Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Laura Noposen suunnittelemassa kannessa elämä on haurasta kuin ohut jää ja petollista kuin musta jää.

Olipa positiivinen yllätys! Yllätyskö? Kirjanhan ei ole yllätys, jos se oli seuloutunut Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2020, siis yhdeksi vuoden parhaista. Pääsin kirjan ostettuani varman äärelle. Nautin teoksesta.

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä on ihmiskäsitykseltään synkänsävyinen teos. Suvaitsemattomuus, ahdaskatseisuus, maailmankuvan lukkiutuminen, kateus, kostonhalu, omankädenoikeus, lapsuusajan pahojen tekojen siirtyminen uusille sukupolville missä ilmenemismuodossa milloinkin – siinä kirjan perusteemat. Tarina sijoittuu jonnekin pohjoiseen Suomeen 1970- ja 1980-luvuilla. Kovin tarkkoja ajallisia kiinnekohtia kirjailija ei viskele. Peruselämänkehä on maalaistaajama. On jokunen kerrostalo, kirjasto, kauppa (mon.), hautauspalvelu, seurakunnan kuoro ja poliisi (syvällä maaseudulla mitään näistä ei ole).

Kaksi keski-ikäistynyttä ihmistä, Gulffi ja Elffi, asuvat yhdessä. Sitä eivät kaikki likitienoolla sulata. Elffi on hentoinen, tavallisen näköinen Siiri Elfgren. Kerrostalon pojankoltiaiset tietävät hänet kiltiksi. Antaa pectuspastilleja ja joskus omenan ja hymyilee ystävällisesti. Gulffi on roteva, kookas suoran toiminnan ihminen, minkä hänen nenilleen hyppivät ovat saaneet kokea. Heitä ovat ennen kaikkea Siirin entinen mies Erkki ja nuoren Antin isä, Tiedonantajasta maailmankuvansa haravoiva junttikommunisti Rauno. Gulffi käyttää ihmisiä ojentaessaan väkivaltaa.

Avarakatseisuudelle ei Antin kodissa riitä happea. Eikä Timon, Siirin kouluikäisen pojan.

Gulffista ja Elffistä haluttaisiin päästä eroon. Eivät he suorastaan ketään häiritse. Mutta Gulffin autot, ensin taksina toimiva Mersu, sitten hautaustoimiston ruumisauto, ovat hienoja ajopelejä. Antin isän on paha mennä röyhistelemään poliittisesti oikeavalintaisella Ladallaan. Mutta päähän ottaa. Hänessä muhii sosiaalisen nousun viettelys: Jos ei nousta vielä omassa elämässä, niin ainakin pojan.

Jos piha-alueella ei suvaita joitakin asukkaita, valittamista löytyy. Nyt syy on ilmeinen: Gulffi on nainen, Raili, Raili Sipilä. Naiset elävät synnissä, saastuttavat jo olemassaolollaan seutukunnan. Kun lopulta Siiri saa vatsasyövän, rappukäytävässä se tulkitaan kunnan ensimmäiseksi aidsiksi. Postiluukusta tippuu räävittömiä viestejä, pahimmillaan ulostetta.  Asialla on talossa kollikissansa kanssa elävä yläkerran nainen. 

Mustaa jäätä kertoo rinnan kahden naisen viiltävän traagista tarinaa. Tunnollinen, ahkera ja ystävällinen Siiri sairastaa kaatumatautia. Sitä pidettiin kauan yhtenä hermosairauden ilmentymänä, syynä sulkea kantaja mielisairaalaan. Se oli pätevä syy purkaa avioliitto. Epilepsiakohtauksia osuu harvoin, mutta niiden vuoksi Siiri menettää monta hyvää työpaikkaa. Avioon hän silti ajautuu. Kun vatsa ei ala pyöristyä, Siiri kuulee olevansa syypää, maho mikä maho. Lapsi tulee lopulta, Siirin rakas Timo. Avioliiton rikkoonnuttua mies estää Siiriltä lapsensa näkemisen. Äiti−lapsi-suhde tai sen eliminointi ovat läpi kirjan katkeranmakuista ainesta. Ikävä lapsensa luo repii Siiriä hajalle. Lapsen käsitys äidistä on mustattu. Entinen äidinpoika Timo suostuu näkemään Siiriä vasta aivan aikuistumisensa kynnyksellä.

Papin tytär Raili on vuorostaan maistanut kuria sen eri ilmenemismuodoissa. Hänestä on kehittynyt myötätunnoton, suorastaan sadismiin valmis ihmisraakile. Hän on toiminut jo lapsena häikäilemättömästi ja aikuisuudessa tahti jatkuu. Siirille hän sentään haluaa hyvää, sillä hänet Raili tarvitsee. Tarvitsee kipeämmin kuin Siiri häntä. Heidän väliinsä Raili ei salli ketään, ei edes Siirin elämän tärkeintä ihmistä, tämän poikaa.

Anne Vuori-Kestilän Mustaa jäätä on raaka kuvaus siitä, minkä taakseen jättää, se edestä löytyy. Rakkauden puute ja sijoiltaan nyrjähtänyt lapsuus jättävät jäljen. Gulffista tuli juoniva, voimaa ja oveluutta käyttävä ihmisenvarjo. Hänen tragediansa on kyvyttömyys pyytää ja antaa anteeksi. Sellainen ihminen on betoniksi kovettunut ihmisen varjo.

Mustaa jäätä alkaa kaksoisitsemurhan paljastumisesta ja päättyy siihen. Halusiko Siirikin sitä pohjimmaltaan, se jää usvaiseksi. Juurikaan vaihtoehtoja hänelle ei jäänyt. Elämä koitui Siirille ja Railille salakavalaksi ja petolliseksi. Se oli kuin mustaa jäätä.

Anne Vuori-Kestilän kerronta on luistavaa ja lennokasta. Erityisen taidokas hän on viskomaan dialogiin purevia repliikkejä. Railista hän tekee murjaisuissa teräväkielisen ja komiikassa osumatarkan.  Tragediassa sai siis nauraakin.

Anne Vuori-Kestilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020, 297 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla

Hitler painosti Goebbelsin naimisiin kirjan mukaan osin voidakseen näin viipyä myös kauniin Magdan seurassa, jossa hän viihtyi ja rentoutui.

James Wyllien teosta natsijohtajien vaimoista on syytä pitää ainutlaatuisena. Tottahan natsismin ajan naisten asemasta, naisten missiosta, naisten valmiudesta omaksua kansallissosialismi sekä natsien perhepolitiikasta on julkaistu paljonkin, mutta Wyllien teos kurkottaa suoraan naisiin vallan huipulla. Hitlerin pitkäaikaisimmasta elämänkumppanista ja rakastetusta Eva Braunista on luonnollisesti ilmestynyt useita teoksia, jotain myös suomeksi, samoin ainakin englanniksi elokuvaaja Leni Riefenstalista ja Magda von Goebbelsistä, mutta muuten kirjat ovat jääneet saksankielisen alueen sisälle ja niistä kukin yhden yksittäisen rouvan tarinana on kuittautunut enemminkin natsirouvien tai heidän jälkeläistensä kyljen kiillotus- ja maineen puhdistuskirjoiksi vailla suurta painoarvoa ja todistusvoimaa. Hakaristirouvat kattaa melkein koko huipun rouvat. Ainoastaan ulkoministeri Joachim von Ribbentropin Anneliese-vaimo kuitataan kirjassa pelkällä maininnalla. Sivuuttaminen olisi vaatinut selityksen. Muista kerrotaan sentään 337-sivuisen teoksen mitassa.

Hakaristirouvat -teostaon vaikeahkoa ottaa haltuun, sillä suomalaislukijoilla ei juurikaan ole ennakkotietoa huipulla eläneistä hakaristirouvista. Vieraiden naisnimien yhdistäminen lukemisen aikana oikeaan natsijohtajaan vaati muistitarkkuutta. Huippunatseilla oli selkeä työnjako ja sillä oli heijastumansa vaimojen asemaan ja myös vastuuseen natsirikoksista. Huippunatsien asema suhteessa Hitleriin oli kunkin osalta erilainen, samoin heidän vaimojensa. Paikasta Hitlerin rouvahierarkialla oli merkitystä kolmannessa valtakunnassa.

Kirjan yhteenveto-osassa käy ilmi, että natsi-Saksan vaikutusvaltaisin nainen oli eri henkilö kuin valtakunnan ensimmäinen nainen. Vallaltaan mahtavin ja vaikutusvaltaisin oli Gertrud Scholtz-Klink, puolueen naisliiton NS-Frauenschaftin puheenjohtaja vuodesta 1934 alkaen. Hän myös perusti Reichsmütterdienstin (”Valtakunnan äitipalvelun”), joka koulutuksellaan vaikutti miljoonien saksalaisnaisten asenteisiin ja arkeen. Tarmokas ja aikaansaava Scholtz-Klink kirjoitti kymmeniä kirjoja ja pamfletteja, piti puheita ja luentoja radiossa ja luvuttomissa tilaisuuksissa. Mutta hänellä oli yksi kohtalokas puute: Hitler tuskin sieti häntä.

Ensimmäinen nainen? Väärin! Hän ei ollut Eva Braun eikä edes Hitlerin suurimpana rakkautena pidetty veljentytär Geli Raubal, joka väsyttyään vapautensa rajaamiseen teki vuonna 1930 itsemurhan. Hitler oli kirjan mukaan enemmän naistenmies kuin ehkä yleisesti uskotaan. Seksuaalisuuden lisäksi hän tarvitsi naisia uskollisiksi palvojikseen. Huippurouvien seurassa hän myös rentoutui sekä muuttui usein hilpeäksi ja hauskaksi.

James Wyllie seuraa hakaristirouvien elämää kaikkein tiiviimmin 25 vuoden mitassa aina kolmannen valtakunnan romahtamiseen ja oikeudenkäynteihin tuomioineen, mutta kertoo toki keskeisten hakaristirouvien loppuelämästä.  Naisten tarinoiden kautta kirja kertoo natsismin nousun eri vaiheet alkaen vuodesta 1920 vuoden 1923 epäonnistuneine vallankaappausyrityksineen, eri parlamentti- ja presidentin vaalien tuloksineen, Hindenburgin aseman ja politiikan vaiheineen sekä natsien valtaanpääsyn jälkeisine tapahtumineen. Kirja tuo natsismin historiasta lukeneillekin yltä kyllin täydentävää ja syventävää tietoa. Kansa ei tukenut hurmoshenkisesti Saksan toiseen maailmansotaan hankkiutumista. Ensimmäinen maailmansota oli vielä liian lähellä eikä sotaväsymys ja sodan kauhumuistot olleet riittävästi haalistuneet. Sota merkitsi elämän kaventumista ja typistymistä saksalaisen enemmistön koettua iloisen ja huolettoman 30-luvun ravintoloineen ja melodraamaelokuvineen. Ruuan niukkuus ja säännöstely alkoivat tuntua arjessa jo 1942. Meikit ja jopa terveyssiteet kiellettiin. Hakaristirouvien elämään puute ei ulottunut.

Natsijohtajat ja heidän rouvansa eivät toimineet sulassa aaterakkaudessa. Myös heillä oli keskenään ”pitkien puukkojen öitä” (Pitkien puukkojen yön, juutalaisiin kohdistettu terrori 30.6.–1.7.1934). Johtajat taistelivat omasta reviiristään, liikkumaväljyydestään ja sitä kautta vallan määrästä. Naiset kävivät keskenään pikemminkin kateuden ruokkimaa sissisotaa.

Berliinin vuoden 1936 olympialaiset tarjosivat herkulliset puitteet keskinäiselle kilpajuoksulle. Sporttinen Reinhard Heydrich sai muihin nähden etumatkan kuulumalla Saksan olympiakomiteaan. Natsijohtajat ja heidän rouvansa järjestivät kutsuja ja kestityksiä kilpaillen niiden näyttävyydestä.

Ilse Hess

Ensimmäiset hakaristirouvat lankesivat Hitlerin ja natsismin loveen jo heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen päästyään vaikka vain yhden kerran kuulemaan Hitleriä livenä. Sellainen oli tinkimätön antisemitisti, 20-vuotias Ilse Pröhl, josta seitsemän vuotta myöhemmin tuli Ilse Hess. Kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess oli Hitlerin  kannattaja, ensimmäisiä merkittäviä kannattajia, joka sysäytyi sivuun vuonna 1941 lennettyään omavaltaisesti Skotlantiin houkutellakseen Iso-Britannian liittoutumaan Saksan kanssa maiden ”yhteistä vihollista” Neuvostoliittoa vastaan. Raivostunut Hitler riisti Hessiltä tittelit ja aseman seuraajanaan ja sen myötä myös Ilsen vaikutusvalta kapeutui. Uudeksi valtakunnan kakkosmieheksi nousi Herman Göring. Myös hänen kohtalokseen koitui tulla pudotetuksi valta-asemastaan. Hitler määräsi Göringin teloitettavaksi tämän tarjouduttua valtakunnan johtajaksi tämän luultua Hitlerin kuolleen. Määräystä ei toteltu.

Carin ja Emmy Göring

Ilse Hess eli kolmannessa valtakunnassa kuta kuinkin seurapiirien ulkopuolella. Richard Wagnerin perintöä Bayreuthissa vaali natsi Winifred Wagnerin, antinatsitytär Friedelind luonnehti Ilseä kömpelöksi, tyylittömäksi ja matalaääniseksi vaaleaveriköksi.  Hitler ei liioin pitänyt Ilse Hessistä.

Toisin oli tyylikkyys Göringin molemmilla vaimoilla, ruotsalaisella Carinilla ja tämän kuoleman jälkeen näyttelijä Emmy Sonnemannilla.  Antisemitisti Carin oli sensuelli. Göring jumaloi häntä, Hitler ihaili. Emmy Göring oli hakaristirouvista kaikkein lievimmin natsimielinen. Jyrkän juutalaisvastainen hän ei varmuudella ollut. Hän yritti pelastaa monia juutalaisia ja puolusti juutalaisia näyttelijäkollegoitaan. Mutta Emmy rakasti loistoa ja ylellisyyttä ja niitä omaisuutta ja taidetta itselleen sumeilematta rohmunnut Göring tarjosi. Pariskunta kylpi rahassa. Sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä Emmy pääsi helpolla, mutta omaisuus takavarikoitiin. Ryöstösaalistahan se pääosin oli.

Magda Goebbels

Valtakunnan ensimmäinen nainen oli kuitenkin Goebbelsin puoliso Magda, kaunotar, jonka Hitler halusi säilyttää lähellään painostamalla Goebbelsin naimisiin. Hitler eli julkisuudessa kuin askeettinen poikamies, hän kun oli naimisissa valtion kanssa. Magdaa hän pystyi tapaamaan, kun Goebbels oli kolmantena pyöränä seurassa. Magda oli eronnut liikemiesmiehestään muhkean ero-omaisuuden kera. Hän kaipasi seuraelämää ja sitä myös sai, vaikka synnytti liudan lapsia. Magda Goebbels oli pesunkestävä natsi, joka ajoi perheensä joukkoitsemurhaan Hitlerin kuoltua. Näin Magda kirjoitti kornissa jäähyväiskirjeessään:

…minun ei tarvinnut miettiä asiaa. Meidän mahtava aatteemme tuhoutuu – ja sen mukana kaikki, mikä elämässäni on ollut kaunista ja ihailtavaa, jaloa ja hyvää. Elämä ei ole elämisen arvoista maailmassa, joka tulee Führerin ja kansallissosialismin jälkeen, ja siksi olen tuonut lapsetkin tänne mukanani. He ovat liian arvokkaita elämään sitä elämää, joka tulee meidän jälkeemme…

Kuten moni muukin hakaristirouva, Magda Goebbels sai kokea miehensä uskottomuuden. Avioliitto oli pitkälle kulissi, vaikka yhteisiä lapsia syntyi. Hitler vastusti jyrkästi pariskunnan avioeroa. Ero olisi riistänyt mieheltä eliittiaseman propaganda- ja kulttuuriministerinä. Goebbels yritti iskeä miltei naista kuin naista, joidenkin mielestä hänelle riitti, kun oli yllä hame. Yksi epäonnistunut yritys kohdistui Leni Riefenstahliin. Prahalainen näyttelijätär Lída Baarová miltei pääsi Magdan paikalle, mutta sille suhteelle Hitler pani lopulta sulun. Nainen karkotettiin Prahaan. Jos näyttelijän tähdittämiä elokuvia oli Saksassa suosittu, nyt hänen elokuvansa kiellettiin.

Magda Goebbels osoitti kirjan mukaan epäilyksensä ja protestinsa Heinrich Himmlerin toimeenpanemien ensimmäisten juutalaisten joukkotuhojen johdosta. Puolan juutalaisiin kohdistetussa Aktion Reinhardissa (Himmlerin keskeisen työparin, vuonna 1942 salamurhatun Reinhard Heydrichin mukaan) tapettiin yli kaksi miljoonaa juutalaista.  Mukavuuden- ja ylellisyydenhaluinen Magda oli myös kriittinen Saksan militarisoitumiselle. Se korvasi kulttuurin, ilon ja riemun sokealla tottelevaisuudella ja määräyksillä, Magda perusteli. Sodan uhreista niin väliä.

Magda Goebbels kuoli perheitsemurhassa.

Margarete Himmler

Teoksen suppeahkossa hakaristirouvien valokuvaliitteessä Margarete Himmler on hätkähdyttävä näky. Häntä luulisi aviomiehensä kiukkuiseksi ja katkeroituneeksi äidiksi. Kontrasti on silmiinpistävä. Hitlerin suosikkijärjestelmässä molemmat holokaustin pääpyövelit, Heinrich Himmler ja hänen oikea kätensä Reinhard Heydrich olivat sivussa, samoin heidän vaimonsa. Margaretea vierastivat myös muut hakaristirouvat samoin kuin Himmlerin suku. Vanhemmat eivät olleet koskaan hyväksyneet tyttönsä avioliittoa ja pysyivät hekin loitolla.

Margarete oli rasisti, joka halveksi vähäosaisia.

…apuna oli palvelijoita. keittäjä ja puutarhuri, mutta Margarete oli jatkuvasti riidoissa henkilökuntansa kanssa. Annettuaan potkut eräälle epäkunnoittavalle ja ”laiskalle” pariskunnalle hän totesi, että ”heidän kaltaisensa ihmiset pitäisi panna telkkien taa ja pakottaa tekemään työtä, kunnes kuolevat”.

Useimmat huippunatseista asuivat kolmannen valtakunnan vuosina Münchenissä tai Bayerissa. Himmlerit muuttivat Berliiniin. Se merkitsi marginaaliin joutuneelle Margaretelle revanssia. Nyt diplomaattikunnan kutsut ohjautuivat hänelle. Hän otti näkyvästä asemastaan kaiken ilon irti, vaikka inhosi sosiaalista seurustelua ja olisi halunnut mieluiten lukea, nukkua ja pelata bridgeä.

Hän ryhtyi järjestämään Berliinin eliitille teekutsuja. Mutta kuvaan astui hakaristirouvien sissisota. Marginaaliin ajautujia oli myös Reinhard Heydrichin puoliso, tanskalaissyntyinen Lina. Lina kehitti naisten kuntopiirin ja ajoitti sen juuri samanaikaiseksi Margareten teekutsujen kanssa. Kirja ei kerro, kumpi sissisodan voitti.

Myös Margarete koki miehensä uskottomuuden. Himmlerin rakastajattareksi oli kohonnut hänen sihteerinsä, nuori Hedwig Potthast, joka synnytti Himmlerille kaksi lasta. Himmler osti hänelle talon Bayerista. Sodan loppuvaiheessa Hedwig esitteli Himmleriltä saamansa Mein Kampfin laitoksen. Järeä teos oli päällystetty keskitysleirin elävältä nyljetyn vangin nahasta. Hedwigillä oli lisäksi ullakolla luurangoista valmistettuja huonekaluja. Niistäkin hän oli ylpeä. Sotaoikeudenkäynnissä Hedwig kiisti kaiken osuutensa ja hänet vapautettiin syyllisyydestä. Kuten tunnettua, Himmler teki itsemurhan syanidikapselilla.

Margareten aktiivista osuudesta holokaustissa kertoo paljon se, että kun Saksa liitti Itävallan itseensä, Margarete oli yhdessä Lina Heydrichin kanssa laatinut useiden tuhansien itävaltalaisten eliminoimislistan toteutettavaksi heti ensivaiheessa. Saman he tekivät Tsekkoslovakian osalta. Listalle joutuivat natsismia arvostelleet, vasemmistolaisina tunnetut, kirjailijat, tiedemiehet, näyttelijät, homoseksualisteina tunnetut, pääosin luova, yhteiskunnallisesti aktiivi ja koulutettu eliitti. Yksin Itävallan miehityksen jälkeen 20 000 –70 000 ihmistä (haitari sangen väljä!) vangittiin etukäteislistojen avulla.  Useimpien määränpää oli Mauthausenin keskitysleiri.

Margarete oli työskennellyt ensimmäisessä maailmansodassa sairaanhoitajana ja oli tuolloin paljon pahaa nähneenä kovettunut. Toisessa maailmansodassa hän halusi Saksan Punaisen Ristin tehtäviin. Korskana eliittirouvana hän ei sopeutunut silloisen esinaisensa alaiseksi ja hänelle kehitettiin erityistehtävä sotilassairaaloiden ja haavoittuneiden kuljetusten tarkastajana.

Margarete Himmlerin tuomio sodan jälkeen muuttui monta kertaa. Ensin hänet luokiteltiin vähäiseksi syylliseksi, valituksen jälkeen alennettiin pelkäksi myötäilijäksi. Se herätti voimakkaan protestin, jonka jälkeen hänen luokituksekseen tuli syyllinen. Omaisuus vietiin, mutta nainen vaikeni kuulusteluissa ja vei tietonsa ja salaisuutensa mukanaan hautaan.

Lina Heydrich

Itselleni vastenmielisimpänä hakaristirouvista näyttäytyi Heinrich Heydrichin tanskalaisvaimo Lina von Osten, kiihkeä antisemitisti ja natsi. Heydrich oli sosiopaatti, joka käytti bordelleja ja pahoinpiteli häntä niissä palvelleita naisia. Heydrich oli barbaarinen tappaja, megasadisti ja massateurastaja. Hän johti Wannseen konferenssia, joka etsi ratkaisua juutalaisten tuhoamisaikatauluun ja keskitysleireille kuljettamisen logistiikkaongelmiin. Tsekkoslovakian tultua liitetyksi Saksaan Heydrich alkoi Prahasta käsin organisoida maan juutalaisten joukkotuhoa. Vaimolleen hän osoitti Prahasta suuren linnan, mutta kun linnaan ensin ihastunut Lina koki paikan epäkodikkaaksi, Heydrich takavarikoi varakkaalta juutalaisperheeltä hulppean ja ylellisen kartanon Prahan ulkopuolelta.

Lina Heydrich oli miehensä tavoin täysiverinen sadisti. ”Hänestä sai julman ja ylimielisen vaikutelman.” Lina sylki työntekijöidensä päälle, nimitti heitä ”juutalaissioiksi” ja vaikkei koskaan itse satuttanut ketään, hän käski SS-vartijoitaan tekemään sen puolestaan, jos sattui näkemään jonkun löysäilevän: ”Hän käski SS-miestä… lyömään toveriamme… kunnes tämän selkä oli vereslihalla, koska tämä ei ollut kyennyt juoksemaan täyteen lastattujen kärryjensä kanssa.”

Sodan lopulla Lina Heydrich muutti Bayeriin. Sodan jälkeen tsekkoslovakialainen tuomioistuin tuomitsi hänet poissaolevana 20 vuodeksi pakkotyöhän sekä elinkautiseen. Britit eivät kuitenkaan luovuttaneet häntä, vaan luokittelivat hänet myötäilijäksi. Hän valitti siitäkin ja hänet vapautettiin täysin. Sekään ei Ilse Heydrichille riittänyt. Hän haki leskeneläkettä ja se hänelle myönnettiin. Kooltaan se vastasi hallituksen ministerin leskelle maksettavaa eläkettä.

Lina Heydrich liittyi 1950-luvun alussa Stille Hilfeen, joka muiden muassa auttoi natseja vapautumaan tuomioistaan.

Gerda Bormann

Gerda Bormann oli ammattisotilaan ja Nürnbergin SA-joukkojen komentajan Walter Buchin tytär. Aviomiehestä Martin Bormannista, kansallissosialistien puoluekanslian johtajasta valtakunnanministerin valtuuksin tuli sotavuosina Hitlerin yksityissihteeri, jolla oli valta päättää, ketä päästää Führerin puheille, keitä evätä tapaaminen. Bormann oli väkivaltainen vaimonsa alistaja ja kotityranni. Aviomies asetti iltamenoissa vaimolleen tiukan kotiintuloajan, kello 22. Gerdasta hän teki tottelevaisen synnytyskoneen samalla, kun itse oli häpeämättömän uskoton.  Bormannin sukupuolivietti oli kyltymätön. Kun Bormannin suhde näyttelijä Nanja Behrensiin pitkittyi ja teki Nanjasta asemastaan tietoisen, Gerda ehdotti Bormannille kahden vaimon järjestelmää. Sitä  yritettiin, mutta kokeilun päätteeksi rakastajatar lähti pesästä.

Kuva Gerda Bormannista jäi sumuiseksi. Tiedetään hänen kauhistuen kieltäytyneen Hedwig Potthastin tarjoamasta nyljetyn vangin nahalla päällystetystä Mein Kampfin kaksoiskappaleesta. Gerda kuoli kivuliaan munasarjasyövän jälkiseurauksiin hieman alle 37-vuotiaana. Häneltä jäi jälkeen vain miehensä kanssa käymän kirjeenvaihto vuosilta 1943–1945. Kun kirjeet löytyivät, ne kirjan mukaan ”tarjosivat räikeän vastakohdan yleiselle käsitykselle Gerdasta hellänä ja sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä”.  

Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla käsittelee monia muita natsismin vuosina Saksassa häärineitä vaikutusvaltaisia naisia. Heistä kiinnostavimpia ovat brittinatsit Unity Mitford ja hänen siskonsa Diana. Hitler oli aidosti ihastunut Unityyn, mutta ennen kaikkea hän halusi hyödyntää heitä suhteessaan Iso-Britanniaan. Annoin itselleni luvan unohtaa heidän vaiheensa natsi-Saksassa. Unity teki lopulta itsemurhan.

James Wyllie kertoo rouvien tarinoiden ohessa jo tunnetuista natsijohtajien huumeriippuvuuksista sekä eri sortin johtajiin iskostuneista huuhaaopeista natsismin lisäksi. Tunnetuin kodeiinisti ja morfiiniriippuvainen oli Göring. Herman Hess oli puolestaan okkultisti, biodynaamista ruokavaliota tiukasti noudattanut terveysvouhkaaja, joka uskoi vaihtoehtolääketieteeseen. Kuvaus antaa mielikuvan aika kajahtaneesta tyypistä.  Hess oli luulotautinen. Kun hänet Skotlannin lennon yhteydessä vangittiin, häneltä löytyi peräti 28 erilaista käyttämäänsä lääkettä.

Vaikka hakaristirouvat olivat keskenään erilaisia, yksi seikka heitä yhdisti: ylenkatse ja halveksunta itseään alemmassa asemassa olevia kohtaan.

James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena 2020, lähteineen 360 sivua. Suomennos Tähti Schmidt.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | 2 kommenttia

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Martti Ruokosen kansi on tyylikäs ja vaikuttava. Kävelevällä naisella on kuitenkin paksu, taakse sidottu tukka ja ehät saappaat.

He luulivat itseään vietävän teloitettaviksi. Pohjois-Norjasta vetäytyneet saksalaiset olivat siirtäneet heidät toiselle leirille norjalaisten käsiin. Norjalaiset eivät tunteneet armoa. Heissä paloi sokea viha. Olkoot, että naiset olivat työskennelleet konttoreissa, sairastuvissa, vaatteiden pesijöinä, keittiöissä tai pesemässä ruumiita, natsimiehityksestä vihdoin vapautuvan maan kansalaisille he olivat saksalaisten hutsuja.

Raiskauskaan ei tuottaisi tällaista julkihäpeää. Häpeä iski heihin kuin polttava hyöky:

Samaan tahtiin kuin lattialle putoili vaaleita, harmaita, tummia hiustupsuja Irene tunsi, miten voima valui heistä ulos. Kukaan ei heistä enää tapellut vastaan, ei yrittänyt juosta karkuun. He vain seisoivat ääneti paikoillaan ja odottivat vuoroaan kuin lampaat lahtipenkkiin. Baskeritytön hame näytti märältä. Se oli laskenut alleen…

… He olivat rattonaisia ja ihmiskunnan viheliäisiä perkeleitä. He olivat Babylonin porttoja, tarjonneet itseään vieraitten maitten ahneille miehille. He olivat hehkuneet kiimaa ja halua…

Ehkä monet olivatkin. Heistä useilla oli ollut suhde saksalaisen kanssa. Oli suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Ei heitä päästetty laivoihin, joilla saksalaiset kuljetettiin Narvikfjelletistä puolustamaan puna-armeijan uhkaamaa Berliiniä. Vain silmin nähden raskaana olevat pääsivät, sillä Saksa rakasti arjalaisia lapsia.

Mutta sudensilmäinen, jääkatseinen kuorma-auton kuljettaja ei vienyt heitä teloitettavaksi, vaan kierrätti heitä kauan avoauton lavalla epätasaista kapenevaa tietä myöten jonnekin ja lopulta osoitti heille kävelysuunnan. He lähtivät, naiset paperinarukengissään ja leningeissään. Ennen yötä he ylittivät valtakunnan rajan. Mutta se Suomi ei ollut enää sama kuin se, josta he saksalaisten vetäytymisen päivinä olivat lähteneet, kuka mistäkin syystä.

Laivaan oli noussut myös Klaus, ja on joko päässyt Saksaan tai ollut pääsemättä. Siinä kai vaihtoehdot olivat. Se tie oli kuljettu loppuun, ja nyt edessä jatkui toinen, pidempi. Sen päässä odotti Kaarlo ja yhteinen koti kylätien varrella, lähellä kirkkoa. Jos odottivat. Eikä hän sinne tahtonut, sillä miksi hän muuten olisi sen jättänyt taakseen.
Näin miettii kuusamolaisen lukkarin keski-ikäinen vaimo, Ruijassa saksalaisten konttoristina työskennellyt Irene.  Hänellä oli ollut kosketuksen nälkä. Sen nälän hän oli saanut vihdoin tyydytetyksi noustuaan kuusamolaisten evakuointipäivänä saksalaiseen kyytiin. Mutta kaiken tuon lukija saa tietää vasta kirjan lopussa.

Tommi Kinnusen rankka romaani Ei kertonut katuvansa kuvaa neljän naisen kärsimystaivalta kävellen Enontekiön kauimmaisesta kärjestä suuntana Hetta ja sitten ehkä Rovaniemi. Kun vain sinne joskus pääsisi. Mistäpä he tiesivät, että Rovaniemi oli poltettu viimeistäkin rakennusta myöten eikä heillä olisi mitään sijaa ”saksalaisten huorina” entisten kotiensa raunioille palanneiden, siellä nyt sinnittelevien kaiken menettäneiden ihmisten silmissä.

He, kymmenen suomalaisnaista, jakautuivat kahdeksi ryhmäksi osan jäädessä rajavartijan autioon, huteraan lautakojuun odottamaan ja viiden heistä lähtiessä kantamuksineen rajajokea myötäilevää soraväylää myöten kohti kaakkoa. He olivat kertoneet toisilleen vain etunimensä. Eivät he juuri enempää toisistaan tienneet myöhemminkään. Kuka kannallisissa sisäkengissä, kuka saappaissa, päällä hame ja jokin takki, vailla hiuksia, pää kuivuneessa veressä norjalaisten suorittaman sumeilemattoman tukanpoiston jäljiltä, matkalaukkuaan kantaen ja Sudensilmän antama huopa kainalokäärössä, niin he lähtivät: Irene, Siiri, Veera, Aune-vanhus ja Katri, hän miltei lapsi vielä. Viimeksi mukaan kiirehtinyt Aune ei rääkistä selviäisi.

Ensimmäisen vaelluspäivänsä jälkeen he olivat huomanneet rinteessä juoksuhaudan, kuin vesiojan, ja sen päästä löytäneet korsun, makuusuojaksi sateelta ja yön kylmyydeltä. Mutta oven alareunasta kulki tuskin havaittava lanka lavitsojen yläpuolelle. He eivät osanneet purkaa miinaa. Surkea, kauhunsekainen yö, aamulla matkaan tyhjin vatsoin.

Irene tuki Ailia käsipuolesta. Vaatteet olivat nihkeät ja vartalo väsymystä täynnä. He laskeutuivat rinnettä alas tielle ja jatkoivat hiljaisina matkaa. Huonosti nukuttu yö jyskytti ohimoilla, eikä kukaan ollut juttutuulella. Jalat eivät löytäneet kävelyn rytmiä, vaan niveliä pakotti ja lihaksia särki. Kengät olivat kuin yön aikana pienentyneet. Pahimmalta tuntui matkalaukun kahva, joka repi eilen hiertyneitä rakkoja auki. Irene yritti vaihtaa laukkua kädestä toiseen ja taas takaisin, mutta kalvaminen ei loppunut. Aili kietoi nenäliinan kämmenensä ympärille, Katri koetti kantaa laukkua reppuselässä kuin lasta.

Ei Aili selvinnyt. Heiltä onnistui Siirin rohkeuden ja neuvokkuuden avulla ylittää tien katkaissut jäistä vettä virtaava vuolas joki, jonka sillan saksalaiset olivat räjäyttäneet. Siiri taiteili yli sillan ruostuneen rautakaiteen vedestä törröttävien tähteiden avulla ja auttoi muutkin yli. Aunen ylitys teki liikuntakyvyttömäksi. Kinnunen suo Aunen kohdata viimeisten morfiinimurujen avulla muka ”lempeä” menehtyminen, nilkat paksuiksi turvonneina armottomassa nälässä ja kylmässä paljaalla maatantereella. Lukija tietää, ettei kuolema ollut lempeä eikä nopea. Oli vasta kevät, rajajoesta lähtivät jäät liikkeelle ryskeellä ja yöllä saattoi meni pakkasen puolelle.  Aune oli hyväsydäminen sairaanhoitaja, liikaa nähnyt ja kokemaan joutunut. ”Suremaan jäivät…” – ken tietää jäikö ketkään muita, kuin hänet aution tien laitaan jättäneet naiset, kun eivät muuta voineet.

Enontekiön tiellä ei liikkunut satunnaista polkupyöräilevää rajavartijaa lukuun ottamatta kukaan. Maisema oli tien koko pituudelta autio ja tyhjä.

Sudensilmä oli varoittanut tien laidoista. Saksalaiset tekivät Lapin polttaessaan ja miinoittaessaan kostajan tarkkaa työtä. Mutta kerran olivat naiset onnekkaita ja se pelasti heidän henkensä. Tien varteen oli sinkoutunut laatikollinen säilykkeitä, lihaa ja kalaa öljyssä. Raateleva nälkä pakotti heidät ottamaan riskin. He tasasivat keskenään kantamisen rasituksen.

Naiset kokevat laupeutta ja säälimätöntä julmuutta. Yhdeksi yöksi he ovat lähellä saada yösijan pienessä kotamökissä. Nainen lupailee keittoa, kunhan mies saapuu kalasta. Mies saa naiset ja heidän kerityt päänsä nähtyään silmittömän raivon ja häätää sateen kastelemat avun tarvitsijat  huoranimityksin tielle. He olivat jo unohtaneet päänsä, tottuneet toistensa kaljuihin. Häpeä ja häväistys viilsivät sisikuntaa kuin fileerausveitsen viillot. Mutta hyvä nainen juoksi heidän peräänsä ja antoi omista vähistään puukon, tulitikkuja ja paketin ruotsalaista näkkileipää. Siitä lähtien Siiri tekisi illalla avotulen heidän lämmitellä, sulattaa käsiä ja yrittää kuivattaa kosteita vaatteita.

Kun he lopulta pääsivät metsärajalle, he välttelevät satunnaisia ihmisiä. Parempi niin. He ovat nälkiintyneitä, peseytymättömiä haisevissa vaatteissaan, ruhjeita täynnä, sielu avohaavoilla.  Naisten raahautuessa poltetun Lapin halki heiltä katoaa päämäärä. He elävät tilassa ilman tulevaisuutta tai tavoitteita.  Eteenpäin taivallus on syy syylle jatkaa matkaa. Paikalleenkaan ei voi jäädä, sillä koskaan ei voinut olla varma, pääsisikö pysähdyttyään enää uudelleen liikkeelle. Siksi he lähtevät kosteat huopansa käärittyään liikkeelle aina valoisan sarastettua. He vain kulkivat ja kuuntelivat omien jalkojensa ääntä hiekassa…Hän [Irene] ei ollut varma, kumpi on pahempi, päästä perille vai olla pääsemättä.
He kulkevat välitilassa, elämän ja kuoleman, menneisyyden ja tulevaisuuden rajamaastossa.

Katrilla on syytä pelätä julmaa isäänsä:
Hän tiesi, että kalenterista laskettuna hän ei ollut viipynyt kauan poissa, mutta tapahtumissa mitattuna siitä oli jo iäisyys. Hän olisi yhä toisten silmissä nuori, mutta nähnyt enemmän kuin monikaan vanhus, ja siinä missä muut sisarukset olivat sodan aikana kasvaneet kuukausia ja vuosia, hän oli vanhentunut vuosia ja vuosikymmeniä. Minkä kokoiseksi pikkuveli oli jo kasvanut? Mitähän Pirkko sanoo, kun näkee hänet? Entä isä?
Niin, isä. Sen tiesi.
Häpeästä se tulisi puhumaan, häpeästä ja synnistä. Miten se enempää osasikaan, kun ei ollut muuta oppinut?

Kaiken kammottavuuden keskellä he kohtaavat kerran suuren ymmärryksen ja armeliaisuuden, reitiltä sivussa metsäpolun päässä mökissä asuvalta yksinäiseltä mieheltä. Mies näkee heidän kaljut päänsä ajohaavoineen, pyyhkii vesiä silmistään ja panee naiset syömään kalasoppansa tähdettä yhteisestä kupista kullekin oman lusikan löydettyään. Hän neuvoo naiset jo jäähtyvään saunaan. Kuinka kauan sitten he ovat voineet pestä itsensä ja alusvaatteensa? Kokemus on huumaava. Mies majoittaa naiset pirttiinsä heinien päälle ja hakee oman yösijansa muualta, jäähtyneessä saunasta kai. Tuo Tommi Kinnusen kirjoittama osuus on tärkeä.  Silkkaa sydämettömyyttä ja julmuutta olisi koko kirjan mitassa raskasta niellä. Teos ei saanut olla pelkkää kurjuuspornoa.

Todellisuus ja todellisuudentaju katoavat matkan pitkittyessä.  Vielä äskettäin saksalaisille työskentely oli ollut hyväksyttävää. Katrille ja Irenelle tienestit merkitsivät ensimmäistä omaa rahaa. He olivat eläneet siihen asti miesten kautta, Irene yhä ahdasmielisemmäksi muuttuneen Kaarlon ja Katri hyisen isänsä. Heidän ja luvuttomien muiden maaseudun naisten elämässä mies edusti ankaraa, erehtymätöntä Jumalaa.

Tommi Kinnunen piirtää kirjassaan kuvan maaseudun naisen alistetusta asemasta valtaa käyttävien miesten anturan alla. Miesten julmuus ja vallankäyttö ovat silkan sysipimeän tyhmyyden ilmentymiä. He tuovat omaa tyhmyyttään ja rajoittuneisuuttaan esiin vallankäytöllään ja raakuudellaan. Katri pelasti itsensä lähtemällä. Mutta nyt hän on muuan Wernerille raskaana. Katri, kokematon lapsi, saa tietää raskautensa vasta muilta naisilta. Wernerhän vakuutti olevansa varovainen. Löytämänsä autioladon nurkassa, hiirten paskomien homehtuneiden heinien päällä Siiri yrittää tehdä kuumentamallaan virkkuukoukulla Katrille abortin, kunnes Katri havahtuu ja ilmoittaa haluavansa sittenkin kantaa lapsensa.

Naisten kokemalla ei ole äärilaitoja. Heidän kärsimyksiään ei ole kukaan mitannut. Vain kaunokirjallisuus on yrittänyt saada kärsimyksestä otetta, tässä teoksessa saksalaisten taakseen jättämien naisten, joilta tulevaisuus on pyyhkiytynyt pois.

Poltetun ja miinoitetun Lapin halki kävelevät naiset hajoavine kenkineen ja repeytyneine mekkoineen eivät jaksa puhua. Silti heidän luonteistaan piirtyy kuva ensin viidestä, myöhemmin neljästä erilaisesta naisesta. Siiri on käytäntöhakuinen ja tyly, mutta juuri hän katkoo iltaisin havuja heidän alleen viivyttämään maakylmyyden nousemista nukkujien kehoon. Juuri hän hakee risuja ja tekee avotulen. Juuri hän ripustaa heidän kosteita vaatteitaan puiden oksille. Katrissa on vielä lapsen viatonta lapsellisuutta, halua joskus nauraa ja yrittää ottaa juoksuaskel.

Entä Veera ja Irene, molemmat Kuusamosta? Heille Tommi Kinnunen antaa lopussa kokonimet: Veroonika Suininki, kunnassa tunnettu portto, sekä Irene Eeva Miettinen, lukkarin vaimo, joka säilyttää etäisyyden itseensä. Hänen lähelleen on vaikeaa päästä, vaikka saatoin tunnistaa hänen kosketusanemian, oikeutetun hellyyden tarpeen tylyssä maailmassa. Kummankin heistä tulee ratkaista elämänsä itse. Veerasta, joukon ”huonosta naisesta” opin kirjan edistyessä pitämään aina vain enemmän.

Veeran ja Irenen kautta Kinnunen palauttaa tarinan esikoisteoksensa Neljän tien risteys poltettuun Kuusamoon. Kinnunen tekee teoksessaan oikeutta naisille, jotka ansaitsevan oikeutta mutta eivät ole juurikaan sitä saaneet.

Ravisteleva, väkevä, tyylikäs, voimakkaasti kouraiseva teos olisi ansainnut Finlandia-palkinnon 2020, niin erinomaisen kirjan kuin voittaja Anni Kyrömäki kirjoittikin. Molemmat lukeneena asetan Ei kertonut katuvansa -romaanin kuitenkin ykköseksi.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Kymmenen lemppariani 2020

Vuosi ei ole vaihtunut ja vielä ehdin lukea pari kolme kirjaa, yhtenä niistä Tommi Kinnusen kovasti kiitetyn teoksen Ei kertonut katuvansa.  Tietämättä sen sijoittumista vuonna 2020 lukemieni teosten 10 kärjessä -listalle rohkenen julkaista joulujuttunani oman listani. Valikko sisältää rankkoja kirjoja. Siis olen lukenut sellaisia.
Järjestys on poikkeuksellisen vaikeaa. Ensimmäisen sijan jälkeen muiden paikka listalla oli pulmallinen. Tämänhetkisessä mielentilassani asetin kirjat näin:

  1. Vasili Grossman: Elämä ja kohtalo. WSOY 1984.Kirjojen kirja, 1900-luvun suurin venäläinen teos. Todellinen klassikko.

2. Anu Kaalo: Katie-Kate. Teos 2020.Nerokas kollaasi rojalismista ja pornoaddiktiosta. Hauska ja herkullinen mutta koettelee lukijan sovinnaisuusrajoja. ”Hämmentää kovanaamaistakin lukijaa… romaani vaatii keskittymistä ja torjunnan voittamista”, todetaan Kalevi Jäntin säätiön Kaalolle kirjasta antaman Kalevi Jäntin palkinnon perusteissa.

3. Juhani Salokannel: Sivistystahto – Jaan Kross, hänen tuotantonsa ja virolaisuus. WSOY 2008.
Säkenöivä, älykäs ja persoonallinen analyysi Viron suuren kirjailijan tuotannosta ja kirjailijan suhteesta virolaisuuteen ja elämäänsä aikakauteen. Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Krossin syntymästä.

4. Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta. WSOY 2020.
Linnan juhlavuoden johdosta ajankohtainen. Vetävästi, huumori silmäkulmassa kirjoitettu teos kirjailijan elämästä ja hänet suuruuteen nostaneista teoksista.

5. Thomas Bernhard: omaelämänkerrallisen sarjan teokset Muuan lapsi, Syy, Kellari, Hengitys ja Kylmyys. Lurra Editions vuosina 2012–2020.
Itävallan suuren klassikon koomisuuteen asti supernegatiivista kerrontaa kirjailijan lapsuudesta, nuoruudesta, aikuistumisesta ja hengissä säilymisen taistelusta keuhkotaudin kourissa.

6. Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Like 2019.
Tieto-Finlandian voittanut teos suomalaisista metsistä, metsänhoidosta ja metsäteollisuudesta on mitä tärkein puheenvuoro kansallisesta kalleudestamme.

7. Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.
Tieto-Finlandian varhempi voittaja on kiehtova, humaani teos vahvatahtoisen, näkemyksellisen originellin elämästä.

8. Markus Wallen: Kadonneen natsikullan jäljillä. Bazar 2020.
Valtavan tutkimustyön ja aineiston hankinnan vaatinut suurteos natsikullasta ja sen kohtalosta. Teos kuvaa natsien rikkauksien hankintaa kuten miehitettyjen valtioiden valuuttavarannon takavarikoimista siltä osin, kuin sitä ei oltu onnistuttu siirtämään etukäteen ulkomaille; reunusvaltioiden kultavarantojen kuljetuksesta Pariisin ja Lontoon kautta Yhdysvaltoihin natsien ulottumattomiin; sodan loppuvaiheessa kullan piilotukset sekä piilotetun kullan etsinnät. Teos on tietomäärässään valtava ja lukukokemuksena jännittävä.

9. Rosene van Iperen: Auschwitzin sisaret. Bazar 2020.
Hyytävä, tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin rakentuva teos Alankomaiden natsimiehityksen aikaisesta vastarintaliikkeestä ja väärennettyjen henkilöllisyyksien turvin kahden juutalaisen sisaruksen ponnisteluista piilottaa kotiinsa juutalaisia.

10. Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi. Atena 2015.
Hyytävä kirja. Puna-armeijan lähestyessä Berliiniä Saksassa roihahti pakokauhu ja sen myötä itsemurhien aalto. Sen uhreina olivat ennen muuta naiset, useimmiten lapsineen. Aihe on ollut vuosikymmenet saksalaisille tabu. Enemmistö kielsi myöhemmin oman syyllisyytensä natsien ideologian kritiikittömään tukemiseen ja piti itseään pelkkänä uhrina.

Pidin kirjasta siksikin, että se rohkeni naiivistisesti uskoa kirjaan ja lukemiseen.

Laadukasta viihdettäkään ei sovi unohtaa. Siinä kolmen kärki olkoon Delia Owensin Suon villi laulu (WSOY 2020), Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) ja Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar 2020). Valikkoa voi luonnehtia mielivaltaiseksi. Moni itseäni viihdyttänyt lukukokemus jää ulkopuolelle.

Aravindin Adigan suomennetut teokset kandee etsiä käsiin ja lukea!

Liian paljon korkeatasoista ja mieleen syöpynyttä jää kymppilistani ulkopuolelle. Tällaisia teoksia olivat muiden muassa Anni Kytämäen Finlandia-palkittu Margarita (Gummerus 2020), Colson Whiteheadin järkyttävä Nickelin pojat (Otava 2020) ja Jelena Tšižovan teos Muistista piirretty kaupunki (Into 2020).

Vuoden kirjailijalöytö oli tietenkin Elisabet Strout. Luin häneltä kolme teosta. Siunatuksi lopuksi haluan nostettava esiin viiltäviä yhteiskunnallisia kirjoja kirjoittavan intialaisen Aravind Adigan. Hänen teoksensa Viimeinen mies järkytti ja miltei sekoitti sisikuntani. Teoksen oli julkaissut Avain 2011.

Jälkiviisautta

Nyt olen lukenut myös Tommi Kinnusen väkevän teoksen Ei kertonut katuvansa. Kyllä, olisin antanut Finlandian Kinnuselle. Kun teos pääsee kymmenen kirjan listalle, jotain on otettava pois. Otan Karo Hämäläisen teoksen Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta. Mutta: Lukekaa se silti!

Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Anni Kytömäki: Margarita

Jenni Noposen suunnittelema kansi lumoaa.

Vuoden 2020 Finlandia-palkittu Margarita on elegantti. Tarinan keskusolento Margaritana margaritifera, helmisimpukka, on elänyt ja lisääntynyt yli sata vuotta Vehkajoen hiekkaisessa pohjassa ja pystyäkseen elämään tarvitsee puhtaan, ravinteita antavan virtaavan luonnonveden. Tällä Margaritalla on kaksi vihollista: likaantuvat vedet ja helmiä himoitsevat ihmiset.
”Juuri tällaisten salonkien vuoksi simpukkajoet ovat tyhjät. Kautta mantereiden vallasväen hiuksia, korvia ja kaulaa koristavat helmet, yksittäiset ja nauhaan pujotetut. Pidän katseeni kuoressa. Sen pinnasta aavistaa yhä veden liikkeet, ja painamalla sitä korvalleni kuulen tutun virran.”

Toinen keskusolento on homo sapiens kastenimeltään Senni Margarita Sarakorpi, hieroja, myöhemmin Helsingissä poliosairaita hoitava lääkintävoimistelija. Senni on tavallinen nuori nainen 1950-luvun Suomessa, ja sittenkin erityislaatuinen kuin helmisimpukka, Margaritana margaritifera, nykyisin harvinaisuus ja lailla suojeltu. Margaritan tarina on kaunis ja surullinen. Silti valoisa.

Anni Kytömäen romaanin eleganssi ei avautunut minulle kovin nopsasti.  Tarina juoksi sujuvasti ja kiinnostavasti, mutta mikä erottaa tämän muista ollakseen kuluvan vuoden PARAS kaunokirjallinen teos? kysyin itseltäni. Sitten eleganssi avasi itsensä. Margarita on hieno ja tyylikäs teos, joka ansaitsi palkintonsa.

Teoksen ”päähenkilö” on myös luonto. Kytömäki osoitti poikkeuksellisen herkkyytensä kuvata vanhaa metsää jo esikoisteoksessaan Kultarinta. Sama aistikas vivahteikkuus pisaroi läpi myös tässä teoksessa. Kytömaan luonto elää sammaleissa, naavassa, käävissä, metsäjoen kivissä, kuusen neulasissa, neulasista tippuvissa kylmissä sadepisaroissa, männyn kaarnassa, metsäpolun juurakoissa ja koivun lehvistön läpi siivilöityvässä valossa. Sellaisen metsän ilma on hapekas ja virkistävä. Metsä tuoksuu. Siinä metsässä puiden sallitaan kasvaa. 

”Metsässä kulkiessa oivaltaa, että elämän suurimmat aarteet ovat kuivat sukat ja puhdas nenäliina.”
Hymyilytti.

Jatkosodassa menehtynyt isä opetti Sennin jo lapsena liikkumaan soisessa Vehkasalossa, oikopolkuja käyttäen:
Vähän ennen suolampea lintujen lauluun ja tuuleen punoutuu ohut, toisenlainen säie. Vehkajoen solina houkuttelee minut kärrytieltä metsään. Ääni mutkittelee ja katkeilee kun kierrän kiviä ja runkoja, vahvistuu sitten jänteeksi joka kiskoo yli kumpareiden ja märkien painanteiden. Taivutan edestäni saniaisten verhon ja pääsen tutulle polulle. Se myötäilee laaksonpohjaa ja hypähtää sammaleiselle töyräälle, jolla keltavahveroiden lamput opastavat meitä pilvisinä syyspäivinä, kun metsä nieli silmät jo varhain. Töyräältä ei ole joelle enää pitkä matka.

Ei Kytömäki saarnaa saatikka julista. Hän kertoo. Tarina viettelee lukijan luonnon edunvalvojaksi pikemminkin salakavalasti kuin pakottamalla. Lukija tuntee avuttomuutta ja raivoa, kun metsäkoneet jyräävät matalaksi Vehkasalon ikimetsää, jonka puista monet ovat kenties jo satoja vuosia vanhoja ja joka metsänä tämän päivän arvojen mukaan suojeltaisiin. Lukija tuntee avuttomuutta ja raivoa, kun kaivinkoneet rouhivat kirkasvetisen Vehkajoen muotonsa menettäneeksi mutaväyläksi palvelemaan puiden uittamista autotien varteen ja langettavat näin kuolemantuomion kivenkoloissa eläneille helmisimpukoille. Niistä vanhempien lustot kertovat yli sadan vuoden iästä.

Senni asuu Kankariston kauppalan keskustassa ja käy äitinsä tavoin töissä usean kilometrin päässä sijaitsevassa, romaanin mukaan 1950-luvulla maan kuuluisimmassa kylpyläkartanossa. Ennen toista maailmansotaa kylpylät elivät kukoistuksensa kautta. Esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa Hanko oli venäläisten kylpylävieraiden asuttama vilkas kesäkaupunki. Myös Margarita-romaanin kylpylä sai paljon kesävieraita. Sen palvelut olivat monipuoliset ja runsaat vielä sotien jälkeisinä vuosina. Sitten vakiovieraat etsivät myös muuta lomavaihtelua. Koko kesälomaa ei vietetty enää kylpylän palveluiden äärellä. Haluttiin omia kesämökkejä ja huviloita. Velkaantunut Kankariston kylpylä kokee loppunsa tarmokkaan ylläpitäjän kuoltua. Kylpylä koskemattomine metsineen siirtyy valtiolle. Valtio haluaa puuta, puuta ja puuta. Sitä tarvitaan rakentamiseen, vientiin ja selluun. Vähävaraisille kautta maan tarvitaan töitä. Sitä tarjoavat metsätyösavotat.
Vehkasalo ei tarvitse leimauskirvestä. ”Ylemmillä portailla sitten päätettiin, että Vehkasaloon tehdään hakkuukeskitys.” Ikisalo myllätään puskutraktorilla savivelliksi.

Anni Kytömäki asuu Hämeenkyrössä.
Margaritan Kankariston kauppala on jossakin
Tampereen liepeillä”. Kuva teoksesta.

Anni Kyrömäen Margaritassa on kaikki menestysromaanin ainekset. Laskelmoidusti? Kenties, mutta kiistattoman osaavasti yhteen punottuina.  Mustana juonteena kulkevat kuolema ja kuoleman kosketus. Senni on lähellä kuolemaansa elimistön hylkiessä (hyperemesis gravidarum) kohdussa kasvavaa sikiötä. Senni oksentaa raskautensa ajan kaiken sisäänsä suostuttelemansa ruuan. Enää vain hieman yli kaksikymmenkiloinen Senni jää kuitenkin henkiin, mutta hänestä ulos leikatun vauvan kerrotaan kuolleen.

Vuosia myöhemmin poliosairaiden lääkintävoimistelijana Senni näkee Helsingin raajarikkoisten sairaalassa vaikeasti vammautuneen poliopotilaan, nelivuotiaan Oton, rautakeuhkoon kahlitun kuolemaansa lähestyvän pienokaisen. Potilaskansiosta hän löytää tiedon, jota on aavistellut: Otolla on sama syntymäpäivä kuin hänen kuolleeksi kerrotulla keskosellaan. Kun Otto on kuollut, rautakeuhko seisoo kuolleena kuin tyhjä simpukankuori.

Margaritassa on draamaa ja elämän tuomia yhteensattumia, sattuman oikukkaita leikkejä ihmisten elämillä. Tällaista elämän ”pilailua” on kirjassa jatkosodasta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alta pakoon juosseen ja jäljettömiin kadonneen kaakkoissuomalaisen Mikko Alfred Kilkkiniemen kohtalo, Sennille pieniä yksityiskohtia myöten mieleen syöpynyt rakastelu metsän keskellä Salokorven autiotuvan istutuskuusten alla juhannusyönä 1950 ja Vehkasalon jyrkkäreunaisen vajoaman pohjalta vuosia myöhemmin löytynyt luuranko. Senni uskoi rakastelevansa kylpylän nuoren vieraan, Aaro Kuusilehdon kanssa. Tälle hän oli luovuttanut neitsyytensä muutamaa päivää aiemmin veneretkellä Iso-Huhkaisen saarelle, vaikkei mies häntä kiinnostanutkaan. Ja Aarona hän piti tätäkin miestä. Suomen juhannusyö ei ole niin sysipimeä, ettei nukkuvan rakastettunsa kasvoja hyväilevä Senni olisi havainnut miehen itselleen umpivieraaksi. Juhannusyön kuuluisaa taikaa siis ja romaanin oikeutta olla romaani. Huiman tarinan Kytömäki yhtä kaikki kutoi. Sotaa paennut ja vuosia piileskellyt pasifisti Mikko eli kenenkään tietämättä Sennin isovanhempien autiossa mökissä keskellä suurta saloa.

Senni ei ole Margaritassa luonnon kanssa rinnalla eläjä, vaan luontoon sulautuva elollinen aines:
”Ikkunasta lipuu huoneeseen kultainen valo. Huhtikuun alun aurinko paistaa lumisateen takana. hiutaleet ovat niin kevyet etteivät ota laskeutuakseen. Katselen leijailua, kunnes putoan hiutaleiden joukossa hitaasti maahan, annan kiteiden raueta ja pehmenen pisaraksi. Hiutaleista sulanut vesi vaipuu pohjavesiin.

Margarita palkittiin koronavuonna. Myös Margarita kertoo kulkutaudeista kertoessaan tarttuvan ja vaarallisen polion etenemisestä 1950-luvun Suomessa. Kulkutautien ajoittaisista otteista kertovat Sennille myös helsinkiläiset paikannimet Ruttopuisto ja Kolera-allas. Kolera ja rutto ovat historiaa ja kohta sinne toivottavasti siirtyy myös covid-19.

Anneli kiittää kirjailijaa hienosta romaanista, joka antaa viimeisen sanan ikivanhalle helmisimpukalle, Sennin keskisuomalaiseen jokeen monien muiden simpukoiden kanssa pelastamalle! Suojelkaamme metsiä, sillä elämä jatkuu niissä: ”Kiviin kirjoittamalla ikuisuutta ei tavoiteta, mutta ihmisruumiiden ylösnousemus on tapahtunut puiden avulla, ne kurottavat jo taivaaseen.”

Anni Kytömäki: Margarita. WSOY 2020, 582 sivua.

Anni Kytömäen muut teokset Annelin kirjoissa:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/08/28/anni-kytomaki-kultarinta/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/10/18/anni-kytomaki-kivitasku/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta

Nautin eilen ja toissapäivänä lounaakseni hernekeittoa, Hakaniemen hallista ostamani ja siellä paloiksi sahatun savupotkan kanssa keittämääni.  Vallan erinomaiselta maistui! Siksi suupieleni värähtivät yläviistoon, kun luin Kare Hämäläisen kerrassaan mainiosta Väinö Linna -teoksesta Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta sodasta juuri vapautuneen Väinö Linnan häistä miehikkäläläisen morsiamen Kerttu Seurin kanssa.  Papin aamenen jälkeen syötiin juhla-ateria. Sellaiseksi oli tarjolla hernekeittoa.

Juhla-aterian jälkeen nuori pari lähti Kymenlaaksosta tulevaan kotiinsa Tampereelle. Junamatka kesti täyden vuorokauden. ”Häämatka oli tehty”, kuittaa Kare Hämäläinen.

Kuittaus kuvaa erinomaisesti Kare Hämäläisen paikoin monimielistä ilmaisua, virnistelyä ja sarkasmia.

Kansalliskirjailijaa on vaikeaa sijoittaa suoraan mihinkään kirjalliseen genreen, vaikka kaunokirjallisuuden suuren varjon alle sijoittuukin. Hämäläisen proosaratsu ei asetu valmiisiin pilttuisiin ja vaihtaa tuon tuosta laiduntaan. Teos on elämäkerrallinen pyrkimättä olemaan elämäkerta (oikeastaan välttää olemasta sitä). Vuonna 2006 ilmestynyttä Yrjö Varpion teosta Väinö Linnan elämä pidetään kirjailijan elämäkertana. Linna ei itse suostunut muistelmia itsestään kirjoittamaan vetoomuksista huolimatta.

Väinö Linnan syntymästä tulee joulun alla kuluneeksi sata vuotta. Siksi monia muitakin kirjailijoita on ollut samoilla aiheapajilla. Tiedemiesten ja taiteilijain artikkeleista kokoelman Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon (WSOY 2020) ovat toimittaneet Jyri Nurmi, Maria Laakso, Toni Lehtinen ja Pertti Haapala.

Suomen kielen tutkija ja tallentaja Pertti Virtaranta haastatteli Väinö Linnaa kaikkiaan kahdeksan tunnin ajan ääninauhoille vuonna 1973. Kirjailija oli tuolloin 53-vuotias ja kirjailijauransa huipulla. Sen jälkeen Linnasta on julkaistu mittava määrä kuvalehtihaastatteluja ja radioitu YLEn haastateltuja. Materiaalia siis on. Niistä on energinen ja tuottelias Panu Rajala toimittanut tälle syksyä teoksen Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Ehkäpä senkin vielä luen, vaikka Karo Hämäläisen teoksesta käy ilmi, että Linna puhui vain sen, mitä halusi puhua. Hänellä oli taito hallita ilmatilaa. Haastattelija saattoi joutua palaamaan vastaamatta jääneiden kysymystensä kanssa, kuten kävi Linnaa Suomen Kuvalehteen haastatelleelle Tuuli Reijoselle vuonna 1955.

Päivä on tehnyt kierroksensa. Se lukee Väinö Linnan hautapaadessa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Sanat ovat trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannesta osasta, Janne Kivivuoden ajatuksiin sijoitettuja. Janne Kivivuori on eräänlainen Väinö Linnan trilogian ideaalihahmo, oli myös Linnalle itselleen (ja Linnaa itseään), Karo Hämäläisen mukaan Väinö Tannerista esikuvansa saanut.

●●●

Kansalliskirjailijassa on monenlaisia aineksia, omille vuoroilleen jaksoteltuina. Kansalliskirjailijan juhlavuoden kunniaksi Linnan klassisilla suurteoksilla rahoiksi lyönyt WSOY haluaa Hämäläisen kirjan mukaan tuottaa Väinö Linnasta dokumenttifilmin, jonka Suomen kansa näkisi televisiosta. Käsikirjoituksen laatijaksi on valikoitunut Karo Hämäläinen, vaikka tämä heittelee kustantajalle piikkejä olettamastaan omasta hätävalinnasta ”suurten” kieltäydyttyä. Kirja ei ole filmisynopsis, vaan ikään kuin sen pohjalta kirjoitettu romaani, missä seurataan Väinö Linnan elämää ja käydään kahden viikon väliajoin läpi filmikäsikirjoituksen uusimpia liuskoja terhakan kustannusvirkailijan kanssa, koronan vuoksi välillä myös etäyhteyksin. Koronavuotta 2020 eletään ja aikataulu on tiukka. Samanaikaisesti dokumenttia myös filmataan ja pohdittavana on kovin tekstipainotteisen dokumenttifilmin riittävän kiinnostava kuvitus. Päähenkilöstä ei ole apua: hän kuoli liki 30 vuotta sitten.

●●●

Nuori Väinö Linna oli tietoinen omasta kirjailijakutsumuksestaan. Hän uskoi tulevansa vielä kirjoillaan kuuluisaksi. Hän oli kunnianhimoinen ja itserakas. Mutta kaksi ensimmäistä julkaisukynnyksen ylittänyttä käsikirjoitusta, Päämäärä (1947) ja Musta rakkaus (1948), eivät olleet kaksinaisia. Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen alkeisyrityksen Linna tarjosi jo vuonna 1943 kustantajalle nimellä Yli kahden rajan. Se oli nippu käsin kirjoitettuja papereita narulla yhteen sidottuina. Kustannusvirkailija Olavi Virolainen räplää narusolmun saksen kärjellä auki ja lukee saatekirjeen:

Kirjoittajahan on kokematon. Rutiininsa mukaisesti hän kostutti sormenpäänsä ja alkoi selailla käsikirjoitusta ja pysähtyi lukemaan lauseen sieltä, toisen täältä. Paperit olivat tuhruisia. Niissä paistoi keltaisia rasvajälkiä, murusia ja muuta kuonaa. Käsikirjoitusnippu toi olemuksellaan julki autenttisuutensa: Tässä on tekstiä suoraan rintamalta. Totuudenmukaisena. Rehellisenä. Kaunistelemattomana.

Linna oli kirjoittanut kirjaansa kannannokassa sodan hiljaisimpina jaksoina sotilaiden erilaisia lohkaisuja muistiin merkittyään. Mutta sotakronikoita vyöryi kaikkialta, laadultaan varsin heppoisia.
Virolainen pitää linjaa vääränä. Yhtään enempää niitä ei julkaistaisi sikäli kuin se hänestä olisi kiinni.
Hänestähän se oli kiinni, ainakin tämän käsikirjoituksen osalta.
Kirjailija-alun saama vastaus oli kieltävä. Väinö Linnasta ei tullut kirjailijaa, vielä.

Kun Tuntematon sotilas yli kymmenen vuotta myöhemmin joulun alla 1954 ilmestyi, oli uusi käsikirjoitusluonnos Sotaromaani kokenut kustantajan pöydällä säälimättömän kohtelun, vaikka kirjailijalle itselleen ilmoitettiin tarvittavan vain pieniä poistoja ja muutoksia.  Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijasta saa kuvan, että ilmestyminen oli osin tuurista kiinni. Linna oli itsestään itsetietoisena postittanut Sotaromaanin käsikirjoituksen syyskuun lopussa itselleen WSOY:n pääjohtajalle Yrjö A. Jäntille.
Ei hänellä ollut aikaa lukea jotain kirjoitusta kymmenen vuotta sitten soditusta sodasta. Käsikirjoitus hukkui nopeasti papereiden uumeniin.
Käsikirjoitus kuitenkin päätyi entiselle pääjohtajalle isä-Jalmari Jäntille, joka piti lukemastaan, mutta epäili, uskaltaisiko WSOY sitä julkaista.
Kun isä epäilee poikansa rohkeutta, hän ei jätä pojalleen vaihtoehtoja.”
Tuntemattomaksi sotilaaksi
nimetty käsikirjoitus alkoi edetä poistoineen ja murrerepliikkien tarkistuksineen.  

Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijassa käsitellään kirjailijan läpimurtoromaania sen ansaitsemassa laajuudessa. Linna oli lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tarkkaan ja useasti. Tuntemattomasta on jälkikäteen yritetty löytää Jukolan poikien sukulaissieluja. Ja onhan vastaavuuksia Linna itsekin nimennyt: Mäkilä muistuttaa Simeonia, Hietanen Juhania, Sarastie lukkaria, Määttä Lauria ja Koskela Lauria ja Tuomasta, hitusen Aapoakin.

Tottahan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoilla oli myös eläviä esikuvia, suoraan tai monista yhdisteltyinä, monet heistä rintamalta. Kannakselaisen pienviljelijän Antero Rokan esikuvana Linna piti valkjärveläistä Viljam Pylkästä, josta Karo Hämäläinen kertoo kirjassaan. Sotavuosien Pauli Santanen oli Hietanen, Lehtosesta tuli Lehto, Karitiestä Kariluoto. Tuttuja rintamakavereita oli ikuistettu muunneltuina ja tyypiteltyinä sotaromaaniin.

Kirjassa tehdään katsaus teoksen saamaan lehtikritiikkiin ja siinä erityisesti Helsingin Sanomien Toini Havun arvosteluun, millä Havu hankki itselleen poispesemättömän maineen viime vuosisadan Augusta Ahlqvistina. Havun kritiikki ei kuitenkaan ollut yksioikoisen kielteinen. Hän kehui Linnaa tyyliniekaksi ja tyyppejä loistaviksi. Havun kriittinen asenne oli ideologinen ja eettinen, ei esteettinen.

Kun Edwin Laine, kirjaa edes Karo Hämäläisen mukaan kokonaan lukematta, halusi ohjata lukijoiden omakseen ottamasta teoksesta elokuvan, Hämäläinen kuvaa kuviteltua neuvottelua tamperelaisessa ravintolassa hupaisasti. Linna esiintyy suurieleisesti, koska rakastaa saamaansa huomiota. Hän vaatii filmausoikeuksista miljoonan markan kertamaksun. Se vastaisi hänen kolmen vuoden palkkaansa Finlaysonilla ja vapauttaisi hänet vuosiksi vapaaksi kirjailijaksi. Tuottaja Toivo Särkkä pistää ylärajaksi 700 000 markkaa, mutta Särkälle ottamansa puhelun jälkeen Laine ilmoittaa miljoonasta sovitun ja sopimus päästään allekirjoittamaan. Kirjan rajaamisesta tulee sanaharkkaa, sillä Edwin Laine harkitsisi kommunisti Lahtisen mukaan ottoa. Linna pitää päänsä:
”Se on sun elokuvasi, mutta se on mun kirjani, ja joka ikinen sodassa ollut miäs tietää, että siellä oli kommunisteja. Oli kommunisteja, jotka Suomi-konepistooli kädessä puolusti Suamea kommunistista Neuvostoliittoa vastaan. Oli kommunisteja, jotka eivät halunneet ylittää vanhaa rajaa, eikä sen ylittäminen ollu helppoa kaikille muillekaan miähille.”

”Näin se olisi voinut mennä.”
Mutta Hämäläinen paljastaa, ettei mitään Suomen Filmiteollisuuden tarjoamaa ravintola-ateriaa ollut, vaan neuvottelut käytiin Linnan sairassängyn äärellä.  
Vaatimalla kertamaksua Linna osoittautui kokemattomaksi afäärimieheksi. Hän ei huomannut vaatia osuuttaan elokuvalippujen myyntituloista. Tuottaja korjasi muhkean sadon.

Ainakin itselleni vielä kiinnostavamman historian elokuvasta Karo Hämäläinen kertoo: Poliittinen johtomme yritti estää elokuvan esittämisen. Asialle lähti SDP:n puheenjohtaja, puolustusministeri Emil Skog ottamalla yhteyttä ulkoministeri Johannes Virolaiseen. Herran näkivät elokuvan loukkaavan Neuvostoliittoa, jonka kanssa oltiin 1950-luvulla hissun kissun. Pelko ei ollut aivan aiheeton: Neuvostoliiton suurlähetystö vetosi presidentti Urho Kekkoseen elokuvan kieltämiseksi, koska se vaikuttaisi kielteisesti maiden välisiin hyviin suhteisiin.
Edwin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuimpia kotimaisia aikuisten elokuvia, oletettavasti  Kulkurin valssin ja Juurakon Huldan suosion tasossa.  

●●●

Romaanin aloituslause on aina tärkeä, ehkä tärkein. ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi” -lauseen tunnistamme. Mutta Tuntemattoman sotilaan ensimmäistä lausetta muistaa harvempi:
”Niin kuin hyvin tiedetään, Jumala on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja viisas.”

Lause on Tuntematonta sotilasta edeltäneestä, suurromaaniksi tarkoitetusta Messiaasta, ”suomalaisen kirjallisuushistorian suurimmasta teoksesta, jota ei koskaan julkaistu”. Sen alle Väinö Linna liki musertui psyykkisesti. Hän oli kirjoittanut tekstiä kahvin voimalla:

”Kahvipannu täyttyi ja tyhjeni, ja kun Linna kolmatta kertaa peräjälkeen turhaan yritti liruttaa pannun pohjalta luovuutensa bensiiniä, hän potkaisi pannun pihalle. Pian se ilmestyi oikealle paikalleen täynnä tuoretta mutta kaiken aikaa laimeammaksi käynyttä korviketta.
Kunnes lopulta mikään ei auttanut.
Kesä oli kääntynyt elokuulle. Päivä lyheni huomaamatta ja paljon nopeammin väheni Väinö Linnan käyttövoima.”

”Toisin kuin usein on esitetty, käsikirjoitus ei ole kadonnut eikä Linna polttanut sitä kesäpaikkansa saunan uunissa”, Karo Hämäläinen kirjoittaa ja jatkaa: ”Jos Messias ilmestyisi nyt, sitä pidettäisiin ekspressionistisena mestariteoksena. Linnaa kenties verrattaisiin Alfred Döbliniin.”
Hän ei ehdota julkaisemista.

Kyllä Linna Messiaan kustantajalle lähetti. Kustantaja ehdotti sen 83 ensimmäisestä sivusta pienoisromaania. Enin osa joutaisi pois. Supistettua versiota nimellä Yksinäinen ei tullut. Jeesusta, Jumalaa, perkelettä ja nietzscheläisyyttä pohtinut käsikirjoitus oli suistaa jumalansa kieltäjän raiteiltaan. Hän etsi psykiatrista apua kaukaiselta tutultaan, suomalaiselta psykoanalyysin uranuurtajalta Veikko Tähkältä. Hämäläisen teos viipyy pitkään nyt jo 80-vuotta täyttäneen  psykoanalyytikon pakeilla ja saa kuultavakseen harvinaisen Linnasta tehdyn ääninauhan. Tähkä kertoo kuunnelleensa sen lukuisia kertoja.

Väinö Linnan demoni oli Messiaan aikoihin tamperelainen kollega Lauri Viita. Linnasta piti tulla suuri kirjailija, mutta Viidan runokokoelma Betonimylläri (1947) ja romaani Moreeni (1950) vetivät Viidan selkeään johtoasemaan. Lisäksi Moreeni käännettiin saksaksi ja ruotsiksi.  Ystäväänsä tervehtimään tulleen Viidan varsinaisia aiheita olivat uutiset hänen omasta menestyksestä. Linnalta puuttui läpimurtoteos ja hän oli jumittunut inhoamaansa elämään Finlaysonilla. Kilpaveljesten osat vaihtuivat kuitenkin tuota pikaa. Tuntemattoman sotilaan (1954) myötä Linnasta tuli Suomen puhutuin kirjailija.”Viita ei kyennyt käsittämään Tuntemattoman menestystä. Linnan voittokulku katkeroitti Viidan ja pahensi hänen mielenterveysongelmia”, Karo Hämäläinen kirjoittaa.Linna on kertonut ihailleensa Viitaa ja pelänneensä tämän ylivoimaisuutta. Mutta ”Viita vastasi Linnan lähestymisyrityksiin sanomalla, että Moreeni on ilman muuta arvokkaampi teos kuin Tuntematon sotilas. Pohjantähteä Viita kuvaili kurjaksi ryysyköyhälistön kirjaksi.
Linna, joka muuten oli nuukan miehen maineessa, maksoi Viidan taksimatkat ja jälkiverot.”

Linnasta oli tullut miltei yhdellä rysäyksellä rikas mies.

●●●

Rysäyksellä rikas mies. Tuntematon sotilas teki Väinö Linnalle mahdolliseksi irtisanoutua Finlaysonilta. Hän oli ollut tehdasduunari vain perheensä elannon välttämättömyydestä. Varakkaaksi muuttunut mies osti sen kummemmin mahdollisuuksiaan kalkuloimatta isohkon Käkisaaren maatilan Hämeenkyrön rajamailta. Tilan ensikatsomiseen hän otti mukaansa nuoren pirkkalaiskirjailijan Jaakko Syrjän. Mutta
”Linna oli päätöksensä tehnyt eikä halua sitä sotkettavan. Tässä vaiheessa perääntyminen tai tinkaaminen olisi maalaismaista. Se olisi pelkuruutta.
Yli että heilahtaa!”

Linna maksoi pyydetyn summan. Yritystä siirtyä kirjoittavaksi maanviljelijäksi oli, mutta tila osoittautui nopsasti suureksi rahanreiäksi ja jo 1960-luvulla Linna myi Käkisaaren. Vuonna 1955 ostetun tilan asuinrakennus oli saatu remontoitua, kun heinäkuun lopulla 1956 salama poltti sen. Vain sivurakennukset pystyttiin suojaamaan tulelta. Kirjallisuushistorian helmiä on se, että Linnan itsensä ollessa tulipalon aikaan matkoilla karjakon onnistui pelastaa Täällä Pohjantähden alla -romaanin käsikirjoitus yhdessä tilalla vierailleen Mihail Solohovin lahjaromaanin Hiljaa virtaa Don kanssa.

Kun Väinö Linna kuoli vuonna 1992, satuin kuulemaan YLEn radioesitelmän trilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Esitelmöitsijän mielestä Väinö Linna ei ollut työläiskirjailija. Ei hän sillä luonnehdinnalla sallinut itsekään itseään kutsuttavan. Suoraan kysymykseen, Oletteko työläiskirjailija? hän vastasi ”En”. Koskelan torpan haltijain suuri visio oli talonpoikaisuus. Tarina Akseli Koskelasta on kertomus hänen tiestään itsenäiseksi talonpojaksi. Esitelmä jysähti, sillä se rikkoi muuta Linnasta hoettua, silloin ja myöhemmin. Vähäosaisia kuvannut Linna on paketoitu meille työläiskirjailijana.

Pohjantähti-trilogian kolmannen osan ilmestyttyä WSOY järjesti hotelli Kämpissä tapaamisen tiedotusvälineiden kanssa. Näin Karo Hämäläinen purkaa keskustelua:
”Onko teille rakkaampi tehdasmiljöö, esimerkiksi puuvillatehdas, kuin pieni kyläyhteisö? Haluaisitteko tai suunnitteletteko kirjoittavanne joskus tehdasmiljööstä?”
”En rakasta kumpaakaan. Ei minulla ole mitään intoa kirjoittaa tehdasmiljööstä. Kaupunkikulttuuri on minun mielestäni epäterve ja biologisesti katsoen väkivaltainen ilmiö. Ainakin minulle suomalaisille luonteenomaisin yhteiskuntamuoto on agraarinen. Teollisen yhteiskunnan ilmiöt ovat useimmille suomalaisille ihmisille ainakin toistaiseksi vieraita.”

Kolmas osa ilmestyi 1962. Suomi oli tuolloin agraarinen yhteiskunta.

●●●

Täällä Pohjantähden alla -teossarjasta mielenkiintoisinta tietoa oli romaaniaiheen tuskainen etsintä ja sen löytyminen vihdoin. Linna oli miettinyt monia aiheita ja hylännyt ne. Sitten oivallus tuli Tuntemattoman sympaattisesta Vilho Koskelasta. Hän tajusi kirjoittaneensa Pohjantähden keskeisen juonen lyhennelmän Tuntemattomaan sotilaaseen kertoessaan siinä Koskelan taustasta. Tie trilogiaan oli auennut.

Kansalliskirjailijan herkullista antia on lukea viitteitä trilogian henkilöiden eläneisiin esikuviin. Janne Kivivuori tulikin jo. Häneen Linna kirjoitti paljon itseään, ihannekuvan itsestään. Räätäli Halme on saanut piirteitä paatoksellisuudessaan Yrjö Kallisesta, mutta ennen muuta Honkolan koulun sosialistiksi kääntyneestä opettajasta Kaarlo Saxmanista. Mielenkiintoisin on kuitenkin rovastin rouvan Ellen Salpakarin esikuva: IKL:n liehuva liekinvarsi Hilja Riipinen. Sitä varten Väinö Linna kävi lukemassa Eduskunnan pöytäkirjoja.

Täällä Pohjantähden alla -sarjan ensimmäinen osa sai sekin niskaansa Helsingin Sanomissa tiukan ryöpytyksen. Pitkän analyysin laatija oli tuleva Tampereen yliopiston Suomen historian professori Vilho Rasila. Rasila osoittaa lukuisin esimerkein, että Linna on monissa kohdin aikaansa edellä, toisin sanoen hän ei tuntenut sitä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua, jota hän kuvaa. Kuvaus ja historialliset faktat eivät kohtaa.
”Teos saattaa olla hyvää ihmiskuvausta, mutta tuon ajan torpparielämän kuvausta se ei ole”, Rasila ilmoittaa. Väinö Linna veti arvostelusta herneen nenäänsä.

●●●

Väinö Linnan elämän kuvaus klassikon aseman saaneiden suurten teosten jälkeen voi juoksuttaa pikakelauksella. Trilogian kolmas osa oli puserrusta ja tuskaa. Kirjailijaan iski masennus ja synkkämielisyys. Hän oli tyhjentänyt itsensä, vaikka oli vasta 42-vuotias. 

Pohjantähden jälkeisestä masennuksesta hän oli toipunut, mutta suuren projektin valmistumisen jälkeen elämä oli tuntunut tyhjältä eikä kirjoittaminen ollut luonnistunut. Puhe- ja esiintymispyyntöjä oli tullut yhtenään, ja niillä hän oli täyttänyt kalenterinsa. Olihan se ihan tärkeää työtä sekin, vaikka ei se kirjoittamisen veroista ollut. Kaksi vuotta sitten, talvella 1963, hänelle oli myönnetty Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Se oli nimellisesti annettu Pohjantähden kolmannesta osasta, vaikka näkiväthän muutkin kuin hän itse, että päätösosa oli trilogian heikoin, läpijuoksua vailla dramaattista ykseyttä.

Tuli sepelvaltimotukos ja kuolemanpelko. Ja tuli modernistien hyökkäys. Ei hän ainoa sen kohteeksi joutunut ollut. Maalitauluksi joutui myös suurilla historiallisilla romaaneillaan menestynyt Mika Waltari. ”Modernistit arvostelivat Linnan estetiikkaa vanhakantaiseksi ja maalaiseksi. Syttyi kirjallinen sota, jonka rintamalinjan toiselle puolelle ryhmittyivät WSOY:n maalaiset traditionalistit ja toiselle Otavan helsinkiläiset modernistit.”
Linna nieli syötin ja osallistui keskusteluun.

64-vuotiaana Linna oli jo halvaantunut puhekykynsä menettänyt raunio. Hämäläinen kuvaa sairaskohtausta edeltävää tapahtumaa, missä Väinö Linna ryntää aamutossut jaloissa räntälumisen Hämeenpuiston halki kohti öistä Aleksanterin kirkkoa hakaten lukittua ovea molemmilla nyrkeillään: ”Armahda! Herra armahda!” ”Jumala, päästä minut sisään!” Ovi pysyy kiinni. Laskekaamme tuo dramaattinen kertomus romaanitaiteen oikullisiin oikeuksiin, vaikka Jumala-suhde olikin Linnaa askarruttanut kysymys.

Linna käytti romaaniensa teoreettisena oppi-isänä Axel Matsonia ja tämän kirjaa Romaanitaide.  Onnettomuudekseen hän luotti Matsoniin, kun tämä ryhtyi kääntämään englanniksi Tuntematonta sotilasta. Ei-natiivin käännöksestä tuli kuulu kehnoudestaan ja siihen sammui yhdysvaltalaisten kustantajien kiinnostus Väinö Linnaan.

Tupakka-addikti Väinö Linna kuoli keuhkosyöpään 72-vuotiaana vuonna 1992. Hän sai akateemikon arvon tieteen arvonimikiintiöstä vuonna 1980. Hänet oli nimetty Tampereen yliopiston kunniatohtoriksi. Hänen nimelleen on omistettu puisto Amurissa, aukio Finlaysonin tontilla ja lukio Urjalassa. Hänen kuvansa painettiin 20 markan seteliin ja tänä vuonna hänestä on lyöty kahden euron erikoiskolikko.

Isänmaa on muistanut monin tavoin kansalliskirjailijaansa, joka teini-ikäisenä sievaantui tienestimaatalon navetan takana lemuavan pohjattoman kusikaivon tyhjentämiseen käsipumpulla, sanoi itsensä irti ja nousi Urjalasta Tampereelle ajavaan linjuriin. Lehmänvirtsakaivon tyhjennysyrityksen kuvaus on Karo Hämäläisen kirjan vavahduttavimpia ja mieleenpainuvimpia kuvauksia. Sääliksi kävi poikaa.

Kare Hämäläisen teos on raikas ja rosoinen. Yksi roso on kuitenkin moka tai ”moka”, oikeammin MOKA. Sivulla 208 Hämäläinen haluaa kertoa, montako (xx) painosta Tuntemattomasta sotilaasta on otettu ja kuinka suureksi (xxx xxx) kokonaislevikki on yltänyt. Versaalilla hän muistuttaa itseään siitä, että luvut on tarkistettava (HUOM!) kustantajalta. Tekemättä jäi, niin se kuin vihoviimeinen oikokulu. Lukija tuntee myötätuntoista kirvelyä oivallisen kirjailijan puolesta. Vaikka olin tulkinnassa kahden vaiheilla (= moinen pilailu Karo Hämäläiseltä varmaan onnistuu), olen liian sovinnainen laskeakseni mokaa/ ”mokaa” hulvattomaksi ja tarkoitukselliseksi irrotteluksi kuvaamaan ”filmihankkeen” aivan liian kireää aikataulua. Luvut olisivat näet kiinnostaneet lukijaa.

Sulkekaapa kirja suosioonne! Kirja ansaitsee sen.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Romaani Väinö Linnasta. WSOY 2020, 407 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Olihan se syytä lukea uudelleen, yli 55 vuoden takaisen ensilukemisen jälkeen. Sentään Väinö Linnan syntymästä tulee kuluneeksi joulun alla sata vuotta. Karo Hämäläinen nosti hänet oman teoksensa nimessä kansalliskirjailijaksi. Oikea ja varsinainen kansalliskirjailijamme on tietenkin Aleksis Kivi ja sellaisena pysynee.

Linnan merkkipäivän kunniaksi halusin Tuntemattomani lukea, ennen itsenäisyyspäivää. Mieluummin alkuperäiskirja kuin elokuva. Vuosien ajan olemme tottuneet itsenäisyyspäivänä näkemään televisiosta Edwin Laineen Tuntemattoman vuodelta 1955. Tätä kirjoittaessani en tiedä, jatkuuko traditio vai korvaako vanhan Aku Louhimiehen uustulkinta vuodelta 2017.  Viime vuonna niin taisi tapahtua, vaikka samanaikaisesti Louhimiehestä oli tullut monien näyttelijäin tuomioissa ohjaaja-asemaansa väärin käyttävä hylkiö.

Itselläni oli myös toinen syy lukea Tuntematon sotilas uudelleen: YLE:n pitkäaikainen kirjamies Seppo Puttonen, joka alkukesästä ilmoitti lukevansa kuluvan vuoden aikana uudelleen Väinö Linnan koko tuotannon. Minulle Tuntematon ja Karo Hämäläisen oivallinen teos Linnasta riittänevät.

Ei löytyne sellaista, mitä Tuntemattomasta ei olisi sanottu aiemmin. Paloaukealta sotaan joutuvat ovat nuoria, nuoret miehet kaikki omin äidinsilmin nähtyinä rehvastelevia ja pelkääviä lapsia vasta, Edwin Laineen elokuvan sotamiehet sen sijaan jo miltei äijänrahjuksia. Louhimiehen näyttelijävalinta on paljon lähempänä kirjaa. Molemmissa näyttelijäin valintojen onnistuminen on ollut aivan keskeinen seikka, sillä Tuntematon sotilas on ennen muuta ihmistyyppiteos. Värikkään kielen lisäksi juuri tyyppigalleria on ominaisuus, josta valtakunnan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko, Helsingin Sanomien Toini Havu antoi arvostelussaan kiitosta.

Linnan teosta uudelleen lukiessani joukosta nousi neljä sotilasta ylitse muiden, jos sympaattinen ryhmäjohtaja Vilho Koskela jätetään pois luvuista. Ykköseksi nousi Vanhala, Linnan kuvauksen mukaan lihavahko hiljainen ujokki. Lukiessani näin silmissäni Leo Riutun tuikkivat nauravat silmät ja kasvojen virnistyksen, kun Vanhala kopio havaintoihinsa virallisen sotapropagandan sanastoa kyytipoikana hihitys.

Kun eversti vaatii väsymyksestä nääntyneitä vesisateessa marssivia sotilaita raskaine kantamuksineen vain kestämään, Vanhala toteaa: ”Hi-hi. Kyllä korpisoturi jaksaa. Sisukimput painaa vaan. Hi-hi-hi.” Kun venäläisiltä sotavangeilta saadaan kuulla, että suomalaiset ja inkeriläiset ovat tsuhnia, Vanhala nappaa termin myöhempään käyttöönsä: ”Suhna marssii.” Vanhalan lohkaisut pitkin kerrontaa ovat kirjan herkkua, vaikka monet niistä suomalaisten suissa myöhemmin kuinka toistettuja tahansa. ”Se parhaiten nauraa, joka toisille kuoppaa kaivaa. Hi-hihi” Vanhalasta tuli kansan yhteisomistusta.

Yhteisomistusta on tullut tietenkin myös kannakselaisesta pienviljelijästä, talvisodan tulikasteen saaneesta Antti Rokasta, joka ei sotaherroja teitittele eikä sanavalinnoillaan heitä kavahda. Hän tietää puhuvansa sotastrategiassaan asiaa. Laineen elokuvan Rokka ei ole syöpynyt mieleeni: Reino Toivosen nimi piti luntata netistä. Eero Aho sivustalta saartamaan koukkaavien hyökkääjien ammattimaisena konekiväärillä suolaajana on sen sijaan jäänyt muistikuviini. Sarjatappaja tulee tilanteen pakottamana myös pohjoishämäläisestä kommunistista, sitkeästä ja kriittisestä sotamies Yrjö Lahtisesta, jota Laineen elokuvassa näytteli tamperelainen leukapieliään rooliin sopivasti kiristellyt Veikko Sinisalo. Vaikka Lahtisesta tulee kirjan mukaan eristynyt tyyppi muiden vierastaessa tämän ideologishajuista sotakritiikkiä ja herravihaa, Lahtisen kaatumisen lukija kokee yhdeksi vavahduttavimmista. Hän kaatui liian vahvan velvollisuudentuntonsa seurauksena. Karo Hämäläisen kirjasta saamme lukea, että Laine olisi halunnut jättää Lahtisen elokuvasta tyystin pois, mutta Linnan voimakkaan protestin seurauksena otti mukaan: Kommunistit olivat jatkosodan vuosina muutakin kuin käpykaartilaisia tai valtion turvasäilöön telkeämiä.

Kolmas joukosta ylitse muiden nouseva sotilas on varsinaissuomalainen pikkuviljelijä (9,5 hehtaaria ”helveti huono maat”), ryhmäjohtaja alikersantti Urho Hietanen. Venkoilijalle antoivat fyysisen hahmon Heikki Savolainen ja Aku Hirviniemi. Hietanen hauskuttaa miehiä höpinöillään, jotka hän yleensä päätti sanoihin: ”Kyl mä vain kauhiast ihmetelen.” Tunnetuimpia on vanhan rajan ylitys kesällä 1941: ”Nyt juur! Täl hetkel Hiatasen poika astus ulkomail.” Hietasen haavoittuminen ja kuolema ovat teoksen ja etenkin Laineen elokuvan järkyttävimpiä kohtauksia. Punaisen Ristin kuljetusautoa vastaan hyökätään ja sokeutunut, tajunnan liki salpaavasta päävihlonnasta kärsivä Hietanen yrittää pelastaa palavasta autosta muita haavoittuneita, siinä vain osittain onnistuen. Jaloistaan halvaantunut kuorman etummainen palaa auton mukana elävältä.

Neljäs ylitse muiden on tietenkin tyly, kova, orpona kasvanut Lehto, koko maailmaa ja etenkin heikkoutta vihaava nuorukainen Tampereen liepeiltä. Åke Lindman antoi hänelle fyysisen hahmon. Lehto uskoi selättäneensä kuolemanpelkonsa, kun venäläiset hävittäjät sahasivat pommeineen rangaistusvartiossa seisovaa keksienvarastajakolmikkoa, Lehto heistä keskimmäisenä. Mutta ei hänkään säästynyt kuolemanpelolta. Hän koki sen juuri hetkeä ennen kuin konekiväärin panokset iskivät häneen pimeällä polulla, repivät hänen vatsansa auki ja halvaannuttivat hänet vyötäröstä alaspäin.

Vastenmielisin sotamiehistä on Oskari Rahikainen, etuileva pinnari, lusmu ja parittaja jostain päin Pohjois-Karjalaa. Rahikainen on kauppamies, ahne ja vikkelä kaatuneiden venäläisten taskujen tyhjentäjä ja sotilasarvon merkkien rinnuksilta repijä. Hän keskittyy varastamaan ruokaa mutta joutuu lopulta tilanteeseen, jossa hänen on jaettava saaliinsa koko ryhmälle. Kenelläkään ei ole rahaa tehdä kauppoja. Laineen filmistä muistamme Kaarlo Halttusen, aika maltillisen miehen.

Väinö Linnaa on kritisoitu teoksen naiskuvauksista. Kritiikki on aiheellinen. Kirja leimaa lottia ja tekee Jorma Kariluodon morsiamesta lähinnä kauniin kanan. Louhimies tasapainotti elokuvassaan naiskuvaa mutta joutui niin tehdessään ohittamaan kirjan.

Sotilaiden halveksunta kukkoilevia upseereita kohtaan on Tuntemattoman sotilaan ydinjuonne. Sotilaiden ylenkatse kohdistuu ennen muuta Lammioon, mutta hänen lisäkseen ainakin taistelulähetti Mieloseen, ”kapitulantti” Sinkkoseen ja everstiluutnantti Karjulaan. ”Lammion äänensävy ja hänen ylimieliset sanansa pistivät häntä sielun pohjaan saakka, ja tästä hetkestä Lehto vihasi Lammiota synkästi ja leppymättömästi.”
”Tuon perkeleen kuovin ne siihen nyt sysäsivät. Ihme, ettei se vaatinu kunniatekkoo.”
(Rahikainen kaatuneen kapteeni Kaarnan tilalle nimitystä Lammiosta);
”Tuo se jos linjaan ilmestyy, niin se kuolee. Ellei edestäpäin osu, niin takaa sattuu.” (tuntematon miesääni Lammiosta);
”Helvetin keskonen se siinä kukkoilee. Senkin riukusääri. Mies on niin kuin kusiainen ongenkoukussa ja repii naamaansa niin kuin paremmatkin.” (joku miehistä Lammiosta; keskoseksi Lammiota haukkui ainakin kerran Rahikainen);
Itse sota hoidetaan kunnialla, mutta tyhmiä äkseerauksia ei siedetä.  Sodan alussa kaatunut Kaarna ja ”oma mies” Koskela saavat jopa kaikkia ja kaikkea vihaavan Lehdon kunnioituksen.

Euroopan ja Suomen tilanteesta miehet eivät paljon välitä. Kun miehiä kutsutaan radion äärelle kuulemaan presidentin puhetta, jossa tämä ilmoittaa sodan alkaneen, puheen kuuntelu katkeaa kuin kananlaulu, kun uusia tykkejä kerrotaan juuri tuodun. Julkilausuttuja poliittisia tilannenäkemyksiä on vain Lahtisella (”Saatte nährä pojaat, että tästä tulee kahina. Se yks kohjo sieltä Saksasta lähtee ensin, ja meirän nilkit painaa perässä. Meinaan, se on repiny suutansa siihen malliin, ettei yhtään tarvitte epäillä.”). 

Linnan teos tuo vielä rajummin kuin elokuva näkyviin Suomen toivottoman tilanteen rauhan koittaessa. Kovin uhrauksin vallatuilta alueilta vetäytyminen samalle linjalle muun Suomen puolustuksen kanssa aikaansaa miehissä välinpitämättömyyden. Se on mielentiloista vaarallisin. Suomi ei olisi voinut enää tehdä vastarintaa. Mieshukka oli hillitön. Sen osoittaakseen Väinö Linna pani kaksi keskeisintä miestä pois pelistä, taitavan Koskelan kaatumaan ja ylivertaisen Rokan haavoittumaan. Jäljelle jäi ketä jäi, Paloaukealta lähteneistä ei juuri ketään. Vanhala ja kainuulainen Määttä sentään.

Kirjan aloituslause on kirjan tärkein lause, aina. Toiseksi tärkein on kirjan viimeinen lause. Tietokilpailukysymys tuiki tutusta kirjasta: Miten Tuntemattoman sotilaan aloituslause kuuluu? Ja millaisiin sanoihin Linna päätti mammuttiteoksensa? (Vastaus löytyy tämän jutun lopusta, mutta kandee silti yrittää muistaa.)

Tuntematon sotilas yhdisti suomalaiset harvinaisella tavalla lukevaksi kansaksi. Sodan kokeneet ja sen jälkeiset miessukupolvet lukivat Tuntemattomansa, vaikka eivät juuri muuta kaunokirjallisuutta seuranneetkaan. Joku tuntemani keski-ikäinen mies on kertonut lukeneensa kirjan useamman kerran, vaikkei kirjoja harrastakaan. Tuntemattoman kanssa liki tasoihin (?) saattoi päästä Sofi Oksasen Puhdistus, ainakin tuli kunnon kakkoseksi, kuten Suomi tuli sodassa suurta sosialistista neuvostotasavaltojen liittoa vastaan. ”Kahden parhaan joukossa”, ilmaiseen saman Karo Eskola Linna-teoksessaan Kansalliskirjailija.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas. WSOY 1955, 594 sivua.

Alku- ja loppulaseet:
Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.
Aika velikultia.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Kalevi Kalemaa: Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä

Suomen kommunistisesta ja sosiaalidemokraattisesta työväenliikkeestä erityisesti 1900-luvun kuudelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä on ilmestynyt mittavat määrät tieteellistä tutkimusta.  Kyntämätöntä peltoa ei löytyne.  Nyt isä ja poika Ryömästä tuhdin teoksen julkaissut kirjailija Kalevi Kalemaa on itsekin tutkinut sotien välisten vuosikymmenten poliittisesti kiehtovaa historiaa ja tuon ajan keskeisiä vasemmistolaisia aktivisteja. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme elämäkertaa: Raoul Palmgren. Suomalainen toisinajattelija (1984), Elvi Sinervo. Vuorellenousija (1989) ja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Sörnäisten tyttö (1991). Ja nyt sitten Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä.

Uusimmassa teoksessaan Kalemaa on voinut käyttää aiempien teostensa taustatyötä, lähteitä ja päätelmiä, sillä kaikki kolme henkilöä liittyvät erottamattomasti etenkin Mauri Ryömän (1911−1958) henkilöhistoriaan. Raoul Palmgren oli liittolainen, mutta myös vastustettava, Elvi Sinervo oli vaimo ja yhteisten lasten äiti ja Sylvi-Kyllikki Kilpi Elvin siskona tannerilainen poliittinen vastustaja ja Ryömän Ilkka-pojan huoltaja Ryömän ja Sinervon vankeusvuosina. Kilpi oli lopuksi myös samalla puolella barrikadia, SDP:stä SKDL:ään siirtynyt Suomi-Neuvostoliitto-seuran puheenjohtaja sotien jälkeen.

Hannes Ryömästä on ilmestynyt syvävalaisua yli viisikymmentä vuotta sitten, jolloin ilmestyi Hannu Soikkasen teos Hannes Ryömä. Tiennäyttäjät 3. Suomen työväenliikkeen merkkimiehiä Ursinista Tanneriin (1968). Vierähtänyt aika vaatii uuden tarkastelun. En kuitenkaan pysty vertailemaan Soikkasen ja Kalemaan teoksia.

Hannes Ryömän (1878−1939) ja Mauri Ryömän suhdetta Kalevi Kalemaa ei kuvaa isämurhan käsitteellä, vaan on valinnut sofistikoidumman ilmaisun ”historian erottamat”.  Hannes Ryömä Väinö Tannerin läheisenä aisaparina lukeutui sisällissodan ja toisen maailmansodan välivuosikymmeninä sosiaalidemokratian oikeaan siipeen ja molempien miesten kauna, vastenmielisyys ja kammo kommunismia kohtaan pysyi rakoilemattomana. Poika takertui SDP:hen, vaikka ajatteli kuin kommunisti ja tavoitteli jäsenyydellään SDP:n murentamista, ainakin linjan jyrkkää kääntämistä. Hän oli Väinö Tannerin hellittämätön vihamies. Viha oli molemminpuolinen.

1990-luvulla Paavo Lipposen kampanjoi ponnekkaasti sosdemliikkeen suurelle miehelle Väinö Tannerille suuren valtiomiehen statusta.  Tannerin merkitystä 1900-luvun valtiollisessa historiassamme ei käy kiistäminen, siinä määrin tukevat ja pitkäkestoiset asemat hänellä oli poliittisessa päätöksenteossa ja Suomen ratkaisuissa. Mutta mihin suon mutasilmään ja miksi sosiaalidemokraattinen puolue on upottanut Hannes Ryömän, joka ainakin Kalemaan kirjassa pitkään rinnastui näkemyksiltään ja vaikutusvallaltaan Tanneriin? Se oli itselleni yksi syistä tarttua Kalemaan teokseen. Kaapissa täytyy olla luuranko.

Löytyihän se.

HANNES RYÖMÄ

Kalemaa kuvaa eloisalla lehtimiestaidollaan karkkulaisen maalaistalon teräväpäisen pojan pääsyä ajalle epätyypillisesti lyseoon. Olihan Hanneksen opintie alkanut vaatimattomasti kiertokoulusta. Yksi Suomen ani harvoista lyseoista sijaitsi Hämeenlinnassa. Vanhasuomalaisuuteen ja kristillisyyteen kasvanut Hannes löysi koulutiensä varrelta nuorisoseuraliikkeen ja suutari Eetu Salinin agitaatioesitelmän kautta poikkeavan näkökulman yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Vanhaan maailmankuvaan syntyi railo, ainakin hiusmurtuma.

Suomen Työväenpuolue perustettiin Turussa samana vuonna 1899, kun Hannes Ryömä pääsi hyvin arvosanoin ylioppilaaksi ja lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Forssan puoluekokouksessa 1903 puolue muutti nimensä sosiaalidemokraattiseksi.

Hannes ei saanut 1910-luvun alussa nuorisoseuraliikettä veivatuksi yhdeksi haaraksi työväen liikehdinnälle. Hän jätti nuorisoseuran, kun häntä ei valittu enää sen hallitukseen. Raittiusmies Hannes Ryömä innostui nyt osuustoiminnasta. Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen hänestä tuli Ylioppilaiden sosiaalidemokraattisen yhdistyksen jäsenyyden myötä. Ajan toinen suuri vallankumouksellinen ajatussuunta, darwinismi, horjutti kristillistä arvopohjaa, mutta lääketieteen lisensiaatiksi 1908 valmistuneella Hanneksella kristillinen ajattelu sinnitteli vielä. Kun 1923 säädettiin uskonnonvapauslaki, Ryömä kannatti kirkosta eroamisprosessin helpottamista ja puolueensa tavoin kirkon ja valtion eroa. Sosiaalidemokratiansa kivijalaksi hän määritteli tieteellisen maailmankatsomuksen, yhteiskunnallisen edistyksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden.

Hannes Ryömä toimi 1910-luvulla lääkärinä useilla paikkakunnilla eteläisessä Suomessa. Rekisteröityneitä lääkäreitä oli Suomessa vain kourallinen ja heidän asioimiskielensä oli ruotsi (Lääkäriliiton kortistossa noin 360 lääkäriä). Hannes Ryömä vaati äänekkäästi suomenkielistä lääkärikoulutusta. Kunnanlääkärijärjestelmään oltiin vasta koemielessä siirtymässä ja kansa turvautui puoskareihin ja luontaislääkityksiin. Hannes Ryömän hakemuksia kunnissa karsastettiin. Hän oli hankkinut jo Helsingissä kyseenalaisen työläislääkärin maineen. Hänen luokseen hakeutui vähävaraista kansanosaa ja usein hän auttoi maksutta. Vasta teollisuuskaupunki Tampereella maine luettiin ansioksi. Lääkärikunnan oikeistolaisuus tuli esiin sisällissodassa: punaisten oli liki mahdotonta saada haavoittuneilleen ammattilääkärin apua. (Punaiset syyllistyivät syntyneeseen tilanteeseen myös itse ampumalla Länkipohjassa kaksi Suomen Punaisen Ristin tunnuksin työskennellyttä lääkäriä.)

Vuosisadan alkupuolisko oli keuhkotauti- ja tuberkuloosihurrikaanin aikaa. Hannes Ryömä oli aktiivisesti mukana varakkaan helsinkiläisrouvan Augusta af Heurlinin Suomen ensimmäisessä suuressa varojenkeruukampanjassa saada maahan vähävaraisille keuhkotautisairaala. Harjavallan tuberkuloosiparantola valmistui viiveellä ja avattiin vuonna 1925.

Helsinkiin palattuaan Hannes Ryömä perusti Uudelle ylioppilastalolle kylpylän. Sillä ei kuitenkaan ollut tekemistä aikansa huuhaa-villityksen ”kuhnimisen” kanssa, missä kaikki hoito perustui kylpyihin. Liikkeen oli käynnistänyt saksalainen puuseppä Louis Kuhn, joka luomassaan teoriassa selitti kaikki sairaudet pahojen aineiden kasautumisena kehon eri osiin. Kuhnimisusko oli Kalemaan mukaan liki Euroopan laajuinen.

Sosiaalidemokraattien ajautuminen 1917 äärisiipensä vallananastukseen ja vallankumoukseen seuranneine sisällissodan kauhuineen on seikkaperäisesti tutkittua historiaa. Ryömä oli ajanut ennen sisällissotaa yhteistä kansanpuolustusta, mutta ajatus oli tyrmätty SDP:ssä. Aseellinen toiminta ei Hanneksen mukaan kuulunut työväenliikkeelle. Ryömä yritti sodan osapuolten välillä rauhanneuvotteluja saadakseen sodan katkaistuksi, mutta epäonnistui. Tuolloin rauha ei vielä kiinnostanut punakaartilaisten johtoa. Sen sijaan he vaativat osuusliike Elantoa luovuttamaan elintarvikkeensa. Hallintoneuvosto, jossa myös Ryömä istui, oli valmis myöntämään luottoa tiukkoja maksusitoumuksia vastaan, mutta muuten vastaus oli tyly: ”Jos sotaa käydään, on sitä käytävä muilla kuin Elannon varoilla.” (Oletan kuitenkin, että Elanto ei koskaan saanut antamansa luotoa takaisin.)

Hannes Ryömä valittiin vuoden 1919 eduskuntavaaleissa vakuuttavalla yli 31 000 äänellä kansanedustajaksi Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä. Hän oli kansanedustajana aina kuolemaansa 1939 saakka. Eduskuntaryhmänsä puheenjohtajana hän oli useamman kerran ja kahdesti ministerinä, ensin presidentti Lauri Kristian Relanderin nimittämässä Väinö Tannerin sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa 1926−1927 sekä presidentti Kyösti Kallion nimittämässä Suomen ensimmäisessä punamultahallituksessa, pääministerinä A.K. Cajander.

Kun sosiaalidemokraatit kokosivat toimintakykyisiä toimijoitaan liikkeelleen katastrofaalisen sisällissodan jälkeen ja Edvard Valppaan toimittamaja loppupäivinä Algots Untolan sijaistama Työmies-lehti oli valtiovallan toimesta lakkautettu, koettiin välttämättömäksi perustaa uusi julkaisu. Toimiluvan saanti takkusi, mutta vuoden 1918 lopussa Suomen Sosiaalidemokraatti sai ilmestymisluvan. Vastentahtoisesti Ryömä joutui sen päätoimittajaksi, koska sopivampaa ei löytynyt ja Ryömä oli käynyt omaa sanasotaansa Työmiehen linjasta. Ryömä oli ennen sisällissotaa vaatinut toistuvasti Valppaan erottamista päätoimittajuudesta, sillä Valpas oli muiden muassa jättänyt julkaisematta Hannes Ryömän punakaartien varustautumisesta varoittavan artikkelin. Ryömä piti Valppaan linjaa yhtenä vaikuttajana sotaan ajautumisessa.

Päätoimittajuudesta ei tullut pitkäikäinen, mutta se toi esille Hannes Ryömän näkemykset ajan polttavista kysymyksistä. Ryömä oli toisen osuustoimintamiehen, Väinö Tannerin, aisapari. Vaikka he ajattelivat samankaltaisesti, miehissä oli eroja. Kalemaa luonnehtii Ryömää realistiksi ja Tanneria materialistiksi, jolle kaikki henkinen ja luova oli hölynpölyä. Molemmat olivat jyrkkiä kommunismin vastustajia. Kommunismin kitkemisessä tuli käyttää Ryömän sanoin ”kirurgin veistä”. Punaisten armahdus oli SDP:lle kiusallinen ja kaksipiippuinen kysymys. Amnestian tielle J.K. Paasikiven hallitus kuitenkin vuonna 1918 lähti, sillä vankiloiden ja vankileirien ahtaus, nälkään näännyttäminen ja hirvittävät ulkoiset olot alkoivat herättää huomiota myös ulkomailla. Armahdus oli mittava, muttei ehdoton. Teloitus oli mahdollista enää vain senaatin luvalla mutta vankiloihin jäi edelleen noin 10 000 punaista.

Ryömän mielestä Itä-Karjala kuuluu Suomelle, vaikkei hän hyväksynyt aseellisten joukkojen lähettämistä Karjalaan. Idästä tulleisiin pakolaisiin hän suhtautui kylmäsi: keskitysleirille!

Hannes Ryömä kuului Moskovaan matkustaneeseen valikoituneeseen Tarton rauhansopimuksen allekirjoituslähetystöön. Lehtimiehenä hän näki, koki ja kuvasi Neuvosto-Venäjän suuren kurjuuden ja ränsistyneisyyden. Lehtimies-lääkärin silmin valtavan keisarikunnan romahdus oli ollut täydellinen:

”Niistä (Pietari ja Moskova) saa käsityksen, kun kuvittelee, että Helsingissä olisivat kaikki kauppojen ovet kiinni ja näyteikkunat laudoilla peitettyinä, sitten siellä täällä kadun kulmassa jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallista limppuaan ja että raitiovaunut, sikäli kun kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi tyhjinä, sillä niihin pääsy on vain etuoikeutetuilla, sotilailla ja sen sellaisilla, toisten saadessa tehdä taipaleensa jalkaisin, sikäli mikäli eivät mahdu riippumaan raitiovaunujen ulkoisiin osiin, joissa on mitä kummallisimmissa asennoissa eläviä ihmisiä. Kaduilla kulkee vinhaa vauhtia ihmisiä kelkat perässä ja kaikilla on jotain kantamista, millä jokin elintarvikemytty, millä muutamia puupalikoita, lämmitykseen aijottuja.”

Jos Valppaan aikaan Työmiehestä oli käyty linjakiivailua, rajasodat jatkuivat myös Hannes Ryömän toimittamasta Suomen Sosiaalidemokraatista. Ryömä luettiin SDP:n oikeistosiipeen ja hänen koettiin sopuilevan liikaa ”porvareiden” kanssa. Tanner−Ryömä muodostivat revisionistisen oikeistososiaalidemokraattisen akselin. Heistä Tanner oli kompromissiton, Ryömä sentään suostui kuuntelemaan.

Kansanedustajana Hannes Ryömälle sälytettiin miltei yksinoikeudella kaikki terveyspoliittiset asiat. Ne eivät olleet SDP:n agendalla kovin korkealla. Raittiusmiehenä Ryömä oli jyrkkä kieltolain kannattaja.

Kysymys Suomen kansallisesta armeijasta (yleinen asevelvollisuus ja suojeluskunnat) oli SDP:ssä arka asia, jota kierrettiin kuin kissa kuumaa puuroa kahdessa peräkkäisessä puoluekokouksessa. Ryömä halusi uskoa, että demokratia ja kaikkien yhdenvertaisuus turvaavat rauhan ja estävät sodan eli mitään armeijaa ei tarvita. Kun Tarton rauhansopimus on saatu, suojeluskunnat lakkaisivat itsestään. Lisäksi niiden jäsenistön enemmistö on talonpoikaisväestöä, jota olisi hyvin vaikeaa käyttää demokratiaa vastaan vaikka johto ajattelikin toisin.

Puoluetta repi kahden vuosikymmenen ajan kysymys hallitusyhteistyöstä muiden poliittisten voimien kanssa. Tanner ja Ryömä olivat yhteistyölle myöntyväisiä: asioita voidaan parhaiten edistää hallituksesta käsin. Yhteistyö ei kuitenkaan joutunut koetukselle 1926, kun maahan nimitettiin Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Tanner oli menettänyt omiensa kannatusta eikä asettunut enää puheenjohtajaehdokkaaksi. Tilalle valittiin Väinö Hupli. Tannerin epäsuosiota jäsenistössä ja sisäisessä oppositiossa kasvatti tilanne, missä Tanner sairastuneen presidentin sijaisena joutui toukokuussa 1927 ottamaan vastaan suojeluskuntien juhlaparaatin Senaatintorilla. Historian ilkikurisuutta!

Tannerin hallitus sai kansan suussa lisänimen ”Väinölä”. Sen ministereistä viisi oli Väinöjä (Tanner, Vuolijoki, Voionmaa, Hupli ja Hakkila). Ryömä valtionvarainministerinä joutui kohtaamaan SDP:tä repivän kysymyksen Etsivän Keskuspoliisin (työväenliikkeelle ”ohranan”) määrärahoista. Ryömä oli EK-vastainen. Kalemaa ei kerro, miten budjettikohtaa käsiteltiin hallituksessa ja lopulta ei-sosialistienemmistöisessä eduskunnassa. Oletan EK:n saaneen rahansa, vakoilihan se tuolloin ennen muuta piilokommunisteja.

Vuonna 1928 avautui lääkintöhallituksen pääjohtajan paikka, kun edeltävä johtaja Akseli Koskimies sai herneen nenäänsä siitä, että hänen päätirehtöörin tittelinsä muutettiin pääjohtajaksi (oi noita prinsessoja patjanalusherneineen!) Kansallisella Edistyspuolueella oli kolmen keskushallituksen pääjohtajuutta, Kokoomuksella peräti neljä ja maalaisliitolla yksi. 60 kansanedustajallaan SDP oli maan suurin puolue. Oli aika korjata keskusvirastojen pääjohtajavinouma. Ehdolle oli kuitenkin asetettu Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja, jyrkän oikeistolainen tohtori Eino E. Suolahti. Presidentti Relander nimitti virkaan lääketieteen lisensiaatti Hannes Ryömän. Suolahden syrjäyttämisestä nostettiin melkoinen mekkala. Mutta Ryömän nimitys oli laillinen.

Ryömä kääri hihat: Maahan tarvittiin lääninsairaaloita ja kunnallisia sairaaloita, tuberkuloosiparantoloita sekä eläinlääketieteellinen koulutus, jottei eläinlääkäreiksi tarvitse kouluttautua ulkomailla. Lääkäreiden koulutusta on parannettava ja lääkäreiden oikeutta kirjoittaa kieltolain vastaisesti pirtureseptejä rajoitettava. Raittiusmies Ryömä paheksui eläinlääkäreiden oikeutta pirturesepteihin. Pirtu on liuotin, ei lääke. Silti muuan eläinlääkäri ehti kirjoittaa tuhansittain konjakki- ja muita arvoalkoholireseptejä sioille, hevosille ja lehmille.

Entä se luuranko SDP:n kaapissa, jonka vuoksi uskoakseni Hannes Ryömästä vaietaan? Hannes Ryömä oli ollut asettamassa Väinö Tannerin vähemmistöhallituksessa komiteaa pohtimaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaisi tylsämielisten, mielisairaiden ja kaatumatautisten steriloinnin ”sosiaalisista ja inhimillisistä syistä”. Komitea jätti mietintönsä kahta vuotta myöhemmin. Sen mukaan pakkosterilointi tulisi hyväksyä ”sosiaali-eugeenisista syistä, jos asianomainen itse tai hänen holhoojansa siihen suostuu”. Sterilointilaki annettiin sisäministeriölle vuonna 1930. Rotuhygenian varjelulle löytyi kannattajia oikealta ja vasemmalta ja molemmista sukupuolista. Kalemaa siteeraa kirjassaan suoraan Miina Sillanpään hanketta tukevaa tekstiä vuodelta 1932.

”Saksan sterilointilakia on pidetty natsistisena ja rasistisena ilmiönä. Se ei kuitenkaan lakitekstinä eroa muiden maiden, esimerkiksi Suomen laista”, Kalevi Kalemaa kirjoittaa.  Laki meni eduskunnassamme läpi 144 puoltoäänellä ja lakia sovellettiin pääasiassa mielisairaaloihin, kehitysvammalaitoksiin ja vankiloihin suljettuihin ”marginaali-ihmisiin”. ”Heidän kohtalonsa ei tavallista ihmistä tuolloin edes kiinnostanut, koska he olivat suljettuina laitoksiin ja poissa ihmisten silmistä.”

Sterilointipäätös tehtiin lääkintähallituksessa mielisairaalalääkäriä kuullen ja tämän läsnä ollessa. Anomuksen pakkosteriloinnista teki kunta tai mielisairaalan johtaja. Lain voimassaoloaikana vuosina 1935−1970 Suomessa tehtiin noin 57 000 laillista sterilointia, joista pakkosteriloituja oli noin 10 000. Heistä noin 7 000 oli selkeästi rotuhygienisin perustein tehtyjä. ”Suomessa pakkosterilaatio sai yllättävästi taistelevat vastaparit, äärioikeiston ja sosiaalidemokraatit, yhdistymään lainsäätäjinä veljiksi keskenään”, Kalemaa kirjoittaa.

Lääkintöhallituksen pääjohtaja luonnollisesti oli lain kannalla. Mutta ei sterilointilakia voi sysätä Hannes Ryömän kontolle. Ryömästä vaikenemalla voi kuitenkin vaieta myös laista, jota puolue ei kaipaa aikaansaannostensa luetteloon.

Hannes Ryömä oli jäänyt kahden vuosikymmenen mittaisen avioliiton jälkeen leskeksi Eine-vaimon kuoltua vuonna 1928. Vuonna 1930 Hannes joutui Hyvinkään parantolaan kuristus- ja hengenahdistuskohtauksen seurauksena. Hän toipui, löysi uuden rakkauden 25 vuotta itseään nuoremmasta Kirsi Metsäpellosta ja meni toisiin naimisiin.

Hannes Ryömä kuoli toukokuussa 1939. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

MAURI RYÖMÄ

Mauri Ryömä syntyi kultalusikka suussa. Vauraan kodin lahjakkaana herraspoikana hän sai käydä helsinkiläisen eliittikoulun ja kodin kotiapulaista hän kohteli isänsä protesteista välittämättä kylmästi ja alentuvasti, paljolti herraskaisen äitinsä tavoin.

Kalevi Kalemaa kuvaa Mauri Ryömää kahdessa lohkossa. Ensimmäinen kuvaa Maurin poliittista toimintaa isän elinaikana ja tämän edustamaa poliittista linjaa vastaan, toinen osa toimintaa avoimesti kommunistina ja SKP:n jäsenenä. Mauri Ryömä oli ajattelultaan kommunisti oikeastaan koko aikuisuutensa mitassa. Isäänsä hän kuunteli kerran ryhtymällä nuorukaisena opiskelemaan lääkäriksi. Muuten isä-Ryömän osana oli vain rahoittaa poikaansa sekä taata ja maksaa hänen jatkuvia lainojaan ja vekseleitään.

Mauri Ryömää on luonnehdittu fanaatikoksi, äärimmäisyyksiin taipuneeksi tosikoksi, yksinäiseksi älyköksi, itsenäiseksi, helposti suuttuvaksi, äkkivääräksi työnarkomaaniksi, joka oli lopulta tannerilaiselle SDP:lle ja loppuaikoina SKP:n johdolle infant terrible. Hän istui jatkosodan ajan kuritushuoneessa ja hänen yllään leijui hänen saamansa 15 vuoden kuritushuonetuomion lisäksi kuolemantuomion uhka valtiopetoksesta. Tunnettu on kuitenkin presidentti Risto Rydin tokaisu, ”ettei hän sentään ryhdy Hannes Ryömän poikaa telotuttamaan”.

Seuratessaan yksityiskohtaisesti Mauri Ryömän henkilöhistoriaa ja poliittista toimintaa Kalevi Kalemaa luotaa samalla Ryömän toiminnan kautta vuosikymmenten vasemmistolaista aatekeskustelua ja kansalaistoimintaa Tulenkantajien, Kiilan, Akateemisen sosialistiseuran ASS:n ja rauhanopposition toimijoiden kautta.  Ryömän aateveljiä olivat kommunistista Kirjallisuuslehteä toimittanut Jarno Pennanen, kulttuuriliberaalia Tulenkantajat-lehteä toimittanut Erkki Vala ja monilla kirjallisilla rintamilla aktiivi Raoul Palmgren. Ryömä itse toimitti ASS:n lehteä Soihtu. Tämä marxilaista teoriaa analysoinut kulttuurijulkaisu oli pitkään SDP:n suojeluksessa. Kiila oli jälkimaineestaan huolimatta heikko. Se yritti lähinnä loihtia maahan työläiskaunokirjallisuutta. Tungosta ei sillä saralla ollut.

Vasemmistolainen älymystö ja kirjoittajat touhusivat päällekkäin eri julkaisuissa. Lukijan on turha yrittää painaa mieleen, milloin kuka oli kenenkin kanssa vihoissa ja miksi. Henkilökohtaisesta kaunasta oli kyse silloin, kun Jarno Pennasesta tuli Mauri Ryömän runoilijavaimon Elvi Sinervon rakastaja. Suhde 1930-luvun puolivälissä kesti tiiviinä ainakin vuoden ja nostatti myöhemmin piireissä arvailua Ryömien pojan biologisesta isästä. Avioparin suhde oli kuitenkin pitkä rakkaus- ja toveruusliitto, yksi viime vuosisadan suurista rakkaustarinoista, kuten Jaana Torninoja-Latolan upeasta elämäkerrasta Yhä katselen pilvi. Elvi Sinervon elämä ( 2017) olemme voineet lukea.

Jos Hannes Ryömä oli kuvannut eloisasti Suomen Sosiaalidemokraatissa Moskovan kurjuutta, sanavalinnat olivat tyystin toiset, kun poika-Ryömä pääsi vaimonsa mukana Työläisnaisliiton matkalle Moskovaan 1936. NKP:n isännät saattoivat todeta, että Mauri Ryömän kanssa uskalletaan jo ”suunnitella asioita”. SKP:n ja sen pääsihteerin Arvo ”Poika” Tuomisen arvioissa Ryömästä toivottiin ”teräsnyrkkiä” tannerilaisen sosiaalidemokratian kaatamiseen.

Demareilla oli lista omista yhdistyksistään, jonne he epäilivät Mauri Ryömän vuosien mitassa soluttaneen kommunismia Troijan puuhevosena. Perustettiin puolueen kurinpitojaosto. Ehdotettuihin erottamisiin ei kuitenkaan menty, sillä edessä olivat eduskuntavaalit. Niissä SDP oli saava murskavoiton 83 kansanedustajallaan (toisena tuli maalaisliitto 53 edustajalla).

SDP:n jäsenenä Mauri Ryömä oli ollut tauottomasti oppositiopiikki puolueelleen. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa hänet valittiin kuitenkin yli 8600 äänellä ensikertalaisena kansanedustajaksi. SDP oli epäluuloinen. Kun Ryömä ei saanut pitkittyneille lääketieteen opinnoilleen lykkäystä armeijasta, kuuden kuukauden asepalveluun astuessaan hänen katsottiin menettäneen kansanedustajuutensa.  Lyhyen aikaa 25-vuotias Mauri Ryömä ehti kuitenkin olla Suomen nuorin kansanedustaja kautta siihenastisen historian.

Kun Mauri Ryömä tajusi voivansa tulla savustetuksi ulos SDP:stä, hän aloitti kamppailun jäsenyytensä puolesta. Sellaista kutsutaan takinkäännökseksi. Hän valitsi taktiikakseen hyökätä kritiikissään entisiä tovereitaan kuten Raoul Palmgrenia vastaan, mutta se ei pelastanut. Ryömä erotettiin toukokuussa 1937.  Perhe ajautui taloudelliseen ahdinkoon. Elvi odotti esikoistaan ja vuokrasta selviämiseksi kotiin jouduttiin ottamaan alivuokralainen. Hannes Ryömä tuki heitä jälleen taloudellisesti. Mauri pyrki kannanotoillaan jäsenyytensä palauttamiseen, mutta ”mauri oli tehnyt tehtävänsä ja sai mennä”.

Vuoden 1938 aikana Otto Ville Kuusisella, Arvo ”Poika” Tuomisella ja Mauri Ryömällä oli suunnitelma perustaa Suomeen uusi leniniläinen puolue, joka rakentuisi SDP:n oppositiosiiven varaan. Uusi puolue oli määrä myöhemmin yhdistää SKP:n kanssa. Mutta vuoden 1939 eduskuntavaalit olivat edessä, joten leniniläisesti ajattelevia tuli pikemminkin kerätä SDP:n ehdokaslistoille. Aika ajoi hankkeen ohi.

Mauri Ryömän valtiopetossyytteen suurin yksittäinen aiheuttaja oli hänen talvisodan alkupuolella Väinö Tannerille kirjoittamansa kirje, joka Elvi Sinervon välityksellä hommattiin kahteen Ruotsin vasemmistolehteen. Kirje olisi Suomessa julkaistuna toiminut henkisenä murentajana. Ryömä pidätettiin tammikuun alussa 1940 ja siitä alkoi hänen sota-ajan vankilavuotensa. Rangaistusta pidennettiin eri oikeusasteissa, kunnes viimeinen tuomio oli 15 vuotta kuritushuonetta. Ryömä oli kapinallinen myös vankilassa. Hän yritti nälkälakkoa ja avasi kerran partaveitsen terällä ranteensa ja joutui niiden seurauksena kovennettuihin rangaistuksiin karuihin oloihin eristykseen vedellä ja leivällä. 

Kun välirauhan seurauksena poliittiset vangit vapautettiin, Ryömä oli ensimmäisten vapautuneiden joukossa. Elvi Sinervo oli vapautunut juhannuksen alla 1944 ja sisar Aira Sinervo samoihin aikoihin Mauri Ryömän kanssa. Ryömä liittyi SKP:n jäseneksi 1945, mutta hänen aiemman kommunistisen toimintansa vuoksi liittymisvuodeksi merkittiin 1940.

Mauri Ryömälle Neuvostoliitto oli ollut kaiken kritiikin ulkopuolella. Hän vaati myös SKP:ssä kuria ja keskusjohtoisuutta.  Mutta valvontakomissiota johtanut Andrei Ždanov luonnehti Ryömää itserakkaaksi johtajatautia sairastavaksi ihmiseksi, jolla on vasemmistosuuntaisia oikkuja. Ei siis mitenkään luotettava kommunisti! ”Mies on erittäin vaarallinen – ei muuten, mutta hän on täysin joukkojen vietävissä ja voi saada aikaan mitä tahansa. Hänet on hiljaisuudessa poistettava näkyviltä paikoilta ja ehkä olisi hyvä lähettää hänet tänne `lomalle` koulittavaksi”, ehdotti Ždanov Moskovassa.

Tieto Nikita Hruštšovin Stalinin tuominneesta puheesta 1956 valui Suomen kommunistien tietoon viiveellä. Puoluehierarkiaa ja -kuria korostanut Ryömä alkoi penätä sisäistä kritiikkiä ja keskustelua, luonnollisesti. Olihan hän poikkiteloin omimmillaan. Suuret tarkoitukset muuttaa Suomi asteittain sosialistiseksi valtioksi (kansallistamiset, maareformi, puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa …) jäivät toteutumatta, vaikka Kalevi Kalemaan kirjan tarkalta lukijalta ne eivät jää havaitsematta. Onnistui sentään Marshall-avusta kieltäytyminen.

Mauri Ryömä toimi lopulta lääkärinä Nikkilän mielisairaalassa. Hän teki paluuta politiikkaan tultuaan valituksi SKDL:n ehdokkaaksi vuoden 1958 eduskuntavaaleihin. Kuolema ehti ensin. Helsingistä Nikkilään kesärenkaisella autollaan lumipyryssä ajanut Ryömä luisui päin vastaantulevaa autoa ja menehtyi seuraavana päivänä vammoihinsa. 47-vuotiaaksi hän oli ehtinyt toimia tauotta.

Historian erottamat” kuolema yhdisti: poika on haudattu isänsä viereen Hietaniemeen.

En rakastunut sen enempää isä Hannes Ryömään kuin poika Mauri Ryömäänkään, mutta Kalevi Kalemaan heistä kertovaan kirjaan rakastuin. Pidin kirjailijan vakuuttavasta perehtyneisyydestä, luistavasta kerronnasta ja paikoin pilkistävästä sarkasmista ja ironiasta. Kirja on tarkoitettu luettavaksi.  Siksi eri tapahtumain vuosilukuja sai niiden puuttuessa välillä veikata. Lähdeluettelon ja henkilöhakemiston mittavuudesta huolimatta teosta ei ole kirjoitettu tieteelliseksi tutkimukseksi, kahden nimekkään poliitikon elämäkerroiksi kyllä. Kirjailija itse on otsikoinut teoksensa kertomukseksi.

Kalevi Kalemaa: Historian erottamat. Kertomus Hannes & Mauri Ryömästä. Into 2020, liitteineen 475 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Roxane van Iperen: Auschwitzin sisaret

Alankomaalaisen kirjailijan Roxane van Iperenin (s. 1976) viime vuonna palkittu teos Auschwitzin sisaret on hyytävimpiä ja rankimpia teoksia, joita olen kuunaan lukenut. Olen kuitenkin lukenut koko ikäni myös raastavaa kirjallisuutta sellaista karttamatta ja olen sentään jo 71-vuotias. Kirja kertoo Alankomaiden vastarintaliikkeestä sekä miehittäjien ja maan omien valtaan nostettujen natsien järjestelmällisestä maan puhdistamisesta juutalaisista, kunnes maan jokainen soppi oli Judenrein.

Vasta Auschwitzin sisaria lukiessani tajusin, ettei käsiini ollut osunut aiemmin varteenotettavaa, tosipohjaista teosta mistään toisen maailmansodan aikaisen fasismin vastaisesta vastarintaliikkeestä sisältäpäin kerrottuna; aktiivista toiminnasta, joka sisälsi vaaran joutua paljastumisen seurauksena kidutetuksi ja teloitetuksi, kuolemanvaaran myös perheenjäsenille ja vastarintaverkoston aktivisteille. Kotimaan sittenkin kovin säyseää illegaalin toiminnan kuvausta en laske tässä mukaan.

Roxane van Iperenin teos on siten lajissaan harvinaisuus.

Wehrmachtin tankkien alkaessa vyöryä Alankomaiden rajan yli aamuyöstä 10. maaliskuuta 1940 maassa oli omia juutalaisia kansalaisia noin 170 000.  Sen lisäksi sinne oli paennut juutalaisia Saksasta silloin, kun pakeneminen oli vielä mahdollista. Saksasta paenneisiin lukeutui myös hieman yli kaksikymppinen saksalainen ei-juutalainen kommunisti Ebeyhard Rebling. Alankomaiden miehitysvuosina hän toimi vastarintaliikkeessä ensin itsenään, sitten väärennetyn henkilöllisyystodistuksen turvin välttäen sillä saamansa määräyksen astua Saksan armeijaan. Hän on yksi Roxane van Iperenin teoksen keskeisistä toimijoista ja yksi harvoista hengissä selvinneistä teoksen henkilöistä. Vuonna 1952 hän muutti vaimonsa, juutalaisen Lienin, ja heidän yhteisen lapsensa Katherinen kanssa Itä-Berliiniin menettäen sen seurauksena Alankomaiden kansalaisuuden. Hän kuoli Roxane van Iperenin ja hänen miehensä selvityksen mukaan vuonna 2008. Holokaustin uhrien muistomuseo Yad Vashem on tunnustanut hänet Vanhurskaaksi kansakuntien joukossa. (Vastarintaliikkeen hollantilaisista aktivisteista, joista van Iberenin teos kertoo, myös kaksi muuta Yad Vashem tunnusti Vanhurskaaksi kansakuntien joukkoon; termin käännös Sirpa Parviaisen).

Auschwitzin sisaret on repliikkien osalta fiktio, vaikkei muuten fiktio olekaan. Sen lähdeaineisto on vakuuttava, monipuolinen ja laaja. Kirja perustuu Roxane van Iperenin ja hänen miehensä sinnikkäisiin tutkimuksiin ja niiden tuloksina löytyneisiin arkistotietoihin, kuten Auschwitzin juutalaissisarusten ja heidän lastensa sodan jälkeisten todistuslausuntojen nauhoituksiin tai muiden muassa Anne Frankin säätiön arkistoon.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta juutalaisnaisesta, jotka väärennetyn henkilöllisyyden turvin toimivat sotavuodet Alankomaiden vastarintaliikkeessä. Kun heidän oli itse pakko lopulta mennä maan alle, he piilottivat liki puolitoista vuotta omien perheenjäsentensä lisäksi lukuisia muita natsien metsästämiä henkipattoja. Melkein kaikkien heidän tie päätyi vuonna 1944 tuhottaviksi tarkoitettujen kokoomaleirille Westerborkiin Pohjois-Hollantiin ja sieltä härkävaunuissa Puolan Auschwitziin.  Useimmat heistä tuhottiin kaasukammiossa, mutta sisaret, kirjan keskeisimmät henkilöt, selvisivät hengissä (pikemminkin palautuivat takaisin henkiin).

●●●

Teoksen syntytarina on itsessään kiehtova. Noin kymmenen vuotta sitten Roxane van Iperen osti miehensä kanssa kodikseen parin kymmenen kilometrin päässä Amsterdamista koilliseen luonnonsuojelualueen kätköissä sijaitsevan vanhan, jykevän talon. Talon nimi on Korkea pesä. He aloittivat mittavan urakan jykevän kaksikerroksisen rakennuksen entisöimiseksi alkuperäiseen loistoonsa. Sisäkatosta poistettiin levyt: niiden alta paljastui nerokas hirsirakenne. Kokolattiamatot revittiin: lähes jokaisen huoneen puulattiasta löytyi salaluukkuja ja vanhojen seinäpaneeleiden takaa piilopaikkoja. Niistä löytyi kynttilänpätkiä, vanhoja vastarintaliikkeen lehtiä ja nuotteja. Mitä kummaa tämä merkitsee? Heidän oli selvitettävä, keitä talossa oli ennen asunut.

Vuoden 1942 lopussa kaksi nuorta miestä oli vuokrannut sitkeän asunnonetsinnän jälkeen löytämänsä Korkean pesän sodan loppuun saakka itselleen ja perheilleen kahdelta taloa kesäasuntonaan pitäneeltä amsterdamilaisrouvalta. Miehet olivat aiemmin kertomani saksalainen Ebeyhard Rebling sekä alankomaalainen Bob Brandes, vastarintaliikkeen aktiivi toimija hänkin. Vuokralaisten naiset olivat vuonna 1912 syntynyt Rebekka ”Lien” Rebling-Brilleslijper ja hänen vuonna 1916 syntynyt pikkusiskonsa Marianne ”Janny” Brandes-Brilleslijper, molemmat juutalaisia.

Lien oli ollut aktiivi jo tukiessaan Espanjan sisällissodan tasavaltalaisia, mutta Alankomaiden vastarintaliikkeeseen hän liittyi Jannya myöhemmin, sillä hänen henkilöllisyyskortissaan oli vaarallisen kauan suuri kirjain J, mikä esti häntä liikkumasta ulkona. Natsi-Saksan miehityksen seurauksena J-kirjain näkyi jokaisen juutalaisen todistuksessa. Uusi maan alta hankittu todistus teki Nienistä kuitenkin Hollannin Itä-Intiasta Indonesiasta kotoisin olevan Antje Sillewisin.

Janny on ehtinyt naimisiin Bob Brandesin kanssa ennen kuin seka-avioliitot juutalaisten kanssa julistettiin laittomiksi. Lien sen sijaan ei ollut virallisesti naimisissa. Vasta sodan loppuvaiheissa hän sai Englannissa tehdyn väärennetyn vihkitodistuksen. Se oli henkivakuutus heidän yhteiselle lapselleen Kathinkalle, joka ilman sitä olisi juutalainen. 

Sisarukset asuivat Korkeassa pesässä kesäkuuhun 1944. Bobin ja Ebeyhardin kanssa he ehtivät piilottaa ja suojata liki puolentoista vuoden ajan perheitään ja vanhempiaan sekä niitä henkipattoja, joita vastarintaliike ohjasi heidän ovensa taakse. Suojelun tarpeessa olevien ottaminen Korkeaan pesään oli vaarallisuutensa vuoksi sulaa hulluutta, mutta Janny ei suostunut kieltämään turvaa äärimmäisessä tarpeessa olevilta.

Ennen pakoa Korkeaan pesään Janny ja Bob olivat painaneet Haagin kodissaan lentolehtisiä ja vastarintaliikkeen lehteä ja levittäneet niitä äärimmäisen taitavasti ihmisten ulottuville. Mutta vielä tärkeämpiä olivat uudet henkilöllisyystodistukset. Alankomaiden henkilöllisyystodistuksen väärentämistä pidettiin ehkä maailman mahdottomimpana. Silti niitä tehtiin ja saatiin varastetuksi väestörekisterikeskuksesta. Koko vastarintatoimintansa ajan naiset välittivät henkilöllisyystodistuksia niille, jotka piileksivät leirillekuljetuksia J-todistuksensa vuoksi. Janny kuljetti todistuksia rintaliiveissään tai lastenvaunun pohjalla päällä nukkuva nuorimmainen Liselotte.

Amsterdamista oli tehty juutalaisgetto, ensin vain juutalaiskorttelista, mutta lopulta koko kaupunki näytti autiolta, kun juutalaiset oli tehokkaalla viikkoaikataulutuksella siirretty Westerborkin kokoamisleirille. Kustakin lähettävästä erästä päätti juutalaisten oma komitea, jonka jäsenille oli taattu turva olla joutumatta itse samaan kohtaloon.

Tunsin Auschwitzin sisaret -teosta lukiessani hyistä pelkoa liki joka sivulla. Toiminta perustui  luottamukseen silloinkin, kun luottamuksesta ei ollut takeita. Entä jos rintaliivitavaran vastaanottaja ei ilmestykään ilmoitetulle paikalle? Lopulta kävi niin. Vastarintaliikkeessä oli murtuma tai peräti petos. Seuraukset olivat tosipohjaisuudesta huolimatta kuin hurjinta fantasiakirjallisuutta. Naiset perheineen joutuvat painumaan maan alle.

Mutta kun metsän kätköihin maastoutuva Korkea pesä on ollut jo pidempään sisarusten ylläpitämä 25 hengen piilopaikka ja koko maantieteellinen alue on julistettu Judenreiniksi, paljastui, että ainakin joissakin seudun alankomaalaisissa kodeissa oli annettu suoja natsien etsimälle henkilölle (monet toimivat kuitenkin ilmiantajina). Muudan tuntematon poliisi vihjasi Jannylle tulevasta haravoinnista: ”Älkää ripustako pyykkejä kuivumaan ensi yönä”.  

Korkea pesä paljastui silkasta sattumasta.  Maan alle piiloutuneiden metsästämistä oli jatkanut yksi Henneicken kolonnan menestykkäimmistä juutalaismetsästäjistä Eddy Moesbergen viidentoista guldenin palkkion kannustamana. (Teoksen henkilöluettelon mukaan Moesbergen tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan, mutta tuomio muutettiin 23 vuoden vankeudeksi, kunnes mies vuonna 1961 vapautettiin. Hän muutti Uuteen Seelantiin ja kuoli siellä 1980.)

He ovat olleet hukkua turvapaikkaa etsivien ihmisten tulvaan, läpikulkevien vastarintaliikkeen jäsenten alle, ja he olivat ottaneet ankarat varotoimenpiteet käyttöön. Ihmisiä oli muuttanut pois, he eivät olleet enää ottaneet vastaan vieraita, joita eivät tunteneet, ja he olivat jopa kehittäneet menettelytavat maanalaisliikkeen yhteyshenkilöiden käyntejä varten. Heillä oli salainen hälytysjärjestelmä, piilopaikat jokaiselle asukkaalle, maanalainen tunneli, tiedonantajien verkko viranomaisten piirissä. Maljakko ikkunan edessä oli riittävän hyvä merkki varoittamaan ihmisiä jo kaukaa siitä, että jokin on vinossa. Mutta he eivät pystyneet aseistautumaan petosta vastaan.

Auschwitzin sisaret kertoo loppuosansa mitassa Korkean pesän asukkaiden kuljetuksen Westerborkiin, heidän kammottavan vankeutensa siellä ja toivon, ettei uusia junia enää lähtisi kohti itää. Liittoutuneet olivat nousseet Normandiassa maihin ja brittihävittäjiä lensivät Alankomaiden ylitse pommilasteineen. Westerborkissa sisarukset tapasivat myös petoksen seurauksena piilopaikastaan ulos raahatun perheen, Otto ja Edith Frankin ja heidän kaksi alaikäistä lastaan, Annen ja tämän isosisko Margotin. Sisaret olivat tunteneet heidät jo ennen sotaa. Westerborkissa heidät erotti vyöhyke ja sen aidat. Frankit olivat leirin luokituksessa piileskelleitä juutalaisia, Lien ja Janny vastarintaliikkeen toimijoina rikollisia.

Westerbork oli tuhoamisleirien vastaanottohuone. Korkean pesän asukkaista joutui sinne kaikki paitsi Ebeyhard ja asioimassa ollut Bob sekä pienokaiset, jotka onnistuttiin erottamaan kuljetuksesta paikallispoliisin vastuulle. Viimeisenä epätoivoisena tekonaan Janny oli sujauttanut heidät löytäneen Moesbergenin kolonnan yhdelle hollantilaispoliisille – tietämättä oliko tämä natsi tai ei – Bobin puhelinnumeron. Kun sota vuonna 1945 oli vihdoin ohi ja kaksi ihmisen varjoa, 30-kiloiset Lien ja Janny pääsivät palaamaan viimeisestä leiristään Bergen-Belsenistä, kävi ilmi, että poliisi oli todella soittanut Bobille, varoittanut tätä ja kertonut lasten sijoituspaikan.

●●●

Roxane van Iberen kuvaa lyhyesti mutta pysähdyttävästi natsien tuhoamiskoneiston nerokkuutta Auschwitz-Birkenaussa. Natsien itsensä ei juuri tarvinnut liata kiiltäviä saappaitaan tai kohdata sellaista, mikä veisi ruokahalut. Vankileirien koko järjestelmä perustui uhreista rakennetulle valvonta- ja valtahierarkialle, nöyryytyspyramidille. Arvoasteikon alin vallanpitäjä oli parakinvanhin Stubeälteste. Kun hänellä, ylempänä olleen korttelivanhemman Blockältesten ja kaikkien kumartamien ja kammoamien keskitysleiripoliisien Kapojen ja ylimpien valvojien Aufscheherinnenien nöyryyttämänä ja nujertamana oli pikkurillin kynnenalusen verran valtaa, miksi hän ei edes sillä olisi kannatellut itsetuntonsa ripettä. Järjestelmä toimi nerokkaasti.

Lienin ja Jannyn keskitysleirikuvaus kirjassa on äärimmäisen iljettävä. Westerborkissa tyttöjen kaasukammioon joutunut äiti oli vannottanut heitä pysymään yhdessä. Äidin vahvan luonteen perinyt Janny takoo sen aivoihinsa ja paljolti hänen hellittämättömän sitkeytensä ansiosta tytöt pitivät toisistaan kiinni ja selvisivät ehkä juuri sen voimalla.

Heidät kuorittiin kuin sipulit, kerros kerrokselta, kunnes mitään muuta ei ollut jäljellä kuin heidän olemassaolonsa sisin. Aluksi heiltä vietiin heidän työnsä, koulunsa, kotinsa, kaupunkinsa. Heidän naapurinsa ja ystävänsä. Sitten heidän perheensä ja vapautensa. Lopuksi heidän vaatteensa, hiuksensa, peilikuvansa. mutta ei sisintä, ja siihen heidän on nyt keskityttävä, sitä natsit eivät tule saamaan.

Kerran viikossa he, kaasukammiosta toistaiseksi säästetyt, joutuivat juoksemaan avojaloin jääkylmässä mudassa, tuulen raapiessa heidän paljaita vartaloitaan. Koirat hurjistuivat ja SS-upseerit ärjyivät naisille Schnell-karjahduksiaan. He pelkäsivät kuollakseen tanskandogeja, jotka louskuttivat kulmikkaita kitojaan, suupielten vaahdon roiskuessa heidän iholleen heidän ohittaessaan upseereiden kiinni pitämät koirat. SS-lääkäri Josef Mengele teki salamakuntotarkastuksessaan valinnan, ketkä määrättiin oikealle (kaasutettaviksi), ketkä vasemmalle (töihin toistaiseksi tai Mengelen koekaniineiksi).  

Lien ja Anne selvisivät Auschwich-Birkenausta ja he joutuivat syksyllä 1944 Bergen-Belseniin. Ensimmäinen havainto oli helpotus: Tällä leirillä ei ole krematorioita. Pelkkä keskitysleiri. Mutta siihen helpotus päättyikin. Leiri osoittautui kuoleman valtakunnaksi. Heidät jätettiin kuin eläimet karjapihalle.
Ei nimenhuutoa, ei rivejä, ei työtä. Vain sumuinen, karu paikka täynnä harmaita siluetteja sateessa, telttoja ja hökkeleitä silmänkantamattomiin. Janny ja Lien istahtivat hiekkakasalle ja käpertyivät toisiaan vasten vetäen likomärät loimet nenäänsä vasten.

Myöhemmin kävi ilmi, että leirille oli tuotu myös Frankin sisarukset Margot ja Anne. Neljästään he alkoivat pitää yhtä selvitäkseen hengissä. Bergen-Belsen oli perustettu saksalaisille vangeille ja muutettu sota-aikana venäläisten sotavankien keskitysleiriksi. Nyt sinne siirrettiin suurina erinä tuhoamisleirien puolikuolleita uhreja. Vangeilla rakennutettiin parakkeja, mutta mikään ei riittänyt. Sirkusteltoista rakennettiin muutaman tuhannen naisen telttaleiri Zeltlager. Välillä jopa 7000 naista asui siellä kerrallaan. Joka senttimetri teltoissa oli varattu.

Kuten Auschwitzissä, myös tällä leirillä täiarmeijat olivat suurimmat viholliset. Koko keho kutisi sietämättömän kivuliaasti, kaikkialta ja tauotta ja keho oli täynnä avoimia, tulehtuvia haavoja.
Ötököitä kuhisee kaikkialla; vaatteissa, päissä, haaroissa. Joskus Janny suorastaan haltioituu katsellessaan kanssavangin ajeltua päätä – näyttää siltä kuin tämän iho liikkuisi. Elävä täikerros ryömii kypärän lailla vuokraemäntänsä pään poikki.

Pilkkukuume, punatauti ja lavantauti raivosivat. Avoimet ruumiskasat kasvoivat. Kylmä tunkeutui luihin ja ytimiin. Peseytyä ei juuri voinut ja ruoka-annos oli ala-arvoinen ja elämän ylläpitämiseen merkityksetön. Tytöt alkoivat lähestyä omaa kuolemaansa elämänhalustaan huolimatta. Lien ja Janny olivat kuumeen kourissa ja vuorollaan liikkumiskyvyttömiä. He yrittivät silti rohkaista ja auttaa Frankin sisaruksia. Margot oli heistä vakavammin sairas ja pikkusisko ei jättänyt tätä koko aikana. Ennen kuin Lien ja Janny vapautettiin Bergen-Belsenistä, he tiesivät ystäviensä kuolleen.

Brilleslijperin sisaruksia ei huolittu ensimmäiseen Alankomaan kuljetukseen. He eivät selviäisi siitä elävinä. Taistelu takaisin elävien kirjoihin oli tuskallinen. 30 kilon painoinen Janny ei pystynyt syömään mitään, sillä suu oli täynnä haavaumia, eikä hän kärsinyt niellä.

Mutta lopulta he palasivat. Roxane van Iberenin kuvaama (ja osin kuvittelema) kokemus kotimaasta oli hämmentynyt ja hämmentävä. Se ei ollut liikutusta tai riemua. Naiset olivat turtia. Mutta tuntemattoman armiaan taksikuljettajan kierrättäminä he lopulta päätyivät miestensä nykykotien oville. Kirjan lopun henkilöluettelosta saatoin lukea, että leirikoettelemuksista vakavasti traumatisoitunut Lien miehensä Ebeyhardin kanssa Itä-Berliiniin muutettuaan esiintyi laulajattarena jiddišinkielisten laulujen ja vastarintalaulujen ohjelmistollaan. Hän kuoli vuonna 1988.

Janny eli Bobin ja lastensa kanssa Amsterdamissa ja kuoli 2003. Hän toimi sodan jälkeen The International Auschwitz Committeessa, joka taistelee rasismia ja antisemitismiä vastaan. Kirjassa kerrotun sodanaikaisen lakon muistopäivänä Janny keitti suuren kattilallisen linssikeittoa ihmisille, jotka palasivat heidän kotinsa kautta muistopäivästä. Bob Brandes kuoli Jannya varhemmin, 1998, tuettuaan kaikki vuodet vaimonsa selviämistä koettelemuksistaan kuten vanhempien ja pikkuveljen kaasutuskuoleman Auschwitzissä.

Roxane van Iberenin Korkeaan pesään kohdistunut valtava historian jano ei pysähdy Brilleslijperin sisarusten erikoislaatuiseen historiaan, vaan kirjan lopussa kirjailija etsi sitkeästi Naadenin vanhalta hautausmaalta sen miehen hautaa, joka palkkasi vuonna 1920 arkkitehdin suunnittelemaan Korkean pesän ja rakennutti unelmakotinsa satumaisen rehevälle tontille Naardenin luonnonsuojelualueelle. Se on kunnianosoitus kirjailijalta hänellekin, laulujen tekijälle Dick Wittelille, joka syntyi vuonna 1885 ja kirjoitti alankomaalaisten suuresti rakastaman laulun Mensch, durf te leven (Muista, elämä on elämistä varten).  Kuoleman kirjan kääntyy Wittelin laulun myötä elämän kirjaksi. Se on ollut rajussa koskettavuudessaan minulle yksi tämän kirjavuoden suurimmista. 

Roxane van Iperen: Auschwitzin sisaret. Bazer 2020, henkilöluetteloineen ja hakemistoineen 356 sivua. Suomennos englannin kielestä Sirpa Parviainen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Delia Owens: Suon villi laulu

Aina siitä asti, kun Barkley Cove vuonna 1751 oli asutettu, yksikään lainvartija ei ollut ulottanut toimivaltaansa sahapalmujen takaisille seuduille, 1940- ja 1950-luvuilla sheriffi oli pannut mantereelta marskimaalle karanneiden vankien perään vainukoirat, ja sheriffin toimistolla pidettiin yhä varmuuden vuoksi koiria. Jackson jätti kuitenkin useimmiten suolla tapahtuneet rikokset tutkimatta. Miksi mennä väliin, kun roskasakin lurjukset tappoivat toisiaan?

Nyt tilanne on vallan toinen. Barkley Covessa sijaitsevan Western Auto -liikkeen omistajan aikuinen poika, hiljattain naimisiin mennyt Chase Andrews on löytynyt kallo murtuneena ja toinen jalka outoon asentoon vääntyneenä vanhan palotornin juurelta. Chase Andrews ei kuulunut rämealueen roskaväkeen, ei sinne päinkään. Pellavatukkainen Chase oli herättänyt kylällä ihastusta jo pikkupoikana. Hän on seudun oma charmantti jalkapallosankari, komistus joka pienemmissä piireissä tiedettiin naistenmieheksi.

Vaikka mikään tapahtuneessa ei varsinaisesti viittaa rikokseen, ylhäällä tornissa olevan toisen lattiaristikon asiaan kuulumaton aukinaisuus ja vesiselvän Chasen putoaminen aukosta herättää sheriffi Jacksonin epäilyt. Kyseessä täytyy olla murha. Tragediaan liittyy muutama muukin kummallisuus. Chasen kaulassaan aina kantama simpukkakoru on kadonnut kuolinyönä eikä palotornin lähellä tai ympäristössä näy ainokaisiakaan jalanjälkiä lukuun ottamatta ruumiin löytäneiden kahden pikkupojan jättämät. Ei siis edes uhrin itsensä. Kaiteissa ei ole sormenjälkiä, ei edes Chasen. Sellaiseet on siis pyyhitty.

Kun kyläläisiä ei käy epäileminen, sheriffi kohdistaa huomionsa rämelikkaan, jo aikuistuneeseen, suoalueella yksin erakkona elävään outoon Kye Clarkiin, vaikka palotorni sijaitsee kaukana rämealueesta Barkley Coven kylän toisella puolella. Kyen ja Chasen tiedetään seurustelleen takavuosina ja silmukkakoru oli Kyen rakastetulleen antama lahja.

Delia Owensin Suon villi laulu ei ole dekkari, vaikka tarinassa yritetään selvittää Chase Andrewsin outoa kuolemaa ja loppuosassa istutaan käräjiä, missä 25-vuotiasta Kyeta, oikealta nimeltään Catherine Danielle Clarkia syytetään murhasta. Syyttäjä vaatii kuolemantuomiota. Kyen, rämelikaksi, liejukanaksi, susilapseksi ja suorotaksi haukutun, lukija oppii tuntemaan vaikenijana. Edes puolustusasianajaja ei saa hänestä paljon irti. Vankilakopissa viruessaan hän kaipaa kiihkeästi rämealueelle, suon ja rannikon lintujen, ruokkimiensa ystävien joukkoon. Hän on elänyt koko elämänsä niiden kanssa. Hän on liudentunut luontoon niin kuin ihminen vain voi luontoon liudentua. Villieläinten tavoin hän on aina havainnoinut valppaasti ympäristöä ja sulautunut tarvittaessa maastoon.

Sellistä taivasta tuskin näkyy ja ympärillä ovat harmaat betoniseinät.

Suon villi laulu on kiehtova, eriskummallinen ja järkyttävä tarina hylätystä lapsesta ja hänen sinnittelystään mahdottomantuntuisissa olosuhteissa. Lapsen maailma romahti, kun eräänä päivänä äiti paiskasi oudolla tavalla asuinrötiskön verannanoven kiinni ja marssi pois katsettaan kääntämättä, nätisti pukeutuneena ja matkalaukkuaan kantaen. Kye ei tulisi näkemään äitiään koskaan, kilttiä, iloista ja rakastavaa äitiä, joka juoposta ja väkivaltaisesta miehestään huolimatta yritti taikoa lapsilleen ehjän, puhtaan ja hyvän lapsuuden. Tuona päivänä äidin väkivallan vastaanoton mitta valui yli reunojen. Hän ei jaksanut enää ja pelastaakseen itsestään edes tähteet hän kenellekään selittämättä hylkäsi miehen lisäksi yhteiset neljä lastaan, Kyen heistä nuorimpana.

Kye oli äidin lähdettyä kuusivuotias linnunluinen, paljasjalkainen laiheliini. Ei perheessä kaikille riittänyt kenkiä, eikä oikeankokoisia vaatteitakaan. Äiti oli jo vuosia tehnyt itselleen työvaatteita ja lapsille jotain päälle pantavaa omista paremmista leningeistään, leningeistä ajalta ennen perheen romahdusta ja putoamista Pohjois-Carolinan suistoalueelle erakoituneiksi rämeasukkaiksi.

Delia Owens kertoo Suon villi laulu -kirjansa mitassa Kyen sinnittelyä heitteille jääneenä pikkulapsena ja varttumista murrosiän kautta aikuiseksi. Ei vain äiti lähtenyt, vaan pian hänen jälkeensä isoveli ja molemmat siskot ja lopulta hävisi teille tietämättömille tai kuoli jonnekin suolabyrintin mutiin myös juoppo isä. Isän kanssa Kyellä oli kymmenvuotiaana yksi helpompi vuosi, kun moottoriveneellä kalastellut isä suostui ottamaan myös Kyen merelle. Mutta isän raittiimpi kausi jäi lyhytaikaiseksi: äidiltä vuosien viiveen jälkeen tullut kirje sai hänet juomaan taas. Enää Kye ei päässyt isän mukaan. Mutta hän oli oppinut veneen käytön idean. Isältä oli jäänyt vene rantalaguunille.

Kirja on pakahduttavan täynnä Amerikan vähäosaisten selviytymistä. Isän elämän alamäelle löytyy selitys, sota-ajan tapahtuma, jonka salatusta häpeästä hän ei koskaan saa unohduksen armoa. Sen kanssa hän eli yksin pystymättä paljastamaan menneisyyden raukkamaista menettelyään kenellekään. Rikkoutuneen polvensa vuoksi hän sai kuukausittain pientä veteraanikorvausta, josta ripe lohkesi äidille perheen ruoka-ainesten ostoon ja enin osa valui rommina kurkusta.

Suon villi laulu on kuitenkin ennen muuta ainutlaatuisen kaunis kuvaus villistä luonnosta, missä ihmisen jalanjälki ei juuri näy. Kye elää simpukoita keräten, niitä ainoalle tuntemalleen ihmiselle, venelaiturilla bensa-asemaa ja pientä rantakioskia pitävälle mustalle, ihmisten hylkimälle Jumpinille. Jumpin ei tunne Kyen todellista lohduttomuutta eikä utele, mutta sorrettuna värillisenä hänellä on sydäntä, päättelykykyä ja hienotunteisuutta. Varovasti hän alkaa vaimonsa kanssa auttaa Kyeta toimittamalla hänelle kyläläisten hylkäämiä käytettyjä vaatteita, maksuna simpukoista, joita hän ei aina tarvitsisi. Kye, joka oli siirtynyt käyttämään siskoiltaan tähteeksi jääneitä erikokoisia kehonpeittimiä, pystyy nyt pukeutumaan myös ”säällisesti”. Hänestä kuoriutuu norjavartinen kaunotar.

Kye ei ole käynyt koulua. Koulusta hän karkasi ensimmäisenä päivänä tultuaan nimitellyksi ja pilkatuksi. Hän on pitkään luku- ja kirjoitustaidoton eikä tunne numeroita tai rahan arvoa. Mutta sitten hän tutustuu Tateen, pellavapäiseen onkijapoikaan, joka hänen eksyttyä rämelabyrintissä ensimmäisellä veneseikkailullaan johdatti hänet rämeikön läpi kotipoukamaan.  Vuosia Kye vakoilee kaislikoiden ja pensastojen takaa Tatea, muttei uskalla näyttäytyä. Hänen ollessaan 14-vuotias naisenalku tutulle reitille kannon päälle on ilmestynyt amerikanharmaahaikaran sulkatöyhtö. Kye on jo vuosia keräillyt luonnon pikkuaarteita mökkitönöön ja piirtänyt niitä. Sinne seinäkokoelmiinsa hän ripustaa sulan. Seuraavana aamuna kannolta löytyy tropiikkilinnun pyrstösulka. Kye nauraa riemuissaan. Näin hän kannon aarteiden välityksellä ystävystyy ja alkaa seurustella Taten kanssa. Kye saa villikalkkunan raidallisen pyrstösulan ja yöhaikaran hopeisen töyhdön sekä kasvimaasiemeniä ja itse hän tuo kannolle vastalahjana valkopäämerikotkan pyrstösulan. Kaikki sulkalahjat ovat harvinaisia löydöksiä. Kye ja Tate tietävän sulkien perusteella myös sulan menettäneen linnun iän ja sukupuolen. He osaavat lukea luontoa.

Kyen ja Taten välille kehittyy ystävyys ja molemminpuolinen eroottinen sähköisyys. Kye on kuin tulessa, mutta pitää molemmat kontrollissa. Tate opettaa Kyen lukemaan ja kirjoittamaan. Kye on nopea ja ahnas omaksuja, ja murrosiässä hän kuroo kiinni kouluttomuutensa aiheuttaman perusvajauksen.

Suon villi laulu on kaunis tarina rakkaudesta, joka kuitenkin katkeaa murheellisesti. Yliopisto-opiskelu vie Taten eikä tämä lupaustensa mukaisesti palaa. Teos on myös tarina Kyen toisesta rakkaudesta, Barkley Coven nuoreen hurmuriin Chase Andrewsiin. Näissä kahdessa rakkaustarinassa on kyse ystävyydestä, luottamuksesta, seksuaalisuudesta, luottamuksen pirstoutumisesta ja Chasen tapauksessa avoimesta petoksesta. Avioliittopuheitten varjolla Chase saa Kyen luovuttamaan tälle neitsyytensä. Kokemus on pettymys: hätäisesti kopeloineet kädet olivat ottamassa, eivät jakamassa ja antamassa. Heti sen jälkeen Key silmiin osuu paikallislehti, joka uutisoi Chasen kihlautuneen toisen kanssa. Hänet, ”helmikaulanauhatytön”, Key oli nähnyt monet kerrat Point Beachin hiekkarannalla Chasen ja muiden kylän nuorten, ikäistensä, seurassa. Heidän nauravaan joukkoonsa hän itsekin oli halunnut.

Kirjan ydintä on yksinäisyys ja joutuminen ylenkatsotuksi, köyhyyden vuoksi halveksituksi ja ulkopuoliseksi sekä luonnon eläimet ihmisten seuran ja hyväksynnän kompensaatioina.

Kun Chasen suhde Kyeen on loppunut, Kye joutuu kerran Chasen raiskausyrityksen uhriksi ja pelastuu tilanteesta vai täpärästi. Chasen ajattelussa Kyen kuuluu olla hänen käytettävissään hänen niin halutessa.

Tämä on perusasetelma, kun Barkley Covessa käydään oikeutta Chase Andrewsin murhasta. Kyen kohtalo on paikallisista kootun valamiehistön käsissä. Heille hän on rämelikka, vaikka nyt Taten määrätietoisuuden ansiosta hänen valtava luonnontuntemuksensa on realisoitunut ensimmäisenä luontoteoksena kauppojen näyteikkunoihin. On ilmestynyt seudun ”itseoppineen tiedenaisen” Catharine Danielle Clarkin upean tarkka piirros- ja tekstiteos Itärannikon merisimpukat. Ennen vangituksi tulemistaan Kye on jo ehtinyt koota aineistoa muihin rämeseudun luontokirjoihin ja kustantaja on hankkeista innostunut.

Suon villi laulu ilmestyi viime vuonna ja on nyt lukevaa maailmaa kohahduttanut bestseller. Siksi tarinassani seuraa stoppi. Jätän siis lokkiensa, haukkojensa, haikaroittensa, kilpikonniensa ja simpukoittensa luokse kaipaavan Kyen Barkley Coven vankilaselliin odottamaan valamiehistön ratkaisua lohtunaan käräjätalon kissa Sunday Justice, joka on livahtanut Kyen selliin ristikko-oven alta.

Suon villi laulu on traaginen, upea ja kaikkinensa lohtua ja uskoa valava, kaunis ja mieleenpainuva teos räme-Kyestä ainaisine karhunvatukkahilloineen, maissipuuroineen ja maissileipineen. Tapahtumat Owens on sijoittanut vuosiin 1952−1970. Mitä Pohjois-Carolinan rämeseudulle kuuluu nyt, sitä en tiedä. Taten kertoman mukaan alue oli tuolloin uhattu kuivattaa ja ottaa rakennusmaaksi. Tate ja Kye tiesivät, että marskimaan merkitys seutukunnan ekologialle on valtava. Soiden suunniteltu kuivattaminen nostaa ekologisen tasapainon horjuttamisessa nykylukijan mieleen jotain peruuttamatonta vaikkei ehkä mittasuhteiltaan yhtä dramaattista kuin meneillään oleva Amazonin sademetsien hävitys.

Suon villi laulu -bestsellerissä on koukuttava juoni. Juoni dominoi ja siihen itsekin rakastuin. Owen on laatinut teokselleen ennalta aavistamattoman ja hyvin erikoislaatuisen lopun. Tarinan lopetus onkin todellinen yllätysten yllätys, jolla Owen poikkeaa ”normibessellereiden” kirjoittajista.
Mutta teos on sittenkin tarinaansa enemmän Delia Owensilta ekologinen hätähuuto.

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY 2020, 414 sivua. Suomennos Maria Lyytinen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Viihderomaani | Avainsanat: , | Kommentoi