Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani

Ensin pelästyin upean Lenita-kirjan massiivisuutta, kunnes keksin sille lukutelineen, pohjevenytykseen rakentamamme. 1200 valokuvaa havainnollistaa kirjan tarinat ja antaa säihkettä. Kannen kuva: Sakari Majantie, 2016

Mikä nainen! Valtakunnan ykkösnaisia (upeita kukin omalla tavallaan) on tullut ja mennyt. Mutta Lenita Airisto, omassa lajissaan valtakunnan First Lady tuntuu olevan pysyvämpää sorttia.  Tämä energialataus ja eleganssia säkenöivä vaikuttaja, usein myös tietoinen ärsyttäjä, on ollut linkittyneenä näkyvästi yhteiskuntaan, erityisesti yrityselämään ja suomalaiseen vientiin yli 60 vuoden ajan. Ja yhä vaan hänessä, 80 v, tuntuu riittävän virtaa.

Lenita Airistosta voisi todeta samaa, mitä on lohkaistu entisestä elinkeinoministeristä Mauri Pekkarisesta: Jos hänet olisi kytketty Suomen sähköverkostoon, mitään lisäydinvoimalaa ei olisi tarvittu.

Nyt Lenita Airisto on koonnut julkisen elämänsä mittavaan teokseen Elämäni ja isänmaani. Kirja on – hänen omien sanojensakin mukaan – Suomen historiaa niin kuin hän on sen kokenut, ja omaa elämänkertaa, niin kuin hän on sen elänyt. Teos on voimakas ja vilpitön ylistys itsenäisyyden sadatta vuottaan juhlivalle Suomelle, jonka lähivuosikymmeniä Airisto pitää megaluokan menestystarinana ja jonka tulevaisuutta hän ei epäile, ”jahka vain lakkaamme uikuttamasta ja ruikuttamasta”. ”Pääomamme on korviemme välissä!”, hän julistaa.

Airiston teoksessa on väkevä optimistinen perusote. Hän ylistää suomalaista osaamista ja osaajia, eikä liioin jätä omaa kynttiläänsä vakan alle, osaaja kun on. Siksi kirjaa on kiva, välistä jopa riemukasta lukea.

 ”Onko naarasenergia hyöty vai uhka”, kysyy Lenita Airisto. Hän uskoo naisenergian nousevan tämän vuosituhannen yhdeksi trendiksi.

Lenita Airisto sanoo itseänsä porvariksi, mikä kirjassa ilmenee jo lapsuudessa ja nuoruudessa puhjenneena ehtymättömänä isänmaallisuutena ja Suomi-rakkautena ja takavuosikymmenten stalinisteja kohtaan laantumattomana tympeytenä. TV-uransa aikana hän joutuikin Yleisradion sisällä laitavasemmiston maalitauluksi.

Airisto on jakanut kirjansa eri vuosikymmeniin. Niiden joukkoon hän on ripotellut kuhunkin aiheeseen liittyviä aikaloikkia muilta vuosikymmeniltään. Kirjassa on paljon yleistietoa, muiden muassa taloudesta ja työllistettävyydestä. Kirjan runsasta tekstimassaa havainnollistaa ja elävöittää uskomattoman monipuolinen, noin 1200 (väri)valokuvan kuva-aineisto, joka on käsittääkseni peräisin Lenita Airiston vuosikymmenten saatossa järjestelmällisesti kartuttamasta omasta/ firmansa kuva-arkistosta.

Myönnän, että aluksi pelkäsin tarttua koko teokseen, se kun yksistään painaakin paljon (1 kg). Kehitin pohjelihasten venytystelineestäni Elämäni ja isänmaani -kirjan lukutelineen. Mutta kun aloin, huomasin Lenitan tarinan imaisseen mukaansa. Kirjan valtava positiivinen lataus innosti ja ihastutti. Kirja on pieteetillä laadittu. Airisto tuntee arvonsa, mutta sitäkin enemmän viehätyin siitä, miten säästelemättömästi ja vilpittömäntuntuisesti hän antaa arvoa muille osaajille, siis osaamiselle yleensä. Onhan muiden osaajien tuotteiden viesti Airisto Oy:n liikeidean kovaa ydintä.

Lenita Airisto on kirjoittanut kahdeksan Otavan kustantamaa tietokirjaa 25 vuoden sisällä. Sarjan nimeksi hän antoi Aivovoimaa maailmalta. Kirjojen nimet kertovat itsevarmuudesta: Voiton tahto, Menestys!, Rautarouva, Teräsmies,Naarasenergia, Jatkoaika, Kauneus on arvo, Eläköön 100 vuotta.

”Finnish Design, suomalainen teollinen muotoilu, oli lähtenyt nousukiitoon jo 1950–60-luvulla. Iloiset värit ja uudet muodot hurmasivat vaatteissa, asusteissa, koruissa, huonekaluissa, astioissa, tarve-esineissä ja sisustuksessa. Suomalaiset muotoilijat olivat aikansa rocktähtiä, joiden soundi ja beat imivät mukaansa ja antoivat Suomelle uudet kasvot. Armi Ratia Marimekkoineen otti ensimmäisenä riskin Suuressa Omenassa, in the Big Apple, ja sitten muutkin yritykset suuntasivat kunnianhimoisesti Pohjois-Amerikkaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Siellä ihmeteltiin miten tuhoisat sodat kokenut maa pystyi tuomaan markkinoille tuotteita, joissa on innovatiivista loistoa. Tämä esteettisyyden aikakausi antoi minulle mahdollisuuden ja rakennusaineet menestykselliselle kansainväliselle liiketoiminnalle, jonka ydintavoitteena oli Suomi-kuvan, maamme kulttuurin ja teollisten tuotteiden tehokas markkinointi.” (s. 168)

Lenita Airisto uskoi asiaansa. Hänellä oli taito vakuuttaa päätöksentekijät puolelleen. Myhäilin lukiessani hänen kertomaansa, miten helpontuntuisesti hän sai vaikkapa vuorineuvos Casimir Ehrnroothin Kaukasin tehtaalta tai vuorineuvos Tauno Matomäen Rauma-Repolasta tulemaan puhelimeen ja kerrottuaan asiansa sai nämä innostumaan suurisuuntaiseen ja kunnianhimoiseen Airiston ideoimaan vienninedistämiskampanjaan.

Suomen Neidosta se alkoi

Lenita Airistosta tuli Suomi-viejä maailmalle heti, kun hän 17-vuotiaana kaunottarena oli valittu Suomen Neidoksi vuonna 1954. Hän sekä Armi Kuusela (1952) ja Teija Sopanen (1953) olivat sotavuosien jälkeen ainoat Sotaveteraanien Veljesliiton varojenkeruukampanjassa valitut Suomen Neidot ennen kuin kauneuskilpailu siirtyi muihin käsiin ja muuttui Miss Suomi -kilpailuksi. Lenita Airisto jäi Miss Universum -kilpailujen jälkeen Yhdysvaltoihin puoleksi vuodeksi ja käytti nuo kuukaudet intohimoiseen Suomen tunnetuksi tekemiseen. Miss Finlandilla oli kysyntää. Hän mainosti Suomea ainoana velkansa Yhdysvalloille 1930-luvulla maksaneena maana, mikä Yhdysvalloissa yhä muistettiin. Hän kertoi talvisodasta ja sen hengestä ja hän kertoi Suomen raskaista sotakorvauksista.

Lenita Airistoa paljon kuvaava, hauska yksityiskohta kirjassa on kuvaus pitkästä paluusta Suomeen RMS Queen Mary -matkustajalaivalla. Hän esitti hovimestarille kipakasti oman vaatimuksensa illallistensa pöytäseurasta ja sen seurauksena hänet istutettiin kahdeksan suomalaisen liike-elämän vaikuttajan pöytään ainoana naisena. Niissä illalliskeskusteluissa Airisto loi ensimmäisen liike-elämäverkostonsa, jota hän nopsaan hyödynsi etsiessään vain 17-vuotiaana lainoittajaa toimitilan ostamiseen Liikkeenharjoittajien Konttorioppilaitokselle. Hän vastasi oppilaitoksesta yhdessä äitinsä kanssa.

Suomeen palannut Lenita kouluttautui Svenska Handelshögskolanissa diplomiekonomiksi. Sitä kautta hän tuli alusta lähtien mukaan teekkareiden TES-TV-hankkeeseen. Viiden vuoden periodiaan siinä hän kuvaa lottovoitoksi, sillä sen kautta hän pystyi kehittämään visuaalista ammattitaitoaan ja siitä alkoi myös hänen kolmen vuosikymmenen mittainen televisiouransa Yleisradiossa ja Mainostelevisiossa.

Televisiouransa aikana Lenita on ollut mukana miltei kaikessa. Hän on tehnyt asiaviihdettä, viihdettä, politiikkaa ja yhteiskunnallisia keskusteluohjelmia. Hän on juontanut, haastatellut ja väitellyt. Käytäntö oli hyvä koulu, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän opiskeli tv-journalismia Yhdysvalloissa Stanfordin yliopiston tv-instituutissa sekä muutaman kuukauden opintojaksoina Britanniassa BBC:ssä ja ITV:ssä. Ranskan tv-journalismin opiskeluunsa hän kytki tiukat ranskan kielen opintonsa.

Yleisradion juontajana hän keräsi aluksi yleishyödyllisiin hankkeisiin rahaa Niilo Tarvajärven kanssa Palapeli-ohjelmalla. Muistan omasta nuoruudestani, miten maaseudulla kiiteltiin näitä varainkeruuhankkeita. Hän ammahti showmaailman taivaalle Lenita ja Tytöt -lauluryhmällään, jonka tempauksista repäisevin oli joulukuusen vienti Kyprokselle suomalaisille rauhanturvaajille. Liikunnalliset ja näyttävät sorjattaret auttoivat samalla suomalaisen designin ja tekstiiliteollisuuden markkinointia.

Jatkoajan toimittajajuontajia olivat Aarre Elo, Hannu Taanila ja Lenita Airisto. Ohjelma keräsi nopsasti puolentoista miljoonaa katsojaa. ”Lehtien yleisönosastot repesivät”, Lenita kertoo. 

Häntä on kysytty televisioon tuon tuostakin. On ollut Jatkoaika, 7. hetki, Unicef-gaalaillan juontoa, Hyvää Huomenta Suomi sekä erilaisia keskusteluja, haastatteluja ja väittelyitä. Lenita on näkynyt, ihastuttanut ja joitakin varmaan raivostuttanut. Joistakin henkilöistä (nimeltä mainiten) Airistolle on jäänyt hitusen myös hampaankoloon, mutta miltei kuulen korvissa tapausten kerronnan päälle helakan naurun.

Suomalaisia laatutuotteita maailmalle

Lähes kaikkia Lenita Airiston firman Airisto Oy:n toteuttamia vienninedistämiskampanjoita kirjoittaja kuvaa megamenestyksiksi. Katsomot maailmalla olivat tupaten täynnä, julkisuus mittavaa ja palaute ylistävää. Hän toteutti valtavia multimediaesityksiä, jotka rakentuivat huimasta määrästä laadukkaita diakuvia suomalaisesta luonnosta, musiikista ja uniikeista design-tuotteista. Suomi linjasi muotia ja kysyntä kasvoi kohisten. Yritykset lähtivät innokkaasti mukaan ja hän sai vahvaa myötätukea valtiovallalta. Vienninedistämiskampanjoissa kulloinenkin suurlähetystömme lähetti kutsut asiakkaille vientifirmojen myötätuella. Sillä oli onnistumisessa valtavan suuri merkitys.

Mutta sai Airisto myös vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ulkoministeriön Airistolle tekemä ehdotus Suomi-kuvashowksi yhdessä Ulkomaankauppaliiton kanssa jäätyi liiton johtajien ilmeiseen haluttomuuteen tehdä yhteistyötä Lenita Airiston kanssa. Airiston firma toteutti tämän massiivisen maailmankiertueen, Suomi luo ja vie, yhteistyössä vientiyritysten kanssa. Mukaan lähtijöitä riitti. Siitä alkaen Lenitasta itsestään tuli piikki Ulkomaankauppaliiton herrojen lihassa.

”Materiaalien väritoteutuksessa ja painatuksessa Suomen Trikoo edusti alansa huippua”, kertoo Lenita Airisto Revontuli-tuotteista, joita hänen malliryhmänsä esitteli menestyksellisesti maailmalla.

Toteutettuaan eri puolilla Yhdysvaltoja vuonna 1966 Suomen Trikoon tilaaman Revontuleksi nimeämänsä muotishown huipputavaratalot halusivat näitä halutuiksi osoittautuneita värikkäitä ja laadukkaita suomalaismallistoja lisää, mutta Suomen Trikoo lakkasi vastaamasta tilauksiin. Katkera totuus paljastui jälkikäteen: Uusi johto kertoi uskovansa vain Neuvostoliiton vaatevientiin sen suuren volyymin vuoksi ja käänsi läntiselle kysynnälle selkänsä. 1980-luvulla Suomen Trikoo lakkasi olemasta. Revontuli-mallistolla Lenitan mannekiinit olivat ehtineet menestyä myös Sveitsissä ja Ruotsissa.

Lenita Airiston Airisto Oy;n laajat vienninedistämiskiertueet suuntautuivat kaikille mantereille, ennen muuta pohjoisella pallonpuoliskolla. Tällaisia olivat Lenita Muoti- ja matkailushow, Friitala, Leader in Leather, Finlaysonin lakanat, Lumene-kosmetiikkasarjan kansainvälistäminen, Lapponia-korujen vienti, Suomi luo ja vie ja suurisuuntainen Success Story Finland.

Lenita Airisto korostaa kirjassaan kaiken aikaa oman osaamisen ja tietojen kartuttamista. Hän kertoo tekevänsä itse sitä heltiämättä. Vain osaamisella voidaan edetä.  Uudella vuosituhannella hän uskoo naarasenergiaan, koulutukseen, mataliin hierarkioihin, maailmantalouteen ja hightechiin.

Yksityiselämä ei kuulu julkisuuteen

Seurustelussaan ja avioliitossaan Invar S. Melinin kanssa Lenita Airisto kertoo päässeensä sisään poliittiseen maailmaan Suomessa ja ulkomailla ja oppineensa huomioimaan vallan liikkeet ja seuraukset.

Teos on elämänkerta, mutta totutusta poikkeava. Airisto antaa tilaa ja kunniaa kansainvälistä vuotabisnestä harjoittaneelle isälleen, jonka neuvot ovat ohjanneet häntä läpi elämän, pianistiäidilleen ja sisarilleen, mutta hän ohittaa henkilökohtaisen lapsuutensa ja nuoruutensa. Vain ensimmäinen tärkeä rakkaus on päässyt mukaan. Yksityiselämänsä hän on aina pitänyt julkisuuden ulkopuolella ja niin hän tekee nytkin.

Hän kertoo niukasti mutta tyylikkäästi kymmenen vuoden mittaisesta avioliitostaan kansanedustaja, ministeri Ingvar S. Melinin kanssa sekä avioliiton jälkeisestä pitkäkestoisesta suhteestaan Max Jakobsoniin.
”Tapasimme, puhuimme ja siitä alkoi elämäni vaikuttavin rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, kunnes kuolema meidät erotti… Max ja minä olimme alusta lähtien avoimesti yhdessä sekä Suomessa että lukuisilla matkoillamme ulkomailla, mutta suhde kuului meidän molempien yksityiselämään.”

Poikkeuksellisen läheisiksi ja pitkäaikaisiksi ystävyyksiksi osoittautuvat Vesa Matti Loiri (”Mikä intohimoinen rakkaus, mikä lämmin ystävyys. Mikä ainutlaatuinen lahja elämässäni.”) ja Pentti Kouri. Näistä elämänsä miehistä Lenita Airisto kertoo muita mittavammin.

Kirjassaan hän antaa tilaa nousevien maiden kansainväliselle kaupan kehitykselle ja mielenkiintoisille kansainvälisille tuttavuuksilleen. Monet heistä lukija tunnistaa tunnetuiksi taiteilijoiksi, kuten Tbilisissä Muoti ja matkailushown yhteydessä Lenitan ravintolapöytään seurueineen siirtyneen Jevgeni Jevtušenkon.  Mies haistoi kauneuden ja iloisen seuran. Iltaa kirjassa todistaa hauska kuvasarja. Esitellessään Afrikassa mikrolainoilla omia pienyrityksiään perustaneita naisia Lenita Airisto julistaa varmuutensa siihen, että naisten yrittäjyyden tukemisella vaikutetaan yksilön sijasta yhteisöjen kehitykseen.

Hakiessaan aivovoimaa maailmalta Airisto tutustui Ugandassa naisten pienyrityksiin, jotka on voitu käynnistää mikrolainojen turvin. Nämä naiset kehittivät Village Phonen, kyläpuhelinliiketoimen, millä heidän onnistui päästä köyhyysrajan yläpuolelle.

Arvioin kirjan kampanjakuvauksia vasta- ja myötätuulineen oivalliseksi materiaaliksi mihin tahansa yrittäjyyden ja markkinoinnin korkeakoulutukseen. Airiston 1980-luvulta lähtien kirjoittamista kirjoista on jotain käytettykin Svenska Handelshögskolanin oppikirjana ja Lenita Airistoa itseään siellä luennoitsijana. Elämäni ja isänmaani -kirja kertoo kuitenkin yhden eriskummallisen naisen poikkeuksellisesta elämäntyöstä. Todennäköisesti kirjan systemaattinen hyödyntäminen oppimisessa herättäisi siksi älämölön. Ja kuitenkin, miten paljon opittavaa ja analysoitavaa kirja tarjoaisikaan! Todellinen yrittäjyyden ja markkinoinnin herkkupöytä, upea, runsas ja pohdittua ajattelua täynnä!

Mutta ketkä nyt tämän mainion kirjan hankkivat ja lukevat? En tunnista kirjaa tyypilliseksi joulu- tai äitienpäivälahjaksi, persoonalliseksi kylläkin. Ehkä kustantaja on asian analysoinut, sillä Lenita Airiston hienopaperisen värikuvateoksen on täytynyt upeine taittoineen tulla sille hintavaksi investoinniksi.  Jäin kaipaamaan etulehdeltä tietoa lay outin toteuttajasta.

Harmistuin siis aika vähästä Lenita Airiston teoksessa. Mahdollista itsekeskeisyyttä arvioidakseni aloin pitää heti alusta tukkimiehen kirjanpitoa jokaisesta minä-sanasta. Yllätyin, miten vähän niitä lopultakin löytyi ja useimmat niistä olivat taivutusmuodossa (”x otti minuun yhteyttä”, ”x antoi minulle”…). Kirja on siis siltäkin osin tyylikäs. Kummastelin, että tottunut sanankäyttäjä kutsui ikäsyrjintää toistuvasti ikärasismiksi. Kaikkinensa teos on kuitenkin huolellista ja tarkkaa työtä ja siitä välittyy innostunut tekeminen.

Lenita Airisto on ajatuksissani vientineuvos, kuitenkin virallisesti yhä vailla tätä hyvin ansaittua arvonimeä. Monikohan vastaavanlaisen tai paljon vähäisemmänkin elämäntyön tehnyt vienninedistäjämies olisi?

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani. Bazar Kustannus Oy 2017, 416 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kannen suunnitellut Martti Ruokonen on valinnut Cristiine Mitchellin kasvikuvan, joka korostaa kirjan hedelmöitymis- ja erotiikkateemoja.

Olen tunnistanut itseni kirjailija, toimittaja Tiina Laitila Kälvemarkia (s. 1970) ihailevaksi lukijaksi jo esikoiskirjasta, novellikokoelmasta Kaukainen ranta, ja romaanista Karkulahti lähtien.  Uusimmalla romaanillaan, Seitsemäs kevät, kirjailija vankistaa arvostuksessani saamansa aseman. Hänellä on kyky tavoittaa ja tallentaa kerronnallaan nykyaikaa, sen ihmisissä, ilmiöissä ja kehityssuunnissa.

Tiina Laitila Kälvemark on Ruotsiin kotiutunut suomalainen toimittaja.  Hän on ani harvoja ruotsinsuomalaisia, jotka ovat ylittäneet julkaisukynnyksen Suomessa. Hän elää ruotsin kielen kielikylvyssä. Miten hän siis pystyy uusimaan suomeaan tavalla, johon eivät yllä edes likikään kaikki äidinkielensä kielikylvyssä elävät suomalaiskirjailijat?   Juuri kielen tuoreus ja ilmaisuvoima minua hänen teoksissaan on hämmästyttävät.

Seitsemäs kevät -romaanissa ei ole juonta juonen ankarimmassa merkityksessä. Se kertoo muutamasta nuorehkosta, keski-ikäistyneestä aikuisesta, jotka ovat työurallaan saavuttaneet jotain merkittävää, mutta elämän kevät osoittautuu oikukkaaksi:
”Se antaa ja ottaa, tulee lähelle ja lähtee pois. Lämmintä ja aurinkoista päivää voi yllättäen seurata annos uutta lunta ja pohjoisesta puhaltava tuuli”, kirjailija summaa kevään ennustamattomuutta.

Seitsemäs kevät kertoo työ- ja seksielämän takkuilusta vauhdikkaiden ja palkitsevien alkuvuosien jälkeen. On meteorologi Peter, entinen tv:n sääjulkkis, nyt nuoremmalla ja kokemattomammalla syrjäytetty.  On hänen Rosa-vaimonsa, jonka kampaamo on koonnut aluksi asiakkaiksi varakasta julkkisväkeä, mutta hienoinen alamäki on jatkunut vuosia ja nyt yritys on konkurssikypsä.  Susanne Lahti pursuu tarmoa hankkiessaan itselleen kolmatta lasta, jota aviomies ei halua. Juuri nyt aviomies, kansainvälisissä IT-tehtävissä työskennellyt Markus Lahti on saanut kaikesta tarpeekseen ja lähtee vaimolleen ja aikuistuvalle tyttärelleen kertomatta Suomeen, kesäpaikkaansa vailla aiettakaan palata.  On heidän ylipainoinen tyttärensä Matilda, hevostyttö, joka on ahdistelemalleen ratsastusvalmentajalle raskaana. Ja on Paula Andersson, menestyvä luksusasuntojen välittämiseen erikoistunut asuntojenvälittäjä, joka hyödyntää kunkin luksushuoneiston ottamalla siellä vastaan miehiä.

Mikään kaunotar juoksua harrastava Paula ei ole, mutta työssään onnistuja. Ravintolasta hän löytää kaivattua seuraa. Laitila Kälvemark osuu uskoakseni tässä monen muunkin kuin Paulan tuntemuksiin:

Puheseuraa hän ei kaipaa. Kaikki tutustumiseen tai sen teeskentelemiseen liittyvät fraasit väsyttävät häntä niin, että hän voisi painaa päänsä baaritiskille ja nukahtaa. Kaikki ympäripyöreät kysymykset ja latteat vastaukset ja turhanpäiväiset kohteliaisuudet, ja se valheellinen lässytys, että olisi hivenenkään kiinnostunut toisen mielipiteistä tai työstä tai harrastuksista, kun tavoitteena on pelkkä pano. Puhdistava, fyysinen suoritus kuin rankka treeni. Sen jälkeen pesu, pyjama, untuvapeite ja helpotus: Paula Fernandez Andersson on yhä elossa.

Kirjansa toisilleen tuntemattomat henkilöt Tiina Laitila Kälvemark sitoo ohkaisin sitein toisiinsa rakentamatta heistä ehjää juonta. Heidän unelmiensa, henkilökohtaisten ongelmiensa ja salaisuuksiensa kautta Seitsemäs kevät kuvaa hyytävin välitekstein ilmastonmuutoksen todellista merkitystä pohjoiselle Euroopalle. Etelän ja pohjoisen väliset lämpöerot jyrkentyvät. Pohjoisessa kesät hellejaksoineen lyhenevät, syksyistä tulee pitkiä, talvista lauhempia ja vähälumisia. Keväät alkavat aikaisemmin, ovat koleita ja jatkuvat entisen kesän puolelle.  Vuoden keskilämpötila on kohonnut, mutta viileän aistimus lisääntynyt.

Ilmastonmuutoksen rinnalle kirjailija tuo hedelmällisyyden, avioparien seksiongelmat ja ennen muuta kohdunvuokrauksen, minkä hän kuvaa Intiassa kasvavaksi bisnekseksi. Susanne Lahti on löytänyt Mr. Alapatin yrityksen ja tehnyt sopimuksen kohdunvuokrauksesta.  Nuoren köyhän äidin Padman on määrä synnyttää hänelle kolmas lapsi. Padman kohtuun on istutettu Paulan tanskalaisen lahjoittajan siittiöillä hedelmöitetty munasolu. Ansio merkitsisi Padman pienelle Sani-pojalle riisin lisäksi kenties hänen uneksimaansa jalkapalloa ja muutakin hyvää.  Mutta lukijan nenässä haisee vahva palaneen käry, yhtä vahva kuin intialaisten köyhien asumusten kylkeen koottujen jätevuorten lohduttomat lemut.

Susanne, nykyaikainen nainen tarmoa ja tahdonvoimaa täynnä puskee tavoitteeseensa ja kun on sellaisen saavuttanut, edessä on jälleen uusi etappi, joka tekisi elämästä vielä täydellisemmän. Hän on globaali nainen ja edistyksen puolesta:

Hän matkustaisi Intiaan joka vuosi ja lahjoittaisi rahaa hyväntekeväisyyteen, tukisi tyttöjen koulutusta, ja vastustaisi lapsityövoimaa ja tiikerien salametsästystä. Hän ottaisi viisi uutta kummilasta eri kehitysmaista. Yhden jokaiselta mantereelta!
… Susannesta tuntuu kuin olisi kevään ensimmäinen päivä…

Tiina Laitila Kälvemark on sirotellut kirjaansa taitavasti aikamme maamerkkejä, kuten Intiassa tyttöjen vaaran tulla raiskatuiksi. Padma lapsineen päätyy lopulta pakenemaan.
”Tämä on seitsemäs kevät tässä hirveässä kaupungissa, ja kuka olisi arvannut, että siitä tulisi viimeinen?”

Seitsemäs kevät on hieno kirja luettavaksi, mutta lukupiirien keskusteluissa se antautuisi runsaana erilaisille tarkkasilmäisten lukijain näppärille havainnoille ja aihelöydöille.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017, 178 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Pobeda 1946 kuvaa yhden virolaisperheen sodanjälkeistä kohtaloa. Seppo Zetterbergin Viron historia kertoo vuorostaan heidän kohtalotovereittensa määrät.

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 on yllättäjä, jollaiset ovat aina kirjallisuudessa mitä tervetulleimpia. Se kertoo sotaa seuranneesta neuvostoterrorin vuodesta 1946, ja lisää vastaavanlaisia Virossa seurasi. Toinen, aiempaa suurempi, vuoden 1949 kyyditys oli vasta toteuttajien piirustuslehtiöissä.

Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon Saksan vetäydyttyä 1944. Jo tuon vuoden helmikuussa Yhdysvaltain ulkoministeriön Eurooppa-osaston päällikkö oli kirjoittanut presidentti Franklin Rooseveltille luovuttamassaan Jaltan konferenssimuistiossa Neuvostoliiton liittäneen Baltian maat itseensä eikä Yhdysvalloilla olevan keinoja muuttaa tilannetta. Uuden vallanpitäjän verkko kiristyi kaikkien arjessa ja silmukat olivat tiheät.

Presidentti Konstantin Pätsin ennen sotaa kieltämät puolueet olivat perustaneet kansallisen komitean ajamaan Viron itsenäisyyden palauttamista. Sen jäsenet joutuivat sekä natsien että kommunistien vainon kohteiksi. Moni heistä siirtyi maan alle aseistautuneiksi metsäveljiksi tai yritti paeta Ruotsiin.

Pobeda 1946:ssa kuusivuotiaan virolaispojan isä, kansallisen komitean kannattajajäsen, oli tehnyt toisenlaisen ratkaisun ja piiloutunut Tallinnan kodin suljettuun makuuhuoneeseen, jo kaksi vuotta sitten. Siitä alkaen äiti ei ollut vetänyt verhoja pois ikkunoiden edestä. Perhe eli haamuina haamuelämää, josta ei saanut päästä ääniä kerrostalonaapureihin.  Pojan tuli muistaa, että isä on kadonnut.

He lähettivät oven välistä toisilleen vain sanattomia moitteita syyttäen vaiti toisiaan myös ympäröivästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Sillä toivoa ei ollut.
Heillä kummallakaan ei ollut enää vaihtoehtoja.
Mies oli periaatteellinen eikä olisi ryhtynyt myymään itseään uusille vallanpitäjille. Ei itseään, kumppaneitaan tai vakaumustaan. He olivat jääneet pois viimeisistä Ruotsin-veneistä, koska joka toinen niistä ammuttiin upoksiin, eikä nainen halunnut menettää poikaansa meren aaltoihin.
Oli parempi olla elossa huonossa yhteiskunnassa kuin kuolla matkalla parempaan. Ja oliko sitä parempaa edes enää olemassakaan?

Pobeda 1946:ssa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun organisaatio ei hellitä, ei etenkään se ystävällinen, kiva setä, joka ilmestyy pojan pihapiiriin hienolla Pobedallaan ja poika pääsee istumaan auton upottavalle istuimelle, aistimaan auton jousituksen ja istuinnahan tuoksun. Naureskeleva setä jututtaa poikaa ja kun pojan suusta lipsahtaa vahingossa liikaa, lupaa setä tulla myös huomenna ja tarjota pienen autoajelun. Kun Pobeda sitten saapuu ja poika on kivunnut etuistuimelle, auton rinnalle ajaa vihreä koppiauto, josta juoksee miehiä pojan kotirappuun. Kiva setä vie pojan sukkelasti pienelle koeajelulle. Pojan saapuessa kotiin isä on viety ja äiti itkee järkytyksestä lyhistyneenä.

Ilmar Taska (s. 1953) rajaa kouraisevan tarinansa yhteen nimettömään perheeseen − mieheen, naiseen, lapseen ja naisen laulajatarsisarpuoleen − sekä perhettä vakoilevaan ja äidin elämään tunkeutuvaan turvallisuuspalvelun mieheen, jonka usko ja uskollisuus Stalinin järjestelmään on murtumaton.  Mies kiristää äitiä haluten tämän, kansanvihollisen piilottelijan, ilmiantajaksi ja uuden vallan yhdyshenkilöksi. Lapsenuskoisesta, neuvokkaasta pojasta hän tekee tavoitteittensa pelinappulan.

Jos lukija ei suorastaan odota kaunokirjallisilta teoksilta onnellisia loppuja, ainakin hän odottaa toivoa tai mahdollisuutta sellaiseen. Entä Pobeda 1946:ssa? Lukijahan tietää, ettei virolaisten odottamaa ”valkoista laivaa” koskaan tullut ja että kauhunväristyksiä nostattanut stalinistinen järjestelmä, jonka ei Virossa uskottu pysyvän ylipäätään kauan pystyssä, kesti vielä liki puoli vuosisataa. Isä, äiti ja hänen siskonsa eivät tätä tulevaisuutta tienneet. Missä he olisivat toimineet toisin, jos olisivat vajonneet siihen tulevaisuuspessimismiin, joka todellisuudessa odotti? Olisiko raadollinen itsesuojeluvaisto päihittänyt humanistiset ihanteet vapaudesta ja ihmisoikeuksista ja tukahduttanut äidin siskon muistot itsenäisestä Virosta Eurooppaan avautuneine ikkunoineen ja kulttuuriyhteyksineen?

Kulttuuriyhteyksien katkeaminen konkretisoituu äidin sisaressa, 1930-luvulla ihaillun oopperadiivan itselleen pystyttämissä kulisseissa elävässä kultakurkku Johannassa. Ennen sotaa hänellä oli rakastettu, brittiläinen Allan. Nyt entisistä liittolaismaista on tullut rautaesiripun eristämät viholliset. Rakastavaisten kirjeenvaihto pysähtyy Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun miehiin. Ainoa heikko säie on Johannan laittoman radiovastaanottimen särisevä, pakeneva ääniaalto ja kuuluttaja Allanin satunnaiset piiloviestit.

Ilmar Taskan romaani on yhteen perheeseen tiivistetty pienoismalli Viron kohtalosta 1946. Isä katoaa jäljettömiin. Äiti tuhotaan brutaalein menettelytavoin. Poika venytetään monenlaiseksi pelinappulaksi. Repivän ristiriitaisen informaation paineessa hänelle alkaa hahmottua jakolinja ja tietoisuus siitä, mille puolelle hän itse kuuluu.

Lukija ei saa tietää, selviääkö pojalle koskaan oman isän ja äidin kohtalo ja jos isä olisikin elossa, löytääkö hän tämän joistakin niistä luvuttomista massiivisista Stalinin työleireistä, jonne myös virolaisia maamiehiä on rahdattu.  Mutta pojalla on nyt päämäärä ja toivo.

Johanna soveltaa järjestelmän omia menettelytapoja ja hankkii niiden avulla poikkeuksellisen matkustusluvan Lontooseen. Taska osoittaa taitavasti, mitkä ja ketkä kaikki soveltuvat päätöksissä vaihtovälineiksi. Mutta poikaa Johanna ei saanut mukaansa, vaikka olisi halunnut kouluttaa tästä laululinnusta muusikon.

Pobeda 1946 kuvaa kansakunnan selkärangan ja kulttuurisen identiteetin murtamista. Junat kuljettavat ihmisiä itään ja junat tuovat ylisanoilla houkuteltuja köyhiä tulokkaita Viroon. Vangittujen ja pidätettyjen kodit majoitetaan uudisasukkailla. Sellaiselta, Johannan kotiin sijoitetulta, tavoiltaan oudolta keskiaasialaiselta perheeltä poika saa tilapäisturvan.

Julma tarina, johon on kirjailija sittenkin virittänyt ohuen toivon säikeen. Jo ikääntynyt Ilmar Taska yllätti esikoisteoksellaan. Sitä lukiessani kävi tämäkin mielessä: Jos kansilehden kirjoittajana olisi lukenut Taskan asemasta Sofi Oksanen, olisin uskonut kirjan hänen Viro-trilogiansa kolmanneksi osaksi.

Ilmar Taska: Pobeda 1946. WSOY 2017, 315 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Tuuli Salminen: Surulintu

Totuus voi tehdä kipeää, mutta lopulta olla myös parantava voima, luin esikoiskirjailija Tuuli Salmisen sanoman.

Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen esikoisromaani, yksi liki sadasta tänäkin vuonna Suomessa ilmestyvistä esikoisfiktioista.  Tuotteena kirjalle ennustetaan kehnoa tulevaisuutta, mutta yhä useampien luovien kirjoittajien unelmana on tulla kirjailijaksi, päästä ensi kerran koskettamaan oman painotuoreen esikoisen kantta sormillaan. Tittelissä on hohdetta, ja Salminen on ylittänyt ensikynnyksen.

Ei Surulinnun julkaisematta jättämiselle olisi löytynyt kunnon syytä, paitsi tuntemattomien kirjojen huonot myyntiluvut. Jos tuore kirjailijanalku on käynyt Kriittisen korkeakoulun tai Oriveden Opiston kirjoittajalinjan, arvattavasti hän on kuulunut opiskelijajoukon priimuksiin, heihin joiden tekstiä analysoinut kouluttaja voi myhäillä myöhemmin: ME autoimme häntä pääsemään kirjailijaksi.

Salmisen teksti on harkittua, mutta kieleltään ja kerrontatavaltaan sittenkin kovin tavallista.  Rakenteen opetellut lainalaisuudet kuultavat läpi. Kertomisen sammumattoman janon on nujertanut vielä väkevämpi voima, halu tulla kirjailijaksi.  Sen jotenkin tunnistaa tietyntyyppisistä kirjoista. Juoni on OK, kieli OK, rakenne OK, mutta Se Jokin puuttuu. Kirjallisuutemme ei Surulinnusta rikastu, jos ei sen puuttuessa olisi köyhtynytkään.

Silti kauan eläköön luova kirjoittaminen, eteenpäin ja parempaan pyrkimys! Jokaisen julkaistun kirjan takana on kosolti kaikkea tätä, myös Surulinnun.

Surulintu kertoo keuhkosyöpään kuolevasta menestyskirjailijasta, 55-vuotiaasta Jaakob Karasta, hänen läheisistään ja läheisten rosoisista keskinäissuhteista. Läheisiä ovat 65-vuotias vaimo Ellen Kara, tunnetun kirjakustantamo Werlanderin omistajan tytär, isänsä jälkiä myös firman kustannustoimittaja.  Läheisiin kuuluu Jaakobin sisar Rhea ja hänen aikuistuva tyttärensä Miriam. Kaiketi heihin kuuluu Jaakobin kirjojen todellinen kustannustoimittaja, aina henkilökohtaisista syistä poissaoleva Anjuska.

Yritin luoda lukiessani Jaakobista henkilökuvaa. En oikein onnistunut. Kirjailijana hän on ollut suosittu, kirjoja on luettu, häntä haastateltu ja julkisuudessa seurattu.  Häntä mainitaan ihmisenä hienoksi. Lähipiirilleen hän on kovin rakas. Hän oli sovinnollinen ja mukautuva. Sitä ominaisuutta tarvittiin jo avioliitossa kustantajan tyttären kanssa.  Se on avioitumista myös kustantajan kanssa. Herra Eerikki Werlander vaati vanhan järjestyksen jatkumista myös nuoren parin elämässä Ellenin lapsuudenkodissa, eikä Ellen pannut koskaan isälleen vastaan.

”Surulle pyhitettyinä päivinä tämä ei tunnu kodilta eikä Ellen tunnu vaimoltani enkä pidä tässä huoneistossa mistään. En uskalla hengittää, en käydä WC:ssä isolla enkä pienellä asialla, en yskiä, en keittää kahvia, en avata radiota tai tietokonettani, en hyräillä, en katsoa häneen enkä varsinkaan hänestä poispäin, en koskettaa, en puhua jostain niin arkisesta kuin sää tai matto tai sinappi tai bensatankki.
Muistanko, mitä Eerikki Werlander sanoi, kun Ellen ja minä olimme ostaneet kihlasormukset? Ei minulla ole mahdollisuutta unohtaa, ei minkäänlaista.”

Ellen on kuulunut seurapiireihin, Rhea on sen sijaan vanhempien kulttuuriharrastaneisuudesta  huolimatta duunari, vuorotyöläinen metrojunan kuskina. Naiset eivät tule keskenään toimeen. Heillä on kummallakin tarve puuttua myös muiden kuin vain omiin asioihinsa. He dominoivat. Ellenillä on pakottava vimma päästä Jaakobin kirjojen toiseksi kirjoittajaksi, tai varsinaiseksi. Hän pyrkii panemaan punakynänsä joka kohtaan ja kirjoittaa tilalle oman mallilauseensa. Juonesta hän riitelee miehensä kanssa tavan takaa.

Surulinnun villakoiran ydin on Ellenille Jaakobin kuoleman jälkeen paljastunut salasuhde, sillä Jaakobissa on elänyt myös pieni vapaudenjanoinen kapinallinen. Jaakobilla on ollut toinen nainen, Silja, miltei alaikäinen tyttö, ja suhdetta on pidetty yllä kirjailijan työhuoneessa, jonne Ellenillä ei ollut pääsyä. Toinen nainen, S, asui siis siellä.

Nyt Jaakob on määrännyt testamentissaan työhuoneensa Miriamille. Ellenin ja Rhean määräilyhalu kulminoituu naisten vimmaisessa tarpeessa päästä sisustamaan Miriamin ensiasunto tämän kipakasta torjunnasta huolimatta. Työhuoneen komeroista löytyvien enon muistikirjojen kautta Miriamin omakuva räjähtää pirstaksi ja uusi alkaa hiljalleen rakentua.  Kuka hän oikeasti on?

Jaakobin syrjähyppy on sittenkin se tavallinen tarina, tavallisen tarinan seuraamukset sen sijaan eivät.  Mutta kiinnostavinta tässä kirjassa tulisi sittenkin olla henkilöt, kaikki neljä. Miksi en kuitenkaan saanut heihin otetta? En huolitellusti pukeutuneeseen ja itsestään huolehtivaan yläluokkaiseen Elleniin, jolla on vara olla tyly toimittajille ja käyttää ihmissuhteissa saksia; joka on usein kulmikas ja kireä; joka ei koskaan halunnut lapsia ja joka ”osaa valita oikeat kupit, lasit, haarukat, veitset, verhot, matot, taulut, vaatteet, mutta ei sanoja”.

En saanut kunnon otetta käytännölliseen ja arkirealistiseen Rheaan, en identiteettiään rakentavaan ja enoaan kaipaavaan Miriamiin enkä kirjailijaan, jolla on ollut vaimonsa edessä vain yksi salaisuus. Mutta se on pakahduttavan musertava, eikä hän saa sitä kerrotuksi. Miehensä elämänkerran kirjoittamisen itselleen uskonut Ellen-vaimo hakee jäämistöstä vihjeitä toisesta naisesta, yli kahden vuosikymmenen takaa.

”Itku tulee vasta kolmannen kerroksen kohdalla. Tutut nimet postiluukuissa, kakkoskerroksessa itämainen tuoksu. Niin surullista, että eno asui tässä talossa melkein kolmekymmentä vuotta, mutta naapureihin hän ei tutustunut, vaikka oli ujoudestaan huolimatta varsinainen ihmismagneetti. Ellenin mielestä kaikissa heidän naapureissaan on aina ollut jotain epäilyttävää.”

Romaanin nimi Surulintu viittaa Jaakob Karan toiseen romaaniin, missä hän kuvaa vaimonsa lapsuutta. Muitakin hentoja viittauksia löytyy kerronnasta.  Jaakob rakasti lintuja ja lintuparvi myös saattelee hänet hautaan. Kirjassa on viitteitä menneisyyden traagisiin menetyksiin. Mutta nämä usein kuoleman tuottaneet onnettomuudet jäävät lopultakin irrallisiksi siitä huolimatta, että ainakin veljen kuolema on jättänyt varjon Ellenin luonteeseen ja käytökseen.

Tätä lukemaltani jäin kaipaamaan: Helpommin esiin kaivettavaa ja terävämpää henkilökuvausta. Henkilöt ja heidän lähtökohtansa Salminen on toki kirjaansa kehitellyt.

Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017, 264 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Itke, rakastettu maa. Kun Tšernobylin reaktori räjähti, poliittinen koneisto vaikeni, mutta sotilaat komennettiin sammutustöihin. He tekivät velvollisuuttaan, vaikka veri vuosi nenästä ja suusta.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo tšernobylilaisista ihmisistä ja heidän kokemastaan, ei Tšernobylista ja sen nelosreaktorin räjähtämisestä huhtikuun lopulla 1986, ei katastrofin jälkihistoriasta, ei edes seurausten mittaamattomuudesta.   Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille.

Lukija lukee ja tärisee.

Teos on sisällöltään järkäle: kamala, mutta myös kaunis, sillä se kertoo myös suuresta rakkaudesta.  Se on pyrkimys ymmärtää ihmisten tarinoiden kautta hornaa, joka ei ollut kenenkään hallinnassa.  Valtio reagoi viikkokausia vaikenemalla ja vallan sai viidakkorumpu. Kaikki julistettiin joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu. Ei saanut syntyä paniikkia.

Eikä saanut jäädä historiaa. Kaikkinaiset yritykset valokuvata estettiin. TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Tšernobylin onnettomuudesta ja sen seuraumuksista saastuneissa kylissä ei jäänyt jälkipolville kuvadokumentteja, ei niin minkäänlaisia.

Lukijalle ei juurikaan synny kokonaiskuvaa, vaikka kirjailija kertoo alkajaisiksi saastuneilla alueilla asuvan yli kaksi miljoonaa ihmistä ja saastuneen maan käsittävä liki neljäsosan nykyisen Valko-Venäjän pinta-alasta. Tšernobylin voimala sijaitsee Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa, ja pääosa saastelaskeumasta satoi Valko-Venäjän alueelle.

Lukijalle syntyy kuva ennen kokemattoman suuresta noitakattilasta. Tarinoissa lyövät toisiaan kasvoihin irrationaalisuus ja rationaalisuus, asiantuntevuus ja maallikkojärki, vastuu ja vastuunpakoilu, tunteet ja niiden eliminointi, itsekkyys ja uhrautuvuus, fanaattisuus ja petturuus, auttamishalu, luulot, taikausko, valehtelut, uhkailut, vähättelyt ja oma-apuisen selviytymisen eetos.

Valtio määräsi sammutustöihin kymmeniä tuhansia sotilaita ja palomiehiä. Pisimpään altistuneita odotti pian tuskallinen kuolema. Kysely komentokohteesta, saati kieltäytyminen tiesi sotaoikeutta. Kieltäytyä ei voinut, eikä miesten itsetunto sitä sallinut. Varustetaso oli sattumanvaraista tai puuttui täysin. Onnettomuutta vastaan taisteltiin pääasiassa lapioilla ja paljain käsin. Pelkästään Valko-Venäjän luetteloissa on 115 493 raivaajan nimi. Heidän, maan kuorijoiden, ensisijainen työväline oli lapio.

Perussuojautumisena säteilyä vastaan oli Stolišnaja-vodka. Jostakin saatiin myös tämä kokeiltu resepti: lusikallinen hanhenlantaa pullolliseen vodkaa. Viinan muututtua liian kalliiksi kylillä siirryttiin ikkunanpesunesteeseen, pontikkaan, partaveteen, lakkoihin ja aerosoleihin.

Yksinäinen ihmisääni

Svetlana Aleksijevitš aloittaa ja lopettaa kirjansa Yksinäiseen ihmisääneen. Molemmissa kertojana on nuori rakastava nainen, joka on joutunut luovuttamaan rakastettunsa kuolemalle. Nuorukaiset kuuluvat ensimmäisiin uhriryhmiin, joissa eloon ei jäänyt ainoakaan. 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon mies tuhoutuu palomiehenä tultuaan komennetuksi reaktorin sammutustehtäviin. Hänet ja hänenlaisensa kuljetettiin Moskovaan radiologiseen erityissairaalaan ja kuoleman jälkeen haudattiin tiiviissä sinkkiarkuissa betonilaattojen alle. Ljudmilalta oli ankarasti kielletty pääsy kuolevan miehensä luo, jonka limakalvot olivat irronneet, musta keho oli rakkuloiden peitossa ja ulostetta tuli 20−30 kertaa päivässä. Mies oli muuttunut säteileväksi reaktoriksi. Mutta nainen oli naarastiikeri, joka oli valmis kiipeämään kerrokseen vaikka palotikkaita.

Ljudmilan ja Vasjan esikoinen syntyi kuolleena, syynä maksakirroosi.

Yhtä raastava on Valentina Ananasevitšin, raivaajan nuoren vaimon kertomus kuolevan miehensä hoidosta. Syöpä ei levinnyt kehon sisäosiin, vaan eteni pitkin ihoa. Rakastettu muuttui kasvoiltaan hirviöksi. Molempien naisten tarinoiden kannatin on ääretön rakkaus.

”En vieläkään siedä kuulla elikkojen ulvontaa”

Rakkaus nousee kirjassa myös eläinten kohtalosta. Kaikkinensa se oli kamala. Ihmisiä alettiin jossain vaiheessa evakuoida. Eläimiä ei saanut ottaa. Sotilaita lähettiin kyliin lahtaamaan niitä.  Se oli kova tehtävä, karaistuneimmillekin.

”Parempi ampua kauempaa, ettei tarvitse katsoa eläimiä silmiin.”  ”Eläinten avuttomat huudot… Ne huusivat kukin omalla kielellään…” ”Hevoset… Niitä vietiin teurastettaviksi… Ne itkivät…” ”Se villakoira oli jonkun lemmikki… Hellitty… Muistiin on takertunut… Se pikkuinen villakoira… Sääli, ettei kenelläkään silloin ollut ainoatakaan patruunaa, ei mitään millä olisi voinut lopettaa sen… Sen pikkuisen puudelin. Kaksikymmentä miestä… Eikä päivän päätteeksi ainoatakaan patruunaa…”
Kertoja, sotilas, ei saa vapautusta muistosta.

Ennätyssato piti tuhota

Joko kesä 1986 oli todella sadoltaan oivallinen, mutta ainakin tuhoalueiden ihmiset muistavat sadot määriltään ja laadultaan ennätyksellisiksi. Ne kaikki piti tuhota, samalla kun tuotantotavoitteet tuli täyttää!

”Mummo tuo korillisen munia – ne on takavarikoitava ja kaivettava maahan. Lypsi lehmän, tuo sangollisen maitoa. Hänen mukanaan on sotilas. Maito on haudattava. Kaivoivat salaa pottunsa maasta – ne on riistettävä heiltä. Niin punajuuret, sipulit kuin kurpitsatkin. Haudattava maahan… Määräysten mukaan… Vaikka kaikesta on tullut mainio sato. On niin kaunista. Syksyn ruska. Kaikilla on aivan mielipuoliset ilmeet. Niin heillä kuin meilläkin.”

Harvat ihmiset halusivat jättää kaiken taakseen ja lähteä tyhjän päälle. He ryhtyivät palaamaan salaa saastuneisiin kyliin, metsien kautta. Heitä tarvittiin perunannostoon ja ennätyssadon korjaamiseen!

Vaikka ruokaa tuhottiin massiiviset määrät, tottahan ihmiset söivät. Ja säteilymittarit rätisivät:
”Ruokala sai läheisestä kolhoosista lihan, maidon ja smetanan, ja me söimme. Lääkäri ei koskenut mihinkään. Lehtihaastattelussa hän sanoi, että ruoka täyttää normit, mutta ei koskaan maistanut lusikallistakaan. Panimme merkille. Niin olivat asiat. Olimme epätoivoisia.”

Saastunutta, säteilevää ruokaa käytettiin muualla elintarviketeollisuudessa, jauhettiin makkara- ja pasteijamassaan. Tai syötettiin eläimillä.
”Ette osaa kuvitella, millaiset määrät vyöhykkeeltä kuljetettiin pois siitä materiaalisesta avusta, jota sen asukkaille oli tarkoitus jakaa. Kahvia, lihasäilykkeitä, kinkkua, appelsiineja varastettiin laatikoittain ja kuorma-autolasteittain. Sellaisia elintarvikkeita ei siihen aikaan saanut mistään. Paikalliset kauppiaat, jokainen tarkastusviranomainen, kaikki pikkuvirkamiehet ja vähän isommatkin elivät herroiksi. Ihminen osoittautui pahemmaksi kuin olin luullut.”

Säteilevistä hirsistä saatiin huviloita

Tuhoalueelta tuhottiin paljon rakennuksia, haudattiin suuriin kaivettuihin monttuihin ja maakerroksia päälle. Mutta hyvin paljon ihmisten jättämiä koteja katosi muualle huvilamateriaaleiksi.  Jotkut osasivat muuttaa ne rahaksi.

Niin kävi myös jätehaudoille, jonne haudattiin säteilevät kuorma-autot, traktorit ja työvälineet. Hautojen kokonaismääräksi saastuneella alueella Aleksejevitš sanoo 800.  Kirjailija etsi yhtä niistä.

”Pyörimme aikamme edestakaisin, kunnes minulle selvisi, ettei hautaa ollut, ettei sitä enää ollut olemassakaan, että se oli vain paperilla. Kaikki mitä sinne oli haudattu, oli ajat sitten viety toreille, myyty varaosiksi kolhooseille ja maatiloille. Kaikki oli varastettu ja viety pois.”

Asiantuntijat pidettiin sivussa

Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin senaikaisen, nykyisin silloisen johtajan Vasili Nesterenko tarina on yksi kirjan hätkähdyttävimmistä. Ydinfyysikkona hän tunnisti katastrofin heti ja yritti ottaa yhteyttä päättäjiin. Hän kuvaa yritystään soittaa vaikutusvaltaisimmalle kommunistijohtajalle, Valko-Venäjän keskuskomitean ensimmäiselle sihteerille Sljulkoville. Puhelua ei yhdistetty. Ei niitäkään, joita hän yritti Moskovan kautta.

Hän taisteli tuulimyllyjä vastaan ja oppi tajuamaan, ettei poliittisessa päätöskoneistossa kukaan kuunnellut tutkijoita ja lääkäreitä. Tiede palveli politiikkaa, ja Tšernobylin katastrofin seuraukset häiritsivät sitä. Siksi se kiellettiin. Nesterenko alkoi saada uhkauksia, sulkemisesta mielisairaalaan tai sopivasti kohdalle osuvasta liikenneonnettomuudesta.

Hän otti selvää, teki säteilymittauksia ja laskelmia, kokosi tiedot mappeihin lukittuun työhuoneeseensa, jonne murtauduttiin ja mapit varastettiin. Instituutin kaikki säteilymittauslaitteet takavarikoitiin. Nesterenkon kertomus on varsinainen trilleri.

Näin hän kuvaa onnettomuuden jälkeistä tilannetta:

”Halusin saada selvyyden asiasta. Ottaa mukaan laitteita, mitata taustasäteilyn. Braginissa se oli 30 000 mikroröntgeniä tunnissa, Narovijassa 28 000… Väki kynti ja kylvi… Valmistautui viettämään pääsiäistä… Maalasi munia ja paistoi kulitsoja… Säteilyäkö? Mitä se on? Kukaan ei ollut antanut määräyksiä. Päinvastoin, viranomaiset halusivat tietää, miten kylvöt etenevät, millaista vauhtia. Minua tuijotettiin kuin mielipuolta.”

”Keinoja olisi ollut ilman virallisia tiedonantoja ja paniikkiakin… Me ehdotimme… Jodia olisi esimerkiksi voitu lisätä juomaveteen tai maitoon… Kaupungilla oli seitsemänsadan kilon valmisvarastot jodia… Sinne ne jäivät varastoihin… Ihmiset pelkäsivät päättäjien vihaa enemmän kuin atomia… Kaikki odottivat puhelinsoittoa tai käskyä, kukaan ei itse ryhtynyt mihinkään.”

”Ydinvoimalan johdossa ei ollut ainoatakaan ydinfyysikkoa”, Nesterenko kuittaa jälkiviisaasti. ”Oli energiatuotannon ammattilaisia, turbiininkäyttäjiä, poliittisen työn tekijöitä, mutta ei ainoatakaan asiantuntijaa. Ei ainoatakaan fyysikkoa.”

Poliittinen järjestelmä puolustautui. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Länsi lietsoi turhaa hysteriaa.

Massiivisesti asioita

Svetlana Aleksijevitš sai ihmiset avautumaan, naiset ja miehet, sotilaat ja siviilit. ”Tyttökulta, kuunteles tätä”, hänelle saatettiin sanoa uuden aiheen noustua kertojan mieleen.

Tarinat kertovat Tšernobylin tulipalon sinisestä savusta ja mustiksi muuttuneista miehistä, altistuneiden päätymisestä itse reaktoreiksi, miesten potenssin katoamisesta, KGB:n roikkumisesta puhelinlangoilla, kuumista koskaan katoamattomista hiukkasista, jotka polttivat keuhkot reikiä täyteen, noitakeinoista taikoa säteilyä pois ja eristäytynyttä elämää luontaistaloudessa elävistä paluumuuttajista, joista tuli lainsuojattomia:

”Nimenikö? Minulla ei ole passia. Miliisi otti sen… Hakkasi ja tivasi: Mitä sinä täällä hortoilet? Hakkasi vielä kovemmin. Löi päähän… Kirjoittakaa vain: Jumalan palvelija Nikolai… Nykyään vapaa ihminen…”

Svetlana Aleksijevitš viittaa usein tulevaisuuteen. Kirjan alaotsikkona on Tulevaisuuden kronikka. Sellaiseksi en kuitenkaan kokenut Lasten kuoroa, mihin kirjailija on koottu haastattelemiensa 9−16-vuotiaiden lasten karuja kertomuksia. Mutta ainakin Tšernobylin onnettomuus merkitsi yhden aikakauden ja yhden suurvallan loppua.

”Historiassa ne nimittäin kuuluvat yhteen: sosialismin romahtaminen ja Tšernobylin onnettomuus. Ne osuivat yhteen. Tšernobyl joudutti Neuvostoliiton hajoamista. Räjäytti imperiumin rikki. Ja minusta se teki poliitikon”, toteaa kirjassa valkovenäläinen parlamentaarikko Gennady Gruševoi, Tšernobylin lasten puolesta -säätiön perustaja ja puheenjohtaja.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Tammi 2015, 390 sivua. Suomennos Marja-Leena Jaakkola.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

101 kirjassa Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvikin esikoiskirjan ilmestyminen oli Kirjallinen Tapaus. Pohjoinen kertoja oli kerralla raivannut itselleen paikan kirjallisuuden eturintamassa.

Hekin olivat puhalluskukkapoikia ja taivaankorjaajia: Meren rantajää oli murtunut kolmen leikkivän pikkupojan alla Oulun edustalla kauppatorin kupeessa. Sukeltajat etsivät heitä hyisestä vedestä. Seisoin muiden paikalle osuneiden tavoin rannalla, lehtikuvaaja Veikon vieressä. Veikko kuvasi. Sukeltaja nosti jään reunalle yksinäisen pienen kumisaappaan. Se oli sininen ja niin kovin pieni. Sitten löydettiin saappaan haltija, tumma märkä mytty.

Olin aloittanut toimittajatyöni Oulussa, ensimmäisessä varsinaisessa työpaikassani yliopistosta valmistumiseni jälkeen.  Muistan tuon 1970-luvun alussa seuraamani lasten naarauksen yhä kuvanauhana silmissäni.

Mutta jälkikäteen muistini sameni. Kun myöhemmin kuulin työtoverini Jonin mitä läheisimmän ihmisen hukkuneen, myöhemmin vuosien päästä tapahtumat sekoittuivat ja Oulun edustalla menehtynyt, pisimpään veden alla ollut pikkupoika muuntui aivossani Jonin lapseksi. Tiesinhän minä silloin, että menehtynyt oli latomon työntekijän poika. Mutta Joni Skiftesvikin kirjan niminovellia Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja lukiessani Oulun vuosientakainen julma tapahtuma palasi ajatuksiini.

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja oli ilmestyessään 1983 minulle jyrsivä lukukokemus. Niminovelli viilsi. Olin vältellyt koskemasta kirjaan uudelleen, kunnes teos valittiin nyt Kirjojen Suomen 101 kirjaa -valikkoon edustamaan ilmestymisvuottaan.

Kaksi vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen mieheni ja minä vuorostaamme menetimme oman poikamme, esikoisemme Akselin.

Joni Skiftesvikin esikoisteoksessa, lyhytproosakokoelman viimeisessä kertomuksessa isä naaraa poliisin kanssa pelätystä Kurtinhaudasta kahta kadonnutta pikkupoikaansa, Villeä ja Eskoa.  Siellä meressä he ovat. Pienet jalanjäljet olivat johtaneet jään reunaan.  Skiftesvikin tyyli on karsittu ja karu.  Hän ei tunteile lukijan puolesta. Tarina tekee lukijassa työnsä.

Tunteet tulevat kertomuksessa väliväylää: Isän hengitys puuskuttaa ja reki hentoine ruumiineen vaikuttaa ylivoimaisen raskaalta jäältä pihaan vedettäväksi. Äiti putoaa polvilleen ja haroo lastensa jäisiä nuttuja tiukemmin kiinni, jotteivät hukkuneet palelisi.

Oulun rannassa seuraamastani naarauksesta opin senkin, ettei median kuulu mässäillä. Vastuunsa tunteva lehti julkaisi vain viitteellisen kuvaotoksen murheellisesta tapahtumasta. Paljastavimmat kuvat jätettiin kuva-arkistoon.

Kun Jonin koskettava omaelämäkirja Valkoinen Toyota vei vaimoni ilmestyi 2015, perheen jäsenen, Kim-pojan hukkuminen kosketti minun lisäkseni uskoakseni kaikkia kirjan lukeneita suomalaisia. Koin varhemman oululaisen tapahtuman uudelleen.

Ehkä minun pitäisi lopettaa tähän.

Joni Skiftesvikin lyhytproosakokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sisältää 14 tarinaa. Niissä kuvatut henkilöt ovat miltei järkiään reppanoita, köyhää, usein aikaansaamatonta väkeä ja liian usein räyhääjiä. Moni räpeltäjä löytää vastakaikua kaltaistensa sökeltäjien ja uhoajien porukoissa, mutta omilleen joutuessaan he osoittautuvat auttamattomiksi tupeksijoiksi.

Kertomuksen Ensimmäinen työpäivä nuori Liisa Selander on päässyt sahalle töihin. Päivästä tulee samalla hänen viimeisensä. Vastuuntunnottomana ja työtään halveksivana hän ehtii typeryyttään hankkia yhtiölle ja työkavereilleen puhdasta vahinkoa särkyneenä sirkkelinä ja menetettyinä urakoina.  Hän mählii kaikki kolme saamaansa rutiinihommaa. Tarinan päätelmä saattaisi olla se, ettei omena koskaan putoa kauaksi puusta.

Ikuinen epäonnistuja on myös vahingossa isäksi tullut Viltteri kertomuksessa Näpertäjä.

Nuorten miesten uho tunkee läpi useassa Skiftesvikin kertomuksessa. Kansainvälisen vesiensuojelukonferenssin suomalaisvaltuuskuntaan mahdutettu Hannes on kokouksen simultaanitulkkausta ymmärtämättömänä yhtä ulalla kuin valtuuskunnan muu kielitaidoton ja valmistautumaton miessakki reteää valtuuskunnan johtajaa myöten.  Ironinen matkakuvaus Valtuuskunta lienee löytänyt kosolti vastineitaan vielä kirjan ilmestymisvuosikymmenellä, mutta tuskin enää neljännesvuosisata myöhemmin.  Maailmalla on opittu jo käyttäytymään.

Kansanmiehen vaatimattomuudesta kertoo päinvastainen kertomus, Yö Helsingissä.  Mutta eipä mistään Suomesta löytyne enää kuvatunkaltaista majoitusmörskää, missä erikseen on kyltillä muistutettava asujaa, ettei lavuaariin saa kusta.

Kokoelman avaustarina Aavistus oli niminovellin lisäksi koskettavimpia. Sodasta sairasreissulle pantu perheenisä Pauli Toppila on jo rintamalla tajunnut, mistä vihollisen joukot tunkevat läpi, ennemmin tai myöhemmin. Hän ryhtyy varustautumaan suojellakseen perhettään ja hankkii sillä itselleen hullun kirjat.  Aavistus osuu kuitenkin nappiin, tälläkin kertaa. Silti miehestä ei tule sankaria, vaikka juuri sellaiseksi hän tarinassa osoittautuukin.

Tarinoista kaksi, Katve ja Kolme miestä Kostamuksessa, eivät minulle avautuneet toisellakaan lukemisella, ei ainakaan itseäni tyydyttäneellä tavalla, vaikka niille selityksen aivostani löysinkin.

Ihailen Joni Skiftesvikin lyhytlauseista kerrontaa, jota maustaa pohjoisen maiseman ja työmaiden, sahojen, satamien ja merenkäynnin sanasto. Kirjailija tavoittaa rehvastelevan suunsoiton, leuhkimisten ja nälvimisten tori- ja kapakkakielen, tai ainakin sen tunnun. Puhalluskukkapojan ja taivaankorjaajan jälkeen olen tainnut lukea kaiken Skiftesvikiltä ilmestyneen. Tarinankertojan tyyli on tullut tutuksi.

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. WSOY 1983, 236 sivua.

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/10/22/joni-skiftesvik-valkoinen-toyota-vei-vaimoni/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/12/04/avoin-kirje/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Juha Itkosen Minun Amerikkani on tiukasti sidottu aikaan. Mielenkiintoista nähdä, miten sen terävät havainnot kestävät aikaa. Siteeraan kirjailijaa paljon, mutta kukapa paremmin taitaisi ilmaista asiansa?

Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt Amerikkaan ja pettynyt myös, niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen itseni henkilökohtaisesti petetyksi”, tuskailee Juha Itkonen kirjansa Minun Amerikkani lopulla. Hän on tehnyt Yhdysvaltain presidenttivaalivuonna 2016 neljä matkaa Yhdysvaltoihin, viimeisen niistä marraskuussa seuratakseen Donald Trumpin virkaanastujaisia paikan päällä.  Mutta eihän niin pitänyt ylipäätään käydä. Amerikkalaiset, oikeastaan heistä 63 miljoonaa Trumpin puolesta äänestänyttä, pettivät Juha Itkosen, kuten myös pettivät useimmat suomalaiset ja eurooppalaiset.

Juha Itkonen on Amerikka-fani, minun mielestäni hupsuuteen saakka. Hänen intohimonsa ei sammu, sillä Amerikka on tyhjentymätön.

Kaikki alkoi lapsuudessa Lasten suuresta kirjakerhosta, hän muistaa keskustelussaan kollegoittensa kanssa kirjailijaresidenssissä kolmannella vaalivuosireissullaan Catskills-vuoriston maisemissa. Ensimmäisen kerran hän pääsi Yhdysvaltoihin17-vuotiaana. Sen jälkeen hän on oleillut maassa tavan takaa ja kirjasta päätellen seurannut presidentinvaalikampanjoita myös tätä viimeisintä aiemmin.

Vapaus on amerikkalaisia perusarvoja, mutta kulttuurissa sekin on kaupan, ainakin se kahlitaan kielloilla ja rajoituksilla.

Hän tuntee amerikkalaisen populaarimusiikin bändit ja levyt lauluineen. Hän on katsonut hillittömät määrät amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, muistaa roolihenkilöt ja niiden näyttelijät, käsikirjoittajat ja ohjaajat – se vaikutelma ainakin minulle syntyi. Korkeakulttuurista, kuten Yhdysvaltain laadukkaasta kaunokirjallisuudesta hän ei juuri kirjassaan kirjoita, mutta lienee itsestään selvää, että ainakin kaunokirjallisuus on hallinnassa, kirjailija kun on.

Itkonen ihmettelee kunnioituksella amerikkalaisten pitkiä työpäiviä ja lyhyitä vuosivapaita. Huolimatta vapaan niukkuudesta amerikkalaiset ovat yhteisöllisiä ja valmiita luovuttamaan vapaa-aikaansa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuten puoluetyöhön. Selityksen Itkonen löytää kaksinkamppailujen sarjaksi tiivistyvästä kaksipuoluejärjestelmästä.

Juha Itkonen tekee matkoillaan taukoamatta havaintoja ja analysoi näkemäänsä ja kuulemaansa. Maa tuntuu olevan täynnä paradokseja.

”Päällisinpuolisesta avoimuudesta huolimatta amerikkalaiset kantavat raskaampaa haarniska. Heidän kuorensa on paksumpaa, siitä on hankalampaa tunkeutua läpi… He suojaavat jotain, piilottelevat heikkouttaan, pelkäävät lopulta enemmän kuin minä”, hän toteaa. Siksiköhän niin moni Yhdysvalloissa tuntee tarvitsevansa henkilökohtaisen terapeutin, lukija miettii.

Toisena paradoksina nostan kirjasta säännöt ja kiellot:
”Vapautta rakastavaksi kansakunnaksi amerikkalaiset ovat yllättävän kiintyneitä sääntöihin. Niitä on paljon, kaikenlaisia kylttejä, älä tee sitä, älä tee tätä, älä edes yritä, ankarasti kielletty, eivätkä kyltin pelkästään kiellä, kieltoa tehostamassa on tavallisesti myös uhkaus ankarasta rangaistuksesta.”

Vaikka Minun Amerikkani keskittyy presidentinvaalikampanjaan, missä Itkonen seuraa paikan päällä Donald Trumpin, Hillary Clintonia kannattavien demokraattien, Bernie Sandersin ja Marco Rubion tilaisuuksia, kirjaan mahtuu suuri määrä amerikkalaisuutta eritteleviä aiheita.

Hän kavahtaa ehdottomuutta ja omahyväisyyttä, jonka hän tunnistaa nuorissa ”takkutukkaisissa Bernie-aktivisteissa”. Ehdottomuus ei varsinkaan politiikassa johda hyvään. Vuodet hiovat ihmisestä täydellisyydentavoittelun. Siksi hän sympatisoi äitinsä ikäistä, kokemuksen koulimaa Hillary Clintonia, itsestään selvänä pitämäänsä voittajaa.

Mutta kuin vahingossa hän tulee avanneeksi näkyviin yhden Trumpin kannatuksen kasvupohjista. Näin hän kuvaa näkemäänsä Länsi-Virginiaa:

”Koko infastruktuuri on rappiolla. Sillat näyttävät ruosteisilta, kaikki pääväyliä pienemmät tiet olivat kipeästi päällystyksen tarpeessa… Koko maisema oli kuin symboli sille amerikkalaiselle alamäelle, josta lehdissä ja televisiossa jatkuvasti puhuttiin…
Vaikka olin jo jonkin verran nähnyt Amerikkaa, yhtä köyhässä kolkassa en ollut käynyt koskaan aiemmin… Sekalaista aikuisväestöä harhaili kaupungilla… Lapset olivat ylipainoisia ja huonosti puettuja.”

East Liverpoolin asukkaille töitä riitti läheisissä teräs- ja keramiikkatehtaissa, kunnes
tehtaat yksi kerrallaan lopettivat toimintansa. Alabama näyttää yhtä lohduttomalta:

”Alabamalaisen pikkutien varrella on sellaista kuin siellä kuvittelisikin olevan. Rähjäisiä taloja ja sotkuisia pihamaita, yksittäisiä asuntovaunuja ja -autoja välillä pensaiden suojissa ja välillä niiden rykelmiä metsäkaistaleiden välissä avautuvilla niityillä; näissä tilapäisentuntuisissa asumuksissa ihmisiä, jotka Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on unohtanut vuosikymmeniksi ja jotka nyt ovat nousseet kapinaan.”

Itkonen kuvaa autoteollisuuskaupungin Detroitin kadonnutta menneisyyttä kävellessään vain parin sadan metrin päässä yliopistokortteleiden ”rauhoittavasta normaaliudesta”.
”Liikkeet on suljettu vuosia sitten, tiiliseiniin maalatuista tyylikkäistä mainoksista näkyy hylätyissä rakennuksissa harjoitetun kaupan ala: yhdessä myytiin ennen levyjä, toisessa kirjoja. Enää ei myydä mitään. Näillä kaduilla kulkevat vain narkomaanit ja muut toivonsa menettäneet.”

Mikään ei ole ikuista ja pysyvää. Millainen on Piilaakso 50 vuoden kuluttua, Juha Itkonen tulee miettineeksi.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta Yhdysvallat on kokenut Barack Obaman kaudella kansantalouden mittavan nousun.  Amerikalla pyyhkii hyvin.

Itkonen käyttäytyy uusissa kaupungeissa turistin tavoin. Memphisissä hän tutustuu kansalaisoikeustaistelun historiaan Martin Luther Kingin museossa ja Elvis-museossa rockin kuninkaaseen, jonka palvontaa vastaan oli kapinoinut nuoruudessaan. Chicago Institute of Arts`ssa hän löytää ilmavaa taidetta ja Henri Millerin kirjastossa muistaa, miten Milleriä masensi ”kaikkea amerikkalaista inhimillistä toimintaa ohjaava utilitaristisen voitontavoittelun logiikka”, missä ihmiset ovat vaihtaneet arvoistaan suurimman, vapauden, tavaroihin.

Hän näkee vain rajatuilla alueilla sallittujen uhkapelien levittäytyneen rakennemuutoksen raiskaamiin kaupunkeihin. Hän kirjoittaa amerikkalaisista kuplista, joiden symboliksi hän nostaa  vierailukohteensa Woodstockin:
”Tasku, taas kerran, kupla, ehkä missään muualla kuin Amerikassa kuplia ei ole yhtä paljon eivätkä ne ole yhtä täydellisiä, samalla tavalla vuosikymmenten läpitunkemattomiksi vahvistamia niin kuin tämäkin pieni idylli.”

Kuplat ovat sosiologisesti nyky-Yhdysvaltain merkittävin selittäjä, väestönosien eriytyneet, toisiaan kohtaamattomat maailmat, kyvyttömyys kompromisseihin ja ”niiden muiden” ymmärtämiseen. Kansa on jakautunut Trumpin kampanjan ja voiton seurauksena kahtia ja sen kahtiajaon Juha Itkonen löysi Washingtonissa seuratessaan uuden presidentin virkaanastujaisia sekä nähtyään amerikkalaisten naisten rauhanomaisen protestimarssin seuraavana päivänä.

Presidentti Franklin D. Roosefelt varoitti pelon valtaanpääsystä ja vaarallisuudesta. Sen Itkonen muistaa Valkoisen talon edustan puistossa Trumpin kannattajien keskellä seisoessaan. Pelko uhriuttaa ja synnyttää viholliskuvia.  Hän näkee kiukkuisia ja katkeria ihmisiä:

Näiden pitäisi olla voitonjuhlat, ihmisten pitäisi syleillä toisiaan, laulaa iloisia lauluja, tanssia silkasta riemusta, mutta mitään sentapaistakaan ei tapahdu, punalakit seistä jurottavat kädet puuskassa videoscreenien edessä odottaen seremonian alkua ja sankarinsa ilmestymistä. Siellä täällä on äänekkäämpiä kannattajia, yksittäisiä mesoajia, jotka keräävät ympärilleen puistossa pyöriviä toimittajia ja kuvausryhmiä, mutta kukaan heistä ei julista iloa, vaan korkeintaan vahingoniloa, tulikivenkatkuista katkeruutta. Yksi messuaa Trumpin palauttavan Yhdysvallat takaisin kristilliselle tielle. Toinen uhoaa Obaman ajan nöyristelyn loppuvan ja maailman saavan jälleen nähdä Amerikan sotilaallisen mahdin.

Minun Amerikkani -teoksessa on paljon hienoja tiivistyksiä. Yksi niistä on syvä tuohtumus tai oikeastaan vastasaarna, jonka Juha Itkonen kirjoittaa kuunneltuaan kirkossa sinänsä kelpo jumalanpalvelusaarnan. Purkaus on tutustumisen arvoinen (sivu 184).

Itkonen puuttuu luonnon raiskaamiseen, jota Trump ei tunnusta tai näe:
”Luonnonvarojen silmitön välinpitämätön tuhlaus on tuskin missään yhtä ilmeistä kuin Yhdysvalloissa, eikä puoli Amerikkaa edes tunnusta koko asiaa. Ilmastonmuutosta ei ole. Luonnonvarat ovat loppumattomat. Ihminen ensin!”

Donald Trumpin persoonaa ja vaalikampanjaa on analysoitu julkisuudessa valtavasti eikä Juha Itkosen kiukkuinen analyysi sen sisällöstä suuresti eroa. Se on silti tulenkivenkatkuisuudessaan osuvaa.

Nautin kirjassa erityisesti niistä tuokioista, joissa kirjailijan villi fantasia alkaa laukata hänen kohdatessaan itselleen vieraita amerikkalaisia. Hän luo ihmisille kuvitteellisen elämän ja historian kirjailijan oikeudella.

Juha Itkonen selostaa muutaman sivun mitassa viime vuonna ilmestynyttä J.D. Vancen teosta Hillbilly Elegy.  Amerikan työväenluokan ahdinkoa analysoiva teos on ollut ilmestymisestään lähtien Yhdysvaltain bestseller-listoille. Toivon, että tämä Yhdysvalloissa kansalliseksi keskustelunaiheeksi noussut kirja löytää tiensä Suomeen – myös suomennettuna.

Lopuksi löytämäni pieni lievennys Juha Itkosen Amerikka-faniudessa. Itkonen tunnistaa itsessään pohjoismaisuuden ja yhteiseurooppalaisuuden.
”Olen kiitollinen siitä, että aivoissani on myös jotain jollain tapaa yksityisempää ja intiimimpää kuin puolen maailman jakamat amerikkalaiset muistijäljet.”

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2017, 349 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi