Ulla-Lena Lundberg: JÄÄ

Ulla-Lena Lundberg on ihmisluonnon ja -luonteiden sanallistaja. Sitähän kirjailijoilta edellytetään. Likikään kaikki kirjailijat eivät ihmisluonteiden sanallistajiksi yllä. Sanallistajan on oltava ilmeikäs ja osuva havaintojensa tiivistäjä. Taito on laatukirjailijallisuuden kriteeri. Ulla-Lena Lundberg on laatukirjailija, yksi suomalaisen kaunokirjallisuuden valioista.

Romaani Jää sai Finlandia-palkinnon vuonna 2012. Luin kirjahyllyssäni pitkämielisesti odottaneen teoksen tänä keväänä. Jää on mestarillinen.

Jää sijoittuu Ahvenanmaan pieneen saaristokuntaan 1940-luvun lopulla. Teos on lähihistoriaan sijoittuva ahvenanmaalaispanoraama, Draama. Draamalla on selkeä alku ja selkeä loppu ja väliin sijoittuu kuvaus kolmesta  ahvenanmaalaisen elämänmenon ja ihmisyhteisön rankasta vuodesta.  Keskushenkilöitä ovat Luodon seurakunnasta pastorin paikan saanut Petter Kummel ja hänen nuori vaimonsa Mona. Kesän puhjetessa koreimpiinsa he saapuvat saarelle. Teoksen lopussa toinen heistä palaa Manner-Suomeen pienten lastensa Sannan ja Lilluksen kanssa. Puoliso on haudattu talvella Luodon hautausmaan jäisiin multiin.

Arvonsa tunteva kirjailija keskittää huomionsa aloitus- ja lopetuslauseiseen. Ulla-Lena Lundbergin lopetuslause oli kuin odottamaton väkivaltainen isku: ”Oli kaikkien kannalta parasta että he lähtivät.”  
Ei kliseistä kuvausta pastorskan viimeisestä viipyilevästä katseesta kuljetusveneen kaiteiden yli pappilaan ja kirkkoon, tunteikkaan kipeää hyvästiä muistojen vyöryessä pikakelauksena tajuntaan. Muihin matkustajiin etäisyyttä ottava viileä Mona tuottaa alukseen nousseille eukoille pettymyksen. Miten he olisivatkaan halunneet kotiluodolle palattuaan laverrella kaikesta siitä, mitä pastorskan kanssa oli laivamatkalla juteltu ja mitä hän oli heille kertonut, näytellä jonkin aikaa asioista perillä olevaa. Ei mitään takaisinvietävää. Joutivatkin lähteä.

●●●

Oli riemullista löytää Ulla-Lena Lundbergin tuotannosta jatkumo, joka lienee Lundbergin laajassa tuotannossa löytämääni laajempi. Minulle tarina alkaa vuonna 2022 ilmestyneestä romaanista Liekinkantajat, joka alkaa Vaasan palosta 1852 ja päättyy sisällissodan jälkeisiin vuosiin. Liekinkantajat-teoksen lopulla tulee tutuksi maatalon emännäksi haaveksiva hemmoteltu Karin, jonka naisellisessa tähtäimessä on tilaton, mutta maataloutta ymmärtävä Gunnar Hellén. Karinin unelma Gunnarista ja maatilasta toteutuu.

Kaksi vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Marsipaanisotilas sijoittuu talvi- ja jatkosodan vuosiin ja kertoo kirkkonummelaisesta Kummelin opettajaperheestä. Teoksen keskushenkilöitä ovat perheen matriarkka Martha Kummel ja hänen lellikkipoikansa Gösta. Aikuistuneista lapsista vanhin, Petter Kummel, yrittää valmistua teologian opinnoistaan päästäkseen papiksi, mutta itsekeskeinen ja kaikkien elämään tunkeutuva Martha-äiti pakottaa vanhimman poikansa tuekseen tavalla, joka on lopulta viemässä hapen Petterin hengitysilmasta. Pelastukseksi koituu väkivaltainen repäisy irti kodista ja naimisiinmeno Karin Hellénin tyttären Monan kanssa, neuvottelematta Martha-äidin kanssa vaimon valinnassa.

Kymmenen vuotta Marsipaanisotilasta myöhemmin ilmestyneessä Jäässä teologisesta valmistunut Petter Kummel on saanut papin viran Ahvenanmaalta ja nuori pari muuttaa mantereelta Ahvenanmaan pienehkölle saarelle. Avasin Ahvenanmaan karttani. Turha toivo. Saarien ja luotojen valtavan määrän vuoksi kuvitteellisen Luodon sijaintia voi vaan summittaisesti arvioida. Se ei sijaitse Maarianhaminasta Turkuun liikennöivän höyrylaivan reitillä. Sotien jälkeen höyrylaiva pysähtelee lukuisissa ahvenanmaalaisissa satamissa reitin varrella. Matkanteko on hidasta ja kuluttaa voimia. Höyrylaivaan päästäkseen on saatava kyyti lähimpään laituripaikkaan, usein posti-Antonin paatilla.

He olivat tullessaan lopen uupuneita. Ja lähtiessään Mona on lopen uupunut. He olivat saarella asuessaan sitkeä, jaksava ja periksi antamaton pariskunta. He toivat valoa ja iloa seurakuntaansa. Heidän ympärillään oli hyvyyden, ystävällisyyden ja anteliaisuuden aura.

●●●

Petter Kummel on romaanissa pappi ja Mona pastorska. Etunimiä he käyttävät vain keskenään. He elävät osin luontaistaloudessa. Navetassa odotti kaksi laihtunutta lehmää. Mona on varttunut karjatilalla, oppinut lypsämään sekä hoitamaan karjaa ja kotitaloutta. Hän tuntee maataloutta. Hän on nuori ja voimakas. Hänellä on tahtoa ja sisua. Hän edustaa edistyksellisempää maataloustietämystä kuin Luodon naapurusto.

Ongelmana on rehun riittävyys. Aikaistetussa heinän korjuussa Mona tähtää ravinteikkaan rehun saantiin, kun muut tähtäävät määrään kasvattamalla heinän mahdollisimman pitkäksi. Mona saa hyviä tuloksia: Ruusan ja Hertan maito on rasvaista. Kestitessään seurakunnan silmäätekeviä ja seurakuntalaisiakin Mona tarvitsee paljon voita. Hän totuttaa ihmiset siihen, että pappilasta ei koskaan lähetetä pois tyhjin suin. Ainakin kahvia tai teetä tarjotaan voileivät kyytipoikina. Papin palkka ei ole kaksinainen, mutta he ovat nuoria ja vieraanvaraisia. Heistä tulee nopeasti rakastettuja ja arvostettuja.

Pappi on avoin pysähtyen aina juttelemaan ihmisten kanssa. Mona ei avaa elämäänsä ja yksityisyyttään vieraille. Hänet koetaan etäisenä ja vaikeasti lähestyttävänä. Hän torjuu tungettelijat. He molemmat kuormittuvat töittensä alle. Työmäärä on loputon.

Pappi on hyvä-ääninen messulaulaja ja koskettava saarnaaja. Hänen saumattomia työkavereitaan ja pilapäisavun antajia ovat lukkari sekä suntio ja suntion Signe. Saaren elintarvikekaupan pitäjä Adele Bergman toimii seurakunnallisissa luottamustehtävissä ja muistuttaa kaikkeen puuttumisellaan Petterin Martha-äitiä. Yhteistyö sujuu silti kelvollisesti, vaikka Adelen jyrkkä, syvempää hengellisyyttä vaativa uskonnollisuus alkaa tuoda kitkaa. Pappi ei suostu lietsomaan seurakuntaansa Adelen vaatimaa herätysliikettä. Se repisi seurakuntalaiset vähintäänkin kahtia, arkiuskovaisiin ja heränneisiin.

●●●

Pappila on rapistunut eikä syksyn saapuessa pidä lämpöä. Työsuhteeseen kuuluvat kuitenkin polttopuut, jotka on itse hakattava. Odotetusta jouluaatosta tulee painajainen. Meri ei ole jäätynyt ja hyytävä tuuli on yltynyt myrskyksi. On jouluaatto 1947.

Sade tunkeutuu sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoista sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipusta. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.
Pastori ymmärtää paremmin kuin viime vuonna, miksi Luodolla ei pidetä aamuhartautta. Tähän aikaan vuodesta riittää hyvin, että seurakunta laittautuu joulukirkkoon.

Tuona jouluyönä 1947 ajoi Utön edustalla karille kivihiililastissa amerikkalainen laiva Park Victory ja upposi. Utön urheat luotsit onnistuivat pelastamaan raivoavasta merestä suurimman osan miehistöä. Osa hukkui ja yhden uhrin ruumis ajautui myös Luodon rantavesiin.

Kylmien myrskytuulten iskiessä papin pieni perhe joutuu hatarassa pappilassa koville:

Kaikki ovat hampaisiin asti vaatteisiin kiedottuja, Lillus makaa makuupussissaan myssy päässään, Sanna on kiireestä kantapäähän villavaatteissa, vanhemmilla päällään kaikki villavaatteet jotka he omistavat, isällä herkkien korvien suojana korvalaput, äidillä päässä suuri villahuivi, kaikilla jaloissa monta kerrosta lämpimiä sukkia, koko perhe on oikea suomalaisen maalaislampaan ylistyslaulu. Hrrr! Eikä ulkona kuitenkaan ole vielä pakkasta!

Elämän rytmittäjä on jää. Meren jäätyessä yhteydet katkeavat, jäiden ollessa kantavia potkuri tekee liikkumisesta vaivattomampaa, kevään lähestyessä Luoto eristäytyy jälleen. Jäätä on osattava lukea ja kuunnella. Se on vaarallinen.

Meri antaa ja ottaa. Meri yhdistää ja meri erottaa. Romaanissa Jää meri vaatii uhrinsa.  Kirjan loppupuolella uhri on rakastettu ja rakastettava Luodon pappi paluumatkallaan polkupyörällä jäätietä kotipappilaan, yön pimeydessä, kun polkupyörän dynamolamppu ei anna riittävästi valoa ja pappi harhautuu väylältä. Papin taistelu hengestään on raastavaa luettavaa. En pystynyt lukemaan yhtäjaksoisesti. Mona-pastorskan selviytymiskeino tapahtuneen edessä muuttui raatelevaksi luettavaksi. Jouduin kokemaan uudelleen ne kaksi lähintä vuorokautta, jotka elin läpi saatuamme tiedon oman 24-vuotiaan poikamme Akselin kuolemasta Moskovassa itsenäisyyspäivän yönä 2004. Kuten kertomuksen Mona käyttäydyin konemaisen rationaalisesti ja tehokkaasti nukkumatta silmäntäyttäkään ja ratkeamatta itkuun. Kun sitten voimat ehtyivät, katkesin varoittamatta ja vailla neuvotteluvaraa elimistöni kanssa. Diagnoosia kutsutaan sokkitilaksi. Ulospäin se näyttäytyy vaikeasti käsitettävältä. Mona osasi itkeä viimein seuraavana aamuna istuessaan lypsyllä ja painaessaan otsansa Hertta-lehmän lämpimään kylkeen.  

●●●

Luin teosta poikkeuksellisen hitaasti, vain muutama kymmenen sivua päivässä. Teos on runsas, tiheä ja liki juoneton. Juoneton siinä merkityksessä, että lukija ei edetessään ennakoi ja arvaile tapahtumien tulevaa käännettä. Teos on saariston ihmistyyppien ja heidän elämänsä kuvaus 1940-luvun loppuvuosina. Ihmiset ovat tavallisia rakastettavuuksineen ja raivostuttavuuksineen. Papin silmin heidän lämpönsä, ystävällisyytensä ja yhteisöllisyytensä ylittävät eriseuraisuuden, itsekkyyden ja velttouden yhteisten hankkeiden edistämisessä.  Lundbergilla on lempeän ironinen naurunkure luotolaisia kuvatessaan.

Kun Petter Kummelin seuraaja saapuu vaimoineen Luodolle, kuvauksesta on helppo päätellä, että Luodon ilmapiiri muuttuu kuin leikaten. Lämmön, sydämellisyyden ja ystävällisyyden aura meni papin myötä hautaan.

Teoksessa ihmiskohtaloista dramaattisin on Petter ja Mona Kummelin ohessa Luodon kätilö Lydia Gyllen, ruotsia venäläisittäin murtava lääkäri, joka Suomeen saapuneena neuvostoliittolaisena piileskelijänä ei voi toimia lääkärinä, vaikka on koulutettu, pätevä ja lahjakas. Hän auttaa synnytyksissä sekä antaa neuvoja ja ensiapua. Hänen onnistuu täydennystutkinnollaan osoittaa koulutuksellinen vastaavuutensa Suomen vaatimusten kanssa ja hakeutua vaativampiin tehtäviin Maarianhaminaan luotolaisten suureksi tappioksi.

Tohtori Gyllenin kohtalon kautta Ulla-Lena Lundberg avaa kirjassa välähdyksen omaisesti Stalinin vainot, joiden uhreiksi myös Gyllenin suomalais-venäläinen lääkäriperhe oli joutunut. Menetettyään miehensä ja salatun pakokeinon avautuessa paeta Neuvostoliitosta Lydia joutui jättämään pienen poikansa tuntemattomien ihmisten hoiviin, mutta ei vuosiin saa tietoa, onko hänen lapsensa vielä elossa. Välttämättömyys pitää matalaa profiilia venäläisen valvontakomission toimiessa vielä maassa ja syyllisyys lapsensa hylkäämisestä vaihtoehtojen puuttuessa ovat kalvaneet häntä vuosikaudet. Hän, ei-uskovainen, löysi luotettavan sielunhoitajan Petter-papista, ainoasta ihmisestä jolle uskalsi avata menneisyyttään.

●●●

Olen onnekas, että tulin lukeneeksi Ulla-Lena Lundbergin kolme kerrassaan erinomaista teosta perätysten, kaiken lisäksi sattumoisin siinä järjestyksessä, mihin ne ajallisesti ja kirjojen päähenkilöiden suhteen asettuvat: ensin Liekinkantajat, sitten Marsipaanisotilas ja lopulta Jää. Jos Ulla-Lena Lundberg hyödyntäisi vielä jossain teoksessaan jotain Jää-teoksen kiinnostavista henkilöistä, haastavin heistä olisi tohtori Lydia Gyllen. Se vaatisi kuitenkin vieraalle maaperälle, 1930-luvun Stalinin hirmuhallinnon suljettuun valtioon kerronnallista tunkeutumista.  Mona Kummelille Lundberg heitti hyvästinsä kirjoittaessaan Ahvenanmaalta lähtevän Monan joutuvan palaamaan takaisin ”syvimpiensä tappioittensa näyttämölle, missä hän jatkuvasti joutuu puolustamaan oikeuttaan omaan elämään, joka nyt on lopussa”.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua. Suomennos Leena Vallisaari.

Mooses Mentula: Toiviokoski

Sotien jälkeinen Suomi, rampautuneiden ja henkisesti vammautuneiden miesten maa. Valkeakoski, Kuusankoski, Voikkaa, Kotkan Sunila, Kajaani Oy, Kemijärven sellu… mitä niitä olikaan? Metsäteollisuusjätit tuottivat paperia ja sellua. Suomi oli luhistua sotakorvausten alle, mutta alkoi lopulta toeta, vaurastuakin. Paperitehtaat tarvitsivat työvoimaa ja sodasta kotiutetut töitä.

Mooses Mentulan romaani Toiviokoski on työläisromaani, vapun tietämissä lukemani uutuusromaani. Se on kertomus pikkukaupungin paperitehtaalta pestin saaneesta sotaraakista Vilho Tanskasta, maalta nuoren vaimonsa kanssa kaupunkiin muuttaneesta miehestä. Kokemattomana aloittelijana hänet komennetaan kiskomaan raskaita vettyneitä tukkeja keksillä vedestä maalle tehtaan kuorimoon kuljetettavaksi. Työ vaatii voimaa ja kaksi vahvaa kättä. Vilho on ripeärytmisessä työssä kaksikätisten joukossa yksikätinen. Hän yrittää salata työnjohdolta yksikätisyytensä peläten paljastuessaan menettävänsä työpaikkansa. Sota vei Vilholta käden.

Hän ujutti peiton alta vasemman käden tai sen mikä siitä oli jäljellä. Paksun siteen peittämä tynkä päättyi kyynärpään alle. Näky veti kohmeeseen, ajatukset eivät liikkuneet eikä tuntunut miltään. Hän liikautti käden jämää, näky toi mieleen kanan räpistelyn. Silmistä alkoi valua vettä, vaikka hengitys ei haukkonut tai suu nyyhkinyt. Hän ei ollut enää kokonainen, vaan korjauskelvottomaksi rikkoutunut romu.

Toiviokoski on yhtälailla sotakirjallisuutta. Sota ei ole fyysisesti läsnä. Se on pesiytynyt aivoihin sekä raivoisasti särkevään kädentynkään. Vilho on sodan särkemä. Sota jatkuu hänessä.

Sota jatkuu myös monissa niistä miehistä, jotka työpäivän päätteeksi etsivät toistensa seuraa kulmakunnan ravintolasta hakien helpotusta oluesta, vodkasta ja heroiinista. Lääkekoukkuun on langennut myös Vilho, jolle maalaislääkäri oli kirjoittanut reseptin ensiavuksi kädentyngän särkyyn. Aikaa myöten yksi tabletti ei enää riittänyt. Oli otettava kaksi tai kolme ja monta kertaa päivässä. Hänen palkkansa ei pysty kattamaan tablettien ostoa tuottoisan liiketoiminnan keksineiltä hämärämiehiltä. Hän pistää jatkeeksi lapsensa lapsilisät salaten tekonsa vaimoltaan. Hän lakkaa syömästä kotona, jotta edes vaimolle ja lapselle riittäisi ruokaa. Ruokaa saa säännöstelykorteilla ja nekin ovat Vilholle vaihtovaluuttaa. Vaimon tekemää lounasta pitkäkestoisesti vältellen hän laihtuu luurankomaiseksi.

Sota iskee Vilhon tajuntaan varoittamatta, ensin painajaisina, myöhemmin jopa valvetilassa. Kyse on muistin pimeästä aukosta. Muistin menetys on suoja. Ei Toivo haluaisi kohdata muistin palautumisella sellaista, mikä riipisi hänen suojattomaksi. Kuten sitä, miten Pakarille kävi ja mikä oli hänen osuutensa siinä. He yrittivät haavoittuneina selvitä kahdestaan omien puolelle, kunnes yritys tuntui johtavan molempien tuhoutumiseen. Vilho oli herännyt kenttäsairaalassa.

●●●

Massiivinen sotakirjallisuutemme on ohittanut sotainvalidit ja heidän karvaat selviytymistarinansa. Mentulan romaanin antamaa taustaa vasten luvuttomien kohtalot ovat olleet jopa rintamakuvauksia hyytävämpiä. Sotaan jouduttaessa elämä oli vielä edessä. Sodasta päästyä monien tulevaisuus oli pirstaleina, kuten Vilhon koulukaverilla ja naapurilla Einolla, joka oli menettänyt molemmat jalkansa ja jolle oli kaupattu hierojan tai harjansitojan ammattiin kouluttautumista. Unelma vaimosta ja perheestä haihtui jalattomuuteen.

Kouluvuosina Vilho oli kadehtinut Einoa, sillä Eino sai jatkaa koulua, minkä Vilhon köyhät vanhemmat estivät pojaltaan, vaikka tämä oli opettajan mukaan luokan lahjakkain. Vilho luki kirjoja ja kirjoitti eloisasti.

Vilho oli mielistynyt Einon pikkusiskoon Elsaan ja sotavuosien salattu kirjeenvaihto johti suhteen julkistamiseen kotiutumisen jälkeen. Elsan vanhemmille tytön valinta oli tyly uutinen. He olivat toivoneen maalaistalon tyttärelleen nuorukaista toiselta karjatilalta. Vilho oli köyhistä oloista ja lisäksi käsipuoli.

Rakkaus ja suunnitelmat yhteisestä kodista paperitehdaspaikkakunnalla antoivat kuitenkin elämälle siivet.  He muuttivat kimpsuineen maalta kaupunkiin. He saivat tehtaan työläisille rakennuttamasta talosta asumuksen ja lähimmät naapurit Esko ja Lilli ovat reiluja ja avuliaita. Kun on palava tahto selvitä, asiat tuntuvat sujuvan. Pian syntyi ensimmäinen lapsi, Helena.

Mutta ei Vilho selviä nostolla. Keksin on varattava kädentynkään ja jo muutamien työpäivien jälkeen käsivarsi on musta, verta vuotava ja tulehtunut ja kipu kestämätön. Seinä on noussut Vilhon eteen. Hänet pelastaa naapurin Esko, joka työväenyhdistyksen kokouksessa esittää ajatuksensa saada työläisten toiveita ja näkökulmia yhtiön henkilökuntalehteen, jos vain lehden toimittajaksi saataisiin oma mies, kirjoitustaitoinen Vilho.

Vilholle käy paremmin kuin hyvin. Esko käyttää suhteitaan yhtiön keskijohtoon ja näytekirjoitusten perusteella Vilho palkataan lehden toimittajaksi. Palkka liki kaksinkertaistuu vaikka yksikätisyyden vuoksi toimituksen sihteeri Leila joutuu kirjoittamaan käsinkirjoitetut jutut puhtaaksi kirjoituskoneella. Tottahan Leila haluaa kirjoittaa. Heillä on yhdistävä muisto rintamalta, missä kerran Vilho oli pelastanut nuoren avuttoman lotan joutumasta raiskauksen uhriksi. Häivähdys kasvoista oli varastoitunut kummankin muistin syövereihin. Mutta aikaa myöten Leila odottaa Vilholta jotakin muuta, enemmän.

Yhtiö ei salli henkilökuntalehteen työläisnäkökantoja ja nopsaan Vilho ajautuu kiitollisuudenvelkaan työväenyhdistykselle ja erityisesti Eskolle. Luokkajako on jyrkkä. Lehti edustaa yhtiötä ja sitä sisällön on oltava viimeistä lausetta myöten. Toimittajatyön myötä Tanskan perhe on saanut laadukkaamman asunnon tehtaan keskijohdon asuinalueelta ja Vilho vedetään keskijohdon harrastuksiin. Niitä ovat tennis ja eri keskijohdon illanistujaiset. Vanhoissa taustoissaan Vilho koetaan luokkapetturiksi.

Vilhosta on tullut ajan myötä alkoholisti ja narkomaani. Avioliitto rakoilee ja välit entisiin naapureihin menevät poikki. Elsalta loppuvat voimat ja hän palaa synnyinkotiinsa. Mooses Mentula kuvaa Vilhon tuskallista taivalta yrityksessä vapautua heroiiniriippuvuudestaan ja palauttaa kadonnut perhe-elämä.

Työläisromaani päätyy valon siintoon. Vilho on pystynyt palauttamaan katkenneen muistikuvan räpiköinnistään vatsaan haavoittuneen Pakarin kanssa rintamalla sekä kaverinsa hylkäämisen oman nahkansa pelastamiseksi heidän jouduttuaan lähelle venäläisiä. Miten Pakarin kävi, siitä hän ei tiedä, mutta Pakarin kuolinilmoitus osuu hänen silmiinsä. Rintamakaveri on kuollut sittenkin Suomessa. Suhde Eskoon normalisoituu. Toimittajantyön höttösisältö ei tyydytä, mutta työ vastaa omaa osaamista. Kotipuolessa käydessään Vilho näkee syvän masennuksen läpikäyneen Einon kehittäneen itsensä taitavaksi erilaisten harjojen valmistajaksi ja päässeen sinuksi rujon minuutensa kanssa. 

Vilho on lähettänyt kuukausikaupalla vaimolleen anteeksi- ja paluupyyntökirjeitä saamatta vastausta.  Palattuaan Toiviokoskelle Vilhoa odottaa postiluukun alla kirje.

Mentula kertoo Vilhon raastavan kujanjuoksun kautta sotavammaisen elämää 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Suomessa taidolla, jossa sodassa särkyneiden henkinen ja ruumiillinen tuska saa yleistettäväntuntuisen kuvauksen. Mentula antaa sodassa rikkoutuneille äänen. Tervetuloa, sinä tärkeä puuttunut pala, sotakirjallisuuteemme!

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023, 276 sivua.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä − kotirouvana

Harva kirja on herättänyt minussa yhtä voimakasta oudoksuntaa ja vierautta kuin lukiessani Annika Oksasen aikuiselämästään kirjoittamansa kirjan Kansainvälisissä tehtävissä – kotirouvana. Ei kirjoittaja ollut kansainvälisissä tehtävissä. Aviomies oli ja vaimo lähti mukaan viettäen 19 vuotta elämästään kotirouvana vieraissa maissa, niistä suurimman osan Kiinassa miehen asemapaikkana Shanghai.

Annika Oksanen (s. 1955) päätyi kotirouvaksi viimeistellessään pro graduaan yli 30 vuotta sitten. Aviopuoliso nimitettiin suuren yrityksen kansainväliseen tehtävään. Vaihtoehtoja oli kaksi: mies hylkää tarjouksen ja jää Suomeen tai ottaa tehtävän vastaan ja lähdetään yhdessä.

”Valitsin kotirouvuuden kaksi kertaa ennen kuin todella ymmärsin, mitä olin valinnut. Sitten olikin jo liian myöhäistä.”  

Tehdyn valinnan seurauksena muut vaihtoehdot hupenivat vuosien juoksussa. Annika Oksasesta oli tullut taloudellisesti täysin riippuvainen puolisostaan.

Ulkosuomalaisuuden asemakaupunkeja olivat Lusaka, Peking, Shanghai, Bangkok, Singapore ja Abu Dhabi.  Sambiassa Oksanen oli vielä kotiäiti mutta Pekingin kaksivuotiskaudella lapsi lähti pesästä ja kotiäidistä tuli kotirouva.

Eläkeiän koittaessa pariskunta palasi Suomeen, Nurmijärvelle. Ensivaikutelmana oli muutto suurkaupungista suoraan talviseen metsään, ainakin melkein.  Elämänmuutos oli jyrkkä. Annika Oksanen ei ole kertomansa mukaan luontoihminen, vaan kaupunkilainen, joka viihtyi Shanghain kaltaisissa suurkaupungeissa. Shanghaista tuli heidän ekspatriaattisuudessaan 14 vuoden mittainen elämänvaihe.  Siitä ajasta mies oli paljon matkoilla eri puolilla Kiinaa, välillä Kaakkois-Aasiassa tai hän teki yrityksen odotusten mukaisesti pitkiä työpäiviä. Annika Oksasen kirjasta mies on poissa lukuun ottamatta yhtä ulkomaisille asujille tarkoitettua myyntimessua, minne pariskunta meni yhdessä. Oletan kirjan antavat kuitenkin liioitellun kuva yhteisten käyntien olemattomuudesta.

Lukemani perusteella Annikan kotirouvan roolista ei löydy kansainvälisiä velvoitteita. Hän karttoi esiintymistä ja edustamista viimeiseen asti. Hän viihtyi yksin ja vaikuttaa kertomansa perusteella epäsosiaaliselta. Tyhjänaikainen small talk kestohymyineen ei ollut hänen juttunsa.

Hän kertoo omista ontolta kumisevista päivistään ja hän pohtii naiseuden toteutumismuotoja naiseutta käsittelevän kirjallisuuden kautta, jollaiseen hän on perehtynyt myös väitöskirjaa tehdessään. Väitöskirjan kotirouvuudesta hän teki pariskunnan asuessa ulkomailla. Hänen kirjansa lopussa on 50 teoksen teosluettelo, joten hyvin laveasti hän on asemansa pohdintaan paneutunut suomalaisen ja kansainvälisen kirjallisuuden kautta. Osuudet ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Oman normipäivän kuvaukset saivat minut huokailemaan. ”Herttinen sentään, tuollaisia elämäntapoja on vielä olemassa. Booring.”

●●●

Kiinnitin Oksasen kirjaan huomioni Helsingin kirjamessuilla. Taustalla olivat kolmen tuttuni kokemukset kotirouvan velvoitteista. Ne eivät vähimmässäkään määrin osu yksiin Oksasen elämäntapavalintojen kanssa.

Ensimmäinen tutuistani oli ulkomaan komennuksen aikaan kouluikäisten lasten äiti. Hän oli ulkoasianministeriön alaisen lehdistöneuvosmiehen vaimo. Hänen tehtäväksi lankesi emännöidä kodissaan lehdistön, kärkipoliitikkojen ja silmäätekevien tilaisuuksia, siis suunnitella ja toteuttaa vaikkapa illallisvastaanottoja runsaine tarjoiluineen ja näyttävine kattauksineen. Ei tavan takaa, mutta omaa maataan pariskunta edusti ja sille suhteita rakensi. Lehdistöneuvos ja hänen puolisonsa asemapaikkanaan Tukholma järjestivät myös ainakin kerran Suomen itsenäisyyspäivän vastaanoton illallisineen. Velvollisuus vaati rouvalta pitokokin kykyjä.  Hän oli ylpeä taidoistaan. Hän oli taitava ruuanlaittaja sekä sosiaalinen ja kielitaitoinen henkilö. Syntyneet materiaaliset kustannukset Suomen valtio luonnollisesti maksoi. Mutta palkkaa rouva ei työpanoksistaan saanut eikä liioin työtodistusta miehensä työkauden päätyttyä.

Toinen nainen oli diplomaattimiehensä mukana Nepalissa ja eri Afrikan maissa. Hän pursusi energiaa ideoiden ja organisoiden erilaisia kampanjoita kohdemaassa. Hänkin kirjoitti nomadivuosista muistelmat, mutta painatti niistä vain muutaman numeroidun kappaleen läheisimmille ystävilleen. En kuulunut saamaan oikeutettuihin eikä edes kirjaa häneltä kuulemani mukaan ruinannut Helsingin Sanomat.

Kolmas henkilö oli piispan vaimo. Vanhoilla päivillään hän kertoi, miten heidän kuului tuohon aikaan vastata hiippakunnan virallisista tilaisuuksista. Piispa ja piispatar jopa leipoivat yhdessä. Edesmennyt piispa oli taitava karjalanpiirakoiden rypyttäjä. Väärin käytettyä aikaa? Sain sen kuvan, että he venyivät oman jaksamisensa kustannuksella. Velvollisuus veti eikä hiippakunnalla ollut varaa tarjota apuvoimaa.

●●●

Jotain tämänsuuntaista odotin Annika Oksasen kirjasta. Kohtasin vallan muuta. Konteksti on nyt kansainvälinen liike-elämä. Kohtasin arkkityyppisen kotirouvuuden, siis sellaisen, jolla on tyhjänpäiväisen elämän imago.

Tyypillinen päivä näytti tältä: herääminen yhdeksän tietämillä, teetä kelloon tuijottamatta, unien jatkamista, sähköpostia ja tietokonetta, kotilounas, kotonaoloa sen aikaa kun kiinalainen kahdesti viikossa käynyt pyykkien silittäjä ja siivooja touhusi (palkanmaksu hänelle lopuksi käteisellä), kävely pääasiassa kolmeen tuttuun kauppaan ostoksille.  Kävelystä omassa rauhassaan Oksanen  piti, se meditoi.  Lähin kaupoista, kioski, oli hätävara, toinen ”lohtukauppa”, tavaratalo kauempana ostos- ja ”ajanviettokauppa”.

Shanghain vuosistaan Oksanen laskee ansiokseen ylläpitää kulutusta ja sitä kautta tukea kansantaloutta ja työllisyyttä asemamaassa. Hän käy säännöllisesti mani- ja pedikyyrillä ja kampaajalla, ostaa uusia laukkuja, kenkiä ja vaatteita, hoitoaineita, kukkia, hedelmiä ja pullovettä. Hän käyttäytyy kuin Betty Friedanin kuvailema amerikkalainen kotirouva, jonka ”yhteiskunnallinen velvollisuus on pitää osaltaan Yhdysvaltain talouden rattaat pyörimässä. Niinpä kotirouvat täyttivät päivänsä käymällä ostoksilla.”

”Vaikka olen koko kotirouvaurani ajan ponnistellut tehdäkseni eron itseni ja arkkityypin välillä, Shanghaissa luovutin. En jaksanut kehitellä vivahteikkaampaa kodin ulkopuolista ajankulua kuin ostoksilla käymisen.”

Huh! Lievennykseksi todettakoon, että Pekingissä asuessaan Kiina-kauden kahtena ensimmäisenä vuonna Annika Oksanen teki vimmaisesti väitöskirjaa naisten roolista miestensä tukena ekspatriaattisuudessa. Hänestä sukeutui valtiotieteen tohtori. Mutta aikomus kehittää itselle jonkinlainen akateeminen rooli surkastui nopsasti. Hän antoi periksi saamatta läpi ainokaistakaan tieteellistä artikkelia.  

Oksanen ei tykkää kokkaamisesta. Järkytyin hänen pikaruoka-lounaistaan: makaronin seassa tonnikalaa ja ketsuppia tai tomaattikeittoa monipuolistettuna purkillisella tonnikalaa.  Tavaratalojen kotiruuan ainekset maksoivat miltei enemmän kuin ravintolaruoka. ”Miksei käynyt ravintoloissa?” kummastelin. Alliksi kutsutun tutun kokemukset ovat samanlaiset: ”Kauppojen tarjonnasta on vaikeaa löytää helppoa kokattavaa. Olemme syöneet viisi viikkoa tomaattipastaa ja valmispitsaa.”  Kiinassa.

Annikalle kehittyi nopeasti vakiokulkureitit ja vakiokaupat. Kielitaidottomana hän ei mielellään lähtenyt seikkailemaan eikä luottanut kiinankielisen kartan tulkintataitoonsa. Hänen käyttökielensä oli englanti. Se rajasi liikkumista. Harvat kiinalaiset puhuivat tuolloin englantia edes välttävästi.

Tottahan hän aluksi innostui opiskelemaan kiinaa, mutta innostus laimeni nopsaan motivaation puuttuessa. Asuminen Shanghaissa, vaikkakin monen monituisia vuosia, olisi väliaikainen olotila. Väliaikaisuus rajasi myös halun luoda suhteita kaupungin muihin kotirouviin. Ystävystyminen on vaativaa ja joku kirkas päivä ystävä muuttaisi jo muualle. Ei maksanut vaivaa. Sitä paitsi kotirouvaverkostot lienevät lopulta juorupiirejä. Joitakin tuttavuuksia hän loi ilmeisesti siksi, että sai vaihtaa heidän kanssaan kokemuksia kotirouvuuden eri ulottuvuuksista, aiheesta jota hän kirjassaan erittelee. Hän nimeää naiset Elliksi, Alliksi, Nelliksi ja Salliksi.

Innokkaana lukijana hän piti jonkin aikaa lukupiiriä. Siinä keskusteltiin vain kirjasta. Alkuvaiheessa hän yritti öljyvärimaalausta. ”En kuitenkaan jatkanut alkeiskurssia pidemmälle, sillä pelkkä jonkin asian harrastaminen ei minulle riittänyt.”
”Ooppera ei ole minua varten. Klassisen musiikin konsertitkin ovat poissa laskuista, koska en jaksa kuunnella riittävällä hartaudella…”
Kiinnostuksen puute huokuu läpi kirjan. Kuvattu elämä näyttäytyy latteana vailla innostusta, jopa vailla unelmia ja tulevaisuutta. Elämästä huokuu tarkoituksettomuus. Päivät kuluvat samankaltaisina.

Hän ei ollut turisti, joka tutustuu erilaisiin nähtävyyksiin ja paikalliseen kulttuuriin.
”Bangkokissa vieraillessani matkustamista rakastava lapsuudenystäväni pöyristyi huomatessaan, kuinka vähän olin kiinnostunut elämyksistä, joita eksoottinen Thaimaa turisteille tarjosi. Se, että kaikista hänen tuntemistaan ihmisistä juuri minulla oli mahdollisuus asua ulkomailla, tuntui hänestä hillittömältä inhimillisten resurssien tuhlaukselta. Maat ja kaupungit vaihtuvat, mutta Annika se vaan kykkii täällä neljän seinän sisällä.”

●●●

Antoisinta Annika Oksasen kirjassa on valikoidut poiminnat naiseutta koskevasta kirjallisuudesta. Yksi sellainen on Elämän tarkoitus -kirjassa (Frank Martela, 2020) esitelty itsemääräämisteoria. Siinä ihmisellä nähdään olevan kolme psykologista perustarvetta: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tarve.
”Eniten kotirouvilla on vaikeuksia suhteessa autonomian tarpeeseen.” Tekojen ja valintojen tulee olla itse tehtyjä, ei ulkoisesti pakotettuja.

Annika Oksasta ei pakotettu muuttamaan ulkomaille, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut ottaen huomioon avioliitto, perheen yhtenäisyys ja silloinen oman vihreän oksan puuttuminen. Niin hän tuli omistaneeksi koko aikuiselämänsä miehensä uran tukemiseen läsnäolollaan tullen taloudellisesti miehestään riippuvaksi.

Kyvykkyyden tarpeesta Elämän tarkoitus suosittelee laajan taitokirjon hankintaa. ”Joutilaisuus on huomattavasti huonompi eloonjäämisstrategia kuin uusien taitojen hankinta.” Oma lehdistöneuvos-rouvaesimerkkini osoitti, että tuttavani kyvykkyystarpeet täyttyivät täysimääräisesti siksi, että hän oli entuudestaan hankkinut laajan kirjon erilaisia, hyödyllisiksi osoittautuneita taitoja.

Yhteenkuuluvuuden tarpeen tulkitsin Oksasen osalta täyttyneen, sillä hän kuvaa aviosuhdettaan kestäväksi kumppanuudeksi. Vaikka mies oli jatkuvasti matkoilla ja teki pitkää päivää ja vaikka kiinattaret säilyttivät uhkaavasti notkean solakkuutensa ikääntyessäänkin, Annika luotti omaan suhteeseensa.

Kotirouvien yleiseksi peloksi hän kertoo tulemisen miehen hylkäämäksi. Sellaista tapahtuu, jos on tapahtuakseen, ulkomailla siinä kuin kotimaassakin. Ulkomaan komennukselle ei tule lähteä  motiivina tilkitä rakoilevaa avioliittoa. Ulkomailla asumisesta ei ole suhteen pelastajaksi, jos suhde ei ole vakaa. Oksasilla oli.

●●●

Olen syvästi työmoraalin läpäisemä suomalainen. Kotirouvuus istuu maailmaani huonosti. Kotirouvuutta ei arvosteta ja sen Annika Oksanen tunnisti koko aikuisuutensa ajan. Hän on syyllistänyt itseään ja tuntenut häpeää. Ehkä nämä negatiiviset tuntemukset ovat vahvistaneet hänen eristäytymisen ja yksinolon viehtymystään.

Hän ei ole pakottanut itseään toisenlaiseksi toimijaksi, jollainen ei ole. Hänelle vain on langennut vapaus olla tekemättä juuri mitään. Useimmille niille, joille tekemättömyys lankeaa, se osoittautuu vapauden sijasta vankilaksi. Tekemättömyyden kyllästämästä vapaudesta kärsivät työttömät työikäiset, usein myös pitkäaikaissairaat ja vanhukset.

Vaikka Oksanen kirjoitti päiviensä tapahtumia/ tapahtumattomuutta muistiin, hän on kirjassaan tukeutunut muistiin joka on tunnetusti valikoiva ja pettävä. Hän nostaa esiin oman elämänsä tyhjänpäiväisyyttä, tekemättömyyttä, niukkaa kiinnostustaan kohdemaasta ja maailmanmenosta. Hän kertoo häpeästä ja itsesyytöksistä. Tämänkaltaisella itsepaljastuksella hän osoittaa rohkeutta ja kirjoittaa näin myös itsepuolustustaan. Tietoisesti? Ehkä ei. Mutta hän tuntee olevansa sinut aikuismenneisyytensä kanssa:

”Shanghai on varissut mielestä, kuin en olisi missään Kiinassa koskaan asunutkaan…
Abu Dhabissa annoin viimein periksi. Huomasin pikkuhiljaa rentoutuvani, eikä se, että olin kotirouva, tuntunut maailmanlopulta…
Nykyään kykenen suhtautumaan kotirouvamenneisyyteeni stoalaisen tyynesti.”

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä – kotirouvana. Reuna 2023, 146 sivua.

Andrei Hvostov: Sillamäen murhenäytelmä

Se sijaitsee Kotkaa vastapäätä Suomenlahden leveimmän vesialueen eteläpuolella: Stalinin aikainen suljettu kaupunki, tuolloin oikeastaan vain tehdas n:ro 22, kaivos ja ryhmä kyliä. Sillamäe oli avolouhos-, kaivos- ja tehdaspaikkakunta. Se oli eristetty monin suojavyöhykkein. Neuvostoliiton aikaan Suomenlahdelta ei pyrkinyt rantaan ainoakaan vene. Sillamäkeen pääsi vain erityisviisumilla, siis ne geologeiksi, minerologeiksi, teknikoiksi ja ties miksi kouluttautuneet, joita Sillamäessä tarvittiin ja jotka palkattiin sinne asumis- ja vaitiolovelvoitteella. Seutu oli tyhjennetty aiemmista asukkaista.

Neuvostoliitto tarvitsi raaka-ainetta atomiaseiden valmistukseen. Viron rannikon mustapalavakivestä löytyi uraania. Sitä esiintyi rajatulla rannikkoalueella.

Sillamäe sijaitsi Neuvosto-Virossa olematta Viroa. Kun se on nyt nuukahtanut venäjänkielinen paikkakunta, olen käynyt siellä pari kertaa. Vuosia sitten vein sinne viron kielikurssilaisryhmän. Kiertoajelulla meille esiteltiin kolme toisistaan arkkitehtonisesti poikkeavaa asuinaluetta, ensin säilyneet laadukkaasti rakennetut talot Stalinin kaudelta, sitten Nikita Hruštšovin kauden yhteisasumiskerrostalot (kommunalkat) ja lopuksi Leonid Brezhnevin stagnaatiokauden huonot ja rumat kerrostalot. Viron pikkukaupungeille ominaiset omakotitalot puuttuivat. Kun olin tehnyt pienen kävelylenkin ja ostanut jäätelötuutin, Sillamäeltä jouti jo pois.

●●●

Kuitenkin Sillamäe tulvii historiaa. Sitä ei vain pääse näkemään. Yritetäänpä avata sitä. Ennen neuvostoliittolaista Sillamäkeä ja Viron ensimmäistä itsenäisyysvaihetta siellä vaikutti Baltian saksalainen von Stackenbergin suku. Siis oli aateliskartano puutarhoineen, peltoineen, karjoineen ja omine viinapolttimoineen, kesävieraita käyskentelemässä päivettymiseltä suojaavin päivävarjoin  hienoissa leningeissään ja lierihatuissaan. Panka (pangad), meri ja vehreys tekivät alueesta hivelevän kauniin.
En tiedä, milloin von Stackenbergit lähtivät. Viimeiset Virossa asuneet Baltian saksalaiset muuttivat Saksaan Adolf Hitlerin kutsusta. 

Hypätään yli Viron pakkoliittäminen Neuvostoliittoon ja Viroon kohdistetut kesäkuun 1941 kyyditykset (koski 10 000 virolaista). Syksyllä 1941 tulivat natsit. Miehitysvuosina 1941−1944 Saksa perusti Viroon keskitysleirien verkoston. Sillamäen lähin, Varvaran keskitysleiri, sijaitsi vain parin kilometrin päässä. Se oli juutalaisten tuhoamisleiri. Sillamäen murhenäytelmä -teoksen kirjoittanut virolainen toimittaja Andrei Hvostov (s. 1963) etsi nuoruudessaan Varvarasta keskitysleirin jäänteitä tai edes muistoja siitä. Niin neuvostomiehittäjät kuin nykyvirolaisetkin ovat peittäneet juutalaisten synkän historian. Muistomerkit, muistopatsaat ja opasteet puuttuvat. Juutalaisyhteisö oli kiinnittänyt oman laattansa. Aistin, että Hvostov oudoksui ja häpesi Viron menettelyä.
Samoin tunsin lukijanakin.

●●●

Sillamäen murhenäytelmä on Andrei Hvostovin kasvutarina. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa äitinsä kanssa Sillamäessä. Teoksen alkuosa, satakunta ensimmäistä sivua on hervotonta satiiria. Yllätyin omista toistuvista naurun tyrskähdyksistäni. Hvostov on armoton mehevissä ja ilmeikkäissä ilmaisuissaan konkretisoidessaan pienen pojan kasvuympäristöä ja virkeän vesselin pyrkimystä löytää selityksiä askarruttaneisiin ilmiöihin.

Metsiköistä pikkupojat kaivoivat ehtymättömästi toisen maailmansodan aikaista taisteluroinaa, osa niistä hengenvaarallisiakin. Sinimäen taistelupaikat sijaitsevat aivan Sillamäen tuntumassa. Virolaiset rinnastavat Sinimäen taistelut merkitykseltään Tali-Ihantalaan. Kun saksalaiset vetäytyivät, virolaiset jäivät puna-armeijaa vastaan. Virolaiset sotivat vastapuolen virolaisia vastaan.

Suuren maailman ihmeellisyydet ylsivät joskus myös Sillamäelle. Farkut järisyttivät nuorten aivotoimintaa. Hvostov käsittelee aihetta viipyen yksityiskohdissa. Jokainen farkkujen saumaommel, metallinappi, taskut, kankaan laatu, värien kulumat ja istuvuus käsitellään herkullisen tarkasti. Andrein ”Amerikka” oli Suomi, unelmamaa, josta hänellä ei ole vähäisintäkään tietoa ennen kuin rantaan huuhtoutuu laivojen viskomaa kotitalousjätettä: pariton kenkä tai maitopurkki.  Suomen television lähetykset eivät yllä Tallinnasta itään, mutta toisen käden huhuja sentään kiirii Sillamäeen saakka. Kauppojen muovikassit olivat kuumaa kamaa.

Sillamäessä Andrei on sairas. Hänessä on pahanlaatuinen astma. Keuhkoja repii rasituksesta mieletön kipu, kuin henkitorvea nuohottaisiin rautalangalla. Hän ei saa koulun liikuntatunneilla ymmärrystä, saati armahdusta. Vasta lähellä aikuisuutta hän päästyään pois Sillamäestä astma alkaa hellittää.

Murrosikää lähestyttäessä satiirin terä pyöristyy. Saattoi se kokemus johtua hienoisesta kiinnostuksen madaltumisesta, sillä kasvukivun keskeiset ongelmat, kuten seksi ja ensimmäiset humalakokemukset, tuntuivat yleismaailmallisilta. Humaltuminen toi vapauden harhan. Andrein mielestä humaltuneet ovat toisinajattelijoita.
Andrei on intohimoinen lukija. Sillamäen kirjaston valikoima ei aina riitä.

Loppua kohti kirja vakavoituu. Andrei Hvostov avaa virolaisen äitinsä ja venäläisen isänsä henkilöhistoriaa ja ne ovat vavahduttavia pienoismalleja neuvostoihmisen ennakoimattomista kohtaloista Stalinin imperiumissa. Äiti karkotettiin nuorena naisena Siperiaan Krasnojarskiin ja siellä Andrein isä oli syntynyt.

Ihmisten mielivaltaisista karkotuksista saivat osansa myös Andrein isoisä ja isoisänisä. Siperiassa työskentelevä isä on pojalle poissaolija.  Isään ei ehdi syntyä suhdetta. Kerran poika yrittää luoda sellaisen vihkimällä isänsä lapsuudenaikaiseen salaisuuteensa. Isä reagoi nauramalla, mikä loukkasi häneen luottanutta poikaa. Suhde jäi torsoksi.

●●●

Sillamäen murhenäytelmä oli syksyn kirjamessulöytöjäni. Yhytin sen puoli-ilmaisten kirjojen pöydiltä, minne oli kasattu kustantamoiden varastoihin jääneitä painosten jämiä kahden euron kappalehintaan. Ostaessani ajattelin lukevani sen joskus tai ”saattaahan se jäädä lukemattakin”. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2013. Tehdessäni suursiivousta kotikirjastossani aikeissani valikoida erilleen kaikki maalle joutavat kirjat, tein yllättävän löydön: vironkielisten kirjojeni hyllystä löysin aiemman Sillamäen murhenäytelmän. Olin ihastunut kirjaan myös kaksi vuotta sitten samaisten alennuspöytien äärellä, ostanut ja unohtanut saman tien.

Tuplateoksen löytämisellä oli maagista voimaa: Aloin lukea. Nyt luokittelen kirjan kirjalliseksi löydöksi. Teos on kerrassaan mainio, oivallinen niin tyyliltään kuin sisällöltään, lisäksi historian käänteiden osalta sivistävä. Itseäni askarruttaa, miksi Andrei Hvostovin erinomainen kirja on jätetty virolaisen kirjallisuuden ulkopuolelle, ikään kuin siihen kuulumattomana. Kuitenkin Hvostov on vironkielinen toimittaja ja kirjoittanut kirjansa viroksi, Sillamäe passioon, 2011. Presidentti Konstantin Pätsin kaudella virolaiset alkoivat virontaa sukunimiään. Andrein äiti ei tehnyt sitä eikä Andrei itsekään halunnut muuttaa nimeään. Mutta siitä hän on saanut maksaa, koska häntä on erehdytty pitämään joukkoon kuulumattomana.

Andrei Hvostov: Sillanmäen murhenäytelmä. Moreeni 2013, 309 sivua. Suomennos Sanna Immanen.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Uutuuskirjojeni pinon huvettua katse haki kirjahyllyistä lukematta jäänyttä luettavaa. Valintani kohdistui Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaaseen (toinen painos 2002). Varma valinta, Lundberg ei petä. Eikä pettänyt nytkään.

Tuhti teos liki neljännesvuosisadan takaa rinnastui mielessäni lopputalvella lukemaani Kjell Westöön sota-ajan romaaniin Molly ja Henry. Ei Molly ja Henry ole Marsipaanisotilaan aihetoisinto. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta erot ovat suuremmat. Molemmat kirjailijat ovat kuvaamisen ja ihmisluonnehdintojen mestareita.

Westöön teos paikantuu talvisodan ja välirauhan aikaiseen Helsinkiin. Lundbergin Länsi-Uudellemaalle ja itärintamalle sijoittuva teos alkaa syksyn 1939 kutsunnoista ja päätyy valvontakomission saapumiseen. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat ruotsinkielisiä.

Molly ja Henry -teoksessa Henry Gunnars pakottuu mittaamaan mielessään kansanvaltaa ja perusoikeuksia, kuten päätäntävaltaa kansalaisena ja yhteiskuntaan vaikuttamista sotaolojen kurinalaisissa kehyksissä. Hän kokee ratkaisematonta ristiriitaa paatoksellisen sotaretoriikan ja omien rintamakokemustensa kanssa. Eettinen taistelu heijastuu Henryn työhön ja sitä kautta Mollyn ja Henryn rakkaussuhteeseen koetellen sen kestävyyttä välirauhan olosuhteissa, missä on – hieman kärjistäen − vapaasti ostettavissa vain tupakkaa ja viinaa, kenties itäviä perunoita ja nahistuneita juureksia.

Marsipaanisotilas on painokkaasti ihmissuhteiden romaani ja psykologinen teos kuuden keskushenkilön asetelmassa. Talvisota, välirauha ja jatkosota antavat henkilökuville ja ihmissuhteille taustan ja näyttämön.  Kirja käsittelee perheenjäsenten keskinäissuhteiden tasolla dominointia ja vallankäyttöä, kiintymystä, kannattelua ja keskinäistukea. Hienoinen ironia silmäkulmissa Lundberg sirottaa perheen sisäisen vallankäytön ylle pehmeän ja arkisuudessaan tunnistettavan humuksen. Väkivaltaa kuvattu valta ei ole.

Martha ja Leonard Kummelin perhe on sivistynyt keskiluokkainen ruotsinkielinen ruokakunta länsiradan varrella, Kirkkonummella tai sen tuntumassa. Eläkeikää lähenevällä Marthalla ja Leonardilla on kolme poikaa ja iltatähtenä oikukas ja hurmaava Charlotte. 

Aikuistunut Petter opiskelee teologiaa Helsingissä, Göran (Jösse) ja Frej ovat lukionsa käyneet, mutta Charlotte matkaa aamuisin junalla Graniin (Kauniaisiin) lukioon. Marraskuun 1939 Helsingin pommitusten seurauksena koulut suljetaan väliaikaisesti. Kummelit ovat opettajia oman kylänsä kansakoulussa, jonka ohi juna kulkee muutaman kerran päivässä vislaten läheisessä kaarteessa varoitusäänellä.

Rakastettavia ja kaikkien rakastamia ja arvostamia ammattikasvattajia Martha ja Leonard ovat, mutta omien lastensa suhteen puolueellisia. Tottahan he kaikkia lapsiaan rakastavat ja heistä huolehtivat, mutta nuorimmaiset Göran ja Charlotte saavat huolenpitoa kauhakaupalla siinä missä kaksi muuta lusikalla. Lempilapsista huokuu sisäsiittoista charmia. Martha-äiti on pehmeä ja myyty Jössen toivomusten ja pyyntöjen edessä. Jösse osaa esittää pyyntönsä hurmaavan valloittavasti ja äidin mieltä kuin hunajalla valaen. Sitä paitsi näitä kahta nuorimmaista rakastavat kaikki: koulukaverit, naapurit, sukulaiset, Görania lisäksi aliupseeerikoulun kaverit ja myöhemmin rintamakaverit.

●●●

Ulla-Lena Lundberg on terävä, ironinen ja humoristinen kuvatessaan Kummelin perheen jäseniä. He ovat keskenään niin erilaiset kuin samassa perheessä varttuneet voivat olla vahvuuksineen ja vikoineen, luonteenpiirteineen ja käytöksineen. Yhdistävä piirre on sivistynyt ja kohtelias käytös. Heidät on opetettu hyville tavoille ja siksi Kummelin perhe on erimielisyyksissään ja mielenpurkauksissaan pidättyväinen ja hillitty. Vahvatahtoinen ja dominoiva Martha-äiti tekee kaikesta asian kokoa suuremman numeron ja tirauttaa herkästi itkun, jolloin kaikki kiirehtivät tukemaan hermopaineeseen joutunutta äitiä.

Martha Kummel on seutukunnan matriarkka. Hän on omaksunut palvelevan roolin. Päivittäisen opetustyönsä ja perheensä ”pyörittämisen” lisäksi hän on aktiivinen kaikkialla. Hän on kuoron kiinteä jäsen (kuten hyvä-ääninen Görankin). Hän on aktiivi martta, kampanjoiden järjestäjä ja varojen kerääjä.  Taakoista suurin ja samalla rakkain on tolkuton aviomies Leonard ailahtelevine ja itsekkäine päähänpistoineen. Hitleriä ihailevan Leonardin oikkuja ja temppuja Martha on kestänyt 35 vuotta ja kestäisi loppuunkin. Erilaisuudestaan huolimatta keskinäissuhde on luja.

Sota ja joutuminen rintamalle merkitsevät Göranille ja Frejille itsenäistymistä kodista, irtipääsyä sidonnasta äidin esiliinan hihnoihin. Poikien ja vanhempien kirjeenvaihto on tiivistä. Tiedonvaihtoa ja keskinäissuhteita ylläpidetään kirjeitse. Petter komennetaan pääkaupungin väestönsuojelutehtäviin.  Hänellä yhteys vanhempiin toimii kotona käyden ja hyvällä onnella puhelimitse.

Lundberg kuvaa hilpeällä huumorilla hemmotellun Göranin osaa tämän pommittaessa äitiään pitkillä elintarvikkeiden ja eri tilpehöörien pyynnöillä. Maassa on elintarvikepula ja ankara säännöstely, jotka näkyvät askeettisuutena myös Kummeleiden kodin ruokapöydässä. Mitäpä ei Martha-äiti tekisi täyttääkseen kultapoikansa pyynnöt. Rintamalle lähteviin paketteihin haalitaan ympäri maakuntaa eri maatiloilta elintarvikkeita ja herkkuja, joita kotirintamalla ei ole nähty pian miesmuistiin. Göran on perso herkuille ja makeisille.

Kun riittämätön ja heikko ravinto ovat riuduttaneet uudet rintamalle määrätyt ikäluokat, Göran Kummel lihoo yksin aliupseerikoulutuksen aikana kaksitoista kiloa ja sotavuosina lisää. Hän on pullamössösotilas tai korvike&pulla-sotilas, kirjan otsikossa ilmeisessä hämäystarkoituksessa Marsipaanisotilas. Makeisia Göranilla riittää ja pullapitkoja hän saa vongutuksi charminsa ja lumovoimansa avulla niin Martha-äidiltä kuin kanttiinien hentomielisimmiltä lotilta.  

Göranista kehittyy huipputaitava radisti, josta on todellista hyötyä armeijalle. Mutta Göran pitkästyy ja sortuu ajattelemattomuuksiin. Hänen kohtalokseen koituu kuolla venäläiseen käsikranaattiin, joka osuu hänen sormiinsa kuorma-auton matkustamokopin istuimen alta ajettaessa Syväriltä kohti Joensuuta lomamatkalla kotiin. Huolimattomuudella aikaan saatu kuolema on surkea eikä kovin sankarillinen.  Sankarillista on se, ettei Göran oman henkensä pelastamiseksi yritä heittää kranaattia autosta ulos, jolloin hän tappaisi ja haavottaisi ison joukon kuorma-auton sivussa rintamalle marssivia omia miehiä.

●●●

Göranin kuoleman jälkeen Martha-äiti pakottaa Petterin palaamaan väestönsuojelutehtävistä kotiin tuekseen. Lupauksena on saattaa teologian opinnot loppuun kotoa käsin ja valmistua papiksi. Martha ei vakuuttelujaan kauan muista. Petteristä tulee polttopuiden pilkkoja, puiden kantaja, veden hakija, laskiämpärin tyhjentäjä, tiskaaja, siivooja, äidin ja Frejin asioiden hoitaja sekä alinomainen äidin lohduttaja ja tukija. Petter tajuaa jäävänsä tyhjän päälle, ellei saa keskittyä saattamaan lukujaan loppuun. Äiti on omahyväinen marttyyri, joka on valmis uhraamaan vanhimman poikansa vaatimustensa alttarille. Tilanteensa tajuava Petter repäisee itsensä 26 vuoden iässä Kummelin kodistaan menemällä pikaisesti naimisiin pitkäaikaisen, salaisen naisystävänsä Mona Hellénin kanssa. Ratkaisu loukkaa äitiä vallankin, kun äiti katsoo pojan vaimovalinnan kuuluvan myös hänelle. Äiti olisi odottanut etukäteisneuvottelua. Olisihan toki hänen vanhin poikansa yltänyt parempaan avioliittoratkaisuun.

Petterin avioliittohankkeissa lukija tapaa Gunnar ja Karin Hellénin maanviljelijäperheen, joka tulee lukijalle tutuksi vuonna 2022 ilmestyneessä Lundbergin romaanissa Liekinkantajat.  Liekinkantajat kertoo Mona Hellénin isästä ja äidistä kaksi vuosikymmentä varhemmalta ajalta, sisällissodan kuukausilta 1918.  Marsipaanisotilaassa ollaan vuodessa 1944.

●●●

Itä-Karjalassa Syvärillä sotansa käynyt ilmatorjuntaupseeri Frej joutuu asemasodan pitkittyessä ja Saksan sotamenestyksen käännyttyä komennukselle Kotkaan, jonka satama on venäläisten kiivaiden pommituslentojen kohde. Frej rakentaa Kotkassa elämänsä, jossa viihtyy. Rauhansopimuksen ja puolustusjärjestelmien purkamisen jälkeen hänen on tehtävä ratkaisunsa elämänsä suhteen. Kouluvuosina hän oli lintsari, mutta ilmatorjuntaupseerina hän oli kokenut ammattimies. Nyt sotansa hävinnyt Suomi ei hänen taitojaan tarvitse. Martha-äidin tilalle Frejin tulevaisuuden suunnittelijaksi asettuu jälleen nainen, kotkalainen kihlattu Marja, joka odottaa häitä ja yhteistä tulevaisuutta  Kotkassa.

Isoveljensä Petterin tavoin myös Frej tekee ratkaisunsa, joka on moneen suuntaan väkivaltaisen ja kunniattoman makuinen. Mutta hänen on tehtävä se, minkä hän itsensä ja oman elämänsä suhteen tietää väistämättömäksi. Hän ei halua olla Martha-äidin ja Marjan puudeli.

Summaten Marsipaanisotilas on henkilöiden välisiä suhteita kuvaava, sotavuosiin ja sodan kontekstiin sijoittuva perhetarina, joka kuvaa ihmisten keskinäistä dominointia ja vallankäyttöä ajattelemattoman itsekkäissä, kuitenkin omaa ja toisen hyvää tarkoittavissa tarkoitusperissä.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus 2002, 496 sivua.

August Mälk: Kukkiva meri

Hylkäsin syksyllä osan kotikirjastomme kirjoista siirrettäväksi maalle useassa pikkuautokuormassa tarkoituksena rakennuttaa syntymäkotini verstaan yksi seinä hyllystökodiksi maalle siirretyille kirjoille. Syynä oli luonnollisesti tilanpuute. Siirretyt kirjat ovat niitä, joita arvioni mukaan tuskin tulisin lukeneeksi ainakaan uudelleen. Väärin! Viettäessäni pääsiäisviikkoa maalla kiinnostuin juuri hylkäämistäni kirjoista ja luin niistä kolme. Yksi oli virolaisen pakolaiskirjailijan Augut Mälkin (1900−1987) Saarenmaalle sijoittuva kalastajaromaani Kukkiva meri (Õitsev meri).

Viron ensimmäisen tasavallan ajalla ilmestynyttä teosta on kehuttu mestariromaaniksi. Varmaan ilmestyessään ja pitkään senkin jälkeen Kukkiva meri on ollut merkkiteos. Aika on nyt toinen ja kirjallisuus on muuttunut vuosikymmenten myötä. Kukkivaa merta voi luonnehtia vanhanaikaiseksi. Ei kuitenkaan negatiivisessa merkityksessä. Vanhahtavassa romaanissa on kiehtovuutensa, jonka tavoitin. Harmittelin vain, että omistamani laitos oli käännöskirja. Tunnistin, että kirja olisi taipunut luettavakseni myös alkukielisenä, vaikka kalastusvälineisiin ja meriveneisiin  liittyvä erityissanasto olisi vaatinut apuvälineen.

August Mälk ammensi teostensa aiheet Saarenmaan rannikkoseudun kalastajayhteisöistä. Kukkivan meren lisäksi häneltä ovat ilmestyneet suomeksi romaani Hyvä satama ja kertomuskokoelma Meren antimet.  Vuonna 1944 Mälk liittyi niihin virolaisiin, jotka puna-armeijan miehitettyä Viron pakenivat maasta.  Enin osa lähteneistä kirjailijoista asettui Ruotsiin, missä he muodostivat vuosikymmenien ajan tuotteliaan pakolaiskirjailijoiden alakulttuurin. Suomella on kanssakäymisessä virolaispakolaisiin oma historiansa poliittisine kurssinmuutoksineen. En avaa sitä, vaikka yhteyksiä pakolaisiin ylläpitänyt maalaisliiton V.J. Sukselainen sai presidentti Urho Kekkoselta ”ajattelemattomuudesta” satikutia.

●●●

Kukkiva meri on ilmestynytVirossa vuonna 1935.  Romaani kuvaa Turjan kalastajaperheen nuorimmaisen Hanneksen varttumista koulupojasta avomerikalastajaksi niillä veneillä ja pyydyksillä, joihin kalastajaperheellä oli varaa ja miesvoimaa. Taisteluun merestä saatavasta elannosta tarvittiin airoihin käsipareja, peränpitäjä ja purjeiden käsittelijä. Ankarassa aallokossa pyydysten kokemisessa oli kyse arvokkaiden pyydysten ja venemiehistön hengen pelastamisesta, ei niinkään senkertaisesta kalasaaliista.

Apajat olivat ulkomerellä. Jo 1930-luvun rannikkokalastajat kokivat meren tyhjenneen kaloista. Oli ulotettava yhä etäämmälle rannikosta: turskapyydykset laskettiin kymmenenkin kilometrin päähän avoselälle, hailipyydykset muutamaa kilometriä lähemmäksi. Ahvenet ja hauet saatiin rannikkoverkoilla, mutta sillä saaliilla ei ollut kaupallista kysyntää. Kun meri ärtyi raivoon, jokaisen piti moninkertaista maksimivoimansa ja -jaksamisensa.

Hannes katsoi myrskyävällä merellä kuolemaa silmästä silmään kirjan tarinassa kaksi kertaa. Ensimmäinen niistä oli kalastajakylän nuorten purjehdus, joka päättyi huonosti. Meri kosti kevyet perusteet purjehtia.  Purjehdusta oli vaatinut Suurkartanon keltakutrinen neitokainen Niitta, Hanneksen kouluvuosien matkakumppani. Varttuessaan Hannes alkoi haaveksia avioliitosta Tallinnassa koulunkäyntiä jatkaneen kartanonneidin kanssa. Rakentaisi oman talon, maalaisi sen keltaiseksi ja hankkisi moottoriveneen. Hanneksella oli suunnitelmia ja haaveita.

Tietenkin Hanneksen haaveet romuttuvat. Ei Suurkartano huoli tyttären puolisoksi köyhää kalastajapoikaa. Hanneksen isoveli Arno oli jo vuosia sitten pestautunut rahtialukselle kyntämään maailman meriä ja perheen yhteys häneen oli ensimmäisen rahakirjeen jälkeen kadonnut. Veljistä keskimmäinen, Klaus, tuo saman katon alle jostakin löytämänsä kitkerän katkeran Luise-vaimon ja omaksuu asumukseen omistajan elkeet, vaikka poikien äiti ja kaiken aina parhain päin kääntävä Jaak-isä elävät saman katon alla. Eräänä talviyönä palaa pirtti ja kaikkien on ahtauduttava asumaan saunaan. Hanneksella ei ole enää sijaa lapsuudenkodissa. Unelma omasta talosta ja moottoriveneestä murentuvat. Ruuasta oli ainainen puute, minkä Luise tekee joka aterialla Hannekselle selväksi. Riita ja katkeruus kotiutuvat veljesten väliin.

”Syötiin perunoita ja silakoita. Leipä pysyi pöydällä, sillä sitä syötiin vähän, se kun maksoi rahaa. Jokainen tiesi ja käsitti, että syksyllä kaloista saadut sentit haihtuivat tiehensä kuin löyly kiukaalta. Suola ja öljy, verkkolangat ja verot, häämenot ja uudet saappaat – ne kaikki maksoivat rahaa. Mitenkä siitä sitten jäisi enää kovinkaan paljon suun iloksi ja vatsan riemuksi.”

Turjat eivät ole kalastajakylän köyhimpiä. Rannikon kalastajat kykenevät pitämään vain pienoista plänttiä perunalle, sillä kivisyydessä maa rinnastuu saunan kiukaaseen.

●●●

August Mälk kuvaa Hanneksen elämän kautta kahta toisilleen vierasta elämänmuotoa, rannikkokalastajien ja sisämaassa karjanhoidosta ja maanviljelyksestä elävien. Kolmas maailma ovat kaupunkilaiset, joita lukiota käyvä itsetietoinen ja korkealle kurottava Niitta edustaa. Hannes joutuu rippikoulun jälkeen armeijaan ja tutustuu siellä maalaispoikaan, joka houkuttelee hänet armeijalomalla kotitilalleen Tondiojaan vaivalloisen Saarenmaalle matkustamisen asemasta. Maalaistalon navetassa piisaa karjaa ja pellot ovat viljavat. Ruokapöydän antimet ovat muuta kuin Hannekselle Turjalla liikenevä ravinto.

Tondiojan tila tarvitsee jatkajaa, sillä isäntäväelle on siunautunut pojan sijasta vain naimaikäinen tytär Liida. Koska Hannes osoittautuu vahvaksi ja työteliääksi, isäntä ja emäntä heittäytyvät asiassaan puhemiehiksi. Hanneksesta tulee tilan vävy, kuitenkin vailla isännän oikeuksia. August Mälk korostaa Hanneksen heikkoa asemaa kutsumalla anoppia ja appea emännäksi ja isännäksi. Hanneksen raadantakaan ei heille riitä. Hannes tajuaa pian olevansa pelkkä orja, jolta etenkin emäntä vaatii ylipitkiä työpäiviä vailla oikeutta riittävään lepoon. Rannikon kalastajakylissä revittiin lihaksista kaikki mahdollinen voima, kun oli pakko. Muulloin oli oikeus kylän yhteiseen iloon, lauluun ja tanssiin. Tondiojassa ilonpito on tyhjänaikaista

Hannes sulkeutuu ja itkuinen vaimo muuttuu hänelle nopsaan vastenmieliseksi.

Kun kiirii viesti Klaus-veljen kuolemasta ja Luisen lähtemisestä Turjasta omiensa joukkoon, kuoleva Jaak-isä kaipaa poikaansa Hannesta. Siltä vierailultaan Hannes ei palaa enää Tondiojaan. Se johtaa avioeroon, sillä isännällä on entistä suurempi kiire löytää Liidalle tilaa jatkava maanviljelyshenkinen aviomies. Hannes päätyy nuoruutensa tanssikaveriin, Kaltaan mökin Taaliin. Heidän yhteiselämänsä ei tulisi olemaan tanssia, vaikka Hanneksessa herää henkiin vanha unelma keltaisesta talosta ja moottoriveneestä.

●●●

Vaikka Kukkiva meri on fiktiota, tiedämme, ettei Hanneksen ja Taalin unelma olisi toteutunut. Muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Viron liittäen sen itseensä. Rannikkokalastajien elinkeino loppui ja meri kiellettiin rannikon asukkailta. Merenpuoleiset ikkunat tuli luukuttaa umpeen. Kalastajien veneet sahattiin kahtia ja rannikolla valvottiin annkarasti jokaista neliömetriä. Niistä saa rankan dokumentaarisen kuvauksen Jaan Krossin viimeisessä romaanissa Tahtamaa, josta julkaisin blogijuttuni hiljattain.

Mälkin romaanin suurtila Saarenmaalla on Suurkartano, viroksi siis Suuremõisa. Sattuma vai tarkoitettu, mutta sen nimisellä Saarenmaan kartanolla on merkittävä asema Viron kirjallisuudessa. Aino Kallaksen järkyttävä, arkaistinen saarenmaalaiskertomus Sudenmorsian sijoittuu Suuremõisan alustalaisten keskuuteen ja susien asuttamiin kartanon metsäerämaihin. Jaan Krossin romaani Kolmannet vuoret kertoo Viron 1800-luvun tunnetun taidemaalari Johann Köhlerin vierailusta Suuremõisassa, missä tämä ilmoitti mallikseen tarjoutuneille kartanon aateleille valinneensa kartanon pehtorin Kristuksen malliksi häneltä tilattuun alttaritauluun. Kun Tallinnan Kaarlin kirkon alttaritaulun paljastus ja vihkiminen on edessä, Köhler saa kartanosta kirjeen, jossa tehdään taiteilijalle tiettäväksi, millaisen miehen kasvot hän valitsi Kristus-mallikseen. Pehtori ei ollut mikään lempeä Kristus, vaan tunnettiin säälimättömyydestä kartanon alustalaisia kohtaan. August Mälkin alkukielinen romaani olisi kiinnostavaa saada näppeihin. Onko Viron fiktiivisen kirjallisuuden Suuremõisa fiktiivinen? En ole nähnyt sitä koskaan Saarenmaan historiassa paikannetun.

Itselleni oli merkityksellistä lukea tunnetulta virolaiselta pakolaiskirjailijalta August Mälkiltä edes yksi teos, realismissaan ja arkiromantiikassaan viehättävä Kukkiva meri. Tunnelmoiva etukansi on silmiinpistävästi suomalainen. Harmi!
Mitähän muuta nastaa ja kiehtovaa keksinkään vielä maalle viedyistä ”hylätyistä” kirjoista.

August Mälk: Kukkiva meri. WSOY 1941, 303 sivua. Suomennos Kerttu Mustonen.

Alberto Moravia: Keskipäivän aave

Mitä tekee vaimoaan syvästi rakastava aviomies, kun monen vuoden rakkausavioliiton jälkeen vaimo on muuttunut tunnistamattomaksi eikä mies saa vastarakkautta? Kysyttäessä vaimo toistaa mekaanisesti vanhan vakuuttelunsa, vaikka kehonkieli, ilmeet, eleet ja käytös viestivät muuta. Miehellä ei ole syytä epäillä vaimon rakkauden kohdistumista toisaalle. Vaimo välttelee keskustelun mutta hoitaa kodin säntillisesti. Ahdistus täyttää miehen pääkopan helpotusta suomatta.

On raastavia ja megaraastavia romaaneja. Alberto Moravian (1907−1990) Keskipäivän aave kuuluu jälkimmäisiin. Kaunokirjallisesti se on huimaava suoritus, mestarillinen kerrontataiteen näyte.

Keskipäivän aave on psykologinen avioliittotarina. Vuonna 1956 suomeksi ilmestynyt teos oli lymyillyt maalla. Vasta kun kaupunkikodista mukaani valikoimieni kirjojen pino oli huvennut, etsiskelevä katseeni havaitsi maalle joskus viemäni pokkarin. Tarina on tiheää tykytystä ja tapahtuu kokonaan näytelmäkirjailija Riccardo Moltenin aivokopassa hänen kokemanaan. Molteni etsii epätoivoisesti selitystä parisuhdeongelmaansa. 

Joitakin aikojan sitten vielä yhteen hitsautuneet mutta nyt entiset rakastavaiset ovat erilaiset. Riccardo on sanataidetyöläinen ja älykkö. Emilian koulusivistys rajoittui alkeiskouluun. Emilian koti oli vähävarainen ja neitokainen oli nuorena hakeutunut konekirjoittajaksi. Riccardon vaimoksi tultuaan hän jätti palkkatyönsä omistautuen asunnon pedantiksi hoitajaksi ja kotihengettäreksi.

Koti oli valmiiksi kalustettu vuokra-asunto. Enempään heillä ei ollut varaa. Emilia yrittää tehdä paikasta omanlaisensa vaikka kiillottamalla ovenripoja ja laskostelemalla vuoteita sijatessaan yöasut esteettisiksi. Riccardo tietää rakkaansa unelmoivan omasta kodista, jonka hän voisi tehdä näköisekseen.

Halutessaan täyttää rakkaimpansa unelman Riccardo ottaa vastaan tilaustöitä, joilla ansaitsee enemmän. Hänestä tulee elokuvatuottaja Battistan skenaarikko. Battista tuottaa elokuvia nopsassa tahdissa ja filmit ovat viihteellisiä ja pinnallisia. Ne saavat yleisöä ja kasvattavat tuottajan varallisuutta. Vaikka Riccardo oivalluksineen on usein kehnojen elokuvien pelastaja, työ ei tyydytä häntä. Se muuttuu produktio produktiolta vastenmielisemmäksi. Hän on pohjimmaltaan teatterimies, näytelmäkirjailija, joka on Emilian onnen tähden luopunut haluamastaan urapolusta.  

Onnistuttuaan lopulta hankkimaan omistusasunnon hän on entistä syvemmällä suossa kodin erääntyvien velkaerien ja vastenmielisen työn tähden. Hän etsii ulospääsyä mutta ennen ratkaisujen tekemistä hänen on kuultava Emilialta totuus. He eivät riitele eivätkä huuda toisilleen. Riccardo ei liioin muutu väkivaltaiseksi. Emilia vain liukuu ulottumattomiin. Lopulta Emilia vastaa: ”En rakasta sinua.” Pelkistetymmin Riccardo ei voisi vastausta saada.

●●●

Kun Emilialta on lopulta irronnut vastaus, se on julma eikä suo helpotusta. Miksi Emilia on lakannut rakastamasta? Riccardo on yrittänyt parhaansa ja tehnyt ratkaisunsa Emilian onnen tähden. Ulottumattomiin liukuva Emilia kääntää asioita päälaelleen: hankittua omaa kotia hän ei olisi koskaan halunnut, vaikka juuri sen kalustamisessa ja hankinnoissa hän oli pursunut energiaa ja riemua. Kun Emilia muuttaa erilaisin tekosyin makuuhuoneesta olohuoneen sohvalle Riccardo  vetoaa heidän aviolliseen suhteeseensa. Mykkä Emilia tällää itsensä parivuoteen sivustalle kuin ilotyttö kasvoillaan työlääntynyt ilme: Toivottavasti tämä on sitten sukkelasti ohi. Mieheltä häipyvät halut ja himot.

Riccardon pää vilisee miksi-kysymyksiä. Hän haluaa ymmärtää, löytää omat vikansa ja hyvittää. Vaimon lopulta ilmaistua halveksivansa miestään, haavoittunut mies suuntaa kysymyksen itselleen: miksi. Miksi? Itsetutkiskelu ja itsekritiikki eivät helpota ahdistuksessaan kiemurtelevan aviomiehen epätoivoista pyrkimystä ymmärtää. Emilia haluaa jättää hänet, mutta naisella ei ole paikkaa minne mennä, eikä työtä, millä elättää itsensä.

Emilian viimeinen syytös on raaka ja Riccardoa syvästi haavoittava: Et ole edes mies. Tämän hän ilmaisee vasta aviodraaman loppuvaiheessa. Silloin he asuvat Caprilla tuottaja Battistan omistamassa huvilassa välimerellisen lumoavan luonnon keskellä.

●●●

Alberto Moravia tuo Riccardon ja Emilian avioliittodraaman rinnalle parisuhteen 2700 vuoden takaa antiikista. Battista haluaa tuottaa runoilija Homeroksen Odysseus-tarustosta elokuvan. Ohjaajaksi hän on palkannut nimekkään saksalaisen elokuvaohjaajan Rheingoldin ja skenarion kirjoittajaksi hän haluaa Riccardo Moltenin, tehtävään parhaaksi tietämänsä. Vaikka Riccardo on päättänyt kieltäytyä tarjouksesta, Emilian tahdosta hän taipuu ottamaan työn vastaan. Elokuva tehtäisiin Caprilla.

Odysseuksen tarinasta ja sen tulkinnoista kehkeytyy rikkinäisen avioliiton peili, todellinen tai vääristävä. Ohjaajan, tuottajan ja skenaarikon näkemykset antiikin runoelmasta ja Odysseuksesta poikkeavat jyrkästi toisistaan. Tuottaja haluaa näyttävän amerikkalaistyylisen seikkailuelokuvan. Riccardo näkee Odysseuksen kunnianmiehenä ja haluaa nostaa arvoon Homerokselta taruston ytimen, runouden. Rheingold tulkitsee tarustoa freudilaisen psykoanalyysin kautta. Osuiko Rheingoldin ajatusrakennelma kipeästi rakkauden tuskissaan kärvistelevään Riccardoon ja hän torjui ohjaajan tulkinnan liiaksi iholle tulleena?

Psykologisia tulkintoja ja vastaavuuksia Moravian kirjasta löytyy monia. Riippumatta siitä, miten Homeroksen runoelmalle oikeutettu tai epäoikeutettu Rheingoldin psykologinen näkemys Odysseuksen ja Penelopen suhteesta on, se muistuttaa viiltävän hyvin Riccardon ja Emilian aviollista umpikujaa.

Saavuttuaan Ithakaan Odysseus ampui poikansa Telemakhoksen kanssa jousipyssyllä Penelopen kosijat. Rheingoldin teoriassa Penelope pysyi uskollisena, vaikka oli ennen tämän Troijan sotaan lähtöä evännyt vastarakkautensa. Siksi Odysseus oli lähtenyt ja siksi hän viipyi erilaisin seikkailullisin tekosyin paluumatkallaan kymmenen vuotta. Pitäisikö Riccardon surmata tuottaja Battista, jota Emilia haltioituneena ihailee?  Riccardo on havainnut Battistan pyrkivät rakkaussuhteeseen Emilian kanssa.  ”Et ole edes mies”, oli Emilia langettanut Riccardolle viimeisen tuomionsa.

Alberto Moravia katkaisee tragediansa helpohkolla ratkaisulla. Joku draaman osapuolista todella kuolee kadoten näyttämöltä. Hän ei ole Riccardo, joka vain päivää aiemmin oli Caprin kallioseinän kielekkeellä seisoessaan harkinnut itsemurhaa, hyppäämistä kivikkoiseen rantarotkoon. Mielenrauhaa Moravian ratkaisu ei hänelle suosi, sillä viimeinen miksi-kysymys jäi vaille vastausta. Odysseus-elokuvaa tuskin tulisi. Mutta kenties Riccardo saisi joskus helpotusta palaamalla näytelmäkirjailijaksi ja kirjoittamalla oman tulkintansa Homeroksen suurelle runoelmalle kunniaa tehden. Jatkoin näin  mielessäni Moravian poikkileikkaamaa psykologista draamaa.

Entä otsikon aave? Riccardon parisuhdeongelmaa työstävät aivot tuottavat Caprilla keskipäivän valvetilassa unitilan kaltaisia kohtauksia Emilian kanssa tuloksena keskinäinen ymmärrys ja uudelleenlähentyminen. Riccardo kohtaa toistuvasti ja todentuntuisesti vaimonsa puoleensavetävän hahmon keskipäivän aaveena.

Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1956, 266 sivua. Suomennos Kai Vuosalmi.

Jaan Kross: Tahtamaa

Jaan Krossin (1920−2007) viimeinen romaani Tahtamaa valmistui hieman ennen kirjailijan omaelämäkerrallista teosta Kallid kaasteelised (Kalliit kanssamatkustajat). Hoksasin tämän moniin Krossin teoksiin nähden vähemmälle huomiolle jääneen teoksen Helsingin kirjamessujen kahden euron tarjoustiskeiltä.

Tahtamaa poikkeaa Krossin laajasta tuotannosta siksi, että muun tuotannon ammentaessa kerrottavansa Viron historiasta Tahtamaa liikkuu nykyajassa, tarkennettuna 1990-luvun alkuvuosissa, jolloin uudelleen itsenäistyneen maan neuvostoies oli poistunut, tosin neuvostojoukkojen tukikohdissaan olon osalta viipeellä. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1992.

Kirja on ilkikurinen ja ovela, kuten olemme Jaan Krossin velhosta ilmaisutaidosta kokeneet. Satiiria on maistuvaksi asti, ennen muuta kirjan keskeisissä henkilöissä. Päähenkilö, tarinan kertoja Aabel Haljand on Neuvosto-Viron tuote, välttämättömyyteen sopeutunut kääntäjä, jonka ansiot ovat nyt tiukassa. Maan itsenäistyttyä kirjailijaliitto kutistui eikä valtiolta juokse enää säännöllistä kuukausipalkkaa. Kirjan mitassa Haljand kääntää Joachim von Belleyn sonetteja. Haljandissa asuu oppositiomies, kuten neuvostovuosikymmeninä niin monissa virolaisissa asui todellisuuteen mukautumisesta huolimatta.

Haljandia vieläkin selkeämpi neuvostotuote on Saarenmaan Lüütjalan kunnan villapaitainen virkamiehenlaiskimus, jolle Haljand jättää hakemuksen isoisänsä ja isänsä omistamien Tahtamaan maiden siirtämisestä hänen nimiinsä, Viro kun on sitoutunut palauttamaan Neuvostoliiton riistämät omaisuudet omistajien jälkeläisille. Hakemus on virkamiehelle vastenmielinen. Se teetättäisi töitä eikä virkailijalla ole aikomusta liikauttaa sormeakaan ilman virkailijalle osoitettua henkilökohtaista voitelurahaa. Kaikkivaltias korruptio irvistelee Krossin Tahtamaassa niin, että ikenet paistavat.

Vastakkaisia ovat edellisten jälkeläiset, nuoret aikuiset, juppimiehet, jotka edustavat  kapitalistista yrittäjähenkeä katse kohti länttä. Aabelin aikamiespojasta Mihkelistä on kehkeytynyt menestyvä lakimies, uuden Viron markkinatalouskansalainen.

●●●

Tahtamaa on hylätty, vuosikymmenet laiminlyöty maaläntti jumalan selän takana, rakennukset kaiketi miehittäjien miehityksen alussa polttamat. Joutomaata ja pitkää rantaviivaa. Aabel Haljandin tavallista ylösnousemushetkeä Tallinnassa parranajoineen häiritsee kutsumaton vieras, Lingo Luukiksi esittäytyvä virolainen mies Tukholman liepeiltä tarkoituksenaan ostaa Tahtamaa Haljandilta, jolle uskoo maan kuuluvan. Tarjottu maksu on nimellinen ja naurettava.

Haljand on taitava sanailija. Toki hän lapsuudestaan muistaa, että Tahtamaa-niminen paikka kuului hänen isoisälleen, mutta siinä kaikki eikä maa ole hänen nimissään. Hän keplottelee miettimisaikaa, jonka hän Luukin tietämättä käyttäisi käyntiin Saarenmaalla Lüütjalan Tahtamaalla. Hän saa mukaansa rakastajattarensa Marge Taaverin, joka syöttää aviomiehelleen parin päivän poissaolostaan peitetarinan.

Kuressaaressa Haljand etsii käsiinsä nuoruutensa luokkakaverin, omalaatuisen, erakoituneen hepun Juss Sooven, johon hän sattumoisin törmäsi muutama vuosi sitten Tallinnan kadulla ja sai kuulla tämän työskentelevän Kuressaaren mutakylpylässä mudan käsittelijänä. Mies arvatenkin tietää kaiken, mitä mudasta voidaan tietää. Juss Soova on löydöksestä utelias ja suostuu mukaan mittauslaitteineen.

Tahtamaan mutakenttä osoittautuu valtavaksi ja mudan laatu erinomaisemmaksi kuin Kuressaaressa käytetty. Haljand kirjoittaa maanpalautusanomuksen ja jättää sen vastahakoiselle Lüütjalan kunnanvirkailijalle.

 ●●●

Tahtamaa on romaani osakeyhtiömuotoisen hoitolaitoksen perustamisesta. Aabel Haljand maan myyjänä sysätään merkityksettömälle ulkokehälle. Pääosalliset ovat Lindo Luukin lisäksi Aabelin lakimiespoika Mihkel, kemistitaitoinen naisystävä Marge sekä kaksi suurrahoittajaa. Luuk on käyttänyt kaunopuheisen osaamisensa lahjoitusten keräämiseen yrityksen pääomaksi. Yksi lahjoittaja on löytynyt Kanadasta ja toinen, kreivitär Silverfjälliltä, Saltsjöbadenista Tukholman liepeiltä. Kreivitär, syntyään hiidenmaalainen maalaistyttö oli varakkaan kreivin kartanossa piikana päätynyt prinsessasadun tavoin kreivin vaimoksi ja lopulta perijättäreksi.

Sen symbolisen merkityksen kautta, että Aabel Haljandin luokkakaveri, kouluikäinen Juss Soov yritti ylittää Itämeri moottoriveneellä, sekä  kreivittären, kanadalaisrahoittajan ja Luukin kautta Kross liittää Tahtamaahan sodanjälkeisen pakolaisvirolaisuuden.

Kylpylä rakennetaan ja asiakkaita saadaan etenkin Ruotsista. Muta ei tee Virosta Nokia-Suomea tai öljy-Norjaa, mutta pienessä mittakaavassa jotain sen suuntaista, ainakin kylpylän osakkaille.

●●●

Tarinan läpikulkevana juonteena on kolmoisdraama. Se on kaksoisjuoni, silkkaa täytettä henkilögallerian laajentamiseksi ja juonen lisukkeeksi.

Aabel ja Marge ovat pitäneet kaksitoista vuotta kestäneen suhteensa salassa ja sen seurauksena väliin intohimoinenkin suhde on kangistunut ja rajautunut työpäivän jälkeisiin kello seitsemän kohtaamisiin Aabelin asunnossa. Draaman kolmas on Margen aviomies Elmar, joka jouduttuaan altistetuksi radioaktiivisesti Neuvostoliiton komennuksella menetti mieskykynsä. Elmar oli antanut vaimolleen oikeuden miessuhteisiin, jos vain avioliitto pysyy voimassa. Margen vapaudelle hän asetti ehdon. Jos vaimon sivusuhde paljastuu, mies tappaisi itsensä. Marge oli hyväksynyt kiristysrenkaan, eivätkä Aabel ja Marge halunneet sälyttää omatunnolleen kolmannen kuolemaa. Niin kuitenkin käy silkan väärintulkinnan vuoksi.

Tahtamaassa solmitaan monta ennakoimatonta ja outoa avioliittoa. Laitapuolen kansalaisena pidetty Tahtamaan kylpylän nykyinen mutamestari Juss Soove ja Lingo Luukin Tallinnassa asuva runoilijatäti Helene Luht avioituvat, samoin Luuk ja kreivitär Silverfjäll. Vain Aabelin ja Marge suhde jää tarkkailuasteelle. Pähkäilin, oliko Kross Tahtamaata kirjoittaessaan jo vanhuudenväsynyt vai liittikö hän nämä parittumiset (kirjassa pelkkinä mainintoina) naurunkureet silmäkulmissaan pilkaten siten romaanitaiteen onnellisia loppuja.

●●●

Kolmoisdraamaa oleellisesti arvokkaampaa teoksessa on Krossissa puhjennut suoruus hänen kuvatessaan neuvostomiehitystä, vuoden 1940 massakyyditystä ja Viron ranta-alueen sulkemista kansalaisten ulottumattomiin. Merellisyydestä identiteettinsä ja paljolti elantonsa saaneilta virolaisilta riistettiin vapauden illuusio, odottihan kansa miehityksen jälkeen vielä vuosia lännen vapauttajaa, eräänlaista valkoista laivaa (vrt. Aino Kallaksen Lasnamäen valkoinen laiva, 1913). Kuulkaamme hetki Jaan Krossia:

”Viron meriraja oli 3 400 kilometriä pitkä. Se osoittautui yhtäkkiä koko pituudeltaan Neuvostoliiton länsirajaksi. Siihen asti joka metri tuosta rajasta oli ollut virolaisille ainakin teoreettisesti portti rajattomaan maailmaan. Nyt oli joka metri äkkiä aukko, jota ryhdyttiin sairaalloisella valppaudella vartioimaan ja puolustamaan. Rannoille koetettiin aluksi pystyttää esteitä milloin pajunvitsaksista, milloin Roosenveltilta lend-lease-ohjelman kautta anellusta piikkilangasta. Rantahiekka äestettiin iltaisin traktoreilla – jotta yöllä maahan hiippailleiden diversenttien jäljet olisivat nähtävissä. Kaupungin satamat ympäröitiin vartioiduilla sisäänkäynneillä ja valvotuilla alueilla. Maaseudun kalasatamien ympärille rakennettiin piikkilanka-aidat vartiotorneineen, mutta pienet kalasatamat, kylien venelaiturit ja maatalojen venetelat hävitettiin ja rikottiin tyystin. Rannikon miesten kalastusveneet siirrettiin piikkilankojen taakse yksittäisiin jäljelle jätettyihin kalasatamiin. Ja mikä pahinta – rajavartiosto sahasi loput veneet kylien laidoilla katajikossa tai rantahiekalla puoliksi. Miehet nostivat veneenpuoliskonsa pystyyn. Joku pani niiden alle vanhat verkkonsa sateelta suojaan, joku toinen kaivoi veneenpuoliskon suojassa soraan kuopan, sovitti veneenkaariin sopivalle korkeudelle laudat ja sahasi niihin reiän – ulkokäymälää varten.
Nuo traagiset ja naurettavat verkkokojut tai huussit, nuo puoliksi sahatut vapauden muistomerkit jäivät lahoamaan rantakylien ympärille puoleksi vuosisadaksi.”

Tahtamaassa Jaan Kross suree, ettei tuota kansakunnan viiltävää historiaa ole museoitu.

”Siellä täytyisi olla vaikka ne samat äskeiset rajavartiokopit esillä (jotka nyt tyhjinä sekä Virtsussa että Kuivastussa narisuttivat aamutuulessa retkottavia oviaan). Siinä museossa täytyisi olla näytteet noista satamia ympäröivistä piikkilanka-aidoista, joita ei ollut vielä ehditty siivota pois, siellä tulisi olla parakkeja, vartiotorneja, verikoirien juoksuaitauksia, kaikentyyppisiä kalteroituja härkävaunuja, kalteri-ikkunaisia ja ikkunattomia mustia maijoja…”

Tahtamaa osoittautui ennakko-odotuksiani mittavasti suuremmaksi teokseksi.

Jaan Kross: Tahtamaa. Moreeni 2012, 336 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.

Colson Whitehead: Kieron miehen manifesti

Yhdysvaltain tunnetun mustan kirjailijan Colson Whiteheadin neljäs suomeksi ilmestynyt romaani Kieron miehen manifesti on jatkoa teokselle Harlem Shuffle. Uusimman kirjan sujuvassa seuraamisessa on eduksi, jos viive edelliseen ei ole venähtänyt pitkäksi. Perätysten luettuina teokset muodostavat ylikuormittavan satsin.

Teokset sijoittuvat Harlemin rikollisuustäyteisen elämän kuvauksissaan 1960- ja 1970-luvuille päättyen vuoteen 1976, jolloin Yhdysvaltain itsenäistymisestä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Harlemin katurikollisuus oli räikeimmillään. Elettiin myös Black Powerin ja sitä seuranneen Mustien vapausarmeijan aktiiviaikaa. Poliittinen tietoisuus imeytyy Whiteheadin kuvauksessa Harlemiin huonosti.

Teosten ytimessä on New Yorkin rehottava rikollisuus. Harlem Shufflessa se realisoituu huumebisneksenä sekä ryöstöinä, joiden kohteina ovat mustien liikeyritykset, pelihallit, kapakat, kampaamot, kultasepänliikkeet ja kaupat pahaisia kioskejakaan väheksymättä. Pikkujengien  nyrkkipajarikollisuus rehottaa aluskasvillisuutena, mutta kovemman luokan rikollisuus on monopolisoitunut ja organisoitunutta. Kaiken kattavia määrittäjiä ovat korruptio, verkostoituminen ja työnjako.

Kieron miehen manifesti nostaa Harlem Shufflea selkeämmin esiin läpi suurkaupungin rakenteiden levinneen korruption. Likaisen työn tekijät ovat mustia, mutta voittojen lapioinnissa ovat osallisina valkokaulusrikolliset. Tuloksellinen rikosorganisaatio käsittää kiinteistövälittäjiä, rakennuttajia, tuhopolttajia, vakuutusvirkailijoita, vakuutustarkastajia, poliiseja, poliitikkoja, lakimiehiä, pankkiireita, ryöstösaaliiden jälleenmyyjiä, pahoinpitelijöitä ja tarvittaessa tappajia. Rikollisuusrihmaston ulottuessa kaikkialle yksittäisen mustan on vaikeaa pysyä laillisuuden puolella. Siihen molemmissa teoksissa pyrkii harlemilainen huonekalukauppias Raymond Carley.

●●●

Harlem Shufflessa köyhän mustan Ray Carleyn onnistuu avata Harlemin 127. kadulle käytettyjen huonekalujen myymälä. Rayn isä Mike oli pojan poikuusvuosina Harlemin pahamaineisimpia ja pelätyimpiä rikollisia, joka en tuntenut moraalisia pidikkeitä. Kun isä kohtasi väkivaltaisen loppunsa, hänen autonsa siirtyi pojalle. Renkaiden vaihdossa yhden renkaan sisältä löytyi isän rahakätkö. Sen turvin Ray lunasti pienen katutason liiketilan ja myöhemmin seinäntakaisen leipomon, joihin kaksi tilaa yhdistämällä rakensi kauppansa. Ray oli luontainen yrittäjä. Liike alkoi pikkuhiljaa menestyä.

Rikollisesta toiminnasta hän ei kuitenkaan vapautunut. Kasvinkumppani Freddie-serkku oli ammattimainen ryöstökeikkojen tekijä joka haki Carleyltä apua ryöstösaaliin eteenpäin myymisessä. Carley ei voinut jättää serkkuaan pulaan etenkin, kun sai pienen siivun tuloista korvaukseksi. Saaliin alkuperää hän ei halunnut tietää. Isänsä jäljiltä Carleyllä oli tuntuma jälleenmyyjiin. Jalokiville löytyi varma lunastaja Manhattanilta.

Freddien kuoleman jälkeen Carley irrottautui välittäjän nivelroolista, mutta joutui vielä maksamaan Harlemin valkoiselle poliisipäällikölle Munsonille viikoittaiset lunnasrahat, kuten muutkin Harlemin yrittäjät. Poliisipäällikkö Munson on poliisivaltuuksiaan käyttävä häikäilemätön ja kyltymättömän ahne rikollinen.

●●●

Kieron miehen manifestissa Carley on ollut jo vuosia vapaa Munsonille maksettavista viikkorahoista.  Mutta hän astuu ansaan. Carleyn murrosikäinen tyttö May, isän lemmikki, haluaa päästä New Yorkissa järjestettävään loppuunmyytyyn Jackson 5 -konserttiin ja vaatii lippuapua isältään. Konsertissa esiintyvät Jacksonin viisi veljestä, nuorimpana 10-vuotias lapsitähti Mickael Jackson. Isä on luvannut yrittää auttaa. Ainoa henkilö, jonka puoleen hän tietää kääntyä, on rikoskomisario Munson. Carley ei tule ajatelleeksi, ettei rikollismaailma tunneta hyväntahtoisia palveluksia, vaan kaikella on hintansa.

Konserttilippuja vastaan Munson vaatii Carleytä muuttamaan hallussaan olevan salkun sisällön rahaksi. Raskaassa salkussa on ennen näkemätön määrä häikäiseviä koruja ja jalokiviä. Alistuminen pakkovälittäjäksi on Carleylle vastenmielistä, mutta yksi käyntikortti menneisyydestä on sentään säilynyt. Jalokiviliikkeen omistaja kieltäytyy kuitenkin joutumasta mihinkään tekemisiin näkemänsä saaliin kanssa. New Yorkissa on tehty hiljattain huomiota herättänyt jalokiviryöstö.  Saalis on vielä liian vaarallinen. Korusalkku palautuu Munsonille.

Munsonilla ei ole aikomustakaan päästää Carleytä vapaaksi. Voidakseen muuttaa ryöstösaaliin rahaksi hänen on häivyttävä New Yorkista, mitä kauemmaksi sen turvallisempaa, mutta ennen itsensä kyydityttämistään New Yorkin lentokentälle hän haluaa mukaansa omaisuutta niin paljon, että sen turvin elää herroiksi vuosia. Hän pakottaa Carleyn iltayöstä autokuskikseen ja ryöstöapulaisekseen. Hän tekee ryöstöjen sarjan. Carleyn roolina on uhata kohdepaikoissa olevia aseella.

Valkoisen poliisin apurinaan liki vapiseva musta pyssymies onnistuu nylkeä pari pienehköä  katuyrittäjää kassavaroistaan ja tyhjentää pian kiinni menevä pelikasino kassakaapin sisältöä myöten. Etenkin kasinosta kertyy mojova saalis. Munson tekee virheen käskiessään Carleyn  noutaa puoliltaöin elintarvikekioskilta ruokaa (testattuaan sitä ennen, ettei Carley uskalla paeta). Kioskilta Carleyn onnistuu soittaa ja hälyttää miehiä Munsonin tukikohtaan. Munsonin tarina saa päätöksensä. Miesten haavoittama Munson raahataan asunnosta ryöstösaaliineen. En välittänyt tietää tarkemmin, keitä Carleyn häkyttämät noutajat olivat. Yksin jäänyt Carley löytää takahuoneesta kirjekuoren. Sen sisällä on kaksi konserttilippua.

●●●

Colson Whiteheadin Harlem-romaaneissa voi nähdä kaksi pääolevaista. Persoonaton olevainen on Harlemin raaka rikollisuus, persoonallinen olevainen on musta yrittäjä Raymond Carley. Teokset seuraavat hänen toimiaan todellisuuden puristuksessa. Tietoisen toiminnan tasolla hän onnistuu mallikkaasti, sekoittaessaan mukaan tunteita hän lipeää, kompastuu ja tulee toistuvasti kaadetuksi. Hän on kuin kala sameassa, hengenvaarallisessa vedessä. Yrittäessään selvitä on oltava kekseliäs ja osaava. Whitehead sallii hänelle välillä ripauksen onnea.

Romaani sisältää kolme tarinaa, joista konserttilippuihin liittyvä on yksi. Kahteen muuhun on aluksi vaikeaa päästä sisälle, sillä Whitehead kehystää tarinansa kaikenmoisilla liepeillä ja taustakerronnalla ennen kuin varsinainen juoni alkaa.

Molempien juonteina on jäljittäminen. Otetaan selville, kuka tai ketkä ovat jonkin tapahtuneen takana. Carley ei leiki salapoliisia, mutta hänellä on syynsä ottaa selvää. Kieron miehen manifestissa hän käyttää apurinaan turvamiestään Pepperiä, väkivaltaista ja päättelykykyistä kaveria, isänsä entistä apuria, joka oppi Mike-isän suoratoimintakoulussa alamaailman lainalaisuudet. Kieron miehen manifestissa Pepper saa Carleyltä tehtäväkseen löytää kesken elokuvan teon kadonnut musta päänäyttelijätär Lucinda Cole. Mustan ohjaajan Zippon elokuvaa Nefertiti on tehty Carleyn huonekaluliikkeessä. Toinen Pepperille langennut jäljitystehtävä koskee syyllisyyttä tuhopolttoon, joka liki raunioittaa poltetussa autiotalossa nukkuneen pikkupojan keuhkot. Pojan perhe on Carleyn vuokralaisia.

Toista juonellista juonnetta voi kutsua pahan saamaksi palkkansa. Kirjoissa esiintyvät superroistot kokevat loppunsa, kukin tavallaan. Harlem Shuffleyssä Carley punoi kostoa mustien klubin päällikölle, pankkiiri Wilfred Dukelle. Koston seurauksena Duke pakeni, mutta ennen katoamistaan lapioi itselleen kaikkien klubin jäsenten tallennetut varat ja liukeni niiden kanssa Bahamasaarille. Kieron miehen manifestissa makoisaan elämään pyrkivä rikoskomisario Munson kohtaa ainakin uransa lopun, samoin Harlem Shuffleystä tuttu rikollisten superpomo Chink Montague, Lucinda Colen takavuosien rakastaja. Molemmatsivujuonteet kutoutuvat yhteen syy−seuraus -suhteessa.

●●●   

Kieron miehen manifestin oleellista sisältöä ovat päivittäin toistuvat massiiviset tuhopoltot. Rahakkaimmat rikosvyyhdet viimeistellään tuhopoltoilla ja niistä saatavilla vakuutuskorvauksilla.

”Millainen ihminen polttaa talon, kun sisällä on ihmisiä? Palatessaan kotiin öisiltä keikoiltaan Iso Mike oli haissut joskus paloöljyltä ja paloviinalta. Monenko lapsen ja äidin kodin hän oli polttanut? Entä montako äitiä ja lasta? Carley tiesi hyvin, millaiset miehet tekivät sellaisia temppuja. Vastuuseen he eivät teoistaan joutuneet. Kenties oli aika.”

Erään Läntisen 118. kadun talon omistaja oli ennen talon tuhopolttoa häätänyt vastaan hangoittelevat asukkaat katkaisemalla lämmityksen ja sähkön sekä revityttänyt putket, sähköjohdot ja muu myyntiin kelpaavan. Tyhjennetyn talon oli vallannut kavereineen ”klubitalokseen” 11-vuotias Albert Ruiz, joka oli nukkumassa sisällä taloa poltettaessa. Ehkä hän heräsi ja pääsi omin avuin ulos, mutta ”herättyään koomasta viisi päivää myöhemmin hänet oli kytketty koneeseen, joka jumppasi korventuneita keuhkoja”.  Ruizit olivat yläkerran vuokralaisia Carleyn omistamassa huonekalukaupan talossa. Carley kantoi vastuuta ”omista väestään”.

Jos pistää nenänsä itselleen kuulumattomaan tapahtumaan vaikkapa erään mustan pikkupojan vuoksi, saa maksaa seuraukset. Syyllisten kannoille pääsystä seuraa kosto. Carleyn huonekalukauppa tuikataan polttopulloin tulimereksi.  Liekkien nielu ahnehtii mukaansa Carleyn siihenastisen elämäntyön ja saavutukset.

●●●

Kieron miehen manifestissa kerrotaan Manhattanin liuskekivestä, mannerlaattojen yhteen osumisessa syntyneestä kivimassasta, jonka lujuuden varassa New Yorkin suurkaupunki pilvenpiirtäjineen seisoo. Ray Carleyn Ironinen lause tuhopolttojen seurauksista: ”Kun vanha katosi, tilalle tuli uutta”, maistuu kyyniseltä.

Colson Whitehead: Kieron miehen manifesti. Otava 2023, 392 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.

Harlem-sarjasta aiemmin Annelin kirjoissa:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2023/05/08/colson-whitehead-harlem-shuffle/

Martti Anhava: Pientä, keskikokoa ja suurta

Lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt useampi vanhan Venäjän ja Neuvostoliiton kaunokirjallisuutta käsitelevä kokoomateos. Viimeksi lukemani on Martti Anhavan kirjoituskokoelma Pientä, keskikokoa ja suurta. Sitä edelsivät vuonna 2022 ilmestyneet Anneli Heliön Anna Ahmatovan elämä, joka on rajaavasta otsikostaan huolimatta kattava katsaus Neuvostoliiton ajan runoilijoihin ja runouteen, sekä Ville Roposen ja Ville-Juhani Sutisen rankka teos Sorretut sanat, Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä.

Tuhti kolmen teoksen pläjäys itänaapurimme mittavaan ja maineikkaaseen kirjallisuuteen!

Kustannustoimittaja, kirjailija ja kääntäjä Martti Anhava oli herättänyt valppauteni jo aiemmin vuonna 2018 ilmestyneellä teoksellaan Siperia opettaa. Se on kooste tunnetuimmista vankileireille kitumaan ja menehtymään suljetuista venäläisistä kirjailijoista.

Pientä, keskikokoa ja suurta on nimenä kuin pussillinen kirppuja. Kirja sisältää useita pitkiä, sisällöltään järeitä lukuja aiheena kulloinenkin käsittelyyn valittu kirjailija sekä lyhyempiä kirjoitelmia, jotka toimivat kirjallisina välipaloina.

Venäläisistä kirjailijoista kriittiseen katsantoonsa Martti Anhava on valinnut Mihail Šolohovin, Pjort Dostojevskin sekä supertähdeksi Neuvostoliitossa nostetun suomalaisen Martti Larnin. Anhava kaataa heidän kuvitteelliset patsaansa ja perustelee tekonsa. Venäjän kieltä puhuva ja venäläistä kirjallisuutta hyvin tunteva tutkija-kirjailija Anhava on asiansa tuntijana vakuuttava.

Anhava päättää teoksensa pitkään esseeseen Venäjä 1839: Markiisi de Custinen matka menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Aloitan siitä.

●●●

Markiisi de Custine, syntymänimeltään Astolphe Louis Léonor, saavutti Ranskassa mainetta (pääasiassa kyseenalaista) pintapuolisiksi luonnehdituilla matkakirjoillaan Euroopan eri maista. Ainoastaan teos L`Espagne sous Ferdinand VII (Espanja Ferdinand VII:n hallintokaudella) saavutti aikalaisissa kiitosta. Ranskassa 1820-luvulla ilmestynyt Alexis de Tocquevillen teos Demokratia Amerikassa sai de Custinen innostumaan, vallankin kun Tosqueville näki Amerikan vastapoolina tuntemattoman Venäjän, ”tulevaisuuden suurvallan”. Vuonna 1839 de Custine matkusti Lyypekin, Travemündenin ja Kronstadtin kautta Pietariin ja liki vuoden Venäjällä viipymisen jälkeen kirjoitti Ranskassa neliosaisen teoksensa Venäjä 1839.

Teoksen todettiin vilisevän virheitä ja koostuvan silkasta herrasmiesmatkailusta. Se sai tylyt arvostelut. Silti siitä tuli myyntimenestys. Tuon ajan Euroopassa kallista neliosaista laitosta myytiin pitkälle yli satatuhatta kappaletta useille eri kielille käännettynä. Anhavan suhde teokseen on kriittinen. Salongeissa viihtynyt Custine ei tehnyt minkäänlaista kenttätutkimusta, vaan etsi kokemastaan oman itsensä kuvajaista. ”Hän kirjoittaa vaikutelmiensa pohjalta proosaa tai runoutta joka parhaimmillaan herättää myös lukijassa elämyksiä, mutta sosiologista todistusvoimaa sellaisella tekstillä ei juuri ole.”

Venäjä 1839 -teoksesta tuli lyhennelmänä käyttökelpoinen sata vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa, koska kirja antoi liki viheliäisen kuvan keisarillisesta Venäjästä Nikolai I:n ajalta. Kirjan kerrotaan löydetyn lännessä myös kylmän sodan käyttöön. Martti Anhava kuvaa teoksessaan markiisin oleilua Venäjällä – tarkemmin Pietarissa ja Moskovassa – ja pitäytymistä seurapiireihin ilman vähäisintäkään halua tutustua muihin kansankerroksiin. Markiisi raportoi näkemäänsä pitäytyen asenteissaan ja hakien niille vahvistusta varhaisimmista historioista (Sigismund von Herbersteinin 1500-luvulta Pietari Suuren aikaan ulottuvasta Rerum Moscovitiarum Commentarii sekä Nikolai Karamzinin Venäjän valtakunnan historiasta).
Venäjästä hän ei juurikaan löytänyt hyvää.

Anhavan esseen otsikko puhuu matkasta ”menneeseen ja tulevaisuuteen”. Siinä on esseen idea. Markiisin matkakirja oli tarkoittamatta ennuste. Anhava analysoi Vladimir Putinin valtakautta. Yhtäläisyyksiä löytyy riittävästi. Venäjässä on paljon stabiiliutta, muuttumattomuutta. Anhava siteeraa Putin-kautta käsittelevän tekstinsä lopuksi suoraan markiisi de Custinea:
”Tuon riiston näännyttämän, perimmältään vallanhaluisen kansakunnan nöyryyttävä alennustila ajaa sen herkuttelemaan etukäteen ja itse tykönään toisten kansojen tyrannisoimisen toivolla; odotettavissa oleva kunnia ja vauraus kääntää sen ajatukset pois häpeästä jonka alaisuudessa se elää, ja puhdistautuakseen kaiken yhteisen ja yksityisen vapautensa epäpyhästä uhraamisesta tuo polvillaan oleva orja unelmoi maailman valtiudesta.”
Venäjä, imperialistinen ennen, myöhemmin ja yhä.

●●●

Mihail Šolohov

Muistan hurmaantuneeni Mihail Šolohovin suurteoksesta Hiljaa virtaa Don ja sen pohjalta tehdystä neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Kirjailijasta tuli teoksen myötä Neuvostoliitossa kansallinen sankari ja Stalinin suosikki, jolle generalissimus soi omakätisesti puhelinnumeronsa. Mitään likikään vastaavanlaista ei ollut maassa vielä luotu. Kaksiosaiseen kasakkaeepokseen alettiin odottaa kolmatta osaa. Vaatimattomaksi luokiteltu Aron raivaajat ei vastannut odotuksia.

Nyt tiedämme, että kasakkaeepos perustuu tuntemattoman kirjoittajan työn käyttöön. Nuori Šolohov oli saanut vuoden 1923 tietämillä käsiinsä keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen sekä siihen liittyviä lehtileikkeitä, kirjeitä ja muistiinpanoja, joiden avulla hän loi nimissään julkaistun eepoksen. Neuvostoliitossa häly syntyi varhaisessa vaiheessa, kun pojalleen oikeutta hakenut äiti vaiennettiin. Šolohov saattoi nojata vuonna 1925 voimaan tulleeseen tekijänoikeuslakiin, jossa rikokseksi ei lueta toisen henkilön työn hyväksikäyttöä luotaessa ”olennaisesti erilaista”. Oleellista erilaisuutta ei määritelty eikä sitä osoittanut myöskään Šolohov.

Šolohov sai runsain määrin etuoikeuksia, palkintoja ja kirjailijaliitossa valtaa. Ylistetyn nerouden korvasivat kuitenkin ilkeys ja kauna. Hänestä tuli alkoholin suurkuluttaja. Lopulta Stalin lakkasi vastaamasta muuttuen hänelle mykäksi.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Šolohovilta odotettiin suurta isänmaallista romaania. Sodasta kirjoittaneet kirjailijat, kuten Alexandr Fadejev, Konstantin Simonov jaŠolohov olivat rintaman tuntumassa ja Šolohov lahjoitti saamansa Stalinin palkinnon rahat puna-armeijalle. Kun suurta sotaromaania ei kuulunut, valtio ilmoitti velkovansa kirjailijalta hänen talonsa hulppeat rakennuskustannukset. Šolohov kirjoitti hädissään tekeleeksi luonnehditun kirjansa He taistelivat isänmaansa puolesta.

Vuonna 1952 Šolohov haki yhteyttä Staliniin ja tällä kertaa sai vastaanoton. Menomatkalla Kremliin hän pysäytti häntä kyydinneen auton ja kävi ostamassa kaksi pulloa kallista konjakkia antaakseen toisen niistä lahjaksi generalissimukselle. Toisen hän korkkasi itsensä rohkaisuksi. Kun hän audienssia odotellessaan avasi toisenkin pullon, juomista estellyt Stalinin sihteeri poistui ja tapaaminen kuivahti siihen. Šolohov tajusi tilanteen ja katosi etelään menevään junaan. Mitään seuraamuksia ei tullut, josko sitten Martti Anhavan kaivamat tiedot pitävät paikkansa. Siksi irvokas ja erikoislaatuinen tarina on.

Brežnevin kaudella Šolohov muuttui epähenkilöksi. Hän alkoi käyttää valtaa vainottuja kollegoitaan Andrei Sinjavskia ja Juli Danielia vastaan vaatien heille suurempia tuomioita kuin heille vuonna 1966 langetetut seitsemän vuoden työleirituomiot. Šolohov jatkoi öykkärimäistä käytöstään ja suuntasi iskunsa Alexandr Soltšnitsyä vastaan. Hän luonnehti kollegaansa ”koloradokuoriaiseksi, jollainen tulee hävittää kirjallisuuden vainiolta”.

Šolohovin kunniaksi on laskettava, että hän yritti pelastaa ja myös pelasti Donin alueen maanviljelijöitä nälkäkuolemalta valtiolta viljaa anomalla ja saamalla 1930-luvun alun nälkäkuolemahelvetissä.  

Šolohov sai Nobel-palkinnon 1965. Palkittu uskotteli edelleen kirjoittavansa Stalinille lupaamaansa suurta sotaromaania. Kun Šolohov kuoli kurkkusyöpään 1984 ja hänen jäämistönsä avattiin, pöytälaatikoista ei löytynyt käsikirjoituksia.

●●●

Martti Larni

Martti Larni julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kuilu nimellä Martti Laine. Luin sen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna saamanani kaukolainana. Sisällissodan jälkeisten riuduttavien vuosien kuvaus sisältyi tuolloin YLEn 101 kirjaa sarjaan.

Oleskeltuaan useampaan otteeseen 1950-luvulla Yhdysvalloissa Larni kirjoitti satiirisen kirjansa Neljäs nikama (1957). Se jäi Suomessa vähäiselle huomiolle mutta koettiin Neuvostoliitossa käyttökelpoiseksi. Yhdysvaltoja ilkkuvasta Larnista tuli naapurissa merkittävä kirjailija. Anhava kertoo törmänneensä Moskovan ja Kiovan lentokentillä telineeseen, missä Larnin saksannettua laitosta oli vapaasti otettavissa.

Larni nautti Neuvostoliitossa paapomista, mutta saamiaan rahallisia palkkioita hän ei voinut vaihtaa länsivaluuttaan. Ruplat piti käyttää Neuvostoliitossa ja paljon hän yrittikin. Suomessa Larni toimi Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1964−1967. Merkittävämmän Larnin aseman tutkija Hannu Rautkallio paljasti vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Laboratorio Suomi – Kekkonen ja KGB 1944−1962. Siinä Rautkallio kertoo Larnin olleen KGB:n tiedustelija, joka nautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean palkkaa. Larnin keskeinen tehtävä oli raportoida KGB:lle suomalaisen älymystön edesottamuksista ja ennen kaikkea sosiaalidemokraattien tilasta.

Eläkevuosinaan hänellä ei liene enää ollut kummoisiakaan kontakteja sosiaalidemokraattien sisäpiireihin eikä älymystöönkään. Larni kuoli 1993. Hänen hautansa on Malmilla.

●●●

Pjotr Dostojevski

”Dostojevskin romaanit ovat kuohuvia kurimuksia, pyörteileviä hiekkamyrskyjä, kohisevia ja pulppuavia syövereitä jotka imaisevat meidät nieluunsa. Niiden ainoa ja kaiken kattavaa raaka-aine on sielu. Vasten tahtoamme meidät vetäistään mukaan, riepotetaan pitkin poikin, sokaistaan, tukahdutetaan ja samaan aikaan täytetään huikealla hurmiolla. Mitään kiihottavampaa luettavaa ei voi Shakespearen ulkopuolelta löytää.”
Näin on luonnehtinut Virginia Woolf.

Anhavan pihdeissä on kuitenkin kieltä käyttäneen kirjailijaneron kieli. Dostojevski ei kirjoittanut ”nasevia, jänteviä, virtaviivaiseksi jatkumoksi asettuvia lauseita eikä hänen kerrontansa imu perustunut kielellisiin tehoihin”, Anhava havainnollistaa epäloogisuuden esseensä otsikossa Todella ehkä. Romaanit vilisevät kielellisiä hoiperteluja ja epäloogisuuksia. Lauseet ovat hutiloituja tai keskeneräisiä. Jokin sana saattaa toistua luvuttomia kertoja. Helsingin yliopiston slavistiikan laitoksen professori Tomi Huttunen taulukoi äkkiä-adverbin esiintymistä Dostojevskin keskeisissä teoksissa. Idiootissa, Riivaajissa ja Keskenkasvuisessa äkkiä esiintyi yli 600 kertaa ja Karamazovin veljeksissä lähes 1200 kertaa.

Kirjailija ryöstöviljeli turhanaikaisia täytesanoja. Kun hän oikoluki puhtaaksikirjoitetut käsikirjoituksensa, hän ei vaivautunut editoimaan tekstiään tai korjaamaan ilmeisiä kömmähdyksiä ja huonoa kieltä. Kaiken tämän johdosta Vladimir Nabokov luonnehti Dostojevskia ala-arvoiseksi kirjailijaksi.

Otetaan esimerkkiteksti Martti Anhavan löydöksenä. Karamazovin veljeksissä Mitjan ajomatka lähenee määränpäätä: ”Yöllä valjun pimeyden läpi alkoi äkkiä häämöttää valtavalle alueelle sinne tänne ripoteltujen rakennusten vankka massa.”
Jos rakennukset on ripoteltu ”sinne tänne” ”valtavalle alueelle”, ne eivät muodosta ”vankkaa massaa”, ja toisaalta vaikka syyskuun yön pimeys olisi ”valjukin” – sinänsä outo määre – sen läpi katsojan silmä tuskin kykenisi hahmottamaan ”valtavaa aluetta”.  

Toinen esimerkki on esikoisteoksesta Köyhää väkeä. Kirjeessään Makar kertookertoo Varenkalle, ettei satanut, ”mutta sumu kyllä vastasi kunnon sadetta. Pilvet kulkivat taivaalla leveinä kaistaleina.”
Sumusäällä me tavalliset kuolevaiset emme pilviä näe, kuittaa Anhava.
Dostojevski oli pohdiskelija, ei kuvaaja kuten aikalaisensa Anton Tsehov.

●●●

Leo Tolstoi

Venäläisen kirjallisuuden jättiläinen Leo Tolstoi muistetaan suurista romaaneistaan Sota ja rauha ja Anna Karenina ja Kreutzersonaatti sekä hänen karkaamisestaan kotoaan Jasnaja Poljanasta kuolemansa kynnyksellä. Anhavan esseen otsikko on Pakeneva Tolstoi ja siinä hän kertoo, miten Tolstoi oli läpi elämänsä pakenija, vaikka historia muistaa paoista viimeiseksi jääneen.

Eikä vain kirjailija Tolstoi turvautunut pakenemisiin eri tilanteista, vaan myös hänen teostensa keskeiset henkilöt pakenevat, heistä traagisimmin Anna Karenina itsemurhaan.

Essee tekee sivuloikan Tolstoilta kesken jääneeseen Isä Sergiuksen tarinaan ja siinä vaeltajamunkki Fjodor Kuzmitsin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin.  Keisari Aleksanteri I on merkitty kuolleen vuonna 1825. Legendan mukaan Aleksanteri kuitenkin lavasti kuolemansa ja panetti arkkuun pituisensa, sopivasti kuolleen kaartilaisensa. Itse vallasta irrottautunut keisari lähti Siperiaan ja loi siellä itselleen uuden elämän vaeltajamunkkina nimellä Fjodor Kuzmits. Kokemuksensa 29 vuoden ajalta hän kirjoitti muistiin.

Anhavan mukaan legendalla on vielä uskojia nyky-Venäjällä ja yksi legendaa uskottavana pitänyt olisi ollut edesmennyt emeritusprofessori, Venäjä-tuntija Matti Klinge.

●●●

Nikolai Gogol

Nikolai Gogolin ”`Valitut kohdat` ei ole venäläisen kirjallisuuden vihatuin, mutta varmasti hämmentävin teos. Kukaan toinen kirjailija ei ole niin typerryttävällä tavalla nykäissyt mattoa omien jalkojensa alta kuin Gogol julkaistessaan tuon henkiseksi testamentikseen tarkoittamansa tekstikokoelma.”

Mitä tämä mainetta ja suosiota Reviisorilla ja Kuolleilla sieluilla saavuttanut kirjailija kirjoitti oleskellessaan pysyvästi 1840-luvulla Roomassa? Martti Anhavan mukaan Venäjällä suosion huipulle kohonnut kirjailija haaveksi tuottavansa Danten Jumalaisen näytelmän veroisen teoksen. Sekin olisi kolmiosainen: D: Helvetti (G: Synti), D: Kiirastuli (G: Rangaistus) sekä D: Paratiisi (G: Lunastus).

Valitut kohdat oli kirjemuotoinen. Kirjeissään Gogol suomi ankarasti entistä kotimaataan Venäjää ja sen kipeimpiä epäkohtia, niistä näkyvimpinä korruptio ja virkamiesten lahjottavuus sekä urkinta, salakuuntelu ja ilmiantaminen. Ajankohtaisin oli kuitenkin kysymys maaorjuuden poistamisesta. Siitä oli keskusteltu jo Katarina Suuren kaudella hallintovirkamiesten piirissä. Gogol ilmaisi teoksensa 22. kirjeessä voimakkaan vastustuksensa ja siinä samalla ihmiskäsityksensä.

Gogol kehottaa tilanomistajia kertomaan talonpojilleen että he ovat orjia, koska sellainen on Jumalan tahto, mikä selvin sanoin myös Raamatussa ilmoitetaan. Tilanomistajaa vaatii orjia tekemään töitä hänen hyväkseen, koska uskonto velvoittaa hänet siihen. 
Tilanomistajan ja papin tulee yhteisvoimin estää talonpoika oppimasta lukemaan, tai, mikäli jotkut heistä onnistuisivat tuon epäsuotavan taidon hankkimaan, salata heiltä muiden kuin uskonnollisten teosten olemassaolo.
Talonpoikien lyömisen Gogol neuvoo uskomaan voutien ja muiden päällysmiesten asiaksi. Isännän pitää osata piikitellä ja haukkua alustalaista mahdollisimman purevin sanon. Suulliset ojennukset tulee hoitaa julkisesti ja nuhdeltava tulee saattaa naurunalaiseksi.
Tilanomistajalla on tiluksillaan tuomarin oikeudet.

Kun Gogol menestysteoksissaan kuvasi virkamiesten nokkimisjärjestykset, juonittelut ja kähminnät, seurapiirirouvien juoruilut ja tilanomistajien omalaatuisuudet huvittavassa valossa, hän ei tarkoittanut näin tehdessään haluavansa horjuttaa yhteiskunnan rakenteita. Hän oli vallitsevien olojen ja keisarivallan kiivas ihannoija. Hän näki muutoksissa piilevän hämmennyksen, sekasorron ja pahimmillaan tuhon siemenen. Tällaisen tulkinnan sain Anhavan kirjasta.

Mutta tarkoittiko Gogol kammottavan testamenttinsa tosissaan vai oliko taantumuksellisella kärjistyksellä kokonaan muu tavoite, sitä en ole oikea henkilö arvioimaan. Parodia, kärjistys ja nauru ovat tehokkaita työvälineitä. Niin tai näin, kirjan herättämä suuttumus ja pilkanteon vyöry järkyttivät Gogolin ja lamauttivat hänen kirjailijana lopullisesti.

●●●

 Martti Anhava käsittelee teoksessaan seikkaperäisesti Neuvostokirjallisuus-sarjan syntyä Suomessa. Sarjahan luotiin 1970-luvulla kahdeksan kustantamon yhteispäätöksellä. Luotiin yhtenäinen, tunnistettava formaatti. Kun kustantamo eteni jonkin venäläisen romaanin suhteen, asiasta kerrottiin muille. Jokainen oli omien hankintataitojensa varassa.

Neuvostokirjallisuus-sarjassa aloitteellisin oli Otava, joka kuitenkin julkaisi sarjassa niukimmin. Tammi poimi merkittävimmät löydöksensä Keltainen kirjasto -sarjaansa. Soltšenytsin kuului tämän laatuluokkaan. Ahkerin toimija sarjassa oli Weilin&Göös. Sarjassa julkaistiin vuosina 1975−1988 kaikkiaan 84 nidettä. Tuollaiseen nidemäärään mahtui paljon laadukasta, mutta myös heikkotasoisempaa uutuuskirjallisuutta. Neuvostokirjallisuus tuli tutuksi vallankin, kun Tammi toteutti suuritöisimmän ja kalleimman käännös- ja julkaisuhankkeen Neuvostolyriikkaa I−IV.

●●●

Yksi Neuvostokirjallisuus-sarjassa ilmestyneistä teoksista oli Juri Trifonovin romaani Talo Rantakadulla. Talosta Rantakadulla kertoo Martti Anhavan teoksen aloitusesseessä. Kyseessä on eliittikommunisteille rakennettu valtava talokolossi Moskova-joen mutkassa aivan Kremlin kupeessa. Sieltä saivat asunnon monet puoluevirkailijat, korkeat upseerit, Kominternin johtohahmot, vallankumouksen ja kansalaissodan sankarit ja muut etuoikeutetut ihmiset.

”Rakennustyöt aloitettiin 1928 ja talo valmistui 1931 – hämmästyttävän nopeasti ottaen huomioon neuvostobyrokratian kankeuden, alkeelliset työmenetelmät ja huutavan materiaalipulan”, Anhava kirjoittaa. Huoneistoja, pinta-alaltaan 40−300 neliötä, oli 505. Huonekorkeus oli hulppeat 3,7 metriä. Porraskäytäviä oli 24. Asunnot olivat uudenaikaisesti varustettuja: olivat huoneistokohtaiset roskakuilut, kaasuliedet, puhelimet, kylpyhuone- ja käymälätilat eurooppalaisin standardein sekä lämminvesijohto, joka talon valmistuttua puuttui jopa Kremlistä. Kalustamisessa noudatettiin mahdollisuuksien mukaan yksilöllisiä toivomuksia.

Talolla oli oma postitoimisto, pankki, lennätinkonttori, ensiapuasema, elintarvikemyymälät, parturi, ravintola, kirjasto, 1500-paikkainen elokuvateatteri, lastentarha, kerhohuoneisto, koulut ja urheiluhalli. Talo Rantakadulla oli oma kaupunkinsa. Se oli tarkkaan vartioitu. Vieraiden oli ilmoittauduttava porraskäytävän vartijalle eivätkä vieraat saaneet liikkua talossa ilman saattajaa. Heidän oli poistuttava talosta kello 23 mennessä. Öisin sisäpihoja vartioivat koirapartiot. Naapurien silmälläpito ja ilmianto muuttuivat 1930-luvulla ei vain suotaviksi, vaan jopa velvoittaviksi.

Suomalaista talossa asuivat ainakin Otto Ville Kuusinen ja Arvo (Poika) Tuominen.

Kun Stalin käynnisti ensimmäisen terroriaaltonsa, siellä he kaikki olivat, kuin valmiina öisiä noutoja varten. Suurten puhdistusten vuosina talosta pidätettiin ja pantiin syytteeseen ainakin 800 henkilöä. Sen seurauksena talo sai kansan suussa joukon lisänimiä (Bolševikkiloukko, Veljeshauta, Kremlin krematorio, Vankileirin välipysäkki, Stalinin hymy…).  Nykyisin talossa asuu tunnettuja näyttelijöitä, muusikoita ja estraditaiteilijoita sekä Moskovan metropoliitta Kirill.

On päätöspisteen aika. Martti Anhavan Pientä, keskikokoa ja suurta on kihelmöivän kiinnostava ja kirjallisuustietämystä syventävä  teos.

Martti Anhava: Pientä, keskikokoa ja suurta. Otava 2023, 334 sivua.