Martti Laine: Kuilu

Kuilu laajeni lukemisen myötä yksilön tragediasta ihmisyyden tragediaksi.

Maailmassa on yhtä monta murhenäytelmää kuin on ihmistäkin, uskoo Martti Laineen romaanin Kuilu (1937) päähenkilö, elämän kolhima Unto Kamara. Hänen oma murhenäytelmänsä on kuin tähtiin kirjoitettu, kohtalonomainen, inhimillisen tahdonvallan ulottumattomissa.

Kohtalonomaisuutta lisää tarinan alussa romaninaisen synkkä povaus nuorukaiselle tämän junamatkalla Helsinkiin, ”helvettiinsä”. Kuilun filosofiaksi kuoriutuu aatteeton irrallisuus ja pohjaton pettymys ihmisyyteen.

Kuilu, Kertomus eräästä ihmiskohtalosta on uskomattoman hieno löydös Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -valikkoon. Tuskin edes himolukijat tuntevat enää tätä kahdeksan vuosikymmentä sitten ilmestynyttä ultrasynkin sävyin kirjoitettua teosta. Mistäpä se olisi käsiin osunutkaan! Itse onnistuin saamaan sen varastolainana, lähikirjaston tekemänä kaukolainana. Ylä-Savoon nopsasti saapunut laitos kantoi Porin kaupunginkirjaston/ Satakunnan maakuntakirjaston leimoja.  Tuli siis Suomen toiselta laidalta.

Martti Laineen (1909−1993) kirjailijaurassa on kaksi omalaatuista piirrettä. Ensimmäinen niistä on hänen varhaisromaaninsa Kuilu herättämä kohu, koska se käsitteli koettelemuksena vielä tuoretta kansalaissotaa, valkoisten julmuutta ja moraalittomuutta sekä vankileirien kurjuutta. Toinen erikoislaatuinen piirre oli kirjailijan myöhempi kansainvälinen suosio yhden teoksen, Neljännen nikaman, ansiosta.

Kuilun luoma kuva valkoisista upseereista soveltui huonosti 1930-luvun oikeistolaiseen ilmapiiriin vallankin, kun romaanissa on myös toinen, vielä arempi upseereihin vihjaava juonne, homoseksualismi. Se on kuvattu fyysistä väkivaltaa piilotetummin. Vankileirin valkoinen esikuntaupseeri suo Kamaralle ensin vanhan haavan puhdistuksen ja sitomisen, sitten peseytymisen ja puhtaat vaatteet ”pieniä velvollisuuksia” vastaan – eikä vanki koe enää samaa näläntuskaa kuin leirillä viruvat ja menehtyvät toverinsa. Näin punavanki Unto Kamara kuvaa jälkikäteen esikuntaupseeria:
”Voi olla, että hänen tarkoitusperänsä oli oikea, mutta se oli joka tapauksessa evästetty liian suurilla sivupyyteillä. Hän hankki minulle orjapalvelijan oikeudet, mutta orjattaren velvollisuudet. Hän teki elämäni entistäkin pirstoutuneemmaksi, hän opetti minut inhoamaan ihmistä, vihaamaan elämää sen kaikissa ilmenemismuodoissa.”

Kuohunnan seurauksena Laine piti usean vuoden tauon ja muutti sotavuosina kirjailijanimensä paremmin tuntemaksemme Martti Larniksi. Tällä nimellä häneltä ilmestyi vuonna 1957 satiirinen romaani Neljäs nikama eli veijari vastoin tahtoaan, jolla hän tuli tunnetummaksi ulkomailla kuin Suomessa. Neljäs nikama käännettiin 20 kielelle. Neuvostoliitossa ja muissa itäblogin maissa se oli megasuosittu Yhdysvaltoja irvailevan satiirisen sisältönsä vuoksi. Larnin väitetään olleen Neuvostoliitossa Urho Kekkostakin tunnetumpi suomalainen.

Valkoisten upseereiden moraali sisällisodassa ja homoseksualismi olivat tabuja aiheita nostamaan Martti Laineen Kuilusta 1930-luvun lopun kirjallisen kuohunnan.

Jos satiiri oli Laineen tyylilaji 1950-luvulta lähtien, Kuilu on siitä kaukana. Se on nihilististä mustaa proosaa, nuoren miehen synkkääkin synkempi itsetilitys. Miltei koko tarinan mitassa päähenkilön pää kuhisee vihaa, katkeruutta, itsesääliä, yksinäisyyttä, itseinhoa, vastenmielisyyttä naisia kohtaan ja naisten pelkoa, kauhunsekaista kammoa, painajaisia, ahdistusta ja mielen järkkymistä; kaikkea sitä, minkä varaan joutuessaan ihmisyhteisöt ja yhteiskunnat sortuisivat. Jos tarinan päähenkilö haltioituu, se on pidäkkeetöntä ja päätyy onnettomuuteen.

Kuilu on lähes koko mitassaan päähenkilön, murhasta tuomitun kuritushuonevanki Unto Kamaran vahakantiseen vihkoon kirjoittama oman nuoren elämän tilitys Turmio ja hurmio. Laine kaavaili aluksi kirjansa nimeksi Skorpionia. Seksipalveluja valkoiselle upseerille, skorpionille, antava punavanki Unto Kamara tajuaa olevansa itsekin skorpioni.

Elämäntarinassaan Turmio ja hurmio tamperelaisen pankinjohtajan ainoa poika Unto kertoo ajautumisestaan uhmapäisyyttään isänsä hylkäämäksi hylkiöksi, suostumisestaan Helsingissä vailla vaihtoehtoja suosijansa, vanhemman kustantajaherra H:n rattopojaksi korvaukseksi saamastaan täysihoidosta, alkoholisoitumisestaan, rappiolle vieneestä kapakkaseurastaan, hurmoksen kaltaisesta kääntymisestään pahimmassa alennustilassaan kommunismiin juuri sisällissodan kynnyksellä, lähtemisestä intoa täynnä rintamalle, haavoittumisestaan, tekemästään henkirikoksesta pakomatkallaan ja joutumisesta Riihimäen vankileirin kautta lopulta Suomenlinnan vankileirille. Siitä tarina etenee vapautumisen jälkeisiin kurjuuden alkuvuosiin ja lopulta työn kautta kirjailijauran alkuun, karille ajautuvaan avioliittoon ja viimein kiivastuksissa tehtyyn tappoon ja sen seurauksena elinkautiseen kuritushuonevankeuteen.

Mutta kirjan alkulehdiltä lukija tietää lopun. Kamara saa vastoin tahtoaan armahduksen, jonka hän kokee kuolemantuomiota kammottavampana rangaistuksena. Vankila on ollut hänen turvansa. Pian vapautumisensa jälkeen hän päätyy itsemurhaan. Tuomaria alkaa kiinnostaa vahakantinen Turmio ja hurmio ja hän ryhtyy lukemaan vapauttamansa vangin elämäntarinaa.

Siinä on Kuilun rakenne pikajuoksuna. Sisällissodan Laine kuvaa ylimalkaisesti. Yksityiskohdissaan inhon asteelle kuvaus yltää haavoittuneiden jäsenten mekaanisten amputointien kuvauksessa.  Elämä punaisten vankileireillä on rumaa. Päähenkilö saa nopeasti päälleen tovereittensa inhon, vihan ja halveksunnan. Yleisintä tuntuu olevan kaikkien viha kaikkia kohtaan ja kaikkinaisen solidaarisuuden ja säälin kuoleutuminen. Päähenkilö on kuitenkin saanut erityisaseman erityishinnoin.

Vangit punoivat minua vastaan jonkinlaisen salaliiton. Joka taholta sain osakseni ilkeämielisyyttä ja aiheetonta vihaa. Meillä ei ollut enää mitään yhteistä aatetta, ei päämäärää eikä pyrkimystä. Jokainen taisteli vain oman yksilöllisyytensä puolesta. Kukaan ei muistanut sitä, minkä tähden oli joutunut vankileirille, kukaan ei tuntenut itseään oikean uskon marttyyriksi. Kenties olin ainoa, joka olin vain aatteellisessa innostuksessa lähtenyt rintamalle. Mutta vankileirillä katosi valtava utopiani, katosi täydellisesti. Nyt näin kaikkialla kateutta ja matalamielistä vihaa. Kaikki vieroksuivat minua vain sen tähden, että olin käynyt enemmän koulua kuin he.

Mutta ei Unto Kamarakaan tunne sääliä muita onnettomia kohtaan, päinvastoin. Säälimättömyys ja jäänkylmä ivaamishalu heräävät, kun liikuntakyvytön, haavoissaan  mätänevä vanki tekee vierellä kuolemaa.

Laine on kirjoittanut Kuiluun myös Algot Untolan eli Maiju Lassilan kuoleman vankien kuljetusmatkalla Suomenlinnaan. Kirjassa hän on entinen työkaveri lehtimies Ari Unto Kamaran sosialistisen hurman vuodelta 1917.

Syvimmän inhimillisen alennustilan Unto Kamara kokee kuitenkin vapauduttuaan talvea vasten vankileiriltä, vailla työtä ja asuntoa ainoina paikkoina kadut ja parhaimmillaan Pelastusarmeijan yömaja. Hänen kylkeensä kiinnittyy toinen kurja, nuori itseään henkensä pitimiksi myyvä tuttu nainen. Hengissä kitumisen lohduttomuutta molemmilla!

Tässä pieni tyylinäyte Martti Laineen talvisen Helsingin kuvauksesta, jonne voi istuttaa myös kodittoman ja kolikottoman katujen tallaajan 1920-luvun alussa:

Tuuli yltyi yltymistään, myrskyn pyörteet riuhtoivat vinkuen ja ulvoen puistojen lehdettömiä puita ja kova tuiskuaalto heitteli ryöppynä kuivaa ja kahisevaa lunta katujen kuiluihin. Lumi kuohui ja tanssi, kohosi pyörteenä ilmaan mustaa taivasta kohti ja laskeutui jälleen maahan hämmentyneenä, pauhaavana aaltona. Hurja vihuri kiidätti jäähileitä pitkin peltikattoja, liukui räystäitä ylös ja alas ja katosi suhisten kivirakennusten kulmauksiin… Sähkö- ja puhelinlankojen vinkuminen, peltikattojen kumea ryminä, jäähileitten kuohuva laavavirta ja vihurien toivoton voihkiminen kivimuurien sokkeloissa – kaikki tuo sulautui kylmäksi ja kaameaksi sävellykseksi…

Erikoislaatuista Laineen Kuilussa on kielen maksimi; Laine kuvaa elämän kurjuutta 370 sivun mitassa ilman, että lukija koki hänen toistavan itseään. Paatoksen puolella tosin liikutaan, kaiken aikaa. Kirjaa julkaistavaksi aikoinaan suositellut Joel Lehtonen vertasi Kuilun sanatyylin ”vetävän valmiudellaan vertoja Remarquen kirjoille”. Suositus tehosi.

Kun Kuilun päähenkilö Unto pääsee nousemaan syvimmästä alhostaan, saa työpaikan lehdestä ja häneltä ilmestyy kaksi keskinkertaiseksi luokittelemaansa teosta, hän vertaa teoksiaan suomalaiseen aikalaiskirjallisuuteen näennäisen vähätellen näin:
”Ne olivat liian heiveröisiä rikastuttamaan Suomen heiveröistä kirjallisuutta, jossa maalaiselämän idyllinen kuvaustapa oli muodostunut kynänpyörittäjille eräänlaiseksi Eldoradoksi. Minä olin liian kuiva ja teoreettinen ja sanani kätkivät sen, mitä niiden olisi pitänyt paljastaa.”

Martti Laineelta siis märkä rätti tulevan nobelistimme naamalle! Mutta kuka toinen kuin maalaisidyllin kuvauksen mestari F.E. Sillanpää olisi kuvannut yhtä hyisen havahduttavasti punikinlesken tyhjää ruokapöytää sekä kyläläisten säälintunteista riisuttua nälkäisten lasten jouluaattoiltaa, kuin Laine kuvaa Kamaran elämää Helsingin talvisilla kaduilla pian vankileiriltä vapautumisen jälkeen.

Kun päähenkilö Unto Kamara ajoittain tarttuu itseään niskasta, ryhdistäytyy ja nousee, parempien hetkien jälkeen en olisi jaksanut ottaa enää vastaan uutta otteen kirpoamista. Kaikesta nihilismistään huolimatta hänkin kaipaa, ainakin ajoittain, jumaluuden, pyhyyden, puhtauden ja viattomuuden kosketusta.

Kuilu on kiehtova teos, kun sen elämänkatsomus ja ihmiskäsitys sekä teoksen arat aiheet ja niiden käsittelytapa asetetaan ilmestymisaikansa yhteiskunnallista ja poliittista taustaa vasten. Martti Laine saattoi lehtimiehenä tietää keskimääräistä enemmän tapahtumista Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin ideologiaa toteuttavassa natsi-Saksassa. Kenties hänellä luovana ihmisenä oli intuitio siitä, että meneillään ollut inhimillisyyden polkumyynti onkin jatkumo, alkaneet ihmisyyden hautajaiset. Koin kirjan lukemisen jälkeen, että Kuilun tragedia irtoaa yksilön kohtalosta ja laajenee ihmisyyden massiiviseksi tragediaksi.

Kaupunkilaisromaanina Kuilu on maalaisidyllin vastakohta, mutta kaupungin Kuilu kuvaa laukeavana ansana, ei avautuvina ikkunoina tai mahdollisuuksien merenä.

Martti Laine: Kuilu, kertomus eräästä ihmiskohtalosta. Kirjailijain Kustannusliike 1937, 370 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Juuri sisällissodan syttymisen alla Ylistarossa kaadettiin Seinäjoelta Vaasaan myöhässä matkaava juna tarkoituksena estää venäläisten sotilaiden pääsy Vaasaan. Kaadettiin vahingossa väärä juna.

Antti Tuurin tämänsyksyisen teoksen nimi, Tammikuu 18, herättää selkeät assosiaation.  Tammikuun 27. päivää edeltävänä yönä syttyi kansalaissota, Suomen katkera kuhmurointi itsenäistymisensä tielle.  Tuurin kirjassa eletään sotaa edeltäviä viikkoja, varautumisen ja varustautumisen aikaa. Pohjanmaalla tiedetään, että sota voi syttyä, hyvinkin pian.  Yleiskuva on kuitenkin sumea.

Kun Tammikuu 18 loppuu, Helsingin kansanvaltuuskunta on julistautunut Suomen viralliseksi hallitukseksi. Kansalaissota on syttynyt.

Tuurille tyypillinen minäkertoja on teoksessa rakennusmestari Ahto Armas Ilo Sippola, yksi kauhavalaisen Matti Sippolan kahdestatoista lapsesta. Matti Sippola on jäänyt historiaan Suomen ensimmäisen nuorisosseuran ja ensimmäisen rekisteröidyn työväenyhdistyksen perustajana. Hänen pojistaan tuli jääkäreitä tai jääkäreiden värväreitä. Ahto Sippola oli värväri. Veljekset siis muodostavat siivun sisällissodan historiaa, ja ennen muuta sukunsa sotahistoriaa.

Niin Sippola kuin kirjan muutkin nimeltä mainitut henkilöt ovat todellisia. Liki jokainen heistä löytyy Wikipediasta.  Useimmat heistä on kotipitäjänsä suojeluskunnan johtajia ja monet heistä epäilemättä Pohjanmaalla liki legendaarisia aktivisteja, hyvässä ja pahassa.

Vaikka lukijoilla on vapaa pääsy netin Wikipediaan, lyhyehköt henkilöesittelyt  teoksen lopussa olisivat olleet paikallaan siksi, että Tammikuu 18 on todellista  Pohjanmaan historiaa loppuvuodesta 1917 ja tammikuussa 1918.  Tuuri on möyrinyt dokumentit ja möyhentänyt tapahtumain kulut itselleen luontevaan romaanimuotoon.

Heti alkulehdillä lukija törmää kahteen organisaatioon, joita ei ole ollut tapana sijoittaa Suomen itsenäistymisen historian kouluopetukseen: Uuteen Metsätoimistoon ja Aktiiviseen komiteaan. Minulle molemmat olivat uutta isänmaan historiaa.

Aktiivinen komitea organisoi jääkäriliikkeen, värvärit, salakuljetusreitit Ruotsin kautta Saksaan sekä sopimukset Saksan armeijan kanssa. Aktivistit toimivat Tukholmasta käsin ja edustavat Suomen ruotsinkielistä aatelistoa. Nimekkäin liikkeen johtaja oli eversti Nikolaj Mexmontan.

Uusi Metsätoimisto perustettiin kesällä 1917 Helsingin Yrjönkadulle toiminnanjohtajanaan maisteri Elmo Kaila. Metsätoimiston tavoite oli riisua lukuisat Suomen venäläiset varuskunnat aseista. Siinä tavoitteessa tarvittiin voimaa. Uusi Metsätoimisto organisoi suojeluskuntien perustamiset ja järjesti sotilaskoulutusta.  Hämäystarkoituksessa tehtiin hieman myös metsänostoja ja -myyntejä.

Suojeluskuntiin liittyneet maalaispojat eivät hallinneet sotimistaitoja. Harvalla oli edes heinäseivästä kummoisempaa asetta. Tarvittiin siis muutaman viikon verran tehokasta koulutusta. Siinä tarkoituksessa Pohjanmaalle saapuu Aksel Bergman, mies intomielisesti isänmaan asialla, tarkoituksena perustaa Pohjanmaan suojeluskuntalaisille sotakoulu. Niissä tehtävissä seuralaiseksi asettuu myös Ylistarossa asuva rakennusmestari Sippola.

Miehet lähtevät pakkastalvena rautatielakon aikaan kohti sotakoulupaikkakunnaksi valittua Lappajärveä, resinalla ja hevospelillä, organisaatiotaitoinen ja laajasti verkottunut Sippola heistä pikemminkin pirtuhimoisen Bergmanin ”lapsenvahtina” isänmaalle tärkeässä tehtävässä.  Matka joudutaan jatkamaan Lappajärven pohjoispuolelle Vimpeliin, sillä Lappajärvelle on perusteilla ratsupoliisikoulu eikä saman paikkakunnan taloihin voi majoittaa enempää väkeä ilmitulematta.

Vimpeli on riittävän syrjässä salaiselle operaatiolle. Mutta Vimpelistä on sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, maltillinen Santeri Mäkelä, joka haistaa palaneenkäryä. Mäkelä on rauhanmies, hän ei ole sallinut perustaa Vimpeliin punakaartia.

Tuurin kirjan juoni on sinänsä yksitoikkoinen: Suojeluskunnat yrittävät löytää keinoja aseistautua. Aseista on ankara pula. Suojeluskunnat järjestävät Kyröjoen jäällä näytösparaateja osoittaakseen venäläisille oman pelotteensa. Kuntoa pidetään yllä, valmistaudutaan tulevan varalle.

Pohjanmaan miesten yksiselitteinen päämäärä on ajaa venäläiset maasta. Mutta ilmassa liikkuu yhä sakeammin huhuja punakaartien aktivoitumisesta. Venäläisten liittyminen punakaarteihin on estettävä. Mikäli Tuuriin on uskomista, ani harva tsaarin virkaheittosotilas liittymistä halusikaan. Useimmat vaikuttavat pelkästään epätietoisilta tulevaisuudestaan ja turvallisuudestaan.

Mutta Tuuri on velmu kirjoittaja. Vakavassakin aiheessa on naurunkurtut silmäkulmissa. Siitä kirjassa kertovat lukujen Aksel Bergmaniin sidotut otsikot, kuten ”Aksel Bergman kaatoi junan, mutta väärän”. Kyseessä oli Mannerheimin määräys estää venäläisten sotilaiden junan pääsy avuksi Vaasaan, missä suojeluskunnat riisuivat venäläistä varuskuntaa aseista. Postijuna Seinäjoelta piti päästää matkustajineen läpi ennen radan rikkomista. Tietenkin Bergmanin miehet kaatoivat juuri postijunan. Se kun oli kovasti myöhässä eikä pimeässä yössä oikein nähnyt.

Kunnia rationaalisesta käyttäytymisestä rajautuu siis Pohjanmaalle ja erityisen ansion siitä saa johtaja-aineksia omaava rakennusmestari Sippola, joka tuntee Pohjanmaan kunnat, kunnalliset johtajat ja tärkeimmät virkamiehet.

Mainiota oli lukea kansalliseksi sankariksi kohonnutta marsalkka Mannerheimia kohtaan tunnetusta syvästä epäluulosta, kun Suomen senaatti oli nimittänyt hänet suojeluskuntien ylipäälliköksi. Sippolakin tuntee epäluuloa ”ryssänupseeria” kohtaan, mutta luottaa lopulta senaatin päätökseen ja saa muutkin vakuutettua ylipäällikön käskyjen noudattamisesta. Anneli Kannon pohjanmaalaisromaanissa Lahtarit nimenomaan jääkärit tuntevat kaunaa ja vastenmielisyyttä alistua Mannerheimin,, tsaaria palvelleen ei-jääkärin, komentoon.

Tammikuu 18 jatkaa Äitini suku -sarjaa. Sarjan laajuudesta olen jo kadottanut käsitykseni. Tuurin äidin suku vaikuttaa joka tapauksessa laajalta ja kokemuksiltaan mitä moninaisimmalta.

Kirjan lopussa Mannerheim komentaa Ylistaron suojeluskunnan liittymään jääkärien retkikuntaan, jonka tavoitteena on vallata Kuopio punaisilta ja ottaa haltuun Kuopiossa olevat Suomen valtion kultavarat. Epäilemättä saamme tästä tärkeästä isänmaallisesta tehtävästä lukea Tuurin tulevassa tuotannossa. Tuskin hän moista herkullista aihetta jättää hyödyntämättä, jos vain löytää aineistoa tarinansa tueksi.  Sitä tarinaa jään odottamaan. Mukana Kuopiossa on varmaan myös Ahto Sippola, kokijana ja silminnäkijänä.

Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017, 220 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Erkki Palolampi: Kollaa kestää

Kollaanjoki, ei edes joki vaan puropahanen. Sen rantamilla sodittiin massiivista ylivoimaa vastaan kolme ja puoli kuukautta. Kuva: Heikki Kajanto

Sotamies pinnisteli viimeisin, vähenevin voimin säilyttääkseen tajuntansa. Hän ei enää kauan jaksa pitää silmiään auki, kaikki alkaa pyöriä. Hän ei ole saanut ruokaa moneen päivään, kukaan ei pääse elävänä sitä tuomaan. Hän vaipuu horrokseen, mutta herää aina kauhunnäkyyn: ne tulevat taas, ne ryömivät kaikkialla panssarilevyjen takana, ne nauravat ja ilkkuvat, heiluttavat kättään, ne kiinnittävät esteitten riekaleisiin punaiset rievut, tankit ampuvat suurilla tykeillä, joiden suu leviää, kunnes ei näy muuta kuin ammottava putki, josta syöksyy kranaatti toisensa jälkeen. Kaiutin huutaa käsittämättömiä sanoja… ”uraa, uraa!” Ja taas kaikuu hermoja repien ”Kansainvälinen”, ontosti ja käheästi. – ”Uraa, uraa…”
Sotamies tietää, että hänen täytyy pysyä hereillä, on tähystettävä ja hälytettävä, on taisteltava. Hän ei tiedä, kenet hälyttäisi, sillä pitkään aikaan ei ole näkynyt omia miehiä…”

Sotamies ei tiedä, että on tullut rauha ja että sen katkerien ehtojen mukaan hän on menettänyt kotinsa ja synnyinseutunsa, Sortavalan. Hänet löydetään ja luvataan hakea ahkiolla pois. Hän menettää tajuntansa.

”Hän herää vasta kun aurinko on painumassa puiden latvojen taa. Joku on pannut sokeria hänen suuhunsa. Ympärillä seisoo miehiä, on tuttukin…”
Sotamies tajuaa miesten itkeneen ja itkevän. Syynä ovat rauhanehdot. Jäljelle jääneiden Kollaan miesten on niitä vaikea uskoa todeksi. Tämänkö tähden Kollaa kesti, kolme ja puoli kuukautta? Heidän ainoa ajatuksensa taistelun huuman ja hermoja särkevän jyrän alla oli ollut: Täytä paikkasi, tee tehtäväsi, ole valmis kuolemaan, mutta väistyä et saa.

Kollaa kestää. Sen oli pakko kestää ja siitä tuli Kollaan miehille päämäärä sinänsä, kunniakysymys. Kun Neuvostoliitto ei pystynyt murtautumaan, se pyrki voittoon kuluttamalla suomalaiset puolustustaisteilijat loppuun. Kuva: Heikki Kajanto.

Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940) koki ilmestyttyään megamenestyksen. Se oli valtavassa sotakirjojen buumissa lajissaan ensimmäinen, ainakin aivan ensimmäisiä. Oma lainakappaleeni oli kahdeksas painos vuodelta 1955. Saatoin uskoa sitä poliittisista syistä siistityksi, sillä tuskin rintaman miehet käyttivät ilmaisuja ”vihollinen” ja ”venäläinen” sotavuosista tuntemamme lyhyen ja ytimekkään ”ryssän” asemasta. Sitä kerronnassa käytetään sangen vähän.

Niin tai näin, kirja on hyvin koskettava, lisäksi uskottavan- ja realistisenmakuinen. Palolampi toimi Kollaan rintaman valistusupseerina, joten tapahtumien päiväntarkka kuvaus kuului työnkuvaan. Kollaa kestää on hyvin kirjoitettu, kieleltään värikylläinen ja eloisa. Sen sisältö, talvisodan mittainen sodan kuvaus, ”juoni”, piti lukijan jännityksessä. En ihmettele sen suurta ja pitkään jatkunutta suosiota!

Neuvostoliiton sodanjulistuksen ja yllätyshyökkäyksen seurauksena Suojärven ja Hyrsylän mutkan alueen rintamalinja muodostui ehkä noin 40 kilometriä rajasta länteen Kollaanjärven ja siitä laskevan puropahaisen kohdalle. Näin Palolampi kuvaa muutaman kilometrin levyistä aluetta, jossa ”kunniakas Kollaa koki lopulta sodan päättymisen runneltuna, mutta murtumattomana”:

Maantie ja rautatie juoksevat täällä noin kilometrin päässä toisistaan suunnilleen länsiluoteesta itäkoilliseen, maantie pohjoisempana. Rautatien eteläpuolella on noin kilometrin laajuinen suo, jonka vähäiset metsäiset kukkulat jakavat ja johon pikkuinen Kollaanpuro hupenee niin, ettei sen juoksua talvella etsimättä saata huomatakaan. Siitä edelleen itään ja etelään, jossa myöhemmin kapteeni Ahteen pataljoona, III/JR55, taisteli rajua erämaasotaa, on vuorotellen suota ja loivia kangaskukkuloita metsiköineen.

Suomalaispuolustuksen murtamiseksi raskas hyökkäysvyöry alkoi tammikuun puolivälissä ja kesti taukoamatta kaksi viikkoa. Niinä päivinä Kollaa horjui, mutta kesti. Tilanne oli sama kuin kaikilla rintamilla: Neuvostoliiton hyökkäyksen tuli- ja miesvoima oli suomalaiseen nähden ylivertainen, mutta Kollaan miehet torjuivat tankkien ja miesjoukkojen vyöryn kerta toisensa jälkeen. Alkuviikkoina myös saatu asesaalis oli merkittävä. Vihollisen tappiot kuvataan kammottaviksi. Näihin, massiivisiin kaatuneiden vihollisten määriin lukija törmää kirjassa monen monituiset kerrat. Pakenevat venäläistankit ajoivat sumeilematta omien kaatuneiden ja haavoittuneitten yli vetäytyessään. Silti ne tulivat, uudelleen ja uudelleen. Suomalaisten suhteessa pienet tappiot ovat raskaita, sillä reservejä ei saatu. Miehet alkoivat loppua.

Helmikuu oli varsin rauhallinen. Silloin käytiin päivittäistä asemasotaa. Pakkanen jatkui raivoisana. Palolampi kuvaa ”helpompaa” helmikuuta äärettömän kovaksi koettelemukseksi miehille, kun vakiovartiovuoro venyi pakkasessa 12 tunnin painajaismaisiin mittoihin. Väsymyksen lisäksi iski koti-ikävä.

Alituinen odotus kiusasi ajatuksia. Monet horjuivat kalpeina ja vapisevina asemiinsa ja sieltä takaisin. Vatsatauti alkoi kiusata, kun hermot olivat äärimmilleen rasittuneet. Yöllä saatiin sairaaseen vatsaan lämpimiksi kahvia. Jotain kuumaa täytyi saada, kun pakkanen oli yli 40 astetta, kuopassa ei voinut juuri liikkuakaan, eikä kaikilla miehillä ollut päällystakkia, ei edes huovikkaita. Sairaita ei voinut vapauttaa palveluksesta, miehiä oli vähän.

Pitkin kertomustaan Palolampi kuvaa miesten henkistä romahtamista, ”tärähtämistä”, pahimmillaan hulluksi tulemista. Myös venäläisiä hän kuvaa urheiksi ja sitkeiksi taistelijoiksi, mutta läheltä nähtiin myös venäläisten pakokauhua. Suomalaisia pelättiin, etenkin silloin, kun he aloittivat vastahyökkäyksen ja valtasivat asemansa takaisin, aina vaan uudelleen. Moni venäläinen tappoi itsensä mieluummin käsikranaatilla kuin antautui vangiksi.

Ylipäänsä kirjassa suomalaiset eivät vaikuta vankeja ottaneen. Kollaan sota oli teurastusta, puolin ja toisin.

Uusi, tammikuuta verrattomasti massiivisempi megahyökkäys käynnistyi 2. maaliskuuta. Sitä kesti sodan loppuun saakka. Rauha julistettiin 15. päivä. Maisemasta ja miehistä ei ollut siinä vaiheessa enää mitään jäljellä. Tuon maaliskuun offensiivin kuvaus oli itselleni takkuista luettavaa, sillä siinä ei enää voinut saada mistään konkreettisesta kiinni. Se kuvataan massiiviseksi helvetiksi maasta ja ilmasta. Neuvostoliitto keskitti Kollaaseen peräti neljä divisioonaa, ilmakuvan mukaan 400 tykkiä, loputtomat määrät tankkeja ja ilmasta tulitti samanaikaisesti 20–40 pommikonetta, joka päivä. Strategia oli selvä: ”Suomalaiset on kulutettava loppuun, muuten heitä ei voi murtaa!”

Pohjoisimman divisioonan motituksesta suomalaisilla oli tosin valmis suunnitelma ja lopulta valmiuskin, mutta aie raukesi rauhaan.

Sain sen vaikutelman, että talvisodassa ruokaa riitti aivan eri tavalla kuin jatkosodassa. Kahvi oli oikeaa kahvia ja ruoka ravitsevaa niin kauan, kuin sitä voitiin tehdä. Lopulta näet kokitkin olivat taistelupesäkkeissä. Korsuissa pyrittiin vaalimaan välttämätöntä unta, kunnes korsu muuttui haavoittuneiden säilytyspaikaksi.

Miesten yhteishenki oli kirjan perusteella hitsautunut tiiviiksi ja tietoinen samasta tavoitteesta. Kollaan kestää todistaa talvisodan hengen. Näin Palolampi kuvailee venäläisten maaliskuun suurhyökkäyksen alettua miesten ajatusmaailmaa:

Miehet olivat lakanneet tajuamasta tilaansa ja käsittämästä, että jossakin ulkopuolella, kaukana, on olemassa maailma ja maa, jonka puolesta he taistelevat. On vain yksi asia, jonka käsittäen he pysyvät paikoillaan: miehet ovat kaatuneet, veljet ovat menneet matkan päähän, ja he menevät myös, mutta sitä ennen vielä isketään Kollaan puolesta. He ovat pysäyttäneet vihollisen viikon aikana monta kertaa joka päivä, he tekevät sen yhä, mutta kohta heitä ei enää ole.

Kollaasta on tullut heille kunniakysymys, sillä jos se murtuu, murtuu myös Kannas. Jos katkeruutta häivähtää, se kohdistuu ulkovaltoihin ja niiden ”sympatiaan”. Suomi on jätetty yksin. Ranska lahjoittaa rintamalle tykkejä, vuosimallia 1871. Ne ovat käyttökelvottomia, kelpaamattomia edes kierrätykseen.

Politiikkaa kirjassa ei puhuta. Reiluutta ja rohkeutta miehet arvostavat. Vaikka Palolampi kuvaa useimmiten kaatuneet anonyymeina (niin ja niin monta tänään), muutamat henkilöt nousevat joukosta persoonansa ansiosta. Yksi heistä, ihailluista, on luutnantti Juutilainen, Muukalaislegioonan kokenut ”Marokkon Kauhu”, joka huolehtii isällisen tiukasti omistaan. Myös hänen lähetilleen Linnunpojalle heltiää kirjailijan sympaattista kuvausta. Oman lukunsa kirjassa ovat saaneet Kollaalla kaatunut alikersantti Lemmetyinen sekä uskomaton tark`ampuja Simo Häyhä, joka yksin napsi kiväärillään varmuudella pitkälle yli 400 vihollista mutta haavoittui lopulta.

Kun katkeran ja epäoikeudenmukaiseksi koetut rauhanehdot on itketty, ”hiljaa alkaa sotilaille kirkastua, että Suomi on vielä jäljellä, on hallitus, kansa ja sotamarsalkka. Kannattaa sittenkin elää, kannattaa rakentaa jäljellejäänyt uudelleen, uusiksi kodeiksi, uudeksi Suomeksi…”

Mihin kirjallisuusgenreen Kollaa kestää tulisi sijoittaa? Se on hyvin dokumentaarinen lopun tarpeellisine karttoineen ja kirjan Kolla-kuvituksineen, mutta se varmasti jättää paljon katveeseen. Henkilökuvissa Palolampi ei pyri syvälle, minkä vuoksi miesten tunteita kirja kuvaa ulkokohtaisina havaintoina, tosin koskettavasti ja uskottavasti. Mielestäni Erkki Palolammen kirjalla on myös kiistaton kaunokirjallinen arvo. Sen takaa kirjan mitä eloisin kieli. Ainakin itselleni teoksen lukeminen koitui elämykselliseksi.

Kollaa kestää on valittu Ylen Kirjojen Suomen vuoden 1940 kirjaksi, ansaitusti.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää. Kuvaus Kollaanjoen taisteluista. WSOY 1940, 271 sivua.

Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Aurinko paistaa, kesät ovat kuumia ja hiekka rahisee fillarin pyörien alla Kjell Westön vivahteikkaassa ja vauhdikkaassa teoksessa.

Mistä aineksista minäkuvani on rakentunut? Ihanteistani, ajatuksistani, teoistani, tekemättä jättämisistäni, toiveistani, uskomuksistani, toisista ihmisistä? Pitäisikö puhua realistisesta tai epärealistisesta minäkuvasta? Kenen määrittelemä käsitys itsestäni on oikeampi, omaniko vai joidenkin muiden? Keiden silloin? Olenko minä oman minäkuvani ja muiden luomien käsitysten kooste?

Sinänsä yhdentekeviä heideggerilaisia kysymyksiä, mutta kiinnostavaksi ne muuttuvat, kun esimerkiksi otetaan julkisuuden henkilö, vaikkapa jyrkän ristiriitaisia tunteita herättävä poliitikko, jota toiset arvostavat, toiset inhoavat. Kumpi on oikeampi: poliitikon käsitys itsestään vai erilaisten potentiaalisten äänestäjien käsitys hänestä?

Tällaista jäin miettimään luettuani Kjell Westön kiehtovan ja luistavasti etenevän kirjan Rikinkeltainen taivas.  Minuus ja minäkuva nousevat pintaan korostamatta, alleviivaamatta, osoittelematta. Rikinkeltainen taivas on tarina ystävyydestä ja sen ehdollistajista. Mutta se on myös rakkauskertomus. Ja se on tarina, missä uusmaalainen luonto ja helsinkiläisyys elävät rinnatusten, kesien ja talvien rytmissä.

”…ensimmäisenä iltana en nähnyt auringon laskevan enkä taivaan muuttuvan rikinkeltaiseksi pimeyden laskeutuessa, sillä oli alkanut tihuuttaa, ja kesä oli muutenkin liian pitkällä. Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuului alku- ja sydänkesään, elokuun lopussa pimeys laskeutuu jo nopeasti kuin musta samettinen säkki, eikä silloin voi nähdä edes omaa kättään…”

Kjell Westön uutuusromaani etenee koko matkan minämuodossa. Anonyymi mies kertoo elämästään ja itsestään sekä sidoksistaan muutamiin elämänsä tärkeimpiin ihmisiin. Ratkaisu viehätti minua suuresti. Tunsin itseni kuin Muumipeikoksi kuuntelemassa lumoutuneena Muumipapan kertomaa kuvitteellisen takkatulen räiskyessä. Tarina eteni jouhevasti ja vaivattomasti.

Käsittääkseni tarina alkaa vuodesta 1969. Sen alkaessa minäkertoja on 11-vuotias helsinkiläispoika, joka pyöräillessään isänsä vuokraamasta kesäpaikasta Torpasta Ramsviksuddenin kärkeen kyläkaupalle tutustuu sattumalta ikäiseensä Axel Rabelliin. Ruotsinkieliset pojat ovat eri yhteiskuntakerrostumista, poika alemmasta keskiluokasta, Axel varakkaasta yläluokasta.

Mutta yläluokan pikkupoikakin tarvitsee sidoksia ikäisiinsä, niin keskustelu-, leikki- ja pelikavereikseen kuin sosiaalisen ylemmyytensä osoittamiseen. Pojat tarvitsevat toisiaan, kumpikin omalla tavallaan. Ystävyys sisältää myös molemminpuolisen hyötysuhteen. Ovathan henkilösuhteet usein näyttämöitä, missä esiintyjä tarvitsee katsomonsa, välillä myös taputtajansa. Poikien välille syntyy side, joka jonkinasteisena jatkuu liki viisi vuosikymmentä.
Siitä päivästä on tätä kirjoittaessani kulunut neljäkymmentäseitsemän vuotta”, Westö tarkentaa.

Poikien ystävyyssuhde on alusta alkaen roolittunut. Kun poika rikkoo myötäilijän osansa ja panee  vastaan, tuloksena on pitkäkestoinen välirikko. Kun ystävyydelle on jälleen käyttöä Axelille, tämä käyttäytyy, kuin mitään säröä ei olisi ollutkaan.
”Hänellä ei ollut paljon ystäviä, joihin saattoi luottaa, ja ehkä juuri sen takia hän otti minut taas läheiseksi ystäväkseen ja uskotukseen”, kertoja kertoo heidän molempien ollessa jo keski-iässä ja varallisuutta menestyksellisesti takovan Axelin seurapiirin alkaessa tuossa vaiheessa Björn Wahlroosin kaltaisilla finanssihailla ja pelureilla.

Mutta palatkaamme alkuun. Ystävystymisestä lähtien kertoja viettää enemmät osat kesistään Rabellien Ramsvikin kartanossa kuin yksinäisen isänsä kalakaverina Torpassa tai äitinsä luona Helsingissä. Kartanon yläkerran ikkunasta auringonlaskun taivas näyttäytyy usein rikinkeltaisena. Siitä on jäänyt nostalgiset muistot. Talvisin kouluaikaan poika oleilee enimmäkseen Rabellien Helsingin Ehrensvärdinkadun kodissa. Hän on adoptoinut itsensä Rabellien liikemiessukuun ja poistuu aluksi vain, kun Axel on saamassa muita vieraita.

Pojat käyvät samaa oppikoulua Tredje Svenska Läroverketiä ja toimivat samassa partiossa.

Axelin ystäväpiirin laajetessa pojan on vaikeaa niellä seuraansa kaikkia Axelin valitsemia. Heitä kaikkia Axel tarvitsee, mutta eri tarkoituksiin. Kullakin on roolinsa, kuten Lilja Vogtilla ja Krister (Kride) Tuomisella tai väkivaltaisella Jan-Rogerilla, josta Axel tekee ”adjutanttinsa”, likaisen työn tekijän.

Aikuisuuden kynnyksellä pojalle tärkeämmäksi perheestä tulee Axelin pikkusisko Stella. Ramsvikin rinteessä filtin päällä nuoret tunnustelevat arasti seksiä. Soreasta, tunteellisesta, nopeaälyisestä Stellasta ja pojasta tulee rakastavaiset. Intohimon liima sitoo heidät toisiinsa vuosikymmeniksi.  Westön kirjassa onkin runsaasti seksiä. Sitä harrastavat Stella ja kertoja yhdessä ja kumpikin muiden kanssa, ja sitä harrastaa Axelin ja Stellan viehkeä äiti Clara Rabell. Stella piirtyy osaksi kertojaa, jättää pysyvät jäljet.

Westö kertoo minäkertojan tarinan kronologisesti kolmen sukupolven kertomuksena, itse ulkopuolisena, Rabellin suvun ulkojäsenenä. Vasta omien vanhempien menetyksessä – äidin kuoltua ja isä menetettyä muistinsa – kertoja alkaa kaivata omaa sukuhistoriaansa, sitä jota ei tiennyt ajoissa kaivata ja kysellä, mutta jonka kadottamisesta jotkin äidin vanhat valokuvat antavat viitteitä. Hänen minuudessaan on omien sukutarinoiden ja oman historian ymmärryksen kokoinen aukko.

Miltei läpi romaanin kertoja tarkkana havainnoijana rakentaa kuvaa Axelista ja Stellasta, heidän viehkeästä äidistään Clarasta sekä isovanhemmista Poes ja Grede Rabellista. Tai oikeammin kertoja havainnoi, miten Axel ja Stella konstruoivat minäkuvaansa peileinään muut ihmiset.

Konkreettisimmillaan tämä konstruointi paljastuu tuttavuuden alkuvuosina sinä iltana, kun Rabellin perheen kulissit kaatuvat. Poika ei ole koskaan törmännyt sisarusten isään. Axelin ja Clara-äidin  kertoman mukaan tämä on kiireinen liikemies finanssimaailman ytimessä asemapaikkanaan New York. Mutta eräänä iltana Jacob-isä ilmestyy kartanon pihaan. Syntyy huutoa, itkua, paikoilleen jähmettymistä sekä lopulta mykkä häpeä. Pojalle paljastuu, että finanssimiehen tarina on äidin ja pojan sepite. Rabellien liikemiessuvun tarinaan eivät kuulu inhimilliset heikkoudet.

Kuva Axelista täydentyy suhtautumisessa omaan isäänsä. Toisin kuin Stella, Axel kieltää isänsä, ei saavu edes hautajaisiin. Kun isoisä Poe kuolee ja testamentti avataan, paljastuu rahasokean Axelin petos pikkusiskoaan Stellaa kohtaan. Sisarusten välit katkeavat vuosikymmeneksi.

Rikinkeltainen taivas -romaanissa kertoja rakentaa minuuttaan suhteessa muihin, mutta tekee sitä myös epätasaisella urallaan kirjailijana. Loppuvaiheilla kertoja joutuu epäilemään minäkäsitystään, kun hän tajuaa muistamisensa mielivallan. Häpeällisistä häpeällisimmän tekonsa kauan sitten hän on muistanut väkivaltaisen Jan-Rogerin tekemäksi. Kun ihminen rakentaa minäkuvaansa, muisti toimii työvälineenä ja se on valmis taipumaan mihin väärennöksiin tahansa, mihin omien kasvojen säilyttämisessä on tarve.  Mieleeni nousi Sofi Oksasen Puhdistuksen vanhan naisen Adeelen muistinsa väärennökselle rakentama omatunto.

Rikinkeltainen taivas kertoo ystävistä, joiden elämänkokemuksissa, elämänkatsomuksissa ja ihmiskäsityksissä on huomattavia eroja. Mutta erot repeytyvät aivan eri ulottuvuuksiin, kun kertomus sivuaa seuraavaa aikuistunutta sukupolvea, Stellan tytärtä Sandia, hänen lyhytaikaista poikaystäväänsä Amiria, Axelin tytärtä Theaa ja Lindan poikaa Tommia. Heidän maailmankuvansa ja arvonsa ovat jyrkät, mutta samalla keskenään perin erilaiset. Heistä heijastuvat nykypäivän monet kasvot. Mutta heihin Kjell Westö ei mene kirjassaan pidemmälle. He tarvitsisivat kokokaan oman tarinansa, kuten Westö toteaa.

Rikinkeltainen taivas on nautittava lukukokemus, kerrassaan hieno teos, jälleen.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava 2017, 459 sivua. Suomennos Laura Beck.

 

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Arne Dahl: Rajamaat

Luen rikoskirjallisuutta sen verran harvoin, että maistui. Juonen mielikuvitus selättää tosielämän.

Suosittu ruotsalainen rikoskirjailija Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963) on aloittanut uuden rikosromaanisarjansa. Suomeksi on nyt ilmestynyt ensimmäinen, Rajamaat. Kirjailijan suomalainen kustantaja on vaihtunut Otavasta Intoon. Suomentaja on sama, Kari Koski.

Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, toimittaja ja kriitikko, joka julkaisi kirjailijauransa aluksi muutaman romaanin, kunnes siirtyi kirjoittamaan kirjailijanimen Arne Dahl suojissa rikosromaaneja aiheenaan Ruotsin rikospoliisin erityisyksikkö. Sarjassa ilmestyi vuodesta 1998 alkaen kymmenen kirjaa. Ne kaikki on julkaistu myös suomeksi. Yksi sarjan poliiseista oli suomalaissyntyinen älykkö Arto Söderstedt. Sarjasta on valmistettu myös suosittuja tv-rikossarjoja.

Kirjailija on palkittu trillerisarjastaan Best Swedish Crime Novel Awardilla sekä Deutsche Krimi Preisilla.  Dahlia sanotaan ohittaneen jopa Henning Mankelin lukijasuosiossa.

Nyt sitten Rajamaat. Jos varhempaa sarjaa kuvataan monimutkaiseksi, sitä on myös uuden sarjan aloittava teos. Se on hyvin koukuttava ja vetävän lennokas ja se pystyy lukuisat kerrat lataamaan jännityksen liki sietämättömäksi. Jännityksen rakentamisessa on useimmiten sama mutta tehoava perusidea: rikostutkija tunkeutuu vailla perääntymisturvaa useimmiten ypöyksin ja yöllä, ainoana valonaan taskulamppu hyvin epämääräiseen sokkeloon, joka mitä todennäköisimmin voisi olla ansa. Eikä yksikään koira perään haukkuisi.

Sydsvenskan-lehden kriitikko julisti Rajamaat ”kaikkien aikojen parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi”. Tukevasti sanottu. Itselläni ei ole edellytyksiä ottaa moisiin makuasioihin kantaa, mutta lukemistani rikoskirjoista se oli vangitsevimmasta päästä.

Rajamaat-trillerin sankari on rikoskomissaari Sam Berger. Hän saa selvitettäväkseen 15-vuotiaan neitokaisen Ellen Savingerin katoamisen. Yleisövihjeiden avulla paljastuu, että kyseessä on sieppaus. Löytyvä tyhjennetty, synkkä kätköpaikka viittaa tytön kidutukseen ja verenjuoksutukseen sadistiseen kellopeliin kytkettynä, jo kolmen viikon ajan. Berger uskoo heti sarjamurhaajaan, mutta saa esimieheltään kylmän tyrmäyksen.

Sam Berger on omapäinen kaveri. Hän lähtee noudattamaan virallisen tutkimuslinjan ohessa omaa linjaansa. Siinä hän ottaa suuren riskin. Tuloksia on saatava nopeasti, jos mieli pelastaa kaapattu tyttö. Omavaltaisuudesta kärähtäminen tietää potkuja poliisin virasta. Esimiehen kanssa on kynitty jo kanaa pidempään.

Berger on tietenkin älynjuoksultaan ja kyvyiltään aivan ylivertainen. Tosin hän saa avustusta tiedonetsinnöilleen rikosyksikön kahdelta naistutkijalta, jotka niin ikään ottavat suuria riskejä Bergerin vuoksi. Myös he ovat kyvyiltään yliluonnollisia etsiessään tietoja ja tunkeutuessaan salaisimpiin tietojärjestelmiin jälkensä peittäen.

Rajamaat on älypeliä, missä sen keskeiset henkilöt liikkuvat sallitun ja laittoman rajamailla. Asiat heittävät lukuisia kertoja kuperkeikkaa. Sam Berger huomaa pian olevansa itse epäilty ja vangittu ja hänen kuulusteltavasta tulee kylmä kuulustelija. Tulee sekin vaihe, kun kuulustelijasta ja kuulusteltavasta tulee työpari, jota koko poliisikoneisto metsästää ja joka sarjamurhaajaa etsiessään ylittää ammatilliset rajat ja liikkuu rajamaalla.

Juoni on monimutkainen ja käänteitä täynnä.  Jo varhain Berger on selvittänyt aiempia vastaavia katoamistapauksia. Niitä löytyy, ensin pari, sitten yhteensä seitsemän, kaikki kahden kolmen vuoden sisällä. Kaikissa on ollut kyseessä 15-vuotias neitokainen. Kaikissa niissä kansiot on aikanaan suljettu ja katoamisille on löytynyt luonnollinen selitys.  Yhtä ainokaista ruumista ei tapauksiin ole liittynyt.

Sam Berger kohtaa kahdessa keskeisessä henkilössä, työparissaan ja todennäköisessä sarjamurhaajassa, oman kaukaisen menneisyytensä. Liian paljon loogisuutta ei siis lukijan kannata peräänkuuluttaa, kuten esimerkiksi miksi Berger ei heti tunnistanut ulkonäöltä.  Lukija ei siis saa mahdollisista varhaisemmista tunnistamisista vihiä, sillä juonen viritykseltä katoaisi lumo. Etsittävällä henkilöllä on niin ikään yliluonnolliset aivot.

Tarina on siis mitä mielikuvituksellisin ja se ylenkatsoo kaikkia todennäköisyyksiä.  Ajalla ja kelloilla on tarinassa maaginen merkitys. Aika konkretisoituu Sam Bergeriltä vuosia sitten varastettuun huippuarvokkaaseen kelloon sekä pieneen kellon rattaaseen, joka löytyy Ellen Savingerin kätköpaikan poikkihirrestä.  Bergerillä on kelloaddiktio, mutta niin tuntuu olevan etsittävällä epäillyllä sarjamurhaajallakin.

Ruotsin turvallisuuspoliisia Säpoa Arne Dahl kuvaa vähemmän mairittelevasti. Se on pirullinen koneisto, joka ei tunnista moraalia. Tarkoitus pyhittää viime kädessä keinot. Kirjassa on melkein onnellinen loppu, mutta viimeisillä riveillään Dahl pyyhkäisee sen liki olemattomiin. Säpo antaa rikoksen selvittäneelle omapäiselle tutkijaparille vakavan varoituksen hyytävimmällä mahdollisella tavalla.

Lukijan otteessaan pitävää jännitysviihdettä siis!

Arne Dahl: Rajamaat. Into 2017, 357 sivua. Suomennos Kari Koski.

 

Kategoria(t): Rikosromaani | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Yu Hua: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat

Yu Huan romaani kulkee Kiinan poliittisesti dramaattisten kausien yli, mutta keskiössä ovat tavallisten ihmisten ratkaisut ahdinkotilanteissa.

Nimen perusteella kirjaa luulisi dekkariksi. Ei se ole. Kiinalaisromaanissa on kyse häpeästä, häpeän tuottamisesta, kasvojen menetyksestä, kunniantunnosta sekä veren sitomista sukusiteistä. Esi-isiltä perittyä verta ei tulisi luovuttaa. Mutta siitä saa rahaa. Päähenkilö myy vertaan, tekee siis verikauppoja.

Kiinalaisen silkkitehtaan työntekijä Xu Sanguan saa vaimokseen kaupungin kaunottaren verikaupan avulla viemällä nuoren naisen ravintolaan ja täyttämällä tämän mielihalut, vaikka ne tulevatkin kovin kalliiksi. Samaa sukunimeä kantava nainen, Xu Yulan, suostuu jättämään poikaystävänsä He Xiaoyongin ja tulemaan Xu Sangualle.

Yu Huanin romaani kertoo tämän avioliiton tarinan.

Vasta kirjan puolivälissä lukija saa ajallisen otteen lukemaansa. Ilmeisesti nuorten tutustumisen aikoihin Mao Ze Tung saa Kiinan hallintaansa ja kommunistit ottavat vallan. Kirjassa maailmanhistorialliset tapahtumat eivät tunnu heijastuvan Xu Sanguanin niukkaan elämään.

Uusi valta tunkeutuu ihmisten arkeen vasta Maon Suuressa harppauksessa 1958−1960. Kodeista takavarikoidaan ruuanvalmistusvälineet, padat ja kattilat. Kiina on harppaamassa maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltioksi, eikä Stalinin vastaavasta harppauksesta otettu opiksi. Kaikki aterioisivat yhteiskeittiöissä.

Alun vaihtoehtojen jälkeen ruokalat katoavat yksi toisensa jälkeen ja harvoissa jäljelle jääneissä ravintoloissa myydään enää entistä kalliimmalla lihaliemen asemasta veteen keitettyjä nuudeleita. Niihinkään ihmisillä ei ole varaa. Seuraa nälänhätä. Ihmiset laihtuvat ja muuttuvat kasvoiltaan harmaiksi.

Nuoruudessaan koreilunhaluinen Xu Yulan on kolmelle pojalleen hyvä äiti, kodin haltiatar, ahkera, käytännöllinen ja itseään uhraava, mutta hirveän pahasuinen. Kaikesta rähisemisestään hän tekee seutukunnalla julkisen häpäisten miehensä ja perheensä.

Hyvinä vuosina hän on jemmannut riisiä purkkeihin ja nälkäkautena perhe sinnittelee monta kuukautta salakätkön turvin laihalla riisivellillä. Kun ajat muuttuvat entistä vaikeammiksi ja perheelle kertyy ylitsevyöryviä ongelmia, Xu Sanguan muistaa nuoruutensa verikaupan. Pään avattuaan verenluovutus muuttuu kuitenkin pidikkeettömäksi. Kysymys on kaiken aikaa hengenmenon todennäköisyydestä. Vanhoille luovuttajakavereille on jo käynyt huonosti.

Ongelmista suurimmat tuo tullessaan absurdi vuonna 1969 käynnistynyt Kulttuurivallankumous. Jokainen voi nimettömänä tehdä seinille ja aitoihin ilmiantoja ja ihmisiä aletaan alistaa hirvittäviin nöyryytyksiin, häpäisyihin ja fyysisesti kiduttaviin kokemuksiin. Kostonhaluisilta ”ilmiannoilta” Xun perhe luulee olevansa suojassa, mutta sitten katastrofi kohtaa myös heidät: perheen äiti leimataan pahimman lajin huoraksi. Seuraukset ovat karmeat.

Perheen vanhin poika näet muistuttaa varttuessaan ilmi selvästi He Xiaoyongia ja ihmiset ovat kaikki vuodet juorunneet pidikkeettömästi lasten olevan eri isistä. Aisankannattajaksi leimautunut Xu Sanguan on yrittänyt sitoa He Xiaoyongin vanhimman pojan Yilen kustannusvastaajaksi, mutta tuloksetta. Yritykset ovat päättyneet häpeämättömiin haukkujaisiin ja vihanpitoon.

Pienen kiltin pojan, varhemmin Xu Sanguanin silmäterän Yilen kohtalo on kirjassa ilkeää luettavaa. Molemmat miehet kiistävät isyytensä ja kotonaan herkkä poika on saanut jo vuosia veljiään huonomman kohtelun. Hän saa nahoissaan tuntea olevansa ei-kukaan ja vatsassaan tuntea muita ankaramman nälän.

Kulttuurivallankumouksessa Mao määräsi kaupunkilaispojat töihin maaseudulle määräämättömiksi vuosiksi. Se on koitua Yilen kuolemaksi. Mutta Xu Sanguassa herää isällinen vastuuntunto ja hän ryhtyy kamppailemaan verikappoihin turvautuen Shanghaihin kalliiseen sairaalaan joutuneen Yilen hengen puolesta. Kumman henki ehtii katketa ensin? Saako Xu Sanguan rahaa verikaupoilla ennen kuin Yilen hoito maksujen viipyessä katkaistaan? Verenluovutuksessa on pidettävä kolmen kuukauden väli. Xu Sanhuan supistaa luovutusvälit kolmeen päivään sairaaloita vaihtaen.

Yu Huan kerrontakieli on yksinkertaista, suorastaan ikävystyttävää. Mutta onko kielen köyhyys kirjailijan alkuperäistekstissä vai käännöksessä, en pysty sitä arvioimaan. Kiinnostavaksi kirjan tekevät kuitenkin meihin nähden suuret kulttuuriset erot, jotka lienevät madaltuneet globalisaation seurauksena. Mietin, herättävätkö monet oudot käytöspiirteet ja ajattelutavat tämän päivän kiinalaisessa lukijassa nostalgiankaltaista naurua.

Häpeä ja sen tietoinen tuottaminen toiselle sekä kasvojen säilymisen varjelu korostuvat myös nyky-Kiinassa mutta varmaan erilailla kuin ennen. Korruptio ja lahjukset nousevat kirjassa esiin monin tavoin. Sairaalan verivastaavilla on valta päättää, keiden verta ostetaan, keiden ei. Jos fyysisen lahjuksen vastaanottamista verivastaava ei puolueen tuoreena jäsenenä enää itselleen salli, verimaksusta voi vaatia itselleen osan. Korruptiolla on kirjassa monet kasvot.

Xu Sanguanin elämä ja verikaupat ei ole suurta kaunokirjallisuutta, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Tarina toi mieleeni Ylen takavuosina näyttämän mongolialaisen elokuvan köyhästä maalaisnaisesta, joka näkee kaupungissa käydessään liikkeen ikkunassa avoinna olevan television, ensimmäisen kerran elämässään, ja joutuu sen taikapiiriin. Hänen on saatava sellainen. Hän alkaa koota rahaa verikaupoilla. Hän juo vettä kuin riivattu ja hakeutuu luovuttajaksi uudelleen ja uudelleen.

En muista, miten mongolialaisnaiselle lopulta kävi, mutta kiinalainen kirjailija Yu Hua on omilleen armollinen.

Yu Hua: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. aula & co 2017, 307 sivua. Suomennos Rauno Sainio.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jari Sinkkonen: Nerouden lähteillä. Suurten säveltäjien hauras elämä

Muunnelma tutusta heitosta ”Urheilija ei tervettä päivää näe” voisi kuulua muodossa ”Nero taiteilija ei tervettä päivää näe”. Lääkäri, muusikko ja lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mitä viehättävintä teosta Nerouden lähteillä lukiessa monen suuren säveltäjämestarin kova elämä nostattaa myötätuntoa. Mitä kauemmaksi historiaan teos lukijan johdattaa, sitä vahvemmin elämää kehystävät sietämättömät kivut ja niiden väärät, tilaa usein vain pahentaneet hoidot, nykykatsannossa puoskaroinnit.

Kirjan hienoa antia on Jari Sinkkosen laaja musiikintuntemus ja läheinen suhde säveltäjämestareiden teoksiin, siis vahva rakkaus musiikkiin. Se elää kirjan jokaisella sivulla ja tekee kirjasta mielikuvituksessa soivan soittorasian.

Sinkkosen kerrontatapa kiehtoo. Tekstiä aivan kuin kuulee, sillä teksti soi pääkopassa kiehtovina musiikkiesitelminä. Onhan Jari Sinkkosen musiikkituntemusta radiossa  hyödynnetty.

Teoksen 12 suurta neroa

Teos kertoo muita seikkaperäisemmin kahdestatoista suuresta säveltäjästä. Sinkkosen valinnat ovat Johann Sebastian Bach, Georg Friedrich Händel, Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart, Gioachino Rossini, Ludwig van Beethoven, Franz Schubert, Frédéric Chopin, Robert Schumann, Richard Wagner, Franz Liszt ja Johannes Brahms.

Lisäksi hän käy lyhyesti, tosin hieman hampsien läpi lukuisia muita nimekkäitä säveltäjiä, heidän joukossaan muiden muassa Pjotr Tšaikovskia, Giuseppe Verdiä ja Dmitri Šostakovitšia sekä kuvaa musiikin erilaisia kehitysteitä Venäjällä, klassisen musiikin mekassa Wienissä sekä omia musiikinvirtoja rakastavassa Ranskassa, unohtamatta holokaustissa tuhottuja nuoria säveltäjälupauksia.

Nerouden lähteillä siis liikutaan, mutta sanomattakin selvää, ettei mitään yhtä suuren luovuuden lähdettä löydy. Kokonaisia musiikkidynastioita on ollut, mutta vähän. Bachin suku on dynastioista edustavin. Säveltäjien taustoissa ja elämässä on paljon yhtenevyyksiä ja yhtä paljon eroavaisuuksia. Jokainen säveltäjä on joutunut taistelemaan depressiota vastaan. Jari Sinkkonen muistuttaa kuitenkin: ”Ihmisen luova työ tapahtuu aina mielen terveillä alueilla.” Tai: ”Alavireisyydellä tai depressiolla ei ole mitään myönteistä vaikutusta luovuuden kannalta. Depressio ei selitä kaksisuuntaisen häiriön ja luovuuden välistä yhteyttä, mutta kohonnut mieliala selittää.”

Monen säveltäjän varjeli itsemurhalta oma taide. Esimerkiksi itsetuhoaikeinen ja valtavasti kärsimään joutunut Beethoven koki, ettei voi jättää maailmaa ennen kuin on suorittanut loppuun säveltäjätehtävänsä.

Tottahan Sinkkonen hakee nerouden lähteitä perhetaustoista, geeneistä, sisarsuhteista, vanhemmista, lapsuudesta, luonteesta, saadusta koulutuksesta sekä tuomitsevasta tai ihannoivasta aikakaudesta. Teos on täpötäynnä perhetarinoita ja säveltäjän aikalaisjuoruja ja skandaaleita, jotka kehystävät kunkin neron elämänvaiheita ja mehustavat itse kirjaa.

Lääketieteen lyhyt historia

Teos on myös lääketieteen kehityksen historiaa. Siihen sisältyy oivalluksia ja niiden hidasta etenemistä, hyvin paljon tiedon puutetta, harhaisia käsityksiä ja kammottavia hoitomenetelmiä. Yksi niistä oli suonenisku. Sitä näytetään sovelletun vaivaan kuin vaivaan ja useimmiten verenjuoksutus vain huononsi tilaa ja joudutti kärsivän kuolemaa.

Kaikkien kirjan suurten säveltäjämestareiden elinaikana 1700- ja 1800-luvuilla suuria vitsauksia olivat tuberkuloosi, eri infektiot, isorokko ja kolera sekä Amerikan löydön tuliainen syfilis eli kuppa. Hygieniasta ei ollut hajuakaan ja ainoina kivunlieventäjinä kirurgiassa käytettiin alkoholia ja oopiumia sekä niistä sekoitettua uutetta. Kivuliaat toimenpiteet infektioineen olivat siksi usein potilaan kuolemaksi.

Tuberkuloosi tappoi Carl Maria von Weberin, Frédéric Chopenin ja Edvard Griegin. Kuppaan kuolivat Gaetano Donizzetti, Robert Schumann ja Hugo Wolff. Kuppa epäillään olleen myös Beethovenilla ja Betřich Smetanalla.

Kupan yleisyydestä huolimatta suurten säveltäjien elämä ei ollut erityisemmin seksintäytteistä, pikemminkin päinvastoin. Naisten valloittajana tunnettu Richard Wagner erotisoi musiikkinsa: tekstit edustavat maskuliinisuutta ja musiikki feminiinisyyttä.
Ajatukseen yhtyi myös Claude Debussy: ”Emme koskaan tajua täysin, miten suuressa määrin musiikki on olemukseltaan nainen. Ehkä se selittää, miksi niin monet nerokkaat miehet elävät siveydessä.”
Debussyllä itsellään oli läheinen suhde lukuisiin naisiin, eikä lainkaan platoninen.

Lääketieteen lyhyeen historiaan kuuluu korkea lapsikuolleisuus. Useimmat suuret säveltäjät syntyivät suureen sisarkatraaseen, mutta henkiin siitä jäi ani harva. Kuoleman tiheät vierailut lukija tajuaa vasta Sinkkosen kertomien elämänkertojen kautta. Sisarten ja veljien lisäksi vauvoina tai pienokaisina kuoli usein myös omia lapsia. Vaimonsa ja kaikkien lastensa kuoleman koki kolme kirjan säveltäjää: Donizzetti, Verdi (jo 27-vuotiaana) sekä Camille Saint-Saëns. Mozartin kuudesta lapsesta kuoli pienenä neljä.

Kuolema ei silti välity säveltäjänerojen musiikissa niin usein, kuin voisi olettaa. Itselleni tulee mieleen kirjan ulkopuolelta Betřich Smetanan pianotrio g-molli (op. 15), johon isä kätki tuskansa lempilapsensa Bedřiškan menehdyttyä tulirokkoon nelivuotiaana.

Poimin seuraavassa kirjasta huomiotani kiinnittäneitä seikkoja hieman mielivaltaisesti.

Johann Sebastian Bachille sokeuttava kaihileikkaus

Käsittämättömän laajan teosmäärän säveltänyt musiikinhistorian kenties suurin nero, uuttera Johann Sebastian Bach joutui näön huolestuttavan heikkenemisen johdosta kaihileikkaukseen. Sen teki kahteen otteeseen puoskariksi osoittautunut lääkäri Taylor, jonka kaihileikkausten jäljiltä sadat ihmiset sokeutuivat. Heihin kuului myös Bach.

Sokeutumisen seurauksena Bach menetti urkurin työnsä ja mahdollisuutensa jatkaa säveltämistä. Muuten perin terve mies kuoli 65-vuotiaana kahden vuoden päästä leikkauksesta halvauskohtaukseen saatuaan sitä ennen suoneniskentää ties minkä vuoksi.

Samana vuonna 1685 syntynyt ja Bachia hieman vanhemmaksi elänyt Georg Friedrich Händel loi uransa Englannin kuningashuoneen suojissa.  Hienostunut Händel tunnettiin karkeasti kiroilleena miehenä. Hän testamenttasi tuhat puntaa köyhtyneille muusikoille ja 600 puntaa oman muistopatsaansa pystyttämiseksi. Suuret saksalaissäveltäjät eivät tavanneet koskaan.

Joseph Haydnin kallo ja nerouden salaisuus

Vaatimattomiin oloihin syntynyt ja lapsuudessa nälkää nähnyt Haydn sairasti lapsena isorokon. Se jätti hänen kasvoilleen arpia.  Hän omisti ensimmäisen sävellyksensä rakastamalleen Josepha Kellerille, mutta tämä vihitytti itsensä nunnaksi. Joseph avioitui Josephan isosiskon, uskonnollisen fanaatikon Maria Annan kanssa. Kun Maria Anna 1800 kuoli, Esterhāzyn hovin kapellimestarina työskennellyt Haydn solmi suhteen naimisissa olleen laulajattaren Luigia Polzellin kanssa. He eivät avioituneet koskaan.

Luigia oli synnyttänyt 1783 Antonioksi ristityn pojan, jota yleisesti pidettiin Haydnin aikaansaannoksena. Nälkäisen lapsuuden ja nuoruuden läpikäynyt Joseph Haydn jätti kuollessaan jälkeensä todella muhkea omaisuuden, mutta Antonio jäi perinnössä osattomaksi, sillä isyyttä ei ollut vahvistettu. Haydn dementoitui vanhetessaan ja kuoli 85-vuotiaana 1809.

Sinkkonen kuvaa kirjassaan makaaberin jälkinäytöksen, jonka suuntaisen kohteiksi joutuivat myös Beethoven ja Schubert. Haydnin lähipiiriin kuulunut Esterhāzenin ruhtinaan sihteeri Rosenbaum lahjoi kaverinsa kanssa erään miehen avaamaan Haydnin haudan ja irrottamaan ruumiista pään. Hän halusi selvittää kallosta nerouden salaisuuden. Puhdistetun pääkallon hän sijoitetti satiinilla vuorattuun laatikkoon valkoiselle silkkityynylle kotimausoleumikseen.

Kun Rosenbaumin kotiin tehtiin kotietsintä 1820, laatikko oli piilotettu rouva Rosenbaumin vuoteen alle ja rouva makasi vuoteessa kuukautisvaivoissaan. Rosenbaum testamenttasi Haydnin kallon rikostoverilleen, jolta se siirtyi Wienin yliopiston patologis-anatomisen museon kokoelmiin. Oikean ruumiin kallo löysi vasta vuonna 1954.
”Nerouden olemus oli ja pysyi valitettavasti arvoituksena”, kuittaa Jari Sinkkonen.

Wolfgang Amadeus Mozartin sairas lapsuus

Sinkkonen repii monia Mozartiin kiinnitettyjä myyttisiä käsityksiä ja vahvistaa toisia. Vahvistuviin kuuluu Leopold-isän ehtymätön kunnianhimo ihmelastensa markkinoinnissa ympäri Eurooppaa. Mozartin lapsuudenaikainen sairaskertomus on lohdutonta luettavaa. Ihmelapsi ei juuri tervettä päivää nähnyt. Hän sairasti kurkkukatarrin, sai raajoihinsa kosketusarkoja paukamia, kärsi verisuonitulehduksen, munuaistulehduksen, kurkkutulehduksen, nielutulehduksen, useita näitä toistuvasti ja mahdollisesti kärsi reumakuumetta. Hänessä oli lavantauti, hän sairastui isorokkoon ja hänellä oli uusiutuva reumaattinen kuume. ”Kuolema oli aivan ovella.”

”Mozartista puhuttaessa päivitellään hänen lyhyeksi jäänyttä elämäänsä. Kun perehtyy hänen lapsuusvuosiensa tautihistoriaan, jää ihmettelemään, miten hän saattoi selvitä hengissä tällaisesta tappavien tautien määrästä. Häntä eivät suojanneet äidinmaidon vasta-aineet, ei monipuolinen ravinto, eivät rokotukset eivätkä vitamiinilisät. Palautumisaikaa ei koskaan ollut tarpeeksi, eikä missään kuulu äidin ääntä, joka olisi pysäyttänyt isän matkustamisvimman ja tarpeen esitellä ihmelapsiaan vallanpitäjille.”

Mozartin kuolinsyiksi on tarjottu kuppaa, tuberkuloosia, kilpirauhasten liikatoimintaa, aivokalvontulehdusta, akuuttia reumakuumetta ja lapsuudessa vaurioituneita munuaisia. Yhtä mieltä ollaan ainakin siitä, että reippaanlainen verenlasku kuolemansairaalle potilaalle nopeutti säveltäjäneron kuolemaa.
Onneksi hän oli ehtinyt säveltää niin paljon”, kuului Jean Sibeliuksen toteamus, kun väitettiin Mozartin tulleen murhatuksi.

Ludwig van Beethovenin laiminlyöty lapsuus

Laiminlyödyn lapsuuden joutui käymään läpi myös Ludwig van Beethoven. Ankara isä toimi poikansa viulun- ja pianonsoiton opettajana ja rankaisi välillä poikaansa sulkemalla tämän kellariin.  Juoppo isä saattoi palata yöllä kapakasta ystävänsä tuoden ja nukkuva pikku Ludwig kiskottiin vuoteesta viihdyttämään soitollaan juopuneita juhlijoita.

”Ludwig oli depressiivisen ja uupuneen äidin ja persoonallisuushäiriöstä kärsivän, alkoholisoituneen ja poikaansa kohtaan ajoittain sadistisesti käyttäytyneen isän lapsi”, Sinkkonen summaa. Poika joutui liian nuorena kantamaan vastuuta ja ottamaan itselleen aikuisen roolin äidin tulematta avuksi silloin, kun poika kohdeltiin huonosti.

Ludwigista tuli epäluuloinen. ”Isän pieksemä, haavoittunut pikkupoika pelkäsi, että hänelle nauretaan, että häntä huijataan ja että hänen selkänsä takana vehkeillään häntä vastaan.” Sen seurauksena hänestä tuli palveluskuntaansa kohtaan mahdoton ja pieniä oppilaitaan kohtaan suorastaan sadistinen.

Beethoven ei koskaan mennyt naimisiin, mutta kävi tiukan oikeustaistelun saadakseen velivainajansa pojan Karlin itselleen siinä lopulta onnistuen.  Sinkkosen lähteiden mukaan Beethoven ihastui ja rakastui tiheään, mutta hänellä oli yksinkertaistaen madonna−huora-kompleksi eli vaikeus yhdistää seksuaalisuus ihannoituun, jalustalle nostettuun naiseen. Karlista tuli Ludwig-setänsä maailman keskipiste. Beethoven halusi olla pojalle rakastava, huolehtiva isä, vaikkei hänellä Sinkkosen mukaan ollut siihen edellytyksiä.  Lopulta Karlin ja kasvatti-isän välit viilenivät, poika yritti itsemurhaa ja liittyi vastoin tämän nimenomaista tahtoa armeijaan. Myöhemmin, Beethovenin kuoleman jälkeen, Karl risti oman ainoan poikansa Ludwigiksi.

Itselleni oli kovasti uutta Beethovenin saastaisuus. Mies ei pessyt itseään eikä juuri vaihtanut vaatteitaan. Koti oli sikolätti:
”Lattia on likainen, kaapissa on pilaantuneita ruokia, pesemättömiä vaatteita on hujan hajan lattialla, kannella peitetty täysi yöastia löyhkää karun vuoteen vieressä. Vuoteessa on vain olkipatja ja ohut peite, kuusipuisella yöpöydällä on pesuvati. Beethoven on palkannut väkeä pitämään huolta itsestään ja taloudestaan, mutta yksi palvelija toisensa jälkeen on lähtenyt saatuaan niskaansa perusteettomia syytöksiä valehtelusta ja varastelusta.”

Ludwig van Beethovenin sairauksista saisi oman artikkelin. Beethoven sairasti isorokon ja lavantaudin ja sai vuodesta 1807 alkaen voimakkaita päänsärkykohtauksia. Vatsalaukusta poistettiin kivuliaalla menetelmällä ainakin kaksi kertoja hurjia määriä nestettä, toisella kerralla jopa 22 litraa. Ongelmia olivat muiden muassa nilkkojen ja jalkojen tuskaisat turvotukset. Beethoven käytti paljon alkoholia ja ruumiinavauksessa häneltä löydettiin maksakirroosi. Vaikka päteviä todisteita ei ole, käsitys Beethovenin kupasta on jäänyt elämään.

Mutta tunnetuin vitsaus oli kuulon menettäminen. Beethoven kuvasi kuulonsa heikkenemisen ensi kerran vuonna 1998 ollessaan 28-vuotias. Vuoteen 1814 mennessä hänestä oli tullut täysin kuuro. Kaikki keskustelut käytiin kirjoittamalla. Kuulon menetys söi Beethovenin itsetuntoa ja tuhosi hänen sosiaaliset suhteensa.

Musiikin titaani joutui kokemaan kuolemansa jälkeen Haydnin kohtalon: hauta kaivettiin auki kahdesti, vuosina 1863 ja 1888, viimeisellä kerralla uuteen hautaan siirtämisen vuoksi. Mutta tutkijat eivät jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Heitä kiinnosti mestarin kallo, jonka muodon arveltiin paljastavan hänen neroutensa salaisuuden. Nerouden salaisuus pysyi salaisuutena, niin myös kuurous, sillä kuuloluut sisältävät kallon osat oli sahattu pois.

Beethovenin tavoin vuonna 1888 myös Franz Schubertin jäännökset siirrettiin Wienin keskushautausmaalle.

Franz Schubert oli juoppo tuhlari

Olen tuntenut aina vetoa Winterreisenin, forellikvinteton ja upeiden pianotriojen säveltäjää kohtaan Itävallan santarmivaltiossa. Jari Sinkkonen kuittaa kuitenkin Schubertin varsin lyhyesti. Hän kuvaa Schubertin rahankäytön mahdottomaksi: raha ei pysynyt säveltäjän näpeissä, jos sitä sattui tulemaan. Schubert oli vieraanvarainen, mutta myös hyväksikäyttäjä.

Schubert ilmeisesti sairastui ilotalokäyntien seurauksena kuppaan ja hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Alkoholin käytön lisääntyessä hänestä tuli röyhkeä. Schubert rähinöi ja saattoi sammua kapakkaan. Ystävät harvenivat. Schubert kuoli vain 27-vuotiaana lavantautiin.

Eurooppalainen valtapolitiikka vaikutti muidenkin kuin Schubertin elämään. Kun Napoleonin armeija miehitti Wienin 1809, Beethoven istui kellarissa pidelleen korviaan ja peläten lopunkin kuulonsa menevän. Saman vuoden kesällä haudattiin Haydn, mutta hautajaisiin ei tullut kukaan: tieto ei miehityksen vuoksi kulkenut.  Wienissä lymyili myös Frédéric Chopen vuonna 1830, kun puolalaiset nousivat kapinaan Venäjän tsaaria Nikolai I:stä vastaan ja kapinan kukistuttua kaikkiin puolalaisiin suhtauduttiin Wienissä karsaasti.

Chopen oli biseksuaali, entä kulttihahmoksi noussut Wagner?

Moniin säveltäjiin kiinnittyy homoeroottisia luonnehdintoja, yksi tällainen oli Richard Wagner. Chopen oli homoseksualisti, vaikka käsitettä ei hänen aikanaan tunnettu. Hänen tunnetuin rakkaussuhteensa oli kuitenkin nainen, paronitar Aurere Dudevant, kirjailijanimeltään George Sand. Suhde kesti yhdeksän vuotta, välirikkoon saakka. Sandin sanotaan hoitaneen Chopenia kuin äiti lastaan.

Helppoa ei ollut Chopenilläkään. On laskettu, että häntä hoiti yli viisikymmentä lääkäriä lyhyen elämän aikana.

Mozartin ja Beethovenin tavoin karun lapsuuden koki Richard Wagner, joka oli koko lapsuutensa hylätty heittopussi. Lapsipsykiatri Sinkkosen mukaan pojan kokemus ei ole voinut olla muut kuin että kukaan ei halua eikä rakasta häntä.

”On kuin hän olisi ollut nälkiintynyt vauva, jonka nälkää kukaan tai mikään ei voisi koskaan tyydyttää. Raivo näkyy siinä röyhkeydessä, jolla hän kohteli lukuisia läheisiä ihmisiä, suojelijoita ja mesenaatteja.”

Kirjailija W.H. Auden sanoo Wagnerin olleen a regular shit, paskajätkä. Wagner, avoin antisemitisti, luonnehti Mozartin edustavan musiikillisessa universumissa luontoa, Beethovenin ihmisyyttä ja hänen itsensä jumaluutta. Felix Mendelssohnille oli varattu hyönteissäveltäjän osa.  Wagner joko ihannoi tai halveksi muita ihmisiä ja tarvitsi loputtomiin palvontaa lähentelevää ihailua ja liehakointia. Sitä hän sai, kukkuramitoin.  Wagnerin viimeinen vaimo, Franz Lisztin tytär Cosima omistautui rakentemaan miehensä kulttia ja työtä jatkoi menestyksellisesti perheen jälkipolvi.

Wagner oli musiikin uudistaja ja nero, joka nautti rähinöinnistä ja riidankylväjän roolista. Arroganssin käytöksen alla oli Sinkkosen mukaan hauras ja epävarma mies, joka oli hyvin riippuvainen ympäristön palautteesta ja arvostuksesta.  Hän kirjoitti itse oopperoittensa libretot ja piti itseään myös kirjallisena nerona. ”Hän olikin erinomainen kirjoittaja”, joka kirjoitti teoreettisia tutkielmia, kiistakirjoituksia ja musiikkiarvosteluja.

Wagnerilla oli narsistinen persoonallisuushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö haltioitumisineen ja synkkyyden kokemuksineen.

Richard Wagnerista on kirjoitettu massiivinen määrä kirjoja – itsekin omistan muutaman. Hänen elämänsä oli täynnä käänteitä ja kuohuja. Jari Sinkkonen kertoo kirjassaan Wagnerin kahden lapsen tragedian, tytär Isolden, jolle oikeus ei myöntänyt Wagnerin tyttären asemaa, sillä Cosima oli tuolloin vielä edellisessä avioliitossa vaikka asui Wagnerin kanssa, ja Siegfried-pojan, jolle isän saappaat olivat liian suuret.

Cosima taisteli tyttärensä oikeutettua asemaa vastaan, sillä tyttären voitto olisi tehnyt Cosima von Bülowista julkisesti aviorikkojan. Tuberkuloosiin menehtynyt Isolde kuoli vuonna 1919 ja äiti-Cosima sai tietää siitä kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Siegfried Wagner oli puolestaan malliesimerkki siitä, millaista on olla narsististen vanhempien lapsi. Omana itsenään hän ei ollut mitään. Siegfriedin homoseksuaalisuus oli julkinen salaisuus.  Suuri rakkauden kohde oli brittiläisen laivanvarustajan poika, pianisti Clement Harris, joka tuli Saksaan opiskelemaan Clara Schumannin johdolla. Siegfried meni kuitenkin naimisiin itseään 27 vuotta nuoremman brittiläisen Winifred Williamsin kanssa. Winifredistä tuli kiihkeä natsi ja hänen huhutaan olleen Hitlerin rakastajatar. Salzburgista tehtiin natsipyhättö.

Kolmoisdraamaa

Robert Schumann – Clara Schumann – Johannes Brahms muodostavat musiikkihistorian tunnetun kolmoisdraaman. Sitä on tarpeeton kerrata tässä. Nuori Brahms löysi Schumannissa löytäjänsä ja isähahmon antaen sille suuren arvon. Kun Schumann sairastui ja hänet suljettiin Endenichin mielisairaalaan, Brahms kävi jatkuvasti tapaamassa häntä, toisin kuin välttelevä vaimo Clara. Molemmat miehet rakastivat samaa naista. Brahmsin sanotaan rakastaneen Claraa elämänsä loppuun saakka, vaikka hän pakeni tilannetta selityksiä antamatta Claran nuorimmaisen synnyttyä.

Runsaasti henkilödraamaa sisältyy myös Franz Lisztin elämään. Liszt oli lapsinero, jota kutsuttiin uudeksi Mozartiksi. Hänestä tuli pitkä, hoikka ja kaunis nuorukainen, joka nostatti Euroopan suurkaupungeissa lisztomanian. Hän tienasi ja tuhlasi, poltti vahvoja sikareita ja käytti runsaasti alkoholia.

Mutta tämä loistelias säveltäjä ja virtuoosimainen pianisti oli kyvytön rakastamaan omia lapsiaan. Lisztissä oli paljon uskonnollisuutta. Siksi hän paheksui syvästi tyttärensä ja hyvän ystävänsä Wagnerin avioliittoa ja välit tyttäreen olivat poikki vuosien ajan. Ne korjautuivat vasta kuoleman kynnyksellä Lisztin jouduttua paikkaan, jonne hän ei halunnut kuolla, Salzburgiin. Cosiman luonteenpiirteet tietäen välirikon suurin syyllinen lienee ollut kivenkovaksi matroonaksi luonnehdittu tytär.

Ehtymätön teos

Nerouden lähteillä on tyhjiin ammentamaton teos, paljon kokoaan suurempi. Rajua draamaa oli Dmitri Šostakovitšin tasapainotaiteilu Stalinin varjossa. Hengenvaarasta oli niin ikään kyse atonaaliseen musiikkiin siirtyneellä Arnold Schönbergillä, joka sai lopulta turvapaikan Yhdysvalloista 1934, kun Iso Britannia oli kieltäytynyt antamasta.

Naistenmies Giacomo Puccini aiheutti elinaikanaan skandaalin toisensa jälkeen. Mutta kyllä niitä riitti myös hänen kuolemansa 1924 jälkeen. Oikeutta käytiin niin Puccinin perinnöstä kuin nimestäkin. Viimeiseksi jääneessä oikeudenkäynnissä 1970-luvulla lapsenlapsenlapseksi ilmoittautunut Simonetta Giurumello haki tunnustusta, muttei perintöä. DNA:ta ei jostain syystä käytetty ja Simonetta hävisi.

Mahtaakohan säveltäjänerojen aika olla ohi. Sinkkosen mukaan ooppera- ja elokuvasäveltäjä, Yhdysvaltoihin siirtynyt ja sinne jäänyt Erich Korngold on viimeinen todellinen musiikin ihmelapsi. Hän kuoli kuusi vuosikymmentä sitten.

Jari Sinkkonen: Nerouden lähteillä. Suurten säveltäjien hauras elämä. WSOY 2015, lähteineen ja hakemistoineen 364 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia