David Nicholls: Varamies

Varamies on välttämätön kuten lentokoneissa käyttämättömät pelastusliivit.

Hulvaton, kutkuttavan hauska, vastustamaton, traaginenkin, omintakeista David Nichollsia herkullisimmillaan. Sellainen oli tuntemukseni Nichollsin romaanista Varamies, lähikirjaston hyllystä silmiini sattunut kirjailijan yksi varhaisimmista romaaneista. Lienen lukenut nyt kaikki Nichollsilta suomennetut teokset, samalla tavalla, kohdalle osuneina.

Freelancer-näyttelijälle on keskeisen tärkeää tulla heti valmistuttuaan löydetyksi.  Joillekin kasautuu heti työuran alussa näyttäviä rooleja ja niiden myötä tunnettavuutta ja julkisuutta jatkuvine kuvalehtihaastatteluineen. Näytelmää tai elokuvaa hakeudutaan katsomaan osin siksi, että juuri HÄN on pääosassa. Ja HÄNestä todellakin kehittyy vaativien roolien myötä superhyvä, todellinen tähti. Samanaikaisesti paria teatterikoulun vuosikurssia aiemmin valmistunut näyttelijä on joutunut marginaaliin: kukaan ei muista, töitä ei tarjota ja jos tarjotaan, pätkähommat eivät tuo rahaa eivätkä tulkinnan tyydytystä. Suomessakin molemmista löytyy esimerkkejä. Edes kiinnitys ei ole aina taannut laitosteatterissa kohtuullista pääsyä osalliseksi roolijaosta, jos pärstä ei ole miellyttänyt uutta johtajaa.  Siitäkin löytyy menneisyydestä esimerkkejä. Freelancer-näyttelijää voi pitää kapitalismin symbolina, yhtenä muiden symboleiksi sopivien joukossa.

Kyse on onnesta tai tuurista, ainakin David Nichollsin antisankarin mielestä. Hän on nuorehko näyttelijä Stephen C. McQueen, jonka osaksi on alusta lähtien langennut päästä näyttelijäksi luokituksella ”viides mies vasemmalla”. Stepheniä kysytään makuurooleihin, kun tarvitaan tietynikäistä miestä näyttelemään kuollutta ruumista, siis kalmoa.

Nyt Stephen on kiinnitetty Josh Harperin varamieheksi runoilija Lordi Byronista kertovaan näytelmään. Josh on näyttämötaiteen kirkas Tähti. Häntä seuraa julkisuuden ja ihailun ihanuus ja kirous. Myös sen roolin teatterin ovella, kaduilla ja ravintoloissa hän vetää loistavasti, luontevana jatkona yleisön myrskyisille ja loppumattoman tuntuisille suosionosoituksille kunkin esityksen päätteeksi. Stephenin osaksi on tullut odottaa omaa epätodennäköistä tilaisuuttaan näyttää osaamisensa, jos Josh yllättäen sairastuisi tai jäisi tulematta ajoissa. Jos. Mutta Josh ei sairastu koskaan ja teatteri mieluummin odottaa tovin, kuin turvautuu varamieheen.

Kaikki tuntuu menevän Stephenillä päin seinää. Hän on eronnut, vaikka yhä rakastaa ja kaipaa ex-vaimoaan Alisonia ja yhteistä tytärtä Sophieta. Alisonin hakeman avioeron jälkeen hänellä oli varaa yksiöön Lontoon liepeillä mutkikkaiden liikenneyhteyksien päässä. Luukku onnistuttiin vuokraamaan hänelle studion imagolla. Hänellä ei ole jääkaappia eikä varaa sellaiseen. Wc-kylppäri on niin onneton, että luontevinta olisi hoitaa suihku, tarpeiden teko ja hampaiden pesu samassa istuma-asennossa. Hänen on siedettävä edellisen vuokralaisen vessan seiniin ja laipioon suttaama verenpunainen maali.

Stephen uskoo ammattitaitoonsa. Kyse on vain tilaisuuden osumisesta kohdalle. Silloin hän tekisi läpimurron. Hänen tulee myös pystyä tekemään vaikutus Noraan, ihmeen ihastuttavaan tuttavuuteensa.

Hänen täytyi tehdä selväksi, että hänessä on sellaisia hyviä ominaisuuksia jotka peittosivat rahan, menestyksen, matkustamisen, yhteiskunnallisen aseman, karisman, valtaisan itseluottamuksen, viehätysvoiman, glamourin, suosion, ylimaallisen mieskunnon ja ulkoisen komeuden. Ominaisuuksia, kuten… Hänen mieleensä ei hetimiten tullut ensimmäistäkään sellaista ominaisuutta, mutta kyllä hän jotain keksisi.

Näyttelijän kykyjensä osoittamistilaisuuden odottamisesta ja lopulta yrityksestä edistää tietoisesti tilaisuuden osumista kohdalle Nichollsin Varamiehessä on kyse. Stephenin onnenpyörä pyörii vastapäivään samalla, kun hän saa seurata vierestä Josh Harperin lavasäteilyä ja huimaa menestystä.  Hölmöilevä Stephen on lopulta valmis häpeälliseen ja halpamaiseen tekoon. Hän soittaa nimettömän puhelun, joka ei jää vaille seurauksia.

Halpamaisuus saa palkkansa, muttei onneksi jää kirjasta viimeiseksi mauksi lukijan suuhun. Stephen oppii tekemisestään ja saa maksaa siitä. Onni lopulta kääntyy, tosin näyttelijäuran sijasta rakkaudessa. Mutta sehän on elämän tärkeimpiä asioita, se.

Stephenin mielikuvitus syöksähtelee valtoimenaan, kun hän kuvittelee tulevaa läpimurtoaan. Silloin hän on joku kansainvälisesti tunnetuista näyttelijöistä. Nicholls on oivaltavan hauskasti kirjoittanut Stephenin mielikuvitusleikkejä elokuvakäsikirjoituksen muotoon. Stephen pystyy niissä mihin vaan. Mielikuvituksessa hän on Stara.

Hän ei vain voinut, tiedostaen tai tiedostamattaan, olla suhtauttamatta omaa käytöstään näyttelijöiden esityksiin, sillä hän toivoi joku päivä olevansa yhtä hyvä kuin idolinsa. Elämän koki parhaiten ja voimakkaimmin silloin, kun se muistutti elokuvaa, kun siinä oli nopeita leikkauksia, hidastuksia, nokkelia lähtösutkauksia ja hitaita himmennyksiä mustaan.

David Nichollsin taito verbalisoida tarinansa epätavallisin kielikuvin ja rinnastuksin hakee osuvuudessaan ja satiirisuudessaan vertaistaan. (”Hänen viimeinen poikaystävänsä Owen oli viittä vaille koomaan vaipunut laiskamato…”/  ”Taas kerran hän aavisteli, että Josh Harperin varamies kuului samaan kategoriaan kuin lentokoneen pelastusliivit: sellaiset on hyvä olla olemassa, mutta luoja paratkoon jos niitä joskus pitäisi käyttää.”/ ”Colin oli sellainen kaveri, joka vaikutti kantavan näkymätöntä märkää pyyhettä, jolla saattoi sivaltaa kanssaihmisiä.”/ ”Yksinäinen tyttö tanssi tokkuraisen epävarmasti aivan kuin olisi juuri hoippumassa pois kolaripaikalta.”) Mutta on romaanin suomentaja Sauli Santikkokin ollut vauhdissa suomen kielen vastineita keksiessään. Ihailin kirjailijaa ja hänen suomentajaansa samalla spontaanilla avoimuudella kuin romaanin lontoolaiset pyrkiessään tähti Josh Harperin lähelle osalliseksi tämän karisman hohteesta.

Nicholls huiskii ironiaansa Stephenin ajatuksenjuoksun kautta myös ympäröiviin ajan ilmiöihin. Tässä yksi kokemus kasvisravintolasta:
Sitä seurasi Radish-niminen fanaattinen makrobioottinen kasvisruokala – se ei ollut niinkään ravintola kuin raivoisan totalitaristinen hirmuvalta – jossa musiikki, alkoholi, suolasirottimet ja hauskanpito oli ankarasti kielletty. Kalvaat, kituliaan näköiset asiakkaat näykkivät hiljaa punajuuricarpaccioitaan ennen kuin lähtivät liian voimattomina jättääkseen juomarahaa.

Kylläisen hauska, hävytön ja älykäs romaani!

David Nicholls: Varamies. Otava 2005, 367 sivua. Suomennos Sauli Santikko.

Kategoria(t): Huumori, Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Mahdollisuus äkkivaurastumiseen särkee asunto-osuuskunnassa vallinneen hyvän naapuruuden.

Tulin intialaisen kirjailijan Aravind Adagin teoksesta Viimeinen mies liki pahoinvoivaksi. Samoin kävi kymmenen vuotta sitten lukiessani Adagin Booker-palkitun teoksen Valkoinen tiikeri. Sisikuntaani velloi myös lukiessani aikoinaan toisen intialaisen valioluokan kirjailijan Arundhari Royn Booker-palkitun teoksen Joutavuuksien jumala sekä pari vuotta sitten hänen uusimman teoksensa Äärimmäisen onnen ministeriö. Syynä pahaan oloon on kaikissa näissä lukemissani kirjoissa maailman väkiluvultaan suurimman tasavallan suunnaton eriarvoisuus ja yhteiskunnan läpeensä korruptoituneisuus. Kirjat eivät käy matkailumainoksista.

Viimeisessä miehessä rannikkokaupunki Mumbai kasvaa hallitsemattomalla vauhdilla. Visuaalisesti koin kirjan elokuvan Haluatko miljonääriksi armottomuuden kautta. Kaupunkikuvaa muokkaavat rakennuttajat ja heidän massiiviset rakennusfirmansa. Vanha rakennuskantaa saa väistyä, samoin slummien alle muhivat arvokkaiksi muuttuneet tonttimaat. Ulkomailla työskennelleitä intialaisia palaa riittävästi ja heillä on varaa asumisen luxukseen. Köyhä väki, intialaisten enemmistö siis, ja siirtolaisten virrat hakeutuvat ulommaksi, jättikaupunkien laidoille.

Rakennuttajat ovat kirjan kuvauksessa taitavia ja röyhkeitä. Heille tavoitteiden saavuttamisessa mikään ei ole peruuttamaton este.  Rakentamisen hidastajiksi muodostuvat ne härkäpäiset asukkaat, enemmistöstä poikkeamat, jotka kieltäytyvät muuttamasta purettavaksi aiotuista taloista. Rakentaja on joutunut pahimmillaan turvautumaan ostettuihin likaisen työn tekijöihin saadakseen uppiniskaiselta kieltäytyjältä allekirjoituksen paperiin.

Eläkkeellä oleva, kunnioitettu opettaja Yogesh Anantha Murthy, kutsumanimeltään Masterji, on asunut nelisenkymmentä vuotta osuuskuntatalossa Vishramissa. Hänen elämänsä merkitys muistoineen on talossa, jonka peruskorjaukset on laiminlyöty jo kauan sitten, mutta  viisikerroksinen talo tuttuine asukkaineen on yhtä kaikki koti. Nyt asukkaille on tehty ällistyttävä tarjous: Confidence Group -rakennusfirma tarjoaa asunnoista normaalihintaan nähden kaksi ja puolikertaisen summan, kolmessa maksuerässä. Se merkitsee kaikille perheille odottamatonta rikastumista. Mutta muutama asukas ei suostu, kukin eri syistä. Viimeinen mies on kuvaus siitä, miten nämä niskuroijat saadaan ruotuun, kaikki muut paitsi viimeinen mies.

Aravind Adiga on rakentanut traagisen ja kammottavan tarinan. Viimeiseksi ostotarjouksen torjujaksi jäänyt viimeinen mies saa talon asukkaiden kasvavan vihan niskoilleen. Sen varaan rakennuttaja on kaiken laskenutkin: Hän hoitaa asiat niin, että asukkaiden paine ratkaista ongelma omin konstein kehittyy räjähdyspisteeseen eikä rakennuttajan tarvitse liata enempää näppejään. Tätä teilaushengen kehittymistä Adiga kuvaa vaihe vaiheelta päätöksenteolle annetun määräajan lähestyessä. Laumahenkinen ihminen lakkaa olemasta inhimillinen.

Kirja on aste asteelta trillerimäisesti etenevä kuvaus talon asukkaiden käynnistämästä vanhan naapurinsa ja ystävänsä elämän saattamisesta helvetiksi. Heillä on loputtomasti konsteja. Moraali ja kunniantunto joutavat sinne, minne heidän haisevat jätteensäkin, kesyttömästi lemuaville pientareille.

Aluksi kotinsa lunastamisesta kieltäytyjiä oli useampia, mutta heidät ja talon mielipidevaikuttajat rakentaja Shah osasi hoitaa vanhoin konstein, tarjoamalla jotain häkellyttävää ylimääräistä. Hummeriateria ylellisessä hotelliravintolassa tai moista vastaava erityishuomionosoitus pehmensi useimmat epäröijät järkeviksi. A-talon asukkaat saivat sivusta seurata, miten yksimielisesti asunto-osuutensa myyneet B-talon asukkaat saivat maksunsa sopimusta nopeutetummin ja jättivät muuttaessaan talonsa nököttämään tontille autiona odottamaan purkamista.

Viimeisen miehen viimeinen mies on tietenkin Masterji, yli 80-vuotias viisas, omaan itselliseen päätösoikeuteensa vetoava vanhus. Intialaiset elävät sentään tasavallassa, missä ihmisten oikeuden loukkauksissa turvaverkkoina ovat poliisi, asianajajat, tiedotusvälineet, laki ja järjestys, sosiaalityöntekijät, perhe sekä Masterjilla entiset oppilaat ja vanhat ystävät. Hän saa kokea kohta kohdalta, että jokainen yhteiskunnan turvaverkko repeää ja jättää hänen avutta. Lopulta hänellä on vain rahan arvon tunnistava poikansa Gauver perheineen. Mutta myös poika kääntyy isäänsä vastaan, julmimmalla mahdollisella tavalla, julkisesti mustamaalaamalla isänsä ja kieltämällä olevansa tämän poika.

Olemmeko me ihmiset läpeensä pahoja, ahneita, itsekkäitä, vailla moraalia ja omaatuntoa? Kyllä ja ei. Pahuus ja hyvyys ovat romaanissa Janus-naamarisia ihmisiä, joissa moraalittomuus ja hyvyys kietoutuvat yhteen ja yhdessä muodostavat kunkin tarinan henkilöistä. Edes rakentaja Shah ei ole läpeensä paha, vaikka ajaakin tahtonsa läpi vaikka harmaan kiven. Hän osaa asettautua myös köyhien ja alemman keskiluokan ihmisten mielentilaan ja ruokkia heidän unelmiaan. 52-vuotias Sangeeta, kirjanpitäjä Purin vaimo, on ollut Masterjin hyvä naapuri kymmeniä vuosia. Nyt hän sotkee naapurinsa ovenkahvat ja ovenpielet aikuisen imbessillipoikansa Ramun ulosteilla ja on innokkaimpien joukossa suunnittelemassa Masterjin murhaamista, avustamaankin tarvittaessa. Sangeeta oli jo ehtinyt nähdä mahdollisen uuden asuntonsa lakattujen vetolaatikoiden kiiltävät pinnat ja kuvitelmissaan laskostellut Ramun vaatteet laatikoihin. Masterjin parhaat ystävät Albert ja Shelley Pinto, toiseksi viimeiset tarjouksesta kieltäytyjät, sanovat rumasti irti ystävyyden ja muuttuvat vihollisiksi, vaikka tietävät, ettei umpisokea Shelley enää oppisi liikkumaan uudessa ympäristössä. Heidän päänsä kääntämiseen rakennuttaja ei tarvinnut hummeriateriaa, ostettua fyysistä uhkaa kyllä.

Talossa asuva kiinteistövälittäjä Ajwani tuntee ammattinsa puolesta niskuroijien pelottelu- ja maanittelukonstit. Poliisien ja asianajajien lahjojana hän on koskematon ja valmis rakentaja Shahin rahaa vastaan tekemään likaisen työn Masterjin raivaamiseksi pois tieltä. Mutta ratkaisevana päivänä juuri hänestä löytyy outo uusi piirre, herännyt omatunto. Tappaja pysyttelee poissa ratkaisevana päivänä. Muiden on siis otettava ratkaiseva askel.

Turha kuvitella, että Aravind Adiga rakentaisi naiivia loppuasetelmaa, missä paha saa palkkansa ja oikeus etsiytyy sille kuuluvaan uomaansa vaikkkina pahan harharetken tehtyään. Ei, sillä kirjassa ollaan nykypäivän Intiassa. Viimeinen mies on inhorealistinen. Se on psykologinen romaani, jossa on vankka yhteiskunnallinen tukiranka. Kirja on intialaisen mestarikertojan romaani intialaisesta yhteiskunnasta. Huima, puistattava teos kuten oli Valkoinen tiikerikin! Viimeinen mies kuuluu koronavuonnani sarjaan ”aiemmin lukematta jääneitä kotikirjastomme aarteita”.

Aravind Adiga: Viimeinen mies. Avain 2011, 577 sivua. Suomennos englanninkielisestä alkuteoksesta Heikki Karjalainen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Oliver Kitteridge, matriarkka ja dynamo, väkevä kaunokirjallinen naiskuvaus

Elizabeth Strout kimmahti läntisessä maailmassa kaunokirjallisuuden kirkkaimpien kirjailijoiden joukkoon vuonna 2008 lyhytproosateoksellaan Olive Kitteridge. Se sai Yhdysvalloissa Pulitzer-palkinnon ja sen tarinoista tehtiin palkittu tv-sarja.  Tänä keväänä teos ilmestyi suomeksi Kristiina Rikmanin kääntämänä. Kirja on herättänyt myös meillä ihastuksen. Teos koostuu 13 itsenäisestä tarinasta, joiden yhteen sitoja on nainen nimeltä Olive Kitteridge. Hän on lähes kaikkialla, vilaukselta taustalla tai tarinan keskiössä, eri tarinoissa eri-ikäisenä.

Olive Kitteridge on matriarkka, originelli, vahvatahtoinen, mutta lyhytpinnainen persoona, josta ympäristössä pidetään tai jota inhotaan. Kaikilla on käsitys hänestä, sillä kaikkihan hänet tuntevat. Ja hänellä on mielipide kaikista, yleensä vähättelevä ja tyly. Crosbyn pieni merenrantakaupunki Yhdysvaltain Mainessa koostuu kirkosta, maamiesseuran talosta, sekatavarakaupasta, apteekista ja puodista, josta saa joka aamu tuoreita donitseja. Rakkauden ilmentämisessä donitseilla on kirjassa vissi virkansa.

Voimakkaat naiset herättävät tunteita ja niin herättää Olivekin. Kolmenkymmenen kahden vuoden urallaan matematiikan opettajana häntä pelkäsivät kollegat ja oppilaat, mutta yhtä kaikki häntä kunnioitettiin hyvänä ja vaateliaana pedagogina. Hän oli tarkkasilmäinen tunnistaakseen oppilaissaan kätkettyjä kotoperäisiä ongelmia, joihin puuttua. Opettajanuransa ansiosta Olive tuntee liki kaikki Crosbyn asukkaat. Useimmathan heistä ovat hänen entisiä oppilaitaan. Olive tietää heistä kouluvuosiltaan enemmän kuin muut asukkaat keskimäärin. Se on hänen matriarkaalinen etuasemansa. Kirjassa juoruillaan poissaolevista, mutta hillityn sivistyneesti. Olive on muiden lailla utelias.

Stroutin kertomuksissa ovat keskiössä eri perhekunnat ja avioparit. Kertomukset kuvaavat pikkukaupungissa viihtyvää tekopyhyyttä, pettämistä, sivusuhteita, kateutta, kaunaa, ylimielisyyttä, hellyyttä, välittämistä, kaikkea sitä mistä ihmisten keskinäinen elämä koostuu. Olive Kitteridge on muiden vähättelemisen mestari. Aviomiehelleen Henrylle hän tuhahtelee lakonisia ylimielisyyksiä, joista saa jokainen tuttu osansa. Vahingonilo on elämänsuolaa etenkin silloin, kun suhde omaan aikamiespoikaan Christopheriin takkuilee:

Mutta vielä tyydyttävämpää oli ollut se, että Billin ja Bunnyn jälkikasvu oli osoittautunut vielä epäonnistuneemmaksi kuin heidän.

Ei jalkaterapeutti Christopher ole epäonnistuja, vaikka elämänsä aluksi harhaileekin. Olive-äiti omistaa rakkaimman poikansa ja pojan omavaltainen syöksähdys naimisiin tuntemattoman tahtonaisen Suzannen kanssa ja nuorten muutto nuoren vaimon vaatimuksesta kauaksi Kaliforniaan on Olivelle ja Henrylle raskas isku, josta etenkään Olive ei toivu. Hän ja Henry olivat sentään rakentaneet naapurustoonsa Christopherille talon ja Olive oli hoitanut sen sisustamisen. Jo vuoden sisällä tuo ihana talo pantiin Kaliforniaan muuton vuoksi myyntiin. Äidin surkuhupaista käytöstä poikansa häissä kuvaa kirjan tarina Pieni säväys. Anopilla ja miniällä ei synkkaa.

Ei Olive tule toimeen Christopherin toisenkaan vaimon kanssa, vaikka tämä on kiltti ja sopeutuvainen. Tarinassa Turvatarkastus Olive lähtee vierailultaan New Yorkiin muuttaneen poikansa luota temperamenttisella päähänpistolla ja lentokentän turvatarkastuksen syvintä olemusta tuntemattomana saa aikaan kohtauksen, jossa hänet meuhaamisen päätteeksi pidätetään turvallisuusuhkana.

Tarinassa Nousuvesi Olive Kitteridge on sivuroolissa. Kevin Coulsen viipyilee autoineen nuoruutensa kotikaupungin Crosbyn satamassa, kun haukansilmäinen Olive huomaa hänet ja työntyy autoon juttelemaan entisen oppilaansa kanssa. Nousuvedessä jännitys tihentyy: lukija tietää Kevinin kätkeneen autoon huopaan käärimänsä kiväärin. Rivien väleistä tihkuu väkivalta: Kevin on käynyt pälyämässä entistä lapsuudenkotiaan, jonka keittiössä äiti aikoinaan ampui aivonsa astiakaapin ovien roiskeiksi. Olive tietää Kevinin tragedian ja muistaa oman isänsä itsemurhan. Käy ilmi, että Kevinin vaimo tai tyttöystävä harrastaa käsivarsiensa viiltelyä partakoneen terällä. Kaiken kukkuraksi rantakahvilan myyjätär, Patty, Kevinin vanha luokkakaveri, näkyy etenevän hengenvaarallista polkua, joka päätyy jyrkkään pudotukseen. Kevin huolestuu. Kertomus päätyy Pattyn joutumiseen meren pauhaavien maininkien armoille. Kevinin tehtäväksi lankeaa yrittää pelastaa nainen, vaikka oma jalka on juuttunut pohjassa lojuvaan rojuun. Pattya kirjassa emme myöhemmin tapaa, Kevinin kyllä.

Elizabeth Strout viljelee omaperäisiä kielikuvia. Kirjailijan kieli on vivahteikas.

Valtavat harmaat pilvet olivat vyöryneet taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että meri pärskyi hurjistunutta iloa.

Kävellessään takaisin autolleen venesatamaan noina aamuina hänestä tuntui joskus, että maailma on muuttunut, ilma on mukavan raikas ja tammenlehtien kahina kuin hymisevä ystävä.

Ensi kertaa vuosiin Harmon tuli ajatelleeksi Jumalaa, jonka hän oli pannu hyllylle kuin säästöpossun.

Lihallista rakkautta ikääntyneiden ihmisten välillä Strout kuvaa tyylikkäästi, kuten naimisissa olevan Harmonin vieraillessa sunnuntaiaamupäivisin donitsipusseineen Daisyn luona:
Sitten he nousivat ja kiipesivät kapeita portaita pieneen huoneeseen, jonne aurinko paistoi ikkunasta ja sai piirongin päällä olevan punaisen lasimaljakon hehkumaan.
Taidatkos rakasteluaikeet kauniimmin ilmaista. Myös Oliven aviomies Henry Kitteridge tapaa käydä Daisyn luona tuoreine donitseineen. Daisy on Oliven ystävätär, miellyttävin ihminen Oliven hierarkiassa.

Vanha aviopari Henry ja Olive kävivät molemmat vieraissa, tai Henry kävi ja Olive halusi käydä, mutta lukuisat asiat yhdistivät heitä. Yksi niistä oli erotiikka:

Oliven kärkevät mielipiteet, hänen täyteläiset rintansa, hänen hurjat mielentilansa ja äkilliset nauruntyrskähdyksensä herättivät Henryssä uudenlaisen eroottisen tuskan, ja joskus huohottaessaan yön pimeydessä hän ei ajatellutkaan Deniseä [nuorta apteekkiapulaistaan] vaan kumma kyllä tämän nuorta, verevää aviomiestä – nuoren miehen rajuutta, kun tämä yhtyi vaimoonsa – ja Henry Kirtteridge tunsi uskomattoman kiihkon leimahduksen ajatellessaan miten hän rakastellessaan vaimoaan yhtyi kaikkiin miehiin, jotka maailmassa naisia rakastivat, naisia jotka kätkivät sisäänsä äiti maan tumman, kostean salaisuuden.
”Siunatkoon”, sanoi Olive kun Henry siirtyi pois hänen päältään.

Leskeksi jäätyään Olive ajautuu yksiin Crosbyyn muuttaneen Jack Kennisonin kanssa. Ikääntyneitä jo molemmat. Aristellen he päätyvät Jackin vuoteeseen:
Mutta tässä he nyt olivat ja Olive ajatteli kahta emmentaljuuston viipaletta painautuneina toisiaan vasten, niin reikäinen oli tämä liitto – elämä otti ihmisestä osansa, päättää Elizabeth Strout Oliven tarinan kertomuksessa Joki.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Otavan Keltainen kirjasto, 2020, 374 sivua. Suomennos Kristiina Rikman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jari Tervo: Myyrä

Myyrän kansikuvassa on pimeä, hiljainen Tamminiemi. Vain yläkerran kulmahuoneesta paistaa valo.

Kirjastojen ja kirjakauppojen pysyessä koronakevään ajan suljettuina sain kimmokkeen lukea myös teoksia, jotka olin jättänyt varhempina vuosina tietoisesti väliin. Jari Tervon Myyrä oli yksi niistä. Olettamani myyrävihjailu edesmenneeseen presidenttiin Urho Kekkoseen oli itselleni riittävä syy olla aikoinaan tarttumatta kirjaan. Pseudotutkija Hannu Rautkallion peesaaja, ajattelin Tervosta tuolloin. Mutta nyt muuan ystäväni suorastaan painosti minut lukemaan kirjan.

Lukemiseni sujui hitaahkosti. Syynä oli Tervon tiheä kerronta. Lauseet ovat yltäkylläisen täyteläisiä, merkityksillä lastattuja. Kirja ei sovellu pikaluentaan.

En puutu vanhan (2004) kirjan juoneen. Juonteita kirjassa löytyy useita kehyksenä Urho Kekkosen aikuisajan elämä. Kekkosesta kirja alkaa ja melkeinpä häneen loppuu. Kirjan alussa kiihkeä valkokaartilainen Urho Kekkonen määrätään antamaan ampumiskomento joukolle vangittuja punaisia (tai punaisina pidätettyjä) Haminassa toukokuussa 1918. Useimmat teloittajat ampuvat Tervon mukaan tarkoituksella haavoittavan laukauksen. Kekkosen hyiseksi tehtäväksi määrätään antaa lopetuslaukaus, ampumaan ”punainen tähti” uhrien otsaan. Hän ei toivu tapahtumasta koskaan. Teloitukset jäävät elämänmittaiseksi varjoksi. Kirjan lopussa kuollut entinen presidentti kuvaa omia hautajaisiaan. Hänen uupuneen elimistönsä kerrottiin sammuneen, sillä Suomessa presidenttiä ei ammuta. Sellaista ei vain tapahdu. Tervon tarinassa Kekkoselle ammutaan ”punainen tähti” ohimoon tilanteessa, jossa elinaikaa olisi jäljellä enää tunneissa mitattava määrä. Kirjailija on siis kirjoittanut räväkän fiktion.

Myyrän toinen pääjuonne on kirjan kertojan tarinassa. Hän on Suojelupoliisin tutkija Juri Karhu, kommunistisuvun vesa suurten ikäluokkien vuosilta. Juri Karhun kautta kirja jäljittää Karhun suvun henkilöiden, isoisän, isän, veljien ja sisaren sekä heidän puolisoittensa vaiheita kommunistisen utopian rakentamisessa. Neuvostoliitto sijaitsi heidän päässään ”sillä kohtaa missä monilla taivasten valtakunta”. Heidän kauttaan kirjan kolmas päähenkilö on Juri Karhun isä, Koitto Karhu, Moskovan Lenin-koulun käynyt mies ja Vorkutan hiilikaivosleirin helvetistä hengissä selvinnyt kommunisti. Karhuille presidentti Kekkonen oli ”vitun korkeushyppääjä”. He tiesivät Kekkosen kiivaaksi antistalinistiksi, ehkä jopa läpikotaisin neuvostovastaiseksi.

Juri Karhu on vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen suhteissa askartelee taitava myyrä. Hän uskoo sellaisen kätkeytyvän SKP:n politbyroon jäsenistöön, ”kommunistiseen omenatarhaan”. Useampi Karhu kuuluu politbyroohon. Myyrä tietää sellaista, mistä saavat hajun vain SKP:n puheenjohtajat Aimo Aalto ja vähemmistöjohtaja Taisto Sinisalo. Tiedot vuotavat hänen kauttaan presidentti Urho Kekkoselle. Jos sellaista myyrää ei SKP:n sisäpiirissä olisi, myyrä on Urho Kekkonen itse, Juri Karhu päättelee. Paljastamisesta tulee hänen salainen elämäntehtävänsä. Kirjan lopussa itsekin Vorkutaan joutuneelle Juri Karhulle selviää, kuka oli myyrä ja miten hänen onnistui peittämään roolinsa.

Myyrä on siis Kekkosen poliittisen uran yli yltävä tarina Suomen suhteista Neuvostoliittoon suojelupoliisin näkövinkkelistä vetäen välillä merkityksiä siihen, että Urho Kekkosen ura alkoi Etsivän keskuspoliisista. Yksi Myyrän monista juonteista käsittelee Kekkosen liki pakkomielteistä halua selvittää Stalinin suudelmaan 1939 kuolleen ammustehdastyöläisen, suomalaistaustaiseksi paljastuvan Natalia Kuprikovan elämä. Stalin on kertonut kohtalokkaasta suudelmasta Eduskunnan varapuhemies Kekkoselle YYA-sopimuksen solmimistapaamisen yönä 1948.

Kirjassa on useita keskushenkilöitä, joihin Tervo rakentaa trillerimäisiä juonikuvioita mielikuvituksen kahlitsemattomalla vapaudellaan. Yksi heistä on Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs suomettumisen pahimpina vuosina 1973−1979, Vladimir Stepanov, ”Suomen-syöjä”, joka ajoi sitkeällä oveluudella Neuvostoliiton ja Suomen yhteisiä sotaharjoituksia. Syystäkin Suomen valtiollinen johto piti sotaharjoituksia Suomen loppuna tai ainakin lopun alkuna. Tervon tarinassa Kekkonen alkaa hoilata Kotkan ruusua, kun saunakaveri, NL:n puolustusministeri Dmitri Ustinov tekee vuonna 1978 ehdotuksen yhteisistä sotaharjoituksista.
”Ylli [Juri Karhun esimies Supossa] oli oppinut, että aina kun täällä narisi venäläinen saapas ja vaikka miten juhlaan ja humuun hinkattuna, siitä sikisi vaikeuksia.”

Ulkoministeri Keijo Korhonen vertasi Stepanovia kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoviin. Tervon mukaan siihen asemaan Stepanov pyrkikin: pian koittavan Neuvosto-Suomen kenraalikuvernööriksi. Jo suurlähettiläsvuosinaan hän piti Tervon mukaan itseään Kekkosen jälkeen Suomen vaikutusvaltaisimpana henkilönä, ainakin Suomen pääministeriin rinnastuvana.

Viides teoksen päähenkilö kirjassa on oletettu presidentti Kekkosen avioton lapsi Sampo Kajanne pitkäaikaisesta suhteesta suurlähettiläs Jaakko Hallaman (kirjassa Uuras Kajanne) rotunaiseen Anita Hallamaan (kirjassa Juulia Kajanne). Samposta on määrä tulla suurta, mutta hänen osansa kirjassa on kompastua omiin hämähäkinseitteihinsä. Hänestä Tervo tekee ”Meilahden murhan” tekijän. Kirjan mukaan ulkoministeriön omistamassa vierasasunnossa Meilahden Kuusitiellä koki kolkon lopun Neuvostoliiton uusi kulttuuriattasea, kirjassa nimeltä Arkadi Jakonovitsh Poljanski, biseksuaalin Sampo Kajanteen rakastettu. Arkadin ja Sampon Tervo kuvaa hulttioanarkisteiksi, huippuälykkäiksi ja itseriittoisiksi kultalusikka suussa syntyneiksi ikätovereiksi, jotka ajautuvat uhkarohkeiden ja häpeämättömien temppujensa kiihtyvään kilpaspiraaliin, kunnes ”mukahurja systeeminvastainen” Arkadi Poljanski osoittautuu ystäväänsä huijanneeksi ”kommunistisen nomenklatuurin lellikiksi”.

Jotta Myyrässä riittäisi kierroksia, Arkadi Poljanski osoittautuu Vladimir Stepanovin siskonpojaksi. Kun Arkadin katoamista ja oletettua loikkausta länteen on jonkin aikaa pähkäilty, tutkinnan piiri rajautuu Suomeen ja maa alkaa polttaa, mutta kenen jalkojen alla? Jari Tervolla riittää fantasian pyörteitä.

Myyrä on poliittiseen lähihistoriaamme istutettu mielikuvituksellinen rakennelma. Tarina voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, sillä elämä on niin usein osoittautunut mutkikkaammaksi kuin villeinkään fantasia. Tervo taitaa hämäämisen konstit. Hänellä on hallinnassa runsas valikko tärkeää tietoa jos yhtä paljon nippeliäkin. Pari pientä kirjailijan astuntaa pientareelle huomasin, joista tärkeä detalji on tämä: Vorkuta ei ole Siperiaa, kuten Myyrässä toistuvasti sanotaan. Komin tasavalta on Uralin länsipuolella.

Tervon Myyrä ei ole pyörryttävistä juonikuvioistaan huolimatta trilleri. Sellaiseksi tapahtumien eteneminen on aivan liian verkkaista ja polveilevaa. Kirjan viehätys on Tervon satiirissa, letkautuksissa ja herjoissa, jotka ovat kuin elävään lihaan uppoavia pistimiä tai vereslihalle viiltäviä solmuruoskia. Kirjassa tirisee mehu, jota tiputtaessaan kirjailijan on täytynyt itse vähintäänkin myhäillä löytäjän itsetuottamassa mielihyvässä. Onhan Tervo skarppi ja verbaalinen harvinaisuus.

Poliittisesti kirjailija näyttäytyy pesunkestävänä antineukkuna. Totalitarismi ei ole verhottavissa pyhyyden teeskentelyllä. Kun Suomen Kansallisteatterissa pidetyssä arvovaltaisten kutsuvieraiden kansoittamassa YYA-juhlassa pynttäytynyt yleisö taputtaa kansojen väliselle ystävyydelle ylikorostetusti, se taputtaa ”äänekkäämmin ja huojentuneena siitä, ettei tämä tämän vaikeampaa ollutkaan, oikein ajattelu”.

Kun Keijo Korhonen sisällytti koko poliittisen uransa ajan valtioiden välisiin virallisiin lausumiin ajatuksen Suomen puolueettomuudesta eksyttäen näin taiturimaisin sanakäänteinen ”venäläiset kommunikeataiteen autiomaahan”, eksyttämisestä tuli pysyä hiljaa. ”Ne viihtyivät pitkiä aikoja paitsiossa, jos ne eivät tienneet olevansa siellä”. Korhosen ajattelussa ”Neuvostoliiton mielestä Suomen ulkopolitiikassa ensiksi tuli ystävyys, sen jälkeen pitkä taival hevosenpaskaa ja sen jälkeen puolueettomuus, jos se ylenpalttisen ystävyyden jälkeen oli enää tarpeellista”.

Liekki Karhun, Jura Karhun sedän, hautajaiskuvaukseen Kulttuuritalolla Tervo sisällyttää taistolaisen utopian tuulahduksen:
”Akilleen lapset Hertta ja Tuure esittivät haikeansorttisia vallankumouslauluja vähemmistön paidoissa. Sissit lymyilivät vuorilla vallankumous sydämessään. Setin lopussa päästiin kuitenkin tilanteeseen, jossa pois puute, pois kurjuus, pois kaikki silloin jää, mikä taiteilijoiden sitä tarkoittamatta yhdistyi nyt kuolemaan. Katselin viihtyviä ukkoja ja akkoja ja nuoria, jotka halusivat kiireesti muualle. Alle kolmekymppiset elivät vielä harhassa että jossain on paremmat bileet ja he ovat jäämässä niistä paitsi.”

Näistä kirjailijan sapekkaista ja satiirisista kielikuvista oli syytä nauttia, kun ne kohdalle tupsahtelivat.

Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004, 544 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Thomas Bernhard: Syy

Teossarjan ensimmäinen kirja SYY vie Salzburgiin toisen maailmansodan lopulla ja sodan jälkeen. Thomas on koulupoika.

Thomas Bernhardin (1931–1989) Syy on hänen omaelämäkerrallisen kirjasarjansa ensimmäisenä (1975) ilmestynyt osa.  Sain sen käsiini viidestä teoksesta viimeisenä ja viimeisenä sen myös luin. Se sijoittuu tulevan kirjailijan elämänjanalla ikävuosiin 13–16 ja vuosissa jaksolle 1943–1947. Toinen maailmansota on kääntynyt Saksalle tappiolliseksi ja länsiliittoutuneet jauhavat entisen Itävallan ylpeyttä, Salzburgia, kivikasaksi päivänvalossa pelkäämättä mahdollista ilmapuolustusta (jota kaupungissa ei ole).

Thomas on sijoitettu internaattikouluun (kansallissosialistiseen koulukotiin), jota johtaa kapteenin tai SA-upseerin uniformussa, kiillotetuin saappain sadistinen rehtori Grünkranz. Hänen intohimonsa on rangaista ja syitä hän löytää. Esimakua natsihenkisen koulun sadismista sain edeltävästä teoksesta Muuan lapsi, josta Bernhardin elämänhistoria alkaa, mutta jonka kirjana Bernhard kirjoitti vasta muita neljää kirjaa myöhemmin. Koulun rankaisukeinot olivat häpäisy, nöyryytys, ateriatta jättäminen ja ruumiillisen kivun tuottaminen. Kasvatukseen kuuluivat joka-aamuiset lipunnostot natsitervehdyksineen ja natsimarssien yhteislauluineen. Kasvatussuunnitelma oli Bernhardin ilmaisulla ”valtiollis-fasistis-sadistinen”. Grünkranzille oppilaat olivat ihmismateriaalia.

Muuan lapsi on kirjasarjan viides, mutta Thomasin elämässä lapsuudesta kertova ja näin ajallisesti Syyn edelle sijoittuva teos.

Nuo kaksi pelkoa, siis toisaalta pelko kansallissosialistista Grünkranzia kohtaan ja toisaalta sodanpelko, jonka sadat ja tuhannet päivittäin ilmassa uhkaavasti jyrisevät, kirkkaan taivaan hämärtävät ja pimentävät lentokoneet synnyttivät, jättivät oppiaineet varjoonsa, sillä pian me emme enää viettäneetkään suurinta osaa ajasta koulussa, Andräkoulussa tai internaatissa, siis oppiaineiden parissa, vaan pommisuojassa, joita ulkomaalaiset, etupäässä venäläiset, ranskalaiset, puolalaiset ja tšekkiläiset pakkotyöläiset olivat epäinhimillisissä olosuhteissa kaupungin kumpaankin vuoreen kaivaneet…

Pommisuojissa Thomas näkee sodan käänteen yllättämien ihmisten avuttomuuden. Hän näkee sodan armoilla olevan ihmisen nöyryytetyssä ja oman merkityksettömyytensä kokemassa tilassa, missä häneltä on karsiutunut myötätunto muita kärsiviä kohtaan. On pärjättävä elävänä omin keinoin. Välinpitämättömyydestä tulee selviämiskeino.

Kun sota loppuu, kansallissosialismi katoaa ulkoisesti kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Thomasin koulu muuttuu katoliseksi Johanneum-internaatiksi johtajanaan humaani Setä Franz, mutta todellista valtaa laitoksessa käyttää hirmuhallintoa jatkava prefekti, Grünkranzin hengenheimolainen. Salzburgin sairaalat ovat nyt täynnä nälkiintyneitä ja aliravitsemukseen ja epätoivoon kuolevia ihmisiä. Kun pommitusraunioiden alta ei jaksettu etsiä kaikkia uhreja, vaan uutta alettiin rakentaa päälle, kaupungissa leijuu vielä vuosia mädän haju. Rottia vilisee kaikkialla. Ihmiset elävät puutteessa ja päällään osin enää risoja vaatteita.

Thomas inhoaa ja vihaa Salzburgia, on inhonnut ja vihannut sitä aina. Se on kuitenkin hänen isoäitinsä ja äitinsä kotikaupunki ja siellä asuu hänen varakkaita sukulaisiaan, joiden oville hän ei koskaan mene kolkuttamaan. Internaattivuosien aikana Bernhardin äiti huollettavine lapsineen asuu Saksan puolella Traunsteinissa ja isoisä ja isoäiti maalla Ettendorfissa. Saksan jakauduttua miehitysalueisiin Itävallan ja Saksan välinen raja palaa ja sen ylittäminen muuttuu lopulta vaaralliseksi. Thomasin on keksittävä omalaatuiset konstit voidakseen päästä rajan yli ja käydä tapaamassa äitiään ja isoisäänsä.

Kellari jatkaa siitä, mihin Syy loppuu. Thomas on oppisopimuskautenaan jopa  onnellinen.

Kun Andräkoulu on ohi, Thomas joutuu lyseoon. Se on hänelle ”hengentuhoamislaitos”, jota hän vihaa rajattomasti. Hän yrittää käydä sitä isoisänsä tähden. Lyseo on Thomasille rakkaan isoisän ehdoton tahto, kompensaatio tämän koulutuksen ulkopuolelle jäämisestä omassa nuoruudessa. Elämäkertasarjan teoksesta Kellari sain lukea, miten yhtenä päivänä kävelymatkalla internaatista arkkitehtonisesti arvokkaaseen lyseotaloon Thomas pysähtyy ja suuntaa askeleensa aivan muualle, 16-vuotiaana työnvälitystoimistoon, mistä hänen onnistuu virkailija uuvuttamalla saada oppisopimuspaikka kauppiaan oppiin. Syy päättyy tähän taitekohtaan. Kellari jatkaa siitä.

Thomas Bernhardin yhteydessä on välttämätöntä viitata kirjailijan ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan. En liene koskaan törmännyt niin totaalisen synkkään ja lyijynraskaaseen ihmiskuvaan kuin Bernhardin elämäkertasarjassa. Adjektiivini eivät riitä, sillä niin typeriksi, kylmiksi, vastuuttomiksi, rikollisiksi ja nousukasmaisiksi kirjailija kokee maamiehensä. Bernhardin ihmiskäsitys päätyisi tarkemmin analysoituna umpikujaan ja siihen nuorukainen alinomaa ajautuikin. Armon hänen elämässään saavat vain isoisä ja isoäiti sekä Kellarin sekatavarakauppias Podlaha.

Kellari päättyy Thomasin sairastumiseen. Hengitys vie hänet sairaalan yksinäisyyteen.

Kaiken järjenvastaisesti minä kuulen jälleen yksinkertaisten ihmisten yksinkertaisia mielipiteitä, kaiken järjenvastaisesti minä puhun silloin kun minun ei pitäisi sanoa enää sanaakaan, ja vaikenen silloin, kun minun ei pitäisi vaieta. (Erään) kotiseutuni kauneus ja kuuluisuus ovat vain ominaisuuksia, joiden kautta sen alhaisuus, sen syyntakeettomuus ja hirvittävyys, sen ahdasmielisyys ja suuruudenhulluus, tulee ilmi koko armottomalla voimallaan.

Yhteiskunta on sairas ja sen järjestelmän kynsiin pakotetut nuoret saavat myös tartunnan. Nuori Thomas ei pääse sota- ja sodan jälkeisten vuosiensa elämänpiiriään pakoon. Hän on onnellinen hyvin harvoin. Alistajista pahin on koululaitos:

Minä halveksin noita opettajia ja ajan mittaan vihasin heitä aina vain enemmän, sillä se, mitä he minulle tekivät, oli yksinomaan sitä, mitä he päivittäin ja mitä häpeämättömimmillä tavalla kaatoivat niskaani niin kutsutun korkeamman tieteen nimeen verhotun löyhkäävän, pohjattomalta tuntuvan menneisyyden likasangon uhraamatta edes ajatuksen hiventä toimiensa tosiasiallisille vaikutuksille…
… typerykset ja sairaat ryhtyvät lyseon opettajiksi, sillä se, mitä he päivittäin opettavat ja heidän uhriensa päihin syöttävät, on pelkkää typeryyttä ja sairautta, tosiasiassa vuosisatojen saatossa härskiintynyttä mielisairauden muodossa olevaa opetusmateriaalia, joka väistämättä tukahduttaa joka ainoa oppilaan oman ajattelun.

Thomas saa tuberluloosin, josta hän kärsi pitkään. Kylmyys päättää elämäkertasarjan.

Bernhard kirjoitti elämäkertasarjansa keski-ikäisenä ja vielä vuosikymmenten jälkeen nuoruuden muistot nostattivat hänessä laitojen yli kuohuvan tuohtumuksen.  Ihmiskäsityksensä ja maailmankuvansa seurauksena hänen on täytynyt kärsiä kirjoitustyön aikana hulppean korkeasta verenpaineesta!

Ken haluaa lukea sarjan Bernhardin elämänhistorian katkeamattomana jatkumona, lukujärjestys on siinä tapauksessa tämä:
Muuan lapsi (varhaislapsuudesta 12 ikävuoteen saakka. Thomas pannaan kansallissosialistiseen hoitokotiin = porvarisperheiden lasten internaattiin)
Syy (sota, internaatti ja lopulta lyseo; ikävuodet 13–15; vuodet 1943–1947)
Kellari (ikävuodet 16–17, vuodet 1947–1948; Thomas on töissä sekatavarakaupassa oppisopimuksella)
Hengitys (Thomas 18-vuotias, vuosi 1949; sairaalassa keuhkotulehduksen vuoksi, isoisän kuolema)
Kylmyys (Thomas 19–21-vuotias, 1950-luvun alku, Thomasilla tuberkuloosi, raastavat sairaalakokemukset).

Kirjat saa kohtuuhintaisina kustantajan Lurra Editionsin verkkokaupasta. Teossarjaa, joka on enemmän vihaisen miehen saarna kuin suoranainen elämäkerta, on luonnehdittu Thomas Bernhardin tuotannon rikkaimmaksi osaksi. Loppukesästä Bernhardin kustantajana profiloituu myös Teos.

Thomas Bernhard: Syy. Lurra Editions, uusi painos 2020, 176 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Amos Oz: Fima

Fima on hellyttävä ja rasittava, mutta itsenäinen ajattelija, joka halua vaikuttaa poliittisesti. Fima on poikkeusyksilö.

Fima, jerusalemilainen Efraim Nisan, on raivostuttava ja kuitenkin kerrassaan rakastettava mies. Hän raastaa hermoja. Hän on traaginen ja koominen hahmo, siis tragikoominen persoona, surullisella tavalla humoristinen, suorastaan surkuhupaisa. Vain lehmänhermoinen kestää häntä isoina annoksina. Fiman läheisillä ei ole lehmänhermoja ja Fima jakaa itseään ainoastaan isoina annoksina.

Amos Ozin teos ilmestyi hebreaksi vuonna 1991. Ozin kirjoittaessa sitä ensimmäinen intifada, palestiinalaisten kansannousu oli käynnissä ja valtaa piti oikeistolaisen Likud-puolueen pääministeri Yitshak Shamir. Kirjan ilmestymisen jälkeen olisi tuleva työväenpuolueen Jitzhak Rabinin nouseva pääministeriksi ja länsivaltojen tuella on tuolloin (1993) solmittu Oslon rauhansopimus. Fima on rauhan mies. Hän peräänkuuluttaa vuoropuhelua palestiinalaisten kanssa. Ilman kompromissia Israelilla ei olisi tulevaisuutta vaan vielä suurempi kansallinen hajoaminen ja ongelmia enemmän, kuin se pystyy ratkaisemaan. Suurin syy ongelmiin on Fiman mielestä kuuden päivän sota ja sen seurauksena tehdyt laittomat ja kansainvälisesti tuomitut aluevaltaukset.

Siinä on Ozin kirjan yhteiskunnallinen kehys. Mutta teos ei ole politiikkaa muuta kuin Fiman mielenkuohun heijastumina. Fima kuohuu. Hän kirjoittaa artikkeleita lehtiin, allekirjoittaa vetoomuksia ja rasittaa puheillaan läheisiään. Enempään tavallinen kansalainen ei pystyisi. Fima vaikuttaa kykenemisensä rajoissa. Hänen kynänsä on terävä ja argumentaationsa poikkeuksellisen kyvykästä. Mutta Fima on sittenkin vain ”kadunmies”.

Kirjan ydin on elämässään sivuraiteille ajautuneessa päähenkilössä. Fima oli nuoruudessaan lupaava runoilija. Hän on ajattelija ja itsensä elättävä gynekologisen klinikan vastaanottotyöntekijä. Silti hän ei selviä elämässään vaan tarvitsee ympärilleen huoltajien miniarmeijan. Sen hän saa tunkeutumalla alituiseen heidän yksityisyyteensä. Kun Fima saapuu, häntä ei saa kulumallakaan pois. Kehotuksista ja käskyistä hän ei piittaa tuon taivaallista.

Fima on toivoton tapaus, joka ei kykene hyvistä suunnitelmistaan huolimatta huolehtimaan arkisista toiminnoistaan. Koti on kuin sikolätti ja juoksevat asiat hoitamatta. Hän saattaa lähteä pankkiin maksaakseen laiminlyödyt laskut ja nostaakseen rahaa, mutta ajatuksissaan kävelee pankin ohi ja asiat jäävät silleen. Hän on aina rahaton. Kun hän kiperissä tilanteissa kaivaa kaikki vaatteittensa poimut, jostain tipahtaa ruttuinen seteli. Sen yli 90-vuotias isä on käydessään salaa sujauttanut 54-vuotiaan poikansa ulkovaatteiden sokkeloihin.

Fima, venäläistaustaiselle isälleen Efraim tai Fimutška, entiselle vaimolleen Effy tai Efi, on hössöttävä tohelo, aikova vaan ei aikaansaava touhottaja, joka ryhtyy ponnekkaasti tekemään kymmentä asiaa eikä saa aikaiseksi niistä ainoatakaan. Hän on älykäs. Yleistietous on valtava ja väittelijänä Fima on lyömätön. Hänen argumentaationsa on terävää eikä hän anna muille suun vuoroa. Puhuessaan hän on aina kiihtyneessä mielentilassa. Ajatuksissaan hän käy keskeytymätöntä polemiikkia muun maailman kanssa. Mielikuvitus laukkaa Fiman hätääntymistilassa valon nopeudella. Niistä Oz on kehitellyt makoisia koosteita.

Fima on hyväsydäminen, ystävällinen ja oikeudentuntoinen. Ulkoisesti hän on jotenkin ryytynyt, vaatteet liian usein vaihtamatta, tukka sekaisin, paita välillä juopon napituksessa ja paidan kulma vyötäröstä esiin repsottava. Ei aina mutta liian usein. Hän on lihonut liiasta hillopäällysteisten leipäviipaleiden hotkimisesta. Kahvia hän juo liki aina, kuumaa tai jäähtymään päässyttä. Kumpikin lämpötila kelpaa.

Kuivahko, luiseva Nina käy hyväntahtoisuuttaan siivoamassa ja desinfioimassa keittiötä ja kylpyhuonetta silloin tällöin ja samalla hän tarjoaa Fimalle seksiaktin. Fimalla on aavistus, että siitä Nina on yhdessä miehensä kanssa sopinut. Seksi ei olisi pariskunnalta pois mutta Fima tulisi samalla ”huolletuksi”. Fiman seksuaaliset halut ovat tallella. Hän ajattelee naisia paljon ja rakastaa entistä vaimoaan, joka vuosikymmenet sitten sai yhteisestä avioliitosta tarpeekseen ja lähti rakentamaan tiedenaisen uraansa.

Fima uneksii uudesta, ryhdikkäästä elämästään, eräänlaisesta kolmannesta tiestä. Se on valon väylä, muttei uskonnollisessa merkityksessä. Siinä elämässä hän toimisi järkevästi, vailla jatkuvaa häpeää ja valheellisuutta. Se Fima ei kulkisi vanhuuttaan kellastuneissa  pitkissä alushousuissa. Mutta mitä se elämä konkreettisesti olisi? Hänen päänsä kuhisee erilaisia tulevaisuuden visioita.

Isänsä hautausiltapäivänä hän eksyy elokuvateatteriin katsomaan vahingossa toista elokuvaa kuin ohjelmistosta poistunutta aikomaansa. Filmin draama saa hänet ihmettelemään tarinan henkilöitä, miksi he lakkaamatta aiheuttavat toisilleen tuskaa ja nöyryytystä. Hän tietäisi neuvon, jos he vain suostuisivat kuuntelemaan: heidän pitäisi jättää toisensa rauhaan ja myös itsensä. Lukija nauraa. Juuri sitä Fima ei osaa tehdä. Hän on läheisilleen sietämätön maanvaiva. Voin kuvitella tyytyväisen virnistyksen kirjailijan kasvoilla hänen kirjoittaessaan kirjan loppuun tuon Fiman oivalluksen. Ettäkö hän tulisi sitä noudattamaan? Nukahtaessaan nyt elokuvateatterin tuoliinsa hän on isänsä hautajaisten koittaessa jo saanut aikaan kaaoksen ja paniikin.

Olipahan hellyttävä ja hurja henkilökuva.

Amos Oz: Fima. Otava 2012, 408 sivua. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Andrus Kivirähk: Sinine sarvedega loom

Oskar Kallisin kokema muinaismaailma on vahvoja värejä tulvillaan. sitä kuvastavat myös Pagana Sansin kansivärivalinnat.

Virolainen kirjailija Andrus Kivirähk (s. 1970) on testannut teoksissaan fantasian ulommaisia kehiä tavalla, joka on vaatinut kirjailijalta ehtymätöntä mielikuvitusta ja roiman annoksen myös lapsenmielelle heittäytymistä. Viime vuonna ilmestynyt Sinine sarvedega loom (suomentamaton Sinisarvinen eläin) jatkaa samalla kerronnan mielikuvituksellisella volyymilla, johon vuosia sitten hurmaannuin lukiessani Kivirähkiltä vuonna 2007 ilmestyneen romaanin Mees, kes teadis ussisônu.

Kirjailija on tuottelias, mutta häneltä on ilmestynyt minimaalisen vähän suomeksi. Ehkä virolaisten ja suomalaisten kansalliset erot konkretisoituvat juuri Kivirähkin fantasiassa ja huumorissa. Kirjat on luettava virolaista mieltä tavoitellen, mieluiten juuri viroksi.

Tämä kirja imaisi minut aikoinaan pauloihinsa.

Molemmissa lukemissani teoksissa on kansallisen historian perusjuonne. Teoksessa Mees kes teadis ussisônu (Mies joka tunsi käärmesanat) liivinmaalainen metsäkansa kohtaa olemassaoloonsa kohdistuvan uhan, kun saksalaiset haarniskoihin pukeutuneet ristiretkeläiset tunkeutuvat miekkoineen heidän kotiseuduilleen ja alkavat tukahduttaa vanhaa luonnonuskontoa ja ihmisten elämää metsässä ja metsästä. Kaikki tapahtuu edistyksen nimissä: syntyy kyläyhteisöjä, kristinusko on valloittajan vaatimus ja maanviljelys syrjäyttää metsästyksen. Luin kirjaa aikoinaan myös lähihistoriana, puna-armeijan suorittamana Viron miehityksenä ja ihmisten alistumisena vuosikymmeniksi kommunismin uskontoon ja hajallaan asujina kolhooseihin. Allegoria on ilmeinen.

Sinine sarvedega loom kertoo lapsenmielisestä ja ylivilkkaan mielikuvituksen omaavasta 20-vuotiaasta Oskarista, joka on lahjakas piirtäjä ja tahtoo kuuluisaksi, kaikkien ylistämäksi taiteilijaksi. Hän on köyhän tallinnalaisen työläisperheen isätön poika. Tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle. Kyse on nuorena kuolleesta virolaisesta taidemaalarista Oskar Kallisista (1892−1918), joka menehtyi vain 26 vuoden iässä tuberkuloosiin. Hänet on haudattu Jaltalle, minne hänen maalaustaiteen opettajansa, aikansa tunnetuin taidemaalari Ants Laikmaa hänet toimitti hoidettavaksi.

Kalevipoeg kantaa Suomenlahden yli lankkuja. Oskar Kallisin pastellimaalaus vuodelta 1914. Eesti Kunstimuuseum.

Oskar Kallis antoi visuaalisen hahmon Viron kansalliseepoksen sankarille Kalevipoegille, tämän äidille Lindalle ja isälle Kaleville. Kallis loi kansalliset sankarihahmot samoin kuin Akseli Gallen-Kallela antoi ulkonäön Kalevalan henkilöille. Kalliksen kerrotaan ihailleen Gallen-Kallelaa. Kalevala vilahtaa hänenkin teoksissa. Hän maalasi Ilmarisen takomaan tähtiä taivaankanteen.

Mutta ennen kuin oivalsin kirjan päähenkilön esikuvan, minun oli välistä vaikeaa olla paiskaamatta kirjaa nurkkaan, sillä niin naiivi, superlapsellinen ja itsekeskeinen nuori Oskar Kivirähkin kuvaamana on. Hän ei juurikaan ota vastaan velvollisuuksia, vaikka joutuu käymään ansiotyössä Tallinnan merilinnoituksen piirtäjänä. Hän ei jaa kotinsa muiden jäsenten yliraskasta elämäntaakkaa, vaan haluaa ainoastaan luovaa piirtämistä. Vain sillä on merkitystä. Hän inhoaa ja halveksii perheensä jäsenten ja naapurissa asuvan Nirkin perheen naisten loputonta raadantaa. Kummankaan perheen elämään ei mahdu rahtuakaan iloa tai naurua. Oskar yrittää luoda hauskaa pelleilemällä, mutta saa lapsellisilla tempuillaan aikaan vain kiukun ja ylenkatseen: aikuinen kolli naama hiilellä mustaksi sutattuna ja valkea liinavaate pään ympärille kietaistuna leikkii kummitusta, kun muut ovat tuupertua töiden loppumattomuuteen ja vuorokautisen leponsa niukkuuteen. Oskar ei kasva aikuiseksi. Heidän maailmansa eivät kohtaa.

Eivät kohtaa, sillä Oskar on löytänyt uuden maailman, Kalevipoegin muinaismaailman. Sinne hänet on johdattanut hänen mielikuvituksensa, mutta Kivirähkin kirjassa se on ikään kuin todellinen rinnakkaismaailma, jonka vain Oskar näkee ja jonne vain Oskar osaa mennä. Hän löysi Kalevipoegin, Viron muinaistarusankarin sattumalta piirtäessään malliksi pyytämäänsä takapihojen kurjinta ryysyläistä ja kadulla makaajaa. Jokaisella pensselin vedolla malli alkoi tarkentua ja saada uuden muodon. Hänen mallinsa OLI Kalevipoeg.

Oskar Kallis on maalannut noin 40 maalausta Kalevipoegista. Teokset kuuluvat Eesti kunstimuuseumin, Tartu kunstimuuseumin ja Eesti rahvamuuseumin kokoelmiin. Ne ovat kaikki suurenmoisia teoksia.

Ilmarinen takoo taivaalle tähtiä. Oskar Kallisin pastellimaalaus vuosilta 1912–1913. Eesti Kunstimuuseum.

Mutta mallinsa avulla Oskar pakenee ankeaa todellisuuttaan Kalevipoegin hallitsemaan muinaismaailmaan, joka on paratiisia ihmeellisempi. Siellä Oskarin on kevyt ja hyvä olla. Mutta Kivirähk kuvaa myös Oskarin kyltymättömyyttä. Huiminkaan elämys ei ole useasti toistuttuaan enää elämys ja kyky haltioitua uudelleen aiemmin nähdystä katoaa. Oskar alkaa käyttäytyä kuin narkomaani, joka haluaa yhä suurempia annoksia ja yhä kovempia aineita. Hän elää kuin noiduttu tai hän ON noiduttu.

Noidutuksi tulemisen tila on taiteessa toistuva teema, eri muodoissaan. Sen valtaan joutui Sinuhe kohdattuaan lumoavan kurtisaanin Neferneferneferin. Sen valtaan joutui Faust myydessään sielunsa Mefistofelesille ja sen valtaan joutui Ikaros lentäessään yhä lähemmäksi aurinkoa ja poltatettuaan lopulta siipensä. Oskarille käy samoin. Hän on kohdannut Manalan neidon, naisista ihanimman. Viis siitä, että hän sisimmässään tietää tämän olevan kauniin ulkomuodon lisäksi jotain aivan muuta, kukaan muu nainen ei Oskarille enää riitä. Ei, vaikka myös Kalevipoeg on häntä Manalan neidosta varoittanut. Oskar on valmis palamaan karrelle neidon käsipuolessa.

Manalan neito piirtyi paperille korventavana aurinkona. Pastellimaalaus vuodelta 1917. Eesti Kunstimuuseum.

Manalan ovesta sisälle mennyt ei enää kuunaan sieltä tule ulos. Sen Oskar tietää. Silti hän ei voi torjua uteliaisuuttaan. Hän seuraa Manalan neitoa minne tahansa tämä hänet vie. Niin Oskar menehtyy tuberkuloosiin Jaltalla, muttei sammuvaa elämäänsä katuvana tai onnettomana. Muinaismaailma ja Manalan neito olivat hänen kohtalonsa. Kohtalonsa kanssa hän on sinut.

Ihailin Kivirähkin fanasiaryppäiden ehtymättömyyttä. Oskar tavoittaa mielikuvituksensa kautta valtaisasti enemmän kuin normaalisti silmin näemme ja korvin kuulemme, tavoittaa silloinkin kun maalauksen kohteena on pelkkä heinäpelto. Hänelle pelto oli luvuttomien erilaisten ötököiden, pikkueläinten ja maanalaisten taruolentojen temmellyskenttä. Mutta koska omat silmäni ja korvani eivät kaikkea sitä tavoita, väsyin paikoin Oskarin pohjattomaan omahyväisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Mahtaako itsekeskeisyys olla suuren taiteen vaatima hinta? Andrus Kivirähkin tulkinnassa Oskar Kallisin tapauksessa kyllä.

Andrus Kivirähk: Sinine sarvedega loom. EKSA 2019, 294 sivua. Teoksen lopussa on upea Oskar Kallisin maalausten liite.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Tuulikki Kärkkäinen ja Matti Mentula (toim.): Kärkkäis-tarinoita

Kärkkäisten suku on iso ja laajalle levittäytynyt. Sen piiriin mahtuu monenlaisia elämäntarinoita.

Sukututkimuksen kohteina ovat ihmisten väliset esi- ja jälkipolviset sukulaisuussuhteet ja suvun historia. Harrastuksena sukututkimus on levittäytynyt suurten ikäluokkien kiinnostuksen myötä laajalle. Muutaman sukupolven kerrostumaan ulotettuna sitä tehtäneen jokaisessa suvussa. Sukututkimuksesta tulee helposti elämänmittainen intohimo, minkä läheltä seuranneena olen havainnut. Sukututkimus on tietojen etsintää, jäljittämistä, tutkimista, päättelyä sekä oivaltamisen ja löytämisen makeahkoa riemua. Sukututkimus on mikrohistorian tutkimusta, joka syventää ymmärrystämme elämästä menneinä aikoina.

Kärkkäisten sukuseura ry julkaisi viime kesänä 2019 oman sukunsa piiristä tarinoita tuhdiksi teokseksi Kärkkäis-tarinoita. Koska tyttönimeltäni kuulun Kärkkäisiin minäkin, hankin kirjan ja nyt sen myös luin.

Kärkkäis-tarinoissa lähtökohdaksi on ilmeisesti tekoprosessin myötä muotoutunut luontevaksi kertoa kiinnostavina tai tärkeinä pidettyjen henkilöiden kautta suvusta ja menneisyydestä, henkilöiden, jotka ovat aikanaan olleet muita ”päätä pidempiä”. Kun tarinoille tarvitaan kertoja, kokija tai näkijä, tarinat asettuvat luontevasti pääasiassa 20. vuosisadalle. 1900-luvun tapahtumia muistavia löytyy suurista ikäluokista ja niihin kuuluvien isistä ja äideistä.

Suurmiehiä

Juho Rissasen isä sammui ja kuoli järven jäälle. Rissanen on maalannut aiheesta useita töitä. Tämä Isän kuolema (1902) on Pohjanmaan museoon kuuluva vesivärimaalaus. Unkarilaisessa taidemuseossa olen nähnyt työn, missä pieni Juho ja hänen äitinsä vetävät kuollutta isää jäältä vesikelkalla.

Henkilökeskeisessä lähestymisessä ensin tulevat mieleen suurmiehet ja -naiset, ne suvusta nousseet, joilla on valtakunnallista julkisuutta, merkittävyyttä ja kiinnostavuutta ja joista on saatettu kirjoittaa oma elämäkerta. Kärkkäisten sukuun mahtuu tämän kaliperin henkilöitä ainakin neljä, äitinsä, kiuruvetisen Akaata (Agatha) Kärkkäisen kautta taiteilija Juho Rissanen (1873−1950) sekä Väisälän veljekset. Kalle Väisälä (1893−1968) oli matemaatikko sekä algebran ja geometrian oppikirjojen tekijä. Yrjö Väisälä (1891−1971) oli tähtitieteilijä, fyysikko ja geodeetti ja veljeksistä vanhin Vilho Väisälä (1889−1969) fyysikko ja ilmastotieteilijä. Heistä Yrjö ja Vilho nimitettiin vuonna 1951 akateemikoiksi. Vilho Väisälän kansainvälistä arvostusta kuvaa se, että YK:n alainen Maailman ilmatieteellinen järjestö WMO perusti vuonna 1986 hänen nimeään kantavan palkinnon Prof. Dr. Vilho Vaisala Award. Vilho Väisälä perusti vuonna 1936 Vantaalle nimeään kantavan yrityksen Vaisala Oy ja toimi pitkään sen toimitusjohtajana. Vaisala Oy on maailmanlaajuisesti alansa johtavia elektroniikka-alan huipputeknologian yrityksiä. Yritys on pörssiyhtiö.

Väisälän veljekset luetaan Kärkkäis-tarinoissa Kärkkäisiin sillä perusteella, että poikien isoäiti oli Kiuruveden Rapakkojoen Läävänsalmen Dorothea Kärkkäinen (1782−1833). Dorothea nai Kiuruveden Kalliokylästä Joosua Väisäsen. Pappisuralle päätynyt Joosua muutti sukunimen säädylleen sopivammaksi Weiseliksi, josta sitten veljesten nimi vääntyi Väisäläksi.

Kärkkäis-kirjassa kerrotaan, että jalkapalloilija Jari Litmanen ja taitelija Vesa-Matti Loiri ovat hekin Kärkkäisiä. Tiennevätkö ja tunnustanevatko sitä sitten itse. Loirilla, hänen graafikkoveljellään Pekalla sekä kapellimestari Paavo Berglundilla oli yhteinen isoäiti, Miina Kärkkäinen (myöhemmin Loiri; 1877−1953), lähtöisin Kiuruveden Rapakkojoelta. Muitakin tunnettuja henkilöitä kirjan tätä aihetta käsittelevässä jutussa mainitaan.

Paikallisesti merkittäviä henkilöitä

Äänekosken ensimmäinen kauppalanjohtaja, kunnallisneuvos Ahti Kärkkäinen (1890−1961) muilutettiin lapuanliikkeen aikana. Häntä kuljetettiin pitkää etappireittiä myöten aina Nurmekseen, missä mies päästettiin vapaaksi. Kirjan kuvitusta.

Seuraavan henkilötason kirjassa muodostavat paikalliset merkkihenkilöt, oman kaupungin, kunnan tai pitäjän vaikuttajat. Heitä Kärkkäis-tarinoissa esitellään elämäntarinoineen piiiiitkä liuta. Useimmat heistä ovat vaikuttajia monilla eri aloilla, koko elämänsä mitassa. Heidän kädenjälkensä on näkynyt paikkakunnalla miltei kaikessa. He ovat olleet kehityksen airuita ja uusien innovaatioiden tuojia ja ensimmäisiä käyttäjiä. Heistä Kärkkäis-tarinoihin tarttuva saattaa lukea siksikin, että henkilön nimi on tuttu mutta henkilön elämäntyön ja sukujuurten tuntemus himmeä.

Kolmannen tason muodostavat itseoppineet osaajat, poikkeuksellisen kyvykkäät henkilöt, jotka ovat elämäntyöllään korvanneet puuttuvat koulutetut ammattiosaajat. Itseoppineiden osaajien elämäntarinat Kärkkäis-tarinoissa ovat kirjan todellinen suola.

Sattumuksia ja pöytälaatikkotarinoita

Neljännen ja viimeisen tason muodostavat pikkujutut ja runot. Tarinat kertovat pienistä sattumuksista, jollaisia kaikkialla tapahtuu. Sattumuksia on kiva kertoa tuoreeltaan omalle perheelle tai naapurille. Muuta arvoa niissä ei juuri ole. Mutta jos sukuseuran lähtöajatuksena on koota suvun jäseniltä tarinoita, tarjottua silppuakaan ei sovi tyystin syrjäyttää. Kärkkäis-tarinat on siis joltain osin villi keto.

Tasokkain osuus näissä tarinoissa muodostaa Matti Mentulan 1950-luvun Kiuruvesi-lehdistä poimimat lehden monivuotisen avustajan Akseli Kärkkäisen (1909−1963) pakinat. Ken on elänyt lapsuutensa maalla 1950-luvulla, kohtaa pakinoissa nostalgisen (vaan ei ruusuisen) maailman. Yhdeksi kiinnostavimmista koin Kirjeen Tarvontieltä. Se on asuntovaunussa asuvan työmiehen kertomus Tarvontien rakentamisen alkuvaiheista Espoon Kilossa.

Kirjan toimittajiksi on merkitty Tuulikki Kärkkäinen ja seuran sihteeri Matti Mentula. Mentulan osuus osoittautuu kirjassa nopsasti perin laihaksi, milteipä vain Akseli Kärkkäisen pakinain etsijänä ja muutaman kuvituskuvan tuojana. Niinpä nimien rinnastus kannessa vaikuttaa perusteettomalta. Urakan on tehnyt liki yksin Tuulikki Kärkkäinen. Laajassa, liki 300-sivuisessa II-jaksossa Sukutarinoita lähes kaikki tarinat ovat Kärkkäisen kädenjälkeä. Ne perustuvat valtaosin hänen vuosikymmenien ajan tekemiinsä sukututkimuksiin ja syvään perehtyneisyyteen suvun eri lonkeroihin henkilöhistorioineen.

Ahkeruutta itseltä ja muilta edellyttänyt kauppias Ambro Kärkkäinen pani perheensä ja apulaisensa kesäisin heinätöihin. Ambro kravatti kaulassa keskellä. Kirjan kuvitusta.

Kärkkäinen on intohimoisesti kerännyt vanhoja valokuvia, saanut lainaamilleen kuville skannausapua mieheltään ja jäljittänyt kuvissa olevien henkilöiden nimiä, paikkoja ja kuvanottotilanteita. Se on merkinnyt suurta määrää uusia ihmissuhteita ja tutkijantyötä, joka on palkinnut tekijänsä, kun arvoituksia on lopulta ratkennut. Valtaosassa näiden vanhojen valokuvien jäljittämisessä on ollut kiire ehtiä tavoittaa viimeisiä vielä elossa olevia muistajia ja kertojia. Monet  näistä Kärkkäisen löytämistä tietolähteistä olivat teoksen ilmestyttyä jo haudan rauhassa.

Mutta tehty työ on palkinnut. Teoksen kuvitus on monipuolinen, informatiivinen ja runsas. Palava innostus, löytäjän riemu ja vimma henkivät tästä teoksesta, jonka on täytynyt ahmaista tekijältään massiivisen määrän työtä. Kärkkäinen on pystynyt eloisasti ja pieteettisen sukututkijan tarkkuudella kiteyttämään kertomistaan henkilöistä kertomisen arvoiseksi arvioimansa.

Itseoppineita osaajia

Omassa lukukokemuksessani antoisimmiksi nousivat tarinat itseoppineista osaajista. Nostaa heistä esiin muutaman.

Kiuruvetissyntyisestä karjakko ja meijerska Iida Eskonsiposta (1889−1972), tyttönimeltään Kärkkäisestä, kehittyi itseoppinut eläinlääkäri, joka pelasti koko aikuiselämänsä ajan henkihieverissä ja kuolemankielissä olevia talouseläimiä, ennen muuta hevosia ja lehmiä. Oppinsa Iida imi nuorena Ruonan Karjakko- ja meijerikoulussa, missä pääsi näkemään karjan sairastuksia ja hoitoja. Kirjassa kerrotut tapaukset ovat vavahduttavia, mutta joskus myös tragikoomisia:
Monenlaisia asenteita Iida uransa aikana kohtasi. Erään talon hevoselta hän oli poistanut 25 cm pitkän rintapuolelle menneen ja katkenneen seipään. Hän jätti isännälle lääkkeitä hevosen hoitoon. Isäntä oli pannut lääkkeet kaappiin ja valitti Iidalle, ettei hevonen parane. Iida kysyi: ”Onko sitä hoidettu lääkkeillä?”, kuten hän käski. Isäntä vastasi, että ”lääkkeet ovat kaapissa”. Iida sanoi, ”Ei ne sieltä auta!” Sitten hän neuvoi uudelleen, miten hevosta piti hoitaa. Hevonen parani.

Lapsenpäästäjiä oli joka pitäjässä ennen kätilöiden palkkaamista. He olivat osaajia, jotka monesti pelastivat niin äidin kuin vauvankin hengen. Syrjäkylän koulutuksen saanut kätilö Anna Luoto (1922−2014) oli iisalmelaissyntyisen Iida Kärkkäisen tytär. Tarinakirja kertoo ensin Iida-äidin kovasta elämästä sadistisen anopin rääkkäyksessä, myöhemmästä ajasta Kiuruveden Rytkyllä ja uudessa kodissa Vieremällä, missä väen ollessa heinäpellolla vasta vuoden vanha uudisrakennus navettoineen ja irtaimistoineen paloi. Palvelijan vikkelä pikku poika oli vienyt äitinsä esiliinan taskusta tulitikut, koonnut talon kivijalan rakoon kuivaa heinää ja tuikannut heinät tuleen.

Anna Luoto oli valmistunut Kätilöopistosta vuonna 1948. Hän toimi kätilönä Pohjois-Pohjanmaalla Muhoksella ja Pyhäjoella. Itseoppineeksi häntä voisi luokitella vain työssään selviämisen strategikkona: miten selvitä mahdottomasta. Hänen kätilövuotensa ovat hiukset pystyyn nostattavaa luettavaa. Apukohteet saattoivat olla tiettömien taipaleiden takana ja kulkuvälineenä kaikkine kätilön tarvikkeineen oli polkupyörä. Anna oli silmitysten kurjuuden kanssa. Synnyttävän äidin olosuhteet olivat usein köyhyydessään, alkeellisuudessaan ja ahtaudessaan hyytävät. Anna keitti kotonaan kattilallisen hernekeittoa ja kuljetti sen synnyttäneen naisen perheelle silkasta myötätunnosta, ja vei perheelle tekemäänsä ruokaa niin kauan, kunnes äiti pääsi jalkeille.
Perheessä ei syytetty yhteiskuntaa. Mutta Anna syytti. Tämäkin mies oli puolustanut isänmaataan, eikä se palkaksi pystynyt antamaan hänelle edes työtä.”

…synnyttävillä äideillä saattoi olla uhkana ja taakkana myös henkisti tasapainoton, väkivaltainen tai viinaanmenevä mies. Eräälle synnyttäjälle oli tulossa yhdeksäs lapsi. Mies oli sairaalloisen mustasukkainen. Eräänä päivänä, kun vaimo oli tiskaamassa, mies tuli ruostunut rautalanka ja pihdit kädessään ja alkoi värkätä jotain. Vaimon ihmetykseen, mitä oli tekeillä, mies vastasi: ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä lasta, minä järjestän sen pois. Olen minä sodassa joutunut tekemään kummempiakin.”

Erilaisia kauhutarinoita Anna Luodon osuudessa piisaa. Vuonna 1964 voimaan tullut kansanterveyslaki siirsi synnytykset sairaaloihin. Kätilöiden vastuulle jäi neuvolatyö sekä synnyttäjän ohjaaminen sairaalaan. Omaa autoa kätilö sai toki käyttää, jos sellainen oli, mutta kunta korvasi käytön linja-autotaksan mukaan. Kunnan rakennusmestariin sen sijaan sovellettiin valtion kilometrikorvausta, tietää Tuulikki Kärkkäinen päättää Annan Luodon tarinan.

Pielaveden Saarelan Inka (Inga) Selina Kärkkäinen (1898−1989) keitti pitoperunoita muuripadassa lakanan sisällä. Kuvassa Inkan sylissä tyttären pojanpoika Raimo. Kirjan kuvitusta.

Tuulikki Kärkkäisen ominta aluetta on kertoa entisajan itseoppineista pitokokeista, onhan kirjan toimittaja itse pitkän työuran tehnyt kotitalousopettaja. Pidin tarinaa näistä mestariorganisoijista kirjan helmenä. Lapsuutensa kotiseudulta hän esittelee kolme taitonaista, ensimmäisenä hautakyläläisen naapurin Akviliina Kärkkäisen (1887−1957), jonka lapsenlapsensa Eeliksen häihin eturuuaksi valmistaman kirkkaan kalaliemen maukkaine minikalapyöryköineen hän väittää yhä muistavansa makuhermoissaan. Tuttuja pitokokkeja olivat myös naapurikylän Rapakkojoen Liisa Kauhasen (1899−1989) sekä oman kylän Laina Kuonanojan (1921−2011). Pielaveden Saarelasta Kärkkäinen esittelee pitokokki Inga Selina Kärkkäisen (1898−1989), joka on muistellut keittäneensä pitoperunoita lakanan sisällä suuressa muuripadassa.

Tarinassa kerrotaan suppeasti entisajan suurpitojen tarjoilun yleisin rakenne. Pitäisiköhän tehdä joskus entisajan suosittua pitojen jälkiruokaa Viktoria-kiisseliä! Antoisin osa tarinassa on kuitenkin kuvaus, millaisen valtavan työmäärän pitojen teko pitokokilta edellytti ja millaiset organisointi- ja suunnittelutaidot hänen oli omattava. Olosuhteet pitojen valmistamiseen saattoivat olla hyvinkin alkeelliset. Puuttui työtilaa ja työvälineitä. Jokainen puulämmitteinen paistouuni oli yksilöllinen paisto-ominaisuuksiltaan. Kellareista puuttuivat riittävät hyllytilat. Ongelmia riitti kasapäin eikä vähäisin ollut kaiken oikea, tarkka aikatauluttaminen.

Kiuruveden Salmenkylässä asuneet Pitkäjärven tilan veljekset Juhani (1939−) ja Matti Kärkkäinen (1941−2013) olivat vuorostaan mestarillisia koneiden korjaajia. Kaikki alkoi siitä, kun tuolloin vasta 12−13-vuotiaat pojat purkivat reistailleen lypsykoneen polttomoottorin ja puhdistuksen jälkeen kokosivat sen uudelleen. Saman he tekivät rikkoutuneelle moottorisahalle, mutta tällä kertaa tajusivat tutkia, mikä siinä voisi olla vialla. Pojat purkivat ja kokosivat eri koneita ja lopputuloksena oli jälleen toimintakuntoinen vehje. Tällaisen käsittelyn saivat traktori ja perheen Peugeot-henkilöauto. Naapurit tarvitsivat jatkuvasti poikien apua ja lopulta pojat perustivat maatilakorjaamon. Ei se leiville lyönyt; kukin maksoi mitä maksoi jos muisti maksaa tai jos oli mistä maksaa.

Pojista tuli lopulta koneiden tuntijoina keksijöitä. Matin kehittämälle kiertomäntämoottorille haettiin patenttikin, mutta keksintö ei koskaan päätynyt teolliseen tuotantoon eikä Matti Kärkkäinen sitä sellaiseksi tarjonnutkaan. Yhdysvalloissa myöhemmin patentoitu kiertomäntämoottori Wankel päätyi autotehdas NSU:n tuotantoon, mutta tehokkuudestaan huolimatta se todettiin lyhytikäiseksi. Sitä Matinkin keksintö olisi ollut. Matti Kärkkäinen oli keksintönsä tehdessään 16-vuotias.

Oliko juankoskelainen kehittäjä Kalle Kärkkäinen (1907−1953) teräsrakenteisen joustinsängyn keksijä vai ei, mutta hänen perustamansa Helsingin teräshuonekalutehtaan mukaan hänen kehittelemänsä sänky sai nimeksi heteka. Säilytän yhtä sellaista maalla aitassa, vaikka käyttöä sille ei enää ole tiedossa.

Tärkeitä osaajia olivat koulutetut kansakoulunopettajat. Heistä mieleeni jäi erityisesti Heinolan seminaarista 1909  valmistunut Kärkkäis-taustainen Kiuruveden Hingunniemen Tyyne Tikkanen (1884−1963), opettaja ja emäntä, joka opettajantyön ohessa kehitti yhdessä miehensä Joel Huttusen kanssa tämän hankkimasta Mäenpään tilasta vuosien saatossa mallitilan.

Poimintoja merkkimiehistä

Kauppias Ambro Kärkkäisellä oli Kiuruveden ensimmäinen auto. Tämä vehje oli tosin kauppias Putkosen auto. Kirjan kuvitusta.

Taitavia kansanmiehiä ja -naisia teoksesta löytyy kosolti. Koska Kiuruvesi on yksi Kärkkäis-keskittymistä ja kirjan toimittanut Tuulikki Kärkkäinen on syntyisin itsekin sieltä, moni kiinnostava paikallinen suurmies-Kärkkäinen on osunut kirjaan juuri Kiuruvedeltä. Muhkeimman volyymin kirjassa on ansainnut ensimmäinen kauppias ja monialavaikuttaja Ambro (Ambrosius) Kärkkäinen (1872−1934). Ambrosta, kuten miestä Kiuruvedellä kutsuttiin, kerrotaan yli 50 sivun mitassa. Juttuja hänestä liikkuu yhäkin paikallisen kansan suussa. Ambron isoveli kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen (1851−1922) teki vieläkin komeamman kauppiaan uran Iisalmessa tavaratalo Putkonen Oy:ssä. Tavaratalo oli uutukaisena Ylä-Savossa jotain vallan uutta. Iisalmen Putkosesta puhuttiin lapsuudessani kunnioituksen värinä äänessä.

Maanviljelijä Juho Pöksyläisellä oli 700 niteen kirjasto, mikä hänen aikanaan oli täysin poikkeuksellistaa jopa svistyneissä porvaristokodeissa. Vastoin Pöksyläisen pyyntöä kirjasto hajotettiin hänen kuolemansa jälkeen ja iso osa teoksista katosi jäljettömiin. Kirjan kuvitusta.

Ambron aikalainen oli Rapakkojoelta Läävän tilan isäntä Juho Pöksyläinen (1858−1939). Maanviljelijä Juho Pöksyläinen oli poikkeusyksilö, joka muiden muassa piirsi Kiuruveden ensimmäisen kartan kehittämänsä oman kolmiomittausjärjestelmän avulla. Pohjana kartassa olivat maanmittauslaitoksen tilakohtaiset kartat, joiden yhdistely tuotti hänelle kuitenkin vesistöjen osalta vääristyneen lopputuloksen ilman kehittämäänsä kolmiomittausjärjestelmää. Pöksyläisen [Pöksyläiset ovat kaikki Kärkkäisiä] traaginen historia liittyy 1930-luvun alun lamakauteen, jolloin pankit ajoivat laskelmoidusti ja sumeilematta useita tuhansia suomalaisia maalaistiloja pakkohuutokauppaan. Yksin Kiuruvedellä vasaran alle joutui yli 200 maatilaa. Juho Pöksyläisen Läävä Kiuruveden Rapakkojoella vaihtoi näin omistajaa.

Pöksyläisestä on kirjoitettu varhemmin ansiokas kirja, mikä sisältää Pöksyläisen kirjoittaman ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tallentaman Kiuruveden historian sekä Pöksyläisen elämäntyön ja elämänvaiheet. Henkilöhistoriassa on suorastaan trillerimäinen viritys. Teoksen Kiuruveden historia ja sen kirjoittaja Juho Pöksyläinen (2013) toimittaja on Kärkkäis-tarinoiden toimittaja Tuulikki Kärkkäinen yhdessä miehensä Matti Kärkkäisen kanssa.

Olli Pöksyläisen (1824−1883) elämä oli täynnä dramatiikkaa. Huono-onninen vaikuttaja ja raivaaja kuoli halvautuneena  Yhdysvalloissa nimellä Olof Peterson. Kirjan kuvitusta.

Varhaisemmalta ajalta kerrotaan toinen trillerimäinen ihmiskohtalo, tarina Kiuruveden Hautakylän Heikkilän Olli Pöksyläisestä (1824−1883), maanviljelyksen edistysmielisestä kehittäjästä, joka 1860-luvun suurten nälkävuosien kurimuksessa päätyi myymään talonsa, ajamaan karjansa Ouluun, hakeutumaan sieltä Ruijaan kalastajaksi ja lopulta rahtilaivalla Amerikkaan. Oregonissa hän perusti lohenkalastusyhtiön ja kalasäilyketehtaan, mutta menestys ei ilmeisesti ollut loistokas. Ratkaiseva käännekohtavuosi Ollin elämässä oli 1864. Se numero on hakattu Heikkilän laakeaan pihakiveen. Heikkilä on minun syntymäkotini ja siellä vietän pääsääntöisesti kaikki kesäni, jouluni, keväthankiaiskauteni ja syksyn marjastusviikkoni.

Sata vuotta myöhemmältä kaudelta kirjassa esitellään Kiuruvedeltä merkittävä työllistäjä Timo Kärkkäinen (1917−2011), jonka vuonna 1854 perustama saha paloi samana vuonna 1982, kun Timon ainoa ja vanhempi veli Olli, isäni, kuoli. Sahan palo johti perheen umpikujaan, sillä perheen koko kiinteä omaisuus oli sahan lainojen vakuutena eivätkä vakuutusrahat riittäneet ajanmukaisen sahan rakentamiseen.

Merkittäviä miehiä ja naisia kirjassa riittää. Oman lohkonsa ovat saaneet Rantasalmen Kärkkäiset, joiden kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Juha ”Norppa” Taskinen (s. 1958), hylkeenpyytäjä Viktor Kärkkäisen (s.1898) tyttärenpoika. Siinä missä isoisä pyydysti hylkeitä, Norppa-Juha on aikuisuutensa ajan taistellut saimaannorppien puolesta. Liki sukupuuttoon muiden muassa verkkokalastuksella tapettu norppakanta on elpynyt. Vuoden 2018 laskennassa norppia arvioitiin olevan noin 400. Juha Taskinen tässä teoksessa on sikäli poikkeus, että toisin kuin kirjan historialliset henkilöt hän edelleen elää.

Rantasalmi-jakson yhteydessä Tuulikki Kärkkäinen kertoo myös Kärkkäisten Savoon muuttamisen historian. Kaikki alkoi Kustaa Vaasan pyrkimyksestä asuttaa väestömuutoin Pähkinäsaaren rauhan rajan takana olevia, Novgorodille kuuluvia erämaita. Hämeestä silloiselta Pälkäneeltä tuolloin 1500-luvun puolimain lähdettiin.

Taimi Kärkkäinen (1910−1990) perkaa kaloja yhdessä lastensa kanssa Pielaveden Saarelassa 1950-luvulla. Kirjan takakansilehden kuva.

Pielaveden luoteiskulma Saarela on yksi Tuulikki Kärkkäisen kiinnostuskohde. Sieltä hän kuvaa mahtavaksi luonnehtimansa maakauppiaan, maanviljelijän ja herrastuomarin Petter Lyytikäisen (1828−1910) kauppakartanoa aikakautena, kun liki ainoa yhteys seudulle oli harvakseltaan liikennöinyt laiva Kattilasalmen kautta Pielaveteen. Kärkkäisiin mahtimiehen kaukainen linkki on 1700-luvulta Henrika-vaimon isoukin kautta. Sukulaisuutta kirjassa väännetään välillä siis kaukaakin.

Kärkkäisiä on myös Pohjois-Karjalassa. Liperin Kärkkäiset, kuten 1700-luvulla eläneet Huotari (Hodar), Vasilja (Wasko) ja Iwan Kärkkäinen olivat ortodokseja. Itselleni oli uutta se, että Suuressa Pohjansodassa Suomen terrorisoinnin ja hävitetyksi tulemisen päälle jokaisen pitäjän piti työverona rakentaa yksi kivitalo Pietari Suuren uuteen pääkaupunkiin Pietariin. Kaavin ruotu joutui vuokraamaan tässä tarkoituksessa hevosen Huotari Kärkkäiseltä.

Lahja Kärkkäinen (s. 1926) Ilomantsista on kirjoittanut Kärkkäis-tarinoihin elämästä pohjoiskarjalaisella maatilalla 1900-luvun alussa. Jos toisten kalapyydysten kokeminen on aina ollut maalla anteeksi antamaton teko, sitä lienee tämäkin tarina:
Kortevaaran tilan keskenkasvuiset lapset raahasivat liian painavia maitotonkkia aamuisin Uimaharjun tien varteen. ”Tälle laiturille myös Mikkolan emäntä vei tonkkansa. Kortevaaran maitotilissä olleen rasvaprosentin puolittumisen myötä paljastui, että Mikkolan emäntä oli laittanut Kortevaaran tonkasta maitoa omaan tonkkaansa ja tilalle vettä. Sen jälkeen maitoa alettiin viedä Kivilahden kylän laiturille.”

Sota-ajan tarinoita

Muutamat kirjan tarinat ovat sota-ajalta. Niistä kiinnostavin oli itselleni samaisen ilomantsilaisen Lahja Kärkkäisen (1926) tarina perheen evakkomatkasta Iisalmeen, elämisestä evakossa ja paluusta kotiin, jonka leivinuunia ei pakkasmurtumien vuoksi uskallettu enää käyttää. Kiuruvetinen hammaslääkäri, kauppias Ambro Kärkkäisen nuorempi tyttö Kyllikki Kärkkäinen (1920−) oli ensin pikkulotta ja sitten oikea lotta ja sai rintamalla ollessaan kokea kahden desantin ujuttautumisen joukkoon. Melkoinen tarina sekin!

Kirjan valikko on tekijänsä ratkaisu. Käsityksekseni jää, että kutakuinkin kaikki tarjottu on kansien sisään myös mahdutettu. Pyydetty tai tarjottu lienee myös kotiseutuneuvos Lauri Vinbergin juttu Kiuruvesi-lehdessä vuonna 2014 kansanedustaja Kalle Kämäräisestä (kansanedustajana 1930–1945 sekä 1954–1962). Hänen kuulumisensa sukuun tulee Pöksyläis-taustaisen äidinsä kautta. Kämäräisestä Vinbergillä on kuitenkin laihanlaisesti kerrottavaa,  teelmässä esitellään lähinnä Ylä-Savon kansanedustajat eri kausina. Vanhan lehtijutun tarkoitus lienee siis ollut laveampi kuin menneiden vuosien parlamentaarikon työn esittely. Myös Pentti Remeksen sinänsä raikas kirjoitus luomu- ja lähiruuasta ja sen edistämisyrityksistä Ylä-Savossa herätti kysymyksen mukaanpääsyperusteista. Tai sitten en vain tiedä, että kärkkäisten ja pöksyläisten lisäksi myös remekset ja vinbergit ovat kärkkäisiä, ainakin ties monensienko serkkujen kautta.

isäni Olli Kärkkäinen (1911−1982) oli intohimoinen urheilutoimija ja toimitsija, Jänteen Tahko. Anneli Kajannon ”Isän kirjasta”.

Ratkaisut ovat subjektiivisia ja kirjaurakan tekijä on työssään oikeutettu itsevaltias. Maatalous- ja yrittäjyyspainotteisesta kirjasta  puuttuvat kuitenkin ihmisten elämässä viime vuosisadalla hyvin keskeiset liikunta ja urheilu. Siksi mielestäni isäni Olli (Olavi) Kärkkäinen (1911−1982) olisi ansainnut kirjassa oman tarinansa. Hänen toimintansa urheilun hyväksi, nuoruudessaan keuhkoinvalidisena aktiiviurheilijana ja voimistelijana sekä Kiuruveden Jänteessä toimitsijana, kilpaurheilupaikkojen huolellisena rakentajana, kisojen organisaattorina, Jänteen tietouden arkistoijana ja Ylä-Savon tulosten tilastoijana olisi oikeuttanut hänen mukanaolonsa. Isäni sai pitkäkestoisen ja uutteran toimintansa johdosta kutsumanimen Jänteen Tahko (Tahko Pihkalan mukaan).  Tahkon nimellä häntä muisteltiin vielä pari vuosikymmentä kuolemansa jälkeen.

Isäni kuvasi paljon kyläläisiä töissään ja naapureita perheineen. Kuvassa tupaharjulaiset Kiuruveden Hautakylästä. Kirjan kuvitusta. Kuva: Olli Kärkkäinen

Isäni oli kova lukumies, kunnan kirjaston vakioasiakas ja kirjastonhoitajien hellikki, nuorempana innostunut, laadukas valokuvaaja, joka rakentamassaan pimiössä kehitti kuvansa itse. Muutama hänen ottamansa kuva on päätynyt tähänkin teokseen. Isäni oli poliittisesti aktiivinen maalaisliittolais-keskustalainen ”taustapiru”, joka tupaillassa opetti kylän väelle muiden muassa suhteellisen vaalitavan laskentaperiaatteen. Vaalien yhteydessä hän huolehti siitä, että jokaisesta kylän ”savusta” käytiin äänestämässä. Kyydin puuttumisesta vaalipaikalle oman äänen käyttö ei saanut koskaan jäädä kiinni. Isäni oli raivorehellinen ja oikeudenmukainen ja sitä hän vaati myös muilta. Useimmille naapureille hän oli vuosittainen veroilmoitusten tekijä, kun paperisota ihmisiä vierastutti tai pelotti. Itseäni huvitti, kun vuosikymmeniä sitten Helsingissä eräs työkaverini kertoi udelleensa iisalmelaiselta ikätoveriltaan, tietäisikö hän jotain taustoistani. Isääni työkaverini iisalmelaisystävä oli luonnehtinut sanalla ”semmonen maalaesfilosoofi”.

Varauksistani huolimatta upeaa työtä kirjan toimittajalta/ toimittajilta yhtä kaikki! Teoksen laajaan runokirjoittajien osuuteen en kajoa.

Tuulikki Kärkkäinen ja Matti Mentula (toim.): Kärkkäis-tarinoita. Kärkkäisten sukuseura ry 2019, henkilöhakemistoineen 516 sivua. Tilaukset sukuseuralta.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Hanna Velling: Kutsumaton

Kotipesään ilmestyy ylimääräinen muna. Hanna Vellingin Kutsumaton on nykyajan kolmoisdraama.

Hanna Velling jatkaa toisessa romaanissaan Kutsumaton esikoiskirjassa Kirjosieppo aloittamaansa uskottomuuden ja hajoavien avioliittojen teemaa. Mikon ja Mirjan varsin pitkään avioliittoon on tullut kutsumaton henkilö, Siru, Mirjalle Särö, avioliiton särkijä. Parisuhdeterapia auttoi vielä silloin, kun Mikon paljastunutta pitkää irtosuhdetta Maritaan puitiin. Mikko valitsi perheensä. Nyt tilanne on erilainen: Mikko kertoo olevansa rakastunut ja haluaa eron.

Vellingin kirja kertoo niistä nykyajalle tyypillisistä lähi-ihmissuhteiden sokkeloista, joita uusioperheiden myötä syntyy. Vanhat suhteet joutuvat koetukselle ja uusia syntyy, halusi sitä tai ei. Mikon esiteini-ikäinen tyttö Miisa ei halua uussuhteita. Hän vihaa Sirua ja yhteisiä viikonloppuja saman katon alla. Mikko menettää yhteyden esikoiseensa. Nuorimmaisen, Lindan, kanssa on helpompaa. Hän on pieni ja sopeutuvainen leikkimään Sirun Tom-pojan kanssa. Miisalle Tom on Ääliö-Tom. Mirja vuorostaan ei halua Sirun/Särön kanssa mihinkään yhteiseen tilaan, ikinä.

Kutsumaton kertoo ennen muuta Mikon ja Mirjan sopeutumisvaikeuksista, Mirjan vaikeudesta elää runnellussa kodissa yksinhuoltajana, Mikon vaikeuksista sulattaa uusioperhe toimivaksi kokonaisuudeksi. Jokainen siellä vetää eri suuntaan. Ratsastajatyttö Miisa on ekologisesti valveutunut kasvissyöjä, Siru surkea ruuanlaittaja, jonka jääkaapissa ei normaalisti ole mitään muuta kuin valot ja jokin energiajuoma. Jokaisella on pitkä lista ruuista, mitä ei syö ja mistä ei tykkää. Yhteistä nimittäjää ei juuri ole,

Seksistä Mikolle tässä suhteessa on kysymys. Hän on ikuinen irtosuhteiden harrastaja. Siru on hemaiseva pakkaus, joka sijoittaa liikenevät rahansa hemmotteluhoitoihin, kasvokuorintoihin ja pedikyyreihin. Hän tietää olevansa vetävän näköinen, mutta mikään omassa ulkonäössä ei silti riitä. On varauduttava vastaisuuden varalle.

Sirulle Mikko on kuin lottovoitto: hauskannäköinen, seksikäs ja isopalkkaisessa duunissa. Siru haluaa pitää löydöstään kiinni. Hän hankkiutuu Mikolta salaa raskaaksi. Sillä hän takaisi suhteen jatkuvuuden.

Hanna Velling kirjoittaa näpsäkkää, sujuvasti virtaavaa aidonmakuista ihmissuhdeproosaa. Vaikka seksi on Mikon uuden suhteen liima ja kitti, Vellingin onnistuu välttämään siitä kertomisen liki täysin. Hän siirtää seksin kokonaan lukijan kokemuksiin. Seksi on Mikon kiinnostumisen sytytin ja suhteen pointti tarvitsematta nostaa sitä kirjan sivuille. Kirjoittaa seksistinen romaani kirjoittamatta seksistä juuri mitään on osaamisesta viestivä taitolaji.

Velling ei etsi syyllisiä, ei Sirusta/ Säröstäkään, sillä Sirukin kaipaa tuskaisesti hyvää ja kiinteää parisuhdetta. Toinen juttu on sitten se, miten kauan omat halunsa etusijalle asettava Mikko pysyy uusioperheen ruodussa ja milloin alkaa uusi yllättävä irtotuttavuus vetää puoleensa. Mutta nyt on vauva ja se toimii kittinä arvattavasti useamman vuoden.

Ei laisinkaan hassumpi lukuromaani! Nykyaikainen ja todenmakuinen, vaikkei  poikkeuksellisen tyrmäävä.

Hanna Velling: Kutsumaton. Bazar 2020, 288 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Löysin itselleni uuden amerikkalaisen lyhytprosaistin, nainen upeassa naiskirjialijaketjussa.

Olen kiitollinen teille, parhaat Meilahden ystäväni, jotka kyläilyni yhteydessä tarjositte minulle lainaksi molemmat suomeksi ilmestyneet Elizabeth Stroutin proosateokset. Tuorein niistä, Kaikki on mahdollista (Anything is Possible), on viime vuodelta. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt teos Nimeni on Lucy Barton. Olen lukenut molemmat ja niiden innoittamana ostin verkkokaupasta Stroutin uusimman suomennetun, Pulitzer-palkitun teoksen Olive Kitteridge. Se odottaa vuoroaan tulla luetuksi.

Elizabeth Strout (1956) jatkaa häikäisevästi sitä yhdysvaltalaisten naiskirjailijain psykologisesti oivaltavaa ja terävää lyhytproosan perinnettä, josta ehtymätöntä ihailua ennen häntä ovat maailmalla saavuttaneet ennen muita Alice Munro (1931), Annie Proulx (1935) ja Lucia Berlin (1936−2004). Stroutista en ollut tiennyt ennen saamaani kirjalainaa tuon taivaallista! Kirjasivistyksessäni on siis yhä ammottavia tietämisen aukkoja teosten sisällön tuntemisesta puhumattakaan. Ja uusia syntyy paikatessani vanhoja kraattereita.

Lucy Barton on tärkeä henkilö molemmissa jo lukemissani Stroutin teoksissa. Tässä Lucy tavoittelee tulla kirjailijaksi ja tulee myös siksi.

Lukukokemukseni oli siinä määrin tärisyttävä, että ensimmäisen kertomuksen Merkki jälkeen oli pakko pitää vuorokauden tauko. Kun oli nauttinut moista laatua, se vaati sulamisajan. Väkevä kertomus vaatii ympärilleen aikaa, ilmaa ja tilaa, samoin kuin suurenmoinen taideteos vaatii väljyyttä ympärilleen tai loistava elokuva väliä ennen uuden katsomista.

En sentään lukenut teosta kertomus päivässä -tahdissa. Ahneus ja uteliaisuus vetivät voiton.

Teos sisältää yhdeksän kertomusta. Ne sijoittuvat Illinoisiin Chicagon seuduille kehyksinään amerikkalainen maaseutu ja maatalousmaisema. Vaikka Elizabeth Stroutia näkyy verratun Alice Munroon, itselleni tuli kertomuksesta Merkki mieleen yksi vahvimmin vaikuttaneista Annie Proulxin maatalousmiljööseen sijoittuvista tuhotarinoista. Tarinan nimeä en enää tavoita.

Vaikka kaikki tarinat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, niillä on keskinäiskytkentä. Joku tai jotkut edellisen kertomuksen sivuhenkilöistä nousevat seuraavassa keskushenkilöiksi. Näin ketju jatkuu teoksen loppuun saakka, muttei ennalta arvattavasti. Tarinat yllättävät erilaisuudellaan.

Merkissä lukija tutustuu entiseen maanviljelijään ja karjatilalliseen Tommy Guptilliin, joka vuosikymmeniä sitten koki katastrofaalisen suuronnettomuuden, Yöllä riehunut tulipalo poltti kaiken tuhkaksi tuotantorakennuksia ja kotitaloa myöten. Korviin jäi vain soimaan palavien nautojen kammottava tuskanmylvintä. Tommy oli ottanut tuolloin syyn tulipalosta kontolleen. Hän oli kai vahingossa illalla unohtanut kääntää vanhanaikaisen, helposti ylikuumenevan lypsykoneen sähkövirran pois päältä. Työskenneltyään nyt liki aikuisuutensa chicagolaisen koulun vahtimestarina hän vanhalla kotiseudullaan ohiajomatkalla ikääntyneen tutun ompelimomerkin tien varressa nähtyään kääntyykin sivutielle ja menee tapaamaan entisen työmiehensä Ken Bartonin poikaa Peteä. Monilapsinen Bartonien perhe kuului seutukunnan pohjasakkaan. Syrjäinen koti oli kuulu kurjuudestaan. Metrien päähän likaa ja pesemättömyyttä lemahtava Pete torjuu Tommyn vilpittömän tervehdyskäynnin kokien sen itseensä kohdistuvana rääkkäyksenä. Kun Pete lopulta tajuaa Tommyn vierailun vilpittömyyden, hänestä tulee avomielinen. Hän paljastaa Tommyn kotitilan tuhopolton oman isänsä Kenin tahalliseksi teoksi. Isä oli käynyt iltayöstä vääntämässä lypsykoneen virran päälle. Köyhä työmies-piruparka oli sievaantunut verisesti Tommyn moittiessa miestä tavattuaan tämän runkkaamasta navettansa takana.

Koulua, missä Tommy on toiminut vahtimestarina, kävi myös Peten laiha. nälkiintynyt pikkusisko Lucy. Bartoneiden viheliäisestä joukosta juuri hän on kohonnut sosiaalisesti. Kirjailijana hänellä on kysyntää kirjallisuustapahtumiin ja -esiintymisiin. Lucyn tapaamme useassa kertomuksessa, tärkeimpänä niistä Sisko. Pete Barton on rohkaistunut ja sopinut pikkusiskonsa Lucyn vierailusta vanhassa lapsuudenkodissa. Lucyn lähdöstä on jo kulunut ihmisiän mittainen aika. Pete alkaa pestä paikkoja ja siihen ryhtyessään tajuaa, millaisen saastan keskellä hän on elänyt. Kahden viikon kuurauksen päätteeksi hän investoi jopa lattialle levitettävään mattoon.

Paikalle saapuu yllättäen myös sisarparvesta aikanaan irronnut Viccy. Viccy on ylilihava, Lucy ja Pete sen sijaan  langanlaihoja. Väkinäisenä käynnistynyt keskustelu johtaa lopulta lapsuuden muistoihin. Muistot aiheuttavat repivää kipua, jota he eivät olleet valmiit kohtaamaan. Ompelustöitä tehnyt äiti vaati ruuan syöntiä silloinkin, kun se ei ollut mennäkseen kurkusta alas.  Kun Viccy oli sylkenyt suuhun piilottamansa, inhoamansa maksanpalat vessan pyttyyn mutta huuhtelu ei ollut vienyt paloja alas, äiti pakotti tytön syömään pytystä noukitut palaset.

”No, Lucy, sinä ja Pete jouduitte syömään likasangosta jos heititte ruokaa pois, minä muistan sen kyllä – teidän oli polvistuttava ja kaiveltava esiin se minkä olitte heittäneet pois ja syötävä se, ja te itkitte – Okei, okei. Tarkoitan vain, että minä ymmärrän miksi te ette halua syötä. Minä vain en ymmärrä miksi minä syön.”  Sanoja on Viccy. Muistelut muuttuvat raastinraudaksi. Lucyn on päästävä pois, nopeasti.

Tarinat eivät kaunistele, vaikka Sisko-kertomuksen kaltaiseen inhonaturalismiin muut kertomukset eivät ylläkään. Menneisyyden traumat muhivat kätkettyinä, mutta eivät nujerru. Monet kirjan miehet kantavat sodan taakkaa, toisen maailmansodan kuten Ken Barton, nuoremmat Vietnamin. Aika ei ole tervehdyttänyt heitä riittävästi ainakaan naisten kokeman mukaan.

Kirjassa petetään ja huorataan. Sympaattisella vanhemmalla herralla Charles Macauleyllä on ollut vuosia avioliiton ulkopuolinen ostetusta seksistä käynnistynyt rakkaussuhde prostituoituun tummapintaiseen Tracyyn. Kertomuksessa Viiveteoria he kohtaavat vanhan tapansa mukaan etäisessä motellissa, mutta suhteessa on jo käyneen astian makua. Tracy pyytää Charlesilta rahaa, todella paljon. Sellaista määrää miehellä ei ole. Rahat Tracy tarvitsee pelastaakseen narkkaripoikansa raskaista huumeveloista. Rakkaustarina mustaan huorana toimivaan naiseen saa surullisen lopun, kun Charles tekee ratkaisunsa auttaa poika sillä kertaa pulasta, johon tietää huumeriippuvaisen ajautuvan uudelleen. Hän nostaa luvatta rahat vaimonsa tililtä ja samalla panee lopullisesti poikki suhteensa Tracyyn.

Kertomus Tuulimyllyt vie vahtimestari Tommy Guptillin kouluun opinto-ohjaaja Patty Nicelyn työpäivään. Patty kohtaa ongelmallisen mutta lahjakkaan Viccy Bartonin tytön Lila Lanen. Tyttö syytää ohjaajan silmille solvauksia tämän lihavuudesta ja oletetusta neitsyydestä, minkä Patty päättää itselleenkin outoon huutoonsa: ”Ulos täältä ja heti, vitun saasta!” Tarinan lopussa opinto-ohjaaja Patty järjestää uuden keskustelun Lila Lanen kanssa. Kaksi järjen takaisin saanutta, sovinnonhaluista naista kohtaavat. Patty ilmoittaa edesauttavansa Lila Lanen pääsyä jatko-opintojen rappusille.

Tarina kytkeytyy myös Lucy Bartonin kirjaan, jonka Patty haluaa ostaa. Kirjakaupassa hän kohtaa lukijalle jo Viiveteoriasta tutun Charles Macauleyn, miehen, johon hän on armottomasti ihastunut vaikka tunteensa peittääkin. Joitakin tarinoita myöhemmin ihmiset mainitsevat Patty Nicelyn ja Charles Macauleyn seurustelevan. Syntyy kuva, että tällä kertaa Charles on löytänyt pysyvän suhteen.

Pattyn luotettu ja paras ystävä on Angelina, Mary Mumfordin tytär. Molemmat naiset, äiti ja tytär, ovat jättäneet aviomiehensä. Varakkaan miehen Aileen kanssa aviossa elänyt Mary sai 69-vuotissyntymäpäivälahjaksi Italian matkan pieneen Bogliascon kylään. Sinne lähtiessään Maryn pitkä avioliitto oli jo väljähtynyt. Kun Maryn ja Aileen kultahäiden kunniaksi oli järjestetty juhlat, aviomies ei vaivautunut kertaakaan tanssittamaan niissä vaimoaan. Italiassa Mary tapasi itseään hulppeasti nuoremman, naimisissa olevan Paolon ja he muuttivat yhteen. Kun Angelina vähäiset säästönsä käyttäen matkustaa Italiaan tapaamaan äitiään, näkemisestä on kulunut jo lukuisia vuosia. Angelina löytää nuorekkaan, elämäniloisen äidin. Tarinassa Mississippi Mary äiti ja tyttö tutustuvat toisiinsa uudelleen ja kokevat löytämisen syvän onnen.

Ihmisiä on Elizabeth Stroutin galleriassa joka lähtöön. Linda Peterson-Cornell pitää hulppeassa talossaan aviomiehensä Jayn kanssa vuokralaisia. Valokuvausmessujen yhteydessä sinne päätyy Yonne Tuttle. Hänen huoneistonsa on omalaatuinen: ei ovea taata yksityisyyttä, kylpyhuone ja wc ovat lasia ilman suojaverhoja. Epäröivälle vuokralaiselle vakuutetaan yksityisyyden rikkomattomuus. Mutta tarkkasilmäiseltä Yonnelta jää havaitsematta shokkikylppäriä ihmetellessään ylänurkkaan kiinnitetty kamera. Se on yhteydessä Jayn tietokoneeseen ja illan koittaessa aviopari seuraa ruudulta Yonnen kaikki intiimit toimet pytyllä asioimisesta alkaen. Jotakin on säröillä, viestii tämä kertomus Säröillä. Vuokrasuhde katkeaa katastrofaalisesti Yonnen kirkumiseen ja lopulta poliisien ilmaantuessa ovelle. Jay oli vienyt perverssin käytöksensä astetta pidemmälle.

Huorahtavia naisia (Tracy, Nicelyn naiset Pattya lukuun ottamatta), aviopuolisonsa tai rakastettunsa jättäjiä (Mary Mumford, Angelina, Charles), perverssejä tyyppejä (Linja ja Jay), Vietnamin kokemusten rampauttamia, kurjuuteen yltävää köyhyyttä (Bartonit), pilkkaa aiheuttavaa ylipainoisuutta (Viccy ja Patty), narkkariutta, homoseksualismia, rakkautta ja välittämistä, selviytymistä ja sosiaalista nousua (ainakin Lucy, sisarukset Abel ja Dottie), Kaikki on mahdollista -kokoelmasta löytyy ihmisiä joka lähtöön.

Kaikki on mahdollista, Elizabeth Strout todistaa. Amerikkalainen yritteliäisyys ja eteenpäin pyrkiminen pystyvät sittenkin puhkaisemaan eteen nousseet seinät. Näin optimistisesti ja lämminhenkisesti hienoa teosta tulkitsin.

Ihmettelin kertomuksen Tuulimyllyt nimeä ja tekstissä toistuvaa käännöstä. Kyseessä eivät nimittäin ole tuulimyllyt vaan tuulivoimalat. Myllyt jauhavat jauhoja, voimalat tuottavat sähköä ja tässä kuvatut laitteet tekevät juuri sitä. Kiusallista kääntäjälle, jos möhläys on jo alkutekstissä. Ja jos ei ole, moka on vielä kiusallisempi joskin inhimillinen.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista. Otava 2019, 260 sivua. Suomennos Kristiina Rikman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi