Tuula Väisänen: Ida

”Kuolemassa ei ole oikeudenmukaisuutta. Mutta eipä sitä oo elämässäkään.” Tähän tulokseen on päätynyt pitkällä elämäntaipaleellaan liki hampaaton Piippumuori Ruijan Vesisaaressa (Vadsö) Varangin (Varange halöya) kalasatamassa. Piippumuori pujottelee reuman runtelemilla sormillaan pieniä roskakaloja loddeja käsittämättömän vikkelästi koukkuihin syöteiksi. Idakin yrittää, mutta hänen pienet sormensa eivät ole yhtä harjaantuneet.

Takana ovat Suomen painajaismaiset nälkävuodet 1866−1867. Silloin Kainuuta myöten pohjoisesta Suomesta laahusti sivakoiden kuoleman kulkueita, Ruijaan pyrkivien nääntyneiden ihmisten venyviä ihmisjonoja. Iso osa taivaltajista menehtyi. Piti päästä edes Inariin, sieltä saattoi jollain vaihtokaupalla tai ostamalla saada saamelaisilta pulkkakyydin rannikolle. Tärkein kuljettaja oli Peura-Mooses. Hänen kyytiinsä mahtui monta.

Ida-vauvan löysi liki autiosta asumuksesta vesisaarelainen kauppias Hans tehdessään kauppareissunsa paluumatkalla kierroksen reittinsä varren kuolemankartanoon. Vauvan sieppaus ja pelastaminen. Nälkäkuoleman rajalla horjuvaa pikku poikaa lukuun ottamatta kaikki asumuksessa olivat kuolleet ja pihalumi oli verinen. (Nahkansa pelastusmatkalle lähteneen perheen isän lukija tapaa Vadsön vesillä myöhemmin.) Mukaan pääsyä rukoilleen pikku pojan Hans jätti tuupertumaan hankeen. Vauva kelpasi, sillä sen hän halusi tuliaisena lapsettomalle Martha-vaimolleen. Vuosia oli yritetty saada omaa. Lasten tuontia Suomesta pidettiin häpeällisenä ja kiusallisena. Vauva oli selitettävä Oslossa asuvan sukulaisnaisen synnyttämäksi. Eivät ihmiset kuitenkaan siihen pitkään uskoneet.

Hans oli lempeä mies, muttei hyväntekijä. Vauvan imettämisen vuoksi hän kelpuutti pulkkaan rintamaitoa tihkuvan, vauvansa menettäneen naisen, mutta tyrkkäsi tämän kyydistä heti, kun uskoi vauvan kanssa itse selviävänsä. Tähän naiseen Hans oli törmäävä tavan takaa Vesisaaressa. Nainen etsi imettämäänsä vierasta vauvaa ja tunnisti Hansin.

Tuula Väisäsen esikoisromaani Ida on rankka ja koskettava kertomus 1860−1880-lukujen Ruijasta, suomalaisten kultamaasta, joka takasi työtä ja ruokaa. ”Vuono oli kuin valtava kalasammio niin täynnä kalaa, että saattoi kuvitella päällimmäisten purskahtelevan ihan itsestään rannalle.”  Turskien nousua vuonoon edelsivät loddit, pienet mitättömät kalat, joita ihmiset eivät suuhunsa kelpuuttaneet, mutta ne houkuttivat turskaparvet vuonoon.

Vaikka romaani Ida kuvaa monelta kantilta elämää Ruijassa ja Ruijan kehittymistä suomalaisten muuttovirtojen ja brittien kaivosinvestoinnin myötä, kirja on Idan tarina. Vauvan kapalosta, oudolta haisevasta vaatteesta Martha löytää nimen Iita Maria Gumse. Hän oli ehtinyt ennen nimilöytöä julistaa tyttövauvan Idaksi. Iita Maria lienee ollut vauvan äiti. Martha pesee vaatteen ja säästää muistoksi Idalle.

Väisänen on kirjoittanut romaaniinsa ankean ja lohduttoman tarinan. Köyhälistön lasten kohtalot olivat säälimättömän julmat. Pikku Ida saa ensivuosinaan Martha-äidiltään ja Hans-isältään hellän ja rakastavan kohtelun, mutta Martha kuolee pian kivuliaaseen sairauteen. Kuvattu sairaus muistuttaa syöpää. Vielä sata seuraavaa vuotta se oli oleva toivoton, tuskallinen tappaja. Leskeksi jäänyt miehinen Hans haluaa pikkuiselle uuden äidin ja nai rehevän, vanhana piikana pidetyn Astridin. Kun Astrid synnyttää Hansille Knutin ja sen jälkeen Oddin, hänestä tulee Idalle paha äitipuoli. Idalle Astrid on ankara eikä ota koskaan syliin, ei hymyile, saatikka silitä päätä, kuten tekee omilleen.

Ida on tuskin kahdeksanvuotias, kun hänet vastoin Hans-isän tahtoa tyrkätään Kåfjordiin (Kaavuono) piiaksi Hansin kauppiastutulle Gunnar Andersonille ja tämän Sofia-vaimolle. Jos Astrid-äiti oli kylmä ja puolueellinen, Sofia-rouva on ilkeä, pahansuopa ja häijy. Vaaditut työt ovat ylivoimaisen raskaita ja pikku Idaa niissä säälistä auttanut Augusti-renki osoittautuu nopsaan seksuaaliseksi hyväksikäyttäjäksi Idan ymmärtämättä aiemmin häntä auttaneen rengin muuttumista pelottavaksi ahdistelijaksi.

Idalle ei Sofia salli riittävästi yöunta. Palkkaa hänelle ei makseta, hänhän saa Andersoneilla asumisen, ruuan ja vaatteet. Idasta tulee suomalainen äpärä, nimittely, jonka sanomista Gunnarin kuullen Sofia varoo, kuten lapsen päivittäistä repimistä tukasta.

Ida elää 20-vuotiaaksi. Hän on lahjakas piirtäjä, mutta sekin syljetään hänelle synniksi ja häpeäksi ja piirrokset Sofia heittää tulipesän liekkien ruuaksi. Mutta suurin kaltoin kohtelu on oleva vielä edessä ja siitä Idaa ei vapauta enää muu kuin kuolema, kauan sitten Piippumuorin epäoikeudenmukaiseksi luonnehtima. Yhden ainutkertaisen rakkaudenkokemuksen kokeva Ida on tullut heti raskaaksi. Sen paljastuttua hänet tuomitaan häpeän salaamiseksi piilotetuksi, kunnes vauva on syntynyt. Synnytysvuoteelta vauva luovutetaan Idan tietämättä pois. Vauvan kerrotaan syntyneen kuolleena, mutta Ida tietää sen vaheeksi. Vauvahan itki. Epätoivoinen Ida alkaa etsiä lastaan.

Väisäsen tarinassa molemmat miehet, Hans ja Gunnar, ovat kilttejä ja Idasta välittäviä, mutta samalla molemmat heikkotahtoisia vaimojensa tahtoon alistujia, perhesovun nimissä lällyjä. Astrid pyörittelee Hansia seksillä, Sofia Gunnaria periksi antamattomuudellaan. Myöntyvä Gunnar sovittelee Sofialle omaa piilojuopotteluaan. Vaikka tarinan valtanaiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, Tuula Väisänen kuvaa niin esikoiskirjassaan Ida kuin hiljattain häneltä lukemassani toisessa romaanissa Houkka, Helgi Hansintyttären elämä kansannaisten ja vähävaraisten perheiden lasten olematonta ihmisarvoa.

Houkan tarina houkutteli minut löytämään Idan. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoryväs on maamme suurin. Helmet-järjestelmällä Idaa löytyi yksi kappale, Kauniaisten kirjastosta. Selitys löytynee kustantamon huonolla tunnettavuudella. Elisa-kirjasta Ida löytyi toki äänikirjana (vihje, vihje!). Vaikka kertomus on menneensaikaisesti kronologinen, romaani olisi ansainnut laajemman levinneisyyden ja tunnettavuuden.

Tuula Väisänen: Ida. Nordbooks 2017, 176 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Teemu Keskisarja: Hattujen sota

Hattujen sota 1741−1743. Kouluaikaisessa historiankirjassani sitä kutsuttiin pikkuvihaksi. Se on unohdettu, kansainvälisesti ja kansallisesti merkityksetön sota. Ruotsin valtiopäivien hatut sen halusivat ja saivat nujerrettuaan ensin sodan sitkeät vastustajat, myssyt. Aika oli loppumassa, sillä valtiopäivät olivat päättymässä. Sodanjulistukselle tuli tulipalokiire. Se tehtiin 28. heinäkuuta trumpettien töräytyksin. Kyse oli hyvityssodasta, kostosta. Ruotsi lähti valloittamaan takaisin Suuressa Pohjansodassa menettämiään alueita ja − sai köniinsä.

Teemu Keskisarja luonnehtii hattujen sotaa mielettömäksi, surkeaksi ja puuduttavaksi. Suomen kielen akrobaattina hän tiivistää sodan päättömyyden seuraavasti:
”Hattujen sotaa olisi vaikea selittää avaruuden `järkiolennolle`, joka kyselee, miksi laihat ryysyläiset kiskoivat kamalilla keleillä rauta- ja pronssihärveleitä, rääkkäsivät itseään ja luontokappaleita, talloivat vähät viljelykset, varppasivat vastatuuleen, vajosivat suonsilmäkkeisiin ja ahtautuivat taudinpesiin tarkoituksenaan surmata samanmoisia myötäeläjiä. Mikseivät he mieluummin ojittaneet, saunoneet, pelehtineet tai opponoineet latinankielisiä väitöskirjoja?”

Edellisestä Venäjältä turpiin saamisesta oli kulunut kaksikymmentä vuotta ja rapiat. Nyt oli hattujen mielestä erinomainen ajankohta revanssiin: Euroopassa käytiin Itävallan perimyssotaa Maria Teresian korvaamiseksi uusilla vallankäyttäjillä. (Maria oli hallitseva Itävaltaa 20 vuotta, 1740−1760.) ”Yhden hallitsijan sukupuoli aiheutti tuhansia käsi- ja jalkapuolia”, leukailee Keskisarja. Venäjällä keisarillinen kruunu horjui ja siksi Venäjä arvioitiin heikoksi. Vuonna 1740 kuolleesta tsaaritar Annasta perimys ei jatkunut eikä Romanovien suvulla ollut asettaa valtaistuimelle suurmiestä. Tsaariksi nimettiin kaksikuukautinen vauva Ivan VI ja valtiohoitajaksi nostatti itsensä prinsessa Anna Leopoldovna. Valtaa kuitenkin kärkkyi hyvistä asemista Pietari Suuren tytär Jelizaveta. Hatut asettuivat tukemaan häntä. Tukemisesta palkkioksi Svea Mamma halusi menettämiensä alueiden ainakin osittaista palautusta.

Hattujen riemuksi Jelizaveta nousi valtaan. Hän istui kruunupäänä aina Katariina Suuren 40-vuotisen valtakauden alkamiseen saakka, näin ollen 20 vuotta.

●●●

Pikkuviha sotana pelkistyy Lappeenrannan taisteluun elokuun 25. päivänä 1741. Enin osa sodassa kuolleista aikaansaatiin siellä. Venäläiset korjasivat kaatuneensa pois ja veivät mukanaan satoja suomalaissiviilejä orjiksi ja pakkosiirtolaisiksi. Ruotsin armeija jätti omat 2500 kaatuneensa  kalmoröykkiöt hautaamatta kolmeksi viikoksi. Ylipäällikkö Charles Emil Lewenhauptin saavuttua päätukikohtaan Haminaan 3. syyskuuta annettiin määräys vainajien joukkohautaamisesta.
”Hautaajien oli pakko auttaa luontoa, koska muuten mätänemiskaasuissa tarttuva tauti saastutti seudun elinkelvottomaksi”, Keskisarja kertoo.  
Lewenhauptin johdolla suoritettiin kuitenkin vielä marraskuinen talvimarssi Viipurinlahdelle Säkkijärvelle aikomuksena valloittaa Viipuri. Joukot koottiin Lappeenrannasta paenneista ja saaduista tuoreista lisäjoukoista.”Lewenhauptin resuiset reissaajat eivät moiseen [Viipurin valloitukseen] pystyneet.”

Teemu Keskisarja signeerasi Helsingin kirjamessuilla 2022
Hattujen sota -teoksiaan ostajille
ja soi heille hymynsä.

Sota oli sen jälkeen Ruotsin osalta milteipä vain vetäytymistä ja leiriytymistä, pyrkimystä viivyttää venäläisiä, venäläisten etenemisen pelossa uutta vetäytymistä ja uutta leiriytymistä. ”Tavallisen upseerin perspektiivistä `häviömarssi` oli ennenkuulumattoman mielenvikainen.” Päivittäiset marssit olivat penikulmasta kahteen ja kun ”palkoille ei ollut pankkeja ja tallelokeroita, jotkut kantoivat olkapusseissa raskaita kuparitaalareita”.

Perääntymissota päättyi Helsingin Tuomarinkylään ja sieltä leiriytymisenä nykyisen Töölön ja Kampin niemelle, missä armeijan rippeet joutuivat saarroksiin. Ratsuväki riutui renkaan sisällä, hevosille ei ollut rehua ja ”sotilaat pilkkoivat Helsingin röttelöitä polttopuiksi”. Venäläiset olivat kaartaneet ruotsalaisten ja suomalaisten länsipuolelle Pikku Huopalahteen ja uhkasivat laivoineen mereltä. Todellisuudessa saartajia oli yhtä paljon kuin saarrettujakin. Venäjän irlantilaistaustainen päällikkö Peter de Lacy ei ollut lainkaan varma lopputuloksesta.

Vaikka todellisia taisteluja ei ollut yhtä enempää, ruutia kului, pamahduksia kaikui ilmassa, vainajia syntyi, ruumiinosia menetettiin ja tauteihin kuoltiin. Ruotsin armeija tunnusti toivottoman tilanteen, Tukholmasta saapunut purjelaiva tuli vangitsemaan johtajat ja hattujen ylipäälliköksi valitsema  Lewenhaupt sai maksaa häviön mestauslavalla omalla päällään. Saman kohtalon koki ennen häntä armeijan sijaisylipäällikkö, Suomen armeijan komentaja Henrik Magnus von Buddenbrock.

Venäjä salli upseereiden palata Ruotsiin ja ruotuväen koteihinsa.”…aluksissa ei ollut tilaa kaikille. Monta sataa tynnyriä sotilasleipää ja kauraa lensi yli laidan. Sillä lailla. Eikö mitenkään, siis mitenkään, onnistunut ajoissa syöminen, pakolaisille jakaminen tai edes hevosille syöttäminen. Nämä kommervenkit eniten korpesivat nälkäisiä rivi-ihmisiä.”

Sodankäynnin jälkipuintia

Hattujen sodan sodankäynnin kuvauksia lukiessani itselleni sodan strategiaa ymmärtämättömänä tuli vaikutelma, että Ruotsin sodankäynnin ratkaisevat virheet olivat Lewenhauptin kyvyn riittämättömyys sekä se, että korkeimmassa johdossa kenraaleita oli niin monta, että heidän päänsä olisivat kolisseet yhteen, ellei heillä olisi ollut useamman penikulman verran väliä toisiinsa. Tai Ruotsi hävisi juuri suurten keskinäisten välimatkojen vuoksi.

Palataan siis alkuun. Taistelukykyinen armeija jaettiin nimittäin heti kahteen osaan, joista puoliskoista toinen jäi Buddenbrockin komennossa Haminaan ja toinen leiriytyi kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin komennossa Lappeenrannan lähelle Taavettiin. Herrojen välit olivat ”äityneet kuolioksi” viimeistään kesällä 1741. Tiedonkulussa ja strategian yhteisessä punonnassa jäi toivomisen varaa.

Wrangelilla oli Taavetissa noin 5000 miestä, kun Venäjä marssitti armeijansa Viipurin kautta Lappeenrantaan. Otaksumat sen määrästä ja laadusta olivat ylimalkaiset. Ilmeisesti venäläisiä oli kaksinkertainen määrä ruotsalaisiin ja suomalaisiin nähden.
”Wrangel oli ällistyttävän altis ja estoton. Hän ei peittänyt aikeitaan eikä pelannut aikaa Buddenbrockille, joka oli penikulmien päässä.”  Lyhytkin uni ja ateria olisivat elvyttäneet marssijoita. ”Siitä Wrangel viis veisasi.”
Voidakseen lähteä armeijoineen marssille Haminasta kohti Lappeenrantaa Buddenbrockin oli koottava hajallaan laiduntavat hevoset mitkä mistäkin metsistä. Ne tarvittiin kuormastojen kiskontaan. Kun helteisen sunnuntain 25. elokuuta taistelupäivä oli taipunut yöksi, Ruotsin armeija kärsinyt tappion ja Wrangel jäänyt venäläisten vangiksi sekä tieto lopputuloksesta saavuttanut Buddenbrockin, tämä käänsi armeijansa takaisin Haminaan, missä sijaitsivat myös tärkeimmät huoltomakasiinit.

Upseerisotavankeja kohdeltiin tuohon maailmanaikaan herrasmiesmäisesti. Niinpä Jelizaveta päästi havoittuneen Wrangelin jonkin ajan jälkeen kotimaahansa toipumaan. Wrangel joutui päätodistajaksi Buddenbrockin vastaisessa sotaoikeudenkäynnissä, niin asianosainen kuin siihen olikin.

●●●

Jos Keskisarjan kirjan nimi on Hattujen sota, historioitsijan on pakko kahlata kolmevuotinen sota vaihe vaiheelta ja erityisesti läpivalaista Lappeenrannan taistelua. Itselleni tuo väistämätön aines oli tylsää ja kaiken lisäksi vaikeaselkoista luettavaa. Tunsin myötätuntoa uurasta historioitsijaa kohtaan, joka ilmiselvästi oli ahkeroinut joka lauseen osalta lisätäkseen kerrontaansa elävyyttä ja mielenkiintoa. Hattujen sota on tiedemies-historioitsija Teemu Keskisarjan tutkimuksestaan tietokirjallisuuden lukijoille ja vertaisilleen suuntaama pakettina. Lähdeaineisto on laaja ja hyödyntänee muita tieteentekijöitä.   

Kun Teemu Keskisarja esiintyy Helsingin kirjamessuilla (kuta kuinkin aina kun messut pidetään), tilaisuuteen tarvitaan messukeskuksen suurin sali.

Olen lukijatyyppinä kartan tuella lukija. Olisin tarvinnut yksinkertaistetun, vajaaälyiselle piirretyn kartan Helsingin seudusta siltä laajuudelta, kuin se armeijoiden historiallisia marssireittejä ja leiriytymisiä koskee. Helsingissä aikuisikäni asuneenakaan en hahmottanut. Sodan näyttämön keskeisimpiä paikkoja olivat Vanha kaupunki (= Vanhan kaupungin lahti ja koski), Vantaa (tässä Vantaajoki) sekä Tuomarinkylä. Kaikissa niissä paikoissa olen pyöräillyt, hiihtänyt ja kestävyysjuossut vuosien ajan ja paljon. Silti.

●●●

Hattujen sota -teoksen kiinnostavimmat osat koskevat muita sodan tuhoja kuin taistelussa kaatumisina ja haavoittumisina tuotettuja. Lappeenrannan teurastusta lukuun ottamatta ylivoimaisia kuoleman aiheuttajia olivat pilkkukuume, punakuume ja lavantauti. Ruotsi lähetti sotaansa sotalaivastonsa, 20 purjelaivaa kansillaan 800 tykkiä ja sisuksissaan 5000 miestä. Äärimmäisen ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa pilkkukuume odotti tilaisuuttaan ryöstäytyä valloilleen.
”Liikkeelle polkaistuilla riskiryhmillä ei ollut väljää majoitusta, tuuletusta, jätehuoltoa ja peseytymistä, kaikkein vähiten laivoissa. Nukkuminen oli sanoin kuvaamattoman ahdasta riippumatoissa ja kannen teltoissa. Toilettina oli sinänsä kätevä keulahytti, aallot huuhtelivat reikää ja köyttä, johon asioijat pyyhkivät pyllynsä.”

Laivoista taudit tuotiin maihin. Itämisaikaa seurasi kuume, vilunväristykset, punoittavat läiskät ja ihonalaiset verenpurkaukset. ”Verenpaine laski. Elimistö kuivui. Verta tuli oksennuksena, virtsaputkesta ja peräsuolesta. Tajunta sumentui…”
Teemu Keskisarja kertoo Eino Jutikkalan rinnastaneen pilkkukuumeen teholtaan ydinpommiin. Punataudin, pilkkukuumeen ja lavantaudin sikermä oli normivuosinakin helsinkiläisten yleisin kuolinsyy, tietää kirja kertoa. Poikkeusoloissa tuhovaikutus oli liki totaalinen.

Sodan vaarallisin joukkotuhoase oli kuitenkin kuusijalkainen, pienikokoinen otus vaatetäi. Sotilaat raapivat kutisevan ihonsa rikki ja rikottuun ihoon pääsi täin ulostetta. Väylä infektioille oli avoinna.

Vai oliko keripukki vitsauksista sittenkin pahin? C-vitamiinin päälle ei tuolloin ymmärretty mitään, vaikka metsistä olisi löytynyt syksyllä puolukoita. Perunassa C-vitamiinia on, mutta ei ollut riittävästi tuomaan vastustuskykyä. ”Aliravitsemusta ja paleltumisia vastaan ei ollut laumasuojaa.” Miesten yleiskunto romahti ja armeijan miesvahvuus suli ilman taisteluja.    

Välskärit tekivät voitavansa. Monipuolisempaa muonaa olisi tarvittu, mutta pikkuvihan ajan sotalääkärin varusteisiin kuuluivat lähinnä luusaha, haavanlevittäjä, hammaspihdit ja poltinrauta.

●●●

Eivät vain ruotusotilaat kärsineet. Jos jalka-, ratsu- ja laivastomiehistöä oli hulppeammin kuin 10 000, kuormastoa kiskovia, väestöltä ostettuja tai pakko-otettuja hevosia oli useita satoja, ellei aluksi peräti jokunen tuhat. (Keskisarja välttää kirjassaan armeijan kokonaisvahvuuden arvioimisen.) Jokainen hevonen tarvitsi päivässä useita kiloja heinää sekä runsaat määrät vettä. Talven saapuessa iski rehupula. Heiniä ei riittänyt edes arvohevosille. Nälkiintyneet kaakit kalusivat havuja ja kanervia, mitä huonoilla hampaillaan pystyivät. Hevosia oli teurastettava.
Mutta mistä sitten venäläiset taikovat hevosilleen heiniä, tekevätkö ne sitä lumesta, ihmetteli Lewenhaupt vihollisen selviytymistä. Huolto-ongelmia potivat silti sodan molemmat osapuolet.

●●●

Teemu Keskisarjan teoksessa lukija tapaa jo viisissäkymmenissä olevan ison vihan legendaarisen sankarin Tapani (Staffan) Löfvingin. Isänmaallisena ja kuningasmielisenä miehenä tämä kapteenin arvon omannut kaveri tarjoutui Lewenhauptille partiopäälliköksi. Hänellä oli valtava kokemus. Hän osasi suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Hänellä riitti rohkeutta ja hoksnokkaa. Mutta Lewenhaupt ei tajunnut hänen hyödyllisyyttään. ”Löfvingillä ei ollut sijaa Lewenhauptin sotaneuvotteluissa, tokko mielipidevaikuttajanakaan.”

Konkari Löfving ei sopeutunut armeijan ruotuun ja kuriin, vaan työllisti itse itsensä tiedustelijana. Hän oli ratsuineen nopea ja ovela. Hän sai ratsumiehineen selville, ettei venäläisistä ole lähiaikoina uhkaa ja haukkui Lewenhauptin tämän surkeista tiedoista vihollisen toiminnasta. Lewenhaupt otti neniinsä ja vangitutti Löfvingin. Sotakonkari teljettiin Hämeenlinnaan. Häntä, Helsingin pitäjän entistä pitkäaikaista asukasta, olisi tarvittu tiedustelijana, kun armeijalla oli loppuperääntymisessään vain sumea käsitys venäläisten sijainnista ja etenemisaikeista.

Kun Hattujen sota oli ratkennut Venäjän voittoon, aatelisto, papisto ja porvaristo vannoivat Vaasan valtiopäivillä 28. syyskuuta 1942 uskollisuudenvalan. Talonpoikien valatilaisuudet pidettiin pitäjittäin. Hämeenlinnan ja Kajaanin puolustuslinnat vakuuttivat uskollisuutta Venäjälle. Turun valtiopäivillä 18. lokakuuta kaikki säädyt pyysivät mitä alamaisimmin Jelizavetasta ruhtinasta Suomen suurruhtinaskunnalle (Storfurstendömet Finlandia).

Hämeenlinnan komentaja Michael von Bütner oli tiedustellut vangiltaan, mitä tulisi tehdä, kun Venäjän armeija saapuu. Löfving neuvoi järjestämään varat Tukholmaan ja neuvottelemaan venäläisten kanssa vasta, kun he ovat parin penikulman päässä. Bütner oli pian vapauttanut Löfvingin ja tämä lähti lähteen. Keskisarjan kirjassa hänestä kuullaan vielä, kahakoitsijana Hailuodossa ja venäläisten jauhokuormien väijyjänä Torniossa.

●●●

Sodassa vallitsevat sotalait. Rangaistukset ovat kovennettuja ja armottomia. Karkaaminen rintamalta merkitsi kuolemantuomiota. Vaikka pakoja oli varsin paljon ja ruotumiehiä katosi touontekoaikaan peltotilkkujensa osoittamaan ilmansuuntaan, kuolemanrangaistusten toimeenpanoa vältettiin. Oikeusistuimetkin kevensivät ne kujanjuoksuiksi 300 pieksijän muodostaman kujan läpi, 1−3 kertaa. Jotenkin siinä jäi henkiin.

Sodan jälkeen pakenijoille julistettiin yleinen armahdus. Sota oli kestänyt vuoden. Turun rauha solmittiin vuonna 1743.

Tutkimustaan tehdessään Teemu Keskisarja havaitsi tuon ajan oikeudenpöytäkirjat keskeisen tärkeiksi  informaatiolähteiksi. Lukija törmää niissä muihinkin rikoksiin kuin rintamalta luvatta lähtemisiin. Yksi vakavista rikoksista oli eläimeen sekaantuminen. Kirja myös vihjaa, että rutiköyhissä perheissä, joissa syötiin useammin pettua ja suovehkaa kuin viljaa ja juureksia, ainoa keino hillitä lapsilauman kasvamista olisi naisilla ollut itsensäkin säästämiseksi ummistaa tietoisuus  miesten eläimiin sekaantumisesta. Pelkkä ajatuskin on villi ja hurja, mutta oikeuden tuomiokirjat sisältävät myös näitä rikossyytteitä ja tuomioita. Niistä lankesi kuolemantuomio, myös eläimelle jos mahdollista.

Venäläisten Suomen miehitys ei jäänyt päälle. Keisarinna Jelizaveta allekirjoitti vuosi sodan päättymisen jälkeen rauhansopimuksen, jossa armeija sitoutui vetäytymään Kymijoelle ja Saimaalle ja niiden idänpuoleiset alueet liitettiin Venäjään. Vuonna 1762 valtaistuimelle noussut Katariina Suuri ei pitänyt saatuja kaakkoisia kolkkia merkityksellisinä: ”Hyvä Jumala! Mikä maa! Kuinka on mahdollista, että haluttiin uhrata ihmisverta erämaan omistamiseksi, missä edes suolinnut eivät halua asustaa”, hänen kirjoitti suosikilleen Potjemkinille.

Sodilla on opetuksensa, tälläkin. Hattujen sota osoittaa, miten voi käydä, jos entinen suurvalta lähtee sodan keinoin palauttamaan vanhaa alueellista suuruuttaan.

Teemu Keskisarja: Hattujen sota. Siltala 2022, lähteineen 272 sivua.

Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Satu Rämö: Hildur

Marraskuussa kirja komeili useita viikkoja pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen kysytyimpien teosten listalla. Yksi ystäväni suositteli lukemistaan kirjoista juuri sitä. Ostin sen joulukuussa yhdessä kymmenkunnan muun uutuuskirjahankintani yhteydessä. Kansi oli kutsuvainen. Luin hankkimistani ensin muutaman kotimaisen kärkikirjailijan uutuusteoksen, palkitun Iida Rauman, laadukkaiksi tuntemani Tommi Kinnusen ja Olli Jalosen uusimmat sekä itselleni pari tuntemattomampaa. Vasta sitten valitsin tämän.

Lukemastani jäi tyhjähkö olo. Olin pettyneenoloinen. Odotin kai enemmän. Mutta mitä?

Kyse on Satu Rämön (s. 1980) esikoisromaanista Hildur. Se osoittautui rikoskirjallisuudeksi, kertomukseksi sarjasta murhia, siis sarjamurhaksi. Niitä aiheita fiktiivisessä kirjallisuudessa pukkaa. Viihdytämme itseämme murhilla ja sarjamurhilla. Rikoskirjallisuudesta on tullut kustantamoille pystyssä pysymisen vakuutus. Rikoskirjallisuuden turvin voi julkaista muutakin fiktiivistä.

Tekopyhä moralisti, kuulen korvissani lukijani äänettömän, tympääntyneen sihahduksen. Kirjallisuudessa toimii kysynnän ja tarjonnan laki ja lukijan valinnanvapaus. Kirjallisuuden äärellä kuuluukin viihtyä, oli genre mikä hyvänsä.

Kyllä Satu Rämö osaa kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen eikä sellaiseen ole tarvettakaan. Kirjoittaa paremmin kuin leegio dekkarikirjallisuudella itseään elättäviä. Umpisolmuisen sarjamurhan rakentelu ja selvitystyö on vaativa älyllinen peli vallankin, kun tapahtumista ei tunnu löytyvän yhdistävää ja selittävää tekijää. Patologi löytää vaaleita hiuksia uhrien kielen alta. Niistä ei saada DNA:ta.

Miksi sitten Islannin luoteisimpaan kolkkaan sijoittuvan Hildurin luin, kun rikossarjan loppuratkaisu on ja oli minulle yhdentekevä? Satu Rämö kuvaa rikospoliisi Hildur Rúnarsdóttirin liikkumisten kautta nykypäivän Islantia, ihmisiä ja elämäntapoja sekä seutuja joihin Reykjávikissa käynyt, Kultaisen kierroksen, kuumavesilähteet, vesiputoukset, Sinisen laguunin ja valasretken kokeneet turistit eivät näe ja koe. Hildur ajaa vanhalla autollaan suomalaisen poliisiapulaisen Jakobin kanssa tajuttoman pitkää taivalta Ísafjörð̠urista Reykjávikiin. Syrjäisillä vuonoilla ei toimi autoradio eikä kännyköillä ole kenttää. Se on ajatuksena huima ja pelottavampi kuin mikään tarinan murhista.

Olin tutkinut Islannin kartasta mahdollisia ajoreittejä Länsivuonoilta (Vestfirð̠ir) pääkaupunkiin. Löytyi kaksi tietä, toinen, rantoja myötäilevä on silmämääräisesti rutkasti pidempi kuin sisämaata halkova. Hildur ajaa kuusi tuntia rantareittiä. On marraskuu 2019 ja taivas pieksää tuulilasiin räntää.
”Täälläpäin Islantia tiet oli rakennettu tarkoituksella aivan merenrantaan. Ylhäällä vuoristossa teiden kunnossapito oli talviaikaan kallista, sillä lunta saattoi sataa yhden yön aikana hurjia määriä, ja jyrkissä mutkaisissa mäissä suurten auraustraktoreiden oli mahdoton liikkua. Monet seudun vaikeakulkuisimmista ylänköteistä suljettiin talveksi.”

Vuoristoiset Länsivuonot muodostavat Islannin luoteisimman kolkan, kartalla erottuvan puolisaaren, joka on ”kaukana kaupungeista, liikennevaloista, keilahalleista ja kansainvälisistä lentokentistä”. Tosin paikalliskentälle lennetään potkurikoneilla. Liikuntasali on ja sinne sekä juoksulenkeille Hildur pääsee. Hän hoitaa kuntoaan.

●●●

Rämön esikoiskirjan viehätys on sen eksoottisuudessa. Lukija pääsee maanantaisin istumaan Ísafjörð̠urissa Hildurin Tinna-tädin keittiönpöydän ääreen syömään mielikuvitusnälkäänsä tädin rasvalta tihruavaa sláturia, sisäelimistä tehtyjä makkaroita, ja jälkiruuaksi minttusuklaalla kuorrutettuja kuumia päärynöitä kermavaahdon kera. (Täytyypä kokeilla seuraaville vieraillemme.) Poliisiaseman grilliravintolasta Hildur valitsee ajanpuutteessa nälkäänsä pizzalohkoja. Poliisiaseman kahvi on usein seisonutta.

Ihmiset tuntevat toisensa joko hyvin tai päällisin puolin ja toisen avuksi tuleminen on itsestäänselvyys. Silti pahuus pesii myös Ísafjörð̠urissa. Hildur on erikoistunut lasten katoamisiin. Neljännesvuosisata sitten hänen pienet siskonsa, 8- ja 10-vuotiaat Björk ja Rósa katosivat jälkiä jättämättä. Tragedia on Hildurin sisässä kuin koteloitunut, liikkumaan lähtenyt kranaatinsirpale.

Romaanin ansiokas sivujuonne on kiltinoloisen suomalaisen poliisikokelas Jakobin kolkko kohtalo huoltajuuden lapseensa menettäneenä isänä. Avioliitto norjalaisen Lenan kanssa oli päättynyt ennakoimattomasti ja romaanin kuvausten mukaan Lena muuttui pirulliseksi ex-puolisoksi, joka tekee edelleen röyhkeästi ja juonikkaasti kaiken katkaistakseen Jakobilta yhteyden pieneen poikaansa. Lena pyyhkii isää pois pojan mielestä. Rämön kuvaus on puistattava.

●●●

Harvoin törmään yhtä onnistuneeseen kanteen kuin Hildurissa. Ville Laihosen kansi on kirjan myyntivaltti. Se herättää uteliaisuuden ja houkuttelee astumaan kirjan tarinaan.

Hildurin takakannen mukaan Satu Rämö on aloittanut esikoisromaanillaan uuden nordic noir -dekkarisarjan. Se on taitava veto ja hän on itsekin paljastanut olleensa siinä laskelmoiva. Suuria kustantamoita kiinnostaa jatkuvuus eikä niinkään yksittäinen dekkari. Ennen Hilduria Rämö on kirjoittanut Islannista matkakirjoja. Fiktiivisenä kirjailijana hänestä kuulemme siis ja Hildurista tullee uusi poliisihahmo aiempien fiktiivisten hahmojen joukkoon. Veikkaan, että Rämö on osunut malmisuoneen siinä mielessä, että juuri rikosromaaneista etsitään aiheita vetäviin sarjafilmeihin ja elokuviin. Islannin huonosti tunnetut kolkat tarjoavat kiehtovia elokuvallisia kehyksiä. Toivoa sopii, että sarjafilmin tekijät ovat riittävän taitavia ja kunnianhimoisia ja osaavat vangita syrjäisen Islannin ainutlaatuisuuden.

Tulisi kai tuntea syyllisyyttä siitä, että vyörytin happamuuteni koko rikoskirjallisuusgenrestä yhden tulokkaan päälle, joka lukeutunee genren kelvollisimpaan kirjoittajajoukkoon. Tuskin Rämö on moksiskaan. Hänen maantieteellinen ja kulttuurinen asiantuntemuksensa sekä Islanti-tietoisuutensa luovat vankan panssarin. Se ei anna myöten, kuten Hildurissa vanhan pedofiilin Jónin mökin seinät antoivat kirjan tuhoisassa lumivyöryssä.

Satu Rämö: Hildur. WSOY 2022, 365 sivua.

Kategoria(t): Rikosromaani | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Luennon jälkeen se tapahtui. Assistentti kutsui hänet sivuhuoneeseen ja ehdotti tienestiä demografisessa kohorttitutkimuksessa. Elettiin vuotta 1974 ja assistentin puheille kutsuttu oli 20-vuotias tiedotusopin tai toimittajalinjan opiskelija Tampereen yliopistossa. Tutkimus olisi valtakunnallisesti tärkeä, mutta erittäin salainen. Opiskelija on imarreltu tulemisesta poimituksi luottamukselliseen tutkimukseen ja suostuu. Rahaahan hän tarvitsee aina. Hän saa etumaksun käteisenä. Nolottavan iso summa vailla työpanosta. Sitä ei tulisi ilmoittaa veroilmoituksessa.

Kirjallista työsopimusta tehtäessä työnantajan kohta on lomakkeessa tyhjä. Se täytettäisiin myöhemmin. Värvätty olisi raportoija, jonka tehtävään kuului seurata nimettyä joukkoa ikäisiään ja raportoida arvoista ja ajattelusta. Kohorttitutkimus. Kohortti, väestötutkimuksellinen yksikkö, tavallisesti syntymävuoden perusteella valittu. Kaikki kuusi seurattavaksi nimettyä ovat syntyneet vuonna 1954. He ovat raportoijan entisiä luokkakavereita. Hän ei muista kenestäkään heistä mitään.

Ei hän tiedä, mihin tutkimusprojektissa tähdätään. Ei hän tiedä, ketä muita on mukana, vaikka heitä koulutustilaisuuksissa näkeekin. Keskinäisiä yhteyksiä ei saa solmia. Ei hän tiedä, ketkä johtavat tutkimusta ja millainen on tutkimuksen rakenne. Hän tuntee vain lähimmän kontaktihenkilönsä. Eikä hän tiedä, mistä rahat tulevat.

Haisee stallareille, Stasille ja Neuvostoliitolle. Suomessa kuitenkin ollaan. 1970-luku oli meillä stallarivuosikymmen ja Tampereen yliopisto kunnostautui siinä erityisesti. Silti Olli Jalonen ei päästä kihelmöivään romaaniinsa Stalker-vuodet selviä poliittisia vinkkejä. Raportoijakin muotoilee raporttinsa yleistävään, ainakin näennäisesti tieteentuoksuiseen muotoon.

●●●

Stalker-vuodet on hyinen teos Suomen yhteiskunnallisesta lähimenneisyydestä, sen katveeseen kätkeytyneistä ilmiöistä. Kirjan päähenkilö on toiminnastaan kertova minä, ei aina sekään, vaan vain verbi persoonamuodossa kirjoitin, laadin, soitin, otin yhteyttä… Minä menettää persoonallisuutensa. Hänestä tulee hajuton, väritön, mauton ja mielipiteetön, sillä raportoijan ydinomaisuuksia on olla vuotamatta itsestään muille mitään. Hän löytää luontevat konstit solmia yhteydet raportoitaviin ex-luokkakavereihinsa ja luoda heidän kanssaan säännöllinen tuttavuus. Ystävyydeksi se ei yllä. Raportoija on persoonattomana ja itsestään miltei kaiken salaavana muiden elämään tunkeutuja, nuuskija ja kyylä.

Opinnot jäävät kesken. Työ ammattitoimittajana saa luistavan lähdön, kun hänet valitaan Helsingin Sanomiin kesätoimittajaksi. Kohorttitutkimuksen esimies iloitsee. Raportoija voisi laajentaa tarkkailuaan myös valtakunnan suurimman lehden toimituksen sisälle. Kesätoimittajan pesti jää kuitenkin yhden kesän mittaiseksi. Hän pääsee Indonesian suurlähetystöön informaatikoksi. Hänen tehtävänään on pestä musta valkeaksi. Indonesian diktatuuri ei siedä pienintäkään ihmisoikeusrikoksiinsa kohdistuvaa julkisuutta. Missä oikaisujen ja diplomatian keinot eivät pure, sinne sovelletaan korruptiota. Liike-elämän johdolle, medialle ja keskeisille poliitikoille kuskataan joulun alla ruhtinaallisia alkoholilahjoja. Kalliita aineita suurlähetystöt saivat Alkolta verovapaasti.

Raportoijana nuori mies kestää kolme ja puoli vuotta, mutta suostuu vielä kahden seurattavan henkilön osalta vapaaehtoiseksi palkatta. Tutkimuksen rahoitus kun on tiukentunut. Kun hän hommaansa tympääntyneenä yrittää irrottautua, hänelle käy selväksi, että sitoutuminen on elinikäinen. Vain kuolema voisi hänet vapauttaa.

Ei Jalosen antisankari ole aatteeton tai moraaliton. Hänelle valkenee, miten verinen diktatuuri Indonesia on vähemmistökansojensa kansanmurhineen, raakoine kidutuksineen, vankileirien saaristoineen, sananvapauden ja opposition murskaamisineen ja hallinnon läpikorruptoitumisineen ja sen myötä vallanpitäjien ja suuromistajien ökyrikastumisineen. Hän alkaa pelata sivupeliä ja laatii paljastavan artikkelin tuolloin ilmestyneeseen Näköpiiri-lehteen. Kun artikkeli ilmestyy, se ei hetkauta ketään. Mitään keskustelua ei synny ja suurlähetystö ei artikkelista edes tiedä, eihän hän sitä englanniksi töissä käännä.

Kuvattu julkinen hiljaisuus on Jalosen kirjassa masentava ilmiö. Suomi uinui ja tuli toimeen valtion kuin valtion kanssa. Muiden sisäisiin asioihin ei puututtu. Törmäsin viime vuonna vastaavanlaiseen suomalaisen yhteiskunnan reagoimattomuuteen toisen Näköpiirissä julkaistun artikkelin johdosta. Etelä-Afrikan apartheidista raportoineen Pretorian asianhoitaja Jaakko Lyytisen kohtelua käsitelleestä artikkelistaan kertoo Rax Rinnekangas kirjassaan Baabel, kirjojen juurella (2022). Apartheidista vaikeni Etelä-Afrikan kanssa kauppaa käynyt Ruotsi ja Suomi oli hällä väliä asenteellaan naapurinsa kiltti pikkuveli.

Antisankarimme saa suurlähetystöstä äkkilähdön, kun on saatu vihiä hänen raportoijan pestistään. Kiivaimmin Indonesia vihaa kommunismia. Jalonen vie henkilönsä pohjalle, juttujen tarjoajaksi ilmaisjakelulehtiin ja järjestölehtiin sekä muuhun tilapäistulojen hankintaan. Mutta raastavien vaiheiden jälkeen hän pääsee kiinni myös oikeisiin töihin. Hän erikoistuu konkursseihin liittyvien rahasiirtojen tutkintaan ja niistä kirjoittamiseen, tutkivaa journalismia tähdellisimmillään.

1990-luvulla kohorttitutkimus levähtää julkisuuteen ja siitä nousee tavaton myrsky. Iltasanomien onnistui julkaista kaikkien raportoijien nimet. Heitä oli paljon ja sieltä hän löysi myös oman nimensä. Mutta tietosuojavaltuutettu puuttuu asiaan ja yksityishenkilöiden tonkiminen kohorttitutkimuksesta julkisuuteen kuivuu kasaan, paljolti myös ihmisten mielenkiinnon siirtyessä muualle.

Oma kotimainen 1970-luvun ”stasimme” kalpenee Jalosen romaanin lopulla, kun kirjailija nostaa näkyville ne moninaiset ja hienojakoiset keinot, joilla nykyisin meitä seurataan, ostoksistamme tehtyjä kuluttajaprofiileita myöten. Etukortit ja ennen muuta kännykässä liikkumisemme keräävät meistä tietoa. Meillä on yksityisyytemme niin kauan kuin sen suodaan olla. Riittävästi tietoja sen murtamiseen on koottuna riittävästi.

Olli Jalonen on mestarillinen kertoja. Stalker-vuosista tulee hyinen olo.  Kirjassa on lukijaa eteenpäin kiihdyttävä imu. Siinä meillä kirjailija, joka osaa hommansa: tällaisen aiheen hän tavoitti ja puki sen kihelmöiväksi kertomukseksi!

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022, 509 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Vaikken yläsavolaisen vähävaraisen maalaispaikan suurten ikäluokkien kasvattina syntynyt pumpulissa, Tommi Kinnusen uusin teos Pimeät kuut oli täräyttävä lukukokemus. Kinnunen piirtää kirjassaan sodan jälkeisten vuosien rujouden. Aloittaessani oman kansakouluni 1956 kävelymatkaa kouluun oli vain viisi kilometriä sivunsa ja meillä oli sentään iso kolmen opettajan koulutalo. Koulussa oli keittäjä ja saimme ruokaa. Pimeät kuut -romaanissa on toisin.

Kansakouluopettajan monikymmenvuotisen työkokemuksen omaavalla, opettajaseminaarin käyneellä 60-vuotiaalla naisopettajalla ei ole valinnanvaraa, kun hän joutuu Koillismaan taaimmaiselle perukalle valtakunnan rajan pintaan opettajaksi lukuvuoden kestävälle pestille. Koulun johtokunta haluaa opettajaksi miehen ja toivoo seuraavan vuoden hakukierroksella sellaisen saavansa.

Hapero toivo. Eletään vuotta 1947. Ei miesopettajia syvään korpeen riittänyt eikä lähtenyt. He kaatuivat tai haavoittuivat sodassa tai heistä tuli henkisesti nyrjähtäneitä ja useimmista väkivaltaisia. Sellaisia olivat monet sodasta palanneet aviomiehet ja isät. Koulun johtokunta valitsi naimattoman naisopettaja Elna Suorajärven hyvien työtodistusten ja suositusten perusteella. Muita hakijoita tuskin oli.

Elna on kokenut, taitava ja kekseliäs opettaja, joka tietää kykynsä ja luottaa itseensä. Mutta rajansa on hänenkin taikurintaidoillaan ja tarmollaan, sillä sellaisia Niemen koulussa tarvitaan määrättömästi. Koulurakennusta ei ole, vaan sellaisen virkaa hoitaa vetäytyneiltä saksalaisilta polttamatta jäänyt vanha parakki, laho, virttynyt, homeinen ja hiirenkuselta löyhkäävä rakennelma. Tietä Niemen koululle ei ole, ei vielä kyläänkään, missä hajallaan olevat asumukset siellä lienevätkään. Parakkiin ei näy yhtään savua.

Elna soudetaan tavaroineen kirkonkylästä. On ylitettävä monien monituisten järvien selät, yhteensä 35 kilometriä. Soutajana on nuori poika, vähän liian heiveröinen.

Parakissa ei ole koulutarvikkeita lukuun ottamatta kolhiintuneita pulpetteja, kosteudesta kupruilevaa liitutaulua, muutamaa liidunpätkää, seisahtanutta seinäkelloa ja Suomen karttaa vanhoin rajoin. Opettajan yksityisasunto − toimeen kuuluva luontaisetu − on muutaman neliön kokoinen koppero varustettuna pohjastaan lattiaan asti notkuvalla hetekalla ja pienellä pöydällä. Valaisimena on laipiosta roikkuva petromaksi. Sähkö puuttuu. Ruuanlaittoa toimittaa ”porinmatin” kannen keittolevy.
”Ette te voi olla tosissanne!” tulokas parahtaa paikkoja esittelevälle isäntämiehelle.

Oppilaita hänellä olisi neljän ikäluokan verran, yhteensä yli 30. Luokkia on opetettava eri aineissa samanaikaisesti, samassa tilassa. Yksi ryhmä tulee vain lauantaisin.  Opetusvälineet, kuten kirjat, kynät ja paperit, on tilaamatta. Kaiketi viimevuotinen opettaja ei jaksanut enää. Ei kirjoja ja välineitä voi noin vain tilata. Ne on anottava eriteltyinä koulun johtokunnalta, joka vuorostaan anoo kunnalta, joka puolestaan tekee tilaukset oman harkintansa mukaan. Kaikki kun on niin kallista. Johtokunnan isännät puhuvat koulusta rahan tuhlaamisena.

●●●

Tommi Kinnunen on kirjoittanut Pimeät kuut -kirjan rakenteen lukuvuoden mukaan elokuusta kesäkuuhun. Väliin hän on sijoittanut lukuisia dokumentteja. Niistä veret seisautti suonissani Elna-opettajan iltayöstä laatima tuntisuunnitelma tiistaille luokille III, IV, V ja VI kelloajalle 9−14. Sellaisen hän teki jokaiselle päivälle viikosta viikkoon ja toteutti parhaan taitonsa mukaan. Opetussuunnitelmien sisällöt olivat vaativia ja opettajaa velvoittavia. Suomi halusi nousta koulutuksen kautta kasvuun. Yhtenä esimerkkinä Kinnunen on tällännyt kirjaan kansakoulun opetussuunnitelman luonnontieteellisessä aineryhmässä IV−V luokille. Samansuuntaisia oli siis kaikissa muissakin aineissa. Opettajaa kävi sääliksi.

Ei lainkaan ihme, että Niemen koulun opettaja romahtaa. Jalat ja ruumis eivät pian enää tottele. Hän joutuu pakkotilanteen edessä raahaamaan hetekansa opetustilaan ja hoitamaan opetusta paljolti makuuasennossa. Lapset tottuvat siihen pian, kylän isäntämiehet eivät. Opettajasta halutaan päästä eroon, vaikka muuta ei ole tarjolla. Koululle kutsuttu tarkastaja perehtyy opetukseen ja asioiden hoitoon ja suosittelee kunnanvaltuustolle koulun johtokunnan muodostamista uusista jäsenistä. Se on suuri erävoitto opettajalle.

Eivät isännät suurtilallisia ole. Asumukset on poltettu kivijalkoja myöten ja perheet rakentavat uutta kotia sitä tahtia, kuin rakennustarvikkeita huutavassa tarvikepulassa löytyy. Enimmältään ei löydy, eikä työvoimaakaan. Ihmiset asuvat osin vielä kyhäämissään tilapäismajoissa ja maakuopissa. Mutta jos kotona ei voi perhettä pomottaa, onpahan koulussa opettaja-akka, jolta voi edellyttää mitä vain, korvauksetta tietenkin. Valtaa se on kapeakin valta.

Mutta Elna on sisukas ja tiukka nainen. Hän ei suostu liukumaan tehdyn työsopimuksen laitojen yli. Palkka on pieni muutenkin. Hän ei ole sitoutunut koulun paskahuussin siivoojaksi ja luokkahuoneen lattianpesijäksi, eikä pitämään kylän aikuisille eriaiheisia kerhoja.  Ratkeamispisteessä on jo opetussuunnitelmien täytäntöönpanossa. Kun kevään koittaessa tontilla jatketaan varsinaisen koulun rakentamista, tahtomattaan opettajasta tulee lautapinojen vartija, siinä määrin monta kertaa joku  isäntä käy kähveltämässä työmaalle rahdattua puutavaraa omaan käyttöönsä. Ei Elna rakennustyömaata kiertele, mutta kuulee oudot kolistelijat. Se varastetaan, mitä voidaan.

●●●

Elna eristäytyy ja erakoituu. Aluksi joku nainen käy pyytämässä mukaansa kirkkoreissulle kirkonkylään. Elna ei lähde, tarvitsee levätä. Luontaisetuihin kuuluvan laitumen hän vuokraa yhdelle miehelle kaloja vastaan, isäntä kun kalastelee viereisistä vesistä. Jostakin asumuksesta tarjotun saunan hän torjuu, kuten kutsun jouluaatoksi perheeseen. Silti hän kaipaa ihmisiä, ammatillista keskusteluseuraa opettajakollegoittensa kanssa, joita hänellä oli aina edellisissä työpaikoissa, kaksiopettajaisissa kansakouluissa.
”Kielessäni on makuuhaavoja.”

Elna on sanavalmis eikä suostu kylän miesten nyrkkeilysäkiksi. Lapsien silmissä hänellä on auktoriteetti ja arvovalta ja vähitellen myös miehet oppivat tukkimaan suunsa jäätyään nokkelasanaisen Elnan edessä toiseksi.

Elna on vastuuntuntoinen ja tiukka. Hän ei hempeile lapsille, mutta ei myöskään korota ääntään, vaan hoitaa tilanteet vähäeleisesti ja oppimiseen innostavan ratkaisun etsien. Toki hän tietää, miten kovia nämä lapset ovat kokeneet ja kokevat yhä. Mutta heidän keinoäidikseen hän ei ryhdy.
Lapset pelkäävät kovia ja äkillisiä ääniä:
”Omat taistelunsa näilläkin lapsilla on takana. Jokaisella kaikuu mielessä vielä tykkien kumu ja desanttien pelko. Yhtä lailla nämä lähtivät evakkomatkalle ja samaan poltettuun pitäjään palasivat. Rikki nämä ovat niin kuin me aikuisetkin, yksi ruumiillisesti ja toinen mieleltään.
Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejään ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät vihollisille.”

Partisaanien tapporetket rajakylien pintaan jättivät kauhun, vaikka niistä ei enää sodan jälkeen saanut julkisesti puhua – eikä moniin vuosikymmeniin sen jälkeenkään.
”Ihmiset kertovat tarinoita äitiensä syleihin ammutuista lapsista, kirveellä silvotuista vauvoista, joukolla raiskatuista naisista ja koteihinsa teljetyistä, elävältä poltetuista perheistä, mutta sotarikoksiksi niitä ei lasketa. Osa naisista oli raahattu väkipakolla partisaanien mukaan. Jotkut löytyivät hangesta kurkku auki, mutta loput katosivat kokonaan. Heidän peräänsä ei valtio kyselyt, vaikka kaikki vangitut sotilaat vaati kyllä luovutettavaksi takaisin.”

Elnan pienistä oppilaista osan hiihtomatkat kouluun oli valtavien metsätaipaleiden halki, talvipimeässä, umpeen tuiskunneita eilisiä tai aamuisia jälkiä etsien. Kerran talvimyrskyssä kaikkein kauimmaiset saavat jäädä koululuokan lattialle yöksi, peittona oma ulkopusakka. Ehkä kotona arvattaisiin, miksi lapsi ei ole palannut.

Sota on ohi, mutta miinoja on maastossa vielä. Pikku Jaakon äiti astuu syksyllä karpalonpoiminnassaan miinaan menettäen jalkansa. Hänet on saatava sairaalaan. Hänet viedään kirkonkylään soutuveneellä, kun vielä vettä myöten pääsee. Rantamilla ja pienimmissä järvissä on jääriite, joka rahisee veneen kokan rikkoessa sitä. Avuksi lähteneelle Elnalle matka on ainoa käynti kirkonkylässä koko kouluvuoden aika. Ei hän itse souda eikä jaksaisikaan. Jalkansa menettänyt makaa veneen pohjassa.

●●●

Pimeät kuut on raju ja rujo kertomus. Ihastelin monia yksittäisiä lauseita. Tässä jokunen:
Muuttolintujen lähtiessä: ”Aurasivat taivaan pohjoisesta etelään, ja niiden siiveniskuissa soi tulevan talven pimeys.”
Eristyksestä ja omasta yksinäisyydestä: ”Tämä korvia vihlova äänettömyys.”
Sulautumisesta ankeaan työ- ja asuinympäristöön: ”Jäkäläinen huopakatto on minun hiukseni, leninkini sadeveden tahrimat seinävanerit.”
Talven saapumisesta: ”Ulkoa kantautuu jäätyvän järven laulu.”
”Kylmä valuu rinteitä alas kohti järven jäistä selkää.”
”Yö on pitkä kuin järvenselkä.”

Fanitan kirjailijaa, jonka useimmat romaanit olen lukenut. Yksi lienee jäänyt väliin.

●●●

Tommi Kinnunen jättää Elna-opettajan kohtalon avoimeksi. Työvuodet eivät riitä eläkkeelle ja terveys on heikoissa kantimissa. Hänellä ei ole tiedossa uutta työpaikkaa eikä edes yösijaa ensimmäiseksi yöksi hänen saavuttuaan tavaroineen takaisin kirkonkylään. Mutta hänen katseessaan on yhtä kaikki päättäväisyyttä. Sisarpuoli Salli hääsi hänet elokuussa väkivaltaisesti kotitalosta, johon hänellä on yhtäläiset oikeudet ja aiheutti hänelle pahan aivotärähdyksen ja ulkoisia ruhjeita. Suoraa yhteenottoa raivotar-sisaren kanssa hän nyt välttäisi, mutta hakee oikeutta lain kautta.

Suhde siskoon ei ole enää korjattavissa, sillä Salli ei ole henkisesti terve. Ja silti kerran Niemen koulussa hän ajatteli: ”Minulla on ikävä Sallin helakkaa naurua.”
Ne olivat aikoja hyvin kaukaa sisarusten yhteisiltä nuoruusvuosilta. Silloin ei ollut vielä Niiloa. Sodan psyykkisesti murskaama Niilo hänen on suljettava pois aivoistaan, kun ei voi tätä auttaa. Lukuvuoden aikana päästi tämän ajatuksiinsa vain silloin, kun tunsi jaksavansa.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022, 284 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Houkka, apteekkari Melchior ja Tallinnan myöhäiskeskiaika

Osuin lukemaan liki perätysten kaksi 1400-luvun Tallinnan vanhaan kaupunkiin sijoittuvaa romaania. Hiljattain ilmestynyt Tuula Väisäsen Houkka. Helgi Hansintyttären elämä sijoittuu vuosiin 1484−1504 ja kertoo nimensä mukaisesti Jumalan houkasta, pyhästä neitsyestä. Toiseen romaaniin minut innosti marraskuun lopulla tekemäni kolmen päivän matka Tallinnaan. Luin sen jälki-imussa Indrek Harglan rikosromaanin Apteeker Melchior. Rataskaevu viirastus (Jouko Vanhaselta suomennos Apteekkari Melchior. Rataskaivonkadun kummitus, 2012). Erityisen tyydytyksen sain lukiessani Harglan teoksen alkukielellä, yllätyksekseni vailla kummoisempia ongelmia.

Molemmat keskiaikakirjat sattuivat samalle kuukaudelle. Hassun hauska osuma. Kaksi jännittävää historiallista aikamatkaa Tallinnan kaupunginmuurien sisälle!

●●●

Kirjailija Tuula Väisänen (s. 1964) on itselleni uusi tuttavuus. Kajaanissa syntynyt kirjailija toimii teatteriohjaajana ja käsikirjoittajana ja asuu Torniossa. Esikoisromaani Ida on ilmestynyt vuonna 2017. Siitä ja Houkasta päätellen kirjailijaa kiehtoo dramaattiset historialliset aiheet. Niin esikoiskirjassaan kuin Houkassakin keskushenkilö on erikoisen elämänkohtalon kokenut nuori nainen.

Indrek Hargla (s. 1970) on julkaissut kuusi romaania, 11 pienoisromaania ja seitsemän Apteeker Melchior -dekkaria. Kaikki dekkarit ovat ilmestyneet myös suomeksi.

TUULA VÄISÄNEN: HOUKKA. Helgi Hansintyttären elämä

Helgi Hansintyttären ylle on langennut kirous. Hän alkoi jo lapsena nähdä enteitä, jotka käyvät toteen. Kaikki on seurausta – niin Helgi itse uskoi – kohtalokkaasta kaatumisesta Toompeaa ja Rääveliä[i] yhdistävällä kadulla (Lai tänav) ja pään iskeytymisestä jääpahkuraan. Taju meni toviksi, enteet alkoivat.

Vanhemmat yrittävät hakata lapsesta remmillä vaarallista ja häpeällistä piirrettä. Jos taipumus tulisi julki, tyttöä odottaisi naiseksi tultuaan julistaminen noidaksi.

Tuula Väisänen kertoo romaanissaan Helgin itsetuhon tuntuisen tien nuoresta naisesta munkiksi (!), sitten muuntumisen kirkastetuksi Jumalan lapseksi houkaksi ja elämänlopussa pyhäksi erakoksi. Mutta ennen sitä hän maalaa Houkka-teoksessaan lukijan aistien ulottuville keskiaikaisen kauppakaupungin Räävelin elämää. Kauneutta sinne loi lyypekiläinen maalarimestari Bernt Notke (1435−1509), joka maalasi Nigulisten kirkkoon Kuolemantanssin ja veisti Pyhän Hengin kirkkoon (Püha Vaimu kirik) alttarikaapin. Nuori Helgi ihailee mestaria ja seuraa päivittäin tämän perässä. Helgiä moni luulee apupojaksi.

Bernt Notken Kuolemantanssi Tallinnan Nigulisten kirkossa.

Räävelissä julkista moraalia dominoi katolinen kirkko ja luostarit, hygieniaa ei mikään. Huovit vartioivat läpikulkua Toompealle ahdistellen ja raiskaten nuoria naisia siihen mahdollisuuden avautuessa. Suljettu Toompea kuului aatelistolle ja piispanistuimelle.

”Täällä [Toompealla] oli tyystin pois alakaupungin[Räävelin] rahvaanomainen kiihkeys. ihmispaljous, huuto ja meteli, pajoista kuuluva kilkatus, katujen reunoilla vesiuomissa kulkevat ulosteet ja niiden löyhkä, kanojen kaakatus ja sekalaisen elämänhuiskeen keskellä juoksevat siat ja koirat.”

Helgin isä seppä Hans Eerikinpoika menestyy ja Greeta-äiti myy Raatitorilla miehensä takomuksia. Väisänen vyöryttää lukijan eteen käsityöläisammatin runsauden:

”Saksalaiset hallitsivat Räävelin kauppaa ja he määrittelivät myös sen, että ruotsalaisilla ja suomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet saada sepän oikeudet kuin eestiläisillä. Kaupungissa toimi muutama seppä ja kaikilla oli lupa tehdä hevosenkenkä, veitsiä, koruja, vasaroita ja muita erilaisia työkaluja, oikeastaan mitä vain mitä metallista ja raudasta saattoi takoa. Jopa aseita tarvittaessa. Isäni oli paitsi arvostettu, myös kahdella tapaa erikoinen. Hän oli syntyään vironmaalainen ja ainut seppä, jolta saksalainen aatelisto tilasi kartanoita ja linnoja rakentaessaan valtavan kokoisia oven saranoita, lukkoja, avaimia ja hakoja. Isä takoi myös raudasta ulko-ovien pieliin soihdunpidikkeitä. Toisinaan aateliset toivat kaikki tarvitsemansa Lyypekistä, jolloin isä saattoi iltakävelyllään käydä tutkimassa kuin ohimennen, miten ne erosivat hänen takomuksisrtaan, joita pidettiin kuitenkin kaupungin parhaina.”

Ammattioikeuksia kontrolloivat eri ammattikillat, vanhimpana niistä Suuri kilta. Kauppiaista mahtavin, Leopord Friedrichinpoika omistaa keskeltä kaupunkia valtavan talon. Veronalaisia ovat ikkunaruudut, peilit ja talojen kerrosmäärä.

”Kauppias Leopold itse, niin kuin muutkin rikkaat kauppiaat, olivat kiertäneet verojen maksamisen laittamalla kadun puolelle ikkunoiden eteen puiset, avattavat ikkunaluukut. Taloon rakennettiin runsaasti pituutta ja kellareita korkeuden sijaan…
… Lyypekistä oli tullut laiva edellisellä viikolla, ja talon ylimmäiseen kerrokseen oli vinssillä vedetty säkkikaupalla lisää kankaita, vaatteita, kynttilöitä, erilaisia koriste-esineitä, suolaa, sokeria ja monenlaisia mausteita. Itämaasta
[Suomesta] tuotiin voita, turkiksia, kapakalaa, hylkeenrasvaa ja tervaa. Kauppatavaroiden tullessa Leopold seisoi aina portaillaan mittailemassa naama kiiltävänä ja omahyväisenä, miten äveriäältä hän vaikutti kaupunkilaisten silmissä.”

Talonsa alakerrassa Leopold myy rääveliläisille eksoottisilla mausteilla terästettyjä viinejään. Sinne, kellarikapakkaan liittyy myös Väisäsen romaanin sivu-sivuhenkilö, portto[ii]* jonka Räävelin tunnettu kankuri Vaino Kajarinpoika oli raiskannut ja tämä oli synnyttänyt äpärän, ainoan pojan, jonka kankuri tiesi siemennesteestään siinneen. Sitä lasta hän ei tunnustanut.

Portto on tärkeä henkilö Helgin elämän lopussa. Kun pyhäksi erakoksi muuttunut houkka iältään vielä varsin nuorena, mutta fyysisesti romahtaneena kuolee, hänen vuoteensa äärellä valvoo  samainen portto poikansa Gabrielin kanssa pesten kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa ja toimittaen ruumiin hiljaisen hävittämisen erakon oman ohjeen mukaan. Siinä vaiheessa selviää, ettei Gabriel ole sittenkään kankurin siittämä. Muuan kirkassilmäinen nuorukainen oli halunnut päästä poikuudestaan.

●●●

Kaupankäynti merkitsee Räävelille kasvua ja edistystä, valtoimenaan rehottanut väkivalta syvää barbariaa. Väkivaltainen kankuri on tappanut molemmat edelliset vaimonsa, virallisesti lapsivuoteeseen. Ne lutkat kun synnyttivät hänelle vain tyttäriä. Nyt kankuri haluaa uusiin naimisiin. Seppä Hansilla ja tämän vaimolla on kiire naittaa Helgi heti, kun tälle ovat ilmaantuneet veripäivät. Viidentoista vuoden nurkilla ne tulivat.

Helgiä on kuitenkin jo hipaissut rakkauden enkelinsiipi. Hänen kurottaessaan varpailleen kirkon takaosassa nähdäkseen eteen häntä olivat nostaneet yllättäen tuntemattoman nuorukaisen vahvat kädet. Kun hän myöhemmin tapaa nuorukaisen uudelleen ja näkee tämän kauniit, vilpittömät silmät ja nauravat kasvot, Helgi on rakastunut. Nuorukaisen nimen hän saa tietää jostain: Aigar Eegertinpoika. Aigar on orja, toompealaisen aatelisperheen hevostenhoitaja.

Helgiä odottaa pakkoavioliitto, joka ei ole vältettävissä. Kankuri juhlii kapakassa tulevia häitään ja rehentelee rakentaneensa tulevaa vaimoaan varten kellariinsa pimeän tyrmän.
”Hän aikoi kurittaa minusta ulos kaiken sellaisen, mikä ei kuulunut nöyrän vaimon ominaisuuksiin.”

”Minua varjeltiin myös itseltään kankurilta, sillä hän oli uhannut sahtipäissään kievarissa, että hän voisi raiskata minut ennen häitä, jos hänellä on yhtään epäilystä olenko vielä neitsyt. Tosin silloin hääyönä ei tulisi lakanoille yhtään verta ja syy olisi siinäkin tapauksessa minun, en olisi ollutkaan koskematon.”

●●●

Kohtalo puuttuu väkevästi uskonnollisen Helgi-neitsyen elämään. Kankuri murhataan kievari-illan päätteeksi takaa kajautetulla iskulla. Murhasta hirtetään sen kummemmin tutkimatta kievarin renkipoika, vähämielinen Jaanus.

Jotta virolaissyntyinen voisi vapautua orjuudestaan, hänen pitäisi pystyä piileskelemään Räävelin muurien sisäpuolella vuosi ja vuorokausi.  Aigar haluaa vapauteen yhdessä Helgin kanssa. Mutta Toompealla ja Räävelissä hänet tunnetaan. He yrittäisivät Lyypekiin menevään laivaan. Helgi ei kuitenkaan koskaan saavu Kalasatamaan. Hän ei pääse irrottautumaan kuolevan äitinsä vuoteen ääreltä.

Aigarin karkuyritys koituu hänen lopukseen. Helgin näkemä enneuni toteutuu kammottavimmalla mahdollisella tavalla. Kun Aigaria ei enää ole, Helgi liukenee pois Räävelistä paljain jaloin mukanaan karkea säkki ja nuora, vyötäröllä pussillinen tuhkaa ja hippunen evästä kahdelle päivälle jaettavaksi. Hänen on selvittävä metsässä, säässä kuin säässä. Joskus hän unohtaa, miksi hänellä on tuhkapussi sivuvyötäröllä. Lukija tietää sen Aigarin tuhkaksi. Sillä on oleva tarinassa oma tehtävänsä.

Helgin raastava rääkkimatka omaan uuteen olevaisuuteensa on alkanut. Hän on etsivä vastausta ihmiskunnan vaikeimpaan kysymykseen, elämän tarkoitukseen. Hän ei ole enää Helgi Hansintytär. Hän nyrhii kivuliaasti juuresta poikki vaalean pitkän lettinsä, naiseutensa ylpeyden, ja hautaa oman minänsä lettinä suonsilmään, löydettäväksi jos häntä etsittäisiin. Hän peseytyy lähteellä, pää kynittynä pukeutuu säkkiin ja solmii säkin nyörillä vyötäröstään.

Tuula Väisäsen on täytynyt perehtyä melkoisen huolellisesti kilvoitteluun äärimmäisessä asketismissa ja itsetutkiskelussa voidakseen kirjoittaa kaiken sen, mitä hän pääasiassa Houkka-romaanissaan kuvaa. Helgi pyrkii kuolettamaan itsestään nälän ja kylmän aistimukset rääkkäämällä itseään juuri nälällä ja kylmällä. Ei sellainen onnistu. ”Nälkä kasvoi kiinni ruumiiseeni.”
On vuosi 1484.

Syntymäkotini pirtissä pidän oven vastapäisellä seinällä Jumalan
äidin ikonin alapuolella Ksenia Pietarilaisen, 1700-luvun lopulla
eläneen Jumalan houkan ikonia. Tuula Väisänen kertoo Kseniasta
kirjansa lopussa.

Seuraavana vuonna vanha erakkomunkki Veli Aleksandr löytää kävelemiskyvyttömän, laihan ja puolitajuttoman olennon Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin takapihalta ja raahaa tämän kolkkoon kellarikammioonsa:
”En pysynyt jaloillani, horjahtelin tuskasta irvistäen. Jokaiseen paleltuneeseen, laihan nahan kireyttämään luuhun sattui miehen taluttaessa minut istumaan savuavan tulisijan eteen.”

Veli Aleksandr elää luostarin kyljessä erakkona. ”Ainut reitti luostarista sinne oli laskeutua pitkät, kapeat kiviportaat pimeään käytävään, jossa haisi kostealta ja mädäntyneeltä… Sysipimeässä kulkijaa odottivat hämähäkkien ahkerasti kutomat seitit, ja hiiret vilistivät kaavun helmojen alla kipittäen pitkin nilkkoja.”

Luostarin takapihalta löytynyt olento on mykkä. Erakko virvottaa omalla niukalla vähällään ja savuavan tulisijan lämmöllä hitaasti toipuvan olennon elävien kirjoihin puhuen hänelle elämänviisauksia. Pidemmäksi aikaa hänen ei ole kammioon jääminen. Häntä luullaan pojaksi, eikä hän itsekään muista olevansa tyttö. Hänestä tulee luostariin mykkä noviisimunkki Janek.
”Vältä kateutta ja vihaa. Pyri lähemmäksi totuutta”, evästää erakko Aleksandr lyhytaikaista suojattiaan.

Luostari merkitsee lähes taivasta: riittävää lämpöä, vaatimatonta mutta nälän sammuttavaa ravintoa, uskonveljien yhteisöä, asketismia ja tiivistä rukouselämää. Kun Janek kädentaitonsa ansiosta valitaan kopioimaan arvokasta ranskalaisen Vincent de Beauvais`laisen kaiken elämänviisauden sisältämää kirjaa Speculum Maius[iii]*, Janekin elämä saa yllättävän käänteen. Hänelle suotu työ on nuorella iällä uskottu kunniatehtävä.

Mutta suuren tehtävän seurauksena Janek saa vihamiehen, oman rippi-isänsä munkki Panfiloksen. (Puhekyky on palautunut Janekille.) Panfilos olisi halunnut kopiointitehtävän itselleen. Janek tunnistaa rippi-isässään kateuden, ylenkatseen ja vallannälän. Se saa täyttymyksensä, kun Janekia suojellut Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin apotti kuolee. Panfilos haluaa apotin paikalle prioriksi. Nimike on komeampi. Sisintään tutkiva Janek tunnistaa myös itsessään itäneen turhamaisuuden synnin: hän oli tuntenut intohimoa ja hurmiota kopiointitehtävästään. Nyt se oli kadonnut. ”Tilalla oli tyhjyys. En tiennyt kuka olin.”

Janekin on aika lähteä luostarista. Ainoa paikka, minne hän saattoi mennä, on kuolemaansa valmistautuneen erakkomunkki Aleksandrin kammio. Sinne hän jää Aleksandrin jälkeen elämään. Tieto hänestä on levinnyt Räävelissä ja köyhää kansaa virtaa luostarin takapihalle katsomaan. Vanhojen ennekykyjensä turvin hän alkaa Jumalan houkkana antaa ohjeita etsiville ja rukoilla pyynnöstä tulijoiden puolesta. Hän elää köyhien tuomalla niukalla ruualla ja lahjaksi saamansa roposet hän antaa tarvitseville.

Hän turhautuu houkan osaansa. Hänen luokseen tulleet ihmiset olivat hengeltään laiskoja tekemättä itse rukoustyötä. Hän vetäytyy erakoksi ja piha tyhjenee kävijöistä. Hänen viimeinen tehtävänsä on löytää itsestään aito nöyryys. Houkka-teoksen lopulla käy ilmi (aavistuksen epäuskottavasti), että hän olisi kirjoittanut pergamenteille itse oman elämäntarinansa munkki Andreaksen ja veli Pauluksen kuljetettua hänelle välineitä ja paperia.

Selvisikö elämän tarkoitus? Ehkä se oli hänen uskomansa ikuinen elämä, avautuva ovi toiseen todellisuuteen. Hänen ja Aigarin tuhkat yhdistyvät lopulta. Siitä portto ja hänen poikansa pitävät huolen.

Houkka, Helgi Hansintyttären elämä on kiehtova, taidokkaasti punottu tarina.

INDREK HARGLA: Apteeker Mechior. RATASKAEVU VIIRASTUS

Apteekkari Melchior Wakenstede, kuten Harglan kirjojen suomalaisfanit hyvin tietävät, on keski-ikää lähestyvä rääveliläinen apteekkari, jonka lääke- ja rohtosekoituksiin kaupungin asukkaat ovat tottuneet luottamaan. Lisukkeena apteekkari myy ryyppyjä, joiden koostumusta kukaan vieras ei tunne. Juoma on kuin Vana Tallinnin esiäiti. Kaikki kävijät mielivät nauttia ryypyn apteekkikäynnillään.

Melchior on kuin Hercule Poirotin kaukainen esi-isä, joka tekee omalaatuisia havaintoja ja käyttää päättelykykyään. Poikkeavaa on vain suunnaton uteliaisuus. Ei 1400-luvun Räävelissä ollut sanomalehtiä tai muita viestimiä. Tiedonvälittäjiä olivat juorut. Rataskaevu viirastus -kirjassa juorutaan vallan tavattomasti eikä se katso sukupuolta. Juoruamisen ja keskustelujen kautta Melchior kerää tarvitsemansa tiedot omalaatuisten kuolemien selvittämiseksi.

Omituisia kuolemia riittää. Ensin, 2. elokuuta 1419, löytyy nunnaluostarin viereisen Quad Darkin muuritornin juurelta tornipäällikkö Topias Grote kuolleena. Kuolema selitetään tapaturmaksi. Grote on pudonnut tasanteelta juovuspäissään. Suojana on tosin kaide, joka vaatisi miltei yli kiipeämistä, mutta silti. Seuraavana päivänä kiirii tieto äveriään kauppamiehen Laurenz Bruysin kuolemasta pyhiinvaellusmatkallaan läheiseen Mariethaliin, minne juuri rakennetaan hänen lahjoitusrahoillaan Birgittalaisluostaria. Luonnollinen kuolema, Bruys on kovin iäkäs.

Sitten löytyy lutkana tunnettu Magdalena kaivosta. Murha paljastuu myöhemmin tukahduttamiseksi. Kalasatamassa puukotetaan kaupungista poistumassa oleva maalari de Zwarte. Hän on maalannut viimeksi suolakauppias Arend Goswinin kodissa. Vanhaa Bruysia lukuun ottamatta kuolemissa on yksi yhteinen piirre: henkilö on nähnyt vähän ennen kuolemaansa Rataskaevun kummituksen. Melchior ja hänen ystävänsä, Wentzel Dorn Tallinnan oikeustalosta eivät kummituksiin usko, vaikka tarina kadun päässä olevan Unterrainerin talon kummituksesta on ikivanha ja monet ovat kuulleet ääniä. Mutta jotain kuolemantapausten yhtäläisyydessä täytyy piillä.

Eivät kuolemat vielä pääty. Neljännen elokuuta vastaisena yönä Rataskaevulla puukotetaan kuoliaaksi kitulias nälkiintynyt nuorehko kulkuri, jota kukaan ei tunne eikä muista nähneensä. Kaupungin yövahdit vievät kalmon Pyhän Barbaran ruumishuoneelle. Seuraavana päivänä utelias Melchior menee tutkimaan tuntematonta ruumista. Avattuaan uhrin suun hän kohtaa silmitöntä pahuutta. Nuorukaisella on hampaista jäljellä joitakin ruskeankeltaisia tynkiä, joilla hän ei ole voinut syödä. Hänen kielensä on leikattu juuresta ja leikkauskohta poltettu umpeen. Uhrilta on leikattu sukuelimet jo kauan sitten. Mutta ällistyttävin poisto on aivan tuore. Vasen jalka on leikattu lonkasta ja viety. Yöllä hän oli vielä yrittänyt juosta pakoon.

En selvitä sykkyräistä apteekkarin ja hänen Keterlyn-vaimonsa yritystä selvittää rikosten mysteeri ja keskinäisyhteys. Hargla johdattaa lukijan pikimustaan pahuuteen, Rataskaevulla liki koko aikuiselämänsä eläneeseen mieheen, paholaiseen, jonka pari vuosikymmentä kestänyt hyytävä rikos on tähdännyt hirvittävimpään kostoon, minkä ihminen voi toiselle tuottaa ja keksiä. Mutta itse kosto epäonnistui: koston kohde ehti kuolla. Paholainen itkee entisen ystävänsä hautajaisissa, ei syvästä surusta, kuten hautajaiskulkuetta seuraavat ihmiset olettavat, vaan raivosta myöhästymisensä vuoksi. Koston tuli toteutua kuolevan silmien alla tämän vielä tajutessa mutta kuolema ehti edelle. 

Hercule Poirot kertoo lopussa läsnäolijoille koko rikoskuvion, samoin tekee Melchior nunnaluostarin olutkievariin kokoontuneille kaupungin silmäätekeville. Kirjan viimeisestä luvusta loppuratkaisun voi lukea ja kerrata. Paholainen itse istuu tyrmässä odottaen oikeudenkäyntiä. Hänen pahuuden syövyttämä apulaisensa, murhien toteuttaja ja kummitus, oletettavasti haudataan elävältä. Itse pääarkkitehtiä odottanee nöyryytys pakollisena pyhiinvaelluksena.

●●●

Kuten Väisänen, myös Hargla kuvaa myöhäiskeskiajan elämää Tallinnassa. Oma tekstinäytteeni olkoot Kalasatamasta:
”Siin oli veel vanemast ajast jäänud puust lobudikke, segamini uuemate ühekorruseliste kivist majadega, ja siin elasid mitmesugused kehvemad käsitöölased, koorma-, õlle- ja veekandjad, kotisidujad, tislerid, köiepunujad ja muud alamrahvas, siia juhtus palju mõisnike juurest ärakaranud talupoegi, siin räägiti peamiselt eesti keelt.Müüriäärne tänav oli kividega sillutamata, siin kõndijad pidid virtsas ja poris trampima ja siia majade vahele jäävates rohelistes aialappides karjatati sigu ja kitsi, ehkki raad oli selle karmilt ära keelanud. See oli vilets ja halva kuulsusega kant, ja kui linnamüür sees juhtus keegi hilisel ajal õlut või lõbunaist tahtma, siis pidi ta just siia tulema, sest siin asus linnaainuke seespool müüri olev lõbumaja.” (lehekülg 246)

[Tänne oli jäänyt vielä varhemmista ajoista puisia hökkeleitä, uudempien yksikerroksisten kivimajojen lomaan, ja täällä elivät monenlaiset vähävaraisemmat käsityöläiset, kuormien, oluen ja veden kantajat, säkinsitojat, puusepät, köydenpunojat ja muu tavallinen kansa, tänne osui monia moisioista karanneita talonpoikia, täällä puhuttiin pääasiassa viroa. Muurinviereinen katu oli päällystämätön, ja sitä pitkin kävelijöiden piti astella virtsassa ja kurassa ja sinne asumusten väleihin jäävillä ruohoisilla pihalämpäreillä pidettiin sikoja ja vuohia, vaikka raati oli sen ankarasti kieltänyt. Tämä oli viheliäistä ja huonomaineista seutua, ja kun linnanmuurin sisäpuolella sattui joku myöhäiseen aikaan haluamaan olutta tai porttoa, niin piti hänen tulla juuri tänne, sillä täällä oli kaupungin ainoa muurin tämänpuoleinen ilotalo. (Käännös blogistin)]

Tuula Väisänen: Houkka. Helgi Hansintyttären tarina. Atrain & Nord 2022, 234 sivua.
Indrek Hargla: Apteeker Melchior. Rataskaevu viirastus . Kriminaalromaan vanast Tallinnast. Varrak 2010, 287 sivua.


VIITTEET

[i]* Räävel on Tallinnan vanhan kaupungin vanha nimi. Nimi juontanee ruotsinkielisestä sanasta räv, repo. Virolainen tutkija Lennart Meri arvelee, että nykyisen Tallinnan paikalla käytiin muinoin turkiskauppaa ja ketun eli revon nahka oli yksi arvon mitta ja vaihdon väline. Syntyi paikannimi Revel, joka suomalaisen suussa vääntyi muotoon Rääveli.  Nykyinen Tallinnan nimi tulee sanoista taani linn eli Tanskan linna.

[ii] * Kuka osaisi kertoa jotain tarkempaa (yleisistä) naisista käytettyjen nimitysten huora, portto, lutka ja lumppu historiasta? Tuula Väisänen käyttää Raamatun käännöksistä tuttua sanaa portto, samoin Paula Havaste 1500-luvun lopulle nuijasodan aikaan sijoittavassaan romaanissa Laahus (2022). Panin Laahusta lukiessa merkille, ettei detaljeissa tarkka Havaste käyttänyt missään tilanteessa sanaa huora. Olisiko se käyttösanana porttoa nuorempi, vaikka esiintyy myös raamatullisessa käännöksessä  ”Älä tee huorin”. Ei ole tärkeä tiedettävä, mutta näissä kahdessa hiljattain lukemassani kirjassa  tulin panneeksi merkille.

[iii]*Kolmiosaisen Speculum Maiusin ensimmäinen osa Speculum Naturale käsitteli teologiaa ja luonnontieteitä, toinen Speculum Doctrinale filosofiaa ja lääketiedettä ja kolmas Speculum Historiale maailmanhistoriaa vuoteen 1250 asti. Myöhemmin laadittu neljäs osa Speculum Morale käsitteli hengellisiä ja moraalisia kysymyksiä.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Koulukiusaaminen. ”Meidän koulussa on nollatoleranssi.” Tuttua puhetta jokaisessa koulussa vuosia ja vuosikymmeniä, aina uuden kouluvuoden alkaessa. Ja silti koulukiusaamista on esiintynyt yhtä vääjäämättömästi kuin ihmisten elämänpiirin sameimmissa viemäreissä siinnyt rottia – kaikista myrkytyskampanjoista huolimatta. 

Sanana koulukiusaaminen on kulunut paljossa käytössä ohueksi. Se on kuin sen ilmaiseman ilmiön diminutiivimuoto. Kiusa, kiusoittelu, pikkukiusa, kiusanen.

Iida Rauma räjäyttää Finlandia-palkitulla romaanillaan Hävitys. Tapauskertomus lukijan tajunnan. Kyse on koulun kulttuurisiin ja hierarkkisiin rakenteisiin imeytyneestä sorrosta, moraali- ja myötätuntovajeesta, vallantunnosta, joka jokaisessa sukupolvessa ottaa käyttöön samat vanhat ja kehittää uudet fyysisen ja henkisen väkivallan ilmenemismuodot. Koulukiusaaminen on väkivaltaa mitä moninaisimmissa ilmenemismuodoissa. Eikä koulun aikuinen henkilökunta ole ilmiöstä vapaa, ei ainakaan Iida Rauman teoksessa.

”Pintapuolisen myötätunnon ja ääneen lausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua…”

Iida Rauman Hävitys on hyinen ja viiltävä. Kaunokirjallisesti mestarillinen, taitavasti rakennettu.

Kirjan keskusolevaisia on kaksi, A ja Turun omasta historiastaan ruhjottu kaupunki. A on nuori pontevantuntuinen nainen, jolle koulukiusaaminen on juurruttanut irrationaalisen häpeän.

”… häpeä ei koskaan jättäisi häntä, A sanoi, häpeä siitä, että ne etsivät syytä hänestä, eivät koskaan kouluista, eivät koskaan opettajista ja oppilaitoksissa vallitsevasta jatkuvasta, painostavasta kilpailuhengestä, ikään kuin olisi ollut suurikin ihme, että kun heitä jatkuvasti kyykytettiin, kuritettiin ja pistettiin arvojärjestykseen, he oppivat itsekin tekemään niin.”

•••

Iida Rauma viljelee läpi teoksensa ilmaisua , A sanoi, vaikka A sanoo harvoin mitään, ennemminkin ajattelee tai muistaa mennyttä. Ilmaisullinen ratkaisu muistuttaa Thomas Bernhardtin vastaavaa hokemaa tai toistoa , Oahler sanoi, (teoksessa Kolme pienoisromaania).

A asuu Turun Ylioppilaskylän asunnossa ja ansaitsee toimeentulonsa turkulaisessa koulussa historianopettajan viransijaisena. Vakiopaikkaa hän ei ole onnistunut saamaan. Kouluun hän ajaa pitkän reitin polkupyörällä, pyöräilukuvauksessa vesisateessa. Turussa sataa kirjan mukaan aina, kylmää vaatteet märäksi viruttavaa vettä, +7 astetta vuodenaikaan kuin vuodenaikaan.

A:n asiat ovat hallitsemattoman kaoottiset. Ainoana suuhunpantavana esiintyy teoksen sivuilla musta kahvi, lopussa vanhan kollegan romahtaneelle A:lle lämmittämä kaurapuuro. A:lla on kroonistunut uniongelma. Öisin hän pääosin valvoo ja kun ei saa unta, saattaa juosta pitkiä yölenkkejä halki kolkon laitakaupungin, sen rujojen purku- ja rakennustyömaiden. Turkua ja sen historiaa hävitetään joka suunnasta. Hävityksessä Turun tori on parkkihallin rakennustyömaan vuoksi revitty auki.

A on erinomainen juoksija, ollut aina. Ja sporttinen muutenkin. Mutta ei hän silti kaarinalaisessa peruskoulussa 1990-luvulla saanut luokanopettaja Anna-Maijalta todistukseen liikunnasta kasia kummoisempaa. Hän kun osui Anna-Maijan läsnä ollessa pesäpalloa pelattaessa mailalla palloon kovin huonosti. Ja se oli Anna-Maijalle numeron pääkriteeri. Aluksi A kompensoi pallon liian lyhyen kaaren muita oppilaita nopeammalla juoksullaan ykköspesälle, kunnes Anna-Maija kielsi häneltä juoksun ja määräsi toistuvasti lyömäjonon hännälle.

Anna-Maija sovelsi mielivaltaansa muidenkin aineiden numeroarviossa. ”… lapset ovat kuin laboratorioeläimiä, eikä se, että useiden tutkimusten mukaan arvosanat on yksi tehokkaimmista tavoista häiritä oppimista, vaivannut ketään, ei se että arvosanat nakertavat sisäistä motivaatiota ja oppimien mielekkyyttä, ohjaavat välttämään haasteita ja suosimaan turvallisuushakuista suorittamista.”

Iida Rauma käy kouluväkivaltaa läpi A:n elämäntarinan kautta. Se on läpi kouluvuosien kiusatuksi tulemista, nimittelyä, eristämistä ja fyysistä väkivaltaa sekä opettajan suosikkirankkauksessa joutumista sysätyksi pohjimmaiseksi.

Anna-Maijan suosikkijärjestelmä oli sementoinut. Oli lemmikki, opettajaa liehittelevä, mielistelevä ja tälle myötätuntoa heruttava Terhi, ”pikkuopettaja”. Oli Terhin bestis Emmi-Sofia. Olivat bestikset Bettina ja Marika, olivat Lotta, Eveliina ja Monika sekä bestikset Salla ja Sari jne. A:n hylkiminen levisi kuin korona nyky-Kiinassa. Osa luokan oppilaista oli puoliksi neutraaleja, mutta Anna-Maijan manipuloinnissa hekin valitsivat puolensa enemmistön joukosta. He ovat kouluväkivallan mahdollistavia kuuliaisia oppilaita.

”Kyl mä tajuun et mun puolustamine olis ollu niille ihan järkyttävä riski ja et ne ois alistanu ittensä sen vuoksi vaiks mille väkivallal eikä oo iha kohtuullista olettaa et kukaan lapsi vaarantais itteens sillee. Oikeesti, mua ällöttää ku opet ain hokee miten sivustaseuraajien pitäis rohkasta ittensä ja puuttuu, varmaa siks et opejen ei ite tarvis.”
Näin pohtii Ira, luokan toinen sysitty ja syrjitty. Ira selviytyy kiusaajista hieman A:ta paremmin sulautumalla koulussa pulpetin kanteen. Kuitenkin hän kuuli, näki ja koki.

Ei Irasta ja A:sta ollut toisilleen sorrettuja bestiksiä. He näkivät oman häväistyn asemansa toisissaan ja heidän toisiaan kohtaan tuntemansa inho oli molemminpuolista. Suojautumiskeino sekin. ”Säkin tiekkö oksetat mua”, töksäytti Ira A:lle aikuisiässä.

A:n lojaalius ei ollut toista kummempi:
”Rehellisyyden nimissä oli todettava, ettei hänen itsepuolustusyrityksillään sen kummemmin kuin Iran kaikenkattavalla pyrkimyksellä liueta, ollut huuteluun minkäänlaista vaikutusta, ja kuitenkin Iran kulunut, halju olemus kuvotti häntä, miten tämä vain värähti kevyesti, kuin kellastunut kaisla tulessa, kun joku J-alkuisista [pojista] yritti tunkea lunta hänen paidan alle ja kun Terhi nöyryytti häntä kutsumalla hänet ensin bileisiin ja perumalla viime tingassa.”  A:ta bileisiin ei luonnollisestikaan koskaan kutsuttu.

”…hän ja Ira olivat sellaisia, alempia muita, sillä jos Jumala olisi halunnut heidän olevan tasa-arvoisia, kaipa hän olisi luonut heidät sellaisiksi.”

Ja kuitenkin lukuhimoisen A:n tietomäärä ylitti kaikkien tietomäärän luokassa, opettajan mukaan lukien. A oli lahjakas piirtäjä suunnitellen tulevaisuuttaan kuvataiteilijana (Anna-Maijan mitätöidessä hänen kuvaamataidon työnsä). A oli luokan paras juoksija. Hän pyrki puolustautumaan ja hakemaan apua kuraattorilta sitä lopultakaan tältä saamatta. Aikuiset ovat samassa työyhteisössä toiselleen solidaarisia, kun vastapuolena oli piinattu oppilas, jonka voi tulkita liioittelevan tai tekevän kiusatuksi tulemisestaan subjektiivisia tulkintoja.  

Anna-Maija -opettajalle A oli ärsyttävä. Hän oli ärsyttävä, jos hän oli ainoa viittaaja, ainoa vastauksen tietävä. Anna-Maija ei lukenut kirjallisuutta ja hänen sivistystasonsa oli enemmän asenteita ja ajatusjumiutumia kuin tietoa. A oli niin niin ärsyttävä erehtyessään oikaisemaan opettajan väärää tietoa. Kuten esimerkiksi väitteen, että punatulkun toinen nimi on punarinta. Tietenkin on. Opettajaa tukivat innokkaasti myös ”pikkuopettaja” ja tämän bestis Emmi-Sofia ja perässä monet muut. A oli opettajaa kohtaan loukkaava yrittäessään väittää muuta, kerrassaan inhottavan julkea vaikka arasti asiansa esittikin. Ansku oli sentään loisto-opettaja.

A:lta vietiin päivittäin eteisestä tavaroita. Milloin hävisi kaulaliina, milloin ulkokengät oli piilotettu, milloin oli kadonnut takki tai sen taskusta linja-autokyytiin oikeuttava bussikortti. Kun A sai lopulta tilalle uuden kortin, kadonnut ilmestyi pulpetin päälle.

A sai kuulla luokkakavereiltaan ja koulun muilta oppilailta päivittäin olevansa huora tai vitun ruma lehmä sekä ulkonäköön ja joihinkin vaatekappaleisiin liittyviä ilkeyksiä. Solvausten alkaessa hän oli vasta 11-vuotias. Häntä lyötiin, potkittiin, tyrkittiin seinään, jopa kuristettiin.

Teoksen toinen pääolevainen Turku olisi oman esseensä väärti. Iida Rauma kuvaa A:n jalkapatikka-, juoksu- ja pyöräreittien varrelta taloja, katuja ja maisemia, loputtoman tuntuisesti. Kaikilla paikoilla on historiansa ja tarinansa. Silti Rauman Turku näyttäytyy silvottuna ja sateisena. Mutta turkulaisille Iida Rauman teos lienee ehtymätön sanallistettu kaupunkikuvasto.

•••

Irasta on tullut aikuisena aloitteleva kirjailija kahdella varsin tuntemattomaksi jääneellä kirjallaan. Toisesta niistä A tunnistaa itsensä, koulukiusatuksi Kaarinaksi naamioidun. Siitä kiukustuneena hän ryhtyy etsimään Iraa. Kirjan pääosa on Iran ja A:n kohtaamista. Se saa surrealistiset, väkivaltaiset ulottuvuudet ja kehittyy painajaismaiseksi kuvaukseksi A:n yrittäessä kolean sateen piiskatessa maisemaa hakeutua asunnolleen ilman kenkiä, ilman takkia, rahat, avaimet ja kännykkä Iran asuntoon jääneinä. Hän oli sisuksensa vatsahappoineen Iran lattialle oksennettuaan raahannut itsensä asunnosta ulos.

Ira tarvitsee kouluväkivaltaa käsittelevään kunnianhimoiseen teokseensa A:n muistot ja kokemukset. Jos hän ei niitä tältä helpolla saisi, hän ottaa ne vaikeimman kautta. Hävitys. Tapauskertomus päättyy molemmille armollisesti. Lopulta A suostuu muistelemaan.

Hävitys on Finlandiansa ansainnut. Milloin suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on syntynyt yhtä kirkas majakka, kirjallinen merkkitapaus? Tulee mennä aina Sofi Oksasen Puhdistukseen asti. Ei rinnastus tee Hävityksestä Oksasen romaanin kaltaista lukumagneettia. Rauman teos on järeä, tiivis ja vaativa.

Ja eits oo vaa yllättävää miten harvoin semmosii ampumisii tapahtuu ku kummiski tietää mimmosii  paikkoi koulut ovat? (s.360)

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022, lähdeteoksineen ja aihetta käsittelevine mustavalkokuvineen 400 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Joonas Konstig: Sotaan syyllinen

Kun romaanin ytimessä on sotasyyllisyysoikeudenkäynti Helsingissä 1945, lukijan lähtöoletus on, että kirjailija on tutkinut aiheesta kaiken oleellisen käytössä olevan tiedon, (tuskin sentään siihen liittyviä Neuvostoliiton arkistoja. Stalinin aivoituksia on tuskin voitukaan kaikilta osin arkistoida jälkipolville). Perusteellisen pohjatyöoletuksen vuoksi lukija luottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevien tietojen paikkansapitävyyteen. Falkus in uno, falkus in omnibus. Väärässä yhdessä – väärässä ties kuinka monessa. Tämän Joonas Konstig tietää. Uskottavuus ei mokia kestäisi.

Näillä oletuksilla tartuin Konstigin vuoden 1945 tapahtumiin perustuvan romaanitrilogian viimeiseen teokseen Sotaan syyllinen. Valittu aihe koettelee faktan ja fiktion rajapintaa ja keskinäissuhdetta, joskin lukuisat jaksot oli helppo tunnistaa kuuluviksi fiktion tontille. Romaanissa tarvitaan myös fiktiivistä äksöniä sen lisäksi, että maan olemassaoloon kohdistunut vaara fyysistyi valvontakomission kiristyshalukkuuteen ja komissio loi näin pelkoa silkalla läsnäolollaan.

Keskeisten sodanaikaisten poliitikkojemme asettamista syytteeseen edellytti välirauhasopimuksen artikla. Ellei Suomi tuomitsisi omia poliitikkojaan riittävän ankarasti, lopullista rauhansopimusta tai rauhaa ei tulisi. Neuvostoliitto uhkasi presidentin ja ministereiden tuomitsemista tarpeen tullen vaikka Moskovassa. Valvontakomission toisena osapuolena ollut Iso-Britannia edellytti Suomen tuomitsevan itse, oman etunsa ja viime kädessä olemassaolonsa vuoksi.

Oikeudenkäyntiä varten tuli säätää taannehtiva laki. Se rikkoi räikeästi länsimaista oikeuskäsitystä. Rikokset, joista poliitikkoja syytettiin, eivät olleet tekoaikoina rikoksia silloin vallinneen lainsäädännön mukaan.

Kuuntelin Joonas Konstigin kirjaesittelyä lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Esittelyt messuilla ovat lyhyitä ja yleisökysymyksiin ei ole mahdollisuutta. Konstig kertoi lainanneensa sotasyyllisyysoikeuskäynnin pöytäkirjat Eduskunnan kirjastosta/ arkistosta ja törmänneensä mielenkiintoiseen seikkaan. Pöytäkirjoista puuttui lukuisia sivuja: presidentti Risto Rytin puolustuspuheenvuoro. Konstig lienee päässyt käsiksi ainakin osaan puolustuspuheenvuorosta, koska hän on sisällyttänyt teokseensa joitakin keskeisiä katkelmia. Kirjan mukaan Rytiä estettiin esittämästä puolustustaan kokonaisuudessaan.

Puolustuksen keskeinen argumentti oli se, että Neuvostoliitto oli kohdistanut ilmapommitukset lukuisiin kaupunkeihin ja paikkakuntiin Suomessa ennen kuin Suomen ja Neuvostoliiton välillä julistettiin sotatila 26. kesäkuuta. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat varhain aamulla 25. kesäkuuta Konstigin kirjan mukaan Helsinkiä, Malmia, Mikkeliä, Uttia, Lappeenrantaa, Vironlahtea, Kotkaa, Kymiä, Porvoota, Forssaa, Loviisaa, Kerimäkeä, Joensuuta, Turkua, Rantasalmea, Inkeroista, Anjalaa, Lahtea, Heinolaa ja Kouvolaa. Barbarossa-hyökkäys alkoi 22. kesäkuuta, mutta vasta 28. kesäkuuta kävi suomalainen tiedustelupartio ensimmäisen kerran rajan itäpuolella. Suuremmat sotatoimet käynnistyivät heinäkuun puolella.

•••

Konstigin kirjan otsikko on yksikössä: Sotaan syyllinen. Sillä hän viittaa presidentti Risto Rytiin nostaen hänet valinnanteollaan jalustalle, vaikka muodollisesti kertomuksen päähenkilö on toinen, mies vastakkaisesta poliittisesta leiristä.

Sotaan syyllinen -romaanissa on kolme pääroolia: yksi päähenkilö, yksi esine sekä pienen ja hauraan oloinen Ryti Säätytalolle tuotuna syytettynä. Esine on nuorten poikien löytämä räjähtämätön venäläinen pommi ja päähenkilö Valtiollisen poliisin VALPOn etsivä Hugo Salo. Salo (romaanissa Hugo) on selvinnyt hengissä sisällissodan jälkeiseltä vankileiriltä. Jatkosodan vuosina hän on ollut telkkien takana. Sodan loputtua sellien ovet aukenivat poliittisille vangeille ja heistä Hugo oli temmattu suoraan punaiseen Valtiolliseen poliisiin, jolla Etsivän keskuspoliisi EK oli korvattu.

Hugo oli opiskellut leninismin perusteita ja venäjän kieltä vankilatovereiden avulla kirjoitettuja vessapapereita kierrättämällä. Hän on tehnyt näillä taidoillaan itsestään käyttökelpoisen. VALPOssa hän on sitkeä, taitava ja ovela toimija lopputaistelussaan fasismia vastaan. Kommunisti Hugon nostaminen henkilöksi, jonka silmien, aivojen ja kokeman kautta asioita tarkastellaan, tulkitaan ja toteutetaan, on erinomainen ratkaisu. Osalle suomalaisista sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli oikeutettu ja tervetullut oman aatteen voiman ja vallan toteutuma.

Konstigin edellisessä trilogian osassa, asekätkennästä kertovassa Viimeinen kaatunut, Hugo Salo näyttäytyy myös, mutta Viimeisen kaatuneen päähenkilö on Hugon isoveli, Tukholmassa pakoileva Aarne Salo, jolla on ollut kädet kyynärpäitä myöten asekätkennässä.  Eri poliittisiin leireihin sijoittuvien veljesten kautta Konstig yhdistää trilogiansa suuret dramaattiset tapahtumat.

•••

Neuvostoliiton seuraajalla Venäjällä on monia turvallisuuselimiä, joista NKGB:n jälkeläinen FSB on yksi. Vladimir Putinin kilpailuttaa näitä väkivalta- ja turvallisuuskoneistoja keskenään. Kaikkien näiden elinten johtajat käyvät keskinäistä pudotuspeliä ja valvovat kilpailijoittensa virheitä. Sotaan syyllinen -romaanista päätellen voimien hajottaminen useammalle toimijalle on perimää Stalinin valtakaudelta. Se on kirjassa ironisesti ilmaistu Neuvostoliiton käsitykseksi Montesquieun vallan kolmijaosta, sen ”leniniläis-stalinistiseksi versioksi”.

Hammasratasbolševismia kirjassa edustaa NKGB:n Helsingissä valvontakomissiossa toimiva eversti Jevgeni Jevgenov (henkilönä kenties todellinen. Jevgenovin nimellä ei Googlesta löydy ja rinnakkaisnimi Jelisejev johdattaa neuvostoliittolaiseen avaruuslentäjään). Jevgenov värvää sisäasiainministeri Yrjö Leinon ja Hugon VALPO-esimiehen Aimo Aaltosen avulla luotettavaksi kokemansa etsivä Hugo Salon huimalle matkalle Moskovaan hakemaan sieltä Neuvostoliiton natsivankia, jalkaväenkenraali Erich Buschenhagenia (todellinen, ks. Wikipedia) avaintodistajaksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Natsiupseerin todistus saksalaisten ja suomalaisten Barbarossa-suunnitelmista olisi ylittämätön. Oikeudenkäynti oli saanut NKGB:n ja valvontakomission ykkösmiehen Andrei Dzanovin mielestä epämiellyttäviä sävyjä syytettyjen puolustuksen suorasanaisuuden vuoksi. 

Kuin taivas aukeaisi. Hugo pääsee tärkeässä tehtävässä ulkomaille ja vieläpä elämänsä ensimmäiselle lennolle Malmin lentokentältä unelmiensa maahan Neuvostojen Liittoon, jonka syliin hän toivoo ja uskoo myös Suomen päätyvän. Hänen oppaakseen ja emännäkseen Moskovan kentällä astuu suomea puhuva Zoja Rybkina (neuvostodiplomaatti, ks. Wikipedia). Aluksi Hugo pääsee näkemään Moskovaa:
Tuntui häkellyttävältä, että aivan oikea neuvostoliittolainen kutsui häntä toveriksi – vieläpä Punaisella torilla kaikista maailman paikoista. Oli melkein kuin kaikki nuoruuden vankileireillä ja turvasäilössä vietetyt vuodet olisi sillä hyvitetty. Hän oli ollut historian kulun oikealla puolella. Hän oli ollut yksin, tai harvojen joukossa, häntä oli pamputettu ja pidetty nälässä, kohdeltu kuin elukkaa, hänen päälleen oli syljetty ja hänen nuoruudestaan varastettu vuosia… mutta hän oli ollut oikeassa. Hän voitti, lopulta. Historia rehabilitoi hänet, palautti hänen kunniansa.

Moskovan matka saa kuitenkin täyskäännöksen. Tehtävän Hugolle ideoimalla NKGB-upseerilla Jevgeni Jevgenovilla on Hugolle muutakin käyttöä kuin tuoda Suomeen avaintodistaja. Hugo sopii  välikädeksi Jevgenovin pelaamassa pudottamispelissä. Siihen tarvitaan kuitenkin sumeilemattomat konstit. Hugo vangitaan yöllä ja noutajat suistavat hänet Ljubjankan pahamaineisiin syövereihin. Hän saa kuulla tyrmistyttävän syytöksen: kansanvihollinen. On tapahtunut karkea erehdys, ja eversti Jevgenov antaa tästä vielä kuulua, järkyttynyt Hugo yrittää selittää ja saada edes joku kuuntelemaan. Mutta järjestelmä ei erehdy. Puolue on erehtymätön, kuten Hugokin hyvin tietää.

Hugo Saloa ei kuulustella eikä kiduteta. Päivien, ehkä runsaan viikon päästä tilanne laukeaa yllättäen ja tapaamme Hugo Salon palaamassa tällä kertaa junan vankivaunussa yhtenä vaunuseuralaisena natsiupseeri Buschenhagen, viimeinen sellitoveri Ljubjankassa. Hän tulee todistamaan syytettyjä vastaan. Vaunuasetelma on luonnoton ja epäuskottava, mutta sen avulla Konstig ratkaisee kirjansa tärkeän seikan koskien sotasyyllisyyttä tai -syyttömyyttä. Junavaunussa Buschenhagen kuvaa Hugolle Saksan ja Suomen väliset tapaamiset välirauhan aikana. Hän kuvaa kanssakäymisiä keskusteluiksi, joissa kaihdettiin minkäänlaisia sopimuksia, suullisia tai kirjallisia. Buschenhagenin mukaan Saksa ennemminkin informoi aikeistaan ja kävi houkutuskeskustelua. Poliitikot niihin eivät osallistuneet, siis he, joihin sotasyyllisyysoikeudenkäynti kohdistuu sotilasjohdon sijasta. 

”Te olitte tilanteessa, jossa teidän oli pakko liittoutua joko Neuvostoliiton tai meidän kanssamme. Meiltä te saitte leipää ja aseita. Ja mahdollisuuden saada talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Jos Suomi ei olisi lähtenyt mukaan, olisimme miehittäneet Petsamon ja Pohjois-Suomen. Sen jälkeen NL olisi hyökännyt Suomeen joka tapauksessa, mutta te olisitte jääneet ilman saksalaista leipää ja aseita”, yksinkertaistaa Suomen vaihtoehtoja Joonas Konstig Erich Buschenhagenin muotoilemana.

Kun Leningradin asemalta Krestyn vankilaan siirretty Buschenhagen lopulta tuodaan runneltuna takaisin junaan, hänellä on mukanaan allekirjoittamansa kirjallinen todistus. Kun syytettyjen puolustusasianajaja Hjalmar Procopé alkaa pilkkoa Buschenhagenin todistusta, siitä on helppo löytää runsaasti paikkansa pitämätöntä. Falkus in uno, falkus in omnibus.

Tuomioihin todistuksen mureneminen ei vaikuta. Neuvostoliitto vaatii kullekin pääsyytetylle vuoden lisää ja valvontakomission brittiläinen eversti James H. Magill (myöhemmin Janne Mäkeläksi kutsuttu Urho Kekkosen pitkäaikainen ystävä) kehottaa suomalaisia sopeutumaan siihen, oman etunsa nimissä.

Päätodistajan saapumisen viive lasketaan Hugon epäonnistumiseksi hänelle suodussa kunniatehtävässä. Ehkä juuri valvontakomission Jevgenovin painostuksesta hän saa VALPOsta potkut. Mutta ennen kuin tieto siitä leviää talossa, hän ehtii päästä käsiksi eräisiin talon tärkeisiin arkistomappeihin. Toinen niistä kertoo Jevgeni Jevgenovista, toinen Zoja Rybkinasta, joka osoittautuu melkoiseksi poliittiseksi toimijaksi alkaen 1930-luvun lopulla saapumisesta Helsinkiin Neuvostoliiton alueluovutusvaatimuksista neuvotelleen Boris Jartsevin vaimona.

Zoja Rybkina-Jartsina on myös yksi linkeistä sitoa kirjan kertomus Rytiä presidenttinä seuranneeseen C.G. Mannerheimiin, jota Konstigin kirja myös seurailee. Sotilasjohtoon Neuvostoliitto ei sotarikossyytettä ulottanut. Mannerheim säästyi, vaikka pahinta pelkäsi.

•••

Syytetyt poliitikkomme olivat presidentti Risto Ryti, jatkosodan alkuvuosien pääministeri J.W. Rangell, viimeinen jatkosodan aikainen pääministeri Edwin Linkomies, Suomen Berliinin suurlähettiläs T.M. Linkomies, talvisodan aikainen ulkoministeri ja pitkäaikainen ministeri Väinö Tanner, viimeinen jatkosodan aikainen ulkoministeri Henrik Ramsey, opetusministeri Antti Kukkonen ja Linkomiehen hallituksen toinen valtiovarainministeri Tyko Reinikka.

Vihatuimmat suomalaispoliitikot Kremlille olivat Risto Ryti, J.W. Rangell sekä Väinö Tanner, joka oli rohjennut lohkaista itselleen Stalinille olevansa menševikki.  Langetetut tuomiot olivat: Ryti 10 vuotta kuritushuonetta, Rangell kuusi vuotta vankeutta, Linkomies ja Tanner molemmille viisi ja puoli vuotta vankeutta, Ramsey kaksi ja puoli vuotta vankeutta ja maalaisliittolaiset sintit Kukkonen ja Reinikka kaksi vuotta vankeutta.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä on suomalaisten syyttävä sormi osoittanut oikeusministeri Urho Kekkoseen. Juuri hän joutui junailemaan taannehtivan lain, mikä oikeudenkäyntiin tarvittiin. Konstig puhdistaa kirjassaan Kekkosen mainetta: juristina hän sentään teroitti Neuvostoliiton edustajille ainakin muodollisen laillisuuden välttämättömyyttä.

Etsivän asemasta pudotettu Hugo Salo toimittaa Ljubjankasta tekemänsä havainnot siellä vielä pidettävistä liittoutuneista sotavangeista sisäministeri Leinon sijasta brittien Magillille. Moisesta poliittisesta loikasta sopii odottaa hyvitystä, ainakin turvallisen tulevaisuuden.

Sotaan syyllinen on taitavasti laadittu kertomus Suomen lähihistorian tapahtumasarjasta, jossa enin osa kansalaisista soi omille poliittisille johtajilleen sotarikollisen osan sijasta kansallisen sijaiskärsijän roolin.

Joonas Konstig on teostrilogiallaan raivannut itselleen paikan varteenotettavana kirjailijana. Hänen tuotantoaan sopii seurata. Ainakin aihevalinnoissaan hän on osoittanut melkoista nokkeluutta.

Mutta entä kertomuksen esine, räjähtämättä jäänyt neuvostoliittolainen pommi? Siihen liittyvistä mitä villeimmistä vaiheista sopii lukea itse. Vaiheet kuuluvat lohkoon fiktiivinen äksön.

Joonas Konstig: Sotaan syyllinen. WSOY 2022, 371 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Salla Nazarenko: Miehen tuoksu

”Seksin idea on se, että pääset lähelle ihmistä, lähemmäksi kuin mitenkään muuten. Läheskään aina niin ei käy. Seksi on monesti vailla yhteyttä toiseen. Silloin se on, bolševikki Aleksandra Kollontainin sanoin, sama asia kuin joisi lasillisen vettä.
Poikeuksiakin on. Kerran Tinderissä tapasin miehen, johon sulauduin kuin juustokannikka fondue-padassa.”

Mallu on hehkeä 44-vuotias nainen, valtiota ministeriössä pitkään palvelut virkahenkilö.  Ei hän rehki työpäivät pitkät vain isänmaan eduksi. Välillä hän chattailee tai selaa Tinderiä. Hän on sen asiakas. Hän kaipaa elämäänsä seksiä vaatimuksensa täyttäviltä miehiltä. Siinä ongelma onkin. Mallun ja hänen pitkäaikaismiestensä sosiaaliset koodit poikkeavat toisistaan. Kuten Göranin, tai Raffen tai Aatelisen. He edustavat varakasta ruotsinkielistä yläluokkaa, kuinka aina sattuukin.
”… havaitsin itsessäni kyvyn tuntea empatiaa näitä elämässään eksyneitä keski-ikäisiä pikkupoikia kohtaan.”

Mallu Räisänen on kouluttautunut, hyvin sporttinen nainen. Seurustelukandidaatti Juoksija katkaisee yhteydenpidon hävittyään yhteisen juoksulenkin loppuspurtissa. Keskiluokkaisena  ministeriön virkanaisena Mallu on painonsa mitassa miehiä koukuttavaa kypsän naisen seksuaalisuutta. Mutta häntä miehet eivät vie vanhempiensa luo päivällisille eivätkä sosiaalisten piiriensä cocktailkutsuille eivätkä oopperaan. Niihin daamiksi sopii paremmin Maria Haarniska, Göranin pankin kilpailevan pankkiryhmän juristi ja Mallun ulkoinen syrjäyttäjä.

Mutta aina Malluun yhteyttä hakevat miehet eivät ole suomenruotsalaista yläluokkaa. Kuten ei ollut treffioptio, joka käytti teryleenipitkiksiä. ”… mies ei kelvannut, koska hän näytti päästäiseltä ja käytti teryleenihousuja. Ei ihme, että miehet valittavat netissä naisten olevan liian nirsoja. Niinhän me olemmekin. Tällaisia meistä on tullut, kiitos tasa-arvon ja mitä näitä oli.”

●●●

Suomalaiseen kaunokirjallisuuteen on siis putkahtanut esikoisteos, joka tihkuu miehennälkää, sydänsuruja ja seksiä, mutta jossa ei kuvata ainokaistakaan rakastelukohtausta.  Ei ainoatakaan. Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija Sanna Nazarenko sellaisen kirjan kirjoitti, Miehen tuoksun.

Miehen tuoksu on hauska ja vetävä. Nazarenkolla itsellään on täytynyt olla parhaimmillaan hauskaa ja palkitsevaa, arvattavasti samankaltaisissa kohdin, missä omat suupieleni venähtivät yläviistoon. Kirja pulppuaa oivalluksia, paljolti asiasisältöisiä, mutta etenkin verbaalisia, ilmaisutaiteen puolelle kuuluvia. Myös Mallu on informaatikko, mikä käy ilmi, kun pitkässä avioliitossa elävä Mette on kyllästynyt arjen ennustettavuuteen, kunnolliseen aviomieheen, joka hieroo väsyneen vaimonsa niskaa, tekee tälle lämpimiä voileipiä, kuljettaa lapset harjoituksiin, liottaa uunivuoat puhtaiksi ja poistaa nöyhkät pyykkikoneen sihdistä. Nyt Mette haluaa elämän yllätyksiä ja Mallu sorvaa hänelle Tinderiin esittelyä:
”Tehdään niin, että haet seksiä hakematta seksiä.”
”Tuo kuulostaa järkevältä, mutta en tajua, miten se onnistuu.”
”Olen ministeriössä, osaan viestiä asioita sanomatta mitään suoraan. Se on työni ydintä.”

Mallu ei ole häveliäs. Hän on suulliselta anniltaan lahjakas ja suorasukainen. Hän keskustelee kulloisistakin miehistään ystäviensä Metten, Klaudian ja Robertin kanssa, palkkapäivinä naisten kesken kuohuviineillä tai terävillä aristokraattisessa Kämpissä, muulloin vaatimattomammin S-ketjun ravintolassa S-etuviiniä edessään. Hän on taipuvainen iloiseen humaltumiseen ja humalassa antaa palaa. Naiset ovat keskenään erilaisia, kommentit ja neuvot niiden mukaisia, nokkelia, suorasukaisia, kannustavia ja välillä maan pinnalle vetäviä. Nuori Robert vesijuoksukaverina on hienotunteinen kestokuuntelija.

Kulloisetkin miesystävät vellovat Mallun mielessä ja niistä naiset puhuvat. (Missä sellaisia miehistä lätiseviä naisia oikein on? En muista törmänneeni koko aikuiselämässäni. Uskotaan silti, että on.) Naisten kestopuheenaiheet eivät tee Nazarenkon kirjasta teiniromaania eikä viihdekirjallisuutta. Aikuisten kaunokirjallisuutta kaikki tyyni ja sangen laadukasta.

●●●

Göranin, Raffen ja Aatelisen hienojakoisesta erittelystä huolimatta en pystyisi rakentamaan yhdestäkään miehestä ”tyyppiä”. Yhdistäjinä ovat vanhan rahan tuoma varmuus ja huolettomuus, arkityylikäs pukeutuminen, sulautuminen sukutaustan mukaiseen kohteliaaseen käyttäytymiskoodistoon sekä ajoittainen kipuilu irtautua omasta sosiaalisesta häkistä. Eivät he tyystin halua sieltä lähteä. He kaipaavat picnicejä muuhun todellisuuteen, kuitenkin tyydyttävän tasokkaaseen. Mallun kaltaiset naiset ovat heidän loukkojaan, himojen ja viihtymisen todellisia kohteita.

Vauraus tuo itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä:
”Menin lentokenttähotelliin kuuntelemaan hänen allergista yskäänsä, kun hän [Raffe] oli Helsingissä välilaskun ajan. Sieltä lähdin aamulla töihin, ja hän julmistui: miten saatoin hylätä hänet. Lento lähti vasta puoliltapäivin.”

Miehillä on ongelmansa. Göran tarvitsee psykoterapiaa, Raffe AA-kerhoa, jonne ei kuitenkaan laske oikeasti kuuluvansa, alkoholisi kun ei myönnä olevansa alkoholisti. He pelkäävät häpeää. Mikään ei ole niin painajaismainen ajatus kuin joutua häpeään. He tuntevat syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa kaksoiselämästään, jota ilman elämä olisi sietämättömän tylsää. Fyysisen kunnon ylläpito on terapiakeinoista palkitsevin, alkoholi helpoin ja petollisin.  Heillä ei ole ylisuuria mielikuvia omasta seksuaalisesta erinomaisuudestaan. Mielikuvat ovat realisoituneet pitkän avioliiton vuosina, vaimon ohjelmoitua heidän elämänsä. Rakastajatar tuo korvikkeeksi säihkettä.

●●●

Erotiikkaan kuuluvat tuoksut ja hajut. ”Ajattelin kaikkia lukemattomia miehiä, joita olen suudellut: viinan ja tupakan makuisia, ajamattomia partoja, vanhaa valkosipulia, ientulehduksen kirpeää käryä…
Yleensä mies ei halua haista itseltään: hieltä ja pahimmillaan vanhan miehen iholta, liian kauan komeroissa roikkuvilta vaatteilta, hilseeltä ja väsymykseltä. Silloin mies suihkuttaa ympärilleen pilven hajuvettä, aggressiivisin tuoksuista kuin jonkin eläimen erite…”

Partaveden kutsuva tuoksu tai sperman äitelä löyhkä. Mallu erittelee miehisiä tuoksuja lopultakin vähän. Hän haluaa olla rakastettu ja rakastunut siten, että mies on molemmin suuntaisesti sama.  Mutta hän ei ole vakiintuvaa naislajia ja siinä on hänen paradoksinsa. Elämä jatkuu samaan malliin niin kauan, kuin ministeriön muut tytöt pysyvät ravintolakeikkakyydissä.

Rattoisaa lukemistoa!

Sanna Mazarenko:Miehen tuoksu. Aula & Co 2022, 220 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Paula Havaste: Laahus

Kansikuvatytön vaatetus on ehjempi ja peittävämpi kuin
Reetan vaateriepujen kuvaus kirjassa.

Useita historiallisia romaanisarjoja kirjoittanut kirjailija Paula Havaste on aloittanut uuden sarjan. Se alkaa 1500-luvun lopulta, nuijasodasta (1596−1597). Tarinan aloitti syksyllä ilmestynyt Laahus. Toinen osa on kirjailijan kertoman mukaan valmis ja kolmas työn alla. Tekstiä Havasteelta syntyy siis liukkaasti, kun historialliset faktat on etsitty, löydetty, tutkittu ja omaksuttu.

Syntyy ehkä liiankin liukkaasti, kumisee lukijan päässä hälytysääni. Juoni kuljettaa, kun mielikuvitusta ja kertojakokemusta kirjailijalla riittää. Havasteen romaanit perustuvat päähenkilön selviytymistarinaan. Historiallisella juonitarinalla syntyy historiallista viihdettä. Paula Havasteen romaanit ovat sitä. Niiden viehätys on tutkitussa ajan kuvassa, elinolosuhteiden ja arjen yksityiskohtien hallinnassa. Havaste on tarkka pieniä yksityiskohtia myöten. Hän kuvittaa historiaa. Liukkaasti syntyvä tarina tyydyttänee sekä kirjailijaa että hänen kustantajaansa ja mitä ilmeisimmin uskollisimpia lukijoita.

Nuijasota oli talonpoikaiskapina ihmisten kestokyvyn ylittänyttä veronkiskontaa vastaan. Ruotsin ja Puolan yhteinen kuningas oli tuolloin Sigismund Vaasa ja hänen käskynhaltijanaan istui Turussa raaka ja ahne aatelismies Klaus Fleming. Omavaltaista ja mielivaltaista veronkiskontaa harjoittivat väkivaltaiset, ryöstelevät huovit aseistautuneina ratsain ryhmänä liikkuen. Siksi asumuksissa ei heidän mielivallalleen mahdettu. Mutta kapinahenki kasvoi ja sitä lietsoi tyhjin lupauksin Sigismundilta kruunua havitellut Kaarle-herttua, Kustaa Vaasan nuorin poika. Ruotsin puolelta saattoi lietsoa talonpoikia kansannousuun ilman sotilaallista apua.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.

Laahuksessa nuijasota tuo väistämättä mieleen Suomen vuoden 1918 sisällissodan, joka päättyi punaisten silmittömään joukkopakoon Pälkäneentietä kohti Lahtea ja Venäjää. Kuolemankauhuiseen joukkopakoon päättyi myös nuijasota ja lopulta 3000−5000 ihmisen silmittömään teurastukseen. Flemingin sotilaiden täytäntöön paneman ihmisteurastuksen jälkeen öisillä korpiteillä oli turvallista liikkua, jos kellään oli sellaiseen syytä: susilaumat sulattelivat ahmimiaan tuoreaterioita välittämättä kulkijoista. Erinomainen päätelmä Havasteelta.

●●●

Kansannaiset ja rahvaan tyttölapset olivat menneitä vuosisatoina arvottomia olentoja. Miehet omistivat heidät, heidän loputtoman raadantansa, heidän palkkansa ja kehonsa. Vähäinenkin arka suun avaus kysymättä merkitsi fyysistä rankaisemista, ainakin tämän romaanin keskushenkilön kokemana. Naiset elivät nyrkkivallan alla. Tämä hyinen todellisuus on Paula Havasteen Laahuksen punainen lanka, alistettujen naisten mykkä hätähuuto, sillä mykkinä heidän tuli pysyä. Naisten karuista kohtaloista huutaa sydämettömyys ja syvä myötätuntovaje.

Naisen aseman kuvaus ei tee kirjasta tendenssiromaania, mutta nykylukijalle sanoma on hyvin selvä.  Mieleen nousee Teuvo Pakkalan hyytävä kertomus 1800-luvun lopulta herraskartanon  huutolaislapsen säälimättömästä kohtelusta isäntäväen ajattelemattomuudessa yöunta tarvitsemattomana lapsityövoimana.

Laahuksen päähenkilö on aluksi vasta 12-vuotias riukukinttu, paleleva ja nälkiintynyt Reeta. Kotona asuu nälkä. Ruoka ei riitä vallankin, kun vähäisellä ravinnolla perheen isä tyydyttää ensin itsensä kylläiseksi. Muille jäi, jos jotain padan reunoille sattui jäämään. Perhe yrittää selvitä turkisten myynnillä, mutta isä ei ole riittävän onnekas ansoineen. Jos Reetasta päästäisiin eroon, olisi yksi nälkäinen vähemmän. Isä kuljettaa Reetan päivämatkojen päähän suureen kylään varakkaan kauppiaan pikkupiiaksi, palkolliseksi. Vaikka tienesti on liki olematon, auttaa se hieman. Reeta niitä kolikoita ei näe. Ne tilitetään isän kouraan.

Reeta joutuu keittokotaan sekä pyykkipatojen äärelle rantaan ja pyykkien huuhtelijaksi jäisen avannon reunalle, määrätietoiselle sisäpiialle alistetuksi käskytettäväksi. Yönsä hän nukkuu navetan ylisillä heinissä, kuten ikäisensä lypsäjä-Kaisa.

Äiti oli erotessa varoittanut. Mutta mistä? Reeta olisi halunnut kysyä, jos olisi uskaltanut. Kun Reetalle tulevat ensimmäiset veripäivät, tapahtuman on hänelle vieras. Hän on sen edessä ymmärtämätön ja avuton.

Kaipasin töiden kuvausta Reetan oman kokemuksen kautta, kaikkine vihlovine selkäsärkyineen, sormien ulottumattomuuksineen raskaiden väännettävien pyykkien ympäri, palovammojen aiheuttamaa kipua, pakkasen tunkeutumista paljaita reisiä myöten ylös ja ensimmäisten kuukautisten tuomaa paniikkia. Avantovedessä jäätyneiden sormien sulamisen kipu oli miltei ainoita Reetan omiin tuntemuksiin perustuvia katkelmia. Paula Havaste kuvaa siis Reetan töitä ja työmäärää työnantajan näkövinkkelistä, eräänlaisina työlistoina. Reetan edellytetään selviävän ja jaksavan.

Kauppias huomaa nopsaan, että pikkutytöstä on kehkeytymässä nainen. Ei hän ole ensimmäistä kertaa asialla, kun hän lupaa Reetalle varastoaitasta kehon peitoksi ehjemmän puseron repeytyneen tilalle ja paljaiden säärien suojaksi hameen, ensimmäiset vaatteet Reetan elämässä, vaikkakin käytetyt. Hän on kulkenut samoissa kylmältä suojaamattomissa rievuissa kaikki lähivuodet, koko omaisuus yllään. Kauppias lähtee antamaan vaatteet aitan orrelta, kunhan Reeta tulee riittävän välimatkan päässä perässä.

Niin Reetasta tulee pilattu nainen. Hänet raiskataan ja kauppias tekee sen toistuvasti milloin milläkin käskytyksellä talliin ”sukimaan hevosia” avukseen.  Käskyjä on pakko totella. Väkisin ottaminen tuottaa kauppiaalle nautintoa. Pikkupiika on pian raskaana ja saa lähteä talosta, häpeäksi kun on. Hiljentäjäksi hän saa kuusi hopeakolikkoa. Hänen on palattava kotiin synnyttämään ja elämään väkivaltaisen isän silmien alla. Hopeita Reeta ei sen koommin näe. Hänestä on tullut synnyinkodissaankin portto. Ei edes äiti välitä tietää, mitä tytölle on tehty.

Mutta Reetassa on ainesta enempään, kuten kaikilla Havasteen kirjojen päähenkilöillä. Selviämistie on kivikkoinen ja ohdakkeinen. Syntynyt tyttövauva saa nimekseen Anna ja hän sylikuopassaan Reeta sinnittelee kodin kylmässä saunassa vanhan vällyn alla. Senkin isä käy kiroten kiskomassa pois, mutta äidin suostuttelulla antaa lopulta jäädä Reetan ja tämän pienokaisen suojaksi. Vanha ja repeytynyt kun on.

Ajan kulkutauti, englannin tauti, ulottaa iskunsa perheeseen. Lopultakin kaikki muut selviävät, muttei Reetan Anna-pienokainen. Hänet on haudattava kunniattomasti äpäränä. Mutta Reetalta lapsi ei katoa, vaan hänestä tulee eräänlainen mukana seuraava jatke, laahus. Vain Reeta näkee lapsensa, joka oppii kävelemään, juoksemaan, nauramaan ja leikkimään. (Henkiolento-Annan leikkiminen on ainoa välähdys lasten oikeudesta kehittyä leikkimällä. Kurjalistolapsille sellaista ylellisyyttä ei suotu.)
Annan vaistoavat myös herkimmät koirat ja jotkut hevoset. Reeta saa sylissään nukkuvasta Annasta voimaa kestää vastoinkäymiset ja kaltoin kohtelut, joita hänen osakseen on tuleva koko romaanin mitassa.

Karulle, lyhyelle ja perheen puolelta tylylle vierailulle saapunut äidin veli, Reetan eno, tulee pyytämään Reetaa äitinsä töiden tekijäksi, isoäiti kun oli telonut pahasti jalkansa eikä kodin töistä selvitä. Matka mummolaan on päivämatkojen päässä. Eno hiihtää sutjakkaasti, Reeta kahlaa perässä liian lyhyessä hameessa, vailla jalkineita. Saappaita ei annettu tytöille ja naisille, vaan heidän oli tyytyminen jalkarätteihin, joiden alle sidottiin siannahkapala. Kylmältä se ei eristänyt.

Eno on nuijasodan kapinaan värväri ja Reetan hakeminen vain käynnin sivujuonne. Enolle Reeta ei ole pilattu portto. Reeta saa vihdoin ruokaa ja lämpimämmän yösijan, mutta hänestä isovanhemmat haluavat suuremman hyödyn. Hänet hommataan ison kylän kestikievariin töihin. Työmäärä on loputon ja työpäivät pitkiä. Reeta vastaa ulkona keittokodassa kievarin vieraiden aterioista, aamuisin suuresta padallisesta puuroa, päivällä ja illalla haudutetuista papu-savulihapadoista. Nälkäisiä miehiä on välillä laumoittain. He ovat joukkojaan kokoavia nuijasodan kapinallisia. Heidän johtajansa on Jaakko Ilkka, Havasteen romaanissa miehille Jaska Ilkkainen.

●●●

Kun kestikievarin isäntä kokee vastoinkäymisiä, joista hän ei halua avata kukkaroaan ja ottaa vastuuta, hän kohdistaa vihansa Reetaan syyttäen tätä huonokuntoisten härkärattaittensa rikkomisesta. Kun Jaakko Ilkkainen toistaa Reetalle kutsun lähteä kapinallisten mukaan ruuanlaittajaksi ja kun kaiken lisäksi nuori Reeta on silmin nähden rakastunut häntä ystävällisesti puhuttelevaan ja silmiin katsovaan Jaakko Ilkkaiseen, Reeta tekee ratkaisunsa ja lähtee. Hänestä tulee nuijasotalaisten ”lotta”, yksi monista. Historiallinen vastine Suomen sodasta on ilmeinen: Lotta Svärd.

Ratkaisevan muutoksen Reetan elämään tuo se, että Havasteen mukaan Jaakko Ilkkainen käskytti kapinalliset kohtelemaan muonittavia nuoria naisia asiallisesti. Nuijasodan miehet etenevät edellä ryöstäen ja tyhjentäen huovien kartanoita ja jättäen ruoka-aittojen aarteet tien varteen naisille perässä tulevaan härkävankkuriin koottaviksi. Rakastunut Reeta kohtaa voittajansa. Hän on esinaisen aseman itselleen suvereenisti omiva Jaakko Ilkkaisen rakastettu, Pihla. 

●●●

Paula Havaste on kertonut sukuselvityksensä paljastaneen, että hän polveutuu 17. sukupolvessa Jaakko Ilkasta. Kirjailija arvioi kuitenkin, että hänenlaisiaan ”jälkeläisiä” on Suomessa runsaamminkin. Jaakko Ilkka oli ilmeisesti naistenmies, vaikka Laahuksessa Havaste tekee hänestä nykyaikaisen sukupuolisen tasa-arvon ilmentymän ja rakastajana herrasmiehen. Sopii uskoa tai olla uskomatta. Havaste suo kirjassaan Reetalle yhdynnän rakastamansa ja palvomansa miehen kanssa, eikä mies perusta käyttäytymistään väkisin ottamiseen ja hyväksi käyttöön. Tämäkin ainesosa siis maustamaan romaanin tarinaa!

Kapinan kukistumisesta seuraa hillitön talvinen pako kohti pohjoista, kun Reeta on ollut ruuanhakumatkalla härkävankkureineen nuoren sotilaspojan Hannon kanssa. Heidän on selvittävä omin avuin. Yrityksestä piiloutua huoveilta tulee elämän ja kuoleman kamppailu. Kuumesairaan Hannon voimat eivät riitä ja Reetasta kehkeytyy oman pystymisensä ylittäjä.

Havasteen kuvaama pakomatka asumattomilla korpitaipaleilla pakkasen kourissa ruuatta on hyytävä.  Laahus nostaa lukijan ajatuksiin kymmenet miljoonat ukrainalaiset, jotka vailla säännönmukaista vettä, lämpöä, sähköä ja perustarvikkeita sinnittelevät kuka missäkin asumiseen kelpaamattomassa loukossa talven kiihdyttäessä tuloaan. Laahus osuu meidän ajassamme piinattuun Ukrainaan.  

Kirjailija kärjistää Hannon ja Reetan erot kyvyssä selviytyä epäinhimillisissä oloissa. Vasta kun Hannon onnistuu ampua jousipyssyllään aution ladon seinähirsien raosta ladon edustalla liikuskeleva hirvenvasa, hän saa kompensaatiota kuohitulle miehisyydelleen. Hän rakastaa raskaana olevaa Reetaa, jonka kanssa on kerran Reetan varovasti ohjastamana maannut. Jos vauva osoittautuu pojaksi, Hanno haluaa hänelle sankarinsa nimen. Eikä Reetalla ole mitään sitä vastaan: saada Jaakko, kun Anna on jo vilkuttanut äidilleen hyvästit ja kadonnut metsän siimekseen.

Väkevä ja koskettavaa tarina siis, joka tässä tuli melkein (ei sentään aivan) kerrotuksi. Havasteen kirjoissa ei katsota taaksepäin. Siksi Reeta ei tulle tietämään, mitä syntymäkodille kapinan jälkeisinä aikoina kuuluu. Toteuttiko isän haavekuvansa tehdä pikkuveljestä huovin, joka repisi kohtuuttomia veroja itselleen samankaltaisista köyhistä kodeista. Isän mielestä kun on parempi olla voittajien kuin voitettujen puolella.

Paula Havaste: Laahus. Gummerus 2022, 429 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi