Walt Disney: Mikki Hiiren kuuraketti

Etukansi on irronnut mutta tallessa on. Mikki Hiiren kuuraketti on palvellut vuosikymmenet rakastettuna lastenkirjana.

Viisikymmentä vuotta sitten, 20. heinäkuuta 1969, laskeutui Apollo II:n moduuli Eagle kuuhun ja maailman ensimmäiset ihmiset, astronautit Neil Armstrong ja Edwin ”Buzz” Aldrin ottivat tunnustelevat askeleensa kuun pölyisellä kamaralla. Kolmas heistä, Michael Collins kiersi moduulilla kuuta sen ajan, joita kuuhun laskeutuneet tarvitsivat pystyttääkseen Yhdysvaltain lipun ja kerätäkseen erilaisia kivinäytteitä. Niitä he toivat maahan runsaan 70 kilon verran. Täydellinen katastrofi oli ollut kiinni enää sekunneista, sillä laskeutumiseen tarvittava polttoaine oli ollut juuri loppumassa. Paluu oli kiinni noista sekunneista.

Ensimmäiset kuussa kävijät! Ei sentään. Kuussa kävivät ennen Armstrongia ja Aldrinia Mikki Hiiri ja Aku Ankka, jo vuonna 1955.

– Kuulehan, Minni, sanoi Mikki Hiiri.  Lehdessä kerrotaan suuresta kilpailusta.

Kun Mikki ja Aku ihastelevat pienenevää maapalloa.

Se, joka ensiksi lentää kuuhun ja takaisin, saa kymmenen miljoonaa markkaa!
– Hui, kauheaa! sanoi Minni.
– Ei ollenkaan kauheaa, mutta kamalan jännittävää, sanoi Mikki. Nyt täytyy Aku Ankan ja minun kiireesti saada rakettimme valmiiksi!”

Kamalan jännittävää ei ollut vain kuussa käynti, vaan myös lukea Mikki Hiiren kuuraketista lapsena. Tammen kultaisen kirjan taisin saada joululahjaksi, isältäni arvatenkin. Loputtoman jännittäväksi kokivat sen myös lapseni. Kuuraketti-kirja luettiin hajalle.

Jopi Jalkapuoli yrittää näyttää leikkipistooleineen oikein pelottavalta, kun hän karjaisee: ”Kädet ylös!”

Yhdysvaltain päämotiivi Apollo-ohjelmassa oli ehtiä miehitetyllä avaruusaluksella kuuhun ennen Neuvostoliittoa, joka oli voittanut ensimmäisen erän Juri Gagarinin lennolla maapallon ympäri.  Mikki Hiiren ja Aku Ankan kiireessä oli tietenkin kyse miljoonista, mutta lentoon ilmestyi nopsasti kiirettä lisännyt uhka, Jopi Jalkapuoli, joka pyrki kuuhun myös – raketilla, jonka hän varasti Mikiltä ja Akulta.

Kun raketti oli laukaistu avaruuteen ja Mikki ihaili Akun kanssa pienenevää maapallon pintaa, Jopi Jalkapuoli tuli esiin piilostaan ja karjaisi komennon ”Kädet ylös!”. Hän uhkasi Mikkiä leikkipistoolillaan. Aku oli neuvokas: Hän läiskäytti Jopi Jalkapuolta kalikalla päähän. Niin roisto saatiin sidotuksi ja kuun valloitus kuukävelyineen ja kivinäytteiden ottaminen kuun kallioista saattoi alkaa.

Aku Ankka lohkaisee kalliosta kiven itselleen muistoksi ja todisteeksi siitä, että Mikki ja hän ovat todella käyneet kuussa.

On aika lähteä, muuten rakettiin jätetty Jopi saattaisi paleltua kuoliaaksi.

Polttoaineen riittävyys toi kauhunvärähdyksiä myös Akulle ja Mikille. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuuraketti pystyi kuin pystyikin sinkoutumaan pois kuusta ja kiitämään hurjaa vauhtia kohti maata. Maapallon ilmakehään päästyä happeakin oli jälleen riittävästi.

Onnelliseen kuuseikkailuun kuului luonnollisesti, että Jopi Jalkapuolesta tuli koettelemuksen seurauksena kunnollinen ja kelpo mies.

Tahdon siis oikaisun: Ensimmäiset kuukävelijät olivat Mikki Hiiri ja Aku Ankka. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu!

Walt Disney: Mikki Hiiren kuuraketti. Tammen kultainen kirja 1955. Suomennos Marjatta Kurenniemi.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista, Lastenkirja | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Anne Applebaum: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa

Rankasta aiheesta johdonmukaisesti ja selkeästi kirjoitettu teos koitui itselleni rankaksi prosessiksi työstää aihe uudelleen ja kirjoittaa siitä. Punainen nälkä on viime vuoden ehdottomasti merkittävimpiä ja tärkeimpiä suomennettuja teoksia!

Rankka aihe. Niin on kirjakin. Anne Applebaum, painavia tutkimuksia tehnyt tiedenainen, ei syyllisty Punainen nälkä -teoksessaan tunteiden lietsontaan ja tunteilla elämöintiin. Se ei kuulu tieteelliseen työskentelyyn.  Mutta tunteitta aihetta ei voi käsitellä eikä siitä lukea. Applebaumin teos holodomorista, liki neljän miljoonan ukrainalaisen tuhoamisesta nälällä vuosina 1932–1933, on lahjomaton, totuutta hakeva analyysi ukrainalaisten raastavista kärsimysten vuosista, tapahtuneen taustoista ja hirmuprosessin syyllisistä, ylimpänä heistä Josif Stalin, jonka tietoinen aikaansaannos ukrainalaisen maaseudun kohtaama katastrofi oli.

Noista vuosista ei ole vielä pitkä aika. Holodomor, nälkään tappaminen, toteutui vain muutamia vuosia ennen uhrimäärässään suurempaa holokaustia. Holokaustin uhreja oli kuusi miljoonaa. Ukrainan nälkäkuolemissa on saavutettu varsin kattava yksimielisyys 3,9 miljoonasta kuolonuhrista sekä 0,6 miljoonasta syntymättä jääneestä lapsesta.

Applebaumin kirja ei ole tieteellinen tutkimus sinänsä, vaan sen tulos, tiedemaailmaa laajemmalle lukijakunnalle kirjoitettu teos.  Se tukeutuu laajaan, vankkaan lähdeaineistoon. Kirjan lähdemerkinnät ja lähteet vaativat yli viisisataasivuisesta teoksesta 70 sivua.

Lukiessani ajattelin: Tämän teoksen pitää ilmestyä Venäjällä, missä Stalinista on tullut Putinin presidenttiyskaudella ja aiemminkin sankari ja palvonnan kohde. Tuskinpa ilmestyy. Ehkä teos tavoittaa kourallisen kansainvälisintä venäläistä sivistyneistöä, jos hekään haluavat pohjimmaltaan tietää ohi kanonisoidun venäläisen tulkinnan, missä nälänhätä selitetään kuivuudella ja ukrainalaisella nationalismilla.

Puolalais-juutalainen lainoppinut Rafael Lemkin kehitti vuonna 1944 käsitteen genosidi, kansanmurha, ja määritteli sen yksittäisen toimen sijasta prosessiksi, eri toimien yhteen sovitetuksi suunnitelmaksi, joka tähtää kansanryhmille välttämättömien elämän perustusten tuhoamiseen, lopullisena päämääränä ryhmien itsensä hävittäminen.  Määritelmässä kansanmurha on kohdistettu kansanryhmään kokonaisuutena, jolloin siihen kuuluvat toimet eivät kohdistu yksilöihin heidän yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi vaan kansanryhmän jäseninä. Määrittelylle loi akuutin tarpeen natsi-Saksan holokaustin paljastuminen kaikessa kaameudessaan.  Lemkin yritti saada kansanmurhan kansainvälisesti tuomittavana rikoksena YK:n yleissopimukseen. Sinne se tulikin, mutta vesitetyssä muodossa. Yksi sodan voittajavaltioista, Neuvostoliitto, vastusti tiukasti myös kulttuurisen perustan tuhoamisen sisältävää määritelmää ja vaati ahtaan rajauksen, jolla se sai suljetuksi pois Neuvostoliiton oman kansanmurhaa vastaavan rikoksen. Määritelmän tuli kytkeytyä elimellisesti fasismi-natsismiin ja vastaaviin rotuteorioihin.

Silti Ukrainan murhenäytelmä täyttää kansanmurhan ominaisuudet.  Sen kohteena oli Ukrainan maaseutuväestö. Nälkäkuolemat ulottuivat Ukrainaa ulommalle, myös osiin Kazakstania, Pohjois-Kaukasuksen Kubanin ukrainalaisten asuttamille alueille ja Volgan mutkan mustan mullan alueille, mutta vain Ukrainassa tuhottiin järjestelmällisesti kaikki hengissä säilymisen ja kulttuurin ylläpidon edellytykset.

Pääpiirteethän me tiedämme. Stalin päätti kollektivisoida maatalouden nostaakseen maatalouden tuottavuutta. Maatalouden kollektivisointiin konkretisoitui myös Stalinilla tärkeimpien kilpailijoittensa syrjäyttäminen ja lopulta eliminointi.  Kollektivisoinnista tuli hänen ideologinen aseensa vakiinnuttaa yksinvalta.

Kollektivisointi oli tulokseltaan katastrofaalinen. Koska suuri Stalin ei voinut olla vastuussa ja koska korkeammat puoluevirkailijat eivät halunneet olla, syylliset piti hakea alemmista hierarkioista. Vastavallankumouksen mahdollisuus näytti yhtäkkiä todelliselta, ja sellaisten yritelmiä todella nousikin eikä yksin Ukrainassa. Alkoivat laajamittaiset puhdistukset, erottamiset, vankileirien täyttämiset, kuolemantuomiot, karkotukset ja väestön pakkosiirrot. ”Historioitsijat ovat jo kauan olleet sitä mieltä, että vuoden 1932 kesän ja syksyn tapahtumat olivat käynnistävä tekijä vuosien 1937–1938 joukkopidätyksille ja -teloituksille, jotka myöhemmin tunnettiin nimellä suuri terrori”, Applebaum kirjoittaa.  Muhinut ja valtoimenaan paisunut Stalinin vainoharhaisuus sekä tapahtumaketjujen syys-seuraussuhteet takaavat mielestäni sen, ettei Applebaumin teos ilmesty Venäjällä.  Mutta haluavatko sitä myydä edes suurimmat venäläiset kirjakaupat vieraskielisinä versioina? Tohdin epäillä sitäkin.

”Ei yksikään heistä ollut syyllinen mihinkään, mutta he kuuluivat luokkaan, joka oli syyllinen kaikkeen”, kirjoitti Ilja Ehrenburg vuonna 1934. Siitä kansanmurhan logiikassa on kysymys.

Vasta Punaista nälkää lukiessani kohtasin sen, mitä nälänhätä biologisesti tarkoittaa. Oman aikamme uutiskuvat olivat toki tuoneet silmien eteen nälänhädän viimeisiä, kuolemaa edeltäviä asteita. Anne Applebaum kertoo nälästä onnistumatta kuitenkaan tavoittamaan elimistöä syövän nälän aiheuttamaa aistittavaa tuskaa:
”Ensimmäisessä vaiheessa ruumis kuluttaa glukoosivarastonsa. Seuraa äärimmäinen näläntunne ja sen mukana jatkuva ajatus ruuasta. Toisessa vaiheessa, joka kestää useita viikkoja, ruumis alkaa kuluttaa omia rasvojaan ja organismi heikkenee jyrkästi. Kolmannessa vaiheessa ruumis ahmii proteiinejaan kannibalisoiden kudoksia ja lihaksia. Lopulta iho ohenee, silmät pullistuvat, alaraajat ja vatsa pöhöttyvät äärimmäisen häiriötilan saadessa ruumiin pidättelemään vettä. Pienetkin ponnistukset aiheuttavat valtavan uupumuksen. Kuolemaa voivat nopeuttaa erilaiset sairaudet ja ruuan puutteesta johtuvat tulehdukset ja ihotaudit.”

Näitä nälän viimeisen vaiheen ihmisiä Ukrainassa oli vuosina 1932–1933 liki neljä miljoonaa.  Sivulla 247 Anne Applebaum kuvaa yhtä lähdettään lainaten Kiovan kaduille alkuvaiheessa päässeitä ruuanetsijöitä:
Valo oli sammunut heidän alasluoduista katseistaan heidän kalvakoilla ja joskus turvonneilla kasvoillaan. He olivat nälkäisiä, uupuneita, resuisia, likaisia, kylmettyneitä ja peseytymättömiä.
Katastrofin loppuvaiheessa iholtaan läpikuultavat haamut eivät herättäneet pienintäkään sääliä, ainoastaan inhoa ja toiveen, että he kuolisivat nopeasti, pois silmistä ja mielestä. Uhrit olivat muuttuneet ali-ihmisiksi, jos muistuttivat ihmisiä enää lainkaan.  ”Ihmisten ilmoille” heitä pääsi vain pieni osa, ensimmäiset nälkäpakolaislaumat.  Joulukuuhun 1932 mennessä oli saatu valmiiksi sisämaanpassijärjestelmä ja Ukrainan rajat suljettiin Vjatšeslav Molotovin ja Stalinin päätöksellä tammikuussa 1933.

”Passijärjestelmä laski hallinnollisen ja juridisen kulmakiven uudelle maaorjuudelle [ja] sitoi talonpojat turpeeseen samalla lailla kuin ennen vapautusta vuonna 1861.” (Kopelev)

Viljan puutteen pitkä historia

Vuosien 1932–1933 tietoisesti toteutettu nälänhätä ei ollut Neuvosto-Venäjän historiassa suinkaan ensimmäinen, kylläkin niistä ylivoimaisesti massiivisin.  Raastava ruokapula koetteli Venäjää vallankumousvuonna 1917 edesauttaen bolševikkien valtaanpääsyä. Heidän agitaationsa tiivistyi sanoihin leipää, rauha ja lisää maata.  Maa oli yhä kiinni ensimmäisessä maailmansodassa ja viljaa tarvittiin armeijan ruokkimiseen ohi oman väestön.  Tuosta leipäpulasta Pietarissa olen lukenut kouristuttavan vahvan kuvauksen Tito Collianderin kirjasta Ristisaatto.

Vuosi 1921 oli koettelemusten vuosi. Lenin oli vaatinut jopa kylvöihin tarvittavan viljan takavarikointia ja sille oli löytynyt suorittajia. Maaseutu poti mieskatoa ja osa pelloista jäi kylvämättä. Sitten iski kuivuus ja osa viljasta tuhoutui. Kato koski koko valtakuntaa. Applebaumin mukaan Venäjän imperiumin kaksikymmentä maatalouden osalta tuottoisinta kuvernementtia olivat kasvattaneet ennen vallankumousta 20 miljoonan tonnin vuotuisen viljasadon. Vuonna 1920 samat kuvernementit tuottivat vain 8,45 miljoonaa tonnia ja katastrofaalisena vuonna 1921 ainoastaan 2,9 miljoonaa tonnia. Satoja tuhansia nälkäpakolaisia lähti liikkeelle yksin Volgan seuduilta, monet heistä erehdyksessä kohti Ukrainaa.

Nälänhädän kouriin joutui 25 miljoonaa kansalaista, mutta kolmen vuoden jaksolla 1918–1921 yhteensä yli kymmenen miljoonaa suurempi väestömäärä. Lenin taipui pyytämään ulkomaista apua. Vetoomukseen tarttui Yhdysvallat. Tuleva presidentti Herbert Hoover perusti 1921 American Relief Administrationin, ARA:n, joka alkoi jakaa hätäapua Euroopassa ja etenkin Neuvostoliitossa. Kesän 1922 koittaessa amerikkalaiset ruokkivat 11 miljoonaa ihmistä joka päivä. Ukrainaan Lenin sovelsi jo aiemmin käyttämäänsä menetelmää: viljan pakko-otto kylistä vipuvartena kylistä otettavat panttivangit ja käsky panna heidät ”seinää vasten”, ellei muuten tehoa.  ARA:aa ei päästetty aluksi Ukrainaan. Ukrainan silloinen sisäasiain päällikkö Mykola Skrypnyk kauppasi selitykseksi sen, että Ukraina on ”suvereeni valtio eikä Venäjän osa”. Tarkkoja lukuja vuosien 1918–1921 nälkäuhreista ei ole. Luotettavimpien arvioiden mukaan Neuvostoliitossa menehtyi kaksi miljoonaa ihmistä, heistä 250 000 – 500 000 eteläisessä Ukrainassa. Nälänhädän lisäksi Ukrainaa koetteli vuodesta 1921 alkaen raskaat venäläistämistoimet, joista jäljempänä.

Jos tuohon katastrofaaliseen vuoteen 1921 asti Leninin taktiikkana oli ollut pakkomielteiseksi muuttunut viljan takavarikointi, nyt Lenin näki välttämättömäksi muuttaa kurssia. Käynnistyi uusi talouspolitiikka NEP toisena arkkitehtina bolševikkiälykkö Nikolai Buharin, Stalinin tulevan kollektivisointipolitiikan vastustaja. Buharin vastusti viljan takavarikointia. Sen tilalle tulivat sadosta määrätyt verot. Talonpojilla oli oikeus myydä viljaansa perinteiseen tapaan. Pikkukauppiaat ostivat ja myivät. Markkinatalouden osittain palauduttua ruokaa myös alkoi olla enemmän saatavilla.

NEP-vaihe koki loppunsa vuonna 1927. Kun saatiin huono sato, talonpojat alkoivat jemmata viljaa odottaen hinnannousua. Hintakeinottelun myötä otteet kovenivat. Jos talonpoika ei pystynyt toimittamaan viljaa, valtio sakotti viljasta jopa viisinkertaisen summan. Heidän, jotka kieltäytyivät maksamasta tai eivät pystyneet, omaisuus takavarikoitiin ja pakkohuutokaupattiin. Neuvostopolitiikka sisälsi paradoksinsa. Ideologisesti köyhyys oli hyväksyttävää, vauraus paheellista. Talonpoika tiesi, että huono työnteko toisi nälän. Hyvästä työnteosta valtio sen sijaan rankaisisi. Näin Neuvostoliitto tärväsi talonpoikien halun tuottaa enemmän viljaa.

Ennen suurta nälänhätää iski ”pieni nälänhätä” vuosina 1928–1929.  Kautta koko Neuvostoliiton talonpojat vastustivat omaisuutensa takavarikointia, mielivaltaisia pidätyksiä, ”viljan hamstrauksen” kriminalisointia ja sakotuksia. Vastarintauutisia tuli Siperiasta, Pohjois-Kaukasiasta ja Ukrainasta, kaikkialta, missä hätäkeinoja sovellettiin kovin ottein. Ukrainassa nälkään nääntyi 23 000 ihmistä ja 80 000 kuoli tauteihin ja muihin nälänhädän seurannaisvaikutuksiin.

Aika kultaa muistot

Mutta aika kultaa muistot, myös ukrainalaisten, joiden kylien rakenne, sosiaalinen elämä ja kulttuuriset edellytykset oli murskattu bolševikkihallinnon alla moneen otteeseen suuren nälänhädän lähestyessä.

Miron Dolotin, muudan nälänhädästä eloon jääneen kyläläisen, muistaman mukaan neuvostovaltion vaikutus hänen kylässään oli 1920-luvulla ollut vähäinen. ”Meillä oli täysi vapaus liikkua.”
Toisetkin muistivat kollektivisointia edeltäneen ajanjakson samoin. ”Neuvostoliitto oli ohjaksissa, mutta valtio ei kontrolloinut kaikkia elämänalueita, ja talonpojat elivät suurin piirtein entiseen tapaan. He viljelivät maata, harjoittivat pienimuotoista liiketoimintaa, myivät, ostivat ja vaihtoivat.”

Stalinin kokeilu Tsaritsyssä 1919 ja opintomatka Siperiaan 1928

Viljan takavarikot käynnisti siis Lenin liki heti bolševikkivallankumouksen jälkeen.  Takavarikoinnista voimakeinoin tuli Leninille pakkomielle.

Ukrainaa kohtaavaa valtavaa tragediaa edeltää Applebaumin kirjassa kaksi Staliniin liittyvää vaihetta. Viljaa takavarikoitaessa Stalin asetettiin vuonna 1919 johtamaan viljan hankintaa eteläisen Venäjän hankinta-alueella. Hän lähti Volgan rannalla sijaitsevaan Tsaritsyniin mukanaan kaksi panssarijunaa ja 450 puna-armeijan sotilasta. Tuolta matkaltaan Stalin ilmoitti Leninille: ”Emme anna armoa kenellekään, emme itsellemme, emme muille – mutta tuomme teille leipää.” Stalin sovelsi raakoja menetelmiä, pidätyksiä, pieksäjäisiä ja joukkoteloituksia. Uhreiksi joutuivat kauppiaat, talonpojat ja satunnaiset eteen osuneet. Lev Trotski esitti vastalauseensa, minkä seurauksena Lenin veti Stalinin pois Tsaritsynistä. Tsaritsynin tapaus kiihotti Stalinin ensimmäiseen julkiseen riitaan pahimman ja voimakkaimman kilpailijansa, Trotskin, kanssa.  Uudet yhteenotot olisivat edessä.

Vuonna 1925 Stalin nimetytti Tsaritsynin kaupungin uudella nimellä. Siitä tuli Stalingrad.

Kun talonpojat osoittivat haluttomuutensa rehkiä kasvavien verojen puristuksessa lisäsadon hyväksi, Stalin päätti tehdä vuonna 1928 maatalousopintomatkan Siperiaan. Aiemmin oli toki huomattu, että vauraammat tilat tuottivat suuremman sadon kuin pienviljelijöiden tilukset. Stalin tuli matkallaan siihen päätelmään, että suuret tilat ovat tehokkaampia, tuottoisampia ja sopeutuvampia uuden teknologian soveltamiseen. Hänen johtopäätöksensä oli: Kollektiivinen maatalous on ratkaisu.

Marraskuussa 1929 Stalin ajoi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteassa läpi päätöksen koko maan viljantuotannon kollektivisoinnista kolmen vuoden kuluessa. Samalla tuomittiin kollektivisoinnin vastustajat ja erotettiin tärkein vastustaja Buharin politbyroosta.  Kollektivisointi käynnistettiin aikailematta.

Kulakeille luu kurkkuun

Liki kuolemantuomiota ja usein juuri sitä merkitsi leimautuminen kulakiksi, varakkaaksi maanviljelijäksi.

Pahamaineisen kulakki-termin oli kehittänyt bolševikki Alexander Schlichter tultuaan nimitetyksi vuonna 1918 Ukrainan ruuankeruun komissaariksi.  Tavoitteena oli hajottaa kyläyhteisöt ja siinä myös onnistuttiin. Kyläläiset jaettiin kolmeen kategoriaan. Mutta tarvittiin myös virallinen määrittely käsitteelle. Sen teki Ukrainan kansankomisaarien neuvosto elokuussa 1929.
Kulakkimaatila oli tila, joka otti säännöllisesti palvelukseensa työntekijöitä, jolla oli mylly, nahkurinverstas, tiilitehdas tai muu pieni teollisuuslaitos; tila, joka antoi säännöllisesti vuokralle rakennuksia tai maatalousvälineitä; kaikki maatilat, joiden omistajat tai johtajat sekaantuivat kauppaan, koronkiskontaan tai muuhun toimintaan, josta tuli ansaitsematonta tuloa, olivat myös selvästi kulakin ohjauksessa.

Oli myös alikulakkeja ja kulakin kätyreitä, esimerkiksi jos oli kulakkisukulaisen, -työnantajan, -naapurin tai -ystävän vaikutuksen alainen. Sellainen saattoi olla myös köyhä talonpoika, jonka vanhemmat olivat olleet häntä vauraampia.

Näitä kriteereitä ei kuitenkaan edellytetty joutuakseen kulakiksi. Sellaiseksi pääsi suunpieksijä tai rettelöitsijä. Ja kun kulakkeja alettiin likvidoida, ohjeistuksena oli määrien täyttäminen siinä, paljonko ihmisiä piti karkottaa ja minkä verran lähettää Gulag-keskitysleireille. Jos ei löytynyt kulakkeja, heidät luotiin. Kulakiksi joutui, omistettuaan yhden sian asemasta kaksi. Karkotus merkitsi monille eloon jääntiä. Sen sijaan kotikylässä ne, jotka olivat saaneet jäädä, menehtyivät nälkään.

Kulakkien ja heidän tilojensa hävittäminen, dekulakisointi, kehittyi nopeasti rosvoukseksi. Omaisuus takavarikoitiin, huutokaupattiin tai vain varastettiin.  Perhe riistettiin vaatteistaan ja ajettiin jopa alastomana talveen. Dekulakisointi demoralisoi kylät nopeasti. Aina löytyi yhteistoimintahalukkaita, jotka hyötyivät naapureiden elämän pirstaloimisesta. Myötätuntoinen auttaja oli kulakin tukija, siis rikollinen hänkin.

Kaikkien vastaavien joukkoterroritoimien kuva on sama: Aina löytyy sortokoneiston avustajia, yhteistyöhaluisia ja yhteistyöhön suostuvia.  Ukrainassa kollektivisoinnin toteuttajien rungon muodostivat Venäjän kaupungeista värvätyt aktivistit, kaksikymmenviistuhantiset, sekä komsomolilaiset, puna-armeijan sotilaat ja salaisen poliisin väki. Keskinäinen käskytys- ja johtamishierarkia oli sekava ja hämärä. Talonpojille dekulakisointi näytäytyi suurena petoksena. ”Kommunistit huijasivat meitä vallankumoukseen. Kaikki maa annettiin ilmaiseksi viljeltäväksi, ja nyt he vievät viimeisenkin lehmän.” Lehmä, jos yhden sellaisen sai pitää tai pystyi pitämään, koitui monelle perheelle hengenpelastukseksi.

Huomaan, etten tahtoisi tai jaksaisi kirjoittaa noista vuosista 1930–1932, joista Applebaum kertoo 500-sivuisessa kirjassaan järjestelmällisesti liki kahden sadan sivun mitassa. Ukrainan Via Dolorosa oli kammottava.  Jossakin vaiheessa Stalin itsekin säikähti peläten puolueen sisällä vastaansa nousevaa oppositiota ja teki lyhytaikaisen löysennyksen ”pahimmista kohtuuttomuuksista”.  Höllennyksen vanavedessä nousi kuitenkin Ukrainassa laajamittainen kansallinen kapinaliike 1930, paikoin aseellinen.  Siihen kirvoittaneita syitä ei haluttu tunnustaa:
Koska Stalinin Neuvostoliitossa salaisen poliisin miehistö ei voinut kertoa ylimmilleen, että näiden toimintaperiaatteet olivat vääriä tai että rehelliset neuvostokansalaiset vastustivat niitä ymmärrettävistä syistä, siksi heidän täytyi esittää olettamuksia luokkavihollisten ja ulkomaalaisten vaikutuksesta ja keksiä tai liioitella kytkentöjä ja suhteita.
Ukrainassa se merkitsi kansallismielisten vainoa. Salainen poliisi alkoi ”löytää” salaliittoja ja järjestää näytösoikeudenkäyntejä.

Ukrainasta koottu vilja, seuraavan kevään siemenviljoineen ja asukkaiden senhetkisine ruokineen päätyi vain osittain neuvostokansan ja suurten kaupunkien asukkaiden ruokapöytiin. Neuvostoliitto teki katastrofaalisen ja tunnottomaksi osoittautuneen päätöksen lisätä viljan ja muiden elintarvikkeiden vientiä Neuvostoliitosta kovaa valuuttaa vastaan. Niillä valuuttatuloilla Neuvostoliittoa teollistettiin. Ja tehtaisiin tarvittiin työntekijöitä, joita saatiin maaseudulta.

Ukrainan suuri nälänhätä toteutettiin suunnitelmallisesti. Viljan ja siemenviljan lisäksi vietiin puutarhan juurekset ja perunat, tilan karja, pirtistä tulevan talven vaatteet ja jopa ikonit.  Toteutus autioitti kylät ja jätti pellot omilleen. Pienintäkään ruuanmurenta ei sallittu olevan. Saatettiin hajottaa liedet ja viedä ruuanvalmistusastiat. Kätkettyä viljaa etsittiin pitkillä terävillä puikoilla puutarhoista, metsistä, rakennuksen rakenteista ja irtaimistosta lapsen kehtoa myöten. Tähystyspaikalta saatettiin tarkkailla, nouseeko jostakin piipusta savua. Se merkitsisi ruuan valmistusta. Jos jostain löydettiin laiha liemi padassa, se viskattiin kentälle. Tappaminen oli tarkoituksellista.
Ravinto loppui myös kollektiivitiloilta.

Kansallinen vaino ikiaikaista

Ukrainan kokevat alkukodikseen ukrainalaisten lisäksi myös valkovenäläiset ja venäläiset. Siksi venäläiset pitävät maata omanaan ja ovat kautta aikain kieltäytyneet tunnustamasta Ukrainan kansankieltä, ukrainaa, omaksi kieleksi pitäen sitä vain venäjän murteena, vaikka eri kieliset eivät ymmärrä toisiaan. Itse Ukrainaa, tuolloin 35-miljoonan, nykyisin 60-miljoonan asukkaan maata ei ole nähty omana valtiona, vaan Luoteis-Venäjänä, Venäjän provinssina tai vähätellen Vähä-Venäjänä.

Ukrainaa ovat venäläistäneet pakkolakien avulla niin tsaari Nikolai II kuin bolševikkihallinto Kremlistä käsin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina venäläistämisessä oli kuitenkin aaltoliikettä, sillä ukrainalaisten kansallistietoisuus on ollut aina vahva ja välillä bolševikkihallinto halusi uskoa ukrainalistamisen johtavan ukrainalaisten osalta neuvostoliittolaistumiseen, siis kiintymyksen kokemiseen.

Anne Applebaum taustoittaa suurta nälänhätää myös Ukrainan ja sen kulttuurin historialla, liittyihän nälänhätävuosiin myös massiivinen ja järjestelmällinen kulttuuristen edellytysten tuhoamisoperaatio. Kansallinen sankari, kansan yhtenäistäjä ja maltillinen älykkö oli historioitsija isä Myh`ailo Hruševskyi, kymmenosaisen Ukraina-Rusjin historian kirjoittaja, joka valittiin keskusraadan puheenjohtajaksi Ukrainan julistautuessa itsenäiseksi 26. tammikuuta 1918.  Itsenäisyys jäi lyhytaikaiseksi, vaikka sen tunnustivat kaikki suurvallat, Neuvosto-Venäjä mukaan lukien.  Ei Ukrainan sallittu lähteä eli kuten Applebaum asian ilmaisee: ”Eroamisoikeuden `tunnustaminen` ei tarkoittanut sitä, että Lenin olisi kannattanut eroamista.”  Teoria ja käytäntö, kaksi eri asiaa.

Vuosina 1918 ja 1919 valta Ukrainassa ja Kiovassa vaihtui tuhkatiheään, pitkälle yli toistakymmentä kerta. Valtaan nousivat milloin bolševikit, milloin kansallismieliset ukrainalaiset, milloin sisällissodan valkokenraali Anton Denikin ja kerran ukrainalaisten kansallismielisten tukena jopa Puolan marsalkka Piłsudskin joukot, tosin ilmoittaen vetäytyvänsä hetimiten, kuten tekivätkin. Nuo valtataistelun vaiheet olivat itselleni kirjan mitä mielenkiintoisinta luettavaa, etenkin kun paikallisten bolševikkien Ukrainan itsenäisyysjulistuksen seurauksena perustamat ”itsenäiset” kääpiövaltiot Itä-Ukrainaan (Donetskin-Krivoi Rogin, Odessan, Tavrian ja Donin) loivat elävän rinnastuksen viimevuosien vastaaviin ”itsenäisiin” tasavaltoihin nykyisellä sota-alueella.

Bolševistien kulloinenkin lyhytaikainen valtaannousu merkitsi säännönmukaisesti viljan takavarikointia, mutta myös kansalliseen kulttuuriin kohdistuvaa sortoa.  Parin viikon mittaisella vallassaolon jaksollaan tammi-helmikuussa 1918 puna-armeijan komentajana toiminut Mihail Muravjev määräsi epäillyt nationalistit teloitettaviksi. Hänen miehensä kerrotaan ampuneen jokaisen, jonka kuulivat puhuvan julkisesti ukrainaa, siis kansan enemmistön kieltä.

Vuoden 1918 toinen kansallissankari, mutta vain osalle jakautunutta kansaa, oli kansallisliikkeen johtajaksi ja maan hetkelliseksi presidentiksi noussut sosiaalidemokraattinen Symon Peltjura, jolla oli taito organisoida puolisotilaallisia joukkoja. Peltjura joutui maanpakoon ja hänet murhattiin Pariisissa 1926. Bolševikkihallinnolle hänen nimestään tuli kirosana. Ukrainalaisia epäiltiin peltjuralaisiksi ja siten vastavallankumouksellisiksi.

Sankari tai antisankari, mutta kansallisen kapinaliikkeen johtajaksi kohosi vuonna 1919 karismaattinen talonpoikaisjohtaja Nestor Mah`no, joka taisteli menestyksellisesti valkokenraali Denikinin joukkoja vastaan aiheuttaen valkoiselle armeijalle massiivisen miestappion. Mah`no oli anarkisti, joka ei tunnustanut minkäänlaista yläpuolella olevaa valtaa.  Hänen loppunsa oli karu, venäläistyneen ukrainalaiskirjailijan Nikolai Gogolin Taras Bulban kohtalon tavoin: hänet ristittiin.

Gogol ei Punaisessa nälässä esiinny, mutta kansallisrunoilija Taras Ševtšenko 1800-luvulta kylläkin. Oletan, että Ševtšenko merkitsee ukrainalaisille paljolti samaa kuin Alexander Pushkin venäläisille.  Hänen runoudestaan tuli vainonvuosina tabu. Symbolisoihan se kansallista tietoisuutta.

Itse nälänhätä on vain puolet Anne Applebaumin kirjan tarinasta. Kuunnelkaamme siis hetki häntä:
”Samanaikaisesti kun talonpoikaisväestö kuoli maaseudulla, Neuvostoliiton salainen poliisi käynnisty hyökkäyksen Ukrainan henkistä ja poliittista parhaimmistoa vastaan. Nälänhädän levitessä pantiin toimeen herjaus- ja sortokampanja Ukrainan älymystöä, professoreita, museonhoitajia, kirjailijoita, taiteilijoita, pappeja, teologeja, julkishallinnon virkailijoita ja byrokraatteja vastaan. Jokainen, jolla oli kytköksiä lyhytikäiseen, muutaman kuukauden ajan kesäkuun 1917 jälkeen olemassa olleeseen Ukrainan kansantasavaltaan; jokainen, joka edisti ukrainan kielen ja Ukrainan historian asemaa; jokainen, jolla oli itsellinen kirjallinen tai taiteellinen ura, joutui alttiiksi julkiselle mustamaalaukselle, passitukselle vankeuteen, pakkotyöleirille tai teloitettavaksi. Mykola Skrypnyk, yksi Ukrainan kommunistipuolueen nimekkäimmistä johtajista, teki itsemurhan vuonna 1933, kun ei enää kestänyt katsoa sitä mitä tapahtui. Hän ei ollut ainoa.”

Mykola Skrypnyk, hänethän tapasimme aiemmin estämässä ARA:n nälkäavun tuloa Ukrainaan. Tämä kansallismielinen kommunisti oli johtanut vuodesta 1927 perustettua oikeinkirjoitustoimikuntaa, jolla yhtenäistettiin itäisen ja läntisen ukrainan kirjoitusasu. Tammikuussa 1933 puolue lakkautti Ukrainan yliopistoista Ukrainan historian ja kielen kurssit, jotka Skrypnyk oli opetuskomissaarina niihin perustanut. Skrypnyk joutui syytteeseen venäläislasten ”ukrainalaistamisesta väkisin”.  Esitettyään vastalauseen syytöksistä Ukrainan kommunistisen puolueen bolitbyroon kokouksessa hän kotiin poistuttuaan ampui itsensä.

Applebaum kuvaa kirkkojen tuhoamisen ja pappien vangitsemisen jälkiseurauksena, miten ukrainalaisilta riistettiin elämään ja vuodenkiertoon liittyvät yhteisö- ja perhemuodot, hautajaiset, kastajaiset ja häät.  Nälkävainajia ei ollut kukaan siunaamassa. Yhteisöllisyys, yhteisöä sitova etiikka ja ihmisyys katosivat.

Pitkään vanhemmat estivät lastensa liikkumisen yksin. Vaara tulla siepatuiksi ja syödyiksi oli suuri. Viime vaiheessa vanhemmat päätyivät tappamaan lapsensa itse ja syömään  heidät. Kannibalismiperheitä tiedetään olleen satoja.

Ajatusten kokoaminen tämän koosteen kirjoittamiseen oli rankka ja aikaa vaatinut prosessi. En käynyt tässä Applebaumin kirjaa suinkaan läpi. Vavahduttavaa oli lukea ulkovaltojen verkkaisesta ja laimeasta heräämisestä, jos sellaisesta ensinkään. Neuvostoliitto käytti kaiken taitonsa tapahtuneen kansanmurhan peittelyyn. Neuvostoliitossa työskenteli lukuisia ulkomaisia toimittajia. ”Jokainen tiesi – silti kukaan ei sanonut sitä ääneen”, kirjoittaa Applebaum. Poikkeuksen teki 27-vuotias walesilainen uskalikko Jones, joka pääsi Ukrainaan diplomaattisen suhteen avulla, livahti junasta ja vaelsi jalkaisin läpi autioituvien kylien kooten aineistoa suureen artikkeliin, joka levisi brittilehdistössä, mutta julkaistiin muualla rankasti supistettuna ja loivennettuna. Artikkeli aiheutti neuvostojohdossa raivon. Ulkoministeri Maksim Litvinov pisti ulkomaiset oimittajat tiukkaan matkustuskieltoon.

Applebaumin mukaan selitys länsilehdistön vaisuudelle oli niiden mielenkiinnon kohdistumisessa Hitlerin valtaannousuun. Eikä nälänhädän mittasuhteisiin ja tahallisuuteen edes haluttu uskoa. Neuvostoliitossa työskennellyt Litvinovista riippuvainen toimittajakunta linnoittautui Jonesia vastaan, sillä hänen artikkelinsa oli paljastanut heidän virallisen neuvostotiedotuksen myötäilynsä. Merkittävin kirjeenvaihtajista oli The New York Timesin toimittaja Walter Duranty, joka  takasi etuoikeutensa ja etunsa Moskovassa Neuvostoliittoa mielistelevällä uutisoinnillaan.  Vuonna 1932 Durantyn artikkelisarja kollektivisoinnin ja viisivuotissuunnitelman onnistumisesta oli tuonut hänelle arvostetun Pulitzer-palkinnon.  Durantyn itsesensuurinen ja mukavuudenhaluinen raportointiaiheiden valikointi on kovasti inhimillistä. En voinut silti olla tuntematta syvää surua ja häpeää.

Tuottelias Anne Applebaum on julkaissut aiemmin Pulitzer-palkitun teoksen Gulag: A History (2004) sekä teoksen Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56. Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa (2013). Hän asuu Englannissa ja Puolassa.

Punainen nälkä on yksi viime vuoden merkittävimpiä suomennettuja teoksia.  Se täyttää suuren lähihistorian mustan aukon vaiheesta, josta tietomme ovat olleet saamansuuntaisia mutta sangen suurpiirteistä.  Pohdin myös, mitä siitä pitäisi oppia suhteessa Venäjän, Ukrainan ja Euroopan Unionin jäätyneeseen nykyasetelmaan.  Ukraina haluaa päättää asioistaan itse, mutta jos yhden Ukrainan nykypuolueen, Ruh`in, johtaja Ivan Dratš väite pitäisi paikkaansa, Moskovan Kreml ei taivu Ukrainan täyteen itsellisyyteen saatikka liittymiseen läntiseen Eurooppaan: ”Venäjällä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan mitään muuta tavoitetta Ukrainassa kuin Ukrainan kansan täydellinen hävittäminen.” Aika kovaa kieltä. Ehkä Dratš tarkoittaa sulauttamista ja venäläistämistä.  Siinä Kremlillä on jo kokemusta ja osaamista. Kansanmurhan ominaisuuksia nekin.

Punaisessa nälässä on edustava valikoima arkistokuvia, jotka tukevat ja täydentävät kirjan kertomaa.

Anne Applebaum: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa. Siltala 2018, tekstiä 447 sivua, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 526 sivua. Suomennos Antero Helasvuo.

Kategoria(t): Löydöt, Poliittinen historia | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Juhani Lindholm (toim.): Kyltyyri. Leinolaisia reunamerkintöjä

Kyltyyri on kokoaan painavampi kirja suomalaisen kulttuurin lähihistoriasta, kirjoittajina 23 henkilöä Eino Leinon Seuran piiristä.

Virkistävä. Hyvän mielen tuoja ja kivan jälkimaun jättäjä. Kyltyyri on Eino Leinon Seuran piirissä syntynyt, 23:lta tunnetulta henkilöltä koottu kulttuurinen muistelus, alaotsikkonsa mukaisesti Leinolaisia reunamerkintöjä.  Useimmat kertovat Eino Leinon Seurasta ja sen yhdestä mukanaolomuodosta, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta, siis Mukkulan kesästä, jota alettiin järjestää vuodesta 1963 lähtien. Päällekkäisyyksiä tarinoissa ei esiinny.

Eino S. Leinon Seura perustettiin pian sotien jälkeen vuonna 1947 ”ravistamaan pölyjä vanhoista rakenteista”. Takana oli poliittisesti ääriliikkeistä muistettu 1930-luku ja sotavuodet. Kirjallisuuteen kaivattiin raikasta virtausta, vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta. Monen haluna oli horjuttaa runouden valtiaaksi ja ylituomariksi nostettu V.A. Koskenniemi vähemmän dominoivalle paikalle ja nostaa liberaali, siteistä irrottautuja Eino Leino siihenastisesti suurimmaksi runoilijaksemme.  Kyse ei ollut Leinon perinneyhdistyksestä, vaan koetusta Leinon henkisestä perinnöstä.

Seuran perustamisessa nuorimpia olivat Otavan Heikki A. Reenpää sekä otavalainen Eino S. Repo. Seurasta tuli pitkään Otavan junailema hanke. Jäsenkirjeiden postitukset tehtiin Otavan suojista. Koskenniemestä oli tullut WSOY:n konservatiivin julkaisupolitiikan takuumies. Uuden seuran jäsenistä monet olivat otavalaisia, vaikkapa Pekka Lounela, Antti Hyry ja seuran henkeen ratkaisevasti vaikuttanut Tuomas Anhava.

Suljetun älymystöklubin jäsenyys perustui kutsuun tai kahden jäsenen suositukseen ja sen perusteella hallituksen tekemään hyväksyntään. Runko oli kirjailijoissa ja runoilijoissa. 1960-luvun lopulla päätettiin hyväksyä mukaan myös teatterilaisia, kriitikoita, kulttuuritoimittajia, yleläisiä – ja naisia. Naisilta seura oli siis ollut pitkään suljettu. Seurasta tuli nopsaan tavoiteltu, muodostuihan siitä myös oman merkittävyyden mittari ja jäsenyys toimi tavoiteltuun kulttuuripiiriin kuulumisen symbolina.  Vaikutelmakseni jäi, että naiset pitkään poissulkemalla ”liberaali” ja avarakatseisuudesta ylpeilevä seura kategorisoi osan kirjailijoista sukupuolen perusteella kirjallisten piirien reunamiin. Seurassa oli jäseniä korkeimmillaan useita satoja.  Eino Leinon Seura oli keskustelun, keskinäisen kanssakäymisen ja mielipiteiden vaihdon kipinöivä foorumi.

Sodan jälkeinen Suomi oli muusta maailmasta erillinen, myös kulttuurisuhteiden olemattomuuden osalta. Seura yritti korjata tilannetta. Ensimmäiset suhteet luotiin Ruotsiin, Svenska Författarföreningeniin, kustantajiin ja toimittajiin vuonna 1961. Paavo Rintala ja Veijo Meri kuorivat matkasta käännössopimukset. Matkasta tuli näkyvyydessä menestys, vaikka ruotsalaisia kiinnostavin kirjailija, Väinö Linna, puuttui joukosta. Tottahan häntä oli käyty Helsingistä käsin lähetystön voimin puhumassa mukaan.  Ei lähtenyt.

Linnaan pelkistyi einoleinoseuralaisten ja Tampereen Pirkkalaiskirjailijain välinen soraisuus. Tampereen ja Helsingin jäähile suli hitaasti. Se tulee esille myös Panu Rajalan kirjoittamassa Mika Waltari -elämäkerrassa Unio mystica. Seura teki Pirkkalaiskirjailijoiden vieraaksi ystävyysvierailun 1957. Vierailu onnistui, mutta paluujunamatkalla Helsinkiin keskustelussa kiistakapulana ollut Paavo Haavikko huokasi: ”On kuin olisi tullut kotiin,” Suonenjokelaissyntyinen, diplomaattisena herrasmiehenä tunnettu Kai Laitinen pani vielä paremmaksi. Hän koki palaavansa taas sivistyksen pariin. Sitä todistivat Helsingin kaksikieliset valomainoksetkin. Pentti Saarikoski puolestaan julkaisi matkasta tunnetun runonsa Toijalan takana Parnassossa pari vuotta myöhemmin:
Toijalan takana ei ole paljon mitään/ Pikajuna pohjoiseen lähtee raiteelta kaksi/ ikkunoissa tanakat kasvot,/ kiviset pellot – ja lapset kuin pulleat kurkut.

Esiintyi sapekkuutta myös seuran sisällä. Matti Suurpää, seuran puheenjohtaja 1970-luvulla, mainitsee osuudessaan Tuomas Anhavan ja lausuja Yrjö Jyrinkosken piikittelystä, jonka nielemisessä lienee tarvittu puolin ja toisin huumorintajua. Jyrinkoski oli vanhakantaisia miehiä.

Matti Rinne muistelee muisteluksessaan seuran 60-lukua, mihin myös Tukholman retki sisältyi. Kuusikymmentäluku oli kirjasotien vuosikymmen.  Leningradin reissulta (1962) rajan yli Suomeen palattua seuran uutispimennossa ollut retkikunta sai ensimmäiseksi kuulla Gummeruksen julkaiseman Henry Millerin Kravun kääntöpiirin takavarikoinnin sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana teoksena. Uutinen oli märkä pyyhe matkalta kotiutuvan kustantamon johtajan Ville Revon kasvoille.  Matkaseuralainen Caius Niemi lohdutteli Repoa, sillä hän oli A-Kirjat -kustantamoineen kokenut aiemmin saman, kun oikeus määräsi takavarikoitavaksi Agnar Myklen romaani Laulu punaisesta rubiinista. Tuolloin Tuomas Anhava oli noussut puolustamaan kustantamoa valtakunnan suurimmassa lehdessä julkaisemallaan kirjoituksella Hallinnollinen mielivalta uhkaa sananvapautta (20.10.1957).

Kravun kääntöpiirin takavarikkoa seurasi kirjasota Paavo Rintalan romaanista Sissiluutnantti. 38 reservin kenraalia antoi tuomitsevan julkilausuman. Matti Rinteen reunamerkinnän mukaan Otavan silloinen toimitusjohtaja Erkki Reenpää tokaisi kuolemattomasti: ”Noin paljon kenraaleja, tämä on kuin Väli-Amerikka.” Tunnetuin kirjasota syttyi kuitenkin vasta, kun Hannu Salaman Juhannustanssit ilmestyi 1964. Mielenkiintoisinta itselleni oli Rinteen johtopäätös käydyistä kirjakiistoista. Niiden tulos oli moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen kirjallisuuden arvioinnissa. Erinomainen, oikeaksi osoittautunut havainto!

Mukkulaa muistelee kokoelmassa usea kirjoittaja. Venäjää taitavalle Pekka Pesoselle Mukkula merkitsi pitkäkestoista ystävyyttä semiootikko Juri Lotmanin kanssa. Neuvostoliittoa ja sen satelliittivaltioita Kyltyyri sivuaa useimmiten juuri Mukkulan kirjailijakokouksen yhteydessä, kaupattiinhan entisajan kirjailijakokousta juuri idän ja lännen kirjailijoiden kohtauspaikkana.  Tšekkoslovakia uhkasi estää oman kirjailijaryhmänsä tulon, jos tulijoiden joukossa olisi Pariisissa asuva Milan Kundera. Seuran silloinen sihteeri Juhani Salokannel joutui selvitysmieheksi suurlähetystöön. Asia raukesi, kun Kundera estyi tulemasta.

Neuvostoliittolaisen meiningin lukija kohtaa Pentti Linkolan tarinalla luonnonsuojelijoiden matkasta Petroskoihin. Valvonta oli tiukka, eikä luonto- ja kulttuurikohteita juurikaan päästy näkemään, mitä nyt Linkola livahti onnistuneesti römppäkuteissaan omille metsä- ja linturetkilleen aamuhämärissä. Virallisena oppaana oli vääpelimäisesti käyttäytynyt Anja. Junalle matkalaiset saattaessaan kurinpitäjä Anja osui tiivistämään myös suomalaisten luonnonsuojelijain kokemuksen: ”Minä olen ymmärtänyt, että tämä matka ei ollut aivan niin kuin te olitte toivoneet. Mutta pääasia, että se meni, niin kuin me olimme toivoneet.”

Neuvostoliittolaiset olivat kansainvälisissä yhteyksissä omaan sakkiin eristäytyjien maineessa. Olihan heillä mukana myös virallinen valvoja, päällystakki.  Juhani Salokannel kuvaa kuitenkin suomalaisia Mukkulan kokouksen osallistujia keskenään kimppaantujiksi. Suomalaiset pyrkivät ryhmittymään omalle terassilleen. Paikkaa kutsuttiin muotonsa vuoksi Moukarihäkiksi.

Kyltyyrin kirjoittajat ovat tukevasti eläkeläisiässä. Se ei ole vähättelevä havainto. Kirjoittajilla on kokemusta ja perspektiiviä omille reunamerkinnöilleen. Muutama nainenkin on mahdutettu muistelijaksi. Mielenkiintoisimman reunamerkinnän heistä on kirjoittanut Tuula-Liina Varis, Pentti Saarikosken neljäs vaimo, joka tarkastelee rinnatusten kahta persoonallista runoilijahahmoa, Eino Leinoa ja Pentti Saarikoskea. Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin.
Vähemmän näkyvinä Varis listaa vielä monia yhdistäviä ominaisuuksia: nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi.

Tuula-Liina Varis kertoo yhteisestä elämänvaiheesta Keravalla, missä Pentin piti keskittyä lupautumaansa Eino Leinoa käsittelevään kirjaan. Ei siitä mitään tullut. Entä, jos Eino ja Pentti olisivat tavanneet? Sitäkin Varis pohdiskelee sijoittaen heidät mielikuvituksessaan krapulaisina Kosmoksen tai Hansan pöytään puhumaan maailmanmenosta: ”Nousuhumalassa, isommassa porukassa alkaisivat retostella maineellaan, kilpailla tiedossa ja viisaudessa, hurmata pöytäseuran naiset. Ärtyisivät itseensä ja toisiinsa ja menisivät eri pöytiin.”

Osa kirjan reunamerkinnöistä kuvaa sellaista kirjoittajan kokemaa, jolla on kulttuurihistoriallista merkittävyyttä, vaikkei osoitettua yhteyttä Eino Leinon Seuraan. Pekka Tarkan retki Uuden Suomen kirjallisuuskriitikoksi on tällainen. Olin lukenut tarinan viime syksynä tarkemmin Tarkan elämäkerrasta Onnen PekkaUusi Suomi siirtyi kokoomuksen äänenkannattajaksi päätoimittaja Pentti Poukan vuosina. Tarkka koki oman lähtönsä talosta väistämättömäksi, kun Poukka esti suuresti arvostetun filosofi George Henrik von Wrightin loistavan Vietnamin sotaa kritisoivat kirjoituksen. Kirjoituksen julkaisivat samanaikaisesti kaikki suuret pohjoismaiset sanomalehdet, myös Helsingin Sanomat, vaan ei Uusi Suomi.

Tuttua oli myös Jörn Donnerin tarina hänen matkastaan 19-vuotiaana jaettuun Berliiniin mukanaan Hella Wuolijoen kirje vietäväksi Bertolt Brechtille. Tämän Donnerin reunamerkinnän Yleisradio toi julki Berliini-ohjelmasarjassa viime talvena tai viime vuonna. Seurauksena Wolf Biermanin pitämiseen 11 vuotta pannassa DDR:ssä vasemmistolaiseksi tunnustautunut Donner kertoo tehneensä valinnan kommunismin ja demokratian välillä ja valinneensa demokratian.

Sakari Kirjavaisen artikkeli monipuolisesta, lahjakkaasta taiteilijasta Åke Lindmanista monipuolisti henkilökuvana ainakin omaa tietämystäni tästä lahjakkaasta näyttelijästä, elokuvahistoriamme parhaasta Lehdosta.

Heitä, reunamerkintöjen kirjoittajia, on niin monia, 23. Kaikki eivät mahdu tässä mukaan. Heikkojakin tekstejä on päästetty joukkoon. Pari kirjoittajaa yltyy pääosin vain nostamaan itseään. Mutta kaikkinensa Kyltyyri on herkullinen pieni kirja, kokoaan suurempi, sivistyneiden ihmisten näkemyksellinen katsaus sotien jälkeisiin vuosikymmeniin suomalaisessa kulttuurielämässä.  Kirjan luettuani tuli mieleeni Putte-possun nimipäivät. ”Heillä kaikilla oli niin mukavaa/ Oi, jospa oisin saanut olla mukana.”

Kyltyyristä ei löydy painovuotta mutta arvelen siksi vuoden 2017, jolloin seura saavutti 70 vuoden iän.

Eino Leinon syntymäpäivänä 6.7.2018

Juhani Lindholm (toim.): Kyltyyri. Leinolaisia reunamerkintöjä. Eino Leinon Seura & Rosebud, 194 sivua.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kulttuurihistoria, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Korpikansan kuvaaja Heikki Lounaja (1912–1987)

Tervakansan laulu on romaani korpikainuulaisuudesta, suuresta nälästä, tervamiilun poltosta ja tervatynnyreiden soudusta Oulun tervaporvareille.

Tutustuin Heikki Lounajaan kirjailijana pari kolme vuosikymmentä sitten, kun serkkuni toi minulle omasta hyllystään romaanin Tervakansan laulu (1984) suositellen luettavakseni. Kirja jysähti tajuntaani. Se on kainuulaisen korpiköyhälistön, 1860-luvun nälkävuosien, viimeisten tervamiilujen ja tervansoudun koskettava kuvaus.

Nyt kirjailija Lounaja tuli elämääni uudelleen, kun kirjailijan Turussa asuva poika Aimo Lounaja avasi kokoamansa näyttelyn isänsä elämästä ja tuotannosta isänsä syntymäpitäjässä Kiuruvedellä sen kaupunginkirjastossa. Aimo Lounaja on kirjoittanut isästään myös kirjan Heikki Lounaja: viisikymmentäluvun kirjallinen komeetta. Elämäkerta tukkilaisten, savottojen ja tervamiesten sekä Kainuun selkosten ja kansan kirjailijasta (2004).  Alaotsikot määrittänevät kirjailijan sangen tarkasti. Heikki Lounajaa on sanottu kirjallisen rintaman ensimmäiseksi kainuistiksi.

Heikki Lounaja nousi kirjalliseksi komeetaksi pian sotien ja omien rintamamiesvuosiensa jälkeen. Hänen esikoiskirjansa Pitkin varsiteitä: kuvaus Kainuun selkoselta 1930-luvulla (1950) valittiin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Vuotta myöhemmin ilmestynyt romaani Lautta ohittaa kylän sai vuorostaan valtion kirjallisuuspalkinnon.  Hieman alle nelikymmenvuotiaan kirjailijan ura sai siis rakettimaisen alun.

Aimo Lounajan, kirjailijan poika, taustalle kuva isästä yhdessä Ilmari Kiannon kanssa.

Lounaja oli Otavan kirjailija, joka ammensi aiheensa hyvin tuntemastaan korpikansan elämästä ja töistä.  Hänen teostensa kuvittaja oli aikansa tunnetuin kuvittaja, Erkki Tanttu. Lounajaa on rinnastettu Ilmari Kiantoon ja Kalle Päätaloon. Vaikka kriitikot kehuivat Lounajaa Päätaloa eläväisemmäksi kertojaksi, näistä kahdesta Lounaja painui unohduksiin, kun taas Päätalosta tuli painosten kuningas. Aimo Lounaja kertoi isänsä kirjoja myydyn aikanaan varsin vaatimattomia määriä. Kirjoja on toki ollut saatavissa kirjastoista.  Viimeiseksi jäänyt kirja, eläkeiässä kirjoitettu Tervakansan laulu ei kiinnostanut enää Otavaa eikä ilmeisesti muitakaan suuria kustantamoita. Siitä piti syntyä kainuulaista 1800-luvun elämää kuvaava trilogia, mutta trilogiasta ilmestyi vain ensimmäinen osa, sekin osin omakustanteisesti.

Levoton metsäteknikko

Äiti elätti perheensä Kiuruveden Korkeakankaalla pyykinpesijänä. Isä oli muuttanut Amerikkaan.

Heikki Lounaja syntyi Ylä-Savossa Kiuruvedellä 1912 pyykinpesijä-äidin poikana. Isä lähti pian pojan synnyttyä Amerikkaan ja jäi sille tielle. Isän perheensä jättäminen lienee vaikuttanut siihen, että Lilja-sukuniminen Heikki muutti myöhemmin nimensä Lounajaksi napaten nimen näkemältään kauniilta järveltä.

Heikki Lounaja valmistui 1930-luvulla Rovaniemen metsäkoulussa metsäteknikoksi. Lounaja työskenteli metsätyönjohtajana Oulaisissa ja piiriesimiehenä Kajaanissa Rauma-Raahen (myöhemmän Rauma-Repolan) palveluksessa. Savottatyömailla ja suonkuivausteknikkona työskennellyt Lounaja ystävystyi Sotkamon Rumavaarassa asuessaan kahden muun korpikansan kuvaajan, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen kanssa.

Heikki Lounaja oli komea mies.

Avioiduttuaan Heikki Lounajan perheeseen syntyi neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli levoton sielu. Niinpä liki koko elämän ajan edessä oli muutto uudelle paikkakunnalle: Sotkamon jälkeen Rovaniemelle, sitten Ouluun, sieltä Haapajärvelle, sitten Pihtiputaalle, sieltä Iisalmeen, sieltä Varpaisjärvelle, sitten Kuopioon, sieltä Varkauteen, missä Heikki Lounaja kuoli 75-vuotiaana 1987. Alinomainen muutto haittasi lasten koulunkäyntiä ja juurtumista uudelle kotiseudulle.  Leskeksi jäänyt Lounaja oli toisessa avioliitossa elämänsä loppukauden. Elämänsä ehtoolla Lounaja käytti viinaa aiempaa enemmän, mistä etenkin vaimo kärsi. Lounaja sairasti viimeisinä vuosinaan alzheimerin tautia.

Aimo Lounaja muistaa isäänsä herkkänä isänä ja mustansävyisen huumorin miehenä. Isää ei lapsuudessa paljon nähty, sillä viikot hän oli savotoilla ja viikonloppuisin hän kirjoitti.

Lounajan tuotantoa

Peittyneet jäljet ja Kurjet palaavat -kirjojen kannet on tehnyt Erkki Tanttu.

Heikki Lounaja kirjoitti paljon lehtiin, murrosikäisyydestä läpi aikuisuuden. Hänen julkaistut teoksensa ovat:

Pitkin varsiteitä. Otava 1950 (paras esikoiskirja 1950)
Lautta ohittaa kylän. Otava 1951 (Kirjallisuuden valtionpalkinto 1952)
Maaton mies. Otava 1952 (novelleja ja jutelmia)
Peittyneet jäljet: jotain Hildun Rikusta sekä niistä muistakin luhtalampelaisista. Otava 1954.
Kurjet palaavat. Otava 1955 (romaani)
Jäätyneet tiet. Otava 1956 (romaani)
Vihreän kullan maa: kertomus puun vaelluksesta metsästä mereen. Otava 1962.
Tämä päivä. Otava 1962. (pikkukaupunkiromaani)
Peni, ystäväni. Otava 1966. (erämuistelmia)
Tervakansan laulu: romaani suuren nälänhädän vuosilta. Alea-kirja 1984.
Savottojen savut: kertomuksia Lapin, Peräpohjolan ja Kainuun savotoilta 1930–1950-luvuilta. Toim. Aimo Lounaja 2008.

Ei paluuta syntymäkuntaan

Heikki Lounaja ei koskaan palannut syntymäseudulleen, vaikka oli partiojärjestö Kiurun Poikien perustajia.  Kiuruvedeltä hän keskikoulun käytyään lähti ja lähtijäksi hän kuvaa myös sen Pulkkisen, joka päättää muuttaa elannon etsintään Savon pohjoisilta reunoilta korpi-Kainuuseen, soutamalla. Näin Lounaja kertoo kirjansa ensimmäisellä sivulla:

Kerrotaan, että hän oli keinotellut veneensä Iisalmen Kiuruvedeltä jostakin Salahmin, Marttisen ja Rotimon kautta Ryynäsjoen latvoille ja lasketellut Vuolijokea Kainuunmerelle. Ämmän alta oli kantaa körmytellyt tuon pian parikymmenleiviskäisen veneensä Kajaanin koskien ohi Koivun niskalle – temppu, jommoista ei vielä ennen oltu nähty – ja viimein Petäisen noustuaan ollut soutamassa Nuasjärvelle, kun pitäjältään palaava Kajaanin kappalanen oli meloa lipsutellut veneellään vastaan.

Kun Pulkkinen soutaa tervatynnyreitä Ouluun, jo ennen sotia valjastetut jyrisevät Oulujoen kosket tulevat lukijalle tutuiksi hengenvaarallisina uhkina. Hengissä pysymisen laki nälkävuosien kuristuksessa riutuvalle Kainuun korpikansalle on armoton. Oli pakko yrittää, vaikka tervamiiluja ei enää hyvällä katsottu. Tervakansan laulu oli minulle väkevä nälän kohtaaminen kirjallisuuden kautta.  Sellaisena se nousi Knut Hamsunin Nälän, Paavo Rintalan dokumentaarisen Leningradin kohtalonsinfonian ja Tito Collianderin Ristisaaton rinnalle.

 

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkaritrilogia on rantautumassa Suomeen. Ensimmäisenä ilmestyi rikosromaani Kuolema kiitospäivänä.

Kustantajat, kirjakaupat ja media iskostavat itsestäänselvyydeksi käsitystä, että kesällä tai kesälomalla kuuluu lukea dekkareita. Miksi? Mielestäni loma (mihin vuodenaikaan hyvänsä) voisi olla sopiva yhtäjaksoinen aika valita se klassikkoteos, jonka tuli lukeneeksi liian nuorena ymmärtämättä silloin teoksen eri tasoja ja ollen unohtanut kirjan sittemmin. Tai lukea jotain maailmankirjailijalta, jonka tuotantoa ei vielä tunne, mutta ajatus lukea on väikkynyt pidempään mielessä. Tai antaa jonkin antikvaarisen unohdetun tai vähän tunnetun löydöksen herättää uteliaisuuden.  Lukuvimmaiselle mahtuu tässä reseptissä myös uusi dekkari lisukkeeksi. Se riittänee. Ei pääsääntöisesti väkivallalla ja ihmisen tappamisella itsensä viihdyttäminen pitäisi olla normaali tapa rentoutua ja ”ladata akkuja”.

Tulen lukeneeksi vuoden mitassa yhden tai kaksi rikosromaania. Kun nyt luin kanadalaisen Louise Pennyn dekkaritrilogian ensimmäisen osan Kuolema kiitospäivänä (Still Life), ”vuosikiintiöni” saattaa olla täysi. 😊  Helsingin Sanomat kun julkaisi 16. kesäkuuta koosteen uutuusdekkareista, joita lehti on arvioinut. Siihen valikkoon on luokiteltu myös aiemmin lukemani Niina Meron Englantilainen romanssi.  Mikään 16 kärjessä -listasta ei koosteessa ole kyse. Hesari kun on ollut kiinnostunut vain vanhoista suurista kustantamoista.

Louise Pennyn dekkari on hyvässä mielessä vanhanaikainen. Tarkoitan niitä ikivanhoja rikosromaaneita, joissa yleensä riitti yksi uhri, väkivaltaa oli kerronnassa minimaalisen vähän ja kirjan idea oli rikoksen ratkaisuyrityksessä, syyllisen löytymisessä ja syylliseksi näyttämisessä (sen sijaan, että tutkija juoksee kilpaa massamurhaajan kanssa). Rikokset eivät olleet omituisesti vinksahtaneita, saati väkivallalla mässäilyä. Lukija kuvitteli päättelevänsä ratkaisun ripotelluista vihjeistä, vaikka ideana oli tietenkin houkutella ratkaisuhakuinen lukija harhaan. Ratkaisun kuului aina yllättää. Päättelemällä lukijan ei tarinan johtopäätökseen kuulunut osua.

Siinä perusominaisuudet myös dekkarista Kuolema kiitospäivänä. Kodikkaassa ja viihtyisässä kanadalaisessa Three Pinesin kylässä löytyy kiitospäivän aamuna läheisestä metsästä kuolleena kaikkien pitämä ja arvostama koulun entinen opettaja, 76-vuotias Jane Neal. Tapaus järkyttää kyläläisiä. Montrealista saapunut tutkijakaksikko (mukana sähläävä kolmas) päätyy henkirikokseen. Vaikka jousipyssyillä metsästävät salametsästäjät ovat liikkeellä, suoraan Janen sydämen läpi osunut nuoli ei ole voinut olla harha-ammunta eikä naista ole voitu luulla peuraksi.  Nuoli on laukaistu liikkeelle tunnistamiseksi riittävän läheltä.

Salametsästäjien lisäksi potentiaalisen syyllisyyden kehä on laaja. Liki kaikki kylällä harrastavat jousiammuntaa ja monet tunnetaan taitavina. Louise Penny johdattaakin lukijansa jousien ja nuolien ominaisuuksiin.

Suru ja järkytys ovat kylässä yhteistä, kollektiivista kokemusta. Silti pahan aiheuttaja voi olla omien joukossa. Ylikomisario Armand Gamachek on rakenneltu ihmistyypiksi esikuvana David Suchetin tähdittämä etsivä Hercule Poirot. Vaikkei Gamachekia kuvata snobistisena kulinaristina, tyyppi on silti Poirotin kaltainen. Hän tekee nopeita, tarkkoja havaintoja kuuntelemalla, katsomalla ja päättelemällä.

Henkirikos kiitospäivän aamuna merkitsee ”uudella mantereella” pyhäinhäväistystä muistuttavaa halpamaisuutta.  Eurooppalainen lukija ei kytköstä kummoiseksi mieltäne. Three Pinesissa on tärkeää myös pian avattava taiteilijayhdistyksen vuosinäyttely, johon hyväksyttävät taulut ja taiteilijat on valittu tiukin kriteerein. Kylä on todellinen lahjakkaiden taiteilijoiden asutusryväs. Myös Jane Nealin tiedettiin maalanneen, mutta kukaan ei ollut koskaan saanut nähdä hänen töitään. Tällä kertaa kuitenkin Jane on tuonut kiitospäivää edeltäneenä iltana työnsä raadin valintatilaisuuteen. Maalaus, ensivaikutelmalta monien mielestä töherrys, esittää maatalousnäyttelyn jälkeistä päätösparaatia. Pian taulun näkijät tajuavat, että Jane Neal on pelkistänyt kuvaamistaan ihmisistä jotain hyvin oleellista ja terävänäköistä. Hahmoihin liittyy muistoja ja viestejä. Janen työn hyväksyminen näyttelyyn johtaa siihen, että joku muu, paremmaksi itsensä luokitteleva, ei mahdu mukaan.

Rikostutkimuksen lopulla Janen kohtalon ratkaisua etsitään hänen maalaamastaan taulusta. Paljastuu, että maalausta on ensinäytön jälkeen käpälöity. Kuka oli kuvattu sille paikalle, johon nyt on maalattu joukkoon kuulumaton hahmo? Miksi joku on poistettu taulusta?

Maalaus ratkaisun avaimena on Louise Pennyltä näppärä ja omaperäinen juonenjuoksutus. Mutta dekkareissa on heikkoutensa, aina. Itselläni oli taitavasti punotun tarinan ja sujuvasti edenneen kerronnan jälkeen lopussa valjuhko olo. Syyllisen motiivit olivat kuin kuilun yli johtava, hutera riippusilta.  Vakuuttavuusvajetta siis.

Dekkari on joka tapauksessa osaavan kirjoittajan työtä. Penny kehittää useampia tutkimushaaroja, sillä yhtenäisentuntuisesta kylästä saa keksityksi myös mahdollisia kaunaisia ja kylän ulkopuolella asuu tätinsä kuolemaa ja edukseen lankeavaa testamenttia odottanut sukulaisnainen, siskon tyttö, jonka miehellä ja teini-ikäispojalla ei tunnu olevan estoja turvautua elämän oikoteihin.

Louise Penny on ammatiltaan radiotoimittaja. Trilogian toinen osa, Kylmän kosketus, ilmestyy suomeksi syyskuun lopulla ja kolmas, Kuukausista julmin, ensi keväänä. En tiedä, onko kirjoilla keskinäinen yhteys, muukin kuin oletettavasti ylikomisario Gamachekin hahmo.  Rikostutkijan hahmollahan sarjat tavataan sitoa ja näin luoda uudelle dekkarikirjailijalle brändi. Kustantaja on julkaissut kirjan lopussa seitsensivuisen suomennossyötin Kylmän kosketus -dekkarista. Siinä pätkässä ylikomisario ei esiinny. Alkuperäisteos on ilmestynyt vuonna 2005. Louise Pennyn trilogia on menestynyt erinomaisesti maailmalla.

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Bazar 2019, 364 sivua. Suomennos Raimo Salminen.

Kesäkirjalistaani

Oma kesäkirjalistani on sattumanvaraisesti syntynyt. Klassikon aseman joudun myöntämään vielä nuorelle kirjalle, hiljan lukemalleni Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viimeiselle osalle, Kuudennelle kirjalle (2014).  Ei siis mikään teini-iässä luettu! Maailmankirjailija, jolta en ole tullut lukeneeksi mitään, on israelilainen David Grossman ja teos sodanvastainen Sinne missä maa päättyy (2010). Antikvaarinen löydös on varsin tunnettu, Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja (2004).  Uutta kirjallisuutta edustavat Anne Applebaumin Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (2018) ja Eino Leinon synttäriin 6. heinäkuuta valmistaudun juuri nyt Eino Leino Seuran julkaisulla, Juhani Lindholmin kokoamalla tarinakokoelmalla Kyltyyri, Leinolaisia reunamerkintöjä.  Kulttuuriset muistelokset on koottu 23 tunnetulta seuran jäseniltä.  Loppupuoliskolla kesää aion etsiä käsiini Lisa Genovan kirjan Edelleen Alice (2010). Siitä keskustelemme kirjakerhoni elokuun kokoontumisessa.
Listani riittää kesääni. Olen hidas lukija.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Ei, ei ja vielä kerran ei on hulvaton satiiri keskiluokkaisesta elämästä, missä mikään ei enää sytytä tai elähdytä.

Se tavallinen tarina, mutta uudessa ja raikkaassa kuosissa. Oslolaisen Nina Lykken (s. 1965) Ei, ei ja vielä kerran ei on heltymätön satiiri ylemmän keskiluokan elämänpettymyksestä ja pettymyksen puolitahattomista seuraamuksista.  Romaani on tämän vuoden kirjallinen tapaus kotimaassaan ja mitä ilmeisin menestys Norjan ulkopuolella.

Mitä tehdä, kun etuoikeutettu luokka-asema ei takaa elämän tyytyväisyyttä? Mikään ei enää elähdytä. Mistään ei enää osaa haltioitua.  Nautinnot ovat muuttuneet rutiineiksi, oikeammin velvollisuuksiksi, kuten yhdyntä pari kolme kertaa kuukaudessa – kahden vuosikymmenen avioliittovuoden jälkeen. Ingrid ajattelee päivittäisiä velvollisuuksiaan muistilistana, josta ajatuksissaan pyyhkii täytetyn suorituksen yli.  Yhdyntä on velvollisuus siinä missä kotona asuvien aikamiespoikien jälkien siivoaminen, tosin loppuvaiheessa toki myös nautintoa aikaansaava.

Lahjomattomimmin Lykke ruoskii mukavuudenhaluisia poikia, joita vanhemmat eivät tohdi tyrkkiä pois pesästä. He asuvat lapsuudenkodissaan kuin täyden palvelun hotellissa, ilmaiseksi.

Lykken kerronta on tiheää tykytystä:
Ingrid tiesi, että pojat viettävät perjantai-iltaa heidän kanssaan ainoastaan ilmaisen viinin ja sushin vuoksi. Ja koska Jan ja hän iloitsivat siitä, että pojat halusivat olla kotona, he antoivat poikien päättää, mitä televisiosta katsottiin, minkä seurauksena elokuvien ja sarjojen huudot ja ammuskelu täyttivät talon perjantai-iltaisin ja Ingrid pakeni keittiöön lukemaan verkkolehtiä puhelimellaan.
− Kyllä he muuttavat aikanaan, Jan sanoi.

Norjalainen Nina Lykke kirjoitti aikalaisomaanin, josta tuli menestys. Kuva: Jo Michael

Eivät muuta. Aluskalsareiden kakkaviiruista päätellen pojat tarvitsisivat takapuolensa pyyhkijän. Häpeää tunteva äiti vaikenee ja pesee aikamiesten kalsareita pesukoneen korkeimmalla lämpötilalla. Kun Ingrid ja Jan kuskasivat poikia vuosikaudet pitkin arki-iltoja jalkapallokentälle, kerran tarvittiin mukaan poikien polkupyörät. Ingrid raahasi ne perheen tila-autoon samalla, kun pojat näpläsivät kännykkäänsä autossa odottaen, että hikinen äiti olisi hoitanut homman. Mutta: ei koskaan korotettua ääntä tai riitelyä.

Ingrid on kyllästynyt onttoon elämäänsä. Edes virka koulun rehtorina ei enää innosta. Hän on muuttunut epäsosiaaliseksi.

Elämän suistaa vaimoaan rakastavan ja avioliittoonsa tyytyväisen Janin haksahtamaan  humalassa vieraaseen naiseen, alaiseensa, vaimoa paljon nuorempaan, levottomaksi ja ailahtelevaiseksi syöjättäreksi kirjassa kuvattuun Hanneen. Uudenlainen, räväkkä seksi suistaa Janin raiteilta, valheelliseen kaksoiselämään, syyllisyyden piinaamana, sillä Janilla on tallella vanha moraali, käsitys sallitun ja kielletyn rajasta pitkässä ja tasapainoisessa avioliitossaan.  Hanne osaa käsitellä miestä. Hän haluaa perheen ja lapsen. Ikäkello tikittää.

Tästä vanhasta tarinasta Nina Lykken romaanissa on kyse. Asiat eivät mene Janin kaavailemaa rataa. Vaikka hän on varma palaamisestaan vanhaan elämäänsä, Ingrid ei odota. Hän panee railakkaasti ja määrätietoisesti elämänsä uusiksi. Uusi elämä on ensin kesä- ja sitten sairasloman turvin täydellinen vastakohta vakaalle ja vauraalle porvarilliselle elämälle. Ingrid muuttaa autoon. Uudessa ahtaassa kodissa on renkaat alla ja tie kutsuu.

Romaanissa Jan, periaatteiden mies, osoittautuu ajelehtijaksi, sattumien ohjaamaksi heikkotahtoiseksi nautinnon etsijäksi, kun taas Ingrid ottaa elämänsä päätösvaltaansa, tekee ratkaisuja, joita uskalletaan tehdä sittenkin vain fiktiossa. Mutta sen Nina Lykke onnistuu osoittamaan, että pystyyn kuolleesta elämästä on mahdollista astua ulos. Se vaatii rohkeutta nousta sovinnaisodotuksia vastaan ja se vaatii oman itsen kuuntelua. Siksi oletan Ei, ei ja vielä kerran ei -romaanin hulvattomuudessaan rohkaisevan elämänilonsa kadottaneita muutokseen, vaikka vain loivaan. Harvastapa  on Ingridin avoin nomadiksi.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. Gummerus 2019, 261 sivua. Suomennos Sanna Manninen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

Julkisuus ja oikeus yksityisyyteen nousevat keskiöön Karl Ove Knausgårdin kirjasarjan Kuudennessa kirjassa, kun Gunnar-setä käynnistää kampanjan Ensimmäisen kirjan julkaisun estämiseksi.

Yleisradion toukokuussa lähettämä kuusiosainen kuunnelmasarja Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni viritti itselläni tietoisuuden siitä, että Kuudes kirja, viimeinen ja järein niistä, oli minulla edelleen lukematta. Olin ostanut tämän yli 1200-sivuiden järkäleen hetimmiten sen ilmestyttyä kaksi ja puoli vuotta sitten, syksyllä 2016.  Mielessäni oli väikkynyt jokin pitkä matka, jonne kirja sopisi matkalukemisekseni, mutta viime marraskuiselle kahden viikon Kiinan matkallenikin valitsin mukaani syksyn tuoretta tuotantoa. Aiemmalla matkallani Marokkoon olin lukenut Taisteluni-sarjan Viidennen kirjan. Siitä oli vierähtänyt melko tovi.

Kerrassaan erinomainen, korkealla ammattitaidolla toteutettu, Vilppu Kiljusen ohjaama ja Jussi Moilan loistavasti dramatisoima kuunnelmasarja palautti mieleeni lukemani viisi kirjaa ja sai minut tarttumaan vielä lukemattomaan osaan. Nyt jos koskaan olisi Kuudennen kirjan vuoro!

Mutta, mutta. Iän karttuessa lukunopeuteni on muuttunut matelevaksi. Lisäksi olen ollut sidottu lopputalvesta lähtien kesäkotini laajennusremonttiin. Seitsenpäiväisiä työviikkoja aamusta iltaan sillä seurauksella, että Ylen vaalitenttien ruuhkan päälle pystyin lukemaan kirjasta ennen silmäluomien kompromissitonta kiinnipainumista vain häpeällisen ripauksen. Knausgårdin Kuudennen kirjan parissa taisi vierähtää myöhäisiltojani/alkuöitäni liki kaksi viikkoa.

Yllätyin, miten paljon kuudes poikkeaa viidestä edeltäjästään, siis muussakin kuin laajuudessa. Teoksessa on neljän sadan sivun verran tarinaa ja pohdintaa Adolf Hitleristä, jonka kaimateoksen Mein Kampfin Knausgård poimi isänsä jäämistöstä omaksi matkalukemisekseen, tosin kirjan vierailta silmiltä tiukasti piilotellen. Kuudes sisältää myös laajoja jaksoja filosofiapainotteisia pohdiskeluja, joissa tipuin tavan takaa kyydistä. En tiedä riittävästi niistä ajattelijoista ja filosofeista, joihin Knausgård vertaa ja peilaa Hitlerin ajatuksenjuoksua Mein Kampfissa. Mutta neljä sataa sivua Hitleristä, josta kuvittelin oleellisimman tietäväni, olivat itselleni Kuudennen kirjan runsasta ja mitä mielenkiintoisinta antia. Ei niinkään elämäkertaa, vaan pyrkimystä tunkeutua Hitlerin nahan ja otsaluun alle, ymmärtää muttei hyväksyä ja enemminkin ymmärtää aikakautta ja kansaa.

Knausgård pohdiskelee Hitler-osuudessa ihmisyyteen liittyviä käsitteitä, kuten itseyttä, pyhyyttä, pahuutta, ylevyyttä, kieltä, karismaa, taidetta, musiikkia, uskontoa, propagandaa, kansalaisuutta, ruumista, identiteettiä ja narsismia. Ajattelun keskiössä ovat me – he, minä – se (ei siis hän), sillä tällä kahtiajaolla meidän on nyt ja natsi-Saksassa oli tuolloin helppoa etäännyttää ja ulkoistaa pahuus itsestämme muille, heille, jälkiviisaudessa hänelle, Hitlerille ja hänen kaltaisilleen ja kannattajilleen. Ihmisiä ja ihmisryhmiä erottavat toisistaan lukuisat ulottuvuudet, joista Hitler nosti erottajaksi vain rodun ja veren.

”Heidän” ja ”meidän” oleellinen distinktio iskostettiin ruumiiseen, toisin sanoen rotuun, toisin sanoen muuttumattomuuteen, kun taas kaikki muut distinktiot, kuten kielelliset, ajatukselliset ja kulttuuriset, ne jotka ovat opeteltavissa ja sovellettavissa, muunneltavissa ja keskusteltavissa, olivat ehdottoman pätemättömiä.

Knausgård näkee ihmisyyden ja omakuvamme ääripäinä kaksi 1600-luvun kirjallista hahmoa, joita hän käsittelee toistuvasti. He ovat Shakespearen Hamlet ja Cervantesin Don Quijote. Ensimmäinen on epäilijä, toinen ei epäile vaan uskoo. ”Kulttuurimme perustuu epäilyyn… Hitler ei epäillyt.”  Kirjailija hakee ajattelunsa ulottuvuuksia myös kosolti kauempaa, Raamatusta Kain ja Abelin tarinasta, missä Kainin tapettua veljensä Jahve neuvoo häntä nostamaan katseensa. Kain ei tottele. ”Ilman toisen katsetta emme ole ketään ja jos emme ole ketään, olemme kuolleita, ja jos olemme kuolleita, voimme tehdä mitä tahansa”, etenee kirjailijan pahuudenketju. Vaikka Knausgård avaa pohdintojaan kirjassaan paljon perustellummin ja anteliaammin, en saanut kaikesta kirjan runsaudesta älyllisiä kiksejä, mukavuushakuisuuttani ja unisuuttani kenties.

Vaeltaessani Knausgårdin opastuksella lukuisilla kirjan kirjallisilla poluilla koin silkkana kirjailijan ilkikurisuutena luonnehtia itävaltalaista Peter Handkea ”ehkä yhdeksi maailman kolmesta parhaasta elossa olevasta kirjailijasta, ellei parhaaksi”. Miksi hän välttää kertomasta, keitä ovat hänelle ne kaksi muuta? Onko hän toinen heistä? Hän on Kuudennen kirjan ilmestymisvaiheessa huipulla, tunnettu, ylistetty, haukuttu, ostettu ja luettu, samanaikaisesti itsetietoinen ja nöyrä, uhmakas ja syyllisyydentuntoinen. Hän on kirjoillaan luonut oman genren ja jättänyt kirjallisuuteen jäljen.

Kuudes kirja sijoittuu omaelämäteossarjassa kauteen, jolloin Knausgårdin perhe on muuttanut Tukholmasta Malmöhön ja muuttaa lopussa kaupungin ulkopuolelle. Kirja on tuttua hulvatonta kuvausta arjesta, missä kirjailija on kiinni täysipäiväisesti ja tuskailee, sillä kirjoittamiselle, siis elannon hankkimiselle, jää riittämättömästi aikaa ja se on avioparin keskinäisen riitelyn kestoaihe. Hän tuntuu sisäistäneen tasa-arvon velvollisuuksien jakamisessa, mutta kokee sen olevan kaukana toteutumisesta. Kuvauksessa Linda Boström-Knausgård on omistautunut sataprosenttisesti lapsille ja omalle väsymyksen kokemukselleen. Kotityöt pannaan puoliksi, paitsi että Karl Oven tarinassa Linda ei koskaan siivoa mutta vaatii sitä mieheltään, tekee harvoin ruokaostoksia, kritisoi ja valittaa meluisasti, kun aviomies hinkkaa vessaa ja kylppäriä liian yksityiskohtaisesti ja aikaa vievästi.

Kirjasta kehittyy loppua kohti Lindan sairaskertomus. Ennen avioliittoa häntä hoidettiin vuoden ajan mielisairaalassa maanis-depressiivisyyden puhjettua. Tautia sairasti myös hänen isänsä. Avioliiton ongelmat tuntuvat lukijasta polarisoituvan milloin Lindan kuohuvaan temperamenttiin ja ylieloisuuteen, milloin hänen vetäytymiseensä perheestä etääntyneenä masennukseensa.

Kun luin kirjan näin pitkällä viiveellä, teos sai aviokriiseineen toisen ulottuvuuden kuin se tuoreeltaan luettuna olisi ollut. Linda Boström vieraili Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2017 ja kertoi tuolloin avioliiton olevan ohi. Luin siis Kuudetta kirjaa tulevan avioeron enteenä. Sitä se onkin.

Tähän liittyy inhimillinen uteliaisuuteni, yksityisyyteen kurkkimisenhaluni. Avioeron jälkeen Karl Ove Knausgårdista ei ole nähty haastatteluja, vaikka uusia teoksia on ilmestynyt. Hän lopettaa kirjansa dramaattisesti lauseeseen: ”Sitten palaamme junalla tänne Malmöhön ja ajamme autolla uuteen taloomme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia ajatuksesta etten enää ole kirjailija.”

Taisteluni on raadollisen rehellisesti kuvattu kertomus itsestä. Se tarina jää kesken. Haluaisin sen jatkuvan. Haluan kuulla pidemmälle, sillä tarinat eivät saa jäädä kesken.

Kuudennessa kirjassa Knausgård tekee yhteenvetoa kaikista Taisteluni-kirjasarjan osista. Kun hän luovuttaa kustantajalle sarjan ensimmäiset tuhat kaksisataa sivua ja haluaisi kirjoittaa vielä kolmesataasivuisen päälle, kustantaja ehdottaa tekstin pilkkomista kahteentoista osaan, joista kukin ilmestyisi kuukauden välein yhden vuoden ajan. Knausgård innostuu. Idea on radikaali. Mutta käsikirjoitus ei taivu niin pilkottavaksi. Syntyy ”vain” kolme rakenteeltaan ja teemaltaan järkevää osaa. Päädytään siihen, että hän jatkaa sarjaa vielä kolmella uudella kirjalla. Tätä viimeistä, vaativinta, hän kirjoitti helmikuun lopusta 2008 syyskuun alkuun 2011, siis liki kolme vuotta. Koko sarja ilmestyi kuin kirjallinen tsunami, kolme ensimmäistä vuonna 2009, kaksi seuraavaa 2010 ja kuudes 2011.

Tsunami niistä syntyi, kirjailijan kotimaassa Norjassa. Viimeisessä osassa Knausgård muuttuu epäröiväksi ja haluaa pian ilmestyvässä osassa omalla nimellään esiintyvien näkevän käsikirjoituksen ennen kirjan ilmestymistä. Hän ei osaa sähköpostiliitteinä käsikirjoitusta lähettäessään aavistaa, että myrsky nousisi. Hänhän on kertonut  itsestään ja omasta elämästään siten, kuin hän tapahtumat ja elämäänsä liittyneet ihmiset muisti.

Gunnar-setä, kuolleen isän veli, vetää kuitenkin Ensimmäisen kirjan käsikirjoituksen keuhkoonsa. Hän käynnistää massiivisen projektin kirjan estämiseksi, suoraan kustantamoa tulittaen. Gunnarin taistelu kuollutta veljeään (siis Karl Oven isää) ja kuollutta äitiään (Karl Oven isoäitiä) koskevan kuvauksen ja paljon muun poistamiseksi on raivoisa. Hän ei jätä kiveä kääntämättä. Edessä olisi oikeusjuttu ja Karl Oven osoittaminen kelvottomaksi valehtelijaksi, mustamaalaajaksi ja halveksittavaksi suvulle kostajaksi.

Tätä kiistaa kirja käsittelee seikkaperäisesti. Knausgård kammoaa ajatusta oikeusjutusta ja Gunnarin lupaamasta nimensä julkisuudessa murskaamisesta. Hän etsii neuvoa kustantamon toimitusjohtajalta Greil Berdahlilta ja parhaalta ystävältään, tietokirjailija Geir Angellilta. Edellinen lukee käsikirjoitusta yhdessä kustantamon lakimiesten kanssa, jälkimmäinen nauraa makeasti ja rohkaisee.

Teoksessa on mainio kuvaus, missä Karl Ove Knausgård taloyhtiön pesutuvassa perheen pyykkejä pesiessään käy mielikuvituksessaan tulevaa oikeudenkäyntiä ja kykenee siinä omassa puolustuspuheenvuorossaan pitämään loisteliaan esitelmän totuuden suhteesta subjektiiviseen näkemykseen ja kirjallisuuden suhteesta todellisuuteen. Hän tietää kirjoittaneensa isänsä kuolleena löytymisestä ja isoäidin kodin sen jälkeisestä siivoamisesta tarkalleen siten, kuin hän tapahtumat kirjoittamistilanteessa muisti. Mutta kun muistikuvat on siirretty paperille, aivot eivät yllä enää itse muistoon.  Yhteys on katkennut.

Gunnar saa osan norjalaisesta julkisuudesta kääntymään veljenpoikaansa vastaan. Bergenin suurin sanomalehti kirjoittaa siitä alkaen Norjan kansainvälisesti tunnetuimmasta ja myydyimmästä kirjailijasta negatiivisesti. Taisteluni aiheuttaa kolhuja, pysyviäkin. Sellaisia saa myös aviovaimo Linda, joka on kuvitellut muutaman avioliittovuoden perusteella tietävänsä myös miehensä perimmäiset ajatukset, vaikka kenelläkään ei ole pääsyä toisen pään sisälle. Kirjailija kamppailee syyllisyyden ja omasta elämästään kertovan tarinan oikeutuksen ristipaineessa.

Julkisuuden ja yksityisyyden, toisen omistamisen ja omistamattomuuden ristiriidassa Knausgårdin Taisteluni-sarjan Kuudes kirja on viiltävää luettavaa. Viiltävää ja viihdyttävää! Eikä sille ole saatavissa jatkoa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja. Like 2016, 1210 sivua + kirjallisuusliite. Suomennos Katriina Huttunen.

Aiemmat Taisteluni-osat Annelin kirjoissa: 
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/07/27/karl-ove-knausgard-taisteluni-ensimmainen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/04/18/karl-ove-knausgard-taisteluni-toinen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/05/06/karl-ove-knausgard-taisteluni-kolmas-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/04/20/karl-ove-knausgard-taisteluni-neljas-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/11/11/karl-ove-knausgard-taisteluni-viides-kirja/

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi