Mark Galeotti: Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. I

Mark Galeotti työskentelee nykyisin Prahan Institute of International Relations -tutkimuslaitoksessa. Väitöskirjansa hän teki Afganistanin sodasta, mikä johti hänet selvittämään Venäjän rikollisuutta.

Mark Galeotti (s. 1965) on Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen erikoistunut brittitutkija. Hän päätyi erikoisalaansa kolme vuosikymmentä sitten tehdessään väitöskirjaa Afganistanin sodasta. Sen yhteydessä hän selvitti, mitä venäläisille Afganistanin sodan veteraaneille tapahtui heidän kotiutumisensa jälkeen. Osasta heistä tuli rikollisia poliiseja tai sodan raaistamia rikollisia.

Viime vuonna Galeotti julkaisi vuosikymmenien elämäntyönsä tuloksena teoksen The Vory: Russia´s Super Mafia. Teos ilmestyi tänä keväänä nimellä Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. Paneuduin tuhtiin teokseen liki viikon mitassa ja kerron siitä kahdessa peräkkäisessä blogissa. Tässä osa I, ajasta ennen Vladimir Putinin kaksikymmenvuotista valtakautta.

Teoksen yleisimmät käsitteet on koottu loppuun sanastoksi. Hyvä niin. Lukija tarvitsee käsitteiden selitykset. Käsitteistä kenties tärkein on varkaiden maailma, vorovskoi mir. Se tarkoittaa järjestäytyneen rikollisuuden kulttuuria (maailmaa) kokonaisuudessaan. Mark Galeotti kiteyttää vorovskoi mirin vallan Venäjällä seuraavasti:

Johtavatko gangsterit Venäjää? Eivät, eivät tietenkään, ja olen tavannut monia määrätietoisia, omistautuneita venäläisiä poliiseja ja tuomareita, jotka ovat sitoutuneet gangsterien vastaiseen kamppailuun. Sekä liikemiehet että poliitikot käyttävät kuitenkin monia keinoja, jotka pohjautuvat enemmän vorovskoi miriin kuin laillisiin käytäntöihin, valtio palkkaa hakkereita ja aseistaa gangstereita sotimaan puolestaan ja kaduilla voi kuulla vorien iskulauseita ja lauluja. Jopa presidentti Putin käyttää aika ajoin vorien slangia vahvistaakseen katu-uskottavuuttaan. Ehkäpä tämän kirjan päättävä todellinen kysymys ei ole se, kuinka hyvin valtion on pystynyt kesyttämään gangsterit vaan se, kuinka pitkälle vorien arvot ja käytännöt ovat muovanneet nykyajan Venäjää.

Mark Galeotti käynnistää mittavan rikollisuuden historiansa keisarinna Elisabetin ajalta 1730- ja 1740-luvuilla murtovarkaasta ja rikollisesta nimeltä Vanka Kain. Kainin tarina voisi Galeottin mukaan olla 1900-luvun vorin ja jopa nykyajan gangsterien, joita viranomaiset uskovat pystyvänsä hallitsemaan mutta jotka päinvastoin korruptoivatkin heidät. Kain sai virallisen aseman hallituksen tiedonhankkijana ja varkaidenpyydystäjänä, mutta hän ylläpiti onnistuneesti omaa ryöstötoimintaansa lahjoen omat valvojansa ryöstösaaliinsa ylellisyystavaroilla.

Hevosvarkaitten vuosisadat

Maaorjuuden vuosisadoilla Venäjällä kuria ja nuhdetta pitivät maanomistajien ratsupiiskat ja yhteisön omankädenoikeuteen perustuvat nyrkit. ”Punainen kukko”, tuhopoltto, oli tehokas sosiaalisen kontrollin mutta myös sosiaalinen protestin väline. Raskain rikollisuudenmuoto oli hevosvarkaus. Hevonen oli kulku- ja työväline, välttämättömyys silmin kantamattomalla maaseudulla. Poliiseja oli liian vähän ja he olivat voimattomia. Syntyi raaka ja säälimätön yhteisöllisen rankaisukäytäntö, käsivarret ja jalat saatettiin nylkeä ennen kiinni jääneen hevosvarkaan tappamista.

Joukossa on voimaa. Hevosvarkaus synnytti työnjakoon perustuvia varasryhmiä, jotka hakivat valitsemiltaan seuduilta turvaa taaten sen, ettei siltä alueelta viety hevosia. Järjestäytyneiden hevosvarkaiden ilmiö eli vielä neuvostovallan alkukaudelle, mutta valtaosaltaan ensimmäinen maailmansota teki rikoksesta vaarallisen ja ennakoi sen kuihtumista.

Slummit rikollispesiä

1800-luvun alkupuolelta lähtien ja teollistumisen seurauksena isompien kaupunkien laidoille syntyneisiin slummeihin kotiutui uudenlainen, erikoistunut rikollisuus. Slummit olivat karanneiden maaorjien, käpykaartilaisten, köyhtyneiden sotaleskien, surkeiden bordellien ja katurikollisten valtakuntaa. Slummeista kehittyi katurikollisten värväyskeskuksia, etsintäkuulutettujen piilopaikkoja ja varastetun tavaran kätköpaikkoja.

Slummeissa kohtasi ihmisiä, jotka eivät enää muistuttaneet ihmisiä:
Ne [slummit] olivat todella pohjamutaa johon vajosivat eksyneet ja toivottomat, kahdenkymmenen kopeekan huorat, viinan ahavoittamat puliukot ja huumeiden käyttäjät, jotka olivat valmiita tappamaan saadakseen seuraavan annoksensa.

Ryöstöt, varkaudet, kiristykset ja henkirikokset kuuluivat slummihelvetteihin.

Kaupunkielämänmuoto synnytti uuden kurjaliston, katulapset. Heitä tuottivat porttolat. Vastasyntyneitä käytettiin kerjäläisten rekvisiittana hellittämään säälintunteessa ohikulkijan kolikkopussin nyörejä. Katulapset kelpasivat hälytyksen tekijöiksi murtokeikoille. Hintelinä, vikkeliä ja notkeina he myös mahtuivat sisään paikoista, mistä aikuisella rikollisella ei ollut menemistä.  Lapsi saattoi olla näppärä taskuvaras.

Galeottin mukaan tsaarin Venäjän loppuaikoina osa vorovskoi mirin väestä haaveili pääsystä lailliseen yhteiskuntaan, vaikka samalla ivasi porvarillisia arvoja. Syntyi myös eliittitaskuvarkaita, jotka naamioituivat herrasmiehiksi ja tunkeutuivat näin seurapiireihin. Jotkut alkoivat lainata rahaa. Syntyi velkojan ja velallisen suhde.

 

Merirosvoutta ja orpolapsia

Yksi rikollisuuden muoto vanhan Venäjän viimeisinä vuosikymmeninä oli merirosvous. Se kukoisti Mustalla merellä. Mark Galeotti kertoo teoksessaan monia tapauksia, muiden muassa röyhkeästä matkustajahöyrylaivan kassakaapin ryöstöstä.
”Vuonna 1918 toisinajatteleva vallankumousjohtaja Juli Martov väitti, että Mustan meren merirosvojen johtohahmo oli muuan Josif Džugašvili. Tämä haastoi Martovin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Martovin ei annettu kutsua etelästä todistajia väitteensä tueksi, ja syyte hylättiin yllättäen. Martov … karisti lopulta Venäjän tomut jaloistaan vuonna 1920.”

Josif Stalin kuuluu muutenkin Venäjän rikollisuudenhistoriaan. Stalin esimerkiksi organisoi vuonna 1907 väijytyksen, jossa Tbilisin Keisarilliseen pankkiin rahaa kuljettaneet vankkurit ryöstettiin. Tämä on kuitenkin pikkupäkinöitä siihen rinnastettuna, että läntinen historiankirjoitus pitää Stalinia yhtenä ihmiskunnan historian räikeimmistä valtiojohtajarikollisista. Mark Galeotti kuvaa nuoren neuvostovaltion lähtökohdan kirjassaan näin:

”Venäjän sisällissota 1918–1922 oli sota, joka muovasi bolševikit ja oli monin tavoin heidän pitkä tragediansa. Punaiset joutuivat uhraamaan reformistiset aatteensa ja idealisminsa eloonjäämisen alttarille, ja vaikka he voittivat sodan, he menettivät sielunsa. Jäljelle jäi brutaali, kurinalainen ja militarisoitu hallinto, jonka piirissä kyynikot ja armottomat kohosivat nopeasti ja korkealle.” 

Traagisin ensimmäisen maailmansodan ja pitkän sisällissodan seuraamuksista oli räjähdysmäisesti paisunut kodittomien ja hylättyjen lasten määrä. Jos vallankumousvuoden alussa heitä oli ollut arviolta 2,5 miljoonaa, määrä nousi sisällissodan vuosina seitsemään miljoonaan. Vaikka lapsille yritettiin organisoida majoitusta ja ruokaa, katujen lapsi- ja nuorisojoukot kävivät uhriensa kimppuun ja saattoivat tappaa heitä. Näistä lapsista kasvoi uusi rikollissukupolvi.

Leireistä rikollisten yhdistäjiä

Vallan vaihtumisen tiimellyksessä tsaarin vankilat oli tyhjennetty ja monet dokumentit kadonneet tai tuhoutuneet. Nuori neuvosto-Venäjä sai sen perintönä vapaalle jalalle päässeet vanhat gangsterit. Yksi Galeottin esittelemä konna oli Vasili Kotov, jonka jengi terrorisoi vuosia Kurskin kuvernementissa maatiloja ja kartanoita. Kotov oli vapautettu vankilasta vuonna 1918 ”tsaarinvallan uhrina”.

Nuoressa Neuvostoliitossa ryhdyttiin sulkemaan rikollisia pakkotyöleireille. Galeottin mukaan ammattirikolliset olivat usein epätoivoisen selviytymistaistelun luomuksia, kun työtä ja toivoa vailla olevat ihmiset suuntasivat kohti vauraampia keskuksia. Vankileireillä vorovskoi mir muuttui entistä yhtenäisemmäksi ja verkostoituneemmaksi, todelliseksi ”gangstereiden saaristoksi”. Syntyi vorien kovat ydinjoukot blatnyje (yks. blatnoi) ja auktoriteettihahmot vor v zakone.

Keskeistä on, että leirijärjestelmä oli kuin sulatusuuni, jossa 1800-luvun lopun Venäjällä syntynyt hajanainen vorovskoi mir muuttui yhä homogeenisemmaksi, mikä merkitsi myös ei-slaavilaisten kansallisuuksien ottamista mukaan. Se saavutti jotain, mitä siltä oli aina puuttunut, jonkinlaisen hierarkian.

Tatuoinnit, kieli ja riitit

Organisoitumisen myötä tulivat tatuoinnit, riitit, rituaalit ja oma kieli fenja. Syntynyt omaleimainen kulttuuri kadotti luonnettaan vasta 1960-luvulla. Vorovskoi mirin loistoajat sijoittuvat Stalinin vainon vuosikymmeniin, 1930-luvulta 1950-luvulle. Tatuoinneilla oli vahva symbolisisältö. Mark Galeotti havainnollistaa tatuointisymboliikkaa kertomalla tarinan merestä Leningradin läheltä vuonna 1974 löytyneestä hirveässä kunnossa olevasta ruumiista. Hänet pystyttiin lopulta henkilöimään lukemalla hänen tatuoinneistaan rikos- ja vankilahistoria. Tatuoinnit olivat niin lähellä virallisia tallenteita kuin saattoi olla.

Tatuointi oli tuskallista. Sellaisia tatuointeja ei siedetty, johon rikos- ja vankileirihistorian mukaan ei ollut oikeutta. Jos joku vor hankki väärän tatuoinnin, perinteiden vaalijat leikkasivat sen hänestä irti. Oli myös raakoja pakkotatuointeja. Karmean kohtelun saivat kokea heitä seksuaalisesti hyväksi käytetyt vankilan asukit. He olivat häpäisseet vorien machokulttuurin. Nivusiin saatettiin pakkotatuoida silmät tai otsaan teksti ”orja”.  Iljettävintä oli lukea silmäluomien tatuoinneista. Silmää suojasi luomen alle survottu pikkulusikka.

Rikollisten kieli oli alkanut muotoutua jo 1800-luvun puolivälistä, mutta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla siitä kehittyi rikollisten yleiskieli. Oma kieli fenja oli turvakeino, sillä viranomaisten oli vaikeampaa soluttaa rikollisten joukkoon agenttejaan. Kielellä myös peloteltiin ulkopuolisia. Kielen avulla vorit tunnistivat, ketkä ovat omia. Fenjan merkitys oheni 1970-luvulle tultaessa.

Vorovskoi mir oli miesten maailma, vaikka varkaina oli myös naisia. Varkaan ja hänen vaimonsa suhde oli isännän ja orjan suhde. Stalinin aikaa edeltänyt rikollisten koodisto vaati, että veljeskuntaan liittyessään tulokkaan tuli katkaista kaikki entiset siteensä: kirkkoon, sukuun ja vaimoonsa. Alempiarvoinen olento, nainen, oli luotu vain tyydyttämään rikollisten eläimellisiä haluja. Entinen vanki Gustav Herling on kertonut Galeottille tapauksesta, missä Koval-niminen varas joukkoraiskautti jengillään rakastajattarensa Marusjan siksi, että nainen oli sylkäissyt Kovalin toveria kasvoihin tämän ensin loukattua häntä.

”Tällainen [naisten alistamiskulttuuri] voisi kukoistaa aidosti vain keinotekoisessa piikkilankojen ja pakkotyön, pidikkeettömän väkivallan ja institutionalisoidun väkivallan maailmassa.”

Narttukoirat

Yhteistyö valtion kanssa oli vorovskoi mirin koodistossa ehdottomasti kiellettyä. Vasikoimisesta rikolliset langettivat laulajalle kuolemantuomion, jonka tuomion saaneen oli vaikeaa välttää. Leirioloissa tuomittu voitiin kuristaa miltei millä tavalla vaan.

”Totalitaaristen haaveiden ja massiivisen valtion voiman aikakaudella se [yhteistyökielto] osoittautui lopulta mahdottomaksi noudattaa.”
Rikollisvangeista erottui 1930-luvulla helpomman kohtelun ja erityisaseman leireillä itselleen hankkinut rikollisjoukko, narttukoirat (sukit). He olivat kovanahkaisia pettureita ja muiden silmissä hylkiöitä. Narttukoirien tuella Neuvostoliitto pystyi ylläpitämään valtaisaa vankileirien saaristoa.  Värväämällä pahimmat alamaailman roistot luottohenkilöiksi saatiin poliittiset vangit ja pikkurikolliset pidetyksi kurissa ja raadannassa. Sukit ymmärsivät kuitenkin olemaan yrittämättä pakottaa blatnoita (hierarkian ydinjoukkoa) töihin.

Vankileirien saaristossa murtumia

Ensimmäinen merkittävä murtuma gulagjärjestelmässä tapahtui toisen maailmansodan sytyttyä. Monet vangit, mukaan lukien jotkut blatnoit päätyivät puna-armeijaan. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa väkipakolla. Sodan kolmen ensimmäisen vuoden aikana lähes miljoona leirivankia siirrettiin puna-armeijan joukkoihin. Galeottin mukaan vankisotilaissa uskollisuus Äiti Venäjään päihitti heidän tuntemansa inhon neuvostojärjestelmää kohtaan.

Toinen murtuma seurasi sodan lopussa, kun puolisen miljoonaa entistä sotilasta ja partisaania tuomittiin leireille siksi, että he olivat sodassa jääneet vihollisen puolelle. Kaiken päälle nartut käynnistivät 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa taistelun leirien herruudesta. Tätä niin kutsuttua ”narttujen sotaa” (sutšja voina) viranomaiset kannustivat aluksi. Näin on syytä uskoa siksi, että kokonainen sarja sukien hyökkäyksiä blatnoin kimppuun tapahtui lähes yhtäaikaisesti koko leirijärjestelmässä vuonna 1948. Verilöyly oli massiivinen. Narttujen sota saavutti huippunsa 1950–1951. Luottovangit veivät voiton, heillä oli hallinnon tuki.

Mutta vasikkakuolleisuus oli niin korkea, ettei viranomaisilla ollut riittävää kykyä kontrolloida tai edes ymmärtää, mitä rikollisten kehän sisällä oli tapahtunut. Galeottin mukaan narttujen sota murskasi karkean, mutta samalla brutaalin tehokkaan vanhan kontrollijärjestelmän. Leirien hallinto ei enää päässyt viisivuotissuunnitelmien edellyttämään tuotantotavoitteeseen. Leireistä tuli rasite taloudellisen tehottomuutensa vuoksi. Oli aika alkaa purkaa niitä.

Stalinin kuoleman jälkeen salaisen poliisin päällikkö Lavrenti Berija kirjoitti raportissaan, että senhetkisestä runsaasta 2,5 miljoonasta gulag-vangista vain runsaat 200 000 oli todella ”vaarallisia valtion rikollisia”. Hän suositteli välitöntä armahdusta noin miljoonalle vangille, mikä myös hyväksyttiin. Vuoteen 1960 mennessä leirien vankimäärä oli enää 20 prosenttia vuoden 1953, Stalinin kuolinvuoden, lukemasta. Seuraukset olivat dramaattiset. Kun viisi miljoonaa vankia vapautui yhtäkkiä ja ilman minkäänlaista avustusta, seurauksena oli väistämättä laittomuuksien jyrkkä lisääntyminen.

Narttukoirista vorovskoi mirin uusi peili

Voitokkaat sukit kirjoittivat uusiksi vorovskoi mirin koodiston. Yhteistyö valtion kanssa ei ollut enää kiellettyä, mutta sen tuli palvella ensisijaisesti rikollisten etua.

”Tie oli auki uudelle sukupolvelle, joka saattoi tehdä yhteistyötä epärehellisten puoluepamppujen kanssa silloin kun katsoi sen olevan etujensa mukaista. Tämä oli se myrkyllinen perintö, jonka Stalin Neuvostoliitolle jätti.”

Mark Galeotti aloittaa kirjansa jokaisen lyhyehkön luvun venäläisellä sanonnalla tai kiteytyksellä. Yhden niistä, bolševikkijuristi Peteris Stučkan lausahduksen vuodelta 1927 poimin tähän: ”Kommunismi ei tarkoita sosialistisen lain voittoa vaan sosialismin voittoa laista.”

Galeottin mukaan vankileirijärjestelmän ulkopuolella oli siis mittavampi jengi: kommunistinen puolue ja Stalinin alaisuudessa nousseet opportunistit.
”Ja se on organisoitunut helvetin paljon paremmin kuin amerikkalainen mafia. Sillä on kuitenkin toinen nimi. Sitä kutsutaan kommunistiseksi puolueeksi.”
1960- ja 1970-luvuilla vorit pidettiin varsin tiukasti aisoissa ja 1950-luvulla syntyneet jengit hajosivat lähes kokonaan. Vorovskoi mir selväpiirteisenä alakulttuurina alkoi tehdä kuolemaa.

Elpyminen Brežnevin kaudella

Vorovskoi mir elvytettiin uudelleen Leonid Brežnevin ja Mihail Gorbatšovin valtavuosina. ”Se teki uuden esiinmarssin alamaailmaan, jota hallitsivat epävirallisen talouselämän ja korruption tarjoamat mahdollisuudet.”  Nousun yksi uusi avainsana oli musta pörssi. ”Vaikka valtiolla olikin lakeja. miehiä ja aseita, sitä riivasi myös korruptio ja se oli yhä enenevässä määrin riippuvainen mustasta pörssistä, joka tyydytti sekä tavallisten venäläisten että eliitin tarpeita. Esiin nousi toinen hämärä kolminaisuus: korruptoituneet virkamiehet, gangsterit ja mustan pörssin kauppiaat.”
Kun suunnitelmatalous jumiutui tuskallisesti paikoilleen, maanalainen talouselämä nousi kompensoimaan.

Galeotti analysoi korruption syvää pesiytymistä Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään ja näkee toisen maailmansodan sen ”pitkälti huomaamattomana käännekohtana”. Korruptiokudelman punoivat tiiviiksi nälän ja epätoivon onneton yhdistelmä, toisaalta rankaisematta jättäminen ja virallinen kaikkivoipaisuus. Kun riippumatonta kirjanpitoa ei ollut ja laittomuuden kulttuuri ulottui kaikkialle, se antoi virkamiehille mahdollisuuden organisoida huijauksia. ”Päästiin käsiksi kaikkein suurimpaan säästöpossuun: itse valtioon.”

Galeotti on ripotellut kerrontansa lomaan runsaasti tapauskuvauksia. Yksi tällainen ”säästöpossuvarkaus” tapahtui Uzbekistanissa, missä tasavallan puoluejohtaja Šaraf Rašidov ja paikallinen KGB kavalsivat valtiolta kolme miljardia ruplaa maksuina puuvillasta, jota ei koskaan korjattu pelloilta ja maatiloilta, joita ei ollut olemassakaan. Huijaus onnistui pysymään pitkään salassa Moskovassa olevien rikostovereiden ansiosta. Apureihin kuului muiden muassa Brežnevin vävy, apulaissisäministeri ja ”naurettavan usein ylennetty” Juri Tšurbanov.

Brežnevin itsensä kerrotaan muistelleen omaa kujeilevaa nuoruuttaan hänen ansaitessa rahaa junien rahtivaunuja purkamalla. ”Jokaista kolmea purkamaamme laatikkoa tai säkkiä kohti otimme yhden itsellemme. Sillä tavalla tässä maassa elävät kaikki.”

Musta pörssi kukoisti. Sen häiriöttömän toiminnan takeeksi gangsterit alkoivat vaatia oman kymmenyksensä. Jengipomot alkoivat myös pohtia uusia tulolähteitä: kannattaisiko välittää huumeita ja pitäisikö lähteä mukaan politiikkaan. Asiasta pidettiin jengipomojen konferenssi Tbilisissä 1982.

Gorbatšovin perestroika tarjosi odottamattoman onnenpotkun uusia rahavirtoja janoaville gangstereille. Rajattu talouden liberalisointi, uudenlaisen yksityisyritysmallin, osuuskuntien, perustaminen tarjosi rikollisille uusia kiristyksen kohteita ja tilaisuuksia pestä kaikki hankkimansa rahat. Gorbatšovin alkoholin vastainen kampanja nostatti ennen näkemättömän laittoman viinamyynnin. Viinatehtaiden alkoholivarastot valuivat myyntiin mustan pörssin hinnoin. Gangsterit olivat kansalaisten liittolaisia kauppiaina ja tavaroiden toimittajina. Heistä oli tullut uusine rahavirtoineen riippumattomia. Korruptoituneet puoluepamput tarjosivat heille suojelustaan.

Rahanpesua ja hakkerointia

Rikollisuuden ilmiöksi oli noussut rahanpesu. 1990-luvulla uudessa poliittisessa todellisuudessa siitä tuli myös kommunistipamppujen ja kommunistisen puolueen rahojen pesua. Jo Gorbatšovin kaudella mutta selvemmin myöhemmin menestyvät gangsterit muuntuivat liikemiehiksi. Monet yritykset joko vallattiin tai ajettiin nurin. Vuoden 1989 lopulla rikolliset hallitsivat arviolta 75 prosenttia osuustoimintayrityksistä tai saivat niiltä suojelurahaa. Väkivaltaiset yrittäjät, velkojen perijät ja kiristäjät olivat vaarallisimpia.

Jengeillä oli kysyntää myös uudelle tekijäjoukolle, bykeille (”sonneille”, mukiloijille) sekä torpedoille eli palkkamurhaajille. Rekrytointi suuntautui urheilukeskuksiin, kehonrakentajiin ja kamppailulajeja harjoittaviin sekä Afganistanin sodan veteraaneihin. Viimeksi mainittuja värväsi myös OMON-mellakkapoliisi erikoisjoukkoihinsa. Vastakaikua tuli myös pullistelevasta nuorisosta, jota yhdisti fasistis-rasistinen Komsomol-retoriikka. ”Neuvostoajan jälkeinen 1990-luku merkitsisi rikollisen uran huippua sekä urheilijoille että Afganistanin sotaveteraaneille… kunnes valtion kontrolli ja tavanomaiset gangsterit panivat urheilijat ja afgantsyt taas kuriin 2000-luvulla.”

Galeottin mukaan 1990-luvun avoimen gangsterismin ääriviivat alkoivat tulla näkyviin jo 1980-luvulla lopulla. Järjestäytynyt rikollisuus oli entistä vaikutusvaltaisempaa, varakkaampaa ja itsevarmempaa. Gorbatšovia hän pitää (tämän sitä tahtomatta) yhtenä Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden kätilöistä ja Venäjän ensimmäistä presidenttiä Boris Jeltsiniä sen imettäjänä.

Vuonna 1994 Jeltsin julisti Venäjän olevan ”maailman suurin mafiavaltio”. Hänen apurinsa olivat sekaantuneet perusteellisesti maan kriminalisoitumiseen. Palkkamurhat olivat normaaliutta ja myyntikioskien hyllyt rikollisuuden monopolisoimia. Vuonna 1999 presidentiksi valitaan perin epädemokraattisen prosessin myötä Vladimir Putin.
Siihen jätän. Olen edennyt Mark Galeottin teosta yli puolivälin.
Jos en ole ollut kriittinen täsmentäjä, se johtuu siitä, ettei minulla ole Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen kompetenssia. Galeottin tutkija-CV ja Venäjä-tuntemus mittavine viranomais-,  tutkija- ja rikollispomoverkostoineen riittivät vakuuttamaan itseni.

Venäjän vorovskoi miristä Putinin kahdelta vuosikymmeneltä kerron osassa II muutaman päivän kuluttua. Vorovskoi mir ei silloin ole vain Kremlin suojeluksessa, vaan myös/ ennen kaikkea sen palveluksessa.

Mark Galeotti: Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. Docendo 2019, lähteineen ja hakemistoineen 431 sivua. Suomennos Hannu Tervaharju.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Mikko Haaksluoto: Laseista läpi

Laseista läpi sisältää kolme kertomusta huono-osaisuudesta. Alkoholilla on luvattoman usein pääosa ratkaisujen ohjaajana.

Luettuani kotkalaisen Mikko Haaksluodon (s. 1974) kolmen kertomuksen kokoelmaa Laseista läpi mieleeni pukkasi Matti Nykäsen tokaisu Elämä on laifii.

Kirjoittaja tuntee aihemaailmansa. Hän asemoi itsensä tarinoiden ihmiskohtaloihin sivullisena havainnoijana, kuitenkin liki kuvaamiaan ihmisiä heidän kriittisenä ymmärtäjänä.

Kertomukset kuvaavat huono-osaisuutta ja syrjäytymistä lukuisin elämänvaikeuksien kasaumin.  Samoihin ihmisiin osuvat matala koulutustaso, työttömyys, konfliktit asioinneissa, lyhytpinnaisuus, rahattomuus, näköalattomuus, ihmissuhdeongelmat ja tietenkin kuningas Alkoholi. Henkilökuviin liittyy katkeruutta, suvaitsemattomuutta ja kaunaa. Pääsääntöisesti syyt vaikeuksiin ovat muissa, paremmin pärjäävissä ja ennen muuta päättäjissä. Haaksluoto antaa äänen uhriutuneille maaseudun ja pikkukaupunkien besserwissereille.  Kokoelma maistuu havaintoja tekevän kirjailijan muistin tallenteilta kaljakuppiloiden nurkkapöydistä ehjiksi tarinoiksi luonnosteltuina. Vain kaljapöytiin liittämäni rämisevä huumori puuttuu.

Itselleni kokoelman lukeminen osui heti eduskuntavaalien päälle. Kirjan henkilöiden välittämää mustavalkeaa, usein hyisen rasistista asennetta ja yksinkertaistettuja yhteiskunnallisia mielenjuuttumia on tulkittavissa myös vaalituloksista. Tarkoitan jyrkimpien perussuomalaisten näkemysten normalisoitumista isohkossa osassa kansalaisia.

Haaksluodon kokoelma on aiheeltaan yhtenäinen. Huono-osaisuutta hän nostaa kolmessa tarinassaan esiin monipuolisesti.

Hääkutsussa opettajaksi valmistuneen Jarkin elämänhallinta on kadoksissa. Alkoholisoitunut, epävarma ja tarmoton Jarkki on ryhditön, neuvoton ja toimeton hakeakseen aktiivisesti töitä. Hän haaveilee kirjailijanurasta. Mutta se tökkii. Julkaisukynnyksen ylittävää ei ole syntynyt. Kun elämä on suistunut raiteilta, psyykkisiä puskureita ja kestokykyä ei liioin löydy. Kaikki tympii ja nostattaa raivoa. Ärsyttäviä sattumuksia riittää, kuten törmääminen menestyksellään leuhkivaan Toivaseen, vanhaan koulukaveriin sekä äidin välittämä likisukulaisen hääkutsu. Sinnekö pitäisi mennä tekemään omasta elämästä tiliä uteleville sukulaisille?

Jarkki on yrittänyt sinnitellä raittiina, mutta nyt hän antaa revetä, vaikka vihoviimeisillä rahoilla. Kapakassa hänen seuraansa tarjoutuu homoksi tiedetty mies. Miehellä on varaa tarjota korvauksesi pääsystään juttuseuraan. Kun ilmaiseksi saa, Jarkki ei tunne rajojaan. Ilta ja yö tuovat heteroseksuaalille Jarkille oudon käänteen.  Ehkä Jarkki oppii jotain uutta ja saa otetta luisuvaan elämäänsä. Hääkutsu-kertomuksellaan Haaksluoto välittää onnistuneesti suvaitsevaa ja hyväksyvää ihmiskuvaa.

Kertomuksessa Rotinat psykologi-Hanna lomailee lapsuudenkodissaan maalla ja lähtee vastentahtoisesti serkkunsa Sinin kanssa viemään vauvatuliaisia, rotinoita, lukioajan bestikselleen Paulalle. Välit Paulan kanssa tosin viilenivät jo kouluaikana. Paula laiminlöi koulun, ei läpäissyt ylioppilaskirjoituksia, pika-avioitui ja on nyt kahden pienen lapsen kotiäiti. Sekä Paula että hänen miehensä Kari-Pekka ovat työttömiä eikä kummallakaan ole vetoa töiden etsintään.

Kertomuksen Paulassa ja Kari-Pekassa fyysistyvät väittämät työttömyystuen ja sosiaaliavun turvin elävistä töiden vieroksujista. He ovat sellaisia, räikeimmillään. Niin on myös vanhempiensa siivellä elävä Paulan veli, Jarkko, joka rassaa huvikseen vanhoja autoja ja syyllistyy juopottelun ohessa pikkulaittomuuksiin. Tunnollisella Hannalla on sietämistä. Häntä ärsyttää kaikki, jopa omien vanhempien rutiinit, säästäväisyys ja Hannan mielestä ”ihan kohtalainen” maataloustuloeläke. Mielestäni Rotinat vahvistaa työttömiin kohdistuvia työnvieroksunta-asenteita, vaikka kirjoittaja pyrkii koulimaan tarinassaan Hannaa ihmissuhteissaan suurempaan joustavuuteen.

Mikko Haaksluoto viljelee dialogissa hallitusti savon murretta. Rotinat kuuluvat itäsuomalaiseen synnytysperinteeseen. Oman lapsuudenkyläni vastaava käsite oli saunaruuat. En tosin muista niitä koskaan vauvaperheille viedyn.

Nimikkokertomus Laseista läpi oli itselleni pakahduttava siksi, että sen alkoholisoitunut, suorastaan rapajuoppo Jaakko yrittää nousta elämänsä alhosta, mutta ote irtoaa toisenlaisista aikeista piittaamatta. Alkoholismi sairautena alistuu huonosti hyville aikomuksille tai tahdonvoimalle. Viina on vienyt Jaakon elämästä kaiken: vaimon, yhteisen lapsen, kodin, työn ja toimeentulon. Jaakko on pohjalla, laskelmoivan ex-vaimon ja hänen sosiaalitanttaystäviensä kiristysverkossa. Kyse on isän oikeudesta lapsensa osahuoltajuuteen.

Mutta ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Reppanoita työkseen kohtaavat poliisit ovat ihmistuntemuksen ammattilaisia ja siksi reiluja. Tervejärkiseksi tueksi Jaakko saa ex-anoppinsa Salmen. Kun Jaakko aikeistaan huolimatta ajautuu (ajetaan) umpikujaan, hän käämit poltettuaan tekee ratkaisunsa ja ajaa lasiovien läpi.  Lukijan asiaksi jää päättää, johtaako epätoivoinen teko käänteeseen kohti hallitumpaa elämää.

Oletan kokoelman kertomusten syntyneen eri kausina. Ensimmäinen ei näet ole kirjoitusteknisesti yhtä tasainen kuin kaksi muuta. Tapaan lukea kynä kädessä tehdäkseni laitamerkintöjä tai muistiinpanoja. Huomasin nyt pyyhkiväni sanoja yli. Vajaamittaiselle aloitussivulle kertyi kolmisenkymmentä ylipyyhittyä sanaa. Se jurppi minua siihen mittaan, että panin lukemiseni pian alkusivujen jälkeen tauolle.  Taustaksi kerron tämän itsestäni:

Kuuluin töissä verkkolehteä toimittaneeseen tiimiin. Se oli yksi lukuisista sivutöistäni. Työyhteisöön palkattiin nuori määräaikaistyöntekijä Johanna. Verkkojulkaisun toimitussihteerivuorollaan hän alkoi kerran ronkkia valmista juttuani vetämällä siitä sanoja yli. Loukkaannuin, haavoituin ja tunsin tulleeni häpäistyksi. Hän oli ankara: Tekstissä ei saa olla turhia sanoja. Jokaisen julkaistun sanan tulee olla perusteltu, tarpeellinen. Vasta pitkällä viiveellä suostuin myöntämään itselleni, että Johanna on oikeassa. Olen yrittänyt pitää hänen opetuksensa mielessäni.

Toinen varhempi kollegani, Anelma, lausahti samasta seikasta kiteytyksen:
Virta on leveämpi kuin leveä virta.”
Lukijan aivoillekin on siis jätettävä liikkumatilaa. Ilmenikö asia jo toisesta sanasta tai yhteydestä?

Hyvä kustannustoimittaja on kirjailijalle a ja o. Toivon, että Mikko Haaksluodolla on sellainen luottohenkilö.  Hän näet hallitsee aihealueita, jonne ei ole kirjallisuuskentässä tunkua.

Seuraavat esimerkkini eivät ehkä ole timantteja, mutta esitän ne silti. Aloituslauseita ”Jarkki lähti tapojensa mukaan kaupungille aikaansa tappamaan. Hän käveli ensin torille ja maleksi sieltä askeleitaan viivytellen kojulta toiselle.” tiivistäisin vaikkapa muotoon ”Jarkko lähti tapojensa mukaan kaupungille. Hän käveli ensin torille ja maleksi kojulta toiselle.”  Vahvamausteinen verbi maleksia ilmaisee, että kyse on päämäärättömästä ajan kuluttamisesta.

Tai lauseen ”Jarkki tiesi paremmin kuin hyvin, millaista oli elää työttömänä nälkätaiteilijana, siitä oli romantiikka useimmiten sangen kaukana.” jämäköittäisin muotoon ”Jarkki tiesi hyvin, millaista oli elää työttömänä nälkätaiteilijana; siitä oli romantiikka kaukana.”

Mikko Haaksluoto tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien elämänmuotoa, jota pitkälle koulutettu, hyväosainen, isojen kaupunkien asukki tuntenee häntä huonommin ja tuskin halunnee lähemmin tutustuakaan. On arvokasta, että joku kykenee sanaistamaan väestökadon kouriin joutuneiden alueiden ihmisten arkea ja tuntoja. Siksi toivotan Laseista läpi -kokoelman kirjoittajalle menestystä hänen valitsemallaan kirjailijan uralla.

Mikko Haaksluoto: Laseista läpi. Atrain&Nord 2018, 238 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat & Meren rukous

Ja vuoret kaikuivat on rakastetun kirjailijan Klaled Hosseinin kolmas suomeksi ilmestynyt romaani.

Khaled Hosseini on afganistanilainen pakolaiskirjailija. Hosseini sai Yhdysvalloista itselleen uuden kotimaan diplomaattiperheensä taustan myötätuulessa.  Se tapahtui vuosia ennen Donald Trumpin käynnistämää aggressiivista pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa. Khaled Hosseini tunnetaan kautta maailman väkevän myötätuntoisena, omantunnonherkkänä ja oikeudentajuisena kirjailijana, jonka teokset ovat levittäneet  enemmän ymmärrystä afgaanitodellisuuteen kuin mikään uutisraportointi kuunaan.

Äitienpäivän aattoiltana liikuntaseurani Friskis&Svettiksen lukupiiri keskustelee Khaled Hosseinin teoksista.  Suomeksi ovat ilmestyneet maailmanmenestysromaani Leijapoika, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat sekä uusimpana kuvitettu lastenkirja Meren rukous.

Leijapoika, tarina kahden pienen pojan ystävyydestä ja sen rikkkoutumisesta petokseen.

Tuhat loistavaa aurinkoa on järkyttävä kuvaus afgnistanilaisen naisen asemasta ja kohtalosta.

Luin romaanit Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa pian niiden ilmestyttyä.  Kirjat koskettivat ja järkyttivät. Nyt haurastunut muistini nostaa arasti molemmista mieleeni kirjojen perustarinan sekä itse tarinoista traagisia juonen käännekohtia. Leijapoika kertoo kahden sosiaaliselta taustaltaan miltei vastakkaisen pikkupojan keskinäisestä ystävyydestä ja varakkaan perheen pojan rankasta petoksesta köyhää poikaa kohtaan. Teollaan tekijä yritti ostaa isänsä hyväksynnän ja ihailun.

Tuhat loistavaa aurinkoa kuvaa naisen ihmisarvotonta ja oikeudetonta asemaa sekä puolustuskyvytöntä joutumista miehen jatkuvan väkivallan uhriksi afgaaniyhteiskunnassa.  Kirjan julmana taustana on talebanien hirmuhallinto, jonka alla naiset voivat elää vain burqan suojissa.  Mies ei hyväksy talebaneja, mutta alkaa kaikin tavoin käyttäytyä kodissaan heidän laillaan.

Ennen lukupiiriämme luen näistä uudelleen ainakin toisen. Molempia en taida ehtiä. Kumman siis? Syytä vetää pitkää tikkua.

Näistä kahdesta poiketen Ja vuoret kaikuivat on rakenteeltaan pirstaleisempi.  Kirja on kuin suuri järvi, johon virtaa vettä yhdeksästä joesta. Joet vastaavat kirjan yhdeksää lukua. (Järvi on sopimaton kielikuva romaanista, jonka tapahtumamiljöö on karu, rutikuiva, kivikkoinen vuoristo, kivikaupunki tai  hiekkaerämaa.)

Yhdeksän tarinaa virtaa siis samaan päätarinaan, mutta henkilöt ja tapahtumaympäristö vaihtuvat. Lukijalla menee tovi hahmottaa, keitä uudet henkilöt ovat ja miten uusi tarina kutoo kokoon päätarinaa, köyhän afgaanitytön Parin kohtaloa sen jälkeen, kun isä ja äitipuoli ovat myyneet hänet syvältä maaseudulta adoptiolapseksi varakkaalle pariskunnalle Kabuliin.

Yksi sormi on leikattava, jotta koko käsi pelastuisi. Niin lapsen isä ja äitipuoli ovat vakuutelleet tekoaan. Hylkäämisellä on seurauksensa. Myös hylkääjille lankeaa lasku, sillä silvottu käsi ei tule koskaan entiselleen. Ei liioin palaa raadannasta uupuvan isän, Saburin, kyky onneen ja mielen tasapainoon.

Oman isän julma, välttämättömäksi kokema teko, oman lapsen myynti, on raastava. Lukijalle syy pitkään vaellukseen vuorten ja erämaa-alueen yli kauaksi kaupunkiin valkenee vasta luvun lopussa. Pari-pienokaisen fyysisen erottamisen häntä suunnattomasti rakastavasta isoveli Abdullahista tekee Kabulissa Nabi-eno, lapsen ostavan ökypariskunnan autonkuljettaja ja kokki.  Kahdeksanvuotias Abdullah ja nelivuotias Pari ovat kuin kiinni kasvaneet. Abdullah on aina ollut valmis tekemään mitä vain pikkusiskonsa hyväksi ja ilahduttaakseen häntä. Hän ei ole toipuva isänsä teosta. Armeliaan unohduksen Parin kadottamisesta suo hänelle vasta muistisairaus vanhuuden päivinä runsaat 55 vuotta myöhemmin. Sen lukija saa tietää teoksen viimeisessä luvussa.

Isä on pohjustanut Abdullahille tulevaa tekoaan iltasadulla, tarinalla hirviöstä, joka kylään saapuessaan vaatii yhden pikkulapsen mukaansa. Sadussa lapselle käy hyvin ja lohduton isä saa lääkkeen, joka pyyhkii lapsen hänen muististaan.  Abdullahille lääke on muistisairaus, mutta liian myöhään tai – kuten tässä tarinassa, liian varhain. Kun hän lopulta kohtaa lapsuutensa Parin, ei hän muista pikkusiskoa koskaan olleenkaan. Kotiin ilmestynyt nainen on vieras, pelkkä tungettelija.

Kolmas luku kertoo Parin ja Abdullahin äitipuolesta, Parwanasta ja hänen kauniista kaksoissisarestaan Masumasta. Masuma oli katseiden vangitsija, Parwana mitättömännäköinen siskonsa varjo. Kun Parwanan rakastumisen kohde, leskeksi jäänyt Sabur, on menossa naimisiin Masuman kanssa, kateus, katkeruus ja oma etu tekevät Parwanassa työtään. Tapahtumaketjun lopputuloksena Saburille jää valittavaksi vain naimaton ja halullinen Parwana omien pienten lastensa äitipuoleksi. Avioliitosta syntyy uusia lapsia, jotka Parwana panee omassa äidinrakkaudessaan etusijalle. Sen Abdullah saa säännönmukaisesti kokea.  Ja niin kokee myös Pari, joka myydään pois.

Isä rankaisee itseään Parin myymisestä itseään säästämättömällä raadannalla. Köyhä maamies tekee loputtoman pitkiä työpäiviä ja heiluttaa kuokkaa kädet auenneista rakoista verta valuen.

Abdullahin velipuolen Iqbakin lukija kohtaa vanhana rutiköyhänä raatajana yhdessä kirjan luvuista. Hänen tarinansa on lohduton. Talebaneja Pakistaniin pakolaisuuteen paennut Iqbal palaa olojen hieman rauhoituttua kotikyläänsä Shadbaghiin vain joutuakseen vastatusten sen kanssa, että hänen kotinsa ja viljelysmaat on ottanut nimiinsä ja uusrakentanut pelätty entinen sotarikollinen ja huumekaupalla äkkirikastunut komentaja Sahib.  Lukija kohtaa räikeimmillään laittomuuden, oikeudettomuuden, väkivallan, lahjonnan ja korruption. Tarinan keskushenkilöitä ovat lapset, Iqbalin pieni Gholam-poika ja komentaja Sahibin poika Adel.  Tässä ystävyystarinassa Ja vuoret kaikuivat palauttaa mieleen Leijapojan Hassanin ja Amirin.

Parin elämään vauraassa kabulilaisessa Wahdatin palatsissa johdattelee Nabi-palvelijan kirje, jonka Nabi vanhuksena osoittaa herra Markosille ja toivoo tämän välittyvän sen kolmannelle henkilölle, Parille. Kirjeessä Nabi kertoo Parin adoptointitarinan jumaloimansa rouva Wahdatin, Nilan, elämän ja avioliiton kautta.  Aviomiehen, piilohomoseksuaaliksi paljastuvan Sulaiman Wahdatin halvaannuttua Nila otti adoptiotyttönsä Parin ja muutti Ranskaan, Pariisiin, sillä äitinsä puolelta hän oli ranskatar.

Herra Markos, Kabulissa sodan jälkeen vapaaehtoistyötä tekevä kreikkalainen kirurgi, löytää Nilan ja Parin jäljille internetin avulla. Tuolloin tarinan alun tapahtumista on kulunut jo puoli vuosisataa. Nila on tehnyt itsemurhan. Parilla on lapsia ja lapsenlapsia, eripuolille Eurooppaa.

Kirjan vihoviimeisessä luvussa tiedenaisena komean uran tehnyt Pari lähtee etsimään afganistanilaisia, olemattomiksi uskomiaan juuria Kabulista. Yhdyshenkilö vanhassa kotipalatsissa on herra Markos.  Mutta juuret johtavat Afganistanin kivikkoiselle, hiekkaiselle maaseudulle. Etsintä johdattaa hänet lopulta kosketukseen kaukaisen kaimansa kanssa. Abdullah on elänyt ison osan aikuisuuttaan Kaliforniassa ja antanut omalle lapselleen nimistä kauneimman, Parin, keijukaisen. Yhdysvaltain Parin kautta Pariisin Pari löytää kadotetun veljensä Abdullahin luo mutta tapaa liki kommunikaatiokyvyttömän, muistinsa menettäneen vanhuksen.

Ja vuoret kaikuivat on Afganistanin yhteiskunnallisia ongelmia rajusti kosketteleva psykologinen teos vavahduttavine ihmiskohtaloineen. Rakkaus ja kaipaus fyysistyivät minulle pienessä Pariin syvästi kiintyneessä  Shuja-koirassa, jonka kanssa Abdullah jakaa oman epätoivonsa:
”Vain Shujassa Abdullah näki heijastuman omasta surustaan. Koira ilmestyi ovelle joka aamu. Parwana heitti sitä kivillä. Isä jahtasi sitä kepin kanssa. Mutta se palasi aina. Joka ilta se valitti surullisesti, ja joka aamu se odotti oven edessä leuka etutassujen päällä ja katselisi kiusaajiaan surumielisesti, syyttämättä. Niin jatkui viikkokausia, kunnes yhtenä aamuna Abdullah näki sen jolkottavan kohti kukkuloita pää riipuksissa. Kukaan Shadbaghissa ei ollut sen koommin nähnyt sitä.”

Meren rukous

Meren rukous kertoo pakolaisuudesta lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Khaled Hosseini (synt. 1965) asuu Kaliforniassa, jonne hän pakeni vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa. Hän on kokenut turvatun pakolaisen aseman.  Se on nykypäivänä poikkeuksellinen harvinaisuus.

Meren rukous kertoo lyhyin tekstein ja Dan Williamsin upein vesivärikuvin nykypäivän Eurooppaan suuntautuneesta pakolaisuudesta.  Kotiseudulta lähdetään siksi, ettei vaihtoehtoja ole. Vaihtoehdottomuuden toivat tullessaan sota ja kylän yllä riehuneet pommikoneet. Alkusysäyksen Hosseinin ja Williamsin teokselle antoi kolmivuotias syyrialainen pakolaispoika Alan Kurdi, joka hukkui Välimereen yrittäessään päästä vanhempiensa mukana Eurooppaan syyskuussa 2015. Rantaan huuhtoutuneen pikkupojan kuva järkytti maailmaa ja nostatti Euroopassa myötätunnon ja auttamisen halun, jotka tähän mennessä on laajalti unohdettu ja korvattu avoimella vihamielisyydellä.  Alanin kuoleman jälkeisenä vuonna liki 4200 muuta pakolaista menehtyi vastaavilla merenylitysmatkoilla.

Pakolaiset ovat päätyneet rantaan. Meri velloo uhkaavana.

Meren rukous tai rukous merelle:
”Äitini on tänään kanssamme, Marwan, tällä kylmällä rannalla jota kuu valaisee, täällä missä vauvat itkevät ja naiset puhuvat huolistaan kielillä, joita me emme ymmärrä. Afgaanit, somalit, irakilaiset, eritrealaiset, syyrialaiset, kaikki me odotamme kärsimättöminä että aurinko nousisi, kaikki me pelkäämme sitä. Kaikki me etsimme kotia.
Olen kuullut sanottavan, että me tulimme kutsumatta. Että emme ole tervetulleita. Että meidän pitäisi viedä epäonnemme pois täältä.”

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat. Otava 2013, 408 sivua. Suomennos Katariina Kaila.
sekä Khaled Hosseini ja Dan Williams: Meren rukous. Otava 2018. Suomennos Lotta Sonninen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Lastenkirja | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Ritva Ylönen: Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937

Saima Harmajasta on kirjoitettu useita kirjoja. Ritva Ylönen kirjoitti elämäkerran.

”Omistan teokseni lapsensa menettäneille äideille ja isille”, päättää Ritva Ylönen kahdeksansivuisen johdantolukunsa Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937 -elämäkertansa alussa.  Olen siis yksi heistä, joille kirja on omistettu. Lapsemme Akseli oli traagisen kuolemansa kohdatessaan 24-vuotias, miltei saman ikäisenä kuin tuberkuloosiin huhtikuussa 1937 menehtynyt Saima Harmaja. Eräs Akselin ikätoveri kirjoitti muistosanansa näin: Hänen kanssaan saattoi keskustella mistä tahansa, vaikka Elina Vaaran runoudesta. En muista elämänvimmaisen Akselin koskaan maininneen Harmajaa, niin laajasti kuin hän kaunokirjallisuutta luki, tunsi ja siitä keskusteli.

Omistustekstille  löytyy myöhemmin teoksesta Ylösen henkilökohtainen suhde:
”Olen itse kokenut voimakasta kohtalonyhteyttä Saima Harmajan perheeseen, erityisesti äitiin Laura Harmajaan, joka menetti neljästä lapsestaan kolme. Kokemani kohtalonyhteys Harmajan perheeseen syntyy siitäkin, että auto-onnettomuuden seurauksiin menehtynyt tyttäreni oli turman sattuessa viimeisillään raskaana, ja häneltä saatiin pelastettua hätäsektiolla poikavauva. Hän on ainoa lapsenlapseni ja elämäni suurin ilo.”

Ritva Ylönen palaa omakohtaiseen Harmaja-suhteeseensa myös teoksensa lopussa, missä hän kertoo Saima Harmajan olleen hänen seuralaisenaan lähes koko elämän. Harmajan runoista hän oli löytänyt sisaruutta nuoruutensa elämäntuskassa ja itsensä etsinnässä ja tavattuaan tulevan elämänkumppaninsa Harmajan runot olivat sanallistaneet myös omia tunteita. Saima Harmajasta oli tullut kirjoittajalle tosiystävä.  Saiman esikuvan mukaan myös Ylönen oli alkanut pitää päiväkirjaa.

Vastaavantyyppinen yhteydenkokemus tuntuu sitoneen ja sitovan edelleenkin Harmajan runojen uskollisia lukijoita päätellen siitä, mitä Ritva Ylönen kertoo kirjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämistä lukumuistoista. Näin kuvaa yksi kertojista:
”Saima Harmajasta ja hänen perheestään on tullut minulle kuin perhetuttuja. Jouluisin vien Hietaniemen hautausmaalle Harmajan perhehaudalle kynttilän ja totean mielessäni elämän olevan lyhyen, runouden ikuisen.”
Toinen muistelija kertoo tehneensä Harmajan kesäpaikkaan Heimoon Lohjalla suorastaan pyhiinvaelluksen.
”Myöhemmin sitten ajattelin, että tunkeilevaa tai ei, minun oli PAKKO käydä kesämökin pihassa. Kulkea sama hiekkatie ja katsoa peltoa tien molemmin puolin ja ajatella, että pelto on sama kuin silloin kun Saima ystävineen leikki taskulampulla elokuun tummassa yössä paavia kuhilaiden seassa.”

Olen lukemastani ällistynyt. Melkoista tähtipalvontaa! Saima Harmajasta tuli siis kuolemansa ja etenkin postuumina ilmestyneen neljännen kokoelmansa Kaukainen maa sekä Kootut runot ja runoilijakehitys päiväkirjojen valossa -teoksen jälkeen myytti ja legenda, suorastaan palvonnan kohde.
”Idolin tuotantoa luettiin, kerättiin valokuvia, lehtileikkeitä ja lisätietoa, jota eri lähteistä mahdollisesti löytyi.”

Ei ihailu rajautunut vain faneihin. Runoilija sai molemmista kuolemansa jälkeen ilmestyneistä teoksista hehkuvan myönteiset arviot.  Kuolinvuonna ilmestyneeseen Kaukaiseen maahan Saima oli koonnut niitä rakkausrunojaan, jotka olivat mitkä mistäkin syystä liian arkoja otettavaksi aiemmin ilmestyneeseen Hunnutettu-kokoelmaan. Juuri ne räjäyttivät potin: ”Runokokoelma yllätti ja järkytti kriitikot.”  Vahvasti kiittävät arviot teoksesta antoivat niin Helsingin Sanomien Lauri Viljanen kuin Uuden Suomen Rafael Koskimies. Teoksen katsottiin olevan täynnä voimaa, kauneutta ja riipaisevuutta. Ylösen mukaan Kaukainen maa muutti radikaalisti käsityksen Saima Harmajan runoilijakehityksestä.  Samalla viimeinen kokoelma päihitti ”mennen tullen” edelliset teokset, siis Huhtikuu-esikoisen vuodelta 1932, Sateen jälkeen -kokoelman vuodelta 1935 ja Hunnutettu-kokoelman vuodelta 1936.

Nousee vaikutelma, että 1900-luvun alkupuoliskolla runoja luettiin intensiivisemmin kuin nykyajassa. Runokirjoja ostettiin lahjaksi. Kriitikot myös käsittelivät ilmestyneet kokoelmat johdonmukaisesti. Yksi Saima Harmajan arvioijista oli Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittanut Mika Waltari, joka oli nuoren Saiman mentori ja vertaisarvioija ensikokoelmissa Nuoren Voiman Liiton piiristä. Waltarin usko Saima Harmajan runoilijakutsumukseen ja kykyihin oli vahva.

Harmajan oma luottamus ja usko omaan kutsumukseen runoilijana oli aukoton.  16-vuotiaana hän sinkoaa mahdollisille epäilijöille nämä sanat runossaan Valvoja:
Hymyilkää vain säälivästi, hiljaiset seinät;
liekkinä olen ponnahtava kauas syleilystänne,
kun aika on täysi.

Ei hänen päähänpiintymäänsä ottaneet todesta pitkään aikaan omat vanhemmatkaan, etenkään isä. Vasta esikoiskokoelma vakuutti perheen.

Ritva Ylönen nostaa Harmaja-jälkihuuman yhdeksi selittäjäksi sotavuodet. Tuolloin Saiman (kuolemaa käsittelevät) runot ”kuluivat raskaita menetyksiä kokeneiden äitien, isien, siskojen, veljien, morsiamien, leskien ja yksinhuoltajiksi jääneiden sekä muiden sodan merkitsemien käsissä.”  Mutta eivät vain kuolema-aiheiset. Saima Harmajan perin tärkeä runojen lähde oli luonto kaikessa moninaisuudessaan ja omakohtaisesti aistittuna.  Ylösen mukaan toisaalta pommitukset tuhosivat rajusti myös suomalaista luontoa, toisaalta luontorunojen neitseelliseen kauneuteen ja lumoon voitiin paeta sodan rumuutta.   Luonto tarjosi koskemattomuutta, aitoutta, rauhaa ja kauneutta. Pidän oivallusta hyvin uskottavana. Sota voi selittää varsin pitkälle, miksi Saima Harmajasta tuli traagisine kohtaloineen myyttinen, palvottu samaistumishahmo.

Tappava tuberkuloosi

Keuhkotuberkuloosista tuli viime vuosisadan alkupuoliskolla tuhoisa tauti.  Tuberkuloosiparantoloita perustettiin eri puolille Suomea, useimmiten männikkökankaille.  Tauti iski kyntensä myös uskomattoman moneen runoilijaamme. Edith Södergran, Saima Harmajan runoilijaidoli, kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana 1923 Saiman ollessa tuolloin vasta kymmenvuotias. Uuno Kailas kuoli tubiin niin ikään 31 vuoden iässä 1933, Katri Vala 42-vuotiaana 1944 ja Kaarlo Sarkia 43-vuotiaana 1945. Heidän lisäkseen tuberkuloosia sairastivat taudista selviten runoilijat Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, V.A. Koskenniemi ja heitä myöhemmin Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Olavi Paavolainen.

Saima Harmaja sairastui tubiin kahdesti. Toinen kerta vei hänet hautaa. Ensimmäiset epäilyt kehittyvästä tubista heräsivät keväällä 1931. Nuori nainen koki silmitöntä kauhua ja itki tulvien. Hyvän ystävän Tyyni Tallgrenin (myöhemmin Tuulion) mielestä sairaus kypsytti Saima Harmajasta runoilijan.

Mutta ilman hengenvaarallista tuberkuloosiakin Ritva Ylösen Harmaja-elämäkerta on yhtä uuvuttavaa sairaskertomusta. Ulkoisesti Saima Harmaja tuntuu näyttäneen pirteää, äänekästä ja vauhdikasta koulutyttöä, mutta koulun katkaisi tavan takaa todellinen tai uskoteltu sairaus. Ylönen mainitsee kerran sanan luulosairas. Nuori Saima vietti kouluvuosinaan tavan takaa aikaa kalliissa yksityisissä hoito- ja lepokodeissa. Tubiin ensikertaa sairastuttuaan parantolaksi tuli Nurmijärven Röykässä Nummelan sanatorium eli keuhkotautiparantola.  Toisella kertaa tuberkuloosiparantola oli nykyinen Laakson sairaala. 16-vuotiaana Saima asui Hyvinkään hermo- ja toipilasparantolassa ja hakeutui sinne uudelleen ainakin rakkaussuruissaan 1932.

Jotenkin koin vaikeaksi sovittaa yhteen Ylösen kuvaamaa varsin itsekeskeistä koululaista, lärpättävää äänekästä päällepäsmäriä ja omassa surkeudessaan ja itsesäälissään kylpevää sairasta/ luulosairasta. Tuntuu kuin runoilijan viitan ylleen pukenut neitokainen koki, että sairaudet ja kärsimys kerta kaikkiaan kuuluvat Oikean Runoilijan habitukseen.  Ilmeisesti Harmaja oli kuitenkin useimmiten aidosti sairas. Masennuskin on sitä.

Nuorena kuolleen ihmisen elämästä saa elämäkerran kuvaamalla tarpeeksi seikkaperäisesti ja juurta jaksaen myös varhaisteini-iän ja teini-iän kasvukivut poikiin pihkaantumisineen ja rakastumiskolhuineen.  Kohdetta alinomaa vaihtaneissa pihkaantumisissa ei ollut onnea. Saima Harmaja oli ulkonäöltään varsin vaatimaton, nuorena ylipainoinenkin. Kasvonpiirteet olivat varsin kolhot. Hänestä ei ollut miesten silmissä kohtalokkaaksi naiseksi.  Silti hänellä oli taipumusta keimailuun ja vaatteilla keikarointiin. Hänellä oli tukenaan varakas kotitausta.

Suuri rakkaus

Nuorena kuolleen ihmisen elämästä saa elämäkerran myös kuvaamalla riittävän yksityiskohtaisesti kohteen ainokaista, mutta lyhytikäistä Suurta Rakkautta.  Saima Harmaja, itseensä rakastumisista osattomaksi jäänyt, kaipasi kokea edes kerran voimakasta eroottista hurmaa, rakastettuna olemista, suudelmia ja miehen käsivarsien kiertymistä uumilleen. Hän sai kaipaamansa syksyllä 1932, kun opiskelija Jaakko Holma tunnusti Saimalle rakkautensa. ”Eilen oli elämäni ehkä onnellisin päivä”, Saima aloitti päiväkirjalleen kertomansa rakkauskohtauksen yksityiskohtaisen kuvauksen 17. lokakuuta.

Saima Harmajan ja Jaakko Holman intensiivinen seurustelu ei kestänyt kuitenkaan pitkään. Jo marraskuussa Saima oli rakkauden rakoiluista masennuksen nujertama ja hakeutui Hyvinkään lepokotiin. Holman kirjeissä rakas-puhuttelut muuttuivat ystävä-puhutteluiksi ja jo maaliskuussa Holma tunnusti, että on erehtynyt rakkaudessa. Tästä molemmille perheillekin tärkeästä seurusteluyrityksestä tuli Saimalle elämää suurempi tekijä. Jake Holman vetäytyminen kirvoitti Harmajan tuskantäyteisiin rakkausrunoihin, jotka näkivät julkisuuden vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Jaakko Holmasta tuli siis Saima Harmajalle muusa. Niihin runoihin luvuttomat rakkaudessaan siipensä polttaneet ovat samaistuneet vuosien ja vuosikymmentenkin ajan.

Ylönen kuvaa suhdetta viidenkymmenen sivun mitassa. Ehkä siinä jokainen kivi tuli kerran kääntää mutta … Itse väsyin.

Upseerin uran sotavuosina tehnyt Jaakko Holma meni naimisiin seitsemän vuotta Saima Harmajan kuoleman jälkeen.  Suhde kaihersi siinä mitassa Ritva Ylösen tutkijauteliaisuutta, että hän etsi arkistoista Holman kuolinilmoituksen vuodelta 1983 ja totesi riemastuttavana löytönä sen, että ilmoituksen säkeet oli valittu Saima Harmajan runosta.  Holma venytti lopullista ja ehdotonta suhteen katkaisua ensimmäisen erokirjeensä jälkeen kauan ja vuonna 1934 nuoret olivat hetken jopa salakihloissa.

Äidin merkitys

Saima Harmaja – Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (1938) on äiti Laura Harmajan luomus.  Julkaistut päiväkirjat on seulottu ja editoitu ja kaikkein rankimmalla kädellä seulonnan teki juuri Saiman äiti, jolle oli tärkeää muovata kuvaa tyttärensä kehityksestä runoilijaksi.
”Syntyi myyttinen kuva kutsumustietoisesta, eteerisestä ja sairauksien jalostamasta tytöstä ja nuoresta naisesta, jonka elämä päätti tämän omien odotusten mukaisesti ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan”, kirjoittaa Ylönen. Kokoaminen oli terapeuttinen toimi tyttönsä liian varhain menettäneelle äidille, tärkeä osa hänen surutyötään.

Äidin ja tytön likeinen suhde oli molemminpuolinen. Sairas tytär tarvitsi kipeästi juuri äitiään.

Saiman vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja yliopistoihmisiä, isä Leo kansantaloustieteen professori ja äiti Laura kotitaloustieteen professori. Porvarisperheen kuuluivat köksä eli keittäjä, lasten lapsuusvuosina lastenhoitaja sekä sisäkkö.  Laura-äidin puolelta suku oli vankasti suomenmielistä, isä oli suomalais-ugrilaisen kielitieteen tohtori, professori ja runoilija Arvid Genetz.

Ritva Ylösen teoksesta ei käy ilmi, missä määrin kuohuvalla 1930-luvulla Harmajan perheessä puhuttiin politiikkaa.  Saiman nuorempi veli Tapani liittyi tuolla vuosikymmenellä Akateemiseen Karjalaseuraan ja oli ilmeisen reunaoikeistolainen. AKS:n henki ravitsi ilmeisesti myös lyhyen jakson Helsingin yliopistossa opiskellutta Saimaa. Hän suhtautui ilmeisen passiivisesti, mutta myötämielisesti natsien nousuun ja Mussoliniin lyhyestä tekstinpätkästä ja Mussolinin nuorisojärjestön marssirunon käännöksestä päätellen.

Saima Harmajan elämäkerrasta kertominen jäisi torsoksi, ellei tulisi kerrotuksi Saiman vimmaista innostusta Dantesta ja hänen Jumalaisesta näytelmästään. Saima palasi elämänsä eri vaiheissa Danteen ja hänen suurteokseensa. Siitä Ylönen mainitsee monissa kohdin, muiden muassa kertoessaan Saiman syyslukukauden mittaisesta opiskelujaksosta Tarton yliopistossa 1933.

Saima Harmaja halusi runoilijaksi, proosakirjailijaksi ja kääntäjäksi. Runoilija hänestä tuli, kahteen muuhunkin hänellä olisi saattanut olla edellytyksiä, runouden kääntäjäksi ilman muuta vahvan kielitaitonsa turvin.

Kuulun Saima Harmajan ihailijasukupolvien jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Harmaja on jäänyt minulle aina vieraaksi ja jäi nytkin, seikkaperäisen elämäkerran lukemisen jälkeenkin.  Vierastin kirjan esimerkkirunoissa keinotekoisiksi kokemiani loppusointuja, miltei yksinomaan omaelämänkerrallisia aiheita (oman navan tuijotusta) ja tuskassa ja kärsimyksessä riutumisen paatoksellisten kielikuvien samankaltaisuutta.  Vierastin monien runojen uskonnollista hehkua, jonkinlaista kohtalonmarttyyriutta, joka tulee palkituksi kuoleman jälkeen toisenlaisessa elämässä.  Runot lohduttanevat silti monia.

Kiitän kirjallisuustutkijaa kirjan omistamisesta myös minulle, Saima Harmajan runoista viileäksi jäävälle äidille. Iloitsen siitä, että kiistattomaksi Saima Harmaja -faniksi itsensä kuvannut kirjoittaja tohtii olla myös kriittinen. Uskottavassa elämäkerrassa se on välttämätöntä.

Ritva Ylönen: Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, lähteineen ja hakemistoineen 298 sivua.

Akselille:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/12/04/avoin-kirje/

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Jussi Konttinen: Siperia

Siperian pakkasissa autot tarvitsevat talvipuvun ja tuplalasit. Tuulilasi voi haljeta siksi, että auton metalliosat eivät kestä yli -40 asteen pakkasia.

Vuosituhannen taitteessa parikymppinen joensuulainen Jussi Konttinen hakeutui Irkutskiin opiskelemaan venäjää. Se oli hänelle matka  venäläisen isoäidin lapsuuteen.  Vuosi Irkutskissa nostatti nuorukaisessa vimmaisen Siperia-janon. Siperia oli hänelle idän ihmemaa, jossa ”ihmiset ovat herttaisia, luonto mieletöntä ja pakkaskelit seesteisiä”.

”Pystyin rakastumaan Siperiaan täysillä myös siksi, etten tehnyt toimittajan työtä: se olisi kääntänyt katseeni ikäviin epäkohtiin, luonnonvarojen haaskaukseen, kolonialismiin, pystytysvaiheessa olleeseen Putinin autoritaariseen järjestelmään. Olin tullut etsimään isoäitini perintöä mutta hurahtanut todellisuuspakoon.”

Jussin unelma asua ihmiskunnan kylmimmillä pysyvästi asutuilla seuduilla toteutui elokuussa 2016, jolloin hän matkasi perheensä, vaimonsa ja kolme lapsensa kanssa junalla kohti Siperian koillisia osia, Jakutiaan eli Sahan tasavaltaan. Hän halusi asua maalla, mutta siedettävästi kaupungin ulottuvilla. Kotikyläksi valikoitui 800 asukkaan Töhtyrin kylän tunnin ajomatkan päässä Jakutian pääkaupungista Jakutskista. Kun Konttisten perhe oli tutustunut vuokraamansa talon russakoihin ja pihan perällä jököttävään ulkohuussiin, liki vuoden kestävä ”ihmiskoe” oli alkanut. Tuolloin vielä mannerilmastoinen Jakutia näyttäytyi tulijoille helteisenä.

Talousvesi sulatettiin jäälohkareista, jotka koottiin lammen jäädyttyä suuriksi kasoiksi kodin nurkalle. Konttisen perhe joutui vainonneesta ripulista vapautuakseen turvautumaan juomavetenä ostoveteen ja perheen pyykki sentään vietiin kaupunkiin.  Kylän pääasiallisen vesilähteen, lammen partaalla kun ulosti kylän karja. Kuva: Jussi Konttinen.

Muodollinen peruste Siperia vuodelle oli hanke kirjoittaa tästä maagisesta ja mystisestä jättialueesta kirja. Sitä varten hän oli saanut apurahan Koneen säätiöltä. Myöhemmin häntä ounasteltiin juuri tästä (tästäkin) syystä vakoojaksi.  Nyt, sen jälkeen kun Jussi Konttinen oli palannut perheineen Töhtyriin vielä kahdeksi ylimääräiseksi talvikuukaudeksi vuoden 2018 alussa, seikkaillut yksin Siperiassa ja purjehtinut Koillisväylää pitkin, hänen tuhti teoksensa Siperia sai viimeiset aihekokonaisuutensa ja kirja ilmestyi keskellä kevättä 2019.

Siperiaa on mahdotonta puristaa yhden kirjan kansiin, tiesi Konttinen jo urakkaan ryhtyessään. Ja hänen kirjaansa on turha yrittää ”tiivistää” nettijutuksi. Voin vain yllyttää lukemaan teoksen. Se palkitsee, ruhtinaallisesti. Kirja kattaa 47 suurta inhimillistä ja yhteiskunnallista aihealuetta, jotka kirjoittaja käsittelee oman kokemisensa kautta, niin seikkailunhaluisena etsijänä kuin akkreditoituna toimittajana. Siperia on sekä henkilökohtainen että yleispätevä tietoteos.

Kirjan takakansi esittelee Jussi Konttisen, talvi-ihmisen,  paukkupakkasiin varustautuneena ahmanturkisrukkasineen.

Siperia-teosta voi lukea halutessa hyppelehtien, poimia aiheen sieltä, toisen täältä, tai lukea systemaattisesti kuten itse tein, alleviivauksia ja reunamerkintöjä tärkeistä asioista tehden. Itselläni tuli useampia merkintöjäni miltei jokaiselle sivulle. Niistä on hyötyä eri aiheisiin takautuvasti palatessani.

Positiivinen perusasenne, avoimuus, kriittisyys sekä älykäs, survaisevan murjaiseva huumori ovat teoksen hurmaavia ominaisuuksia. Konttinen kuuluu nykyisin toimittajakunnan aatelistoon. Hänellä on taito ja tukevat pohjatiedot etsiytyä tiedonhankinnassaan olellisimpaan ja pyrkiä totuutta kohti sinnikkäällä määrätietoisuudella sekä kuvittaa yleinen pienten mehukkaiden yksityiskohtien tai kohtaamiensa henkilöiden kautta. Viranomaisten into viskoa hiekkaa rattaisiin epäävine kieltoineen tai niiden keinotekoisine perusteluineen kasvattivat hänessä lehmän hermot. Niitä ja huumoria hän tarvitsi joka päivä, myös mitä arkisimmissa askareissa.

Kylän paimen ratsasti aamulla töihin myös 50 asteen pakkasessa. Jakuutit kasvattavat hevosia lihan vuoksi. Teurastus tapahtuu syksyllä. Hevoset elävät ympäri vuoden ulkona.

Lehmän hermoja vaatii tarpoa -40 – -50 asteen pakkasessa päivittäistarpeilleen ulkohuussiin (öiksi perhe sentään kokosi sisälle pottarykelmän), huristella Jakutian kelirikkoisia ja kuoppaisia teitä maksimaalisella 10–20 kilometrin tuntivauhdilla, sulattaa kodin tarvevedet muiden kyläläisten tavoin lähilammen jäälohkareista, peseytyä jotenkuten neljän tunnin lämmityksen vaativassa saunassa, kuskata viisihenkisen perheen pyykit pääkaupunkiin pestäviksi, kokea haavereita kun metalli murtuu ankarassa pakkasessa ja kohdata umpijääräpäisiä byrokraatteja (joita riitti).

Onnellisuus kumpusi vaikeuksien voittamisista

Jakutian kesä on helteinen ja kuiva, syksy lyhyt, sillä pysyvä ensilumi tulee jo syyskuussa. Talvi on pitkä ja kevät lyhyt, mutta tahdissaan säpäkkä. Tämä lukema nähtiin kotimittarissa.

Kirjasta syntyy vahva vaikutelma, että Jussi Konttinen oli Siperiassa onnellinen. Hän on kertomansa mukaan talvi-ihminen, mikä lienee onnellisuuden perusvaatimus ilmastossa, missä lämpömittari perheen talvessa laski -50 asteeseen ja missä  tunnettu pakkasennätys on -67,7.  Mutta talvella paistoi useimpina päivinä aurinko, taivas oli kirkas ja maailma täynnä häikäisevää valoa. Sellaista ei koe Helsingissä.

Kirjassa perheen kokema suodattuu Jussin mielenmaiseman kautta.  Vaimolla vieteri venyi ilmeisesti liki katkeamispisteeseen, turhautumisena perheen arjen pyöritykseen äärimmäisen tukalissa oloissa.  Koti-Suomessa häntä odotti oma koulutusta vastaava ammatti. Mitenkähän usein vaimo vartoi vaaran ytimeen kadonnutta miestään kurkussa pelko pahimmasta.  Siperia-kirjasta välittyy perheen vahva keskinäinen kiintymys. Sitä kutsutaan rakkaudeksi ja niin sitä kutsuu myös Jussi Konttinen. Joillakin kyläläisillä oli moralisoivampi asenne: vaimoa oli saatettu kutsua ”dekabristin vaimoksi”. Lapset sopeutuivat juuri niin hyvin, kuin lapsilla on taipumusta sopeutua muiden ikäistensä kanssa yhteisen kielen puuttumisesta tai sen vähäisyydestä riippumatta. Sanankielinen (Jakutia = Sana) koulu venäjän kielellä ryyditettynä oli vaativa kynnys vain suomea puhuvalle esikoiselle. Nuoremmat sijoittuivat päiväkotiin, jonne he taapersivat omin avuin myös talvella nenä ja suu purevalta pakkaselta suojattuina.

Ainutlaatuisia kokemuksia

Mursuja uhkaa Jäämeren jääpeitteen vetäytyminen ja arktisille merille suunnitellut öljyn koeporaukset.

Kirjassa kuvatut ultravaativat retket Jussi Konttinen teki ilman perhettään. Hän liikkui ulkomaan kirjeenvaihtajan roolin tuomalla arvovallalla ja valtakirjalla, minne ne kulloinkin sitten riittivät. Yksi näistä kommelluksia ja yllätysesteitä sisältävistä tutkimusmatkoista suuntautui kaikkein koillisimpaan Siperian kolkkaan, Tšukšien niemimaalle Kengisvunin hiekkasärkälle seuraamaan 70 000 mursun kokoontumista. Tästä matkasta, jollaisen ani harva ihminen maailmassa on voinut ja voi tehdä, saimme lukea Jussin artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä viime vuonna. Jussi Konttinen kertoo kirjassaan, mikä kaikki ihmisperäinen aiheuttaa valtavan uhan tälle jopa neljän metrin pituiselle ja puolitoista tonnia painavalle planktoneita ja kaloja syövälle aralle suurnisäkkäälle.

Siperiassa oli ja on tunnetusti Gulag-leirien verkosto. Keskeinen infrastruktuuri, tiet, radat ja teollisuuslaitokset on rakennettu ihmisluiden päälle. Pahamaineisin leireistä on Kolyma Ohotanmeren jäätävän vihurin kuristuksessa. Kolyma toimi Stalinin kuolemanleirinä vuodet 1932–1956. Kolymassa kaivettiin hopeaa. Tänne, aavekaupunkien alueelle, matkasi myös Jussi Konttinen. Hän halusi liftata paluumatkansa, Kolyman kuolemantien Magadanista Jakutiaan. Tie kulkee maailman kylmimmän asutun seudun halki. Pakkanen voi laskea -60 asteeseen.

Venäjän tielaitos oli ystävällisesti pystyttänyt Kolymen kuolemantien varteen mukavuuslaitoksen.

Tietenkään kuolemantien varteen ei lähdetä peukku pystyssä. Liikennettä on äärimmäisen vähän. Kyyti on sovittava jossakin rekkojen huoltopaikalla. Jussi taittaa liki 2000 kilometriä hyistä taivalta kahden hiilirekan kyydissä. Alkumatkasta hänet pelastaa hiilikuski Sergei Kuzmitš ja pisimmän taipaleen toinen kuljettaja, Vladimir Šumarov.  Oltšanskin solassa kuskin on pakko nukkua. Siellä on matkalaisten huojennukseksi myös Venäjän tielaitoksen ”ystävällisesti pystyttämä ulkohuussi”.
”Ennen painumista unten maille Šumarov rullaa hetken renkaita eri asentoon. Ne voivat kuulemma helposti jäätyä neliskanttisiksi.”
Kun uskomaton liftimatka on lopussa, Konttinen kuittaa: ”Tavoitteeni on täytetty. Olen nähnyt Kolyman enkä ole kuollut.”

Kuolla hän olisi kyllä voinut eri tilanteissa huonolla onnella. Onni oli myötä, kun hänet pelasti nopeareaktioinen varapiirinjohtaja vähällä piti -tilanteessa putoamasta 50 metrin matkan rotkokivikkoon Rakkauden kalliolta Ölöönissä. Vaikken pysty dokumentoimaan, mielestäni muitakin vähällä piti -tilanteita ehti vuoden juoksussa olla.

Yksi Konttisen ultrakokemuksista oli nähdä tulivuoriperäisellä Kamtšatkalla Kljutševskin tulivuoren purkaus. Niemimaalla on 300 tulivuorta, joista 30 toimii ja vuosittain niistä purkautuu 1–8. Jussi Konttisella on tuuria, sillä muutamassa viikossa lumisateet olisivat tukkineet vuoren juurelle johtavat tiet. Laavavirran näky pimenevässä yössä syöpyi silmän verkkokalvolle ja tallentui kameran filmille.

Lampaannahkanutukat suojelivat varpaita jäätymiseltä.

Siperia-kirjasta saatoin lukea, että maailman suurin timantintuottajamaa on Venäjä ja yli 95 prosenttia Venäjän timanteista piilee Jakutian ikiroudassa. Kaivamista voidaan tehdä ikiroudan sulamisvaikutuksen vuoksi vain talvisin.  Konttinen matkasi tärisevällä, huojuvalla helikopterilla Jäämeren puoleiseen Jakutian osaan, louhoksista nuorimmalle, Alrosaan. Siellä malmipitoisuus on neljä karaattia tuhatta louhittua kiloa kohti.
”Kun karaatti tarkoittaa johanneksenleipäpuun siemenen painoa eli 0,2 grammaa, voi kuvitella, millaista maamassojen siirtelyä pienten hippusten löytäminen vaatii.”
Enin osa löydetyistä hippusista menee maailmalle korutuotantoon.  Konttinen ehdottaa, että kuluttaja voisi estää taigan ikiroudan massiivisen louhinnan tyytymällä synteettiseen timanttiin, tsirkoniin tai timanttia jäljittelevään lasinpalaan, vaikka tietää hyvin, että Venäjä ei timanttituloista tingi.  Käyttäjät tuskin muuttuvat nopsaan valistuneiksi.

Siperian valtavien luonnonrikkauksien hyödyntämisestä on kyse myös Länsi-Siperian Hanti-mansien hallintoalueiden muuttumisesta öljyntuotantomaisemiksi.  Ne olivat ennen erämaita, joissa harvalukuiset asukkaat saivat rauhassa paimentaa porojaan, kalastaa ja metsästää. Konttisen kohtaaman Numton piti olla turvassa öljyntuotannolta, sillä pari vuosikymmentä sitten sinne perustettiin yli puolta Uuttamaata vastaava luonnonpuisto. Luonnonpuiston oli määrä säästää arvokas vedenjakaja-alue.

Toisin kävi. ”Nyt Numton luonnonpuistossa on jo 89 porausreikää, ja 60 prosenttia puiston pinta-alasta on aluetta, jolla öljyntuotanto on sallittu. Ennen paikalliset eivät saaneet ottaa metsästä puita, mutta nyt metsää on kaadettu surutta öljykenttien ja teiden alta. Numtoa lähimmät öljykentät sijaitsevat nyt 15–20 kilometrin päässä, ja lisää on tulossa lähemmäs.”

Eteläisemmässä Surgutin piirissä paikalliset ovat joutuneet siirtymään purkkiruokaan, kun riistaa ja kalaa ei enää ole. Öljyntuotanto on siis kohtalokasta niin paikallisväestölle kuin luonnollekin. Venäjällä vuotaa luonnonvaraministeri Sergei Donskoin mukaan öljyä luontoon 1,6 miljoonaa tonnia vuodessa. Määrä on kaksi kertaa enemmän kuin maailman kauhistelemassa Meksikonlahden öljyonnettomuudessa.
”Vuonna 2014 pelkästään Jugran alueella tapahtui yli 2 500 öljyputkionnettomuutta ja maata saastui 4 700 hehtaaria.”
Tosiasioita on monesti vaikeaa kohdata. Kun Gazpromneftin öljyputken repeämästä valui pieneen Jetjahajokeen yhtiön mukaan kuusi tonnia raakaöljyä, työntekijät paljastivat öljyä päässeen sinne 300 tonnia.

Oma lukunsa luonnon mittavissa tuhoissa ovat metsäpalot. Siperian taiga on maailman suurin yhtenäinen metsäalue, viidennes koko maapallon metsistä. Salamoista ja huolimattomuudesta syttyneet metsäpalot ryöstäytyvät vähäsateisessa Siperiassa hallitsemattomiksi. Konttisten Siperia-vuonna taigaa paloi kahden Uudenmaan läänin kokoinen alue.

Mutta Siperia-kirjan kertoma maakaasusta saa veret hyytymään suonissani. Jo pelkästään teoksen toiseksi viimeisen, ilmastonmuutosta käsittelevän luvun perusteella toivon Konttiselle tulevana syksynä vuoden 2019 tiedonjulkistamispalkintoa. Luku kylmine faktoineen synnytti itsessäni toivon sijasta lohduttomuutta. Jätän kokemuksen lukijoille!

Siperia ei tarvitse Venäjää

Konttisen perhe perehtyi mitä monipuolisimmin jakuuttien ja muiden Siperian kansojen kulttuuriin. Suosittu voimien mittelö on niskaveto.

Jakutian näkökulmasta Venäjä on kolonialisti, koko Siperian mitassa. Jussi Konttinen toteaa pariinkin kertaan teoksessaan, että Venäjän talous tarvitsee maakaasun ja öljyn antavan Siperian, mutta Siperia ei tarvitse Venäjää. Neuvostoliiton sekasortoisessa hajoamistilassa Boris Jeltsin kekkaloi Jakutiassa turkisasussa, ja käski alueiden ”ottaa niin paljon suvereniteettia kuin pystytte”. Jakutian autonominen neuvostotasavalta antoikin julistuksen ”valtiollisesta suvereniteetista”.  Suvereenisuusaikeista teki lopun Vladimir Putin. Nyky-Jakutiassa vaalit ovat samanlainen vaalien irvikuva kuin kaikkialla muuallakin Venäjällä. Sen Konttinen sai kokea, kun oleskeluaikana eteen tulivat presidentinvaalit.

Konttinen valitsi satunnaismenetelmällä äänestysalueen 406 Länsi-Siperiassa äänestyspaikaksi, mihin hän akkreditoituna toimittajana asettui eteiseen laskemaan kaikki äänestämään saapuvat ja missä hän teki ovensuukyselynsä. Hän sai kesken vaalipäivän kutsun kaupunginjohtajalta kaupungintalolle juttelemaan, mutta kieltäytyi kutsusta. Konttinen sai laskentansa tuloksena 1 514 aikuista äänestäjää eli 65 prosenttia äänioikeutetuista. Kun äänet ”laskettiin”, äänestäjiä oli ollut 2 249 ja äänestysprosentin yltäneen 94:ään. Kun virallista tulosta vertasi ovensuukyselyyn, Putinille oli saatettu jopa yli tuhat haamuääntä.  Vaikka Jussi Konttisen Suomessa julkaistut Siperia-artikkelit levisivät nopsasti venäjäksi käännettyinä Venäjän nettisivuille, vaalitulosartikkeli teki tässä poikkeuksen.

Siperialaisille, ainakin jakuuteille Venäjä on ulkovalta, josta se ei ole riippuvainen mutta ulkovalta on riippuvainen siitä.
”Siperiasta voisi tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta tämä edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperiasta irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan. Venäjä haluaa kehittää itäosaansa, mutta se ei uskalla antaa sen kehittyä itse. Se on mahdotonta maan keskusjohtoisen, byrokraattisen ja pohjimmiltaan mongolien ja tataarien Ordaan ja sen veronkantomalliin perustuvan despoottisen valtajärjestelmän puitteissa.”

Koin itseäni järisyttäneen Siperia-kirjan ydinajatukseksi kirjan loppupuolelta poimimani lauseen:
”Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua.”

Jussin perhe tarvitsi auton. Sellaiseksi hän valitsi vanhan uotsin, jonka luottomekaanikko Alik Ivanov huolsi monet kerrat ajokuntoon. Auton rekisteröinti omiin nimiin osoittautui kimurantiksi. Silti uotsi lähti perheen perässä länteen kesäpaikka-autoksi.

Vuosi Jakutiassa, Suomea pinta-alaltaan yhdeksän kertaa suuremassa tasavallassa, oli Konttisen perheelle järisyttävä kokemus. Kun Jussi Konttinen palasi sieltä yksin, kaupunginjohtajan pojan nimiin rekisteröidyn mutta yhtä kaikki omistamansa auton rekan kyytiin kohti länttä saateltuaan, oli omien hyvästien aika:
”Tutuksi käynyt maisema kylpee Jakutian talviauringon tavattoman kirkkaassa valossa, valossa, jota tulisin täältä kaipaamaan enemmän kuin mitään muuta. Alan itkeä.”

Jussi Konttinen: Siperia. HS-kirjat 2019, 410 sivua + kuvitus.
Kuvat: Jussi Konttinen.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Ystävyys vai kilpailu siitä, kuka soittaa ensiviulua? Laura Lindstedt yllätti jälleen.

Laura Lindstedtin romaanin Ystäväni Natalia lukukokemus oli itselleni epämiellyttävä. Kirjasta tuli tahmainen olo. Saattaa johtua iästäni. Natalian ja hänen terapeuttinsa käsittelemä aihemaailma on vetäytynyt itselläni marginaaliin.

Laura Lindstedt on kuitenkin saavuttanut kahdella romaanillaan ja Finlandia-palkinnollaan aseman, jossa hänen kehitystään on syytä seurata samoin perustein kuin takavuosina Aki Kaurismäen elokuvia: roikkuakseen jotenkuten kulttuurin kuluttajien kartalla. Saksista pidin todella paljon, Oneironissa vajosin vain joidenkin kirjan  naistehahmojen tarinoihin. Ystäväni Natalia -teoksella oli minuun vieraannuttava vaikutus. Vaikka teos ei ole pornograafinen, sen synnyttämä vaikutelma oli sitä.

Natalialla on seksuaalisia pakkomielteitä, jotka piinaavat häntä kaikkialla ja alinomaan työntekoon ja muuhun elämään sekoittuen. Hän hakeutuu terapeutin sohvalle. Kirjassa terapeutti kertoo viikoittaisilla hoitojaksoilla käydyistä keskusteluista, missä kimmokkeina ovat terapeutin antamat avainsanat. Kun vahvatahtoinen Natalia saa terapeuttinsa kuuntelemaan sessioihin tekemiään äänitteitä ja katsomaan kuvatun seksivideonsa, kertojanääni siirtyy Natalialle.

Suhde on kaukana tasapainoisesta asiakkaan ja terapeutin suhteesta, sillä Natalia pyrkii ottamaan tilanteissa yliotteen. Terapeutille ei ole yhdentekevää edes se, kumpi heistä sanaistaa kulloisenkin 45-minuuttisen session päättymisen. Naiset käyvät kilpailua loppusekunneista. Kyse terapiahuoneessa on kuitenkin kahden älykkään ja hoksottimiltaan nopean naisen ottelusta, missä keskinäisen luottamuksen naarmuttaminen ei ole kummankaan etu.

Mitä lukija tietää Nataliasta? Hän on vaalea, kookas ja riski.  Hänellä on tauotta meneillään seksisuhde eli hänessä on vahvaa eroottista vetovoimaa. Ehkä hän on kaunis. Se on toisarvoista. Habituksellaan hän leikkii pyhimys−hutsu -kahtiajakoa. Hän osaa ilmaista itseään kirjoittamalla ja piirtämällä. Hän on lahjakas.

Laura Lindstedt on haastatteluissa kertonut vaativaksi löytää riittävän monipuolisia ja vaihtelevia kielellisiä ilmaisuja seksuaalikäsitteille. Terapeutin kieleen eivät sovi vulgaarit alatyylin ilmaisut, joita varmasti olisi löytynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston keräilytuloksista hulppein määrin.  Lindstedt on siis asettanut käyttämälleen kielelle kovat laadulliset vaatimukset, vaikka sallii ajoittain asiakkaan suuhun myös rivoja ilmaisuja.

Kiistatta Lindstedt on taitava erilaisten asioiden kielellistäjä. Lukija ymmärtää lukemansa, mutta ymmärtääkseen terapeutin käyttämässä täsmällisessä tarkoituksessa taitaisi tarvita sivistyssanakirjaa, Antti Hervosen & Walter Nienstedtin Potilaan sanastoa tai kenties joka kodin lääkekirjaa tai jotain vastaavaa.  Googletuskin osin riittäisi. En nähnyt moista vaivaa. Ja tulisi osata ranskaa. Lindstedt keikaroi ja keimailee snobistisesti sivistystasollaan ja kielitaidollaan.
”Tarkoitan varteenotettavaa vihollista, ei mitään hottentottiarmeijaa…
Anteeksi, tiedän että minun pitäisi tässä yhteydessä puhua khoi-heimosta.”

Kaikki Lindstedtin käyttämät ilmaisut epäilemättä kuuluvat hänen terapeuttinsa ammattikieleen, mutta missä laajuudessa ne kuuluvat romaaniin?

Ystäväni Natalia ei ole uskoakseni voinut syntyä tuosta vaan, vaan aihe on edellyttänyt kirjailijalta sangen syvää porautumista psykoterapian koulukuntiin ja menetelmiin.
Minun tehtäväni on tuoda transferenssi vaivihkaa osaksi kerrostushoitoa, niin kuin teen myös perinteisissä in and out -terapiasuhteessa. Alustava hypoteesini, jota jouduin ihmeen vähän korjaamaan terapian edetessä, oli seuraava: Natalian luonnottomuutta hipova tarve lumota minut kertomuksillaan oli suorassa yhteydessä hänen seksuaalielämänsä ongelmiin. Pinnalta katsoen hänen diagnoosinsa oli toki F52.7 eli satyriaasi, hyperseksuaalisuus, jota myös nymfomaniaksi kutsutaan. Mutta kun pintaa vähän raaputti, kuten minä juuri raivoisasti tein tyyneyteni alla, esiin nousi aivan muuta: naamioitunutta kohtaamisen kauhua, pelkoa heittäytyä hetkeen toisen ihmisen kanssa. Natalia toisin sanoen kulutti sekä sanoja että miehiä peittääkseen haavoittuvuutensa.

Paikoin tuli mieleeni, että Natalian sivutavoite on vietellä/ lumota terapeuttinsa. Etenkin se kimmahti ryhmäseksivideon näytössä.
”Tiedätkö, miksi tarvitset todistajan, toisin sanoen minut, seksuaalisille kokemuksillesi?”
tai
Aloin kertoa Natalialle, että hänen niin sanotussa ekshibionismissaan ei ehkä ollutkaan kyse hänen kokemuksistaan. Kenties hän pikemminkin halusi minun kokevan ja kokemuksellani pyhittävän hänen tarinansa.
Natalia kuunteli hiljaa.

Terapeutti löytää Natalian ongelman kätkettyyn ytimeen, äidin rintoihin ja niiden riittämättömyyteen, sillä rinnat vei kyltymättömältä lapselta isä miehille ominaisella lumotaiallaan.  Sen lumotaian vuoksi Natalia ”oli valmis antamaan ruumiinsa kenelle hyvänsä, joka keksi sitä häneltä pyytää”.

Paraniko Natalia ongelmastaan? En tiedä. Ehkä kuitenkin elämä muuttui helpommaksi kestää.

Laura Lindstedt ei tapaa toista itseään. Neljännessä romaanissaan, sitten kun se joskus ilmestyy, hän taatusti kirjoittaa tyystin muusta, lukijansa jälleen yllättävästä.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2018, 217 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Tamperelaisen graduntekijän häämatka vie hulppeaan englantilaiseen aateliskartanoon, jollaisista nuori nainen oli kohdannut aiemmin vain romantiikan ajan kaunokirjallisuudessa.

Romanssi: romanttinen rakkaustarina, ihastuminen, lemmentarina, lemmenseikkailu. Niina Meron (s. 1982) esikoisromaanissa jo nimi paljastaa, että kirjan päähenkilölle on luvassa rakkauden villejä värinöitä ja tapahtumamaana on Englanti.  Romanssilla on puhkeamisensa, kiihkeä kautensa ja loppunsa, millä minkinlainen.

Niina Mero on erikoistunut romantiikkaan. Hän on tekemässä väitöskirjaa romanttisen viihteen kirjoittamisesta, genrestä, josta hän on kertomansa mukaan kirjoittanut itse runsaasti romanttista kioskikirjallisuutta. Ei ole tullut seuratuksi. Väitöskirjan suunnitteluun johdatti hänet halu saada argumentteja lajiin kohdistuvia ennakkoluuloja (vai sittenkin asenteita?) vastaan.  Kirjailijan rooliaan tutkijan roolin asemasta preferoivan Meron mottona on lause: Kirjallisuustieteestä on kirjailijalle yhtä paljon hyötyä kuin ornitologiasta linnuille.

Englantilaisen romanssin sankaritar on tamperelainen graduntekijä ja freelancertoimittaja Nora, joka saa kutsun sisarensa Helin häihin Englantiin. Noralle Englanti on parasta, mitä maapallo päällään kantaa. Hampaankoloon etuilevaa siskoa kohtaan on jäänyt fakta, että heistä kahdesta juuri Heli lähti Englantiin ja jäi sinne pysyvästi, sillä hän on tehnyt löytöjen löydön. Sulhanen Mark on vanhan ja arvokkaan aatelissuvun Chattenhamien vesa. Lisäksi komea ja kohtelias.

Nora aikoo viipyä matkalla vain viikon. Sen aikaa hyvä ystävä Mikko, ammattitatuoija, hoitaisi Noran rakkaan ja ruman Ozzy-kissan. Mutta Heli on oppinut saamaan aina tahtonsa läpi ja se toteutuu nytkin. Häihin on vielä aikaa. Noran matka kestäisi varmaan kuukauden.

Nora kohtaa Englannissa maailman, josta on hän saanut lukea englantilaisen romantiikan kauden kaunokirjallisuudesta. Chattenhamit omistavat hulppean sukukartanon. Sen ensinäkemisestä lähtien Noran elämän jäsentäjänä ovat romantiikan kauden kirjailijat, alkajaisiksi Jane Austen:
Ymmärsin nyt, miltä Elizabeth Bennethistä tuntui, kun hän ajoi vaunuissaan ensimmäistä kertaa Pemberleyn porteista sisään. Liioiteltu.

Niina Meroa kiehtoo romantiikan kauden englantilainen kirjallisuus. Englantilainen romanssi on hänen esikoisromaaninsa.

Kun Mero pääsee vauhtiin, tahti jatkuu hektisenä. Jos kuvitteli Englannin kaunokirjallisuuden testiksi William Shakespearen tuotannon tuntemuksen sopivia repliikkejä myöten, Mera nostaa rimaa. Mittareiksi tulevat romantiikan kauden suuret runoilijat ja kirjailijat, John Keats (1795−1821), Lordi Byron (1788−1824), Percy Bysshe Shelley (1792−1822) ja ennen muuta hänen toinen vaimonsa Mary Wollstonecraft Shelley (1797−1851).  Juuri Marysta Nora on kokoamassa kirjallisuuden graduaan.  Häntä kiinnostaa romantiikkaan liittyvä kuoleman teema. Hän näkee märkiä unia kirjallisista alkuperäislähteistä, Oxfordin kupeessa kun ollaan. Mutta Oxfordin yliopiston arkistot ovat pyhiä paikkoja hupakolle graduntekijälle. Nora yltäisi Oxfordissa vain kävelemään kaupungin katuja ja vierailemaan antikvaarisissa kirjakaupoissa. Ja sellaisen aarreluolan hän heti ensikäynnillään löytää.

Mutta kaikkein pyhimpäänkin hän pääsee, oikeammin joutuu, sillä mitään aateliset eivät keltaisen lehdistönsä vainoamina enemmän kammoa kuin kaiken maailman freelancertoimittajia. Suhteilla on etunsa. Perheystävä ja tunnettu kirjallisuudenprofessori saa kieroilla kysymyksillään paljastaa suomalaisvieraan graduntekoselitykset silkaksi savuverhoksi tunkeutumisessa Chattenhamien sisäpiiriin.

Lordi Chattenham ja Lady Jane ovat vieraalleen pidättyväisiä, vakiopalveluskunta suorastaan viileä. Nora kohtaa päivittäin hovimestari Titsbyn ja pääkokin, rouva Rooneyn. Varautuneisuutena arkisesti pukeutuvaan, spontaaniin Noraan on myös syy Norassa itsessään. Uteliaana ja huomiokyvyssään valppaana hänellä on kiusaus pistää nenänsä asioihin ja paikkoihin, jonne on näkymätön ”pääsy kielletty” -kyltti.  Sen huomaaminen edellyttäisi kulttuurista lukutaitoa ja tilannetajua. Noralla molemmat heräävät viiveellä ja viive osoittautuu kohtalokkaaksi.

Nora suhtautuu häntä ympäröiviin aatelisiin terveen kriittisesti:
Nälkäni oli kaikonnut, enkä voinut olla ajattelematta, kuinka päättäväisesti Lordi Chattenham piti kiinni sankaritarinasta, jota kertoi itselle ja kenties kaikille muillekin, jotka vain suostuivat kuuntelemaan. Se kertoi yläluokan kurimuksesta, jalosta köyhyydestä ja ylevästä kärsimyksestä, joka söi heidän etuoikeutettua, yltäkylläistä elämäänsä. Kulttuurisen ja taloudellisen rappion kourissa aristokratian arvovalta vähitellen kallistui kohti maailmanloppua. Se olisi ollut melkein surullista, jos hän ei olisi potenut maailmantuskaansa hopeakannusta kaadetun, palvelusväen hauduttaman teekupposen äärellä.

Jo saapumisiltanaan Noran onnistuu saada selville, että Markin lisäksi Chattenhameilla oli toinenkin poika, James. Mutta mitä tapahtui, jää vastausta vaille. James katosi, James kuoli, James teki itsemurhan? Tapahtumasta on kulunut kymmenen vuotta ja Jamesista puhuminen on perheessä tabu. Tieto ravistelee myös Helin ja Markin suhdetta, sillä Jamesista ei Helikään ollut tiennyt. Mitä muuta häneltä salataan? Perustuuko häihin tähtäävä suhde oikeasti luottamukselle ja rehellisyydelle?

Norassa James-arvoitus herättää amatöörisalapoliisin vaistot. Hän alkaa panna luvatta nenäänsä paikkoihin, missä ei saisi liikkua. Ateljee on niistä tärkein. James oli huikean taitava taidemaalari.

Entä romanssi? Siitäpä en taidakaan kertoa. Mies on aatelinen hänkin, Lordi Matthew Cleeve. Nora on retkussa jalat alta vievään, taitavaan, komeaan piirittäjäänsä. Sen rinnalla kollegiaalisen likeiseksi kehittyy Noran suhde Oxfordin yliopiston tutkijaan, Dorian Jayhin, maan parhaaseen Shelley-asiantuntijaan. Nora tapaa kahta miestä, suutelee toisen kanssa intohimoisesti ja odottaa päätymistä tämän kanssa sänkypuuhiin, ja puhuu toisen kanssa Mary Shelleystä kellon unohtaen, yömyöhään.

Niina Mero kehittää tarinansa loppua kohti melkoisen hulppean draamapyörityksen, sillä Nora mielestään keksii, kuka murhasi Jamesin ja miksi. Tamperelainen etsivä Nora ei kuitenkaan vedä vertoja englantilaiskollegalleen, Neiti Marplelle, joten lukija lukekoon, miten tämä häämatka romansseineen lopulta kehittyy ja miten matka päättyy.

Englantilainen romanssi on rentoa viihdettä. Se herättänee uteliaisuutta meillä heikohkosti tunnettuihin englantilaisiin romantiikan kauden runoilijoihin ja heidän dramaattisiin elämäntarinoihinsa. Siihen romaani viskoo sopivasti sytykkeitä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019, 383 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , , , | Kommentoi