Sopimuspohjaista maailmanjärjestystä on vakavasti vaurioitettu. Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran ovat kyseenalaistaneet vuodesta 1945 vallinneen maailmanjärjestyksen.
”…haasteita on niin paljon, ettei edes ole mahdollista muodostaa yhtenäistä kuvaa, opinkappaleita tai teoriaa, joka voisi kuvata muutoksessa olevaa maailmanjärjestystä”, kirjoittaa ministeri Pär Stenbäck uusimmassa Kanava-lehdessä (2/2023) artikkelissaan Maailmanjärjestys 2.0: hahmotelma.
Hahmotelmayrityksille vankan perustan antaa Catherine Beltonin teos Putinin sisäpiirissä, Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan (2022). Teos on tällä haavaa varteenotettavin aikaansaannos Kremlin hallinnosta ja Venäjällä diktatorisen aseman saavuttaneesta Vladimir Putinista. Teos ilmestyi englanniksi pandemian puhjetessa ja kaksi vuotta ennen Venäjän sotavoimien massiivista vyöryä Ukrainaan pyrkimyksenä miehittää maa.
Teoksen kääntäminen on ollut valtava urakka. Suomalainen kustantaja Docendo toimi ripeästi. Suomeksi teos ilmestyi viime keväänä, siis kaksi vuotta englanninkielistä laitosta myöhemmin.
Tärkein aiemmin samasta aiheesta lukemani teos on Mihail Zygarin Putinin sisäpiiri, Nyky-Venäjän lyhyt historia (käännös venäjän kielestä 2016), teos jota entinen Moskovan suurlähettiläs Rene Nyberg luonnehti tuolloin ”parhaaksi lukemakseen kokonaisesitykseksi Putinin vallasta ja siitä Venäjästä, jota hän johtaa”. Zygar oli tuolloin Venäjän oppositiokanava Doždin päätoimittaja, kanavan jonka Venäjä sulki hyökättyään Ukrainaan. Dožd toimii nykyään Alankomaissa.
Koska Catherine Belton käsittelee teoksessaan paljon Venäjän salaisia, laittomia ja rikollisia rahavirtoja ja yhteistyötä mafian kanssa, rinnalle on syytä tuoda myös toinen merkittävä teos, Mark Caleottin Voima ja valta, Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (suomeksi 2019). Nämä kolme teosta tukevat ja täydentävät toisiaan.
Beltonin teoksen sisällöstä kertoo tyhjentävimmin kirjan otsikko. Se kertoo Venäjällä Numero 1:ksi kutsutun presidentin sisäpiiristä, mihin vain ultralojaaleilla ja ultrakorvaamattomilla on asiaa. Sisin piiri muodostuu muutamasta miehestä. Lukuun ottamatta liikemies Gennady Timtšenkoa (ei Kremlissä) he ovat neuvostovallan ajalta periytyneen KGB:n kivikovaa ydintä, pitkien urien ja verkkojen punojia, terävähampaisia, saaliinhimoisia susia. Otsikko kertoo, miten Kremlistä tuli KGB ja KGB:stä Kreml. Näin on ollut Putinin presidenttiyden toiselta kaudelta lähtien.
Otsikko kertoo myös siitä, miten lukuun ottamatta muutamia ”läntisiin piireihin tekemiä pääsy-yrityksiä” Putin on nähnyt uransa alkuvuosista lähtien lännen Venäjän vihollisena, jonka tavoitteena on tuhota Venäjä. Rahkeet on keskitettävä soluttautumisiin läntisiin yhteiskuntiin ja niiden kaikkinaisiin horjuttamisiin. Lopputuloksena on Venäjän imperiumin (aluksi vielä Neuvostoliiton) geopoliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen mahdin palautus.
Teoksen otsikko kertoo Beltonin kirjan johdonmukaisen linjan. Teos on samalla enemmän. Voisin kutsua sitä Vladimir Putinin poliittiseksi elämäkerraksi. Putinin aivoihin ei ole kenelläkään pääsyä. Belton päässee lähimaastoon. Hän on haastatellut aineistoa kootessaan kahden vuoden aikana suuret määrät Putinin uran vuosikymmeninä mukana olleita lähipiiriläisiä ja Kremlin vallan uhreja. Osan heistä hän kertoo nimeltä, suuri osa on avannut suunsa nimettömyyden suojissa. Ja kuitenkaan kukaan Putinin politiikkaan jossakin vaiheessa kytkeytynyt ei pääse täysin vapaaksi, ei vaikka asuisi pysyvästi ulkomailla.
Belton työskenteli kuusi vuotta Financial Timesin Moskovan kirjeenvaihtajana, kunnes siirtyi päätoimisesti massiiviseen kirjaprojektiinsa.
●●●
KGB oli tšekan suora juuriverso, jatke joka luotiin kommunistisen vallan takaavaksi vakoilu- ja väkivaltakoneistoksi. Kun kommunismi haaksirikkoutui, KGB ei julistanut itseään tarpeettomaksi. Valta haluttiin säilyttää. Neuvostoliiton kaaduttua KGB kuitenkin notkahti. Boris Jeltsin toi maahan laajat kansalaisvapaudet, demokratian, yksityisyrittäjyyden ja taloudellisen ääriliberalismin, minkä lopputuloksena koskemattomina pidetyt valtion avainalat siirtyivät muutaman harvan oligarkin käsiin ”Lainaa osakkeita vastaan” -järjestelmällä. Järjestelmä kuvataan teoksessa hyvin.
1990-luvun loppuun mennessä Venäjä oli konkurssin partaalla, valtion kassan pohja kuulsi, valtionlainoja ja palkkoja ei pystytty maksamaan, epäsuosituksi muuttunut presidentti oli alkoholisti ja jatkuvasti sairaalassa ja kulutustarvikkeita ei riittänyt kansalaisille. Siihen saumaan iski KGB tähdäten pian koittavaan Jeltsinin jälkeiseen aikaan.
Belton kuvaa monipolvisena draamana vaiheet, joiden kautta päädyttiin varsin tuntemattomaan ja värittömältä vaikuttaneeseen mieheen, Vladimir Putiniin, ensin yllätyspääministerinä ja jo muutaman viikon päästä Jeltsinin korvaavana virkaa tekevänä presidenttinä. KGB:n vahvin kortti pääministeriydestä presidentiksi oli Jevgeni Primakov. Primakov, pitkän linjan KGB-läinen diplomaatti, piti itseään itsestään selvänä Jeltsinin seuraajana. Jeltsin kaatoi hänet voimansa näyttötarpeessa. Hän haki seuraajaa, joka takaa hänelle, hänen tyttärelleen Tatjana Djatšenkolle ja tulevalle vävylle Valentin Jumaševille, siis Perheelle, täyden syytesuojan. Aika oli käymässä vähiin.
Oli kyse muustakin kuin Perheen syytesuojasta. Perhe halusi säilyttää asemansa Kremlin keskeisillä avainpaikoilla. Perhedynastian vallankäytön ylikapellimestari oli Sergei Pugatšov, Kremlin ”pankkiiri”, Putinin ”löytäjä” ja hänet Perheelle suositellut takuumies. Putinin piti sitoutua niihin kansalaisvapauksien, ilmaisuvapauden, yrittäjyyden ja kansanvallan ihanteisiin, joita Jeltsin piti luomuksinaan. Putin antoi vakuutuksensa, joista hän oli pääsevä vapaaksi vasta toisen virkakautensa alussa.
Tuskin vallanmakuun päästyään Putin ilmoitti hankkeesta, jolla Jeltsinin aikaan aluevaaleilla valitut kuvernöörit menettivät paikkansa liittoneuvostossa eli duuman ylähuoneessa samalla, kun aluevaalit lakkautettiin. Liittoneuvosto oli ainoa vallankäyttäjä, jolla oli oikeus erottaa valtakunnansyyttäjä, silloinkin vain tätä rikoksesta syytettäessä. Jeltsinin Perhe oli yrittänyt kaikin käytettävissä olevin keinoin saada valtakunnansyyttäjä Juri Strukatov erotetuksi, tämä kun oli nostamassa rikostutkinnan Perheen paljastuneista laittomuuksista. Vallan riistäminen alueilta auttoi siinä tilanteessa Perhettä, mutta merkitsi samalla rajua vallan keskitystä Kremlille ja KGB:lle. (Vrt. Jeltsin oli 1990-luvulla käskenyt kuvernöörejä: ”Kahmikaa niin paljon vapautta kuin pystytte.”) Kuvernöörit eivät voisi enää muodostaa oppositiota, kuten Strukatovia suojellessaan olivat Jeltsinin tahdon vastaisesti tehneet. Alueet jaettiin seitsemään suuralueeseen, joiden ylikuvernöörit nimitti tästä eteenpäin Kremlin KGB. Strukatovin erottamisyritykseen liittyivät Jeltsinin kiivastuksissaan pääministerilleen Primakoville antamat potkut. KGB:n suunnitelma A tulevasta presidentistä tuli nyt korvata suunnitelmalla B (uusi pääministeri, heikkona pidetty Sergei Stepašin), C (rautatieministeri Nikolai Aksjonenko, jota Jeltsin ei henkilönä sietänyt) tai D. Putin taisi olla vaihtoehto D, KGB:lle sentään mieluisa.
Käänteentekevä päivä oli uudenvuoden aatto 1999. Jeltsin piti televisiopuheen, jossa hän ilmoitti vetäytyvänsä. Jeltsin ei osannut pelätä, että ”Putin pian kääntyisi takaisin harmaan totalitaarisen menneisyyden synkkään suuntaan”. Putin pystyi hillitsemään ilmeensä, vaikka käytännössä luovutti vallan komitetšikeille (KGB/ FSB:n vahvoille miehille).
●●●
Putin oli tajunnut median, eritenkin television vallan nähtyään elokuussa 1991 Boris Jeltsinin seisomassa venäläisen tankin päällä. Ensitöikseen Putin riisti väkivaltaisin ratsioin oligarkeilta niiden perustamat tai haltuunsa saamat TV-kanavat. Vahvimmat niistä olivat Boris Berešovskin ORT ja Vladimir Gusinskin NTV. Muuhun omaisuuteen ei kajottaisi, Putin rauhoitteli.
Medianäkyvyyden ja radiokuuluvuuden estämisellä Venäjältä katosivat varteenotettavat oppositiopuolueet. Putinilla oli nyt vapaat kädet, duumasta tehtiin Kremlin kumileimasin.
Kun toisen kauden alettua 2004 Putin ei katsonut olevansa enää sidoksissa Perheeseen, jeltsiniläiset Venäjä-visiot joutivat mennä. Putin alkoi toteuttaa markkinatalouden sijasta paluuta valtiokapitalismiin, taloudellisen vallan keskittämiseen Kremlin käsiin. Rahavirrat ja tuotantohaarat olivat oligarkien hallussa. Putin aloitti Venäjän rikkaimmasta miehestä Mihail Hodorkovskista, öljyjätti Jukosin omistajasta. Hodorkovski oli fuusioinut Jukosin Roman Abramovitšin Sibneftin kanssa ja näin muodostanut maailman neljänneksi suurimman öljyntuottajan. Hodorkovski oli vahva ja vaarallinen.
Ei Belton tee Hodorkovskista sankaria, vaikka hänestä tuli yksi maailmanhistorian kuuluisimmista oikeusmurhan uhreista. Oligarkilla oli takanaan monenlaisia suhmurointeja ja mutkien oikaisuja. Hän tavoitteli kuitenkin demokratian ja kansalaisoikeuksien Venäjää. Hänet murskattiin tavalla, jolla samalla tuhottiin 1990-luvulla taattu riippumaton oikeuslaitos. Nämä kaksi asiaa kävivät käsi kädessä, kumpikin oli keino toisen saavuttamiseksi. Laajoissa pääluvuissaan Operaatio energia ja Nälkä kasvaa syödessä Belton kuvaa Jukosin monivaiheista pilkkomista ja alasajoa ja Hodorkovskia vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä, joissa hänet lopulta tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankileirille Krasnokamenskin uraanikaivoskaupunkiin. Sinne hänet vietiin ikkunattomassa rautatievaunussa. Oikeuslaitos sai taipua, kun oligarkki tuomittiin taannehtivien lakien perusteella 3−4 miljardin dollarin verorästeihin. Myöhemmin verorästit keksittiin tuplata.
Mutta Catherine Belton kuvaa laajasti myös sitä, miten vallantuntoinen Hodorkovski oli kaivanut verta nenästään. Antamalla huomattavia rahalahjoituksia monille duuman puolueille hän sai kaadetuksi vastustamansa lain rojaltiverosta. Hän oli astunut lahjoituksineen politiikan tontille eikä sormien pano sinne jäänyt ainutkertaiseksi. Putin tiesi hänen pyrkivät presidentiksi oman kaksivuotiskautensa päättyessä vuonna 2008. Hodorkovski nöyryytti Putinia televisioidussa talousfoorumissa. Hodorkovski oli uskonut olevansa koskematon. Jos häneen kajottaisiin, Yhdysvallat puuttuisi asiaan. Taustalla olivat Jukosin ja ExxonMobilen keskinäiset yritysostohankkeet. Kun Hodorkovskin päänmenoksi lavastettiin murhaepäily Siperiasta, Yhdysvallat vaikeni. Mutta läntiselle maailmalle Hodorkovskin kohtelu oli enemmän kuin maanjäristys. Investoinnit Venäjälle menivät pitkäksi aikaa jäihin.
Kun Vladimir Putinin valtakaaresta tunnistetaan merkittäviä poliittisen narratiivin nivelkohtia, Hodorkovskin ja riippumattoman oikeuslaitoksen murskaaminen on yksi ehdottomasti oleellisimmista.
●●●
Pääluvussa Kauhun jälkeen: imperiumi herää Catherine Belton kuvaa, miten kaasusta tuli vuodesta 2003 lähtien Venäjän tärkein ase. ”Valtion kaasujätti Gasprom oli Venäjän strategian omaisuuserä. Sen hallussa olivat planeetan suurimmat kaasuesiintymät, se oli maailman suurin kaasuntuottaja ja se oli Venäjän suurin verotulon lähde.” Näin Belton vuosituhannen alkuvuosista. Jeltsinin Kreml-miehistä viimeinen, pääministeri Mihail Kasjanov oli yrittänyt erottaa eri yhtiöiksi kaasun tuotannon ja kaasuputkiverkoston. Hänen välinsä Putinin kanssa olivat kireät. Putin istutti Gaspromin johtoon oman miehensä Aleksei Millerin ja erotti Kasjanovin.
Erottamisista ja nimittämisistä tuli keskeinen Putinin vallankäytön instrumentti. Jokainen vähääkään merkittävämpi yritysjohtaja tunsi ja tuntee sen nahoissaan. Kun Putin ilmoitti tarvitsevansa niin ja niin monta sataa miljoonaa siihen ja siihen tarkoitukseen, jokaisella johtajalla oli ”ilo antaa”. Siirrot eivät näy asianmukaisesti kirjanpidossa. Talous ei ole läpinäkyvää. ”Ei ole asiakirjoja eikä papereita, jotka osoittaisivat Putinin omistavan mitään”, sanoo länteen paennut Sergei Kolesnikov. ”Putin oli opetettu nimenomaan toimimaan jälkiä jättämättä.” Kolesnikov oli kuulunut Rossija-pankin finanssimiehiin.
”Jatkuva mielistely nousi vähitellen Putinin päähän”, kertoo Kremlistä 2012 savustettu ja Lontoossa asuva Putinin ”keksijä” ja tämän pitkäaikainen jees-mies Sergei Pugatšov ja jatkaa: ”Putin on äärimmäisen turhamainen ihminen. Ennen kuin Putinille esitettiin kysymys, tuli tavaksi imarrella häntä ensin pitkään.”
●●●
Vaikka Putin on kutsunut Neuvostoliiton romahdusta suurimmaksi geopoliittiseksi onnettomuudeksi, ei hän ole halunnut kommunismia takaisin. Hänen katseensa on vuoden 1917 vallankumousta kauempana, keisarillisessa Venäjässä. Sitä katsantoa häneen on juurruttanut erityisesti Pariisin ja Italian venäläisten valkoemigranttien jälkeläisten kanssa seurusteleva Timtšenko. Näiden pankkiiri goutchkovien ja Italian ”Fiat-vävy” de pahlevien nostalginen unelma on keisarillinen Venäjä, jossa vallitsevat tsaari ja ortodoksinen kirkko.
Putin alkoi nostattaa menneisyyteen nojaavaa nostalgista isänmaallisuutta ja Venäjä-rakkautta. Alkajaisiksi hän palautti tunteisiin vetoavan Neuvostoliiton kansallishymnin melodian Venäjän kansallishymnin melodiaksi ja alkoi flirttailla ortodoksisen uskon kanssa. Ortodoksisuus korvaa kansallisena elementtinä sen, missä 80 vuoden ajan oli kommunistinen ideologia. Valinta oli Putinilta kyyninen ja laskelmoitu. Putinismin kolme peruselementtiä ovat 1) itsevaltius (vahva, keskittynyt hallinto ja vahva johtaja), 2) geopoliittinen alue, territorio (isänmaa, isänmaan rakkaus, patriotismi) ja 3) kirkko (ortodoksisuus). Näillä elementeillä Putin rakentaa siltaa Venäjän keisarilliseen menneisyyteen. Lukuisten Putinin aikana rakennettujen ja remontoitujen ylellisyyspalatsien ylenpalttisuus ylittää monien arvioissa keisarillisen ajan prameimmankin pöyhkeilyn.
●●●
Kremlin ja Putinin työkaluista yksi keskeisimmistä on terrorismi. Niihin kunnianhimoinen ja hieman jo turhautunut Dresdenin KGB-upseeri Putin sai harjaannusta, kun DDR kohdisti salaista toimintaansa kehitysmaiden terroristijärjestöjen tukemiseen sekä Länsi-Saksassa kauhua herättäneen Punaisen armeijakunnan etsittyjen jäsenten kouluttamiseen ja piilottamiseen uuden identiteetin turvin. Aktiivisena toimijana oli myös KGB.
Venäjä on kokenut omat terrori-iskunsa: kahden asuinkerrostalon räjähdykset, joista toinen jäi asukkaan valppauden johdosta suutariksi, 40 tšetšeniterroristin tekemä musiikkiteatteri Dubrovkan panttivankikaappaus sekä Beslanin koulurakennuksen panttivankikatastrofi Pohjois-Ossetiassa. Catherine Belton käy tapahtumat seikkaperäisesti läpi ja todistaa saamansa aineiston perusteella, että ainakin kolmessa ensimmäisessä syyttävä sormi suuntaa oikeutetusti Putiniin. Hän korjasi niistä hyödyn. Uhrimäärät nousivat satoihin sivullisiin. Beslan on ainakin esimerkki tökeröstä ja pieleen menneestä tavasta laukaista kärjistynyt kriisi. Viattomia uhreja, joista yli puolet koululaisia, kuoli koulun tulipalossa, katon romahduksessa ja rakennukseen kohdistetussa tulituksessa 330. En lähde kertaamaan monilta osin tilattujen terrori-iskujen viranomaisvirheitä ja vaiheita. Dubrovka-saliin ilmeisesti Nikolai Patruševin käskystä lamauttajaksi tarkoitettuun myrkkykaasuun menehtyi 115 henkilöä. Ainakin osa kaappareista tiedetään kuljetetun paikalle Venäjän vankiloista. Laimentunut kansalaisten innostus Tšetšenian toista sotaa kohtaan sai tapahtumasta bensaa liekkeihin. Kansa kannatti Groznyin pommittamista rauniokaupungiksi. Kunnon jälkitutkimusten sijasta kaikki terrori-iskut on haudattu vaikenemalla.
Putin pysyttelee kriisitilanteissa näkymättömissä. Niin tapahtui terrori-iskujen aikana ja keväällä 2000, kun sukellusvene Kursk upposi ja vei pohjaan 118-henkisen miehistön. Putin lomaili näkymättömissä. Tapahtunut katastrofi ei sopinut tiikerillä ratsastavan, yläosa paljaana virvelöivän tai judopotkuja sinkoavan miehen imagoon. Myös pandemian aikana ihmettelimme, mahtaako hän olla vielä elossa.
●●●
Beltonin pääluku Londongrad on Iso-Britannialle, Lontoolle finanssikeskuksena, konservatiiveille sekä Tony Blairille häpeällinen kertomus siitä, miten venäläinen pimeä raha kelpasi Lontoon tiukkaehtoisiin rahamaailman sääntöihin. ”Tony Blairin hallitus näytti antaneen käskyn avata Lontoon ovet venäläiselle rahalle riippumatta siitä, mistä se oli peräisin.” Katsottiin läpi sormien. Ei vaadittu läpinäkyvyyttä, ei kestävää kirjanpitoa. Lontoo muuttui rahamaailman Londongradiksi. Brexit-äänestyksen tulos oli Kremlille riemuvoitto. Londongrad-luku on vahva esimerkki siitä, miten Venäjä onnistui murentamaan länttä ja sen omikseen julistamia arvoja.
Beltonin teos kuvaa viemäriverkostoa, missä virtaa valtavia määriä salaista rahaa. Siellä on moldovalaista itsepalvelupesulaa, mirror trading -kauppaa Deutsche Bankin kautta, Bank of New York ja Benex-rahanpesuorganisaatio, Iso-Britannian Limited Lialibility Partnership LLP ja paljon muuta. Siirroissa mukanaolijat nähnevät lähinnä vain omat osuutensa. Yhdysvalloissa hämärä raha alkoi kietoutua Thai Mahal -pelikasinomiehen Donald Trumpin bisneksiin. Paljon ennen, kuin Trump keksi lähteä presidenttiehdokkaaksi, hän oli jo rojaltiensa kautta kietoutunut venäläiseen pimeään rahaan, jonka alkuperä ei häntä kiinnostanut. Hulppeat rojaltit hän sai gryndereiden oikeudesta käyttää rakennushankkeissa Trump Tower -nimeä. Ja sitten Moskova kertoi siellä vierailleelle Trump-juniorille voivansa antaa ”törkeää tietoa” presidenttiehdokas Hillary Glintonista. Junior innostui. Kyse oli Clintonin vaalikassaansa saamasta kahden miljoonan dollarin lahjoituksesta.
Venäjällä on massiiviset öljy- ja kaasutulot ja paljon muita luonnonrikkauksia alkaen timanteista. Kun rahaa on liikaa, sitä on voinut käyttää maailmanhistorian kalleimpien talviolympialaisten rakentamiseen Sotšiin 2014, Putinin Mustanmeren palatsiin, hänen ja hänen sisäpiirinsä luxus-laskettelukeskukseen Kannaksen ja Käkisalmen välimaastossa, lukuisiin ylellisyysdatsoihin, joissa Vladimir Putin voi olla ilman että monikaan tietää, missä hän kulloinkin on. Putin on halutessaan käsistä nuljahtava liukas saippua.
●●●
Mutta palataan Putinin narratiivin nivelkohtiin. Vuotta 2007 on pidetty sellaisena. Tuolloin hän piti Münchenin turvallisuuskokouksessa puheen, jossa hän varoitti länttä Yhdysvaltain luomasta yksinapaisesta maailmasta NATOn laajentamisella. Nato oli saanut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen peräti 10 uutta jäsenvaltiota, useimmat niistä entisiä neuvostotasavaltoja. Myöhemmin lännessä on itsekriittisesti soimattu, että Putinin varoitus kuultiin muttei otettu vakavasti. Vasta-argumentti on tietenkin jokaisen kansakunnan oikeus päättää turvallisuudestaan. Jokainen uusi NATOn jäsenvaltio on liittynyt läntiseen puolustusliittoon omasta vakaasta halustaan.
Venäjän vastaus tuli seuraavana vuonna. Georgian sodassa Venäjä otti Georgialta Etelä-Ossetian ja Abhasian ja teki niistä vasallivaltiot, joita Kreml rahoittaa ja johtaa. Putin istutti presidentiksi Pietarin aikaisen ystävänsä, liberaalina pidetyn Dmitri Medvedevin, ja ryhtyi itse johtamaan maata entiseen malliin pääministerin asemasta. Öljyn korkea hinta oli vaurastuttanut Venäjää, mutta vuonna 2008 iski Lehman Brothersin maailmanlaajuinen talouskriisi. Venäjän osakevarallisuus romahti 300 miljardista 70 miljardiin dollariin ja länsipankit alkoivat vaatia lainojaan maksuun. Venäjän valtionpankit kuten Sberbank, VTB ja Vnešekonombank tulivat hätiin. Syntyi uusi kudelma, pankkifeodalismi. ”Putin näkee sen näin. `Minä myönsin sinulle lainan. Sinun pitää olla minulle lojaali.` Kyseessä on hyvin itämainen menettely. Se on feodaalinen järjestelmä”, sanoo Beltonin nimetön lähde, ”The Secret Oligarch”.
Kun Putin nousi uudelleen presidentiksi 2012 huolimatta kansalaisten raivosta vaalituloksen väärentämisen johdosta, öljyn maailmanmarkkinahinta oli pudonnut. Samanaikaisesti ”Putinin hallinnon perisynti – oikeuslaitoksen väärinkäyttö Jukosin valtaamiseksi – oli viimein kostautunut. Viranomaisten toimeenpanemien ratsioiden pelko oli tyrehdyttänyt investoinnit…
Kaikki pelkäsivät ja tinkivät investoinneista.”
Mutta jos investoinnit sakkasivat, korruptio säilyi. Siitä antaa erinomaisen analyysin Vladimir Bykovin ja Olga Derkachin teos Venäjä, väärin kehittynyt maa, jossa kuvataan keskinäiseen hyötyyn perustuvia, omiin taskuihin johtavia rahavirtoja (blogini 27.6.2022).
Kremlin ja Putinin valtiokapitalismi on raakaa ja tuntuu ylenkatsovan läntisten talousteorioiden lainalaisuuksia. Se on perustunut taloudellisten innovaatioiden ja investointien tukahtumiseen, vallan pitkälle vietyyn keskittämiseen ja yrittäjien pelkoon tipahtaa ties milloin ja ties mistä syystä. Kuka tahansa voidaan tarvittaessa osoittaa lainrikkojaksi. Venäjällä on perusteltua pelätä.
●●●
Putinin vallan narratiivin suuri nivelkohta oli vuosi 2014, Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota. Sitä edeltävät tapahtumat eskaloituivat nopeasti. Ukrainan presidentin Viktor Janukovytšin oli määrä allekirjoittaa marraskuussa 2013 kauppa- ja yhteistyösopimus EU:n kanssa. Venäjä reagoi aggressiivisesti: se määräsi Ukrainalle rangaistustullit, ilmoitti olevansa vapaa määrittelemään yksipuolisesti Venäjän ja Ukrainan rajan ja tulemaan venäläisten apuun heidän sitä pyytäessä. Janukovytš ei rohjennut allekirjoittaa. Sen seurauksena Maidenin aukiolla alkoivat mielenosoitukset. 20. helmikuuta tarkkampujat alkoivat ampua mielenosoittajia. Päivän päättyessä kuolleita oli 90. Lopulta Janukovytšin turvamiehet häipyivät ja presidentti pakeni Venäjälle.
Samanaikaisesti Venäjä käynnisti Krimin miehityksen. Ukrainan itärajalle oli keskitetty 150 000 venäläistä sotilasta. Venäjän globaalin aseman palautus on noussut Putinin hallinnon prioriteetiksi. ”Venäjä ei halunnut kuulua lännen dominoimaan järjestelmään. Se halusi määrätä omat sääntönsä.” Putinin kansansuosio kimposi 80 prosenttiin. Niemimaa oli palautettu takaisin ja kansan enemmistö koki imperiumin huumaa.
Benton käsittelee läntistä Eurooppaa järkyttäneitä tapahtumia Ukrainassa vuodesta 2013 alkaen laajasti. Mutta teos ei ilmestyessään yltänyt 24. helmikuuta 2022 alkaneeseen hyökkäyssotaan Ukrainan vapauttamiseksi ”natseista”, hallinnon vaihtamiseksi omiin miehiin ja maan miehittämiseksi. Tuo sysimusta sodan historia on meillä tuore kokemus.
Putinin Venäjä katsoo Ukrainan kuuluvan osaksi itseään alueineen, historioineen ja kulttuureineen. Yhdysvaltain kahden presidentin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut puolalais-amerikkalainen Zbigniew Brzezinski kirjoitti vuonna 1996, että Ukrainan kanssa Venäjä oli suurvalta mutta ilman sitä se ei ollut.
”Kun Yhdysvallat oli yli neljäkymmentä vuotta sitten kehittänyt suunnitelmia Neuvostoliiton tuhoamiseksi, CIA:n asiakirjoissa sanottiin, että siihen tulisi liittyä Ukrainan erottaminen Venäjästä. Jossain CIA:n hyllyillä on sellaisia mappeja näistä projekteista, ja he aktivoivat ne kolmen vuoden välein”, väittää entinen KGB-upseeri, valtion rautateiden johtajana toiminut Vladimir Jakunin. Putinin erotti Jakuninin tämän pojan saatua Iso-Britannian kansalaisuuden. Molemmat elänevät Lontoossa, kuten moni muu emigranttivenäläinen.
Entä ketä sisäpiiristä on lopultakaan jäänyt jäljelle? Igor Setšin, KGB-toimija jo Putinin Pietarin vuosilta näyttää säilyvän sisäpiirin kestokalustona. Ystäviin lukeutuu joukko luottohenkilöitä, kuten liikemiehet Timtšenko, Arkadi Rotenberg ja yksi Putinin kassanhoitajista, Pietarin Rossija-pankin haltija Juri Kovaltšuk. Voimamiehiä ovat eri turvallisuusorganisaatioiden johtohenkilöt. Mutta Belton ei mainitse edes nimeltä nykyistä puolustusministeri Sergei Shoigua, joka Ukrainassa sotivan Wagner-joukkojen johtajan Jevgeni Prigozinin kanssa lasketaan sota-ajan vaikutusvaltaisiksi toimijoiksi.
Sisäpiiriläisten nimeäminen tai asettaminen valtajärjestykseen on kuitenkin toisarvoista. Keskeisten henkilöiden esittelyt löytyvät kirjan alusta ja takana olevan henkilöhakemiston avulla utelias voi rakentaa kullekin kirjan henkilölle urahistorian. Tärkeämpää on, että Catherine Belton avaa teoksessaan Kremlin vallankäytön mekanismit sekä imperiumin pitkän tähtäimen tavoitteet.
Beltonin vallan erinomaisen teoksen heikkous on siinä, ettei se kerro selkeästi hallinnon keskittämisen rakennetta, vallan vertikaalia. Kuvernöörit nimittää Kreml, samoin tärkeimmät oikeuslaitoksen paikat, muttei sekään sentään päätä kaikesta. Kaipasin myös suurpiirteistä valtion tulojen ja menojen rakennetta, vaikka se vaihteleekin öljyn hintavaihteluiden, boikottien ja meneillään olevien sotien tahdissa. Viime syksynä Putin ilmoitti Sergei Shoigulle, että armeijan määrärahoille ei ole kattoa. Piikki on auki. Venäjä saa tulonsa pääasiassa luonnonrikkauksistaan, fossiilisista polttoaineista ja niiden jalosteita. Paljon enempää emme tiedä.
Yksi terävä kivensiru jää hiertämään kengässä. Hän on Donald Trump ja hänen ilmoittautumisensa vuoden 2024 presidenttikamppailuun. Catherine Beltonin teoksen pääluvusta Verkosto ja Donald Trump on helppo päätellä, miten taitavasti Venäjä on kietonut tämän suurikokoisen omahyväisen vauvan vaikuttamisensa seitteihin. Ei ole matalamielistä ennustaa, että Trump olisi valmis lopettamaan aseiden viennin Ukrainaan. Ei ilman vastikkeita. Sellaiseen voisi riittää parin vuosikymmenen ajan elätelty unelma, ”maailman korkein” lasiseinäinen jättihotelli Trump Power näyttävälle paikalle Moskovassa.
Suomalaiset Ukrainan sodan asiantuntijat tapaavat sanoa Putinin maalanneen itsensä nurkkaan. Beltonin teoksen Putinin sisäpiirissä luettuani en olisi siitä niinkään varma. Jo lähikuukaudet saattavat näyttää, muodostuuko maailmaan kaksi vastakkaista blokkia, atlanttinen ja euraasialainen. Jos jälkimmäinen syntyy ja tiivistyy, se ratkaisee myös Venäjän ominaispainon. ”Maan riippuvuus Kiinasta voi johtaa jonkinlaiseen vasallisuhteeseen, jossa Venäjän roolina on raaka-aineiden toimittaminen. Se voi kuitenkin johtaa myös venäläiseen sinofobiaan, pelkoon siitä, että Kiina ennen pitkää esittää itäistä Siperiaa koskevia vaatimuksia”, puntaroi Pär Stenbäck Kanavassa 2/2023.
Catherina Belton: Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Docendo 2022, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 654 sivua. Teoksessa on kaksi kuvaliitettä. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Annelin kirjoissa aiemmin:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/09/09/mihail-zygar-putinin-sisapiiri-nyky-venajan-lyhyt-historia/.
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2019/05/18/mark-galeotti-voima-ja-valta-venajan-mafia-kremlin-suojeluksessa-i/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2019/05/29/mark-galeotti-voima-ja-valta-ii/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2022/06/27/vladimir-bykov-olga-derkach-anne-kuorsalo-venaja-vaarin-kehittynyt-maa/
Annelin kirjoissa 