Olli Jalonen: Taivaanpallo

Olli Jalosen Taivaanpallo on vaikuttava teos. Kannen on suunnitellut Anne Lehtonen.

Kun luin Olli Jalosen uutta teosta Taivaanpallo, minulla oli sisäinen kutina, että käsilläni saattaisi olla tämän vuoden Finlandia-voittaja. Tunne säilyi loppuun saakka.  Mestarin kädenjäljen tunnistaa! Jos ei voita,  vieläkin parempi on löytynyt ja ansaitsee palkintonsa.

Jalonen hallitsee yllättämisen taidon. Taivaanpallo on aiheeltaan ja tapahtumamiljööltään vallan muuta kuin upea aiempi teos, oman nuoruuden ja kasvun kuvaus Miehiä ja ihmisiä (2014).  Silti kirjoissa on myös yhteistä: uteliaisuus, uusien asioiden tutkiminen ja sitä kautta uusien tietojen ja taitojen omaksumisen himo.

Taivaanpallo. Se voisi olla aurinko, mutta sittenkin se lienee kuu, sirppinä tai kokonaisena pallona pilvettömällä yötaivaalla, taivaankansi sakeana kaukana ja vielä kauempana tuikkivia tähtiä.

Taivaanpallon keskushenkilö on pieni poika, Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus. Hän on syntynyt ja elää kirjassa kymmenvuotiaaksi asti Saint Helenan saarella eteläisellä Atlantin valtamerellä. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1679−1684, ensin jumalten hylkäämällä Saint Helenan saarella, sitten Englannissa, minne Angus pääsee kammottavan merimatkansa päätteeksi, ensin salamatkustajana sivumaston rottinkisessa märssykorissa, sitten laivaorjana psykopaattiselle merimiehelle alistettuna.

Tarinan tärkeä sivuhenkilö on englantilainen tähtitieteilijä, fyysikko, matemaatikko ja meteorologi Edmond Halley (1656−1742), aikansa johtava tähtitieteilijä ja alansa auktoriteetti, joka on historiassa jäänyt Isaac Newtonin varjoon.

Nuorukainen Halley (saarella korvakuulolta herra Hawley) on asunut Saint Helenan saarella ja tehnyt siellä tähtitieteellisiä mittauksiaan ja laskelmiaan eteläisen pallonpuoliskon taivaankannesta. Anguksen mukaan hän on tunnistanut 341 tähteä apunaan 24-jalkainen teleskooppi, kvadrantti ja sekstanssi, apurinaan muuan herra Clark.

Kuusivuotias hoksottimiltaan terävä Angus herätti Halleyn kiinnostuksen, varsinkin, kun Halley eli saman katon alla, Anguksen nuoren äidin Catherinen täysihoidossa. Halley alkoi kehittää Anguksen havaintokykyä. Pojan tuli joka päivä kiivetä araukaria-puuhun, sitoa päänsä liikkumattomaan asentoon nahkalenkillä ja tietyn systeemin mukaan tiputtaa havaitsemiensa lintujen mukaan kuppeihinsa milloin riisiä, milloin kurpitsansiemeniä ja muita Halleyn kehittämiä lajien tunnistustunnisteita. Havaintonsa poika kirjasi tarkasti saamaansa ruudukkokalenteriin.

Poika ja äiti ottavat tehtävän kuin taivaasta määrättynä, vuodesta toiseen. Vasta vuosia myöhemmin Englannissa Angukselle paljastuu, että Halley tarkoitti ”eksperimentin” lyhytaikaiseksi harjoitukseksi.  Tärkeintä hänelle oli kehittää pojan tarkkanäköisyyttä. Silmistä tulee kehittyä purjeneulanterävät. Sellaiset niistä myös tulee.

Catherine on yksinhuoltaja ja nuori leski, jonka saapumisesta miehensä kanssa Englannista maanviljelysmaan lupauksen houkuttamana on tarinan alussa kulunut viisitoista vuotta. Mies kuoli saarella tapaturmaisesti. Catherine on sydämensivistynyt hyvä ihminen, joka vetoaa myös ulkonäöllään. Halleyn saarelta poistumisen jälkeen sekä äiti että teini-ikäinen Ann-tytär ovat raskaana ja synnyttävät poikavauvat, Adamin ja Thomasin.

”Äpärävauvoista” tulee Catherinen poltinmerkki, josta häntä ei suojaa muutto tasangolta saaren pastorin taloudenhoitajaksi (ja myös avovaimoksi). Katolinen vastauskonpuhdistus ulottaa lonkeronsa myös kaukaiselle Saint Helenan saarelle ja salainen, kasvojaan paljastamaton lahko käynnistää hirvittävän operaationsa, jonka kohteina ovat muiden muassa avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset ja heidän äitinsä. Saarelle leviää hyinen pelko kuin kylmä paksu sumupatja helteisen maan yllä. Iltasin on ovet ja ikkunat lukittava sisältä paksuilla lankkuluukuilla ja öisin ei ulos ole asiaa.

Tieto on kasautuvaa

Itselleni Taivaanpallo-teoksessa keskeisintä ovat oppiminen ja tieto vastakohtana tietämättömyydelle ja taikauskolle. Catherine pyytää saaren ainoaa sivistynyttä miestä, pastori Burchia, opettamaan Anguksen lukemaan. Uuttera ja uudelle ahnas poika oppii myös kirjoittamaan ja laskemaan.

Kirjassa tulee vastaan monia nykytietämyksen mukaisia oppimisen lainalaisuuksia, kuten tiedon kumuloituminen:

Oppimisessa ja tietämisessä on uutta ja vanhaa, uusi kertyy vanhan päälle. Oppineet seisovat toistensa olkapäillä, herra Hawley oli sanonut herra Clarkille. Muut eivät niin ylös tietämiseen pääse koska oppineet tietävät ensin kaiken vanhan ja vanhan päälle oppivat kaiken uuden. Silloin on alussa jo tietämisessä ylempänä koska edellisten harteilta näkee valmiiksi kauemmaksi.

Tai:
Hän sanoi että jos taipuisan lapsen täyttää pienestä saakka vain parhaalla ja päivästä päivään niin ettei mikään turha ympäriltä ehdi häntä täyttää, niin sellaisesta voi syntyä jotakin aivan erikoista ja tarpeellista luonnonfilosofian moniin tarkoituksiin…

Me keskustelimme siitä onko lapsen mieli syntyessään aivan kumisevan tyhjä, ja kuinka kauan kestää ennen kuin se on ruvennut täyttymään siinä määrin että mikään suuri ja uusi ei siihen tahdo enää mahtua. En muista mihin tarkkaan päädyimme. Joka tapauksessa olimme yksimielisiä siitä että ei oppiminen pysähdy mihinkään yhteen ikään vaan syynä on laiskuus ja laiskuus on syntiä. Ei nuori eikä vanha voi piiloutua uuden edessä jos ei varta vasten ja uppiniskaisesti tahdo niin ja kieltäydy kuuntelemasta viisaampiaan. (pastori Martin Burch)

Angus fundeeraa edetessään eri osaamisten riippuvuuksia. Hänestä lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös.
”Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.”
Pienen pojan mietiskelyksi ihan terävää!

Tieto myös lisää tietoisuutta omasta tietämättömyydestään. Sen Angus oppii vanhassa ja Englantiin purettavaksi vietävässä purjelaivassa Berkeley Castle, jonka lemuava ja vuotava ruuma on täynnä kahlehdittuja orjia:
En ole kotona tietänyt mitä nyt tiedän. Kun katselee satamalaiturilta kun laiva keinahtelee matkan päässä, näkee minkälainen se ulkoa on mutta sisältä ja vesirajan alta ei tiedä. Vasta kun tietää niin voi tietää ettei ole mitään tiennytkään.

Usko ja tieto

Oxfordin yliopiston käynyt pastori Martin Burch pitää itseään aivan oikeutetusti saaren ani harvana ellei ainoana sivistyneenä ihmisenä. Hänen totuutensa maailmankaikkeudesta perustuu Raamattuun ja uskoon. Siinä pastori on lapsenuskoinen ja humaani.

Pastorilla on usko siitä, että Raamatun Eden, paratiisi, on sijainnut juuri Saint Helenan saarella, noin sata vuotta sitten. Se on lyhyempi aika kuin saaren historiaan liittyvä vuosiluku 1502, jolloin portugalilaiset löysivät sen. Myös pastori harrastaa eksperimenttejä. Anguksen tuella hän tekee saaren vuorille paratiisinetsintäretken tarkoituksenaan löytää häviämättömiä luonnontieteellisiä todisteita kadonneesta paratiisista. Retkestä tulee surkuhupaisan traaginen. Ikääntyneestä Burchista ei ole tutkimusmatkailijaksi.

Tähtitieteilijä Edvard Halley puhuu myös uskon ja tiedon erosta:
Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se missä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?
… Kun asiat ovat yhtä aikaa ajatuksissa mutta myös ulkopuolella ajatusten, ne ovat mitattavissa. Jos jokin on vain kuvitelmissa ja uskomisessa, on se vähän eri asia. Mutta näitä sinun ei kannata muille puhua vaan riittää kun panet nuoreen päähäsi itämään.

Halleyn sanat Angus ymmärtää näin:
Olen melkein varma että tulen muistamaan herra Halleyn asioiden kahteen-jakamisen lopun elämääni. Että ensimmäinen on se missä ihminen on.  Ja toinen on se mitä ihminen ajattelee. Että ensimmäinen on enemmän koska se on yhtä aikaa sekä ajatuksissa että on, mutta toinen on vain ajatuksissa.

Nuori poika pohtii ja kokeilee

Angus fundeeraa kaikki yksinäiset hetkensä kaikenlaista, ja niitä hänen elämässään on paljon.  Ajan ja matkan keskinäissuhdetta hän ajattelee liki kolme kuukautta kestävällä hirviömäisellä merimatkallaan:
Koko saaresta on jo kauan niin kuin on äidistäkin ja Annista ja Adamista. Jos matka on aikaa, jos ne ovat samaa vaikka eri nimillä, koska mitä kauemmaksi pohjoiseen Berkeley Castle ehtii, sitä kauemmin on siitä kun olen lähtenyt. Siksi matkan täytyy olla aikaa mutta ei toisin päin koska kotona olin syntymästäni saakka enkä koskaan matkustanut mihinkään pois. Silloin kulkee vain aika eikä matka yhtään minnekään.

Ajattelu muuttuu Angusilla teoiksi ja kokeiksi, kun hän Englannissa kalanrakkoja ilmaan tyrkkiessään tekee oudon havainnon. Kuuman hellan päälle osuneet kalanrakot alkavat kohota kohti kattoa. Ilmiö on mystinen ja se johtaa kokeeseen, missä Angus on rakentava pienen kuumailmapallon, mutta ymmärtää siitä vasta lämmenneen ilman ja esineen nousun mystisen keskinäiskytkennän.

Eden on vastakohtansa

Pastorin lapsenuskoinen Eden on vastakohtansa. Saint Helenan saarta hallinnoi rautaisella otteella Englannin Kauppakomppania ja ylintä valtaa käyttävää kuvernööriä ei valvo kukaan. Valtaa leimaa tyrannia, mielivalta ja oman edun ensisijaisuus. Saaresta tulee sen asukkaille suuri vankila eikä vapaa talonpoika ole enää vapaa.

Koska saaren asukaslukua halutaan kasvattaa, pois ei päästetä ketään. Tarvitaan suostumus, suositus, lupa tai virkasyy. Yksikään saarelainen ei saa astua ilman lupaa odottavien laivojen kannelle eikä kukaan muu kuin laivaväki tai kauppakomppanian luvattu saa olla edes soutamassa tavaroita. Vapaan lastauksen raja on satamalaiturin reuna. ”Koko vellova meri Jamestownin edessä on kielletty alue.”

Anges salakuljetetaan laivalle kaikkien muiden puosua lukuunottamatta ollessa määrätty  lähtöjumalanpalvelukseen saarelle. Puosu ei tee erittäin vaarallista siirtoa ja kätkemistä ilmaiseksi. Jossain vaiheessa laivan ollessa sataman edustalla Ann raiskataan. Oliko Anguksen siirto salaa laivalle sovittu hyvitys puosun teosta vai uhrasiko äiti tyttärensä puosun käsiin Angusin tulevan siirron julmana hintana? En tavoita enää asianomaisia kohtia kirjasta.  Arvoisat lukijat, olkaa tässä itseäni tarkemmat! Jalonen ilmaisee laivaan piilottamisen hinnan tosiasiana, jonka Angus sattui tietämään. Joku oli saatava Englantiin välittämään viestiä, miten asiat saarella ovat. Pastorin laatima kirje on ommeltu vedenpitävässä kotelossa Anguksen housunlahkeeseen ja pojan on tullut kaiken varalta opetella kirje ulkoa. Se tulee saada herra Halleyn kautta päättäjien tietoon. Siis jos Angus koskaan onnistuu pääsemään Englantiin ja löytää tähtitieteilijän.

Olli Jalosen Taivaanpallo on raaka ajankuva. Sääli ja myötätunto ovat harvojen ominaisuuksia. Rajoja tunnistamaton raakuus koetaan elämään kuuluvana ja monille, kuten barbaarimaisille merimiehille, se on tervetullutta huvia. Hierarkiat ovat jyrkät. YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksienjulistukseen ja lastenoikeuksienjulistukseen on vielä kuluva reippaasti yli kaksi ja puoli vuosisataa. Taivaanpallo on siis myös hyinen ajankuvaa.

Jalonen ei yllä ainoastaan kuvaamaansa aikaan, vaan antaa vaikutelman yltämisestä vanhahtavaan ilmaisuun. Se on tietenkin lukijassa väreilevä harha. Ei kirjan kieli ole suomeksi mukailtua muinaisenglantia. Mutta ilmaisutapa luo sävähdyksen kaukaisesta ajasta.

Jalonen sijoittaa viehättävällä tavalla aiemmin sanotut repliikit tekstin keskelle ja lomaan sulkeisiin. Suorat repliikit vuorostaan ovat ilman lainausmerkkejä tai vastaavia normaalin kerronnan keskellä.  Tällä tavoin kerrontaan omintakeisesti istutettu ajatustenvaihto viehätti itseäni suuresti.

Saint Helenan saaren historiasta en Taivaanpallonkaan jälkeen tiedä kovin kummia. Jalonen on sijoittanut tarinaansa niukanlaisesti jotain ennen kirjan tapahtumavuosia 1600-luvun lopulla. Mutta ihmisen kädenjäljen, hyvässä ja ennen muuta pahassa pystyy tästä ex-Edenistä aistimaan.

Jalkamatkan päässä oleville saaren eri osille Jalonen on antanut reheviä nimiä: Kuolleenpuuntasanko, Kalastajalaakso, Rupertinrotko, Sitruunalaaksonlahti, Hiekkalahdenlaakso, Sokeritoppaniemi, Salavanotko, Mundeninniemi, Jamesinlahti ja Niskankatkaisurotko. Niistä viimeisimmästä tehdään saarella myös nimensä väärti, kun lahkoliike käyttää omankädenoikeuttaan itseensä suhteutettuja ”toisinajattelijoita” kohtaan.

Olli Jalosen Taivaanpallo on – sen jo tiedän – yksi tämän vuoden parhaita lukemiani kirjoja.

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava  2018, 460 sivua. Kannen suunnittelu: Anne Lehtonen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Finlandia-naivistelua

Taivaanpallo, tässäkö Finlandia-ehdokas ja kenties voittaja?

Finlandia-palkintoehdokkaat julkistetaan lähipäivinä. Hulppea joukko suomalaisia luovia kielen- ja tarinantaitajia toivoo, uskoo tai uneksii, että ainakin joku valintaraadin jäsenistä on vakuuttunut juuri hänen teoksestaan niin vankasti, että saa myös muut vakuuttuneiksi ehdokkaaksi ottamisen oikeutuksesta.

Lähden omaan naiiviin spekulointiin, vaikka lukemieni kotimaisten uutuusromaanien valikko on nolon suppea.

Olli Jalosen teos Taivaanpallo on vankka Finlandia-voittajakandidaatti. Uskallan miltei veikata Jalosen puolesta!

Ehdokkaiden listalla nähtäneen myös Risto Isomäen ammoiseen historiaamme ja alkuperäämme sukeltava Viiden meren kansa.  Varsin varma listalle pääsijä!

Rax Rinnekankaan teoksessa Leo Trotskin ajastin on pohjimmaltaan kyse ajasta ja eksistenssistä.

TOIVOISIN, että kisaan päätyisi Rax Rinnekankaan upea, kiehtova, moraalifilosofinen Leo Trotskin ajastin.  Joistain omalaatuisista, kenties kuppikuntaisista tai jopa henkilökohtaisista syistä hänen kustantajansa tuntuu juuttuneen julkisuusboikottiin. Pukkaa Lurra Editionsilta millaista laatua tahansa, yksikään kirja ei näytä löytävän kriitikoiden käsiin. Olisiko kriitikoilla ja heidän medioillaan itsekritiikin paikka? Eniten siitä kärsii saksankielisen kielialueen kaunokirjallisuuden tuntemuksemme. Vaikea kuvitella, ettei kustantaja julkisuutta ja julkista arviointia haluaisi ja siihen myös pyrkisi.

JOS kaunokirjallisuusehdokkuus kattaa myös esseet, listalle kuuluu silloin ilman epäilystä Martti Anhavan hieno kirjallisuusaiheinen Siperia opettaa -esseekokoelma.

MAHDOLLINEN listalle pääsijä on tv-käsikirjoituksillaan ansioituneen Marjo Vilkon romaani Vilpitön sydän. Romanssi. Se on taitavasti kirjoitettu, vaikka paikoin koin ”tunnevatkaamisen” myös puuduttavana. Vilkko osaa kirjoittaa, aiheestaan rakkaudesta, taitavammin kuin monikaan muu.

Sisko Savonlahden satiirinen esikoinen osoittaa, miten elämämme muodostuu riippuvuuksista ja miten vaikeaa niistä on tarvittaessa päästä irti.

LUKIJAIN SUOSIKKI on syksyn mittaan ollut Sisko Savonlahden esikoisteos Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin.  Tämä aikuistumisen viipymistä ja aikuistumisen kipua osuvasti ja satiirisen terävästi käsittelevä teos lienee kuitenkin sopivampi kilpailussa Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjan tittelistä. Finlandia-ehdokkuus olisi järeä.

MONIEN SUOSIKKI on kiistatta myös Tommi Kinnusen Pintti, kirja lasiteollisuuspaikkakunnalta. En ole vielä lukenut kiitettyä teosta, mutta uskon kehujiin ja veikkaan Kinnuselle paikkaa listalla.

Entä Hannu Mäkelän Valo, Kertomus rakkaudesta, kirja jota olen nyt pyhäinmiesten päivän viikonloppuna lukenut?  Mäkelä on palkittu Finlandialla kerran, vuonna 1995. Tuskin Valoa kuitenkaan lasketaan fiktioksi. Mäkelä kuvaa siinä viimeisintä kymmentä vuotta elämässään. Myös hänen moniosainen Muistan-sarjansa luokiteltiin tietokirjallisuudeksi. Silti ero kaunoon on miltei näennäinen. Omasta elämästään ovat ammentaneet kaunoa monet muutkin, vuolaimmin ehkä Anja Snellman.

ENTÄ YLLÄTTÄJÄT? Sellaisia löytyy listalta aina, nytkin. Jari Tervo on laadukas ja varma kirjoittaja. Aamen aikalaiskuvauksena voi hyvinkin löytyä listalta.  Kenties ehdokasportaita on kipuamassa myös Minna Rytisalon kirja nuoresta Minna Canthista, Rouva C.

Olen varma, että mukana on kirja tai parikin sellaista, joka yllättää ja herättää uteliaisuuteni.  Silloin lista on tehnyt osaltani lukemisen edistämis- ja avartamistehtävänsä.

Yhdestä asiasta olen varma. Lopullisen valinnan asetettujen ehdokkaiden joukosta tekee YLEstä eläkkeelle jäänyt ja juuri Turun kirjamessujen johtajana toiminut kirjakonkari Seppo Puttonen. Hän ei tee valintaansa hutaisten, vaan pystyy monipuolisesti perustelemaan punnitun päätöksensä meille laadukkaiden kirjojen ystäville.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sabine Gruber: Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä

Sabine Gruber on vuonna 1963 Etelä-Tirolissa Italiassa syntynyt itävaltalainen kirjailija ja esseisti. Dalsossi oder das Leben des Augenblicks on ainoa häneltä suomeksi ilmestynyt teoksensa.

Bruno Daldossi on eläkkeellä. Oikeastaan hänen lehtensä on siirtänyt hänet sivuun. Hän on pitkän ja loistavan uran tehnyt sotakuvaaja. Takana elämäntyö helvetin ytimissä: Sarajevossa, Tšetšenian sodassa, Irakin sodassa, Afganistanissa…
Nyt hän kaipaa toimeksiantoja. Hän ei osaa olla yksin, toimettomana.

Hän hakee kontakteja, etenkin naisseuraa ja täyttää aikaansa ryyppäämällä. Se on sana, jota hän tuskin itse käyttäisi itsestään. Alkoholisti harvoin myöntää olevansa alkoholisti. Kaikkihan heistä joivat.

Itävaltalaisen kirjailijan Sabine Gruberin vivahteikas teos Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä kertoo elämän tarkoituksesta, arvosta ja merkityksestä ja sen kääntöpuolena väkivallan ylläpitämästä luvuttomien ihmisten elämän arvottomuudesta. Sen kanssa Bruno, luvuttomista hengenvaarallisista tilanteista selvinnyt valokuvaaja, on joutunut silmätysten, kun hänen elämänsä tärkein nainen Marlis oli pannut pitkän avosuhteen poikki ja muuttanut Venetsiaan toisen miehen rakastetuksi.

Miksi Marlis lähti? Sitä Bruno Daldossi pohtii miltei taukoamatta. Läpi kirjan hän kelaa suhdetta päässään.
”Olet aina vain vähemmän, Dardossi kuuli Marlisin sanovat. Jotain sinusta on jäänyt noille kauhujen näyttämöille ja pois karisseen määrä on jatkuvasti kasvanut. Tarvitsen ihmisen, joka elää kanssani tässä ja nyt, ihmisen joka rakastaa minua nyt.”

Sabine Gruber luo ”tulkinnan aikakautemme valheista sodiksi kutsutussa mediateollisuudessa, jossa uhreilla, viattomilla sivullisilla on palkaton cameo-rooli”.

Marlis on uupunut odottamaan. Hän halusi Brunon suuntaavan ammattitaitonsa pois kauheuksien ja ihmisoikeusrikosten kentiltä. Mutta eihän luopuminen auttanut huippukuvaaja Don McCulliakaan. Hän oli joutunut Ugandassa vankilaan, jossa häntä oli hakattu, potkittu ja pakotettu katsomaan teloituksia.  Vetäytyminen nuoren vaimon vuoksi jäi väliaikaiseksi. McCull palasi kameroineen Syyrian taistelukentille.

”Naisille ei sitten kelpaa mikään…
Bruno oli kaksikymmentä vuotta McCullia nuorempi – miksi hän oli lopettanut? Pelkästään iästä se ei voinut johtua. Oliko Marlis ollut syy lopettamiseen? Myös Marlisille Brunon lopettaminen oli näyttänyt tulevan liian myöhään. Vai oliko syy alkoholi? Tai turhautuminen siitä, että mainetta ei ollut tullut riittävästi?”
Brunon on ylen vaikeaa ymmärtää. He olivat yhteen kasvaneet rakastavaiset.

Sabine Gruber kuvaa sitä, miten jatkuva suurten epäinhimillisyyksien kohtaaminen muuttaa ihmisen, tässä tapauksessa sotakuvaajat. Brunon muistelujen kautta syntyy vahva mielikuva siitä, että sotien raakuudet muuttivat voimakkaimmin miehiään kotiin odottavia naisia. He, kuten Marlis, elävät tauottoman pelon ja ahdistuksen keskellä. Mikä tahansa silmänräpäys saattaa muuttaa myös heidän elämänsä. Marlisin mielestä todellinen haaste ei ole selvitä sodasta, vaan selvitä arjesta.

Fyysinen Bruno palasi aina takaisin, halullisena naimaan. Mutta kokonaista Brunoa Marlis ei enää tavoittanut. Osa miehestä, kerta kerralta suurempi, oli jäänyt sotiin. Kotiin palattuaan tämä oli jossain muualla. Eläintarhanhoitaja Marlisille tärkeät asiat saivat puolipoissaolevan kuuntelun, kenties ripauksen ironiaakin hoidokkikarhuista.  Bruno tuntee läntisen yltäkylläisyyden keskellä syyllisyyttä.

Marlis alkoi vihata Brunon työtä ja lopulta ylenkatsoa hänen aikaansaannoksiaan, valokuvaajan silmin loistavia kuvia, joita saattoi nähdä näyttelyissä. Marlisille Brunon työ on kameralaukaisimen näpsäytyksiä samanaikaisesti, kun Brunon silmät todistivat jotain kammottavaa, mihin kuvaaja ei kuitenkaan puuttunut. Useimmiten puuttuminen olisi tiennyt oman hengen menoa. Bruno hoiti toimeksiantoaan. Puuttumattomuus kasvoi parisuhteessa väliin.

”Hän oli vain näpännyt pari kuvaa, ei muuta. Ei ollut pelastanut edes yhtä ainoaa lasta. Ei ollut vienyt osuman saanutta sairaalaan. Hän ei ollut estänyt mitään. Oli vain aina kytännyt, että jotain tapahtuisi.”

Tuohon ratkaisemattomaan kysymykseen Bruno asemoi itsensä uudelleen tapahtumiltaan varsin niukan teoksen aikana. Hän tietää, että sodan keskellä hän toimisi kuten aiemminkin, harkiten mutta sangen suurin riskein.

Sabine Gruber kuvaa kirjassaan median huoraavaa roolia:
”Kuvatoimistot ostavat kyllä kuvaajilta kuvia, mutta tekevät niille sitten mitä lystäävät. Pohjimmiltaan ne etsivät kuvia, jotka toistavat yleisiä kliseitä, kuvia täyteen lastatuista pakolaisveneistä Välimerellä, kuvia Syyrian rauniomaisemista tai kiviä viskovista palestiinalaisista – ne haluavat vaihdettavissa, kierrätettävissä olevaa materiaalia.”

Hän oli harjoittanut itseään tiettyyn piittaamattomuuteen, pysymään hankalissa tilanteissa rauhallisena. Aina hän ei ollut onnistunut:

Räjähdyksen voima oli repinyt auton oven saranoiltaan ja oli lennättänyt Daldossin ulos autosta. Hetken aikaa hän oli ollut taju täysin kankaalla ja oli sitten juossut muiden perään mielessään vain yksi ajatus: Marlis.
Marlisin vuoksi hän oli tehnyt kaikkensa säilyäkseen hengissä, oli vältellyt osumaa viimeiseen saakka. Hän oli ensin nähnyt pelkkää oranssia, sitten pelkkää mustaa. Hän oli ponnistellut saadakseen värit ja muodot taas omille paikoilleen. Tuolla sotilas. Tuolla suoja.

Näitä vähällä piti -tilanteita Daldossi kelaa mielessään, tilanteita piiritetystä Sarajevosta, Afganistanin miinakentiltä ja tuhotusta Grosnista. Niitä on paljon.  Ne tulevat aivoihin otettuina ja ottamatta jääneinä kuvina. Daldossi ylenkatsoo mielessään reportteri Henrik Schultheissia, jolle hän otti kuvansa. Henrik varjeli henkeään ja kokosi juttujaan hotellin turvissa, ja suurenteli kotipuolessa urheuttaan. Ex-vaimon Johannan ihanteellista kuvaa miehestään vaarojen keskellä Bruno ei halua rikkoa. Raajarikkojahan he molemmat.

Vaikka Sabine Gruber kuvaa terävästi Bruno Daldossin tekoja ja aprikointeja, minun oli vaikeaa saada miehestä otetta. Hän on charmantti, sympaattinen ja karismaattinenkin, vaikka juo tolkuttomasti, on kadottamassa mieskykyään ja nykyisin kuorsaa nukkuessaan. Hänellä on tumma, tupakan madaltama ääni. Bruno osaa myös kuunnella. Rahojensa suhteen hän on hyvin suurpiirteinen.

Marlisin puuttuessa hän turvautui Itävallassa kerran ostettuun seurakaunottareen. Romanialaisnainen Bredica kertoo aktin jälkeen omista unelmistaan, halustaan palata Romaniaan ja avioitua siellä. Myöhemmin nainen palaa Brunon elämään taloudellisin avunpyynnöin. Kun Bruno osoittautuu kerran auttavaiseksi, Bredica palaa vielä suuremman pyynnön kera. Toinen parituksen uhri, nigerialainen pakolainen, kielitaidoton Djamila on todellisessa pulassa. Akuutein ongelmista on välittömästi vaadittu maksamatta jäänyt kahden kuukauden vuokra. Bruno maksaa itselleen ventovieraan afrikkalaisnaisen vuokrat ja tekee selväksi, että kyseessä oli viimeisestä  avunpyynnöstä. Ei kuitenkaan. Myös Bredice on pahassa luisussa. Hänen hampaansa ovat kamalannäköiset. Bruno tilaa hänelle ajan omalta hammaslääkäriltään ja ilmoittaa maksavansa hampaiden kunnostuksen.

Kyse on kaukana seksistä, vaikka Bredica haluaisi korvata saamansa avun ainoalla käytettävissä olevalla keinollaan. Kyse ei ole liioin armeliaisuudesta. Bruno kohtelee Bredicaa ihmisenä, kaltaisenaan, ihmisenä jonka elämällä on arvo.

Mutta saako Bruno Daldossi Marlisin takaisin päättäessään matkustaa Venetsiaan? Samanaikaisesti Henrikin ex-vaimo, toimittaja Johanna on taivuteltu artikkelintekomatkalle Lampedusaan, Italian etäisimmälle saarelle Tunisian rannikon tuntumassa. Saaresta on tullut Libyan venepakolaisten epätoivoinen päätepiste, vankila keskellä merta. Lehti haluaa reportaasin Lampedusan pakolaisleiriltä.

Itävaltalaisen Bruno Daldossin matka Venetsian kautta Lampedusalle, enemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana merkitsee oman elämän merkityksen löytymistä. Se ei löydy Johannasta. Sabine Gruber vyöryttää vavahduttavasti Eurooppaan pyrkivien pakolaisten painajaismaisen tilan, niin uppoavissa paateissa kuin pelastuneilla tiukkaan vartioiduissa ja suljetuissa leireissä. Mihin vailla työnantajan toimeksiantoa Bruno Daldossi pyrkii vuokraamalla saarella veneen?

Vasta vihoviimeisellä sivulla lukijalle avautuu koko kuva Bruno Daldossista. Kysymys fokusoituu tuntemattomaan nuoreen nigerialaispoikaan Olabukonolaan, moninkertaisessa pinteessä olevan vuokranmaksuongelmaisen prostituoidun Djamilan pikkuveljeen.

Marlis olisi onnellinen ja ylpeä Brunosta jos tietäisi. Enää hän ei saa tietää, ehkei välittäisikään.

Sabine Gruberin teos on vavahduttava, väkevä ja syvästi koskettava kertomus vastuusta ja inhimillisyydestä. Niistä rakentuvat ihmisen arvo ja elämän merkityksellisyys.

Kirja sijoittuu mitä tiukimmin aikaamme, siis meihin. Gruber antaa turvapaikkapakolaisille kasvot näyttämällä heidän hätänsä ja heihin kohdistuvan rikollisen riiston.

Luin Sabine Gruberin teosta ennen muuta ihmissuhdekirjana. Loppua kohti se muuttui itselläni vähäeleisesti ja psykologisesti taitavasti rakennetuksi päähenkilönsä kasvutarinaksi kohti oman ihmisyytensä maksimia.

Sabine Gruber: Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä. Lurra Editions 2018, 392 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kirjailijakohtaamisia Helsingin kirjamessuilla

Antoisa osa kirjamessuja on kuulla kirjailijoita itseään. Tässä koostetta omalta lauantailtani, sillä kolmen pitkän messupäivän jälkeen valitsin sunnuntaiaamuna saunan ja ensitutustumiseni niihin lukuisiin kirjoihin, jotka sain tai tulin hankkineeksi.

Vera Nieminen käsittelee huumorilla avioeroaan romaanissaan Ei muisteta pahalla.

Vera Nieminen on kirjailija ja hevosagrologi, mäkihyppääjä Toni Niemisen ex-vaimo, joka asuu Ylöjärvellä. Häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa, Avioliittosimulaattori (2013) ja Ei muistella pahalla (2018).  Uusi kirja käsittelee eroa ja kostoa huumorilla maustettuna.

Nieminen kertoi heittäneensä jo seurustelun alussa toiselle lauseen: ”Jos jätät mut, niin räjäytän sun postilaatikon.”  Mitä kaikkia kostoja voi sitten kehitellä, kun asiasta tuleekin tosi? Tunkea perunoita toisen auton pakoputkeen? Hirttää tämän lempilelu makuuhuoneen ovenripaan? Vera näkee itsessään humoristisia piirteitä, kun etäännyttää itsensä itsestään. Keventävänä elementtinä uutuuskirjassa on näkymätön kissa Heimo.

Avioliittosimulaattori päätyi teatteriesitykseksi Pyynikin kesäteatteriin. Se oli kirjailijalle hivelevä kokemus: Esitystä ei olisi ollut ilman hänen kirjoittamaansa kirjaa! Ohjeenaan kirjailijaksi haluaville Vera Nieminen antaa tämän neuvon: ”Kirjoita, kirjoita, kirjoita, mutta anna toisten lukea ja ole valmis ottamaan turpiin.”

Liina Putkoselta hersyi iloinen nauru, kun hän kertoi dekkaristaan Jäätynyt tyttö.

Liina Putkonen on toimittaja, joka voitti rikosaiheisen kirjoituskilpailun ja siitä kehkeytyi hänen esikoiskirjansa, dekkari Jäätynyt tyttö. ”Halusin leikkiä siinä ihmisten ennakkoluuloilla suhteessa maahanmuuttajiin. Piiloagendani on verrata eri kulttuureita ja uskontoja ja saada lukijaa tunnistamaan ennakkoluulonsa.
”Näin kirjassa ihmisten tappaminen on kerrassaan kivaa”, nauruherkkä Putkonen sinkautti. Miesten roolin hän myöntää jättäneensä ohuehkoksi. ”Yksi esilukija poliisikorkeakoulusta suuttui kirjan mieskuvasta.”
Tuleville esikoiskirjailijoille Liina Putkonen kertoi kirjoittamisen lisäävän kirjoittamista.

Myös Satu Hasantola on toimittaja ja esikoiskirjailija. Hänen kirjansa nimi on En palaa takaisin koskaan, luulen. Kirja on tavallaan sukutarina Pohjanmaalta. Tärkeä henkilö kirjassa on vanha, viriili Martta, eräänlainen perheen matriarkka, joka on vielä sukupuolisesti vireä.

Satu Hasantolaa kiinnostavat yhteiskuntaluokat ja luokkaloikat. Luokkaerot ovat ennen muuta henkisiä.

Kirja kuvaa myös luokkaloikkaa. ”Yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat enemmän henkisiä kuin taloudellisia. Kyse on näköaloista tai näköalattomuuksista. Luokat rakentuvat sellaisista seikoista kuin syödäänkö kotona aterioita yhdessä, onko kotona kirjoja ja tunnetaanko taustoiltaan erityyppisiä ihmisiä.”

Hasantola kertoi haluavansa herättää empatiaa ja ymmärrystä erilaista maailmaa ja kokemuksia omaavia ihmisiä kohtaan. ”Parasta palautetta on se, jos ihmiset kertovat omia tarinoitaan, jotka ovat nousseet kirjani lukemisen johdosta.”

Satu Hasantola antaa alkaville ohjeiksi ”kirjoittaa kohti häpeää, sillä silloin etenee kohti jotain tärkeää. Etsi myös itsellesi jokin oma tapa kirjoittaa ja etsi itsellesi raa`at esilukijat!”

Antti Heikkinen luonnehti itseään Nilsiän eniten kirjoittaneeksi henkilöksi.

Nilsiän mies Antti Heikkinen on melkoinen kehveli kirjoittajaksi ja monialataiteilijaksi. Nyt häneltä on ilmestynyt veijariromaani Kehveli.  Kirjassaan hän kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi ja löytyyhän sieltä jänniä asioita.

Heikkinen suosittelee jokaiselle kirjoittajalle, ei siis vain aloittelevalle, lukea oma kirja äänikirjana. (”Itse en kyllä kestäisi kuunnella omaani”, esiintyvä taiteilija totesi.) Oman tyylin (soundin) löytäminen on välttämätöntä aloitteleville, sillä ”toisen perseellä ei kannata lähteä laskemaan mäkeä”.  Itse hän kirjoittaa tyhjin vatsoin, silloin energia on aivoissa eikä ruuansulatuksessa. ”Lopetan sellaiseen kohtaan, mistä tiedän miten jatkaa.”

Antti Heikkisen mielestä kirjoittamisesta haaveileva ”kirjoittakoon, herra nähköön”.

Anja Snellman, kahden kymmenen viiden romaanin nainen ja todellinen konkari, tarttui uusimmassa teoksessaan Kaikkien toiveiden kylä itselleen rakkaaseen aiheeseen, johon oli mahdollista tarttua vasta pitkän kypsymisen jälkeen. Snellman kirjoittaa Kreetan saaresta, jossa hän on elänyt 1990-luvun alusta lähtien. Sen luvuttomat ihmiset, kulttuuri ja historia ovat hänelle tutut, mutta myös kasvavat ongelmat.

Kreetan kirous on turismi. ”Se on megaongelma. Se muuttaa kulttuurin ja luonnon. Kun katsoo Kreetan historiaa, se on yhtämittaista valloitetuksi tulemisen historiaa. Myös turistit ovat valloittajia.”

Turismi on megaongelma, kuvaa Anja Snellman kotisaartaan Kreetaa, josta hän on kirjoittanut teoksen Kaikkien toiveiden kylä.

Anja Snellmanin uudessa kirjassa kohtaa kaksi taustoiltaan aivan erilaista naista, 93-vuotias kreetalainen Agave ja 30-vuotias matkaopas. Heidän maailmansa ovat erillään, mutta heidän välilleen kehittyy aito ystävyys. Ennakkoluulojen ja epätodennäköisyyksien jälkeen alkaa elää yhteinen kiinnostus pienistä yhdistävistä asioista. ”Tykkäät säkin tomaateista?”

Kreeta ei ole paratiisi. Anja Snellman nosti esiin vanhusten huonon tilan ja eläkkeiden olemattomuuden. Moni asuu tv-laatikon kaltaisessa paikassa. Nuoret ovat muuttaneet mantereelle. Saaren kasvava ongelma on kierrätyksen puuttuminen.

Tommi Kinnunen on turkulainen opettaja ja kolmen romaanin mies. Uusinta, Pinttiä, on jo veikkailtu kovaksi luuksi Finlandia-palkintokisassa.

Varma Finladia-ehdokas, sanovat monet. En ole vielä lukenut.

Kuusamolaissyntyinen Kinnunen sijoitti Pintin tehdasyhteisöön, lasiteollisuuspaikkakunnalle. Hänen vaimonsa on Nuutajärveltä. Kirja kertoo sodan jälkeisistä jälleenrakennusvuosista 1949−1951.

”Ennen sotaa naiset eivät päässeet lasihyttiin. Vasta sotavuosina, kun lasia tarvittiin ja miespuhaltajia ei tehtaalla riittänyt, naiset päästettiin lasinpuhaltajiksi. Naiset etsivät omat tekemisen tavat, sillä mestareita ei enää ollut neuvomassa. Sodan loputtua naiset hätisteltiin jälleen toisarvoisiin töihin ja lasihytistä katosi ilo”, Tommi Kinnunen kuvasi kirjansa aikaa.

Sain lauantai-iltani päätteeksi tavata messukeskuksessa liudan Teos-kustantamon kirjailijoita. Siispä läsnä olleista lyhyesti.

Henriikka Tavi on kirjoittanut sysimustaksi chick-litiksi luonnehtimansa Tellervon. Aiemmin runoja kirjoittaneelle Taville kyse on ensiromaanista. Hauskaan kirjaan pyrkinyt Tavi sanoo kirjan satiirin olevan normaalia chick-litiä rajumpaa. Kirja sekoittelee vastakohtaisuuksia, kuten äklö/kaunis, ylhäinen/alhainen.

Mirjam Lohi on kirjoittanut kirjan Valuvan taikinan tapaus. Sen rikas henkilögalleria on saanut hahmoja taloyhtiön hallituksesta. Kirja kärjistää ja karrikoi.

Rafael Donner ja Mikko Piispa, Teoksen kirjailijoita molemmat.

Mikko Piispan teos on nimeltään Yhdeksän sanaa Y-sukupuolesta. Tässä sukupolvessa yksilöllisyys oli kaiken läpäisevä pyrkimys. Sukupolvi myös sosiaalistui muuttamaan maailmaa. Piispa on koulutukseltaan psykologi.

Kati Rapian yhdessä Juha Hurmeen kanssa tekemä teos Pyrstötähti on kuva- ja tekstiteos luovan alan monitoimijasta Sigfridus Aronus Forsiuksesta (1560−1624), joka oli suomalainen pappi, tähtitieteilijä, astrologi, almanakkojen julkaisija ja ties mitä. Parivaljakko on käyttänyt aineistoina muiden muassa tuomioistuinten pöytäkirjoja. Hurme kuvasi Forsiusta aiemmin kirjassaan Niemi. Kirkkoherra Forsius joutui kuningas Kaarle IX:n epäluulon alle, hänet vangittiin ja tuomittiin vankeuteen. Kaarle näet epäili Forsiusta veljensä Sigismundin kannattajaksi. Varhemmin Forsius oli kuulunut Kaarle-herttuan Lapin retkikuntaan.

Rafael Donner kirjoitti tänä vuonna peräti kaksi kirjaa, Ihminen on herkkä eläin sekä Ennen kuin katoat. Molemmat esseekokoelmia. Molemmat liittyvät myös kiinteästi oman isän, Jörn Donnerin sydänleikkaukseen ja isän taisteluun elämästään. Rafael koki sen rankkana. ”En ollut nähnyt koskaan isään niin heikkona ja hauraana. Tajusin, että isäni on kuolevainen. Tunteet oli pakko kirjoittaa auki.”

Rafael Donner kuvasi kirjojensa keskittyvän siihen, että ihminen on tunteita omaava eläin. ”Emme osaa kuitenkaan tunteiden kieltä. Kun isäni kertoi sairastavansa syöpää, minun oli mentävä vessaan itkemään. En kyennyt näyttämään tunteitani avoimesti.” Hän kuvasi itseään lapsena ja nuorukaisena ”itkupilliksi”. Maskuliininormit kilpistyivät juuri itkemiseen.

J.P. Pulkkinen, radiosta tuttu toimittaja, otti ja kirjoitti dekkarin Sinisiipi. 1970-luvun tapahtumat sijoittuvat Vantaalle.

Mia Franckin romaani Pommipuutarha kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta. Kahdeksanvuotias, ruotsinkielinen Lissu lähetetään Helsingin Töölöstä Smoolantiin. Franck muistutti siitä, että myös sotavuosiin sisältyivät normaalit arjen tarpeet. Kielestä tuli vallan väline, myös lasten välillä, sillä jotkut sotalapset olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, enin osa kuitenkin suomenkielisiä.

Jarno Hartikainen ja Hannu-Pekka Ikäheimo kuuluivat tutkivaan kirjoittajaryhmään, joka kirjoitti kirjan Totuuden jälkeen, Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Kirjan ympäristönä ovat siis poliittinen polarisaatio, internet ja teknologian murros.  Kirjoittajille on selvää, ettei mitään totuuden aikakautta ollut aiemmin olemassa. Silti muutos on ilmeinen. Kirjoittajat valottavat totuuden jälkeistä maailmaa muutamilla tapauskuvauksilla. Teoksen muut kirjoittajat ovat Antto Vihma ja Olli Seuri.

Markus Leikolan Sakean veren vuosi kuvaa sisällissotaamme viiden nuoren ihmisen kautta.

Markus Leikola on kulttuurin moniottelija, jolta tuntuu syntyvän myös rutosti julkaistua. Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon ja Bonnierin suuren journalistipalkinnon saanut Leikola julkaisi tänä vuonna Suomen sisällissotaa käsittelevän teoksen Sakean veren vuosi. ”Teos on pieni, mutta sakea”, tiivisti Leikolaa messuilla haastatellut Sirpa Kähkönen, itsekin samoja kohtalokkaita aikoja tutkinut ja kuvannut kirjailija.

Leikola kertoi tienneensä mielestään joltisenkin kaiken Suomen sisällissodasta, kunnes joutui kosketukseen Hauholla sijaitsevan punaisten naisten hautamuistomerkin kanssa. Naisten surmaamisesta hän ei ollut tiennyt mitään. Hän myös kohtasi tapauksen, missä sisällissota oli aidosti veljessota. toinen veljistä oli punaisten, toinen valkoisten puolella. ”Veljessodan aiheesta ei ole kirjoitettu ensimmäistäkään kirjaa.”

Sakean veren vuodessa hän kuvaa viiden nuoren äkillistä aikuistumista erilaisin seurauksin. ”Halusin yhdistää kirjassa sodan molemmat näyttämöt, kaupunki- ja maaseutumiljööt”, Markus Leikola kertoi.

Näkemiin osaltani, kirjamessuvuosi 2018. On aika lukea. Laadukasta kirjallisuutta riittää, myös kirjamessuilta hankittuna satona.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi

Helsingin kirjamessut, osa lauantaistani

Rosa Liksomin Everstinna on nuorten valinta vaikuttavimmaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Kirja ilmestyi samanaikaisesti Kööpenhaminan messuilla tanskaksi. (Kuva vuodelta 2017.)

Nuori Aleksis on toisen asteen opiskelijoiden, käytännössä lukiolaisten raadin antama palkinto parhaaksi valitsemalleen kotimaisen kaunokirjan kirjoittajalle. Olen joka syksy kiinnostuneena seurannut valinnan julkistamista. Tänä syksynä palkinnon sai Rosa Liksom romaanistaan Everstinna.

Rosa Liksom oli samanaikaisesti Kööpenhaminan kirjamessuilla, sillä Everstinnan ilmestyi siellä tanskaksi käännettynä. Liksom kertoi lähettämässään viestissä nuorille teoksen kirjoittamisen olleen hänelle rankkaa siksi, että hän joutui elämään seitsemän vuotta everstinnan ”ihon alla”. Nuoret luonnehtivat teosta raa`aksi ja kauniiksi.

Pikku-Finlandia on vuorostaan tunnustus, joka annetaan nuorelle kirjoittajalle korkeatasoisesta ja persoonallisesta kirjallisuusesseestä. Osallistujia oli tänä vuonna Suomen eri lukioista 53. Kilpailutöiden korkean laadun vuoksi tällä kertaa palkittiin kaksi toisen asteen opiskelijaa. Pikku-Finlandian sai oululainen Maria Beslic T.S. Elliot -vaikutteisesta esseestään Kaikkein surullisin rakkaustarina sekä tamperelainen Eero Kaarsalo Donna Tarttin romaania Tikli käsittelevästä esseestään.

Pikku-Finlandia oikeuttaa palkitut olemaan läsnä Finlandia-ehdokkaiden  julkistamistilaisuudessa sekä itse palkinnon julkistamisessa.  Molemmista nuorista tuli samalla Finlandia-lähettiläitä.

Tietokirjailijoille tunnustusta

Palkittuja tietokirjailijoita: Jake Nyman, Seppo Hentilä, Pertti Koskimies, Katleena Kortesuo ja Satu Kaski.

Viisi ansioitunutta tietokirjailijaa palkittiin niin ikään, jokainen heistä erittäin pitkästä ja runsaasta tietoteostuotannosta. Palkitut olivat emeritusprofessori Seppo Hentilä, urheilupsykologi Satu Kaski, muiden muassa bisneskirjoja kirjoittanut Katleena Kortesuo, biologi, valokuvaaja ja laaja-alainen lintuasiantuntija Pertti Koskimies sekä musiikkitoimittaja Jake Nyman.

Hentilän suurtyö on laaja Suomen poliittinen historia 1809−1995 (−2009), lukuisat Saksaa ja erityisesti DDR:ää käsittelevät poliittiset teokset sekä Suomen työväenurheilun historia I−III.  Kaski on julkaissut runsaasti urheiluvalmentautumisesta. Koskimieheltä on ilmestynyt yli 20 luonto- ja lintuteosta ja Nyman on populaarimusiikin elävä kirjasto. Hän on kirjoittanut peräti 15 populaarin musiikin tietoteosta.

Palkitsemisen tekee Suomen Tietokirjailijat ry.

Kirjailija kiitti

Sirpa Kähkönen kiitti Suomen kirjailjain puolesta Lastenkirjainstuuttia. Kukat ja Hannu Väisäsen taulun ottivat vastaan toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen ja puheenjohtaja Marianne Laakso.

Suomen Kirjailijaliitto kiittää vuorostaan henkilöä, henkilöryhmää tai tahoa, joka on merkittävästi edistänyt suomalaista kirjallisuutta ja vaikuttanut kirjallisuutta koskevaan poliittiseen keskusteluun.

Kiitoksen sai kukkien ja Hannu Väisäsen maalauksen Kirjokala kera Lastenkirjainstituutti monipuolisesta ja vaikuttavasta työskentelystä lastenkirjallisuuden puolesta. Instituutti ylläpitää lasten ja nuorten kirjojen ja kirjallisuustutkimuksen erikoiskirjastoa, tekee parhaillaan Suomen Kulttuurirahaston rahoituksen turvin kirjalahjoituksia Suomen lukioihin ja rakentaa Lukema-portaalia, jonka on määrä olla valmis ensi keväänä. Instituutin Onnimanni-lehti on suunnattu aikuisille, joiden tehtäviin kuuluu edistää lasten lukemista.

Kirjailija ei selviä apurahoilla

Kansanedustaja Tuomo Puumala, kirjailija Jarmo Stoor ja kansanedustaja Silvia Modig keskustelivat kirjailijain toimeentulosta Sirpa Kähkösen johdattelemana.

Kirjailijaliiton paneelissa keskusteltiin kirjailijoiden toimeentulosta.  Suomen Kirjailijaliitolla on tuore toimeentulotutkimus, joka puhuu karua kieltä. Kirjamyyntiin perustuva mediaanitulo kirjailijoilla keskimäärin on vaivaiset 2500 euroa vuodessa. Apurahat huomioon ottaen se on 11 000 euroa vuodessa. 25 euron hintaisesta kirjasta kirjailijalle tulee pari kolme euroa.

”Apurahat eivät ole nousseet vuosiin. Niiden varassa elävät kirjailijat ovat köyhyysrajan alapuolella. Tyypillisesti kirjailija joutuu kokoamaan tulonsa pienistä puroista, lehtijutuista, käännöstöistä ja sen semmoisista. Hieno asia on se, että kirjastokorvausten taso on sentään noussut ihan merkittävästi”, summasi tilannetta  kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen.

Paneeliin osallistunut kirjailija Jarmo Stoor kertoi tekevänsä ensin ansiotyötä ja vetäytyvänsä sitten kirjoittamaan. ”Työ katkaisee kirjoitusprosessin, ehkä lopullisestikin. Lyhyet kirjoituspätkät rikkovat kirjoittamisen rutiinin”, hän suri.

Tuomo Puumala (kesk.) näkee kolme tietä kohentaa kirjailijain tilannetta. ”Ensiksikin nuoret tulisi saada lukemaan, siis kasvamaan kirjojen kuluttajiksi.  Toiseksi valtion kulttuuribudjettia tulisi ajatella soten kannalta, nähdä kulttuuri hyvinvoinnin tuottajana. Kun soten tavoitteena on tuottaa hyvinvointia, sen budjetista voitaisiin irrottaa prosentti kulttuurille. Kolmantena näen perusturvan ja esimerkiksi negatiivisen veron.”

Kansanedustaja Silvia Modig (vasemmistoliitto) kannattaa apurahojen tason ja määrän korottamista. Lisäksi kirjailijain moninaiset eläkkeet tulisi yhtenäistää. ”Silpun sijasta tarvitaan yhtenäismallia. Taiteen ja kulttuurin osuus tulisi nostaa prosentiksi budjetista”, hän listasi.

Pääsin kuulemaan lukuisia kirjailijaesittelyjä. Näin monia itselleni uusia kirjailijakasvoja ja kuulin heidän teoksistaan. Niihin palaan erikseen viimeisessä messujutussani.

Kirjamessujen parina on joka vuosi Viini- ja ruokamessut. Niilläkin yritin ”käväistä”, minkä nyt siellä vallinneessa tolkuttomassa tungoksessa onnistuin matelemaan. Herkullisia pohjoiskarjalaisia ohraryynitäytteisiä piirakoita sentään ostin. Viinin ääreltä moni tulee katselemaan kirjoja ja kirjaostosten päälle saatetaan käydä viinilasillisella. Molemmissa kauppa sujui. Ihmiset poistuivat lauantai-illan pimeään täysinäisten kirjakassiensa ja ruokaerikoisuuksiensa kanssa.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , , | 2 kommenttia

Helsingin kirjamessut, perjantaina

Hannu Mäkelä on purkanut suruaan vaimonsa kuoleman johdosta kirjoittamalla kirjan yhteisestä rakkaudesta.

Uskoakseni koskettavin tilaisuus sadoille ihmisille oli tänään Helsingin messukeskuksessa kuunnella kirjailija Hannu Mäkelää hänen surussaan ja ikävässään kuollutta Sveta-vaimoaan kohtaan. Venäjänkielinen naisen nimi tarkoittaa Valoa. Mäkelä on kirjoittanut surustaan kirjan Valo, kertomus rakkaudesta.

Mäkelän Sveta kuoli vuosi sitten ja on haudattuna Pietarin Vasilinsaarelle Smolenskin hautausmaalle. ”Siellä hän odottaa minun saapumistani.”

”Kirjoitin kerrankin kirjaa itselleni voidakseni pysyä järjissäni. Kirjoittaessani hänestä hän tuli luokseni takaisin. Kirjoittaessani olin samanaikaisesti onnellinen ja vapaa, se tarkoittaa perillä olemista. Vuosien kuluessa olimme yhdeksän vuoden suhteessamme aina rakastuneempia”, kirjailija tilitti tuntojaan.

Valo, kertomus rakkaudesta.

Mäkelä kertoi säästäneensä rahaa yhteisen kodin ostamiseen Pietarista. Raha menikin hautapaikan lunastamiseen. ”Meillä ei ehtinyt olla yhteistä kotia ja yhteistä arkea, vaan yhteys tapahtui junan ja kirjeiden avulla. Matkustelimme myös paljon yhdessä.” Mäkelä laskee lähetettyjen kirjeiden ja viestien määrän yli 37 000:een – kirjeitä kaipauksesta ja ikävästä. Niitä on mukana myös teoksessa Valo, kertomus rakkaudesta.

”Pimeys ahdistaa minua. Odotan valoa kuten ennen vaimoani. Hän ei koskaan moittinut ja sai omalla esimerkillään toisen ymmärtämään asiat, joista ei tullut moitetta.”

Heikki Turusen anteeksipyyntö

Heikki Turunen julkaisi trilogiansa päätösromaanin, Nenkoset.

Kirjailija Heikki Turunen on saanut valmiiksi trilogiansa Kuokka ja kannel, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Manja, Karjalan tytär sekä Vinoristin kansa. Nyt esittelyssä oli päätösromaani Nenkoset. Turunen kuvaa trilogiaansa anteeksipyynnöksi Raja-Karjalan ihmisiltä. Näin Heikki Turunen asian selitti:

”Karjalasta on noussut kirjailijoita, mutta he tulivat kaikki Kannakselta. Kannaksen suomalaiset puhuivat murretta. Sen sijaan Suolahdelta, Suistamolta ja Salmista evakuoidut puhuivat karjalan kieltä. Heidät erotti meistä kieli ja ortodoksinen uskonto. Heistä, oikeista karjalaisista, ei kukaan ole kirjoittanut. Uskontonsa vuoksi he saivat kokea pilkkaa ja kiusaamista meiltä, luterilaisen uskon pilaamilta. Minä kuuluin koulussa kiusaajiin ja ilkkuja oli isänikin. Kirjani Nenkoset on anteeksipyynnön ele.”

Nyt Turunen kertoi kokevansa ortodoksisen kirkkoliturgian lämpöisenä kuin lehmien kutsun laitumelta.

Nenkoset-teoksessaan Turunen pyrkii ymmärtämään, millaista karjalaisilla oli sopeutuminen jäyhän protestanttisen kulttuurin sisälle. ”Sen minkä he joutuivat maksamaan sisimmässään, he kestivät juuri ortodoksisen uskon voimalla”, kirjailija uskoo nyt.

Elinan surma keskiaikaromaanin aiheena

Kristiina Vuori on erikoistunut historiallisissa romaaneissaan Suomen keskiaikaan.

Kirjailija Kristiina Vuori on erikoistunut keskiajan historiaamme. Elinan surma on balladi 1400-luvulta Elias Lönnrothin runoksi kirjoittamana. Vuosi sitten Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi kuvasi myös Elinan, nuoren orpotytön surmaa. Nyt tragediasta on siis ilmestynyt Vuorelta historiallinen romaani.

Runoelma kertoo Vesilahden Laukon kartanon isännästä Klaus Kurjesta, Laukon emäntäpiiasta Kirstistä sekä kartanoon otetusta Elina Stenbokista. Elina syntyi 1450-luvulla ja kuoli 1470-luvulla. Tarinassa kaikki keskushenkilöt tuhoutuvat.

”Koin alkuperäisversion antaman kuvan emäntäpiika Kirstistä liian mustavalkeana ja pyrin ymmärtämään, miksi hän päätyi pahoihin tekoihinsa. Hänellä sentään oli odotettavissa Laukon täysemännyys. Pyrin henkilökuvassa realistisuuteen. Muutin myös loppua hieman valoisammaksi. Kysehän Elinan surmassa oli mustasukkaisuustragediasta”, Kristiina Vuori kertoi.

Vuoren ilmestynyt teos on hänen seitsemäs keskiaikaromaaninsa. ”En ole itse historian alan ihminen, mutta minulle on muodostunut hyvä asiantuntijaverkosto ja tiedän jo paljon kirjallisista tietolähteistä. Niiden hallinta on kirja kirjalta parantunut. Pidän tärkeänä, että vanhassa kielessä en lipeä ulos siitä alueesta, mistä kirja kertoo”, hän kuvaili työskentelynsä taustaa.

Naiset kuitenkin näkyvät keskiaikalähteissä varsin ohuesti. He edustivat kotia ja miehet ulkomaailmaa. Kuitenkin naisen elämään liittyvistä asioista, kuten keskiajan vaatetuksesta, ruuista, maanviljelyksestä, tietäjiin turvautumisesta ja salavuoteudesta on olemassa Vuoren mukaan tietoa.

Globaalista seksibisneksestä

Cecilia Samartinin uusin suomennettu teos on Kirottu kauneus, romaani seksibisneksestä.

Kuubalaisjuurinen yhdysvaltalainen kirjailija Cecilia Samartin vierailee kirjamessuilla kustantajansa Bazarin vieraana. Hänen seitsemäs suomeksi ilmestynyt kirjansa ilmestyi nimellä Kirottu kauneus (Beauty for Ashes). Kirotun kauneuden teemana on prostutuutiobisnes, siis alistettu naisten seksiorjuus.

Tapahtumain keskuksena on Las Vegas, ”unelmien ja painajaisten kaupunki”, missä seksivankeuteen on alistettu nuori tyttö Inesa. Hänen kohtalontovereitaan ovat vasta 15-vuotias Karla ja 9-vuotias Sammy.

”Seksiorjuus Las Vegasissa on pahempaa kuin kuunaan tiedämme. Laillisen ja valvotun seksibisneksen rinnalla on massoittain laitonta ja rikollista bisnestä”, Samartin tietää. Kirja ei kuitenkaan rajaudu Yhdysvaltoihin, vaan tarinalla on ulokkeensa Moldovassa ja Meksikossa. Seksibisnes on globaali vitsaus.

Cecilia Samartin kertoi omasta taustastaan. Synnyttyään Kuubassa hän joutui Castron tekemän vallankumouksen jälkeen muutaman kuukauden iässä Yhdysvaltoihin.

”Lapsuudessani me kuubalaiset emme halunneet erottua muista amerikkalaisista. Teini-iässä halusin kirjailijaksi. Vanhemmilleni se oli kauhistus. Se merkitsi täyttä epävarmuutta. Mutta rakastan sanoja ja tarinoita. Kun olin kokenut pahan henkilökohtaisen kriisin, aloin kirjoittaa. Ajattelin, ettei minulla ole menetettävääkään.”

Nyt Cecilia Samartin on vakiintunut kirjailija, painosten kuningatar. Hän kertoi tuntevansa erityistä sielunsukulaisuutta Pohjoismaihin. Hänen kirjojaan onkin käännetty etenkin suomeksi ja norjaksi.

Uuden kirjan teossa ratkaisevinta hänen kokemuksessaan ovat sata ensimmäistä koesivua. Niistä hänen ja agentin kesken vaihdetaan ajatuksia, ennen kuin kirjailija tietää, miten tarina toimii.

Mia Kankimäen esikuvina historian naiset

Mia Kankimäki lähti vuosiksi esimerkillisten naisten jäljille. Nyt ne tulevat uniin.

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen Miia Kankimäki on repäissyt toisella kirjallaan, Naiset joita ajattelen öisin. Tämä tieto- ja fiktiokirjallisuuden välimaastossa liikkuva teos ryhmittyy tietokirjoihin.

Kirjaansa varten Kankimäki etsi esikuvia menneisyyden naisista ja matkusti heidän jäljilleen. Ensimmäinen matka vei Itä-Afrikkaan Karen Blixenin elämän perään. Ohjeikseen hän omaksui kaksi neuvoa: ”Jätä paluulippu käyttämättä” sekä ”Älä takerru identiteettiisi, sillä se muuttuu koko ajan”.

Kankimäki kertoi työvaiheiden jakautuvan kolmeen osaan. On materiaalinkeruuvaihe, mikä tässä tarkoitti matkoja, matkoja, matkoja ja kaiken kirjaamista iltaisin ylös vaikka miten väsyttäisi. Toisesta vaiheesta, lähdetutkimuksesta hän kertoi nauttivansa. Se on ”ihanaa detaljien hamstraamista”. Kolmas vaihe on kirjoittaminen, hirveä ja epätoivoinen työprosessi, jota voi verrata yritykseen uida valtameren yli. Se vie hyvin paljon aikaa.

Kun teos on nyt valmis, Mia Kankimäki kokee saavansa uniinsa kaikki ne naiset, kymmenet ja sadat, jotka hän joutui jättämään ulkopuolelle, etenkin viisi tärkeintä. Ilmeisesti Frida Kahlo on yksi poisjätetyistä, Virginia Woolf toinen.

Kankimäki kertoi kokeneensa ristiriitaa monien naisten vaatetuksen ja heidän tekojensa välillä. Itse kun voi pukeutua tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kankimäen mukaan valitsemat naiset on koottu kuvina teoksen loppuun ja kiinteässä kannessa on kirjailijan rakentelema inspiroivien naisten tähtikartasto.

Palkittuja

Kustannustoimittaja Tapani Ritamäki on tehnyt ansiokkaan uran Söderströms & Schildsillä.

Seurasin paria palkitsemistilaisuutta. Alvar Renqvistin palkinnon, 3 000 euroa, sai S&S:n kustannustoimittaja Tapani Ritamäki 18-vuotisesta työstään ennen muuta ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittajana. Ritamäen kautta on kulkenut liki kaikki Suomen ruotsinkielinen fiktio ja kaikki sen keskeisimmät edustajat. Ritamäkeä luonnehdittiin renessanssihenkilöksi. Palkittavan valitsee Suomen Kirjasäätiön hallitus.

Botnia-palkinto, arvoltaan 10 000 euroa, annetaan merkittävistä kirjallisista ansioista Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun alueella. Valinnassa otetaan huomioon edellisenä syksynä ja edellisenä keväänä ilmestyneet teokset.

Valokuvaaja Vesa Ranta ja kirjoittaja Jenni Räinä ajelivat yli 10 000 kilometriä Suomen pohjoista maaseutua ja haastattelivat 20 henkilöä syrjä-Suomea kuvaavaan teokseensa Reunalla.

Palkinnon saivat Jenni Räinä ja Vesa Ranta tietokirjallisuusteoksestaan Reunalla, joka kuva realistisesti suomalaista maaseutua ja syrjäseutuja ja niissä elävien ihmisten elämänpiirejä. Teos oli viime syksynä ehdolla Tieto-Finlandiaksi. Botnian jakaa Oulun kirjailijaseura.

Seurasin vielä muutamaa muutakin lavatapahtumaa. Jukka Tarkka puhui NATOn puolesta, kuten tekee joka messuilla. Hänen uusin turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä teoksensa on ilmestynyt. Jari Tervo kertoi traagisuuden ja koomisuuden yhteenkuuluvuudesta uutuusromaanissaan Aamen sekä Tiedepisteessä keskusteltiin toimittajien, tutkijain ja taiteilijain yhteistyön hankaluuksista ja hyödyistä. Pontimena keskustelulle oli yhteistyönä syntynyt Innon kustantama kirja Jakautuuko Suomi? 

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Helsingin kirjamessuilla, torstai

Päivi Lipponen on julkaissut esikoisromaanisnsa Ihmisyyden vuoksi. Sen tarina sijoittuu Suomen sisällissodasta Kolmannen valtakunnan holokaustiin.

Anna Kontula on julkaissut teoksen Eduskunta. Siinä hän kuvaa demokratiamme pyhäkön kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalista värinää.

Nyt se sirkus alkoi taas, Helsingin kirjamessut siis! Palasin päivän päätteeksi kotiin peläten pyörälaukkuni lukitusjärjestelmän murtuvan kirjalastini painon vuoksi. Messut vaikuttavat hieman aiempaa supistuneemmilta, sillä messukeskuksen peräosasta löytyy usean aarin verran tyhjää lattiapintaa. Se ei ennusta vielä kirjan tulevaisuutta, mutta kertonee messukeskuksen neliöhinnoista. Monen pienkustantamon ei kannata tulla.

Noukin messujen runsasta antia sieltä täältä. Tiedetorilla keskustelivat Helsingin yliopiston amerikkalaisen kirjallisuuden tutkijat yliopistonsa tutkimussuunnista. Wilma Anderssonin mukaan tietyt teemat ja ongelmat toistuvat Yhdysvaltain kirjallisuuden esiin nostamina sukupolvesta toiseen.

”Tällainen kirjallisuuden perusteema on mallikansalaisuusvähemmistö. Vähemmistöille asetetaan mallikansalaisuuden kriteerit, joihin yksilöiden tulee mukautua. Toinen teema on ikuinen muukalaisuus. Vaikka yksilö mukautuisikin, hän pysyy ikuisena muukalaisena.”

Andersson on tutkinut häpeää ja vastarintaa Amerikan kiinalaisten kirjallisuudessa.

Neli Keinäsen mukaan Helsingin yliopiston amerikkalaisen kirjallisuuden tutkimuksen yksi peruskysymyksistä on se, miten kirjallisuus istuu yhteiskuntaan vaikkapa rodullisesti tai feministisesti. Anna-Liisa Korpijärven kiinnostus on kohdentunut naiseuteen ja miehuuteen 1930-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Janne Salminen tutkii vuorostaan massaelokuvia, vaikkapa niiden ilmentämää sukupuoli-identiteettiä.

Nuoret tutkijat esittivät omia lukuvihjeitään amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Ainakin kaksi ehdotusta tuli: Barbara Kingsoherin The Poisonwood Bible sekä Gish Jenin Typical American. Pankaahan listalle! Eivät löytyne suomeksi.

Pyhät tekstit muutoksessa

Siitä, onko Raamatun teksti kiveen hakattua, keskustelivat Tiedetorilla professori Martti Nissinen ja tutkija Katja Kujanpää. Molemmat työskentelevät Helsingin yliopiston Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa -huippuyksikössä. Huippuyksikköaseman suo kulloinkin Suomen Akatemia.

Kuulimme tutkijoilta, ettei ole olemassa mitään alkuperäisraamattua, vaan Raamattu on muuttunut aina ajassa. Konkreettisena esimerkkinä Martti Nissinen nosti tunnetut kymmenen käskyä.

”Ne annetaan toisessa ja viidennessä Mooseksen kirjassa, keskenään poikkeavassa muodossa. 2000-luvun Raamatun käännös toi vielä kolmannen version. Tämä on vain yksi esimerkki.”

Vanhat tekstit eivät yksin riitä. Tutkijain mukaan Israelin historiaa ei voi kirjoittaa vanhojen tekstien perusteella. Assyrian palosta jälkeen jääneet kivitaulut ovat vaikuttaneet paljon alueen historian tulkintaan, samoin Jerusalemin tuho.

”Eivät israelilaiset heimot olleet Assyriassa orjia kuten me orjuuden ymmärrämme, vaan pienviljelijöitä. Arkeologista aineistoa on myös tutkittava, eikä vain selittää Raamatulla. Tieteelliset tulokset eivät ole totuuksia, vaan pyrkimyksiä totuudellisuuteen, ja niitä tuloksia joudutaan korjaamaan ja täsmentämään”, tutkijat muistuttivat.

Ukrainan kirjallisuus sodan peilinä

Serhiy Zhadania (vas.) haastatteli kääntäjä Eero Balk.

Vuonna 2014 alkanut ja yhä jatkuva Itä-Ukrainan sota jakaa Ukrainan kirjallisuuden kahtia: ennen sotaa ja sodan aikana ilmestyneeseen. Kirjailijavieras Serhiy Zhadan kertoi omasta jo 18 kielelle käännetystä romaanistaan Internal sekä Ukrainan aikalaiskirjallisuudesta.

”Huolettomuus on kadonnut. Jos nyt kirjallisuudessa on huolettomuutta, se on mielenosoituksellista. Sota on meidän kirjallisuudessamme oma taistelukirjallisuuden genrensä. Suora sotakirjallisuus on kuitenkin piinallista, se ei edusta sodassa olevien kieltä. Mutta se ei vähennä tapahtumien kuvausten arvoa.”

Zhadanin mukaan Ukrainan kirjallisuudessa suuret murrokset ovat aina näkyneet prosaistien ja runoilijoiden sukupolvina, jotka syntyivät ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. ”Nyt syntyy jälleen uutta megatekstiä. Kirjailijoiden kieli ja kerronnan rakenne ovat murtumassa.”

Mummut yhteiskunnan kannattelijoita

Jelena Tšišova puhui Venäjän historiasta ja muistista.

Jelena Tšišova, Naisten aika -romaanin kirjailijatar, esiintyi päivän mittaan usealla lavalla. Viimeksi kuulemassani häntä haastatteli Sirpa Kähkönen.

Tšišova puhui historian merkityksestä. Romaanissa (josta kirjoitin blogin alkusyksystä) kolme kommunalkassa asuvaa mummua hoitaa pientä alle kouluikäistä tyttöä, joka ei ole vielä puhunut sanaakaan, mutta mummuille hän on kullanmurunen.

Aihe palaa kirjailijan omaan elämänhistoriaan. Hänet kasvatti vuonna 1895 syntynyt isoisoäiti. Vasta aikuisena hän alkoi yhdistellä lapsena satunnaisesti kuulemaansa yleisiin menneisyyden asioihin, ja kuulemma yhdistyi ja rakensi historiallisen totuuden. Myös romaanissa kaiken elämässään traagisesti menettäneet mummut saattavat puhua kommunalkan keittiön suojissa itsekseen tai keskenään asioita, joista ei ollut hyvä puhua ääneen, ajattelematta, että myös lapsi kuulee. Juuri keittiön mummut vastarintaan asettuessaan jäivät kannattamaan yhteiskuntaa.

Tšišovalta on luvassa uusi teos ensi vuonna. Myös se käsittelee muistin vaiettua puolta.

Runojen silta Venäjän ja Suomen välillä

Eleonora Joffe, suomalaistunut venäjänkielinen runoilija

Jevgeni Lukin esittää omia runojaan toimittamassaan teoksessa Pietarista Helsinkiin.

Venäjän osastolla julistettiin Jevgeni Lukin toimittama runoteos Pietarista Helsinkiin. Se esittelee suomalaisia nykyrunoilijoita, jotka kirjoittavat suomeksi tai ruotsiksi, pietarilaisia runoilijoita sekä venäjänkielisiä Suomessa asuvia runoilijoita. Yhteensä teoksessa on yhdeksän runoilijan töitä. Suomen- ja ruotsinkieliset on käännetty rinnalle venäjäksi ja venäjänkieliset rinnalle suomeksi.

Erittäin kauniissa ja elegantissa teoksessa on molempien maiden taidemaalarien teoksia kuvittamassa ja rytmittämässä kokonaisuutta.

Runoteoksen runoilijat ovat: Aunimarjut Kari, Ilpo Tiihonen, Tua Forström ja Henrika Ringbom, Jevgeni Lukin ja Arsen Mirzajev sekä Eleonora Joffe, Olga Puustinen ja Aleksei Lantsov.

Itselleni oli mitä arvokkain asia kokea, että mukaan on mahdutettu neljä lapsemme Akseli Kajannon (1980−2004) kääntämää Eleonora Joffen venäjänkielistä runoa.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , | Kommentoi