Pekka Perttula: Äidin poika. V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana

V.J. Sukselaisen elämäkerta on äidin ja pojan sekä kansalaisten ja kansakunnan kasvutarina liki itsenäisen Suomen mitassa.

Pekka Perttula, tutkija, lehtimies, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Keskustan entinen puoluesihteeri on tehnyt suururakan kirjoittamalla elämäkerran yhdestä Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimmistä vaikuttajista, V. J. Sukselaisesta (1906−1995), Äidin poika, V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Elämäkerta on tiedemiehen otteella tehty elämänmittainen laajennus, sillä väitöskirjansa Taloton talonpoika – maaton maanviljelijä. V.J. Sukselainen 1906−1945 (2010) Perttula rajasi loppumaan Sukselaisen poliittisen uran alkuun.

Vasta massiivista teosta lukiessani tajusin, miten suuren aukon poliittisen lähihistoriamme tutkimuksessa Perttula on nyt täyttänyt.

Teos on järeä, mutta niin on elämäntyökin. Vaikka juttuni on pitkähkö, itse teos kannattaa ilman muuta lukea ja tehdä omat löydöt. Se on lukijalleen antelias. Itse nautin sen annista suuresti.

Äidin poika

Kirjan nimi kertoo päähenkilöstä kaksi perin oleellista seikkaa. Vuonna 1906 Paimion Sukselan kylän Ojanperän olkikattoiseen pikkutupaan köyhän kyläompelijan Amanda Vilhelmiina Saaren lehtolapsena syntynyt Vieno Johannes oli koko elämänsä ajan kiintynyt yksinhuoltajaäitiinsä ja kuolemaansa saakka kiitollinen hänelle, Kraatal-Mantalle. Mies oli jättänyt raskaaksi tekemänsä nuoren naisen ja poika sai välillä kuulla olevansa äpärä. Amanda-äiti nautti kuitenkin niin poikansa kuin kyläläistenkin kunnioitusta.

Monensuuntaisesta kunnioituksesta kertoo myös se, että 22-vuotiaana poika muutti yhdessä äitinsä kanssa sukunimensä kotikylän mukaan Sukselaiseksi. Siitä alkaen hänet on tunnettu monipuolisena ja laaja-alaisena yhteiskunnallisena vaikuttajana V.J. Sukselaisena.

Ja kyllä hän vaikuttikin valitessaan kanavia, joilla edistää kansanvaltaa, yhteiskunnallisten luokkaerojen loiventamista, yhteiskunnan hyvinvointia edistäviä suuria sosiaalireformeja, elinvoimaisia kyläyhteisöjä, osuustoimintaa, maahenkeä sekä jo varhain kannattamaansa maalaisliiton ja vasemmiston poliittista yhteistyötä.

Sukselaisen ura pähkinänkuoressa

Summataan ensin hieman. V.J. Sukselainen, kansantaloustieteilijä ja sosiaalipoliitikko, luovi yliopistollisen tiedemiehen ja veren vetämän poliitikon uran välillä. Veto molempiin oli suuri. Sukselainen oli
− Akateemisen Karjala Seuran jäsen, sihteeri ja lyhyen jakson puheenjohtaja, kunnes erosi monien muiden tavoin 1932 seuran muuttuneiden tavoitteiden ja poliittisen suunnan vuoksi,
− Väestöliiton perustajia ja ensimmäinen puheenjohtaja (1941−1971)
− maalaisliiton/ Keskustan kansanedustaja liki kolme vuosikymmentä (1948−1970 ja 1972−1979). Vuoden 1979 jälkeen hän ei pyrkinyt enää Eduskuntaan.
− Eduskunnan puhemies neljässä jaksossa, yhteensä 12 vuoden ajan (vuodesta 1956 lähtien, viimeisen kausi 1972−1976)
− kaksi kertaa pääministeri (1957 sekä 1959−1961)
− valtionvarainministeri Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa (1950−1951)
− sisäasiainministeri Kekkosen III hallituksessa (1951−1953)
− maalaisliiton puheenjohtaja peräti yhdeksäntoista vuotta (1945−1964),
− Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja liki kolme vuosikymmentä eläkkeelle siirtymiseensä saakka (1954−1971)
− Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori (1953−1954)
− Tampereen yliopiston kansleri (1969−1978)
− Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansantaloustieteen professori (1951−1954)
− Turun yliopiston kansantaloustieteen professori vuodesta 1951; virkaa tekevänä jo vuodesta 1947)
− Maan suurimman eläkeläisjärjestön Eläkeliiton puheenjohtaja (1971−1987).

Väestöliitto sosiaalipolitiikan linjavetäjänä

Valtioneuvosto nimitti V.J. Sukselaisen Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi vuonna 1954. hän oli tehtävässään vuoteen 1971, eläkkeelle siirtymiseensä saakka, mutta välillä pari kertaa pääministerinäkin ja muutaman kerran Eduskunnan puhemiehenä ja tietenkin kansanedustajana. Perttulan mielestä hänen päiväkirjamerkinnöistään löytyy ”kätkettyä uhoa ja laskelmoivaa pyrkyryyttä”. Sukselaisella oli vahva tahto ja näkemys ajamistaan asioista.

V.J. Sukselaisen jälki näkyy lähes kaikissa merkittävissä viime vuosisadan sosiaalipoliittisissa uudistuksissa. Ensimmäinen kanava oli vaikutusvaltainen Väestöliitto. Se perustettiin välirauhan aikaan 1941, ja sen ohjelman pitkälti muotoili ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja V.J. Sukselainen peräti kolmen vuosikymmenen ajan.

Väestöliiton tehtäviksi Sukselainen linjasi ensivaiheessa lisätä syntyvyyttä, huolehtia köyhistä ja monilapsisista perheistä, tehostaa lastenhoidon neuvontaa, huolehtia lastensairaaloiden rakentamisesta ja eri tavoin korostaa kodin merkitystä.

Asuntopolitiikka oli Väestöliiton toiminnan keskiössä. Asunto-ongelma oli todellinen, niin Karjalan siirtoväen kuin pommitustuhojen vuoksi.  Jo toimintansa alussa Väestöliitto asetti komitean valmistelemaan kaupunkien asuntopolitiikkaa. Kaupunkien asuntopulan hoitamiseksi ei ollut maaseudun maanhankintalakia vastaavaa järjestelyä. Aravalaki vuonna 1949 toi parannusta, mutta se hyödynsi eniten hyvä- ja keskituloisia. Siirtolaisille se ei suonut erityisasemaa.

1950-luvun alussa Väestöliitto osti Hagalundin alueen, josta rakennettiin moderni asuinalue Tapiola. Toimeenpanijana oli Väestöliitossa Sukselaisen tehokkaaksi työpariksi noussut toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen.

Sotien jälkeen Väestöliitto edisti asuntorakentamista, omakotitoimintaa sekä vahvisti asumismuotoina asunto-osuuskuntia ja asumisoikeusasuntoja. Sukselaisen linjauksiin vaikuttivat muiden muassa Suomen ensimmäisen seutusuunnitelman Kokemäenjokilaaksoon vuonna 1942 tehnyt ja verkkomaista yhdyskuntarakennetta aluesuunnittelussa tavoitellut Alvar Aalto sekä yhdysvaltalainen Lewis Mumfordin näkemykset neighbourhood-yksiköistä.  Niistä Sukselainen kehitti ajatuksensa suomalaisesta kansankylästä, joka Väestöliiton ohjelmassa muotoutui ajatukseksi ”teollistuneesta maalaisyhteiskunnasta”.

Väestöliitto puuttui energiapolitiikkaan ajamalla painotusta kotimaiseen energiaan ja visioimalla tuuli-, aalto- ja aurinkoenergian hyödyntämistä. Sukselainen kirjoitti innostuneesti sähköjunista ja sähköautoista.

Yhdessä työparinsa Elsa Enäjärvi-Haavion kanssa Sukselainen linjasi vuonna 1942, ettei väestöpolitiikkaa saanut rinnastaa köyhäinhoitoon, vaikka Väestöliitto teki sotien jälkeen mittavia hankintoja vähävaraisten lapsiperheiden auttamiseksi. Sukselainen imi vaikutteita ja seurasi trendejä maailmalla. Hän oli perehtynyt brittiläisen hyvinvointifilosofin ja uudenaikaisen hyvinvointipolitiikan tienraivaajan William Bevedridgen yhdenvertaisuuteen nojaavaan oppiin, mistä tuli kantava pohja hänen omalle sosiaalipoliittiselle ajattelulleen. Ensimmäinen suuri peitsien testaus toteutui, kun Suomi ryhtyi 1954 maksamaan lapsilisiä ja uudistus ulotettiin koskemaan kaikkia äitejä. Sukselainen omaksui taloustieteilijä Keynesin ajattelun ja sotien jälkeen kutsui Alva ja Gunnar Myrdalin Helsinkiin ja tunnustautui vierailleen pitämässään päivällispuheessa ”myrdalistiksi”.

Koko uransa mitassa yhteistä hyvinvointia rakentaneelle ”valtiososialisti” Sukselaiselle kyse oli ytimeltään hyvinvointiyhteiskunnasta, ei niinkään hyvinvointivaltiosta. Yhteiskunta on ihmisten yhteinen yhteisö, valtio sen hyvinvoinnin mahdollistaja.

Alkiolais-ruutulainen

Sukselaisen Perttula kuvaa syvästi aatteelliseksi ja aatteellisia asioita pohtineeksi, mutta kunnianhimoiseksi poliitikoksi. Jo nuorena poikana hän perehtyi Santeri Alkion ajatuksiin ja hänestä tuli vakaumuksellinen alkiolainen ja maahenkinen maalaisliittolainen. Opiskelijavuosina häneen vaikuttivat Yrjö Ruudun ajatukset. Ruutu, entinen jääkäreiden värväri, sota-ajan rauhanopposition jäsen, ”valtiososialisti” ja SKDL:n jäsen, nimesi valtion keskeiseksi tehtäväksi yhteiskunnallisen tasapainopolitiikan. Se osui yhteen niin Sukselaisen kuin maalaisliittolaisten tavoitteiden kanssa.

”Santeri Alkion aatteet saivat Vieno Johannes Saaren ymmärtämään ihmisen vastuun itsestään ja toisistaan sekä maahengen merkityksen. Yrjö Ruudun opit muokkasivat V.J. Sukselaisen käsitystä valtiosta sekä sen tehtävistä ja velvollisuuksista. Näistä elementeistä kasvoi alkiolais-ruutulainen maailmankatsomus, jossa kansalaisyhteiskunta ja valtio kehittyivät rinta rinnan. Kansalaisten piti voida luottaa valtioon ja kokea se omakseen, silloin valtiokin voi luottaa kansalaisiinsa.”

Lapuan liikkeen kyydityksistä väitellyt Juha Siltala on teoksen mukaan määritellyt 1920- ja 1930-lukujen ideaalisen keskustalaisuuden ”alkiolaisuutena ja ruutulaisuutena lämmitetyksi snellmanilaisuudeksi”, joka välineellisti kansanvallan ja laillisuuden palvelemaan kokonaisetua ajavan välittäjäryhmän kansallista politiikkaa.

Aate ohjenuorana

Sotia edeltäviä vuosikymmeniä kuvatessaan Äidin poika -teos käsittelee juuri poliittista aatehistoriaa, johon sisällissota ja kansan eheyttämisen tarve loivat kasvualustan. Sukselainen liittyi maalaisliittoon vasta vuonna 1935, mutta oli sen hengen läpäisemä jo nuoruudestaan. Keskeisiksi asioiksi nousivat pienviljelijän asema, osuustoiminta, maanpuolustus, heimotyö ja yhteiskuntaluokkien lähentäminen.

Ulkopolitiikkaa leimasivat Akateemisen Karjala Seuran myötä heimoyhteys sekä valtiollisella tasolla reunavaltiopolitiikka. Heimoaatteen nuori Saari määritteli suomensukuisten kansojen kulttuuriyhteistyöksi. Monien muiden tavoin Sukselainen erosi AKS:stä 1932, kun sen keskeisenä pitämä tavoite, ”sovintopolitiikkaan pohjaava kansallisen eheytyksen ideologia” vaihtui uudella vuosikymmenellä ”kansanvaltaa hylkiväksi oikeistolaiseksi poliittiseksi pakkopaitaohjelmaksi”. Konkreettisesti kyse oli suhtautumisesta Mäntsälän kapinaan.

”V.J. Saari yhdisti nationalistis-eettisen maailmankatsomuksen kansanvaltaan ja keskustahenkiseen eheytysajatteluun”, Perttula linjaa.

Eroilmoituksen samanaikaisesti jättäneet muodostivat merkittävän joukon 1900-luvun yhteiskunnallisia vaikuttajia, jotka ryhmittyivät eri muodoin uudelleen ja pysyivät Sukselaisen myöhempinä tärkeinä henkilösuhteina.

Mutta itseänsä kehittävän ihmisen arvomaailma rakentuu kerroksittain, iän ja elämänkokemuksen myötä. Sukselainen oli käsittämättömän määrätietoinen kehittäessään omia kompetenssejaan.  Hän oli päämäärätietoinen, muttei pyrkyri. Läpi teoksensa Perttula kuvaa V.J. Sukselaista sovinnontekijäksi ja ristiriitojen lieventäjäksi, ominaisuus, josta hänelle oli enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kekkosen varjossa ja varjona

Sukselainen maatöissä hankkimallaan Koivukankareen tilalla

Eittämättä elämäkerran kutkuttavimpia osioita ovat kuvaukset Urho Kekkosen ja V.J. Sukselaisen vuosikymmeniä kestäneestä yhteistyöstä, jossa 1950-luvulta lähtien Sukselainen joutui sekä Kekkosen varjoon että hänen varjokseen. Koko 1950-luvun valtiollinen politiikka on mitä jännittävintä luettavaa. Poliittinen kattila kiehuu juonittelua, kampitusta ja askelmerkkien tauotonta laskentaa. Moni poliitikko tähtäsi J.K. Paasikiven jälkeiseen aikaan. Hallituksia kaatui ja uusia synnytettiin, useimmiten suurin synnytyskivuin.

Myös Sukselaisen suuri tavoite oli tulla tasavallan presidentiksi – kaiken muun hän uransa aikana sai − ja Kekkosen uudelleenvalintojen jälkeen hän uskoi pitkään oman vuoronsa tulevan. Haave ei ollut haihattelua – häntä ehdotettiin niin eri puolueista kuin maalaisliiton sisältä ehdokkaaksi, mutta Sukselainen osasi viisaasti kieltäytyä ja tukea toistuvasti johtamansa puolueen virallista ehdokasta.

Kunnianhimoinen Kekkonen tiesi potentiaaliset uhkaajansa. Siksi hän pelasi myös Sukselaisella ja aikaa myöten halusi kammeta hänet maalaisliiton puheenjohtajan pallilta kuitenkaan siinä onnistumatta ennen vuotta 1964. Sukselainen oli hänen mielestään aikaansaamaton jahkailija, ”vastuunpakoilija ja epälojaali kahdella tuolilla istuja”.
”On kieltämättä tilanteita, joissa Sukselaisen varovaisuus vaikutti vastuun sysäämiseltä muille ja joskus jopa vastuun pakoilulta”, Perttula kirjoittaa.

Miehet olivatkin toistensa vastakohdat: Kekkonen kärkäs taistelija ja riidannostaja, Sukselainen sovittelija, joka koki ensiarvoisen tärkeäksi estää johtamansa puolueen repeäminen. Tosin pidikkeettömän kunnianhimoinen Veikko Vennamo siitä lopulta lähti. Sukselainen näki hajoamisen traagiset seuraukset SDP:ssä, jonka enemmistöläinen, tannerilainen päälinja ajoi itsensä Sukselaisen suruksi paitsioon Neuvostoliiton terästäessä Suomen sisäisiin asioihin puuttumista.

Korsimo on kertomuksen konna

Aluksi maalaisliiton vaalipäälliköksi valitusta Arvo Korsimosta tuli pitkäaikainen puoluesihteeri (1950−1960) ja lopulta hiertävä kivi Sukselaisen ja monen muunkin kengässä. Pekka Perttula ei kaihda kuvaamasta – mustamaalaukseen syyllistymättä – legendaarisen edeltäjänsä Korsimon todelliseksi pelureiden peluriksi. Suurin ristiriita puoluesihteerin ja puheenjohtajan välillä oli moraalinen, sillä juonikas Korsimo ei kaihtanut käyttämästä keinovalikoimaansa.

Perttula kuvaa, miten Kekkonen teki jo varhaisessa vaiheessa Korsimosta ja Ahti Karjalaisesta luottomiehensä ja juoksupojat Neuvostoliiton suurlähetystön ja itsensä väliin ja miten nopeasti miehet oppivat käyttämään annettuja kortteja. Ennen Kekkosen korviin ehtimistä viestit saivat pääsääntöisesti tuojien tekemät tulkinnat. Molemmat ruokkivat presidentin herkkyyttä epäluuloihin. Yksi tämän valtapelin maalitauluista oli Sukselainen.

Korsimon venkoiluun kyllästyivät monet muutkin maalaisliiton poliitikot, myös Sukselaisen puheenjohtajan paikalta vuonna 1964 suistanut Johannes Virolainen, jonka tunnetuista muistiin merkinnöistä on kirjassa dokumentoitu sangen makoisasti eräs keskustelu Neuvostoliiton suurlähettiläs Lebedevin kanssa ja Korsimon osuus keskustelussa. Päätelmäksi jää, että Korsimo palkitsi hövelisti ja mielistellen suurlähetystön Suomen sisäisiin asioihin puuttumispyrkimykset. Suomettumiskehityksen alku tulee elämäkerrassa värikkäästi ja hyvin kuvatuksi.

Sukselaisen syrjäyttämiseksi keskustan puheenjohtajan pallilta oli monta miestä asialla, keulilla Kekkonen ja Korsimo, jolle oli jäänyt omasta syrjäyttämisestään vahvasti hampaan koloon. Sukselainen haluttiin kaataa ulkopolitiikkaan, mutta ammukset puuttuivat, kunnes ne saatiin kuin taivaan lahjana. Sukselainen tapasi Tukholman matkallaan opiskelijavuosiltaan tuttuja pakolaisvirolaisia ja osallistui vielä marraskuussa 1963 tekemällään Yhdysvaltain vierailullaan virolaisten kesäjuhlaan.
”Onko se mies tullut pähkähulluksi?”, kerrotaan Kekkosen jyrähtäneen. Neuvostoliitto paisutti kesäjuhlavierailun toimeksi Neuvostoliittoa vastaan.
”Sukselainen kaatui sisäpolitiikkaan ja Virolaiseen, ei ulkopolitiikkaan ja virolaisiin”, kuuluu kirjassa kuitenkin Pekka Perttulan analyysi.

Neljä kuukautta myöhemmin Urho Kekkonen vieraili paluumatkallaan Varsovasta Neuvosto-Virossa ja piti puheen Tarton täpötäydessä yliopistosalissa kansan tungeksiessa mustanaan yliopiston ympärillä. Puheensa Suomen presidentti piti virallisten isäntien harmiksi sujuvasti viroksi. Vierailulla on Virossa yhä tarunhohtoinen klangi.

Sosiaali-innovaattori ennen Pekka Kuusta

Sosiaalipolitiikka oli talousmies V.J. Sukselaisen leipälaji. Sosiaalipolitiikassa hänen avainkäsitteensä oli sosiaalipoliittinen universalismi, jolla hän tarkoitti kaikkien oikeutta samaan etuun. Opin hän omaksui brittiläiseltä hyvinvointifilosofilta Beveridgeltä, jonka mukaan minimiturva tuli taata tasaetuna kaikille.

Sukselainen vaikutti mitä ratkaisevimmin
− lapsilisäuudistukseen 1948. Lapsilisää ryhdyttiin maksamaan kaikille alle 16-vuotiaille lapsille,
− vuoden 1937 kansaneläkejärjestämän täysremonttiin 1956, missä sosiaalipoliittinen universalismi toteutettiin vastoin työmarkkinajärjestöjen rajauspyrkimyksiä,
− vuoden 1963 sairausvakuutuslakiin, joka ulottui kaikkiin maassa asuviin kansalaisiin ja sisälsi sairaanhoito-, päiväraha- ja äitiysvakuutuksen,
− eläkeuudistukseen 1980−1981.

Perttula kuvaa huolella taistelua kansaneläkejärjestelmän uudistamisesta esitellen eri vaihtoehdot ja niiden puolustajat. Hävinneet leimasivat kansaneläkeuudistuksen maalaisliiton eläkekaappaukseksi, koska se ulotti eläkeläisten perustoimeentulon myös maaseudulle, missä pääosa väestöstä tuolloin asui.

Sukselainen listasi maalaisliiton puheenjohtajan paikan menetettyään tavoitteekseen työsuhde-eläkkeiden yleistämisen. Uusi eläkepoliittinen kamppailu kulminoituu aikaan, jolloin Sukselainen jäi eläkkeelle ja asettui Eläkeliiton veturiksi. Vuosina 1971−1972 kiisteltiin siitä, rakentuvatko uudistukset kansaneläke- vai työeläkejärjestelmien pohjalta. Vaaka kallistui työeläkejärjestelmien puolelle, mutta yhtä sitkeästi Sukselainen puolusti kansaneläkejärjestelmää. Vuosien 1980−1981eläkeremontissa kansaneläkkeestä tuli tarveharkinnasta riippumaton jokaiselle kuuluva eläke, jonka tavoitteena oli taata kaikille riittävä toimeentulo.

Häpeäpaalussa

V.J. Sukselaisen elämäkerta on tiedemiehen tarkkaa, punnittua ja moninkertaisesti asiantuntijoilla tarkistettua tekstiä. Siksi ja siitä huolimatta se on hyvin eloisaa tekstiä.  Teos on harkitusti ja rohkeasti kirjoitettu ja selkeästi jäsennelty. Lukijaa autetaan monin tavoin, tapahtumien aikajanoin, lähtein ja henkilöhakemistoin. Ja kirjoittajaa on auttanut se, että poliitikkojen välistä keskustelua käytiin paljon myös kirjeitse ja että Sukselainen oli uuttera päiväkirjan pitäjä ja tarkkaa ajatustensa muistiin kirjaaja.

Sotien jälkeisiin aikoihin päästyäni luin teosta kuin jännäriä. Miten kuohuvaa ja kiinnostavaa poliittinen lähihistoria voikin olla. Tapahtumien pelkistysten alta ja takaa vyörähtää kirjassa esiin politiikan paljas arki, kutsuttakoon sitä peliksi, sillä juuri sellaisesta siirtoineen ja eri tarkoitusperineen politiikassa on kyse. V.J. Sukselainen oli vuosikymmenet niiden keskiössä, usein sovittelijan ja sillanrakentajan roolissa.

Teos avaa myös mainion kurkistusikkunan viime vuosisadan merkittäviin poliittisiin vaikuttajiimme. Itselleni oli muiden muassa uutta se, milloin, miten, mistä ja keistä henkilöistä keskustapuolueen kuuluisa K-linja syntyi. Paljon analysoitu Fagerholmin ”yöpakkashallitus” 1956 saa tervetullutta syvävalaistusta. Teoksen mukaan Neuvostoliitto oli päättänyt jo aiemmin kiristää peukaloruuviaan. Sen konkreettiseen tekemiseen haettiin sitten sopiva syy.

Kirjan kiehtovaa antia ovat lukuisten eri hallitusten muodostamisspiruetit. Ilma oli sakeana suhmurointia ja Urho Kekkonen säilytti käsissään pääkokin kauhan.

Jännityskerroin kasvoi, kun teos eteni Kansaneläkelaitoksen johtohenkilöiden saamaan Helsingin hovioikeuden tuomioon ”hyödyttämistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta” 1961. Perttula kertoo oikeusprosessin taustat tarkasti ja niittaa taitavasti tapahtuman käynnissä olleeseen Kekkosen uudelleenvalinnan estämiseen ja sen myötä rakennettuun Honka-liittoon. Tuomio, joka muuttui korkeammassa oikeusasteessa ”varomattomuudesta tehdyksi virkavirheeksi”, oli pääministerin aseman menettäneelle Sukselaiselle hänen elämänsä raskain koitos ja kansainvälinen julkinen häpeäpaalu.

Lehdistö otti prosessissa sumeilematta tuomarin roolin ja ”hyödyttämistarkoitus” muuttui ”hyötymistarkoitukseksi”, siis oman edun tavoitteluksi, maailmalla jopa korruptioksi, vaikka kyse oli Kelan rakennuttamien asuntojen myymisestä Kelan omille työntekijöille. Muistanhan minä noista kuohuista jotain omasta lapsuudestani, isäni kertomana!

Maanviljelijä

Mutta V.J. Sukselaisen persoona jäisi vajaaksi, ellei siihen kuuluisi maahengen myötä myös maanviljelys. Sukselainen osti Kiskon pitäjästä 1951 18 pelto- ja 36 metsähehtaarin maatilan, Koivukankareen. Vaikka tilaa piti yllä palkattu tilanhoitaja, Sukselainen hakeutui maatöihin halukkaasti. Maanviljelijänä hän oli utelias uuden etsijä ja kokeilija, niin kotieläinten pidossa kuin eri viljelykasvien kokeiluissa.

Sukselaista on moitittu siitä, että hän kasasi itselleen paljon suuria tehtäviä kykenemättä luopumaan aiemmista. Perttula myöntää moitteisiin olleen pohjaa. Kelan pääjohtajaksi tultuaan Sukselainen luopui yliopistollisista viroistaan, mutta toisaalta pääjohtajuus toi mukanaan lukuisia uusia hallitusten jäsenyyksiä.

Perehtyneisyytensä ja asiantuntemuksensa vuoksi V.J. Sukselainen oli tiukka neuvottelija ja tavallisen kansanosan edunvalvojana sanavalmis.
”Sukselainen oli taitava sanojensa asettelussa ja asioiden poliittisessa hivuttamisessa, sillä hän osasi pitää yllä poliittista pintajännitystä sortumatta henkilöryöpytykseen ja kiiruhtamatta liian nopeasti eteenpäin”, Perttula kirjoittaa.

Teuvo Auran mukaan Sukselaisen ”tyyliin kuului myös ladella rauhallisesti mitä ilkeimpiä pirullisuuksia.”  Auran Sukselainen tunsi Urho Kekkosen työparina ja hänen talousasiantuntijuutensa syrjäyttäjänä hallituksessa, jossa hänellä oli valtiovarainministerin salkku.

Valtiotieteen tohtori Pekka Perttulan ”uteliaisuus etsiä politiikkaa kuvaavia pitkiä kaaria on antanut omissa yhteiskunnallisissa tehtävissä saatujen kokemusten lisäksi kipinän Sukselaisen kaltaisen yhteiskunnallisen moniottelijan elämäkerran kirjoittamiseen.

Pekka Perttula tiivistää jotain oleelliseksi hyvinvointiyhteiskunnan rakentaja Sukselaisessa kokemaansa näin:
Hän oli kätkijä. Isättömyydestä piti olla hiljaa, köyhyys kätkeä, kunnianhimosta vaieta, pyrkimykset piilottaa ja tappiot purkaa yksinäisyydessä. Piti osata voitta vaieten ja hävitä hiljaisesti.”

Jos V.J. Sukselainen oli sekä tiedemies että poliitikko, sitä on myös hänen elämäkertansa kirjoittaja Pekka Perttula. Hän pyrkii teoksessaan totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen ja on kuvattavaansa kohtaan kriittinen ja tätä arvostava.

Pekka Perttula: Äidin poika. V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Edita 2017, lähteineen ja hakemistoineen 487 sivua.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Vappu Taipale: Vanha ja vireä. Virkistyskirja naisille

Puuhakas ihminen on tyytymätön itseensä kokiessaan ikääntyessään saamattomuutta. ”On opeteltava, että riittävä on tarpeeksi hyvä”, Vappu Taipale muistuttaa.

Kansikuvassa istuu hilpeäilmeinen nainen. Kasvot viestivät lämpöä, empatiaa ja kokemuksen tuomaa elämänviisautta. Naisella on päällään iänmyötäinen väljä asuste, ilmeisen viihtyisä ja käyttömukava, pirteänvärinen, muttei räikeä. Naisen kaulalla on koruja, joista ainakin näyttävin kantanee muistoja. Ehkä nainen istuu itselleen mieluisassa paikassa puutarhassaan, missä kukille, pensaille ja aidanseipäille voi välillä purkaa mielialojaan ja ajatuksiaan. Jalkojen juuressa on omenakori, täynnä syksyn satoa. ”Omena päivässä pitää lääkärin loitolla”, luen myöhemmin.

Nainen on lääketieteen ja kirurgian tohtori Vappu Taipale (s. 1940), vuonna 2008 Stakesin johtajan paikalta eläkkeelle siirtynyt monitoiminainen, ikiliikkuja oikeastaan; entinen Sosiaali- ja terveyshallituksen pääjohtaja, kansanedustaja ja ministeri. Kansikuva on hänen kirjastaan Vanha ja vireä, Virkistyskirja naisille.

Kirja on suunnattu kannustukseksi ennen muuta vanhoille naisille, ”meille”, elämänlaadun varmistamiseksi ja kohentamiseksi. ”Tartu päivään! Tartu hetkeen! Elämä on tässä ja tänään. Huomisesta ei ole varmuutta.”

Vanha ja vireä on sujuvasti kirjoitettu, aihepiiriltään hyvin laaja-alainen tietokirja vanhenemisesta ja naiseudesta. Se ei välttämättä tuo vireälle, elämäänsä vielä aktiivisesti elävälle ja elämänlaadustaan huolta pitävälle lukijalle upouutta, paitsi Taipaleen yhteiskunnallisen perusviestin: On hienoa olla vanha nainen! Tai: Vanha nainen, kaunis sanapari! Taipale viljelee runsaasti huutomerkkejä, ja vaikka itse niitä vältän viimeiseen asti, tämän kirjan henkeen ne tuntuvat sopivan oivallisesti.

”Meitä” ei pidä leimata hyödyttömäksi yhteiskunnan painolastiksi, tylsäksi massaksi. ”Me vanhat naiset eroamme toisistamme lukemattomin eri tavoin: kokemuksiltamme, näkemyksiltämme, sosiaaliselta taustaltamme ja koulutukseltamme, poliittisesti ja kulttuurisesti, vähitellen jopa etnisesti. Kahta samanlaista vanhusta on vaikea löytää!”

Vanha ja vireä sisältää tutkimustietoa, tietoiskuja, mielipiteitä, elämäntarinoita ja kertomuksia. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2015 lopussa Suomessa eli 725 000 yli 65-vuotiasta naista. Heistä yli 80-vuotiaita oli runsaat 185 000 ja 90 vuotta täyttäneitäkin 35 000. Satavuotiaita naisia oli tuolloin 647 ja määrä kasvaa ripeää vauhtia. ”Me” olemme siis suuri joukko.

Taipaleen mielestä vanhat naiset kuitenkin unohdetaan. Ainakin meidät muistavat lehtitalojen puhelinmyyjät. Vanhat naiset taitavat olla puhelinmyynnin helpoiten suostuteltava kohderyhmä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on eri vuosikymmenillä tutkinut ikääntyvän väestön käsityksiä terveydentilastaan, toimintakyvystään, ruokatottumuksista, alkoholin ja tupakan käytöstä, apuvälineiden tarpeesta sekä liikunnasta ja turvallisuuden tunteesta. Viimeisin 65–84-vuotiaisiin suunnattu kysely tehtiin vuonna 2013. Tulosten mukaan naisista runsas puolet koki terveytensä hyväksi tai melko hyväksi. Tyytyväisyys oli vallitseva olotila: vain kaksi prosenttia vanhoista naisista oli tyytymätön elämäänsä ja elämänsä aikana saavuttamiinsa asioihin. Kaksi vanhaa naista sadasta!

Taipaleen mukaan asiat eivät kuitenkaan ole niin auvoisesti. OECD:n vertailussa Suomi sai sijaluvun 15, kun vertailussa oli 90 maata. Sijoitusta alensivat vanhojen ihmisten pienet eläkkeet sekä runsaat odotettavissa olevat raihnaiset vuodet ja matala toisen asteen koulutus yli 60-vuotiaiden parissa. Vanhat naiset jäivät takuueläkkeineenkin EU:n köyhyysrajan alle. Raihnaiset vanhukset ovat kerrannaissairaita ja lääkemenot rokottavat ankarasti pieniä eläkkeitä.

Kaikkialla maailmassa – lukuun ottamatta Pohjoismaita – köyhien joukossa on eniten vanhoja ihmisiä. Vanhat ihmiset ovat suuressa vaarassa jäädä jalkoihin sotien ja konfliktien aikana. Vanhojen ihmisten syrjintä on totista totta”, Taipale kirjoittaa ja lisää: ”Suurin osa maailman vanhoista ihmisistä tekee palkkatyötä tai työtä pelloilla ja vainioilla.”

Edistyksen vuosisata

Vappu Taipale kuvaa huiman elämänmuutoksen eri sukupolvia lähtien vuonna 1900 syntyneestä isoäidistään Eugeniasta ja päätyen nykypäivän vanhoihin naisiin. Naisen arkea helpottaviksi vuosikymmenten suurimmiksi keksinnöiksi hän listaa erikseen eritellen pyykinpesukoneen, tiskikoneen, ehkäisypillerit, kuukautissuojat, päivähoidon ja kännykät. Totta! Todella totta! Lisäksi naiset pääsivät ja menivät opintielle ja ovat edelleenkin tiedon suurkuluttajia. Oman maalaistalon emäntä-äitini kaltaisten helpotukseksi lisäisin vielä juoksevan veden, kylmän lisäksi lämpimän – ne hän sai vasta vanhuudessaan.

Näin Taipale kertoo vuonna 1909 syntyneen äitinsä elämänmuutosta:

”Äitini näki itsenäistymisen, kansalaissodan, ensimmäisen sähkölampun sytytyksen kotona, pula-ajan, menetti miehensä talvisodassa.” Cecilia-äitiin lukija tutustuu kirjassa vielä pari kertaa.

Hyvän vanhenemisen lista ilman investointeja

Vappu Taipale kertoo kehitelleensä professori Mima Cattan hyvän vanhenemisen listaa. Ne ovat toimia, joihin ei tarvita välineitä, rahaa, tavaraa, koulutusta, vaan pelkästään omien toimintatapojen tarkistamista. Lista on tämä: Liity! Harrasta ja puuhaile!  Opi uutta! Anna! ja Naura!

Taipale kannustaa yhteydenpitoon. Ihminen oppii, kehittyy ja kasvaa ihmiseksi vain ihmisten yhteisön jäsenenä. Ihminen tarvitsee toisia, ja luottamukseen perustuva sosiaalinen pääoma vahvistaa terveyttä ja hyvinvointia.

Yksinäisyys roikkuu usein vanhuksen varjona. ”Yksinäistyminen tapahtuu huomaamatta, mutta se korostuu vuosien mittaan.” Kirjan mukaan sadasta vanhasta naisesta neljä ja miehistä peräti yhdeksän on sosiaalisesti eristynyt. Yksinäisyys kokemuksena on yleisempää. Viidenneksellä vastaajista se on pysyväisluonteinen, kolmanneksella ajoittainen. Kokemus liittyy erityisesti leskeyteen, yksin asumiseen, masennukseen, huonoon terveydentilaan ja pessimistiseen elämänasenteeseen.

Yhden ihmisen kotitalouksia on Suomessa miljoona, mutta yli kuusikymppisistä yksin elää kaksi kolmesta. Eniten yksineläviä naisia asuu suurissa kaupungeissa. Muutos entisaikaan on kulttuurisesti jyrkkä. Taipale siteeraa yhdysvaltalaista sosiologia Eric Klinenbergiä:
”Kun ihmiset ovat vuosituhansia asuneet yhdessä, he ovat viime vuosisadan kehityksen tuloksena päätyneet ihmiskunnan ensimmäiseen vakavaan ja laajaan yksinasumisen kokeiluun.”

Hankkiudu toisten pariin! patistaa Vappu Taipale. Kannattaa myös olla kanssakäymisessä eri ikäisten kanssa, sillä vanhuus vaikuttaa tarttuvalta ominaisuudelta.

Jokaisen olisi myös hyvä sitoutua johonkin askareeseen.
”Aivotutkimus on osoittanut, että kätten työt stimuloivat aivoja monipuolisemmin kuin mikään muu. Parasta lääkettä mielen ja ruumiin toimintakyvylle ovat arkiset askareet…”

Harrastamisen ja puuhaamisen mahdollisuuksia on liki rajattomasti. Nykypäivän vanhat, suurten ikäluokkien edeltäjät ja edustajat, arvostavat vielä kirjaa ja lukemista. Kirjasto on kirkko ja kapakka samanaikaisesti, kiteyttää Taipale ja jatkaa:

”Vanhoilla ihmisillä on loistavat harrastamisen mahdollisuudet nykyisin, kirjastot, sanaristikot, sukututkimus, kutominen, päivätanssit. Mieli ei ruostu kun sitä käyttää. Vanha ihminen oppii eri lailla kuin nuori, hitaasti ja loogisesti, itse ymmärtämällä, mutta tulos on yhtä pysyvää kuin nuoremmillakin, ellei kestävämpää.”

Hän kutsuu vanhoja ihmisiä elinikäisen oppimisen priimuksiksi. Yhä yleisempää vanhuudessa on pyrkimys oppia käyttämään tietotekniikkaa omassa arjessa entistä monipuolisemmin.

Antaminen on oleellista, sillä antaja myös saa – aina.  Jokaisella on jotain annettavaa: rakkautta, kiinnostusta, myötätuntoa, kuuntelemista, ymmärrystä, välittämistä, kannustusta tai vaikka omat elämäntarinat. Kunkin asian tärkeyttä Taipale korostaa isoin aloituskirjaimin, eikä suotta. Miten moni aikuistunut lapsi harmittelee liian myöhään, ettei tajunnut ajoissa kysellä tai kuunnella vanhempiaan tai isovanhempiaan kunnolla!

Nauru on ihmisen siunaus. Ihminen on ainoa olento, jolla on kyky nauraa. Naurun parantavaa, voimaannuttavaa sekä mieltä että fysiikkaa. Naurun ravitsevaa voimaa kannattaa käyttää säästelemättä. Nauru on yksi niistä asioista, joissa Taipale soveltaa lääkärikoulutustaan kertomalla, mitä kaikkea hyvää se saa aikaan meissä. Mutta yhtä naurun lajia hän hillitsisi: vahingoniloa. Sen hän ”kitkisi pois ilon kukkatarhasta”.

Koskettelun pysyvä kaipuu

”Kosketus on koko elämän aisti. Kosketa toista ihmistä ja välitä samalla vivahteikkaita viestejä. Hellä kosketus. Raju tönäisy. Rohkaiseva kannustus. Osaaottava hipaisu… Kosketus on elämän perusta”, Taipale kirjoittaa.

Vanhoja ihmisiä kosketellaan kaikkein vähiten. Vanhoilla on kosketuksen nälkä”, Taipale jatkaa ja muistuttaa, ettei tuntoaisti ihmiseltä iän myötä häviä, vaikka muut aistit saattavat heikentyä. Hajuaistin heikkenemisen hän kertoo viestivän monesti etenevästä Alzheimerin taudista, sillä hajuaistin alue sijaitsee lähellä niitä alueita, joita Alzheimer edetessään vioittaa.

Taipale käsittelee kosketuksen yhteydessä myös vanhojen ihmisten seksuaalisuutta. Elina Haavio-Mannilan tutkimuksen mukaan vanhoista naisista kaksi kolmannesta kokee liitossaan paljon fyysistä läheisyyttä ja koskettelua. Ainakin minut tieto yllätti ja ilahdutti.

Käytännön vinkkejä ja ideoita

Taipale on laatinut kirjaansa näppäriä ja tiiviitä tietoiskuja ja vihjelaatikoita, joissa oleellinen on tiivistetty pähkinänkuoreen. Vanhenevat naiset saavat iänmukaisia pukeutumisvinkkejä, ideoita aivojen pitämisestä vireinä, hyvän yöunen varmistamisesta, riittävästä ravintoaineiden saannista ruokahalun heikennyttyä, fyysisen kunnon vaalimisesta, mielenterveydestä, keinoista aistien heiketessä, suhtautumisesta apuvälineisiin, lääkkeisiin ja alkoholiin ja ties mistä.

Kirja käsittelee suhtautumista kuolemaan ja valmistautumista oman tahdon täyttymiseen myös silloin, kun itse ei voi enää asioihin vaikuttaa. ”Ihmisen syvin pelko on pelkoa huonosta hoivasta, arvokkuuden menettämisestä ja yksinäisyydestä”, hän summaa.

Mutta enemmän kuin mitään edellä kerrottua, kirja on täynnä innostamista ja rohkaisua sekä arvonantoa erilaisille yksilöllisille ratkaisuille. Elämän ei kuulu vanhuuden iässä olla suorittamista. Vappu Taipaleen tekstistä kumpuaa tasa-arvon sisäistänyt ihmiskunnioitus, ymmärrys, myötäelämisenkyky ja inhimillinen lämpö. Itselleni koskettavin kertomus löytyi kirjan loppuosasta, missä Taipale kertoo elegantilla tavalla pitkälle yli 90-vuotiaan, vuoteeseen sidotun vakavasti sairaan äitinsä kahden vuoden mittaisesta omaishoitajuudesta omassa kodissaan ja lopulta äitinsä saattohoidosta.

Vanha ja vireä on viisas ja sydämellä kirjoitettu kirja ja se tuntuu kattavan kaiken vanhenemiseen liittyvän inhimillisen, ehkä vanhusten lemmikkieläimien merkitystä lukuun ottamatta. Ainakaan kissoista ja muista lemmikeistä ei tarttunut mitään muistiini. Virkistyskirjan esittely on helppo päättää kirjan omaan lopputiivistykseen:

Ikä antaa ymmärtää./ Ikä lisää huumorintajua./ Ikä antaa anteeksi./ Ikä tuo suhteellisuutta elämään./ Ikä antaa perspektiiviä./ Ikä huomaa ilon aiheet läheltä./ Ikä luo sallivuutta./ Ikä antaa pilkettä silmään./ Ikä tuo viisautta.

Vappu Taipale: Vanha ja vireä. Virkistyskirja naisille. Into Kustannus 2017, 362 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

 

Mitä tapahtuu todella? -kokoelma tuli luetuksi lukuisia kertoja, uudelleen ja uudelleen, sillä oli ilo ja kunnia päästä osallistumaan YLEn Kirjojen Suomi -blogiprojektiin.

Vuosi 1962.  Idän ja lännen välinen kylmä sota eskaloituu Kuuban kriisiksi ja maailma ajautuu ydinsodan partaalle. Koko pohjoinen pallonpuolisko on jakautunut kahtia. Jokaisen kuului valita puolensa.

Myös Suomi jakautui. Urho Kekkosen uudelleenvalinnan estämiseksi oli perustettu Honka-liitto, ei niinkään Olavi Hongan puolesta vaan Kekkosta vastaan. Nuori runoilija Pentti Saarikoski liittyi Kekkosen kannattajiin ja pysyi sellaisena kuolemaansa saakka. Kekkosesta tuli oman isänsä kieltäjälle isähahmo.

Berliinin muuri oli noussut edellisenä syksynä 40 000 itäsaksalaisen sotilaan työkomennuksena. ”Muureja on vahvistettava, jotta ne sortuisivat”, kirjoittaa marxilaisen kääntymyksen kokenut Pentti Saarikoski viidennessä runokokoelmassaan Mitä tapahtuu todella? (1962). Muuri muistuttaa olemassaolostaan myös yhdessä kokoelman ajankohtaisrunoista.

”eduskunta oli hajotettu/ aamulehdissä oli kuvia/ joissa huoli kuvastuu presidentti/ Kekkosen kasvoista/ ja Suomi näkyy kartalla/ tummempana kohtana/ niin kuin rikkimennyt silmä//
minä kuuntelin radiota ja ajattelin/ yhtä aamua kesällä/ minä kävelin jonkun puiston läpi/ oli hyvin aikaista/ minä olin matkalla kotiin/ valvonut koko yön/ katsoin pensaita ja aurinko nousi/ minä tein runoa/ pienet vihreät tykit vartioivat aamunkoittoa/ kaduilla ei ollut vielä ihmisiä/ Berliinin tilanteesta/ oikeistoa varten poistetaan käytöstä nämä verbit/ heidän juoksuhaudoissaan on vettä//
mitä tapahtuu todella?/ ilma oli sinä aamuna lämmin/ niin kuin olisi ollut isossa huoneessa ja katsellut ulos”

Seuraavassa kokoelmassaan Kuljen missä kuljen (1964) Saarikoski myöntää: ”En tiedä mitä tapahtuu todella.”

Marxilaiseksi luonnehditun kokoelman Mitä tapahtuu todella? sanottiin antavan vauhtia lyriikan kauan odotetulle uudistumiselle. Saarikoski oli haastanut modernismin. 42 runoa sisältänyt runoteos sai lähes kaikilta kriitikoilta loistavat arviot. Kokoelmaa kiitettiin runoilijan siihenastisista parhaaksi ja se myös meni liukkaasti kaupaksi.

Runoilija sai kokoelmastaan myös valtionpalkinnon. Hän oli tuolloin 26-vuotias.

Missä kirjat ovat nyt? Uusia painoksia ei oteta eikä kukaan muista runoja ulkoa?  Yksi selitys on collage-tekniikassa, jota Saarikoski on kuvannut osaltaan näin:
”Jokainen päivä tuotti jonkin lauseen, se oli bussissa tai kahvilassa kuulemani repliikki, sitaatti sanomalehdestä tai jostain kirjasta, mieleen muistuma tai havainto. Kirjoitin paperille muutaman sanan, jotka irrotettuina alkuperäisestä yhteydestään muuttuivat minun sanoikseni, minä olin ottanut ne kiinni, pannut paperille.”

Lauseiden takana tuntuu myös siis lymyilevän kasvoton kollektiivi, ja arkisista asioista muodostuva kokonaisuus vaikuttaa syntyneen osin intuition ja rytmin, kenties myös sattuman ja runoilijan oikun luomuksena.  Ajatussirpaleiden kautta syntyy kuitenkin mosaiikkimainen kuva siitä, mitä todella tapahtui. Mutta siinä ajankuvassa on enemmän aukkoja kuin mosaiikinpaloja.

Rytmissä ja rivien jaossa Saarikoskea luotsasi vielä tässä kokoelmassa Otavan vaativa Tuomas Anhava.

Saarikoski siis lainasi milloin mistäkin. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden lainaa (”laki mua ennen ollut…”) löytyy runosta, joka kertoo SS-upseeri Adolf Eichmania vastaan käydystä oikeudenkäynnistä − ja kertoo se paljon muustakin. Eichmann hirtettiin kokoelman ilmestymisvuonna.

”joka puolella käsiään levitteleviä eichmanneja/ luodinkestävissä lasikopeissa/ kansalaissodan rakentajia/ työn antajia/ maan viljelijöitä/ yksityisyrittäjiä/ ja niitä jotka kyllä yrittävät parhaansa/ rotareja leijonia sammakoita ja saukkosia//
Roomaa ei rakennettu yhdessä yössä/ laki mua ennen ollut myös jälkeheni jää//
minä kävelen vieraassa kaupungissa/ kengännauhat ja housunnapit auki/ satamassa on laivoja/ kapakassa kaikkien aikojen meteli//
talvipäivä ja kitara”

Saarikosken ”porvarien viimeiseksi keksinnöksi” luonnehtimien sosiaalidemokraattien Väinöt, Tanner ja Leskinen, ovat runokokoelman ilmestymisaikana Saarikosken irvailun kohteina, sen sijaan Nikita Hrushtshev kelpaa tuossa vaiheessa vielä marxilaiseksi ideologiksi Saarikosken uudeksi raamatukseen omaksuman Otto Ville Kuusisen oppikirjan Marxismen-leninismens grunder vakuuttamana.

hyvä yhteiskunta on sellainen/ jossa ihmisille ei tule mieleenkään/ esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan/ on mahdotonta täyttää//
ikkunalauta menee kaarelle  patterin päältä/ kirjat kerää pölyä/ jääkaapissa on pommi/ männynoksat liikkuu//
minun alkaa käydä sääliksi/ Tanner ja Leskinen/ Tanner on jo vanha mies/ ja Leskinen vielä niin nuori//
laillisen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen/ on laiton teko/ vaikka koko maailma muuttuisi/ Suomi säilyttää perinteellisen/ banaaninkuoret mustuu nurkkaan/ kuka keksisi Hrushtsheville paremmat ikkunat//
kun linnun sisällä on valo se lentää/ metsän päällä/ haikara satua/ lattialla on vääntynyt metallikirjain.

Minulle valoisa lintu tarkoittaa satelliittia. ”Vaikka maailma muuttuisi”-lauseella Saarikoski viittaa Kekkosen kuuluisaan tokaisuun Hrushtsheville. Sen mukaan vaikka koko muu maailma muuttuisi kommunistiseksi, Suomi ei muutu, jos kansan ei sitä tahdo.

Tunnustan, että suurin osa kokoelman runoista jäi minulta lukuistenkin lukemisten jälkeen avautumatta tai uskoin ymmärtäväni runoista vain osia. En liioin osannut lukea niitä marxilaisiksi, en löytänyt niiden dialektiikkaa enkä uskoa maailman materialistiseen perustaan.

Yhteiskunnallisia ja poliittisia sisältöjä niistä kyllä löytyy, kuten kokoelman omaelämänkerrallisessa aloitusrunossa, jonka Saarikoski alkaa omalla syntymällään 1937 Karjalan kannaksella: ”tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotaa/ kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon/”. Runossa hän, kommunisti, julistautuu uuden ajan airueksi: ”minä elän tulevia aikoja/ luen huomisen sanomalehtiä/ tuen Hrushtshevia kannan pöllöä huoneesta toiseen/ etsin oikeaa paikkaa tälle, Tämä alkoi”.

Yksi ani harvoista rakkaus-luonto -runoista loppuu metkasti tulkittuun poliittiseen kannanottoon. Siihen runoilija myös päättää kokoelmansa:

”ilma on kaunis/ naisella kultaiset silmät/ ja tuuli joka ennustaa ihmiskunnaalle kevättä//
luomien alla on viileä paikka/ tuuli puhaltaa kultaisen/ verkkokalvon läpi//
omenat kasvavat suuriksi/ lapset heittelevät omenoita puun läpi/ syyskuun jälkeen tulee toukokuu toisen kerran tänä vuonna”

Viimeisen rivin on katsottu viittaavan Neuvostoliiton lokakuun vallankumousjuhlaan tai elämän kevääseen kommunistisessa tulevaisuudessa.  Saarikosken runo ilmestyi pari kertaa myöhemmin, jolloin kommunismin kuorrutus oli karissut runoilijan yltä. Kokoelmassa Tanssilattia vuorella (1977) ”syyskuun jälkeen tulee lokakuu” ja postuumissa kokoelmassa Tähänastiset runot (1984) ”toukokuun jälkeen tulee syyskuu”.

Runokokoelman lisäksi luin Pekka Tarkan Saarikoski-elämänkerrat, yhteensä 1300 sivua. Ja tein löytöjä!

Mitä tapahtuu todella? runoteoksen aikoihin ja sen myötä Pentti Saarikoski nousi SKP:n Tähdeksi ja nuorison innostajaksi. Hänen jyrkkä uskonsa pian koittavaan kommunismin maailmanlaajuiseen voittoon, Neuvostoliiton erehtymättömyyteen (Saarikosken mielestä Neuvostoliitosta ei edes yksityisesti saanut ajatella muuta kuin mitä se halusi), taiteessa sosialistiseen realismiin ja jopa juoppoudesta kapitalismin vaikeasti poisjuurrutettavana jäänteenä alkoi kuitenkin pian väljähtyä.

Kommunististen 1950-luvun kulttuuriaristokraattien mielestä Saarikoskea saattoi poliittisesti pitää lähinnä vain kokemattomana lapsena. Elämänkerran kirjoittajan Pekka Tarkan mukaan heidän oli mahdotonta hyväksyä sitä flirttiä, jota Saarikoski, yhtä aikaa innokas käännynnäinen ja ovela opportunisti, harrasti kommunistien kanssa. Sitä kuvaa myös muuan kulttuuritarina runokokoelman ilmestymisvuodelta:

Yhdessä kosteassa illanvietossa kommunisti Mauri Ryömän ja kirjailija Elvi Sinervon pojan Ilkka Ryömän kodissa Saarikoski sammui, nukahti peittonaan kolarissa kuolleen Mauri Ryömän verinen takki ja yrjösi siihen. Läsnä ollut Jarno Pennanen huomautti kuivasti toisen antaneen työväenliikkeelle verensä, toinen oksennuksensa.

Lopetan runojen siteerauksen Mitä tapahtuu todella? –kokoelman tunnetuimpaan ja kauneimpaan runoon, joka poikkeaa selvästi kirjan muusta sisällöstä. Saarikoski omisti sen yhdelle lukuisten rakastumistensa kohteista, Mirja Heickellille.

minä rakastan sinua/ niin kuin vierasta maata/ kalliota ja siltaa/ niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta/ minä kävelen sinua kohti maailmassa/ ilmakehän alla/ kahden valon välistä/ minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Kategoria(t): Runoteos | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä

Eino Leino, ”kaksoisleuan alla väikkyi aistillisen suun leveä ja rauhallinen hymy. Pieni nenännipukka ja valtavan kaartuvan otsan alla kaksi eloisaa, tavattoman viisasta silmää”, kuvaili sisällissodan aikainen asuinkaveri Felix Nylund.

Kirjamies Panu Rajala on osoittautunut omistautuvaksi ja tuotteliaaksi elämäkerturiksi myös jätettyään taakseen akateemisen työuransa. Hän on urakoinut tulkitsevalla otteella talteen Suomen 1900-luvun kirjallisuudenhistoriaa mittavina elämäkertoina. Kirjamiehen kiinnostus on kohdentunut harkiten ja valikoiden luovan kirjallisuutemme ikoneihin. Mansikoiden poimintaako? Siitä vaan: muiltakaan eivät ole kiellettyjä! Rajala on kirjoittanut elämäkerrat Juhani Ahosta,  J.H. Erkosta, F.E. Sillanpäästä, Olavi Paavolaisesta, Aila Meriluodosta, Veikko Huovisesta ja Mika Waltarista sekä romaanimuodossa Into K. Inhasta – ainakin heistä.

Ja nyt sitten valmistui elämäkerta Eino Leinosta, Virvatuli, Eino Leinon elämä. Siinä Eino Leinon (1878–1926) elämä on kuvattu liki 600 sivun mitassa ja kiteytetty kannessa yhteen leinomaiseen sanaan.

Virvatulta on jo kiitetty parhaimmaksi Eino Leinosta kuunaan kirjoitetuksi. Ensimmäinen painos myytiin nopsasti loppuun, vaikkei olla edes joulumarkkinoilla.

Onerva Lehtisestä tuli Eino Leinon elämänmittainen rakas kumppani ja ymmärtäjä.

On Leinosta kirjoitettu ja Leinoa tutkittu paljonkin. Rajala nostaa muiden yläpuolelle Leinon aikalaisen ja tälle läheisen L. Onervan sekä ”kiistatta parhaana” tohtori Aarne M. Peltosen tutkimukset 1970-luvulla. Peltonen jäljitti Rajalan mukaan ”runoilijan lähteille johtavat mutkaiset polut”, mutta sai palkakseen ”ymmärtämätöntä akateemista vähättelyä”. Virvatulessa Peltonen saa komean hyvityksen. Myös Maria-Liisa Nevala saa väitöskirjoineen huomion. Muut merkittävimmät tulkit pääsevät leipätekstin taa lähdeluetteloon.

Viimeistään päästyäni Virvatulessa vuonna 1917 ilmestyneeseen mystilliseen trilogiaan Alla kasvon Kaikkivallan – Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäköä olin vakuuttunut siitä, että kirjamies Rajala ei tyydy vain valitsemaan ja kokoamaan kirjaansa oleellisinta runsaista aiemmista Leino-tutkimuksista ja aikalaiskritiikeistä, vaan jättää teokseensa myös oman tulkitsijanjälkensä.

Nuori Eino Leino 20-vuotiaana vuonna 1898, jolloin häneltä oli ilmestynyt neljä runokirjaa. Hannu Mäkelän kirjan Eino Leino kuvitusta.

Kirjan päätösluvussa Rajala kertookin nostaneensa tietoisesti näkyville Leinon vähemmän tunnettua tuotantoa ja selvittäneensä Leinon elämänvaiheita entisiä kuvauksia yksityiskohtaisemmin. Niin ensimmäisen elämäkerran kirjoittanut L. Onerva kuin muut tutkijat olivat Rajalan mukaan ohittaneet vaivautuneenoloisesti Leinon teosofista kautta ja 1910-luvun uskonnollisuutta heijastelevan trilogian Alla kasvon Kaikkivallan. Rajala otti haasteen ja ryhtyi sen tulkiksi.

Hän kirjoittaa tästä Danten Jumalaisesta näytelmästä mallia saaneesta teoksesta ja etenkin edellisenä vuonna ilmestyneestä Helkavirsien toisesta osasta Leinon ”rujona omakuvana”. Danten suurteoksen suomennos lukeutuu puolestaan Eino Leinon elämäntyön massiivisiin saavutuksiin, olkoonkin että kielen vanhentumisen seurauksena runoilija Elina Vaara suomensi Jumalaisen näytelmän uudelleen puoli vuosisataa myöhemmin.

Elämänvaiheiden hämärään jääneitä katveita

”Leino tuli kotosalle tavallisesti aamuyöstä ja painui suoraa päätä kirjoituspöytänsä ääreen. Silloin häntä ei saanut häiritä”, kertoi muuan Freya Schoultzin vuokralainen. Hannu Mäkelän Eino Leino -kirjan kuvitusta.

Kun Panu Rajala kertoo avanneensa näkyville Leinon elämänvaiheista vähälle huomiolle jäänyttä, uskon hänen tarkoittavan sillä muiden muassa Leinon kiihkeää saksamielisyyttä ja vitivalkoista isänmaallisuutta sisällissodan traagisissa vaiheissa. Tuolloin Leino lymyili henkeään peläten Helsingissä yhdessä kuvanveistäjä Felix Nylundin kanssa. Leinolta ei hellinnyt myötätuntoa kapinaan nousseita kohtaan, ei pitkiin aikoihin senkään jälkeen, kun valkoisia kannattanut Juhani Aho oli seurannut kauhulla vankien kuljetusta Suomenlinnaan ja Sillanpään Hurskas kurjuus oli ilmestynyt 1919.

Luin melkoista ironiaa Rajalan kuvauksessa, jossa Eino Leino ilmoittaa Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden toimitussihteerille elokuussa 1921 runostaan punavankien puolesta ja vaatii sen julkaisemista saman päivän lehdessä. Lähetti pantiin noutamaan runoa, vaikkei sellaista vielä ollut. Leino sai lopulta aikaiseksi miedot neljä riviä, jotka ladottiin ylihuomisen lehteen – näyttävästi kylläkin.

Tasavaltalaisesta nuorsuomalaisesta tuli kuningasmielinen. Saksalaisen kuninkaan saamisen perusteeksi Leino sanoi kansan eheyttämisen ja yhtenäisyyden palauttamisen. Onerva on kuvannut Leinon suhdetta Helsingin miehittäneisiin saksalaisiin palvovaksi.
”Urhot uljaat, kenttäharmaat/ muille yrmyt, meille armaat”, Leino runoili saksalaisista vapauttajista.

Sisällissodan jälkeen Leinosta tuli erisortin lahtarijoukkojen [sanavalinta bloggarin] juhlarunoilija, joka kirjoitti Rajalan ilmaisuin ”huohottavaan tahtiin” valkoisten joukkojen voitonrunoja. Hurmeisimmat niistä Otava perkasi pois jopa Kootuista teoksista (1926–1930) siistien näin suuresta runoilijasta jälkipolville jäävää kuvaa.

Tarkennettuna elämäkertana pidin myös Rajalan kuvausta Leinon ja Aino Kallaksen rakkaudesta. Sattuman kujeilusta tästä rakkaustarinasta ilmestyi samanaikaisesti kaksi varsin toisiaan muistuttavaa versiota, kun Silja Vuorikurun Aino Kallaksen elämäkerta ilmestyi vain jokunen viikko Rajalan Virvatulen jälkeen. Väkisinkin lukija mietti, olisiko Rajalan kirjoittama kuvaus muuttunut, jos hänellä olisi ollut käytettävissään Vuorikurun teos. Ehkä joltain osin oli, mutta ei lähteisiin pääsyn mitassa.

Räikeää ristiriitaa on turha hakea. Tulkinnalliset erot ovat tuttavuuden suhteeksi muuttumisen ja suhteen loppumisen ajoittamisissa. Kun Vuorikuru katsoo suhteen päättyneeksi Eino Leinon yllättävään avioliittoon mieleltään järkkyneen Hanna Laitisen kanssa, Rajala päättää suhteen Ainon lähettämään jäähyväiskirjeeseen. Ajoitushan voi olla sama. Isoin tulkintaero on siinä, etenikö suhde fyysiseksi, Leinon varastamaa suudelmaa pidemmälle. Rajalan mielestä ei. Vuorikuru pitää vakavampaa kanssakäymistä mahdollisena, vaikkei toteen näytettynä. Vähämerkityksellisiä eroja siis!

Mutta keskinäinen rakkaus oli todellinen. Sen realisoitumiselle ei ollut tilaa, ehkei rohkeuttakaan. Aino Kallaksen päiväkirjamerkintä ”Tein sinusta runoilijan” heidän suhdettaan heijastelleen Juhanna herttuan ja Catarina Jagellonican lauluja  –runoelman ilmestyttyä maistuu kovin itsekeskeiseltä. Yli 40-vuotias runoilija Leino oli julkaissut jo yli kahden vuosikymmenen ajan, tehnyt mittavan elämänuran ja suuret saavutukset olivat ilmestyneet ennen tätä Aino Kallaksen persoonallaan ravitsemaa runoelmaa – Helkavirret, Simo Hurtta ja Dante-suomennos niistä komeimpina.

Tuon ajan kohuttu suhde heijastui kuitenkin moniin niin Eino Leinon kuin Aino Kallaksenkin teoksiin.

Rintamasodassa ”liehuvan liekinvarren” kanssa

Seikkaperäisen ja lukijaa viihdyttävän tapahtumainkulun Rajala kertoo myös siitä kirjallisuuspoliittisesta sodasta, jonka vastapuoliksi kehkeytyivät Eino Leino ja Maila Talvio, aikansa suomettarelainen hienostorouva ja ”ylikierroksilla käynyt valtadaami”, jota ainakin aluksi Onerva luonnehti Helsingin lupaavimmaksi kirjailijaksi: ”nuori, viehättävä, impulsiivinen, kauneutta ja kauneuden palvojia ihannoiva”.

Kirjallisuussota kertoo ajasta, jolloin hienotunteisuudella oli eri kriteerit kuin nyt. Perusrintamalinja kulki perustuslaillisten ja suomettarelaisten välissä. Ajan helsinkiläislehdistö noudatteli samaa jakoa, ja Leinon tapauksessa linjat ulottuivat henkilöityneinä kirjallisuuteen ja teatteripolitiikkaan.

Freya Schoultz, Eino Leinon ensimmäinen puoliso, oli Helsingin seurapiirikaunotar.

Maila Talvio oli aluksi sulkenut suojelukseensa nuoren ja lahjakkaan runoilijanalun, Rajalan mukaan myös eroottisin tarkoitusperin, mutta boheemisti käyttäytyvän Leinon avioduttua ruotsinkielisen Freya Schoultzin kanssa hän sai fennomaani-Mailasta, ”liehuvasta liekinvarresta”, kritisoijansa ja monien käänteiden jälkeen pysyvän verivihollisensa. Syitä oli toki monia muitakin.

Rajala kuvaa, miten vuonna 1897 perustetussa Kirjailijaliitossa juoniteltiin apurahoista ja palkinnoista omille ehdokkaille puoluekannan mukaan. Leinon ja Talvion sanasota lienee alkanut näissä yhteyksissä. Talvio erosi Kirjailijaliitosta 1909 ja kääntyi sen jälkeen avoimesti Leinoa vastaan. Apulaisikseen hän sai Kyösti Wilkunan, Eino Kaliman ja Runoja-kokoelmallaan (1906) debytoineen nuoren V.A. Koskenniemen, suomalaisen runouden nousevan toivon. Luotiin keinotekoinen vastapari Leino – Koskenniemi.

Leino vastasi kirjoittamalla myrkyllisen satiirinäytelmän Maan parhaat (1911), johon hän sijoitti tunnistettavaksi maalitaulukseen Maila Talvion ja tämän holhokin Koskenniemen. Näytelmän tie teatteriesitykseksi, sen saama lehdistökritiikki jyrkentyneine rintamalinjoineen sekä Talvion vastauksineen ovat elämäkerran herkullista, ehkä kulttuurijuorutasoista luettavaa. Mentiin henkilöön eikä hienotunteisuutta tunnettu.

Kirjallisuuden huomionosoituksista todella taisteltiin. Ne punnitsivat poliittisten ryhmien henkisen ominaispainon. Arvosteluja luettiin kuin kunnianosoituksia tai sodanjulistuksia”, Rajala kirjoittaa.
Valtionpalkinnoissa suomettarelainen falangi sai aluksi voittoja, mutta jäi pian tappiolle. Palkintoja saivat useamman kerran Eino Leino ja paheelliseksi leimattu L. Onerva.

Renessanssiruhtinas

Leino toisen vaimonsa Aino Kajanuksen kanssa Esplanadilla lähellä kantaravintolaansa Catania ja tulevaa muistomerkkiään. Hannu Mäkelän kirjan kuvitusta.

Panu Rajala on Virvatulta kootessaan tunnistanut stereotyyppisen Leino-kuvan. Siitä on mahdoton ja turhaakin päästä irti, mutta ihmiskuvaa voi avartaa ja syventää. Siinä Rajala on tukeutunut usein aikalaisiin, kuten L. Onervaan ja runoilijaan itseensä.

Vahvistuu kuva alkoholisoituneesta työnarkomaanista, jolta tuotteliaimpina vuosina syntyi ällistyttävä määrä julkaistua tuotantoa, runokirjoja, romaaneita, näytelmiä ja käännöksiä. Oma lukunsa ovat taajaan kirjoitetut lehtipakinat ja teatterikritiikki. Tuntuu myös siltä, että mitä enemmän säpäleillä Leino oli fyysisesti ja mitä pahemmin hallinnasta irrallaan hänen elämänsä, sitä enemmän hän tahkosi.

”Leinoa on puolusteltu sillä että hänen oli pakko kirjoittaa täyttä höyryä voidakseen maksaa kalliin asunnon ja pitääkseen yllä vaimolleen kelpaavaa elintasoa. Hän olisi kirjoittanut joka tapauksessa, paljon ja liikaa. Hän ei voinut pysytellä poissa mustepullon ääreltä. Jos taukoa tuli, se oli täytettävä viinillä. Kiihkeimmillään Leino joi mustetta ja kirjoitti viiniä. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut olemassa tavallista arkista oleskelua. Šakki ja kirjat olivat hänen intohimonsa, ei niinkään rakastelu. Kun vaimo ja tytär oli hankittu, ne saattoi jättää oman onnensa ohjaukseen. Siellä hän uskoi niiden hyvin säilyvän ja olevan tarvittavissa esiin otettavissa”, Rajala kirjoittaa ensimmäisestä avioliitosta Helsingin ”kauneimman naisen”, Freya Schoultzin kanssa.

Leinon tytär Eya Helka Leino muutti äitinsä kanssa Pariisiin avioeron jälkeen ja työskenteli siellä kirjeenvaihtajana ja kielenkääntäjänä. Isänsä hän näki viimeisen kerran 16-vuotiaana. Hannu Mäkelän Eino Leino -teoksen kuvitusta.

Tyttäreensä Eya Helkaan hänellä oli tuskin kosketusta. Toisesta avioliitosta Robert Kajanuksen kauniin tyttären, harpputaiteilija Aino Kajanuksen kanssa tuli vielä lyhytikäisempi.

Rajala pitää Leinoa kirjerakastajana, kaikissa tärkeissä naissuhteissaan. Muuhun hän sittenkään ei tainnut kyetä, ei ainakaan pidemmäksi aikaa.

”…Leino ottaa kernaasti hoivaavan käden, niin vaikea holhokki kuin hän välillä onkin itsevaltaisessa vapaudentunnossaan ja piittaamattomuudessaan säännöstellyn elämän laeista”, kuului Aino-vaimon kokemus.
Ja holhoavia käsiä hän löysi aina. Yksi heistä, Leinon elämän ehtoopuolella, oli virolaisen runoilijan Gustav Suitsin vaimo Aino Thauvón-Suits. Myös Hella Wuolijoki sopii tulla mainituksi, vaikka välit poliittisista syistä kiristyivät.

”Einolla oli aina auttajia ja satumainen onni matkassa”, todetaan jo Leinon elämän alkutaipaleelta.

Mutta annetaan ääni L. Onervaa lainaavalle Panu Rajalalle:

Suurin vetovoima oli hänen ”omaperäinen, rikas persoonallisuutensa, hänen mieliä kiehtova keskustelutaitonsa, hänen inhimillinen ja hupaisa seurustelutapansa”, sanoo Onerva, vaikka ei aina ihaillut tätä Leinon anteliasta, kaikkialle suuntautuvaa, koko ystäväpiiriä syleilevää renessanssihahmoa. Jälkeenpäin, Leinon kuoltua, ja hänen elämäkertaansa kirjoittaessaan Onerva lämpeni uudelleen muistaessaan runoilijan valloittavaa olemusta, josta haihtuivat aikojen päästä luhistuvan ja rasittavan elämänleikin rappeuttavat vaikutukset.

Leino viihtyi huomion keskipisteenä. Hän oli vapauttaan vaaliva boheemi, joka tunnistettiin persoonallisesta pukeutumisestaan. Hän oli laaja-alaisesti sivistynyt mies, aikansa renessanssiruhtinas. Mutta hän oli myös aikakautensa mies. Leino tunsi tuskallisen hyvin itsensä ja oli tietoinen heikkouksistaan. Siitä kertoo myös kansallisomaisuudeksi tullut runo Lapin kesä.

Kirjaton, karjaton mies

Eino Leino kolmannen avioliittonsa aikoihin vuonna 1922. Hanna-vaimo ei usein uskaltanut syödä, koska pelkäsi ruokaansa pannun myrkkyä. Leino pystyi vain huolehtimaan itsestään. Kuva Hannu Mäkelän kirjasta Eino Leino. Elämä ja runo.

Šakki ja kirjat. Eino Leinon lukeneisuus oli valtava. Hän oli syntyisin sivistyskodista, missä arvostettiin tietoa ja kouluttautumista. Hän hallitsi useita kieliä. Virvatuli luonnehtii häntä kielineroksi. Mutta lukuisissa asuntojen vaihdoissa kirjat eivät tuntuneen seuraavan mukana. Leino oli omien sanojensakin mukaan kirjaton, karjaton mies. Omaisuus melkein mahtui yhteen vanerilaukkuun.

Hänen muistinsa ja tiedon tallennuskykynsä oli huikea. Hän ei välttämättä tarvinnut kirjastoaan ensikäytön jälkeen, sillä se kulki mukana aivoissa, valtavana arkistona.

Vaikka Leinosta pahimmissa tuoksinoissa löytyi myös strindbergiläinen piirre heittäytyä ilkeäksi ja haavoittavaksi, perustaltaan hänestä piirtyy kuva romanttisena ja hyväntahtoisena rauhanmiehenä.  Päätyö Helkavirret oikeuttaa nostamaan hänen suureksi teemakseen yli-ihmisyyden ja kunnianhimon tuhoon suistavan voiman. Mutta en tullut vakuuttuneeksi Leinon nuorsuomalaisesta aktiivikaudestaan huolimatta hänen omistautuvasta kansanvaltaisuudestaan. Aikalaistodisteiden mukaan Leino ei ainakaan ymmärtänyt kansaa eikä kyennyt keskustelemaan kansanmiesten kanssa. Itsenäisyysmielisyys taisi kytkeytyä ajan hengen mukaan venäläisvastaisuudeksi.

Arvoista ylimmäksi nousee kuitenkin vapaus.

Lukijaystävällinen jaksottelu

Panu Rajala etenee Virvatulessa elämäkerran logiikalla, mutta hän on lukijaystävällisesti palostellut asiat lyhkäisiin runsaan kymmensivuisiin lukuihin. Kokonaisuus on hyvin kasassa. Kuvitus palvelee fiksusti ripoteltuna kulloinkin aiheena olevaa asiaa. Mutta ensivaikutelmani kuvien laadusta oli niin suttuinen – uskon sen johtuvan kirjan sinänsä tukevasta mutta kovin huokoisesta paperilaadusta – että rohkenen käyttää tämän jutun yhteydessä myös Hannu Mäkelän teoksen Eino Leino, elämä ja runo kuvia, kuvauksen kohteena oleva mies ja kustantaja kun ovat samat.

Tämän toteutan vielä: Selaan Virvatulen läpi etsien sieltä kaikki kirjassa mainitut Eino Leinon asuinpaikat Helsingissä ja merkitsen ne jollekin pääkaupungin kartalle. Miltä kartta näyttäisi? Siitä saisin oivallisen kulttuurikierroksen, vaikkei seinistä mitään muistolaattoja löydykään. Viimeinen piste kartalla on tietenkin Hietaniemen Kulttuurikukkulalla, tutussa paikassa. Omistamassani brittiläisessä kirjallisuuden hakuteoksessa on merkitty kartoille lukuisten maailman nimekkäiden kirjailijoiden teosten tapahtumapaikat. Siis kartat siitä, miltä näyttää esimerkiksi Dostojevskin Pietari tai Virginia Wulffin Lontoo. Leinon tuotannosta sellaista ei synny, mutta asuinpaikoista kyllä. Siispä kulttuurikierrokselle kartan kanssa!

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY 2017, lähteineen ja hakemistoineen 597 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Melkein tosi tarina on liukkaasti etenevää viihdettä, selvittämättömyyttä niin rakkaudessa kuin rikoksessakin.

Ruotsalaisen äidinkielen opettajan ja psykologin Mattias Edvardssonin (s. 1977) romaani Melkein tosi tarina on sangen näppärä kirjallinen viihdetuote. Se roikkuu löysästi dekkarigenressä olematta sitä kuitenkaan. Romaani kertoo pikemminkin ihmissuhderiippuvuuksien pelottavasta voimasta sekä luovasta kirjoittamisesta. Mutta on se myös rikosromaani.

Päälle kolmekymppinen tukholmalainen toimittaja Zacharias Levin on saanut potkut – ei huonommuuttaan, vaan siksi että sanomalehdillä menee kehnosti tilauskannan painuessa alas. Toimittajia irtisanotaan laumoittain. Vuosia sitten Zachariaksesta piti tulla kirjailija. Sitä varten hänen onnistui päästä Lundin yliopiston yhteydessä pidettävälle kirjoittajakurssille.

Kurssille valittiin vain valiot, kultiksi kohonneen ja nerona pidetyn postmodernistisen runoilijan Li Karpen ohjaukseen. Li oli tyylikäs ja kaunis, opettajana raaka ja vaativa. Heitä oli monta kirjailijanurasta unelmoijaa, kuten kurssin alussa keskenään ystävystyneet ja muista erottautuneet Adrian, Betty, Fredrik ja Zacharias (Zack). Kenestäkään heistä ei tullut kirjailijaa. Vain Fredrik Niemi loi työuraa pienessä kustantamossa.

Kuinka olisikaan? Laatukirjallisuuden jumalallinen rima nostetaan korkeuksiin:
”Kirjailisuus on kykyä nähdä asioita, joita muut eivät huomaa, ja kykyä pukea ne kauniiksi sanoiksi.”
”Ja todellakin: kirjailijalla ja kirjailijalla on eroa. Meidän kulutusyhteiskunnassamme, jossa kirjasta on tullut kauppatavaraa, voi kuka tahansa esiintyä kirjailijana kirjallisesta laadusta riippumatta. Saattaa olla, että laadusta on vain haittaa menestyksekkäälle uralle.”

Vaikka kirjassa ratkotaan kauan sitten tapahtunutta murhaa tai tappoa, minulle Edvardssonin kenties omasta kirjallisuuskoulutuksesta nappaamat helmet olivat kirjan upeaa antia. Nuorten luulot itsestään ovat suuruudenhullut.
Tässä harjoitusrunon laatijana on kirjan kertoja, Zacharias:

Viljelin salamyhkäisiä vertauskuvia, sanaleikkejä joita oli mahdoton ymmärtää mutta jotka tuntuivat munaskuissa. Jokaisen sanan täytyi polttaa. Yhteensopivuus ja semiotiikka saivat väistyä syrjään. Luin itsekseni ääneen, rummutin kädellä rytmikkäästi pöytään ja hioin syntaksia pienintä piirtoa myöten. Pahimpina aikoina potkin seinää niin, että Betty ja Adrian syöksyivät luokseni siinä luulossa, että olin kypsä hullujenhuoneelle. Ja parhaimmillaan taas sain kirjoittamisesta puhtaasti seksuaalista nautintoa. Nousin keskellä yötä sohvalle seisomaan pelkissä kalsareissa ja lausuin omia sanojani mielipuolen kiihkolla. Tiedossa oli vähintään August-palkintoehdokkuus ja konjakkitarjoilu Sture allénilla. Olin siitä vuorenvarma.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Zachariaksen asiat ovat pielessä. Rakastettu Caisa hylkäsi ja työttömänä palkan loputtua Zack ei selviä vuokrasta eikä ruokakauppalaskustaan. Hän palaa äidin hoteisiin nuoruutensa Lundiin haaveena kirjoittaa kirja ja tulla sillä kuuluisaksi ja rikkaaksi. Stieg Larsson -syndrooma siis. Se arvatenkin muhii monella ruotsalaisella dekkaristilla.

Aiheekseen Jack ottaa vuosientakaisen kirjoittajakurssin ja sen päättymisen heidän kaikkien osalta perin dramaattisesti ryhmän hajoamiseen ja Adrianin tuomitsemiseen vankilaan kuuluisan ruotsalaisen kirjailijan Leo Starkin murhasta. Mutta mitä tapahtui sinä kohtalokkaana yönä Ruotsin palvotun kirjailijakuuluisuuden Starkin hulppeassa kodissa? Starkin uskottiin kuolleen, vaikka hänen ruumiinsa katosi jäljettömiin.  Zack on varma, että syytön ihminen istui vankilassa. Hän selvittäisi mysteerin ja kirjoittaisi aiheesta kirjan. Nimikin on valmiina: Syytön murhaaja.

Aivan kuin kohtalon oikusta Leo Starkin ruumis löytyy jätesäkkiin mädäntyneenä metsästä. Joku oli kaivanut ruumiin ylös helposti huomattavaksi. Tutkimukset ja kuulustelut käynnistyvät uudelleen. Zackin kirjahanke on yhtäkkiä mitä ajankohtaisin, mutta kirjoittaja kuuluu DNAn vuoksi epäiltyihin.

Edvardsson juoksuttaa läpi romaaninsa ristikkäin Zackin selvitystyötä nykyajassa ja hänen romaaninsa tekstin edistymistä. Mysteerin selvittämiseksi Zackin on löydettävä vanhat kurssikaverinsa. Vankilan jälkeen Adrian on erakoitunut, samoin ulkonäöltään romahtanut Betty. Maa tuntuu nielleen jengiin kiinteästi nivoutuneen kurssin opettajan Li Karpen. Lahjakkuus on vaihtanut nimensä ja alansa ja eristäytynyt hänkin.

Melkein tosi tarina on liukkaasti etenevää viihdettä, jota lukee sypäkästi. Ylpeästä, omanarvontuntoisesta ja kuuluisuutensa vuoksi karismaattisena koetusta Leo Starkista rakentuu omalaatuinen kuva muusaa tarvitsevasta ja perversioon kallistelevasta kirjailijasta, joka muuttuu äkkipikaistuksissa vaarallisen aggressiiviseksi. Li Karpe oli hänelle hyvin likeinen ja Li on houkutellut oppilaansa Bettyn Starkin uudeksi muusaksi. Mitä Starkin kotona Bettyn siellä ollessa tapahtui? Kirja vihjaa ja jättää mielikuvitukselle liikkumatilaa.

Loppua kohti käy yhä ilmeisemmäksi, ettei Stark kirjoittanut menestyskirjojaan itse, ainakaan täysin. Olivatko siis Li ja Betty hänen haamukirjoittajiaan ja jos, miksi?

Jokainen kirjan keskushenkilöistä rakastaa epätoivoisella kiihkolla väärää kohdetta Anton Tsehovin näytelmien henkilöiden tavoin: Betty Adriania, Adrian palvomiseen asti Litä, Zack Bettyä. Kohtalokkaan yön tapahtumista tuntuu kaikille läsnä olleille muodostuneen erilainen käsitys. Ketä Adrian suojeli, kun hän jätti valittamatta murhatuomiostaan? Miksi Li haki myöhemmin Adrianille lähestymiskieltoa, he kaksi kun olivat loppuun saakka kiimaiset rakastavaiset? Miksi Betty meni kyseenalaistamatta ja suorastaan halukkaasti Leo Starkin luo, vaikka myöhemmin vaati katkerana Liltä selitystä siihen, miksi Li painosti muusan osaan juuri hänet. Biseksuaalin Lin peitetyn rakkauden kohde paljastuu Bettyksi. Vain Fredrik on ulkopuolinen havainnoija, mutta tapahtumien hämmentäjä hänkin.

Tottahan moni asia tarinassa sotii normaalia maalaisjärkeä vastaan. Henkilöt eivät käyttäydy loogisesti, saatikka viisaasti. Mutta fiktion tehtävänä onkin olla kirjallista unta, jonka jokainen rivi on annos morfiinia, kuten kirjoittajakurssilla hoksataan. Näitä luovan kirjoittamisen makupaloja Edvardsson on sirotellut pitkin matkaa ja niitä mielihyvää tuntien maiskuttelin.

”Se tunne, kun on kirjoittanut hyvää tekstiä. Tuntuu kuin sisälläni olisi paukkunut ilotulitus. Ja äkkiä kaikki oli sen arvoista: hiki, veri ja itsemurha-ajatukset, 32-vuotiaana ei vielä yksikään huume, seksiasento tai kumppani ollut vetänyt sille vertoja”, Zack tiivistää.

Entä tarinan henkilöt, joilta kurssi tuntuu vaativan kuvattuina paljon:

”Mikä tekee henkilöstä ainutlaatuisen, niin että lukija saadaan itkemään ja kärsimään hänen kanssaan, muuttamaan moraalinsa hänen vuokseen, kaipaamaan häntä viikkoja, kuukausia, jopa vuosia sen jälkeen, kun on laskenut kirjan käsistään?” kysyy Li.

Tarinan ikoneiksi kohoavat molemmat kirjailijat, Li ja Leo Stark. Miksi? Ristiriitaisuutensa, ennakoimattomuutensa, oikullisuutensa, ehdottomuutensa, ärsyttävyytensä, saavuttamattomuutensa ja selittämättömyytensä vuoksi. Mutta olisiko siitä ohjeeksi luovaa kirjoittamista opiskeleville? Adrian mielestä henkilöt on uskallettava pelkistää.

Caisa ei tainnut sittenkään olla loputtoman hyinen Zachiaksen hylkääjä. Romaanin pieni sympaattinen yksityiskohta on se, että kirja on omistettu Kajsalle. J Siis melkein tosi tarina!

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina. Like 2017, 413 sivua. Suomennos Tiina Ohinmaa.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , | Kommentoi

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Palkittu ja kiitetty Matkalla kotiin on saanut upeaa kritiikkiä: ”häikäisenvä, unohtumaton, ajaton, kirjallisuutta jonka lukeminen on etuoikeus”.

Ghanalaisyhdysvaltalaisen Yaa Gyasin (s. 1989) esikoisteos Matkalla kotiin on mitä järein romaani vapaudestaan ja ihmisoikeuksistaan ryöstetyn afrikkalaisuuden historiasta. Aikajana on kaksi ja puoli vuosisataa. Tarina alkaa 1700-luvun puolivälistä ja kertoo kuuden sukupolven vaiheita nykypäivään asti kahdessa sukuhaarassa. Toisesta sukuhaarasta tuli orjia Yhdysvaltain puuvillaplantaaseille ja myöhemmin orjien syrjittyjä jälkeläisiä, toisista brittivallan työrukkasia nykyisen Ghanan alueella.

Tarinan esiäiti on Maame, kahden häikäisevän kauniin tytön, Effien ja Esin äiti. Heimosotien ja ryöstöretkien seurauksena Maame on joutunut rauhahäkissä fantikylään, missä hän oli synnyttänyt Effien. Effie varttuu kuitenkin äidittömänä isänsä silmäteränä pahantahtoisen äitipuolen Baaban tyrannian alla. Toisistaan tietämättömistä sisaruksista Effie on fantiheimoa, Esi ašanti. Toisiaan vastaan sotivat heimot juonittelevat rannikolle linnoittautuneen valkoisen vallan kanssa.

Esin täyttäessä kaksitoista pieni kylä oli voittanut lähes kuusikymmentä sotaa Suuren Miehen [Esin isän] johdolla. Soturit kantoivat joka retken jälkeen saalinsa kylään nähtäväksi, toivat kimaltavaa kultaa ja värikkäitä kankaita isoissa kellanruskeissa säkeissä sekä vankeja rautahäkeissä.
Vangit kiinnostivat Esiä eniten, sillä heidät pantiin aina näytteille keskelle kylän toria, missä ohikulkijat voivat tuijottaa heitä. Useimmat heistä olivat nuoria ja väkeviä sotureita, mutta joukossa oli joskus myös naisia lapsineen. Kyläläiset ottivat osan heistä orjikseen – palveluspojiksi ja -tytöiksi, keittäjiksi ja siivoojiksi – mutta heitä oli liian paljon, ja ylimääräisille oli pakko tehdä jotain.

Afrikkalaiset heimot alkavat myydä sieppaamiaan orjia valkoisille. Mitään afrikkalaista tietoisuutta ei ole. Lojaalius rajautuu omaan heimoon. Musta on raaka vieraalle mustalle. Heimot haluavat rikastua.

Baaba huijaa kokemattoman Effien salaamaan ensimmäisen verenvuotonsa ja naiseksi kypsymisensä. Liian pitkäksi venyneen odotuksen seurauksena Effien ihastumisen kohde heimopäällikkö ei otakaan Effietä vaimokseen. Näin Baaba taktikoi Effien pois kylästä, valkoisen orjakauppaupseerin James Collinsin jalkavaimoksi.

Ašantilaisen Esi-sisaren kohtalo on toinen. Hän joutuu vankikaravaaniin ja kahleissa rannikon linnoituksen kellariin satojen muiden orjiksi siepattujen naisten tavoin. Sisarukset eivät tiedä toisistaan. Effie elää yläkerrassa, mutta tajuaa lattian alle survotun vaikeroivia orjiksi siepattuja naisia. Esi lojuu hirvittävässä löyhkässä omissa ulosteissaan, nilkat verissä, nälkään, janoon ja hapen puutteeseen nääntymäisillään päällekkäin kasatussa elävien ja kuolleiden naisten kasassa.

Yaa Gyasi kulkee kunkin kirjansa päähenkilön mukana kappaleen matkaa. Esin tarina katkeaa, kun hänet repäistään ulos linnoituksen kellarista, vietäväksi orjalaivaan. Emme tiedä, kuka saattaa hänet myöhemmin raskaaksi. Orjan hengellä ei ole arvoa. Jos Esi englantia osaamattomana erehtyi sanomaan pienokaiselleen Nessille sanankin äidinkielellään, hän sai jokaista sanaa kohti viisi ruoskaniskua. Ness riistettiin häneltä sylilapsena. Gyasi mainitsee Nessin myydyn orjaksi vuonna 1796.

Matkalla kotiin seuraa kantaäitien Effien ja Esin jälkeläisten elämää suoraan alenevassa polvessa kuuden sukupolven mitassa. Näin kirja kertoo kahdentoista mustan kohtalosta, Yhdysvalloissa raa`an orjuuden ja myöhemmin amerikkalaisen apartheidin vuosisatoina, läntisessä Afrikassa samalta ajanjaksolta orjakaupan, kolonialismin ja kulttuuri-imperialismin kunniattoman historian ajalta.

Gyasi seuraa kutakin henkilöään lyhyen elämänjakson verran, luottaen lukijan päättelykykyyn, yleistietämykseen ja mielikuvitukseen.

Kun Esi-äidiltään kauneutensa perinyt Ness ja hänelle mieheksi määrätty Sam yrittävät pakenemalla pelastaa itsensä ja pienen Kojo-lapsensa puuvillaplantaasin ruoskintahelvetistä, paon suunnitellut Aku onnistuu eksyttämään verikoirat Kojo mukanaan. Kiinni jäänyt Sam ruoskitaan rangaistukseksi ja pelotteeksi muille hengiltä. Ness jää ruoskinnan jäljiltä elinikäisesti rujoksi.

Akusta tulee Kojolle uusi äiti ja he pääsevät Marylandiin orjuutta vastustavien hyvien valkoisten suojaan ja palvelukseen. Kojon ja hänen Anna-vaimonsa vaiheita kirja seuraa joitakin vuosia ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Orjuudesta kiinni pitävät etelävaltiot ajavat lakia, jonka mukaan pohjoisvaltioiden viranomaisten on pidätettävä kaikki karanneiksi orjiksi epäillyt mustat ja lähetettävä heidät takaisin etelään riippumatta siitä, kuinka kauan sitten he ovat paenneet.

Pohjoisessa lakia vastustetaan kiihkeästi. Lukuisat mustat ennakoivat sen voimaantuloa pakenemalla Kanadaan. Kojo on monien mustien tavoin telakkatyöläinen. Kojon isäntä varoittaa suunnitteilla olevasta laista, mutta Kojo ja kahdeksatta lastaan odottava, vapaana syntynyt Anna eivät pakene. Kun laki vuonna 1850 astuu voimaan, Kojo selviää, mutta Annan käy huonosti. Hänet on siepattu.

Mustien sorron seuraava ajanjakso tulee tutuksi Annan synnyttämän nuorimmaisen, väkivahvan H:n tarinan kautta. Aikuistunut H ei vaihda kadun toiselle puolelle, kun vastaan tulee valkoinen nainen. Nainen kostaa syyttämällä H:ta ahdistelusta. H vangitaan ja kun vastassa on mustan miehen ja valkoisen naisen sana, on selviö, kummasta tulee totuus. Kun H ei pysty lunastamaan itseään vapaaksi, Alabaman osavaltio myy hänet hiilikaivostyöläiseksi Birminghamin liepeille. Hän tajuaa hiilikaivosteollisuuden pyörivän vankien, orjuuden uuden muodon, voimalla. Vangit joutuvat maan uumenissa louhimaan kumarassa, polvillaan, vatsallaan ja kyljellään. Pitkän päivän työurakka on hirmuinen.

H oli nähnyt kolmannen luokan työmiehen lapioivan melkein viisi ja puoli tonnia ja työnjohtajan punnitsevan kasan päivän päätteeksi. Kun työnjohtaja oli nähnyt urakan jääneen muutamia kymmeniä kiloja vajaaksi, hän oli käskenyt vangin nostaa kädet seinää vasten ja ruoskinut tämän kuoliaaksi, eivätkä valkoiset vartijat olleet korjanneet ruumista pois sinä iltana eivätkä koko seuraavana päivänä vaan olivat antaneet pölyn peittää sen varoitukseksi muille vangeille. Monia kaivosperiä oli sortunut, ja vankeja oli hautautunut elävältä. Liian usein pölyräjähdykset tappoivat satoja miehiä ja lapsia. Vanki, jonka kanssa H oli kahlittu yhteen illalla ja jonka kanssa hän teki töitä päivällä, saattoi olla seuraavana päivänä hengetön luoja ties mistä syystä.

H:n maine kasvaa, kun hän pelastaa kerran yhden heikon vangin hengen louhimalla tuplaurakan, omansa ja toisen. Vapauduttuaan vuosien jälkeen H:sta tulee ammattiyhdistysaktiivi ja hän jää kaivokselle palkallisena työntekijänä. Palkallisia ei ruoskita.

H:n tytön Willien kautta kirjailija kuvaa viime vuosikymmenten yhdysvaltalaista apartheidia. Willie ja hänen miehensä eivät saa mitään töitä. Williellä on lumoava lauluääni ja hän etsii New Yorkissa työtilanteita laulajana. Kun hänet torjutaan töykeästi pelkän ihonvärin perusteella, hän mykistyy kykenemättä saamaan enää ääntä kurkustaan. Hän joutuu myös rotusorron uhriksi omiensa taholta. Lapsuudenaikainen rakkaus ja aviomies Robert on hämmästyttävän vaaleaihoinen. Kun Robert tajuaa selviävänsä vaalean ihonsa vuoksi valkoisten määräävässä maailmassa, ilman Willietä rinnallaan, hän hylkää vaimonsa ja lapsensa ja kieltää juurensa.

Willien ja Robertin kautta lukija tutustuu Harlemin hirvittäviin asumisoloihin. Sonnyksi kutsutun lapsen kautta kuvaan astuu Harlemin kaduille pesiytynyt uusi orjuus, huumeet. Sonnysta tulee huumeriippuvainen heronisti.

Kirjan kuudes sukupolvi tuntuu oikeastaan uskomattomalta, sillä joskus Sonny on vapauttanut itsensä huumeista ja hänen lapsensa Marcus opiskelee Stanfordin yliopistossa aikeissa tehdä väitöskirjaa hiilikaivosteollisuuden vankityövoimasta.

Mutta sitä ennen romaanin kuudessa sukupolvessa Länsi-Afrikassa eläneiden Effien jälkeläisten Queyn, Jamesin, brittiläisen lähetyssaarnaajan hukuttaman Abenan, tämän tyttären Akuan, ”Hullun naisen”, sekä tämän aiheuttamasta tulipalosta pelastetun, kasvoiltaan rujoksi palaneen Yawin vaiheissa on päästy Ghanan itsenäistymiseen. Yaw ja hänen vaimonsa Esther ovat emigroituneet Yhdysvaltain Alabamaan. Heillä on tyttö, juuri aikuistunut Marjorie. Ja eräänä päivänä Marjorie kohtaa taidenäyttelyssä nuoren mustan amerikkalaisen opiskelijapojan Marcusin.

He ystävystyvät ja Marjorie houkuttelee Marcusin kanssaan vierailulle Afrikkaan, Ghanaan. Hän haluaa näyttää Cape Coastin, valkoisen vallan historiallisen linnoituksen ja kertoa Marcusille afrikkalaisten tarinaa. Nuoret eivät saa koskaan tietää, että seitsemän sukupolven takana heillä on yhteinen kantaäiti, muuan Maame ja että toinen heistä polveutuu Kaunottareksi kutsutusta fantista, Effiestä, ja toinen hänen yhtä kauniista sisarestaan Esistä, ašantista.

Kaukaisesta sukulaisuudestaan tietämättöminä Marcus ja Marjorie ovat matkalla kotiin, afrikkalaisille juurilleen.

Marjorien brittejä palvelleet ghanalaiset ovat jo varhaisessa vaiheessa tajunneet, että briteillä ei ole aikomustakaan lähteä Afrikasta orjakaupan päätyttyä. Tulivat siirtomaavalta ja lähetyssaarnaajat.  Effien lapsenlapsi James on tehnyt radikaalin ratkaisun, tekeytyen tekokuolleeksi ravistellakseen itsestään brittipolitiikan assistentin kohtalon. Hänen tarinansa on yksi niistä, joissa Yaa Gyasi ylistää rakkautta, jonka voimalla elää ja kestää.

Seuraavien viikkojen ajan James kulki kohti Ašantimaata. Hän nukkui luolissa ja piileskeli puissa. Hän pyysi apua kohdatessaan takametsien asukkaita ja sanoi olevansa tavallinen maamies, joka oli eksynyt. Ja kun hän vihdoin pääsi Akosuan luo tehtyään matkaa neljäkymmentä päivää, Akosua odotti häntä.

Kerran Akosua oli torjunut Jamesin sanoilla: ”Kaikella kunnioituksella, mutta en halua kätellä orjakauppiasta.”

Matkalla kotiin on hieno teos, sitä järisyttävämpi, mitä tarkemmin sitä ajattelee. Romaani on hyvin kunnianhimoinen teos ja sen koossapitämisessä Yaa Gyasi on onnistunut käsittämättömän hyvin. Ei siis ihme, että teos on saanut lukuisia palkintoja. Yhdysvaltain National Public Radio valitsi sen Vuoden 2016 esikoisteokseksi ja lukuisat lehdet listasivat kirjan viime vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon.

Kirjan kahdelletoista henkilölle omistetun kahdentoista henkilötarinan seurantaa auttoi suuresti kirjaan liitetty sukupuu. Sitä tuli lukiessa pälyiltyä tuon tuostakin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Otava, 370 sivua. Suomennos Sari Karhulahti.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä

Aino Kallas oli yhteiskunnallisempi kirjailija kuin on totuttu ajattelemaan. Vuoden 1905 kansannousu näkyy hänen tuotannossaan Viron kansan sorron ja kärsimysten väkevänä esiinnostamisena.

Aino Kallaksen (1878–1956) elämä oli kaikessa erikoislaatuisuudessa mitä suurinta draamaa. Draaman alalaji oli monelta osin tragedia. Sen voi sanoa naisesta, joka joutui kokemaan kaikkien läheistensä kuoleman, kuopustaan lukuun ottamatta – ennen muita isänsä, veljensä, peräti neljän lapsensa sekä miehensä ja rakastettunsa − yhden toisensa jälkeen ja kunkin kovin eri tavoin. Menetysten joukkoon liittyi myös Aino Kallaksen elämänkerran kirjoittamisen käynnistänyt Elsa Enäjärvi-Haavio 1951.

Oli siis korkea aika saada tämän upean ja laajan kirjallisen tuotannon tehneen taiteilijan elämäkerta. Kallas-tuntijamme Kai Laitisen viimeiseksi jääneestä teoksesta Aino Kallaksen maailma on kulunut liki 40 vuotta. Elämäkerran kirjoittajalla Silja Vuorikurulla on aiheeseensa taustaa. Hän väitteli vuonna 2012 aiheenaan Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti. Hän toimii myös Aino Kallaksen nimikkoseuran puheenjohtajana.

Kirjallisuustutkimuksessa oli toki ennen Vuorikurua havahduttu tutkimaan Kallasta. Vuonna 2006 ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa, Kukku Melkaksen, Maarit Leskelä-Kärjen ja Virossa Leena Kurvet-Käosaaren. Yhdestäkään niistä ei ole kuitenkaan elämäkerraksi. Väitöskirjoista ensimmäinen oli Kai Laitisen vuodelta 1973 aiheena Aino Kallaksen tuotannon päälinjat ja taustat.

Elämäkerta on järjestelmällisesti etenevä tutkimus, niin myös Aino Kallas. Maailman sydämessä. Vuorikuru tekee useita vahvoja painotuksia. Ensimmäinen niistä on isän, suomalaisuuden suurmiehen Julius Krohnin traaginen hukkuminen purjehdusretkellä vain 53 vuoden iässä. Aino, isänsä silmäterä, ”Päivänkukka” oli tuolloin vasta kymmenvuotias. Isän kuolema kulkee mustana juonteena läpi Ainon elämän ja tulee läpi monissa hänen teoksissaan, kuten esikoisromaanissa Kirsti ja omaelämänkerrallisimmassa työssä, Katinka Rabe.

Toisen vahvan painotuksen saa elämänkerrassa Raamattu, ennen muuta Vanha testamentti, jonka Aino tunsi läpikotaisin ja jonka kieli leimallisesti hedelmöitti Kallaksen luomaa omaa kieltä. Tätä löydöstään Vuorikuru on analysoinut jo väitöskirjassaan, ja elämäkerrassa se on teosesittelyissä tiiviisti mukana. Toiseksi vaikuttajaksi Vuorikuru nostaa Goethen.

Kolmas elämäkerran painotus on suhde Eino Leinoon, joka Vuorikurun purkamana vaikuttaa olleen paljon vakavampi kuin mihin itse olin uskonut. Aviopuolisoiden, Aino ja Oskar Kallaksen välillä puhuttiin jo avioerosta ja Oskar kiristi vaimoaan yhteisten lasten menettämisellä.

Suomalais-virolainen kirjailija

Aino Krohnin ja Oskar Kallasin rakkaus oli roihahdus, mutta avioliitto oli myös pettymys. Kun Oskaria kalvettiin Virossa tämän diplomaattiuran aikana, Aino kärsi miehensä kaltoinkohtelun vuoksi.

Joku on kulkenut tieni poikki”, muistan Aino Krohnin kirjoittaneen päiväkirjaansa hänen kohdattuaan Kaarlo-veljensä virolaisvieraan, kansanrunouden tutkijan Oskar Kallaksen. Välittömiksi salakihloiksi leimahtanut rakkaus johti vuonna 1900 vihkimiseen Helsingissä ja nuoren parin muuttoon Oskarin yliopistollisen työn myötä pariksi vuodeksi Pietariin.

Aino Kallakseksi muuttunut Aino Krohn/Suonio menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Hänen koko myöhempi elämänsä häilyi kahden kulttuurin ja kansan välissä. Kuuluisan suomalaisuusmiehen tytär kirjoitti koko elämänsä ajan tuotantonsa suomeksi ja julkaisija oli Otava. Kaikki hänen teoksensa arvioitiin Suomen lehdistössä. Mutta apurahojen jaossa Aino koki tulleensa toistuvasti torjutuksi ”omat ensin” –periaatteella. Se loukkasi häntä suuresti. Tosin parista teoksestaan hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Tukijoihin Suomessa kuului useamman kerran Alfred Kordelinin säätiö.

”Minä tunnen: en kuulu enää kumpaankaan, en Suomeen enkä Viroon. Ja kun kuolen, saa tuhkani sirottaa keskelle valtamerta”, kirjailija tuskaili päiväkirjalleen vuonna 1926 kielteisten apurahapäätösten masentamana.

Hänen tuotantoaan vironsivat Gustav Suits, Friedebert Tuglas ja Johannes Aavik, kunnes Aino Kallas pystyi kirjoittamaan teoksensa suomen kielen rinnalla samanaikaisesti myös viroksi.  Hän ammensi aiheensa viron kansan kärsimyksistä ja myyttisistä tarinoista, kuten monet hänen virolaiset aikalaiskirjailijat tai aiemmin eläneet.

Mutta virolaiskirjailijaksi ei häntä Viron kansalaisuudesta huolimatta oikein ole omaksuttu. Sen pystyin päättelemään käymällä läpi kaiken hänestä kirjoitetun Viron kirjallisuuden laajassa historiateoksessa Eesti kirjanduslugu. Maininnat ovat melko toisaikaisia eikä Aino Kallas ole saanut omaa otsikkoa kuten muut virolaiskirjailijat.

Tyrmäävä takaisku tuli, kun hänen näytelmänsä Imant ja hänen äitinsä valmistui Tarton Vanemuisessa Liina Reimanin tähdittämänä. Tämän, myöhemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksi säveltämän, Mare ja hänen poikansa -nimellä tuntemamme teoksen koettiin halventavan virolaisten kansallistuntoa. Näytelmällään Aino Kallas halusi kuitenkin kuvata äidin rakkauden ylivoimaisuutta. Postimees-lehden murskaavaan kritiikkiin kiirehtivät muut kilpaa yhtymään.

”Aino Kallas ei ollut enää edellisvuonna kiitelty kahden kansan kirjailija vaan suomalainen, joka tahallisesti ja tietoisesti hyökkäsi Viroa vastaan”, kajahti tuomio.

Aino pakollisessa hoviasussa laahuksineen ja strutsinsulkineen nostatti Virossa julkisen metelin. Lähde: Kai Laitinen: Aino Kallaksen maailma.

Yhdentekeväksi oli muuttunut Aino Kallaksen Viron menneisyydestä aiheensa ammentanut tuotanto ja se Viron ja virolaisen kulttuurin tunnetuksi tekeminen, jota Aino Kallas Lontoon lähettilään Oskar Kallaksen puolisona oli näkyvästi ja valtaisassa määrin tehnyt Iso Britanniassa kahdentoista vuoden ajan.

Mediahyökkäys ei ollut ensimmäinen. Silja Vuorikuru kuvaa Lontoon diplomatian kangistuneita etikettejä ja pukeutumiskoodeja, joihin liittynyt kuva Ainosta hoviasussa oli herättänyt melkoisen metelin köyhän maan diplomaattisen edustuksen pröystäilystä.

Suomalaisessa lehdistökritiikissä yksi oli armoton ylitse muiden, V. A. Koskenniemi. Koskenniemi ei sulattanut Kallaksen novellien arkaistista kieltä, jolla juuri kirjailija on luonut omaleimaisen maineensa. Mutta kun hauras, koditon ja omaisensa menettänyt Aino Kallas eli sotavuosien pakolaisena Tukholmassa, juuri Koskenniemi teki aloitteen Jenny ja Antti Wihurin säätiön elämäntyöpalkinnon myöntämisestä Aino Kallakselle. Vailla tuloja ja suuressa niukkuudessa sinnitellylle Kallakselle ehdotus oli äärimmäisen tärkeä.

Mutta palkinnon sai sääntöjen mukaan antaa vain Suomen kansalaiselle. Siihen mennessä Suomi ei ollut myöntänyt kansalaisuutta yhdellekään Neuvostoliiton kansalaisiksi luokitelluille. Nyt asialle annettiin vauhtia ja presidentti J.K. Paasikivi vahvisti myöntöpäätöksen ripeässä tahdissa. Aino Kallas palkittiin nykyrahassa noin 30 000 euron arvoisella palkinnolla, Suomen kansalaisuuden takaisin saaneena, kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Arkaistinen kieli sai ravintonsa Raamatusta

Vanhatestamentillisen kielen vaikutus Aino Kallaksen arkaistiseen kieleen on yksi hienoimmista Silja Vuorikurun erittelyistä. Aino tunsi 1800-luvun kieliasuisen Raamattunsa tarinoineen hyvin eikä välittänyt uudemmista Raamatun käännöksistä.

Raamatun traagisen tarinan Bathsebasta Aino Kallas kirjoitti näytelmäksi tavoitellen sen avulla kirjallista läpimurtoa. Hän lähetti käsikirjoituksensa luettavaksi Suomen Kansallisteatterin entiselle johtajalle Jalmari Hahlille vuonna 1910. Hahlin palautteen hän koki murskaavaksi. Läpimurroksi tarkoitetun tekstinsä hän hautasi kertoen hävittäneensä sen.

Rathseban onkin uskottu tuhoutuneeksi, kunnes – kuten Vuorikuru epilogiosassa väitöskirjansa tekovaiheista kertoo – näytelmä kokonaisuudessaan löytyi Viron kirjallisuusmuseon Kallas-arkistosta Tartosta. Kävi myös ilmi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on kaiken aikaa ollut avaamaton mikrofilmirulla näytelmästä.

Vaikka Bathseban kohtalo oli Aino Kallakselle raskas, Vuorikurun mukaan kirjailija ymmärsi myöhemmin sen suuren merkityksen myöhemmän tuotantonsa omintakeiselle kielelle.

Vuorikuru julkaisi Bathseban väitöskirjansa liitteenä.

Kallaksen omaleimainen, vanhahtava kieli tulee esiin Lasnamäen valkeassa laivassa, trilogiassa Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian sekä lukuisissa Viron menneisyydestä aiheensa ammentaneissa novellikokoelmissa. Vieras veri -kokoelman päätösnovellia Gerdruta Carponai Vuorikuru sanoo nimitetyn Aino Kallaksen Eeden-myytiksi, se kun kasvaa Raamatun luomiskertomuksesta ja lankeemuksesta. Raamatullinen uhri- ja sovitusajattelu kuultaa läpi monesta työstä, kuten vuoden 1905 kansannousun innoittamana kirjoitetuista novelleista Bernhard Riives, Vanhan Orgin kuolema ja Yksi kaikkien edestä.

Kaikissa suurissa Kallaksen tarinoissa ytimessä on kielletty rakkaus ja rakkauden myötätuoma tuho, kuolema. Rakkauden ja kuoleman teemojen yläpuolelle Vuorikuru nostaa kuitenkin kaipauksen:

”Kallasta on pidetty usein rakkauden kuvaajana, mutta kaipuun tunne on sitäkin toistuvampi. Sota-aikaiset runot synkensivät tuotannon tumman pohjavärin mustanpuhuvaksi. Kuoleman oheen ei enää kietoudukaan rakkaus vaan suunnaton suru.”

Rakkaus haltioitti

13 vuotta Into K. Inhaa nuorempi Aino Krohn (1878−1956) oli Inhan epäonnisen rakkauden kohde.

Aino Kallaksesta ei siis sovi kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta. Kaunis nainen herätti ihastusta ja oli sille altis itsekin. Nuoruuden promootiokavaljeerista Edvard Reinistä tuli Ainon ensimmäinen ihastuksen kohde. Häntä seurasi Ainolle vakavampi ystävyys kuopiolaissyntyiseen Herman Stenbergiin. Ainoon vuorostaan rakastui Into K. Inha, jonka innovatiiviset yritykset päättyivät surullisesti.

Sitten tuli Oskar, avioliitto ja lapset. Avioliitto ei kuitenkaan täyttänyt Ainon sille asettamia odotuksia. Oskar oli hyvin vanhoillinen ja uskonnollinen. Aino tuli heti raskaaksi, samoin vastoin tahtoaan uudelleen liki heti esikoisen, sairaalloisen ja pian menehtyneen Lembit-vauvan jälkeen.

Tarttoon muuton jälkeen Oskarin ja Ainon ”hoviin” kuului psykiatri ja kulttuurivaikuttaja Juhan Luiga, Oskaria paljon nuorempi mies, jonka kanssa Ainolla syntyi hyviä ja syviä keskusteluja. Aino rakastui Luigaan, mutta huomasi lopulta jäävänsä ilman vastarakkautta.

Vuonna 1916 Aino ihastui palavasti koulutoverinsa Elli Forssellin mieheen, latvialaiseen kuvataiteilijaan Janis Rozentählsiin. Myöskään häneltä Aino ei saanut vastaihastusta ja ”suhde” kuihtui Rozentälsin ennenaikaiseen kuolemaan saman vuoden lopussa.

Aino oli Oskaria kohtaan kyllästynyt ja välinpitämätön. Sitten elämään tuli Eino Leino. Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhde kesti neljä vuotta ja päättyi lopulta vuonna 1921 Leinon mentyä äkillisesti naimisiin Hanna Laitisen kanssa. Ainon pitkät viipyilyt Helsingissä eivät jääneet Oskar Kallakselta huomaamatta ja avioparin välisistä riidoista tuli raivoisia. Vuorikuru ei esitä konkreettisia päätelmiä Leino-suhteen pohjimmaisesta laadusta, mutta lukijan on lupa ymmärtää, että muutakin puuhattiin kuin istuttiin vieretysten.

Aino rakasti Leinoa aidosti ja pohti avioeroa. Kun uutinen Leinon kuolemasta tavoitti hänet Yhdysvalloissa, se jyrsi syvältä. He olivat olleet julkisen juoruilun ja paheksunnan kohteina. Siksi Aino ei uskaltanut seuraavalla Helsingin vierailullaan vielä käydä Eino Leinon haudalla Hietaniemessä.

Vuorikurun elämäkerran suuria ansioita on erittely siitä Aino Kallaksen ja Eino Leinon tuotannosta, missä rakastavaisilla on hedelmällinen vuorovaikutus. Kirjoittaja löytää varsin paljon konkreettisia esimerkkejä lähtien Ainon Reigin papista ja Leinon Juhanna-herttuan ja Catharina Jagellonican laulusta. Nautin suuresti kaikista tällaisista tekstit purkavista ja merkityksiä etsivistä analyyseista.

Prologista ja epilogista

Prologia lukiessani tunsin närkästystä hienon Kallas-elämäntyön tehneen Kai Laitisen puuttumisen johdosta. Mutta se sai sitäkin upeamman oikaisun elämäkerran epilogissa Loppuunkulumaton elämä, missä Silja Vuorikuru antaa täyden tunnustuksen Laitiselle.

Epilogi on kaikkinensa hyvin laadittu yhteenveto ja tiivistys. Tauno Pylkkäsestä tuli merkittävä Kallaksen tuotantoa musiikin kielelle siirtäjä.

Aikansa käännetyin suomalaiskirjailija, maailmankansalainen ja hienon kirjailijauran tehnyt Aino Kallas on saanut hyvin ansaitsemansa, upean ja kiinnostavasti kirjoitetun elämänkerran.

Aino ja Oskar Kallaksen hauta on Hietaniemen vanhassa osassa korttelissa 15.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS 2017, hakemistoineen ja liitteineen 322 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Yksi kommentti