Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I

”Älä koskaan luota maailmassa kehenkään toiseen kuin vain Allahiin ja itseesi”, kuului yksi tataari-isä Aliskander Husainovin ydinopetuksista kuusivuotiaalle pojalleen Nizamille.  Nizamilla oli lapsena kaksi sankaria: isä sekä profeetta Mohammed, rauha hänen sielulleen1). Ei ehdi kulua kuin kaksi vuotta, kun Nizamin luottamus isäänsä alkaa järkkyä. Useimmat lapselleen teroittamansa ohjeet isä tulee rikkoneeksi itse epäoikeudenmukaisellaan ja puolueellisella käytöksellään. Lapsi on pudotettu tyhjän päälle:

”Aamun koittaessa Nizam tunsi selvittäneensä itselleen valvotun yön aikana kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli todellinen käsitys perheen uudesta tilanteesta. Sen mukaisesti äitipuolen lapset, Faruk ja Fazile olivat saaneet todella uuden isän. Hänen oma Fatima-siskonsa oli myös todennäköisesti saanut uuden äidin ja sisarenkin ja ehkä vielä veljenkin. Hän itse oli saanut pienen herttaisen sisarpuolen, muttei ollut saanut uutta äitiä, vaan oli vielä kaiken lisäksi menettänyt isänsä. Se merkitsi, että hän oli todella ilman vanhempia ja siksi ilman paikkaa uudessa perheessä. Häntä ei hyväksytty uuteen yhdistettyyn perheeseen.”

Ali Sadik-Oglin Nizam – tataari on laajan tataarieepoksen ensimmäinen osa. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten luin ystäväni Mailan lukemakseni kehottaman ja oman kappaleensa sitä varten lainaaman teosjärkäleen, kirjalliset mannerlaatat lähtivät sisälläni liikkeelle. Tunnistin käsilläni olevan tarinan mittasuhteiden suuruuden. Teos kolahti rajusti. Mutta tätä suomeksi kirjoitettua teosta ei ollut vielä tuolloin saatavilla, eikä löytyne vieläkään kirjastoista tai kirjakaupoista. (Hankintatiedot löytyvät juttuni lopusta.) Se oli painettu Venäjällä ja kustantajan NINA Productionsin ilmaistun sijaitsevan Yhdysvalloissa.

Kirja herättää lukijassa kysymyksiä, joihin hän kaipaa kärsimättömästi vastauksia. Niiden löytämiseksi hän kokee tarvitsevansa eepoksen toisen osa. Se ilmestyi tänä keväänä nimellä Rahim – persialainen. (Sen lukemisen olen vasta aloittanut.) Lukija on ensimmäisen osan lopussa saanut tietää tuolloin 14-vuotiaan Nizamin hankkineen itselleen Venäjän imperiumissa välttämättömät henkilöllisyyspaperit. Lakien ja säädösten mutkat suoristamaan tottunut juutalainen monipuuhamies David Israelov toimitti hänelle Bakussa sellaiset, persialaisen Rahim Sadik-Oglin nimellä. Kuka monen vuoden oleskeluluvan Venäjälle saanut Rahid Sadik-Ogli on ollut, sitä Nizam ei tiedä.  Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa henkilöään ja omaksua uusi identiteetti.

Syntyperäinen tataari Nizam Husainov (1888−1955) on haudattu häntä kaksi vuotta vanhempana Rahim Sadik-Oglina Helsingin Hietaniemen islamilaiselle hautausmaalle. Olen käynyt hänen haudallaan.
Teoksen kirjoittanut Ali Sadik-Ogli on hänen Suomessa asuva poikansa.

●●●

Ali Sadik-Ogli on työskennellyt isänsä elämäntarinan kirjoittamisen ja aineiston keräämisen parissa  25 vuotta perehtyen seikkaperäisesti Venäjän tataariväestön historiaan ja kulttuuriin, Kaukaasian öljyteollisuuden historiaan, Venäjän myrskyisiin vaiheisiin 1800- ja 1900-lukujen molemmin puolin ja paljon muuhun. Teoksen tarinaan sulautettu tietomassa on valtava. Se on sytyttävän kiinnostavaa ja yleissivistävää.

Nizam – tataari muodostuu näin kahdesta ydinaineistoista: eloisasti ja yltäkylläisesti kirjoitetusta ja aiheiltaan monipuolisesta tietomassasta, joka myötäilee ja lomittaa romaanin juonta, nimihenkilön tarinan kanssa, sekä Nizamin tarinasta vuosina 1894−1902. Teoksen ensimmäisestä lukemisesta päällimmäiseksi itselleni jäivät Nizamin riipaisevat pakomatkat kotoaan, niistä ensimmäinen, kahdeksanvuotiaana tehty epäonnistunut ja toinen hengenvaarallinen ja hurja Volgaa (tataariksi Ideliä) pitkin proomun lastiruumassa”laivarottana”.

Mutta mikä ajoi pienen pojan niin epätoivoiseen tilaan, että hänen ainoa ratkaisunsa saattoi olla karkaaminen kotoa? Kaikki ongelmathan oli totuttu vielä äidin eläessä selvittämään rauhallisesti keskustelemalla. Nizamin tarina on sydäntä särkevä. Se on kuin maanjäristys. Ensin on tyyni, turvallinen ja onnellinen varhaislapsuus, sitten äidin kuoltua ja isän mentyä uusiin naimisiin alkaa hälyttävä tärinä, kunnes katto ja seinät kuvitteellisesti halkeilevat, sortuvat ja ruhjovat uhrinsa alleen. Näin epätoivoiseksi Nizam tilansa koki. Oli pakko vapautua eikä siinä kukaan auttaisi.

Nizamin isä Aliskander Husainov on varakas, arvostettu ja tunnettu tataari, murzan tataariaatelisarvon isältään perinyt mies, suuren mittaluokan hevoskauppias, joka uusina yritysavauksina myy myös hiekkaa ja Venäjän armeijalle Siperian turkiksia. Hevosten välittäjänä hän on saanut Venäjän sotaministeriöstä ehtymättömän asiakkaan. Hän on hevosten laadussa tarkka ja sopimusosapuolena luotettava. Nizamista hän on suunnitellut yrityksensä jatkajan. Siksi hän on kouluttanut poikansa hevosmieheksi miltei samassa aikataulussa, kuin taapero opetteli kävelemään. Pienestä Nizamista kehittyi isänsä opettamana taitava hevosten käsittelijä, ratsastaja, hevosten hoitaja ja eläinten luonteen tuntija. Hän on hevosmies henkeen ja vereen ja isä on hänestä syystä ylpeä.

Ylpeä niin kauan, kunnes menee uusiin naimisiin Kazanissa asuvan nuoren, kauniin ja sorjavartaloisen leskirouva Färide Shajdullanin kanssa. Tämä oli Nizamin rakastettavan Fatima-äidin, isän suuren rakkauden pitkäaikainen hyvä ystävä. Färide Shajdullanin poliisiaviomies on tehnyt joitakin vuosia sitten selittämättömäksi jääneen itsemurhan ampumalla poliisipistoolillaan itseään ohimoon. Murza Aliskander Husainov on vielä nuori, komea, solakka, poikamainen sekä ulkoisessa olemuksessaan turhamainen ja tarkka – ja halullinen eroottisen elämänsä jatkumiseen.

Rouva Shajdullan on aikansa taustaa vasten epätavallinen tataarinaiseksi: emansipoitunut, nykyaikainen, muutoshakuinen, aikaa seuraava, sanavalmis ja taitava argumentoija, konservatiivisille tataarimiehille peräänantamattomuutensa ja radikaaleiksi koettujen mielipiteittensä vuoksi vastenmielinen. Husainovin perheen jäsenille täytenä yllätyksenä tulevan isän uuden avioliiton myötä ja Husainovin hulppeaan maaseutukartanoon isän uuden vaimonsa lapsineen muutettuaan Färide Husainovassa ilmenee kaksi muuta piirrettä. Hän on häikäilemätön ja kavala. Mutta niille piirteille Nizamin isä näyttää olevan sokea. Hänestä, isännästä valtakunnassaan, tulee uuden vaimonsa kuohittu puolisko, kaiku, joka kyseenalaistamatta omaksuu omikseen kaikki vaimonsa väittämät ja perustelut. Lapselleen Nizamille hän oli teroittanut opetuksen: ”Äläkä hyväksy toisten valmiita ajatuksia tutkimatta niitä ensin.”

Äitipuoli ottaa pian kohteekseen Nizamin, Ali Husainovin esikoisen ja tilan suunnitellun jatkajan. Hänen oma poikansa Faruk on vuotta vanhempi, siis uusperheessä uusi esikoispoika. Mutta toisin kuin äitipuoli ja häntä käsittämättömästi myötäilevä isä näyttävät uskovan, Nizam tietää tyrmäävän kauhukokemuksensa kautta, että hänen velipuolensa on sadisti. Hän on myös vanhemmilleen kaksinaamainen mielistelijä. Hän on silmin nähden laiska, pahantahtoinen, röyhkeä ja tekojensa seurauksista piittaamaton kelmi. Hevoset eivät häntä kiinnosta. Juonivatko äitipuoli ja Faruk Nizamia vastaan myös yhteistuumin vai onko äitipuoli vain poikaansa uskoen tämän herpaantumaton puolustaja, se jää lukijan tulkittavaksi.

Mutta isän persoonan jyrkkä muuttuminen lapselleen tunnistamattomaksi, häntä kuuntelemattomaksi, hänen vakuuttelunsa ohittavaksi, vihaavin silmin katsovaksi, ärjyväksi, syyllistäväksi ja väkivaltaan valmiiksi mieheksi sekä täydellinen uuden vaimon tahdon myötäily askarruttavat paitsi Nizamia, myös lukijaa. Kirjan kahden lukemisen välillä kehitin oman selitykseni ja toisella kertaa luin teosta tuon teoriakehikon lävitse. Vaikka en tulkinnut kirjailijan teokseensa piilottamiksi tarkoituksellisiksi vihjeiksi paria sisään kirjoitettua yksityiskohtaa, ne soveltuivat itselleni sellaisiksi. Nizam saa kuulla isän olleen nuorena samanlaisen hunsvotti kuin Faruk on nyt. Ja Nizam kuulee äitipuolen puhuvan isälleen itsestään ilmaisulla ”sinun poikasi”, mutta Farukista ilmaisulla ”meidän poikamme”.
Jos pojilla olisikin eri äidit, mutta sama isä, isän ensimmäistä avioliittoa olisi täytynyt edeltää hänelle muslimina kielletty esiaviollinen kanssakäyminen ja raskaaksi saatetun naisen hylkäys kenties tämän tilasta tuolloin vielä tietämättä. Raskaaksi tulleella nuorella tataarinaisella olisi tuohon maailmanaikaan ollut kaksi vaihtoehtoa: ajautua yhteisönsä halveksimaksi huonoksi naiseksi, pahimmillaan jopa prostituoiduksi tai saada kiikkiin mieluisin lukuisista ihailijoistaan jo raskauden alkuvaiheessa. Isälle olisi langennut leskeksi jäätyään ja tilanteen viimein tajuttuaan loppumaton hyvitysvelka, niin uudelle vaimolleen kuin ”meidän pojallemme” Farukillekin. Entä poliisiaviomies? Olisiko hän joskus tajunnut tulleensa useiden vuosien ajan pissatuksi silmään ja näin miehisyytensä häväistyn? Alleviivaan: Ali Sadik-Ogli ei tällaista selitystä kirjassaan kirjoita. Isä vaikuttaa aidosti rakastuneelta ja onnelliselta elämänsä uudesta käänteestä. Ali Sadik-Ogli kirjoittaa tapahtumat nuoren Nizam-lapsen ymmärryksen ja tulkintojen kautta ja moinen ajattelukuvio on lapsen ulottumattomissa. Nizamille isän muuttumisen syy pysyy mysteerinä.

●●●

Venäläisiä perinteisissä asuissaan keittämässä Volgan rannalla teetä ja kalasoppaa.

Paljon ennen Nizamin pakoa hänen elämässään ehtii tapahtua suuria upeita asioita. Hän lienee vasta seitsenvuotias, kun isä ottaa hänet opetusmielessä mukaansa Nizni-Novgorodin kansainvälisille messuille. Nuo vuosittaiset viikon kestävät messut kokosivat satojen tuhansien ihmisten kävijämäärän, Venäjältä ja Euroopasta. Messuosastoja ja kojuja oli tuhansittain ja erilaisten tuotteiden ja uutuuksien valikoimat ehtymättömät. Messut olivat monien uusien teknisten innovaatioiden esittelypaikka. Messujen pitkä kuvaus on yksi kirjan huimimmista tihentymistä. Tässä siitä pieni katkelma:

”Yksi vaatekappale, mistä yksikään kaukaa saapuneista muukalaisista miehistä ei ollut tinkinyt, oli luonnollisesti kansallinen päähine, jonka mukaan heidän kansallinen taustansa oli myös arvattavissa. Yhtäkään ainoaa hatutonta miestä ei ollut koko alueella. Nizam tunnisti joukosta niin muhkeat turbaanit kuin tummanpunaiset fetsit heiluvine mustine tupsuineen. Keskiaasialaiset ja kaukaasialaiset esiintyivät korkeissa lammaskarvaisissa papaha-tötteröissään, useimmat muhamettilaiset pyöreissä yksinkertaisissa kufi-pipoissaan, uzbekit omine pikkuruisina, nelikulmaisine tjybeteikoineen, afgaanit ruskeissa, villaisissa kaksikerroksisissa piirakkaa muistuttavissa pahal-baskereissaan. Näitten kansallisuuksien miehiseen käytösetikettiin kuului pitää aina päähineitä päässä, talven kylmyydessä, kesän helteessä, kuin myös sisällä ja ulkona. Oman erehtymättömän ryhmänsä muodostivat länsimaiset miehet korkeine silinteripyttyineen, knallihattuineen tai kesäisen huolettomine olkihattuineen.”

Globaali pukeutumisen samankaltaistuminen ei näytä kuvauksen valossa pelkästään edistykseltä!

Kazanin tori, missä Nizam möi kasvattamiaan tomaatteja. Kirjan kuvitusta.

Teoksessa on runsaasti värikkäitä, tarkkoja, yltäkylläisiä kuvauksia erilaisten arvorakennusten interiööreistä, monista tataarien kansallisista juhlista ja paikoista, jonne kerääntyy paljon ihmisiä. Visuaalisia, hajujen, lemujen ja metelin kuormittavia kuvauksia Ali Sadik-Ogli on sisällyttänyt teokseensa satamista, rautatieasemilta, toreilta, aamuvarhaisilta Kazanin kaduilta, venäläisen junan ylimyydyistä III luokan vaunuista tai vaikkapa nousevan öljyteollisuuden loputtomasta työvoiman tarpeesta. Yksin Bakussa toimi tuolloin 160 öljynporausyhtiötä ja kaikki ne kilpailivat työvoimasta. Öljykentät imivät työhön pyrkiviä kuin magneetti.

Eurooppa- ja länsikeskeisestä maailmankuvastamme on kirjassa hätkähdyttävänä esimerkkinä meille tuntematon Bakun liepeellä tapahtunut katastrofaalinen öljyonnettomuus 1880-luvulla. Onnettomuus oli kaiken inhimillisen ratkaisukyvyn ulottumattomissa ja se uhkasi hukuttaa myös Bakun persialaisen Vanhan kaupungin Ichäri Shähärin. Näin tapahtuneesta kerrotaan Nizamille:

… järkyttävänä erikoistapauksena miehet muistelivat kyyneleet silmissä kymmenen vuoden takaista Bibi Heibatin alueella tapahtunutta purkausta, joka jatkui taukoamatta peräti 120 päivää. Neljän kuukauden ajan mustaa, rasvaista, kaiken luonnon tuhoavaa nestettä suihkusi maan alta räjähdysmäisellä paineella 150−160 arsenan korkeuteen2) 30,000 puutan3) tuntivauhdillaTuulensuunnasta riippuen suihku oli kääntyillyt ympäriinsä jokaiseen ilmansuuntaan, ja limaista nestettä satoi taivaalta kaikkialle kuin pyörivästä suihkulähteestä. Öljysade ei armahtanut pienintäkään kohtaa saastuttamiselta kymmenen virstan4) säteellä…”

Öljynpurkaukset olivat tavallisia ja reitit monilta osin tahmeaa kaiken sotkevaa öljylietettä.

●●●

Alaikäisen Nizamin hurja pakomatka Kazanin (”Siperian portin”) rahtisataman kautta on henkeä salpaava monine odottamattomine vaaratilanteineen ja umpikujaan ajautumisineen. Vastakkain ovat hänen toivomansa vapaus ja hänen tarvitsemansa turvallisuus. Hän ei voi jakaa päätään pommittavaa ahdinkoaan kenenkään kanssa. Hänet on tuomittu yksinäisyyteen, irtolaiseksi tai nomadiksi, joka voi paperittomana ja isänsä toimesta etsintäkuulutettuna jäädä kiinni missä tahansa, tulla palautetuksi kotiin isänsä ruoskan runneltavaksi ja henkisesti lapsuudenkodistaan  ulkopuoliseksi sylkäistyksi hylkiöksi. Vaikka tokihan siellä ovat rakas pikkusisko Fatima, suloinen sisarpuoli Fazile, sukupolvelleen tyypillisenä tataarinaisena vailla valtaa elävä rakastettava isoäiti Äbi sekä ennen kaikkea Paljak, Nizamin uljas hevonen.

Turkmenistanilaisen ahaltek-rotuisen hevosen osto oli isän uskomattoman hieno ja kallis lahjoitus ennen uutta avioliittoaan seuraajakseen aikomalle pojalleen Nizamille. Ahaltek-hevosella tiedettiin ratsastaneen Makedonian Aleksanteri Suuren, Persian Xerxesin ja Mongolian Tsingis Khanin eikä Venäjällä tiedetty olevan tuolloin ainokaistakaan muuta ahaltek-hevosta. Nyt sen sai nuori poika ollessaan vielä isänsä suosiossa. Paljatin ja Nizamin keskinäiskiintymyksen kuvaukset ovat teoksen helmiä ja Nizamin jättämät jäähyväiset viisaalle, tilanteen tajuavalle ratsulleen pakoaamuaan edeltävänä iltana ovat kirjan riipaisevimpia yksityiskohtia. Miten Paljatinin kävisi? Uljas rotuhevonen ei sietänyt Farukia silmissään ja äitipuoli oli vaatinut isältä ”sen pedon” hävittämistä. Sen vaatimuksen sentään isä oli osannut hevosammattilaisena väistää vaikenemalla.

●●●

Teoksen suuret kehykset ovat yhä kertomatta: kansallisuustietoisuus ja 350-vuotinen ristiriitainen suhde miehittäjäkulttuuriin venäläisyyteen sekä öljyn ja sähkön mahdollistamat käänteentekevät tekniset uutuudet ja myötä tuomat keksinnöt. Kansallistietoisuus ja jyrkät rodulliset asenteet ovat kirjan läpikäyvä juonne. Tataarikulttuuri on ahtaassa raossa. Ainoat sallitut tataarikieliset koulut ovat imaamien pitämät alkeiskoulut moskeijoiden yhteydessä. Sieltä myös pieni tiedonnälkäinen Nizam on imenyt sivistyksensä, kuten Koraanin hyvän tuntemuksen ja pakomatkallaan hyödylliseksi kokemansa farsin kielen. Tataarikielistä kirjallisuutta ei ole sallittu, ei sanomalehtiä, ei oppikirjoja, ei runoutta tai kaunokirjallisuutta, ei omaa kirjapainoa, ei teattereita, ei kehittyneempiä kouluja, saati omaa yliopistoa. Tsaari Nikolai II:n toimesta on käynnistetty  venäläistämistoimet tataarien sulauttamiseksi vihdoinkin venäläiseen valtaväestöön samanaikaisesti, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin kuullaan toimeenpanevan Helmikuun manifestin ohjelmaa Finljandia-nimisessä suurruhtinaskunnassa jossakin imperiumin luoteiskolkassa.

Aliskander Husainov on harras muslimi ja kiivas kansallisuusmies, suorastaan nationalisti. Hänen 40 kirjansivun mittainen väittelynsä venäläisen everstin Sergei Mihailovitšin kanssa kotonaan järjestämänsä ramadan jälkeisen bäijräm-juhlan yhteydessä on kirjan rehevimpiä aihekeitaita. Ali Sadik-Ogli on taitava verbaalistamaan teoksen paatoksellisia väittelyitä, mukaan lukien äitipuolen monet argumentoinnit. Nyt, yli sata vuotta myöhemmin voi todeta nationalististen teemojen pysyneen eri ilmenemismuodoin pinnalla edelleenkin.

Toisin kuin konservatiivinen isä, äitipuoli on aktiivinen sopeutuja ja hanakka muutoksille. Imaamit opettajina kuuluvat hänellä menneisyyteen. Husainovin uusperheessä elävät rinnakkain Husainovien harras muslimius ja äitipuolen uskonnosta maallistunut tataarius. Isä ei usko uusiin keksintöihin, vaikka suostuukin hankkimaan liikeyhteyksiensä vuoksi telefoonin. Hän pitää hevosvetoisia raitiovaunuja konkkia pysyvinä keksintöinä, vaikka sähkökäyttöiset raitiovaunut syrjäyttävät hevosvetoiset muutamassa vuodessa, Kazanissa ensimmäisenä koko Venäjällä. Aftomobiiliin päin hän ei suostu edes vilkaisemaan Nizni-Novgorodin messuilla. Nekö muka voisivat syrjäyttää hevosen kulkuvälineinä maalla!

Fyysinen tulevan muutoksen ilmentäjä on isää ravintolassa häiriköivä nuori humalainen narodnikki agitaatiopuheineen. Isä on sekä peloissaan että raivoissaan. Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut isän selvännäkijäksi ja ennustajaksi mahdollisessa vallankumouksessa ja sen seurauksissa. Tekstissä on häiritsevä kirjoitettaessa tapahtuneeksi tiedetty, siis jälkiviisaus. Mutta juuri näitä poliittisesti dramaattisia ja maailmanhistoriallisesti järisyttäneitä tapahtumia kohti Nizamin alias Rahid Sadik-Oglin elämä on kulkeva. Niistä pääsen lukemaan tataarieepoksen toisessa osassa Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen.

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut merkittävän romaanin, eepoksen, joka on vangitsevaa ja lumoavaa luettavaa. Tosipohjaisista pakahduttavan jännittävistä käänteistä ei tule pulaa. Teoksessa on hieno ja informatiivinen yli sadan vuoden takainen mustavalkokuvitus. Kodistaan paenneella Nizamilla ei ollut käsillään omia tai lapsuudenperheen valokuvia pakattavaksi varaamiensa eväiden sekaan olkalaukkuunsa. Muisti sentään ottaa koulutodistuksen ainoana silloisena henkilöllisyyspaperinaan. Lukija ei siis saa tietää, miltä pieni Nizam näytti.

Suuren tataarieepoksen kolmas osa ilmestyy aikanaan nimellä NINA – inkeriläinen. Pitkä matka Suomeen, osa 3. Nina oli Rahid Sadik-Oglin puoliso ja kirjailijan äiti.

Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I. NINA Produktions 2019, hakemistoineen 772 sivua.

Selitykset:
1) 
Muslimit lisäävät ilmaisun rauha hänen sielulleen mainitessaan profeetta Mohammedin nimen.
2)  Noin 110−115 metriä
3)  Puuta tai pud on vanha venäläinen painomitta, 1 puuta = 16,38 kg
4)  Virsta on runsas kilometri.

NÄIN HANKIT TEOKSEN tai molemmat ilmestyneet TEOKSET:

Koska teos on ulkomailla kustannettu (USA ja Venäjä), sen molemmat ilmestyneet osat on mahdollista hankkia paikallisesti Suomessa joko ottamalla yhteys kustantajaan info@ninaproductionsinc.com tai suoraan kirjailijaan ali@sadik-ogli.com. Tilauksen voi tehdä suomen kielellä.
Teosten kappalehinta on 25 euroa plus 5,90 euroa postituskuluja. Molempien osien yhteistilauksissa veloitetaan vain yksi postituskulu.  Toimitusaika 1−2 viikkoa.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Lähellä

Kahdesti lukemani Tito Collianderin (1904–1989) läpimurtoromaanin Ristisaatto (Korståget 1937, suom. 1978) jälkeen koin Lähellä-teoksen antoisimmaksi seitsenosaisen omaelämäkertasarjan niteistä. Teos sijoittuu 1930-luvulle, kirjailija viettää toisena suomalaisista kutsutuista aikaa natsi-Saksassa Travemündessä pohjoismaisessa kirjailijakodissa eikä vaikuta ymmärtävän politiikasta tuon taivaallista. Hän etsiytyy vuosikymmenen loppupuoliskolla Kaakkois-Viroon Petserin luostarin lähelle, kohtaa kiehtovan mutta oudon massakulkueen, helatorstain ristisaaton ja liittyy kuin magneetin vetämänä mukaan.

Hän on kirkkoon kuulumaton uskonnollinen kipuilija, maallikkomystikko, joka löytää venäjänkielisestä Malaja (Pieni) Patškovskan kylästä Petserin luostarin kupeesta sydämensä kotimaan.  Siellä hän asuu Ina-vaimonsa ja Maria-tyttärensä kanssa kolme ja puoli vuotta. Arvattavasti Colliandereiden evakkotaival Suomeen oli seurausta toisen maailmansodan syttymisestä, mutta siihen tämä nide ei vielä yllä. Tito Colliander kirjoittaa Patškovskassa läpimurtoromaaninsa Ristisaatto. Aviopuolisot liittyvät yhdessä ortodoksiseen kirkkoon.

Tärkeitä elämänvaiheita siis.

He olivat aikoneet asua Kuokkalassa, mutta sinnittely yhden tuisku- ja pakkastalven yli pienen vauvan kanssa kulutti voimat eikä toimeentuloa ollut. Collianderit muuttivat tilapäisesti Helsinkiin palaten kesäksi Kuokkalaan, jos Villa Golicke oli vapaana. Helsingissä he etsivät kotia loputtomasti asuen usean vuoden aikana lukuisissa eri osoitteissa alinomaa muuttaen. Työskentelyneliöitä ja omaa rauhaa ei riittänyt kahdelle luovalle taiteilijalle.

•••

Tito Colliander kutsuttiin vuonna 1934 yhdessä Lauri Viljasen kanssa Travemündeen Nordisches Dichterhauseen. Hän kohtasi natsismin massahurmoksen Hampurissa, minne eri pohjoismaiden kirjailijavieraat vietiin näkemään ja kuulemaan Adolf Hitleriä livenä. Siihen asti hän oli ollut suhteessa natsismiin teflonia (ainakin Lähellä-teoksesta tekemäni tulkinnan mukaan). Poliittinen mielipide oli hänestä individualistinen ratkaisu. Runoilijatalossa he kaikki olivat kanssakäymisessä saksalaisten kanssa päivittäin:
”Aloin nähdä saksalaiset elävinä ihmisinä – natseja tai ei, se oli heidän yksityisasiansa, siitä he osasivat päättää itse. Heillä oli oma älynlaatunsa, oma korkea kulttuurinsa, yksi oli Baijerista, toinen Saksista tai Reininmaalta tai Itä-Preussista. Heidän kokemuksensa olivat aivan erilaiset kuin meidän suomalaisten…”
Hän tunnisti omat vanhat lapsuudesta juontuvat ennakkoasenteensa saksalaisuutta kohtaan. Kielitaito oli riittämätön, samoin Saksan uuden ja vanhan kirjallisuuden tuntemus. Hampurissa hän koki kuulumattomuutensa joukkoon. Väki oli hurmoksessa ja vierellä seisovalle kollegalle Herybert Menzelillä nousivat kyyneleet silmiin. Menzelin silmistä loisti rakkaus ja usko.
Puhe herätti kammoa”, Colliander luonnehti omaa kokemustaan Hitlerin esiintymisestä.. 
Olavi Paavolainen
oli natsien vieraana Travemündenissä kahta vuotta myöhemmin seuraten Nürnbergissä puoluepäiviä 1936 ja kirjoittaen niistä kokemuksista pienoisteoksen Kolmannen valtakunnan vieraana. Kuten muistamme, esteetikko Paavolaisessa kävivät järki ja tunteet sylipainia. Collianderin kirjasta syntyi vaikutelma, että hän on minimoinut ja tietoisesti unohtanut vierailuviikot Saksassa. Oli kuitenkin kirjoitettava vaikka vähän, koska vierailu sijoittui kirjan kertomaan elämänjaksoon.

•••

Lähellä-niteestä käy ilmi, miten paljon Tito Colliander kirjoitti Ristisaaton päähenkilöön Thomasiin itseään. Paljon, hyvin paljon. Hän ei sairastanut Venäjän maaseudulla talonpoikaisasumuksessa lavantautia. Sairastaja oli ollut hänen vaimonsa Ina. Mutta hän seurasi viereltä ihmisjoukon suorittamaa nuorukaisen teilausta, jopa yllyttäjänä. Hirvittävä muistikuva ja syyllisyys seurasivat mukana koko elinajan. Ristisaatossa teilatuksi tulee Thomasin ystävä, syytön Boris Thomasin seuratessa kuoliaaksi potkimista ikkunasta.  Ja helatorstain ristisaaton hän näki juuri sellaisena kuin hän sen Ristisaatossa kuvaa. Siitä tuli käännekohta Tito Collianderin elämässä.

Kirjailija oli juuri niin alkoholisti, joksi hän kuvaa Thomasin Suomen kauden. Tito C. ei tuntenut rajojaan juomisessa myöskään Patškovaskassa. Kirkkoon rukoilemaan mennessään hän jakautui kahdeksi: kirkkoonko vai Must kassin kapakkaan (Musta kissa) nurkkapöytään viinapullon äärelle miettimään työn alla olevan romaaninsa ratkaisuja. Must kass veti sangen usein voiton. Ina oli säyseä eikä tehnyt toisen harharetkistä suurta numeroa.

Ristisaatto on suuri teos. Se on tulkittava Tito Collianderin ripiksi, ja siksi hän sen tunnistaa itsekin.

•••

Ei Tito Colliander, vuosia sitten luterilaisesta kirkosta eronnut, tullut niin kutsutusti uskoon. Koko hänen uskon etsintänsä oli juuri etsintää. Kun hän tarkkaili kirkossa ihmisten rukoilua tuohus kädessä, hän tajusi kielen moninaisuuden puhuttua kieltä laajemmaksi:
”Luulen, että aloin etsiä silloin kieltä jota etsin yhä. Rukouksen kieltä, joka jättää sanat taakseen. Tai: jonka jokainen sana on sali, josta aukea luvuttomasti ovia ja ikkunoita ja jokaisen oven takana uusi sali, josta aukeaa luvuttomasti ovia ja ikkunoita. Huone joka ei ole yksi vaan luvuttoman monta. Luonnostaan se on aina valoisa, pimeyttä siihen voi tuoda vain ihminen…
… Sellaista kieltä minä tahtoisin käyttää. Kirjainten ja äänteiden tuolla puolella olevaa. Palavan tuohuksen kieltä. Tai sitä ehkä, jota käyttää tuo nainen, joka polvillaan asettelee muutamaa talonsa nurkalla kasvanutta koreankeltaista kehäkukkaa Jumalanäidin, Vapahtajan iäisen, korkeasti siunatun Äidin kuvan kupeelle. Ja minä kysyn itseltäni: kiitollisuuttaanko hän noin tekee?”

Colliander kirjoittaa uskonnosta, jossa muinaisia ihmetekoja pyritään selittämään järjen päättelyn avulla, löytämään looginen selitys. ”Oli monia asioita, jotka hämärästi aavistin, mutta en voinut edes kuvitella, että järkeilevä, älyllinen minäni koskaan niitä hyväksyisi. Sitä, että ilman mahdottomuuksia uskonto lakkaisi olemasta uskonto.”

Ilman mahdottomuuksia uskonto lakkaisi olemasta uskonto. Lahjomaton tiivistys!

•••

Viettelys lainata Tito Collianderia koskee myös miltei elinikäisesti isänmaattomaksi ja kodittomaksi itsensä kokeneen kirjailijan, ikuisen evakon, valaistumista Petserin luostarialueen asuinkylää lähestyessään. Hän on palaamassa rekikyydissä talvipakkasella turkkiin kääriytyneenä pienen perheensä luo, kapakasta:
”Ja sitten tapahtui se merkillinen: että minut siinä heittelehtivässä reessä, pimeyden ja lumen keskellä valtasi kotonaolon tunne. Tämä on minun kotini. Tämä on ainoa kotiseutu, jota olen koskaan rakastanut. Kotiseutu, isänmaa – yhtäkkinen ja kirkas oivallus: että ihminen saattoi rakastaa jotakin paikkaa, seutua, maisemaa, niin kiintyä tähän kaikkeen, kotiinsa ja johonkin kieleen, pihatanhuaan, rantakaistaan ja jokeen, pieneen kylään, yhteen tuhansista – rakastaa sitä niin ylitse kaiken järjen, siinä määrin, että olisi puolustanut sitä kuolemaan asti…
… Ja minä kysyn itseltäni: tätäkö se on, jota sanotaan kotiseuturakkaudeksi? Vai oikeinko isänmaanrakkaudeksi?”

Mystikoksi luonnehdin Tito Collianderia minän, kielen, uskonnon ja yhteisöön kuulumisen pohdinnoissa. Uskonnollista mystikkoa hän hipoo tutkiessaan Nikolai Gogolin (k. 1852) unohdettua teosta Ajatuksia Jumalallisesta Liturgiasta (kirjoitti ajanjaksona 1847–1852), Siinä Gogol avaa kirkkoisä Johannes Krysostomoksen Liturgiaa jota Collianderin mukaan noudatetaan kirkoissa vielä tänä päivänä. Gogol itse piti teostaan tärkeänä. Sitä liturgiaa Colliander kuuli Petserissä aina vaan uudelleen pyhien toimitusten osana. Sen hän halusi avautuvan itselleen kaikessa moninaisuudessaan ja mielestään onnistuikin. ”Tästä aukeni tunteelleni ja ajattelulleni uusia näköaloja: tuki loputtomuudelle ja rajattomuudelle, ajallisesti ja paikallisesti. Ainaoleva ja iänkaikkinen.”

Tito Colliander: Lähellä. Weilin+Göös 1971, 264 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

Venäjä ei ole diktatuuri, totalitaarinen valtio, vaan autoritaarinen. ”… se on läpeensä korruptoitunut, mikä tekee siitä yhtä aikaa sitkeän ja hauraan. Sitkeän, koska on vahvasti eliitin edun mukaista, että se säilyy, ja hauraan, koska kaikki loppujen lopuksi tietävät, kuinka mätä se on.”  Mädän hallinnosta tekee läpinäkymättömyys ja läpeensä korruptoituneisuus. Valtio valehtelee häikäilemättä. Näin tulkitsin palkitun ja arvostetun journalistin, Svenska Pressenin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan kirjeenvaihtajan Anna-Lena Laurénin teosta Samettidiktatuuri. Se on mitä tervetullein päivitys venäläisyyteen ja ennen muuta Kremlin politiikkaan.

Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä ei kata eikä pyrkikään kattamaan Putinin hallinnon politiikan koko kirjoa. Laurén pitäytyy niihin tapahtumiin, poliittisiin linjauksiin ja ilmiöihin, joiden kanssa hän oli tekemisissä kymmenvuotisen kirjeenvaihtajakautensa aikana. Paljoon Laurén on ehtinyt ja paljoon hän kirjassaan kajoaa.

Samettidiktatuuri on kuin rautakoura silkkihansikkaassa, rumaa jälkeä aikaan saava siis. Tässä samettidiktatuurin tiivistystä:
”Sananvapaus on Venäjällä jatkuvasti uhattuna. Ihmisoikeuksia poljetaan, valtiokoneisto rikkoo kansainvälisiä sopimuksia, eivätkä vaalit ole vapaat ja oikeudenmukaiset. Toisinajattelijoita vainotaan, opposition edustajia ei sallita asettua vaaleissa ehdokkaiksi, mielenosoittajia pidätetään ja heille jaetaan pitkiä vankeusrangaistuksia tekaistuista rikoksista. Vankiloissa ja armeijassa kidutus ja simputus on järjestelmällistä. Oikeuslaitos on läpeensä korruptoitunut, ja poliittisia vankeja on leegio.”

Miten maassa näin kävi? Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli viinaan menevä mies mutta myös tulevaisuuteen katsova uudistaja ja viemässä Venäjää kohti länsimaista demokratiaa. Hänen ratkaiseva virheensä oli valita seuraajakseen tuntemattomuudesta KGB:n koulutuksella ja kokemuksella marinoitunut mies, Vladimir Putin. Ensimmäisellä kaudellaan energinen Putin aloitti uudistajana. Mutta ”kaksikymmentä vuotta myöhemmin Putinin järjestelmä muistuttaa parhaat päivänsä nähnyttä näyttelijää, joka pitää kulissia yllä botoksen avulla, mutta on pahasti päihdeongelmainen, Venäjän tapauksessa riippuvainen öljy- ja kaasuvarannoista.”

Kaksi vuotta sitten Putin ajoi läpi perustuslain muutoksen, jossa hänen tähänastiset presidenttiysvuotensa nollattiin ja jolla hänelle avautui mahdollisuus jatkaa presidenttinä käytännössä elinikäisesti, aina vuoteen 2036 saakka. Kaikki tämä tuttua ja tiedettyä. Näin tapahtuneekin, vaikka Venäjällä/ Neuvostoliitossa on totuttu myös äkkijyrkkiin muutoksiin personoimalla edellinen vallanpitäjä syylliseksi. Laurén ei liioin usko demokratiaan Venäjän lähitulevaisuudessa:
”Mutta muutokseen uskon. Se on väistämätön. Vielä ei tiedetä, milloin se tapahtuu. Mutta kun sen aika koittaa, kaikki pitävät sen tuloa itsestään selvänä.” Muutos ei tule Putinin aikana. ”Putinin hallinto ei kuitenkaan ole ikuinen, muutos tulee. Kysymys on, kuinka kauan siihen menee ja kuinka paljon sitä ennen hukataan aikaa.”

•••

Anna-Lena Laurén muotoilee näin perin optimistisen muutosennusteen. Nykyinen meno ei voisi jatkua samanlaisena. Ihmiset ovat kyllästyneitä ja turhautuneita. Mielenosoitukset eivät koske enää vain suurkaupunkeja Moskovaa ja Pietaria, vaan ne ulottuvat eri syistä kautta laajan valtakunnan, vaikka osallistujat ovat luonnollisesti pieni vähemmistö isosta kansakunnasta.

Arkangelissa ja Murmanskissa ihmiset lähtivät pysäyttämään omalla ruumiillaan Kremlin kaavailemaa jättikaatopaikkaa Šiesin asukkaiden sienimetsiin, jonne Moskovan lajittelemattomia  jätteitä oli tarkoitus ryhtyä kuljettamaan. Runsaat sata kilometriä Moskovasta länteen Volokolamskin ihmiset tukkivat tiet jäteautoilta, jotka toivat aina vain lisää lemuavaa jätettä heidän naapurustoonsa.  Alueelle oli muuttanut myös asukkaita Moskovasta, jotta heidän lapsensa saisivat kasvaa raittiissa ilmassa. Länsimainen jätteiden lajittelu, kierrätys ja käsittely voitaisiin toteuttaa, mutta se veisi lyhyen aikavälin voitot jäteasioista vastaavilta.

Habarovskissa kansalaiset äänestivät kelvottoman kuvernöörin tilalle entisen romukauppiaan Sergei Furgalin. Hän osoittautui toimeliaaksi ja hyväksi hallintomieheksi. Mutta häntä ei ollut istuttanut paikalle Kreml. ”Putinin hallinto ei siedä itsenäisyyttä. Sallitaan kyllä korruptio, mielivalta ja tehottomuus, mutta epälojaalius Kremlin hallinnolle on kielletty.” Viime heinäkuussa Sergei Furgal vangittiin ja vietiin Moskovaan käsiraudoissa. Syitä löytyy aina: häntä syytettiin kolmesta murhasta. Habarovskilaiset lähtivät kaduille vaatimaan kuvernööriään takaisin. Osallistujia oli Laurénin mukaan 40 000. Kun mielenosoitukset vain jatkuivat, Putin lähetti Habarovskiin sisäasiainministeriön erikoisjoukot, OMONin, pahoinpitelemään mielenosoittajia sairaalakuntoon. Habarovskilaiset eivät ole tyyntyneet. Putinin asettaman uuden, hänelle lojaalin kuvernöörin Mihail Degtšarjovin kerrotaan välttävän kohtaamasta ihmisiä.

Vaikka mielenosoituksiin osallistuminen on muuttunut vaaralliseksi, ihmiset uskaltavat yhä.  
”He ovat itse asiassa paljon rohkeampia kuin me. Me emme vaaranna mitään, kun lähdemme protestoimaan. Mutta Venäjällä vaarannetaan paljon. Siinä voi menettää työnsä, saada vankilatuomion, menettää perheensä ja terveytensä.
Siinä voi menettää henkensä.
Kuka ei vaikuttuisi moisesta urheudesta?”
Putinin hallinnolle mielenosoitusten järjestäjät ovat ”ulkomaisia agentteja”.

•••

”Ulkomaisia agentteja”. Ulkomaat, länsi, on Venäjän yliherkkä käsite. Venäjä ja venäläiset ovat pitkän historiansa ajan mitanneet identiteettiään suhteessa länteen. Anna-Lena Laurén nimeää juuri sen Venäjän ongelman ytimeksi. ”Vaikka kuinka halutaan osoittaa, että selviydytään ilman länttä, länteen itseä kuitenkin aina verrataan ja länsimailta halutaan hyväksyntää.
Samalla Kreml pitää tiukasti kiinni siitä, että Venäjä ei tarvitse länttä. Että ei edes haluta olla länsimaalaisia, koska ei uskota heidän valheellisiin ihanteisiinsa. Länneltä ei ole mitään opittavaa.
Yhtälö ei toimi.”

Tähän Venäjän skitsofreeniseen länsisuhteeseen Laurén kajoaa useamman kerran. Eliitin varallisuus on piilotettu länteen ja läntiset ylellisyystarvikkeet ja sijoitukset ovat himoittuja. Mutta huolimatta italialaisesta huvilastaan tai kyproslaisesta passistaan venäläisministeri tai korkea virkamies ”ei voi koskaan ostaa kunnioitusta eikä arvostusta länsimaista. Se rassaa, sillä venäläinen viitekehys on aina ollut Eurooppa. Eurooppaan halutaan kuulua, ja sieltä kaivataan arvostusta.”

Jos Eurooppa ei arvosta, pelätköön edes.

•••

Venäjä edustaa jotain erityisyyttä ja on kuitenkin samaa kuin muualla. Tämä suhteellistaminen on yksi Laurénin mieliaiheista, ilmiö, mihin hän törmäsi jatkuvasti myös yksityisissä kanssakäymisissään. Suhteellistamisen hän kiteyttää kolmeen ilmaisuun: ”Kaikkihan sen tietävät.” ”Niin on kaikkialla.” ja ”Vain Venäjällä”. Näillä ilmaisuilla voidaan vesittää asia kuin asia. Laurén kertoo lukuisia esimerkkejä. Yksi tässä:
”Minulta kysytään toisinaan Venäjällä, miksi esimerkiksi GULAG ja sen historia kiinnostaa minua niin paljon. Miksi te juuri siitä kirjoitatte? Vastaan aina samalla vastakysymyksellä: 18 miljoonaa ihmistä kävi teidän maassanne läpi pakkotyöleirin. Kuinka on mahdollista, ettei se kiinnosta teitä?
Vastaukseksi tulee esimerkiksi:
– Samaa tapahtuu kaikissa maissa.”

”Niin on kaikkialla”-vastauksilla mitätöidään ja ohitetaan piinallisimmatkin asiat ja ilmiöt.

Laurén seurasi viimeisen alkuperäisenä säilyneen Gulag-leirin Perm 36:n neutralisointioperaatiota museona neuvostotyyppiseksi ketään puhuttelemattomaksi yleismössöksi. Se on yksi luvuttomista toimenpiteistä siloitella lähihistoria uuteen, Kremlille mieluisampaan muotoon. Historian tulee ilmentää Venäjän suuruutta, imperiumin mahtia.

Historian vääristelyn ja kaunistelun kansainvälisestikin huomiota saanut (ainakin Suomessa) tapahtumaketju on historiantutkija Juri Dmitrievin tuhoaminen sekä henkilönä että elämäntyönsä osalta. Juri Dmitriev on vuosikymmenet NKVD:n arkistoja ja joukkohautoja kartoittamalla pystynyt yksilöimään valtavan määrän Stalinin ”suuren puhdistuksen” aikaisia niskaan ampumalla teloituksia. Uhreja, kansallisuudeltaan enimmältä osin venäläisiä, puolalaisia, suomalaisia ja karjalaisia hän pystyi erittäin työläällä tekniikalla yksilöimään julkaisuunsa ”Kirja vuosien 1930–1940 poliittisten vainojen uhrien muistolle”. Omaiset saivat ensimmäistä kertaa vastauksen kysymykseen, mitä heidän sukulaisilleen todella tapahtui.  Sitten käynnistyi tutkijaa itseään vastaan noitavaino. Häntä syytettiin lastenkodista adoptoimansa pikkutyttön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka oikeus totesi hänet syyttömäksi kehitellyistä syytteistä, valtiovalta ei ole luovuttanut. Dmitriev, jo vanha mies, on vangittuna uusitulla syytteellä. Venäjän vankilaolot tietäen hänelle on vain laihaa henkistä lohtua siitä, että suuri määrä ihmisiä vaatii hänelle oikeutta, kansalaisten mukana myös ihmisoikeusjärjestö Memorial. Mutta Kreml ja sille alisteinen oikeuslaitos ovat teflonia. Meille joukkohaudoista tunnetuin, Sandarmoh, sijaitsi Karjalassa. Nyt siellä on uhreilla haudat sekä nimillä ja elinvuosilla varustetut ristit.

•••

Samettidiktatuuri on myös satiirinen ja paikoin hupaisaa luettavaa. Palveluammateissa työskentelevien vakiovastaus kysymykseen kuin kysymykseen on kieltävä Njet. Laurén on dokumentoinut kirjaansa monia surkuhupaisia keskustelupoimuiluja. Tässä Laurén esittää kysymyksen Pietarin jätteidenkäsittelyasemalla:
– Otatteko vastaan PET-pulloja? kysyin.
– Njet.
– Mutta tuossahan lukee PET.
– Mutta niinhän tuossa lukee.
– Njet.
Mutta niinhän tuossa lukee.– Njet. Siinä lukee, mitä emme ota vastaan.
– Totta. Mutta lukee siinä myös, mitä otatte vastaan. Ja siinä lukee PET.
– PET-pullot otetaan vastaan.
– Miksi sitten sanoitte minulle, että niitä ei oteta vastaan?
Njet. Ne otetaan vastaan.

Kieltoilmaisulla tuntuu olevan sama merkitys, kuin miettimistauossa tokaisulla Noh, paitsi että njet tulee kuin tykinsuusta, miettimättä.  Palveluammateissa vallitsee tylyys. Mutta kun pulaan joutunutta asiakasta tulee sivullinen auttamaan, tämä on poikkeuksetta ystävällinen ja avulias. Niin venäläiset ovat, on Anna-Lena Laurén kokenut.

Valhe ja veruke ovat käyttökelpoisia väistökeinoja. Jokin palvelupiste saattaa olla kiinni päiväkausia ”tekninen katkoksen” vuoksi eikä sitä kukaan kyseenalaista. Kremlin linjana on hyökätä ja syyttää pääasiassa länttä itse aiheuttamastaan ongelmasta. Hyökkäys on paras puolustus. Aleksei Navalnyn myrkytykselle novitšokilla (johon vain Venäjän turvallisuuspalvelu pääsee käsiksi) Kreml on kehittänyt fantasiaselityksiä samalla, kun se kieltäytyy tutkimasta epäonnistunutta murhayritystä. Kremlille uskollisen propagandaelimen Russia Todayn päätoimittaja Margarita Simonjan on ilmoittanut Navalnyn myrkyttäjänä olleen hänen ”pahin kilpailijansa” oligarkki Mihail Hodorkovski. Miten, se on sivuseikka. Kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron otti viime vuonna keskustelussa Putinin kanssa puheeksi Navalnyn myrkytyksen Putinilla oli otsaa kertoa Navalnyn todennäköisesti myrkyttäneen itse itsensä. Moisen vastauksen sylkäisy Macronin kasvoille oli sen luokan loukkaavaa ylimielisyyttä, että Laurénin mukaan uutta suhteiden lähentymispyrkimystä on turha odotella. Se oli sitten siinä. Putin sössi mutta tajunneeko niin tehneensä.

Samettidiktatuuri on raikasta asiantuntija-analyysia nyky-Venäjästä. Tarvitsemme tällaisia päivityksiä, näkemyksiä, kokemusperäistä tietoa ja analyyseja määräajoin, mielestäni parin kolmen vuoden välein. Onneksemme asiantuntevia kirjoittajia meillä on tähän mennessä riittänyt (mm. Rene Nyberg, Jussi Konttinen, Timo Vihavainen, Kalle Kniivilä ja virkkuna suomentajana Jukka Mallinen). Samettidiktatuuria on helppo suositella. Se on lukijaystävällinen, selkeä ja paikoin hupaisa teos. Anna-Lena Laurénille kymmenen vuotta Venäjällä kirjeenvaihtajana olivat rikasta ja antoisaa aikaa. Hänelle kertyi iso joukko lämpimiä ystävyyssuhteita venäläisiin, eri tavoin, vaikkakin kriittisesti Venäjän nykymenosta ja venäläisyydestä ajatteleviin.

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä. Teos & Förlaget 2021, 199 sivua. Suomennos Kaisa Sivenius.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Tito Colliander: Kohtaaminen

Luin Tito Collianderin omaelämäkerrallisen sarjan viidettä nidettä Kohtaaminen yksilöllisen vapauden manifestina, tai pikemminkin vapauden janona. Kirjailija pakenee ja etsii tajutakseen lopulta vapautensa rajallisuuden.  Ehdotonta ja hinnatonta vapautta ei ole, ei taakseen jättämässään Porvoossa eikä maailmalla. Suurimman vapauden hän tavoittaa lopulta rakkauden kautta kohdattuaan tulevan elämänkumppaninsa taiteilija Ina Behrsenin ja muodostettuaan hänen kanssaan perheen. Mutta ennen sitä hän on koditon harhailija.

Kuoleva äiti on neuvonut matkustamaan pois, kunhan vain pois. Hän on myynyt Porvoon kodin vähäiset irtaimet ja jättänyt Suomen. Niteen alussa hän on yksinäinen kuljailija Marseillen köyhälistökujilla, myöhemmin Algerissa ja viimein Pariisissa. Samalla tapaa kuin nyt luen Collianderin omaelämäkerrallista sarjaa luin vuosi sitten Thomas Bernhardin viisiosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan. Nämä kaksi kirjailijaa ja kosmopoliittia kuvaavat elämäänsä eri vuosikymmeniltä (Colliander 1920-luvun lopusta ja aivan 1930-luvun alusta ja Bernhard 1940-luvun lopusta). Silti he muistuttavat pessimistisessä perusvireessään hämmästyttävästi toisiaan. Kummankin näkemä ja kokema on inhorealistista, raadollista, köyhää ja jopa arkijärjen vastaista, Bernhardilla jopa tragikomiikkaan saakka. Mutta Colliander ei kirjoita piiloironiaa, pikemminkin nuoruuden minänsä säästelemätöntä paljastusta ja tilitystä.
”Eihän sinun tarvitse jatkaa. Kuka käskee? Sinähän voit lakata kirjoittamasta minusta, hypätä yli hm, hm, yhtä ja toista. Tai uskotella, ettei ole ikinä ollutkaan tuollainen holtiton nautintoihminen”, nuori Tito penää yli 60-vuotiaalta Kohtaaminen-nidettä kirjoittavalta kirjailijaminältään.

Nautintoihminen? Luin kärsimystä, kurjuutta ja äärimmäistä niukkuutta kaikkialla näkevän ja sitä itse kokevan nuoren taiteilijanalun tarinaa. Kurjuus on nautintoaineeksi masokismia.

Colliander asuu riisutuimmissa ja karuimmissa majapaikoissa mitä vain löytää, yrittää hankkia elantoaan tarjoamalla pariin ruotsinkieliseen sanomalehteen artikkeleita Ranskasta ja Algeriasta, tuskaantuu juttupalkkioiden viipymisestä ja alinomaisesta nälästä, alkaa ansaita päivittäisen lämpimän aterian ruotsalaisen kapakan laulajana Pariisissa, kokee lumoavan lauluäänensä ansiosta huumaavaa vallantunnetta etenkin moniin yksinäisiin naisiin mutta ei päästä heitä lähelleen.  Hänen piti edistyä taidemaalarina. Toki hän yhä maalaa. Hän käyttää henkensä pitimiksi kaikkia kolmea erityislahjakkuuttaan: taitoa kirjoittaa, maalata ja laulaa. Mutta päivittäistä ruoka-annosta ja muutamaa pernod-ryyppyä enempää hän ei niistä raavi kasaan ja vuokraemännälleen Madame Duttolle hän on velkaa useamman viikon mitassa.

”Mutta kaikki oli niin puolinaista. Kaikki puolinaista, vain puolinaista. Puolivillaista, järjestään.
Ranskan kieli? Hyvä jos osasin sanoa lauseparren pari viinurille ja yöperhosille. Maalaaminen? Hyvä jos osasin täyttää kankaan eri väreillä niukkaa asteikkoa käyttäen. Kirjoittaminen? Juttujen väsäämistä. Kaikki vain puolinaista. Palaminenkin: puolinaista. Puolinainen kyky. Epäonnistunut yritys. Tyhjän yritys. Fiasko.”

Aikamoista itseruoskintaa.

Hän on tyhjätasku. Jättäisikö hän kaiken taakseen (kunniattomasti myös velkansa Madame Duttolle maksamatta) ja lähtisi kohti pohjoista jalkapatikassa? Nuori Tito Colliander käy niteen perusteella pohjamudissa. Ja vielä syvemmälle hän vajoaa palattuaan lopulta Porvooseen ja saatuaan palkkatyön lay out -piirtäjänä. Hän on sosiaalisesta yhteisöstä vieraantunut sekä tuntee ihmisinhoa ja halveksuntaa porvarillista turvallisuushakuisuutta kohtaan. Hän on alkoholisoitunut:
”Mutta ryyppää liikaa. Ylettömästi, tolkuttomasti, tajuttomuuteen ja skandaaliin asti. Yksi tapa vastata epäviihtyvyyteen (lue: kodittomuuteen)…
… Kun hän sitten romahtaa vuoteesta lattialle eikä jaksa nousta, kun hän makaa siinä poski ja takinhiha oksennuksessaan. Kun hän ei herää vielä sittenkään, että alushousut ja puvun housut kastuvat kuseen ja ryvettyvät, kun hän tekee yöllä alleen – ei, siinä ei ole humalan riemusta ja romantiikasta enää tietoakaan, vain saastaa ja iljetystä, pahanhajuista, inhottavaa. Loppuluku ihmisestä Jumalan kuvana. Ilman loppuvinjettiä.”

Kun hän tapaa tulevan vaimonsa Ina Behrsenin, WSOY:n kirjojen kansisuunnittelijan, kohtaaminen on taianomainen. He ovat kohdanneet kohtalotoverinsa, tulevan elämänkumppaninsa. Kaksi itsenäistä ja yksinäistä ihmistä, kumpikaan ei kyseenalaista syttyvää kiintymystä. Mentyään naimisiin he muuttavat Kannakselle Kuokkalaan Inan sukulaisten käyttämättömään kalastajatorppaan Villa Golickeen. Ina odottaa lasta. Uuden elämän puitteet ovat riisutut ja primitiiviset.  He päättävät jäädä torppaan ja lähettävät kumpikin työnantajilleen irtisanoutumisilmoituksen. Päätös ilman vakiotuloja on kuin hyppäämistä vielä heikontuntuisille jäille.

Eivät he pääse helpolla. Lämmön antajana on kamiina, peltilaatikko, jonka kyljessä on luukku ja kannessa pyöreä reikä hellanrenkaita varten. Talviaikaan pimeys kestää iltapäivän neljästä aamukahdeksaan, siis kuusitoista tuntia. Jäätynyt meri on kuin ääretön jäälakeus. Maantie nietostuu pyryttävästä lumesta ja lumi tukkii polun kaivolle ja ulkohuussiin. Polttopuita yritetään löytää meren avauduttua rannikolle ajautuneista karahkoista. Niitä etsivät kaikki Kuokkalan harvat asukkaat. Hiljaisuuden rikkovat ainoastaan Kronstadtista ajoittain jysähtävät tykinlaukaukset.

Kun Colliander kuvaa rankkaa lumipyryä, koin nostalgisen muistin palautumisen. Aivan, juuri sellaiselta se tuntui lapsen herkkätuntoisilla kasvoilla:
”Jokainen lumipyryhiukkanen pisti kuin terävä neula, se on totta. Polttava, eikä kylmä.”

Naimisiinmeno ja perheen perustaminen voisi individualistille merkitä vapauden menetystä. Tito Colliander löytää vapauden menetyksen kautta vapautensa, siis siinä mitassa kuin se inhimillisessä elämässä on mahdollista. Silti hänellä on heikkoja hetkiä, jolloin hän pohtii mahdollisuutta paeta, jättää vaimonsa oman onnensa nojaan tai pikemminkin onnettomuutensa armoille yhdessä jatkuvasti parkuvan vauvan kanssa. Maria-vauvan liki tauoton rääkyminen repii hermot ja uuvuttaa elimistön. Ja silti heidän on vain kestettävä.
”Tuska ei ole meidän. Se on hänen. Me olemme vain sen todistajia”, hän järkeilee lapsensa tilaa.

Suhtautumiseen Maria-vauvan kirkumiseen päätän Collianderin pohdinnan inhimillisen vapauden rajoista:
”Tämä ihmisen salaperäinen kyky tuntea myötätuntoa, sääliä, tämä merkillinen ja rasittava pakko. Miten siis voimme kuvitellakaan, että olemme vapaita? Usko vapauteen on haaveilua, ja enemminkin: houretta. Ihminen ei ole koskaan vapaa. Hän on sidoksissa, aina yhtä sidoksissa, siksi että hän on ihminen. Hänen on pakko hyväksyä tämä päämäärätön tilansa. Riippuvaisuutensa kärsivästä lapsestaan ellei omasta kärsimyksestään.”

Vapautta suurempi on sittenkin rakkaus. Kodittomuutta ja mihinkään kuulumattomuutta kokenut Tito Colliander on löytänyt rakkaudesta kodin. Ja vielä äsken hän oli ajatellut näin:
”Mutta koti, oikea koti, se oli jäänyt Pietariin. Sinne emme voineet palata enää milloinkaan.”
He molemmat, myös Ina, olivat syntyneet Pietarissa. Villa Golickesta tuli 1930-luvulla runoilijoiden ja taiteilijoiden kokoontumispaikka. Sodan loputtua Kannas ja sen myötä Kuokkala liitettiin Neuvostoliittoon.

Tito Colliander: Kohtaaminen. Weilin+Göös 1969, 201 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Kahdet kasvot

Seitsenosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan neljännessä niteessä Kahdet kasvot Tito Colliander on 18-vuotias. On aika itsenäistyä, hakea vapauden ja riippumattomuuden täyttymystä. Nuorukainen jättää vanhempiensa Porvoon kodin ja muutama isältä herunut seteli taskussaan muuttaa Helsinkiin, asunnottomana, työttömänä ja tietämättä, mihin elämässään ryhtyä. Hän on monilahjakkuus laulajana, kuvataiteilijana ja kirjoittajana, mutta elämäntie on usvassa.

Hän rantautuu aluksi Rööperiin Pursimiehenkadun asunnottomien vierasmajaan. Muistan rakennuksen 1970-luvulta; olin töissä kadun vastakkaisella puolella. Näytti aika viheliäiseltä mestalta. Vielä tuolloinkin rappioalkoholisteiksi kutsutut asuivat kaduilla, myös talvella, siis ennen Lepakkoluolaa (”Liekkihotellia”).  Pursimiehenkadun vierasmaja myi ankeasta yhteissalista sänkypaikkoja oleskeluajalle iltakuudesta aamukahdeksaan. Vierasmajaa käyttivät ennen muuta maalta kaupunkiin saapujat. Pummaavan naapurimiekkosen mukaan vuoteeseen vaihdettiin lakanat sen jälkeen, kun sänkyyn oli juuri kuoltu. Titolle kävi säkä. Hän aloitti puhtaissa lakanoissa.

Nuorukainen vältteli työn etsintää viettäen aikaansa Richardinkadun kirjastossa (vuosikymmeniä Helsingin pääkirjasto). Köyhien ruokalasta sai markalla hernekeittoannoksen. Mutta Titolla oli myös sukulaisia Helsingissä, kaikki varakkaita. Hän pääsi asumaan Aina-tädin keittiöntakaiseen palvelijanhuoneeseen ja alkoi käydä vuoropäivinä eri sukulaisissa lounaalla ollen aina tervetullut hieman nukkavierusta ulkoasustaan huolimatta. Ruotsinkielinen yläluokka oli vieraanvarainen ja sukurakas. Oli suojeluskuntalaissukulaisten Villa Carina Kauniaisissa, valtiopäivänainen Annie Furuhjelmin, Honkolan kartanon valtiattaren, Helsingin koti, Rabelinit ja kenraalitar von Willebrandtin huoneisto Töölönkadulla. Ruuat olivat herkullisia, tarjoilu sivistynyttä ja keskustelu hienostunutta.

Keskustelutaito on näissä piireissä välttämättömyys ja siitä taidosta Colliander kirjoittaa vuolaan seikkaperäisesti. Tässä pieni katkelma:
”Siinä juuri keskustelutaidon ydin onkin, tasaisessa eteenpäin menossa, johon ei kuulu kiusallisia taukoja. Tauko, siinä on vaara, silloin voi nähdä tyhjiön…
… seurustelussa ei kuunnella, kuullaan vain, ja samalla sommitellaan jo vastausta. Sen tulee olla nokkela, osuva, herttaisesti vastarepliikkiin yllyttävä. Rehellisen sen ei suinkaan tarvitse olla – rehellisyys on rattoisalle seurustelulle pikemminkin myrkkyä. Vastauksen ei siis tarvitse pitää yhtä puhujan oman mielipiteen kanssa, mikäli hänellä sattuu sellainen olemaan. Seurustelun säännöt kammoavat vakavia, piintyneitä mielipiteitä. Niillä on uhkaava taipumus muuttaa keskustelunsävy liian raskaaksi. Pirteä, yllättävä huomautus, älykkäästi muotoiltu ja leikkisä vastaveto, mikä tahansa mikä hätkähdyttää, herättää hämmennystä – mutta vain sivistynyttä hämmennystä, ei paheksuntaa – siinä ainekset, joista seurustelun olemus elää.”

Tito pääsee ylimääräisenä Ateneumiin Taideteollisen korkeakoulun koristemaalarilinjalle. Ei hän sinne halunnut, vaan Vapaaseen taidekouluun, johon hänellä ei kuitenkaan ollut varaa. Kun hän myöhemmin tarvitsi ruotsinkielisen tyttökoulun piirustuksenopettajan sijaisuutta varten todistuksen, sitä oli vaikeaa kirjoittaa, sillä sen verran harvoin häntä oli opetuksessa nähty. Tito ylenkatsoi koristemaalaamista ja halusi vapaaksi taiteilijaksi.

Mutta Ateneumin linjalta tarttui kavereita. He kuluttivat aikaansa Etelä-Esplanadilla Brondinin ravintolassa usein ravintolan sulkemiseen asti. Kieltolain aikaisen salakuljetetun virolaispirtun täydennyksiksi tulivat Brondinin vhiskit sokerilla ja kuumalla vedellä. Hän lauloi itseään kitaralla säestäen, Bellmania ja kaihoisia venäläisiä lauluja ja saavutti äänellään suosiota. Elämä oli ulkoisesti kevyttä ja hauskaa nuoruuden riemullista elämännälän tyydytettä taiteilijainalkujen kosteassa seurassa.

Elämä on kuitenkin sinnittelyä:
”Elin niin alkeellisesti kuin elää voi, tai melkein, ja nälässäkin olin taas. Reikäleipä, lasi piimää, annos kaurapuuroa tai hernekeittoa, siinä päivän tavallinen ruokajärjestys. Ja ehkä kuppi kahvia Brondinilla.”
Hän tarjoili artikkeleita ruotsinkielisiin lehtiin ja piirsi firmojen mainoskuvia. Hän juo seurassa mutta alkoholisoituu yksin:
”Kyllä, ehkä pyrkimys johonkin, mutta johonkin aivan epämääräiseen. Hukkaantunut ilmaisutahto. Kuinka pitkälle minun täytyy kulkea? Mihin suuntaan? Joka puolella vastassa sama epäjärjestys, sama tuho, mikään ei ole paikallaan.
Tunnekiihko, kaiken hävittävä jännitys oli päämäärä, mutta myös portti ja tie. Kiertokulku, joka katkesi vasta voimattomuuteen ja oksennukseen. Yhtenä yönä siellä, toisena täällä, jonkin satunnaisen murjun lattialla.”

Hän on haluttu seuramies, mutta seurassakin ihmisten tarkkailija. Myöhemmin Porvooseen palattuaan hän viihtyy ruotsinkielisten pankkivirkailijoiden, insinöörien, apteekkareiden, tuomareiden ja johtajien seurassa ruotsalaisen klubin biljardi- ja korttipöytien äärellä:
”Istuin lumoutuneena paikallani, näennäisesti joutilaana, mutta aistit vireänä: pelaajien käytöksen syvä inhimillisyys, huomautukset, hirnahdukset, maiskutukset, vihellykset, huokaukset, huudot, usuttelut: nonono – mene mene, siitä niin –  hitto vie! Vilkkaimmilla myötäilivät kieli ja pää, jalat ja koko vartalo pallojen risteilyä vihreiden vallien välissä…”
Lauma hyvin toimeentulevia isoja pikkupoikia!

●●●

Kahdet kasvot -niteen ajanjaksolle osuivat isän ja äidin kuolemat. Molempia hän seurasi sängyn laidalta. Hänen kirjoittamansa isän kuoleman naturalistinen kuvaus herätti paheksuntaa.  Kahdet kasvot -teokseen sisällytetty kuvaus on yksinkertaisesti taidokas, samoin kuvaus äidin kuolemaan johtaneesta pitkästä sairaudesta ja omaishoidosta. Osaava kirjailija niissä näyttää lukijalle taitonsa.

Collianderin Kahdet kasvot -niteessä on filosofinen ote. Kirjailija pohtii minäänsä kuvatessaan neljänkymmenen vuoden takaista itseään. Hän on yksin silloinkin, kun on seurassa, ihmisten tarkkailijana ja yksinolossaan viihtyen.
”Huvia – hauskuutta, sitä minulla on harvoin. Päältä päin sitä kyllä näyttää olevan paljonkin. Mutta vain harvoin aistini todella kokevat levon, jonka huvitusten pitäisi niille suoda. Minä työskentelen kaiken aikaa, opiskelen kaiken aikaa, tunnen.”

Hän on taiteilija, vaikkei nuorena miehenä vielä laajemmin nimeä saanut graafikkona tai kirjailijana. Taiteilija kuitenkin:
”Taiteilijan elämä ei ole hänen omansa. Kukaan ei omista elämäänsä täysin – mutta taiteilija ei omista siitä edes osaakaan. Hän on antanut sen pois. Aikomattaan hän on lahjoittanut sen jollekin suuremmalle, selittämättömälle. Näin ainakin minusta tuntuu –”

Teoksen lopussa hän on palannut Porvooseen, piirustuksenopettajaksi Porvoo ruotsinkieliseen tyttölyseoon. Hän on lyseotyttöjen keskuudessa mitä ilmeisimmin suosittu, ihailtukin, nuori opettaja, johon moni teinityttö kohdisti uskoakseni eroottiset ajatuksensa.

Mutta kiinnostavinta on sittenkin ruotsinkielisen väestön keskinäinen lojaalius, yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuus ja auttamisenhalu, myös taloudellisesti. Äidin maatessa Porvoon kodissa kuolemaansa odottaen kukaan, joille perhe on kerryttänyt velkaa, ei suostu ottamaan vastaan velan takaisinmaksua. Kulttuurinen ero suomenkieliseen väestöön tuntuu jyrkältä.

Kuolevan ja rakastavan äidin neuvo pojalleen on mielenkiintoinen:
”Täällä on kaikki niin pientä ja sievää, täällä on niin herttaista, niin pehmeää ja miellyttävää ja mukavaa… Ei, Tito, lupaathan myydä kaikki nämä tavarat heti kun minä olen kuollut, myy ne huutokaupalla, viimeistä myöten – ja lähde pois Porvoosta. Revi itsesi irti, ennen kuin alat todella kotiutua. Muuten olet mennyttä.”

Ehkä äidin huolena on havainto poikansa alkoholin käytöstä ja mukautumisesta serkkujen ja taiteilijakavereiden kanssa ajanviettoon, lahjakkuuden keskinkertaisesta käyttöönotosta Ja Tito tottelee, sillä kirjasarjan seuraavassa osassa Kohtaaminen hän on Euroopan laidalla, rahatta jälleen.  Sielläkin hän etsii itseään.
”Olla oma itseni. Kuka ihmeen itse?”

Tito Colliander: Kahdet kasvot. Weilin+Göös 1968, 235 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jung Chang: Villijoutsenet

Rakastamme listoja. Sen jälkeen kun Facebook vuonna 2007 rantautui Suomeen, se alkoi vilistä kirjalistoja. Heittäydyin mukaan miltei kaikkiin. ”10 elämääsi eniten vaikuttanutta romaania”,  ”20 maailman suurinta romaania” jne. Tein omia listoja ja luin muiden. Äitienpäivänä Helsingin Sanomat julkaisi listan Mikä naisen kirjoittama kirja jokaisen tulisi lukea?  Olen lukenut sen 30 kirjasta yksitoista. Yksi niistä on kahteen kertaan lukemani Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina.

Jung Changin romaani oli ilmestyessään pommi lukevan maailman laajuisesti, myös Suomessa. Kun kirja ilmestyi meillä 1991, olin läsnä julkistamistilaisuudessa ja sain kirjaani kirjailijattaren omistuskirjoituksen. Sellaisten jahtaaminen oli tuolloin vielä kova juttu.

Kirja kolme vuosikymmentä sitten jysähti. Harvoin mikään teos kykenee avaamaan historiaa ja yhteiskuntaa inhimillisen kokemuksen siivilässä niin laajasti ja laadukkaasti kuin tämä kirja teki. Kiina oli ollut sulkeutunut vuosikymmeniä ja läntisten maiden maolaiset liikkeet olivat vimmaisesti mystifioineet ja idealisoineet puhemies Mao Zetungia. Jung Changin teos toi eteemme uutta tuntematonta. Silti luin kirjan nyt uudemman kerran hieman velvollisuudentuntoisesti. Se oli näet valittu liikuntaseurani lukupiirin toukokuun kirjaksi vuosipuoliskon kattoteemana kielletyt kirjat. Sen sisältö on siinä määrin arka ja peittelemätön, ettei sen kieltämistä manner-Kiinassa tarvitse ihmetellä. Ja Guomintangia se käsittelee siksi hyisesti, että tuskinpa kirja on ollut suotavaa lukemista Taiwanissakaan.

Korona on ohjannut meitä lukemaan kotikirjastomme kirjoja uudelleen ja hyllyyn vuosia sitten unohtuneita lukemattomia kuin uutuuksia. Se on hyvä se. Villijoutsenet ei kuitenkaan kuulunut automaattisesti niihin, joita olisin valinnut lukea toisen kerran. Nyt luettuani en harmittele. Kannatti, vaikkei kirja voi enää avata eteen tuntematonta maailmaa. Olinhan lukenut joskus myös Jung Changin ja Jon Hallidayn mammuttiteoksen MAO (2006). Se ei totisesti imartele kohdettaan. Muiden nuorten tavoin puhemies Maoa palvoneen Jung Changin silmät avautuivat aikuisuudessa ja hän tunnisti vuosia jatkuneen järjestelmällisen terrorin takaa suuren johtajan tarkoitusperät yksinvaltaan ohi kommunistisen puolueen. 

Molemmat Jung Changin suurteokset on kustantanut Otava.

●●●

Villijoutsenet on – kuten teoksen lukeneet muistavat – vuosisadan pituinen tarina kolmen eri sukupolven naisesta, isoäiti Yu-fangista (1909−1969), hänen tyttärestään De-hongista (1931−) ja tämän tyttärestä Er-hongista/ Jung Changista (1952−). De-hong merkitsee villijoutsenta ja Er-hong toista villijoutsenta. ”Toinen villijoutsen” muutti myöhemmin nimensä isänsä suvun nimen mukaiseksi.

Isoäiti naitettiin nuorena tyttönä itseään 33 vuotta vanhemmalle keisariajan kenraalille jalkavaimoksi. Enempään tämä kaunotar (= nahkuriperheen hyödynnettävin kalleus) ei olisi voinut yltää. Elämän ulkoiset puitteet Mantshurian Jinzhoussa olivat ylelliset, mutta ympärille rakentui tarkka eristys sisälläpysymispakkoineen. Miestä hän näki elämänsä aikana kolmesti. Ensimmäinen kerta oli häät, toisesta tapaamisesta lukuisia vuosia myöhemmin hän tuli raskaaksi ja kolmannella hän paikalle määrättynä hyvästeli kuolevan kenraalin tämän kaukaisessa palatsissa Tianjinissa.

Isoäiti kuului vielä siihen vuosisatojen mittaiseen aikakauteen, jolloin kaikkien muiden kuin talonpoikaisten tyttövauvojen jalat sidottiin vääntämällä varpaat tiukasti jalkapöydän alle ja vuolemalla kantapäätä pienemmäksi. Toimenpide ja sitä seuranneet kasvuvuodet olivat raastavaa tuskaa. Kävely oli vaivalloista töpöttelykeinuntaa ja aiheutti tuskaa. Vaikka tyttöjen jalkojen sitominen kiellettiin Kiinassa tasavallan kaudella, käytäntö ei loppunut nopeasti. Normaalijalkaisella tytöllä kun ei ollut mahdollisuuksia avioliittoon.  Helsingin Sanomat julkaisi 27. maaliskuuta tarinan yhdestä viimeisistä elossa olevista sidottujalkaisista naisista, 94-vuotiaasta Zhai Baolasta (”Tuskan askeleet”). Tarina ja vallankin sen valokuvat puistattivat.

Leskeksi jäänyt isoäiti oli menettää jalkavaimon asemassaan lapsensa kenraalin suvulle, mutta onnistui avustajan turvin pakenemaan kenraalin linnasta takaisin Mantshuriaan vauvansa kanssa. Hän päätyi lopulta rakkausavioliittoon itseään liki neljä kymmentä vuotta vanhemman lääkärin Xian kanssa. Perhe joutui välillä tyhjän päälle mutta Xia käynnisti lääkärintoimensa uudestaan ja humaanin maineensa kiidättämänä menestyi.

Teoksen kaikki kolme naista ovat kaunottaria, mutta ennen muuta älykkäitä, neuvokkaita, moraalisia ja oikeamielisiä. Kun Jungin äiti, ”villijoutsen” De-hong varttui nuoreksi tytöksi ja lopulta naiseksi, Kiina oli hajonnut. Mantshuria ja laajat alueet Kiinaa olivat Japanin miehittämiä ja eri osissa maata kävivät erilaiset kiinalaiset armeijajoukot sotaa japanilaisia vastaan.  Kaksi suurinta ryhmittymää, Guomintang ja kommunistit, olivat keskenään vihollissuhteessa. Ne kilpailivat vallasta japanilaisilta vapautettavassa Kiinassa. Molemmat halusivat hallintaansa Mantshurian suurimman kaupungin Jinzhoun, missä Jung Changin isoäiti ja äiti asuivat. Valtaryhmittymät pyyhkivät kaupungin ja perheen yli vuorotellen. Vaikka tohtori Xia toimi puolueettomana, suvulla oli kytköksiä Guomintangiin. ”Villijoutsen” (teoksessa äiti) tunsi vetoa kommunisteihin ja liittyi nopsasti heidän tukijoikseen.

Jinzhoussa äiti tapasi sympaattiseksi kokemansa kommunistin, Jungin tulevan isän Shou-yun Changin (Shou-yun = ”epäitsekäs typeryyteen asti”). Vihkiminen oli kommunistisen karu ja isoäidin kauhuksi se mursi vanhat kiinalaiset hääperinteet. Vaikka liitto oli rakkausavioliitto, perhe-elämää ei ollut. Kommunistivirkamiesten kuului asua työpaikoillaan ja perhettä sai nähdä lauantai-iltana. Kaikki henkilökohtainen (= yksityinen) oli poliittista, siis puolueelle alisteista. Henkilökohtaiseen kuului yöpyminen.

Jung Chang kuvaa isänsä jääräpäiden jääräpääksi, periaatteen mieheksi äärimmäiseen naurettavuuteen asti, lahjomattoman ja sokean lojaaliksi kommunistiksi. Siihen hänet oli kovakouraisesti koulittu Maon ”pitkän marssin” jälkeen. Arvojaan toteuttaessaan hänestä tuli vaimoaan kohtaan myötätunnoton ja raaka. Pieni humaanisuuden osoitus katkeamispisteessä olevaa vaimoa kohtaan merkitsi isälle perheenjäsenen suosimista. Isän työkomennuspaikkaan Sichuanin Yibiniin ryhmä kommunisteja joutui marssimaan satoja kilometrejä kallioisten vuoristoalueiden läpi, äiti jalkapohjien rakot puhjenneina ja verta vuotavina jaksamatta raahata raskaustilassa omia kantamuksiaan, isä korkea-arvoisena kommunistina autokyydissä. Julma ja kohtuuton rääkki johti äidillä keskenmenoon. Jung Chang syntyi myöhemmin, toisena lapsena.

Villijoutsenet on pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Sekä isä että äiti joutuivat vastuullisiin työtehtäviin, joissa työmäärä oli rajaton. Molemmat olivat vääristyneen velvollisuudentuntoisia.  

Aloin inhoja Jungin oikeamielistä isää, jonka käytös omiaan kohtaan oli systemaattisen epäoikeudenmukainen. Perhe hävisi puolueelle 0−10.  Katkeroitunut äiti harkitsi välillä itsemurhaa ja kerran ilmoitti haluavansa avioeron. Mutta hänellä oli lapset, lopulta kaikkiaan viisi. Ennen kuolemaansa 1975 isä katui syvästi perheensä säälimätöntä kohtelua.

●●●

Mutta mitä nousi teoksen toisella lukemisella pintaan maolaisesta kommunismista? Tässä muutama hajapoiminto.

  • Puoluejäsenyys. Sen saavuttaminen oli tehty äärimmäisen vaikeaksi. Jos näyttöjä oli riittävästi, pyrkijä saattoi päästä koejäseneksi tiukan tarkkailun alla. Jäsenyyden kilvoittelu oli herpaantumatonta. Puoluejäsenyyden ylettömän vaikea saavuttaminen on ollut yhteistä kaikille kommunistisille diktatuureille. Demokratioissa ilmiö on sen sijaan perin vieras. Puolestaan yritys irrottautua järjestelmästä merkitsi täysimittaista, kaikkeen yltävää pannaan joutumista.
  • Voileipävalvonta. Kun kaikki yksityinen on poliittista, ihmiset alistettiin naapurivalvonnalle, raportoinneille ja ilmiannoille. Koska ihminen on myös alhainen ja iljettävä olento, voileipävalvonta (kumpienkin seinänaapureiden välissä) toimi.
  • Luvanvaraisuus. Käytännössä kaikkeen piti saada ensin puolue-elimeltä lupa. Ihminen ei ollut oman harkintansa varassa – eikä liioin saanut käyttää omaa harkintaa vaan totella. Naimalupa tuli luonnollisesti saada ensin puolueelta.
  • Pesäeron tekeminen ihmisiin. Kommunistin tuli katkaista kaikki yhteydet ei-kommunisteihin, vanhoihin ystäviinsä ja ennen muuta sukulaisiinsa. Suku ajettiin alas.
  • Uusi asenne. Kommunistin tuli omaksua uusi puolueelle alistettu asenne kaikkeen, mikä koski perhettä, työtä, rakkautta, omaa ruumista, elämäntyyliä ja itseä. Esimiehen asenne = puolueen asenne.
  • Elämäntavat. Siisteys oli epäproletaarista, porvarillista. Naisilta (ainakin jossakin vaiheessa äidiltä) oli lämpimän veden käyttö pesemisessä kielletty. Korkea-arvoinen isä oli oikeutettu peseytymään lämpimällä vedellä, äidillä ei ollut oikeutta pestä itseään edes miehensä jo käyttämällä vedellä (= isän tulkinta). Vanhat seremoniat kiellettiin tuhlaavina ja feodaalisina. Koski muiden muassa isänisän hautajaisia.
  • Luokitusjärjestelmä. Valtio otti käyttöön vuonna 1953 luokitusjärjestelmän, jolla rakennettiin tiukka ja sitova luokkayhteiskunta ja siihen kuuluva hierarkia erilaisine etuineen tai niiden puuttumisineen. Etuhierarkia ulottui kaikkiin elämänalueisiin.
  • Koko kansan valvontakoneisto. Kun johtava kommunistinen valtio Neuvostoliitto nojasi sisäisen turvallisuuden koneistoon Tšekaan, NKVD:hen ja KGB:hen, DDR Stasiin jne…, Kiinassa väkivaltaan ja kidutukseen tukeutuvana ”turvallisuuskoneistona” olivat kansalaiset. Kulttuurivallankumous rakentui ihmisten kostonhalun, kateuden, kaunan ja vihan logiikkaan.
  • Huumori. Huumori oli miina, johon astumista jokainen oppi varomaan. Iloinen ilme oli varattu vain Suuren Johtajan Puhemies Maon ylistämiseen.
  • Tiede. Tiede oli porvarillista. Kulttuurivallankumouksessa loppuivat ensin välttämättömyystarvikkeet ja tuli nälänhätä, mutta kiellettiin myös kirjat, musiikki, elokuvat, urheilu, museot ja teehuoneet.

Kulttuurivallankumouksen (1966−1976) ohessa olin lukenut paljon ”Suuresta harppauksesta”, joka johti miljoonien ihmisten nälkäkuolemaan ja metsien hävitykseen. Toisella lukemisellani kirja palautti unohtuneeseen mieleeni sen, että Mao Zedong käynnisti uuden kampanjan joka vuosi valtaantulonsa ensimmäisellä vuosikymmenellä.

  • 1951. ”Kolmen vastustuksen” kampanja kohteina korruptio, tuhlaus ja byrokratia. Jokaiselta kommunistilta vaadittiin tiukkaa itsekritiikkiä näissä paheissa. Kampanja johti kuitenkin  naurettaviin ilmenemismuotoihin samalla, kun korruptio, tuhlaus ja byrokratia vakiintuivat osaksi järjestelmää.
  • 1952 ”Viiden vastustuksen”  kampanja. Lahjonta, veronkierto, valtion omaisuuden varastaminen, petos ja taloudellisten tietojen hankkiminen korruption välityksellä. Kampanjassa rakennettiin koko kansan valvontakoneiston varaan. Synnytettiin silmälläpitomentaliteetti ja nimettömät ilmiannot. Ilmiannoista luovuttiin 1953, kun enin osa niistä osoittautui perättömiksi.
  • 1955 ”Salaiset vastavallankumoukselliset” -kampanja. Maon mukaan ajatuksetkin on alistettava valtion valvontaan. Jung Changin mukaan näin myös tapahtui. Aivoihin ei edes uskallettu päästää epäilyjä, koska pelättiin tahatonta lipsahdusta.
  • 1956 ”Antakaa satojen kukkien kukkia” -kampanja. Kampanja kohdistettiin kulttuuriväen, kirjailijoiden ja tiedemiesten ruotuun saattamiseksi. Ihmisiä kehotettiin esittämään kritiikkiä. Se oli ansa, jolla ”käärmeet ajettiin ulos koloistaan” ja voitiin paljastaa Maon mahdolliset arvostelijat. Valtakunnallisesti murskattavien ihmisten määräksi Mao määräsi viisi prosenttia. Vuoden kestävässä kampanjassa maassa murskattiin ”oikeistolaisina” 550 000 kiinalaista. Äidin velvollisuutena oli nimetä yli sata ihmistä. Hän ei onnistunut.
  • 1958 ”Suuri harppaus”. Jokaiselle työyksikölle läpi maan määrättiin teräksentuotantokiintiö, jonka saavuttamisessa varsinaiset työt kuului panna syrjään. Koululaiset etsivät maasta nauloja, wokit ja metalliset suojakaiteet koottiin rovioille sulatettavaksi teräkseksi. Hallitus kielsi kotona syömisen.  Harppaukseen liittyi varpustentappokampanja. Tauotonta meteliä pitämällä estetään varpusten laskeutuminen lepäämään, kunnes linnut nääntyneinä tippuvat maahan. Harppausta seurasi ehkä ihmiskunnan historian tuhoisin nälänhätä ja miljoonien (joidenkin arvioiden mukaan kymmenien miljoonien) ihmisten nälkäkuolema. Josef Stalin oli toteuttanut oman teräsharppauksen pakkokollektivisoinnin ja seuranneen Ukrainan ja eteläisen Venäjän nälänhädän hinnalla 1930-luvun alussa (esim. Anne Applebaum: Punainen nälkä). Historia toisti itsensä.
  • 1966 ”Kulttuurivallankumous”. Siinä oli useita eri vaiheita: 1. uhrejaan terrorisoivat ja rääkkäävät murrosikäisten punakaartilaiset, 2.  kapinalliset sekä hyökkäyskampanja ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan. 3. kapinallisryhmien keskinäinen valtataistelu (jyrkkä Elokuu 26 -liike ja hieman maltillisempi Punainen Chengdu) sekä 4. osa kapinallisista saatettiin vainojen kohteiksi; ”Puhdistakaa luokan rivit”. Maan yli pyyhkineessä hävitysvimmassa myös Jung Changin vanhemmat joutuivat koulutusleireille.
  • MAO. Mao Zedong oli uransa perusteella sotilas ja hävittäjä, joka ei kestänyt tyvenevää ilmapiiriä ja yhteiskunnan kehittämistä. Hänelle hänen aikainen Neuvostoliitto oli revisionistinen valtio, jotain halveksittavaa ja noloa.

●●●

Kulttuurivallankumous ansaitsee ainakin yhden nostatuksen. Käynnistäessään kulttuurivallankumouksen Mao siirsi vallan luomilleen väkivaltaryhmille, jotka hän asetti suoraan alaisikseen. Samalla hän lakaisi kommunistisen puolueen päätöksentekokoneiston syrjään. Lähimpänä käsikassaranaan hänellä oli neljän koplaksi myöhemmin nimetty ryhmä (”Maon silmät ja korvat”), yhtenä ja johtajana siinä hänen oma näyttelijävaimonsa Jiang Qing.

Voidaan perustellusti sanoa, että keskivarakkaan maanviljelijäperheen poika Mao Zedong toteutti kaksi suurta vallankumousta. Ensimmäinen kesti vuosikymmenen ja päätyi vallan vakiinnuttamiseen 1949 Kiinan demokraattisen tasavallan luomisena. Toinen oli mielestäni vallankaappaus ja se tapahtui vuonna 1966, kun MAO lähti nujertamaan kokemiaan uhkia, Kiinan presidenttiä Liu Shaoqia ja puolueen pääsihteeriä Zeng Xiaopingiä ja siinä onnistuakseen syrjäytti koko puoluekoneiston.

Siksi ihmettelen, miksi vielä nyky-Kiinassa Maon itsetyytyväiset kasvot somistavat Kielletyn kaupungin porttia Taivaallisen rauhan aukiolla. Siellä kuva oli, kun seisoin aukiolla marraskuussa 2019, toisella pitkistä Kiinan matkoistani. Nyky-Kiina on valtiodiktatuuri, joka toteuttaa kapitalistista ja valtiokapitalistista talouspolitiikkaa. Xinjiangin uiguurien rautakouraisen tuhoamisen vuoksi Kiinaa voisi kutsua terroristiseksi valtioksi.

Villijoutsenet on tyhjentämätön ja tyhjentymätön teos.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava 1991, hakemistoineen ja karttoineen 571 sivua. Suomennos Kaarina Turtia.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Kosketuspintani skotlantilaissyntyisen viihdekirjailijan Jenny Colganin (s. 1972) kirjailijalaatuun on kahden lukemani kirjan perusteella liian ohut ja johtopäätökset siis mielivaltaiset. Kolme asiaa on kuitenkin ilmeistä: Colganin julkaisuluettelo parikymmenen vuoden mitassa on kyseenalaistamattoman pitkä (ks. Wikipedia). Toisekseen hän on löytänyt ainakin yhden perusjuoni-idean, jota voi varioida eri naiskohtaloilla. Oletukseni perustuu tasan kahteen kirjaan, kerrassaan mainioon viihderomaaniin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja sekä hiljattain S-marketin kirjahyllyltä ostoskoriini poimimaani Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. Suomeksi näkyy lisäksi ilmestyneen kolmaskin Colgan-kirja, Auringonsäteitä ja vuoroveden vaihteita. Kolmanneksi kirjojen nimet ovat pitkiä ja omaperäisiä, kuten esimerkkiotsikoista voi panna merkille.

Molemmissa lukemissani ammattitaitoinen ja aikaansaava nuori nainen menettää yllättäen työnsä ja jää oman onnensa varaan. Uusia lukuja jne. kirjassa kaupunki lopettaa säästösyistä sivukirjastonsa. Työntekijöitä ei voida sijoittaa muihin töihin ja rakkaudella hoidetut kirjavarastot muuttuvat kaupungin kannalta ongelmajätteeksi. Majakanvaloa jne. kirjassa markkinoinnin ja verkostoitumisen hallitseva elegantti Polly kohtaa miesystävänsä Chrisin kanssa yhteisen firman vararikon ja tiet erkanevat. Chris muuttaa äitinsä hoteisiin, Polly tilapäisesti parhaan ystävänsä Kerensan luokse Plymouthin ulkopuolelle etsiäkseen itselleen sieltä käsin vuokra-asunnon ja töitä.  Rahaa on olemattoman vähän ja Chrisin kanssa yhteinen kaupunkiasunto on saatava myydyksi.

Siinä missä Uusia lukuja jne. rohkea sankaritar ostaa Skotlannista vanhan linja-auton ja muuttaa sen liikkuvaksi kirjakaupaksi, Polly muuttaa heiveröisin perustein Cornwallin Mount Polbearnessa vuorovesien saartamalle pienelle majakkasaarelle, jossa on asuintilaa halvalla vuokrattavana muudan muinaisen rakennuksen yläkerrasta. Muutto tuohon kolkkoon, pinttyneeseen loukkoon on Kerensan silmin ystävättäreltä silkka virhepäähänpisto. Polly tulisi virheensä tajuttuaan sillattomalta majakkasaarelta kipin kapin pois.

Mutta toisin käy. Edustusnainen Polly käärii hihat, tarttuu pesuämpäriin ja moppiin ja alkaa hinkata vielä asumiskelvotonta loukkoa kodikseen. Alakerran jyhkeän oven takaa löytyy hylätty vanha leipomo. Polly on aina rakastanut leipoa. Chris ei siitä pitänyt. Leipähiilarit ovat sitä paitsi poissa ruokamuodista.

Mount Polbearnin majakkasaaren kylä ei ole suuren suuri. Mutta varhain joka arkiaamu sen satamasta lähtee merille muutama kalastaja-alus. Yhden niistä ”kapteeni” on komea nuori mies Tarnie, jonka syvänsinisiä silmiä Polly ei voi olla panematta merkille. Romanttinen viihderomaani siis? Tietenkin, muttei aivan yksioikoisesti, vallankin kun Pollyn elämään osuus myös toinen mies, Yhdysvalloista Mount Polbearniin muuttanut salaperäinen Huckle, nykyisin mehiläistarhan pitäjä. Myös hänestä tulee nopsaan Pollyn läheinen ystävä.

Tottahan viihderomaanissa tulee olla kompastuskiviä. Pollyn saarelle muuton ongelmaksi osoittautuu hänen vuokraemäntänsä Gillian, töykeä ja häijy vanha kyttä, joka on pitänyt saarella aiemmin leipomoa. Mutta nyt hänen otteensa on hervonnut ja hänen myymälässään myymänsä  leipomotuotteet ovat ala-arvoisia.

Kalastajat vihkivät Pollyn Gillianin hyökkäävyyden juurisyihin. Hän oli vuosia sitten kalastajan vaimo, kunnes yllättävä merellä noussut myrsky vei sekä hänen miehensä että kalastusveneessä mukana olleen poikansa. Gillian piti leipomoa vanhaksi asti, mutta hänestä tuli saaren kummitus, joka öisin seisoi satamamuurilla kasvot suunnattuna avomerelle. Hän odotti ihmeen tapahtuvan, miehensä ja poikansa palaavan vuosia kuolleeksi julistamisen jälkeen. Kun he palaavat, hän ei voi olla nukkumassa.

Loppu hyvin, MELKEIN kaikki hyvin: Pollyn onnistuu saamaan Gillianin luottamus ja lopulta hyväksyntä. Hän saa leipomon hoitoonsa ja loistavana erilaisten leipien paistajana saaren maine maittavista leipätuotteistaan alkaa kiiriä. Entisestä elegantista Pollystä on tullut hieman hompsuinen leipuri ja leipäkauppias. Hänet tunnetaan lintunaisena, sillä hänen seuralaisenaan on kesyyntynyt merilintu, lunni, jonka rikkoutuneen siiven Polly kerran sitoi ja paransi linnunpoikasen lentokykyiseksi. Eläinasiantuntijoiden neuvosta hän suostuu viemään Niilo-lunninsa suojelualueelle lajitoverien joukkoon, mutta aikaa myöten lintu palaa Pollyn luokse ja jää.

Romantiikkaa. Kyllä, mutta siinä Colgan on tässä kirjassa epäuskottava ja tarina mutkineen keinotekoinen. Meri ottaa eräänä poikkeuksellisen hurjana myrsky-yönä omansa. Kun pitkällinen pelastusoperaatio on ohi, Pollyn ihailijoiden joukko on pienennyt yhdellä tärkeällä ihmisellä. Ja sen toisen kanssa orastava suhde jumiutuu äkilliseen umpisolmuun. Umpisolmua ja sen vaivalloista aukeamista pidin tarinan överiksi turvonneena pullamössönä. Kirjailija Jenny Colganilta oli tipahtanut aivan liian rutkasti hiivaa tarinataikinaansa. Majakanvaloa jne. ei pysy likikään yhtä lailla uskottavuuden rajoissa kuin Uusia lukuja jne.

Toki viihdyin Majakanvaloa jne. kirjan äärellä yli tarinan puolivälin. Googlen mukaan tälle teokselle (The Little Beach Street Bakery) on ilmestynyt jatko-osia Summer at Little… ja Christmas at Little… Mutta tuskinpa kiinnostun lukemaan jatkoa siitä, miten elämä turistien kesäisin kansoittamalla majakka- ja kalastussaarella kehkeytyy.

Suomeksi ilmestyneen kirjallisuuden perusteella en osaa yhdistää romanttista viihdekirjallisuutta muihin kulttuureihin kuin englantilaiseen ja amerikkalaiseen. Saarivaltiosta näppeihini on osunut Jenny Colganin kirjojen lisäksi Jill Mansellin ja Ruth Hoganin jokunen kirja, Yhdysvalloista Celesta Ng:n, Cecilia Samartinin ja Delia Owensin jokunen teos, englannin kielialueelta siis kaikki, romanttista viihdekirjallisuutta, pääasiallisina lukijoina oletettavasti naiset, koulutukseen katsomatta.

Jenny Colgan: Majankanvaloa ja tuoteen leivän tuoksua. Gummerus 2020, lopun houkuttelevine leipäresepteineen 406 sivua. Suomennos Paula Takio.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Nuoruuden sillat

Nuoruuden sillat, Tito Collianderin seitsenosaisen omaelämäkerrallisen sarjan kolmas nide sijoittuu nuoren Titon ikävuosiin 14−16 (ehkä 17). Hän oli vielä lapsi ylittäessään pikkusiskonsa Mussen kanssa Neuvosto-Venäjän ja Suomen rajan, Rajajoen.  Lapset sijoitettiin yhteen venäläisten ensimmäisen maailmansodan syttyessä hylkäämistä Terijoen datšoista ja asetettiin, kuten muutkin tulijat, karanteeniin. (Neuvosto-Venäjällä riehui kolera.) Päivittäiset ”samat haaleat, rasvattomat keitot” oli valmistettu Amerikan Punaiselta Ristiltä saaduista juureksista. Ruokaa kuitenkin.

He pääsivät lähisukulaisten huoneistoon Tampereelle, runneltuun kaupunkiin, josta oli käyty sisällissodan rujoimmat ja rumimmat taistelut. Käynnistyi sairastelun kierre. Ensin Titoon iski ajan vaarallinen kulkutauti tulirokko ja poika häilyi päiväkausia kuumeen kourissa Tampereen kulkutautisairaalassa. Toivuttuaan hän sijoittui varhaislapsuudesta tuttuun paikkaan, sukulaiskartanoon Teiskolaan Tampereen ulkopuolelle.

Suomen vereslihalle saattanut sisällissota oli tuore avohaava, mutta lasten maailmankuvaan ja maailmaan se ei mahtunut, vaikka isoveli Rurik oli lähtenyt talvella 1918 hevoskyydillä Pietarista Suomeen liittyäkseen valkoiseen armeijaan. Koko suku oli valkoisia, nyt siis voittajia ja monet heistä jopa kostajia. Lapsille sijainti poliittisella kartalla näyttäytyi elintasona, josta kartanonomistajasukulaisten ei tarvinnut tinkiä. Tito aterioi Teiskolassa usein yksin:
Syötyäni aamiaisen loppuun soitin taas kelloa. Ja sitten lausuin päivän toisen sanan: kiitos. Sen sanottuani lähdin pois, pyöreäposkinen Milja tai vaaleaverinen Hilma korjasivat pöydän.
Muut ateriat tarjottiin samalla tavalla. Muuta eroa ei ollut kuin se että minä päivällisellä soitin kelloa kahdesti, toisen kerran ilmoittaakseni, että eturuokalautasen ja kulhon sai viedä pois ja toisen ruokalajin tuoda pöytään. Sianlihakastiketta, lihakeittoa, veripalttua, puolukkapuuroa ja lättyjä ja viiliä ja talkkunoita… Illallisaikaan oli jo pimeä. pöydällä paloi karbinilamppu, sen liekki sähähti silloin tällöin valkoisen lasikuvun sisällä.”
Vielä aika äskettäin Tito ja koko heidän perheensä oli nähnyt nälkää ja vankileireillä virui puoliksi jo kuolleita ihmishaamuja. Tito tunnisti kuilun, jonka toisella puolella omassa ”ahtaan porvarillisessa suvussmma” elettiin näennäisessä turvallisuudessa, kun toinen puoli oli ”auki revenneiden syvyyksien yllä”.

Moti Miffon ja Axel-sedän orkestroimasta lasten ja Pietarista pois päässeiden vanhempien ensitapaamisesta ei tullut heidän suunnittelemaansa riehakasta kohtaamista ja he poistuivat pettyneinä paikalta. ”.. siitä jäi tunne, että meidän ja sukulaistemme välillä oli ylitsepääsemätön etäisyys.”

Nuori Tito miettii suhdettaan suomalaisuuteen ja suomalaisiin:
”Näihinkö minä siis tosiaan lukeuduin?
Ajatus hermostutti. Nämä tahdissa tömistelevät korvenihmiset herättivät minussa etupäässä vain ihmetystä ja vierauden tunnetta. En mielestäni ollut missään suhteessa heidän kaltaisensa, paitsi että minullakin oli lampaannahasta ja villasta tehdyt vaatteet. Mikään ei ollut yhteistä, ei kieli, ei tapamme olla, puhua, liikkua, tuskin ajatellakaan, ei yhtään samaa harrastusta. Osaisin ehkä kuvata heitä ulkoapäin kuten Darwin Tulimaan ja Patagonian alkukantaisia asukkaita, mutta mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat ja toivoivat, mitä heidän sielussaan liikkui, sitä en pystyisi ikinä käsittämään. He olivat olemassa – aivan, tässähän minä istun heidän joukossaan. Keskellä erästä todellisuutta, mutta minulle uppo-outoa.
Näinkö minun on tunnettava ja ajateltava – oikeinko minun on pakko sanoa: olen yksi näistä – suomalainen? Niinhän minun pitäisi, yrittää ainakin – mutta voisinko selittelyittä tuntea puhuvani totta?”

Suomalainen, Pietarissa syntynyt Tito Colliander tuntee kuin olisi diasporassa kirjoittaessaan: ”Minun kaupunkini oli jäänyt Nevan rannalle…” Bolševikkivalta oli vienyt häneltä kodin ja tehnyt hänestä kodittoman.

Yhdistynyt perhe eli Teiskolassa lyhyehkön toipumiskauden ensisijaisena päämääränä saada oma koti. Sellaiseksi löytyi Helsingin läheltä Pitäjänmäeltä omakotitalon alakerta, kalustus sinne jätettyä, toisten vanhaa ja surkeakuntoista. Heidän omaisuutensa, tärkeät henkilökohtaiset esineet, valokuvat ja kirjat oli jouduttu jättämään Pietariin. Vanha vakaavarainen elämä oli lopullisesti ohi.

Niteen nimessä sillat (mm. Rajajoki ja myöhemmin Porvoonjoki) symbolisoivat yhteyttä. Kuitenkin kirja kertoo syvästä vieraantuneisuudesta, muukalaisuudesta, erillisyydestä, ja Titon osalta liki eristyksestä. Kirjan mitassa hän vihaa ja inhoaa kaikkia niitä koulujaan, joita hän käy tai yrittää käydä. Viipurin kansakoulussa hän oli lapsena kokenut syvää vastenmielisyyttä ensimmäisessä tulikasteessaan suomenkielisen rahvaan lasten joukossa. Helsingin reaalilyseossa hän kokee toisenlaisen muurin: Helsingin slangin, jota hänen on mahdoton ymmärtää ja luoda yhteyttä ikäisiinsä. Hän kokee koko koulujärjestelmän sotilaallisessa tottelevaisuudessa vinksahtaneeksi, ja ani harvassa on opettaja, jota hän pystyi arvostamaan. ”Jään miettimään, tunsinko jo silloin samaa halveksuntaa ja inhoa, josta kärsin kaksi vuotta myöhemmin Porvoon lyseossa?” Muukalaisuus oman ikäluokan joukossa jäi pysyväksi. Mutta se jäi siksi myös suhteessa sukulaisiin.

Titon polvi oli vaurioitunut aiemmin, mutta nyt, reaalilyseon voimisteluntunnilla hän sai polveensa osuneesta kivikovaksi pumpatusta potkupallosta pysyvän ja tuskaisan vamman. Hän on 15-vuotias. Eri hoitojaksojen jälkeen lääkärit päätyivät kipsaamaan jalan painavalla, paksulla kipsillä. Se oli pysyvä jalassa seuraavat kaksi vuotta. Koulu tyssäsi kasvuikäiselle raskaaseen henkilökohtaiseen onnettomuuteen.

”Kun isä vähän ajan perästä hankki käytetyn rullatuolin – meillä oli ainainen rahapula ja kaiken mitä välttämättä tarvittiin ostimme vanhain tavarain kaupasta – pääsin liikkumaan vapaammin sisällä. Rullatuoli oli rottinkipunosta, vietin nyt kaiket päivät siinä. Vähitellen siitä tuli ikään kuin osa omaa ruumistani…

… Tapahtumat kulkevat omia teitään. Me emme määrää niitä, vaan ne meitä”, hän summaa yhtä elämän lainalaisuuksista 65-vuotiaana. Yksinkertainen ja tosi elämänviisaus!

Jos ihmisen sosiaaliset antennit katkeavat, antennit kasvavat sisäänpäin tai mikromaailmaan. Niin tapahtui myös nuorukaiselle Tito Colliander. Jo Teiskolassa hän kiinnostui ensin kanojen hoidosta, kanojen oikeasta ravinnosta ja kohtelusta. Hän otti selvää tutkitusta tiedosta. Kanojen rinnalle tulivat kovakuoriaiset. Kipsijalkavuosinaan Tito suuntasi koko intohimonsa ötökkätutkimuksiinsa ja kehittyi lopulta tieteellisinkin kriteerein kovakuoriaisten asiantuntijaksi. Hän tutki metsästämiään kovakuoriaisia saksankielisen Reitterin teoksen Fauna Germanica, Käfer, viides osan avulla, mikroskoopilla. ”Kovakuoriaisia oli niinkin pieniä kuin tavallisen painotekstin iinpilkut, laji määriteltiin siitinkilven muodon mukaan. Jotkut lajit erotti eturaajan kynsien muodosta, toiset tuntosarven tyvinivelen alapuolen juomuista… Eivät ne sekoittuneet, eivät muodostaneet risteytymiä – miten oli mahdollista, että koiras ja naaras löysivät toisensa? Tällaisia tuli ajan mittaan pohtineeksi ja tällaisia kysymyksiä tehneeksi itselleen siinä henkeä pidätettäessä.”

Hänen kovakuoriaiskokoelmansa käsitti parhaimmillaan pari sataa eri kuoriaislajia.
”Minä seurustelin kovakuoriaisten kanssa. Mikroskoopin ja suurennuslasin, turvelevyjen, neulojen ja pullojen, siveltimien ja kirjojen… Kirjoja karttui vähin erin lisää, tilasin niitä Tšekkkoslovakiasta, Passausta, ja Tukholmasta ja Akateemisesta kirjakaupasta. Minulla oli kädet täynnä työtä.”

Kun hän kipsin poiston ja hitaan kävelemään opettelun jälkeen, perheen muutettua Porvooseen, jatkoi lokakuusta lähtien kouluaan Porvoon lyseossa, biologian opettaja reputti hänet siksi, ettei hänellä ollut kesän jälkeen esitellä 200 prässätyn kasvin kokoelmaa, vaan kahden sadan kovakuoriaisen kokoelma. Kokoelma ja lajien vielä uskomattomampi tunnistaminen ei herättänyt opettajassa pienintäkään kiinnostusta, saati arvostusta. Venäjän kielen opettaja vuorostaan mylvi poikaa venäjän kielen taidottomaksi, kun tämä oli korjannut kaksi opettajan sanavirheitä. Ei ihme, että Tito Colliander piti koulujärjestelmäämme vinksahtaneena ja virheellisenä. Siinä kukoisti typeryys.

Titon osalta koulu taisi päättyä kurkkumätään ja sen myötä pitkään eristykseen. Ensin tulirokko, sitten kurkkumätä ja Pitäjänmäen kodin yläkerrassa nuorena aikuisena polioon sairastunut Reino – sarja rokotuksilla taltutettuja kohtalokkaan vaarallisia sairauksia (koronarokotetun lukijan huomio!). 

Päättelin, että Colliander kirjoitti omaelämäkerrallista kirjasarjaa Venetsiassa, jossa hän asui useaan otteeseen Venetsian vanhaan rakennettuun kulttuuriin liittyvien tutkimuksellisten tekosyiden varjolla. Venetsiasta käsin hänellä oli sekä ajallinen että maantieteellinen etäisyys omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän miettii minuuttaan: mitä nuoruuden minästä oli kulkenut mukana vanhenevaan minuuteen? ”Eikö heikentynyt käteni kohoa, eikö se sittenkin kurkota sinua kohti, nuori vastapuhjennut minäni? Kohti lapsekasta ihanteellisuuttasi, kohti uskoasi kaikkeen parempaan ja halua palvella sitä. ”

Nuoruutta oli leimannut vieraus ja muukalaisuus. ”Sillä yksinäisyys, orpous, on juuri se kuorma, jota hän halki koko elämänsä kantaa yli jokaisen uuden sillan.” Siinä ne ovat, nuori ja vanha minä, molemmat yksinäisinä ja orpoina. Toinen heistä katsoo eteenpäin, toinen taaksepäin, omaan nuoreen minäänsä.

Pidän nyt sarjassa paussin. Tätä ennen blogissani ovat ilmestyneet havaintojani sarjan ensimmäisistä niteistä, Lapsuuteni huvilat ja Aarnikotka.

Tito Colliander: Nuoruuden sillat. Weilin+Göös 1967, 223 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Aarnikotka

Aarnikotkasta lukijalle tulee mieleen Venäjän kaksipäistä kotkaa, vaikkei Tito Colliander sitä nimellä yksin tarkoita: raateleva peto, joka terävine nokkineen ja hirmuisine pedonkynsineen repii ihmisen hajalle, lihat irti luista ja jänteistä. Teoksessa elämä muuttuu taisteluksi hengissä säilymisestä ja lopussa taisteluksi pääsemisestä pois Neuvosto-Venäjältä, laillisesti tai laittomasti.

Jos muistelmasarjan ensimmäisessä teoksessa Lapsuuteni huvilat aloin kaivata dramatiikkaa, sarjan toinen osa Aarnikotka tarjoaa sitä alaikäisen lapsen kokemaksi liiankin kanssa. Teos ajoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vuoden 1917 vallankumousten vuosiin, seurauksina nälänhätä, raivoava kolera, väkivalta ja ihmisten raaistuminen. Rajut muutokset repivät ihmisten sivistyksen riekaleiksi.

Tito Colliander on tuolloin 10−12-vuotias. Hänen perheensä on muuttanut lyhyehkön asumisjakson jälkeen kannakselaisten sukulaisten nurkista Pietariin, poliittisen myrskyn silmään. Pietarissa väkivalta on siirtynyt kaduille. Uudet vallassa olijat eivät kaihda ampua.

Ennen Pietariin muuttoa Tito saa ensikosketuksen ”omaan kansaan”. Hänet on pantu Vammelsuussa kansakouluun. Sivistyskodin vesalle kokemus on järkytys: ”Tämä siis oli `kansa`, minun kansani, nämä julmat, syljeskelevät, siivottomat, hohottavat, kiroilevat `toverit`. Yksikään heistä ei puolustanut minua, kehenkään ei voinut luottaa, kenenkään kanssa ei tehnyt mieli ystävystyä.”
Se on Collianderilta ensimmäinen suora viittaus omakohtaisesti koettuun luokkajakoon, joka vielä jyrkemmin tulee esiin muistelmasarjan kolmannessa osassa Nuoruuden sillat. Siinä Suomen traaginen sisällissota on ohi ja monet Collianderin suvun kartanonomistajat edustavat peittelemätöntä valkoista herruutta.

Tito on kasvatettu kohtelemaan kaikkia ihmisiä reilusti ja tasa-arvoisesti. Silti tuossa kansakoulunkäynnin yrityksessä koulukiusattuna ”minulta särkyi loppuiäkseni jotain kallisarvoista: yhteenkuuluvuuden tunne `kansan syvien rivien` kanssa. Kansa, suuret massat, köyhälistö, oli osoittautunut minulle täysin vieraaksi ja vastenmieliseksi.” Mutta nuori Tito tuntee myös vierautta asuessaan ensin pikkusiskonsa kanssa herraskaisten sukulaistensa kodissa Terijoella. Hän kokee yläluokkaisten serkkujensa röyhkeän käyttäytymisen vastenmielisenä ja itsestään vieraannuttavana.  Eristyneisyyden kokemukseen on myös toinen syy: hänen suomen kielensä on hyvin heikko ja sikäläisten suomalaisten puhetta hän ei ymmärrä. Myöhemmin hän tajusi ihmisten olleen enimmäkseen inkeriläisiä.

Venäjän ja Saksan välinen sota syttyy perheen ollessa vielä Kannaksella. Horisontissa näkyvät Kronstadtin ääriviivat  ja sotalaivojen siluetteja kuultaa usvan läpi.
”Kaikki muuttui yhtäkkiä. Saksalaisten torvisoittokuntien Pupphen du bist mein Augenstern lakkasi kuulumasta…  Saksan puhuminen kiellettiin. Huvilat tyhjenivät, ihmiset matkustivat kotiinsa Pietariin, jonka nimi muuttui nyt S:t Petersburgista Petrogradiksi. Junat kulkivat epäsäännöllisesti – seisoin äidin kanssa asemalaiturilla ja odotimme kauan… Ja sitten tuli yksi pitkistä joukkokuljetusjunista: lukemattomia tavaravaunuja perätysten, ovet auki ja oviaukoissa istumassa  ja seisomassa venäläisiä sotilaita yllään tunnusomaiset vinosti napitetut puserot. Juna vieri hitaasti ohi. Äiti otti esiin nenäliinansa. Sotilaat lauloivat iloisia marsseja, mutta äiti itki. Hän nosti kättään monta kertaa ja teki junan jälkeen ristinmerkin venäläiseen tapaan. Samoin tekivät muutkin naiset laiturilla.”

Tito isä, venäläisen sotilaskoulutuksen saanut eversti, ei kelpaa ikänsä vuoksi enää rintamalle. Hänestä tehdään sensuuriosaston päällikkö. Siinä tehtävässä hän palvelee kituliaalla palkalla sodan loppuun saakka, kunnes maailmansodan loputtua joutuu painumaan maan alle. Bolševikkivallalle hän on merkitty ja etsitty henkilö.  

Merkit elintarvikkeiden loppumisesta alkavat pian ja eskaloituu vuodesta 1917. Äidin ja lasten on tultava ruuattomassa Pietarissa toimeen omin avuin. He yrittävät myydä arjen käyttöesineitään saadakseen vaikka vain lasillisen hiutaleita tai litran maitoa. Arvoesineitä ei ostaisi kukaan. Ruoka on lopulta luonnosta kerätyistä nokkosista ja suolaheinistä keitettyä keittoa. Petrolia valaisimeen ja keittimeen ei saa lopulta enää mistään. Kaikki palavaksi kelpaava puu hamutaan kaupungissa polttopuuksi, kodissa jakkaroita ja puisia verhotankoja myöten.  Ihmisillä on leipäosuuteensa oikeuttava elintarvikekortti, mutta jos joskus limpun onnistuu pitkällä jonotuksella saamaan, sekin oli tehnyt puoliksi oljista. ”Syötiin durandaksi sanottuja pahanmakuisia rehukakkuja, jotka oli tehty hamppuöljyn puserrusjätteistä. Ennen niitä annettiin vain sioille.”

Kerran ihmisiä hakeutuu huhun tuomina makasiiniin, jossa kerrotaan myytävän perunoita. Collianderin perhekin hakee säkin samalla asialla. Perunat ovat paleltuneita: ”Perunat olivat harmaata kosteaa sohjoa, jota mätettiin lapiolla ostajan säkkiin. Enin osa oli pelkkää velliä, likaisenharmaata, tympeännäköistä, mullansekaista, mutta siellä täällä vellin seassa oli koviakin palasia, joihin pakkanen ei ollut koskenut… Kotona perunanpalaset jauhettiin ja keitettiin soseeksi. Se oli ruokaa.”

Paleltuneet, mädät perunat ovat kirjassa toisenkin nälkätarinan aiheena. Suomalaislapset ovat käyneet luterilaisen seurakunnan koulua – ja nähneet vihlovaa nälkää. Kun koulun opettaja ja seurakunnan pappi ensimmäisenä livahtaa Venäjältä Suomeen, koulun varastosta joudutaan hävittämään suuret röykkiöt pilaantumaan päästettyjä perunoita.

Tito Colliander kuvaa läpimurtoteoksessaan Ristosaatto (1937) Boriksen raa`an lynkkaamisen syytettynä leipävarkaudesta. Tuon Ristisaaton kannalta käänteentekevän kohtauksen kirjailija todisti lapsena omakohtaisesti kotitalonsa sisäpihalla. ”Juuri sillä hetkellä, jolloin juoksin sisään portista ja kuulin huudon: vor! Miten olikaan? Eikö minunkin suustani tullut sama huuto: vor! varas! …
Huudon päästämällä olin yhtynyt samaan joukkoon – oliko tosiaan niin? Sittenhän minä olin yksi heistä… en vähääkään parempi niitä, jotka löivät…
”, hän tilittää Nuoruuden sillat -kirjassaan läpi elämän seurannutta syyllisyyttään. Aarnikotkassa Colliander kuvaa kuvottavaa nuorukaisen lynkkausta itse läheltä seuranneena kahden sivun mitassa: ”eräältä keski-ikäiseltä naiselta oli pusero revennyt, näin toisen rinnan valahtavan aukosta ja jäävän riippumaan paljaana veltosti hyllyen, eikä hän huomannut mitään tai välittänyt siitä. Hän vain kirkui kimeästi, melkein konemaisesti: Lyökää sitä! Lyökää! Ja löi itse mihin ylti…
Kauhistunut, sitten tuijottava katse, lopulta silmiä tuskin erotti kaiken kasvoille pursuneen veren alta. Panin merkille myös muiden ilmeet: keskittynyttä vihaa, paljasta lyömisen tahtoa.”

Tito ja pikkusisko Musse pääsevät Venäjältä laillisesti, koska ovat vasta lapsia. Mukaansa he saivat ottaa sen verran tavaraa, kuin itse jaksoivat kantaa. Ja siihen Colliander päättää Aarnikotkan: lasten lähtöön ja äidin saatteluun junan lähtiessä. Isä ja äiti, he yrittäisivät löytää omat keinonsa päästä Suomen puolelle. Lapsia rajan toisella puolella olisi ainakin Punainen Risti vastaanottamassa, kuten muitakin pakolaisia.

Aarnikotka on viattoman silminnäkijän ja tarkkailijan hätkähdyttävä kuvaus traagisista vuosista 1914−1920 Petrogradissa.

Tito Colliander: Aarnikotka. Weilin+Göös 1965, 219 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti

Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat

Tito Colliander (1904−1989) kirjoitti vuosina 1964−1973) sarjan omaelämänkerrallisia teoksia, kaikkiaan seitsemän. Varhaislapsuuteen sijoittuva Lapsuuteni huvilat on niistä ensimmäinen. Pyrkimyksenäni on lukea ainakin enin osa näistä kulttuurihistoriallisista teoksista, jotka kuuluvat suomalaisen muistelmakirjallisuuden merkittävimpiin saannoksiin. Teokset kertovat Suomen historiasta, mutta suomenkielisen väestön elämänkokemusten mittareilla sittenkin marginaalisesta. Tito Collianderin perhe sekä isän- ja äidinpuoleiset suvut olivat poikkeuksellisen kosmopoliittisia. Tämänkaltaiset teokset ovat osaltaan ylläpitäneet sitkeää stereotypiaa ”svenska-talande-bättre-folkista”. Collianderin perhe eli omilla mittareillaan ”tavallista” elämää, pröystäilemättä. Aamut alkoivat puurolla tai vellillä.

Collianderin perheessä puhuttiin ruotsia, mutta venäläisittäin murtaen. Suomea ei osattu, mutta sen oppimista toki tavoiteltiin. ”Yhden kesän, tai ehkä vain osan kesää, asuimme Kangasalla. Siellä oli täysihoitola … Meidän oli määrä oppia suomea. Koko täysihoitola oli täynnä ruotsia puhuvia helsinkiläisiä, joiden oli määrä oppia suomea. Kaikki puhuivat keskenään ruotsia. Suomea kuulimme harvoin.”

Tuo katkelma on nostalginen. Kun 1970-luvun alussa muutin työn vuoksi Helsinkiin, tuolloin vielä ruotsi oli selvästi Helsingin toinen yleiskieli. Eipä ole enää muualla kuin katukilvissä.

Collianderin perhe kuului taloudellisesti ylempään keskiluokkaan, mutta kulttuurisesti yläluokkaan, maailmaa monelta kantilta kokeneeseen, kielitaitoiseen sivistyneistöön. Sekä isän että äidin puolelta suvut olivat vanhoja sotilassukuja, ties kuinka monissa sukupolvissa. Titon isä, Sigfried Joakim Colliander, oli tsaarin Venäjän upseeri, joka vuonna 1906 erotettiin armeijasta hänen osoitettua lievää ymmärrystä vaikkei hyväksyntää kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhan johdosta. Isä siirtyi erottamisen jälkeen liikealalle perustaen Pietariin agentuurin, mutta vaimo Dagmar (isälle Dai) ja pienet lapset palasivat liki kymmeneksi vuodeksi Suomeen. Isä haluttiin takaisin Venäjän armeijaan vuonna 1914. Oli syttynyt ensimmäinen maailmansota ja eversti Collianderille oli käyttöä.

Aivan Lapsuuteni huvilat -teoksen lopussa Tito Colliander käy läpi laajaa sukuaan, Collianderin puoleisia Gripenbergejä ja äidin puoleisia von Schoultzeja. Haaroissa vilahtaa Furuhjelmejä ja Wallenbergeja ja ties mitä. Sekavalle sukukatsaukselle antaa aiheen perheen kesäiset oleskelut Titon lapsuusvuosina Tampereen lähellä Teiskolan sukukartanossa.  Ruokapöytä oli useimmiten katettu (aina arvokkaasti) kolmelle kymmenelle hengelle. Oli tätejä, setiä ja serkkuja.

Pietarissa syntynyt Tito (ristimänimeltään Fritiof) eli lapsuutensa Oulunkylässä, Helsingin esikaupungissa, ja unohti ensimmäisen kielensä venäjän. Hänen maailmansa tuli pääosin ruotsinkieliseksi. Kieli on ihmisiä varten, ei ihminen kieltä varten, perheessä ajateltiin. Siksi ”runtelimme – kaverkasimme – kieltä estottomasti, eikä meillä ollut tietoakaan kunnioituksesta äidinkieltä kohtaan tai edes rakkaudesta siihen. Jollakulla saattoi olla rasmach, joku oli albern tai kleinlich, sanoimme kuten suomalaiset: voi, voi! ja meillä oli pickusmå finkur; äiti puhutteli sisaruksiaan reippaasti: darling Schweterchen, Rurikista (Titon veljestä) hän käytti usein hyväilynimeä Rjurjušenka.”

Oulunkylä oli huvilakaupunki, jolle sen halkaiseva rautatie antoi luonteen ja Oulunkylän asemalle pysähtyneet, höyryveturien vetämät junat lähtövislauksineen sekä äidin tarkat ruoka-ajat antoivat päivälle rytmin. Pienen pojan suurin unelma oli tulla veturinkuljettajaksi.

Perhe muutti tavan takaa. Tito ehti elää lapsuusvuosiaan lukuisissa ei huviloissa, joita hän Lapsuuteni huvilat -teoksessa muistelee. Maininnoista käy ilmi, että myöhemmin asuttiin myös Vuorimiehenkadulla sekä Kuokkalassa ja Viipurissa. ”Kymmenettä syntymäpäivääni vietettiin jo Viipurissa. Oulunkylän aika oli ohi.” Titon varhaismurrosiän tietämissä äiti lapsineen palasi Pietariin, kunnes Venäjän kommunistisen vallankumouksen jälkeen perheen onnistui palata ja asettua Suomeen. Mutta lähellekään niitä aikoja Lapsuuteni huvilat ei vielä kurkota.

Lapsuuteni huvilat -teoksessa eletään otsikon mukaisesti lapsuutta. Se on kukkuroillaan leikkejä, ällistyttävän kekseliäitä ja loputtoman runsaita. Vaikka Tito Colliander epäilee kirjansa aluksi muistinsa epäluotettavuutta ja hataruutta, lapsuusajan leikeistä kirjoittaessaan hänen muistinsa kirkastuu ja terästyy.  Leikkikavereita riitti, niin oman perheen sisällä kuin Oulunkylässä, eikä mielikuvituksella ollut seiniä eikä kattoa.  Luonto eri vuodenaikoina tarjosi erilaisia variaatioita seikkailuihin. Talvet tarjosivat kelkkamäkiä, keväthankiaiset vaihtuivat tulvakauden leikkeihin ja kesällä pikkupojat purjehtivat lautallaan, kahdella yhteen liittämällään ratapölkyllä pitkin Vantaanjokea. Kun isä oli käymässä Pietarista, hänen kanssaan oli erityisen hauskaa.

Sivistyneen käytöksen Collianderin lapset omaksuvat luontevasti, sitä koskaan kyseenalaistamatta. Se tuli heille myötä kuin jokapäiväinen ravinto. Ruokapöydässä jokaisen sanomisella oli arvoa, häntä kuunneltiin eikä puhujaa saanut keskeyttää. Kuka olisikaan käyttäytynyt niin moukkamaisesti! Toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita tuli kunnioittaa. Perheessä ei korotettu ääntä, vaikka äiti oli kipakka luonne. Asiat selitettiin ja selvitettiin rauhallisesti tai jos tarpeen, veitikka silmäkulmassa. Ruokapöydässä ei sopinut kommentoida ruokaa eikä puhua rahasta. Palveluskuntaa kunnioitettiin kuten oman perheen jäseniä.

”Emme olleet ensisijaisesti lapsia, nimenomaan hänen (äidin) lapsiaan. Olimme vapaita ihmisiä. Kullakin oma kehittyvä persoonallisuutensa ja oma vapautensa. Meidän tuli oppia suhtautumaan valikoiden siihen runsaaseen aineistoon, jonka elämä pani tarjolle.
Pyöreän pöydän äärellä käytiin välistä hyvinkin äänekästä ja vilkasta keskustelua. Mutta se ei saanut muuttua sävyltään kinasteluksi, nälvimiseksi tai tyhjänpäiväiseksi lörpöttelyksi.
− Taas sinä höpötät, sai kuulla heti sisaruksiltaan. Tai halveksivan: älä pärpätä. Du rasdujarar.

Isää ja äitiä ei sinuteltu. Heitä puhuteltiin isänä ja äitinä, kirjeissä isoilla alkukirjaimilla. Kun äiti poistui kotoa, hänelle osoitettu kysymys kuului: Milloin äiti tulee kotiin? Jäykkää? Ei lainkaan. Koko kirjasta välittyy lasten rajaton oikeus ja vapaus olla lapsia, kujeilevia, villejä mutta vastuunsa tajuavia, kunhan omat sotkunsa siivosivat.

Huonekaluilla ja esineillä on omat tarinansa ja historiansa. Ne olivat tärkeä osa perheen kulttuurista menneisyyttä, isän työkomennuksilta Ašhabadissa, Kaukasiassa, Persiassa ja Transkaspiassa. ”Matot, aseet, kannut, pielukset ja satulavarusteet, samoin kuvat joita isä oli maalannut Samarkandissa, Taškentissa ja muilla paikkakunnilla, hänen virkamatkoillaan ottamansa kuvat – kaikki ne olivat kuin luonnostaan osa kotiamme.”  Ne olivat yhtä luonnostaan kotia kuin äidin verenpisarat, pelargoniat ja ahkeraliisat ikkunalla.

Sotilasisä oli myös taidemaalari, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Tämä Titon isoisä oli kenraalimajuri ja Hämeenlinnan ratsastavan tykistöosaston päällikkö. Vuonna 1860 kenraali ja taidemaalari C.V.O. Colliander oli maalannut Kesälahden kirkkoon alttaritaulun, taivaaseen astuvan Kristuksen. Vuonna 1949 Tito Colliander näki sattumoisin sanomalehti Karjalaisesta pienen uutisen alttaritaulun entisöinnin valmistumisesta.

”Kesälahti, 1860. Samana vuonnahan isoisä meni naimisiin – häitä vietettiin Tervun kartanossa Kurkijoen pitäjässä. Tilan omisti hänen appensa, isoäitini isä, senaattori Gripenberg… Nykyään kartano on rajan toisella puolella, Venäjällä.
Sitten huomasin seisovani. Olin siis noussut, seisoin yksin ikkunan ääressä ja katselin ulos. Pengoin muistiani… Hyllyssäni kotona oli Collianderin suvun ruotsalaista ja suomalaista haaraa käsittelevä kirja. Yritin palauttaa mieleeni sivun, jossa oli isoisäni kuva.
Mutta tapahtui muuta. Kohtaaminen. Kuin suljetussa tilassa, avaruudessa ajan ja paikan tuolla puolen kohtasin hänet. Isoisäni.
Yhtä meidän kanssamme. suomalaisen maiseman ehtymätön haikeus. Sen järvet ja kivikkoiset mäet, sen kaiho kesäyön hiljaisuudessa, valkoiset vaaleat silmät, jotka eivät näe mitään, niin, talvihämärän sokeus… Jossakin riukuaita, lumen verhoama peltotilkku, ja sitten matala rakennusrivi, muutama aitta, sauna. Kaikki nuo lukemattomat upseeripuustellit, joissa esi-isäsi elivät elämäänsä sotien välissä.”

Kuvataiteilijana aloitti myös Tito Colliander, rinnallaan taiteilijavaimonsa Ina. Lahjakkuus siirtyi sukupolvesta toiseen. Titon äiti olisi voinut hakeutua laulajaksi. Hän esiintyi vain perhepiirissä. Samaa sanottiin myös Tito Collianderista. ”Margit, joka oli yhtä vanha kuin Rurik ja äärettömän kaunis, sanoi äidin tavoin: Tito, sinusta voisi tulla suuri laulaja.
Ei tullut kuitenkaan.”

Lapsuuteni huvilat kertoo kulttuurihistoriaa. Suurta draamaa tai tragediaa siitä ei löydy. Tito Collianderin lapsuus oli turvallinen, rakkautta ja lämpöä tulvillaan, leikeillä, peleillä ja seikkailuilla ryyditetty. Pienenä hän oli vuoteensa kastelija ja koki häpeää kun ei ollut herännyt hätäänsä. Ja pimeää hän pelkäsi. Mutta kummastakaan hän ei paisuta suurta numeroa. Äiti alkoi herätellä häntä öisin lempeästi asialle ja ongelma ratkesi vähitellen luontevasti ja luonnollisesti.

Tito Colliander: Lapsuuteni huvilat. Weilin+Göös 1964, 247 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi