Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Kainuulaisen Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo nuoresta Elsasta, joka liittyy helluntaiherätykseen. Elsa, kajaanilainen lukiolaistyttö, on jäänyt luokkakaverinsa Talvin luo yökyliin ja tämä ehdottaa rukousiltaa äidin ystäväpariskunnan Virpin ja Arvin kotona.

Illasta tulee vastaanottavaisten tyttöjen elämänkäänne. Sen jälkeen heidän valve-elämänsä on jatkuvaa kimpparukoilua ja hakeutumista helluntailaisiltoihin aina kuin vain koulunkäynniltään ehtivät. Mukaan liittyy pian myös tyttöjen kaveri Mira. Tytöt ovat valaistumisestaan tohkeissaan.

Mutta valmiita he eivät ole. He rukoilevat, että Herra ilmaisisi voimansa heille kielilläpuhumisen lahjana. Muhii keskinäistä kilpailua ja pientä kateuttakin, sillä heistä lapsenomaisin Talvi saa kielilläpuhumisen armon ensin, juuri kun Elsa sattuu olemaan vessassa. Pian ehtii perään myös Mira. Vain Elsa saa loputtomasti rukoilla lahjaa itselleen. Ja lopulta se tulee, patoamattomana tulvana irrallisia, mitään tarkoittamattomia tavuja.

Vaikka vuoret järkkyisivät, minun uskoni sinuun ei horju, uskoo Elsa. Silti, muutamaa vuotta myöhemmin, kun Elsaa ollaan nostamassa liikkeen korkeimmalle askelmalle, saarnaajaksi hänen uudessa kotimaassaan Kolumbiassa, Kajaanissa käyvä Elsa tunnustaa liikkeen jättäneelle Miralle: ”En minä enää usko.”

Törmälehto vuorottelee kirjassaan tyttöjen kehitystarinaa Kajaanissa ja Elsan elämää lukion jälkeen Bogotassa, sikäläisen helluntailiikkeen sisällä. Vuorotteluratkaisu on oikea. Kronologinen tarina olisi puuduttava, sillä puutuminen heittää varjon jo nyt romaanin alkuosan ylle. Kaikissa luvuissa näet rukoillaan, rukoillaan ja rukoillaan, yksin ja yhdessä, kädet kattoa kohti. Karismaattinen liike perustuu suggestioon ja hengen nostatukseen.

Tuntui, ettei kerronnassa ole laaksoa eikä kukkukaa, sillä Elsan herännäiskodin vastarinta tai hienoinen oppositioasenne opettajia kohtaan ei sellaiseksi riitä. Eikö älykkäässä Elsassa herää epäilyjä, kyllästymistä ja ennen muuta ristiriidan synnyttämiä kysymyksiä? Kuten oman körttitaustaisen mummun ja ukin sekä isän ja äidin joutumisesta kadotukseen liikkeen ulkopuolisina? Talvin, Miran ja Elsan tiivis kumppanuus ei suo rakoja horjunnalle, tai ehkä sittenkin:

”Se oli alkanut taas jo aamulla, epäily oli kiertynyt kumppaniksi kaipuulle, jossa siinäkin olisi ollut tarpeeksi, ja istui nyt päällä ja painoi alas vasten pulpettia, käsivarsiin tarttui kumin tahmeaa nöyhkää. Hän oli yrittänyt keskittyä puuroon ja mustikoihin, Narkissokseen ja kultasuuhun, matikan tuntiin ja Miran uusimpaan ihastukseen, joka oli Make. Mutta epäily liikkui hänen liepeillään kuin peto joka etsii kohtaa mistä purra.”

Elsan toimittajaäiti pyrkii ohjaamaan tyttöään normaaliin kasvuikäisten elämänkokemuksiin, naiseudesta ja viiniin tutustumisesta alkaen.

Mutta sitten tarinassa alkaa tapahtua.  Tytöt ovat jo pitkään rukoilleet itselleen miestä, sitä oikeaa Herran valitsemaa elämänikäistä kumppania, varsinkin Talvi:

Talvi pyysi säällistä todistusta kevään ylioppilaskirjoituksista ja sen jälkeen hyvää miestä, kolmea komeaa poikaa ja tonttia jolla valo tulvisi sisään suurista ikkunoista. Olisi Talvi rukoillut vielä takapuoltaan pienemmäksi jos olisi kehdannut, mutta Talvinkin proosallisuudella oli rajansa.
Elsa pyysi vain yhtä, aina sitä yhtä.

Elsan ”se yksi” oli videovuokraamossa vilahtanut poika, Benjamin. Maailma on pieni, erityisesti Kajaani. Poika osoittautuu myös helluntailaiseksi ja Elsa saa kuin saakin hänestä poikaystävän.  He puhuvat avioliitosta. Talvi ehtii naimisiin ensin, helluntailaisen Petrin kanssa ja häät pidetään palloiluhallissa. Mutta Herra oli osoittanut Helsinkiin opiskelemaan lähteneelle Benjaminille toisen kohtalon: pääkaupungin ja uuden rakkauden, turkulaisen helluntailaissaarnaajan kauniin tytön kanssa. Elsa kokee haaksirikkonsa.

Elsa hakeutuu kaikkien yllätykseksi helluntailiikkeen maailmankonferenssiin Kolumbiaan, opiskelee pohjaksi espanjaa ja jää maahan. Viitekehys uskovaisten yhteisössä on siellä hänelle valmiina.

Elsan elämään astuu Manuel, rikkinäinen mies, joka on sotilaana kokenut kovia sissien vankina. Manuel terapoi piirtämällä Elsan iholle. Suhde on epävakaa ja pohja hutera, ja Manuelilta paljastuu lopulta oma salaisuutensa. Sitten yliopiston rappusilla Elsa tapaa toisen miehen, Santiagon, ja hän on helluntailiikkeen ulkopuolelta.

Elsalla on mitä todennäköisimmin elämä uusine käänteineen avoinna, kun hän Kajaanin kotinsa ullakolla ennen paluutaan Bogotaan kuuntelee alakerrasta kantautuvaa ukin körttivirttä ja keinutuolin kitinää virren poljennon tahdissa.

Kelpo romaani lopultakin, vaikka tyttöjen lukiokauteen olisin kaivannut terävämpiä jännitteitä ja draamaakin.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017, 287 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla?

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten Vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Paul on karjatilallinen Ranskassa. Kauan sitten hän nai Vulvan, kaupunkilaisnaisen. Vulva on käynyt kouluja ja lukenut kirjojakin. Mutta Paulin arvomaailmassa mies on naisen yläpuolella, ilman epäilystä. Ja sen Vulva on saanut kokea. Eipä enää kysele turhia:

”Ja jos tullaan häiritsemään kun minä ajattelen tai kun minä teen töitä, että haluanko kovaksikeitettynä vai puoliraakana vai löysänä, niin silmät pullistuvat raivosta ja minä karjaisen että seuraavan kerran minä komautan.”

Paul on komauttanut Vulvaa ja penskoja usein, syystä  tai syyttä. Hän ei anna mitään arvoa vaimolleen:

Kun siltä kysyy että: ”Mitä sinä Vulva ajattelet näistä siemenistä?” niin se vaan toljottaa ja lopettaa siivoamisen eikä se vastaa mitään, pitää vaan suuta auki. Siksi minä ajattelen että Vulva ei osaa ajatella mitään, sen minä olen aina tiennyt, ja sitten minä haluan satuttaa sitä koska minua hermostuttaa kun se vaan tuijottaa kuin joku typerä elikko ja minä läimäytän sitä. Minä tykkään kun se ei huuda vaan lähtee pois ja sitten ainakin siitä pääsee.

Vulva on oppinut selkäsaunojen kautta olemaan hiljaa, myös Paulin satuttavien pikapanojen yhteydessä. Aviopuolisoiden välillä ei keskustella. Ainoa Vulvan sana on enää myöntyvä joo.

Vulvasta on tullut avioliitossa ylettömän lihava. Paulista hän on hirveän ruma.
”Vaikka Vulva on ruma niin keittiön kanssa se on ihan nätti kokonaisuus”, tunnustaa Paul.

Paulin maatilalla tehdään töitä, tehdään lihakset kiiltäen, otsasuonet päästä pursuten  ja hiki valuen, pitkiä päiviä. Töitä riittää loputtomiin ja lehmilleen Paul on hellä. Toisin kuin Vulva, Paul muistaa jokaisen lehmän nimeltä ja tuntee niiden luonteet. Mutta omien penskojensa nimiä hän ei muista eikä erota heitä naamaltakaan. Penskat kuuluvat Vulvan ja lehmät Paulin maailmaan. Niitä maailmoja Paul ei sekoita.

Ranskalaisen nykykirjailija Noëlle Revazin (s. 1968) läpimurtoteos Eläintenkö ehdoilla? kertoo kielettömyydestä ja sen aiheuttamasta tylsistyneestä kommunikoinnista avioliitossa. Asetelma on ahdistava ja järkyttävä. Miksi Vulva alistuu? Lasten ja vaihtoehdottomuudenko vuoksi? Vaikka lähellä on muita maatiloja, avioparilla ei liioin ole kyläläisten kanssa kanssakäymistä.

Mutta kesän alussa maatilalle saapuu palkattu työmies, roteva portugalilainen Jorge. Paul ei taivu lausumaan vieraskielistä nimeä, hänelle palkollinen pysyy ranskalaisittain Georgesina.

Talossa on yksi tilava ja valoisa huone käyttämättömänä ja lukittuna – se jossa talon vanha isäntä kuoli vuosi sitten. Silti palkollinen sijoitetaan olkipatjoineen läpinäkyvään kasvihuoneeseen tomaatinvarsien ja muiden hyötykasvien lomaan. Huone pysyy Paulin isän kuolinpyhättönä.

Mutta Georges on toista maata. Hän on armoton ja itseään säästämätön työmies, jonka aikaansaannoksiin Paul voi olla vain tyytyväinen. Mutta jutteleva, herkästi naurava  Georges kyseenalaistaa alusta lähtien Paulin ajattelun luutumia  kysymyksillään, mielipiteillään ja ehdotuksillaan.  Aivan heti kyseenalaistaminen kohdistuu Vulvan, talon emännän, kohteluun.  Georges arvostaa emäntää ja opastaa isäntäänsä:

No niin, Georges sanoo, tämä osoittaa että pitää olla läsnä kun suojelee jotakin. Ja naisten kanssa on sama juttu kuin lehmienkin, ne odottavat hellyyttä mitä ne tarvitsee joka päivä. Se pieni uhraus pitää tehdä, että akka ei enää näyttäisi hapanta naamaa, että sen silmät alkaisi nauraa ja posket hehkua ja se uskoisi olevansa onnellinen ja pyörittäisi talon asioita.

Eläintenkö ehdoilla? asettuu puolen vuoden mittaan. Siitä ajasta Georges on talon töissä kesäkuukaudet, sitten hänen pestinsä loppuu, työt eivät. Puolivälissä kesää Georges panee merkille Vulvan kivut ja oudosti palloksi paisuneen vatsan. Se ei ole raskautta. Hän kutsuu lääkärin. Paisunut pallo osoittautuu pitkälle kehittyneeksi syöväksi ja talon emäntä joutuu kaupunkiin sairaalaan. Leikkauksen jälkeen rankat sädehoidot sitovat hänet sairaalasänkyyn vielä viikkokausiksi. Miesten on tultava toimeen ilman naista, ruuanlaittoa, tiskaamista ja siivoamista myöten.

Päivistä tulee ylettömän pitkiä. Mutta Georges on saanut Paulin kaivamaan talon vanhan television piilosta – sinne se joutui, kun myös Vulva kiinnostui siitä. Miehet ryyppäävät yhdessä kohtuullisesti ja kaiken aikaa Georges nakertaa Paulin ajattelun rakennelmia. Mutta Vulvaa sairaalaan katsomaan Paul ei sentään lähde eikä liioin kysele perään. Georges menee, mukanaan kirje, jonka hän on suostutellut Paulin kirjoittamaan.

Ei Paul ole tottunut pitämään kynää kädessään. Kirjoittamisesta tulee farssi. Eikä hän edes tiedä, mitä kirjoittaisi. Georges yrittää sanella, mutta lopputulos on jotain aivan muuta:
”Vaimo, Täällä sataa paljon on sadellut täällä meidän tiluksilla mutta älä huolehdi. Kun parannut sieltä, on paljon hommaa. Näkemiin. Paul, aviomies”

Georgesin ideat kypsyvät hitaasti Paulin tahmeissa aivoissa, sillä hyväksyäkseen ne hänen pitää luulla ajatuksia ensin omikseen. Kun perin juurin laihtunut ja heikko Vulva lopulta palaa, appivainajan pyhäkkö on siivottu Vulvan sairashuoneeksi ja Paul suostuu pitämään pihajuhlat, jonne kutsutaan naapureita. Vasta naapureiden suhtautuminen Vulvaan avaa Paulin huomaamaan, että hänen kaventunut vaimonsa nauttii arvoantoa muiden silmissä.

Paul joutuu Georgesin lähdön jälkeen käymään oman sisäisen koulunsa, sillä tartuntataudin vuoksi koko karja joudutaan hävittämään ja sen myötä menevät Paulin  tärkeät kiintymyksenkohteet, kuten Turska-vasikka. Mutta karjatilan tulevaisuudelle menetys ei merkitse täystuhoa. Elämä jatkuu. Vaikka Paulin pää ei tyystin vaihdu toiseksi, paljon siellä on ajattelutapa muuttunut.

Revazin tyylilajina on monologimaisen rosoinen ajatustenvirta. Kaisa Kukkolan suomennoksessa välittyy hyvin ajattelulle ominainen katkelmallisuus ja puhekielimäisyys.

Kirjailijaesittelyn mukaan Revaz on kirjoittanut jokaisen kolmesta teoksestaan erilailla kuin muut ja kunkin teoksen tulee olla kielellisesti omanlaisensa. Hän on saanut kirjoistaan Ranskassa palkintoja.

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla? Lurra Editions 2016, 280 sivua. Suomennos Kaisa Kukkola.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla

Teheranin kodeissa, Kaironm kaduilla koostuu suomalaisten antropologien artikkeleista. He kaikki ovat asuneet pitkään islamilaisissa maissa.

Teheranin kodeissa, Kaironm kaduilla koostuu suomalaisten antropologien artikkeleista. He kaikki ovat asuneet pitkään islamilaisissa maissa.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla on artikkelikokoelma, joka kertoo nuorten elämästä islamin maissa. Kirjoittajina on kahdeksan antropologia, jotka kaikki ovat tehneet pitkään kenttätutkimusta islamilaisissa maissa. He ovat suomalaisia tai vähintään suomalaistuneita, kuten Suomeen eläkepäivinään asettunut Tunisian yliopiston sosiologian emeritusprofessori Fred Stambouli.

Hämmästyttävintä itselleni oli se, miten monen monituista arabiankielisiin maihin erikoistunutta antropologia meillä on. Eikä vain nykyajassa. Teoksen johdannossa palautetaan mieliimme nykyantropologiemme ansioituneet edeltäjät: maineikas 1800-luvun Arabian niemimaan tutkija Georg August Wallin (1811−1852) sekä Edvard Westermarck (1862−1939) ja palestiinalaisen kyläelämän tutkija Hilma Granqvist (1890−1972).

Dahlgrenin toimittaman teoksen tarkoituksena on lisätä ymmärrystämme islamilaisten kulttuureiden nuorisosta. Tärkein tutkijain oivallus on se, ettei nuorten arvoja ja käyttäytymistä pidä lähtökohtaisesti tutkia uskonnosta käsin, vaan lähteä nuorten arjesta ja unelmista.
Vaikka uskonto on monille muslimeille tärkeä asia, se ei silti täytä kaikkea heidän aikaansa eikä määrittele heidän koko elämäänsä”, kuten Samuli Schielke toteaa egyptiläisnuorten elämää käsittelevässä artikkelissaan.

Artikkeleista käy ilmi, että islamilaisten maiden nuoria askarruttavia asioita ovat naimisiinmeno, bilettäminen, seksi, poliittinen vaikuttaminen, seksuaalinen häirintä, seurustelu ja uskonnonharjoituksen vaatimukset. Tiukoissakin kehyksissä nuoret löytävät omat kohtaamistapansa.

Artikkeleiden taustana olevat kenttätutkimukset on tehty Egyptissä, Jemenissä, Kamerunissa, Iranissa, Tunisiassa ja Marokossa.

Egyptin vitsaus: seksuaalinen häirintä

Artikkeleista peräti kolme kertoo egyptiläisnuorista. Senni Jyrkiäinen on tutkinut naisten seksuaalista häirintää Kairossa ja etelän pienessä konservatiivisessa maaseutukaupungissa Sohagissa.

Seksuaalinen häirintä on arkipäivää. Peräti 83 prosenttia egyptiläisnaisista on kokenut häirintää kadulla ja heidän kokemuksissaan häirintä on päivittäistä. Peräti 62 prosenttia miehistä myöntää harrastavansa seksuaalista häirintää, näin siitä riippumatta, onko mies naimisissa ja itse teini-ikäisten tyttöjen isä. Egyptian Centre for Women`s Rights -järjestön tutkimuksen mukaan yli puolet miehistä syyttää naisia häirityksi joutumisesta.

Nuorten naisten liikkuminen kadulla on rajoitetuinta ja varjelluinta. Kotiintuloajat ovat tarkat ja äidit soittelevat lastensa perään. Veljien tehtävänä on suojella siskojaan.  Naapurit, etenkin naapurin miehet, pitävät silmällä naisten käyttäytymistä ja kotiintuloja.

Nuorten naisten kokemuksissa häirintä on vain pahentunut Hosni Mubarakin ajoista, vaikka Egypti kriminalisoi seksuaalisen häirinnän vuonna 2014.  Asenneongelma koskettaa koko yhteiskuntaa. Näin Senni Jyrkiäinen selittää:

On vaikeaa antaa tyhjentävää vastausta siihen, miksi häirinnästä on tullut Egyptissä niin iso ongelma. Usein vedotaan siihen, että nuorten miesten turhautuneisuus purkautuu naisten häirintänä, koska miehillä ei ole taloudellisten vaikeuksien vuoksi mahdollisuutta avioitua eikä yhteiskunta yleisesti salli esiaviollisia suhteita. Toiseksi käytöshäiriöiden kasvusta syytetään kaupunkien nopeaa kasvua ja yhteishengen katoamista. Häirinnästä syytetään myös naisten tiukkaa ja vartalonmyötäistä muotia. Uskonnollisten juhlapyhien aikaan on kuitenkin raportoitu tapauksia, joissa häirikkölaumat ovat käyneet käsiksi myös pitkiin kaapuihin ja niqaab-kasvohuntuun pukeutuneisiin naisiin. Edes kaiken peittävä pukeutuminen ei siis jarruta ahdistelijoista. Ongelma piilee naisia esineellistävässä asennoitumisessa ja kunnioituksen puutteessa.

Egyptissä keskiarvoasukas on iältään 25-vuotias. Työttömyys on korkea: Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella 15−24-vuotiailla virallinen työttömyys on 25 prosenttia.

Samuel Schielken mukaan Egyptissä kaupungeissa ja varsinkin opiskelijoiden keskuudessa seurustelu on yleistä ja rakkausavioliitto on yleistynyt myös maaseudulla. Kuitenkin vapaampi seurustelu voi koitua avioliiton esteeksi. Tyttö, joka suostuu seurusteluun, on ”huono” ja ”pilalla” ja siten vaimoksi sopimaton.

”Haluttavan tytön pitäisi olla sekä kouluja käynyt ja seksikäs että kiltisti kotona istuva ja siveä.”
Eikä siveyteen riitä, että on neitsyt, pitää myös olla kaikin puolin kokematon.

Naimisiinmeno on nuorelle kallista. Siksi moni nuori mies hakeutuu Persianlahden öljyntuottajamaihin siirtotyöläiseksi ansaitakseen rahaa. Mutta saadakseen työpaikan tarvitaan suhteita ja rahaa lahjuksiin.
Ilman suhteita vain harvat pääsevät elämässä eteenpäin. Miltei kaikki menestyksekäs työ vaatii varastamista, lahjuksia ja huijausta – ja varsinkin varastaminen on islamissa vakava rikos”, Schielke tiivistää.

Teoksen kolmas egyptiläisartikkeli, Henri Onoderan, kuvaa nuorison verkottumista ja ryhmittymistä ennen Tahririn kansannousua. Syntyi erilaisia aktivistiryhmiä, joista jotkut keskittyivät ihmisoikeusloukkauksiin ja kidutuksen vastaiseen työhön, toiset asunnottomien oloihin sekä väestönsiirtohankkeiden vaikutuksiin paikallistasolla. Osallistuttiin Palestiinan ja Gazan solidaarisuusliikkeisiin, tuettiin omien tehtaiden lakkoliikkeitä ja protestoitiin leivän kallistumista. Menetelminä olivat ketterät ja lyhyehköt katumielenosoitukset ja nopea kommunikointi mobiililaitteilla. Bloggauksesta tuli keskeinen osa arkipäivän vaikuttamista.

Nuorten politisoituminen ja aktivoituminen kulminoitui kansannousuun, kun kaksi vuosikymmentä diktatorisesti maata johtaneen Mubarakin huhuttiin siirtävän valtaansa pojalleen. Harmi, että Onoderan artikkeli pysähtyy aikaan ennen vallankumousta. Miten lamaannutettuja tai aktiivisesti yrittäviä nuoret ovat nyt?

Jemenissä naiset menettivät saavuttamansa vapauden

Susanne Dahlgren on asunut pitkään Adenissa ja tutkinut jemeniläisnuorten elämää ja unelmia. Nuoria kiinnostavat samat asiat kuin nuoria muuallakin: seurustelu, biletys ja naimisiinmeno.
”Islam ei ihannoi selibaattia eikä kehota harrasta uskovaista pidättäytymään ruumiillisista iloista. Islamissa seksi kuitenkin kuuluu avioliittoon – ja paratiisiin”
, Dahlgren muistuttaa.

Dahlgrenin artikkeli kuvaa Adenin vapautunutta, varsin liberaalia ja suvaitsevaa ilmapiiriä, joka mahdollisti jopa samaa sukupuolta olevien kävelyn käsi kädessä julkisesti. Pukeutuminen oli vapaata, julkiset tilat kuuluivat kaikille ja naiset kävivät töissä.

Muutos tapahtui vuoden 1990 jälkeen, kun Etelä- ja Pohjois-Jemen yhdistettiin yhdeksi valtioksi. Sana`assa vierailevat adenilaisnaiset saivat kuulla kadulla miesten huoritteluhuutoja. Miesten ja naisten vapaa kanssakäyminen julkisilla paikoilla loppui. Aiemmin julkiset ja yhteiset tilat, kuten ravintolat, puistot ja elokuvateatterit, muuttuivat miesten alueiksi ja aiemmin suosittuja keskustelutilaisuuksia, juhlia ja konsertteja ei enää järjestetty. Liikkuminen ”miesten maailmassa” oli mahdollista enää vain peittävien vaatteiden alla.

”Sukupuolten erottelu oli siirtomaavallan aikana ollut sosiaalinen erottelujärjestelmä, jossa ylemmät luokat erottuivat alemmista. Vuosien 1967−1990 välinen vasemmistohallituksen kausi oli poistanut luokkaerot, mutta Jemenien yhdistäminen toi ne takaisin”, Susanne Dahlgren kuvaa.

Kulttuurin kiristymisen jälkeen Dahlgren pääsi Dar Zahraan, joka on vain naisille tarkoitettu uskonnollinen klubi. Siellä hän kohtasi äärimmilleen menevän naisiin kohdistuvan alistamisen uskonnon varjolla. Naisen ei tule peittää vain vartaloaan ja kasvojaan vaan myös äänensä. Naisen ääni on osa ”vaarallista” eroottista olemusta. Siksi naisen on kodin ulkopuolella oltava näkymätön ja äänetön.

”Tyypillisesti naapurimaiden puhe Adenin ”liian vapaista” naisista on vallankäytön diskurssi. Arabian niemimaan konservatiivisten valtioiden kohdalla kyse on patriarkaalisesta ideologiasta, jolla miesten ylivalta naisiin normalisoidaan”, Dahlgren kirjoittaa.

Iranin vapautensa raivanneet nuoret

Herkullisimpia kokoomateoksessa on Ulriikka Johanssonin iranilaisnuorten kapinasta ja huumasta kertova artikkeli. Etnografista kenttätyötä tehnyt Johansson löysi nuorten uhman, joka konkretisoituu viikoittaisena bilettämisenä eri puolilla Teherania jonkun kotona järjestettävissä bileissä, joissa juodaan alkoholia vastoin Iranin lakia ja soitetaan valtion paheellisena pitämää musiikkia. Teheranilaisnuoret tuntuvat tuntevan länsimaiset hitit hyvin.

”Puolen vuoden aikana opin, että Iranin islamilaisessa tasavallassa kaikki hauska on periaatteessa kiellettyä mutta käytännössä mahdollista.” Nuorten juhlinta saa myös aikuisten suojeluksen. Silti kukaan ei ole täysin rento ja mahdollisia poliisiratsioita osataan varoa.

Johanssonin kokeman mukaan tyttöjen ja poikien väliset suhteet alkavat olla yhtä vapaamielisiä kuin länsimaissakin ja esiaviolliset suhteet ovat monien maallistuneiden kaupunkilaisnuorten keskuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Iranilaisnuoret myös vaihtavat seurustelukumppaniaan tiuhaan.

Alkoholi on kotipolttoista viinaa araghia, joka on edullista ja helposti saatavissa. Humaltuminen ei kuitenkaan ole nuorten tarkoitus. Johanssonin mukaan pilvenpoltto on erittäin yleistä ja sitä harrastavat niin tytöt kuin pojatkin. Biletyspaikalle tullaan pitkissä takeissa ja peittävissä huiveissa, mutta alta paljastuu kimallusta ja korkokenkää. Jokainen haluaa saada ihailua ja huomiota osakseen.  Osallistujia saattaa olla muutamasta moneen kymmeneen nuoreen.

Islamilaisuuden ihanteisiin kuuluu vaatimattomuus niin ulkonäössä kuin käytöksessäkin. Naisen tärkein tehtävä, äitiys, on jopa kirjattu perustuslakiin. Miesten tehtävänä on jatkaa sukua sekä suojella ja elättää perhettä. Johanssonin mukaan ihmiset näyttelevät vallankumouksen ideologian mukaista rooliaan. Ruotsalainen antropologi Shahram Khosravi vertaa kirjassa Irania teatteriin, jolla ei ole yleisöä. Kaikki osaavat käsikirjoituksen, jonka mukaan elämää näytellään.

Mutta tällä teatterilla on lipuntarkistajansa, basij-joukot, 3,5 miljoonaa vapaaehtoista moraalinvartijaa. Basijit pidättävät ja nöyryyttävät ihmisiä kaduilla, yliopistoissa ja työpaikoilla varsin mielivaltaisesti. He voivat tehdä myös ratsioita yksityiskoteihin etsien satelliittilautasia, alkoholia ja kotibileitä.

”Iranin nuoriso on luonut yhden muslimimaailman merkillisimmistä nuorisoliikkeistä”, Johansson kiteyttää. Silti varattomilla nuorilla ilman sosiaalisia suhteita on vain vähän mahdollisuuksia edetä elämässään hyvästä koulutuksesta huolimatta.

Tunisian politisoitunut nuoriso

Tunisin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Frej Stambouli kirjoittaa vuoden 2011 jasmiinivallankumouksesta ja sitä seuranneesta kansalaisyhteiskuntaliikkeestä. Tunisia itsenäistyi Ranskan siirtomaaherruudesta vuonna 1956 karismaattisen Habib Bourguiban johdolla. Bourguiba oli uudistaja. Hänen saavutuksiinsa lasketaan naisten vapautuminen, yleinen lukutaito, ilmainen koulutus ja terveydenhuolto sekä perhesuunnittelupalvelut.

Bourguiban mukaan arabiyhteiskuntien rappion syynä on hallitsijoiden itsevaltius ja epäoikeudenmukaisuus.

Vuonna 1987 Tunisian pääministeri Ben Ali kaappasi vallan Bourguibalta. Islamilaisuus alkoi eri syistä levitä ja Ben Ali kahlitsi sen nousun voimakeinoin. Kun koulutettujen nuorten työttömyys kasvoi ja kaivostyöläiset lakkoilivat, muuan koulutettu työtön protestoi sytyttämällä itsensä tuleen. Tapahtumasta käynnistyi kansanliikkeeksi noussut jasmiinivallankumous.

Vallankumouksen seurauksena alistettu islamilaisuus voimistui ja kun Tunisiassa järjestettiin vaalit, voittajaksi nousi islamilainen Ennahda-puolue. Stambouli analysoi, miksi näin kävi maallistuneessa Tunisiassa. Hänen mukaansa fundamentalistit käyttävät tuttuja sanoja ja vetoavat tuttuihin arvoihin sekä tarjoavat maallistuneelle hallinnolle vaihtoehdon. Moskeijoiden kautta islamistit ovat myös parhaiten verkottuneita.

Ennahdan menestymistä Stambouli myös pitää loogisena seurauksena yhteiskunnan syvästä jakautumisesta puolen vuosisadan aikana. Alueelliset erot hyväosaisen rannikon ja sisämaan välillä ovat suuret ja nuorisotyöttömyys kasvoi 30 prosenttiin, koulutettujen nuorten osalta jopa 45:een.

”On myönnettävä, että islamistit ovat kiinteämmin kosketuksessa yhteiskuntaan ja paremmin selvillä ihmisten arjen ongelmista ja kärsimyksistä. Heidän kannattajakuntansa on laaja ja moninainen. Lisäksi he ovat tehokkaasti organisoineet tiiviitä lähipalveluverkostoja, kuten köyhäinapua”, Stambouli kirjoittaa.

Tunisia sai vuonna 2014 uuden kansalliskokouksen hyväksymän perustuslain. Se tunnustaa kansalaisvaltion ja torjuu uskonnollisten johtajien johtavan roolin valtion politiikassa. Stamboulin mukaan Ennahda hyötyi vapaista vaaleista ja uudesta perustuslaista. Mutta uuden vallanjaon ei katsottu riittävän takaamaan demokratian.

Jotta kansalaiskulttuuri voisi kukoistaa, yksilöt ja yhteisöt tarvitsevat sellaisia julkisen vuoropuhelun tiloja, joita syntyy, kun valtio ja sen elimet erotetaan kansalaisyhteiskunnasta.”
Demokratia vaatii siis kansalaislähtöisen julkisen elämän.

Kun Tunisiassa murhattiin vuonna 2013 kaksi edistyspuolueen johtajaa, heräsi yleinen Ennahdaan kohdistunut suuttumus, koska Ennahda oli noussut valtaan lupailemalla hallintomallin, jossa islamistit periaatteet yhdistettäisiin suvaitsevaiseen moniarvoisuuteen. Liikehdinnän seurauksena syntyi poliittisia koalitioita. Lopulta, vuoden 2014 alussa islamistihallitus erosi ja tilalle tuli sitoutumaton väliaikaishallitus. Vuoropuhelun seurauksena maa saa uuden perustuslain. Vuoden lopussa pidettiin uudet parlamenttivaalit ja presidentinvaalit.

Osapuolet, Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti, sai vuonna 2015 Nobelin rauhanpalkinnon ”vaihtoehtoisen rauhanomaisen poliittisen prosessin käynnistämisestä tilanteessa, jossa maa oli sisällissodan partaalla”.

Ironia purkaa paineita Marokossa

Marko Juntunen kuvaa laittomien siirtolaisten virtoja Gibraltarin salmen yli Eurooppaan paljon ennen nykyisiä Välimeren venepakolaisia. Taustalla ovat Marokon mittavat ongelmat, katurikollisuus, korruptio, väkivalta, työttömyys, köyhyys ja terrorismi.
”Ei Marokko ole valtio, Marokko on mafia”, hän lainaa tuttuaan. Korruptio, lahjukset ja asioiden hoitamisen kannalta välttämätön välikäsien kulttuuri ovat maan syöpäkasvaimia.

Juntunen kuvaa tieteellisen kiinnostuksensa kohteeksi Euroopan ja arabimaailman välisen siirtolaisuuden sekä kasvavan liikkuvuuden tuottamat sosiaaliset ja kulttuuriset seuraukset Euroopan ulkorajoilla. Saatuaan tutkimusluvan hän valitsi kenttätyönsä kohteeksi Larachen, jossa oli yksi takavuosien vilkkaimmista laittoman siirtolaisuuden lähtösatamista.

Larachen hän kuvaa ikivanhaksi jyrkästi kahtiajakautuneeksi 120000 asukkaan satamakaupungiksi. Sen mittavimman osan muodostaa rannikon ulkopuolinen asuinalue, missä maaseudulta muuttavat pienviljelijät kasasivat hökkelinsä aaltopelleistä, seipäistä, tiilenpaloista ja metallikanistereista. Juntusta varoitettiin toistuvasti olemasta tekemisissä alueen ja sen ihmisten kanssa.

Hänellä oli kuitenkin onnea ja tuttavikseen saamiaan kolmea kaveria hän piti mitä luotettavimpina oppaina ihmisten elinoloihin ja ajatteluun.
”Valtaosa köyhälistön kotitalouksista kamppailee virallisen talouden ulkopuolella satunnaisissa rakennustöissä, katukaupassa, työpajoissa tai kalastuksen, maatalouden ja teollisuuden parissa.”
Alueen laitamilla asuu väliporras: pikkuvirkamiehiä, poliiseja, opettajia ja yrittäjiä. Sitten on vaurastuva alue:
”Larache sijaitsee lähellä kannabiksen tuotannon kanta-aluetta Pohjois-Marokossa, ja kansainvälisen huumekaupan sekä espanjaan suuntautuvan siirtolaisten salakuljetuksen tuottamat tulot näkyvät korttelien vauraissa rakennuksissa.”

Yhteiskunnan läpeensä korruptoitunut ja lahjuksille rakentuva yhteiskunta on luonut omat eksperttinsä, ”järjestelijät”, joilla on kyky käsitellä viranomaisia.
”Selvitäkseen on pakko osallistua mädännäiseen talouteen, mutta lopulta yksilön mahdollisuudet päästä köyhyyskierteestä ovat vähäiset järjestelmän mahdollistamien lahjusten vuoksi”, Juntunen kuvaa.

Keinoksi, eräänlaiseksi happiletkuksi nuoret ovat kehittäneet vitsit ja ironian. Niitä keränneen ja tutkineen Juntusen mukaan pilanteko kumpuaa siitä tosiasiasta, että köyhälistön nuoret ymmärtävät, miten rajalliset resurssit heillä muuttaa elämäänsä isäntä-suojattisuhteiden, korruption ja lahjusten värittämässä todellisuudessa. Vitseillä ja sutkauksilla ei niinkään tavoitella poliittisia päämääriä.

Esimerkiksi hän nostaa Marokossa hyvin tunnetun ja rakastetun stand up -koomikon Ahmad Sanoussin , jolta on riistetty esiintyminen pisteliään ja osuvan poliittisen satiirin vuoksi. Silti hän yhä esiintyy, uhanalaisena pienfoorumeilla. Juntunen löytää Sanoussin komiikasta kolmen lajin satiiria. Yksi niistä on ”heistä”, jälkikolonnialistisen talouselämän ja hallinnon eliitistä, jonka asema perustuu länsimaiden tukeen, toinen kansalaisten kokeman yhteiskunnan näköalattomuuden jakamista, ja kolmantena Sanoussi tuottaa käsitystä ”meistä” viitaten omanarvontuntoa vaille jätettyihin, alistettuihin, työttömiin, kouluttamattomiin köyhiin sekä yhteiskunnan marginalisoimiin nuoriin, jotka ovat valmiita lähtemään kuolemaan uhmaten kohti Eurooppaa laittomina siirtolaisina.

Entä Marokko arabikevään jälkeen? Vuoden 2011 kansannousun jälkeen perustuslaki on uusittu ja kuninkaan valtaa kavennettu. Hallituksen johtoon on noussut maltillisen islamistinen Oikeudenmukaisuus ja kehitys -puolue. Mutta nuorten elinolosuhteissa se ei mitenkään näy. Siksi monelle työttömälle ja turhautuneelle nuorelle eivät vitsit enää riitä. Hyvin moni heistä on lähtenyt Isisin riveihin Syyriaan ja Irakiin.

Surullista luettavaa!

Härkäpitoja Kamerunin häissä

Artikkeleista poikkeavin on Tea Virtasen artikkeli omasta antropologisesta kenttätutkimuksesta Kamerunin mbororojen monipolvisista hääseremonioista, joita kirjoittaja kuvaa yksityiskohtaisesti. Mbororojen siirtyminen paimentolaisuudesta karjankasvattajiksi on merkinnyt paikalleen asettumista ja islamilaistumista.  Häärituaaleihin liittyy niin morsiuslahjoja kuin härän ja lampaiden teurasaterioita.

En lähde kuvailemaan monimutkaisia ja outoja tapoja, joissa esimerkiksi raskaana oleva nuori vaimo palaa äitinsä luo synnyttämään ja kasvattamaan vauvan imetysiän yli ennen uutta rituaalipalaamista miehen kylään. Tea Virtasen havaintona on rituaalien kaventuminen ja köyhtyminen islamilaisuuden vaikutuksesta. Islamistit paheksuvat mbororojen pitkittynyttä avioitumisprosessia, joka estää aviomiestä saamasta yksinoikeutta nuoreen vaimonsa seksuaalisuuteen ennen kuin prosessi on päättynyt parin esikoislapsen rinnasta vieroittamiseen.

Karjajuhlien korvikkeeksi sulhasen suvun morsiamen suvulle antamat lahjat ovat suurentuneet. Mbororot pitävät kehitystä avioliiton solmimisen muuttumisena kyläjuhlasta kaupankäynniksi. Kyse on jatkuvasta neuvottelusta siitä, millaiset avioitumiseen liittyvät rituaalit kuuluvat islamiin tai ovat ”tarpeeksi” islamilaisia. Mbororo-tyttöjen nuoruusaikaan kun on perinteisesti kuulunut mahdollisuus esiaviollisiin suhteisiin.

Ihmisten ja kulttuureiden tiede, antropologia, syventää sitä tietoa, jota imemme uutisten kautta. Media tarjoaa pohjat, antropologit elävät tutkimiensa ihmisten keskuudessa yhtenä heistä.  Pääsemme heidän mukanaan paikkoihin, minne meillä ei muuten ole menemistä, ja kohtaamme ihmisiä, joita muuten emme kohtaisi.

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla. Nuorten elämää Islamin maissa. Otava 2016, 272 sivua.

 

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

101 kirjaa: Risto Isomäen Litium 6

Litium 6 on ekotrilleri, missä ydinpommin valmistamiseen tarvittavat aineet uskotaan päätyneen terroristien käsiin.

Litium 6 on ekotrilleri, missä ydinpommin valmistamiseen tarvittavat aineet uskotaan ja tiedetään päätyneen terroristien käsiin.

Lukijan ei tarvitse ymmärtää ydinfysiikasta, ydinvoimaloista ja ydinpommeista, saati olla ydinfyysikko joutuakseen Risto Isomäen ekojännärin Litium 6:n imuun. Tosin ei perusymmärryksestä haittaakaan olisi. Sen sijaan kirjailijan täytyy tietää kirjoittamistaan asioista paljon. Jälkisanoissaan Isomäki kertoo, mitä kaikkia tutkimuksia ja teoksia hän on lukenut ja opiskellut aiheesta. Litium 6 rakentuu faktasta ja fantasiasta: Mitä voi tapahtua ja mitä olisi voinut tapahtua.

Litium 6 on scifijännäri, joka ei jää lukijaltaan kesken.

Kirjan luettuani mietin, mikä on Isomäen pääviesti. Ydinvoimaloiden vastaisuus on ilman muuta viesteistä yksi, sillä kirjailijan mukaan vain syvälle peruskallion sisään rakennettu ydinvoimala voi olla turvallinen. Eivätkä aivan nekään kaikki. Isomäki rajaa peruskallion sisälle rakennetuistakin pois litium 6:ta polttoaineenaan ja jäähdytysaineenaan käyttävät hyötö-, fuusio- ja hybridireaktorit sekä Rapid L -tyyppiset ydinvoimalat.  Mitä jäi tähteeksi? Myönnän, etten pysynyt mukana.

Mutta ymmärtääkseni ydinvoimalat ovat Litium 6:ssa sittenkin sivuroolissa, ainakin tarinan pääosan ajan. Tosin pitkin matkaa Isomäki väläyttää eläteltyjä utopioita maailmasta, missä lähes kaikki toimii ”turvallisen ydinvoiman” antamalla energialla, yksittäisten rakennusten sähkön- ja lämmöntuotannosta avaruuslaivoihin.  Utopioiden mottona on ydinfyysikko Ted Taylorin kaikkivoipa lausahdus: Minä annan teille tulevaisuuden.

Kirjan tapahtumien tuoreena taustana on Yhdysvaltain traumaattinen terrori-iskujen pelko. Al-Qaidan isku 11. syyskuuta 2001 on korventunut pysyvästi jokaisen amerikkalaisen verkkokalvolle. Kirjassa Yhdysvaltain ydinterrorismin vastainen erityisyksikkö N.T.U. (Nuclear Terrorism Unit) on saanut Japanista Osakasta tiedon Yoshikawan sähköä tuottavasta ydinreaktorista varastetun pirullisen röyhkeästi ja rumaa jälkeä jättäen reaktorin LR-modulit, yhteensä kuusi tonnia litium 6:ta.  Kun samanaikaisesti ranskalainen ydinvoimalayhtiö tiedottaa siltä kadonneen usean vuoden jaksossa 180 grammaa plutoniumia, N.T.U.:n asiantuntijat alkavat kuumeisesti pohtia, liittyvätkö katoamiset jotenkin yhteen ja mihin se kaikki voisi pahimmillaan johtaa. Alkaa kiivas kilpajuoksu pakenevan ajan kanssa.

Isomäki antaa lukijan jo kirjan alkupuolella tietää, kuka on kaiken arkkitehti tai kellä on todella pahoja aikeita. Hän on äitinsä puolelta irakilainen Timothy Washburn, vaurasta elämää New Yorkissa elävä mies, jonka ruumis on palanut rujoksi siitä pommista, joka tuhosi hänen kotinsa, perheensä ja likisukulaisensa Bagdadissa Yhdysvaltain Irakin sodan alkuvaiheessa. Häneen johtavat johtolangat myös N.T.U:ssa, kun tilattu viihdyttäjänainen Katharine Henshaw haluaa kertoa jostain varkain kuulemastaan puhelusta. Arabitaustaisen miehen puhelu oli koskenut kuutta tonnia litium 6:ta, joka ”on nyt hallussa”.

Tärkeä, suorastaan keskeisin henkilö Isomäen romaanissa on N.T.U:n agentti ja asiantuntija Lauri Nurmi, joka on naimisissa intiaaniverisen agentin Alicen kanssa. Molemmat tuntuvat omaavat yli-inhimillisiä voimia ja taitoja.  Jonkinlaisessa sivuroolissa jännärissä on myös intuitio, epäily ja vaisto, jollainen tuntuu olevan tarinan naisilla.
”Me näemme niin usein vain ja ainoastaan sen, minkä haluamme nähdä, se on meidän kaikkein vaarallisin ominaisuutemme”, tuskailee Lauri Nurmi ajattelun juuttumista.

Washburnin kutsuilla puhelimeen puhunut mies Hassan Yussef vangitaan ja kidutetaan kuulusteluissa tunnistamattomaksi möykyksi. Häneltä on saatu verkoston nimilista sekä tieto ydinpommin sijoittamisesta johonkin laivaan. Häneltä saadaan myös puristettua tieto, että pommia vartioi räjäyttämisvalmiudessa kolme vartijaa, jotka toimivat heti, jos laivaa yritetään jollain keinoin vallata.

Saatu nimilista herättää hämmennystä: siinä on hyvin monia viranomaisten kanssa yhteistyötä tekeviä ja luotettavaksi luokiteltuja Yhdysvaltain imaameja. Agentit uppuroivat pakenevaa aikaa vastaan epätoivoisina. Varastetun litiumin ja plutoniumin kohtalosta ja sijainnista ei ole edes aavistusta.

Tarinan varrella lukija saa tutustua ydinpommien synkkään historiaan: Hirošiman tuhonneeseen Pikku Poikaan, jonka pudotti lentäjän äitinsä nimiin ristinyt taistelukone, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuonna 1962 räjäyttämään Tsar Bombaan, Chicagon läjään, Fat Maniin, Muratti Mikeen ja amerikkalaisten Bikinillä vuonna 1954 räjäyttämään, hyvin tuhoisaan vetypommiin Castle Bravoon.

Aina on haettu suurempaa ja tuhovoimaisempaa. Agentit tajuavat, että huippusuuri ydinpommi syntyy muutamasta kymmenestä grammasta plutoniumia, runsaasta määrästä litium 6:ta ja runsaasta määrästä rikastamatonta luonnonuraania. Missä sellaista olisi? Ydinvoimaloille luonnonuraania kuljettavissa rahtilaivoissa tietenkin, ruuman täydeltä.

Tietokoneajojen ja satelliittikuvien avulla rahtilaiva löytyy. Se on matkalla Australiasta Los Angelesiin lastinaan luonnonuraania Yhdysvaltain ydinvoimaloille. Se on pystyttävä pysäyttämään. Alice ja Lauri ryhtyvät toteuttamaan mielikuvituksellista suunnitelmaa. Mutta edes fantasiassa fantastisen taitavilla agenteilla asiat eivät suju käsikirjoituksen mukaan.  Oikeammin, kaikki menee pieleen.

Risto Isomäen Litium 6:n ydinviesti on pelossa piilevä vaara. Lauri Nurmen ajatukseksi puettuna se kuuluu:
Miten me voimme olla niin varmoja siitä, että juuri muiden ihmisten pelotteleminen on kaikkein paras tapa lisätä meidän omaa turvallisuuttamme?

Koko Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereen täystuho ei Litium 6:ssa toteudu. Mutta katkeruuden ja vihan syövyttämän Washburnin puhe verenhukassaan tajuissaan pysymisensä puolesta ponnistelevalle Lauri Nurmelle on julkaisemisen arvoinen evankeliumi, jota lukiessa Litium 6 tuli yllättävän ajankohtaiseksi Donald Trumpin valtaanpääsyn taustaa vasten:

Katsohan, pommi, joka on olemassa vain vastustajiesi mielissä, on täydellinen pelote, sillä se on olemassa kaikkialla, yhtä aikaa. Se on yhtä aikaa jokaisen tunnetun ja tuntemattoman terroristijärjestön ja jokaisen vihamielisen valtion käytössä. Se on jokaisen kuorma-auton, junan tai laivan mukana tulevassa kontissa ja jokaisen Yhdysvaltoja lähestyvän lentokoneen ruumassa. Sitä ei voi löytää, sitä ei voi tuhota, sitä ei voi hävittää, siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei ole olemassa. Vaikka me vakuuttaisimme jatkossa itse tuhanteen kertaan, että koko juttu olikin vain pelkkää hämäystä, sinun hallituksesi ei ikinä uskoisi meitä. Ei ikinä. Joten nyt kun olemme saaneet teidät uskomaan, että meillä on monta plutoniumsytytintä ja kuusi tonnia litium 6:ta, meidän ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin odottaa ja katsoa, miten Amerikan Yhdysvallat repii itsensä palasiksi. Miten se kovistelee ja ahdistelee liittolaisiaan ja kiduttaa näiden kansalaisia ja omia kansalaisiaan ja vieraannuttaa luotaan maan toisensa jälkeen, kunnes sen suurella vaivalla kylmän sodan aikana rakentamat liittoutumat ovat kaikki peruuttamattomasti hajalla eikä sillä ole maailmassa enää yhtään todellista ystävää, ehkä Israelia lukuun ottamatta.

Ja siunatuksi lopuksi vielä yksi lainaus, vuorostaan Laurilta:

Jotenkin me olemme onnistuneet tulkitsemaan nuo al-Qaidan ibessillien puheet aika eriskummallisella tavalla. He eivät hyökänneet ydinvoimaloita vastaan silloin kun olisivat voineet. Mutta me pidämme tätä vain todisteena siitä, että he hyökkäisivät ydinvoimaloita vastaan heti, jos vain voisivat.

Mielenkiintoinen kirja aikanamme, jolloin poliittinen puhe tuntuu kiertyvän yhä useammin puheeksi turvallisuudesta.

Risto Isomäki: Litium 6. Tammi 2007, 343 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Scifi | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Kadonneet kuvat − förlorade bilder

Ateneum ja Amedio Modigliani

Modiglianin rakastettu Beatrice taulussa Nainen ja samettikaulapanta.

Modiglianin rakastettu, taidekriitikko Beatrice Hastings taulussa Nainen ja samettikaulapanta.

Tutustuin italialaisen, nuorena menehtyneen modernistin Amedio Modiglianin (1884−1920) elämään ja taiteeseen, kun tämä pohjois-maisittainkin aivan ainutlaatuinen näyttely oli Ateneumissa loppumassa. Boheemi, 22-vuotiaana Pariisiin muuttanut ja sen taiteilijapiireissä vaikuttanut taiteilija sai suurempaa arvostusta vasta kuolemansa kynnyksellä.
Ateneumissa esillä ollut näyttely oli siis poikkeuksellinen – jopa eurooppalaisessa mitassa. On siis syytä onnitella Kansallisgalleriamme asiantuntijoita taitavuudesta ja hedelmällisistä taidekontakteista.

Puolalaisen runoilijan ja taidekeräilijän Léopold Zborowskin Anna-vaimo maalauksessa Hanka. Zborowski hankki yksinoikeuden Modiglianin töihin ja järjesti taiteilijan ainoaksi jääneen taidenäyttelyn.

Puolalaisen runoilijan ja taidekeräilijän Léopold Zborowskin Anna-vaimo maalauksessa Hanka. Zborowski hankki yksinoikeuden Modiglianin töihin ja järjesti taiteilijan ainoaksi jääneen taidenäyttelyn.

Renée (1917). Tyypillisiä piirteitä olivat pidennetty kaula, umpeen maalatut silmät ja tiputetut, kavennetut olkapäät.

Renée (1917). Modiglianin muotokuvissa tyypillisiä piirteitä ovat pidennetty kaula, umpeen maalatut silmät ja tiputetut, kavennetut olkapäät.

Kävi ilmi sekin, että Ateneumin kokoelmissa on yksi Modiglianin teos. Se esittää venäläistä taidemaalaria Leopold Survagania. Ateneum hankki tämän vuonna 1918 maalatun teoksen vuonna 1955. Surgania oli jossain vaiheessa virheellisesti mainittu suomalaiseksi.

Modiglianin rakastettu oli kahden vuoden ajan englantilainen taidekriitikko Beatrice Hastings. Hänet taiteilija ikuisti maalaukseen Nainen ja samettikaulapanta (1915). Vuonna 1917 Modigliani pakeni Pariisin pommituksia Nizzaan, missä hän alkoi asua yhdessä Jeanne Hébuternen kanssa. Paria vuotta myöhemmin pariskunta palasi Pariisiin ja Modigliani jatkoi maalaamistaan.

Uudesta Pariisin vaiheesta tuli kuitenkin lyhyt. Tammikuussa 1920 taiteilija, joka oli alkanut saada nimeä, vajosi koomaan ja menehtyi. Jeanne, joka oli synnyttänyt Modiglianille tytön, ei kestänyt rakastettunsa kuolemaa, vaan hyppäsi ikkunasta kadulle menehtyen vammoihinsa. Jeanne haudattiin perhehautaan, mutta siirrettiin suvun luvalla kymmentä vuotta myöhemmin Modiglianin viereen.

 

Taidemaalari Leopold Survaganin muotokuva kuuluu Ateneumille.

Taidemaalari Leopold Survaganin muotokuva kuuluu Ateneumille.

Waldemarsudde ja Cecilia Edefalk

Rosor och ekblad (1997)

Rosor och ekblad (1997)

Cecilia Edefalkia (s. 1954) luonnehditaan yhdeksi Ruotsin keskeisimmistä kuvataiteilijoista. Hänen töittensä sunnuntaina päättynyt näyttely Waldmarsuddessa oli retrospektiivinen. Edellinen oli pidetty liki kaksikymmentä vuotta sitten Tukholman Konsthallenissa.

Edefalkia kiinnostavat taiteen välittäminä aika, muisto, henkisyys, kaukaisuus ja uudelleensyntymä. Useimmiten työt ovat himmeän utuisia, värit hentoja ja hahmot liudentuvat taustaansa. En välittänyt niistä enkä liioin tallentanut. Aika ja elämän haihtuvuus korostuivat Edefalkin voikukkien siemenpalloissa. Niitä oli niin kuivuneiden kukkien asetelmina kuin Edefalkin valokuvaamana. Vain hengitys siemenpallon suuntaan tai pieni käden värinä, niin siemenpallo hajoaa. Vain valolla oli lupa leikkiä sen pinnassa.

Metallista valetut koivunrunkoveistokset näyttävät läheltä aidoilta.

Metallista valetut koivunrunkoveistokset näyttävät läheltä aidoilta.

Koivun runko ja tuohi ovat inspiroineet taiteilijaa pitkin elämänkaarta. Näyttelyssä oli esillä lukuisia koivun runkoa kuvaavia metalliveistoksia.  Venus-maalausten sarjassaan hän on maalannut lempikoivuaan herkin siveltimenvedoin.

Yhdessä salissa oli esillä äärimmäisen taidokkaita ja tieteellisen tarkkoja akvarelleja merikasveista. Ruotsalainen

Painting (1992)

Painting (1992)

kustantaja oli tilannut Cecilia Edefalkilta kuvituksen tulevaan kasvikirjaansa, jota ei koskaan julkaistu. Edefalk ehti maalata neljän vuoden aikana 170 rannikkokasvityötä Havstrandväxter Ruotsin ja Välimeren maiden rannikoilta.

Prinssi Eugen rakasti kukkia, joita kasvatettiin linnan omassa kasvihuoneessa.  Prinssin muistoa vaalitaan edelleen linnan kukka-asetelmin. Kun tällä kertaa päänäyttely oli sijoitettu linnan ylimpiin kerroksiin, persikan väreissä kukkivien amaryllisten tuoksu tulvi voimakkaana kaikissa näyttelytiloissa.

 

My birch osana Edefalkin Venus-sarjaa.

My birch osana Edefalkin Venus-sarjaa. Koivun hienot vivahteet eivät tallentuneet kameraani.

En annan rörelse (1990) käsitti seitsemän samanlaista, mutta erikokoista työtä. Mies sivellyt aurinkovoidetta tytön selkään. Entä kun voide jo uponnut?

En annan rörelse (1990) käsitti seitsemän samanlaista, mutta erikokoista työtä. Mies  on sivellyt aurinkovoidetta tytön selkään mutta nyt voide jo uponnut. Työ on herättänyt tulkintoja.

The Last rays of Sun over the Meedow (2014)

The Last Rays of Sun over the Meedow (2014), siemenkotaisia voikukkia

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsin paras amatööritaiteilija Stina Gunnarsson

Vuoden parhaan harrastajataitelijan akrylityö Under skydd (2016)

Vuoden parhaan harrastajataitelijan akrylityö Under skydd (2016)

 

Viime vuoden lopulla Ruotsissa oli kisattu maan parhaan amatööritaiteilijan tittelistä. Kilpailuun pääsi kymmenen harrastajataiteilijaa, vuonna 1966 syntynyt Stina Gunnarsson yhtenä heistä. Palkintona voittajalle oli pääsy töillään Waldemarsuddeen.

Stina Gunnarsson: Vid sjön (2012)

Stina Gunnarsson: Vid sjön (2012)

Viehätyin väkevistä merenranta-aiheisista maalauksista, joita Gunnarssonilta oli yhden huoneen verran, kaikkiaan seitsemän. Mutta nyt kuvat ovat kadonneet. 5. maaliskuuta Waldemarsuddessa avautuu Joan Mirón näyttely – luvassa taattu menestys!

Suomen Pankin taidekokoelmaa katsomassa

Sain mitä viehättävimmän tilaisuuden osallistua entisen työpaikkani Kansanvalistusseuran henkilökunnan mukana Suomen Pankin esillä olevien taideteosten esittelyyn. Kaikkiaan Suomen Pankin kokoelmat kattavat 1200 teosta.

Esillä ollut kokoelma on koottu Suomi 100 vuotta -idealla. Se on laaja katsaus nimekkäiden taiteilijoittemme töihin aina Düsseldorfin koulukunnasta nykypäivään. Näyttävimmät teokset ovat päärakennuksen portaikkoa koristavat Juho Rissasen suuret lasimaalaukset Elonkorjuu, Tukinuitto ja Silakkamarkkinat. Rissanen maalasi teokset vuonna 1933 ja tarinan mukaan sai tilauksesta taloudellisesti siipeensä.

Portaikkoa reunustavat myös Lennart Segerstrålen suuret Finlandia-freskot vuodelta 1944. Suojattuina ne pelastuivat pommituksesta, joka romautti pankin lasikaton ja aiheutti melkoisia tuhoja rakennuksessa muutenkin.

Suurilla kudonnaisilla on tärkeä sija kokoelmissa. Dora Jungilta on muun muassa kaksi kokoseinän peittävää pellavateosta, Kultakanta ja Kuparikanta.

Kokoelmista löytyy hyvin tietoa Suomen Pankin nettisivuilta. Kannattaa käydä silmäämässä, sillä kokoelman merkitys suomalaiselle taiteelle ja taiteilijoille on suuri. Suomen Pankki pystyi ostamaan töitä ja näin tukemaan suomalaisia taiteilijoita, kun pieni maa kipristeli köyhyydessä.

Fotografiska museet ja I have a Dream

Tukholmassa viipyessäni vakiokierrokseeni kuuluu Fotografiska museet, jonne on syytä varata 1,5−2 tuntia. Enempää ei jaksa, sillä yleensä museossa on samanaikaisesti neljä näyttelyä.  Mutta pääsääntöisesti yksi näyttelyistä manifestoi paremman maailman puolesta.

Nyt päänäyttely kertoo ihmisistä, joilla on unelma paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta ja jotka toimivat eettisten unelmiensa puolesta. Venezuelalaissyntyinen, Ruotsissa asuva Albert Wiking on kuvannut eri puolilta maailmaa tunnettuja ihmisoikeuksien puolesta toimivia henkilöitä. Huomasin ärsyyntyväni näyttelyn ruotsalaispainotuksesta. Jokainen elossa oleva Ruotsin sosiaalidemokraattinen ulkoministeri ja YK-suurlähettiläs sekä joukko räppäreitä on mahtunut mukaan. Laajassa kokonaisuudessa oli ruotsalaisia varmaankin noin joka kymmenes. Ehkä se on nielaistava, Ruotsin maaperällä kun ollaan.

Erittäin persoonallisena ja vaikuttavana taiteilijana pidin Charlotte Gyllenhammaria (s. 1963), joka omassa näyttelyssään veistoksillaan, valokuvillaan ja videoillaan tutkii identiteettiä.

Mielikuvituksen ehtymättömyydestä kertoi myös juuri loppunut näyttely Finally it all makes sense, joka kuvaa tukholmalaisen mainostoimittajan Johan Lindebergin menestystarinan hänen saatuaan agentuurin italialaisen farkkumerkin brändin luomiseksi. Lindeberg käytti absurdeja, poliittisestikin satiirisia keinoja ja onnistui.

Fotografiskan nykyiset näyttely kestävät kuluvan kuun loppupuolelle, jotkut maaliskuullekin. Tulin itse ulos jotenkin pökertyneenä ja väsyneenä. Vastaanottokyvylleni tulivat  pidennetyllä viikonlopullani Tukholmassa rajat vastaan.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Linda Olsson: Sisar talossani

Sisarukset joutuvat selvittelemään vanhoja tapahtumia kirjassa Sisar talossani.

Sisarukset päätyvät selvittelemään vanhoja tapahtumia kirjassa Sisar talossani.

Kiinnostuin Linda Olssonin (s. 1948) uutuusromaanista Sisar talossani osin kirjan idean vuoksi, osin siksi, että sentään joku ruotsalainen kirjailija yrittää muutakin kuin suoltaa dekkareita. Itse asiassa kirjailija ei elä fyysisesti ruotsalaisen dekkarivyöryn alla. Hänen kotimaansa on jo pitkään ollut Uusi-Seelanti.

Sisar talossani sijoittuu meren rannan tuntumaan Espanjassa Katalonian Cadaquésissa, missä liki viidenkympin ikään ehtinyt Maria on elänyt yksin hulppeassa vuokratalossa jo pitkän tovin. Kaksi vuotta sitten hän matkusti Ruotsiin äitinsä hautajaisiin ja esitti pikkusiskolleen, kuusi vuotta nuoremmalle Emmalle, ohimennen kutsun kyläillä hänen luonaan.

Hän katui kutsuaan jo ennen kuin lause oli lopussa. Hän oli halunnut näyttää omaa onnellista elämäänsä. Sitten hän unohti kutsun. Mutta nyt Emma on lähettänyt sähköpostin tiedustellen, olisiko kutsu yhä voimassa. Hän haluaisi tulla muutamaksi päiväksi.  Mutta Maria ei halua, vaikka toivottaakin toisen tervetulleeksi.

Odotin kai, että Emma olisi voimakastahtoinen, päälle vyöryvä, jonkinlainen tunkeileva talonvaltaaja. Bussista nousee ulos kömpelönoloisesti hauras, hieman pidättyväinen ja arka nainen, josta myöhemmin paljastuu, että kaikkinainen päätöstenteko omassa elämässä on ollut hänelle aina vaikeaa.

Sisarusten keskustelut ovat välillä väkinäisiä, mutta aina diplomaattisen hienotunteisia, ainakin hyvin epäsuomalaisia. Suomalaiset kiistelisivät avoimemmin, ehkä riitelisivätkin. Maria ja Emma sen sijaan aistivat toisiaan seismologin herkkyydellä.

”Minun pitäisi olla iloinen siitä, että hän on luonani. Yleensä sisarukset nauroivat, puhuivat ja viihtyivät yhdessä. Mutta me liikuimme kuin heikolla jäällä, peläten sen muuttuvat allamme vähäisestäkin harha-askeleesta.” 

Puolin ja toisin sisarukset eivät tunge toistensa yksityisyyteen. Kun he kertovat jotain, toisen läsnäolo on toiminut kimmokkeena kertoa ääneen itselle, ei toiselle.

Ensimmäinen pintaan nouseva erilaisuus konkretisoituu käsitykseen äidistä. Maria on kokenut äidin uuden avioliiton rakkauden hedelmän Emman äidin silmäteräksi, itsensä puolestaan välittämisestä osattomaksi. Äiti on ilmaissut välittämistään vaan, jos toisella ovat asiat huonosti. Onnea ja pärjäämistä ei saa näyttää. Marian äitisuhteessa on enemminkin kyse vieraudesta kuin sisarkateudesta.

Yhdestä henkilöstä Maria ei halua keskustella, vain 16-vuotiaana kuolleesta kaksoissisarestaan Amandasta. Marian mietteistä käy selville, että sisarusten välejä hiertänyt hiekka on kasautunut kilpailussa Amandan kiintymyksestä. Emman synnyttyä Maria koki menettäneensä toisen puolen itsestään, Amandan, tai ainakin joutui jakamaan hänet työlään, paljon nuoremman siskonsa kanssa, jota Amanda aina raahasi mukanaan ja josta kantoi huolta.

Sisarusten keskusteluista purkautuu hitaasti yhteisten päivien aikana kaikenlaista. Marian nuoruuden rakastetusta Olofista tuli myöhemmin Emman aviomies ja hänen lastensa isä. Kaunis Emma on sairastanut rintasyövän ja toinen rinta on poistettu. Maria on kokenut elämänsä suuren rakkauden lesbosuhteessa ja menettänyt rakastettunsa, galleristi Mayan, traagisessa liikenneonnettomuudessa. Siitä lähtien hän on elänyt yksin ja halunnutkin niin elää.

Kun espanjalaisen Paun tarjoamalla veneretkellä toiseksi viimeisenä yhteisenä päivänä Maria äkkinäisestä päähänpistosta hyppää mereen, Emma saa kohtauksen, syöksyy perässä ja on vähällä hukkua. Emma selittää tapahtuneen kauhuna Marian katoamisesta peruuttamattoman lopullisesti. Tapaus repii auki kiinni muuratun kannen menneen tapahtuman päältä. Enää Emma ei halua vaieta Amandasta, siitä mitä oikeasti tapahtui, kun Amanda kuoli, sekä miten ja miksi kaikki se tapahtui.

”Voisi kuvitella, että jos kokee jonkun kanssa yhteisen menetyksen, niin surunkin voisi jakaa. Ehkä voisi jopa lohduttaa toista. Mutta sinä seisoit ikkunan ääressä selkä meihin päin. Entä sitten äiti. Hän ei itkenyt. Hän ei ottanut minua syliin. Hän ei edes juossut soittamaan poliisille, kun me olimme tulleet kotiin – se mies teki sen. Äiti vain seisoi hievahtamatta aloillaan.  Katselin äitiä ja tajusin, ettei hän edes nähnyt minua. Hän näytti vain pelästyneeltä. Ei surulliselta. Ei järkyttyneeltä. Pelkästään avuttomalta. Aivan kuin hän ei olisi lainkaan tiennyt, mitä tekisi”, Emma kertaa jälkitapahtunutta Marialle.

Linda Olssonin kirjan ytimessä on kyseenalaistaa Marian kehikokseen rakentamat käsitykset. Emman kautta Maria alkaa ymmärtää, että hänen ihmiskuvansa on rakentunut lähiomaisten osalta sille, että hän itse on poissulkenut, paennut, jättänyt muut jälkeensä, kieltänyt ja unohtanut aktiivisesti.
”Sinä vain menet menojasi aina kun jokin menee eri tavalla kuin toivoisit”, toteaa Emma kerran.

Mutta kun vierailu on ohi, Emmasta on tullut vihdoin pikkusisko, ei enää vain Amandan ja äidin kiintymyksen anastaja.

Sisar talossani on ihmisenkokoinen, lämminhenkinen ja sivistynyt tarina kahden eri tavalla elämää havainnoineen ja eri-ikäisen siskoksen toistensa löytämisestä. Mutta mitenkään ainutlaatuinen tarina se ei ole. Menneiden tapahtumien esiinkaivu ja muistojen erilaisuus ovat aiheina kaunokirjallisuuden peruskauraa. Jäin miettimään, miksi Ruotsin kirjallisuus antaa odottaa suurta ja painavaa kaunokirjallista teostaan.

Linda Olsson: Sisar talossani. Gummerus 2017, 244 sivua. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummen Karkkipäivä on aikuiselle ja kestoltaan pysyvä.. .

Markus Nummen Karkkipäivä on aikuisen ja kestoltaan pysyvä.

Ei mitään uutta taivaan kannen alla: Pienten lasten pahoinpitelyt, henkinen väkivalta, hylkäämiset, vanhemmuuden välttelyt ja heitteillejätöt eivät ole minnekään kadonneet. Siksi Markus Nummen Karkkipäivä oli niin järkyttävä.

Kirja ilmestyi vuonna 2010. Vuoden 2012 toukokuussa Suomea järkytti kahdeksanvuotiaan Eerikan raaka surma muoveihin käärittynä tukahduttamalla, tekijöinä isä ja tämän naisystävä. Tragedia käynnisti keskustelun sosiaaliviranomaisten vastuusta ja tiedonkulusta sekä johti myös sosiaalityöntekijöitä koskevaan oikeusprosessiin. Hyvinvointiyhteiskunta halusi ottaa opiksi.

”Sipoon pahoinpitelystä epäillään 12−14-vuotiaita” (HS 21.1.2017). Koulun pihalla pahoinpidelty oli 15-vuotias, tekijänä nuorisojengi. Karkkipäivän Tomi on paljon nuorempi, alle kymmenvuotias ja hänen pahoinpitelijänsä vuosia häntä vanhempia. Nuorisojoukon yllyttäjänä on ollut Paula Vaara, Mirjan, Tomin pihaystävän äiti. Paula on raivostunut tajuttuaan pienen tyttönsä antaneen puhelinnumeronsa tuolle surkealle luuserille.

”Voisitteko te nuoret katsoa? Edes vähän vahtia? Että se poika, onko nyt sitten venäläinen vai mikä… että se ei menisi kiusaamaan ja pelottelemaan Mirjaa. Ettei se menisi tuosta rappusesta rääkkäämään minun pientä tytärtäni.”…
”Järkätään että joku on tässä… kytiksellä.”
”Jos se yrittää tulla, niin turpaan vaan!”
”Saa vittu maistaa omaa lääkettään.”
”Kusipää raukkis… ei mitään armoo tuommosille…”
Kyllä lapset ovat ihania, ajatteli Paula. Lapsissa on tulevaisuus.

Rangaistus on koitunut myös Mirjalle, Tomin kutsumalle prinsessa Mirabellalle. Mirjan tulee kasvaa ja ansaita takaisin äidin luottamus. Mirjan raskauttavin teko on pyyntö päästä isän luo. Pahoinpideltyään lapsensa Paula on lukinnut nukkuvan tytön huoneen ulkopuolelta tilkittyään ja peitettyään ensin ikkunan, pimennettyään huoneen, takavarikoituaan tytön kännykän ja vietyään vesikannun pois.

Karkkipäivä kuvaa kuitenkin koko kirjan mitassa pelkäävää, pakenevaa ja Mirjan auttamisessa ratkaisua etsivää Tomia. Sen enempää Tomin uudessa avioliitossa elävä äiti kuin alkoholisti-isäkään eivät ota pojasta vastuuta. Hän on asunut mummin hoivissa, mutta ambulanssi kiidätti mummin pois eikä Tomilla oli kotipihaan enää yksin menemistä. Villieläimen tavoin aran Tomin on lopulta pakko takertua satunnaiseen vieraaseen, lähitienoolla asuvaan mieheen, Ariin, joka oli kiltti kaupan kassalla, kun Tomin raha ei riittänyt.

Karkkipäivässä sosiaalityöntekijät saavat useita ilmiantoja, yhden sekavan soiton  Tomilta tai oikeammin tohtori Kilmoorilta koskien vangittua prinsessaansa, yhden Arilta ja yhden Arin kyttäävältä naapurilta. Sosiaalipäivystäjä Katri yrittää kollegoittensa kanssa parhaansa muodostaakseen oikean tilannekuvan ja toimiakseen oikein. Aria on syytä ilmiannon vuoksi epäillä pedofiliasta. Alastomana portaikkoon paennut poika ei tiettävästi ole hänen.

Kiitän kirjailijaa, että hän antoi molempien tarinan lasten jäädä henkiin, selvitä ainakin tämän tarinan tapahtumista. Ehkä he selviävät myöhemminkin. Ainakin pieni Tomi osoittautuu kaikessa avuttomuudessaan neuvokkaaksi ja itsepäiseksi pikkumieheksi.

Nummen karu tarina seuraa vuorotellen Tomin selviytymisyrityksiä ja aivoituksia, Arin sotkeutunutta arkea, Paulaa ja sosiaalityöntekijä Katrin sokkoleikkiä.  Paula Vaara, tilanhallintasuunnittelija, elää itsepetoksen hattarapilvessä ja uskoo olevansa hyvä ammatti-ihminen, ihminen ja äiti. Kaikki hänen tekonsa ovat kasvun hetkiä, niin hän uskottelee itselleen.

Paula Vaara on kirjan henkilöhahmoista mielenkiintoisin ja samalla epäuskottava. Ainakaan toivoisin, ettei moisia henkilöitä sentään löydy todellisessa elämässä. Paulan ihmiskuvan rakennuspuina ovat punaisen sokea viha ex-miestä kohtaan, krooninen miehenkipeys, ihmishalveksunta sekä kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden tunne.

Paulan elämänhallinta on kuitenkin joka suhteessa karannut lapasesta. Mitä pidempään hän ”kasvattaa lastaan”, sitä kiihkeämmin hän löytää ”moraalisia” tekosyitä olla menemättä kotiin ja lopulta tietää, ettei pysty kohtaamaan sitä, mitä sieltä löytyy.

Kirjaa lukiessani tuli tämäkin mieleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”(Markuksen evankeliumi, 25)

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava  2010. Seven-pokkarina 377 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi