Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Palkittu ja kiitetty Matkalla kotiin on saanut upeaa kritiikkiä: ”häikäisenvä, unohtumaton, ajaton, kirjallisuutta jonka lukeminen on etuoikeus”.

Ghanalaisyhdysvaltalaisen Yaa Gyasin (s. 1989) esikoisteos Matkalla kotiin on mitä järein romaani vapaudestaan ja ihmisoikeuksistaan ryöstetyn afrikkalaisuuden historiasta. Aikajana on kaksi ja puoli vuosisataa. Tarina alkaa 1700-luvun puolivälistä ja kertoo kuuden sukupolven vaiheita nykypäivään asti kahdessa sukuhaarassa. Toisesta sukuhaarasta tuli orjia Yhdysvaltain puuvillaplantaaseille ja myöhemmin orjien syrjittyjä jälkeläisiä, toisista brittivallan työrukkasia nykyisen Ghanan alueella.

Tarinan esiäiti on Maame, kahden häikäisevän kauniin tytön, Effien ja Esin äiti. Heimosotien ja ryöstöretkien seurauksena Maame on joutunut rauhahäkissä fantikylään, missä hän oli synnyttänyt Effien. Effie varttuu kuitenkin äidittömänä isänsä silmäteränä pahantahtoisen äitipuolen Baaban tyrannian alla. Toisistaan tietämättömistä sisaruksista Effie on fantiheimoa, Esi ašanti. Toisiaan vastaan sotivat heimot juonittelevat rannikolle linnoittautuneen valkoisen vallan kanssa.

Esin täyttäessä kaksitoista pieni kylä oli voittanut lähes kuusikymmentä sotaa Suuren Miehen [Esin isän] johdolla. Soturit kantoivat joka retken jälkeen saalinsa kylään nähtäväksi, toivat kimaltavaa kultaa ja värikkäitä kankaita isoissa kellanruskeissa säkeissä sekä vankeja rautahäkeissä.
Vangit kiinnostivat Esiä eniten, sillä heidät pantiin aina näytteille keskelle kylän toria, missä ohikulkijat voivat tuijottaa heitä. Useimmat heistä olivat nuoria ja väkeviä sotureita, mutta joukossa oli joskus myös naisia lapsineen. Kyläläiset ottivat osan heistä orjikseen – palveluspojiksi ja -tytöiksi, keittäjiksi ja siivoojiksi – mutta heitä oli liian paljon, ja ylimääräisille oli pakko tehdä jotain.

Afrikkalaiset heimot alkavat myydä sieppaamiaan orjia valkoisille. Mitään afrikkalaista tietoisuutta ei ole. Lojaalius rajautuu omaan heimoon. Musta on raaka vieraalle mustalle. Heimot haluavat rikastua.

Baaba huijaa kokemattoman Effien salaamaan ensimmäisen verenvuotonsa ja naiseksi kypsymisensä. Liian pitkäksi venyneen odotuksen seurauksena Effien ihastumisen kohde heimopäällikkö ei otakaan Effietä vaimokseen. Näin Baaba taktikoi Effien pois kylästä, valkoisen orjakauppaupseerin James Collinsin jalkavaimoksi.

Ašantilaisen Esi-sisaren kohtalo on toinen. Hän joutuu vankikaravaaniin ja kahleissa rannikon linnoituksen kellariin satojen muiden orjiksi siepattujen naisten tavoin. Sisarukset eivät tiedä toisistaan. Effie elää yläkerrassa, mutta tajuaa lattian alle survotun vaikeroivia orjiksi siepattuja naisia. Esi lojuu hirvittävässä löyhkässä omissa ulosteissaan, nilkat verissä, nälkään, janoon ja hapen puutteeseen nääntymäisillään päällekkäin kasatussa elävien ja kuolleiden naisten kasassa.

Yaa Gyasi kulkee kunkin kirjansa päähenkilön mukana kappaleen matkaa. Esin tarina katkeaa, kun hänet repäistään ulos linnoituksen kellarista, vietäväksi orjalaivaan. Emme tiedä, kuka saattaa hänet myöhemmin raskaaksi. Orjan hengellä ei ole arvoa. Jos Esi englantia osaamattomana erehtyi sanomaan pienokaiselleen Nessille sanankin äidinkielellään, hän sai jokaista sanaa kohti viisi ruoskaniskua. Ness riistettiin häneltä sylilapsena. Gyasi mainitsee Nessin myydyn orjaksi vuonna 1796.

Matkalla kotiin seuraa kantaäitien Effien ja Esin jälkeläisten elämää suoraan alenevassa polvessa kuuden sukupolven mitassa. Näin kirja kertoo kahdentoista mustan kohtalosta, Yhdysvalloissa raa`an orjuuden ja myöhemmin amerikkalaisen apartheidin vuosisatoina, läntisessä Afrikassa samalta ajanjaksolta orjakaupan, kolonialismin ja kulttuuri-imperialismin kunniattoman historian ajalta.

Gyasi seuraa kutakin henkilöään lyhyen elämänjakson verran, luottaen lukijan päättelykykyyn, yleistietämykseen ja mielikuvitukseen.

Kun Esi-äidiltään kauneutensa perinyt Ness ja hänelle mieheksi määrätty Sam yrittävät pakenemalla pelastaa itsensä ja pienen Kojo-lapsensa puuvillaplantaasin ruoskintahelvetistä, paon suunnitellut Aku onnistuu eksyttämään verikoirat Kojo mukanaan. Kiinni jäänyt Sam ruoskitaan rangaistukseksi ja pelotteeksi muille hengiltä. Ness jää ruoskinnan jäljiltä elinikäisesti rujoksi.

Akusta tulee Kojolle uusi äiti ja he pääsevät Marylandiin orjuutta vastustavien hyvien valkoisten suojaan ja palvelukseen. Kojon ja hänen Anna-vaimonsa vaiheita kirja seuraa joitakin vuosia ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Orjuudesta kiinni pitävät etelävaltiot ajavat lakia, jonka mukaan pohjoisvaltioiden viranomaisten on pidätettävä kaikki karanneiksi orjiksi epäillyt mustat ja lähetettävä heidät takaisin etelään riippumatta siitä, kuinka kauan sitten he ovat paenneet.

Pohjoisessa lakia vastustetaan kiihkeästi. Lukuisat mustat ennakoivat sen voimaantuloa pakenemalla Kanadaan. Kojo on monien mustien tavoin telakkatyöläinen. Kojon isäntä varoittaa suunnitteilla olevasta laista, mutta Kojo ja kahdeksatta lastaan odottava, vapaana syntynyt Anna eivät pakene. Kun laki vuonna 1850 astuu voimaan, Kojo selviää, mutta Annan käy huonosti. Hänet on siepattu.

Mustien sorron seuraava ajanjakso tulee tutuksi Annan synnyttämän nuorimmaisen, väkivahvan H:n tarinan kautta. Aikuistunut H ei vaihda kadun toiselle puolelle, kun vastaan tulee valkoinen nainen. Nainen kostaa syyttämällä H:ta ahdistelusta. H vangitaan ja kun vastassa on mustan miehen ja valkoisen naisen sana, on selviö, kummasta tulee totuus. Kun H ei pysty lunastamaan itseään vapaaksi, Alabaman osavaltio myy hänet hiilikaivostyöläiseksi Birminghamin liepeille. Hän tajuaa hiilikaivosteollisuuden pyörivän vankien, orjuuden uuden muodon, voimalla. Vangit joutuvat maan uumenissa louhimaan kumarassa, polvillaan, vatsallaan ja kyljellään. Pitkän päivän työurakka on hirmuinen.

H oli nähnyt kolmannen luokan työmiehen lapioivan melkein viisi ja puoli tonnia ja työnjohtajan punnitsevan kasan päivän päätteeksi. Kun työnjohtaja oli nähnyt urakan jääneen muutamia kymmeniä kiloja vajaaksi, hän oli käskenyt vangin nostaa kädet seinää vasten ja ruoskinut tämän kuoliaaksi, eivätkä valkoiset vartijat olleet korjanneet ruumista pois sinä iltana eivätkä koko seuraavana päivänä vaan olivat antaneet pölyn peittää sen varoitukseksi muille vangeille. Monia kaivosperiä oli sortunut, ja vankeja oli hautautunut elävältä. Liian usein pölyräjähdykset tappoivat satoja miehiä ja lapsia. Vanki, jonka kanssa H oli kahlittu yhteen illalla ja jonka kanssa hän teki töitä päivällä, saattoi olla seuraavana päivänä hengetön luoja ties mistä syystä.

H:n maine kasvaa, kun hän pelastaa kerran yhden heikon vangin hengen louhimalla tuplaurakan, omansa ja toisen. Vapauduttuaan vuosien jälkeen H:sta tulee ammattiyhdistysaktiivi ja hän jää kaivokselle palkallisena työntekijänä. Palkallisia ei ruoskita.

H:n tytön Willien kautta kirjailija kuvaa viime vuosikymmenten yhdysvaltalaista apartheidia. Willie ja hänen miehensä eivät saa mitään töitä. Williellä on lumoava lauluääni ja hän etsii New Yorkissa työtilanteita laulajana. Kun hänet torjutaan töykeästi pelkän ihonvärin perusteella, hän mykistyy kykenemättä saamaan enää ääntä kurkustaan. Hän joutuu myös rotusorron uhriksi omiensa taholta. Lapsuudenaikainen rakkaus ja aviomies Robert on hämmästyttävän vaaleaihoinen. Kun Robert tajuaa selviävänsä vaalean ihonsa vuoksi valkoisten määräävässä maailmassa, ilman Willietä rinnallaan, hän hylkää vaimonsa ja lapsensa ja kieltää juurensa.

Willien ja Robertin kautta lukija tutustuu Harlemin hirvittäviin asumisoloihin. Sonnyksi kutsutun lapsen kautta kuvaan astuu Harlemin kaduille pesiytynyt uusi orjuus, huumeet. Sonnysta tulee huumeriippuvainen heronisti.

Kirjan kuudes sukupolvi tuntuu oikeastaan uskomattomalta, sillä joskus Sonny on vapauttanut itsensä huumeista ja hänen lapsensa Marcus opiskelee Stanfordin yliopistossa aikeissa tehdä väitöskirjaa hiilikaivosteollisuuden vankityövoimasta.

Mutta sitä ennen romaanin kuudessa sukupolvessa Länsi-Afrikassa eläneiden Effien jälkeläisten Queyn, Jamesin, brittiläisen lähetyssaarnaajan hukuttaman Abenan, tämän tyttären Akuan, ”Hullun naisen”, sekä tämän aiheuttamasta tulipalosta pelastetun, kasvoiltaan rujoksi palaneen Yawin vaiheissa on päästy Ghanan itsenäistymiseen. Yaw ja hänen vaimonsa Esther ovat emigroituneet Yhdysvaltain Alabamaan. Heillä on tyttö, juuri aikuistunut Marjorie. Ja eräänä päivänä Marjorie kohtaa taidenäyttelyssä nuoren mustan amerikkalaisen opiskelijapojan Marcusin.

He ystävystyvät ja Marjorie houkuttelee Marcusin kanssaan vierailulle Afrikkaan, Ghanaan. Hän haluaa näyttää Cape Coastin, valkoisen vallan historiallisen linnoituksen ja kertoa Marcusille afrikkalaisten tarinaa. Nuoret eivät saa koskaan tietää, että seitsemän sukupolven takana heillä on yhteinen kantaäiti, muuan Maame ja että toinen heistä polveutuu Kaunottareksi kutsutusta fantista, Effiestä, ja toinen hänen yhtä kauniista sisarestaan Esistä, ašantista.

Kaukaisesta sukulaisuudestaan tietämättöminä Marcus ja Marjorie ovat matkalla kotiin, afrikkalaisille juurilleen.

Marjorien brittejä palvelleet ghanalaiset ovat jo varhaisessa vaiheessa tajunneet, että briteillä ei ole aikomustakaan lähteä Afrikasta orjakaupan päätyttyä. Tulivat siirtomaavalta ja lähetyssaarnaajat.  Effien lapsenlapsi James on tehnyt radikaalin ratkaisun, tekeytyen tekokuolleeksi ravistellakseen itsestään brittipolitiikan assistentin kohtalon. Hänen tarinansa on yksi niistä, joissa Yaa Gyasi ylistää rakkautta, jonka voimalla elää ja kestää.

Seuraavien viikkojen ajan James kulki kohti Ašantimaata. Hän nukkui luolissa ja piileskeli puissa. Hän pyysi apua kohdatessaan takametsien asukkaita ja sanoi olevansa tavallinen maamies, joka oli eksynyt. Ja kun hän vihdoin pääsi Akosuan luo tehtyään matkaa neljäkymmentä päivää, Akosua odotti häntä.

Kerran Akosua oli torjunut Jamesin sanoilla: ”Kaikella kunnioituksella, mutta en halua kätellä orjakauppiasta.”

Matkalla kotiin on hieno teos, sitä järisyttävämpi, mitä tarkemmin sitä ajattelee. Romaani on hyvin kunnianhimoinen teos ja sen koossapitämisessä Yaa Gyasi on onnistunut käsittämättömän hyvin. Ei siis ihme, että teos on saanut lukuisia palkintoja. Yhdysvaltain National Public Radio valitsi sen Vuoden 2016 esikoisteokseksi ja lukuisat lehdet listasivat kirjan viime vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon.

Kirjan kahdelletoista henkilölle omistetun kahdentoista henkilötarinan seurantaa auttoi suuresti kirjaan liitetty sukupuu. Sitä tuli lukiessa pälyiltyä tuon tuostakin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Otava, 370 sivua. Suomennos Sari Karhulahti.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä

Aino Kallas oli yhteiskunnallisempi kirjailija kuin on totuttu ajattelemaan. Vuoden 1905 kansannousu näkyy hänen tuotannossaan Viron kansan sorron ja kärsimysten väkevänä esiinnostamisena.

Aino Kallaksen (1878–1956) elämä oli kaikessa erikoislaatuisuudessa mitä suurinta draamaa. Draaman alalaji oli monelta osin tragedia. Sen voi sanoa naisesta, joka joutui kokemaan kaikkien läheistensä kuoleman, kuopustaan lukuun ottamatta – ennen muita isänsä, veljensä, peräti neljän lapsensa sekä miehensä ja rakastettunsa − yhden toisensa jälkeen ja kunkin kovin eri tavoin. Menetysten joukkoon liittyi myös Aino Kallaksen elämänkerran kirjoittamisen käynnistänyt Elsa Enäjärvi-Haavio 1951.

Oli siis korkea aika saada tämän upean ja laajan kirjallisen tuotannon tehneen taiteilijan elämänkerta. Kallas-tuntijamme Kai Laitisen viimeiseksi jääneestä teoksesta Aino Kallaksen maailma on kulunut liki 40 vuotta. Elämänkerran kirjoittajalla Silja Vuorikurulla on aiheeseensa taustaa. Hän väitteli vuonna 2012 aiheenaan Aino Kallaksen tuotanto ja raamatullinen subteksti. Hän toimii myös Aino Kallaksen nimikkoseuran puheenjohtajana.

Kirjallisuustutkimuksessa oli toki ennen Vuorikurua havahduttu tutkimaan Kallasta. Vuonna 2006 ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa, Kukku Melkaksen, Maarit Leskelä-Kärjen ja Virossa Leena Kurvet-Käosaaren. Yhdestäkään niistä ei ole kuitenkaan elämänkerraksi. Väitöskirjoista ensimmäinen oli Kai Laitisen vuodelta 1973 aiheena Aino Kallaksen tuotannon päälinjat ja taustat.

Elämänkerta on järjestelmällisesti etenevä tutkimus, niin myös Aino Kallas. Maailman sydämessä. Vuorikuru tekee useita vahvoja painotuksia. Ensimmäinen niistä on isän, suomalaisuuden suurmiehen Julius Krohnin traaginen hukkuminen purjehdusretkellä vain 53 vuoden iässä. Aino, isänsä silmäterä, ”Päivänkukka” oli tuolloin vasta kymmenvuotias. Isän kuolema kulkee mustana juonteena läpi Ainon elämän ja tulee läpi monissa hänen teoksissaan, kuten esikoisromaanissa Kirsti ja omaelämänkerrallisimmassa työssä, Katinka Rabe.

Toisen vahvan painotuksen saa elämänkerrassa Raamattu, ennen muuta Vanha testamentti, jonka Aino tunsi läpikotaisin ja jonka kieli leimallisesti hedelmöitti Kallaksen luomaa omaa kieltä. Tätä löydöstään Vuorikuru on analysoinut jo väitöskirjassaan, ja elämänkerrassa se on teosesittelyissä tiiviisti mukana. Toiseksi vaikuttajaksi Vuorikuru nostaa Goethen.

Kolmas elämänkerran painotus on suhde Eino Leinoon, joka Vuorikurun purkamana vaikuttaa olleen paljon vakavampi kuin mihin itse olin uskonut. Aviopuolisoiden, Aino ja Oskar Kallaksen välillä puhuttiin jo avioerosta ja Oskar kiristi vaimoaan yhteisten lasten menettämisellä.

Suomalais-virolainen kirjailija

Aino Krohnin ja Oskar Kallasin rakkaus oli roihahdus, mutta avioliitto oli myös pettymys. Kun Oskaria kalvettiin Virossa tämän diplomaattiuran aikana, Aino kärsi miehensä kaltoinkohtelun vuoksi.

Joku on kulkenut tieni poikki”, muistan Aino Krohnin kirjoittaneen päiväkirjaansa hänen kohdattuaan Kaarlo-veljensä virolaisvieraan, kansanrunouden tutkijan Oskar Kallaksen. Välittömiksi salakihloiksi leimahtanut rakkaus johti vuonna 1900 vihkimiseen Helsingissä ja nuoren parin muuttoon Oskarin yliopistollisen työn myötä pariksi vuodeksi Pietariin.

Aino Kallakseksi muuttunut Aino Krohn/Suonio menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Hänen koko myöhempi elämänsä häilyi kahden kulttuurin ja kansan välissä. Kuuluisan suomalaisuusmiehen tytär kirjoitti koko elämänsä ajan tuotantonsa suomeksi ja julkaisija oli Otava. Kaikki hänen teoksensa arvioitiin Suomen lehdistössä. Mutta apurahojen jaossa Aino koki tulleensa toistuvasti torjutuksi ”omat ensin” –periaatteella. Se loukkasi häntä suuresti. Tosin parista teoksestaan hän sai valtion kirjallisuuspalkinnon. Tukijoihin Suomessa kuului useamman kerran Alfred Kordelinin säätiö.

”Minä tunnen: en kuulu enää kumpaankaan, en Suomeen enkä Viroon. Ja kun kuolen, saa tuhkani sirottaa keskelle valtamerta”, kirjailija tuskaili päiväkirjalleen vuonna 1926 kielteisten apurahapäätösten masentamana.

Hänen tuotantoaan vironsivat Gustav Suits, Friedebert Tuglas ja Johannes Aavik, kunnes Aino Kallas pystyi kirjoittamaan teoksensa suomen kielen rinnalla samanaikaisesti myös viroksi.  Hän ammensi aiheensa viron kansan kärsimyksistä ja myyttisistä tarinoista, kuten monet hänen virolaiset aikalaiskirjailijat tai aiemmin eläneet.

Mutta virolaiskirjailijaksi ei häntä Viron kansalaisuudesta huolimatta oikein ole omaksuttu. Sen pystyin päättelemään käymällä läpi kaiken hänestä kirjoitetun Viron kirjallisuuden laajassa historiateoksessa Eesti kirjanduslugu. Maininnat ovat melko toisaikaisia eikä Aino Kallas ole saanut omaa otsikkoa kuten muut virolaiskirjailijat.

Tyrmäävä takaisku tuli, kun hänen näytelmänsä Imant ja hänen äitinsä valmistui Tarton Vanemuisessa Liina Reimanin tähdittämänä. Tämän, myöhemmin Tauno Pylkkäsen oopperaksi säveltämän, Mare ja hänen poikansa -nimellä tuntemamme teoksen koettiin halventavan virolaisten kansallistuntoa. Näytelmällään Aino Kallas halusi kuitenkin kuvata äidin rakkauden ylivoimaisuutta. Postimees-lehden murskaavaan kritiikkiin kiirehtivät muut kilpaa yhtymään.

”Aino Kallas ei ollut enää edellisvuonna kiitelty kahden kansan kirjailija vaan suomalainen, joka tahallisesti ja tietoisesti hyökkäsi Viroa vastaan”, kajahti tuomio.

Aino pakollisessa hoviasussa laahuksineen ja strutsinsulkineen nostatti Virossa julkisen metelin. Lähde: Kai Laitinen: Aino Kallaksen maailma.

Yhdentekeväksi oli muuttunut Aino Kallaksen Viron menneisyydestä aiheensa ammentanut tuotanto ja se Viron ja virolaisen kulttuurin tunnetuksi tekeminen, jota Aino Kallas Lontoon lähettilään Oskar Kallaksen puolisona oli näkyvästi ja valtaisassa määrin tehnyt Iso Britanniassa kahdentoista vuoden ajan.

Mediahyökkäys ei ollut ensimmäinen. Silja Vuorikuru kuvaa Lontoon diplomatian kangistuneita etikettejä ja pukeutumiskoodeja, joihin liittynyt kuva Ainosta hoviasussa oli herättänyt melkoisen metelin köyhän maan diplomaattisen edustuksen pröystäilystä.

Suomalaisessa lehdistökritiikissä yksi oli armoton ylitse muiden, V. A. Koskenniemi. Koskenniemi ei sulattanut Kallaksen novellien arkaistista kieltä, jolla juuri kirjailija on luonut omaleimaisen maineensa. Mutta kun hauras, koditon ja omaisensa menettänyt Aino Kallas eli sotavuosien pakolaisena Tukholmassa, juuri Koskenniemi teki aloitteen Jenny ja Antti Wihurin säätiön elämäntyöpalkinnon myöntämisestä Aino Kallakselle. Vailla tuloja ja suuressa niukkuudessa sinnitellylle Kallakselle ehdotus oli äärimmäisen tärkeä.

Mutta palkinnon sai sääntöjen mukaan antaa vain Suomen kansalaiselle. Siihen mennessä Suomi ei ollut myöntänyt kansalaisuutta yhdellekään Neuvostoliiton kansalaisiksi luokitelluille. Nyt asialle annettiin vauhtia ja presidentti J.K. Paasikivi vahvisti myöntöpäätöksen ripeässä tahdissa. Aino Kallas palkittiin nykyrahassa noin 30 000 euron arvoisella palkinnolla, Suomen kansalaisuuden takaisin saaneena, kolme vuotta ennen kuolemaansa.

Arkaistinen kieli sai ravintonsa Raamatusta

Vanhatestamentillisen kielen vaikutus Aino Kallaksen arkaistiseen kieleen on yksi hienoimmista Silja Vuorikurun erittelyistä. Aino tunsi 1800-luvun kieliasuisen Raamattunsa tarinoineen hyvin eikä välittänyt uudemmista Raamatun käännöksistä.

Raamatun traagisen tarinan Bathsebasta Aino Kallas kirjoitti näytelmäksi tavoitellen sen avulla kirjallista läpimurtoa. Hän lähetti käsikirjoituksensa luettavaksi Suomen Kansallisteatterin entiselle johtajalle Jalmari Hahlille vuonna 1910. Hahlin palautteen hän koki murskaavaksi. Läpimurroksi tarkoitetun tekstinsä hän hautasi kertoen hävittäneensä sen.

Rathseban onkin uskottu tuhoutuneeksi, kunnes – kuten Vuorikuru epilogiosassa väitöskirjansa tekovaiheista kertoo – näytelmä kokonaisuudessaan löytyi Viron kirjallisuusmuseon Kallas-arkistosta Tartosta. Kävi myös ilmi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on kaiken aikaa ollut avaamaton mikrofilmirulla näytelmästä.

Vaikka Bathseban kohtalo oli Aino Kallakselle raskas, Vuorikurun mukaan kirjailija ymmärsi myöhemmin sen suuren merkityksen myöhemmän tuotantonsa omintakeiselle kielelle.

Vuorikuru julkaisi Bathseban väitöskirjansa liitteenä.

Kallaksen omaleimainen, vanhahtava kieli tulee esiin Lasnamäen valkeassa laivassa, trilogiassa Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian sekä lukuisissa Viron menneisyydestä aiheensa ammentaneissa novellikokoelmissa. Vieras veri -kokoelman päätösnovellia Gerdruta Carponai Vuorikuru sanoo nimitetyn Aino Kallaksen Eeden-myytiksi, se kun kasvaa Raamatun luomiskertomuksesta ja lankeemuksesta. Raamatullinen uhri- ja sovitusajattelu kuultaa läpi monesta työstä, kuten vuoden 1905 kansannousun innoittamana kirjoitetuista novelleista Bernhard Riives, Vanhan Orgin kuolema ja Yksi kaikkien edestä.

Kaikissa suurissa Kallaksen tarinoissa ytimessä on kielletty rakkaus ja rakkauden myötätuoma tuho, kuolema. Rakkauden ja kuoleman teemojen yläpuolelle Vuorikuru nostaa kuitenkin kaipauksen:

”Kallasta on pidetty usein rakkauden kuvaajana, mutta kaipuun tunne on sitäkin toistuvampi. Sota-aikaiset runot synkensivät tuotannon tumman pohjavärin mustanpuhuvaksi. Kuoleman oheen ei enää kietoudukaan rakkaus vaan suunnaton suru.”

Rakkaus haltioitti

13 vuotta Into K. Inhaa nuorempi Aino Krohn (1878−1956) oli Inhan epäonnisen rakkauden kohde.

Aino Kallaksesta ei siis sovi kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta. Kaunis nainen herätti ihastusta ja oli sille altis itsekin. Nuoruuden promootiokavaljeerista Edvard Reinistä tuli Ainon ensimmäinen ihastuksen kohde. Häntä seurasi Ainolle vakavampi ystävyys kuopiolaissyntyiseen Herman Stenbergiin. Ainoon vuorostaan rakastui Into K. Inha, jonka innovatiiviset yritykset päättyivät surullisesti.

Sitten tuli Oskar, avioliitto ja lapset. Avioliitto ei kuitenkaan täyttänyt Ainon sille asettamia odotuksia. Oskar oli hyvin vanhoillinen ja uskonnollinen. Aino tuli heti raskaaksi, samoin vastoin tahtoaan uudelleen liki heti esikoisen, sairaalloisen ja pian menehtyneen Lembit-vauvan jälkeen.

Tarttoon muuton jälkeen Oskarin ja Ainon ”hoviin” kuului psykiatri ja kulttuurivaikuttaja Juhan Luiga, Oskaria paljon nuorempi mies, jonka kanssa Ainolla syntyi hyviä ja syviä keskusteluja. Aino rakastui Luigaan, mutta huomasi lopulta jäävänsä ilman vastarakkautta.

Vuonna 1916 Aino ihastui palavasti koulutoverinsa Elli Forssellin mieheen, latvialaiseen kuvataiteilijaan Janis Rozentählsiin. Myöskään häneltä Aino ei saanut vastaihastusta ja ”suhde” kuihtui Rozentälsin ennenaikaiseen kuolemaan saman vuoden lopussa.

Aino oli Oskaria kohtaan kyllästynyt ja välinpitämätön. Sitten elämään tuli Eino Leino. Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhde kesti neljä vuotta ja päättyi lopulta vuonna 1921 Leinon mentyä äkillisesti naimisiin Hanna Laitisen kanssa. Ainon pitkät viipyilyt Helsingissä eivät jääneet Oskar Kallakselta huomaamatta ja avioparin välisistä riidoista tuli raivoisia. Vuorikuru ei esitä konkreettisia päätelmiä Leino-suhteen pohjimmaisesta laadusta, mutta lukijan on lupa ymmärtää, että muutakin puuhattiin kuin istuttiin vieretysten.

Aino rakasti Leinoa aidosti ja pohti avioeroa. Kun uutinen Leinon kuolemasta tavoitti hänet Yhdysvalloissa, se jyrsi syvältä. He olivat olleet julkisen juoruilun ja paheksunnan kohteina. Siksi Aino ei uskaltanut seuraavalla Helsingin vierailullaan vielä käydä Eino Leinon haudalla Hietaniemessä.

Vuorikurun elämänkerran suuria ansioita on erittely siitä Aino Kallaksen ja Eino Leinon tuotannosta, missä rakastavaisilla on hedelmällinen vuorovaikutus. Kirjoittaja löytää varsin paljon konkreettisia esimerkkejä lähtien Ainon Reigin papista ja Leinon Juhanna-herttuan ja Catharina Jagellonican laulusta. Nautin suuresti kaikista tällaisista tekstit purkavista ja merkityksiä etsivistä analyyseista.

Prologista ja epilogista

Prologia lukiessani tunsin närkästystä hienon Kallas-elämäntyön tehneen Kai Laitisen puuttumisen johdosta. Mutta se sai sitäkin upeamman oikaisun elämänkerran epilogissa Loppuunkulumaton elämä, missä Silja Vuorikuru antaa täyden tunnustuksen Laitiselle.

Epilogi on kaikkinensa hyvin laadittu yhteenveto ja tiivistys. Tauno Pylkkäsestä tuli merkittävä Kallaksen tuotantoa musiikin kielelle siirtäjä.

Aikansa käännetyin suomalaiskirjailija, maailmankansalainen ja hienon kirjailijauran tehnyt Aino Kallas on saanut hyvin ansaitsemansa, upean ja kiinnostavasti kirjoitetun elämänkerran.

Aino ja Oskar Kallaksen hauta on Hietaniemen vanhassa osassa korttelissa 15.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas. Maailman sydämessä. SKS 2017, hakemistoineen ja liitteineen 322 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Kommentoi

Pureeko Laura Lindstedtin Göteborg-boikotti?

Laura Lindstedtin Oneironin käännösoikeudet on myyty kahteentoista maahan. Ruotsiksi palkittu romaani ilmestyy ensi syksynä.

Kulttuuritoimittaja Suvi Ahola otsikoi Helsingin Sanomain juttunsa 15. toukokuuta: ”Suomalaiskirjailijat kipuilevat Göteborgin kirjamessuille osallistumista, sillä mukana on myös äärioikeistolainen lehti – Olen menettänyt yöunetkin, Kjell Westö sanoo”.

Kjell Westö kertoi vielä miettivänsä osallistumistaan. Sen sijaan Finlandia-voittaja Laula Lindstedtillä oli sitäkin ehdottomampi päätös: Häntä ei messuilla nähtäisi. ”Messujen toimitusjohtaja Maria Källsson on määritellyt messut `avoimeksi toriksi`, mutta kysehän on kaupallisesta tapahtumasta. Yksi rahoittajista eli viime kädessä yksi isännistä on Nya Tider. En voi olla sellaisessa rahoitus- ja valtakuviossa mukana”, perusteli Laura Lindstedt, jonka kokosivun kasvokuva myi aihetta lukijoille.

Boikotointi ei ole kirjailijalle itselleen eikä liioin hänen kirjansa kustantajalle yhdentekevä, sillä Oneiron ilmestyy syksyllä ruotsiksi Camilla Frostellin ruotsintamana Norstedts-kustantamolta.  Lisäksi kirja on Suomen edustajana ehdolla Pohjoismaiden Neuvoston tämänvuotisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kjell Westö sai vuoden 2014 palkinnon romaanillaan Högring 38 [Kangastus 38].

Toista kantaa osallistumisesta edusti artikkelissa haastateltu Sirpa Kähkönen, jonka Finlandia-kandidaattiromaani Graniittimies ilmestyy niin ikään syksyllä Ruotsissa.

”Lähden siksi, ettei Nya Tider -lehti korostu liikaa. En halua, että tällainen ryhmä kiristää kirjailijoita tai pitää heidän työtään ja kokonaisia uria panttivankina. Suuri yleisö on kuitenkin paljon kiinnostuneempi kirjailijoista ja heidän ajatuksistaan kuin yhden lehden messuosastosta. Graniittimies käsittelee muun muassa totalitarismia ja pakolaisuutta, enkä voi jättää käyttämättä tilaisuutta puhua niistä, myös liittyen nykyisiin ääriliikkeisiin ja messudebattiin”, Kähkönen perusteli Hesarin artikkelissa.

Kaikkein vahvimmaksi syyksi lähteä Göteborgiin Sirpa Kähkönen sanoo kuitenkin messujen Suomi-teeman. ”Kun ajattelen sitä, boikotti tuntuu kieltämättä oman maan hylkäämiseltä.”

Viime viikon torstaina Göteborgin kirjamessut piti lehdistökonferenssin Tukholmassa. Siitä raportoi perjantain Dagens Nyheterissä Sverker Lenas otsikolla Bildning ska mota intolerans [Sivistys ehkäisee suvaitsemattomuutta]. Juttu oli viileää luettavaa suomalaisille. Vaikka Suomi on Irlannin ohessa ensi syksyn messujen teemamaa – me siksi, että Suomi juhlii sadatta itsenäisyyden vuottaan –  lehdistökonferenssi tuntui ohittaneen teeman täysin. Sen ohi nostettiin messuille saapuvat ulkoeurooppalaiset tähdet.

Kirjamessujen järjestäjät iloitsevat ennen muuta intialaisen Arundhati Royn, indonesialaisen nykykirjailijan Eka Kurniawan, syyrialaisen Samar Yazbekin sekä nigerialaisen Nobel-ehdokkaan Ngugi wa Thiong`n saapumisesta. Joutavuuksien jumala -teoksen jälkeen Arundhati Roylta ilmestyy ruotsiksi romaani Den yttersta lyckans ministerium. Eka Karniawati esittelee romaaniaan Skönhet är ett sår, joka jutussa kerrotaan rinnastetun Sadan vuoden yksinäisyyteen. Samar Yazbekin uusi romaani on nimeltään Hon som vandrar ja Ngugi wa Thiong kertoo esseekokoelmastaan Se Afrika.

Messuvieraista Dagens Nyheter nosti lisäksi brittikirjailijat Sophie Kinsellan, Jenny Colganin, vuoden 2010 Alma-palkinnon saaneen Kitty Crowtherin ja M.G. Leonardin sekä amerikkalaisen Angie Thomasin. Kunniavieraaksi kerrotaan saapuvaksi Saksan entinen liittopresidentti Joachim Gauck, luterilainen pappi, joka tuli tunnetuksi ihmisoikeuskamppailustaan DDR:ssä Berliinin muurin murtumisen yhteydessä. Mutta ei ainokaistakaan suomalaista tai irlantilaista nimeä!

  • Meidän aikanamme sivistys liittyy hyvin vaikeisiin kysymyksiin ja haasteisiin, joiden keskellä olemme. Se koskee suodatinlommoja, faktojen torjuntaa, vihaa ja dysinformaatiota, joita esiintyy yhteiskunnassamme. Ne ovat joitakin aikamme suurista haasteista. Mutta me uskomme, että tieto ja sivistys ovat keskeiset työkalumme tulkita ja kriittisesti tutkia maailmaa, messujen varajohtajan Maria Källssonin kerrottiin todenneen.

Pressikonferenssissa esiintynyt arkkipiispa Antje Jackelénin kerrottiin puhuneen myrkyllisen vaarallisesta cocktailista, jota suuret osat maailmaa nykyään nauttivat. Cocktail koostuu hänen mukaansa neljästä P:stä: polarisoitumisesta, populismista, protektionismista ja posttotuudellisuudesta. Jackelénin mukaan sivistys ei sinänsä suo suojaa tyhmyydeltä, mutta sivistysideaali sisältää kriittisen ja itsekriittisen reflektion, joka johtaa myös suvaitsevaisuuteen.

Göteborgin kirjamessuilla järjestetään 400 seminaaria ja niihin saapuu 720 osallistujaa yhteensä 39 maasta. Källssonin mukaan 20–30 kirjailijaa on kieltäytynyt osallistumasta messujen seminaareihin Nya Tider -lehden osaston vuoksi. Helsingin Sanomien jutun mukaan boikotoivia ruotsalaiskirjailijoista olisi kaksi sataa.  Itselleni on vuosien saatossa muodostunut kuva Ruotsista dekkareita maailmalle suoltavana maana, missä liki jokainen kynnelle kykenevä ruotsalaiskirjailija kokeilee ainakin jossain vaiheessa taitojaan tässä populistisessa lajissa. Kävi sekin mielessä, että jos joukkoboikotti leikkaa uutuuskirjojaan esittelevien dekkaristien massaa, boikotti ei taida madaltaa messujen  yleistasoa.

Entä Laura, joka on julkisesti ilmoittanut, ettei mene? Siis boikotoi. Boikotti puree, jos se huomataan. Ketkä muut huomaavat hänen itsensä ja kustantajan edustajan lisäksi? Laura L jättää käyttämättä erinomaiset tilaisuudet puhua suunsa puhtaaksi, mihin hänellä on selvästi viehtymys.

”Itsellensä porsas kiusaa tekee, kun kaukalonsa kaataa”, tiesi vanha, viisas Suomen kansa.

Göteborgin kirjamessut pidetään 28.9.–1.10.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Tiina Raevaaran trillerissä pelon aiheuttaa niin todellinen kuin irrationaalinenkin.

Kirjailija Tiina Raevaaralla (s. 1979) on taito vangita pelko kirjojensa riveihin. Pelon syy kirjailijan kuudennessa romaanissa Veri joka suonissasi virtaa on ainakin aluksi selittämättömyydessä, myöhemmin myös ihmisen yltämisessä äärimmäiseen pahuuteen.  Irrationaalisen pelon edessä järkiselitystä etsivä ihminen on keinoton.

Tarinan päähenkilö, Johannes, tuntee, että jokin hallitsematon ohjaa hänen elämäänsä. Hän havahtuu unestaan kammottavan ilmaa sisäänsä vinkuvan hahmon läsnäoloon milloin itsensä, milloin pienen sairaan poikansa yli kumartuneena. Hahmo on kuin vampyyrin parodia, naamaltaan vitivalkea, iholtaan kuin ohutta paperia ja silmien paikalla on mustat aukot.

Raevaaran trillerissä kaikki kietoutuu tavalla tai toisella yhteen, samoin tarinan henkilöt. Rajana tapahtumien pyöritykselle on vain mielikuvitus. Veri joka suonissasi virtaa -tarinan juuret juontavat Romanian holokaustiin, juutalaisten massatuhoon vuonna 1941 ja kirjan ideana on se, että natsien toimeenpanemat hirmuteot jatkavat jossakin omaa verhottua elämäänsä.

33-vuotiaasta Johanneksesta on tullut pitkän palvelussuhteensa jälkeen vanhan romanianjuutalaisen Theodorin kelloliikkeen jatkaja Helsingissä.  Tarinan alussa kelloliikkeen ovesta kaatuu sisälle kasvoiltaan liidunvalkea nuorukainen, jota Johannes on juuri kadulla peläten paennut. Tämä sairaalaan kiidätettävä mies, nälkiintynyt ja verenhukasta henkihieverissä, osoittautuu Theodorin veljenpojaksi.

Sairaalassa elvytetty mies paljastaa hankkineensa matkarahat myymällä Romaniassa vertaan. Kirjoitettuaan Johannekselle paperiin kirjaimet 4eon hän sairaalasta päästyään katoaa. Kirjainyhdistelmän takaa paljastuu elinsiirtoja tekevä, omituisen uskonlahkon instituutti Romaniassa.

Johtavaksi kirurgiksi on merkitty Modest Isopescu. Nimen näkeminen pysäyttää Theodorin verenkierron.  Theodor kertoo Transnistrian kuvernöörin Modest Isopescun perustaneen natsien käskystä keskitysleirit, joissa myös Theodorin suku tuhottiin. Juuri Isopescun käskystä juutalaiset kuljetettiin leireille, romanialais-ukrainalaisin voimin. Theodor tietää Isopescun kuitenkin kuolleen syöpään vankilassa pian sodan jälkeen. Miksi joku haluaa jatkaa hänen nimeään?

Vanha Theodor kertoo ennen omaa kuolemaansa Johannekselle perheensä tuhon Bogdanovkan keskitysleirillä.  Hänet yhdessä pikkuveljensä kanssa onnistuttiin viimehetkessä salakuljettamaan turvaan, väärennettyjen papereiden turvin lopulta Suomeen.

Theodorin tarinassa Bogdanovkan leirillä tuhottiin vuoden 1941 aikana 30 000 juutalaista, heistä viisi tuhatta poltettiin elävinä talleihin teljettyinä, pääjoukko tapettiin läheiseen jokeen ja joen rannalle käsikranaateilla ja konekivääreillä. Googlen mukaan Bogdanovkassa tapettiin kuitenkin paljon enemmän – 45 000 juutalaista vuonna 1941. Leiri oli yksi Transnistriassa keskitysleirirypäleessä. Nykyisin Bogdanovka kuuluu Ukrainan puolelle, 170 kilometrin päässä Odessasta.

Ennen kuolemaansa Theodor vannottaa Johannesta viemään hänen tuhkansa kotiin Romaniaan. Kun Theodor on kuollut, hänen holokaustpainajaisensa siirtyvät Johannekseen. Johannes ei saa enää yön suomaa lepoa. Avioliitto hajoaa.

Hänellä menee kaikilla mittareilla huonosti.  Vanhin lapsi, pieni Aaro kuoli luusyöpään vuosi sitten ja nyt kuopukselle, Teolle, alkaa sattua outoja asioita. Teo alkaa muistuttaa kuollutta veljeään, tuntuu Johanneksen tulkinnassa hätistelevän pois veljensä haamua ja voi huonosti.  Kelloliikkeen on Johannes laiminlyönyt. Liike on lopettamiskypsä ja rahat lopussa. Sydän kaipaa Aaloa, elämän suurta rakkautta, parantumatonta Ehlers-Danlosin tautia sairastanutta naista, joka liki kymmenen vuotta sitten katosi Johanneksen elämästä. Johannes ei edes tiedä, vieläkö Aalo elää.

Kaiken lisäksi Bukarestin yliopistossa työskentelevä, Johannekselle läheinen Jaakko-setä on kadonnut. Jaakon tavoitteena on löytää etelänkuukkeli, jonka sanotaan kuolleen sukupuuttoon satoja vuosia sitten. Kun 4eon:n yhdyshenkilölistalta löytyy myös Johanneksen järkytykseksi hänen ja Aalon entisen ystävättären Ellenin nimi, Johannes on pyytänyt setäänsä etsimään Aaloa 4eonista. Elämänhaluinen kuolemaantuomittu Aalo on nimittäin saattanut Ellenin kautta sortua vihoviimeiseen oljenkorteensa, verenvaihtoon tai elinsiirtoihin.

Lopulta Johannes ei näe muuta vaihtoehtoa, kuin Theodorin tuhkat matkalaukussaan lähteä etsimään setäänsä, mutta oppaalleen kerrottuna Aaloa Romaniasta. Oppaakseen hän saa Ellenin, ihmisraunion ja 4eon:n elintensiirtouhrin.

Raevaara kuvaa 4eon:n härskiksi liikeyritykseksi, jossa on jatkettu natsien lääketieteellisiä kokeita kuin mitään maailmassa ei olisi tapahtunut. Vanhassa eristäytyneessä luostarissa kokeillaan, miten pitkälle elinsiirroissa voi päästä. Asiakkaina ovat raharikkaat, ennen muuta saksalaiset. Mutta siirtoihin ja ihmiskokeisiin tarvitaan valtavasti verta. Siksi kaikki eristäytyneeseen instituuttiin eksyneet, muut kuin upporikkaat asiakkaat, joutuvat maksamaan veronsa verellään. Samalla he menettävät vapautensa.

Veri joka suonissasi virtaa on trilleri Johanneksen ja Ellenin kohtalosta Aalon ja Jaakon etsintämatkalla 4eon:hon.  Ovat etsityt jossakin tässä lukittujen ovien, pimeiden kivikäytävien ja outojen äänien labyrintissa? Ja miten paikasta pääsee pakenemaan?

Entä Helsingissä ilmestyneet aaveet, valkeanaamaiset vampyyrit? Jaakon kertoman romanialaisen uskomuksen mukaan sellaisia syntyy, jos kuolema on ennenaikainen ja luonnoton. Jos kuoleman aiheuttaa muut kuin vanhuudenraihnaus, ruumis ja sielu eivät pysy yhdessä, vaan henki lähtee vaeltamaan ja etsimään itselleen uutta kehoa asettua.  Siksi Bogdanovkassa syntyi kymmeniä tuhansia uutta ruumista asuinsijakseen etsiviä henkiä.  Niillä on oma nimikin, Ka. Uusia ihmisuhreja tuottavan 4eon:n ympärysmetsä vilisee sellaisia.

Tiina Raevaara jättää tarinassaan asioita raolleen kuten pitääkin. Kirja maalaa hyisen kuvan tulevaisuudesta, jossa elollinen olento voidaan koota kirurgisin leikkauksin muiden ihmisten osista eikä hän itse enää tiedä, mikä hänessä on alkuperäistä ja kuka hän lopulta on.

Entä uusi Modest Isopescu? Hän osoittautuu nuorehkoksi natsien lääketieteellisiä kokeita palvovaksi kirurgiksi, jonka toinen käsivarsi on ulkonäöltään puistattava vanhan miehen käsivarsi. Sen alkuperäisomistajaksi osoittautuu vuosikymmenten takainen natsimielinen Transnistrian kuvernööri, jonka edustama aate jatkaa elämäänsä salaisessa 4eon-laboratoriossa.

Tiina Raevaaran trilleri sopi minulle kirjalliseksi välipalaksi lukuisten lukemieni elämänkertojen lomaan.

Tiina Raevaara: Veri joka virtaa suonissasi. Like 2017, 304 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , | Kommentoi

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani

Ensin pelästyin upean Lenita-kirjan massiivisuutta, kunnes keksin sille lukutelineen, pohjevenytykseen rakentamamme. 1200 valokuvaa havainnollistaa kirjan tarinat ja antaa säihkettä. Kannen kuva: Sakari Majantie, 2016

Mikä nainen! Valtakunnan ykkösnaisia (upeita kukin omalla tavallaan) on tullut ja mennyt. Mutta Lenita Airisto, omassa lajissaan valtakunnan First Lady tuntuu olevan pysyvämpää sorttia.  Tämä energialataus ja eleganssia säkenöivä vaikuttaja, usein myös tietoinen ärsyttäjä, on ollut linkittyneenä näkyvästi yhteiskuntaan, erityisesti yrityselämään ja suomalaiseen vientiin yli 60 vuoden ajan. Ja yhä vaan hänessä, 80 v, tuntuu riittävän virtaa.

Lenita Airistosta voisi todeta samaa, mitä on lohkaistu entisestä elinkeinoministeristä Mauri Pekkarisesta: Jos hänet olisi kytketty Suomen sähköverkostoon, mitään lisäydinvoimalaa ei olisi tarvittu.

Nyt Lenita Airisto on koonnut julkisen elämänsä mittavaan teokseen Elämäni ja isänmaani. Kirja on – hänen omien sanojensakin mukaan – Suomen historiaa niin kuin hän on sen kokenut, ja omaa elämänkertaa, niin kuin hän on sen elänyt. Teos on voimakas ja vilpitön ylistys itsenäisyyden sadatta vuottaan juhlivalle Suomelle, jonka lähivuosikymmeniä Airisto pitää megaluokan menestystarinana ja jonka tulevaisuutta hän ei epäile, ”jahka vain lakkaamme uikuttamasta ja ruikuttamasta”. ”Pääomamme on korviemme välissä!”, hän julistaa.

Airiston teoksessa on väkevä optimistinen perusote. Hän ylistää suomalaista osaamista ja osaajia, eikä liioin jätä omaa kynttiläänsä vakan alle, osaaja kun on. Siksi kirjaa on kiva, välistä jopa riemukasta lukea.

”Onko naarasenergia hyöty vai uhka”, kysyy Lenita Airisto. Hän uskoo naisenergian nousevan tämän vuosituhannen yhdeksi trendiksi.

Lenita Airisto sanoo itseänsä porvariksi, mikä kirjassa ilmenee jo lapsuudessa ja nuoruudessa puhjenneena ehtymättömänä isänmaallisuutena ja Suomi-rakkautena ja takavuosikymmenten stalinisteja kohtaan laantumattomana tympeytenä. TV-uransa aikana hän joutuikin Yleisradion sisällä laitavasemmiston maalitauluksi.

Airisto on jakanut kirjansa eri vuosikymmeniin. Niiden joukkoon hän on ripotellut kuhunkin aiheeseen liittyviä aikaloikkia muilta vuosikymmeniltään. Kirjassa on paljon yleistietoa, muiden muassa taloudesta ja työllistettävyydestä. Kirjan runsasta tekstimassaa havainnollistaa ja elävöittää uskomattoman monipuolinen, noin 1200 (väri)valokuvan kuva-aineisto, joka on käsittääkseni peräisin Lenita Airiston vuosikymmenten saatossa järjestelmällisesti kartuttamasta omasta/ firmansa kuva-arkistosta.

Myönnän, että aluksi pelkäsin tarttua koko teokseen, se kun yksistään painaakin paljon (1 kg). Kehitin pohjelihasten venytystelineestäni Elämäni ja isänmaani -kirjan lukutelineen. Mutta kun aloin, huomasin Lenitan tarinan imaisseen mukaansa. Kirjan valtava positiivinen lataus innosti ja ihastutti. Kirja on pieteetillä laadittu. Airisto tuntee arvonsa, mutta sitäkin enemmän viehätyin siitä, miten säästelemättömästi ja vilpittömäntuntuisesti hän antaa arvoa muille osaajille, siis osaamiselle yleensä. Onhan muiden osaajien tuotteiden viesti Airisto Oy:n liikeidean kovaa ydintä.

Lenita Airisto on kirjoittanut kahdeksan Otavan kustantamaa tietokirjaa 25 vuoden sisällä. Sarjan nimeksi hän antoi Aivovoimaa maailmalta. Kirjojen nimet kertovat itsevarmuudesta: Voiton tahto, Menestys!, Rautarouva, Teräsmies,Naarasenergia, Jatkoaika, Kauneus on arvo, Eläköön 100 vuotta.

”Finnish Design, suomalainen teollinen muotoilu, oli lähtenyt nousukiitoon jo 1950–60-luvulla. Iloiset värit ja uudet muodot hurmasivat vaatteissa, asusteissa, koruissa, huonekaluissa, astioissa, tarve-esineissä ja sisustuksessa. Suomalaiset muotoilijat olivat aikansa rocktähtiä, joiden soundi ja beat imivät mukaansa ja antoivat Suomelle uudet kasvot. Armi Ratia Marimekkoineen otti ensimmäisenä riskin Suuressa Omenassa, in the Big Apple, ja sitten muutkin yritykset suuntasivat kunnianhimoisesti Pohjois-Amerikkaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Siellä ihmeteltiin miten tuhoisat sodat kokenut maa pystyi tuomaan markkinoille tuotteita, joissa on innovatiivista loistoa. Tämä esteettisyyden aikakausi antoi minulle mahdollisuuden ja rakennusaineet menestykselliselle kansainväliselle liiketoiminnalle, jonka ydintavoitteena oli Suomi-kuvan, maamme kulttuurin ja teollisten tuotteiden tehokas markkinointi.” (s. 168)

Lenita Airisto uskoi asiaansa. Hänellä oli taito vakuuttaa päätöksentekijät puolelleen. Myhäilin lukiessani hänen kertomaansa, miten helpontuntuisesti hän sai vaikkapa vuorineuvos Casimir Ehrnroothin Kaukasin tehtaalta tai vuorineuvos Tauno Matomäen Rauma-Repolasta tulemaan puhelimeen ja kerrottuaan asiansa sai nämä innostumaan suurisuuntaiseen ja kunnianhimoiseen Airiston ideoimaan vienninedistämiskampanjaan.

Suomen Neidosta se alkoi

Lenita Airistosta tuli Suomi-viejä maailmalle heti, kun hän 17-vuotiaana kaunottarena oli valittu Suomen Neidoksi vuonna 1954. Hän sekä Armi Kuusela (1952) ja Teija Sopanen (1953) olivat sotavuosien jälkeen ainoat Sotaveteraanien Veljesliiton varojenkeruukampanjassa valitut Suomen Neidot ennen kuin kauneuskilpailu siirtyi muihin käsiin ja muuttui Miss Suomi -kilpailuksi. Lenita Airisto jäi Miss Universum -kilpailujen jälkeen Yhdysvaltoihin puoleksi vuodeksi ja käytti nuo kuukaudet intohimoiseen Suomen tunnetuksi tekemiseen. Miss Finlandilla oli kysyntää. Hän mainosti Suomea ainoana velkansa Yhdysvalloille 1930-luvulla maksaneena maana, mikä Yhdysvalloissa yhä muistettiin. Hän kertoi talvisodasta ja sen hengestä ja hän kertoi Suomen raskaista sotakorvauksista.

Lenita Airistoa paljon kuvaava, hauska yksityiskohta kirjassa on kuvaus pitkästä paluusta Suomeen RMS Queen Mary -matkustajalaivalla. Hän esitti hovimestarille kipakasti oman vaatimuksensa illallistensa pöytäseurasta ja sen seurauksena hänet istutettiin kahdeksan suomalaisen liike-elämän vaikuttajan pöytään ainoana naisena. Niissä illalliskeskusteluissa Airisto loi ensimmäisen liike-elämäverkostonsa, jota hän nopsaan hyödynsi etsiessään vain 17-vuotiaana lainoittajaa toimitilan ostamiseen Liikkeenharjoittajien Konttorioppilaitokselle. Hän vastasi oppilaitoksesta yhdessä äitinsä kanssa.

Suomeen palannut Lenita kouluttautui Svenska Handelshögskolanissa diplomiekonomiksi. Sitä kautta hän tuli alusta lähtien mukaan teekkareiden TES-TV-hankkeeseen. Viiden vuoden periodiaan siinä hän kuvaa lottovoitoksi, sillä sen kautta hän pystyi kehittämään visuaalista ammattitaitoaan ja siitä alkoi myös hänen kolmen vuosikymmenen mittainen televisiouransa Yleisradiossa ja Mainostelevisiossa.

Televisiouransa aikana Lenita on ollut mukana miltei kaikessa. Hän on tehnyt asiaviihdettä, viihdettä, politiikkaa ja yhteiskunnallisia keskusteluohjelmia. Hän on juontanut, haastatellut ja väitellyt. Käytäntö oli hyvä koulu, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän opiskeli tv-journalismia Yhdysvalloissa Stanfordin yliopiston tv-instituutissa sekä muutaman kuukauden opintojaksoina Britanniassa BBC:ssä ja ITV:ssä. Ranskan tv-journalismin opiskeluunsa hän kytki tiukat ranskan kielen opintonsa.

Yleisradion juontajana hän keräsi aluksi yleishyödyllisiin hankkeisiin rahaa Niilo Tarvajärven kanssa Palapeli-ohjelmalla. Muistan omasta nuoruudestani, miten maaseudulla kiiteltiin näitä varainkeruuhankkeita. Hän ammahti showmaailman taivaalle Lenita ja Tytöt -lauluryhmällään, jonka tempauksista repäisevin oli joulukuusen vienti Kyprokselle suomalaisille rauhanturvaajille. Liikunnalliset ja näyttävät sorjattaret auttoivat samalla suomalaisen designin ja tekstiiliteollisuuden markkinointia.

Jatkoajan toimittajajuontajia olivat Aarre Elo, Hannu Taanila ja Lenita Airisto. Ohjelma keräsi nopsasti puolentoista miljoonaa katsojaa. ”Lehtien yleisönosastot repesivät”, Lenita kertoo.

Häntä on kysytty televisioon tuon tuostakin. On ollut Jatkoaika, 7. hetki, Unicef-gaalaillan juontoa, Hyvää Huomenta Suomi sekä erilaisia keskusteluja, haastatteluja ja väittelyitä. Lenita on näkynyt, ihastuttanut ja joitakin varmaan raivostuttanut. Joistakin henkilöistä (nimeltä mainiten) Airistolle on jäänyt hitusen myös hampaankoloon, mutta miltei kuulen korvissa tapausten kerronnan päälle helakan naurun.

Suomalaisia laatutuotteita maailmalle

Lähes kaikkia Lenita Airiston firman Airisto Oy:n toteuttamia vienninedistämiskampanjoita kirjoittaja kuvaa megamenestyksiksi. Katsomot maailmalla olivat tupaten täynnä, julkisuus mittavaa ja palaute ylistävää. Hän toteutti valtavia multimediaesityksiä, jotka rakentuivat huimasta määrästä laadukkaita diakuvia suomalaisesta luonnosta, musiikista ja uniikeista design-tuotteista. Suomi linjasi muotia ja kysyntä kasvoi kohisten. Yritykset lähtivät innokkaasti mukaan ja hän sai vahvaa myötätukea valtiovallalta. Vienninedistämiskampanjoissa kulloinenkin suurlähetystömme lähetti kutsut asiakkaille vientifirmojen myötätuella. Sillä oli onnistumisessa valtavan suuri merkitys.

Mutta sai Airisto myös vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ulkoministeriön Airistolle tekemä ehdotus Suomi-kuvashowksi yhdessä Ulkomaankauppaliiton kanssa jäätyi liiton johtajien ilmeiseen haluttomuuteen tehdä yhteistyötä Lenita Airiston kanssa. Airiston firma toteutti tämän massiivisen maailmankiertueen, Suomi luo ja vie, yhteistyössä vientiyritysten kanssa. Mukaan lähtijöitä riitti. Siitä alkaen Lenitasta itsestään tuli piikki Ulkomaankauppaliiton herrojen lihassa.

”Materiaalien väritoteutuksessa ja painatuksessa Suomen Trikoo edusti alansa huippua”, kertoo Lenita Airisto Revontuli-tuotteista, joita hänen malliryhmänsä esitteli menestyksellisesti maailmalla.

Toteutettuaan eri puolilla Yhdysvaltoja vuonna 1966 Suomen Trikoon tilaaman Revontuleksi nimeämänsä muotishown huipputavaratalot halusivat näitä halutuiksi osoittautuneita värikkäitä ja laadukkaita suomalaismallistoja lisää, mutta Suomen Trikoo lakkasi vastaamasta tilauksiin. Katkera totuus paljastui jälkikäteen: Uusi johto kertoi uskovansa vain Neuvostoliiton vaatevientiin sen suuren volyymin vuoksi ja käänsi läntiselle kysynnälle selkänsä. 1980-luvulla Suomen Trikoo lakkasi olemasta. Revontuli-mallistolla Lenitan mannekiinit olivat ehtineet menestyä myös Sveitsissä ja Ruotsissa.

Lenita Airiston Airisto Oy:n laajat vienninedistämiskiertueet suuntautuivat kaikille mantereille, ennen muuta pohjoiselle pallonpuoliskolle. Tällaisia olivat Lenita Muoti- ja matkailushow, Friitala, Leader in Leather, Finlaysonin lakanat, Lumene-kosmetiikkasarjan kansainvälistäminen, Lapponia-korujen vienti, Suomi luo ja vie ja suurisuuntainen Success Story Finland.

Lenita Airisto korostaa kirjassaan kaiken aikaa oman osaamisen ja tietojen kartuttamista. Hän kertoo tekevänsä itse sitä heltiämättä. Vain osaamisella voidaan edetä.  Uudella vuosituhannella hän uskoo naarasenergiaan, koulutukseen, mataliin hierarkioihin, maailmantalouteen ja hightechiin.

Yksityiselämä ei kuulu julkisuuteen

Seurustelussaan ja avioliitossaan Invar S. Melinin kanssa Lenita Airisto kertoo päässeensä sisään poliittiseen maailmaan Suomessa ja ulkomailla ja oppineensa huomioimaan vallan liikkeet ja seuraukset.

Teos on elämänkerta, mutta totutusta poikkeava. Airisto antaa tilaa ja kunniaa kansainvälistä vuotabisnestä harjoittaneelle isälleen, jonka neuvot ovat ohjanneet häntä läpi elämän, pianistiäidilleen ja sisarilleen, mutta hän ohittaa henkilökohtaisen lapsuutensa ja nuoruutensa. Vain ensimmäinen tärkeä rakkaus on päässyt mukaan. Yksityiselämänsä hän on aina pitänyt julkisuuden ulkopuolella ja niin hän tekee nytkin.

Hän kertoo niukasti mutta tyylikkäästi kymmenen vuoden mittaisesta avioliitostaan kansanedustaja, ministeri Ingvar S. Melinin kanssa sekä avioliiton jälkeisestä pitkäkestoisesta suhteestaan Max Jakobsoniin.
”Tapasimme, puhuimme ja siitä alkoi elämäni vaikuttavin rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, kunnes kuolema meidät erotti… Max ja minä olimme alusta lähtien avoimesti yhdessä sekä Suomessa että lukuisilla matkoillamme ulkomailla, mutta suhde kuului meidän molempien yksityiselämään.”

Poikkeuksellisen läheisiksi ja pitkäaikaisiksi ystävyyksiksi osoittautuvat Vesa Matti Loiri (”Mikä intohimoinen rakkaus, mikä lämmin ystävyys. Mikä ainutlaatuinen lahja elämässäni.”) ja Pentti Kouri. Näistä elämänsä miehistä Lenita Airisto kertoo muita mittavammin.

Kirjassaan hän antaa tilaa nousevien maiden kansainväliselle kaupan kehitykselle ja mielenkiintoisille kansainvälisille tuttavuuksilleen. Monet heistä lukija tunnistaa tunnetuiksi taiteilijoiksi, kuten Tbilisissä Muoti ja matkailushown yhteydessä Lenitan ravintolapöytään seurueineen siirtyneen Jevgeni Jevtušenkon.  Mies haistoi kauneuden ja iloisen seuran. Iltaa kirjassa todistaa hauska kuvasarja. Esitellessään Afrikassa mikrolainoilla omia pienyrityksiään perustaneita naisia Lenita Airisto julistaa varmuutensa siihen, että naisten yrittäjyyden tukemisella vaikutetaan yksilön sijasta yhteisöjen kehitykseen.

Hakiessaan aivovoimaa maailmalta Airisto tutustui Ugandassa naisten pienyrityksiin, jotka on voitu käynnistää mikrolainojen turvin. Nämä naiset kehittivät Village Phonen, kyläpuhelinliiketoimen, millä heidän onnistui päästä köyhyysrajan yläpuolelle.

Arvioin kirjan kampanjakuvauksia vasta- ja myötätuulineen oivalliseksi materiaaliksi mihin tahansa yrittäjyyden ja markkinoinnin korkeakoulutukseen. Airiston 1980-luvulta lähtien kirjoittamista kirjoista on jotain käytettykin Svenska Handelshögskolanin oppikirjana ja Lenita Airistoa itseään siellä luennoitsijana. Elämäni ja isänmaani -kirja kertoo kuitenkin yhden eriskummallisen naisen poikkeuksellisesta elämäntyöstä. Todennäköisesti kirjan systemaattinen hyödyntäminen oppimisessa herättäisi siksi älämölön. Ja kuitenkin, miten paljon opittavaa ja analysoitavaa kirja tarjoaisikaan! Todellinen yrittäjyyden ja markkinoinnin herkkupöytä, upea, runsas ja pohdittua ajattelua täynnä!

Mutta ketkä nyt tämän mainion kirjan hankkivat ja lukevat? En tunnista kirjaa tyypilliseksi joulu- tai äitienpäivälahjaksi, persoonalliseksi kylläkin. Ehkä kustantaja on asian analysoinut, sillä Lenita Airiston hienopaperisen värikuvateoksen on täytynyt upeine taittoineen tulla sille hintavaksi investoinniksi.  Jäin kaipaamaan etulehdeltä tietoa lay outin toteuttajasta.

Harmistuin siis aika vähästä Lenita Airiston teoksessa. Mahdollista itsekeskeisyyttä arvioidakseni aloin pitää heti alusta tukkimiehen kirjanpitoa jokaisesta minä-sanasta. Yllätyin, miten vähän niitä lopultakin löytyi ja useimmat niistä olivat taivutusmuodossa (”x otti minuun yhteyttä”, ”x antoi minulle”…). Kirja on siis siltäkin osin tyylikäs. Kummastelin, että tottunut sanankäyttäjä kutsui ikäsyrjintää toistuvasti ikärasismiksi. Kaikkinensa teos on kuitenkin huolellista ja tarkkaa työtä ja siitä välittyy innostunut tekeminen.

Lenita Airisto on ajatuksissani vientineuvos, kuitenkin virallisesti yhä vailla tätä hyvin ansaittua arvonimeä. Monikohan vastaavanlaisen tai paljon vähäisemmänkin elämäntyön tehnyt vienninedistäjämies olisi?

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar Kustannus Oy 2017, 416 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kannen suunnitellut Martti Ruokonen on valinnut Cristiine Mitchellin kasvikuvan, joka korostaa kirjan hedelmöitymis- ja erotiikkateemoja.

Olen tunnistanut itseni kirjailija, toimittaja Tiina Laitila Kälvemarkia (s. 1970) ihailevaksi lukijaksi jo esikoiskirjasta, novellikokoelmasta Kaukainen ranta, ja romaanista Karkulahti lähtien.  Uusimmalla romaanillaan, Seitsemäs kevät, kirjailija vankistaa arvostuksessani saamansa aseman. Hänellä on kyky tavoittaa ja tallentaa kerronnallaan nykyaikaa, sen ihmisissä, ilmiöissä ja kehityssuunnissa.

Tiina Laitila Kälvemark on Ruotsiin kotiutunut suomalainen toimittaja.  Hän on ani harvoja ruotsinsuomalaisia, jotka ovat ylittäneet julkaisukynnyksen Suomessa. Hän elää ruotsin kielen kielikylvyssä. Miten hän siis pystyy uusimaan suomeaan tavalla, johon eivät yllä edes likikään kaikki äidinkielensä kielikylvyssä elävät suomalaiskirjailijat?   Juuri kielen tuoreus ja ilmaisuvoima minua hänen teoksissaan on hämmästyttävät.

Seitsemäs kevät -romaanissa ei ole juonta juonen ankarimmassa merkityksessä. Se kertoo muutamasta nuorehkosta, keski-ikäistyneestä aikuisesta, jotka ovat työurallaan saavuttaneet jotain merkittävää, mutta elämän kevät osoittautuu oikukkaaksi:
”Se antaa ja ottaa, tulee lähelle ja lähtee pois. Lämmintä ja aurinkoista päivää voi yllättäen seurata annos uutta lunta ja pohjoisesta puhaltava tuuli”, kirjailija summaa kevään ennustamattomuutta.

Seitsemäs kevät kertoo työ- ja seksielämän takkuilusta vauhdikkaiden ja palkitsevien alkuvuosien jälkeen. On meteorologi Peter, entinen tv:n sääjulkkis, nyt nuoremmalla ja kokemattomammalla syrjäytetty.  On hänen Rosa-vaimonsa, jonka kampaamo on koonnut aluksi asiakkaiksi varakasta julkkisväkeä, mutta hienoinen alamäki on jatkunut vuosia ja nyt yritys on konkurssikypsä.  Susanne Lahti pursuu tarmoa hankkiessaan itselleen kolmatta lasta, jota aviomies ei halua. Juuri nyt aviomies, kansainvälisissä IT-tehtävissä työskennellyt Markus Lahti on saanut kaikesta tarpeekseen ja lähtee vaimolleen ja aikuistuvalle tyttärelleen kertomatta Suomeen, kesäpaikkaansa vailla aiettakaan palata.  On heidän ylipainoinen tyttärensä Matilda, hevostyttö, joka on ahdistelemalleen ratsastusvalmentajalle raskaana. Ja on Paula Andersson, menestyvä luksusasuntojen välittämiseen erikoistunut asuntojenvälittäjä, joka hyödyntää kunkin luksushuoneiston ottamalla siellä vastaan miehiä.

Mikään kaunotar juoksua harrastava Paula ei ole, mutta työssään onnistuja. Ravintolasta hän löytää kaivattua seuraa. Laitila Kälvemark osuu uskoakseni tässä monen muunkin kuin Paulan tuntemuksiin:

Puheseuraa hän ei kaipaa. Kaikki tutustumiseen tai sen teeskentelemiseen liittyvät fraasit väsyttävät häntä niin, että hän voisi painaa päänsä baaritiskille ja nukahtaa. Kaikki ympäripyöreät kysymykset ja latteat vastaukset ja turhanpäiväiset kohteliaisuudet, ja se valheellinen lässytys, että olisi hivenenkään kiinnostunut toisen mielipiteistä tai työstä tai harrastuksista, kun tavoitteena on pelkkä pano. Puhdistava, fyysinen suoritus kuin rankka treeni. Sen jälkeen pesu, pyjama, untuvapeite ja helpotus: Paula Fernandez Andersson on yhä elossa.

Kirjansa toisilleen tuntemattomat henkilöt Tiina Laitila Kälvemark sitoo ohkaisin sitein toisiinsa rakentamatta heistä ehjää juonta. Heidän unelmiensa, henkilökohtaisten ongelmiensa ja salaisuuksiensa kautta Seitsemäs kevät kuvaa hyytävin välitekstein ilmastonmuutoksen todellista merkitystä pohjoiselle Euroopalle. Etelän ja pohjoisen väliset lämpöerot jyrkentyvät. Pohjoisessa kesät hellejaksoineen lyhenevät, syksyistä tulee pitkiä, talvista lauhempia ja vähälumisia. Keväät alkavat aikaisemmin, ovat koleita ja jatkuvat entisen kesän puolelle.  Vuoden keskilämpötila on kohonnut, mutta viileän aistimus lisääntynyt.

Ilmastonmuutoksen rinnalle kirjailija tuo hedelmällisyyden, avioparien seksiongelmat ja ennen muuta kohdunvuokrauksen, minkä hän kuvaa Intiassa kasvavaksi bisnekseksi. Susanne Lahti on löytänyt Mr. Alapatin yrityksen ja tehnyt sopimuksen kohdunvuokrauksesta.  Nuoren köyhän äidin Padman on määrä synnyttää hänelle kolmas lapsi. Padman kohtuun on istutettu Paulan tanskalaisen lahjoittajan siittiöillä hedelmöitetty munasolu. Ansio merkitsisi Padman pienelle Sani-pojalle riisin lisäksi kenties hänen uneksimaansa jalkapalloa ja muutakin hyvää.  Mutta lukijan nenässä haisee vahva palaneen käry, yhtä vahva kuin intialaisten köyhien asumusten kylkeen koottujen jätevuorten lohduttomat lemut.

Susanne, nykyaikainen nainen tarmoa ja tahdonvoimaa täynnä puskee tavoitteeseensa ja kun on sellaisen saavuttanut, edessä on jälleen uusi etappi, joka tekisi elämästä vielä täydellisemmän. Hän on globaali nainen ja edistyksen puolesta:

Hän matkustaisi Intiaan joka vuosi ja lahjoittaisi rahaa hyväntekeväisyyteen, tukisi tyttöjen koulutusta, ja vastustaisi lapsityövoimaa ja tiikerien salametsästystä. Hän ottaisi viisi uutta kummilasta eri kehitysmaista. Yhden jokaiselta mantereelta!
… Susannesta tuntuu kuin olisi kevään ensimmäinen päivä…

Tiina Laitila Kälvemark on sirotellut kirjaansa taitavasti aikamme maamerkkejä, kuten Intiassa tyttöjen vaaran tulla raiskatuiksi. Padma lapsineen päätyy lopulta pakenemaan.
”Tämä on seitsemäs kevät tässä hirveässä kaupungissa, ja kuka olisi arvannut, että siitä tulisi viimeinen?”

Seitsemäs kevät on hieno kirja luettavaksi, mutta lukupiirien keskusteluissa se antautuisi runsaana erilaisille tarkkasilmäisten lukijain näppärille havainnoille ja aihelöydöille.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017, 178 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Pobeda 1946 kuvaa yhden virolaisperheen sodanjälkeistä kohtaloa. Seppo Zetterbergin Viron historia kertoo vuorostaan heidän kohtalotovereittensa määrät.

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 on yllättäjä, jollaiset ovat aina kirjallisuudessa mitä tervetulleimpia. Se kertoo sotaa seuranneesta neuvostoterrorin vuodesta 1946, ja lisää vastaavanlaisia Virossa seurasi. Toinen, aiempaa suurempi, vuoden 1949 kyyditys oli vasta toteuttajien piirustuslehtiöissä.

Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon Saksan vetäydyttyä 1944. Jo tuon vuoden helmikuussa Yhdysvaltain ulkoministeriön Eurooppa-osaston päällikkö oli kirjoittanut presidentti Franklin Rooseveltille luovuttamassaan Jaltan konferenssimuistiossa Neuvostoliiton liittäneen Baltian maat itseensä eikä Yhdysvalloilla olevan keinoja muuttaa tilannetta. Uuden vallanpitäjän verkko kiristyi kaikkien arjessa ja silmukat olivat tiheät.

Presidentti Konstantin Pätsin ennen sotaa kieltämät puolueet olivat perustaneet kansallisen komitean ajamaan Viron itsenäisyyden palauttamista. Sen jäsenet joutuivat sekä natsien että kommunistien vainon kohteiksi. Moni heistä siirtyi maan alle aseistautuneiksi metsäveljiksi tai yritti paeta Ruotsiin.

Pobeda 1946:ssa kuusivuotiaan virolaispojan isä, kansallisen komitean kannattajajäsen, oli tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja piiloutunut Tallinnan kodin suljettuun makuuhuoneeseen, jo kaksi vuotta sitten. Siitä alkaen äiti ei ollut vetänyt verhoja pois ikkunoiden edestä. Perhe eli haamuina haamuelämää, josta ei saanut päästä ääniä kerrostalonaapureihin.  Pojan tuli muistaa, että isä on kadonnut.

He lähettivät oven välistä toisilleen vain sanattomia moitteita syyttäen vaiti toisiaan myös ympäröivästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Sillä toivoa ei ollut.
Heillä kummallakaan ei ollut enää vaihtoehtoja.
Mies oli periaatteellinen eikä olisi ryhtynyt myymään itseään uusille vallanpitäjille. Ei itseään, kumppaneitaan tai vakaumustaan. He olivat jääneet pois viimeisistä Ruotsin-veneistä, koska joka toinen niistä ammuttiin upoksiin, eikä nainen halunnut menettää poikaansa meren aaltoihin.
Oli parempi olla elossa huonossa yhteiskunnassa kuin kuolla matkalla parempaan. Ja oliko sitä parempaa edes enää olemassakaan?

Pobeda 1946:ssa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun organisaatio ei hellitä, ei etenkään se ystävällinen, kiva setä, joka ilmestyy pojan pihapiiriin hienolla Pobedallaan ja poika pääsee istumaan auton upottavalle istuimelle, aistimaan auton jousituksen ja istuinnahan tuoksun. Naureskeleva setä jututtaa poikaa ja kun pojan suusta lipsahtaa vahingossa liikaa, lupaa setä tulla myös huomenna ja tarjota pienen autoajelun. Kun Pobeda sitten saapuu ja poika on kivunnut etuistuimelle, auton rinnalle ajaa vihreä koppiauto, josta juoksee miehiä pojan kotirappuun. Kiva setä vie pojan sukkelasti pienelle koeajelulle. Pojan saapuessa kotiin isä on viety ja äiti itkee järkytyksestä lyhistyneenä.

Ilmar Taska (s. 1953) rajaa kouraisevan tarinansa yhteen nimettömään perheeseen − mieheen, naiseen, lapseen ja naisen laulajatarsisarpuoleen − sekä perhettä vakoilevaan ja äidin elämään tunkeutuvaan turvallisuuspalvelun mieheen, jonka usko ja uskollisuus Stalinin järjestelmään on murtumaton.  Mies kiristää äitiä haluten tämän, kansanvihollisen piilottelijan, ilmiantajaksi ja uuden vallan yhdyshenkilöksi. Lapsenuskoisesta, neuvokkaasta pojasta hän tekee tavoitteittensa pelinappulan.

Jos lukija ei suorastaan odota kaunokirjallisilta teoksilta onnellisia loppuja, ainakin hän odottaa toivoa tai mahdollisuutta sellaiseen. Entä Pobeda 1946:ssa? Lukijahan tietää, ettei virolaisten odottamaa ”valkoista laivaa” koskaan tullut ja että kauhunväristyksiä nostattanut stalinistinen järjestelmä, jonka ei Virossa uskottu pysyvän ylipäätään kauan pystyssä, kesti vielä liki puoli vuosisataa. Isä, äiti ja hänen siskonsa eivät tätä tulevaisuutta tienneet. Missä he olisivat toimineet toisin, jos olisivat vajonneet siihen tulevaisuuspessimismiin, joka todellisuudessa odotti? Olisiko raadollinen itsesuojeluvaisto päihittänyt humanistiset ihanteet vapaudesta ja ihmisoikeuksista ja tukahduttanut äidin siskon muistot itsenäisestä Virosta Eurooppaan avautuneine ikkunoineen ja kulttuuriyhteyksineen?

Kulttuuriyhteyksien katkeaminen konkretisoituu äidin sisaressa, 1930-luvulla ihaillun oopperadiivan itselleen pystyttämissä kulisseissa elävässä kultakurkku Johannassa. Ennen sotaa hänellä oli rakastettu, brittiläinen Allan. Nyt entisistä liittolaismaista on tullut rautaesiripun eristämät viholliset. Rakastavaisten kirjeenvaihto pysähtyy Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun miehiin. Ainoa heikko säie on Johannan laittoman radiovastaanottimen särisevä, pakeneva ääniaalto ja kuuluttaja Allanin satunnaiset piiloviestit.

Ilmar Taskan romaani on yhteen perheeseen tiivistetty pienoismalli Viron kohtalosta 1946. Isä katoaa jäljettömiin. Äiti tuhotaan brutaalein menettelytavoin. Poika venytetään monenlaiseksi pelinappulaksi. Repivän ristiriitaisen informaation paineessa hänelle alkaa hahmottua jakolinja ja tietoisuus siitä, mille puolelle hän itse kuuluu.

Lukija ei saa tietää, selviääkö pojalle koskaan oman isän ja äidin kohtalo ja jos isä olisikin elossa, löytääkö hän tämän joistakin niistä luvuttomista massiivisista Stalinin työleireistä, jonne myös virolaisia maamiehiä on rahdattu.  Mutta pojalla on nyt päämäärä ja toivo.

Johanna soveltaa järjestelmän omia menettelytapoja ja hankkii niiden avulla poikkeuksellisen matkustusluvan Lontooseen. Taska osoittaa taitavasti, mitkä ja ketkä kaikki soveltuvat päätöksissä vaihtovälineiksi. Mutta poikaa Johanna ei saanut mukaansa, vaikka olisi halunnut kouluttaa tästä laululinnusta muusikon.

Pobeda 1946 kuvaa kansakunnan selkärangan ja kulttuurisen identiteetin murtamista. Junat kuljettavat ihmisiä itään ja junat tuovat ylisanoilla houkuteltuja köyhiä tulokkaita Viroon. Vangittujen ja pidätettyjen kodit majoitetaan uudisasukkailla. Sellaiselta, Johannan kotiin sijoitetulta, tavoiltaan oudolta keskiaasialaiselta perheeltä poika saa tilapäisturvan.

Julma tarina, johon on kirjailija sittenkin virittänyt ohuen toivon säikeen. Jo ikääntynyt Ilmar Taska yllätti esikoisteoksellaan. Sitä lukiessani kävi tämäkin mielessä: Jos kansilehden kirjoittajana olisi lukenut Taskan asemasta Sofi Oksanen, olisin uskonut kirjan hänen Viro-trilogiansa kolmanneksi osaksi.

Ilmar Taska: Pobeda 1946. WSOY 2017, 315 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi