W.G. Sebald: Austerlitz

Vanha kirjan välistä löytynyt valokuva ”kuninkaan paaši” esittää pientä Austerlitziä. Arvattavasti kansikuva on seurannut kustannussopimusten mukana.

On kirjoja, jotka kuuluisi lukea, vaikka ilmestymisestä olisi jo kulunut kosolti vuosia. W. G. Sebaldin (1944–2001) viimeiseksi jäänyt teos Austerlitz kuuluu tällaisiin. Ilmestyessään heti kirjailijan traagisen kuoleman jälkeen Austerlitzistä (2001) tuli kulttikirja.  Sitä varhempi Vieraalla maalla meni minulla jotenkin ohi. Vasta nyt, Austerlitzin jälkeen, tunnen sitä kohtaan virittynyttä kiinnostusta lukea uudelleen.

Mieleen painuneita lukuvalintoja ovat itselleni olleet sellaiset kirjat, joihin tarttumisen sytykkeen on herättänyt jokin toinen luettavanani ollut kirja. Austerlitziin sai minut tarttumaan Rax Rinnekankaan maaagis-filosofinen teos Leo Trotskin ajastin. Rinnekangas tunnustaa siinä ainakin välillisesti Sebaldin Austerlitzin suuren merkityksen itselleen.

Kun iltayöstä luin Austerlitzin loppuun, minun oli vaikeaa saada unesta kiinni. Sydän jyskytti ja aivot mellastivat. Kirja jatkoi elämäänsä päässäni.

Teos kertoo menneisyyttään ja sen kautta minuuttaan etsivästä Jacques Austerlitzista, joka on saanut kuulla alkuperäisen nimensä vasta nuoruudessaan walesilaisen Stower Grangen sisäoppilaitoksen rehtorilta.   Todeksi luullun nimensä Defydd Eliasin mukaan hän oli ollut ankaran ja askeettisen pastori Eliasin ja tämän kalvakkaan vaimon lapsi. Käy ilmi, että Jacques oli adoptoitu tai ainakin ankea pappila oli ollut lapsen sijoituskoti.  Austerlitz oli yksi niistä tuhansista juutalaislapsista, jotka onnistuttiin siirtämään länteen vuonna 1939 ennen holokaustin täysimittaista käynnistymistä.  Evakuointijunaan pantaessa hän oli vasta neljä- ja puolivuotias.

Austerlitz on Sebaldin kirjassa kertoja ja lukija luonnollisesti kuvittelee, että nimetön kuulija saattaisi olla juuri kirjailija Sebald itse. Mutta teos on yhtä kaikki fiktio, myös nimihenkilön osalta. Dialogia ei ole, vaikka lukija tietää aidon ystävyyden perustuvan vuorovaikutukseen sekä puolin ja toisin ravitsevaan, antavaan ja saavaan ajatustenvaihtoon. Austerlitz on käytännössä 341-sivuinen monologi, jota elävöittävät mustavalkoiset, asetelmaltaan staattiset valokuvat – kuten kaikissa muissakin Sebaldin kirjoissa. Niissä kuvissa arkkitehtuuriset yksityiskohdat korvaavat elävät kohteet.

Austerlitz on samalla sekä terävä että unenomainen.  Kerronta on virtaa, jonka imuun lukija antautuu, virran viipyillessä välillä suvannoista, välillä muuttuessa pyörteiksi, aina yllättäen.

Pieniä yksityiskohtia maalaileva, viipyilevä kerronta milloin mistäkin keskustelun aiheesta on maagista, värikästä ja ylivertaista. Kieli uhmaa normaalin muistin lakeja, sillä sen enempää kertojan kuin kuulemansa  edelleen välittäjän muisti ei toimi likikään kirjan tarkkuusasteella.  Sebaldin lauseet ovat pitkiä, täynnä sivuhyppyjä ja niiden uusia haarautumia. Kirjassa ei ole lukuja ja yksittäiset kappaleet ovat useiden sivujen mittaisia. Silti ajatus juoksee ja hypnotisoiva teksti on kirkasta.

On siis kyse omasta menneisyydestä, johon ei tunnu liittyvän ainokaistakaan konkreettista kiinnikettä. Kuka olen? Mistä olin lähtöisin? Keitä olivat isäni ja äitini ja mikä oli heidän kohtalonsa? Austerlitzin muistissa ei ole vähäisintäkään jälkeä. Tai jos haalea muistikuva herää, sen aktivoi yllättäen jokin satunnainen impulssi.

Purkutuomion alaisista julkisista rakenteista kiinnostunut Austerlitz seuraa kerran Lontoossa Liverpool Stationin roskienlakaisijaa lauta-aidassa olevasta raosta toiselle puolelle ja ajautuu korkeaan, vanhaan ja arkkitehtonisesti mielenkiintoiseen halliin, joka osoittautuu vanhan, purettavan aseman naisten odotussaliksi. Jokin ominaisuus kupolissa tai valon lankeamisessa hämyiseen tilaan laukaisee vuosikymmenet uinuneen muistin. Austerlitz näkee hallin penkillä odottavan miehen ja tämän vieressä kalvakkaan naisen. Heitä vastapäätä istuu pieni orpo poika, vieressään reppu. Pojan jalat eivät yllä penkiltä lattialle.  Poika ja jatkoyhteyttä odottava pariskunta ovat kohdanneet ensikerran.

Keskeisimmässä osassa, kolmanneksen mitan teoksesta Austerlitz kertoo päätymisestään Prahaan etsimään omaa alkuperäänsä sijaiskasvattajiensa jo kuoltua. Kohteen valinnan ratkaisee tieto siitä, että lapsia Englantiin tuonut laiva oli nimeltään Prague.  Muuta tietoa ei Englannista löydy:

Muistin, millaisia vaikeuksia Hilarylla oli ollut, kun hän oli pannut vireille minun kansalaisuushakemukseni ollessani viimeisiä kuukausia Stower Grangessa, hän kun ei ollut löytänyt tarvitsemiaan tietoja mistään, ei Walesin sosiaalitoimistosta, ei ulkoministeriöstä eikä avustuskomiteoista, joiden johdolla pakolaislasten kuljetukset olivat saapuneet Englantiin mutta jotka olivat kadottaneet suuren osan arkistoistaan, kun ne Lontoon pommitusten aikoihin olivat joutuneet usein hyvinkin vaikeissa olosuhteissa muuttamaan paikasta toiseen ja siirtämään arkistojaan turvaan lähes yksinomaan kouluttamattomien apulaisten voisin.

Umpimähkään Austerlitz matkustaa Tšekkoslovakiaan.

Kyselin Tšekkoslovakian lähetystöstä osoitteita, joista voisin saada lisätietoja, sanoi Austerlitz, ja saavuttuani sitten Ruzynӗn lentokentälle liiankin kirkkaana, tavallaan ylivalottuneena päivänä, jona ihmiset näyttivät sairailta ja harmailta kuin olisivat jokainen järjestään kuolemaa tekeviä tupakoitsijoita, ajoin heti taksilla Malá Stranan eli Pienen puolen Karmelitská-kadulle, missä valtionarkisto sijaitsi hyvin omituisessa, ajassa kauan taaksepäin ulottuvassa ellei suorastaan, kuten niin moni muukin seikka tässä kaupungissa, ajan ulkopuolella olevassa rakennuksessa.

Austerlitz löytää Prahasta lapsuudenaikaisen hoitajansa Vӗran. ”Jacquot, est-ce que c`est vraiment toi?”, [Jacquot, sano, oletko se todella sinä?], vanha nainen kysyy pitkän tuijotuksen jälkeen. Austerlitz  ymmärtää unohtamaansa kieltä. Prahassa viettämiensä päivien kuluessa Austerlitz saa tietää isänsä ja äitinsä henkilöllisyyden ja saa Vӗralta tarkan selvityksen heidän kohtalostaan sen jälkeen, kun Saksan tankit vyöryivät maahan ja juutalaisilta riivittiin kaikki inhimilliset oikeudet.  Sosiaalidemokraattisen puolueen tarmokas aktivisti-isä Maximilian pääsi pakenemaan Pariisiin, mutta näyttelijätär-äiti Agàta koki tyypillisen juutalaisen kohtalon.

Tuota kertomusta, verkon vääjäämätöntä kiristymistä ympärillä on pakahduttavaa lukea, vaikka vastaavia kuvauksia on ilmestynyt runsaastikin. Itselleni palautuivat mieleen Jiři Weillin Tähti rinnassa ja Katja Petrovskajan Ehkä Ester sekä lukemisessani sisällön rankkuuden vuoksi kesken jäänyt Victor Klempererin laaja teos Haluan todistaa. Päiväkirjat 1933−1945.

”Kyseinen juutalainen” Agàta Austerlitz saa määräyksen saapua määräpaikkaan määräaikaan määrättyjen tavaroiden kanssa. Vӗra saattelee.

Määräpäivän aamuna, vielä pimeässä, matkalaukut mäkikelkkaan köytettyinä me lähdimme matkaan sanakaan sanomatta, kuljimme leijuvan lumisateen halki pitkän matkan Vltavan vasenta rantaa, ohi Stromovkan taimitarhojen ja Messupalatsin aina Holeševiceen saakka. Mitä lähemmäksi määränpäätä pääsimme, sitä useammin pimeästä aamusta ilmaantui näkyviin pieniä ihmisryhmiä raskaine kantamuksineen etenemässä vaivalloisesti kohti yhteistä päämäärää nyt jo sakeaksi käyneessä pyryssä, niin että vähitellen kadulle syntyi pitkäksi venyvä karavaani, jonka mukana me saavuimme kello seitsemän tienoilla yhden ainoan sähkölampun valaisemalle portille.

Juutalaisten Golgatan-tie johti Thresienstadtin gettoon, minne ahdettiin kuusikymmentä tuhatta ihmistä yhden neliökilometrin alueelle.  Sinne, Terezìniin matkustaa myös Austerlitz ja löytää jumalanhylkäämän aavekaupungin. Sen gettomuseon valtava tietomäärä avaa hänelle kuvittelukyvyn ylittävän todellisuuden juutalaisten kohtaloon.

Teoksen loppupuolella Austerlitzin ja hänen ystävänsä tiet erkanevat. Austerlitz on jäljittänyt inhimillisten mahdollisuuksiensa rajoissa äitinsä elämänvaiheet ja kohtalon. On isän vuoro. Jäljet päättyvät ensivaiheessa Gursin leirille, jonne natsien Ranskan miehityksen jälkeen isä Maximilian Aychenwald on internoitu. Austerlitz ei luovuta, vaikka iän perusteella isän ei mitenkään voisi olla elossa.

Hautausmaat ovat aina Austerlitzille kiehtovia paikkoja, niin myös Pariisissa. Hän löytää kadoksissa olleen minuutensa:
”Minä kävelin eräänä omituisen painostavana aamuna korkeiden toimistotornien ympäröimällä Montparnassen hautausmaalla, jonka hospitaliitit perustivat 1600-luvulla kaupunginsairaalan maille, kuljeskelin omaan erilliseen osastoonsa pystytettyjen Wölfflinien, Wormserien, Meyerbeerien, Ginsbergien, Franchien ja monien muiden juutalaissukujen hautamuistomerkkien seassa, ja minusta tuntui, että minä, joka en ollut pitkään aikaan tiennyt mitään omasta syntyperästäni, olinkin aina ollut heidän joukossaan ja että he yhä olivat minun kanssani.”

Juuri tämä historian kerrosten yhtäaikainen läsnäolo rakentaa Austerlitzin magiikkaa. Ajalla on tärkeä sijansa. Aika on sekä pysähtynyt että samanaikaisesti se kiitää vuosikymmenten ja vuosisatojen halki tuoden kulttuurin kerrostumat läsnäoleviksi. Viestintuojina ovat arkkitehtoniset rakennukset, usein linnoitukset ja linnat sekä niiden rauniot, vankilat, rautatieasemat, sillat ja julkiset rakennukset.

Sebaldin Austerlitz on ravisteleva teos Euroopan synkästä lähihistoriasta. Tämänkaltaiset kirjat eivät saa unohtua. Austerlitz säilyttäköön ilmestyessään saavuttamansa kulttikirjan asemansa!

W.G. Sebald: Austerlitz. Tammen Keltainen kirjasto 2002. Suomennos Oili Suominen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Kommentoi

Jelena Tšižova: Naisten aika

Venäläiset vanhat mummot kannattelivat Neuvostoliiton kaudella perinteitä, niin myös romaanissa Naisten aika.

Jelena Tšižova (s. 1957) kertoo syykseen ryhtyä kirjailijaksi perin erikoisen tapahtuman: pelastumisensa palavasta risteilyaluksesta.  Siis kiitokseksi elämälle lupaus elää oma elämä arvostavimmalla mahdollisella tavalla – niin sen ymmärrän.

Naisten aika on uskoakseni mitä venäläisin romaani, perusasetelmaa ja henkilötyyppejä myöten. Se sijoittuu 1950-luvun loppuvuosiin: Vuoden 1956 Unkarin kansannousun kukistus on yhä kovin arka puheenaihe. Romaanin yksityiskohtien ja ihmisten käyttäytymisen ymmärtäminen kaipaa tuekseen Neuvostoliiton kommunalka-asumisen, siis yhteisasumismuodon, määräytymisen tuntemusta.  Suunnattomassa asuntopulassa samoja asuntoja jaettiin useammille kotitalouksille. Perhe saattoi saada oman huoneen, mutta saniteettitila ja keittiö jaettiin useamman kotitalouden kesken. Surkeimmillaan kyse oli yksityisyyden rajaamisesta äänieristämättömällä heiveröisellä vaneriseinällä keskellä isompaa huonetta.

Naisten ajan päähenkilö, nuori Antonina on töissä tehtaalla (väliäkö sillä, millaisella). Läpi kirjan hän vaikuttaa puolustuskyvyttömältä, mutta sitkeä ja omatahtoinen hän yhtä kaikki on. Bussipysäkillä hän tapaa miehen ja tuota pikaa hän on jo ei-toivotusti raskaana. Aborttia, Neuvostoliiton kenties yleisintä ehkäisykeinoa, hän alkaa harkita vasta, kun sallittu aika on jo ohi.

Antonina asuu kommunalkassa jakaen asunnon kolmen vieraan mummun kanssa. Vanhat naiset ovat Venäjällä oma käsitteensä. Heistä syntyy oitis liuta mielikuvia: itsepäisiä, vahvatahtoisia, sitkeitä. Antoninan tyttövauvan Sofjuškan, Sofiaksi kutsutun mummut omivat oitis omakseen. Vauvasta tulee heille uusi elämäntarkoitus, minuuden jatke. Lapsen kasvamisen myötä Antoninan, Jevdokia-mummon, Glikeria-mummon ja Ariadna-mummon taloudet sulautuvat yhteistaloudeksi. Heistä tulee perhekunta.

”Pihan puolella on yhteinen pyykkitupa kellarikerroksessa. Jotka on naimisissa, käy siellä. Kävin ensin itsekin. Sitten päätin että ei. Kuumaa, tunkkaista ja ne valtavat kattilat. Käykööt ne, jotka asuvat monen perheen asunnoissa. Yhteisessä keittiössä et pahemmin pyykkäile. Minulla taas on helppoa, kun muorit menevät aikaisin nukkumaan ja voin emännöidä yksinäni puolin öin…”

Elämä on perin karua ja köyhää.  Laipiossa keikkuu yksittäinen lamppu ilman varjostinta. Vaatteen saamiseksi uuden kankaan ostoa joutuu huolella punnitsemaan. Ruplat ovat vähissä. Mutta kaikkeen niukkuuteen on totuttu. Nykyvaatimustemme mittareilla mielikuvitus ei yllä Antoninan ja muorien maailman ulkoiseen niukkuuteen.

Mutta yhteishenki on hyvä. Silti kaikki ei ole kohdallaan. Sofian varttuessa naiset huolestuvat tämän puhumattomuudesta. Ainokaistakaan sanaa ei putkahda huulilta. Sen sijaan lapsi tuntuu hyvin varhain ymmärtävän asioita ja piirtävän ne yhä taitavammin papereille. Hän myös oppii satujenkerronnan keskellä lukemaan omin avuin, varhain.

Mummot hukuttavat lapsen huolenpitoon, hellyyteen ja satuihin. Vanhat sadut ovat julmaakin julmempia ja alkavat elää lapsen todellisuuden- ja fantasiantajun rajapinnassa.

Mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä huolestuneemmaksi muuttuu tehdaskollektiivi. Järjestelmässä pienten lasten kuuluu tulla lastentarhaan, parhaaseen mahdolliseen kasvuympäristöön. Poikkeuksia ei hyväksytä. Antonina kiemurtelee vaatimuksista ulos kerta toisensa jälkeen, sillä yhteiskunnan mittarilla Sofia on invalidi. Äiti pelkää Sofian joutuvan lapsikatraassa kiusaamisen ja syrjinnän uhriksi. Lapsen mykkyyttä hän ei paljasta. Puhumattomuudesta on vaiettava niin pitkään kuin mahdollista. Ehkä jonain päivänä Sofia alkaisikin puhua.

Jevdokia, Ariadna ja Glikeria elävät menneisyydessä, kukin tavallaan. Heidän maailmankuvaansa rakentavat tsaarinajan Venäjä, Leningradin piiritys ja sen aiheuttama raastava nälänhätä, Stalinin vainot vangitsemiseniin ja kuolemantuomioineen ja henkilökohtaiset muistot. Ja kun luonteet ovat erilaiset, naisten välillä asiat hiertävät sopivan virkistävästi.

Glikerian mielestä herrojen aikana asiat olivat paremmin, niin myös ennen sotaa, sillä silloin naurettiin usein, toisin kuin nyt.  Myös Jevdokia vahvistaa asian maaorjuuden ajalta: ”Äiti kertoi, että meidän tilanherra oli hyvä.”   Yhtä mieltä ollaan Neuvostoliiton mukanaan tuomasta uudesta luokkajaosta: Eliitti elää omaa elämäänsä.  Jos tarvitaan nauloja, kaupoista sellaisia ei saa. On yritettävä etsiä kaatopaikalta. Jos sellaisia löytyy, ne desinfioidaan ennen käyttöä:
Kuumentamisen jälkeen otetaan ulos [uunista] pihdeillä. Naulat ovat vääriä ja punaisia; kun ne jäähtyvät, ne työnnetään jauhopurkkeihin, etteivät jauhot pilaannu.

Sisäkenkiä ei myydä kansankaupoissa ja puoluekauppoihin ei ole pääsyä. Mitenkäs viedä Sofia teatteriin, kun ei sinne sovi huovikkaissa mennä!

Romaanin varsinainen (ohut) tarina kehkeytyy, kun samalta tehtaalta Nikolai-niminen mies mielistyy Antoninaan ja pyrkii seurustelemaan. Nikolain kautta Antonina on juoninut omaan kotitalouteensa ohi jonotuslistojen television, jonka välittämä maailma menee kaikilla katsojilla yli ymmärryskyvyn. Nikolai on ollut jo pitkään asuntojonossa. Heiveröisen seurustelun seurauksena tehdasyhteisö alkaa kiristää häntä naimisiin, uhkana pudotus asuntojonosta. Yksinäisellä miehellä kun ei omaan asuntoon ole oikeutta.

Asumisluvan järjestelyissä tuoksuu korruptio ja sulle-mulle -vaihdantatalous, vaikka vastuulliset vetoavat laillisuuteen ja yhdenvertaisuuteen:
”Voi, ne kyllä rikastu hirveesti”, Jevdokia puistelee päätään. ”Jatkuvasti penkovat asuntoja. Kun asukkaat on kuollu, niin kipin kapin… Ihan kuin rotat. Huonekaluja, astioita, kaikkia tarvekaluja… Ennen oli hienojakin asuntoja, mutta sota-aikaan ryöstettiin kaikki.”

Mutta ottaisiko Nikolai Antoninan lisäksi ”invalidilapsen” kaupanpäällisiksi! Hän haistaa palaneenkäryä. Antoninan ja Nikolain asunto-avioliitto-yhteishuoltajuus -asetelman yllättävä käänne on sittenkin sivuseikka. Keskeisintä kirjassa on kaikki se elämänkokemus, jota muorit pumppaavat kasvatusvuosien varrella Sofiaan, josta lopultakin tulee menestyvä kansalainen, arvostettu kuvataiteilija, joka toimii jopa ranskantulkkina. Eli puhekin tuli, aikuisuuden kynnyksellä.

Parasta Naisten ajassa on muorien terävät kommentit ja tokaisut, kuten ”polseviikkieliitistä”: ”Sitä miettii, että oonko minä ymmärtämätön hölmö vai onko ne ylen viisaita, ei niiltä lipsu lusikka ohi oman suun…”; ”Kunhan tsaarin perinnöt on loppuun varastettu, niin entäs sitte?”;  ”Griša joi liikaa ja alkoi huutaa, että on läpeensä kyllästynyt vanhoihin bolševikkiäijiin ja -ämmiin, milloin tämä pirunpolkka oikein loppuu…?”

Stalinin vainot ovat syvällä muorien selkärangassa. Kun Antoninalta Sofian isää tiedusteltaessa tämä kertoo miehen kadonneen, välitön mielikuva on yöllä noutamaan tullut tummanvihreä umpiauto. Vangitun ylle jää ikuinen epäluulo, kuten tässä 1940-luvun lopun antisemitistisessä juutalaisten lääkäreiden vainossa:
”Nii-in, lääkärithän on millon mitäkin”, se harmittelee. ”Toisinaan ne tekee hallaa tahallaan. Nekin juutalaiset. Niissä havaittii tihutyöläisiä, minä kannatin tuomihtemista heti.”
”Eikös ne myöhemmin huomattu syyttömiksi?” sähähdin.
”No ne huomattiin.” Katsoo minuun. ”Mutta muut saattaa vahingoittaaki.”

Kirjan vanhat naiset, Jevdonia, Ariadna ja Griša vaalivat uskontoa, joulunviettoa jonkinlaisin kuusenkarahkoin, blinejä… He kannattelevat sitkeästi kulttuurin siltoja menneestä nykyhetkeen ja edelleen tulevaisuuteen kuin vallanpitäjiä äänettömästi uhmaten.

Naisten aika kuuluu sarjaan Parasta venäläistä nykykirjallisuutta. Hätkähdyttävä se ei ole, mutta kelpo romaani kuitenkin. Ja mitä tervetullein se on, sillä uutta venäläistä kirjallisuutta saadaan suomeksi turhan harvakseltaan.

Jelena Tšižova: Naisten aika. Into 2018, 261 sivua. Suomennos Kirsti Era.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi

Rax Rinnekangas: Leo Trotskin ajastin

Rax Rinnekangas kutsuu Lev Trotskia filosofiksi. Teoksessa Leo Trotskin ajastin Rinnekangas käsittelee aikaa, vankeutta, valoa, historiaa, sortoa ja eksistenssiä.

”…historia kirjoittaa itseään omaa subjektiivista kuvastoaan vahvistavien mielikuvien ja tarkistamattomien tietojen kautta, joihin uusi kirjoittajapolvi lisää aina uuden, värittävän kerroksen.”  Teoksessaan Leo Trotskin ajastin valokuvataiteilija-elokuvantekijä-kirjailija-kustantaja Rax Rinnekangas vetää oman maalikerroksensa venäjänjuutalaisen bolševikkivallankumouksellisen Lev Trotskin (1879−1940) henkilökuvaan.

Uusi maalikerros pyrkii inhimillistämään (vaikkei pyyhkimään olemassa olevaa olemattomiin) historian jälkeensä jättämän käsityksen armottomasta bolševikista, josta historian jälkiarvion mukaan oli odotettu tulevan Leninin seuraaja, mutta joka ajautui muiden bolševististen sotateoreetikkojen (mm. Mihail Frunzen) kanssa näkemyseroon ja syrjäytyi 1920-luvulla Stalinin noustua kommunistisen puoleen ensimmäiseksi sihteeriksi.

Seurasi karkotus ja lopulta maasta poistaminen: Alma-Ata−Turkki−Ranskan kautta Norja−Meksiko, joka maanpakolaisuus päättyi useiden salamurhayritysten jälkeen Trotskin murhaan elokuussa 1940.  Meksikossa Trotskin kohtaloon kytkeytyvät myös Rinnekankaan kirjassa kohtalokkaalla tavalla kommunistiset Frida Kahlo ja hänen puolisonsa Diego Rivera.

Väkivaltaisen Trotskin väkivaltainen kuolema turvallisuusmieheksi soluttautuneen Ramòn Mercaderin suuntaamasta hakuniskusta pöytänsä ääressä työskentelevän uhrin takaraivoon teki vallankumousjohtajasta kuolemattomamman, kuin jos Stalin olisi  antanut entisen vallankumoustoverinsa kokea normivanhuus. Niin toimii historian lahjomaton vaaka.

Rax Rinnekankaan kirja ei kuitenkaan yritä olla missään määrin uusi Trotski-elämäkerta.

Ei tarkoituksenani ollut ihan vielä lukea keväästä lähtien käsilläni ollut Rinnekankaan tuore teos Leo Trotskin ajastin. Mutta luetettuani Markku Salomaan hulppean teoksen Punaupseereiden nousu ja tuho, joka niin ikään käsittelee (kaiken muun ohessa) Trotskia, Rinnekankaan teos teki sukkelasti muiden uutuuskirjojeni ohituksen. Onneksi, sillä olinhan viritystilassa.

Tasa-arvo

Rax Rinnakankaan teos on hulppea fiktio, missä juonen asemasta keskeiseksi nousee kirjailijan vuolas, älyllinen ajatuksenjuoksu. Kohteita on paljon, useimmiten kuitenkin sortajien ja sorrettujen keskinäiskytkennän päättymättömyys ihmiskunnan historian virrassa, erityisesti kuitenkin Euroopan lähihistoriassa. Eikö juuri kommunismin pitänyt toteutuessaan synnyttää luokaton yhteiskunta? Sen sijaan kommunismiksi itseään kutsuva bolševikkinen diktatuuri loi oman luokkayhteiskuntansa ja etenkin Stalinin kaudella toteutti vakuumiinsa kääriytyneenä ennen kokemattoman terrorin.

Rinnekankaan huikeassa ajatusleikissä Trotski kuitenkin tähtää tasa-arvoon (tai ainakin sen illusion vallitessa maailmanlaajuisen kapitalismin lyhytaikaiseen pysäyttämiseen, kuten kirja kertoo). Ja kun tavoitteet muuten näyttivät tavoittamattomilta, sellaisen kokemuksen tuottamiseksi hän kehitteli ajastinta.

Ajastin on kellolaite, jolla jokin kone saadaan toimimaan tietyllä tavalla tiettynä ajankohtana. Kirjan mukaan Trotskin 1920-luvulla tiedemiehistä kokoama Aikaliitto pohti ihmisen tajuntaan vaikuttamista ylikorkeiden ja ekstramatalien ääniaaltojen avulla. Siihen tarkoitukseen suunniteltiin ajastinta, missä yhdistyvät aika ja ääni. Kirjassa Trotskin uskomuksen mukaan tajuntaan vaikuttaminen tuottaisi syvää ja aitoa tasa-arvoisuuden kokemusta, siis ihmisen aivossa tapahtuvaksi jotain sellaista, mitä Neuvostoliitto julisti maailmanvallankumouksen tavoitteeksi.

Rax Rinnekankaan teos ei ole kuitenkaan scifiä. Se on estotonta ajatuksen laukkaa, joka kaikessa pohdiskelun loogisuudessaankin herättää yhtä paljon loogisuuden aukkoja. Se kuuluu fantasian oikeuksiin. Kirjassa kohtaavat elämänvakavuus ja ilkikurisuus.

Kun kirjassa kelloseppä ja ajan asiantuntija, meksikolainen Emilio del Franco ja yliopiston äänitohtori Raul Luis rakentavat Trotskin ajastinkaavan ja siitä tähän asti puuttuneen koodin turvin koeajastinta, sen on määrä vaikuttaa ihmisten tajuntaan yhden minuutin ajan, senkin rajatulla alueella Mexico Cityn keskusaukiolla Centro Historicolla. 60 sekuntia ihmiskunnan historian virrassa! Lukija virnistää.

Ajastin on kuitenkin teoksessa vain juonellinen kehikko, jonka sisällä kirjan kertojan, kovasti Rax Rinnekallion itsensä mieleen nostavan, laaja ja monipolvinen elämänpohdiskelu löytää sijansa. Ajasta ja eksistenssistä tässä kirjassa on pohjimmaltaan kyse.

Kertoja on teoksessa suomalainen keski-ikäinen älykkö, valokuvaaja ja elokuvantekijä kuten Rinnekangaskin. Hän tallentaa elokuvan kielelle muutamia arkkitehtonisesti mielenkiintoisia rakennuksia. Yksi niistä on Meksikossa, arkkitehti Luis Barracànin Casa Studio. Juuri tämän viidennen talon kuvaukset ovat tuoneet hänet Meksikoon.

Siellä, elokuvaluentonsa yhteydessä hän tutustuu Veronica Díaz -nimiseen surun läpäisemään naiseen. Koko kirjan yli jatkuvaa ystävyyttä voi kutsua suhteeksi ja kirjaa siten (jopa) rakkausromaaniksi, vaikkei mitään fyysistä tapahdu ja teos on rakkausromaanin genrelle täysi antiteos. Veronica Dìaz esiintyy kertojan tarinassa aina kokonimellä. Naisen kautta kertoja tutustuu tämän isoisään, Trotskin ajastimen arvoitusta vuosikymmenet pohtineeseen vanhukseen ja ajautuu luontevasti omaan Trotski-ansaansa.

Kaunis, näyttävä Veronica on seuralainen ravintola-aterioissa ja yhteisillä arkkitehtonisilla tutustumisretkillä (aivan erityisesti Trotskin maanpaon paikoilla) loputtomine keskusteluineen. Molemmat ovat älykköjä ja poikkeavuudessaan ilmeisiä sukulaissieluja.

Vapaus ja vankeus

Ehkä on kardinaalivirhe yrittää vetää romaanissa rajaa fiktion ja toden välillä. Lukija hakee kuitenkin myös sitä rajaa. Veronica Dìaz kertoo suomalaiselle seuralaiselleen erikoislaatuisesta meksikolaisesta vankilakokeilusta, keskellä merta eristetystä saaresta kutsumanimellä Paratiisi. Sinne on suljettu vaarallisimmiksi luokitellut vangit, eliniäksi. Saarelta ei pääse koskaan pois, mutta siellä on varsin suuri vapaus elää. Harvat vartijatkaan eivät kanna aseita eikä saarella ole sellejä, kaltereita tai vanginvaatteita. Sille saarelle on viety 16 vuotta sitten myös Veronican rakastettu Alberto Caro. Yksinäisyytensä ja tulevaisuudettomuutensa vankilaan kahlittu Veronica aikoo sulkea nyt myös itsensä rangaistussiirtolaan huumeilla itsensä pilanneen Alberton elämänkumppaniksi. Päätös rinnastuu luostariin menoon, ilman uskonnon suojaa, tai enemminkin omavalintaista astumista mestauslavalle.

Trotskin ajastin tähtää tasa-arvoon. Sen kaksoissisar Rinnekankaan kirjassa on vapaus. Kirjassa se näyttäytyy yhtä mittaa vastakohtanaan, vapauden puuttumisena. Paratiisi-saari on yksi sellainen. Vankeus esiintyy teoksessa eri muodoissa.

”Vankiloita on jokaisen vankilan kohdalla näet aina kaksi: on sisäpuolinen, jossa vanki itse istuu, ja on ulkopuolinen, jossa saman tuomion, itse asiassa paljon pidemmän tuomion, istuvat lähiomaiset ja muut läheiset, uhreista puhumattakaan…”, pohdiskelee kertojan flaamilainen vaimo Sarah yhdessä aviopuolisoiden pitkistä ajatustenvaihdoista Euroopan mantereella.

Vankeus tulee kirjan kertojaa vastaan heti Meksikoon saavuttua hotellin ulkoravintolan edessä avautuvan leijonahäkin muodossa. Kertoja pohtii tavan takaa uljaiden savannieläinten elämän rajautumista hotelliruokailijoiden töllistelyn kohteiksi. Millä oikeudella näiltä hienoilta eläimiltä on riistetty oikeus luonnolliseen elämään? miettii kertoja.

Kertoessaan yhdestä aiemmin elokuvasarjaansa kuvaamistaan taloista, avantgardistisen arkkitehdin Konstantin Melnikovin Utopiatalosta Moskovassa, tarinaan imaistuu koko Stalinin Neuvostoliitto suurena vankilana, ei vain epäsuosioon joutuneen Melnikovin 13 vuotta kestänyt kotiaresti Utopiatalossaan, vastapäisen poliisitalon tiukassa seurannassa.

Aika

Kenties mystisimmin Rax Rinnekangas kuvaa aikaa käsitteenä (tai ajattomuutta). Kautta ihmiskunnan ajasta on yritetty saada otetta. Rinnekankaan ”raamattu” teoksensa yhteydessä on W.P. Sebaldin (1944−2001) viimeiseksi jäänyt kirja Austerlitz, johon Rinnekangas viittaa tavan takaa.

Sebaldin kirjassa aika konkretisoituu Antwerbenissä päärautatieaseman kellon alla, missä Sebaldin kirjan kertoja istui ravintolassa yhdessä Austerlizin kanssa seuraten viisareita. Tilanne kertautuu Rinnekankaan kirjan kertojan istuessa samassa tilanteessa ja samassa paikassa vaimonsa Sarahin kanssa.

Kellon muinoin hyvin kullanhohtoista, sittemmin veturien noen ja tupakansavun tummentamaa, nyt puhdasta, näyttötaulua kiersi lähes kaksimetrinen, miekkamainen minuuttiviisari, jota katsellessaan he olivat yhtäkkiä tuntenee henkensä salpautuneen sen ohjelmoidulta ikuisuudelta tuntuvan kuudenkymmenen sekunnin aikana, minkä kultakin minuutilta oli kestänyt käynnistyä, kasvaa ja päättyä, viisarin edetessä kuin saalista kohti nykäyksittäin etenevä alligaattori näyttötaulun pinnassa, kunnes miekka oli tärähtäen asettunut seuraavan, mistään tietämättömän, minuutin alkuun, viisarin katkaistua sitä ennen edeltävältä minuutilta kaulan. Tällä tavoin, jokaisen harkitun surmateon hetkellä, sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta oli leikkautunut, yhtä aikaa ja yhä uudestaan, julmasti pois tunnin yksi kuudeskymmensosa, ja sen traagillisen, peruuttamattoman hävityksen äärellä kertoja ja Jacques Austerlitz olivat tuijottaneet järkyttyneinä viisaria, joka ei ollut piitannut lainkaan tuosta teostaan, vaan jakamattomalla tyyneydellä oli jatkanut julkista tappourakkaansa, kuin koko maailmassa ei olisi toista yhtä hyväksyttyä väkivaltaista tekoa kuin oli jokaisen minuutin likvidointi juuri kyseisessä, kaikki murhatut minuutit saman tien unohtavassa, ajan tummentamassa Antwerbenin keskusaseman kellotaulussa, jonka alapuolella paikallinen maailma eli kuin viimeistä aikaa.  

Armoitettu kertoja

Näyte kertoo ajan oleellisuuden lisäksi kahdesta muusta seikasta Leo Trotskin ajastin -kirjassa: Rax Rinnekankaan armoitetusta kertojanlahjasta (joka, rehellisyyden nimissä, yhdistyi ajatuksissani Sebaldin ympäristöä dokumentoivaan kertojantyyliin, joskin vain yhden Sebaldilta lukemani kirjan, Vieraalla maalla, jo hämärtyneen muistikuvani mukaan) sekä kirjailíjan rakkaudesta poimuileviin, pitkiin lauseisiin. Lauseet ovat välillä kuin pienoislabyrinttejä. Sanat rakentavat ”houkuttavaa ja huojuvaa siltaa näkyvän ja näkymättömän välillä”.

Suurilla kuvataiteilijoilla on tapana maalata myös Oma kuva tai eri vuosilta useampia itsetutkielmia. Sellaisen tekee myös Rinnekankaan kertoja. Kirjan kertoja on itsestään tietoinen älykkö. Sitä osoittaa jo maailmanmatkaajan elämäntapa: Vaikeista, äidinkielelläkin monimutkaisista asioista keskustellaan kirjassa ilman kieliongelmia. Espanjat ja saksat ovat äidinkielen veroisia, aiheen erityislaadusta riippumatta. Ajatus on myös ymmärrettävä lennosta. Siitä ei väännetä rautalankamallia.

Sivuille 330−331 kertoja maalaa Oma kuvansa kertoessaan lukevansa vain sellaisia kirjoja, joita muut eivät lue eivätkä osta:
”Samasta syystä en ole avannut lehtiä enää vuosiin, koska minulla on tunne, että jos avaan, muutun osaksi niiden manifestia ja sen tulvan mukaista maailmanuskomusta. Itse asiassa aikakaudesta minua kiinnostavat enää vain sellaiset elementit, joiden olemassaolo on uhanalainen.”
Kertoja kokee elävänsä väärää aikaa ja kuluvansa renessanssiin. Monipuolisen ja syvän sivistyneisyytensä perusteella hän (Rax Rinnekangas) onkin renessanssi-ihminen. Vaimoonsa viitaten kirjan fiktiivinen kertoja heittää itsestään mielenkiintoisen toteamuksen. ”Aloin asteittain irtautua itseinhosta, mitä narsismi on.”

Ainakin välillisesti kertoja myöntää esikuvansa arkkitehtonisia yksityiskohtia tarkkaillessaan: Sebaldin ja hänen Austerlitzinsa.

Valo

Tasa-arvon, vankeuden ja ajan rinnalla neljäs elementti teoksessa on valo. Kun kertoja kuvailee kuvaamiaan rakennuksia, niiden yksityiskohdissa korostuu valon vaikutus. Myös ihmisistä loistaa valoa. (”tyttäristämme hohtava elämän valo”, ”tuntemuksiltani en osannut tunnistaa itsessäni valoa”).

Valon ja pimeyden eri asteiden merkitys on oleellinen visuaalisten taidelajien, valokuvan ja elokuvan tekijälle. Leo Trotskin ajastimessa se konkretisoituu kirjaa täplittävinä mustavalkovalokuvia, joiden painojäljen (rasteritukkoisuudeksi paikoin tulkitsemakseni) en usko tyydyttäneen laadusta tarkkaa valokuvataiteilijaa, mutta jotka elävöittävät Rinnekankaan filosofointia tervetulleella tavalla yhtä kaikki. Jokainen kuva perustelee oikeutensa kirjassa sille harkitulla paikalla. Katsojan silmät viipyvät kuvissa. Niiden yleisvaikutelma on pysähtynyt, kuin kellon viisari olisi lakannut liikkumasta.

Myös lavean kerronnan rikastaminen mustavalkokuvin on yhteistä Sebaldin vastaaville ratkaisuille.

Koska en ole lukenut Lev Trotskista kirjoitettuja elämäkertoja, en liioin pysty arvioimaan, miten omintakeista tai lainattua Rax Rinnakankaan uutuuskirjassa on pohdinta siitä, jos Saksa olisi ottanut suojiinsa maanpakoon ajetun Trotskin ja mitä kaikkea siitä olisi voinut seurata. Itselleni spekulointi oli tuore ja ajatusleikki konkretisoi sen, miten erilailla historianlehti olisi saattanut kääntyä, jos juutalainen, Saksan vihollisjärjestelmän perin juurin tuntenut Trotski olisi kutsuttu Saksaan. Kohta oli yksi kirjan lukuisista herkuista.

Mutta palaan lopuksi alkuun, historiaan. Seurattuaan lentokoneen käytävillä kuin paniikissa sukkuloivaa matkustajaa kertoja miettii:
”Samalla tavalla me itse kukin ilmestymme täysin tuntemattomasta estradille tällä planeetalla, jonka yhä sitkeästi uskomme omistavamme, ja kierrämme pienen näyttämömme ja katoamme jälleen samaan tuntemattomaan.”

Kertoja alkaa käydä mielessään läpi historian henkilöitä, jotka ansaitsivat pysyvämmän sijan paljon suuremmalla elämän näyttämöllä. ”Suppean tietonsa” varassa hän löytää neljä tällaista henkilöä: Sokrateen, Kristuksen, Jeanne d`Arcin ja Lev Trotskin.
”Kukin heistä oli heijastanut sielunsa syvää, erilaista valoa, ja sen tähden jokaista heistä oli pidetty niin mitättömänä henkilönä, kaikessa mielessä, omina aikakausinaan, että heidät ja heidän aatteensa oli kuulunut hävittää, jotta kehityksen virallinen kulkusuunta ja sen viralliset energialähteet; ahneus ja kateus, epäluulo ja kauhu, inkvisitio ja muut tavoitellut voimat, joilla ei ylitetä kiirastulta, mutta joilla luodaan menestykäs maanpäällinen elämä, valaisisivat polkuamme.”

Luettuani Rax Rinnekankaan erikoislaatuisen ja charmantin teoksen palasin kirjan alussa olevaan William Shakespearen mottoon: ”Mikään hänen elämässään ei tehnyt häntä niin häneksi kuin hänen lähtönsä.”  Sitä voi kutsua myös kuolemattomuudeksi.

Rax Rinnekangas: Leo Tolstoin ajastin. Lurra Editions 2018, 486 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Markku Salomaa: Punaupseereiden nousu ja tuho

Markku Salomaa kirjoitti tärkeän osan Suomen lähihistoriaa antaessaan Neuvostoliittoon paenneille punaupseereille kasvot ja elämänkaaren.

Punaupseereiden nousu ja tuho. Neljä sanaa, mutta yhdessä tuhti  suuren ihmisjoukon kohtaloiden tiivistys.  Vuonna 1992 suomalaisista punaupseereista tohtoriksi väitellyt poliittisen historian tutkija Markku Salomaa julkaisi  popularisoidun, painavaan sarjaan kuuluvan teoksensa tutkimastaan aiheesta. Teos ilmestyi keväällä, kun Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi sata vuotta.

En ole havainnut (vika voi olla havainnoitsijassa) teoksesta juurikaan kirjoitetun edes asiantuntija-artikkeleita. Niitä teos kuitenkin ansaitsisi. Salomaan teos on runsas ja upea. Se on suomalaisten näkökulmasta militaristisen Neuvostoliiton käsikirja, moneen tarpeeseen käyttökelpoinen tietoja syventävä ja ymmärrystä lisäävä teos.

Tunnustin nöyryyteni kirjan edessä, vaikka aihe oli päälinjaltaan tuttu.  Itselleni menevät armeijat, armeijakunnat, divisioonat, pataljoonat, komppaniat, prikaatit, rykmentit, komppaniat, joukkueet ja sen semmoiset suloisesti vinksin vonksin, samoin upseerien arvohierarkiat. Neuvostoliitossa vallitsi oma käsitteistönsä, kaiken lisäksi tuplaten. Sotilaallisten komentajien rinnalla ja yläpuolella olivat poliittiset komissaarit omine hierarkioineen ja arvoasemineen. Teoksessa oli siis riittämiin sellaista, mikä ei kiinnittynyt muistiini.

Luin teosta marjastussesongin keskellä kymmenen päivän mitassa, kiistatta kuitenkin paisuneen ja aidon kiinnostuksen saattelemana.

Teos on väitöskirjaan nähden popularisoitu nähdäkseni siten, että siitä puuttuvat  tieteellisen tutkimuksen lähtöteoria, aineiston ja tutkimusmenetelmien esittely, lähdemerkinnät itse tekstissä sekä tämän teoksen tapauksessa ilmeisen laaja venäjänkielinen lähdeaineisto. Myös tutkimukselliset päätulokset lukija saattoi vain päätellä. Epilogi on ajoitettu teoksen ilmestymisvuoteen.  16 tunnetuimman punaupseerin elämänkaaret ja -kohtalot runsaalle sadalle sivulle loppuun koottuina tuovat kirjaan ihmiskohtaloiden yltäkylläisen, koskettavan kirjon, traagisen palan suomalaisuuden historiaa.

Kulissien takaa

Kirjan suurin ansio on mielestäni siinä, että tapahtumien tarkkailija (Salomaa) on asemoinut itsensä itärajan taakse, siis sinne, minne punaisten johto pakeni sisällissodan käännyttyä sille kohtalokkaaksi.  Tutuistakin asioista kuten jääkäriliikkeestä punajääkäreineen ja sisällissodastamme Salomaa kirjoittaa ikään kuin kulissien takaa. Siksi hänen historiansa ei toista aiheista aiemmin runsaasti ilmestynyttä kirjallisuutta.

Sisällissodan lopputuloksen ja traagiset seuraukset häviäjien kannalta tiedämme. Kansalaissodan loppuvaiheessa Suomesta siirtyi rajan taakse poliittisina pakolaisina yli 10 000 henkeä. Suomessa ampumalla teloitettiin 7 370 punaista pidätettyä ja 1 424 valkoista pidätettyä. Näin teloitettujen suomalaisten yhteismäärä nousee täällä 9 720 henkeen. Valkoisten vankileireillä kuoli 11 652 punavankia, 1 790 osapuoleltaan tuntematonta ja neljä valkoiseksi merkittyä. Sodan aikana kadonneiksi merkittyjä on 2 193, joista punaisia 1 767.

Sisällissodan kannanotoissaan Salomaa on tinkimätön:
”Suomen puhdistukset olivat samantyyppisesti kansanmurhaa kuin armenialaisten joukkomurha Turkissa”, hän kirjoittaa ja perustelee tylyn päätelmänsä: ”Ne, jotka ammuttiin valtionpetoksesta, murhattiin, koska silloinen laki ei säätänyt kuolemantuomiota siitä.”
Käytännössä ampumiset siis toimeenpantiin Venäjän rikoslain mukaan, joka puolestaan oli menettänyt lainvoiman, koska Suomi oli itsenäistynyt ja valtioyhteys oli katkennut.

Siinä, keiden puolelle valta asettui, olisi voinut käydä toisinkin, jos Kullervo Mannerin eduskuntaa ei olisi syksyllä 1917 hajotettu eikä Oskari Tokoin senaattia erotettu. Sosiaalidemokraatit olivat vielä siinä tilanteessa suurin ryhmä.
”Mannerin eduskunnan ja Tokoin senaatin jatkaessa olisivatkin punakaartit olleet laillisen hallitusvallan joukkoja”, Salomaa päättelee.

Rajan yli paenneet integroitiin osaksi militaristista bolševikkivaltiota

Teoksen sisältämä tietomäärä on valtava. Kirja käy läpi syntyneen neuvostovallan perusteet, keinot joilla bolševikit taktikoivat itselleen yliotteen muista vallankumouksellisista ja rakensivat terroriin perustuvan järjestelmänsä.  Järjestelmä rakennettiin perusteitaan myöten militaristiseksi. Yksistään Leningradiin perustettiin hulppea määrä erilaisia sotakouluja, joita Salomaa luettelomaisesti esittelee.

Suomalaisten punaisten kannalta sotakouluista keskeisin oli vähemmistökansalaisuuksia varten perustettu Kansainvälinen Sotakoulu, jonka muutaman kuukauden pikakoulutukseen käytännössä jok`ainoalle osoitettiin sotilaallisen koulutuksen ensiaskelma. Useimpien kohtalo oli sillä sinetöity: Pakolaissotilaat kouluttautuivat heille osoitetuissa eri sota-akatemioissa ja taistelivat siellä, minne heidät määrättiin.

Lyhyehkön koulutuksen jälkeen Venäjän kansalaissotaan suomalaiset osallistuivat kaikilla rintamilla, valkokenraali Pjotr Nikolajevitš Wrangelin komentamia valkoisia armeijoita vastaan pohjoisessa, lännessä, idässä ja etelässä.  Pohjoisessa suomalaiset taistelivat englantilaisia E.K. Millerin joukkoja vastaan, Virossa ja Puolassa Nikolai Judevitšin armeijaa vastaan, syvällä idässä Aleksander Koltšakin ja etelässä Anton Denikin johtamia hyökkäyksiä vastaan.

Kenen joukoissa seisot, sen lippua kannat

Useimmat suomalaiset punaupseerit (koulutuksen aikana ”kursantit”) joutuivat tekemään historian tuomiossa rumimmat sotatoimet.  Myöhäissyksyllä 1920 Pietarin Lafermin tupakkatehtaalla alkoi ja sieltä laajeni muiden muassa Baltian telakalle yleislakoksi levinnyt syvä tyytymättömyys työttömyyden, nälän ja kylmyyden vuoksi ja suunnattuna bolševikkihallintoa vastaan iskulausein ”Neuvostot ilman kommunisteja!”  Kursantit pantiin nujertamaan lakkoliike. Kun telakka oli puhdistettu ja aseet koottu, seurasi TšK:n (sisäisen turvallisuuspoliisin Tšekan) vuoro. Tuhansia työläisiä vangittiin ja satoja teloitettiin.

Helmikuussa 1921 alkoi Kronstadtin kapina, missä sotilaat vaativat salaisia ja vapaita neuvostojen vaaleja, neuvostoja ilman kommunisteja, poliittisten vankien vapauttamista sekä armeijan poliittisten osastojen lakkauttamista. Taistelulaiva Petropavlovskin miehistö väitti bolševikkien tekevän hirmutekoja työväestön keskuudessa ja salaavan totuuden kansalta.

”Kapina oli erityisen epämiellyttävä uutinen bolševikkijohdolle. Kapinaan nousivat samat matruusit, jotka olivat olleet keskeisessä osassa lokakuun vallankumouksessa. Vallankumouskomiteassa olivat edustettuina sosialistivallankumoukselliset, anarkistit, menševikit ja eräät muut ryhmät, jotka bolševikit olivat syrjäyttäneet kesällä 1918. Nyt ryhmät väittivät bolševikkien pettäneen vallankumouksen.”

Bolševikit keskittivät ratkaisevaan hyökkäykseen Kronstadtin linnoitusta vastaan 50 000 sotilasta, mukana suomalaiset. Kun linnoitus oli kukistettu, tuli jälleen TšK:n vuoro.
”Siltä säästyivät ne noin 8 000 sotilasta, jotka onnistuivat pakenemaan jäitse Suomeen.”  Heidän joukossaan pakeni myös yksi punaupseeri, Kaarlo Viktor Buden. Yksi suomalainen kursantti, maalari Matti Hiltunen, kaatui.

Saman vuoden 1921 syksyllä bolševikkivastainen kapinointi levisi laajalti Itä-Karjalan talonpoikien keskuudessa. Heitä saapui tukemaan Suomen puolelta aseistettuja vapaaehtoisia.
Trotskin käskemän ”likvidointitehtävän” pääroolin saivat tehtäväkseen Kansainvälisen sotakoulun suomalaiset kursantit.” Likvidointioperaatiota kutsutaan historiassa Kiimasjärven retkeksi tai ”läskikapinaksi”.
Komentajaksi operaatioon määrättiin vasta 23-vuotias Toivo Antikainen, jolle kertyi elämänsä aikana mittava sotakokemus. Antikaisen elämän esittely teoksessa on yksi keskeisimmistä yksittäisistä punaupseereiden tarinoista.

Kuusisen klubin verilöyly

Mutta osasivat suomalaiset toimia ominkin päin. Vuonna 1918 Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue SKP keskitti ”valtansa” alusta alkaen pienelle itse itseään täydentävälle sisäpiirille.
”Suomalaispakolaisten keskuudessa herätti laajaa tyytymättömyyttä SKP:n johtajien ylellinen elämä ja välipitämättömältä näyttävä suhtautuminen puutteessa eläviin pakolaisiin.”

Erityisesti syytettiin komissaari Eino Rahjan käyttävän rahavaroja yksityisiin tarkoituksiinsa (pirtun hankintaan). Kiista kärjistyi SKP:n toisessa edustajakokouksessa elo-syyskuussa 1919. Kun opposition vaatimuksille alistaa varojen käyttö tarkastukselle ja saada keskuskomitea jäsenistöä edustavammaksi viitattiin kintaalla, syntyi revolverioppositioksi nimitetty ryhmä. Se päätti raivata keskeiset SKP:n vallankäyttäjät Kullervo Mannerin, Väinö Jokisen, K.M. Evän sekä Eino ja Jukka Rahjan hengiltä.  Kuusisen klubille suoritettu rynnäkkö onnistui vain osittain. Jokinen ja Jukka Rahja kuolivat, mutta pääkonkari Eino Rahja ei ollut paikalla. Kahden sadan laukauksen jälkeen ampujilta loppuivat patruunat. Kuolleita oli kahdeksan ja vaikeasti haavoittuneita 11.

SKP:n sisäisen välienselvittelyn kaatuneille omistettu muistomerkki on pystytettynä Pietarin Mars-kentällä. Surmaajiksi on merkitty ”valkobandiitit”.

Markku Salomaa kuvaa edellä kerrotut kapinat ja eri kansannousujen kukistukset tarpeellisen seikkaperäisesti.

Sotateorioita ja teoreetikkoja

Salomaan tekee pakolaisupseereille oikeutta kertomalla heidän tarinoitaan ja kuvaamalla ne poliittiset raamit, joihin heidän elämänsä oli asetuttava.

Saksalaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitsin teesit olivat lähtökohtana myös Neuvosto-Venäjän sotaoppien kehittelyssä.  Clausewitsin teesi sodasta politiikan jatkeena sopi myös kommunistien käyttöön. Salomaan mukaan Lenin veti Clausewitsin taistelutavan valtioiden välisestä sfääristä valtion sisäiseen käyttöön. Se oli hänelle keskeinen osa maailmanlaajuisesti leviävien vallankumousten ajatusta. Clausewitsin vaikutus näkyi myös Leninin pyrkimyksessä lyödä vastustajan poliittinen moraali.

Venäjän sataan vuoteen merkittävimmmäksi  sotapäälliköksi ja sotateoreetikoksi kirjassa luonnehdittu Mihail Vasiljevitš Frunze loi sen sotilaspolitiikan perusteet, millä neuvostovalta nostettiin suurvallaksi. Frunze oli äärimmäisen kyvykäs ja hänelle keskitettiin hänen lyhyeksi jääneen elämänsä  aikana kaikki merkittävimmät militaristisen vallankäytön johtotehtävät. Hänen kehittämänsä sodan teoria oli osa marxilais-leniniläistä tieteellistä sosialismia.

”Sotatiede oli keino johtaa sodan teoriasta sotilaspolitiikka. Sotilaspolitiikka puolestaan oli integroitu osa puolueen politiikkaa. Siinä määriteltiin sodankäynnin poliittiset päämäärät ja niitä vastaavat sotilaalliset keinot.”
Selvähän tuo kuin pläkki!

Markku Salomaa kuvaa frunzelaisen sotilasdoktriinin sekä sen, mistä elementeistä syntyi neuvostodoktriini, mitä kaikkea kuului toisaalta sen poliittiseen aspektiin ja toisaalta sotilaalliseen aspektiin.  Neuvostovallan suojiin siirtyneet poliittiset pakolaiset vedettiin neuvostodoktriinin instrumenteiksi.

”Yksityiskohdiltaan suomalaisten punaupseerien tutkimus on tarjonnut myös laajemman näköalan koko neuvostoarmeijan johtojärjestelmään; sen sotilaalliseen ja poliittiseen doktriiniin”, Salomaa viittaa väitöstutkimuksensa sivutuotteisiin.

Sotilaallisen aspektissa päätaistelumuodoksi syvien operaatioiden opissa määriteltiin hyökkäys. Viivytys- ja puolustustaistelu olivat vain hyökkäykselle alisteisia ja valmistelevia muotoja. Vain hyökkäys saattoi tuottaa ratkaisun (lähtöisin Clausewitsilta). Poliittisessa aspektissa tuli murtaa vastustajan moraali. Tässä keskeinen työväline oli solutus sekä ”pakolaishallitukset”, jotka olivat poliittisia välikappaleita sotilaallisten valloitusten legitimoimiseksi. ”Niillä pyrittiin perustelemaan vallankumoussodan oikeutusta siinä missä vallankumous oli aina toimenpiteenä illegaali.”

Vielä Venäjän kansalaissodan ollessa käynnissä Kaukoidässä ryhtyi myös SKP organisoimaan Kominternin velvoittamana maanalaista armeijaa Suomen armeijan sisälle.
Suomeen alettiin soluttaa punaupseereita luomaan soluja armeijan eritasoisiin yksiköihin, tehtaisiin ja ammattiyhdistysliikkeeseen.  Armeijan osalta onnistuttiin kehnosti.  Kutsuntoihin perustuva armeija uusiutui näet varsin tihein välein.

Frunze kehitti myös kaksinkertaisen käskytysjärjestelmän sotilaalliset komentajat/poliittiset komissaaarit. Kankeudestaan huolimatta sillä haluttiin varmistaa se, ettei armeija vaihda maan johtoa. Poliittinen hallinto vietiin komppaniatasolle saakka.

Sotateoreetikkona saattaa pitää myös Kansainvälisen Sotakoulun opetusupseeria P.I. Izmestjeviä, joka sovelsi kirjoituksiinsa clausewitzilaista rationalismia. Izmestjev korosti sodassa johtajan auktoriteetin merkitystä kurin perustana ja pohti kahden vastakkaisen mielialan merkitystä: kauhuntunnetta (kuolemanpelkoa) vaaran edessä ja velvollisuudentunnetta tehtävän suorittamisesta.

Muidenkin sotateoreetikoiden  esittely Salomaan teoksessa on laaja ja tyydyn tässä minimipoimintoihin.

Eittämättä kärkijoukkoon lukeutuu puna-armeijan isä, sota-asiainkomissaari Lev Trotski, joka syrjäytettiin ja tuli murhatuksi maanpaossa 1940.  Salomaan mukaan Trotski oli miltei kaikissa pääasioissa eri mieltä kuin Frunze. Hänen mukaansa Frunze oli Trotskia lähempänä kentän käsityksiä, joissa kaivattiin ”kansalaissodan käytännön ja idean yhtenäistämistä”. Trotski ajoi alueellista asevelvollisuusarmeijaa vastakohtana armeijan poliittisen hallinnon päällikön Sergei Gusevin puolustamalle hyvin koulutetulle vakinaiselle armeijalle (kaaderiarmeijalle). Herrat väittelivät Kominternin aikakausjulkaisussa 1920. Puna-armeijaa ryhdyttiin muuttamaan alueellisen liikekannallepanon pohjalle 1923, paljolti taloudellisista syistä.

Trotskin yhteenotot jatkuivat Venäjän Kommunistisen puolueen VKP:n edustajistonkokouksessa 1922, missä yhteenotot koskivat Frunzen ja Kliment Vorošilovin esittämää uudistusohjelmaa. ”Ohjelma edusti tavallaan punaupseeriston toiveunta. Se antoi ”sopiville sodille” sotatieteelliset ja doktrinaaliset perusteet. Se oli omiaan kohottamaan punaupseeriston asemaa entisten tsaarinarmeijan asiantuntijoiden kustannuksella.”

Trotskin näkemykset saavat kirjassa aiheellisesti isohkon tilan. Hänen asemansa heikkeni nopeasti Leninin kuoleman 1924 jälkeen.

Sotateoreeikkoihin kuuluivat lisäksi strategikkoa, Boris Šapošnikov ja Mihail Tuhatševski, joka joutui epäsuosioon ja syrjäytetyksi.

Valtaan noussut NKP:n ensimmäinen sihteeri Josif Stalin ei Markku Salomaan mukaan ollut mitenkään omaperäinen tai omintakeinen sotilaallinen ajattelija, ”päinvastoin”. Mutta Stalinin aikana sotateoria mekanisoitui, kun aseteknologia selätti vanhan käytännön. Teknistymisessä Neuvostoliitto sai arvokasta apua Ranskan kanssa solmimansa avunantosopimuksen 1932 seurauksena. Tärkeä alumiiniteollisuus kehittyi ja saatiin Ranskasta hävittäjälentokonetyyppejä ja panssarivaunumalleja. Käynnistyi valtaisa pommikoneiden, panssarivaunujen ja uudenlaisten tykkien tuotanto, mihin valjastettiin liki koko valtion teollinen kapasiteetti.  ”Tehkää tykkejä älkääkä saippuaa”. määräsi Stalin.

Vastaavanlainen ystävyyden ja yhteistyön sopimus oli solmittu kymmenen vuotta aiaemmin Saksan (siis Weimarin tasavallan) kanssa.

Kestääkö Kollaa?

Sodan teknistyminen ja koneellistuminen muokkasivat myös sodankäynnin teorian. Olihan siirrytty luokkataistelun low-techistä hyökkäysarmeijan high-techiin.  Taistelut siirrettäisiin kokonaisuudessaan vihollisalueelle, jossa käynnistettäisiin ”non-stop-offensiivi”. Se asetti myös uudenlaisia vaatimuksia miehistölle ja upseeristolle. Uralla etenemisen perusteisiin ei sisällytetty enää vallankumouksellisia ansioita, vaan yksinomaan kyvykkyys, uskollisuus, työteliäisyys, valistuneisuus, itsetietoisuus ja työnsä tuntemus.

Salomaan listaama vuosittaisten raskaan aseteollisuuden tuotantovolyymien nousu oli  huima.  Vain rinnastuksia samanaikaiseen natsi-Saksan sotateollisuuslukuihin jäin hitusen kaipaamaan.

Strategiaksi kehittyi syvähyökkäys. Vastustaja tuli murtaa yllättävällä ja massiivisella täsmähyökkäyksellä, jonka teho perustui ylivoimaan ja shokin aikaansaantiin. Syvähyökkäystä seuraisi takaa-ajo.

Näitä lukiessani tuli mieleen viime kesänä lukemani Erkki Palolammen Kollaa kestää. Kollaaseen strategiaa sovellettiin täysimääräisesti.

Puhdistukset olivat ennen muuta etnisiä

Mutta ennen talvisotaa ja Kollaata olivat Stalinin puhdistukset. Ne, ennen toista maailmansotaa toteutetut, on historiassa sijoitettu vuoteen 1934 ja vuosiin 1937−1938. Salomaa osoittaa, että puhdistusta ja tulevien valmistelua tehtiin jo 1920-luvulla. Syynä oli liian suureksi päästetty kommunistisen puolueen jäsenmäärä. Neuvostoliitto oli jähmettynyt sen myötä luokkayhteiskunnaksi.

Tunnustamalla valtioiden olemassaolon  Stalin ei pyrkinyt enää vallankumouksen välittömään vientiin, vaan näki potentiaalisena uhkana omalle valtiolleen sen sisältämän monikansallisen varieteetin.

Salomaan kirja kuvaa runsaasti tilaa suoden sitä tapahtumaketjua, jossa bolševikkihallinto murskasi ensin vierasmaalaiset (tässä suomalaiset) punaupseerit päästäkseen esteettä käsiksi siviilipakolaisiin.  Teoksen lopussa julkaistun taulukon mukaan vuosien 1935−1938 puhdistuksissa oli kohteena runsas tuhat (1018) suomalaista punaupseeria.  Heistä liki kaksi kolmannesta (60,2 %) katosi näinä vuosina jäljettömiin ja neljännes (24,1%) vangittiin ja teloitettiin. Salomaa on hyväksynyt tutkimukseensa vain täysin varmat tapaukset. Vangitsemisen jälkeen vapautettuja oli alle kymmenes ja osa oli vangittu jo varhaisemmin. 21 punaupseeria pelastui siksi, että he olivat samanaikaisesti sotimassa Espanjan sisällissodassa.

Rankka kato kävi myös NKP:n kaadereissa ja jäsenistössä sekä koko upseerikunnassa. ”On ilmeistä, että me emme voi enää käyttää joukkomaisen puhdistuksen menetelmää”, myönsi Stalin keväällä 1939.

Mutta puhdistukset eivät aiheuttaneet paniikkia. Päinvastoin. Vorošilov laskeskeli sekä Puolan että Suomen murtuvan jo sodan alussa. Olihan Vorošilovilla optimismiinsa perusteet: Puna-armeijan miesmäärä oli kasvanut edellisestä edustajistonkokouksesta 203 prosenttia, panssarivaunujen määrä 191 prosenttia, lentokoneiden määrä 130 prosenttia ja raskas tykistö 85 prosenttia. Armeijan moottorointi oli hänen laskelmissaan edennyt viimeisellä viisivuotiskaudella peräti 260 prosenttia ja sitä rataa.

Kollaa kesti

Markkku Salomaan tutkimuksen mukaan jonkinlainen ”talvisodan” käsikirjoitus on ollut olemassa jo 1920-luvulta lähtien. NKP:n politbyroon täysjäsenistä kaikkiaan viisi on ollut varmuudella suunnittelemassa Suomen-vastaista sotaa: Stalin, Vladislav Molotov, Vorošilov, Nikita Hrušhšev ja Andrei Ždanov. Yksi valmistautumisen viiimeisen vaiheen merkeistä oli Neuvostoliiton ulkomailla käymät Suomen valuutan ostot.

Kirja kuvaa Neuvostoliiton puolelta tarkkaillen sodan aloittamisen maskeerauksen, Mainilan laukaukset. Se kuvaa Otto Ville Kuusisen Terijoen hallituksen pystyttämisen, organisoitumisen, käynnistetyn propagandasodan ja Karjalais-Suomalaiselle tasavallalle kokoonkursitun ”kansanarmeijan”, johon yht´äkkiä tarvittiin myös suomalainen miehistörakenne. Gulag-vankileireillä viruvia suomalaisia haalittiin armeijaan. Yksi tällainen oli jo kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa vankilassa odottaneen Toivo Vähän tapaus. Yllättäen vankilan johtaja tarjosi hänelle kaksi vaihtoehtoa: tuomion toteutuksen tai asettumisen armeijaan sotaan Suomea vastaan. Vähä suostui.

”Kansanarmeija oll vähemmän suomalainen kuin yksikään Venäjän kansalaissodassa taistellut suomalainen rykmentti”, Salomaa kuittaa.

Myyttisen maineen saanut talvisota ei tunnetusti noudattanut Stalinin ja puna-armeijan piirustuksia. Salomaa sanoo tärkeäksi syyksi Neuvostoliiton kaksoisstrategian. Yhtäältä strategiana oli Kuusisen nukkehallitus Suomen ainoana ”laillisena” hallituksena, toisaalta syvähyökkäysstrategia Suomen virallista hallintoa vastaan.

Niinpä Kollaa kesti. Mutta Salomaan mukaan ”ratkaiseva pelote Neuvostoliiton taivuttamiseksi talvisodan rauhaan ei ollut Suomen armeijan sitkeä vastarinta, vaan Englannin ja Ranskan interventiosuunnitelma Suomen auttamiseksi. .. Pelkkä suunnitelma riitti pelotteeksi.”
Salomaa kuvaa suunnitellut interventiovolyymit: Kaukasuksen öljykenttien tuhoaminen Syyriasta (Levantista) käsin, Petsamosta 30 000 – 40 000 englantilaisen ja ranskalaisen sotilaan siirto talvisodan rintamille sekä 15 500 englantilaissotilaan siirto Narvikista.

Neuvostoliitto piti sodan johdosta huhtikuussa 1940 pääsotaneuvoston laajennetun istunnon, missä Stalin tunnusti epäsuoraan sotilaallisen avun uhan rauhanteon syyksi, mutta käänsi tapahtuneen kehukseen.

”… Emme lyöneet ainoastaan suomalaisia se olisi ollut pikkujuttu. Voittomme suurin merkitys on siiinä, että löimme samalla Euroopan mahtavimpien valtioiden tekniikan, taktiikan ja strategian, sillä näiden valtioiden edustajat olivat samalla myös suomalaisten opettajia. Tässä on voittomme suurin merkitys.”

Pääsotaneuvoston pöytäkirjaa lainaten Salomaa kertoo sanoja seuranneen myrskyisiä suosionosoituksia kaikkien noustessa seisomaan ja huutaen hurraata.

Punaupseerit, heidän uransa ja tuhonsa

Pitkin matkaa teoksen edetessä Markku Salomaa nimeää esimerkiksi jonkun tai joitakin suomalaisia punaupseereita kertoen heidän kohtaloistaan. Kirjan loppuun hän on koonnut 16 kenties merkittävimmän upseerin elämänvaiheet. Ne ovat äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa. Mutta 16 elämäntarinaa menivät myös aivossani suloisesti sekaisin.

Yhden tutkimuksen päätelmän elämäntarinoista voi lukea: Punaupseerit olivat kiertolaisia, joiden kohtalon saneli sattuma.  Paettuaan Neuvostoliittoon ja astuttuaan puna-armeijaan heidän elämäntarinansa sulkeutui. He eivät kyenneet enää vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun.

Keuhkotuberkuloosiin menehtyneen Eino Rahjan (1885−1936) ja hänen vaimonsa Lydia Parviaisen hauta sijaitsee Pietarissa Aleksander Nevskin luostarin hautausmaalla. Kuva: Heikki Kajanto.

 

Useimmat heistä tekivät pitkän sotilasuran. Näistä 16:sta useimmat kokivat – itselleni ennakko-oletusten vastaisesti − ”luonnollisen” kuoleman. Heitä ovat vilppulalaisen kruununtorpparin poika Akseli Anttila, joka koti-ikävää potien kuoli Moskovassa pari viikkoa Stalinin kuoleman jälkeen; alun alkaen Sörnäisten pasifistisosiaalidemokraatti Toivo Antikainen, joka kuoli lento-onnettomuudessa 1941; inkerinsuomalainen ja ruotsinkielinen Axel Berg, joka eli 85-vuotiaaksi ja sai lukuisia palkintoja; tykistöekspertiksi kehittynyt, ortodoksinen ja venäjänkielinen Wladimir Gröndahl, jonka hauta löytyy Moskovan Novodevitšin hautausmaalta merkittävimpien neuvostoliittolaisten sotapäälliköiden hauta-alueelta;  entinen Helsingin yliopiston filosofian opiskelija ja ”punaisen hämärän hahmo Thure Lehén, jonka vaiheiltaan rikas elämä päättyi Helsingissä 83 vuoden kunnioitettavan korkeassa iässä; vasta 1927 Neuvostoliittoon loikannut Aarne Martelius, joka kuoli Helsingin Tammisalossa 96 vuoden  isässä; varakkaan ahvenanmaalaisen varustajasuvun vesa Eyolf Mattson, joka kuoli tuberkuloosiin 68-vuotiaana Krasnokamskissa; suomalaisen kommunistisen liikkeen voimahahmo, komissaari Eino Rahja, joka kuoli veljensä Jaakko Rahjan tavoin keuhkotuberkuloosiin ja on haudattu Pietarin Aleksander Nevskin luostarin hautausmaalle, (nuorin veli Jukka Rahja kuoli Kuusisen klubin verilöylyssä); perin suomalaismielinen Albert Saviranta, joka pidätettiin mutta vapautettiin syytteiden puutteessa ja kuoli 77 vuoden iässä Toksovassa sekä talvisodassa Suomea vastaan taistellut Emil Toikka, joka kuoli 82-vuotiaana Moskovassa.

Talvisotaan kuolemantuomionsa vaihtanut Toivo Vähä tuomitsi talvisodan vääryytenä Suomea kohtaan, katui ja kuoli katkerana ja itsesyytösten vallassa KGB-eläkeläisenä. Hän yritti palata Suomeen, mutta viisumia ei myönnetty.  Politiikkansa uudelleen arvioijiin kuului myös Vähän veljeksistä Juho Einar Vähä, joka oli tullut Suomeen vakoilijana. Hän piirsi karttoja ja valokuvasi, kunnes pidätettiin. Kuritushuonetuomionsa aikana hän teki uudelleenarvion menetettyään uskonsa Neuvostoliittoon. Hän sai luottamusta vaativia tehtäviä jatkosodan aikana ja hänen kansalaisluottamuksensa palautettiin. Vähän veljessarjan muut, Olavi ja Arvo kuolivat Permin vankileirillä 1940.  Artturi Vähä sai Suomessa elinkautisen vakoilusta, anoi oikeutta saada jäädä Suomeen, mutta Neuvostoliittoon luovutuksensa jälkeen sai 10 vuoden vankeustuomion, minkä kärsi täysimääräisenä.

Stalinin puhdistusten betonimyllyssä esitellyistä punaupseereista menehtyivät rämäpäinen stalinisti ja vallankumouksellinen Johannes Heikkonen, kenties ainoa jo Talvipalatsin valtaukseen lokakuussa 1917 osallistunut suomalainen. Heikkonen menehtyi valtion turvallisuuden pääkomissaarin Lavrenta Berijan kuulustelijoiden käsittelyssä 1938, (”Kun Stalin saa tästä tietää, joutuvat nuo kiduttajat vastaamaan teoistaan.”); himomurhaajaksi ja suurroistoksi luonnehdittu omapäinen Heikki Kaljunen, joka kuoli 1938 teki kenties itsemurhaan saatuaan pitkän vankeustuomion; Suomessa tunnetuimpia  punaupseereista, Kustaa Rovio, Karjalan autonomisessa tasavallassa Edvard Gyllingin oikea käsi sekä Suomea vastaan talvisodassa taistellut ja sanalliseen propagandaan heittäytynyt Valter Valli.

Yhteenvetoa

Bolševismijärjestelmän uhreista on esitetty erilaisia arvioita. Martti Salomaa esittää omat minimiarvionsa virallisiin tietoihin pohjaten. Sen mukaan Neuvostoliitossa tuomittiin vuosina 1937−1938 yhteensä yli 3,7 miljoonaa henkeä (3 778 234). Heistä teloitettiin 786 098. Joidenkin arvioiden mukaan uhreja olisi kuitenkin ollut jopa kuudesta kymmeneen miljoonaa.

”Neuvostoliitossa ja Venäjällä nämä joukkomurhien suoritusportaan tekijät ovat välttäneet täysin vastuun. Heidän toimintaansa ei ole tutkittu eikä tuomittu toisin kuin Nürnbergin oikeudenkäynneissä”, Salomaa muistuttaa. Teoksensa lopussa hän kuvaa varsin yksityiskohtaisesti irvokkaita piirteitä saaneen Josif Stalinin kuolinprosessin 1.−5. maaliskuuta 1953 sekä kuolemaa seuranneen Berijan vangitsemisen ja teloituksen.

”Hyvässä tarinassa lukijat aina odottavat sellaista loppua, missä paha saa palkkansa. Tässä tarinassa sellaista ei ole osoitettavissa. Stalin, Molotov, Vorošilov, Ždanov, molemmat Kaganovitšit, Hruštšov ja Kuusinen saivat kuolla luonnollisen kuoleman, mikä oli heidän kaltaisilleen sotilasdiktatuurin kantaville poliitikoille luksusta.”

Onpahan kirja!

Markku Salomaa: Punaupseereiden nousu ja tuho. Otava 2018, taulukoineen ja hakemistoineen 559 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä

Suleika joutuu sopeutumaan  outoon todellisuuteen ja saa kokea avautumisensa rakkaudelle.

Suon ani harvoin itselleni mahdollisuuden lukea uudelleen joskus aiemmin lukemani kirjan.  Syy on selvä: Ei mukamas löydy aikaa vanhaan, kun uudenkin seuraamisessa on tekemistä.  Tänä kesänä sallin itselleni kuitenkin pari uudelleen lukemisen nautintoa. Toinen niistä oli Moskovassa asuvan tataaritaustaisen Guzel Jahinan romaani Suleika avaa silmänsä. Se ilmestyi suomeksi Helsingin kirjamessuille 2016 ja heti silloin sen myös luin.

Jahinan teos on tänään perjantaina lukupiirini aiheena. Liikuntaseurani Friskis&Svettis Helsinki tarjoaa runsaan sisä- ja ulkoliikunnan lisäksi myös lukupiirin. Seuran virallinen toimintamuoto se ei ole, vaan aktiivien jäsenten yhteenliittymä. Se syntyi vuosia sitten lukevien juoksijoiden mielipidevaihdosta lenkkien aikana. Kokoonnuimme aluksi entisen juoksukaverimme Jukan antikvariaatissa, nykyisin Friskis&Svettiksen tiloissa.

Uusi lukeminen latistaa, jos kirja on keskinkertainen tai kehno. Laadukkaissa kirjoissa uusi lukeminen nostaa esiin uusia kerroksia, joihin ensilukemalla ei ole kiinnittänyt huomiota.  Luettuani vanha blogini kirjasta (ks. linkki lopussa) oli hauska huomata, että se on mielestäni yhä täyttä pässinlihaa. Kirja vaikutti minuun yhtä voimakkaasti kuin marraskuussa 2016. Uudella lukemisella kiinnitin kuitenkin enemmän huomiotani tarinan sivuhenkilöihin. Juuri niiden kautta Jahina kuvaa vavahduttavimmin sitä, miten arvottomana Neuvostoliiton karkotus- ja gulag-järjestelmä piti yksilöitä ja ihmishenkeä ylipäänsä.

Kirjassa kulakkeina karkotettavien tataarien joukkokuljetukseen liitetään ”leningradilaista jätettä”.  Kurjuuden keskelläkin arvokkaasti käyttäytyvässä pienessä ryhmässä on ainakin yksi akateemikko, yksi huippuluokan taidemaalari ja aviopari, jonka selviytymiskeinoja ovat hillitty käytös, hyväsydämisyys, humanismi, sarkastinen huumori ja viiltävä ironia, tarkoittamattomille korville ranskaksi muotoiltuna. ”Leningradilainen jäte” säilyttää sivistyneisyytensä, vaikka ihmiset heitetään oman onnensa varaan liki kivikautiseen tilaan.

Kommunismissaan puhtaimmin uskoneet ja vilpittömimmät jäsenensä järjestelmä oksi tuhottaviksi ensin ja nosti valtaan häikäilemättömimmät roistonsa. He olivat lopulta terroriin pohjautuvassa järjestelmässä käyttökelpoisimmat.  Näin myös teoksessa Suleika avaa silmänsä.

Lukupiiri kokoontuu tänään perjantaina klo 17.30 seuran Arabian salilla.

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/11/15/guzel-jahina-suleika-avaa-silmansa/

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Yllättävät loppukäänteet tekivät Haigin kirjasta vallan hyvää lukuviihdettä.

”Ei historiaa tarvitse herättää eloon. Historia on jo elossa. Me olemme historiaa. Historia ei tarkoita poliitikkoja tai kuninkaita tai kuningattaria. Historia tarkoittaa kaikkea. Se tarkoittaa tuota kahvia. Pelkän kahvin avulla voi selittää lähestulkoon kaiken kapitalismin, imperialismin ja orjuuden historiasta. On uskomatonta, miten paljon verta on vuotanut ja tuskaa kärsitty, jotta voisimme istua tässä juomassa kahvia pahvimukeista.”

Tilanne on Tom Hazardin (synt. 1581) työhöntulohaastattelusta Lontoossa nykypäivänä. Tom on päässyt historian opettajaksi lontoolaiskouluun. Hän on siis neljänsadan kolmenkymmenen yhdeksän vuoden ikäinen. Hänet kohtaava veikkaisi iän neljänkympin korville, siis viimeinen numero veks!

Tällaisista asetelmista käynnistyy brittikirjailija Matt Haigin romaani Kuinka aika pysäytetään.  Ei aika pysähdy. Pikemminkin se pakkautuu ja tiivistyy yhden eriskummallisen homo sabiens -poikkeaman, Thomas Hazardin, aivoissa satojen vuosien historian omakohtaiseksi kokemukseksi.

Tom kokee elämänsä sarjana maatuskanukkeja, joiden edelliset versiot kätkeytyvät uusimpien sisälle. Aiempia elämiä ei näe ulkoapäin, mutta siellä ne silti ovat aina läsnä.  Tomin ”taudin”/ poikkeaman nimi on anageria, hidastunut vanheneminen.

Ryhdyin lukemaan tätä eriskummallista fiktiota hienoisen epäluulon vallassa. Mutta tunnustettava on, että Tomin kokemukset nykynuorten johdattajana historian ilmiöihin ja sen myötä hänen omat henkilökohtaiset putoamisensa muistoissa käsillä olevien ilmiöiden keskiöön virittivät kiinnostukseni. Kun lisäksi Haig kykenee yllättämään ja kääntämään asioita vallan uuteen asentoon, koin romaanin kerrassaan virkistäväksi ja älykkääksi viihteeksi.

Tom on luonnon oikku. Hän on yksinäinen, muttei lajissaan ainoa. 1800-luvulla Tomille on selvinnyt, että hänenlaisiaan on ihmiskunnassa kenties tuhansia. Mutta jokainen heistä suojelee itseään salaamalla poikkeavuutensa. Elämä on osoittanut karuimman kautta, että salaisuutensa paljastaminen on hengenvaarallista. Niinpä myös Tom on muutaman vuoden väliajoin muuttanut asuinmaataan ja henkilöllisyyttään. Ansiokseen hän on ehtinyt tehdä vaikka mitä kengittäjästä ja sepästä katusoittajaksi ja ranskalaisravintolan pianistiksi.

1800-luvulla hänet etsi käsiinsä kosolti iäkkäämpi anagerikko, arvokas herrasmies Hendrich Pietersen.  Upporikas Hendrich oli ottanut Tomin suojelukseensa perustamaansa salaiseen yhdistykseen Albatrossit.  Seuran tavoitteena on pitää vanhenemattomuusilmiö salassa päiväperhosiksi kutsuttujen ihmisten hallitsemassa todellisuudessa ja suojella jäseniä muutetuin henkilöllisyyksin ja asuinpaikanvaihdoin.

Hendrichin säännöt ovat ehdottomat: On varottava rakastumasta. Voi rakastaa hyvää ruokaa, hyvää viiniä ja kauniita maisemia, muttei toista ihmistä. Tom on rakastamisen taivaat ja helvetit omakohtaisesti kokenut, sillä 18-vuotiaana hän rakastui ikäiseensä Roseen.  Heille syntyi tytärkin ennen Rosen kauhistuttavaa kuolemaa ruttotautiin. Mutta se, mikä ihmisten silmissä näytti aluksi luonnolliselta, muuttui nopeasti luonnottomaksi. Tom alkoi pian näyttää aviomiehen asemasta ikääntyvän Rosen pojalta.

Tomin hirvittävin muisto ennen Rosen karua kuolemaa juontaa noitavainoihin. Oma äiti altistettiin noidaksi syytettynä vesikokeeseen ja hukutettiin, sillä mikä muu kuin noituus olisi voinut selittää pojan pysymistä vuosi vuoden jälkeen samanlaisena siloposkena.

Romaanin kiinnostusta ylläpitävät jännitteet syntyvät siitä, että rakastumiskiellosta huolimatta Tom alkaa tuntea kutiavaa kiinnostusta saman koulun ranskankielen opettajaa Camillea kohtaan ja kiinnostus vaikuttaa molemminpuoliselta. Toinen jännite on vuosisatojen mittainen oman tyttären etsintä. Ennen tyttärensä kadottamista 1600-luvun alussa Tom sai tietää, että myös tytön vanheneminen hidastui tai lakkasi tietyssä vaiheessa ennen murrosikää.

Kuinka aika pysäytetään -tarinassa tehdään aikamatkoja Tom Hazardin eri elämänvaiheisiin. Vaiheita on riittänyt. Jossakin valehenkilöllisyydessään hän soitti luuttua William Shakespearen teatteriryhmässä ja toisessa minässään oli pestautuneena tutkimusmatkailija Cookin retkille etelän valtamerillä. Arizonassa Tom ampui monen monituinen miespolvi sitten kaksi miestä, itsepuolustukseksi.

Tapahtuman muistaen hän puhelee eräänä iltana oppilaalleen Antonille haluten muistuttaa tätä valintoihin liittyvästä vastuusta:
Mutta kun tulee vanhemmaksi, sitä tajuaa, ettei koskaan pääse pakenemaan tekojaan. Ihmismielellä on omat … vankilansa. Kaikkea elämässä ei voi itse valita.
… Ei voi valita sitä, missä syntyy, eikä sitä, kenestä joutuu luopumaan. Ei ole paljoakaan, jota voisi itse valita. Elämässä on muuttumattomia virtauksia aivan kuten historiassakin. Virtojen sisällä on kuitenkin tilaa tehdä valintoja. Päätöksiä.
… Se, mitä teemme nykyhetkessä, pysyy luonamme. Se tulee takaisin. Mistään ei voi selviytyä ilman seuraamuksia.

Iloitsin siitä, että tarina liki vinksahti päälaelleen ja ainakin yllätti edetessään kohti loppua. Luonnollisesti lukija tietää jo paljon varhemmin, että rakastamiskiellon Tom vielä rikkoo ja tällä kertaa se ei johda katastrofiin, ainakaan kovin pian.

En malta olla palaamatta pitkään lainaukseen (s. 118), joka mielestäni konkretisoi sitä, mitä ylipitkäksi venyvä elämä saattaa huimimmillaan kattaa. Esimerkkinä Tomin ajatuksenvirrassa on puu:

Me elämme pitkään, Tom…
Kaliforniassa on eräs puu, vihnemänty, jonka vuosirenkaita tarkkaan laskettaessa paljastui, että se on viisituhattakuusikymmentäviisi vuotta vanha.
Jopa minun silmissäni se on vanha. Viime aikoina, kun olen tuntenut oloni epätoivoiseksi ja toivonut olevani tavallinen kuolevainen, olen ajatellut tuota kalifornialaista puuta. Se on ollut elossa faaraoiden aikakaudesta saakka. Se on ollut elossa Troijan perustamisesta saakka. Pronssikauden alusta saakka. Joogan keksimisestä saakka.  Mammuteista saakka.
Se on pysynyt paikallaan kaikessa rauhassa, kasvanut hitaasti, tuottanut lehtiä, menettänyt lehtiä ja tuottanut lisää lehtiä. Kun mammutit kuolivat sukupuuttoon, Homeros kirjoitti Odysseian, Kleopatra hallitsi, Jeesus naulattiin ristille, Siddhartha Gaudama jätti palatsinsa surrakseen kärsivien alamaistensa tähden, Rooman valtakunta nousi ja tuhoutui, Karthago valloitettiin, vesipuhvelit kesytettiin Kiinassa, inkat rakensivat kaupunkeja, minä kumarruin kaivon ylle Rosen kanssa, Amerikka soti itseään vastaan, maailmansodat riehuivat, Facebook keksittiin, miljoonat ihmiset ja eläimet elivät ja taistelivat ja lisääntyivät ja kuolivat nopeasti ja hämmentyneinä, puu on aina ollut sama puu.

Hitaan vanhenemisen aihepiiristä saisi kehitellyksi todellisia kauhukuvia, kuten vanhuuden rempat särkyineen ja kolotuksineen, jotka nekin jatkuisivat epäinhimillisesti vuosien asemasta kenties satoja vuosia. Mutta tässä kirjassa albatrossit ovat immuuneja päiväperhosten sairauksille, joten liki ikuisesta elämästä on kyse.  Aihe siis sivuaa painajaista. Haigin kirjoittaman fantasian ytimenä on kuitenkin ihmisen suhde poikkeavuuteen ja erilaisuuteen.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. Aula & Co 2018, 361 sivua. Suomennos Sarianne Silvonen.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kai Aarelaid: Linnade põletamine

Pelikortit ja uhkapeli ravistelevat ihmissuhteita Kai Aarelaidin koskettavassa romaanissa Linnade põletamine.

Kirjailija Kai Aarelaidin (s. 1972) Linnade põletamine on runoilija-kääntäjä-kirjailijan toinen romaani. Rohkenen ennustaa ja toivon, että se ilmestyisi myös suomeksi ennen ensi syksyn Turun kirjamessuja, messujen teemana kun on virolainen kirjallisuus. (Ks. blogin päivitetty tieto blogin lopussa) Turkuun uskoisin saapuvan myös suomea erinomaisesti puhuvan kirjailijan.

Linnade põletamine (vapaasti: Kaupunkien polttaminen) saa nimensä korttipelistä. En tiedä, millä nimellä tämä arvatenkin peruspeli tunnetaan meillä. Laittomalla uhkapelillä on tärkeä osuus Aarelaidin sodan jälkeisille vuosikymmenille sijoittuvassa tarinassa.

Linnade põletamine kuvaa kolmihenkisen perheen perin surullisen kehityskaaren. Se kertoo läsnäolosta ja läsnäolon puuttumisesta, ennen muuta jälkimmäisestä.  Se kertoo rakkaudenjanosta ja puhumattomuuden seurauksista. Keskushenkilöt kaipaavat merkityksellistä elämää eivätkä siihen riitä perheen suhteellisen hyvät ulkoiset olot.  Kaipuun kohteet ovat lähellä, mutta puuttuu uskallus, halu ja taito ojentaa käsi kaipuun kohdetta kohti.  Perhe asuu saman katon alla, silti sen jäsenet toinen toisistaan kaukana, poissaolevina.  Isä Peeter Unger on vahvimmin läsnä, kun häntä ei enää ole, kun hänet on irrotettu hirttosilmukasta ja haudattu.

Pariskunnan, Peeterin ja Liisan ainokainen lapsi, aikuistuva Tiina kokee poissaolon määrittävän ihmistä tarkimmin:

Aga mis kunagi määratles teda kõige paremini: märgid tema puudumisest.
Pea lohk padjal.
Kammipiidi vahele jäänud juuksekarva.
Poolik sussijälg ahju ette pudenenud tuhas.
Huulekujuline rant tassi serval.
Piisake kuivanud verd
žiletiteral.
Raamat, milles on järg igaveseks ühe koha peal.
Tühjaks joomata klaas vett.
Need on inimese tõelised jäljed.

[Vapaasti: Mutta mikä kulloinkin määrittää häntä kaikkein parhaiten: merkit hänen puuttumisestaan.
Pään painauma tyynyssä. Kamman piiden väliin jäänyt hius. Puolikas tossunjälkeä uunin eteen karisseessa tuhkassa. Huultenmuotoinen rantu kupin reunalla. Pikkuriikkinen kuivunut veri partaterällä. Kirja, missä on pysyvä jatko yhdessä kohdassa. Tyhjäksi juomatta jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todelliset jäljet.]

Kirja koostuu 85 lyhyehköstä aihelmasta, jotka kuljettavat tarinaa vuodesta 1945 vuoteen 1962 ja lopulta lähelle omaa aikaamme. Poikkeaman tekee tarinan tarpeellinen johdantotarina. Se tapahtuu 1941 Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan sytyttyä.  Vaikka koin teoksen alkupuoleltaan helpoksi ja dialogiltaan kevyeksi, lyhyet sikermät kuljettivat miltei huomaamatta lukijaa yhä syvemmälle perheenjäsenten keskinäissuhteiden tunnistamiseen. Keskeisin havaintojen tekijä on tarkkasilmäinen, puuhakas perheen pikkutyttö Tiina. Aadelaid kuvaa taitavan vähäeleisesti asioita, joita Tiina näkee, kuulee ja löytää, ymmärtää paljon eikä sittenkään ymmärrä. Mutta pienillä padoilla on korvat!

Kirjan tapahtumat rajoittuvat Tarttoon. Nuoren Neuvosto-Eestin poliittista todellisuutta on niukasti. Ihmiset ovat mukautuneet. Vuonna 1953 kuolee (tytön ilmaisulla) Taalin. Ei tyttö sitä juurikaan ymmärrä, mutta monet ihmiset itkevät ja isän ja Liisa-äidin kuuluu lähteä Tallinnaan surujuhlaan.

Sotavuodet Liisa-äiti on ollut evakuoituna Neuvostoliiton selustaan, jonne vietiin Saksan hyökkäyksen alettua taiteilijoita, tiedemiehiä ja luotettavia kommunisteja. Vastavihityn Liisan silloinen mies oli liittynyt puna-armeijaan ja Liisalle lankesi evakuointi punasotilaan tuoreena leskenä. Hentona varjona vilahtaa 1940-luvun lopun kyyditysten jälkeen naapuruston epäluulo Ungereita kohtaan: He säästyivät, miksikähän?

Peeter on kohdannut tulevan vaimonsa Liisan sattumoisin perin dramaattisissa oloissa jo vuonna 1941: Hän pelasti kaatosateessa tien vartta kävelevän läpimärän, morsiuspukuisen neitosen autonsa kyytiin ja huolehti hänet Viljantiin turvaan ja lämpöön.  Neljä vuotta myöhemmin Tartossa Liisa tuodaan töihin keskusvarastolle, jossa Peeter on esimiestehtävissä. Nainen on yhtä arka, mykkä, ujo ja rutiköyhä kuin vuosia sitten tavattaessa. Peeterin suojeluhenki herää tätä nuorta, viehättävää, kaunista naista kohtaan. Peeter rakastuu, pari menee naimisiin ja syntyy ainokainen lapsi, Tiina.  Pariskunnan ikäero on kuitenkin varsin suuri.

Jan Kaus ja Kai Aareleid, kaksi seuraamisen arvoista virolaista nykykirjailijaa

Pääosan kirjasta Aarelaid kuvaa Tiinan tasapainoilua ja taiteilua vanhempiensa arjessa.  Äiti ja isä ovat harvoin kotona samanaikaisesti. Kumpikaan ei halua tulla häirityksi eikä lapsi pitkästymisestään huolimatta halua vihastuttaa omiin asioihinsa uppoutunutta isää. Isän kaipuu kasvaa lapsessa liki kivuksi.  Hän haluaisi tietää vanhemmistaan ja heidän lapsuudestaan asioita, mutta vastassa on vaikeneminen. Silti lapsi löytää menneisyydestä kummallisuuksia, kuten isän yhden veljen pyyhkiytymisen olemattomiin.  Selitystä hän ei saa.

Vanhemmat rakastavat lastaan, mutta osoittavat sen vain aterioina ja tasokkaina vaatteina. Tyttö tajuaa alakouluiässä, että ympärillä on suorastaan kurjuutta. Ihmiset eivät elä tasa-arvoisesti ja hän tuntee ulkoisesta hyväosaisuudestaan noloutta.

Eräänä yönä tyttö herää siihen, että isä kohottaa hänen vuoteensa patjaa jalkopäästä ja piilottaa sinne jotakin. Käy ilmi, että isällä on salainen setelikätkö. Jo varhemmin seurattuaan salaa isäänsä tytölle on valjennut, että isä tekee jotain sopimatonta. Isä on uhkapeluri ja jäänyt pelaamisen koukkuun. Elämä ilman pelin tuomaa jännitystä on tylsää ja vailla merkitystä. Isä on varma itsestään: hän on hyvä pelaaja, kaikkein taitavin. Uhkapelistä syttyy vanhempien välille avoin riita.

Mäng aitab mul kanda korraliku kodaniku maski. Taluda igapäevaseid kohustusi, tühiste asjade tüütut kordumist. Elu üllatab mind harva. Mäng üllatab mind alati. Ei ole olemas kahte ühesugust mängu. Ühesuguseid päevi – võib olla. Liiga palju piinliku täpsusega korduvaid toiminguid. Raamid, piirid. Mängus on kõik üllatused suurendatult, mäng on just nagu elu müdel…
Nii tahaks Peeter öelda.

[Vapaasti: Peli auttaa minua kantamaan kunnolla kansalaisnaamion. Kestämään jokapäiväisiä velvollisuuksia, tyhjien asioiden ikävää kertautumista. Elämä yllättää minut harvoin. Peli yllättää minut aina. Ei ole olemassa kahta samanlaista peliä. Samanlaisia päiviä – on kyllä. Liikaa piinallisen tarkasti toistuvia toimituksia. Kehykset, rajat. Pelissä ovat kaikki yllätykset suurentuneita, peli on juuri kuten elämä…
Niin tahtoisi Peeter sanoa.]

Mutta pelureiden säännöt ovat raa`at. Muu joukkio alkaa pelata yhdessä Peeteriä vastaan ja lopulta mies on velkaantunut yli varojensa ymmärtämättä, miten hänelle on niin voinut käydä. Peeter ajautuu  umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Lopulta, vuonna 1962 ratkaisuksi osoittautuvat omenapuun oksa ja hirttoköysi. Mutta leskeä ja tytärtä velkojien parvi ei jätä rauhaan.

On tapahtunut toinen yhtä dramaattinen karilleajo. Liisa-äiti kaipaa fyysistä rakkautta ja miestä, onhan hän vielä nuori ja kaunis ja elämä valumassa ohi harmaana.  Liisa on löytänyt uuden miehen ja uuden elämän ja hän lähtee kotoa. Tiina on tuolloin 1959 kolmetoistavuotias. Kaksi vuotta myöhemmin uudessa rakkaudessa siipensä polttanut äiti palaa kotiin kolhiintuneena. Taakse jäävät alituiset juopon miehen kotiin raahaamat ryyppyremmit ja raastava keskenmenon kokemus.  Isän ja kotiin palanneen äidin välille ei synny kommunikaatiota. Isästä on nyt tullut koditon.

Lapsen tarvitsisi olla lapsi, muttei saa olla. Hänen on kannateltava heikoksi heittäytyvää äitiä:
Ma väga tahaksin vahel nõrk olla. Praegu, ema. Ma tahaksin, et sina oleksid ema ja mina oleksin tütar, haluaisi Tiina sanoa äidilleen, muttei sano. [Tahtoisin kovasti olla välillä heikko. Juuri nyt, äiti. Tahtoisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär.]

Tarinan seesteisin jakso on Tiinan pitkäkestoinen ystävyys venäläispojan Vovan (Vladimirin) kanssa. Suhteesta kehittyy arka ja viaton rakkaus. Mutta ystävyys katkeaa Vovan isän saamaan työkomennukseen Tyynen valtameren rannalle. Perhe muuttaa pois. Vova sanoo kirjoittavansa sieltä kaukaa joka päivä ja pyytää Tiinaa odottamaan. Ainoatakaan kirjettä ei tule. Kun Peeter-isä kuolee, Tiina kaipaa kaikkein kipeimmin juuri Vovaa. Kivun ollessa sietämättömimmillään Tiina turvautuu vanhaan harrastukseensa, kestävyysjuoksuun.

Vuonna 2013 Tarttoon esitelmämatkalle saapunut Tiina etsii muistoja isästään, enää löytämättä.  Tartto on muuttunut. Mutta hän on saanut menneisyydestä riittävän rauhan. Sille hän antaa valkean värin. Valkea kun on kaikkien värien yhteinen syli.

Linnade põletamine sopii erinomaisesti estofiileille riittävän helppona ja passelisti haastavana lukuromaanina.  Tallinnan Apollo-kirjakaupassa käydessäni ihmettelin, miksi kirjaa löytyi hyllystä vain yksi ainokainen, ostamani. Erilainen esillepanokäytäntö kuin meillä?

Kerrassaan hieno kirja, joka jäi joka lukemisjaksoni jälkeen läikkymään mielessä, surumielisenä ja syvästi  koskettavana. Samansuuntaisia suurissa ikäluokissa kasvaneiden muistoja ja kasvuympäristökokemuksia löytynee viljalti myös Suomenlahden pohjoispuolelta.

Kai Aarelaid: Linnade põletamine. Varrak 2016, 328 sivua.

P.S.
Yllätys! Linnade põletamine on ilmestynyt suomeksi, tänä vuonna Outi Hytösen suomennoksena ja Schilds & Söderströmin kustantamana nimellä Korttitalo. Suomenkielinen nimi on erinomainen!
https://kustantamo.sets.fi/kirja/korttitalo/

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi