Kauan sitten he olivat kolme nuorukaista, yhteen kasvaneita kuin veljekset, Bern, Nicola ja Tommaso. Eräänä koululomakesänä heidän joukkoonsa liimautui tyttö, torinolainen Teresa, joka vietti isänsä mukana kesiään mummilassa samaisella helteisellä seudulla Italian Apuliassa. Poikien koti, eristynyt, ränsistyvä maalaistalo, oli Nicolan ja Bernin lähisukulaisen Cesaren ylläpitämä elämänkasvatuksellinen ekotila, hieman kuin koulukoti vaikkei virallisesti.
Cesaren aatemaailman mukaan pojat kasvoivat työntäyteiseen, uskonnolliseen ja ekologiseen elämään. Keskiössä oli elämänkunnioitus ulotettuna pienimpiinkin elollisiin olentoihin, niille järjestettyjä hautajaisriittejä myöten. Cesare uskoi jälleensyntymään ja sielunvaellukseen.
Ehkä viitisentoista vuotta nelikon ensimmäistä yhteistä kesää myöhemmin sanaparista Bern ja Nicola oli tullut Italiassa kaikkien tuntema, samalla tavalla kuin suomalaisille syntyy mielikuva sanoista Tulilahden murhat. Nicola on kuollut väkivaltaisesti ja hänen serkkunsa Bern on etsintäkuulutettu kansainvälisesti. Poliisi on asentanut nykyisin Teresan yksin asumaan maalaistaloon kuuntelulaitteet.
Mutta poliisin kuuntelulaitteet onnistuivat sieppaamaan vain merkityksettömiä viestejä. Eivät vain siksi, että oli turha odottaa Bernin ilmestyvän maatilalle tai edes soittavan, vaan siksi, ettei noihin laitteisiin tallentunut mitään siitä, mitä maatila oikeasti oli, mitä se oli ollut ennen myöhempiä tapahtumia. Keskusteluja kuunnelleessaan poliisit arvelivat mahdollisia koodeja, tulkitsivat ääniä, mutta eivät tavoittaneet niitä lukuisia onnen hetkiä, joita noiden seinien sisällä oli eletty, eivät minun ja Bernin vuosien mittaista yhteiselämää, sängyssä vietettyjä aamuja ja kiireettömiä ruokatuokioita, kun lumouduimme pippuripuun levästön suhinasta ikkunan takana, kun puun muodot saivat meidät ajattelemaan jättisuuren eläimen turkkia. Ne eivät tavoittaneet sitä riemukasta kuhinaa, joka oli ympäröinyt kuusihenkistä joukkoamme asuessamme tilalla hurmaavan sekamelskan keskellä, eivät liioin kiihkeitä tunteita, joita meillä oli ollut toisiamme kohtaan ainakin alkuaikoina. Eivät ne tavoittaneet toiveikkuutta, joka oli täyttänyt koko maatilan: jokainen kattopalkki, jokainen kivenkieleke, jokainen halkeillut puunrunko oli henkinyt toivoa jo Cesaren ajoista alkaen. Ei, taloon piilotetut mikrofonit saattoivat tallentaa vain uuden yksinäisyyteni äänimaisema.
Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän on riipaiseva kirja neljän nuoren keskinäisestä kiintymyksestä, seksuaalisuuden viriämisen seurauksena rakastumisista, rakkaudesta ja huuruisesta ryhmäseksikokemuksesta, nelikon väleissä kumpuavasta kaunasta, katkeruudesta, tasa-arvoisuutta rikkovasta hierarkiasta, jopa vihasta ja fyysisen erilleenajautumisen aiheuttamista kivuista.
Pienyhteisön hajoamisen aloittaa Bern. Hänestä kehittyy uhmakas, ylimielinen Cesarin opetuksen kyseenalaistaja. Hänen vimmainen itsenäistymisprosessinsa nälkälakkoineen loukkaa, hämmentää ja haavoittaa Cesaria, yhteisön auktoriteettia ja opettajaa. Vuosia pojat ovat jakaneet samat oppitunnit, uskonnollis-aatteelliset rituaalit, päivittäiset työvelvoitteet ja keskinäiset salaiset yhdessäolonsa ja seikkailunsa. Mutta he ovat veistetyt eri puista. Keskinäisen kiintymyksen rikkovat halkeamat ja hylkimiset.
Jopa taivas on meidän on kirja unelmista ja arvoista sekä ponnisteluista niiden täyttymykseen. Se on kirja luovuttamisesta ja otteen kirpoamisesta raastavien pettymysten seurauksena. Ja se on kirja valtavasta tahdonvoimasta. ”Jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto”, oli Cesare sanonut Bernille ja Teresalle puheessaan heidän häissään.
Kirja on monipolvinen tarina siitä, miten elämä valitsee ja miten se usein valitsee valitsematta. Kirjan henkilöiden elämää säätelevät omien ratkaisujen ulkopuoliset sattumat, muiden ratkaisut sekä elämän oikeus päättää kulku-uomansa ihmisten pyrkimyksistä riippuen ja riippumatta.
●●●
Tarinan kertoja on Teresa, joka on jättänyt yliopisto-opiskelunsa kesken valitsemansa tinkimättömän ultraekologisen elämäntavan hyväksi. Mutta hänkään ei tunne kaikkia tarinan käänteitä. Suuren aukon pimentoon jäänyttä hänelle kertoo myöhemmässä aikuisuudessa alkoholisoitunut, väärään suhteeseen ajautunut Tommaso eräänä kylmänä jouluyönä. Bern ja Tommaso ovat kaikki vuodet olleet sydänystävät, tärkeimmät toisilleen.
Keskushenkilö on Teresan rakastettu ja aviomies Bern. Hän on karismaattinen kapinallinen, älykäs, kekseliäs ympäristöaktivisti, valtavasti tietokirjallisuutta ahminut, kiihkeä ja kompromissiton tahdonvoimallaan eläjä. Bern pilkkaa ja loukkaa avoimella uhmalla ja ivalla Cesarelle pyhää, tämän Vanhasta testamentista, psalmeista ja Aasian uskonnoista ammentamaa arvomaailmaa. Mutta ekologisuutta Bern ei hylkää. Julmalla käytöksellään Bern pitää Teresalta salassa sen, että Cesare on hänelle eno ja Nicola Cesaren sisaren poikana hänen serkkunsa. Serkukset eivät siedä toisiaan.
Vuosia sen jälkeen kun Cesare on turhautuneena jättänyt tilan kiinnitettyään portille kyltin Myytävänä, Bernistä tulee uudella kokoonpanolla talonvaltaaja. He naisystävineen pystyvät elämään omavaraisesti eristetyllä maatilalla vuosia ja suorittamaan sieltä ekoiskuja. ”Bern ja minä, Tommaso ja Corinne, Danco ja Giuliano: siinä olivat ihmiset, joiden kanssa jakaisin elämäni seuraavien vuosien ajan, elämäni ehdottomasti parhaat vuodet, jotka olivat samalla alkusoitto elämäni pahimmille vuosille.” Biologi Danco suunnittelee ruokapuiston. He hankkivat aurinkopaneeleja ja kanoja liikuteltavissa häkeissä. Mutta pinnan alla lymyävät vihamieliset voimat. Nicola porukoineen tuhoaa yöllisessä iskussaan heidän aurinkopaneelinsa. He sinnittelevät ilman sähköä ja keräävät sadevettä.
He hajoavat kuka minnekin. Tulevaisuudenuskoa muihin pumpannut Danco puuskahtaa tilan saamallaan perinnöllä ostamaan aikovalle Teresalle: ”Olisi älytöntä ostaa tämä paikka. Etkö huomaa, miten ränsistynyt se on? Maaperä ei ole hyvä. Täällä pitää raataa perseet ruvella.” Cesare myy tilan halvalla Teresalle ja Bernille.
Syntyy uusia vastarintaliikehdintöjä. Kohteet vaihtuvat. Yksi aktivistileireistä piilottelee vanhalla tuffikivilouhoksella. Kun Etelä-Italian ikivanhoihin oliivilehtoihin ilmestyy Xylella-loistartuntaa, oliivilehtoja aletaan kaataa, myös terveitä tarhoja. Ekoliike käy väkivallatonta vastarintaa puiden suojelemiseksi saaden vastaansa raivaustraktorit, moottorisahat ja kyynelkaasun. Sen taistelun vastarintaliike häviää: kaadetut lehdot muuttuvat golfkentiksi tai niille istutetaan geenimanipuloituja oliivinpuuntaimia. Bernille puiden kaataminen merkitsee suunnatonta ekorikosta. Dancolla biologina olisi tarjottavana muita keinoja sairautta vastaan kuin puiden kaato.
Oletko koskaan kuullut tuhatvuotisen oliivipuun rysähdystä sen kaatuessa? Kuulostaa siltä kuin puu ei kaatuisi vain koko painollaan, joka muodostuu sadoista kiloista oksia, lehtiä ja mahlaa, vaan kuin sen mukana romahtaisi samalla koko historia, jota nuo oksat, lehdet ja mahla ovat olleet todistamassa. Se ei ole rysähdys, vaan räjähdys. Maa vavahteli paljaiden jalkojen alla.
Bern oli taistellut oman symbolisen elämänpuunsa puolesta asumalla useita vuorokausia kaatosateessa ja yön hyytävässä kylmyydessä oliivipuun oksanhaarukassa. Uskomattomalla fyysisellä rääkillään hänestä tulee vastarintaväen sankari, likimain jumala, mutta poliisiksi kouluttautunut Nicola käy Bernin päälle ja saatua yhteenotossa surmansa Bernistä tulee etsintäkuulutettu.
●●●
Bernin ja Teresan henkilökohtaiseksi tragediaksi kehittyy lapsettomuus. Bernin unelma tulla isäksi on yhtä kiihkeä kuin hänen ekosuhteensakin. Hedelmällisyystutkimuksiin ja -hoitoihin heillä ei ole varaa. Lapsettomuudesta kehkeytyy yksi kirjan pääjuonne, jännittävä ja riipaiseva. Kun heidän onnistuu erikoisella konstilla koota rahaa naftisti, he hankkiutuvat Kiovaan hedelmöittämiskäsittelyyn. Olin Kiova-viikosta lukiessani ketunrautojen pihdeissä pelätessäni, että matka katkeaa taitavien taskuvarkaiden tai hotellivarkaiden iskuun. Aviomiehelleni ja ystävällemme, molemmille samalla matkanpätkällä kävi näin kaikista varotoimenpiteistä huolimatta ruuhkaisessa Kiovan metrossa. Berniä ja Teresaa ei ryöstetä, mutta kallis matka vetää vesiperän.
Tarinan myöhemmissä vaiheissa, etsintäkuulutettuna pakoilevan Bernin yhteistyökumppani Carlos väittää ihmisen kajonneen planeetallamme kaikkeen, jokaiseen paikkaan, jokaiseen ekosysteemiin. Siihen Bern ei halua uskoa. Hänessä alkaa viritä halu löytää planeetalta ainakin yksi poikkeus, johon Carlosin väittämä ei pätisi. Jokin kolkka, jota ei vielä ole nähty, jota ihminen ei vielä ole turmellut. Jotakin puhdasta ja koskematonta. Sellaiseen neitseelliseen paikkaan he hakeutuvat, pohjoisen Islannin elinkelvottomalle seudulle. Siellä jääluolassa on kapea-aukkoinen jääonkalo, jossa tiettävästi yksikään ihminen ei ole käynyt. Sinne Bern on apuvälineineen liukunut ja loukannut itsensä kohtalokkaasti. Hän on kyvytön pääsemään ylöspäin eikä ole mitään inhimillistä keinoa pelastaa häntä. Hänen kohtalonsa on kuolla hyiseen hautaansa. Mutta ennen tajuntansa kadottamista hän haluaa äänikosketuksen Teresaan. Muiden tehtävänä on järjestää Teresa jääluolan reunamille Apuliasta. Matkakuvaus on hurjahkoa luettavaa.
Paolo Giordano valaa lohduttomuuteen kuitenkin toivoa. Teresa jatkaa vaihtoehtoista ekoelämänmuotoaan jaksamisensa rajoissa ja Bernin pakastettuja siittiöitä on yhä säilössä Kiovassa. Ehkä hän pääsee vielä Ukrainaan.
Tarina Teresasta ja Bernistä on vangitseva. ”Totuus ihmisestä… Saavutammeko me koskaan sellaista pistettä, jossa voimme väittää tietävämme totuuden toisesta? Totuuden Bernistä, totuuden Nicolasta, Giulianasta ja Dancosta, totuuden Tommasosta ja sitten taas totuuden Bernistä, kyllä, varsinkin hänestä, kuten aina. Olen vihdoin saanut täytetyksi aukot Bernin tarinassa – meidän tarinassamme – mutta oliko minulla kanttia väittää tuntevani hänet todella? Olen varma, että mummi olisi vastannut kieltävästi, että kuka tahansa täysipäinen ihminen vastaisi kieltävästi: ei yksinkertaisesti ole olemassa totuutta ihmisistä, ei yhdestäkään ihmisestä.”
Tähän meidänkin on tyytyminen, niin on hyvä. Teoksen luonnonmukaista elämää elävät nuoret ovat aikamme sankareita, vielä lastuja valtavirtaa vastaan.
Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula & Co 2021, 583 sivua. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.
Joitakin vuosia sitten maamme suurin päivälehti Helsingin Sanomat julkaisi sivuaukeaman mittaisen artikkelin kanadalaissyntyisestä kirjailijasta Rachel Cuskista. Kirjailijalta oli ilmestynyt huomion ansaitseva trilogia. Artikkeli jäi minulta lukematta, mutta kirjailijan nimen sentään painoin mieleeni. Trilogian osista kaksi päätyi viime syksyn kirjamessuilla ostoskoriini, toinen osa Siirtymä ja kolmas osa Kunnia. Ensimmäistäosaa Ääriviivat ei ollut saatavilla. Olisin ostanut. Vierähti vielä pitkään, ennen kuin valitsin Cuskin teoksen yhdeksi iltalukemisekseni loppukevään kaksiviikkoiselle Balkanin rengasmatkalleni.
Cusk on erikoislaatuisin kohtaamani kirjailija aikoihin. Hänen tekstinsä on imuvoimaista, suorastaan hypnoottista. Luin Siirtymän suurella intensiteetillä. Silti minulle tarttui mieleeni niukasti sellaista, mitä pystyin siitä siirtämään kertomalla teosta tuntemattomalle. Kirjan imu on kielessä, ei tapahtumien runsaudessa.
Trilogia on yhtenäinen romaanisarja. Jokainen osa toimii myös itsenäisesti. Siirtymä kertoo kirjastonhoitajana työskentelevästä kirjailijasta Rayesta, joka on avioeronsa jälkeen palannut lapsineen Lontooseen, nuoren aikuisuutensa kaupunkiin. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten entisen avopuolisonsa, joka sattumoisin fillaroi kadulla vastaan pysähtyen juttelemaan ja kertoo rakentaneensa Rayen rikkoman rakkauden raunioille uuden parisuhteen. Raye kohtaa kampaajansa, paskamaiset alakerran naapurinsa, asuntonsa urakoitsijan, tämän palkkaamat remonttimiehet sekä kirjallisuustapahtuman lavapanelistit, kollegansa.
Trilogia kertoo Rayen suhteesta arjessa ja työssä kohtaamiin ihmisiin mutta ennen muuta trilogiaa kertoo kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kunnia rakentuu kokonaan kirjallisuusfestivaalille jossakin helteisessä pienessä eurooppalaisessa merenrantavaltiossa, jonka valtakielelle myös Rayen kirjoja on käännetty.
Molemmat lukemani kirjat koostuvat ihmisten pienistä suurista kertomuksista, elämäntarinoista tai niiden merkityksellisistä osista. Tarinat sisältyvät luontevasti kanssakäymiseen, seurusteluun ja satunnaistapaamisiin. Poikkeuksellisella luontevuudella ihmiset avautuvat ja puhuvat menneistä vaiheistaan ja sattumuksistaan. Niissä liikutaan perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Naiseus on oleellinen ulottuvuus.
Kommunikoinnista syntyy ihmisenmittaisia tarinoita, kylläisiä, kiehtovia ja merkityksellisiä, kirjailijan runsasta aiheistoa. Elämän pulssi sykkii niiden kautta. Tämä kiinnittää lukijan huomion, sillä suuri osa meidän ihmisten keskinäispuheesta on konkreettista, varsin tyhjänaikaista kuulumisten vaihtamista.
Keskustelukumppanin avautumisen huippu tulee kolmannessa osassa Kunnia. Toimittaja on tullut haastattelemaan ulkomailla järjestetyssä kirjallisuuskonferenssissa esitelmöivää Rayeta. Tapaaminen tiivistyy toimittajan pitkäksi monologiksi, kirjassa 18-sivuiseksi, missä hän kertoo lapsuusaikaisesta suhteestaan isosiskoonsa ja aikuisuudessa kateudestaan siskon täydellisentuntuista avioliittoa kohtaan. Monologi kertoo sisarihailusta ja sisarkateudesta, sisarusten avioliittojen kulisseista ja kulissien kaatumisista. Tarina on vangitseva, mutta yhtään haastattelukysymystä toimittaja ei haastateltavalleen tee. Hän kertoo pystyvänsä kirjoittamaan jutun tekemättä kysymyksiä. Hänellä oli vain tarve puhua. ”Jos saan sen valmiiksi aamuun mennessä, se saattaa päästä jo iltapäivän painokseen”, hän kuittaa hyvästiksi.
Tapaamistaan ihmisistä Raye tekee tarkkoja havaintoja. Niinhän kirjailijat ammattinsa vuoksi tekevät. He havainnoivat, aistivat ja painavat mieleensä. Kirjailijoilla täytyy lähtökohtaisena ominaisuutena olla erinomainen muisti, kyky tallentaa kuulemaansa ja aistimaansa. Kun Raye kohtaa toimittajan, jonka hän on tavannut vuosia sitten, hän pystyy ”palauttamaan” toimittajan itsestään kymmenen vuotta sitten kertoman liki yksityiskohtaisesti mieleensä, puolentoista sivun mitassa. Ne puolitoista sivua yhdessä toimittajan 18-sivuisen uuden avautumismonologin kanssa kertovat paljon Rachel Cuskin kirjoittamistekniikasta.
Raye erittelee säännönmukaisesti ja poikkeuksetta pikasilmäyksellä läsnä olevan ihmisen ulkoisen habituksen, pukeutumisen, kasvonpiirteet ja yleisvaikutelman. Kirjallisuuskonferenssiin juuri saapunut esikoiskirjailija ”Linda oli pitkä, pehmeä, jykeväraajainen nainen, jonka pituutta lisäsivät monimutkaisesti nyöritetyt korkeakorkoiset sandaalit, silmiinpistävän koristeelliset verrattuna hänen mustaan, telttamaiseen asuunsa ja hänen olemuksensa yleiseen kömpelyyteen. Hänen hiuksensa olivat pörrössä ja valuivat olkapäiden alapuolelle takkuisina tukkoina, ja iho oli kelmeä niin kuin ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy ulkona. Hänellä oli pyöreät, löysät, vähän hämmentyneet kasvot, ja hänen huulensa olivat raollaan, kun hän ihmettelevän näköisenä tirkisteli isojen punasankaisten lasiensa läpi hääjuhlaa baarin toisessa päässä.” (Osa 3, Kunnia)
Tarkkoja ihmishavaintoja kirjoissa on paljon, kaikki keskenään erilaisista ihmistyypeistä. Sama kylläinen tarkastelutapa koskee ympäristöjä. Kirjailija asuu Lontoossa vanhassa windsorilaisessa talossa, jonka yläkerta on hänen omistushuoneistonsa. Hänellä on suuria ongelmia alakerran vanhan pariskunnan kanssa. Mitä ilmeisimmin psyykkisesti sairaan pariskunnan tavoite on häätää yläkerran kulloinenkin asukas pois talosta, omisti tämä asunnon tai oli vuokralla. Pariskunnalla on taito tehdä Rayen elämästä sietämätöntä. Siksi Raye päätyy teettämään kotiinsa remontin saadakseen äänieristävän lattian. Talovanhus vaatii remontissa kuitenkin rakenteiden repimisiä ja sen myötä melua useamman viikon ajan.
Neljäkymmentä vuotta taloa ”hallinnut” pariskunta ei piittaa tuon taivaallista hygieniasta. Heidän kaistaleensa talon piha-alueesta kertoo, mihin heidän asuinhuoneisiinsa asioimaan joutuvan pitäisi varautua: Pihan ”lähempänä oleva osa oli naapureiden, jotka asuivat kellarikerroksen asunnossa. Heidän puolikkaansa oli täynnä tavaroita, kaikki niin rapistuneita että koriste-esineiden ja romun välinen raja oli hälvennyt. Siellä oli revennyttä suojamuovia, rikkonaisia huonekaluja, kolhiintuneita kattiloita, särkyneitä kukkaruukkuja, ruostunut lintujen ruokinta-automaatti, metallinen pyykkiteline kyljellään mätien lehtien peitossa ja lisäksi lukuisia patsaita: pieniä lohkeilleita onkijapoikia, ruskea kiiltävä bulldoggi jonka suu retkotti auki ja kaiken keskellä mielikuvituksellinen musta enkelihahmo, joka seisoi mustalla jalustalla siivet levitettyinä. Tämä osa puutarhaa vilisi lintuja ja oravia, sillä ruokinta-automaatti täytettiin päivittäin piripintaan, vaikka muuten paikka huokui kurjuutta ja rappiota…” (osa 2, Siirtyminen)
Heräsi ihmetys, eikö Englannissa ole ympäristöhygienia- ja julkisivuviranomaisia.
Cuskin tapa kuvata yksityiskohtia on tarkkaa ja armotonta. Tuloksena on elämänmakuinen, mehuisa kerronta. Pysähtynytkin elämä on tulvillaan sävyjä. Kyse on elämänasenteesta.
Cuskin trilogia käsittelee ennen kaikkea kirjallisuutta, mitä se kaikkinensa on ja mitkä ovat sen syntymisen ja elämisen edellytykset. Kirjallisuuskonferensseissa kirjailijat tapaavat toisiaan, esitelmöivät, tapaavat kustantajiaan ja kääntäjiään, tekevät kustannussopimuksia ja etsivät mediajulkisuutta. Agentin Rayelle järjestämä mediapäivä menee poskelleen: nämäkään toimittajat eivät ole kiinnostuneet Rayen mielipiteistä ja ajatuksista tuhlatessaan käytettävissä olevan rajallisen ajan omien ajatustensa vuolaaseen esittämiseen ja poistuessaan ajan päätyttyä tuohtuneina. Surkuhupaisat haastattelutilanteet ovat lempeää parodiaa.
Syntyy kuva, että läntisessä Euroopassa kirjallisuustapahtumat, festivaalit ja konferenssit ovat vakiintuneita lukijain ja kirjailijain kohtaamisfoorumeita. Kotimaisilla foorumeilla suositut kirjailijat toistavat samat, yleisömenestystä saavuttaneet puheosuutensa keräten naurut ja aplodit. Yleisöä riittää. Syntyvä ruusuinen kuva tietää menestyksellistä tulevaisuutta painetulle kaunokirjallisuudelle. Silti kirjailijat kokevat olevansa miltei yhtä uhanalaisia kuin amurintiikerit.
Cuskin teoksissa on vahva feministinen perusvire. Keskinäinen kommunikointi on perusominaisuudeltaan älyllistä, kuulumisten vaihtoa tai juoruamista abstraktimmalla tasolla. Keskinäinen ajatusten ilmaisu sisältää näkemyksiä ja niiden synnyttämiä johdannaisajatuksia. Yksityisestä syntyy yleistettävää. Piirre eittämättä nostaa Cuskin tekstin vaikeusastetta. Siihen lukijan ei tarvitse kompastua. Yllytän laadukasta kaunokirjallisuutta arvostavaa lukijaa Rachel Cuskin trilogian äärelle.
Rachel Cusk: Trilogian osat Siirtymä ja Kunnia, S & S 2020, 218 ja 203 sivua. Suomennos Kaisa Kattelus.
Rax Rinnekangas kutsuu Narkomaniassa käsittelemäänsä ilmiötä laumautumiseksi. Laumautuminen ei ole Narkomanian pääaihe. Pääaihe on laumautumisen rusikoimaksi ajautunut eurooppalainen megaluokan kirjailija Peter Handke. Narkomania kertoo Peter Handkesta, tämän elämästä, mittavasta tuotannosta ja asemasta maailman kirjallisuudessa. Se kertoo palkitusta ja ylistetystä kirjailijasta, joka koki huolta saksan kielen lukkiutumisesta ja näivettymisestä toisen maailmansodan seurauksena. Hän loi oman kielellisen ilmaisunsa jopa osin lauserakenteita myöten.
Handken viipyilevästi etenevä, tapahtumiltaan niukka, liki juoneton kirjallisuus vaatii keskittymistä ja vastaanottavuutta. Suomeksi häneltä on ilmestynyt yksitoista teosta, kustantajina Weilin&Göös, Otava ja Lurra Editions.
Narkomania kertoo kirjailijasta, jonka maine tahrautui Jugoslavian hajoamissotien seurauksena, ilmeisen pysyvästi. Kirjoitettuaan 1990-luvun loppuvuosina Jugoslavian hajoamissodasta saksalais-ranskalaisiin sanomalehtiin (Franfurter Allgemeine Zeitung, Der Spiegel, Libération) hänestä tuli niiden ulkomaantoimittajien vastareaktioina hylkiö ja niiden tarttuvassa julkisuusimussa maailman kirjallisuuspiirien persona non grata.
Kaikki alkoi Handken kahden viikon matkasta sotaa käyvään, hajoavaan Jugoslaviaan, slovenialaisen äidin puolelta sydämen kotimaahan. Hän kirjoitti suppean matkakirjan Eine Winterliche Reize zu den Flüssen Donau, Save, Morawa und Drina ober Gerechtigkeit für Serbien (1996). Kirjassa hän kertoo vaelluksesta ystäviensä kanssa otsikossa mainittujen jokien varsilla loppusyksyn kosteassa ja lumisessa säässä. Kirjassa ja sen pohjalta kirjoittamissaan lehtiartikkeleissa Handke esitti Serbiaa puolustelevia ja joitakin sotareportaaseja kyseenalaistavia huomioita. Monet hänen tulkintansa poikkesivat virallisesta käsityksestä sodasta ja sen syistä. Ennen kaikkea hän arvosteli NATOn suorittamia Serbian pommituksia keväällä 1999.
Serbia edusti aukottomasti Jugoslavian hajoamissodassa pahuutta. Handke pyrki monipuolistamaan jyrkkää musta-valkeaa kuvaa sodassa tehdyistä rikoksista ja syyllisyydestä. Tunnetustihan sodan ensimmäinen uhri on totuus ja toinen sen moniselitteisyys, kuten sotatutkija Ilmari Käihkö toteaa haastattelussaan Suomen Kuvalehdessä nro 20, 19.5.2023.
Hänestä tehtiin julkisuudessa Srebrenican kansanmurhan puolustaja. Hän ei kyseenalaistanut tai kieltänyt tapahtunutta sotarikosta, mutta teki epäelegantteja kysymyksiä: ”Haluaisin kysyä, miten moinen koko maailman silmien edessä tapahtunut teurastus on ylipäätään selitettävissä. Etenkin, kun se tapahtui kolmen sotavuoden jälkeen, jolloin, kuten sanotaan, sodan eri osapuolet, jopa sotakoirat, olivat kuolemanväsyneitä. Ja kaiken huippuna, kuten tapana on sanoa, toteutettiin tällainen organisoitu, systemaattinen massalynkkaus.” Sillä hänet naulittiin ristille.
Rinnekangas avaa sitä, mitä Handke kirjansa pohjalta kirjoittamissaan lehtiartikkeleissa kirjoitti ja mitä hänen sanomakseen on ohi artikkeleiden tällätty. Itse alkuperäistä teosta, englanniksi A Journey to the Rivers: Justice for Serbia (1997) Rinnekankaan ei onnistunut saada käsiinsä. Kirja on hänen ilmaisullaan kätketty suurten kirjakauppojen ”myrkkykaappeihin”.
Rinnekangas ymmärtää Peter Handkea. Kirja on hänen omatoiminen ja oma-aloitteinen Handken puolustus. Lukijaa ratkaisu ei oudoksuta, sijoittuuhan Rax Rinnekangas itse laumoittumiskehien ulkopuolelle omatahtoisena intellektuellina individualistina. Lisäksi Peter Handke on ollut vuodesta 2003 lähtien toisen itävaltalaiskirjailijan, Thomas Bernhardin, ohella Rinnekankaiden omistaman pienkustantamon Lurra Editionsin keskeisiä kirjailijoita. Motiiveja oman kirjailijan puolustamiseen siis on. Tärkeimmäksi motiiviksi Rinnekangas ilmaisee kuitenkin halunsa puolustaa ”kirjailijan oikeutta ilmaista tapahtuneista ja tapahtuvista asioista tietävistä ja tietämättömistä täysin eriävä mielipide”.
Rinnekangas ei pidä Handkelta huterasti harkittuina tekoina tavata Serbian presidentti Svobodan Miloševitć Haagissa, seurata häntä vastaan käytyä oikeudenkäyntiä (suostumatta todistajaksi) tai osallistua lesken kutsusta Miloševitćin hautajaisiin. Handke myös poseerasi kuvassa, jossa etualalla on suur-Serbian luomiseen raaoilla sotatoimillaan pyrkinyt Bosnian ääriserbi Radovan Karadžić.
Rinnekangas ei aseta ratkaisuja moraaliselle ulottuvuudelle, vaikka Handke mahdollisti niillä arvostetun nimensä joutumisen Miloševitć-mielisten käyttöön. Rinnekangas on vakuuttunut, ettei Handke kuulunut Miloševitćin kannattajiin. Handke toimi hänen tulkinnassaan inhimillisestä uteliaisuudesta ja tilaisuuden siihen mahdollistuttua, vaikka lopultakin pettyi Haagissa syytetyn itsekeskeiseen, maaniseen monologiin. Kysymysten tekoon syytetty ei suonut tapaamisessa mahdollisuutta. Esiintymistä yhteiskuvassa Karadžićin kanssa Rinnekangas puolustaa muistutuksella, miten monet suomalaispoliitikot ovat tyytyväisinä poseeranneet Vladimir Putinin kanssa. Hyväuskoisina kylläkin.
Alkujaan Handke hakeutui Serbiaan siksi, että se oli hänen sydämensä kotimaa, vaikka hän asui Ranskassa. Hän oli aina tuntenut sympatiaa kulttuurista, monikansallista sosialistista Jugoslaviaa kohtaan, joka rohkeni kulkea omaa tietään Neuvostoliiton kontrollin ulottumattomissa. Serbia palkitsi hänet 1990-luvun lopussa kunniakansalaisuudella. Hän omisti Jugoslavian passin, minkä vuoksi Itävallan viranomaiset pohtivat Nobel-vuoden alussa Itävallan kansalaisuuden riistämistä häneltä.
●●●
Laumautuminen tai narkomania. ”Kyse on matkivan eläimen nimeltä ihminen tiedostamattomasta ja tiedostetusta tarpeesta olla sosiaalinen ja yhteisöllisesti yhdenmukainen ja samanarvoinen, ei unohdettu eikä ohitettu, lajitovereiden keskuudessa”, Rinnekangas määrittelee käsittelemänsä ilmiön ja lainaa yhdysvaltalaista filosofia ja yhteiskunnallista kirjailijaa Eric Hofferia (1902−1983): ”Kun ihmiset ovat vapaita tekemään, mitä he haluavat, he yleensä alkavat matkia toisiaan.”
Kirjallisuuspiirit toimivat kuten laumayksilöt. Kun Handkelle myönnettiin vuonna 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinto, paheksuvia tuomioita alkoi tulvia. Kirjallisuuspiirit kiirehtivät tekemään moraalisen pesäeron palkittuun. ”Näin toimiessaan nämä kirjailijat toimivat kaikkein puhtaimman logiikkansa mukaisesti: Suuresta suopeudesta ja ymmärryksestä heidän laillaan ajattelevien kirjailijoiden suhteen ja epäsuopeudesta ja täydestä ymmärtämättömyydestä eri lailla ajatteleviin kirjailijoihin.”
Nobel-palkinnon roihauttavasta keskustelusta Rinnekangas nostaa kummastuksensa kohteeksi WSOYn käännöskirjallisuuden osastopäällikön, Yleisradion kulttuuritoimittaja Miia Gustafssonin, joka palkintoa käsitelleessä radio-ohjelmassa oudoksui Nobel-komitean ratkaisua. Hänen mielestään Handkelta ei ollut ilmestynyt mitään suomeksi jälkeen 1980-luvun ja hän edellyttäisi palkittavilta ”pehmeämpiä arvoja”. Rax Rinnekangas muistuttaa, ettei palkintoon vaikuta tuon taivaallista, onko teoksia ilmestynyt suomeksi ja että Handken teoksia oli ilmestynyt 1980-luvun jälkeen suomeksi peräti kahdeksan.
Rinnekangas luonnehtii Peter Handkea ”metafyysiseksi luontokirjailijaksi”, jonka tuotanto on täynnä pehmeitä luontoarvoja, sitruunaperhosia, kimalaisia, korentoja, sieniä… Kun luin uudelleen kahdesta Handken kirjasta vuosia sitten kirjoittamani blogit (linkit lopussa), hämmästyin miten herkkää luonnonaistimusta niistä lukemieni kirjojen kautta oli itselleni välittynyt. ”2000-luvulle tultaessa Handke oli kirjailijana ekologisilta teemoiltaan vihreämpi kuin vihreät olivat poliitikkoina”, Rinnekangas kirjoittaa. Se siis pehmeämmistä arvoista.
Handken tuominneeseen laumaan eivät luonnollisestikaan yhtyneet kaikki. Vetoomuksen hänen teoksiinsa kohdistunutta sensuuria vastaan allekirjoittivat muiden muassa elokuvaohjaaja Emir Kusturica (osin poliittisin syin) sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon aiemmat saajat Matrick Modiano ja Elfriede Jelinek sekä samanaikainen Nobelin saaja Olga Tokarczuk, kuin myös Handkea arvostava Karl Ove Knausgård. Tuomitsijoiden joukkoon tälläytyi Salmon Rushdie, mies, joka oli joutunut islamilaisessa maailmassa Handken läntisen tapauksen tavoin laumoittumisen uhriksi. Samassa asemassa olevalta kollegalta ei heltinyt ymmärrystä. Hän asettui saman ”vihakartellin etujoukkoon kivittäen Handkea”.
Rax Rinnekangas mainitsee Salmon Rushdien ohessa kolmannen laumoittumisen uhrin, Hannah Arendtin juutalaisessa yhteisössä hänen luodessaan natsi Adolf Eichmanin oikeudenkäynnin yhteydessä käsitteen pahuuden arkipäiväisyys ja mitätöiden sillä Eichmanin todellista syyllisyyttä natsien hirmutekoihin. ”Se käynnisti narkomanian häntä kohtaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Hannah Arendtin näkemykset kyettiin kohtaamaan kiihkottomasti.”
Peter Handkelle käynee toisin. Hänen teoksiaan ani harva on lukenut ja eikä juuri kukaan lue niitä tämänkään jälkeen. Totuudeksi sementoituu siis ”kollektiivisen vampyrismin” luoma mielikuva ja maine.
●●●
Mutta mennäänpä Nobel-kirjallisuuspalkinnon juurille. Palkintotestamentissaan Alfred Nobel määritteli palkinnon seuraavasti: ”Palkinto myönnetään kirjailijalle, jonka tuotannolla on ihanteellinen tendenssi.” Nobel-komitean jäsen Henrik Petersen kuvasi Handkea radikaalin epäpoliittiseksi. ”Kun palkitsemme Handken, tarkoitamme sitä, että kirjallisuuden tehtävä on jotakin aivan muuta kuin vahvistaa ja toistaa sitä, mitä yhteiskuntien keskeiset näkemykset pitävät oikeana.”
Rinnekangas tunnistaa Handkelta erityisesti luonnon hienovaraisena kuvaajana johdonmukaisen ihanteellisen tendenssin.
”Toisinajattelijan tuomitsemisessa ei olekaan kyse tosiasioista, vaan ennen kaikkea omasta oikeassa olemisesta”, Rinnekangas pistelee täydentäen sanottavaansa: ”Handke on tuonut julki asenteensa serbien historiaa ja nykyisyyttä kohtaan, mihin hänellä on ihmisenä ja kirjailijana oikeus, kuten meillä muilla on oikeus arvostaa venäläistä taidetta huolimatta Putinin hallinnon hirmuteoista Ukrainassa.”
Tuomiovyörytyksen alla kirjailija eristäytyi ja keskittyi työhönsä kirjailijana. Mutta oli hänenkin taivuttava jälkiselitykseen: ”Kansanmurha on ääretön kärsimys, jota en ole koskaan hyväksynyt – kärsimys, jonka muistoa ei voi sammuttaa. Olen pahoillani, jos sanani ovat välittäneet joillekuille muuta.”
Kukaan meistä ei ole immuuni narkomanialle. Ihminen reagoi sukkelimmin tunnepohjaisesti. Niin reagoi myös Peter Handke, joka tunsi sympatiaa edesmennyttä Jugoslaviaa kohtaan ja surua sen hajoamisesta sotien kautta kansallisuusjaon sotkuisella logiikalla.
Ehkä luen Handkelta lisää ja etsin ensin käsiini vuonna 2003 suomeksi ilmestyneen teoksen Riisuttu epäonni (vuodelta 1972). Knausgård on luonnehtinut sitä ”aikamme tärkeimmäksi saksan kielellä kirjoitetuksi romaaniksi”. Handke käsittelee siinä äitinsä itsemurhaa.
HÄN on täällä tänään. Helsingissä 13.−14.5. pidetyssä kirjallisuustapahtumassa Helsinki Litissä häntä haastattelee salintäyteisen yleisön edessä toinen palkittu kirjailijakollega, ranskalaistunut Hannu Väisänen. En ole paikalla. Jos olisin, ostaisin sieltä juuri suomeksi ilmestyneen teoksen Tapaus. Se kertoo laittomasta abortista. Siinäkin nobelisti Annie Ernaux kuvaa sodanjälkeisestä Ranskaa oman elämänsä kautta.
Juuri nyt aiheeni on hiljattain lukemani Annie Ernauxin Vuodet. Tämä kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2022 vauhdittamana, viime syksynä suomeksi ilmestynyt teos kattaa liki ihmisiän mittaisen jakson toisen maailmansodan loppumisesta 1945 teoksen Ranskassa ilmestymiseen (2008) saakka.
Vuodet-teoksessa kirjailija kertoo omasta elämästään. Teos yltää Ranskan työläistaustaisten sukupolvien kollektiivisiksi muistelmiksi, rajatummin vuonna 1940 syntyneen Ernauxin ikäpolven kokemana. Kollektiivisesta ihmisjoukosta, johon kirjailijatar itse tuntee kuuluvansa, Ernaux käyttää persoonapronominia HE ja itsestään sen jäsenenä HÄN. Näin kerronta etääntyy kokijan omasta subjektivismista aikakauden yleispäteväksi kuvaksi.
”He kertoivat vain siitä minkä olivat itse nähneet ja minkä pystyivät siinä syödessään ja juodessaan elämään uudelleen”, Ernaux kuvaa tuttavaperheiden kanssa yhteisillä aterioilla käytyjä keskusteluja, joita hän pikkutyttönä ainakin alkuaikoina kuunteli korvat valppaina.
Ranska oli vapautunut natsi-Saksan miehityksestä. Kerrottavaa sotavuosien miehityksen koettelemuksista riitti. He puhuivat yleisistä ja yhteiskunnallisista asioista omilla kokemuksilla ja koetulla siivilöiden. Siksi ruokapöytäkeskusteluihin eivät kuuluneet natsien polttouunit, ei Yhdysvaltain atomipommi, mutta kylläkin mustan pörssin voi, huutava tavarapula, ostokupongit, sotavuosien ilmahälytykset ja syöksymiset niiden johdosta kellariin.
●●●
Vuodet on yltäkylläinen muistojen mosaiikki, jossa kerronta etenee ajan virrassa ja tahdissa. Kirjailijan muistin stimulantteina ovat toimineet perhealbumin kuvat sekä aikakausijulkaisut, niiden aiheet ja etenkin mainosten muuttuneet sisällöt. Etääntyminen sodan koettelemuksista hälventää vähitellen vapautuksen jälkeisen haltioituneen hurmoksen. Ihmiset halusivat vihdoin käydä juhlimassa. ”Maailma oli täynnä haluja, jotka piti saada tyydytettyä heti.”
Tuohon aikakautta kuvaavaan kerronnalliseen mosaiikkiin kuuluu käynnistynyt koulu. Opettaja oli armoton jumala. Koululaisesta toiseen levisivät syyhy ja täit. Käytiin taistelua tuberkuloosia, kurkkumätää, hinkuyskää, sikotautia ja korvatulehduksia vastaan, nieltiin matolääkkeitä ja kammottavaa kalanmaksaöljyä. Lapsia kuoli kaikissa perheissä. Kaikki tavaraa oli tarpeen eikä mitään heitetty menemään. Takkeja korjattiin, paidankaulukset käännettiin, kuluneet pyhävaatteet otettiin arkikäyttöön, sanomalehdet säästettiin huussiin pyllyn pyyhkimiksi.
Kaikki seksiin viittaava oli tabu ja kuitenkin seksi ahnehti keskeisen osan jokaisen mielihaluista ja kuvitelmista. Pojat ja tytöt pidettiin erillään toisistaan. Siveyttä sääteli uskonto, joka määritti juhlapyhineen vuoden kierron. Koska naiminen oli sallittua vasta avioliiton myötä, aikuisuuteen oli kiire. Tytöt maaseudulla uneksivat rintojensa kasvusta ja verisistä siteistä alushousuissa sekä haaveilivat huulipunasta ja nailonsukista.
Kun jälleenrakennus oli vauhdissaan ja elintaso kohentui, elämään tulivat muoviastiat, polyesterikankaat, tampoonit ja karvanpoistovoiteet, jopa juokseva vesi. Silti yhä vettä kauhottiin vadista, tarpeet tehtiin huussiin ja froteekankaisia terveyssiteitä liotettiin vesiämpärissä. Vallankumouksellinen, kaupallisuuteen ihmiset tempaava tekninen uutuus oli televisio, jota ensin tuijotettiin kadulta liikkeiden näyteikkunoista.
Ernauxin tarkka kuvaus on liki riemukasta.
Annie Ernaux, kypsä kirjailija vasta varttuneella iällään.
Hän tarkastelee kasvuaan pikkutytöstä koululaiseksi, teiniksi ja aikuiseksi naiseksi valikoitujen valokuvien kautta. Kuvien analysointi paljastaa paljon ottohetken ajasta ja tytöstä itsestään. Kuvasarja muuttuu käsivaralla kuvatuksi kaitafilmiksi ja sitten videoksi. Kamera on korvattu teknisten uutuuksien rynnistyksen myötä vaurastuvan kodin mielihaluhankinnoilla.
Elintason kohoaminen merkitsee hänelle kuten useimmille muillekin maaseudun nuorille kouluttautumista ja kaupungistumista. Ero lapsuudenkotiin ja työläistaustaisiin yrittäjävanhempiin kasvaa ja henkinen kuilu repeytyy. Hänestä tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, urbaani vasemmistolaisuutta sympatisoiva, oman seksuaalisuutensa tunnistava moderni ranskatar, jonka feministinen ihanne on Simone de Beauvoir, aikansa boheemi julkkis.
Muistelija kokee elämää Ranskan kirjallisuuden, runouden, musiikin ja ennen muuta elokuvien kautta.
●●●
Kirjailija on voimakastahtoinen yksilö, joka kokee kuuluvansa kaltaisiinsa, samansuuntaisesti ajattelevien työläistaustasta nousseiden, kouluttautuneiden ja kaupungistuneiden kollektiiviin. Se kollektiivi näyttäytyy teoksen loppua kohti radikalisoituneena, kapinoivana, jopa vallankumouksellisena ihmismassana, jonka protestoinnin polttoaineena on nostalginen kaipuu Ranskan vasemmiston menetettyihin suuruudenvuosiin. Ranskan Suuren vallankumouksen alkamisen 200-vuotispäivänä 1989 ”meistä tuntui siltä, että kaikki maailman kapinat ja vallankumoukset olivat meidän ansiotamme, orjuuden päättymisestä aina Gdanskin telakan lakkoihin ja Tiananmenen aukion mielenosoitukseen”.
Oman elämänsä käännekohdaksi hän määrittää vuoden 1968 opiskelijamellakat. Liki kolmekymppisenä hän ei osallistu niihin, ei irrottele katukiviä saadakseen niillä aikaan rumaa jälkeä. Mutta hän asettautuu henkisesti mellakoijien puolelle. Silmissäni hän piirtyi vallankumousromantikoksi, vanhemmiten jopa kyynistyneeksi populistitiksi.
Hän takertuu omaan nostalgiseen kollektiiviinsa, vaikka se on pirstaloitunut ja muutosvoimaton. Vuoden 1968 mellakoiden jälkeen Ranska on menetetty valtaa pitävälle oikeistolle, jota edustaa kulloinkin vaalit voittava presidentti. Poikkeuksena on Franęois Mitterand, joka oli pitkäkestoisin presidentinviran haltija vuosina 1981−1995. Hän havainnoi yhteiskunnan jakautumisen huono-osaisiin ja hyväosaisiin. Luokkaerot kasvavat ja kärjistyvät.
●●●
Hänen elämäänsä kuuluvat rakastajat. He ovat kymmeniä vuosia häntä nuorempia, itse asiassa nuorukaisia vasta. Mutta ehkäisyvälineiden tuoma seksuaalinen vapaus jäi yhteiskunnissa lyhyeksi jaksoksi. AIDS toi tullessaan kuolemanpelon ja häpeän. Lukija havahtuu: Toden totta, ennen Covidiahan oli maailmanlaajuinen painajainen, aids. Sen aiheuttama häpeä tunki aiemman toisen häpeän tontille, tytön avioliiton ulkopuolisen raskauden aiheuttamalle. Lihaa pelättiin syödä Iso-Britannian ”hullun lehmän taudin” seurauksena.
Vuodet nostaa näkyväksi muutoksen vauhdin. Kaupallisuus suoltaa markkinoille innovaatioita ja tekee aiemmista jätettä. Kivijalkakaupat joutuvat suurten kauppakeskusten uhkaamiksi. Kassoille ilmestyy piippaavia hinnanlukulaitteita. Kirjailijan työväline, kirjoituskone, kokee mullistuksia. Suurella viiveellä yleistyvät henkilökohtaiset tietokoneet. Puhelinkopit katoavat ja korvautuvat henkilökohtaisilla puhelimilla ja lopulta matkapuhelimilla. Shekkivihkoa Hän käyttää vielä kauan.
Vuodet-teoksen kattamassa yli 60 vuoden aikajaksossa Ranska on lakannut olemasta siirtomaavalta. Algerian sodan alettua 1954 oltiin vielä isänmaallisia, mutta sodan pitkittyessä kypsyttiin tajuamaan oman maan menneisyyden alistava luonne. Charles de Gaulle oli kauan sodan kansallissankari, mutta Ranskan presidenttinä 1960-luvun loppuvuodet hänet koettiin jo sivuun joutavaksi vanhukseksi. Entisistä alusmaista pyrkivä siirtolaisuus muuttui vähitellen yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Vaikutusvaltainen kommunistinen liike suli kuin jääpala auringossa ja Jean Marie le Pen taikoma äärioikeistolainen kansallinen liike nousi enemmistön poliittiseksi uhaksi.
●●●
Vuodet on mitä kiinnostavin teos luettavaksi Ranskassa velloneen keltaliiviliikkeen ja tämän kevään loputtomien eläkeiän nostamista vastustavien katumielenosoitusten ja -mellakoiden ajankohtaiskontekstissa. Ranskalaiset eivät ole alistujakansa, eikä ainakaan hän.
Ranskalaiset ovat kaukana heti sotavuosia seuranneesta yhtenäisyydestä, yhteisestä Suuresta Kertomuksesta. Mutta yksi tapahtuma yhdistää heitä edelleen: Ranskan ympäriajo. Sieltä voi yhä nousta yhteisiä kansallisia sankareita. Siksi kansan enemmistö pysyttelee ympäriajon tilanteissa ajan tasalla.
Teoksellaan Vuodet”hän halusi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse”. Kirjan opastama matka tuohon menetettyyn aikaan on lumoava.
Oli helpotus, ettei Yhdysvaltain tunnetuimman mustan kirjailijan Colson Whiteheadin kolmas suomennettu romaani nostata yhtä hyistä oloa kuin kirjailijalta ensimmäiseksi lukemani Nickelin pojat eikä yhtä sietämätöntä pelkoa kuin Maanalainen rautatie. Kaikki kolme teosta antavat Amerikan mustalle väestölle toivon tuulahduksen, vaikkakin vain välähdyksenomaisen, Harlem Shuffle niistä anteliaimmin.
Colson Whitehead kiistää pyrkineensä ajamaan mustan väestön asemaa. Mutta nostamalla kirjoissaan esille mustiin kohdistuneen ja yhä kohdistuvan valkoisen miehen alistavan, ylenkatsovan ja väkivaltaisen vallan, amerikkalaisen apartheidin, hänestä on tullut mustien kuuluvin ääni. Hän haluaa olla kirjailija, ei tendenssikirjailija. Siinä hän on onnistunut, sillä häntä arvostetaan lahjakkaana, seuraamisen arvoisena kirjailijana niin Yhdysvalloissa kuin kaikkialla lukevassa maailmassa.
Harlem Shuffle sijoittuu lähemmäksi nykypäivää kuin rotufanaatikkoamerikkalaisten johtaman mustien lasten vankilamaisen koulukodin kuvaus (Nickelin pojat) tai fantasia yrityksistä paeta maaorjuuden ajan puuvillaplantaaseilta maanalaista rautatietä myöten pohjoiseen osavaltioon, missä maaorjuutta ei hyväksytty (Maanalainen rautatie).
Harlem Shuffle sijoittuu 1960-luvulle, mustien kansalaisoikeuksientaistelujen vuosikymmenelle. Tietoisten mustien kiistaton nimi, aikansa julkkis, on Malcolm X, nimi tosin vain mellakoiden yhteydessä kerran mainittuna. Presidentti Kennedyä ja Martin Luther Kingiä ei ole vielä murhattu ja Ku-Klux-Klan toimii eteläisissä osavaltioissa valkoisen väestön ilmiöstä piittaamatta.
Mutta on myös lisääntyvä määrä hotelleja ja ravintoloita, jotka ottavat vastaan mustia asiakkaita, vallankin varakkaita. Siihen Whiteheadin romaanissa perustaa liiketoimintansa matkatoimisto Black Star, joka etsii värillisille amerikkalaisille kotimaanmatkailijoille turvallisia reittejä, kohteita ja majapaikkoja. Black Star on kasvuyritys.
●●●
Whitehead kuvaa korruptoitunutta yhteiskuntaa, missä liikemaailma, luottomiehet poliisilaitoksissa ja tuomaristossa ja katurikolliset luovat mustien asuma-alueen valtaverkoston. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Harlemiin. Katuja reunustavia liikeyrityksiä, kauppoja, kuppiloita, ruokaravintoloita, korjaamoja, kampaamoita ja pesuloita ylläpitävät mustat yrittäjät. He tavoittelevat parempaa elintasoa. He maksavat suojelurahaa, rikollisille ja kaltevalle tielle luisuneelle poliisipäällikölle. Ruskeat kirjeet siirtyvät suoraan käteen. Rikosten torjuntaan erikoistunut ja pidätysmääräyksistä päättävä poliisi Munson tekee viikoittain omien rahakuoriensa keruukierroksen. Sievoinen lisäansio kuukausipalkan päälle.
Colson Whitehead, Yhdysvaltain tunnetuimpia ja arvostetuimpia nykykirjailijoita
”Homma menee näin”, Munson sanoi. ”Tätä kaupunkia pyörittää ruskeiden kirjekuorien kiertokulku.” Toinen tokaisu tulee jonkun muun suusta: ”Koko tämä maa perustuu varastamiseen.” Siis uudisasutuksesta alkaen.
Korruption ohessa elämä Harlemissa perustuu luottamukseen. Luottamus merkitsee henkivakuutusta. Harlemissa, rehottavan rikollisuuden pesässä, luottamuksen säilyminen tuo turvaa. Sitä Harlem Shufflen päähenkilön ei ole varaa menettää, vaikka myykin vain käytettyjä huonekaluja.
●●●
Romaanin keskushenkilö on kauppias Raymond Carney. Carney pyrkii läpivalaisun kestävään liiketoimintaan, mutta hän toimii sekä tietoisesti että tilanteisiin ajautuen laillisuuden ja laittomuuden hämärällä vyöhykkeellä. Hän ostaa kuolinpesiltä ja kalustojensa uusijoilta laadukkaiksi arvioimiaan huonekaluja ja mattoja, mutta ottaa myös vastaan serkkunsa Freddie tuomia koruja, televisioita ja kodinkoneita. Televisiot hän myy voitokkaasti korjautettuaan ne ensin käyttökuntoon Rudy Brownilla. Rudy oli kuulunut Ray Carneyta kouluvuosina piinanneeseen kiusaajajengiin, mutta nyt heidän välillään vallitsee luottamus. Freddiekin saa jälleenmyynnistä osuutensa.
Vaikka Harlem koostuu vähävaraisista ihmisistä, kaikki asuvat jossain ja tarvitsevat huonekaluja ja keittiökalusteita. Kauppa käy, vaikka liian usein vähittäismaksulla. Jalokivet Carney vie Manhattanin keskustaan juutalaiselle jalokivikauppias Buxbaumille, joka kivet luupillaan tutkittuaan ja alkuperää utelematta maksaa arvioimansa hinnan Carneylle käteen.
Carney ei kysele, mistä korut ja kodinkoneet ovat peräisin. Hän tietää, että serkku on porukoineen sotkeutunut taas johonkin. Carney katsoo sormiensa välistä. Hän tietää Harlemin lait ja käytännöt.
Carneyn isä Mike Carney oli ollut tunnettu ja kovaotteinen rikollinen, Harlemin rikollisliigojen pelättyimpiä. Freddie-serkusta tuli Raylle kuin oma veli, kun Rayn ollessa pieni poika äiti kuoli keuhkokuumeeseen ja Mike-isä vei pojan muutamaksi kuukaudeksi äidin siskolle, Millie-tädille huollettavaksi. Aikuisena Carney ymmärsi, että nuo kuukaudet isä istui vankilassa. Isän vapauduttua sovittiin, että Ray jäisi Millie-tädin kotiin pysyvämmin. Poikien välille syntyi murtumaton veljeys, joka kantaa läpi Whiteheadin kirjan.
Kun Freddie saattoi Carneyn laittomilla tempauksillaan kuseen ja sen hän teki aika-ajoin, hän pahoitteli sitä kuin nöyrä pikkuveli: ”Ei ollut tarkoitus, että sinä joudut pulaan.” Ne jäivät myös viimeisiksi sanoiksi, jotka hän sai Raylle kuiskatuksi, veriseksi lihamössöksi hakattuna. Carney oli ryhtynyt uhkarohkeaan tekoon vapauttaakseen siepatun Freddien. Ostovälineenä oli Freddien Carneyn huonekalumyymälään piilotettavaksi tuoma salkku arvokkaine sisältöineen. Carney sai kaupassa salkkua vastaan serkkunsa, joka vajosi sairaalassa koomaan ja menehtyi.
●●●
Harlem Shufflen tarina on monipolvinen ja mutkikas. Mutkikkuutta tukevoittavat paljot paikkojen ja ihmisten nimet, jotka hahmottuivat lukemisen edistyessä hitaasti. Pikkurikollisia ja suurkonnia toimii yhdessä ja erikseen, tapahtuu keikkoja, pakoja ja ryöstösaaliin piilotuksia. Carney on saanut vastoin tahtoaan luotettavan jälleenmyyjän maineen. Sen saa aikaan juuri Freddie, joka katui heti ajattelemattomuuttaan serkkunsa henkilöllisyyden hölöttämisestä. Jälleen: ”Ei ollut tarkoitus, että sinä joudut pulaan.”
Romaani on Carneyn selviytymistarina. Hänen tavoitteensa on kohentaa itsensä, Black Star -matkatoimistossa toimivan vaimonsa Elizabethin ja lapsensa asemaa hankkimalla pääomaa, jotta muutto arvostetummalle asuinalueelle voisi onnistua. Pankeista on turha pyydellä lainaa. Carneyn huonekalu- ja mattokauppa perustui rikolliseen alkupääomaan, tapetun isän auton vararenkaasta löytämäänsä kolmen kymmenen dollarin suuruiseen rahakätköön.
Mutta nykymeno ei riitä nousuun. Carney alentuu tavoittelemaan menestyneimpien mustien sisäpiirikerhon Dumas Clubin jäsenyyttä, vaikka Elisabeth tietää, että klubin jäsenet ovat roistoja joka sorkka, Elisabethin oma isä, veronkiertoa ja porsaanreikiä hyödyntävä Leland Jones yhtenä heistä.
”Moukkia kaikki tyynni, mutta näiden moukkien apu oli tarpeen jos halusi saada lupia ja lainoja ja pitää kaupungin viskaalit loitolla.”
Klubin jäsenyydestä olisi etua. Jäsenet olivat poliitikkoja, värillisten omistamien vakuutusyhtiöiden pomoja, pankkiireja ja lakimiehiä. Varsinaista valtaa käytti pankkiiri Wilfred Duke, joka vihjaa jäsenehdokkaana klubi-iltaan kutsutulle Carneylle, että riittäväsisältöinen kirjekuori edistäisi jäseneksi hyväksymistä.
Kun Carneyta rahakirjeen Dukelle toimitettuaan ei hyväksytä klubiin eikä rahanahne Duke suostu palauttamaan vastaanottamaansa rahasummaa, Carney alkaa hautoa kostoa. Siihen hän käyttää yön hiljaisimman ajan, dorvayn.
Dorvay
Dorvay on kirjassa kuin mansikat kermakakun täytteenä. Sana juontaa ranskasta viitaten sekä nukkumiseen että valvetilaan. Se on häiriintymätön luova aika iltayön ja aamuyön nukkumisten välissä. ”Keskiyöllä herättiin pariksi tunniksi, ja sitten unia jatkettiin aamuun asti. Se oli ihmisruumiin luonnollinen unirytmi ennen kuin Thomas Edison antoi meidän päättää aikatauluistamme itse.” Whiteheadin mukaan keskiajan oppineet ovat kirjoittaneet yövalvomisesta, samoin monet tunnetut kirjailijaklassikot. ”Benjamin Franklin ylisti dorvayta päiväkirjoissaan ja kertoi käyttävänsä ajan jaloittelemalla alasti kotonaan ja luonnostelemalla uusia keksintöjä.”
Carneyn kosto on hankala toteuttaa, mutta hän saa avukseen Duken lempiprostituoidun Lauran, joka Dukea vihaavana suunnittelee koko koston koreografian. Julkisuudessa läpeensä häväisty Duke katoaa Barbadokselle tyhjennettyään ensin mukaansa monen klubijäsenen yritysten tilit. Kostosta jää Carneylle tympeä jälkimaku.
Romaanissa on rinnakkain monta keikkapiruettia, kosto Dukelle yhtenä niistä. Whitehead kytkee tapahtuneiden ryöstöjen voimakkuuskertoimiksi kaksi huippuarvokasta timanttikaulakorua. Ensimmäinen niistä joutuu vierasrikollisen Miami-Joen ringin saaliiksi. Toisessa upporikkaan ja vaikutusvaltaisen Van Wyckin perheen musta lammas, aikuinen narkomaanipoika ja Freddien paras ystävä Linnus Van Wyck ryöstää oman perheensä kassakaapin saaden saaliikseen listan ulkomaisia pankkitilinumeroita ja vanhan sukukalleuden, smaragdikaulakorun. Näiden arvokorujen takaisin saalistamiseen romaanin mutkikkaat kuviot rakentuvat.
Carney joutuu tahtomattaan sotketuksi toiseen niistä Freddien tuotua hänelle suljetun salkun piilotettavaksi. Salkun haltija, Linus van Wyckin on siinä vaiheessa kuollut ja niin käy monelle muullekin. Ryöstösaaliiden kohtaloa selvitettäessä moni miekkonen saa sen kuluessa surmansa, Miami-Joe yhtenä heistä. Käänteitä riittää.
Miami-Joen ryöstöjengille päätynyt arvokoru oli kuulunut toisen megarikollisen Clint Montaquen naisystävälle, ryöstetyn luxushotellin Theresan senhetkiselle asukkaalle. Kirjasta piirtyy kuva, että Miami-Joen ja Montaquen rikollisringit ovat Italian mafian alahaaroja, toinen genovalaisen, toinen palermolaisen sukuhaaran.
Tarinan käänteitä ei käy kertominen, mutta Carneyn onnistuu lopulta rakentaa koko bisneksensä kestävälle perustalle ja nostamaan elintasonsa alkuperäisten unelmiensa suuntaisesti.
Summa summarum: Harlem Shufflessa on kurjuutta, rumaa kaupunkiympäristöä, loputonta rikollisuutta, valtoimenaan leviävää huumebisnestä ja narkomaniaa, mutta myös uutteraa yrittäjyyttä. Yritteliään mustan väestön enemmistö antaa kirjassa toivoa. Monet mustat ovat myös onnistuneet sinnittelemään koulunsa läpi ja päässeet jopa yliopistoon. On valmistunut mustia lakimiehiä ja noussut mustia poliitikkoja. Silti mustien valtavat yhteiskunnalliset ongelmat kulkevat läpi kirjan.
Rikollisuus lienee yhä Harlemin arkipäivää. Mutta ilmenemismuodot ja keinot ovat toiset. Raha liikkuu sähköisinä siirtoina ja rikollisuus seuraa perässä. Yritysten kassalippaisiin ei enää kerry ryöstöiskuihin houkuttelevia määriä käteistä ja arvoliikkeet sijaitsevat vilkasliikenteisten kauppakeskusten sisuksissa.
Shuffle. Sanakirjan mukaan laahaaminen (jaloin), sekoittuminen, veruke, raapaisu, metku. En sijoita mitään niistä luontevasti kirjan tarinaan. Teoksen suomentaja Markku Päkkilä jätti Whiteheadin kirjan nimen kääntämättä. Ehkä se oli yksi kääntämisoikeuksien ehto.
Harlem Shuffle on kiihkeän dynaaminen katsaus 1960-luvun Harlemista, tosin vahvasti rikollisuuden värittämä, kenties liioitteleva ja siltä osin vääristämä.
Colson Whitehead: Harlem Shuffle. Otava, Otavan kirjasto 2022, 374 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.
Neuvostoliiton romahtaminen, Venäjän 1990-luvun sekasorron vuodet, Putinin autoritaarinen valtakausi Venäjän presidenttinä ja ennen kaikkea hyökkäyssota Ukrainan tuhoamiseksi itsenäisenä valtiona ja kulttuurina ovat tuottaneet melkoisen kotimaisen ja kansainvälisen tietokirjallisuuden vyöryn. Kun nyt myös filosofian tohtori, eversti (evp) Martti K. Kari ja Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila kirjoittivat yhteisteoksen Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, oli pakko miettiä, josko nyt on saavutettu kylläisyyspiste, eräänlainen Venäjä-tietokirjallisuuden ähkytila, jonka ylittämisellä tuskin saavutetaan enää ymmärryksellistä lisäarvoa. Karin ja Holmilan kirja onneksi tuottaa sitä.
Lähtöteesi on yksinkertainen: Jos tunnemme riittävästi Venäjän menneisyyttä, meillä on paremmat mahdollisuudet ymmärtää niitä syviä kansallisia pohjavirtoja, joiden avulla voimme järjellisesti ymmärtää Venäjän nykyistä toimintaa. Ymmärtäminen ei luonnollisestikaan merkitse Venäjän toimien hyväksymistä.
Siksi Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii painottuu vankasti historiaan. Se kertaa Karin ja Holmilan kirjan perustehtävää palvelevasti Venäjän historian valikoidusta näkökulmasta alkaen 800-luvulla syntyneestä Kiovan Rusista ja jatkaen mongolimiehityksen jälkeen Moskovan suurruhtinaskunnan laajenemiseen 1400-luvulta alkaen myöhemmin tuntemaksemme itäisen Euroopan mahtivaltioksi.
Olen vuosien varrella lukenut melkoisesti sekä Venäjän että Neuvostoliiton historiaa valaisevia kirjoja, suomalaisia ja kansainvälisiä. Siksi tuli vähän pölvästi olo: ” tätä tuttuako taas”. Mutta kertaus on opintojen äiti -viisaus asetti minut ruotuun. Haperoituva muisti kaipaa aina tarkennusta ja kertausta.
Mitä siis yli tuhatvuotisesta Venäjän historiasta on opittavissa? Ainakin sen että absoluuttinen itsevaltius on historian aukoton jatkumo, kaukaisesta menneisyydestä nykyaikaan. Kansalaisella on alamaisen osa. Jos yhteiskunnan tai valtion johdon toimiin ei ole voinut vaikuttaa, miksi edes yrittää.
Toinen historian opetus on ulkoa tuleva turvallisuusuhka. Kautta Venäjän historian Venäjälle on hyökätty (Puola, Liettua, Ruotsi, Napoleonin Ranska, Hitlerin Saksa ja nykypropagandan väittämänä NATO ja Yhdysvallat). Venäjä on perustellut valloitussotansa omalla turvallisuusuhallaan, ulkoisilla vihollisillaan. Maalta ovat puuttuneet länteen päin luonnolliset, maiseman määrittämät rajat. Luonnollisten rajojen puuttuminen on tuonut suojattomuutta ja sitä on torjuttu ja siitä on suojauduttu omalla hyökkäävyydellä. Ajattelu on lännessä epälooginen, Venäjällä looginen.
Strategisen kulttuurin teoria
Karin ja Holmilan teoksessa on muutama keskeinen ydinkäsite, eräänlainen vuosisatojen yli kantava jatkumo. Yksi sellainen on sanayhdistelmänä tuore mutta Venäjän strategisessa ajattelussa vanha, strategisen kulttuurin teoria. Käsite on yhdysvaltalaisen tutkijan Jack L. Snydelin vuonna 1977 kehittämä kansainvälisen politiikan tutkimuksen työkalu, jolla pyritään selittämään ja ymmärtämään valtioiden turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, miten valtio kokee siihen kohdistuvat todelliset tai kuvitellut sisäiset ja ulkoiset uhat, miten se pyrkii vastaamaan uhkiin ja miten se viestii uhista ja vastatoimista omille kansalaisilleen ja ulkomaailmalle. Strateginen kulttuuri ilmentää siis valtioon/ kulttuuriin iskostunutta haavoittuvuuden tunnetta.
Koko Ukrainan sodan julkipropaganda ilmentää Venäjän strategista kulttuuria, meidän mielestämme keksittyä, venäläisille ilmeisesti todeksi koettua. Strategiseen kulttuuriin liittyvät oleellisesti viholliskuvat. Venäjän valtiollinen toiminta rakentuu ja perustuu viholliskuviin, lännen näkemisenä imperiumin pysyvänä vihollisena ja uhkana. Vihollisuus ei välttämättä ole geopoliittista, vaan ennen muuta elintason ja arvojen aiheuttamaa (ihmisoikeudet, kansanvaltainen järjestelmä, kansalaisoikeudet, liberalismi ja suvaitsevaisuuden sairaiksi ilmiöiksi Venäjällä leimatut lännen ilmentymät, kuten sekularisaatio, homoseksualismi, transsukupuolisuus ja huumeet). Venäjän vihollinen on Gayropaksi kutsuma Eurooppa. Tätä päävihollista kohtaan käynnissä olevassa sodassa hyökkäyssota Ukrainaan tai Ukrainan ”erityisoperaatio” on ikään kuin koesota, harjoitelma.
Venäjä haluaa hajottaa ja haurastuttaa lännen. Siihen sillä on laaja keinovalikoima.
Venäläinen maailma, Russkij mir
Venäläisestä maailma, Russkij mir on teoksen toinen ydinkäsite, Venäjän ymmärtämisen avain. Siitä on tullut nyky-Venäjän valtioideologian ydin. Sille ei voi nimetä yhtä pääideologia. Heitä on useampia. Russkij mir on parhaiten ymmärrettävissä pitkän aikavälin äärinationalistisen ja imperialistisen perinteen yhteydessä. Käsitteen kehittymisen kannalta tärkeä henkilö oli vallankumouksen jälkeen Eurooppaan paennut valkoemigrantti, fasistiksi tunnustautunut Ivan Iljin. Teoksen kirjoittajien mukaan Krimin valtauksen yhteydessä Iljinin ajatukset valjastettiin systemaattisesti Putinin hallinnon käyttöön. ”Iljinin aatemaailmassa `venäläinen vapaus` tarkoitti sitä, että venäläiset ymmärtäisivät kuuluvansa johonkin suurempaan venäläisyyden kokonaisuuteen, (missä ikinä asuvatkin), eikä vapaudella tarkoitettu mitään individualistisia vapauksia.” Russkij mir -ideologiassa yksilöllä ei ole todellista arvoa. On kyse sen piiriin kuuluvien kutsumuskohtalosta.
Historialliset lait, jotka ohjaavat russkij mir -kutsumuskohtaloa, ovat kansainvälisen lain yläpuolella, ja ne muodostavat venäläisen strategisen ja historiallisen kulttuurin ”sisäisen totuuden”, joka on aina syvällisempi kuin lakeihin ja normeihin kirjattu ”totuus”. Näin siis Kari ja Holmila teoksessaan.
Venäjällä on siis oikeus tulla sotilaallisesti suojelemaan ulkovenäläisiä, halusivat he itse sitä tai eivät. Putin määritteli Russkij mirin vuonna 2001. Käsitteen alle kuuluvat Venäjällä asuvien lisäksi Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden venäläisvähemmistöt, kaikki ne miljoonat ulkovenäläiset ihmiset, jotka puhuvat, ajattelevat ja tuntevat venäjäksi.
Iljin nojasi filosofi Friedrich Hegelin ajatukseen valtion kansallisesta kutsumuskohtalosta. ”Putinin hyväksymässä uushegeliläisessä historiantulkinnassa Venäjä on ikuinen uhri, jolla on suuri historiallinen missio kolmantena Roomana, kristillisen sivilisaation viimeisenä ja lopullisena keskuksena.” Iljinin aikalaisen, natsifilosofi Carl Schmittin ajattelun mukaan politiikka on vihollisen löytämisen ja eliminoimisen taidetta. Voisiko nyky-Venäjän putinilaisen politiikan pyrkimyksiä ilmaista osuvammin!
Russkij mir on taipuisa imperialistinen ajatusrakennelma, jonka tarkoituksena on palauttaa äiti-Venäjän helmoihin kaikki kutsumuskohtalon alaiset ihmiset saattamalla haltuun ne alueet, jotka jossakin historian vaiheessa ovat kuuluneet osaksi Venäjää.
Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan Kirillin mukaan venäläiseen maailmaan kuuluminen ei perustu vapaaehtoisuuteen, vaan on ennalta määrätty jumalan tahto. ”Sota Ukrainaa vastaan on uskonsota venäläisen maailman puolesta, jonka jumalattomat ukrainalaiset ovat hylänneet.”Venäläinen maailma ei tunnusta tai tunnista valtioiden rajoja.
Russkij mir on erittäin muuntumiskykyinen ja monikäyttöinen. Se soveltuu aina vallitsevaan tilanteeseen ja sille on helppo löytää ulkoinen vihollinen. Se soveltuu geopolitiikkaan, turvallisuuspolitiikkaan, kielipolitiikkaan, kulttuuriin, uskontoon ja talouspolitiikkaan. Siihen kiteytyy kysymys venäläisestä identiteetistä ja kansallisesta itseymmärryksestä.
Russkij mirin muiksi ideologeiksi voisi Ivan iljinin lisäksi nimetä monta ”ajattelijaa”, kuten ajatusten nykytulkin Aleksandr Duginin, äärioikeistolaisen propagandistin, jonka merkityksen Venäjän johdolle kirjoittajat väittävät arvioitua vähäisemmäksi. Duginin maine perustuu heidän mukaansa enemmän hänen tunnettavuuteensa lännessä. Muut ideologit ovat pikemminkin samanmielisiä henkisiä esi-isiä kuten Venäjän imperialistista suuruutta kaavaillut Aleksandr Soltšenitsin ja imperialistista valloitushalua vanhuusvuosinaan tihkunut Fjodor Dostojevski.
Monien Venäjän suurten klassikoiden tuotanto tulisikin alistaa tuoreutetulle kirjallisuudentutkimukselle, kirjoittajat esittävät. Erityisesti rasistisen Aleksandr Puškinin ja sotaa ihannoivan Dostojevskin tuotannosta tehty kirjallisuustutkimus on vanhentunutta ja oman aikansa heijastin. Ei siis klassikkoteosten uusintapainosten peukalointia, vaan tuotannon uusanalyysiä, on kirjoittajien kanta.
Nuoret putinistit
Jos Stalin pitkän hirmuhallinnon kautenaan tähtäsi kokonaan uuteen ihmislajiin, jonka olemme myöhemmin nimenneet homo soveticukseksi, samanlaiseen pyrkii myös Putinin Venäjä ja tuntuu siinä onnistuvan. Karin ja Holmilan kirja esittelee historian uustulkinnat ja kouluopetuksen tarkoitushakuisen muokkaamisen lisäksi nuorison ja lasten massaliikkeitä, nykyajan pioneeri- ja komsomolkasvatusjärjestelmiä.
Diktatuureissa nuorisokasvatus korostaa aina henkilöpalvontaa. Nuoret ovat pehmeä ja vastaanottavainen kohdeväestö, samalla kompromissiton ja kiihkeä. Pian Putinin valtaannousun jälkeen syntyi Vasili Jakemenkon perustama militaristis-isänmaallinen nuorisoliike Yhdessäkulkijat. Liike toimi viisi vuotta. Sen merkitys jää kirjassa sameaksi. Kirjan mukaan se kaatui laittoman pornografian levittämisskandaaliin, mutta toisaalta Ukrainan olemassaolon kiistävän ideologin Vladislav Surkovin kerrotaan häärineen liikkeessä aina viime vuoteen saakka, jolloin hän joutui kotiarestiin ”kavallettuaan itselleen enemmän varoja, kuin hänen asemansa salli”.
Pornoskandaalin tuhkista nousi nopsaan uusi, kansainvälistäkin huomiota saanut nuorisoliike Naši, ”meikäläiset”. Liike profiloitui Putinin henkilöpalvonnalla ja katuväkivallalla. Venäjä oli leimannut Ukrainan vuoden 2004 oranssivallankumouksen fasistiseksi liikkeeksi, joka uhkasi venäläistä arvomaailmaa ja ilmensi nuorten turmeltuneisuutta. Naši tulkitsi värivallankumoukset ja länsimielisyydet vihollisiksi. ”Venäläisyyden vastustajia”, liian länsimielisiä, homoseksuaaleja ja pehmeitä demokraattisia arvoja ihailevia alettiin vainota ja pahoinpidellä. Kadut muuttuivat sellaisiksi leimatuille vaarallisiksi.
Naši kasvoi suurorganisaatioksi. Vuonna 2007 sillä oli jo yli 300 000 rivijäsentä ja 20 000 komissaaria. Tuona vuonna tapahtui näkyvä ulkopoliittinen selkkaus, kun Viro päätti siirtää Pronssisoturi-patsaan Tallinnan keskustasta Tallinnan sotilashautausmaalle. Viron mukaan ”vapauttajapatsaan” silloisen paikan puolustajista enin osa oli puna-armeijan univormuihin sonnistautuneita, sirppi- ja vasaralippuja heiluttaneita, Venäjältä tulleita nuoria.
Toukokuun alussa 2007 Naši piiritti Moskovan Viron suurlähetystön. Kriisiin puuttui EU ja lopulta Angela Merkel soitti Putinille syyttäen Venäjää kansainvälisten sopimusten rikkomisesta diplomaattisen koskemattomuuden vaarantamisella. Putin komensi Našin pois suurlähetystön edustalta. Naši oli tehtävänsä tehnyt ja se ajettiin alas sulkemalla enin osa sen paikallistoimistoista ja lopettamalle tavarajakelut järjestölle.
Eipä aikaakaan, niin keksittiin uutta. Puolustusministeri Serge Šoigun aloitteesta luotiin lasten militaarinen kasvatusjärjestö Junarmija. Virallinen ikäraja asetettiin 11 vuoteen, mutta mukaan pääsi jopa kahdeksanvuotiaita. Järjestö tähtää lasten militarisointiin. Paino on fyysisessä treenauksessa, alkeellisten sotilaallisten taitojen omaksumisessa ja isänmaallisuuden iskostamisessa. ”Venäläinen nuoriso on varauksetta Putinin imperialistisen sotapolitiikan kannalla ja sen hyväksikäyttämä välikappale”, kirjoittajat toteavat.
Putinin vallan nuorista vahtikoirista lukemisesta tuli lohduton olo.
Venäläinen fasismi
Neuvostoliiton suunnattomia menetyksiä ja venäläisten kärsimyksiä toisessa maailmansodassa sekä sodasta saavutettua voittoa ei käy vähätteleminen. Mutta putinilainen uushistoria on rakentanut historian, missä Neuvostoliitto oikeastaan soti miltei yksin ja siksi toisen maailmansodan vuodet rajataan venäläisessä sotahistoriassa vuosiin 1941−1945. Tämän sodan nimi on Suuri Isänmaallinen Sota.
Sodan mytologinen mahtavuus täyttää kommunistisen aatteen jättämän tyhjiön. Siitä historiasta sodan muut liittokunnat on häivytetty merkityksettömiksi, eikä Stalinin kiirehtimistä Puolan jaolle 1939 enää muisteta, talvisodasta puhumattakaan. Fasismi on toiminut liki 80 vuotta poliittisena leimakirveenä, joka venäläisten korvissa tehoaa yhä. ”Putinin luomassa russismissa fasistiksi kääntyy kuka tahansa, joka vastustaa venäläisen sivilisaation ideologisia pyrkimyksiä.” Ukrainan sodassa tavoitteeksi on ilmaistu maan denatsifikaatio, maan vapauttaminen nykyisestä natsihallinnosta.
Putinin Venäjästä puhutaan diktatuurina. Mutta erottaako diktatuurin jokin oleellinen piirre fasismista? Vanhat fasistiset symbolit korvaa kaikkialle maalattu Z.
Kirjailija Umberto Eco julkaisi vuonna 1995 tekstin, missä hän määritteli 14 fasismin yleispiirrettä. Sellaisia olivat muiden muassa perinteen kultti, modernismin hylkääminen, eri mieltä olemisen määrittely maanpetokseksi, toiseuden pelko, vihollisen kuvaaminen yhtä aikaa heikkona ja vahvana, salaliittojen pakkomielle, yhteiskunnallisen turhautuneisuuden hyväksikäyttö ja uuskielen merkitys. Nämä piirteet yhteensä täyttävät fasismin ominaisuudet. Uuskielessä yksinkertaistetaan ihmisten ajattelumallit mustavalkoisiksi ja häivytetään siten kyky kriittiseen ajatteluun.
Kirjoittajat käyvät läpi Econ fasismin tunnuspiirteet. Kaikki piirteet, jok`ikinen, täyttyvät Venäjällä. Kirjoittajat eivät suoraan sano Venäjäa fasistivaltioksi. He jättävät johtopäätöksen lukijan tehtäväksi. Mutta miksi maailmalle on suorastaan tuskaista sanoa Venäjän nykytilaa suoralla ja selkeällä ilmaisulla? Onko fasismi valtiollisena käsitteenä väljähtynyt ja laimentunut, menettänyt vaikutusvoimansa? Tarvitaanko ensin ihmisten joukkolahtauksia, ennen kuin termiä rohjetaan käyttää, ja keiden lahtaaminen hyväksytään siinä mukaan?
Keillä on Venäjällä valta?
Putinin sisäpiiristä on ilmestynyt useita laadukkaita teoksia, Chatherine Beltonin mammutiteos niistä viimeisimpänä. Siinä vallan on ilmaistu keskittyvät Putinille ja Kremlin turvallisuusorganisaatioille, kenties myös joillekin voimaministeriöille. Martti K. Kari ja Antero Holmila käyvät kirjansa osiossa Venäjän tiedustelun epäonnistuminen läpi turvallisuusorganisaatiot. Rätinkini mukaan niitä on viisi. Niistä kaksi, kansalliskaarti ja Venäjän liittovaltion suojapalvelu FSO vastaavat presidentin turvallisuudesta.
Tässä organisaatiot ja niiden nykyiset johtajat:
Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR SVR muodostettiin Neuvostoliiton hajottua KGB:n ulkomaantiedusteluosista. SVR:n pääasiakas on presidentti. SVR:ää johtaa Venäjän turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja viime syksystä lähtien johtajana on ollut Sergei Naryškin. Presidentti voi antaa SVR:lle suoria määräyksiä kuulematta parlamenttia.
Sotilastiedustelupalvelu GRU GRU on asevoimien ulkomaantiedustelupalvelu ja tehtävät ovat osittain päällekkäiset SVR:n kanssa. Ulkomaantiedustelun lisäksi se vastaa sopivien olosuhteiden luomisesta Venäjän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan luomiseksi. GRU:n operaatiot ovat tarvittaessa röyhkeitä ja siekailemattomia. Tästä esimerkkejä ovat Sergei Skripalin myrkytysyritys, Yhdysvaltain demokraattien palvelimille tehty tietomurto sekä kemiallisten aseiden kieltojärjestöön Haagissa tehty hakkerioperaatio. GRU:n pääasiakas on presidentti. Järjestöä johtaa amiraali Igor Kostjukov.
Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB FSB on neuvostoajan KGB:n jatkumo, josta on erotettu ulkomaantiedustelu lukuun ottamatta entisten neuvostotasavaltojen tiedustelua ja vakoilua. FSB vastaa rajaturvallisuudesta, sisäisestä turvallisuudesta ja korruption vastaisesta taistelusta. Organisaation vahvuus on 66 000 henkeä, joista 4 000 kuuluu terrorisminvastaisiin erikoisjoukkoihin. Lisäksi FSB:n alaisuudessa on 160 000 – 200 000 hengen rajavartiosto. FSB:n johtaja on Aleksander Bortnikov, joka on suoraan vastuussa presidentille.
Venäjän federaation suojelupalvelu FSO Presidentin suojelemiseksi luotu organisaatio on vahvuudeltaan 20 000 henkeä. FSO:n tulee huolehtia siitä, että presidentin lähellä on aina yksi kolmesta ydinaseiden laukaisuun tarvittavista laukuista. Nykyistä FSO:n johtajaa kirja ei kerro.
Kansalliskaarti Kansalliskaarti on kansan, mahdollisten vallankaappaajille tukea antavien asevoimien ja presidentin väliin muodostettu suojakaarti, joka muistuttaa Iivana Julman itselleen luomaa opritšnikkiä. Kansalliskaartin johtaja Viktor Zolotov raportoi suoraan presidentille. Karin ja Holmilan mukaan Zolotovin uskollisuus on taattu mittavalla kiinteistö- ja maaomaisuudella, jotka hän todennäköisesti menettäisi vallan vaihtuessa Kremlissä.
Vallan ytimen muodostaa kuitenkin näitäkin suppeampi joukko. Ukrainan hyökkäyssodasta päätöksen teki kirjoittajien mukaan troikka, johon Putinin lisäksi kuuluivat Venäjän turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patrušev ja FSB:n johtaja Aleksandr Bortnikov. Sergei Šoigun tehtäväksi lankesi sotaoperaation toteuttaminen.
Onko alamaisten kuoro sekakuoro vai yksiääninen?
Tutkimuslaitos Levadan tulosten mukaan kaksi kolmasosaa Venäjän kansalaisista ilmaisee tukevansa Ukrainan sotaa ja runsas viidennes vastustaa. Mittausten mukaan presidentti Putinin suosio on vankkumattoman korkea. Venäjällä ei siis nouse alhaalta vallankumouksellista vastavoimaa. Jos valta vaihtuu, se vaihtuu eliitin toimesta ja sisällä.
Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajan, professori Markku Kivisen yhdessä instituutin vanhemman tutkijan Brendan Humphreysin kanssa toimittama, Iso-Britanniassa julkaisema laaja tieteellisten artikkeleiden kokoomateos Russian Modernization. A New paradigm (2021) päätyy johtopäätösosassaan muiden muassa siihen, että Venäjän väestö on aivan liian hajanainen ja moninainen kyetäkseen yhdistymään ja nousemaan vastavoimaksi. Venäjä ei ole monoliitti. Näin vuonna 2021: “Our results show that Russian conservatism is a complex phenomenom, multifaced, and a work in progress. It involves a multiplicity of individual actors, think tanks, movements, and institutions. The ideological spectrum is large, from communists to White emigrants, from Slavophiles to Eurasianists, from the Western European kind of liberal conservatism to many anti-Western nationalists, plus Soviet nostalgia. Essentializing the Russian conservative identity is a strong intellectual tendency in contemporary Russia.” Lisäksi ovat jaot eri etnisiin kansallisuuksiin omine kielineen, eri uskontokunnat sekä ikä- ja luokkajaot. Lukemattomiin pieniin osiin sirpaloitunutta väestöllistä hajanaisuutta voi pitää koossa kurilla ja pelolla, ehkä todellisuudessa vain sillä. Vallan todelliseksi uhkaksi alamaisista ei ole.
●●●
Kivisen ja Humphreyn paradigmaa Kari ja Holmila eivät teoksessaan käsittele, ehkeivät edes tunnista. Heidän teoksensa Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii on varsin lohduton, vaikka epilogiosassa kirjoittajat valavat jonkinasteisesti mahdollisuutta uuteen Venäjään. Epilogi on eritahtinen kirjan yleisaistimusteni kanssa.
Kirja ei arvuuttele tai ennakoi Ukrainan sodan lopputulemaa mutta teos antaa selvät suuntamerkit venäläisen maailman, russkij mirin tahdosta ja tavoitteista. ”Venäjällä on kärsivällisyyttä odottaa, että jossain suuressa Euroopan maassa tai Yhdysvalloissa nousee valtaan puolue tai johtaja, joka suostuu neuvottelemaan Venäjän kanssa suoraan Ukrainan yli.” Juuri sitä meidän on aiheellista pelätä.
Kaiken jo julkaistun jälkeen tämä teos tarvittiin. Vaikka mittavin osa kirjasta käsittelee Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa, kirjoittajat eivät vain toista vanhaan, vaan ovat löytäneet nyky-Venäjän ydinkäsitteistä tärkeät analyysivälineet. Niiden kautta kirja luo ymmärryksellistä lisäarvoa.
Martti K. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, Docendo 2023, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 380 sivua.
Neuvostoliiton vainotuista kirjailijoista kertova teos Sorretut sanat paljasti vaalimani harhakuvitelman, jopa itsepetoksen. Olin ollut vakuuttunut siitä, että olen lukenut kiitettävän kattavasti ja monipuolisesti venäläistä kaunokirjallisuutta, Venäjän hopeakauden suurista klassikoista seitsenkymmenvuotisen bolševikkivallan halki likelle nykyvuosia. Teos paljasti lukeneisuuteni haurauden. Sallin olla itselleni kuitenkin kohtuullinen: uskon ja tiedän lukeneeni venäläistä ja neuvostoajan kirjallisuutta rutosti enemmän kuin intohimoisten kaunokirjallisuuden lukijain suuri ei-venäläinen enemmistö. MUTTA en ole lukenut ainokaistakaan Ilja Ehrenburgin tai Isaak Babelin teosta. Sorretut sanat -teos nostaa Ehrenburgin merkittävimpien Neuvostoliiton kirjailijoiden kapeaan kärkeen Aleksandr Soltšenitsin ja Osip Mandelštamin rinnalle.
Tunnen iloa siitä, että olen sentään lukenut Vasili Grossmanin jättiteoksen Elämä ja kohtalo, jota on sanottu koko neuvostoajan kaikkein suurimmaksi romaaniksi. Kommunistisen puolueen pääideologin Mihail Suslovin tiedetään todenneen kirjasta, ”ettei sitä voisi painaa ainakaan 250 vuoteen”. Kirja rinnasti bolševismin ja fasismin. Se ilmestyi venäjäksi Neuvostoliiton luhistuttua, samoin kuin lännessä 1980-luvulla ilmestynyt Soltšenitsin Vankileirien saaristo (Gulag).
Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen vavahduttava ja hyytävä teos saa lukijan laatimaan täydennyslistaa omalle lukemalleen. Aloin kasata mielessäni listaa: Ehrenburgilta ainakin omaelämäkerrallinen Ihmisiä, vuosia, elämää I–IV, Babelilta ainakin kotihyllyistämme löytynyt sisällissodasta kertova ja Babelin pääteokseksi mainittu Punainen ratsuväki. Löytyisikö Boris Pilnjakilta edes jotain? Juri Trifonovilta on syytä lukea muutakin kuin ilmestyessään paljon huomiota herättänyt ja jo unohtamani Talo rantakadulla. Entä toisinajattelija Vasili Aksjonov? Suuria klassikoitakin tulisi uuslukea, kärjessä Boris PasternakinTohtori Živago. Hopeakaudesta on muutama ammottava aukko, Fjodor DostojevskinKaramazovin veljekset, Idiootti ja Riivaajat. Sisäiseen leuhkuuteeni ei löydy katetta.
Sorretut sanat -teoksessa on jännä idea. Kirjailijat ovat jakaneet Neuvostoliiton valtakauden kirjallisuuden kuuteen aikavyöhykkeeseen ja valinneet kustakin kaksi ajalle tyypillistä kirjailijaa toistensa vastapareiksi. Toinen edustaa sopeutujaa tai neuvostovallalle myötämielistä, toinen on kriittinen, kenties jopa toisinajattelija. Kärjistävä jako on lähtöidea, mutta todellisuudessa kirjailijat edustavat bolševikkimielisyys–dissidenttiys -akselilla monia eri paikkoja janalla. Useimmissa heistä esiintyy sekä opportunismia ja myöntyväisyyttä että uskaliasta ja naiivia vastakarvaa. Kaikki ovat tavallaan neuvostovallan uhreja Aleksander Fadejevia lukuun ottamatta. Fadejev teki töikseen muista uhreja ja hukutti satunnaista herkkämielisyyttään alkoholismiinsa. Hän oli kirjallisuudessa Stalinin oikea käsi, pyöveli. Pari romaania olen häneltäkin lukenut.
Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat kahlanneet läpi valtavan määrän neuvostoajan kirjallisuutta. Tuloksena on analyyttinen, upea ja samalla vavahduttava teos Sorretut sanat. Kuva blokkarin.
•••
Muistanemme Neuvostoliiton aikaisilta turistimatkoiltamme havainnon, kuinka metrojunissa paikallinen väki taittoi matkaa lukemalla. Liki kaikilla oli luettavanaan kirja (minkä paikalla nykyisin kourassa on kännykkä).
Kaunokirjallisuudella oli Neuvostoliiton kaltaisessa terrorivaltiossa paljon suurempi yhteiskunnallinen merkitys ja tehtävä kuin yhteiskunnissa yleensä. Luokkatietoisuus piti herättää ja kansan tuli olla lukutaitoista. Karkeasti ilmaisten 1920-luvulla kansa opetettiin lukemaan ja 1930-luvulla tarjottiin oikeanlaista luettavaa.
Oli myös toinen läntisistä yhteiskunnista poikkeava piirre. Uudet käsikirjoitukset, runot, kertomukset ja romaanien osat, ilmestyivät ensin jossakin paksuista kirjallisuuslehdistä ja saivat (jos saivat) painetun kirjan muodon herättämänsä vastaanoton perusteella. Kirjallisuuslehtiin pääsy edellytti ennakkosensuurin eli päätoimittajan seulan läpäisyä. Moni oppi koristamaan työnsä jollakin sosialismia ylistävällä lisukkeella. Tähän loveen sensori usein lankesi. Taito ilmaista rivien välistä yleistyi ja hioutui stagnaation vuosikymmeninä eli Leonid Brezhnevin valtakaudella.
Kirjallisuus oli sosialismin rakentamisen työväline, eikä kirjalla ollut arvoa taideteoksena. Kirjallisuuden tuli palvella valtiota. Jos Sorretut sanat -teoksessa kirjailijat muodostavat vastapareja, sellaisia oli myös nuoren kommunistivaltion alkuvuosina valistusasiain kansankomissariaatissa. Kansankomissaarina (ministeriä vastaavana) toimi alkuvuosina vallankumouksen kärkijoukkoon kuulunut bolševikki, kirjailija Anatoli Lunatšarski, jolta moni vainottu kirjailija sai ymmärrystä. Aatteellisesti ankarana vastavoimana hänelle oli Leninin vaimo Nadežda Krupskaja. Vapaamielisempi ja kirjallista kokeellisuutta kannattanut Lunatšarski menetti asemansa vähän ennen kuolemaansa 1920-luvun lopussa.
Monien venäläisten kirjailijoiden ura oli jatkunut 1910-luvulta vallankumouksen ja sisällissotien yli. Kirjailijasukupolvi yritti mukautua ja sopeutua. Väljempinä NEP-vuosina se mahdollistui. Tätä sukupolvea kutsutaan myötäilijöiksi. Vuosikymmenen lopulla heidät lakaistiin pois, porvarillisen yksilöllisen ilmaisun ja kirjallisten tyylikokeilujen hapatuksina. Valtio ei enää tarvinnut heitä. Syntyi sisäinen maanpakolaisuus, elämä sivussa yhteiskunnasta. Runoilija Anna Ahmatovan osalta se tarkoitti nälkää ja ahdinkoa: ”Ei vangita, mutta ei saa julkaista. ” Andrei Platonovia (1899–1951) ei koskaan pidätetty, mutta hänet syrjäytettiin kirjailijapiireistä ja hän kuoli rutiköyhänä tuberkuloosiin. Nikolai Gumiljov teloitettiin 1921 syytettynä salaliitosta neuvostovaltaa vastaan.
Ropponen ja Sutinen ovat valinneet ensimmäisen vuosikymmenen kirjailijapariksi Vladimir Majakovskin (1893–1930) ja Osip Mandelštamin (1891–1930), molemmat jo 1910-luvulla aloittaneita runoilijoita. Tornadomainen kirjallinen ilmestys Majakovski oli futuristi ja avantgardisti, joka oli nuorena osallistunut bolševistisiin liikehdintöihin, mutta joka piti itsemääräämisoikeutta kirjallisuuden ytimenä. Majakovski myi kuitenkin kynänsä palvelemaan kommunistihallinnon propagandaa ja iskulausetehtailua. Palkkioksi hän sai hyvät ansiot ja etuoikeuksia, kuten oikeuden matkustella Euroopassa. Tunnettu on hänen lännen ilkkumiseksi suuntaama runo ”Neuvostopassi”. Tarkoittamaton ironia kääntyi omaa kansaa vastaan: juuri kenelläkään ei hänen laillaan ollut ulkomaanpassia, saatikka oikeutta matkustella maailmalla.
Vladimir Majakovski oli boheemi futuristi ja avantgardisti, jonka kynän kommunistihallinto kesytti palvelukseensa. Kuvassa runoilija on murrosikäinen. Teoksen kuvitusta.
Hänen itsemurhansa 1930 oli groteski päätös riimitykselle hopeakauden runoilija Sergei Jesenin`in ratkaisua vastaan tämän tehtyä 1925 itsemurhan ja kirjoitettua omalla verellään jäähyväissanat ”Ei tässä maailmassa elää uutta, eikä kuolla sen uudempaa”. Majakovskin kuuluisa vastaus kuului: ”Ei tässä maailmassa kuolla vaikeaa, vaan vaikeaa on luoda elämää”. Viisi vuotta myöhemmin Majakovski ampui itsensä. Kuoleman jälkeen runoilijan kallo halkaistiin ja sieltä poistettiin aivot, vadissa tutkijoille kiidätettäväksi. Tuli tutkia aivoissa piilevää neroutta.
Kirjallisuutta ymmärtämätön Lenin oli kutsunut Majakovskia huligaanikommunistiksi. Vaikka Majakovski ei runoudellaan valahtanutkaan sulavasti bolševismin muottiin ja hänenkin oli vaikeaa saada kirjojaan julki, muottiin hänet kuoleman jälkeen valettiin. Ropponen ja Sutinen esittelevät kirjassaan ne pompöösimäiset näköispatsaat, joita hänestä on Neuvostoliitossa valettu.
OSIP MANDELŠTAMIN kohtalon koin teoksessa kaikkein ahdistavimpana, suorastaan kuristavana. Alkuvuosina hänellä oli vielä tilaisuus asettua ulkomaille, mutta hän palasi, koska ei voinut elää yhteisöissä, joista puuttui ympäröivä venäjän kieli, runoilijan tärkein ilmaisun ja innoituksen lähde. Ilmaisullisen kurin tuoma lokakuun vallankumous kuihdutti kielellisesti nerokkaan runoilijan kynän liki viideksi vuodeksi 1926–1930. Mandelštamilla oli kuitenkin yksi tärkeä tukija bolševikkijohdossa, Nikolai Buharin, Pravdan ja Izvestijan päätoimittaja. Tämän oikeistobolševikin Stalin teloitutti näytösoikeudenkäynneissä 1937–1938.
Vuodesta 1938 tuli myös Manderštamin kuolinvuosi, ei teloitettuna vaan loppuun näännytettynä. Hän erosi vuonna 1933 kirjailijaliitosta kirjansa ja itsensä kokemasta kohtelusta. Yhdessä tuona vuonna kirjoittamassaan runossa hän paljasti Krimillä näkemänsä maalaisväestön nälkäkuolemat. Ukrainan holodomor oli loppuvaiheessaan. Mandelštam vangittiin 1934. Vielä tuolloin Lubjankassa ei vankeja kidutettu, mutta piinattiin janolla ja unen eväämisellä. Mandelštam määrättiin sisäiseen karkotukseen Voronežiin, missä hän kärvisteli nälässä vaimonsa Nadeždan kanssa vailla toimeentuloa. Stalin tahtoi, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Juuri siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus. Nälkä ajoi hänet kuitenkin Pietariin, minne hänellä ei ollut lupaa tulla. Hän sai apua ystäviltään ja lopulta kirjailijaliiton silloinen johtaja Vladimir Stavski toimitti Mandelštamit liiton sanatorioon Moskovan lähellä. Sieltä hänen pidätettiin 1938.
Tällä kertaa ei haaskattu aikaa. Vain parinkymmenen minuutin etsinnän jälkeen runoilija kärrättiin pois ja lukittiin Butyrkin vankilaan. Noina aikoina ei tarvittu enää erityisiä syitä pidätykselle. Kuulustelu pari viikkoa myöhemmin ei jostain syystä ollut kova, eikä siinä tuotu esiin sen kummempia syitä. Nadežda Mandelštam ehti pelastaa osan runoilijan käsikirjoituksista turvaan Kalininista juuri ennen NKVD:n saapumista. Elokuussa julistettiin Mandelštamin tuomio, viiden vuoden pakkotyörangaistus, syynä sama tuttu ”vastavallankumouksellinen agitaatio”. Ajan mittapuulla tämäkin oli lievä tuomio, mutta Mandelštamin fyysinen ja psyykkinen tila oli sellainen, että hänen selviämisensä oli enemmän kuin epävarmaa. Syyskuussa alkoi matka kohti vankileiriä ja Kaukoidän Kolymaa. Kuljetus Vladivostokiin kesti kuukauden. Marraskuussa 1938 saapui runoilijan viimeinen kirje Vtoraja retška -kauttakulkuleiriltä Vladivostokin liepeiltä.” Mandelštam, yksi viime vuosisadan suurimpia runoilijoita, kuoli joulukuun lopulla.
•••
Sosialistinen realismi ja valtioterrori
Sosialistisen realismin ja valtioterrorin kauden kirjailijoiksi Ropponen ja Sutinen ovat valinneet Isaak Babelin (1894–1940) ja Boris Pilnjakin (1894–1938). Molemmat kuolivat suuren terrorin uhreina.
ISAAK BABEL oli modernisti, joka kirjoitti hiottua proosaa. Hän tunsi henkilökohtaisesti useita neuvostojohtajia ja uskoi siksi pitkään olevansa suojassa. Babelin puolustajiin ja arvostajiin lukeutui myös Maksim Gorki, jonka Neuvostoliitto oli vuonna 1932 houkutellut Caprilta Neuvostoliittoon ja pestannut kirjailijaliiton johtoon laillistamaa arvovallallaan sosialistinen realismi. Hän kuitenkin kuoli jo kesällä 1936, Sorretut sanat -teoksen mukaan valtiovallan aktiivisella myötävaikutuksella. Taisi tulla myrkytetyksi. Babel oli juutalainen, kuten ainakin puolet teoksen esiteltäviksi valituista kirjailijoista.
Babelin ja Pilnjakin kohtaloksi koitui solahtamattomuus ainoan hyväksytyn tyylisuunnan ankaraan kehikkoon. Vuodesta 1932 alkanutta kirjallisuuden kautta kutsutaan Stalinin kulttuurivallankumoukseksi. Stalin luki paljon ja pystyi siteeraamaan ulkomuistista klassikoita ja väittelemään runoudesta. Hän uskoi, että kirjallisuuden kautta on luotavissa uusi maailma. Syntyi sosialistinen realismi, jolle Stalin määritteli sisällön.
Kirjallisuuden tuli olla realistista, muttei kuitenkaan kuvata olevaa todellisuutta vaan likitulevaisuudessa koittavaa. Kirjailijan työ oli palvella kollektiivia, Neuvostoliittoa. Kirjailijan luovalla itseilmaisulla ei ollut arvoa tai merkitystä. Kirjailijan tuli kuvata yleisiä ilmiöitä, ei poikkeustapauksia. Aiemmasta internationalismista käännyttiin isänmaallisuuteen, isovenäläiseen nationalismiin. Ruumiillisuuden tai eroottisuuden vivahteita ei sallittu. Neuvostokirjallisuus lienee ollut aikansa puritaanisinta kirjallisuutta. Ihanteina olivat kansanomaisuus, konkreettisuus ja eeppisyys. Utopiakirjallisuutta ei hyväksytty ja satiiri oli ilmaisukeinona vaarallinen. Hyväksyttäviä aiheita oli maan teollinen rakentaminen. Syntyi tuotantokirjallisuus, aiheenaan jonkin padon, kanavan tai sähkökombinaatin rakennushanke. Sankareiksi nostetut työläiset, yksilöt, olivat epäitsekkäitä, itseään säästämättömiä mallityöläisiä.
Tähän muottiin kukin yritti sovittaa tekstiään. Stalinin kulttuurivallankumous aiheutti uhreja ja ruumiita siinä missä myöhemmin Mao Zedongin kulttuurivallankumouskin. Suuren terrorin aikana pidätettiin yhteensä noin 2000 kirjailijaa, joista vain 500 selvisi hengissä vuosia leireillä raadettuaan. Suuressa terrorissa kirjastoista poistettiin yli 7800 nimikettä yli 1800 kirjailijalta. Mutta siinä missä natsi-Saksa järjesti kirjarovioita, saman ajan Neuvostoliitto tuhosi mittavasti myös kirjailijoita.
Ropponen ja Sutinen kertovat yksityistapauksia. Suuri näytelmäkirjailija Vsevolod Meyerhold vangittiin formalismista syytettynä ja teloitettiin 1939. Työläiskirjailija Vladimir Stavski, Stalinin asettama ”neuvostokirjallisuuden pyöveli”, pääsi helpommalla. Hän ryyppäsi ja sairasteli, kunnes joutui sivuun kirjailijaliitosta. Tilalle asetettiin Aleksandr Fadejev, uusi pyöveli ja itsensä viinaan hukuttanut vallankäyttäjä.
Isaak Babel kirjoitti lyhyttä, iskevää ja rytmikästä proosaa. Hänen kieltään luonnehditaan karuksi ja koristeelliseksi. Tunnetun näyttelijättären kanssa solmimansa avioliiton johdosta hän sai 1920-luvulla perhesyistä ulkomaanpassin, koska vaimo Jevgenija emigroitui Pariisiin. Babel yritti Ranskan matkallaan lämmittää jäähtynyttä avioliittoaan, mutta siinä onnistumatta palasi kotimaahan koti-ikävän vaivaamana. Sosialistisen realismin tiukennuttua hän poti lähtemistä Neuvostoliitosta. Kun Gorki kuoli, Babel tunsi silmukan kiristyvän kaulallaan. Hänet pidätettiin 1939, aamuvarhain kuten oli tapana.
Babekin kohtaloksi tuli suhde NKVD:n silloisen johtajan Nikolai Ješovin vaimoon Jevgenija Freienbergiin. Jevgenija piti kirjallista salonkia, johon myös Babel osallistui. Ješovien keskinäinen suhde oli mitä vapaamielisin, muttei aviomies silti sietänyt vaimonsa rakastajiksi paljastuneita (heitä ainakin Mihail Šolohov, Vasili Grossman ja elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein). Babel päätyi teloitettavaksi, mutta myös Ješov menetti samoihin aikoihin asemansa Lavrenti Berijalle.
Babelin alkukauden teosta Punainen ratsuväki luetaan edelleen Venäjällä. Babel yritti herättää tietoisuuteen kulakeiksi leimatun maalaisväestön karua kohtaloa.
”NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset katosivat, eikä niitä ole näkynyt sen koommin. Papereita oli kaksikymmentäseitsemän kansiollista. Jos ne ovat säilyneet ja vielä joskus löytyvät, kiinnostusta herättävät erityisesti kaksi käsikirjoitusta, romaanit kollektivisoinnista ja Tšekasta.”
BORIS PILNJAK idealisoi äiti-Venäjää. ”Hän uskoi, että vallankumouksen todellinen tarkoitus oli palauttaa maa ihanteelliseen venäläisyyden tilaan vuosisatojen taakse. Pilnjak oli kosmopoliitti ja kuitenkin slavofiili ja skyyttalais-liikkeen kannattaja. Skyyttalaisuus uskoi vallankumouksen ratkaisevan idän ja lännen kamppailun idän eli irrationaalisen tunteen ja maaseudun alkuvoiman hyväksi. Tämä oli luultavasti yksi syy siihen, ettei hän muuttanut maasta vielä vainojenkaan aikana.” Hänen arvostajiinsa ja suosijoihinsa kuuluivat Lunatšarski ja Gorki.
Joutuessaan ahdinkoon Pilnjak yritti parantaa tilaansa kirjoittamalla Stalinille katumuskirjeen ja erosi Yleisvenäläisestä kirjailijaliitosta. Saman ratkaisun teki kaksi muuta hairahtumisesta tuomittua, Boris Pasternak ja Mihail Bulgakov. Suoraan Staliniin vetosivat kirjeillään lukuisat muutkin kirjailijat, toiset onnistuen, toiset saaden vastaukseksi vaikenemisen. Vuonna 1929 Pilnjak teki ratkaisunsa romaaninsa Mahonki jouduttua vastatuuleen. Hän julkaisi sen Berliinissä. Mahongissa Pilnjak kritisoi kulakkien vainoja, jotka tuolloin olivat isossa mittakaavassa vasta alkamassa. Maatalouden kollektivisointi oli Stalinin suurhanke.
Pilnjak kirjoitti katumusteokseksi sosialistista realismia myötäilevän tuotantoromaanin Volga virtaa Kaspianmereen (1932). Katumusteokset olivat yleisesti käytettyjä yrityksiä kohentaa omaa ahdinkoista asemaa. Pilnjakin teos julkaistiin, mutta se ei saavuttanut suosiota.
Pilnjak ammuttiin vuonna 1938. Samalla teloituspaikalla tapettiin tataarisyntyisiä kirjailijoita, koko Mongolian hallitus sekä suomalaiset Kustaa Rovio ja Edvard Gylling. Pilnjakin tuotantoa ei ole kuopattu, mutta hän on paljolti unohdettu. Hänestä ei näytä tulleen klassikkoa.
•••
Sotavuosien halki Stalinin kuolemaan
Jaksosta 1941 (Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon) vuoteen 1953 (Stalinin kuolema) Ropponen ja Sutinen ovat valinneet esimerkkikirjailijoiksi Vasili Grossmanin (1905–1964) ja Aleksandr Fadejevin (1901–1956). Sotavuodet olivat kirjailijoille löyhemmät, mutta ote kiristyi jyrkästi sodan loputtua. Alkoi Stalinin kulttuurivallankumouksen raastava zdahanovilainen kausi 1946–1948, joka päättyi vallantuntoisen ja kirjallisuutta ymmärtämättömän Andrei Zdahanovin kuolemaan.
FADEJEVISTA vain lyhyesti. Hänellä oli sisällissodasta partisaanitausta. Hän osallistui Kronstadtin matruusien kapinan veriseen kukistamiseen 1921. Sotavuodet hän toimi sotakirjeenvaihtajana rintamalla, kuten myös Grossman ja Stalinille mieluisin sotakirjailija Konstantin Simonov. Suurta isänmaallista sotaa käsittelevä romaani Nuori kaarti (1945–1951) oli pitkälle tilaustyö. Teosta pidetään keskinkertaisena. Silti se on neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä koulujärjestelmässä teos, jonka nuorison tulee tuntea läpikotaisin. Kertoohan se Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Vuosikymmenten saatossa siitä on otettu valtaisat painokset. Silti Stalin tuomitsi osia siitä ja kirjailija joutui poistamaan huomattavan jakson sekä kirjoittamaan avoimen, Pravdassa julkaistun itsekritiikkinsä. Fadejev teki itsemurhan 1956.
VASILI GROSSMAN (1905–1964), juutalainen lehtimies ja kirjailija, lienee ensimmäinen kirjailija, joka soitti hälytyskelloja havaitsemastaan natsi-Saksan holokaustista. Lehtimiehenä Stalingradissa hän näki merkit juutalaisten joukkomurhista. Rintaman edetessä kohti länttä hän kohtasi Kiovan laidalla Babi Jarin juutalaiset joukkohaudat, joista runoilija Jevgeni Jevtušenko kirjoitti 1960-luvulla kuuluisimman runonsa Babi Jar. Grossman pääsi näkemään Treblinkan tuhoamisleirin.
Neuvostoliiton ajan suurimmaksi teokseksi luonnehdittu Elämä ja kohtalo saattoi ilmestyä vasta valtion lakattua olemasta.
Juutalaisten kohtalossa hän törmäsi kotimaassaan suuriin vaikeuksiin, kun Stalin aloitti 1940-luvun lopussa omat juutalaisvainot. Hän keräsi yhdessä Ehrenburgin kanssa aineistoa juutalaisten joukkomurhaa koskevaa teosta, Mustaa kirjaa, varten. Teos kiellettiin ja se ilmestyi myöhemmin vain ulkomailla. Matkallaan 1930-luvun alussa Donbassissa Grossman todisti jotain, mistä hän kirjoitti vasta paljon myöhemmin: Ukrainan nälänhädän. Turkkilaisten tekemän armenialaisten kansanmurhan Grossman rinnasti holokaustiin.
Grossmanin tuotannolla oli vahvat henkilökohtaiset siteet. Hänen juutalainen invalidiäitinsä jäi Saksan miehittämälle alueelle. Kun vuosia myöhemmin Grossman löysi tietoja äidistään, tätä ei ollut ehditty evakuoida ja tämä oli kuollut. Grossmanin omaksi pelastukseksi Stalinin kirjailija- ja juutalaisvainoilta on sanottu vain se, että Stalin ehti kuolla ensin.
•••
Suojasää
Suojasää, oliko sitä oikeastaan? Nikita Hruštšovin vapautuneempi valtakausi oli löysäämistä ja kiristämistä, vuorotellen tempoillen. Kausi sai nimensä Ilja Ehrenburgin samannimisestä romaanista (1952). Tämän kauden kirjailijoiksi teoksen kirjoittajat ovat valinneet juuri Ehrenburgin (1891–1967) sekä kirjailijakaartista sukupuolisen poikkeuksen, Vera Panovan (1905–1973).
ILJA EHRENBURG julkaisi romaaneja halki Neuvostoliiton vuosikymmenten ja sai poikkeuksellisia erioikeuksia. Hän matkusteli laajalti maailmalla ja oleskeli ulkomailla pitkiä kausia vain välillä vieraillen kotimaassaan. Tässä vapaan miehen roolissa hän oli Neuvostoliitolle arvokas kulttuurilähettiläs, elävä vastanäyte syytöksille kirjailijoiden kaltoinkohtelusta. Kun Stalin kuoli, Ehrenburg oli jo julkaissut satakunta teosta ja oli kirjailijana maineensa huipulla.
”Hän oli vuosien varrella kokeillut monia rooleja. Nuoresta kapinallisesta oli tullut Pariisin Montparnassen boheemi, sitten propagandisti ja sotakirjeenvaihtaja. Hän oli elänyt läpi vallankumouksen, terrorikausien ja maailmansotien säilyen jopa omaksi yllätyksekseen ehjin nahoin. Ehrenburg oli kirjoittanut useita kirjallisuudenlajeja aloittaen symbolistirunoilijana ja siirtyen satiiriin ja sosialistiseen realismiin. Samalla hän oli kynäillyt journalismia. Nyt hän oli luonut vielä kerran nahkaansa julkaisemalla romaanin Suojasää, joka tuli pian tunnetuksi Stalinin kuoleman jälkeisen vapaamman ajan airuena.”
Hän uskalsi verrata Talvipalatsin valtausta raiskaukseen ja päätyi Tšekan pidättämäksi, mistä Buharin hänet pelasti. Hänen kootut teokset julkaistiin jo 1920-luvun lopulla ja maine kasvoi Neuvostoliitossa kohisten. Vannoutuneena antifasistina hän piti kommunismia ainoana fasismin varteenotettavana vastavoimana. Kautta koko vainon vuosikymmenen hän pysyi Stalinin suosikkina. Silti hän pelkäsi, etenkin pahimpina vainon vuosina:
”…hänestä oli nyt tullut niin vainoharhainen, ettei hän uskaltanut poistua asunnostaan. Kuten muutkin terrorin aikana eläneet, Ehrenburg kuunteli öisin kauhun vallassa talon hissiä, mihin kerrokseen se pysähtyisi ja kuka sillä kertaa tultaisiin hakemaan. Myös hänellä oli laukku pakattuna pidätyksen varalle.”
Ehrenburg oli liki raivoisan natsivastainen. Kun natsit marssivat Pariisiin vuonna 1940, siellä asunut Ehrenburg pakeni Neuvostoliiton suurlähetystöön ja kirjoitti teoksen Pariisin kukistuminen. Neuvostoliitossa se kiellettiin saksalaisvastaisena. Voimassa kun oli Molotov-Ribbentrop -sopimus. Kun Saksa kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, teos ilmestyi pikavauhtia. Stalin myös soitti Ehrenburgille pahoitellen teoksen aiempaa kieltämistä. Vuosikymmenen lopulla Stalin tuli kirjailijan pelastajaksi toistamiseen (tai ties kuinka monennen kerran). KGB:n johtajalla Viktor Abakumovilla oli Ehrenburgista syytteet ja pidätysmääräys valmiina. Ehrenburg kirjoitti Stalinille ja tämä pelasti kirjailijan KGB:n lihamyllystä.
Ehrenburg vaihtoi nahkansa suojasään aikana vielä kerran. Hänestä tuli liberalisoinnin puolestapuhuja, ja sitä kautta ikään kuin vanhempi valtiomies, joka pääsi matkustelemaan pitkin Eurooppaa vapaana Neuvostoliiton kulttuurilähettiläänä.
VERA PANOVASTA tuli vaikutusvaltaisimpia naisia Neuvostoliiton kirjallisuudessa. Hän mukautui sosialistiseen realismiin, joka jatkui vaikkakin väljähtyneempänä Neuvostoliitossa jäljempinä kirjallisuuskausina. Tyyli oli kurilla omaksuttu ja syöpynyt selkärankaan. Panova pystyi kuitenkin kuvaamaan realismia tavallisten ihmisten arjen kautta samalla tavoittaen kuvauksissaan yleiseksi koettua. Hänen henkilöitään olivat usein naiset tai lapset, kuten suomeksi ilmestyneessä romaanissa Serjoža. Paljon luetusta, rakastetusta kirjailijasta ei kuitenkaan tullut klassikkoa.
•••
Brežnevin aika toi kirjallisen ahdasmielisyyden
Stagnaation pitkästä kaudesta Ropponen ja Soronen ovat valinneet kirjailijat Juri Trifonovin (1925–1981) ja Vasili Aksjonovin (1932–2009).
JURI TRIFONOV etsi kautta tuotantonsa isäänsä, joka pidätettiin heidän, kommunistisen virkamiesperheen, datšalta suurten vainojen vuonna 1937. ”… koska isä ei halunnut herättää lapsia, nämä eivät nähneet hänen lähtevän eivätkä tavanneet häntä enää koskaan, sillä isä ammuttiin seuraavana vuonna. Äiti ei suostunut kieltämään miestään, ja hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi Gulagiin.”
Isän kaipuun teema kulkee koko tuotannon läpi. Sen kautta hän joutui miettimään myös isän suhdetta valtaan. Siitä on enää lyhyt askel siihen, mikä on ollut isän osuus kaikessa tapahtuneessa. Sitä hän ei saanut tietää.
”Trifonov julkaisi 1970-luvun taitteessa pienoisromaanit Vaihto (1969), Alustava tilinpäätös (1970) ja Pitkät jäähyväiset (1971). Näitä kolmea kutsutaan usein Moskovan trilogiaksi, ja kun niihin lisätään vähän myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Toinen elämä (1975) ja romaani Talo rantakadulla (1978), ovat niin sanotut moskovalaiskertomukset koossa. Niistä muodostui eräänlainen Brežnevin ajan kronikka.”
Trifonovin koko tuotanto edustaa kaupunkikirjallisuutta vastapainona samanaikaisesti syntyneelle maaseutuproosalle (jonka meillä käännetyin edustaja oli Valentin Rasputin). Arvomaailmat olivat jyrkän vastakkaiset. Poliittisen ja kirjallisen eliitin asuinyhteisöstä Kremlin kyljessä Rantakadulla kertova teos Talo rantakadulla tunnetaan esimerkkinä rivien välissä kirjoittamisesta. Kirja kertoo etuoikeuksista, luokkaeroista, poliittisesta sorrosta, nöyristelystä ja pelosta.
Yleistynyt taito, rivien välissä kirjoittaminen on sukua Brežnevin kauden erikoislaatuiselle ilmiölle, underground kirjallisuudelle, joka levisi 1980-luvulla itse tehtyinä monisteina, samizdatteina. Kun Brežnevin kauden kaunokirjallisuutta käännettiin varsin vilkkaasti suomeksi, meillä jäi oleellista havaitsematta: kirjailijoiden heittämisiä vankeuteen, sulkemista mielisairaaloihin, työn ja asunnon riistämistä, maan sisäisiä karkotuksia ja julkaisemisen estämistä. Kauden symbolina voi pitää kansalaisuuden riistämistä kirjailija Aleksandr Soltženitsyltä ja istuttamista pakolla ulkomaille lähtevään lentokoneeseen. Soltženitsylle oli myönnetty vuotta aiemmin 1970 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Maanpakolaisuus kesti 17 vuotta.
VASILI AKSJONOV oli orpokodin kasvatti, sillä hänen vanhempansa joutuivat vankileireille. Hänestä tuli varttuneena kirjailijana Neuvostoliitossa Soltženitsyn tavoin toisinajattelija. Vielä 1960-luvulla hän oli hyväksytty ja suosittu kirjailija tunnetuimmalla romaanillaan Matkalippu tähtiin. Seuraavalla vuosikymmenellä suhtautuminen muuttui. Erottamalla hänet Junost-lehden toimituksesta hänet haluttiin painostaa takaisin ruotuun tai viimeisenä keinona marginalisoida ja vaientaa. Hän ei tyytynyt kohtaloonsa, vaan alkoi julkaista teoksiaan Yhdysvalloissa. Tällä ratkaisulla hän tuli tuominneeksi itsensä toisinajattelijaksi. Hän loikkasi vuonna 1980 Yhdysvaltoihin ja kävi kotimaassaan vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
•••
Vapautuneen ilmaisun rajojen rikkojat
Aikaa 1980-luvun puolivälistä Neuvostoliiton hajoamiseen hahmotetaan Suomessa toistaiseksi tuntemattoman kahden runoilijan, Vladimir Sorokinin (1955–) ja Irina Ratušinskajan (1954–2017) elämän ja tuotannon kautta.
IRINA RATUŠINSKAJA yritettiin värvätä nuorena tyttönä Odessassa turistien houkutuslinnuksi ja urkkijaksi. Kun hän kieltäytyi vaaditusta huoran roolista, nuori runoilijatar joutui KGB:n mustalle listalle. Arvonsa tuntevan Ratušinskajan ehdottomuutta kuvaa se, että luettuaan Ahmatovan, Mandelštamin ja Pasternakin runoutta hän tuhosi siihen asti kirjoittamansa. Häntä oli koskettanut todellinen runous.
Hänet pidätettiin kerran ja vuoden kuluttua siitä 28-vuotiaana tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankileirille. Leireillä ei vankeja enää tapettu, mutta heidät pantiin palelemaan omat vaatteet kieltämällä. Lisäravinnoksi vankien hellimät kasvimaat tuhottiin kuritoimenpiteinä eikä sairauksia hoidettu. Runoilija opetteli pään sisäisen runojen kirjoittamisen ja kätki ”kirjoittamansa” muistiin. Ratušinskaja ehti kärsiä viisi vuotta ennen vapautumistaan glasnostin alettua. Hän emigroitui Yhdysvaltoihin, missä hänen runojaan oli jo ilmestynyt englanniksi ja venäjäksi. 1990-luvun taitteessa hän muutti Lontooseen ja myöhemmin Moskovaan, missä kuoli syöpään 2017.
Ratušinskaja oli aito ja leppymätön toisinajattelija. Runossa ”No, I`m Not Afraid” vuodelta 1981 hän kutsuu KGB:tä toiseudeksi, ”heiksi”: Älä kysy itseltäsi: ”Olenko runoilija?” Heiltä ei mene kauan tehdä sinusta yksi runoilijoistaan. Kaikki keinot – luodista köyteen – ovat käytettävissäsi syntymästä saakka.
Ja kun ihmislihasi alkaa laulaa sinä ymmärrät, muistaessasi tämän säkeen: ”Jelabugasta Mustalle joelle, suuri on isänmaani.”
Runoilija Marina Tšvetajeva teki itsemurhan Jelabugassa 1941. Mustan joen varrella Aleksandr Puškin kuoli kaksintaistelussa.
VLADIMIR SOROKIN on postmodernisti, joka karnevalisoi ja repi riekaleiksi neuvostodiskurssin. Hänen runonsa Jono (1985) on pysähtyneisyyden ilmaus pelkistetyimmillään. Jono on metafora neuvostoelämästä. Runoa on rinnastettu Samuel Becketin näytelmään Huomenna hän tulee (Gordon) jonottamisen vertautuessa kommunismin toteutumisen ja lopullisen pelastuksen epätoivoiseen odotteluun. Runossa Normi (1994) Sorokin pani paremmaksi. Koko neuvostojärjestelmää määrittivät loppumattomat normit. Normien täyttämisestä vaikka tuotantolukuja manipuloimalla tuli normaalia. Runon ihmisiä yhdistää Normi-niminen tuote. Vasta lopussa paljastuu, että normi on ulostetta. Neuvostoihmisen velvollisuus on syödä paskaa joka päivä. Myöhäiskauden runo Telluuria (2013) on dystopia kupliin hajonneesta maailmasta. Venäjä on siinä 2000-luvun lopussa hajonnut joukoksi valtioita, joiden hallitusmuodot ovat kaikkea tsaarin Venäjän ja Stalinin Neuvostoliiton väliltä. Todellisuus muistuttaa scifiä. Huumeista runoissa on kysymys.
Sorokin sai vuonna 2001 Venäjän Booker-palkinnon sekä Andrei Belyi -palkinnon ”erityisistä ansioista venäläisessä kirjallisuudessa”. Vainotuista neuvostokirjailijoista kolme sai suuren kansainvälisen palkinnon, Nobelin. Se myönnettiin Boris Pasternakille 1958, Aleksandr Soltšenitsille 1970 ja Joseph Brodskylle 1987. He kaikki tulivat tunnustuksen vuoksi vainotuiksi.
Ratušinskajan ja Sorokinin runoudesta odotamme ja toivomme suomenkielistä julkituloa. Onhan meillä sentään kirjallisuuslehti Parnasso. Upeampaa olisi useamman runoilijan tuotannosta koottu yhteisvalikoima, vähän takavuosikymmenten Neuvostolyriikkaa I–III malliin. Runoilijoiden kaudella oli tyypillistä vahva ja moniääninen rocklyriikka, jonka uskaliain edustaja Juri Ševtšuk ei ole kaihtanut ivata Vladimir Putinin suosion tavoittelua räväköin kielikuvin.
•••
Ropposen ja Sutisen teoksen alaotsikko on Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä. Kirjoittajat vetävät vainon vuosikymmenistä suorat ja selvät samankaltaisuudet Putinin nyky-Venäjän ilmaisuvapauden katoamiseen.
Sorretut sanat -teos on antelias ja siitä on paljon nyt kerrottua enemmäksi. Kirjan kuvaliitteet kirjailijoineen, heitä kuvaavine patsaineen, kirjailijamuseoineen ja hautamuistomerkkeineen kertovat karua kieltä siitä, keitä neuvostovalta nosti ja keiden halusi unohtuvan.
Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat. Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä. SKS Kirjat 2022, 373 sivua.
Pirkko Saisio kuljettaa mammuttiromaanissaan Passio lukijoitaan halki Euroopan ja uuden ajan vuosisatojen. Passio on vaellustarina vaihtuvin vaeltajin. Passio-eepoksella ei ole päähenkilöä. Miten voisikaan, kun kirjan tarina alkaa kerjäläismunkki Savonarolasta vuodelta 1497 ja päättyy 1970-luvulle Suomen Kansallisteatteriin, jolloin sen pääjohtajana toimi Anton Tšehovin tuotantoa ohjelmistossa suosinut Kai Savola, minkä myös Saisio on pannut merkille. Sen sijaan romaanilla on pääartefakti. Se on valtava kaulakoru, joka viilentää firenzeläisen ruhtinatar Vasarin avaraa miehustaa. Ruhtinatar on tullut palvelijoineen tuomaan ylellisyystavaroita turhuuksien roviolle.
Oman maineensa vuoksi myös Vasarien on nöyrryttävä polttamaan Firenzen Piazza della Signorian julkisella roviolla ylellisiä asusteitaan, vuodevaatteitaan, laatuhuonekalujaan ja hopeisia kynttilänjalkoja, harvennuksina runsaudestaan. Parveileva rahvas on nälkäinen tulen saaliille. Vallalla on dominikaanimunkki Savonarolan hurmoshenkinen liike, tosin elossa enää viimeisiä aikojaan. Nimittämällä kirkkoa ja paavia huoraksi Savonarola on sinetöinyt oman tuhonsa. Häirikkö ja riivaaja raivataan kerettiläisenä. Savonarola hirtetään hidastetusti ja ruumis poltetaan roviolla 1498. Ruhtinatar Vasari ei halua nähdä mestausta. Pelkkä ajatuskin kuvottaa.
Huiman arvokas, painava ja omalaatuinen koru ruhtinattaren kaulalla on Passion tarinaa kantava juonne. Tutustukaamme siis siihen: Se kuvaa Edenin puutarhan hyvän ja pahan tiedon puuta. Sen kultaiseen oksistoon sijoitetut punaiset granaatit, omenat, kimaltelevat auringossa. Puussa hohtaa pieniä hiutaleita, kirkkaaksi hiottuja timantteja, sillä kultasepän mielestä talvi on koittanut myös Edenissä. Puunrunkoa myöten luikertelee käärme ametisti- ja smaragdisuomuineen. Suomut kuten käärmeen kammottavat silmät välähtelevät. Silminä on kaksi liian suurta timanttia. Käärmeen suusta sinkoaa kaksihaarainen rubiinikieli.
Liian paljon huomiota herättävä ja häikäisevän arvokas koru ei voi matkata Euroopan halki vuosisatoja. Koru tulee pilkotuksi, sen rungon kulta sulatetuksi ja valetuksi uuteen muotoon, lukuisia yksittäisiä timantteja on katoava tarinan kuluessa eikä paljon myöhemmin näkemämme koru enää ole likikään sama kuin alkuperäinen. Mutta Passio on yhtä kaikki vaellustarina korusta katoamiseensa.
Vaellustarinan kautta Saisio kuvaa Euroopan uskonto- ja aatehistorioita ja yhteiskunnallisia oloja tavalla, millä ne koskettivat tavallisia vaellusreiteille osuneita ihmisiä. Reittioppaina ovat Sattuma tai Kohtalon oikku sekä kulloinenkin Aikakausi.
•••
Esineen vaellus on käytetty aihe kaunokirjallisuudessa, ei kuitenkaan tietoni mukaan näin monien vuosisatojen pituisena jatkumona. Genrellä lienee nimi, en tiedä. Mieleeni tuli Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin hulvaton veijaritarina Kaksitoista tuolia, missä vanha nainen kätkee sukukalleudet yhden tuolin pehmusteisiin eliminoidakseen niiden joutumisen bolševikkien takavarikoimiksi. Kalustoon kuuluneita tuoleja on kaksitoista. Tuolit kuitenkin myydään myöhemmin kalleuskätköstä tietämättä ja tuolit päätyvät mikä minnekin halki laajan Venäjän maan. Epätoivoinen vävy yrittää jäljittää kunkin tuolin päätepaikkaa löytääkseen etsimänsä.
Veijaritarinoita ovat meillä Pentti HaanpäänYhdeksän miehen saappaat ja Veikko HuovisenLentsu, nenästä nenään loikkaava pöpö. Myös Righard Wagnerin oopperasarjassa Ring erotan samaa ideaa. Kahdessatoista tuolissa, Yhdeksän miehen saappaissa ja Lentsussa komiikka syntyy sattuman leikistä. Sattumalla on sormensa myös Passiossa, mutta romaani ei ole veijaritarina, pikemminkin kärsimysnäytelmä tai tragedia.
•••
Passio koostuu kiehtovista, dramaattisista ihmiskohtaloista. On houkutus sukeltaa joihinkin niistä, mutta tarinoiden hurma kuuluu jokaisen lukijan oikeudeksi tuoreena ja omakohtaisena lukunautintona. Tarinat katkeavat, kunnes joskus, kenties vasta parin sukupolven jälkeen katkenneelle tarinalle löytyy jatkoon johtava pää. Pirkko Saisiolla on hurmaavat ja taianomaiset kertojataitot ja hänen kielivalikkonsa kertoo kirjailijan laajasta ja syvästä kulttuurihistoriallisesta sivistyksestä.
Tarinoiden ja ihmiskohtaloiden kautta Saisio kertoo jotain oleellista kulloinkin käsillä olevasta aikakaudesta. Missä ajassa liikutaan, se on lukijalle kiehtova pohtimisleikki. Vihjeitä Saisio sirottelee kirjaansa kitsaasti, joitakin sentään.
Kohtaamme Passiossa firenzeläisen haudankaivajan apulaisen Alrigon, lukutaidottoman, oppimattoman miehen, joka vanhoja hautoja uuskäyttöön kaivaessaan on pudottautunut myös ruhtinatar Vasarin hautaan ja nähnyt korun. Hän irrottaa siitä ”punaisen lasinpalan” ja jättää korun hautaan. Tuon lasinpalaseksi oletetun smaragdin tarina on lyhyt, hellyttävä ja surullinen.
Seuraamme seikkaperäisesti Venetsiassa muranolaisen peilipajan omistajan Pietro Calimanin elämäntarinaa, jonka tämä palvelijoitaan karkeasti vielä kuolinvuoteeltaan sättivä vanhus suostuu kertomaan Pitsipyllyksi nimittämälleen pojalleen Ludovicolle. Pietro oli joutunut miehuudessaan pakomatkalle ja löytänyt lopen uupuneena ja nälkään nääntymäisillään korun mitä merkillisimmästä paikasta. Saisio jättää lukijan mielikuvitukselle väljyyttä korun tarinan mystisen aukon täyttämiseen. Huuhtoutuiko myös koru ruumiiden mukana valtavassa tulvassa, joka pyyhki vesimassoilla hautausmaan olemattomiin niin, että maan kuivettua irrallisia luita löytyi vielä pitkien matkojen päästä eikä niitä erottanut ihmisen ja eläinten luista?
Isänsä tarinan kuultuaan viisivuotiaan pikkutyttönsä Afroditeen yksinhuoltajaksi jäänyt Ludovico nimeää tytön oman isoäitinsä mukaan Simonettaksi kuulemastaan isänsä tarinasta liikuttuneena. Tässä vaiheessa Ludovicon häikäisevän kaunis kreetalainen vaimo Marina on paennut rakastajansa kanssa ja vienyt Ludovicon pikkutytölleen lahjoittamat jalokivet mennessään. Ludovico ei ole Simonettan isä, sen hän vaimonsa raskaudentilasta lähtien oli tiennyt, vaikka lapsen tunnustikin. Ludovico Calimanilla oli ollut osa alkuperäisen korun kalleuksista, kunnes ne Marinan mukana katoavat.
Mutta kuunnellaanpa hetki kuolevan peilitehtailija Pietro Calimanin tarinaa yhtenä ajan karuna kuvana:
Äitini ei ollut ison kartanon ainoa pikkutyttö. Tyttöjä tuli pienistä majoista palvelukseen, savisista majoista savisia tyttöjä, ja (herttua) Maffeo Farnese polki niitä kaikkia, ei äitiäni pelkästään, ei, ei ollenkaan. Lapsia syntyi ja kuoli ja katosi, minäkin olin äidin kolmas, ja äiti oli seitsemäntoista, kun synnyin. Sain jäädä taloon, koska olin iso ja vankka. Maffeo Farnese kuulemma epäili, että isäni on renki, koska minäkin näytin rengiltä jo syntyessäni, mutta äiti sanoi, että viisi ensimmäistä lasta oli tämän Maffeo Farnesen, niiden jälkeen tuli vielä kaksi, mutta ne äiti joutui antamaan pois. Renkien käytettäväksi äiti siirtyi vasta kun oli kahdenkymmenenkahden, kulunut nainen jo, herttualle kelpaamaton. Olin herttuan poika ja aatelismies, mutta arvoltani renki kuusivuotiaasta asti, ja renkinä minun isäni minua kohteli.
Tapaamme Passiossa tiukasti aidatussa Cannaregion juutalaisyhteisössä kultaseppä Yakob Masrin, jolle Pietro on myynyt löytämänsä kaulakorun ja perustanut rahoilla peilipajan. Viimeisinä päivinään Pietro epäilee tulleensa huijatuksi. Yakob Masri oli hionnut märäksi korua myyntitilanteessa tutkiessaan tajutessaan sen runsaan metallimäärän puhtaaksi kullaksi ja runsaat jalokivet aidoiksi. Nyt Yakob Masrin pelkää. Juutalaisilla oli syytä pelätä. Koko siihenastinen elämä on ollut diasporaa, Yakobilla ensin karkotuksena Espanjasta. Kun kuoleva Pietro vaatii Pitsipylly-poikaansa vaatimaan kauan sitten myymästään korusta lisäkorvausta, Yakob tajuaa uhkauksen, luovuttaa osan jalokivistä (jotka nyt jo tiedämme Marinan myötä menetetyiksi) Ludovicolle, mutta pitää kullan ja loput 33 jalokiveä kätkössään. Kun hän lähtee perheineen pakomatkalle, hän kaivaa kätkön lattialankkujen ja lisälankkujen alta ja nielee timantit yksi toisensa jälkeen. Kullan hän on valanut kauhaksi ja sen päälle suojakerroksen romurautaa.
Kuljemme Yakob Masrin perheen mukana pakomatkalla pohjoiseen. Simeon-poika huomaa aina metsässä ulostaneen isänsä jäävän pitkäksi aikaa tonkimaan ulostettaan. Isä heikkenee ja oksentaa verta. Ennen kuolemaansa hän antaa pojalleen pussillisen timantteja. Mutta kolme puuttuu. Ne ovat juuttuneet suolistoon repien suoliston seinämiä rikki. Isä vaatii poikaansa avaamaan hänen ruumiinsa kuolemansa jälkeen, mutta siihen Simeon ei pysty. Hyvästelemme siis jalokivistä kolme jossakin Wienin liepeillä metsässä, arvattavasti ikuisiksi ajoiksi.
Tapaamme kahta sukupolvea myöhemmin Wienissä juutalaisen Naftali Masrin, jonka lapsista – tyttöjä kaikki –nuorin Leeah on isän silmäterä. Naimaikään ehtinyt tyttö on kaunis, villi, nauravainen ja omatahtoinen raikuli, joka rikkoo sovinnaisuuskäytännöt. Juutalaisen nuorukaisen Eder Shaferin yritys saada vaimokseen Leeah epäonnistui isä-Naftalin tyrkyttäessä tälle vain vanhempaa tytärtään Hannahia. Saisio sivuaa siinä Raamatun Vanhan Testamentin kertomusta Jakobista, joka pyysi enoltaan Laabanilta vaimokseen rakastamaansa Raakelia, mutta tytön isä naitti Jakobille vanhemman tyttärensä Leean. Kiinnostava kulttuurinen syväkoukkaus Saision kirjassa!
Passio myötäilee aina 1700-luvun puolivälin yli Leean polveilevaa ja monimutkaista pakomatkaa isänsä kodista. Korun tähteenä olevat jalokivet, siis Masrin juutalaisperheelle jääneet kalleudet, Leeah on isänsä kätkön löydettyään vohkinut ja vaatteiden sisään kiinnitettyinä kallleudet jatkavat vaellustaan Wienistä Budapestin kautta Krakovaan.
Passio vie meidät budapestilaiseen kylpylään, jonka kylvettäjä osoittautuu ”siskonsa” Liezel Mandelbaumin parittajaksi. Liezelistä tulee varakkaan kylvetettävän kolmas vaimo, ei kuitenkaan lopullisesti, vaan Liezelin reitti johtaa Krakovaan. Siellä tapaamme kaksi naista, ruhtinatar Poplawskyn ja luostarin hurskaan kasvatin Sisar Katarzynan. Luostaria rahoittavan ruhtinattaren vaatimuksesta piispan on myönnyttävä nimittämään vasta vähän yli kaksikymmenvuotias heleä-ääninen Katarzyna Äiti-Katarzynaksi, luostarin abberissaksi.
Ruhtinatar Poplawskyn kiintymys (ja välillä viha) Äiti-Katarzynaan kohtaan on erikoinen ja lopulta Katarzyna on saava ruhtinattarelta lahjaksi raskaan, ruman riipuksen, jota hän kantaa kuin rangaistusta. Vaikka riipus esittää Kristusta, siitä ei huou hengellisyys. Mutta timantteja siinä on, myös silminä.
Astumme Passiossa pitkien vesitaipaleiden takana Venäjän Goluboje Selossa pieneen ortodoksikirkkoon, missä on Pyhä Jekaterina Laulajan ihmeitä tekevä ikoni. Halvan näköisen ikonin riisassa on pieniä timantteja. Pyhän Jekaterinan uskotaan parantavan sairauksista ja siksi päivämatkojen päästä hakeutuu ihmeisiin uskovia avunhakijoita. Ikonin kirkkoon on tuonut Isä Serafim, skeemamunkiksi itse itsensä nimittänyt mies. Isä Serafimin tarina on yksi omalaatuisimmista. Hän on loppuja timantteja kuin viestikapulaa Krakovasta pois vienyt Puolan sodan aikainen venäläisupseeri, silmittömästi erääseen näkemäänsä ruhtinattareen rakastunut. Ruhtinatar on Venäjän tuleva keisarinna Katariina Suuri. Maasta paenneen upseerin nimi osoittautuu myöhemmin Grigori Aleksandrovitš Potjomkiniksi. Mutta Pyhän Jekaterina Laulajan ihmeitä tekevän ikonin edessä me, raajojemme liikuntakyvyn palautumista rukoilevat, emme sitä tiedä. Meillä hän on outo erakkomunkki Isä Serafim.
Ihmeitä tekevä ikoni lähtee Passiossa omalaatuiselle vaellukselle Potjemkinin kouluaikaisen kaverin, diakoni Andrein mukana kohti etelää. Andrein tekosyynä on korjauttaa ikoni. Potjemkin on pitänyt Andreita ulkoistamanaan omanatuntonaan, ja tämän omatuntonsa hän haluaa nyt esitellä keisarinnalle. Valtiattaren luokse on mentävä lahjan kanssa. Ikoni siis jatkaa firenzeläisen rintariipuksen vaellusta halpa-arvoisena ikonina Katariinan ehtymättömiin lahjakokoelmiin. Kun sitä seuraavan kerran yritämme tavoittaa, se on kadonnut, kaiketi varastettu Katariina Suuren entisen rakastajan ruhtinas Mamonovin perhekirkon seinältä. Kirkon seinällä on muistona vain palava lampukka.
Saision tarina jatkuu Viroon, missä tuntematon taiteilija Jaan Haamer maalaa kreivi Otto von Weissburgin vaimon muotokuvaa. Von Weissburgit viettävät kesää itseään hoidattaen Haapsalun mutakylpylässä. Joskus 1900-luvun alussa von Weissbergin omistamat Haamerin maalaukset ovat päätyneet Helsinkiin, missä tapaamme nuoren Linda Silverhavin. Kansalaissodan melskeissä Linda pakenee kätköpaikastaan ja pois maasta nousemalla arvotavaroineen ulkomaiseen laivaan.
Saision polveileva tarina ei pääty Lindan pakoon, vaan lukija joutuu Stalinin vainovuosien Neuvostoliittoon Solovetsin painajaismaiselle pakkotyöleirille kirkuviin talvipakkasiin, missä lohduttomat vangit kamppailevat säilymisestä hengissä. Kohtaamme eriskummallisen ansiomerkkien painantahankkeen, missä arvokkain osa metallista ajautuu arkangelilaisen Artjom Artjomovitšin haltuun, kun ansiomerkit valetaan halvemmista metalista. Hanke nielaisee kitaansa siinä osallisina olleet, vankileirin johtajasta hänen käyttämäänsä kuriiriin. Ehkä Artjomin onnistui ainoana osallisena jallittaa Stalinin terrorikoneistoa. Vankileirin oloista dokumenttifilmiä tekemään tulleen filmiryhmän onnistuu saada mukaansa yksi naisvangeista, Lidia Gavrilovnan, johon filmiryhmän mukana tullut aikansa kuuluisa tähtinäyttelijätär on viehättynyt. Lidia viedään leiristä filmiryhmän mukana käsiraudoissa.
Kohtaamme Lidia Gavrilovnan vielä kerran, Tsehovin Kolmessa sisaruksessa Mašan roolissa leningradilaisen teatteriseurueen vierailunäytöksessä Suomen Kansallisteatterissa. Vaellustarinan katkenneet päät löytävät toisensa.
•••
Ruhtinatar Vasarin kaulakorun jalokivet ja kulta päättyvät eri suuntiin, mikä jalokivi minnekin. Pietro Calimani puhuu kuolinvuoteellaan rahasta ja rikkaudesta pojalleen Ludovicolle: On vaarallista omistaa rahaa. Rahaa kuluu, väistämättä sitä kuluu, ja kuluttuaan se loppuu, loppuu kokonaan. Ellei rikas mies ole luontojaan ahne, hänestä rikastuttuaan sellainen tulee, totisesti tulee, se on rikastuneen miehen kohtalo. Rikasta miestä polttaa yksi ajatus, oikeastaan kaksi. Ensiksi se, miten säilyttää rikkautensa, ja heti perään se, miten kartuttaa rikkauttaan. Oikeastaan rikasta miestä polttaa kolmaskin ajatus, ja se on se, mitä tapahtuu hänen rikkauksilleen hänen kuolemansa jälkeen. Siksi rikas mies opettaa hankkimaan rikkautta lisää… Rikkaan miehen ikuisuus on hänen poikansa ja poikiensa poikien vaalima omaisuus, ja se vaaliminen tarkoittaa omaisuuden kartuttamista, rikkauksien kasvattamista. Ja vaikkei rikas mies pitäisikään pojistaan, jättää hän silti omaisuutensa niille, jotka ovat samaa verta kuin hän itse, ei parhaalle ystävälleen, josta pitää enemmän kuin kaikista pojistaan yhteensä.
Passio oli Finlandia-palkintoehdokas 2021. Palkinnon voittanut kirja jäi minulta kiinnostuksen puuttuessa puolivälissä kesken. Passiota ei voi laskea käsistään ennen kiehtovan vaellustarinan päättymistä. Olisin suonut palkinnon Pirkko Saisiolle.
Parempien piirien päivällispöydässä rouva Vera Hyde-Claren holhokin Beatricen kuuluu olla niin kuin häntä ei olisikaan, hiljaa. Jos hänelle sattumoisin suunnataan kysymys, vastauksen kuuluu olla niukka, arka kyllä tai ei. Mutta Beatrice, 26-vuotias tapetista erottumaton, pyöreänenäinen, teräväsilmäinen ja kapeahuulinen, sosiaalisesti arka mitättömyys avaakin suunsa ja suuntaa puhuttelunsa pöytäkunnan arvokkaimmalle läsnäolijalle, hänen armolleen Kesgraven herttualle, miehelle jota Beatrice on inhonnut liki ensi näkemästä. Silkasta järkytyksestä ja häpeästä Vera-täti haluaisi vajota pöydän alle, jos se olisi paremmissa piireissä sallittua. Miten hän onkaan epäonnistunut kauan sitten kuolleelta langoltaan orvoksi jääneen Bea-tyttären käytöskoulutuksessa!
Eletään 1800-luvun alkua. Hyde-Claret ovat vierailulla Englannin järvialueella lordi Skeffingtonin maaseutukartanossa. Kutsuttuihin kuuluvat hänen ylhäisyytensä Kesgraven herttuan lisäksi myös Lady Skeffingtonin nuoruuden ystävätär rouva Otley miehineen ja tyttärineen. Herra Otley on menestyvä mausteiden maahantuoja, herttuan ylenkatseisella ilmaisulla ”kentiläinen pohatta”. Kutsuttuihin kuuluu kaikista perheistä naimaikäisiä nuoria ja Otleyien toive on johdattaa oma häikäisevän kaunis tytär ja Skeffington junior yhteen. Se olisi mitä mainioin naimakauppa.
Lemmenviritystä on nuorisolla ilmassa, mutta kirjan sankaritarta, vanhaksi piiaksi jäänyttä Beatricea ja Kesgraven herttuaa romantiikka ei sivua. Sellaisen aika on kenties myöhemmin Lynn Messinan alkavan kirjasarjan jatko-osissa. Sen jane-austinmainen nenäni näet aistii. Rakkauden kielikuvia ovat liekki, jopa roihu. Mutta ei tulta ilman savua. Romaanin heiveröinen savuhaituva tulee tässä: Beatricen ja herttuan sormet hipaisevat tarinan oudoissa käänteissä kerran, sattumoisin ja molemminpuolisessa epähuomiossa. Vahingossa tapahtunut sipaisu ei jää Beatricelta aistimatta.
Beatrice on lietsonut itsensä alusta lähtien syvään vastenmielisyyteen kopeantuntuista, itsevarmaa, upporikasta ”hänen armoaan” kohtaan ja ”hänen armonsa” kaltaisten silmissä Beatricen avuilla varustettu nuori nainen on yhdentekevä seurapiirinolla.
●●●
Englannin luokkayhteiskunta ja etenkin yläluokkainen elämä ovat yli kahden vuosisadan ajan olleet ehtymättömiä kaunokirjallisuuden ja nyttemmin tv-sarjojen aiheita. Emme kyllästy koskaan. Englannin klassinen kirjallisuus tukeutuu sääty-yhteiskuntaa kuvaaviin teoksiin, joita rakastamme yhä: Jane AusteninYlpeys ja ennakkoluulo (1813), Emily BrontenHumiseva harju (1847), Charlotte BrontenKotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1850). Daphned du MaurierinRebekka (1938), palveluskunnan puolelta Kazuo IshiguronPitkän päivän ilta (1989)… Lista taitaa olla tyhjentämätön. Olemme seuranneet kahden kerroksen väen lisäksi Downton Abbeya ja Winston Grahamin päättymättömän oloista Poldarkia (1945−2002).
Tungosta siis. Nyt joukkoon on rynnistänyt yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja Lynn Messina rikosromaanillaan Murha paremmissa piireissä. Hänen aikomuksenaan on jatkaa aloittamassaan rikosgenressä pysyväksi sankarittarekseen luomansa Beatrice Hyde-Claren kanssa. Esikoisromaanissa neiti Bea ratkoo solmuista rikosta terävänäköisyydellään, uteliaisuudellaan, uskaliaisuudellaan ja hoksottimiaan käyttäen. Hercule Poirotin ja Miss Marplen agatha-christiemaisia esikuvia siis.
Kuten kirjan otsikko kertoo, tapahtuu murha. Mr. Otley löytyy takaraivo auki hakattuna kartanon yönpimeästä kirjastosta. Bea kompastuu kynttilöineen lattialla makaavaan vainajaan etsiessään unettomuuteensa sopivaa luettavaa. Mutta ennen häntä ruumiin ehti nähdä toinenkin kirjastossa läsnä oleva vieras, herttua Kesgrave. Onko Bea loukossa, pimeässä kirjastossa yhdessä murhaajan kanssa? Bea vakuuttuu pian siitä, että molemmat ovat päätyneet kirjastoon samasta syystä, hakemaan lukemista.
Kesgraven herttualle tilanne on kiusallinen ja hän haluaa Beatricen poistuvan huoneeseensa nopsasti: ”Lontoossa mitättömämmätkin huhut ovat johtaneet kosiomenoihin, enkä ole halukas joutumaan sen suuntaisen spekuloinnin kohteeksi”, hän ilmaisee Beatricelle tylysti sietämättömän tilanteen, missä heidät voitaisiin nähdä kahden ja vieläpä puolipukeissa. Molempien verhoina ovat aamutakit. Beatricea naurattaa: vainaja jaloissa ei totisesti vaikuta lemmenviritykseltä.
Jane-austinilaisuus on romaanissa Murha paremmissa piireissä vahvasti läsnä vaikka kärjistetymmin, karrikoiden ja yltäkylläisellä ironialla höystettynä. Jos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa neiti Elisabeth Bennettin äidin ensisijainen huoli on saattaa tyttärensä hyviin naimisiin, neiti Hyde-Clarea ei askarruta aviomiehen löytäminen. Häneltä on karissut toivo jo vuosia sitten. Hän on mitättömällä ulkonäöllä varustettu varaton vanha piika. Vera-tädille hän on vaisu ja valju mitättömyys, liki puhumaton pisamanaama, arka, sosiaalinen jännittäjä ja takavuosien änkyttäjä.
Vastenmielisyys alkuasetelmana (kutsukaamme sitä austinlaisittain ennakkoluuloksi) on romaanien yhdistävä piirre. Bean ja herttuan keskinäiset keskustelut on Messina marinoinut ilkikurisesti ironialla ja itseironialla. Jokainen lausuttu repliikki on kuin hiekalla hennosti peitelty miina. He yrittävät selvittää, ensin kumpikin yksin ja lopulta yhdessä itsemurhaksi kuitattua kuolemantapausta. Mutta kukaan kartanossa ei saa havaita heidän hämäriä nuuskintojaan. Kaikkein vähiten heitä saisi koskaan nähdä kahdestaan. Murhaaja on joku heidän joukostaan. Murhan selvittämismahdollisuuksia ei juuri avaudu: vieraiden viihtyvyyden on isäntäväki ohjelmoinut, miehille kalastus- ja metsästysretkensä, naisille rauniokävelynsä ja seurustelunsa kirjailutöiden äärellä.
Bea ulottaa tutkintansa myös palveluskuntaan viimeksi palkattuihin. Se on kirjailijan juonellista mutkistussälää, sillä rikosromaaneissa ei koskaan murhan tekijäksi paljastu henkilö, joka tupsahtaa tarinaan loppuvaiheessa tuntemattomuudesta. Bean ilmestymisellä kartanon keittiöön ja talleille onkin toinen viesti: säätyläisnaisen ei kuulu häkellyttää palvelusväkeä tuppautumalla heidän työreviirilleen.
Tuskin lienen ainoa, joka lukee Lynn Messinan kirjaa Murha paremmissa piireissä peileinä tutut Elisabeth Bennett ja Mr. Darcy. Messina kärjistää liki ääripäihin omat sankarinsa Beatricen ja herttuan. Herttua on nuori, komea, rikas, ylpeä, itsevarma, pedantti, ironinen ja halutessaan ylimielinen. On lopultakin toiskiinnostavaa, miksi herra Otley on murhattu ja kuka paljastuu murhaajaksi. Keskeinen jännite on sankariparin epäsymmetriassa ja omalaatuisessa keskinäisessä kommunikoinnissa, missä kumpikin samanaikaisesti asettelee miinoja ja varoo itse astumasta sellaisiin.
Lynn Messina leikittelee ilkikurisesti kirjansa parempien piirien ihmistyypeillä. Tuona aikana, jolloin kirjeenvaihto ja seurustelu ovat ainoat tietojen vaihdon keinot, juorut kiitävät liki valonnopeudella. Eritoten Skeffingtonin kartanossa naisvieraat saattavat jonkun toisen pikaisesti tietoisiksi kuulemastaan ja pian salaisuuden tietävät kaikki. Beatrice saa tuta sen nahoissaan kehiteltyään neiti Otleylle keksimänsä tarinan takavuosien traagisesta rakkaussuhteestaan. Uskoutuminen kun on tehokas tapa saada toinenkin avautumaan.
Huomaan odottavani jatkoa Beatricen elämän tulevalle suunnalle. Kun rikos on ratkennut ja kutsuvieraat jättävät Skeffingtonin kartanon, Beatricelle ei avaudu mahdollisuutta keskustella Kesgraven herttuan kanssa edes pientä tuokiota. Lähtevät seurueet kohtaavat aulassa. ”Seuraavaan kertaan, neiti Hyde-Clare”, suuntaa herttua sanansa Bealle. Kuitenkaan Hyde-Claren perheellä ei ole ollut mitään kanssakäymistä hänen ylhäisyytensä kanssa. Lause saa hymyn viipyilemään Beatricen kasvoilla pitkällä paluumatkalla järvialueelta Lontooseen. Hän on alkanut sietää Kesgraven herttuaa, hitusen jopa pitää tästä.
Maltan tuskin odottaa seuraavaa rikosta paremmissa piireissä! Murha paremmissa piireissä ei kihelmöi jännitystä, saatikka kauhua, mutta rikosromaaniksi hauska ja viihdyttävä se on.
Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä. Osa I. Aura & Co 2023, 271sivua. Suomennos Nelli Hietala.
Sopimuspohjaista maailmanjärjestystä on vakavasti vaurioitettu. Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran ovat kyseenalaistaneet vuodesta 1945 vallinneen maailmanjärjestyksen. ”…haasteita on niin paljon, ettei edes ole mahdollista muodostaa yhtenäistä kuvaa, opinkappaleita tai teoriaa, joka voisi kuvata muutoksessa olevaa maailmanjärjestystä”, kirjoittaa ministeri Pär Stenbäck uusimmassa Kanava-lehdessä (2/2023) artikkelissaan Maailmanjärjestys 2.0: hahmotelma.
Hahmotelmayrityksille vankan perustan antaa Catherine Beltonin teos Putinin sisäpiirissä, Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan (2022). Teos on tällä haavaa varteenotettavin aikaansaannos Kremlin hallinnosta ja Venäjällä diktatorisen aseman saavuttaneesta Vladimir Putinista. Teos ilmestyi englanniksi pandemian puhjetessa ja kaksi vuotta ennen Venäjän sotavoimien massiivista vyöryä Ukrainaan pyrkimyksenä miehittää maa.
Teoksen kääntäminen on ollut valtava urakka. Suomalainen kustantaja Docendo toimi ripeästi. Suomeksi teos ilmestyi viime keväänä, siis kaksi vuotta englanninkielistä laitosta myöhemmin.
Tärkein aiemmin samasta aiheesta lukemani teos on Mihail ZygarinPutinin sisäpiiri,Nyky-Venäjän lyhyt historia (käännös venäjän kielestä 2016), teos jota entinen Moskovan suurlähettiläs Rene Nyberg luonnehti tuolloin ”parhaaksi lukemakseen kokonaisesitykseksi Putinin vallasta ja siitä Venäjästä, jota hän johtaa”. Zygar oli tuolloin Venäjän oppositiokanava Doždin päätoimittaja, kanavan jonka Venäjä sulki hyökättyään Ukrainaan. Dožd toimii nykyään Alankomaissa.
Koska Catherine Belton käsittelee teoksessaan paljon Venäjän salaisia, laittomia ja rikollisia rahavirtoja ja yhteistyötä mafian kanssa, rinnalle on syytä tuoda myös toinen merkittävä teos, Mark Caleottin Voima ja valta, Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (suomeksi 2019). Nämä kolme teosta tukevat ja täydentävät toisiaan.
Beltonin teoksen sisällöstä kertoo tyhjentävimmin kirjan otsikko. Se kertoo Venäjällä Numero 1:ksi kutsutun presidentin sisäpiiristä, mihin vain ultralojaaleilla ja ultrakorvaamattomilla on asiaa. Sisin piiri muodostuu muutamasta miehestä. Lukuun ottamatta liikemies Gennady Timtšenkoa (ei Kremlissä) he ovat neuvostovallan ajalta periytyneen KGB:n kivikovaa ydintä, pitkien urien ja verkkojen punojia, terävähampaisia, saaliinhimoisia susia. Otsikko kertoo, miten Kremlistä tuli KGB ja KGB:stä Kreml. Näin on ollut Putinin presidenttiyden toiselta kaudelta lähtien.
Otsikko kertoo myös siitä, miten lukuun ottamatta muutamia ”läntisiin piireihin tekemiä pääsy-yrityksiä” Putin on nähnyt uransa alkuvuosista lähtien lännen Venäjän vihollisena, jonka tavoitteena on tuhota Venäjä. Rahkeet on keskitettävä soluttautumisiin läntisiin yhteiskuntiin ja niiden kaikkinaisiin horjuttamisiin. Lopputuloksena on Venäjän imperiumin (aluksi vielä Neuvostoliiton) geopoliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen mahdin palautus.
Teoksen otsikko kertoo Beltonin kirjan johdonmukaisen linjan. Teos on samalla enemmän. Voisin kutsua sitä Vladimir Putinin poliittiseksi elämäkerraksi. Putinin aivoihin ei ole kenelläkään pääsyä. Belton päässee lähimaastoon. Hän on haastatellut aineistoa kootessaan kahden vuoden aikana suuret määrät Putinin uran vuosikymmeninä mukana olleita lähipiiriläisiä ja Kremlin vallan uhreja. Osan heistä hän kertoo nimeltä, suuri osa on avannut suunsa nimettömyyden suojissa. Ja kuitenkaan kukaan Putinin politiikkaan jossakin vaiheessa kytkeytynyt ei pääse täysin vapaaksi, ei vaikka asuisi pysyvästi ulkomailla.
Belton työskenteli kuusi vuotta Financial Timesin Moskovan kirjeenvaihtajana, kunnes siirtyi päätoimisesti massiiviseen kirjaprojektiinsa.
●●●
KGB oli tšekan suora juuriverso, jatke joka luotiin kommunistisen vallan takaavaksi vakoilu- ja väkivaltakoneistoksi. Kun kommunismi haaksirikkoutui, KGB ei julistanut itseään tarpeettomaksi. Valta haluttiin säilyttää. Neuvostoliiton kaaduttua KGB kuitenkin notkahti. Boris Jeltsin toi maahan laajat kansalaisvapaudet, demokratian, yksityisyrittäjyyden ja taloudellisen ääriliberalismin, minkä lopputuloksena koskemattomina pidetyt valtion avainalat siirtyivät muutaman harvan oligarkin käsiin ”Lainaa osakkeita vastaan” -järjestelmällä. Järjestelmä kuvataan teoksessa hyvin.
1990-luvun loppuun mennessä Venäjä oli konkurssin partaalla, valtion kassan pohja kuulsi, valtionlainoja ja palkkoja ei pystytty maksamaan, epäsuosituksi muuttunut presidentti oli alkoholisti ja jatkuvasti sairaalassa ja kulutustarvikkeita ei riittänyt kansalaisille. Siihen saumaan iski KGB tähdäten pian koittavaan Jeltsinin jälkeiseen aikaan.
Belton kuvaa monipolvisena draamana vaiheet, joiden kautta päädyttiin varsin tuntemattomaan ja värittömältä vaikuttaneeseen mieheen, Vladimir Putiniin, ensin yllätyspääministerinä ja jo muutaman viikon päästä Jeltsinin korvaavana virkaa tekevänä presidenttinä. KGB:n vahvin kortti pääministeriydestä presidentiksi oli Jevgeni Primakov. Primakov, pitkän linjan KGB-läinen diplomaatti, piti itseään itsestään selvänä Jeltsinin seuraajana. Jeltsin kaatoi hänet voimansa näyttötarpeessa. Hän haki seuraajaa, joka takaa hänelle, hänen tyttärelleen Tatjana Djatšenkolle ja tulevalle vävylle Valentin Jumaševille, siis Perheelle, täyden syytesuojan. Aika oli käymässä vähiin.
Oli kyse muustakin kuin Perheen syytesuojasta. Perhe halusi säilyttää asemansa Kremlin keskeisillä avainpaikoilla. Perhedynastian vallankäytön ylikapellimestari oli Sergei Pugatšov, Kremlin ”pankkiiri”, Putinin ”löytäjä” ja hänet Perheelle suositellut takuumies. Putinin piti sitoutua niihin kansalaisvapauksien, ilmaisuvapauden, yrittäjyyden ja kansanvallan ihanteisiin, joita Jeltsin piti luomuksinaan. Putin antoi vakuutuksensa, joista hän oli pääsevä vapaaksi vasta toisen virkakautensa alussa.
Tuskin vallanmakuun päästyään Putin ilmoitti hankkeesta, jolla Jeltsinin aikaan aluevaaleilla valitut kuvernöörit menettivät paikkansa liittoneuvostossa eli duuman ylähuoneessa samalla, kun aluevaalit lakkautettiin. Liittoneuvosto oli ainoa vallankäyttäjä, jolla oli oikeus erottaa valtakunnansyyttäjä, silloinkin vain tätä rikoksesta syytettäessä. Jeltsinin Perhe oli yrittänyt kaikin käytettävissä olevin keinoin saada valtakunnansyyttäjä Juri Strukatov erotetuksi, tämä kun oli nostamassa rikostutkinnan Perheen paljastuneista laittomuuksista. Vallan riistäminen alueilta auttoi siinä tilanteessa Perhettä, mutta merkitsi samalla rajua vallan keskitystä Kremlille ja KGB:lle. (Vrt. Jeltsin oli 1990-luvulla käskenyt kuvernöörejä: ”Kahmikaa niin paljon vapautta kuin pystytte.”) Kuvernöörit eivät voisi enää muodostaa oppositiota, kuten Strukatovia suojellessaan olivat Jeltsinin tahdon vastaisesti tehneet. Alueet jaettiin seitsemään suuralueeseen, joiden ylikuvernöörit nimitti tästä eteenpäin Kremlin KGB. Strukatovin erottamisyritykseen liittyivät Jeltsinin kiivastuksissaan pääministerilleen Primakoville antamat potkut. KGB:n suunnitelma A tulevasta presidentistä tuli nyt korvata suunnitelmalla B (uusi pääministeri, heikkona pidetty Sergei Stepašin), C (rautatieministeri Nikolai Aksjonenko, jota Jeltsin ei henkilönä sietänyt) tai D. Putin taisi olla vaihtoehto D, KGB:lle sentään mieluisa.
Käänteentekevä päivä oli uudenvuoden aatto 1999. Jeltsin piti televisiopuheen, jossa hän ilmoitti vetäytyvänsä. Jeltsin ei osannut pelätä, että ”Putin pian kääntyisi takaisin harmaan totalitaarisen menneisyyden synkkään suuntaan”. Putin pystyi hillitsemään ilmeensä, vaikka käytännössä luovutti vallan komitetšikeille (KGB/ FSB:n vahvoille miehille).
●●●
Putin oli tajunnut median, eritenkin television vallan nähtyään elokuussa 1991 Boris Jeltsinin seisomassa venäläisen tankin päällä. Ensitöikseen Putin riisti väkivaltaisin ratsioin oligarkeilta niiden perustamat tai haltuunsa saamat TV-kanavat. Vahvimmat niistä olivat Boris Berešovskin ORT ja Vladimir Gusinskin NTV. Muuhun omaisuuteen ei kajottaisi, Putin rauhoitteli.
Medianäkyvyyden ja radiokuuluvuuden estämisellä Venäjältä katosivat varteenotettavat oppositiopuolueet. Putinilla oli nyt vapaat kädet, duumasta tehtiin Kremlin kumileimasin.
Kun toisen kauden alettua 2004 Putin ei katsonut olevansa enää sidoksissa Perheeseen, jeltsiniläiset Venäjä-visiot joutivat mennä. Putin alkoi toteuttaa markkinatalouden sijasta paluuta valtiokapitalismiin, taloudellisen vallan keskittämiseen Kremlin käsiin. Rahavirrat ja tuotantohaarat olivat oligarkien hallussa. Putin aloitti Venäjän rikkaimmasta miehestä Mihail Hodorkovskista, öljyjätti Jukosin omistajasta. Hodorkovski oli fuusioinut Jukosin Roman Abramovitšin Sibneftin kanssa ja näin muodostanut maailman neljänneksi suurimman öljyntuottajan. Hodorkovski oli vahva ja vaarallinen.
Ei Belton tee Hodorkovskista sankaria, vaikka hänestä tuli yksi maailmanhistorian kuuluisimmista oikeusmurhan uhreista. Oligarkilla oli takanaan monenlaisia suhmurointeja ja mutkien oikaisuja. Hän tavoitteli kuitenkin demokratian ja kansalaisoikeuksien Venäjää. Hänet murskattiin tavalla, jolla samalla tuhottiin 1990-luvulla taattu riippumaton oikeuslaitos. Nämä kaksi asiaa kävivät käsi kädessä, kumpikin oli keino toisen saavuttamiseksi. Laajoissa pääluvuissaan Operaatio energia ja Nälkä kasvaa syödessä Belton kuvaa Jukosin monivaiheista pilkkomista ja alasajoa ja Hodorkovskia vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä, joissa hänet lopulta tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankileirille Krasnokamenskin uraanikaivoskaupunkiin. Sinne hänet vietiin ikkunattomassa rautatievaunussa. Oikeuslaitos sai taipua, kun oligarkki tuomittiin taannehtivien lakien perusteella 3−4 miljardin dollarin verorästeihin. Myöhemmin verorästit keksittiin tuplata.
Mutta Catherine Belton kuvaa laajasti myös sitä, miten vallantuntoinen Hodorkovski oli kaivanut verta nenästään. Antamalla huomattavia rahalahjoituksia monille duuman puolueille hän sai kaadetuksi vastustamansa lain rojaltiverosta. Hän oli astunut lahjoituksineen politiikan tontille eikä sormien pano sinne jäänyt ainutkertaiseksi. Putin tiesi hänen pyrkivät presidentiksi oman kaksivuotiskautensa päättyessä vuonna 2008. Hodorkovski nöyryytti Putinia televisioidussa talousfoorumissa. Hodorkovski oli uskonut olevansa koskematon. Jos häneen kajottaisiin, Yhdysvallat puuttuisi asiaan. Taustalla olivat Jukosin ja ExxonMobilen keskinäiset yritysostohankkeet. Kun Hodorkovskin päänmenoksi lavastettiin murhaepäily Siperiasta, Yhdysvallat vaikeni. Mutta läntiselle maailmalle Hodorkovskin kohtelu oli enemmän kuin maanjäristys. Investoinnit Venäjälle menivät pitkäksi aikaa jäihin.
Kun Vladimir Putinin valtakaaresta tunnistetaan merkittäviä poliittisen narratiivin nivelkohtia, Hodorkovskin ja riippumattoman oikeuslaitoksen murskaaminen on yksi ehdottomasti oleellisimmista.
●●●
Pääluvussa Kauhun jälkeen: imperiumi herää Catherine Belton kuvaa, miten kaasusta tuli vuodesta 2003 lähtien Venäjän tärkein ase. ”Valtion kaasujätti Gasprom oli Venäjän strategian omaisuuserä. Sen hallussa olivat planeetan suurimmat kaasuesiintymät, se oli maailman suurin kaasuntuottaja ja se oli Venäjän suurin verotulon lähde.” Näin Belton vuosituhannen alkuvuosista. Jeltsinin Kreml-miehistä viimeinen, pääministeri Mihail Kasjanov oli yrittänyt erottaa eri yhtiöiksi kaasun tuotannon ja kaasuputkiverkoston. Hänen välinsä Putinin kanssa olivat kireät. Putin istutti Gaspromin johtoon oman miehensä Aleksei Millerin ja erotti Kasjanovin.
Erottamisista ja nimittämisistä tuli keskeinen Putinin vallankäytön instrumentti. Jokainen vähääkään merkittävämpi yritysjohtaja tunsi ja tuntee sen nahoissaan. Kun Putin ilmoitti tarvitsevansa niin ja niin monta sataa miljoonaa siihen ja siihen tarkoitukseen, jokaisella johtajalla oli ”ilo antaa”. Siirrot eivät näy asianmukaisesti kirjanpidossa. Talous ei ole läpinäkyvää. ”Ei ole asiakirjoja eikä papereita, jotka osoittaisivat Putinin omistavan mitään”, sanoo länteen paennut Sergei Kolesnikov. ”Putin oli opetettu nimenomaan toimimaan jälkiä jättämättä.” Kolesnikov oli kuulunut Rossija-pankin finanssimiehiin. ”Jatkuva mielistely nousi vähitellen Putinin päähän”, kertoo Kremlistä 2012 savustettu ja Lontoossa asuva Putinin ”keksijä” ja tämän pitkäaikainen jees-mies Sergei Pugatšov ja jatkaa: ”Putin on äärimmäisen turhamainen ihminen. Ennen kuin Putinille esitettiin kysymys, tuli tavaksi imarrella häntä ensin pitkään.”
●●●
Vaikka Putin on kutsunut Neuvostoliiton romahdusta suurimmaksi geopoliittiseksi onnettomuudeksi, ei hän ole halunnut kommunismia takaisin. Hänen katseensa on vuoden 1917 vallankumousta kauempana, keisarillisessa Venäjässä. Sitä katsantoa häneen on juurruttanut erityisesti Pariisin ja Italian venäläisten valkoemigranttien jälkeläisten kanssa seurusteleva Timtšenko. Näiden pankkiiri goutchkovien ja Italian ”Fiat-vävy” de pahlevien nostalginen unelma on keisarillinen Venäjä, jossa vallitsevat tsaari ja ortodoksinen kirkko.
Putin alkoi nostattaa menneisyyteen nojaavaa nostalgista isänmaallisuutta ja Venäjä-rakkautta. Alkajaisiksi hän palautti tunteisiin vetoavan Neuvostoliiton kansallishymnin melodian Venäjän kansallishymnin melodiaksi ja alkoi flirttailla ortodoksisen uskon kanssa. Ortodoksisuus korvaa kansallisena elementtinä sen, missä 80 vuoden ajan oli kommunistinen ideologia. Valinta oli Putinilta kyyninen ja laskelmoitu. Putinismin kolme peruselementtiä ovat 1) itsevaltius (vahva, keskittynyt hallinto ja vahva johtaja), 2) geopoliittinen alue, territorio (isänmaa, isänmaan rakkaus, patriotismi) ja 3) kirkko (ortodoksisuus). Näillä elementeillä Putin rakentaa siltaa Venäjän keisarilliseen menneisyyteen. Lukuisten Putinin aikana rakennettujen ja remontoitujen ylellisyyspalatsien ylenpalttisuus ylittää monien arvioissa keisarillisen ajan prameimmankin pöyhkeilyn.
●●●
Kremlin ja Putinin työkaluista yksi keskeisimmistä on terrorismi. Niihin kunnianhimoinen ja hieman jo turhautunut Dresdenin KGB-upseeri Putin sai harjaannusta, kun DDR kohdisti salaista toimintaansa kehitysmaiden terroristijärjestöjen tukemiseen sekä Länsi-Saksassa kauhua herättäneen Punaisen armeijakunnan etsittyjen jäsenten kouluttamiseen ja piilottamiseen uuden identiteetin turvin. Aktiivisena toimijana oli myös KGB.
Venäjä on kokenut omat terrori-iskunsa: kahden asuinkerrostalon räjähdykset, joista toinen jäi asukkaan valppauden johdosta suutariksi, 40 tšetšeniterroristin tekemä musiikkiteatteri Dubrovkan panttivankikaappaus sekä Beslanin koulurakennuksen panttivankikatastrofi Pohjois-Ossetiassa. Catherine Belton käy tapahtumat seikkaperäisesti läpi ja todistaa saamansa aineiston perusteella, että ainakin kolmessa ensimmäisessä syyttävä sormi suuntaa oikeutetusti Putiniin. Hän korjasi niistä hyödyn. Uhrimäärät nousivat satoihin sivullisiin. Beslan on ainakin esimerkki tökeröstä ja pieleen menneestä tavasta laukaista kärjistynyt kriisi. Viattomia uhreja, joista yli puolet koululaisia, kuoli koulun tulipalossa, katon romahduksessa ja rakennukseen kohdistetussa tulituksessa 330. En lähde kertaamaan monilta osin tilattujen terrori-iskujen viranomaisvirheitä ja vaiheita. Dubrovka-saliin ilmeisesti Nikolai Patruševin käskystä lamauttajaksi tarkoitettuun myrkkykaasuun menehtyi 115 henkilöä. Ainakin osa kaappareista tiedetään kuljetetun paikalle Venäjän vankiloista. Laimentunut kansalaisten innostus Tšetšenian toista sotaa kohtaan sai tapahtumasta bensaa liekkeihin. Kansa kannatti Groznyin pommittamista rauniokaupungiksi. Kunnon jälkitutkimusten sijasta kaikki terrori-iskut on haudattu vaikenemalla.
Putin pysyttelee kriisitilanteissa näkymättömissä. Niin tapahtui terrori-iskujen aikana ja keväällä 2000, kun sukellusvene Kursk upposi ja vei pohjaan 118-henkisen miehistön. Putin lomaili näkymättömissä. Tapahtunut katastrofi ei sopinut tiikerillä ratsastavan, yläosa paljaana virvelöivän tai judopotkuja sinkoavan miehen imagoon. Myös pandemian aikana ihmettelimme, mahtaako hän olla vielä elossa.
●●●
Beltonin pääluku Londongrad on Iso-Britannialle, Lontoolle finanssikeskuksena, konservatiiveille sekä Tony Blairille häpeällinen kertomus siitä, miten venäläinen pimeä raha kelpasi Lontoon tiukkaehtoisiin rahamaailman sääntöihin. ”Tony Blairin hallitus näytti antaneen käskyn avata Lontoon ovet venäläiselle rahalle riippumatta siitä, mistä se oli peräisin.” Katsottiin läpi sormien. Ei vaadittu läpinäkyvyyttä, ei kestävää kirjanpitoa. Lontoo muuttui rahamaailman Londongradiksi. Brexit-äänestyksen tulos oli Kremlille riemuvoitto. Londongrad-luku on vahva esimerkki siitä, miten Venäjä onnistui murentamaan länttä ja sen omikseen julistamia arvoja.
Beltonin teos kuvaa viemäriverkostoa, missä virtaa valtavia määriä salaista rahaa. Siellä on moldovalaista itsepalvelupesulaa, mirror trading -kauppaa Deutsche Bankin kautta, Bank of New York ja Benex-rahanpesuorganisaatio, Iso-Britannian Limited Lialibility Partnership LLP ja paljon muuta. Siirroissa mukanaolijat nähnevät lähinnä vain omat osuutensa. Yhdysvalloissa hämärä raha alkoi kietoutua Thai Mahal -pelikasinomiehen Donald Trumpin bisneksiin. Paljon ennen, kuin Trump keksi lähteä presidenttiehdokkaaksi, hän oli jo rojaltiensa kautta kietoutunut venäläiseen pimeään rahaan, jonka alkuperä ei häntä kiinnostanut. Hulppeat rojaltit hän sai gryndereiden oikeudesta käyttää rakennushankkeissa Trump Tower -nimeä. Ja sitten Moskova kertoi siellä vierailleelle Trump-juniorille voivansa antaa ”törkeää tietoa” presidenttiehdokas Hillary Glintonista. Junior innostui. Kyse oli Clintonin vaalikassaansa saamasta kahden miljoonan dollarin lahjoituksesta.
Venäjällä on massiiviset öljy- ja kaasutulot ja paljon muita luonnonrikkauksia alkaen timanteista. Kun rahaa on liikaa, sitä on voinut käyttää maailmanhistorian kalleimpien talviolympialaisten rakentamiseen Sotšiin 2014, Putinin Mustanmeren palatsiin, hänen ja hänen sisäpiirinsä luxus-laskettelukeskukseen Kannaksen ja Käkisalmen välimaastossa, lukuisiin ylellisyysdatsoihin, joissa Vladimir Putin voi olla ilman että monikaan tietää, missä hän kulloinkin on. Putin on halutessaan käsistä nuljahtava liukas saippua.
●●●
Mutta palataan Putinin narratiivin nivelkohtiin. Vuotta 2007 on pidetty sellaisena. Tuolloin hän piti Münchenin turvallisuuskokouksessa puheen, jossa hän varoitti länttä Yhdysvaltain luomasta yksinapaisesta maailmasta NATOn laajentamisella. Nato oli saanut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen peräti 10 uutta jäsenvaltiota, useimmat niistä entisiä neuvostotasavaltoja. Myöhemmin lännessä on itsekriittisesti soimattu, että Putinin varoitus kuultiin muttei otettu vakavasti. Vasta-argumentti on tietenkin jokaisen kansakunnan oikeus päättää turvallisuudestaan. Jokainen uusi NATOn jäsenvaltio on liittynyt läntiseen puolustusliittoon omasta vakaasta halustaan.
Venäjän vastaus tuli seuraavana vuonna. Georgian sodassa Venäjä otti Georgialta Etelä-Ossetian ja Abhasian ja teki niistä vasallivaltiot, joita Kreml rahoittaa ja johtaa. Putin istutti presidentiksi Pietarin aikaisen ystävänsä, liberaalina pidetyn Dmitri Medvedevin, ja ryhtyi itse johtamaan maata entiseen malliin pääministerin asemasta. Öljyn korkea hinta oli vaurastuttanut Venäjää, mutta vuonna 2008 iski Lehman Brothersin maailmanlaajuinen talouskriisi. Venäjän osakevarallisuus romahti 300 miljardista 70 miljardiin dollariin ja länsipankit alkoivat vaatia lainojaan maksuun. Venäjän valtionpankit kuten Sberbank, VTB ja Vnešekonombank tulivat hätiin. Syntyi uusi kudelma, pankkifeodalismi. ”Putin näkee sen näin. `Minä myönsin sinulle lainan. Sinun pitää olla minulle lojaali.` Kyseessä on hyvin itämainen menettely. Se on feodaalinen järjestelmä”, sanoo Beltonin nimetön lähde, ”The Secret Oligarch”.
Kun Putin nousi uudelleen presidentiksi 2012 huolimatta kansalaisten raivosta vaalituloksen väärentämisen johdosta, öljyn maailmanmarkkinahinta oli pudonnut. Samanaikaisesti ”Putinin hallinnon perisynti – oikeuslaitoksen väärinkäyttö Jukosin valtaamiseksi – oli viimein kostautunut. Viranomaisten toimeenpanemien ratsioiden pelko oli tyrehdyttänyt investoinnit… Kaikki pelkäsivät ja tinkivät investoinneista.”
Mutta jos investoinnit sakkasivat, korruptio säilyi. Siitä antaa erinomaisen analyysin Vladimir Bykovin ja Olga Derkachin teos Venäjä, väärin kehittynyt maa, jossa kuvataan keskinäiseen hyötyyn perustuvia, omiin taskuihin johtavia rahavirtoja (blogini 27.6.2022).
Kremlin ja Putinin valtiokapitalismi on raakaa ja tuntuu ylenkatsovan läntisten talousteorioiden lainalaisuuksia. Se on perustunut taloudellisten innovaatioiden ja investointien tukahtumiseen, vallan pitkälle vietyyn keskittämiseen ja yrittäjien pelkoon tipahtaa ties milloin ja ties mistä syystä. Kuka tahansa voidaan tarvittaessa osoittaa lainrikkojaksi. Venäjällä on perusteltua pelätä.
●●●
Putinin vallan narratiivin suuri nivelkohta oli vuosi 2014, Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota. Sitä edeltävät tapahtumat eskaloituivat nopeasti. Ukrainan presidentin Viktor Janukovytšin oli määrä allekirjoittaa marraskuussa 2013 kauppa- ja yhteistyösopimus EU:n kanssa. Venäjä reagoi aggressiivisesti: se määräsi Ukrainalle rangaistustullit, ilmoitti olevansa vapaa määrittelemään yksipuolisesti Venäjän ja Ukrainan rajan ja tulemaan venäläisten apuun heidän sitä pyytäessä. Janukovytš ei rohjennut allekirjoittaa. Sen seurauksena Maidenin aukiolla alkoivat mielenosoitukset. 20. helmikuuta tarkkampujat alkoivat ampua mielenosoittajia. Päivän päättyessä kuolleita oli 90. Lopulta Janukovytšin turvamiehet häipyivät ja presidentti pakeni Venäjälle.
Samanaikaisesti Venäjä käynnisti Krimin miehityksen. Ukrainan itärajalle oli keskitetty 150 000 venäläistä sotilasta. Venäjän globaalin aseman palautus on noussut Putinin hallinnon prioriteetiksi. ”Venäjä ei halunnut kuulua lännen dominoimaan järjestelmään. Se halusi määrätä omat sääntönsä.” Putinin kansansuosio kimposi 80 prosenttiin. Niemimaa oli palautettu takaisin ja kansan enemmistö koki imperiumin huumaa.
Benton käsittelee läntistä Eurooppaa järkyttäneitä tapahtumia Ukrainassa vuodesta 2013 alkaen laajasti. Mutta teos ei ilmestyessään yltänyt 24. helmikuuta 2022 alkaneeseen hyökkäyssotaan Ukrainan vapauttamiseksi ”natseista”, hallinnon vaihtamiseksi omiin miehiin ja maan miehittämiseksi. Tuo sysimusta sodan historia on meillä tuore kokemus.
Putinin Venäjä katsoo Ukrainan kuuluvan osaksi itseään alueineen, historioineen ja kulttuureineen. Yhdysvaltain kahden presidentin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut puolalais-amerikkalainen Zbigniew Brzezinski kirjoitti vuonna 1996, että Ukrainan kanssa Venäjä oli suurvalta mutta ilman sitä se ei ollut. ”Kun Yhdysvallat oli yli neljäkymmentä vuotta sitten kehittänyt suunnitelmia Neuvostoliiton tuhoamiseksi, CIA:n asiakirjoissa sanottiin, että siihen tulisi liittyä Ukrainan erottaminen Venäjästä. Jossain CIA:n hyllyillä on sellaisia mappeja näistä projekteista, ja he aktivoivat ne kolmen vuoden välein”, väittää entinen KGB-upseeri, valtion rautateiden johtajana toiminut Vladimir Jakunin. Putinin erotti Jakuninin tämän pojan saatua Iso-Britannian kansalaisuuden. Molemmat elänevät Lontoossa, kuten moni muu emigranttivenäläinen.
Entä ketä sisäpiiristä on lopultakaan jäänyt jäljelle? Igor Setšin, KGB-toimija jo Putinin Pietarin vuosilta näyttää säilyvän sisäpiirin kestokalustona. Ystäviin lukeutuu joukko luottohenkilöitä, kuten liikemiehet Timtšenko, Arkadi Rotenberg ja yksi Putinin kassanhoitajista, Pietarin Rossija-pankin haltija Juri Kovaltšuk. Voimamiehiä ovat eri turvallisuusorganisaatioiden johtohenkilöt. Mutta Belton ei mainitse edes nimeltä nykyistä puolustusministeri Sergei Shoigua, joka Ukrainassa sotivan Wagner-joukkojen johtajan Jevgeni Prigozinin kanssa lasketaan sota-ajan vaikutusvaltaisiksi toimijoiksi.
Sisäpiiriläisten nimeäminen tai asettaminen valtajärjestykseen on kuitenkin toisarvoista. Keskeisten henkilöiden esittelyt löytyvät kirjan alusta ja takana olevan henkilöhakemiston avulla utelias voi rakentaa kullekin kirjan henkilölle urahistorian. Tärkeämpää on, että Catherine Belton avaa teoksessaan Kremlin vallankäytön mekanismit sekä imperiumin pitkän tähtäimen tavoitteet.
Beltonin vallan erinomaisen teoksen heikkous on siinä, ettei se kerro selkeästi hallinnon keskittämisen rakennetta, vallan vertikaalia. Kuvernöörit nimittää Kreml, samoin tärkeimmät oikeuslaitoksen paikat, muttei sekään sentään päätä kaikesta. Kaipasin myös suurpiirteistä valtion tulojen ja menojen rakennetta, vaikka se vaihteleekin öljyn hintavaihteluiden, boikottien ja meneillään olevien sotien tahdissa. Viime syksynä Putin ilmoitti Sergei Shoigulle, että armeijan määrärahoille ei ole kattoa. Piikki on auki. Venäjä saa tulonsa pääasiassa luonnonrikkauksistaan, fossiilisista polttoaineista ja niiden jalosteita. Paljon enempää emme tiedä.
Yksi terävä kivensiru jää hiertämään kengässä. Hän on Donald Trump ja hänen ilmoittautumisensa vuoden 2024 presidenttikamppailuun. Catherine Beltonin teoksen pääluvusta Verkosto ja Donald Trump on helppo päätellä, miten taitavasti Venäjä on kietonut tämän suurikokoisen omahyväisen vauvan vaikuttamisensa seitteihin. Ei ole matalamielistä ennustaa, että Trump olisi valmis lopettamaan aseiden viennin Ukrainaan. Ei ilman vastikkeita. Sellaiseen voisi riittää parin vuosikymmenen ajan elätelty unelma, ”maailman korkein” lasiseinäinen jättihotelli Trump Power näyttävälle paikalle Moskovassa.
Suomalaiset Ukrainan sodan asiantuntijat tapaavat sanoa Putinin maalanneen itsensä nurkkaan. Beltonin teoksen Putinin sisäpiirissä luettuani en olisi siitä niinkään varma. Jo lähikuukaudet saattavat näyttää, muodostuuko maailmaan kaksi vastakkaista blokkia, atlanttinen ja euraasialainen. Jos jälkimmäinen syntyy ja tiivistyy, se ratkaisee myös Venäjän ominaispainon. ”Maan riippuvuus Kiinasta voi johtaa jonkinlaiseen vasallisuhteeseen, jossa Venäjän roolina on raaka-aineiden toimittaminen. Se voi kuitenkin johtaa myös venäläiseen sinofobiaan, pelkoon siitä, että Kiina ennen pitkää esittää itäistä Siperiaa koskevia vaatimuksia”, puntaroi Pär Stenbäck Kanavassa 2/2023.
Catherina Belton: Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Docendo 2022, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 654 sivua. Teoksessa on kaksi kuvaliitettä. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Annelin kirjoissa 