Helsingin kirjamessut 22.̵ ̵ 25.10.2026 ̵ ̵ Sivistystä ja iloa

Tuota pikaa se alkaa, Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma! Junan tuomana voin osallistua messuihin yhden kokopäivän ja pari puolikasta. Helsingissä asuessani pujottelin ihmisvilinässä messujen alkamisesta niiden loppumiseen. Yöllä päivän annista kirjoitettuani univaje kävi voimille.

Kuopion Suomalaisesta kirjakaupasta sain messuohjelman, jonka avulla poimin itselleni läsnäolooni sijoittuvat tärppini sekä tein kiinnostavia poimintoja.

Yksi messujen erinomaisista ideoista on keskustelusarja, jossa tunnetut suomalaiset kertovat kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet heihin syvästi; teoksista, jotka ovat sivistäneet ja tuoneet lukemisen iloa. Tässä Sivistys ja ilo -sarjassa esiintyvät ulkoministeri Elina Valtonen, talousvaikuttaja Sixten Korkman, näyttelijä Krista Kosonen, pormestari Daniel Sazonov, kirjailija Silvia Hosseini, entinen ministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja, europarlamentaarikko Li Andersson sekä näyttelijä Pirjo Lonka. Pääsen kuuntelemaan joitakin niistä. Julkisuuden henkilöiden kirjavalinnat perusteluineen ovat kihelmöivän kiinnostavia. Muistan yhä syksyn 2023 messuilta presidenttiehdokkaiden kirjavalintoja.

• • • • • •

Messuilla esitellään aina kuluvana vuonna ilmestyneitä romaaneja. Ainakin seuraavilta kirjailijoiltamme on ilmestynyt uutta: Pirkko Saisio (Ilmestyskirja), Sirpa Kähkönen (Marius), Rosa Liksom (Talo), Olli Jalonen (Puhdas viiruinen elämä), Kjell Westö (Coda), Katja Kettu (Brita-Kajsa), Joel Haahtela (Talvikappeli), Tommi Kinnunen (Pitkä aukea), Enni Mustonen (Pappilan piika), Kari Tervo (Koiperhonen), Satu Taskinen (Rakastan vierasta), Minna Lindgren (Seniorikapina), Magdalena Hai (Kuunkehä), Pirjo Hassinen (Taivaista putoamisen ääni), Kreetta Onkeli (Hyödyttömät päivämme), Harri Salmenniemi (Tulikristalli), Riikka Pulkkinen (Pienet joutsenet), Jyrki Kiiskinen (Kolme päivää, kolme yötä),Philip Teir (Paras on vielä edessä), Leena Lehtolainen (Lähtölaukaus), Anna-Leena Härkönen (Mykkien pöytä), Raija Oranen (Keltainen).
Keitä kaikkia unohtui? Huomasin joidenkin lukemieni uutuusteosten puuttuvan.

Esikoiskirjailijoita en yrittänyt koota. Vuosittain meillä ilmestyy kansalliskielillämme liki sata esikoisromaania.

Entä omat tärppini, ne, joita aion ehtiä kuuntelemaan? Tässäpä:

KAUNOKIRJALLISUUDESTA

Virolainen kirjailija Urmas Vadi on kirjoittanut teoksen Neverland. ”Vadille ominaisella mustalla huumorilla kirja käsittelee yksinäisyyttä, pelkoja ja epätoivoista halua olla joku muu tai jossain muualla. Mestarilliseksi luonnehditussa teoksessa raja normaaliuden ja hulluuden välillä on paperinohut.” Vadia haastattelee perjantaina toimittaja Ella Kanninen. Toivon itselleni onnenpotkua, että löytäisin teoksen vironkielisenä. On korkea aika verestää hauraan ohueksi rapistunutta viroani.

Veli-Matti Oinakselta on ilmestynyt romaani Varjoon jäänyt maa. ”Kun venäläiset joukot lähestyivät Pelkosenniemeä joulukuussa 1939, kyläläiset saivat käskyn evakuoitua. Viljami kuitenkin jää koiransa kanssa.” Varjoon jäänyt maa -teosta luonnehditaan pakahduttavaksi romaaniksi syrjään jääneistä ihmisistä, jotka löytävät turvan luonnosta ja ihmisistä, eivät kaltaisistaan. Teoksesta kuullaan perjantaina.

Kuuntelen myös Katja Kettua, jonka romaanin Brita-Kajsa (Laestadius) aion hankkia ja lukea syksyn taituttua talveksi.  Päiväni päätteeksi ehdin kuunnella Tõnu Õnnepalun haastattelua teoksesta Pienet talot ilta-auringossa. Romaani on matka vanhuuteen. Kirja vie läpi lapsuuden, jolloin kaikki on vielä edessä. ”Vanhenemisen paradokseja onkin se, että kaikki on yhä edessä ja tuntematonta, elämän arvoitus ratkaisematta.”

Lauantaina haluan kuulla, mitä ”kirjamies” Panu Rajala kertoo Mika Waltarin menestysromaanin Sinuhe egyptiläisen synnystä ja menestyksestä maailmalla. Rajala tuntee aiheensa: häneltä ilmestyi vuonna 2008 massiivinen Mika Waltarin elämäkerta Unio Mystica, Mika Waltarin elämä ja teokset.

Lauantai-iltani päätän Osip Mandelstam -tilaisuuteen, jossa runoilija Marja-Leena Mikkola keskustelee Ville-Juhani Sutisen kanssa Mandelstamista ja hänen runoudestaan.

Sunnuntaina ennen junani lähtöä haluan kuulla puussa olevasta hullusta kuninkaasta. Kääntäjä Kristiina Drews kertoo kääntämästään irlaintilaisen kirjailijan Flann O`Brienin romaanista Hullu kuningas puussa. ”Teos on kuuluisin ja pahamaineisin Irlannissa 1900-luvulla julkaistu romaani.”

Yritän seurata suomalaisia kaunokirjailijoita ehtimiseni rajoissa.

• • • • • •

Tärppejäni

TIETOKIRJALLISUUDESTA

Seuraan perjantaina 23. lokakuuta EU-tutkija dosentti Timo Miettistä, jonka uusin teos käsittelee nationalismia. Menetän samalla amerikkanisti, professori ja tietokirjailija Markku Henrikssonin Arvoituksellinen Amerikka -tilaisuuden.
Kuuntelen englanninkielistä Randa Al-Dawoudin haastattelua teoksesta Gazan naiset. Olen pakotettu luopumaan toisesta Gaza-aiheisesta tilaisuudesta, missä tutkija-tietokirjailija Timo R. Stewart latelee rankkoja faktoja Gazan tuhosta ja pohtii, miksi kukaan ei tee mitään.

Perjantaina aion päästä selville, millainen oli Jean Sibeliuksen katumuspäivä vuonna 1943. Miten säveltäjämestarin suhde natsi-Saksaan muutti suunnan? Vastapainon vieraana Kruunuhaassa on Sibelius-aiheessa kirjailija Antti Vihinen.

Yritän ehtiä kuuntelemaan Johanna Annolaa hänen teoksestaan Langenneiden naisten talo. ”Suojakodissa meren äärellä kuurataan herrasväen pyykkiä. Samalla pestään huonoista naisista synti pois, annetaan katutytöille ja langenneille piioille uusi alku. Tekla ei kuitenkaan tahdo uutta alkua.”

Lauantaina 24. päivänä löydän tilaisuuden kuunnella Unkari-tutkija Katalin Miklóssya, joka analysoi teoksessaan Euroopan tulevaisuus sitä, miten EU:n itäiset jäsenmaat muuttavat unionia. Itäisistä jäsenmaista on kantautunut liberaalidemokratian kritiikkiä, poliittisen korrektiuden ja vähemmistöjen kunnioituksen periaatteiden väheksyntää sekä Euroopan Unionin keskeisten pelisääntöjen uhmaamista.

Sunnuntaina kuuntelen Ville-Juhani Sutisen kerrontaa Ruotsin Karibianmeren siirtomaasta ja orjakaupasta.

Kääntäjä ja kustantaja Heikki Valkama erittelee rakkaussuhdettaan Japaniin. ”Japanissa luontoa kunnioitetaan ja pelätään. Yksilön elämä kietoutuu osaksi pitkää muistien ja menetysten ketjua.” Valkaman teos Sydän Japanissa kuvaa juurettomuutta ja kolmannen kulttuurin lapsuutta. Siitäkin sunnuntaina.

Merkille pantavaa tämänsyksyisissä messuissa on Suomen 1900-luvun historiaan ja käymiimme sotiin liittyvän kirjallisuuden niukkuus. Aiempina syksyinä kirjoja oli mielestäni tulvimalla. Ehkä tärkeät ja kiinnostavat aiheet on jo koluttu tai sitten messut on ääneen lausumaton vastapaino yhteiskunnassa tiivistyneelle militaristiselle ja turvallisuuspoliittiselle puheelle.

• • • • • •

ELÄMÄNKERTOJA

Elämäkertoja messuilla on kaupan ainakin Antti Heikkisen kirjoittama Seela Sellan tarina, Arja Saionmaan omaelämäkerrallinen Laulu vapaudelle ̵ ̵ Muistelmani, Suna Vuoren elämäkerta Esa-Pekka Salosesta ja Neil Hardwickin omaelämäkerrallinen Poistetut kohtaukset – Muistelmat.
Uutuusteoksena on ainakin Reetta Hännisen kirjoittama elämäkerta Tekla Hultinista (1864–1943). 

• • • • • •

Suomen kieli ja kielet ylipäänsä ovat tämänvuotisilla messuilla poikkeuksellisen monipuolisen tarkastelun kohteena. Huomaamiani tilaisuuksia aiheesta:

Torstaina 22. lokakuuta

Klo 10:30 Kruunuhaka-lavan Tiedetorilla puhutaan kirjoitetusta Suomen historiasta. ”Millaisia olivat varhaisimmat suomeksi kirjoitetut tekstit ja julkaistut kirjat?” kysytään Suomalaisen Kirjallisuuden seuran tapahtumassa. Kirsi-Maria Nummilaa haastattelee taipuisasta kielestään tunnettu Pasi Heikura.

Klo 11.30 pohditaan, mikä on kielen merkitys identiteetin rakentamisessa ja monikulttuurisessa Suomessa.  ”Kieli on enemmän kuin viestinnän väline, se luo todellisuutta ja on keskeinen väline identiteetin kehityksessä. Voiko kuulua yhteiskuntaan ilman yhteistä kieltä?” kysytään Suomen Pakolaisavun, YK-liiton ja pakolaisjärjestöjen tilaisuudessa Hakaniemi-foorumilla.

Klo 11:30 Töölönlahti-lavalla aiheena on vuorostaan äänikirja kielen peilinä. Miten lukija antaa äänen murteille? Suomen kieli on täynnä sävyjä, joita tulkitsemalla taitava lukija luo kuulijalle vahvan läsnäolon tunteen.

Klo 12 Senaatintorilla kysytään, ketkä ovat nykyajan kielen uudistajat. Keskustelijoina ovat Rosa Liksom ja Riko Saatsi. Tilaisuus kuuluu Helsingin Sanomien kieli-teemakeskustelusarjaan ̵ ̵ joka messupäivä samassa paikassa, samaan aikaan eri aihein.

Klo 12:30 Kruunuhaka-lavalla aiheena on turvallisuuspoliittinen kieli. ”Turvallisuuden kieli ei ole neutraalia. Mitä militarisoituminen tekee kielelle? Tutkijatohtori Minna Lyytikäinen ja YDIN-lehden päätoimittaja Arja Alho etsivät merkityksiä sanojen takaa ja turvallisuutta ilman pelkoa.”
Klo 12:30 Kallio-lavalla availlaan solmussa olevia kieliä. ”Miksi puheeseemme tarttuu finglismejä? Uhkaako englanti suomen kieltä ja uhkaako suomi saamen kieltä? Kun kielet muuttuvat, mitä niiden mukana muuttuu?”

Klo 12:30 pureudutaan nisäkkäiden ja lintujen monimutkaisiin kommunikaatiojärjestelmiin ja kysytään, onko eläimillä kieli. ”Muiden muassa kaskelottien, miekkavalaiden ja joidenkin delfiinien viestintäjärjestelmistä on löydetty tekoälyn avulla uusia kerroksia”, tietävät keskustelijat Helena Telkänranta, Risto Isomäki ja Sanna Kuningas. Tilaisuus on Into kustantamon.

Klo 13:30 puhutaan SELKOKIELESTÄ. Selkokieliset uutiset ja selkokieliset kirjat avaat maailmaa kaikille. Töölössä järjestetyn tilaisuuden takana on Suomalainen Kirjakauppa.

Perjantaina 23. lokakuuta

Klo 11 Töölö-lavalla fokuksessa on oman kielen merkitys hyökkäyssodan uhreiksi joutuneille ukrainalaisille ja UKRAINALLE suvereenina valtiona. ”Kieli ei ole vain tapa puhua, vaan valinta: mihin kuulut ja kuka olet. Ukrainassa on käynnissä poikkeuksellinen kirjabuumi.”.  Tampere Kupliin tilaisuudessa keskustelevat Hanna Visala ja Justas Stasevskij.

Klo 12 Helsingin Sanomien kieli-teemakeskustelun aiheena on lyriikan kieli. Keskustelijoina ovat  runoilija Saila Susiluoto, muusikko, lyyrikko Samuel Putro ja Gasellit-yhtyeen MC Pekka ”Päkä” Salminen. Senaatintori.

Klo 12:30 Töölö-lavalla aiheena on sarjakuvien kieli. ”Sarjakuvan kieli muodostuu kuvasta ja sanoista. Onnistuneessa sarjakuvassa ne tukevat toisiaan. Miten yhteys säilyy käännöksissä. ” Lavalla Mikael Vehkaoja ja Karin Creutz.

Lauantaina 24. lokakuuta

Klo 12  Helsingin Sanomien kieli-teemakeskustelun aiheena on suomi huumorin kielenä. Keskustelemassa ovat koomikko, kirjailija Eeva Vekki, huumorintutkija Jarno Hietalahti ja käsikirjoittaja Anna Brotkin. Senaatintori.

Klo 13:30 aiheena on tietokirjallisuuden kieli. ”Millaista tietokirjallisuuden kieli voi parhaimmillaan olla?” Kruunuhaka-lavan keskustelusta vastaavat Suomen tietokirjailijat ja Suomen arvostelijain liitto.

Klo 14  Kruunuhaassa puhutaan kielestä identiteetin rakentajana. ”Kieli muuttuu ajassa. Millaisia merkityksiä kielellä on kansallisen identiteetin rakentamisessa? Miksi on tärkeää saada tietoa omalla kielellä?” Kysymyksiä tekevät ja vastauksia etsivät Janne Saarikivi, Laura Niemi ja Laura Kolbe ja heitä haastattelee Suomen tietokirjailijoita edustava Pirjo Hiidenmaa.

Klo 14:30 perätysten kolmannessa Suomen tietokirjailijoiden keskustelutilaisuudessa Kruunuhaka-lavalla on aiheena politiikan kieli, sivuotsikolla Sodan lietsontaa vai rauhan rakentamista? Fokuksessa on poliitikkojen kieli niin kotimaassa kuin maailmalla. Toimittaja Tapio Pajusen haastateltavina Annastiina Kallius, Ilmari Käihkö ja Vesa Heikkinen.

Klo 15:30 siirrytään kielikeskustelussa kaunokirjallisuuden alueelle, sillä Töölönlahdessa keskustellaan Kalle Päätalon ja hänen Iijoki-sarjansa kieltä.  Mikä tässä klassikkosarjassa viehättää 2020-luvun lukijaa? Päätalon kielestä keskustelevat Saara Turunen, Antti Heikkinen sekä Iijoki-sarjaa äänikirjoiksi lukeneet Toni Kamula ja Esa Lilja.

Klo 16 Janne Saarikiven aiheena on Kieli vie. Pienten kielten ja kulttuureiden moninaisuuden puolustaja on kirjoittanut pienten kielten ja paikallisten yhteisöjen kielestä uhanalaisuudesta kirjan. ”Jos paikallisyhteisöt kielineen katoavat, niiden mukana katoaa kokonaisia maailmankuvia ja ajatusjärjestelmiä”, hän perustelee Teoksen kustantamaa uutuusteostaan. Senaatintori.

Klo 17 SOMALINKIELINEN keskustelu oman kielen tärkeydestä ja merkityksestä. ”Miksi vahva äidinkieli tulee muiden kielten oppimista ja miten vanhemmat ja koulu voivat vahvistaa monikielisyyttä? Miksi lapsen oma kieli on arvokas osa hänen tulevaisuuttaan?” Nimco Noor ja Kallio-lava, järjestäjänä Monikielinen kirjasto.

Klo 17:30 Kieli estää vai avaa? Miten tiede, taide ja journalismi ylittävät omat kielimuurinsa? Miten kulttuuri-, tiede- ja yhteiskunta-aiheisiin keskittyvät lehdet voivat tehdä vaikeasta ymmärrettävää menettämättä syvyyttään ja miksi sillä on merkitystä? Kruunuhaka, Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto sekä Kultti ry.

Klo 18 MY LANGUAGE, MY STORY, Four experts will discuss about African storytelling and what happens when we empower languages for leaders.  Kallio-lava. Suomen Afrikka-seura ry ja AfriStadi.

Sunnuntaina 25. lokakuuta

Klo 11:30 Rikas ja elävä suomen kieli. Jeongdo Kim ja Henriikka Tavi sukeltavat kielen ääniin ja rytmeihin. Miten sanat syntyvät ja mitä ne kantavat mukanaan. Kenelle kieli oikeastaan kuuluu? Kruunuhaka, järjestäjinä kustantamot S&S ja Aviador.

Klo 12 Helsingin Sanomien kieli-teeman viimeinen tilaisuus aiheena SUOMI JA MUUT KIELET. Keskustelijoina kielitieteilijä, tietokirjailija Janne Saarikivi, kirjailija Maksim Fedorov ja Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Leena Nissilä. Senaatintori.

• • • • • •

Messut ovat avoimina to ̵ ̵ la klo 10 ̵ ̵ 20 ja su klo 10 ̵ ̵ 18. Jokasyksyisen käytännön mukaan kirjallisuuden lavatilaisuuksia on tuhatkunta ja niiden lisäksi eri kustantajien osastoilla omia koko messujen ajan. Valinnanvaraa on siis hulvattomasti.

Toivotan antoisia, sivistäviä ja iloa aikaan saavia messupäiviä!

---

Fumiko Hayashi: Kiertolainen

Runoilija Fumiko Hayashi (1903 ̵ ̵ 1951) on japanilaisessa nykykirjallisuudessa erikoislaatuinen ilmiö. Hän eli kiertolaisen elämää omaamatta kiinteää kotia. Hän kertoo tänä vuonna suomeksi ilmestyneessä teoksessa Kiertolainen väljän päiväkirjamaisesti rankasta kiertolaisen elämästään, joka rajuimmillaan kesti noin 26 ikävuoteen asti. Samalla hän antaa äänen Japanin köyhille, häpeämättömän matalapalkatuille ja selviytymisessään sinnitteleville ihmisille, useimmiten naisille, heille, joista useat elivät tietämättä seuraavasta riisiannoksestaan tai yösijastaan. Sen kaiken hän koki itse kehossaan nuoren aikuisuutensa vuosina.

”Kohtalo on määrännyt minut kiertolaiseksi. Varsinaista lapsuudenkotia minulla ei ole”, runoilija kirjoittaa. Tällaista oli meilläkin pitkälle viime vuosikymmeniin saakka erityisesti romaniväestömme ja heidän lastensa karuna kohtalona. Meillä romaniväestön kiertolaiselämän katkaisi valtion tietoinen romaniväestöön kohdistettu asuntopolitiikka. Japanin historian kohdistettua asuntopolitiikkaa en tunne.

”Taivas näytti siltä, että lumisade saattaisi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Silti irtolaiset nukkuivat (puiston)penkeillä raivokkaasti kuorsaten.”

Fumiko Hayashin isä ja äiti olivat kulkukauppiaita. Onnistuneelta kimonokankaiden kauppamatkaltaan palannut isä toi mukanaan uuden naisensa, geishan. Fumiko oli tuolloin kahdeksanvuotias. Äiti Hayashi Kiku jätti kauppiasmiehensä ottaen mukaan tyttärensä. Äidin uudesta miehestä tuli tytölle läheiseksi kokemansa ottoisä. Uusperhe harjoitti katukauppiaina kiertolaiselämää. Pieni tyttö työnsi kärryjä, mutta alkoi pian itsenäisesti kiertää ovelta ovelle kauppaamassa milloin viuhkoja, milloin jotain muuta.

”Mihin menimmekin, asuimme aina halvoissa majataloissa. Siksi minulla on muistoja ainoastaan sellaisista paikoista. Kaunista luontoa en päässyt näkemään, kun vaelsimme ympäri Kyūshūta ottoisäni kaupustelurekillä.”

Ei kaunista luontoa, ei myöskään kiinteää koulua. Koko lapsuutensa Fumiko siirtyili alakoulusta toiseen kulloisenkin kauppapaikan mukaan. Hän sai alakoulun suoritettua vasta 15-vuotiaana. Hän osasi lukea ja kirjoittaa ja hän luki käsiinsä saamiaan kirjoja. Kirjeitä hän kirjoitti paljon aikuisvuosinaan. Lapsuudessa hänen kiertolaiselämäänsä ei mahtunut ystäviä.

Aikuisuuden kynnyksellä perheenjäsenet erkanivat. Fumiko Hayashi aloitti kiertolaiselämänsä yksin. Hän kauppasi kirjoittamiaan runoja ja satuja lähilehtiin ja ansaitsi niillä jonkin senin. Ansio tuskin riitti makuupaikan maksuun tai ateriaan. Hän työskenteli ravintoloissa ja kahviloissa, joissa sai juomarahaa ̵ ̵ jos sai. Köyhyys liimautui ihoon.

Elimistö vaati välillä lämpimää ateriaa. ”Mitäpä, jos ryhtyisin varkaaksi?”, pani hätä miettimään. Hän harkitsi kehonsa myymistä tilapäisenä ansaintakeinona, mutta hylkäsi aikeen. Miehiä hän harrasti. Päiväkirjavuosina 22 ̵ ̵ 26 iässä miessuhteet ovat pätkittäisiä. Heikki Valkaman teoksen loppuun kirjoittamissa taustoittamisluvuissa kerrotaan Fumiko Hayashin kokeneen nuoruudessaan suuren rakkauden, mutta rakastettu Omiko Gum`in vauraan taustan vuoksi suhde loppui aikansa kestettyään Gum`in vanhempien ankaraan poikansa painostukseen.

Fumiko koki monotoonista tehdastyötä ylipitkine työpäivineen, raittiin ilman puutteineen ja monotoonisine työasentoineen rupisen pienillä päiväansioilla. Hän koki kehossaan ja kaiken itse näkemänä rutiköyhien naisten puuduttavan elannonhankinnan.

Hänestä tuli feministinen kirjailija.

• • • • • •

Läpi kirjan Futima Hayashi kantaa taloudellista huolta suuriin vaikeuksiin vajonneesta sairastavasta äidistään. Jostakin hän kerryttää muutaman jenin postittaakseen ne äidilleen.

Hän kaipaa äitinsä luokse, meneekin, mutta kaipaa heti kaupunkiin, koska ”olin jo alkanut kyllästyä maaseutuun.” Hän on kärsimätön kiertolainen: ”Elän taikka kuolen, joka tapauksessa tahdon tien päälle.”  Ei hän viihdy kaupungissakaan, Tokion lipeillä. ”Olin jo lopen kyllästynyt tähän paikkaan, jota ympäröivät armeijan ruumishuone, hautuumaa ja halvat kahvilat”, hän puuskahtaa yhdestä tilapäisestä elämänpiiristä.

Ainoa, mistä hän saa kertomansa mukaan lohtua, on runojen kirjoittaminen. Kirjailija harrastaa tyylikkäitä paradokseja: ”Illalla me kaksi puolisoa, jotka emme olleet koko päivänä syöneet mitään, kyyristelimme hämärässä huoneessa ja laadimme kirjoitelmia, joille ei ollut ostajia.”
Futima Hayashilla on siis tällä kertaa puoliso, lukijalle satunnainen yllätys. Miehet vaihtuvat runoilijan elämässä.  

Runoilija hallitsee lakonisen ilmaisun: ”Äiti ilmoitti olevansa heikkona reumatismin takia. Ei tippejä tänään.” tai ”Minkäs teet, kun on niin köyhä, etteivät edes hiiret viihdy nurkissa…”

Teoksen tekee poikkeavan normiproosateoksesta kerrontaan istutettu runsas runous. Niissäkin sykkii kiertolaisen veri: ”Istuudun maailman pyörötuoliin/ klaks, se pyörähtää kierroksen/ niin jo irtoaa ja lentää pois/ punainen tohveli jalastani/…”

1930-luvulla Hayashi matkusti Siperian rataa käyttäen Pariisiin ja Lontooseen ja lähetti sieltä matkakertomuksia japanilaisiin lehtiin. Hayashi tunsi vasemmistosympatioita ja piti yhteyksiä vasemmistolaisiin aktivisteihin. Vuonna 1933 hän oli pidätettynä epäiltynä rahankeruusta kielletylle kommunistiselle puolueelle. Sotavuosina hän työskenteli keisarillisen armeijan viestintätehtävissä matkustaen paljon itäisen Aasian alueilla. Futima Hayashi kuoli vain 48-vuotiaana sydäninfarktiin.

••••••

Kiertolainen-teoksen saanti suomeksi on veljesten Heikki ja Antti Valkaman ansiota. Antti on teoksen suomentaja. Heikki on kirjoittanut kustantajan ominaisuudessa teoksen loppuun tietoja kirjailijasta sekä taustoittanut teoksen. Teoksen useimman sivun alalaidassa on tekstiin viittaavia selityksiä, pääasiassa japanilaisista kirjailijoista ja taiteilijoista. Viittaukset ovat Japanin kirjallisuutta niukasti tuntevalle lukijalle tarpeelliset.

Kiertolainen-proosateoksessa on runsaasti kirjailijan runoja. Näin Hayashi runoili muudana tammikuuna:

Meri oli vitivalkoinen,/ kun lähdin Tokiota kohti/ täysi kori vihreitä varhaismandariineja mukanani/ nousin Shikokun rannikolla Tenjinmaru-laivaan//
Vaikka rauhaton meri oikutteli,/ taivas oli kirkas kuin peili/ porkkanan muotoinen majakka niin punainen,/ että silmiä kirveli/ Päätin viskata pois/ saarella hankitut surut/ seisoin kylmässä merituulessa/ kaukaista purjelaivaa katsellen//
Tammikuun valkoinen meri/ ja varhaismandariinien tuoksu/ tekivät oloni yksinäiseksi/ kuin naisella, joka on myyty pois kotoaan.


Kiertolainen on japanilaisen modernin kirjallisuuden klassikko”, Valkaman veljekset toteavat.

EDESSÄ MIELENKIINTOISTA JA TÄHDELLE PANTAVAA

Helsingin kirjamessuille 2026 (22. ̵ ̵ 25.10.) osallistuvat Japanin kaunokirjallisuudesta kiinnostuneet, pankaa merkille, että kirjamessuilla on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää lavatapahtumaa.

Perjantaina 23.10. keskustellaan kääntämisestä japanista suomeksi ja suomesta japaniksi otsikolla Miksi kääntäjän pitää ymmärtää myös kulttuuria? Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kääntänyt Takako Servo sekä Haruki Murakamia ja Fumiko Hayashia suomentanut Antti Valkama keskustelevat, miten kaksi kieltä vaativat eri lähestymistapoja ja kuinka kulttuurin ymmärtäminen on tärkeää. Tilaisuus alkaa Töölö-lavalla kello 13:30.

Sunnuntain 25.10. Japani-tapahtuman aiheena on Heikki Valkamalta ilmestynyt teos Sydän Japanissa. Kirjassaan kääntäjä, kustantaja Valkama palaa paikkoihin, jossa vietti lapsuutensa. ”Japanissa luontoa kunnioitetaan ja pelätään, ja yksilön elämä kietoutuu osaksi pitkää muistien ja menetysten ketjua”, hän kertoo tilaisuuden taustaksi. Avaimen kustantama teos kuvaa juurettomuutta ja kolmannen kulttuurin lapsuutta. Tilaisuus alkaa Arabia-lavalla kello 11:30.

Fumiko Hayashi: Kiertolainen. IMO 2026, 172 sivua + taustoitukset. Suomennos Antti Valkama.

Eino Taina: Piilopaikat

Bussi- ja venematkat saattelevat heidät viettämään leirikoulun viikonloppua Jullen ja Hessun tuntemalle saarelle. Ohjelmaan kuuluu tutustua ja perehtyä luontoon, pelata yhdessä joukkuepelejä, harrastaa liikuntaa, viihtyä ulkona sekä oppia yhteenkuuluvuutta ja yhteishenkeä.

He ovat saman luokan 13-vuotiaita esiteinejä, innolla murrosikäistymisen riitteihin ja paheisiin vihkiytyjiä. Heidän tekojaan, tohelluksiaan ja keskinäisvälejään kuvataan kirjassa yhden pojan, Iikan kokemana. Kyseinen kirja on Eino Tainan Piilopaikat. Se on rankka ja raju kertomus nuorten, etenkin poikien, kasvusta ja aikuistumisesta.

Alaluokalla Iikka ja Hamza olivat erottamattomat. Tekemistä riitti loputtomiin. Sitten leikit korvautuivat tutkimusretkillä ja seikkailuilla. Yhdessä he tutkivat joutomaita, raksoja, hylättyjä rakennuksia, kallioita, ratapihoja, ostareita, kellareita, metsiä, tunneleita ja kontteja, etsivät tuhottavakseen erilaista tavaraa, kuten elektroniikkaa ja huonekaluja. Kerran he löysivät metsätien laidasta huomioteippeihin käärityn autonromun ja romuttivat sitä entisestään energiaansa uhkuen. Tuhoamisen ja särkemisen mielihyvä uivat verisuonissa.

Iikka ihannoi ystäväänsä Hamzaa, tämän johtajamaista päättäväisyyttä, tämän kauniin ruskeaa, sileää ihoa, tämän valloittavia silmiä ja pitkiä silmänripsiä. Hän kiihottuu ystävänsä lähellä tämän vienon hengityksen aistimisesta. Kerran sen kaltaisessa hetkessä hän ajattelematta suuteli Hamzaa. Se oli virhe. Hamza veti häneen eroa ja hakeutui luokan muiden poikien, kuten Vippen ja Kallen seuraan.

Iikan pyrkimyksenä on pysyä Hamzan porukassa kaikkien muiden poikien kaltaisena.  Siksi hän ryyppää muiden tavoin Kallen humaltuneelta isältä pihistetystä likööripullosta ja polttaa Hamzalta saamansa tupakan siinä missä muutkin, vaikka kokemusta ei ole ja tupakka ärsyttää hengitystä.

On myös Nike, mutta hän on erilainen. Leirikoulun viikonlopussa Kuke-opettajan päätöksellä Niken on majoituttava tyttöjen rakennukseen. Nike viettää kuitenkin kaiken aikansa poikien porukassa ja identifioituu heihin, ainakin yrittää. Nike löytää Iikasta sukulaissielun. He molemmat ovat erilaisia. Mutta juuri se on syy, miksi Iikka yrittää kaikkensa väistääkseen ja vältelläkseen Nikeä. Heidän mieltämisensä kaveruksiksi on pahinta, mitä Iikka pelkää.

Ei Iikkaa pojat kiinnosta, siis eroottisesti. Ainoastaan Hamza. Mutta Hamza valloittaa saariviikonlopun aikana tytöistä kauneimman, Taimin, ja he alkavat pelehtiä omin eroottisin leikein. Hamzan tekemisiä sivusta seuraava Iikka on näkemänsä edessä avuton ja hylätty.

• • • • •

Eino Tainan murrosikäisten koltiaisten kohellus- ja kasvukertomus tapahtuu kolmessa ei aikatasossa. Vielä pari kolme vuotta myöhemmin laumahenki on tiivis mutta miehisyysriitit rajumpia. Rahaa on vain se, minkä kukin onnistuu vanhemmilta saamaan. Mutta yhteiseen illan tai viikonlopun viettoon viinaa, ainakin olutta, on saatava, samoin piriä. Niitä kalastellaan kaduilla. Juotavien ja pirin hankkija tunnistautuu katumaailmassa aloittelevaksi märkäkorvaksi ja seurauksena on monesti vedätys. Lopulta kuitenkin yrittäjyyshenki tuottaa tulosta, vaikka laihahkon.

Biletyspaikka on samalta luokalta tutun tytön Moniran omakotitalo, hieman ränsistynyt, mutta biletyspaikaksi kerrostaloasu ntoon verrattuna omarauhainen.

Alkoholipainotteinen illanistujainen kerää kuokkavieraita ja niitä saa myös Monira, jonka mustasukkainen ja väkivaltainen ex-poikaystävä Dan löytää porukoineen paikalle näyttääkseen ”huoralle”, keneltä pesee.

Iikan kummastukseksi Hamza ja Taimi ovat yhä yhdessä, vaikka Hamza on nuhruisempi ja holtittomampi kuin nuorempana. Hamza kehittyy kovaa vauhtia kovikseksi, kohtuuttomaksi ryyppääjäksi, huumeveikoksi ja sekakäyttäjäksi. Hänestä uhkaa kehittyä renttu. Mutta yhä Iikka rimpuilee kaveriporukassa mukana. Hänen itsetuntonsa tarvitsee muita. Iikka elättelee yhä toivoa. Hamza on hänen suuri rakkautensa.

Joukosta kauan sitten irrottautunut Nike, erilainen, on seurannut Iikan vaiheita ja näyttäytyy eräänä sekopäisenä biletysyönä Iikalle erittäen irrottaa tämän jengistä ja viedä tämän pois. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, vaikka Iikka tajuaa Niken ajatukset tolkullisiksi ja mietityiksi.

• • • • •

Piilopaikat-romaanin kolmas aikataso toteutuu entisten nuorten oltua jo vuosikausia aikuisia. Joukon väkivahva kaveri Kalle, kavereille Kallo, on tehnyt itsemurhan. Ex-nuoret kohtaavat hautajaisissa bongaten toisiaan kappelin penkeiltä. Vuosiin heillä ei ole ollut keskinäistä kanssakäymistä. Iikalla on läheinen ystävä, Aleksi.

Iikka on lupautunut yhdeksi Kallon arkun kantajista. Hän tuijottaa arkkua:
”Pelkään, että jos vilkaisenkin Hamzaa, huomaan haluavani häntä edelleen, ja jos käännän pääni sekunniksikin hänen suuntaansa, ymmärrän, että sisälläni on edelleen epäonnistunut kakara, joka kiukuttelee sen tähden, ettei saanut haluamaansa… [H]havahdun siihen, etten ole elämässäni janonnut kenenkään, en Aleksin, enkä kenenkään muunkaan, huomiota niin kuin Hamzan.
Että muistan, miltä tuntui kun hymy tai katse tai epähuomiossa tapahtunut hipaisu peitti alleen kaiken tuskan, kun toivon häivähdys täytti koko mielen ja synnytti ajatuksen, että ehkä hän haluaa minua, ehkä tämä on se päivä, kun hän huomaa tarvitsevansa minua samoin kuin minä häntä.”

Ei, se päivä ei ole tänään eikä sitä päivää tule. Alakouluajan sydänystävien kesken syntyy vain merkityksetöntä, yhdentekevää ja muodollista kuulumisten vaihtoa. Heidän tiensä erkanevat lopullisesti. Sen tajuaminen ja hyväksyminen vapauttaa Iikan. Se, mitä Nike puhui hänelle leirikoulun saaren kallioilla ja vuosia myöhemmin Moniran talon yläkerrassa, jysähtävät Iikan ymmärrykseen. Hänelle tulee kiire juosta muistotilaisuudesta jo poistunut Nike kiinni.

• • • • • •

Stadin slangi kuuluu menneisyyteen enkä voinut paikantaa Eino Tainan romaanin tapahtumaseutuja. Edustan tyystin eri sukupolvea kuin Piilopaikka-romaanin omia elämän kiinnepuita etsineet nuoret koheltajat. Eino Taina on tallentanut (tai kenties osin luonut) kirjaansa nykyslangin, uskottavan tuntuisen, karkean ja julman, kiro- ja v-sanoilla sekä huorailmaisuilla väkevästi maustetun nuorisokielen.

Kirja on traaginen rakkausromaani, traagisuudessaan realistinen. Nuorten erilaisuuden (hetero- ja homoseksualismin ja transsukupuolisuuden) sekä samankaltaisuuden imitointitarpeen kuvauksella se uskoakseni vahvistaa nuorten lukijoiden suvaitsevaisuuden tarvetta ja tahtoa. Kirja luo ymmärrystä niitä vanhempia kohtaan, jotka kokevat avuttomuutta ja huolta lastensa vapaa-ajan käytön vääristyneimmistä ulottuvuuksista.

Piilopaikka vahvisti käsitykseni, ettei ole aina helppoa olla nuori. Nuoruus on kadottamista ja etsimistä, mutta myös löytämistä ja kadottamansa korvaamista uudella, ja se on tyhmiä tekoja, joustamattomuutta sekä ymmärtämisen ja oivaltamisen viriämistä. Piilopaikka on koskettava ja vahva kirja eri-ikäisten lukijoiden käsissä. Kirja on aikuiselle lukijalle rankka, mutta nuorten käsissä uskoakseni mielipiteiden vaihtoa herättävä. Tärkeää ja tervetullutta uutta kaunokirjallisuutta siis!

Eino Taina (s. 2001) on helsinkiläinen kirjailija, joten Piilopaikan eri miljööt sijoittunevat pääkaupunkiin ja pääkaupunkiseudulle.

Eino Taina: Piilopaikat. Avain 2026, 286 sivua.

Ihara Saikaku: Kirsikkatyttö

Seksin harjoittamisen pakkomielle, sammumaton polte, kiihko, himo, kyltymätön kiima. Ne ovat se elämää ohjaava ”kompassi”, jonka osoittamassa suunnassa alkaa piirtyä erään japanittaren kolkko kohtalo 13-vuotiaasta kaunottaresta erakoituneeksi, kehonsa loppuun kuluttaneeksi vanhukseksi. Hän myy itseään sekä seksin kaipuun poltteesta että saadakseen ruokaa, ylipäänsä elääkseen. Japanilainen kirjailija Ihara Saikaku (1642 ̵ ̵ 1705) kertoo O`harun elämäntarinan romaanissaan Kirsikkatyttö. Kertoja on nainen itse. Hän kertoo tarinansa luokseen erakkomajaansa saapuneille.

Tässä jutussani liityn erakkomajaan hakeutuvien pieneen joukkoon ja asettaudun kuuntelemaan majan vanhusta itse välillä kommentoiden.

Kirsikkatyttö on yksi kaunokirjallisuuden erikoistapauksista. Se ilmestyi liki kolme ja puoli vuosisataa sitten, tarkemmin 1687. Suomeksi se ilmestyi Martti Turusen suomentamana ja Otavan julkaisemana viime vuosisadan lopulla. Teos kertoo hekumallisen elämän pimeimmästä puolesta.

Prostituution historia on rumaa, likaista ja sysipimeää, äärettömän kaukana korkeimman tason kurtisaaneille ja geishoille mahdollistuneesta elämäntasosta. Prostituution surkeudesta sain aikoinaan kuvan Kööpenhaminan Museum Erotican osoittamasta lohduttomuudesta sekä Lontoon kaltaisten suurkaupunkien laitakujilta ja slummeista tehdyistä filmeistä liki arvotonta maksua vastaan palveluksiaan tarjoavine köyhälistötyttöineen. Erotiikan historia on kaukana nykypäivänä veronsa ja eläkemaksunsa hoitavista seksin ammattilaisista, muttei niinkään etäällä parittajien orjuuttamista uhreista.

• • • • • •

Vierailu erakon majalla käynnistää erikoislaatuisen kuvauksen 1600-luvun loppupuolen Japanista, jossa vallitsee vapaamielisyys kyltymätöntä irstautta rehottavine ilmiöineen (ennen kaikkea kaiken sorttisten miesten osalta!!!) ja jossa seksiholtittomuus on synnyttänyt tiheän ilotaloverkoston ilotaloissa ruumistaan elatuksekseen myyvine lapsinaisineen.

O´haru oli 13-vuotias untuvikko, köyhän perheen tyttö, joka lumoavan ulkonäkönsä ansiosta päätyi hovinaiseksi.
”Hovinaisten huvittelussa kaikki tähtää sukupuolitarpeen kiihottamiseen, jopa runojen lausunta ja erilaiset pallopelitkin, ja tuo hekumallinen ilmapiiri sai minutkin lemmenkipeäksi; aloin etsiä kuin luonnostaan täyttymystä haluilleni.”
O`haru antoi ruumiinsa himojen valtaan, eikä ”kerran samentunutta voi enää kirkastaa. Elontiellä saadut tahrat on kuljetettava mukanaan. Muuta tietä ei ole”, hän tunnustaa vanhuksena.

• • • • • •

Ihara Saikaku ei kuvaa sukuelimiä tai intiimejä ruumiinosia. Hän ei kuvaa yhdyntöjä eikä niissä käytettyjä asentoja ja välineitä. Hän ei kuvaa aktin kuluessa syntyviä aistimuksia eikä aktien jälkeisiä tuntemuksia. Markku Turunen käyttää suomennoksessaan vain yhden ainokaisen kerran sanaa huora ja sanaa prostituoitu ei kertaakaan.

Hän kuvaa kulloisenkin ilotytön asusteet ja käytettävissä olevan komeron makuualusen. Vaatetuksella on tärkeä merkitys. Se kertoo seksitoiminnon varallisuustasosta sekä kulloisenkin ilotytön asemasta prostituoitujen hierarkiassa. O´haru käy elämässään läpi kaikki hierarkian portaat.

Jouduttuaan pois hovinaisen asemasta O´haru myy itsensä Shimabaran Ylämetsän ilotaloon ja suloisen ulkomuotonsa vuoksi pääsee kirsikkatytöksi, käytännössä ilotalon kuningattareksi, joka noudetaan varakkaan asiakkaan luokse kantokärryssä. Hän on ilotaloon pestautuessaan 16-vuotias. Kun hän ylpeytensä ja ylimielisyytensä seurauksena putoaa, hänet alennetaan luumutytöksi. Hän joutuu saapumaan jalkaisin vain yhden palvelijan saattelemana valintaa tekevän asiakkaan arvioitavaksi.

”Jo silloin kun minut alennettiin kirsikkatytöstä luumutytöksi, olin kuolla häpeästä, ja kauristytöksi jouduttuani minusta tuntui, että entinen luja luonteeni voisi tiukan tullen pettää…
… Kirsikka- ja luumutyttönäkin häpesin tätä työtä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen miltä se tuntui kauristytöksi alennetusta. Inhoan moukkamaisia miehiä, keskivertomiehiä tapaan harvoin, ja jos joskus onnistun saamaan asiakkaakseni miellyttävältä vaikuttavan miehen, hänkin haluaa minut heti kylmiltään.”

Kauristyttöjä alemmissa ilotytöissä on monta luokkaa ja kullakin on oma vuodesanastonsa. Sanmondoritytöt eivät vielä ole kovinkaan kurjassa asemassa eivätkä sanmondorityttöjä käyttävät miehetkään ole maalaismoukkia. ”He ovat joko miehiä, joiden maksut ovat jääneet pahasti rästiin, he eivät uskalla kulkea ilotalon portin ohi muuta kuin pimeällä, tai sitten he ovat rikkaiden liikemiesten palveluksessa olevia kauppiaita tai alemman luokan samuraita.”

Puolen monin kolikosta itsensä myyvää ilotalon tyttöä kutsutaan Gobundoritytöksi. Hän on kaikkein kurjimmassa asemassa.

O`haru kertoo palvelleensa samassa ilotalossa 13 vuotta. Sen kauden jälkeen hänestä tulee paheellisten temppelipappien viihdyttäjä. Temppeliin pyrkiessään hän naamioituu pojaksi ja pestaa itsensä kauppamieheksi temppeliin päästäkseen olkivirsuissa kulkevan kerjäläismunkin. Hänet hyväksytään oikopäätä.
”Kun kiersin kaikissa gujiya-lahkon temppeleissä, sain havaita, ettei ollut yhtään pappia, joka ei olisi ollut valmis vaihtamaan uskonlahkoaan tarjoamaani aistillisuuden uskontoon… Se oli kurjaa aikaa, sillä parittelu tapahtui ilman rakkautta.”

Lyhyen kauden ajan O`haru työskentelee kirjoitustaidon opettajana, mutta kokee elämänsä tylsäksi ja pestautuu kangastavaraliikkeeseen. ”Ennen vanhaan liikemiesten hovitytöt olivat siinä yksitoista-kaksitoistavuotiaita, mutta viime aikoina kokemus on osoittanut, että tehtävään soveltuvat parhaiten 18 ̵ ̵ 25-vuotiaat, heitä käy jo vuoteen sijaaminenkin tottuneesti ja kaupungilla liikkuessaan he ovat hyvää katseltavaa kantotuolin edellä tai jäljessä kulkiessaan.”

”Ihmiset nimittivät minua kiimaiseksi palvelutytöksi, jonka kyltymätön lihanhimo tuhosi…” Kangastavaraliikkeen jälkeen O`haru ajautuu laivoihin elostelevien laivamiesten viihdyttäjäksi, kunnes ryhdistäytyy ja pestautuu taitavana neulankäyttäjänä ompelijaksi. ”Se oli rauhallista elämää, sydän lepäsi, hallitsin ruumiini halut …” kunnes joutuu ompelemaan nuoren samurain alusvaatteita ja hänen käsiinsä osuu jonkun taiteilijan kiillotetulle silkkipaperille piirtämä kuva parittelusta.
”Heidän nautiskelua katsellessani jouduin kiihkon valtaan, kuva alkoi näyttää elävältä, ja noilta liikkumattomilta huulilta olin kuulevinani sanoja, joita lausutaan hekuman huipulla, ruumistani kihelmöi ja hetkeen en voinut muuta kuin nojata ompelurasiaan ja tuijottaa eteeni, haluni mieheen oli herännyt eivätkä neula ja rihma pysyneet käsissäni, ompeleminen jäi, elin toisessa maailmassa ja tuskailin kun täytyi nukkua yksin ja tuhlata kallisarvoisia öitään yksin…”

• • • • • • •

O`haru joutuu etsiytymään mitä erilaisimpiin pesteihin hankkiakseen elantonsa. Vaikka hän oli välillä lopen kyllästynyt nautintojen myymiseen ruumiinsa kautta, ei hänellä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kuin palata takaisin viheliäiseen ammattiinsa.

Kurumiyan liikeyrityksessä hän opettelee sikäläisten naisten menettelytavat, hankkii tarvittavat puvut ja pääsee teehuonetytöksi Kiotoon. Itseopiskelun kautta hänestä kehittyy ammattinsa taitava teehuonetyttö. ”Joskus asiakas on palvelusväkeä, joskus liikemies, munkki, virkamies, mutta vaikka laatu vaihtuukin, ei ehdi nauttia paljonkaan, kun on vain vähän aikaa yhtä miestä kohti, kanssakäyminen miellyttävän tai epämiellyttävän kanssa on kuin matka jokiveneessä rannalta toiselle…”

Pitkän elämänsä varrella O`haru ehtii kokeilla mitä erilaisimpia ansaintakeinoja ja päätyy kaikissa niissä käytetyksi prostituoituna. Hän toimii kylpylän pesijänaisena, denjuna. Denjuja nimitetään myös apinoiksi, koska he raapivat likaa miesten iholta. Itse he voivat peseytyä päivittäin työpaikkansa kylpylässä. Kirsikkatyttö-romaanin traaginen sankaritar ehtii työskennellä vielä viuhkaliikkeen rouvana eli viuhkantekijöiden emäntänä ennen joutumistaan lootusnaiseksi.

O`haru ajautuu tukkukaupan lootusnaiseksi. Lootusnainen on viimeinen askelma ennen ajautumista katunaiseksi, joka ei kelpaa enää yhdellekään miehelle. Lootusnaiset pukeutuvat tunnistettavalla tavalla, mutta nimityksensä he ovat saaneet häpeämättömällä takapuolen keikuttelulla ihmisvilinässä.

Lootusnaiseudesta hän hakeutuu erääseen majataloon matkamiesten sulostuttajaksi. Mutta ”vähitellen minua haluavat asiakkaat loppuivat kokonaan, oloni muuttui onnettomaksi ja asemani kurjaksi”.

Vaikka hänen kasvonsa ja ihonsa kertovat vanhuudesta, kokemus ja jonkinasteisesti säilyneet sulot nostavat hänet vielä ystävän suosituksesta ilotyttöjen emännäksi Osakan ilokorttelissa. Ilotalon emäntänä hän kouluttaa kirsikkatyttöjä pyrkien tekemään heikkoluonteisistakin kovaksi keitettyjä veteraaneja, joihin asiakkaat hullaantuvat ensinäkemältä. Emännän on pidettävä ilotytöt täystyöllistettyinä, jotta heistä koituisi ilotalon isännälle mahdollisimman suuri hyöty. Ilotytöt eivät siinä juurikaan itse vaurastu. Heidän on ostettava kaikki vaatteensa ja varustuksensa itse: erimateriaaliset kimonansa, alusvaatteensa, obinsa (kimonavyönsä), kampansa, tukkaöljynsä, hammastikkunsa, jopa aktin jälkeen tarvittavat paperipyyhkeet.

• • • • • •

Elämänsä ehtoolla O`haru palaa Kiotoon ja hakeutuu siellä Daiun-temppeliin, joka on kuuluisa viidestä sadasta kivisestä Buddhan kuvasta. Tarinan mukaan jokainen löytää noiden buddhien joukosta kasvot, jotka muistuttavat häntä rakkaistaan. O`haru tarkastelee Buddha-kasvoja huolella. ”En löytänyt yhtään sellaista, joka ei olisi muistuttanut jotakuta niistä miehistä, jotka olin kohdannut elämäni aikana. Kasvot paljastivat mieleeni kaikki ne kärsimykset, joihin ilotytön tie oli minut johtanut. Täyty sanoa, ettei ole olemassa toista niin viheliäistä kohtaloa kuin itseään myyvä nainen. Niiden miesten luku, jotka ovat koskettaneet ihoani, nousee kymmeneen tuhanteen. Ja tämä yksi anoa ruumis on kokenut sen kaiken… Olen silti yrittänyt elää niin, ettei lika olisi tunkeutunut sydämeen saakka”, hän päättää elämäntarinansa.

Olipahan harvinainen kirjalöytö, Sonkajärven kirjastosta kaukolainaamani. Teoksessa on alkuperäisteoksen piirroskuvitus. Arvokkain niistä on kirjan kansi.

Ihara Saikaku: Kirsikkatyttö. Otava 1978, 170 sivua. Suomennos Martti Turunen.

Sylvia Plath: Lasikello

Runoilija Sylvia Plathin (1932 ̵ ̵ 1963) proosateosta, kulttikirjan aseman saavuttanutta romaania Lasikellon alla (The Bell Jar) pidetään vallankin runoilijan opiskeluvuosien osalta omaelämäkerrallisena. Teoksen ilmestymisvuoden alussa Sylvia Plath teki itsemurhan kuollen vain 30-vuotiaana. Lasikellon alla -teos ilmestyi pseudonimellä Victoria Lucas.

Teos saatettiin suomenkieliseksi laitokseksi samana vuonna Mirja Rutasen suomennoksena ja kirjasta otettiin uusintapainos vuonna 1997. Kustantajana oli tuolloin Otava. Nyt Siltala on julkaissut teoksen tuoreena suomennoksena nimellä Lasikello. Suomennos on Kaijamari Sivillin.

Kirjan otsikon luettuani pidin kirjaa käsissä kuin ohutseinäistä lasiesinettä, joka voisi helähtää varomattomasta virheliikkeestä pirstaleiksi. Ei rikkoonnu. Jar = rämistä, vihloa. Pään yläpuolella kello on läsnäolija:
”Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.” tai
”Polte ja pelko olivat puhdistuneet pois. Minulla oli yllättävän rauhallinen olo. Lasikello leijui pari metriä pääni yläpuolella. Ilma pääsi kiertämään ympärilläni.”

Plathista ja lasikellosta (alkuperäisnimessä pelkkä The Bell) lienee tehty väitöstutkimuksia. Teosnimeksi valittuna kello on siis merkityksellinen, vaikka jäikin minulle vaille selkeää merkitystä.

• • • • • •

Lasikellon minähenkilö on collegestaan tauolla oleva 19-vuotias Esther Greenwood. Hän on päässyt amerikkalaisen kilpailuyhteiskunnan nuoreksi, lupaavaksi suosikiksi, yhdeksi monista. Hän on kirjallisesti lahjakas ja ilmeisen kaunis. Collegen menestyvänä opintosuorittajana hänelle on osoitettu poikkeuksellisen monia apurahoja ja stipendejä. Hän on älykäs ja uskoo tekevänsä uraa runoilijana. Merkille pantavaa on kuitenkin, ettei hän kirjoita runoja eikä liioin ahmi runokirjoja.

Esther on osallistunut newyorkilaisen arvostetun muotilehden kirjoituskilpailuun ja osallistujista on valittu kaksitoista nuorta neitokaista viettämään kuukausi lehden kustannuksella ja lehden käytettävissä olevina New Yorkissa. Ladies`Day -naistenlehti julkaisee novelleja ja tarjonnan blokkaamisessa kirjallisesti lahjakkaat nuoret ovat käyttökelpoisia. Nuoret naiset ovat myös lehden käyttämää journalistista aineistoa.

Kuukausi koostuu osallistumisista kulttuuritapahtumiin, cocktailkutsuihin, näyttelyihin, messuihin, kirjailijatapaamisiin, Ladies` Dayn koekeittiön suurenmoisten ruokien maisteluihin sekä eri kohteisiin tutustumisiin.

Plath kertoo pisteliäästi miehiltä saman Amazon-hotellin suojiin vauraiden vanhempien sijoittamista tytöistä, jotka käyvät yläluokkaista sihteeriopistoa pitäen hattua, sukkia ja käsineitä oppitunneilla. Heistä tulee johtajien ja apujohtajien sihteereitä monien odottaessa menestyvää miestä avioliittomarkkinoilta.

Estherin tausta ei ole yläluokkainen. Dominoiva isä on kuollut ja tytön välit äitiin etääntyneet.

Miesystävä Estherilläkin on, lääkäriksi valmistuva Buddy Willard. Esther oli collegessa rakastunut komeaan Buddyyn mutta kesti ennen kuin poika pani Estherin merkille. Nyt Buddy Willardin kuorrutus on Estherin silmissä rapistunut. Miehen huikentelevuus paljastui tämän kerrottua vievänsä Estherin kotikaupungin tytön ja samaan kirkkoon kuuluneen Joan Gillingin collegen tanssiaisiin.
”Aloin ajatella, että Buddylla on melko surkea maku.”
Tubitartunnan saanut Buddy on hoidettavana etäisessä parantolassa.

• • • • • •

Esther bilettää ystäväkseen tälläytyneen Doreenin kanssa, vaikka kokee säyseän Betsyn läheisemmäksi itselleen. Doreen on suorasukainen, räväkkä ja elämännälkäinen, Esther päättämätön ja eksyksissä. Esther listaa puutteitaan ja heikkouksiaan. Niitä löytyy, kukaan ei ole kaikilla taitoalueilla super. Tajuntaan asettuu masennus.

”Sanoin Doreenille, etten lähtisi näytökseen enkä lounaalle enkä elokuvan ensi-iltaan, mutta en lähtisi myöskään Coney Islandille vaan jäisin sänkyyn. Kun Doreen oli lähtenyt, mietin, miksen enää pysty tekemään kunnolla sitä, mitä minun piti tehdä. Siitä tuli surullinen ja väsynyt olo.”

Kun kuukausi New Yorkissa on ohi, Esther palaa kotiseudulleen itsetuhohakuisena. Hän pohtii lukuisia keinoja tehdä itsemurha mutta ajautuu umpikujaan. Äiti järjestää hänet mielenterveystutkimukseen. Sylvia Plathin kuvauksessa tutkiva lääkäri on sadisti ja ”muka” lääkäri. Mutta Esther on yhä suojaavien kirjallisten piirien huolenpidon kohde ja hänet sijoitetaan laadukkaampaan mielisairaalaan ja sieltä sellaiseen, joka on jo portti vapaaseen normaaliuteen. Myös siellä hänet altistetaan sähköshokeille, mutta lempeän naislääkärin ansiosta hän tottelee ja ”… kuin maagista lankaa seuraten astuin huoneeseen.”

• • • • • •

Sylvia Plath kertoo Lasikello-teoksessa 1950-luvun opiskeluvuosistaan ja niiden aikaisista mielenterveysongelmistaan ja itsemurhahakuisuudestaan.

Helmikuun alussa 1963 Sylvia Plath teki itsemurhan keittiökaasulla. Samassa huoneistossa nukkuneiden lastensa huoneen hän oli eristänyt märillä kankailla ja jättänyt huoneen ikkunat auki.

Lasikello sisältää paljon tukea, kannustusta ja hyvää tahtoa, mutta myös pahantahtoisuutta, jota Esther kokee mielisairaalassa tutun potilaan, Joan Gillingin taholta. Estherin toipuessa odotettua nopeamman ja Joanin tavoin saatua oikeuksia liikkua sairaalan ulkopuolella Joanista tulee tämän mustamaalaaja ja panettelija, joka kaupungille päästyään jää palaamatta ja löytyy myöhemmin talvisen lammen rannalta hirttäytyneenä.

Kirjan aihemaailma on siis raju. Lukija nauttii kirjan hienosta, värikylläisestä kielestä. Kuvitellaanpa esimerkiksi ankaran helteen jälkeistä rankkasadetta. Näin Sylvia Plath sen kuvaa:
”… harmaat kadut höyrysivät sateesta. Sade ei ollut mukavaa, puhtaaksi huuhtovaa sadetta, vaan sellaista kuin kuvittelin, että Brasiliassa sataa. Se tuli pystysuoraan taivaalta lautasen kokoisina pisaroina, jotka kuumaan jalkakäytävään sihahtaessaan nostattivat kiemurtelevia höyrypilviä kiiltävän mustasta sementistä.”
Kaikessa tällaisessa teos on antelias ja kylläinen.

Sylvia Plath: Lasikello. Siltala 2026, 305 sivua. Suomennos Kaijamari Sivill. Kannen kuva Helen Korpak.

Hisako Matsubara: Brokadihuuma

Kyllikki Villan saksan kielestä suomentama japanilaisen kirjailijan Hisako Matsubaran (s. 1935) romaani Brokadihuuma on lukijan mieltä jyrsivä teos maineikkaasta ja arvostetusta japanilaisesta Tajaton perhekunnasta, sen suuruudesta ja tuhosta pääosin 1910-luvulle sijoittuvassa sukusaagassa. Brokadihuuma on viiltävän traaginen, tärkeä ja mitä mielenkiintoisin kaunokirjallinen avaus Japanin keisarikuntaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin perinteitä vaaliva yhteisöllisyys kävi törmäyskurssiaan modernisoituvan, toisella tavalla käyttäytyvän yhteiskunnan kanssa.

Hisako Matsubara kirjoitti teoksensa saksaksi. Kielen hän oli omaksunut päädyttyään ulkomailla oleskelujensa päätteeksi asumaan Saksaan lumoutuneena Heinrich Heinen runoudesta. Nyt japanitar on 91-vuotias. Hänellä oli romaaniaan kirjoittaessaan vankka tausta Japanin historiaan ja kulttuuriin shintopapin tyttärenä ja varttuneena kiotolaisessa Kenkunin pyhäkössä.

• • • • • •

Brokadihuuma-romaanin tapahtumavuosina Japani oli itsestään ylpeä keisarikunta, josta oli tullut itäisen Aasian militaristinen suurvalta. Maa oli ollut vuosisatoja suljettu yhteiskunta, jolloin valtakunnan rajojen ulkopuolisesta maailmaa ei vähääkään tunnettu. 1800-luvun puolivälissä Yhdysvallat pakotti Japanin avaamaan oviaan maailmalle.

Huhut ja mielikuvat Yhdysvaltain mahdista, rikkauksista ja loppumattomista työmahdollisuuksista levisivät myös Japanin keisarikunnassa. Suvun maineen kartuttamisen halu maan rajojen ulkopuolella, nopean vaurastumisen ja kasvattipojan uralla etenemisen huuma iskostuu myös isä Tajaton tajuntaan vääristynein ja virheellisin käsityksin. Seuraukset ovat hyytävät.

Kun Tajaton perheeseen ei ollut syntynyt poikaa, herra Tajato oli ottanut hovin henkilökuntaan kuuluneen traagisesti köyhtyneen Ogasavaran perheen nuorimman pojan Nagajukin kasvatikseen, jushiksi. Jushilla oli japanilaisessa kulttuurissa enemmän velvollisuuksia kuin oikeuksia. Yksi sisään rakentunut velvollisuus oli ehdoton lojaalisuus ja totteleminen. Isä Tajaton ratkaisut olivat kyseenalaistamattomia.

Jushin oikeutena ja velvollisuutena oli mennä naimisiin perheen tyttären Tomikon kanssa. Ratkaisu ei ollut vaikea, sillä Tomiko oli kaunotar ja luonteeltaan ihanteellinen. Yhdessä varttuneista leikkikavereista tulikin rakastavaiset.

Magajuki jumaloi isäänsä ja etsii kaikin keinoin tämän suosiota ja ihailua. Juuri mikään ei isä Tajatolle kuitenkaan riitä. Pojan opiskellessa Tokion maineikkaassa yliopistossa ei riitä, että hän on liki kolmesta sadasta taloustieteen opiskelijasta arvosanoiltaan kahdeksaksitoista paras. Hänen on yllettävä tutkintosaavutuksissaan ykköseksi. Sen Nagajuki suunnattomin ponnistuksin lopulta saavuttaa. Hänelle ovat aukeamassa liike-elämän valtatiet.

Kaikki Japanin pankit ja suuryritykset kilpailevat yliopistossa parhaiten menestyneen saamisesta omaan firmaan, joissa palkkataso ylittäisi ministerinkin palkan. Nagajuki alistaa työtarjousten valinnan isä Tajatolle. Tämä hylkää ne kaikki. Teko sulkee Nagajukilta ovet päästä kuunaan näihin yrityksiin. Kieltäytyminen on loukkaus.

Tajaton suku menettää liki puolet suuresta varallisuudestaan kultakaivoshankkeessa, johon herra Tajato lähtee ulkopuolisen saalistajan manipuloimana ja kannattavuusvakuutteluun uskoen.  

• • • • • •

Isä Tajato elää brokadihuumassa. Hänen käsityskykynsä ja -halunsa eivät kohtaa todellisuutta. Hän lähettää huippulahjakkaan Nagajukin hienostuneine kimonoineen Yhdysvaltoihin. Isän mielikuvissa upeissa kimonoissaan Amerikassa esiintyvä poika saisi osakseen suurta kunnioitusta. Kaduilla hänelle kumarrettaisiin, tärkeitä kutsuja ja rahakkaita työtarjouksia satelisi. Luotuaan Yhdysvalloissa Tajaton suvulle häikäisevän maineen poika palaisi kotiinsa Japaniin suurin vastaanottojuhlallisuuksin, arkut pakattuina täyteen dollareita ja palaaja vaatetettuna upeaan brokadiin. Dollareilla paikattaisiin suvun menetetyt omaisuudet.

Isä ei tiedä, että amerikkalaisille oli olemassa neljä rotua: valkoihoiset, mustat, punanahat ja keltaiset. Arvoa oli vain valkoisilla, muut olivat jouto- ja roskaväkeä, valkoisille kelpaamattomien raskaiden ja likaisten töiden tekijöitä. Vastenmielisimpiä olivat Aasiasta tulleet. Kimona-asussa näyttäytyvälle naurettaisiin. Siinä todellisuudella Nagajukilla ei olisi mahdollisuuksia.

• • • • • •

Lukija yrittää rakentaa kuvaa herra Tajatosta ihmisenä. Ei hän ole paha tai julma, päinvastoin. Vaurauden päivinään hän oli antelias rahoittaja, kaikille lempeä, kohtelias ja ystävällinen. Hän ei ole määräilevä tyranni, vaan perheenjäseniin on sisäistetty hänen tahtonsa ja päätöstensä noudattaminen vailla vastaväitteittä tai uudelta kantilta valottavia argumentteja.

Hän on ylpeä samurai, joka kantaa ryhdikkäässä olemuksessaan ulkoa osaamaansa yhtätoista samuraisääntökokoelmaa, harrastaa kurkkulaulua ja on kehittänyt itsensä täydelliseksi muinaisen no-teatterin esiintyjäksi. Rooli on hänen minuutensa.

Hän kasvattaa boisai-puita, joiden kasvua hän säätelee leikkelemällä ja rajoittamalla rautalangoin kasvien juuria. No-teatteri, kasvonaamari, boisait ja perintösuvun maine ovat hänelle ainoat tärkeät asiat elämässä. Hän kohtelee vaikenevaa sairasta vaimoaan, Nagajukia ja Tomikoa kuin boisaita, joiden elämää hänellä on oikeus muokata ja leikata. Uhriksi joutuu myös Tomiko, jonka opiskelua isä ei sallinut tarpeettomana naisille ja jonka parisuhteen hän estää päästämättä tytärtään Nagajukin mukaan tai myöhemmin tämän luokse Yhdysvaltoihin.

• • • • • •

Isä Tajato ajautuu muuttuneessa maailmassa saalistajien verkkoon. Hänet houkutellaan liikeyrityksiin, joissa hän ajaa perheensä täydelliseen vararikkoon, ulosoton kohteeksi irtaimistoineen ja palatseineen. Mikä tuo mies oikeasti on, pohtii lukija. Tyhmä? Herkkäuskoinen hölmö? Hän on kuin omien uskomustensa seittiin takertunut hyönteinen, jonka rajusti muuttuvan, modernisoituvan ja demoralisoituneen yhteiskunnan hämähäkit tuhoavat vaivattomasti. Hän on elänyt ja elää elämänsä loppuun perinnekulttuurinsa umpioimana.

Herra Tajato ei ota ratkaisuistaan vastuuta eikä kyseenalaista päätöksiään. Itsekriittisyys ei juolahtane mieleen edes heikkona hetkenä, sillä hän on henkisesti murtumattoman vahva. Hänen tahtonsa ja tarkoituksensa ovat hyviä, syyllisiä ovat muut.

• • • • • • •

Brokadihuuma-teoksessa joutuvat tuhoisalle törmäyskurssille herra Tajaton palvomat vääristyneet samuraihyveet muuttuneen maailman ja siinä erityisesti raa`an, laskelmoivat ja pahansuovan todellisuuden kanssa. Lukija haluaa vetää hätäjarrua hirvittävään kohtaloon amerikkalaiseksi halpatyövoimaksi ajautuneen Nagajukin ja hänen luokseen kaipaavan Tomikon puolesta, mutta mahdollisuutta kirjoittaa heidän tarinaansa toisenlaiseksi ei ole. Menetin yhtenä yönä yöuneni lukemani johdosta.

Herra Tajatolla menee vaurautensa menettäneenäkin hyvin. Hänellä on jo uusi vaimo ja yhteinen poika. Hänellä on suojaava no-roolinsa. Seisoessaan muihin selin hän saattaa esiintyä naamari kiinnitettynä takaraivosta katsovaksi. Naamari on kuin lempeästi hymyilevä demoni, hyinen ja kammottava.

Hisako Matsubara: Brokadihuuma. Weilin + Göös 1980, 238 sivua. Suomennos Kyllikki Villa. Päällys Samppa Lahdenperä.

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avioliitto

Elämä koostuu ihmissuhteista, niin taakse jääneistä kuin vallitsevista. Marko Järvikallaksen (vai Järvikallasin?) kertomuskokoelma Seitsemän päivän avioliitto kertoo ihmisten keskinäisistä väleistä. Yhtä kertomusta lukuun ottamatta taustoina on epäonnistunut parisuhde, joka langettaa varjonsa uusien ihmissuhteitten ylle.

Ihmisten välisiin suhteisiin kuuluu jännitteisyys, toisen osapuolen käyttäytymisen ennakoitavuus tai arvaamattomuus. Suhteet vaativat sopeutumistaitoa, mukautumista ja muuntumiskykyä. Suhteet hiertävät ja ajautuvat ristiriitaan. Suhteisiin sisältyy runsaasti tunteita ja mielentiloja ja useimmat niistä näyttäytyvät myös Järvikallaksen kertomuksissa: kiinnostus, kiintymys, ihastus, rakkaus ja intohimo, kunnioitus ja ihailu, halveksunta ja ylenkatse, viha ja kauna, kateus ja katkeruus, pelko, ärtymys, kostonhalu, vahingonilo, pahansuopuus ja tympääntyneisyys. Tunteita ja mielentiloja kuormittavat ennakkoluulot ja niitä kannattelevat toiveet ja odotukset. Niitä leimaavat huolet ja turvallisuudentarve ja niille rakentuu vallankäyttö.

Ihmissuhteisiin liittyvä avautumattomuus ja monihaaraisuus ovat ominaispiirteitä, joiden houkuttelevuus on myös kokoelman Seitsemän päivän avioliitto kertomusten vankka sidos.

Tähän tunteiden kesyttömään maailmaan Marko Järvikallas johdattaa lukijansa kymmenellä kertomuksellaan. Tarinat koukuttavat. Kaikki tarvittava suhteiden ilmentämiseksi on mukana ja tarpeeton poissa. Kertomusten loput ovat kuin veitsenviiltoja, nopeita ja ennakoimattomia.

• • • • • •

Kertomuksessa Niin kuin saarella on aina toimittu koulussa kiusatun pikkupojan yksinhuoltajaäiti saa kummallisia viitteitä siitä, että joku on käynyt talon portilla jättämässä tervehdyksensä. Pienet lahjat ovat somia muutamasta varrellisesta marjasta aina lapsekkaaseen lemmenrunoon. Toistuessaan tervehdykset nostattavat levottomuutta kodin liepeillä liikuskelusta. Valvontakamera paljastaa kävijän saaren mopopojaksi, ilmeisen kiltiksi ja äidin koulukiusatulle pojalle mopokyydin antaneeksi Samuliksi. Uhka vaihtaa kohdettaan, kun saaren metsästäjät aikovat ”ottaa asian esille” kokoontuessaan. Äijät hoitaisivat asian niin kuin saarella on aina toimittu.

God bless James Naismith! -kertomuksessa erinomainen korispelaaja ja pelin nuoruuden jälkeen taakseen jättänyt Johanna-vaimo palaa yllättäen uudelleen harrastuksensa pariin ja tekee sen nyt vimmaisella toimeliaisuudella. Ristiriita syntyy miehen haluttomuudesta sitoutua omassa ajankäytössään täysimääräisesti vaimonsa harrastukselle. Kertomus nostaa keskusteluihin aikuisten lasten suhteet vanheneviin vanhempiinsa. Mies haluaa huolehtia hoitokodissa asuvasta äidistään, Johanna haluaa pitää itsensä ja miehensä mahdollisimman kaukana omista vanhemmistaan, eikä pidä heihin yhteyttä. Johannan addiktio kestää pelissä loukkaantumiseen asti.

Kertomuksessa Tauko yksinhuoltajaäiti Sofia lähtee hankalassa iässä olevan tyttärensä Elsan kanssa pariksi päiväksi reissuun vanhalla autonrähjällään. Kaikki ei liene kohdallaan, sillä Sofia ei ilmoita poissaolostaan työpaikalleen eikä Elsan osalta kouluun.

Autolla on taipumus olla käynnistymättä pysäyttämisen jälkeen. Syrjäisen ja liikenteettömän maantien taukopaikalle Sofia stoppaa tytön vaatimuksesta eikä auto enää käynnisty. Kertomus kuvaa paria vuorokautta autonkotterossa loppunein eväin ja tyhjennein vesipulloin, kunnes apu ilmaantuu. Auto hinataan traktorilla. He päätyvät suurilapsisen pariskunnan maatilalle syrjäiseen, uskonnolliseen yhteisasumisyhteisöön.

Kertomuksen lopetus ilmaisee tilanteesta oleellisimman. Marko Järvikallas osoittaa ihastuttavan taitonsa lopettaa kertomuksensa terävällä viillolla: ytimekkäästi, jaarittelematta, luottaen osaamansa nasevan, pelkistetyn ilmaisun voimaan.

Kertomuksessa Kaksio nuori pari on ostanut ensikodiksi kaksion rakkautensa pesäksi. Se on pitkäkestoisen tavoitteen huipennus. Myös makuuhuoneeseen hankitaan parisänky. Seksielämä toimii.
Yhteisistä ulkomaanmatkoista vaimo on nauttinut täysin määrin, mies on pyrkinyt sopeutumaan olosuhteisiin. Kohdakkoin parisuhde laajenee Anni-vaimon ystävättärellä Marialla. Naiset ottavat makkarin ”heidän huoneekseen”. Aviomies nukkuu olkkarissa sohvan takana. Annin ja Marian naisrakkaus ei kestä naisten keskinäistä Kreetan matkaa loppuun asti. Kertomus päättyy miehen lakoniseen toteamukseen, joka toimii iskuna avioliitolle itselleen.

Myös tässä kertomuksessa tulee esiin aikuisten lasten suhde omiin vanhempiinsa. Miehelle isä on tärkeä ja suhde tähän lämmin.

Hiljaisuuden jälkeen kuvaa tyttären ongelmallista suhdetta äitiinsä, jonka huostaan hän on joutunut vanhempien avioerossa. Isä on viikonloppuisä uuden vaimonsa Miisan kanssa.

Tyttö pitää äitiinsä leppymätöntä mykkäkoulua. Äidin ote lipsuu, hän huutaa, jopa uhkailee ja hänessä on taipumusta kaappijuoppouteen. Sen sijaan iskä on innostunut uuden rakkauden myötä kuntoilemaan, on solakoitunut ja nuorentanut vaatetustaan. Iskän luona saa herkkuruokia toisin kuin kotona, sillä Miisa haluaa miellyttää. Heillä on hauskaa yhdessä.

Tyttö ylittää sopivuuden rajan valokuvaamalla kännykällään salaa Miisan edellisessä avioliitossa miehensä puukoniskujen jättämät arpijäljet vatsa-alueella. Tyttö jäljittelee arpia omaan vatsaansa ja tulee nähdyksi. Miisan räjähdys paljastaa isän täydellisestä suhteesta peitellyn puolen.

Tyttö osoittautuu erolapsena orvoksi ja heikoksi ja lopettaa mykkäkoulunsa äitiä kohtaan.

• • • • • •

Marko Järvikallaksen kertomusten vahvuusaste rankkenee puolivälin jälkeen. Siitä on esimerkkinä kertomus Esikoinen.

Aikuisten veljesten välit ovat jotenkuten toimeentulevat mutta välttelevät. Esikoisen nainen on upea, näyttävä Rosa. Kun yksin asuvan isän 90-vuotissynttärit lähenevät, Esikoinen saa idean porukalla järjestettävistä synttäreistä ja veljesten yhteisestä lahjasta, vaikka kaikkien poikien mielestä Äijä oli epäoikeudenmukainen tyranni ja mulkku mieheksi. Aietta varten Esikoinen kutsuu veljensä Toisen, Kolmannen ja Kuopuksen kotiinsa syömään, ryyppäämään ja saunomaan. Illan tuoksinassa koreografian hallinta karkaa veljesten käsistä. Mutta Rosan ehdotukseen tartutaan: Äijän lahjatoivetta kysyttäisiin Äijältä itseltään. Sekatavarakaupan kauppias herätetään lisäjuomien saamiseksi ja olutlastin kanssa jatketaan kysymään lahjatoivetta Äijältä.

”Talo näyttää hylätyltä. Tonttia rajaava puuaita on laho, kumossa monin paikoin. Portti on läpiruostunut, ei enää sulkeudu. Kivijalka on sammaleen peitossa, jään kukkimat seinät kasvavat hometta. Miehet nousevat autosta, katselevat hiljaisina taloa, joka oli kerran heidän kotinsa. Ihmetys on yhteinen: miten me kaikki mahduttiin joskus asumaan täällä, äitikin?
Ovi on auki, he nousevat hämärälle verannalle.
Haju on tuttu: kostean puun, savun, paistetun kalan ja likaisten vaatteiden sakea yhdistelmä. Talo on kylmä, miesten suusta nousee huurua kun he suunnistavat pimeydessä. Sähköt eivät toimi, lasku on maksamatta tai sulake jäänyt vaihtamatta. Esikoinen laittaa liekin mustuneeseen öljylamppuun. Tuhka avotakassa on yhä lämmin, hehkuu hiljaa. Toinen nostaa klapin hiilloksen päälle, puhaltelee aikansa, saa tulen syttymään.
Kaljakori nostetaan keskelle pöytää…
… Esikoinen menee makuukamariin katsomaan, onko äijä hengissä.
Kuopus avaa kaikki jäljellä olevat olutpullot…”

Saadaan selville, että sokeritautisen, rähjäisen ja verkkareihinsa virtsaavan isänkuvatuksen lahjatoive on nainen.

Rosalle ja Kuopuksen naisystävälle Mirellalle on sälytetty velvollisuus järjestää synttärijuhlat varastoksi muutetussa entisessä kapakassa. Äijän vaatteet pestään etukäteen. Naiset riisuivat äijän ja kantoivat kylpyhuoneeseen, ajoivat parran, siistivät hiukset, poistivat nenän ja korvien karvoituksen, hinkkasivat vanhuksen pesusienellä höyryävän kuumassa vedessä jalantyngistä päälakeen, kuivasivat ja pukivat.
”Rosan mukaan tehtävä oli vastenmielinen, mikä ei johtunut pelkästään hajusta. Äijällä seisoi koko toimituksen ajan… Penis oli sairaalloisen ohut, kuin ruuvimeisseli, jotenkin sen oloinen että sillä voisi vahingoittaa ihmistä.”

Juhlassa vain Esikoinen on paikalla muiden veljesten keksittyä syyt poissaoloonsa. Rosan pesemä ja pukema Äijä vetää viinaa sisäänsä kuin sieni ja nauttii osakseen saamastaan huomiosta. Mutta jossakin vaiheessa on lahjan antamisen vuoro. Naista, siis avioerossa kadonnutta Mamsellia ei ole tavoitettu. Paikalla on vain yksi nainen.

• • • • • • • •

Kertomuksessa Ainoa tytär Katariinan äiti Ämmä haluaa tyttärensä ex-miehen lähtevän etsimään kadonnutta tytärtään, ainokaistaan. Oletuksen mukaan Katariina majailee rannikkoseudulla, arvatenkin irtolaisena. Mies ei halua, avioliitosta on jo vuosia. Mutta työttömänä ja joutilaana hän lähtee Ämmän hankkimalla laina-autolla, jonka moottori kuumenee jo lähimmälle huoltoasemalle päästessä. Ämmä ei voi lähteä. Hänellä on nilkassaan vankilan elektroninen seurantapanta.

Marko Järvikallaksen kertomuksissa kotimaamme koko kuva on rujo, rähjäinen ja laiminlyöty. Autoilijoiden pysähdyspaikat pursuavat sekajätteitä ja vanhoja nuhruisia huoltoasemia leimaa toiseuden hyljeksintä:
”Pysähdyn huoltoasemalle, annan auton levätä… Mies tiskin takana näyttää siltä, ettei pese käsiään riittävän usein. Nurkkapöytään kokoontunut, ruskeisiin nahkatakkeihin pukeutunut eläkeläisukkojen porukka tuijottaa.
Olen vieras, siis epäilyttävä.”

Katariinaa ei löydy turistien suosimalta hiekkarannalta, mutta sentään kyljestään sisään painunut auto, jossa Katariinan kerrotaan asustelleen:
”Etuovi oli vääntynyt, pitkä syvä naarmu kulkee koko auton mitalta. Takarengas on tyhjä, öljyä valunut asfaltille. Kosketan naarmua auton kyljessä. Metalli on kylmää ja kuollutta.
Kuljettajan puoleinen sivuikkuna on hajalla, se on peitetty ilmastointiteipillä kiinnitetyllä pahvinpalalla. Muutkin ikkunat on peitetty: jätesäkkien riekaleita, hopeanhohtoista aurinkosuojaa, kangasta keltasävyisestä mekosta. Tuulilasin ylitse on vedetty haalistunut läpimärkä räsymatto, katolle nostettu muovilaatikoita, kokoon taitettu retkituoli, tiukasti kiinni sidottuja muovipusseja.
Takaovi ei ole lukossa:
Se avautuu raskaasti urahtaen, sarana on vääntynyt, kahva sijoiltaan.
Kissakusen, homeen ja mätänevien elintarvikkeiden paksu löyhkä tulvahtaa vastaan. Takapenkit on käännetty makuuasentoon, niiden päälle levitetty retkeilypatjoja. Vihreä makuupussi on mytyssä takaluukkua vasten. Pyyhkeeseen käärityn tyynyn vieressä on kirja, kirjanmerkkinä linnun sulka. Linttaan astutut koristossut roikkuvat seinään kiinnitetyistä koukuista…”

Katariina on lähtenyt motoristin kyydissä kohti uutta elämää. Hietikkoalueella hän oli pyytänyt rahaa turisteilta kodittomien kissojen ruokkimiseen ja hankkinut sillä evästä myös itselleen.

Mies jää. Ruokansa hän hankkisi samalla konstilla kuin Katariina. Ehkä jonain päivänä Katariina palaisi, jäihän kirjakin kesken linnunsulan osoittamaan kohtaan.

• • • • • •

Kaupungissa on uusi ja vanha uimahalli. Vaari käyttää vanhaa. Kertomuksessa Uimahalli vaari ehdottaa uimahallireissua tyttärensä pojalle. Äidistä ehdotus on hyvä, isä pyristelee vastaan. Hänellä on epäilyksensä vaarin uimahallireissuista.

Vaari on onnistunut hankkimaan itselleen erityisaseman vanhalla uimahallilla. Hänellä on pysyvä parkkipaikka, maksuton sisäänpääsy ja hallussaan uimahallin yleisavaimet. Näin hän on valvonnan ulottumattomissa. Mahdolliset valitukset hän kääntää kostoiksi valittajille. Niin käy vaarin silmätikuksi joutuvalle punttisalin kuntoilijalle, jonka vierelle vaari kaverinsa Pentin kanssa asettuu tarkoituksellisesti sauhuttelemaan tupakkaa.

Vaarille miehisyyttä symboloi yhteiskunnan käyttäytymissääntöjen kiertäminen. Hän kiroaa kanssa-autoilijoita ja rikkoo uimahallin hygieniavaatimukset. Altaisin hän ei julkisesti tyhjennä virtsarakkoaan, mutta voihan sen tehdä vedessä. Vaari opastaa lapsenlastaan, että lian irrottamiseen riittää saunan löylyjen nostattama hiki. Miesten puolella yhtä seinälaattaa irrottamalla hän peilailee Pentin kanssa periskoopiksi kutsumallaan viritelmällä naisten suihkupuolelle. Ilpon kanssa löylyjen ristiin heitolla he tyhjentävät löylyhuoneen muista. Lapsenlapsen virtsahätä sattuu vaarin mielestä hyvin: yleisavaimilla päästään kuntoilijan pukukopille, josta löytyvät hyväkuntoiset mokkakengät.

Kotona pojan lojaalius vaaria kohtaan ei horjahda, vaikka jotkin asiat arveluttivatkin.

Kertomus Seitsemän päivän avioliitto on lyhyin, vain seitsensivuinen. Otsikko synnyttää ennakko-odotuksen: pikaromanssi äkkieroineen amerikkalaisen viihdeteollisuuden malliin. Sisältö ei vastannut ennakko-oletuksia. Kertomus synnytti kauhun. Tositilanteessa kauhusta ei olisi vapautusta.

Päätöskertomus Naturisti panee miettimään, voiko ihminen pakkotilanteessa irrottautua yhteiskunnasta ja ihmissuhteista ja olla edelleen ihminen. Aviovaimo Lili on viskannut miehensä pois yhteisestä kodista. Kodistaan karkotettu löytää lopulta asumis- ja kätköpaikan vandaalien raunioittamasta naturistihotellista, mutta joutuu aikaa myöten saalistajien maalitauluksi. Ihmisyhteisöt sietävät kummallisuutta vain johonkin määrittelemättömään pisteeseen, sen jälkeen leimahtaa laumavaino ja lynkkaushimo. Vihan kohteeksi ajautuivat kauan sitten seutukunnalla menestyneen ja hyvin hoidetun hotellin ylläpitäjä ja hotellissa lomaansa viettäneet naturistiasiakkaat.

Miehellä ei ole paluuta. Lilissä viha oli sammuttanut rakkauden ja muuttunut hänellä polttoaineeksi.
”Meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta, se on täysi mahdottomuus. Ja yhtä varma kuin mahdottomuudesta olen siitä, että rakastan yhä sitä sietämätöntä naista.”

• • • • • •

Marko Järvikallas oli edellisellä teoksellaan Saattue vuoden 2024 Runeberg-palkintoehdokkaana. Järvikallas on mestarikertoja. Kertomuskokoelma Seitsemän päivän avioliitto on kaunokirjallinen tärsky. Uusi kokoelma kuuluu syksyn kaunokirjallisuutemme huipulle.

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avioliitto ja muita kertomuksia. Siltala 2026, 177 sivua. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Sirpa Kähkönen: Marius

Vuonna 2023 saamansa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jälkeen kirjailija Sirpa Kähkönen arvioi tyhjentäneensä itsensä niillä teoksillaan, jotka hän oli siihen mennessä kirjoittanut. Palkittu teos 36 uurnaa: väärässä olemisen historia oli henkilökohtaisuudessaan yhteenveto. On kuitenkin mahdollista tehdä uusia ja erilaisia yhteenvetoja. Mielestäni hän on nyt tehnyt sellaisen, vaikka fiktiivisen kaunokirjallisuuden lajissa kirjoittaakin.

Lopettaminen lienee mahdollista luovalle ihmiselle vain, jos jokin vakava sairaus asettaa sille ohittamattomat ja ylittämättömät esteet. Kähkösen tuotteliaisuuden yltäkylläisyydestä olemme nyt saaneet todisteeksi tuoreen romaanin Marius. Se on aistikas, herkkä ja säkenöivän kaunis, mutta myös kouraisevan traaginen kertomus ikääntyvän Lilin yhdestä vuorokaudesta omistamallaan siirtolapuutarhamökillä Helsingissä seuranaan koiransa Rauha sekä tajunnan läpi virtaava mennyt elämä.

Lili odottaa edellisenä iltana poistunutta ranskalaisnuorukaista Mariusta palaavaksi. Mariukselta oli epähuomiossa unohtunut hänelle tähdellinen huivi, Rauha-koiran itselleen oitis omima.

Marius, kaunis nuorukainen, oli Lilin järjestämän tyylikkään kestityksen jälkeen soittanut hetken mandoliiniaan, kiittänyt Liliä kestityksestä ja lähtiessään sulkenut tämän yllättäen syliinsä:
Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa. Hän lepäsi hetken Mariuksen rintaa vasten, painoi korvansa siihen, kuunteli sykettä eikä sanonut mitään ”älä mene”, miksi hän olisi sanonut niin, kaikkihan menivät, ja niin oli oikein vaikkakaan ei aina helppoa, ihmisten piti olla vapaita. Hän olisi tahtonut sanoa: ”Tule takaisin. Joskus.”

Seuraavana iltana Lili odottaa huivinsa hakijaa ja varautuu sensuelliin vastaanottoon pienin hienostunein tarjoamisin, lyhty- ja kynttilänvalaisuun pimenevässä elokuun iltayössä, viilennetyin kuohuviinein, juustoin ja oliivein. Hän odottaa turhaan. Marius ei palaa, ei enää tai ei ainakaan vielä. Romaanista kehittyy teos luopumisen ja hyvästijättämisen vaikeudesta. Illan aikana Lili jättää mentaaliset hyvästit monille elämäänsä koskettaneille henkilöille, tuonpuoleisille, saatellen heidät mielessään lähtijöiksi, mutta hän ei jätä hyvästejä isoäidille eikä eläville, etenkään rakastamalleen Mariukselle.

”Hänelle olisi vallan hyvin riittänyt Mariuksen katseleminen, se että nuorukainen olisi istunut verannan nojatuoliin uudelleen, niin kuin oli istunut eilen; olisi nauranut ja valaissut pimeän, hohtanut kauneuttaan niin kuin lyhdyt puutarhan syvyyksissä, murtanut leipää ja syönyt salaattia, niin kuin Lili nyt istuutui syömään, rauhassa, ikävästäänkin kiitollisena.”

Näin romaani Marius paljastaa hienovaraisesti ikääntymisen ja suorituskyvyn heikkenemisen väistämättömyyden, yksinäisyyden tunkeutumisen ikääntymisen myötä elämään kutsumattomana vieraana, Lilin seksuaalisuuden uuden heräämisen, jonka vastikkeeksi toisen tarjoama ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät yllä vastarakkauden mittoihin. Lillissä herännyt halu merkitsee kipua, tuskaa, hehkua, kaipausta ja jokaisen niistä hän aistii vironneessa ruumiissaan rakastamiselle, jossa sydän on odottavan valmis.

Lili on tuntenut itsensä nuoreksi valmistaessaan Yön puutarha -projektia läheisen kartanon maille yhteistyökumppaninaan Ina ja apulaisenaan ranskalaisnuorukainen Marius. Mutta Lilin nuoruus on auttamattoman kaukana menneisyydessä.

• • • • • •

Yön puutarha on kahden taiteilijasielun Inan ja Lilin monitaiteellinen hanke, jonka he ovat rakentaneet sukupuolitautisairaalana 1900-luvulla toimineen läheisen kartanon maille. Kähkönen on nimennyt mahtirakennuksen Lönnbergin kartanoksi. Esikuvana on Kumpulan kartano ja Lilin siirtolapuutarhamökki sijaitsee siis Kumpulassa. Läheltä kulkevat raitiovaunut Arabian rantaan ja Vantaan koskelle, toisella sivustalla Käpylään.

Mariuksen lähdön jälkeisenä hellepäivänä Lili pyöräilee saunaan ja asioi ruokatorilla. Helsingissä on 24 maksullista saunaa ja Hakaniemeen fillaroidessa mahdollisuuksia on lukuisia. Lilin saunan pukukopin seinät ovat vanerista. Siksi mielessäni valitsin Lilin tuimien löylyjen tuojaksi perinteisen Kotiharjun saunan Sörnäisissä.

Yön puutarha -projektin keskeisten pakkohoitoon otettujen naisten Josefinin ja Hilkan tarinat Sirpa Kähkönen on löytänyt Työväen Arkistosta ja Kansan Arkistosta. Nämä kaksi nuorta neitokaista pidätettiin kaiketi itseään tarjoavina irtolaisina Helsingin Kalliosta ja sijoitettiin Kumpulan kartanosairaalaan. Vahtimestarin avulla naiset pääsivät pakenemaan, mutta pakomatka jäi lyhyeksi. Kammottavaksi koitui erityisesti Hilkan kohtalo, joka joutui miehensä raa`asti murhaamaksi vain 22-vuotiaana. Marginalisoituneiden Josefinan ja Hilkan elämät sammuivat 1960-luvulla.

Kun Lili Mariuksen paluuta turhaan odotettuaan vie Rauha-koiran iltakävelylle, hän saattelee romaanin hallusinaatiomaisessa kuvauksessa Yön puutarha -projektinsa Josefinan ja Hilkan pysäkille juuri sopivasti saapuvaan menneiden aikojen raitsikkaan. Samaan kyytiin hän ohjaa myös ”paikalle osuvan” nuoruutensa ystävän Paulin.

Paul on antanut elämän varrella neuvojaan ja hoitanut siirtolapuutarhassa ruusuaidan takaisena mökkinaapurina Lilille seuralaisen virkaa. Mutta hän on vain muisto menneisyydestä. On aika saatella hänetkin pois. Lukijan kurkkua kuristaa. Ikääntyvien ihmisten yksinäisyydestä ei puhuta suotta.

• • • • • •

Marius on kimaltavan ja sädehtivät kaunis ja vivahteikas romaani. Siinä Lili kokee uudelleen pienen tytön lapsuuttaan rakkaan isoäidin puuhastelujen innokkaana ja uteliaana apulaisena ja oppijana. Isoäiti oli monipuolinen taituri käytännön ihmisen arkitaidoin ja elämänviisauksin.  Äitiä Lilin lapsuuden muistoissa ei esiinny. Rakkauden ja turvan tuoja oli isoäiti. Hänen luonaan pikku-Lili oppi uusia asioita:

”Eivät ne talot olleet palatseja, mutta niissä isoäiti ja naimattomat tädit olivat asuneet, hellahuoneissa, ullakkokamareissa, pienissä kaupunkipuutaloissa, kesäisin palstoilla ja Lili oli elänyt kadonneissa taloissa myös, avannut ovia sadat ja tuhannet kerrat, kääntänyt rautaisia avaimia tomerilla pikku kämmenillään, nostanut hakoja ja salpoja, pelmahtanut huoneisiin, joissa vaiettiin, kun pieni pata suurine korvineen astui sisään. Hän oli avannut ikkunoita kesätuuleen, vääntäyt naiskäsien silottamia hanoja ja pessyt kasvonsa ja kätensä kylmällä vedellä, heruttanut lämmintä vettä keittiön hellan kuparisesta pikkusäiliöstä, polttanut sormensa valurautaisessa hellanluukussa, kun oli uteliaana koskettanut sitä, vaikka oli kielletty…
̵ ̵ raudan ja ruosteen haju oli tarttunut häneen, uuttunut hänen ruumiiseensa.

• • • • •

Lilin yli 60-vuotias elämä on sisältänyt elämyksellisiä taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet myöhempiin ratkaisuihin. Käänteentekevinä ovat saattaneet toimia vaikuttavat taidekokemukset, kuten Firenzen Uffizissa Botticellin Venuksen syntymä, Danten Beatrice, Bachin soolosellosarja tai Henry Purcellin barokkimusiikki. ”Miksi koota mitään? Ainut mitä ihmiselle varmasti jää, on elämykset.”

Käänteentekevimpiä ovat elämän suuret rakkaussuhteet. Oletettavasti nuoruuden Paul oli yksi heistä, pienestä kotikaupungista Helsinkiin omaa elämää rakentamaan lähtenyt ja Helsinkiin Lilin elämästä kadonnut. Lilin elämän Suuri Rakkaus Peter Quince on Sirpa Kähkösen kujemielinen ja älykäs keksintö karismaattiseksi henkilöhahmoksi. Marius-romaanissa hän on William Shakespearen runouden lahjakas tulkitsija, jonka Helsingissä pitämään koulutus-esiintymissessioon nuori poninhäntäinen Lili soluttautuu. Liliä huomattavasti vanhempi Shakespeare-taituri on lumoava. Ujo ja innokas Lili on haltioitunut, mutta onnistuu jättämään itsestään myös brittiesiintyjään havaintojäljen.

Taiteen tutkimusmatkallaan läntisen Euroopan interrailaajana Italiasta Ranskan Avignoniin saavuttuaan Lili kohtaa kadulla sattumoisin Quincen ja tämä antaa Lilille puhelinnumeronsa ja Pariisin osoitteensa mahdollista Helsinkiin Pariisin kautta palaamista ja Pariisissa viipymistä ajatellen. Liliä pelottaa käyttää saamaansa numeroa:
”Entä jos ei kelpaisikaan, jos tarjoaisi itsensä kaikessa nuoruudessaan, poninhäntäisyydessään, vaatimattomuudessaan, arkuudessaan, ja toinen torjuisi? Lili sormeili paperiin käärittyä sokerinpalaa ja vedet kihosivat hänen silmiinsä niin että sattui.”

Ei hän voinut jättää saamaansa yhteystietoa käyttämättäkään. Peter Quiencen kodin ovelle saapuvaa on vastassa juuri vuoteestaan noussut mies pyjamaan pukeutuneena.

Sirpa Kähkönen on taikonut romaaniinsa molemminpuolisesti kytevästä eroottisesti kiinnostuksesta liekkiin roihahtavan seksisuhteen kuvauksen, teoksessa 11-sivun mittaisen. Tuo rakastavaisten kyltymätön toisiinsa kohdistuva himo on jumalaisen kaunis ja hieno rakkauden sanallistamisjakso. Sellaista ei kukaan voi mielikuvituksestaan tempoa. Kuvaus on laadultaan ainutkertainen, uniikki. Hehkuva, loistelias ja tyylikäs kuvaus kummunnee kirjoittajan omaan elämään sisältyneestä kyvystä ja rohkeudesta sukeltaa rakkauden ja intohimon valtameren maininkeihin.

Vapaa rakkaus ei siedä tunnustuksia. Lilin viiltävä virhe oli paljastaa myöhemmin Peter Quencelle oma rakastumisensa tähän. Quence ei sellaista siedä. Hänen suhteensa ja yhteytensä Liliin katkeaa tämän kuultua tunnustuksen, sillä rakkaudentunnustus sitoo kuulijansa.

Marius-romaanin kuvaamana elokuun päivänä fiktiivinen Paul kysäisee Lililtä, tietääkö tämä, mahtaako Peter Quence olla vielä elossa. Tällä kuolemasta muistuttavalla kaukaisen suhteen esille nostolla Lili tulee jättäneeksi tuona päivänä lopulliset hyvästinsä myös nuoruutensa Suurelle Rakkaudelle. Elegantti ratkaisu!

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026, 216 sivua. Kirjan ja kannen ulkoasu Jenni Saari.

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä

Japanilaisen kirjailijan Mieko Kawakamin romaanista Kaikki rakastavaiset yössä piirtyy lukijalle karhea ja sittenkin hienosyinen tarina kirjan keskushenkilöstä sekä kehityskulut kahdesta omalaatuisesta, radaltaan keskenään poikkeavasta ystävyyssuhteesta. Molemmissa suhteissa on toisena osapuolena sama henkilö, tarinaa kannatteleva kertoja Fuyuko Irie.

Ystävyyssuhteet ovat epätasapainoisia. Niistä puuttuvat yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ennakko-oletukset.

Fuyuko Irie, 34-vuotias sinkkunainen kertoo teoksessa edesottamuksistaan: elämästään, työstään ja ihmissuhteistaan. Kuva hänestä rakentuu dialogien, hänen käyttäytymisensä ja sattumusten kautta. Kuva naisesta muuttuu eikä kirjan lopussa kohtaamamme henkilö ole enää aivan sama tarinan kuluessa tuntemamme kanssa.

Fuyuko Irie toimii suuren kirjakustantamon kuukausipalkkaisena oikolukijana, mutta kustannusvirkailija Ishikawa Hijirin rohkaisemana uskaltautuu irtisanoutua ja siirtyä suuren tekstintuotantotalon oikolukijaksi, sen tehtävänantoja suorittavaksi itsenäiseksi freelanceryrittäjäksi. Ansiot riippuisivat saatujen ja tehtyjen oikolukutilausten määrästä.

Fuyuko Irie on ahkera, nopea ja tarkka työntekijä. Hän on kehittänyt työtä helpottavia ratkaisuja, kuten taidetarvikeliikkeestä hankkimansa piirustusalustan lukutelineeksi luettavalle korjausvedokselle sekä pikatarkastustaulukon, johon hän tiivistää oikoluettavan kirjan ihmissuhdekaavion, aikajanan ja juonitiivistelmän. Hänen varustuksiinsa kuuluvat hyvin teroitetut lyijykynät, pyyhekumi, sanakirjat, hakuteokset ja internet. Japanin kieli on merkeistä rakentuva kieli ja sen oikoluku vaatii haukansilmät ja kestävät hermot. Fuyuko Iriellä on sellaiset.

Hän on ihmiskontakteja väistelevä erakko, työyhteisön muista työntekijöistä eristäytyjä. Muut työyhteisössä eivät tiedä hänestä juurikaan mitään, eivät välittänekään. Hän elää vaatimatonta elämää. Siihen eivät kuulu huvit tai mielitekojen tyydyttämiset. Hän ei seuraa yhteiskuntaa, ei harrasta kirjallisuutta, kuuntele musiikkia tai nauti mistään muistakaan ihmisten elämää sävyttävistä ajanvietteistä. Hän ei osaa kaivata mitään, paitsi syntymäpäivisin tekemiään öisiä kävelyjä kaupungilla. Häntä kiehtoo valon ja etenkin öisen valon arvoituksellisuus.

Hänen päänsä on enimmältään tyhjäkäynnillä: oikolukijana hän lukee työn alla olevat kirjat, muttei muista niistä jälkikäteen mitään.

• • • • • •

Fuyuko Irie kertoo elämästään ja itsestään peittelemättömästi. Itseluonnehdinnoista riippumatta kuva hänestä terävöityy hitaasti. Kuva on luotaantyöntävä, vastenmielinen. Hänen kaltaisiaan ihmisiä ei tosielämässä imetä omaan tuttavapiiriin, vaan unohdetaan elämän marginaaliin. Mieko Kawakami tekee hänestä kuitenkin kiinnostavan.

Verenluovutuksessa käynyt Fuyuko Irie näkee poistuessaan ulkoseinän ikkunoista oman hahmonsa heijastuman. Lasiin piirtyvä kuva ei ole neutraali:
”Ei säälittävältä tai surkealta, vaan juuri sana murheellinen kuvasi ulkonäköäni täydellisimmin. Ikkunalasiin heijastui häivähdyksiä monenlaisista asioista, ja niiden joukossa oli sellainen nainen. Pään ääriviivoista hapsotti lyhyitä hiuksia ja niskatukkaa, joka ei ollut yltänyt niskalenkkiin. Hartiat olivat luisut, silmät olivat kuopalla, kädet ja jalat olivat lyhyet ja ainoastaan kaula näytti inhottavan pitkältä ja kapealta. Solisluiden ja kaulan tienoilla jänteet pullottivat eikä liha todellakaan ollut pinkeä vaan joka paikka roikkui, ja posket näyttivät siltä kuin niihin olisi piirretty outoja vinoviivoja. Kuvajaisessa oli kolmekymmentäneljävuotias, haalistuneeseen neuletakkiin ja farkkuihin pukeutunut minä. Murheellinen nainen, joka ei tiennyt, miten pidetään hauskaa, vaikka oli lähtenyt näin kauniina päivänä yksin kaupungille. Nainen, joka puristi sylissään laukkua kuin aarretta, vaikka se oli tupaten täynnä asioita, joille muut eivät suoneet silmäystäkään tai jotka muut ainakin heittivät heti pois, vailla olisivat ehkä ottaneet vastaan.”

Saavuttamaansa ikään asti täysraittiina pysynyt Irie alkaa ryypätä. Oluesta se alkaa. Aamiainen koostuu muutamasta tölkistä olutta, samoin illallinen. Päivällä hän kenties keittää itselleen nuudeleita. Tietoisuus alkoholista verisuonissa tekee hänestä ”sosiaalisemman” ja hän täydentää varmuudentunnettaan riisiviinalla. Sitä hän kuljettaa laukussaan termospullossa voidakseen ottaa tavan takaa huikat. Hän vajoaa syvälle alkoholismiinsa, muttei tunnista sitä itse.

Jouduttuaan kerran kotiin palatessaan rähmälleen asuntonsa lattialle hänellä on aikaa tarkkailla asuntoaan lattiaperspektiivistä. Poisheitettävien mainoslehtisten lattiapinosta käsiin osuu esitteitä, joita hän alkaa selällään maaten ”oikolukea”. Kiinnostavin esitteistä kertoo aikuisille järjestettävistä kursseista. Fuyuko Irielle avautuu uusi maailma: valtava määrä eriaiheisia kursseja järjestetään hänen kotikaupungissaan, eikä hän ollut tuollaisesta tiennyt mitään. Fuyuko suuntaa matkansa kurssikeskukseen ilmoittautuakseen jollekin itselleen sopivalle, jossa voi vain istua ja kuunnella.

Ilmoittautumisaulan väentungoksessa hän joutuu elämänsä pohjalle: oksennus kumpuaa ylös ja hän tyhjentää viinantäytteisen vatsansa vessojen ovelle. Kamaa roiskuu vessasta poistuvan iäkkään miehen kengille. Miehestä, 58-vuotiaasta fysiikan lukio-opettajaksi myöhemmin esittäytyvästä Mitsutsuka-sanista tulee hänen pitkäaikainen tuttavansa. Tuttavuus kehkeytyy kuitenkin vasta miehen löydettyä Fuyukon vetämässä kolmen tunnin pituisia sikosia aulan penkillä. Kirjan edetessä on syytä kutsua tuttavuutta sääliksi, vähitellen omalaatuiseksi ystävyydeksi, jopa kiintymykseksi.

Kun pitkään kestänyt ystävyyssuhde loppuu, Fuyuko tajuaa, ettei hän tiennyt Mitsutsuka-sanista mitään. Mutta omasta mielestään hän on oppinut rakastamaan tätä paljon itseään vanhempaa miestä. Tai niin hän uskoo, sillä enin mitä heidän välillään tapahtui, oli kädestä pitäminen viimeisellä kerralla kadulla. ”Koskettaminen on vaikea. Se nimittäin tarkoittaa samalla sitä, ettei lähemmäksi enää pääse.” Seksistä osattomaksi jäänyt Fuyuko alkaa kaivata toisen ihmisen ihon lämpöä. Itseensä kohdistuvan rakkaudentunnustuksen kuultuaan Mitsutsuka-san katoaa Fuyukon elämästä.

Paljon myöhemmin, raitistuttuaan Fuyuko saa Mitsutsukalta kirjeen, jossa tämä kertoo valehdelleensa ammattinsa lukion fysiikanopettajana. Hän oli saanut vuosia sitten potkut työskentelemästään kemiantehtaasta. Se selitti hänen siistit, mutta kauhtuneet asusteensa sekä nurkasta rispaantuneen salkun.

Kuva sivistyneestä ja paljon tietävästä Mitsutsukasta rakentuu myötätunnon sävyttämäksi. Yhteiskunnasta ulos heitettynä hän oli tapaillut Fuyuko Irieta, silmin nähden alkoholisoitunutta ressukkaa. Tutussa kahvilassa rahaa meni vain hitaasti juotuun kahvikupilliseen. Mies oli kokenut lähentymistä ja pyytänyt oikeutta kutsua toista etunimellä, siis Fuyukoksi, kertomatta kuitenkaan omaa etunimeään. Viimeisenä iltana he olivat illastaneet Fuyukon järjestämänä ja maksamana kalliin ravintolan kynttilöin valaistussa kabinetissa pitkällä menulla ja viinillä. Fuyuko oli pukeutuneena kalliisiin merkkivaatteisiin (Ishikawa Hijirin garderobistaan Fuyukolle itselleen tarpeettomina luovuttamiin), kampaajalla ja meikkaajalla käyneenä. Myötätunnon herättänyttä reppanaa ei ollut.

Ja kaiken päätteeksi Fuyuko teki kadulla rakkaudentunnustuksen, hoki sitä itkien ja meikit pitkin kasvoja valuen, jatkuneen itkun vaatiessa vastausta. Se ei antanut työttömälle, aviottomalle Mitsutsukalle mahdollisuuksia. Hän katosi Fuyuko Irien elämästä omaan yksinäisyyteensä. Fuyuko oli käyttänyt tärkeään illalliseen kaikki säästönsä miehen sitä tietämättä.

• • • • • •

Ystävyyssuhteista pitkäkestoisin on kuitenkin suhde Ishikawa Hijirin kanssa, kontaktien ottajana Hijiri-san. Ystävyyteen sekoittuu työnantajan ̵ ̵ työntekijän suhde, sillä Hijiri edustaa kustantamoa, valitsee uudet oikoluettavat kirjat, valvoo työn aikataulussa pysymistä ja ottaa oikoluvut vastaan. Hijiri etsii myös Irie-sanista seuraa sekä ihmisen, jolle hän voi kertoa omista asioistaan. Ishikawa Hijiri pukeutuu laadukkaasti ja käyttää meikkiä toisin kuin Fuyuko Irie. Hän myös käyttää ulkona ollessa runsaasti alkoholia toisin kuin jääteehen hänen seurassaan tyytyvä Irie.

He eivät keskustele. Hijirin sanomisiin Irie reagoi tämän sanomasta poimimallaan toistoilla, ikään kuin tarkennusta kysyen. Hänellä ei juurikaan ole omia mielipiteitä:
”Mutta eihän se terveellä järjellä ajateltuna niinkään mene. Vai mitä mieltä olet?”
”Ai mieltä vai?” toistin.

”Olisiko sinulla sille käyttöä?”
”Käyttöä?”

”Ehkä”, hän pyyhki taas sormenpäänsä pyyhkeeseen, ”ongelma on sinun luonteesi.”
”Ongelma…?” minä kysyin.

Romaanin lopussa vietetään Fuyukon kolmattakymmentäseitsemättä syntymäpäivää. Ystävyys Ishikowa Hijiriin on säilynyt vuosia ja he puhuvat aiempaa avoimemmin ja tasaveroisemmin.

• • • • • •

Mieko Kawakamia luonnehditaan feministiseksi kirjailijaksi, jopa feministi-ikoniksi. En tavoittanut erityisesti tuota ulottuvuutta lukemastani teoksesta. Esillä on kuitenkin ikuinen kysymys naisesta kodin valtiattarena ja lastensa hoitajana tai naisesta työelämässä miesten tavoin. Ratkaisumalleja Kawakami tarjoaa kolme erilaista.

Fuyuko Irien jo tiedämme: hän on sinkku ja seksielämässä kokematon, vaikkakin tuli koululaisena luokkakaverinsa Mizuno-kunin raiskaamaksi. Ishikowa Hijiri on myös naimaton, mutta toisin kuin Fuyuko hän matkustelee, nauttii täysin palkein elämästään ja vaihtaa seksikumppaniaan miltei yhtä tiheään kuin pikkuhousujaan. Ja sitten on Fuyukon kouluaikainen luokkatoveri Hayakawa Noriko, joka vuosien takaa etsii yhteyttä ja naiset tapaavat.

Hayakawa meni naimisiin ja valitsi raskaaksi tultuaan kotiäidin osan. Vuosien ajan kaikki sujuikin hyvin:
”Nykyään minä olen sataprosenttisesti äiti ja mieheni on sataprosenttisesti isä, mikä on kai väistämätöntä, ja riittäähän se, mutta me emme ole enää mitään muuta. Puistattaa ajatellakin, mitä meille jää, kun lastenkasvatus on ohi ja tytöt muuttavat pois kotoa. Nytkin me jäämme joskus sattumalta kaksin. Joskus harvoin. Mutta meillä ei ole silloin mitään puhuttavaa. Ei niin mitään. Puhumme vain lapsista. Tai televisio-ohjelmista tai omista vanhemmistamme, pelkästään sellaisesta.”
”Joo”. Nyökkäsin.
Sitten Noriko jatkoi vähän sen näköisenä, että aihe oli vaikea. ”Edes seksi… meillä ei ole ollut enää sen jälkeen, kun aloin odottaa kuopustamme. Niin noloa kuin siitä onkin kertoa. Tunnelma ei vain ikinä mene siihen suuntaan, kaikki intiimiys on kadonnut täysin. Meidän väliltämme siis.”
Nyökkäsin epämääräisesti.

Käy ilmi, että aviomiehellä on jo vuosia ollut suhde kodin ulkopuolella.
”Enkä minäkään voi ketään arvostella”, tunnustaa Noriko hymy silmissä. Hänelle kehkeytyi suhde luokkakokouksen seurauksena naisten yhteisen luokkakaverin Yui-kunin kanssa. Sivusuhde on Norikolle järkevä ratkaisu avioeron sijaan, sillä osa-aikaisella työllä ja lasten elatusmaksuilla hän ei tulisi toimeen.

Sen verran löysin feminismistä, rakkaudesta en juuri sitäkään, vaikka Japanin kaunokirjallisuuden lukupiirimme teemana on rakkaus ja yhtenä esimerkkikirjana Mieko Kawakamin Kaikki rakastavaiset yössä. Lukupiiriläisiltä kuullen muiden rakkaudesta löytämää.

Mutta seksiä Mieko Kawakami käsittelee rohkeasti, ei kuvaamalla seksiä vaan kirjoittamalla sen loppumisesta. Niin tulvillaan kuin läntinen viihdeteollisuus onkin seksiä, niin yksinäisillä ihmisillä kuin avioliitossa elävilläkin erotiikan liian varhainen loppuminen tai sen riittämätön laatu ovat yleisiä puutteita, puheenaiheina kuitenkin tabuja.

Kaikki rakastavaiset yössä on ensimmäinen suomennettu Mieko Kawakamin teos. Se on ollut ehdolla International Booker -palkinnon saajaksi.

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä. Tammen Keltainen kirjasto 2025, 259 sivua. Suomennos Markus Juslin.

Markku Hattula: On kurkiaurat lentäneet

Kirjailija Markku Hattulalta vuosituhannen alussa ilmestynyt romaani On kurkiaurat lentäneet kuuluu vuosikymmenten mittaiseen ja yhä jatkuvaan talvi- ja jatkosodan koettelemuksista ammentavaan kirjallisuuteemme. Pääjuonteeltaan teoksen kertomus ei vie rintamakauhuihin, vaan sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin kotiutuneiden rintamamiesten joukkoon kuuluneet henkisesti ja fyysisesti invalidisoituneet palaajat yrittivät sopeutua arjen normaaliuteen. Monien vastuunsa loppuun asti kantaneiden rintamamiesten mielen oli murtanut venäläisten sodan viimeisenä kesänä suorittama massiivinen ja raivoisa vyörytys.

Yksi mieleltään särkyneistä on Markku Hattulan teoksen Valto, jonka alitajunta joutuu toistuvasti käymään läpi mudan venäläisten talvisen massahyökkäyksen. Koska kaveria ei jätetä, Valto oli tuolloin retuuttanut pahasti haavoittunutta Siekkis-Mikkoa selustaan. Omina kotoutumistuliaisinaan hän toi vaimolleen Eevalle ja lapsilleen Arimolle ja Pietalle öiset painajaisensa.

”Yöllä Valto huutaa unissaan. Arimo herää huutoihin.
 ̵̵ ̵ Älkää tappako, älkää tappako. Omia ollaan, ettekö näe, omia ollaan… Lopussa ääni nousee kimitykseksi, muuttuu sitten uikutukseksi ja vikinäksi kuin kissanpojilla silloin, kun Latvan Manu hukutti niitä säkissä järveen. ̵ ̵ Herrajumala auttakaa, auttakaa… huuto jatkuu…”
Valto tempoo vuoteessaan ja potkii seinää, kunnes Eeva ravistelee hänet hereille. Koko alkukesän Valto on yrittänyt hukuttaa sotaansa saunan kupeessa Pökinävillen kanssa Villen keittämään pontikkaan. Pitkäkestoinen ryypiskely näkyy parransänkenä tärisevässä leuassa ja poskissa. Silmäpussit roikkuvat makkaroina.

Dialogin murteen perusteella sijoittaisin Jo kurkiaurat lentäneet -kirjan Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun tai Pohjois-Savon maisemiin, ehkä myös eteläiseen Lappiin. Tärkeimmät suunnannäyttäjät ovat alueen vesivoiman patoaminen tekojärveksi rakenteilla olevan sähkövoimalan tuleviin tarpeisiin sekä Hattulan harrastamat ilmeikkäät sanavalinnat. 1950-luvun sanoihin kuuluu maalaismiesten talvitakkia ilmaiseva sana pomppa sekä lukuisat itäsuomalaismakuiset verbit (losauttaa, kiehnata, mosauttaa, tuhnottaa, istua nuhjottaa, tulla kahmittua).

Sodasta hitaasti toipuva Suomi tarvitsi enenevässä määrin sähköä. Sodassa toisen kätensä menettänyt patoinsinööri Leevi Pitkänen tuntee palvelevansa isänmaata juuri vetisiä maastoja patoamalla sähkötuotannon käyttöön. Sähkö merkitsisi todellista edistystä ja sitä tämäkin maaseutu hänen mielestään tarvitsee.

Kirjan perusvastakkaisuus on siis ehjä, tuttu ja kaunis kotiseudun maisema ja edistyksen nimissä patoamisella osin hukutettu ja myllätty elämänpiiri. Insinöörikoulutteinen Hattula asettuu patoamisen puolelle ja kuvaa sähköyhtiön maksamia korvausrahoja padon hukuttamista maista maaseutuväen akuuttien tarpeiden tyydyttäjiksi. Korvausrahoilla hankkii naapuruston Heikka jopa vaatimattoman henkilöauton.

• • • • •

Maatilalleen palannut Valto on taipumukseltaan fanaatikko. Arimo-pojan kodin ullakolta löytämä isän rintamakirje äidille kertoo halusta onnistua ampumaan niin monta ryssää kuin mahdollista. Kivääriinsä hän vetää viivan jokaisesta uskomastaan onnistumisesta. Kun hän alkaa pontikkaryypiskelyt, niihin kuluu sen kesän ensimmäinen puolikas. Heinänteossa hän pakottaa Virma-hevosen vetämään niittokonetta yli uupuneen ja janoisen hevosen voimien. Kun ukkosmyrsky katkaiseen muiden heinäntekijöiden uurastuksen, Valtoa nouseva myrsky ei saa pysähtymään.

Viimeinen fanaattinen uhmakkuuden osoitus huipentuu Valton mielen ja suhteellisuudentajun totaaliseen nyrjähdykseen. Valto alkaa räjäyttää dynamiitilla Aavikkosuon takaisia Parmavuon graniittikallioita löytääkseen enkelin hänelle ilmoittaman aarteen. Valto lähtee päivätyöläisen tavoin joka aamu jatkamaan aarteen etsimistä. Hänen aikansa on vähissä, sillä kylillä puhutaan padon rakentamisesta. Valto elää eri todellisuudessa kuin vaimonsa, lapsensa ja koko seutukunta. Eevan puhe tai taivuttelu eivät tehoa.

”[Eevan] sanat sihahtavat yhteen puristettujen hampaiden välistä kuin hyökkäävän käärmeen suusta.
̵ ̵ Sinä olet hullu, Valto. Mielisairas. Tajuatko sinä sitä mies?
̵ ̵ Mitä sinä nyt tänne? Valto kysyy hiljaisella, rohisevalla äänellä, joka tuntuu tulevan jostakin syvältä. Sanat voi juuri ja juuri kuulla. Silmät harittavat jossakin kaukana, omissa maailmoissaan.
Raivonkin keskellä Eeva tuntee hädän ja säälin vihlaisut rinnassaan. Valto on poissa, jossakin muualla sanojen ulottumattomissa.
Eeva on aikonut puhua lasten häpeästä. Siitä miten niitä yhä kiusataan koulussa…”

Eevassa vellovat Valton tolkuttoman käytöksen seurauksena hätä, häpeä, raivo, uhma, avuttomuus, vastuuntunto, voimattomuus, hellyys ja rakkaus. Eeva on nuorehko, hauskannäköinen, elämänhaluinen nainen, joka kaipaa elämältään enemmän kuin kävelyä tuvan, karjakeittiön ja navetan väliä. Hänen ajatuksensa ajautuvat sodassa toisen kätensä menettäneen reilun ja kivan patoinsinöörin suuntaan, jolta hän myös saa vastakaikua. Suhteen kutojiksi heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia.

On kurkiaurat lentäneet on kehitysoptimistinen kertomus. Parmavuon laella tapahtunut räjähdysonnettomuus tekee lopun Valton yrityksille löytää graniittikallioiden syövereistä enkeli Miihkaelin lupaama aarre. Valtoa autetaan asiantuntijavoimin tekemään pitkä paluumatka tervejärkisten maailmaan.

• • • • •

Hattulan tunnistaa kertomuksen perusteella syntyperäiseksi maaseudun kasvatiksi, maalla lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle varttuneeksi. Niin aitoa, yksityiskohtaisesti tarkkaa ja osuvaa 1950-luvun maalaiselämän kuvausta voi kirjoittaa vain kuvattua elämää itse nähnyt ja elänyt. Teos on siten myös kadonnutta lähihistoriaa ja sen nostalgissävyistä kaunokirjallista tallentamista.

Wikipedian mukaan Hattulan laajasta julkaisutuotannosta kaikki viimeisen viidentoista vuoden aikana ilmestyneet teokset käsittelevät talvi- tai jatkosotaa. Lukemiani niistä on Kuhmon taisteluista kertova Pohjanpojan talvisota. Blogini siitä 2.1.2024.

Sotakirjailijamme ovat sotien jälkeisiä sukupolvia tunnettuna poikkeuksena Väinö Linna. Wikipedia listaa suomalaisiksi sotakirjailijoiksi peräti 160 kirjailijaa tai kirjoittamista harrastavaa. Listalta puuttuu Markku Hattula, vaikka sijoittaisin hänen tuotannostaan sota-aihepiiriin ainakin kymmenen teosta, enimmältään uusimmat. Sotakirjailijoiden määrästä ja sota-aiheisen kirjallisuuden runsaudesta päätellen elämme yhä talvi- ja jatkosotaamme. Kirjoittamisen tarvettaan ovat tyydyttäneet kymmenet ja kymmenet suomalaiset tekstintuottajat.

Suomalaisesta sotakirjallisuudesta tunnen vain seitinohuen siivun. Sotakirjallisuudelle lienee tehty kirjallisuustieteellisiä luokituksia lukuisine alaluokkineen. Mieleeni tulee muutama haarauma:

1. Taistelujen ja rintamaelämän kuvaukset kirjailijoilta, jotka ovat itse olleet läsnä ainakin jossakin kuvaamistaan sodista (Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä ei-omakohtaisena sisällissodan osalta Täällä Pohjantähden alla.)
2. Taistelujen ja rintamaelämän kuvaukset sotien jälkeen syntyneiltä kirjailijoilta tai sodista poissaolleilta (Heitä lienee pitkä lista. Poimin tähän Pekka Jaatisen teoksen Suomussalmen talvisota, Pentti Haanpään Korpisotaa, Antti Tuurin Talvisota ja Rata sekä Markku Hattulan kirjan Pohjanpojan talvisota)
3. Sotiimme liittyviä kertomuksia, jotka eivät kuvaa itse sotaa (Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat, Veijo Meren Manillaköysi ja Paavo Rintalan Pojat)
4. Sota-aiheiset tietoteokset Suomen varhemmista sodista (vaikkapa Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen: Suurtaistelun ihmisten historia, Viipuri 1918 sekä Hattujen sota.

Ryhmittelyni on amatöörimäinen, eikä tee oikeutta lukuisille tuotteliaille sotakirjailijoillemme. Puolustuksekseni esitän sen, etten ole lukenut riviäkään esimerkiksi Niilo Lauttamukselta, Onni Palasteelta tai Reino Lehväslaiholta. Mielenkiintoista Wikipedian kirjailijaluettelossa oli nimilistan pituuden lisäksi se, että kymmeniä minulle vieraita kirjailijoita luonnehdittiin yksinomaan maininnalla sotakirjailija. Kaipa on uskominen.

Markku Hattula: On kurkiaurat lentäneet, Maahenki 2001, 215 sivua.