Juhani Aho: Omatunto

Juhani Ahon Omatunto on hieno kuvaus saaristolaiskalastajista, jotka joutuvat kamppailuun omatuntonsa kanssa. Aho osoittaa jälleen ihmiskuvaustaituruutensa.

Juhani Ahon Omatunto (1914) on kaunokirjallinen helmi tuotteliaan kirjailijan myöhäisvuosilta. Se on ilkikurinen satiiri ihmisluonnon heikkouksista, mutta myös yrityksistä voittaa oma luonto. Omatunnon öljyäjänä kertomuksessa on ainakin neljä seitsemästä kuolemansynnistä: kateus, ahneus, viha ja ylpeys. Toinen ravitsee toista.

Suomenlahden uloimmalla asutulla luodolla Saukkosaarella sinnittelee köyhä Söderlingin kalastajaperhe kalastaen ja saalista mantereella kaupaten. Ikiaikaisesti he ovat omaksuneet käytännön, että meren tuoma kuuluu löytäjälle. Tosin nyt laki määrää toisin: rantaan ajautuvasta arvotavarasta on ilmoitettava tulliin. Löytäjälle kuuluu oikeus palkkioon.

Huonot ajat koetellevat köyhiä kalastajia. Majakoiden yleistyttyä kauppa-alukset eivät enää haaksirikkoudu myrskyssä, eikä puutavarahinauksiakaan ole hajonnut vanhaan malliin. Etenkin puutavara olisi arvokasta. Perhe lietsoo itsessään pyhää vihaa saarinaapureitaan Korsuja kohtaan. He kun ovat pauhaavan Emma Söderlingskan kuvittelussa onnistuneet saamaan meren saalista vaurastumisensa perustaksi rikollisin konstein tulliin ilmoittamatta.

Söderlingeillä on unelmansa ja valmiit suunnitelmat sen varalle, jos meri toisi ja Jumala antaisi vaurautta heidänkin rantakallioilleen. Ukki joisi mielin määrin viinaa, Emma hankkisi toisen lehmän Teplan rinnalle ja voisi ostaa lääkäriapua parantumattoman sairaalle tyttärelle Helgalle. Ja Kalle saisi oman kodin itselleen ja morsiamelleen Hannalle. Mutta tärkeintä sittenkin olisi lunastaa koko saari itselle ja häätää naapurin Korsut, ”verkkovarkaat, sala-ampujat, kiikaroivat väijyjät” pois Saukkosaaresta.

Mutta yhden myrskyn jälkeen tapahtuu tavattomia: Söderlingien kapean sumppuiseen salmeen on ajautunut iso määrä raskaita puuvillapaaleja. Myrsky on huuhtonut laivan kansilastin mereen. Eikä siinä kaikki. Merellä yksin ruuhellaan liikkunut Kalle tuo saaliinsa, sarven, jonka sisältä löytyy suuri määrä tiiviisti pakattuja hollannin guldeneita seteleinä. Onnesta päihtynyt perhe laskee saaliin yhteisarvon tuhansiin markkoihin. Se on valtava määrä rahaa. Yksin uuden lehmän saisi satasella.

Mutta saaliin tuoma onni jää hetkelliseksi. Kalle on yrmeä, apea, riitaisa, vetäytyvä ja ruokahaluton. Hän ei halua olla tuomiensa rahojen kanssa missään tekemisissä.  Yllättävä omaisuus tuo muutenkin tukuittain uusia huolia ja keskinäistä riitaa siitä, pitäisikö löydöistä ilmoittaa tulliin. Söderlinska perheen matriarkkana pursuu suunnitelmia muuttaa puuvillapaalit virolaisen hämäräkauppiaan avulla rahaksi. Häntä tukevat kiihkoileva ja viinaa himoitseva ukki ja miniäehdokas Hanna. Vastaan kääntyvät lapset Kalle ja uskossaan herkkä Helga.

Onko meren saalis Jumalan lahja, kuten Helga aivan aluksi uskoi, sillä Jumalan lahjaa ei tarvitse antaa pois. Vai tulisiko perheen toimia lain mukaan rehellisesti? Juuri rehellisyydellään Söderlingska on aiemmin rehvastellut ja ylpeillyt.  Kun Söderlinska on jo käynyt mantereella sopimassa puuvillapaalien myynnistä ja tuonut sitä vastaan kaupasta velaksi suuret määrät herkkuja, Kalle paljastaa kauhistuttavan syntinsä: rahasarven hän repi hukkuneen vyöltä. Ruumiinryöstö on synneistä hirvittävin.

Juhani Aho kuvaa erinomaisella ihmistuntemuksella perheen äidin Söderlinskan mielialojen ja päätösten vuoristorataa. Nainen pursuaa ehtymättömästi energiaa ja toimintatarmoa, vajoaa syvimpään epäilykseen ja epätoivoon, raivoaa, sisuuntuu ja uhmaa sekä ennen muuta selittelee ratkaisujaan aina edukseen.  Hänen mielenmuutoksensa seurauksena kuitenkin perhe purjehtii seuraavana sunnuntaina Kirkkosaareen – pitkästä aikaa – ja ennen jumalanpalveluksen alkamista Söderlinska ilmoittaa tullivirkailijalle löydöt, kirkkokansan kuullen.

Hän saa puhtaan omatunnon ja peuhaa jumalanpalveluksen ajan omassa erinomaisuudessaan ja jaloudessaan vertaillen hurskauttaan Korsuihin. Heille riittää hyvin pelkkä palkkio. Mutta kotiin päästyä häntä odottaa vielä uusi yllätys, arvaamattomin kaikista.  Korsut näyttävät kuorineen kermat.

Ahon yli sadan vuoden takainen pienoisromaani on terävä kuvaus ihmismielen ailahtelusta kun omatunnon mukainen ratkaisu ei poista luonteen heikkouksista ehkä syövyttävintä, kateutta. Söderlinskan kuvauksessa Aho osoittaa jälleen taituruutensa naisen psyyken kuvaajana. Söderlinska asettuu Ahon lukuisten hienojen naiskuvausten joukkoon, kuten Papin rouvan Ellin, Juhan Marjan ja Rautatien Liisan.

Aho, intohimoinen kalastaja ja luonnon kulkija, kuvaa saaren karua luontoa ja meren eläväisiä, ”karien ympärillä haastelevia haahkoja, ulapalla itkeviä hylkeitä ja ilmassa nauravia lokkeja tai mantereen metsäistä piikkiharjaa”, kielentaitajan varmuudella. ”Meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse.”

Omatunto on Ahon laajassa tuotannossa vähemmälle huomiolle jäänyt kirja, mutta lajissaan hieno.  Sen polveileva tarina, ihmiskuvaus ja kieli ovat yhä mitä elävintä kirjallisuutta, kuten käsissäni olleen 21. painoksen Kotimaiset valiot -löydökseni itselleni osoitti.

Juhani Aho: Omatunto.  WSOY 2014, 170 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , | Kommentoi

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Feministi ei vihaa miehiä tai rintaliivejä. Hän ei ole huumorintajuton ja aina pahalla päällä, oikaisee Adichie.

Chimamanda Ngozi Adichie kävi Helsingin kirjamessujen vieraana pari vuotta sitten.

Nykypäivän kenties tunnetuimman Afrikka-taustaisen kirjailijan, 40-vuotiaan nigerialaisen Cimamanda Ngozi Adichien tuorein suomennettu, Meidän kaikkien tulisi olla feministejä, on kooltaan pienenpieni. 45-sivuinen kirjanen on oikeastaan essee, mielipidekirjoitus tai mainifesti naisten asemasta ja naisiin kohdistuvista asenteista Afrikassa.

Adichie ei kuvaa esseessään afrikkalaisten naisten ja tyttöjen riistoa, jonka lukija kohtaa vaikkapa Elina Hirvosen romaanissa Kauimpana kuolemasta. Adichie kirjoittaa kulttuuriin piintyneistä asenteista, naisia syrjivistä ja nöyryyttävistä itsestäänselvyyksistä, sekä siitä, miten käytännöt toistuessaan muuttuvat tavoiksi, kulttuurin piirteiksi. Mutta kulttuurit eivät ole kallioon hakattuja:
”Kulttuurimme ei määrää, millaisia olemme. Me määräämme, millainen kulttuurimme on. Ellei kulttuuri anna naisille täysiä ihmisoikeuksia, me voimme ja meidän täytyy muuttaa sitä niin, että se antaa”, hän kirjoittaa.

Selvääkin selvempää on, että asenteiden muutos täytyy koskea myös naisia itseään. Adichien kokemana sana feminismi on hyvin latautunut ja nostattaa torjuvia reaktioita. Miksi pitää käyttää sellaista sanaa, miksi ei voisi puhua yleisemmin ihmisoikeuksista?

”Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli. Se on yksi tapa teeskennellä, ettei naisilta ole kielletty vuosisatojen ajan miehille suotuja oikeuksia. Yksi tapa väittää, etteivät naiset kärsi sukupuolestaan”, Adichie vastaa.

Hän ilmoittaa lakanneensa itse pyytämästä anteeksi naisellisuuttaan.
”Haluan, että minua kunnioitetaan juuri niin naisellisena kuin olen. Ansaitsen sen. Olen kiinnostunut politiikasta ja historiasta, ja olen onnellisimmillani silloin, kun saan väitellä oikein kunnolla jostain abstraktista aiheesta. Olen tyttömäinen. Iloisen tyttömäinen. Pidän korkeakorkoisista kengistä ja huulipunasävyjen kokeilusta.”

Cimamanda Ngozi Adichie vaatii keskustelua sukupuolisuudesta, poikien ja tyttöjen kasvattamisesta aivan eri suuntaan ja siitä, saako sukupuoli määrätä sen, millaisia afrikkalaiset naiset saavat olla.

Adichien esimerkeistä päätellen tietoisuuden ravistelu on tarpeen. Pohjoismaisesta näkökulmasta essee ei ole radikaali. Adichie ei esimerkiksi kirjoita tyttöjen sukuelinten silpomisesta, mutta kertoo naisten naimisiinmenon tavoiteltavuudesta ja välttämättömyydestä.  Kirja ei ole Lagosin katujen tytöistä, vaan hän ottaa esimerkit pikemminkin kaltaisistaan, ravintola- ja hotellimaailman asiakkaina miesten tavoin liikkuvista naisista.

On hieno asia, että suomalainen kustantaja seuraa Adichien uustuotantoa näinkin valppaasti.  Kirjailijan kaikki aiemmat teokset, Purppuranpunainen hibiskis, Puolikas keltaista aurinkoa, Huominen on liian kaukana sekä Kotiinpalaajat, ovat ilmestyneet ripeästi suomeksi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Otava 2016, 45 sivua. Suomennos Sari Karhulahti.

 

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

La Laponie Mythique – Myyttinen Lappi

Ranskan viimeisen kuninkaan retkikunta valaisee myös Laestadiuksen merkitystä kasvitieteilijänä.

La Laponie Mythique -näyttely esittelee Ranskan viimeisen kuninkaan Louis Philippen (1830–1848), suomalaisittain Ludvig Filipin, tutkimusmatkaa Pohjois-Norjaan ja Suomen Lappiin vuonna 1795. Tuolloin tuleva Ranskan kuningas tunnettiin Orlėansin herttuna. Isänsä, Philippe Tasavaltalaisen, mestauksen jälkeen hän pakeni peitenimen turvin Ranskan vallankumouksen verisiä vaiheita ulkomaille. Maanpakolaisvuodet johtivat hänet lyhyeksi aikaa myös Muonioon.

Yli neljä vuosikymmentä myöhemmin Louis Philippen hovimaalari François-August Biard (1789–1882) maalasi neljä suurta öljymaalausta sekä kymmeniä akvarelleja isäntänsä Pohjolan matkasta osallistuttuaan sitä ennen itse Ranskan La Recherche -retkikuntaan Huippuvuorille, Karhusaareen ja patikoituaan retkikunnan jäsenenä Hammerfestista Lars Levi Laestadiuksen pappilaan Karesuvantoon oppaana juuri Laestadius.

Orlean herttua saamelaiskodassa, Biardin maalaus vuodelta 1841. Teokset näyttävät blogikuvissa tummemmilta kuin luonnollisina.

Nyt kolme noista maalauksista on esillä Rovaniemen taidemuseon upeassa näyttelyssä kesäkuun puoliväliin saakka. Neljättä maalausta odotettiin käydessäni saapuvaksi Pietarista. Näyttelyn keskeistä antia maalausten lisäksi on upeasti toteutettu elokuva La Recherche -tutkimusretkikunnasta.

Louis Philippen seikkailusta Pohjolassa ja retkikunnasta ilmestyi vuonna 2014 John Nurmisen säätiön kustantama teos La Recherche Lapissa, Ranskan viimeisen kuninkaan retkikunta. Teoksen artikkeleiden kirjoittajat ovat Jan Born, Osmo Pekonen, Matti Klinge, Juha Pentikäinen ja Märtha Norrbach. Teoksen on toimittanut Tuula Kousa.

Orleansin herttua laskee Äijänpaikan kosken Muonionjoella, Biardin maalaus 1841

Maanpakolainen

Orlėansin herttuan maanpakolaisuus kesti seitsemän vuonna, 1793–1800. Peitenimen turvin hän toimi Sveitsissä poikien sisäoppilaitoksen matematiikan opettajana, mutta lähtö sieltä tuli, kun keittiöpiian huomattiin olevan raskaana. Herttua viipyi herra Müllerinä aikansa Saksassa, kunnes halu tutustua Euroopan pohjoisimpiin kolkkiin veti hänet seurueineen Tanskan kautta Norjan Trondheimiin ja sieltä Nordkapiin.

Sieltä Orlėansin herttua saapui vuonna 1795 Muonion erämaakirkon pappilaan saaden vieraanvaraisuutta seurakunnan paimenelta Mathias Kolströmiltä. Vierailu kesti vajaan viikon, mutta kun herttua oli lähtenyt, ruustinnan sisaren, avainpiian Beata Caisa Walbomin huomattiin tulleen raskaaksi. Synnytys hoidettiin hienotunteisesti kaukaisessa kalastusmajassa ja Kolström adoptoi Erkki-vauvan, jonka uskotaan olevan Ranskan viimeisen kuninkaan ensimmäinen poikapuoleinen jälkeläinen.

Lars Levi Laestadius saarnaa lappalaisille, Biardin maalaus 1840.

Kun herttua pääsi Tornion kautta Turkuun, hän sai lukea Ludvig XVII kuolemasta. Tie Ranskan kruunuun muuttui mahdolliseksi. Herttuan pako jatkui kuitenkin vielä Amerikan mantereelle, Bostoniin, Nashavilleen, Havannaan ja Kanadaan, josta hän palasi Lontoon kautta Eurooppaan vuonna 1800.

Toisen kerran elämässään hänestä tuli pakolainen, kun vallankumouksessa 1848 Louis Philippe menetti kruununsa ja pakeni Englantiin Mr. Smithinä. Hän kuoli siellä kahta vuotta myöhemmin.

Louis Philippe edisti kuninkaana ollessaan ranskalaisten arktisten alueiden tutkimusta lähettämällä tieteellisen retkikunnan nuoruutensa pakolaisvuosien Pohjolaan. Retkikunta keräsi tietoa kasvillisuudesta ja eläinkunnasta, minerologiasta, etnologiasta ja geologiasta. Heille oli valtavan suuri hyöty Laestadiuksesta, jolla oli tuhansien eri kasvien kokoelma ja suuri kasvitieteellinen asiantuntemus.

François-August Biard

Ludvigin hovimaalari esittää isäntänsä vahvoissa maalauksissaan rohkean sankarillisena hahmona ja maanpakolaisikää vanhempana. Myös Biard joutui maanpakoon, sillä vuoden 1848 vallankaappauksen johdosta hänen asemansa hovimaalarina oli mennyttä. Hän siirtyi Brasiliaan keisari Petro II:n palvelukseen. Hän maalasi Brasilian kautenaan myös Amazonin intiaaneja.

Itselleni laadukkaasti kootussa näyttelyssä viipyminen oli melkoinen elämys, vaikka neljäs maalaus Orlėansin herttuasta saapumassa laivalla Nordkapiin jäi valokuvavedoksen varaan.

Samanaikaisesti taidemuseossa on esillä Suomen taiteen tarina -näyttely, joka on Ateneumin teoksista koottu laaja läpileikkaus Suomen taiteen historiaan. Näyttely kiertää Suomessa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi ja siirtyy huhtikuun lopussa Oulun kaupungin taidemuseoon.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

”Säkenöivä romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta”

Maailman kaunein tyttö valikoitui viime syksynä ehdokkaaksi vuoden 2016 esikoiskirjaksi. Teoksen kirjoittaja Aino Kivi (s. 1985) on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamanopettaja, toimipaikkanaan Joensuun kaupunginteatteri. Hänen esikoiskirjansa on draamallinen ja siinä on vahva syke, poljento, jopa jyske.

Pidin kirjasta paljon.

Kirja kuvaa nuorten naisten, neljän eri-ikäisen sisaruksen, eriaikaista kasvua aikuisuuteen. Tie sinne on rosoinen. Tytöt hakevat minuuttaan kypsyvän naisellisuutensa sekä lukemisen ja keskustelujen kautta elämän peruskysymysten kivikoissa. He ovat kauniita mutta myös kilpailijoita.

Katsottiin kuin naista. Rintojani kasvojani ihoani sääriäni IHAILTIIN kun miehet kääntyivät katsomaan perääni, kun minäkin käännyin, kun terasseilla tokaistiin, katso tuonne, kun minä hymyilin, kun joku huusi VITTU miten kaunis nainen. Kun minä vilkutin, kun kaikkien katseet lankesivat minun olemukseeni minun kauneuteeni minuun sillä he kaikki halusivat minun kauneuttani minun nuoruuttani minun hehkuani. Ja kuinka outoa. Pidin siitä. Minä joka en ennen pitänyt ihmisten tuijotuksesta. Nyt annoin heidän laskea katseensa minuun, katseiden nuolla ihoa, tarjosin itseni heidän arvioitavakseen.

Kertoja on 13-vuotias mutta aikuisemman oloinen Anni. Uhmakkaan kapinallisen, röyhkeän, holtittoman ja häpeämättömän ystävänsä Susannen kanssa hän kilpailee kulttuuristen sovinnaisuussäännösten halveksunnassa, hakee vaaraa, etsii seksuaalista minäänsä, rikkoo, ilkkuu ja nauttii herättämästään paheksunnasta. Mutta hän on kaksikasvoinen, kotona sovinnainen ja mukautuva, kaupungilla uusia rikottavia rajoja etsivä nuori, Susannen mittareilla jo portto.

Kun Kiven kirja alkaa, Anni on vasta kahdeksanvuotias. Esikoinen, 15-vuotias Aliisa, on sen sijaan ”maailman kaunein tyttö”, kaikkien mielestä. Aliisa on paitsi käsittämättömän kaunis, myös lahjakas: koulussa ja harrastuksissaan huilistina ja balettitanssijana. Hänelle suodaan kaunottaren oikeudet. Kun perhe muuttaa asumaan kesäksi Helsingin edustan saareen, Aliisa saa hankkia tasaisen kauniin rusketuksen ja seurustella koko kesän Helsingin yliopiston filosofian opettajan kanssa, kun hieman nuorempi Ada hoitaa pikkusiskojaan sekä auttaa alati äitiään huushollin pitämisessä. Kesän jälkeen Ada on kalpea. Sisarukset ahmivat kirjoja, usein samoja. Heidän välejä leimaavat riippuvuus ja välittäminen mutta myös viha.

Kun sisarusten kasvutarina jatkuu Annin tolkuttomana mellasteluna muutamaa vuotta myöhemmin, Aliisan mieli on pahan kerran järkkynyt ja isosisko makaa useimmiten suljettuna mielisairaalassa, kauneutensa menettäneenä, lihoneena, askeleitaan laahaavana, vaaleat kutrit kuolleeksi hampuksi muuttuneena, silmät sammuneena ja mieleltään parantumattomana. Kivi ei selitä Aliisan nopean luhistumisen syitä.

Ada valitsee porvarillisen perhe-elämän, turvallisen lääkärin ammatin ja asuinpaikakseen lapsuudenkodin.
”Ada tyytyy yksinkertaisiin, materialistisiin asioihin: riittää kun kaapit notkuvat Nansoa ja Iittalaa.”
Isosisko Aliisan menneisyydestä hän ei suostu kertomaan sisaruksista nuorimmalle, Almalle, joka Aliisan hehkuvina nuoruusvuosina oli vasta vauvantaapero.

Aino Kivi seuraa Alma-kuopuksen elämäntaivalta yliopistovuosina. Filosofian luennolla hän joutuu luennoitsijan, jo vanhemman herran, huomion kohteeksi. Kyse on samasta, vuosia sitten perheen elämään monen kuukauden ajan liittyneestä miehestä. Tietämättään Alma kantaa Aliisan piirteitä. Hänellä, avioliitossaan karille ajautuneella nuorella naisella kehittyy fyysinen suhde miehen kanssa. Mies saa kuulla Aliisan kohtalosta, mutta Alman mahdollisuudet ymmärtää isosiskonsa kohtaloa eivät juuri parane. Mutta hän saa tietää, että kohtalokkaana kesänä miehellä oli ollut suhde hänen äitinsä kanssa.

Vaikka sisaruksista holtittomin, Anni, syyttää seurauksista lapsuudenperhettään, josta on juostava karkuun jotta selviäisi, perheen Aino Kivi kuvaa kuitenkin aika tavalliseksi ja hyvään pyrkiväksi perusperheeksi. Mutta aikanaan se hajoaa:
”Äiti yritti edelleen. Hän halusi pitää kiinni kulissien rippeistä kuin ne olisivat voineet pelastaa tuhoon tuomitun yhteiselämän. Isä oli jo luovuttanut.”

Kukin ”maailman kauneimman tyttö” etsii aikuisuutensa itse. Näin kaikkivoipaisuutensa kokee ystävänsä vahvistuksella Anni:

Joimme viinaa ja keskustelimme vihaisten nuorien miesten kanssa kasvissyönnistä ja vallankumouksen mahdollisuudesta, imimme tupakkaa ja olutta ja auringonsäteitä ja tolkutonta vapauden ja onnentunnetta. Jumalauta! Me olimme kauniita ja nuoria ja ihmeellisiä olentoja! Olemme sata tulevaa ihmeiden vuotta! Sata vuotta iloa ja kuolemattomuutta!
Meitä ennen tyhjyys, meidän jälkeemme vedenpaisumus, olemme ensimmäinen ja viimeinen sukupolvi, niin kuin kaikki sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme, mutta juuri nyt emme ajattele sitä, koska olemme jumalia, olemme iloisia ja olemassa vain nyt.  

Luulenpa, että Aino Kiven Maailman kaunein tyttö saa vielä näytelmän muodon, piankin, ja sisarten kasvutarina jatkaa elämäänsä jossain teatterissa. Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä ilmaisuvoimainen suomen kieli on esittävää teatteria notkeampi.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Into 2016, 327 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , | Kommentoi

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kirjoitti tärkeän ja koskettavan kirjan. Toivon Lahtarit-romaanin kokoavan lukijoita paljon kirjailijan lukijafaneja sekä Pohjanmaan suojeluskuntalaisten ja jääkäreiden jälkeläisiä laajemmasta joukosta. Sukupolvien takaisenakin aihe on näet mitä arvattavimmin monille epämukava, häiritsevä ja kiusallinen, vaikkei sotarikoksiin syyllistyneitä ole enää elossa. Armahtamalla teloituksiin syyllistyneet valtionhoitaja Per Evin Svinhufvud kun vei pohjat suomalaiselta ”totuuskomissiolta”.

Kansalaissotaa on käsitelty elokuvissa ja kirjallisuudessa, mutta ennen muuta poliittinen laululiike ammensi siitä voimaansa – onneksi, sillä muuten haavat puolin ja toisin märkisivät yhä. Kansakunnan on tehtävä menneisyydestään tiliä niin kauan kuin arvetkin ovat tallella.

Anneli Kanto on kertonut aiheeseen tarttumisensa taustan: kansalaissodasta kertovassa näyttelyssä Tampereen Verstaassa hänen katseensa osui Ilmajoen suojeluskuntalaisten ryhmäkuvassa keskirivillä seisovaan ukkiin. Olihan Kanto jotain kuullut, mutta torjunut tiedon, eikä perhepiirissä ollut tapana aiheesta puhua. Kanto halusi ottaa selvää.

Ukista ei löytynyt juuri mitään merkintöjä. Mutta aihe ei antanut rauhaa: Kanto luki sisällissotaa käsitteleviä lähdeaineistoja ja kirjoitti romaaninsa Lahtarit valkoisten näkökulmasta, keskiössä sotaan lähteneet Ilmajoen suojeluskuntalaiset.

Annan suuren arvon sille, että vasemmistolaisena tunnettu kirjailija pystyy asettautumaan kuvattaviensa ajatusmaailmaan niin puolueettomantuntuisesti, totuutta tavoitellen ja ymmärtämystä etsien kuin inhimillisesti se lienee mahdolliselta. Ukkinsa hän jätti henkilövalikosta pois, ymmärrettävästi, tai ainakin kehitti hänelle peitenimen kuten muillekin.

Kanto kuvaa kansalaissodan alusta loppuun eri mukana olleiden kertomana ja kokemana.  Näin syntyy erilaisilla arvoilla ja moraalilla varustettujen henkilöiden galleria. Tavalliset suojeluskuntalaiset, pohjalaisten talollisten monesti herännäistaustaiset pojat edustavat valkoisissa pääasiassa tappiolle jäävää eettisyyttä.

Järeä kirja alkaa kansalaissodan alkua kauempaa, jääkäriliikkeen juurilta vuodesta 1916. Vasta 16-vuotias lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee hiihtämällä ylittämään Merenkurkkua Ruotsin rannikolle tavoitteena yhtyä kaltaisiinsa ja hakeutua Saksaan sotilaskoulutukseen. Teko on laiton ja vaarallinen. Pimeän laskeuduttua nuorukainen ei ole enää varma edes suunnasta. Pahimmillaan häntä odottaisi jäälakeudella väsymys ja kuolema.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomi on saanut itsenäisyyden ja punaiset kaapanneet vallan Etelä-Suomessa. Pohjanmaan suojeluskunnat komennetaan tyhjentämään kasarmit niissä vielä viipyvistä venäläisistä. Jääkärit palaavat intoa täynnä Saksasta.

Valkoisessa armeijassa mukana olevien miesten ja naisten motiivien kirjoon mahtuu runsaasti isänmaallisuutta, aatteellisuutta, vaihtoehdottomuutta, kaverien joukkovetoa, ryssävihaa, velvollisuudentuntoa ja silkkaa seikkailunhalua.

Suhde tappamiseen vaihtelee ampumisen välttelystä tappamisriippuvuuteen. Se saa teurastuksen muodot, kun verenhimoisin on esimiesasemassa. Pahimmat löytyvät keskipäällystöstä. Kirjan antisankariksi muotoutuva jääkäri Elias Ylivalli on teloitusvimmassaan pahimpia. Hänet lukija tapaa vielä joukon viimeisenä, yksin mauserinsa kanssa Kaivopuiston rantakalliolla valkoisten voitonparaatin päivän iltana. Hänestä tarina alkaa ja häneen se loppuu.

Siinä välissä on karissut ennen muuta saksalaisen sotilaskoulutuksen mutta myös jääkäreitten glooriaa, jos lukijalla sellaista vielä oli. Ammattitappajiksi heidät koulutettiin ja sen he Kannon kerronnassa sisällissodassa osasivat.

Vaikka sisällissodasta on paljon kirjoitettu, aina tulee uutta. Minulle uutta oli se, miten katkeraa jääkäreiden on hyväksyä Mannerheimia, ryssän upseeria, valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Avoimeen kapinaan aseistetut ja koulutetut joukot eivät kuitenkaan ehtineet nousta. Jääkärit hajotetaan suomalaisten talonpoikaisvapaaehtoisten kouluttajiksi ja komentajiksi. Ratkaisu oli jääkäreille karvasta kalkkia.

Valkeakosken punaisten naisten joukkoraiskauksesta ei ole historiallisesti varmuutta, todennäköisyys ja mahdollisuus joka tapauksessa. Joukkoteloituksen uhreiksi nämä yli kaksi kymmentä nuorta naista joutuivat, Kannon kirjan mukaan siksi, etteivät uhrit silminnäkijöinä ja terrorin omakohtaisina kokijoina saaneet jäädä todistajiksi. Heidän muistomerkkinsä on viljapellon keskellä Hauholla.

Koko kansalaissodan historia on hirveän kärsimyksen ja kurjuuden historiaa. Pelko ja moraali ottavat mittaa joukkovoimasta ja armeijakurista.  Moni Pohjanmaan ”lahtari” ei sallisi tapahtuvaa tapahtuvaksi. Sudenvitunloukon pikkutilalliselta Arvo Sippolalta sekoaa järki.  Karskeimmat ja myötätunnottomat osuvat koulutetuimpiin: Ylivallin ohessa lakitieteen ylioppilas Nils Friisiin ja opettaja Frans Ketoluomaan, joka tulkitsee  aatteensa paatoksella Tampereen antautuvia punaisia naisia:

”Oli järkytys nähdä kaiken naisellisuutensa ja äidillisyyden hylänneitä katulunttuja. He olivat vastenmielisen näköisiä. Salakavalat ja tylsämieliset kasvot paljastivat, että näitä olentoja hallitsivat alkukantaiset, kaikkein alhaisimmat vietit.
…Mutta kun tuo surkea, tylsämielinen ryysyläisjoukko oli raahustanut torille ja heittänyt aseensa yhteen kasaan, jota raikaskasvoiset, suoraselkäiset pohjalaisnuorukaiset vartioivat, raskas paino heltisi rintamme päältä ja ymmärsimme: lopultakin oli punaisten valta murtunut.”

Naisten asema nousee esiin muonitusvapaaehtoisten kansanopistonaisten ja sairaanhoitajien kautta. Karjakko Martta Sinkon ja kartanon kyökkipiian Anna Myllymäen kiihko imee heidät sotilaiksi ja punikkien tappajiksi. Heistä tulee miehiksi naamioituneita, miestenkin kammoamia amatsoneja.

Naisen siveyttä jaksetaan punnita näissä teurastusorgioissa. Sen saa kokea sulhaselleen kerran tarjoutunut muonittaja Helena Malmberg, johon isketään nopeasti leviävä ja tuhojaan tekevä huoran leima.

”Lakkasi nolottamasta. Alkoi pistää vihaksi niin että silmissä säti ja korvissa soi.
Olen keittänyt hernesoppaa, kun stapnellin sirpaleet lensivät vonkuen pihalle ja halkaisivat padan. Olen ajanut keikkuvaa saksalaista soppitykkiä könkköisillä teillä lähellä rintamaa, että saisin pojille ruokaa. Hevonen säikkyi, mutta uskoi, kun talutin sitä päitsistä ja olin rauhallinen. Olen pessyt verisiä vainajia arkkuun. Olen arkuttanut sulhaseni. Olen kaivanut punikkityttöjen kanssa mädäntyneitä ruumiita Kalevankankaan joukkohaudasta. Olen ollut Hennalan helvetissä ja tuonut Arvon sieltä pois.
Siitä kaikesta minua kiitetään huoran nimellä.”

Anneli Kanto kirjoittaa pohjalaisten sotilaiden osuudet murteella ja ainakin minusta hän tuntuu olevan siinä varmoilla vesillä. Ilmajoen murre antaa kerronnalle persoonallisen ja inhimillisen leiman.

Oma sijansa kirjassa on sodan avuttomimmilla uhreilla, eläimillä. Karjaa yritetään pelastaa sodan jaloista, vaikka hangen rikkoutuva jääpeite repii arkoja utareita. Sotaan viety suomenhevonen Sälli on yksi kirjan kertojaäänistä. Hevonen näkee hyvän isäntänsä kuoleman:
”Makasi hangella, oli silmissä tuska ja koetti kättä nostaa. Huulilla hamusin korvan viertä, koetin lohtua, kun kuolema oli isännässä. Oli niin paha, kun isäntä meni pois.”

Sälli saa monta säälimättömästi kohtelevaa hevosmiestä, mutta viimeinen ennen Sällin omaa kuolemaa on jälleen hyvä. Kun Sälli kuolee, ”mies painaa naamansa kaulalleni. Itkee kovasti. Sanoo Sälliraukka, eläinparka.”

Kun valkoinen armeija on päässyt sodassa niskan päälle, vihan ja koston myrkyttämä sadismin henki tukahdutti inhimillisyyden ylimmän johdon päiväkäskyistä piittaamatta. Suureen joukkoon ihmispoloja kohdistunut nälkään näännyttäminen ja mielivaltaiset teloitukset saavat lukijan taivastelemaan sitä, miten kansakunta pystyi kokoamaan itsensä kansakunnaksi kahdessa vuosikymmenessä; kokoamaan yhteisen uhan alla, mutta tuskin vielä antamaan anteeksi.

Kaikesta julmuudesta huolimatta Lahtarit-romaanista kantautuu sittenkin myös inhimillisiä ja myötätuntoisia ääniä.  Hyvä ja paha ottavat Suuren Pahan keskellä mittaa jokaisessa yksityisessä tilinteossa. Anneli Kanto on onnistunut vaativassa ja vaikeassa aiheessa uskomattoman hyvin.

Anneli Kanto: Lahtarit. Gummerus 2017. 382 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Kainuulaisen Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo nuoresta Elsasta, joka liittyy helluntaiherätykseen. Elsa, kajaanilainen lukiolaistyttö, on jäänyt luokkakaverinsa Talvin luo yökyliin ja tämä ehdottaa rukousiltaa äidin ystäväpariskunnan Virpin ja Arvin kotona.

Illasta tulee vastaanottavaisten tyttöjen elämänkäänne. Sen jälkeen heidän valve-elämänsä on jatkuvaa kimpparukoilua ja hakeutumista helluntailaisiltoihin aina kuin vain koulunkäynniltään ehtivät. Mukaan liittyy pian myös tyttöjen kaveri Mira. Tytöt ovat valaistumisestaan tohkeissaan.

Mutta valmiita he eivät ole. He rukoilevat, että Herra ilmaisisi voimansa heille kielilläpuhumisen lahjana. Muhii keskinäistä kilpailua ja pientä kateuttakin, sillä heistä lapsenomaisin Talvi saa kielilläpuhumisen armon ensin, juuri kun Elsa sattuu olemaan vessassa. Pian ehtii perään myös Mira. Vain Elsa saa loputtomasti rukoilla lahjaa itselleen. Ja lopulta se tulee, patoamattomana tulvana irrallisia, mitään tarkoittamattomia tavuja.

Vaikka vuoret järkkyisivät, minun uskoni sinuun ei horju, uskoo Elsa. Silti, muutamaa vuotta myöhemmin, kun Elsaa ollaan nostamassa liikkeen korkeimmalle askelmalle, saarnaajaksi hänen uudessa kotimaassaan Kolumbiassa, Kajaanissa käyvä Elsa tunnustaa liikkeen jättäneelle Miralle: ”En minä enää usko.”

Törmälehto vuorottelee kirjassaan tyttöjen kehitystarinaa Kajaanissa ja Elsan elämää lukion jälkeen Bogotassa, sikäläisen helluntailiikkeen sisällä. Vuorotteluratkaisu on oikea. Kronologinen tarina olisi puuduttava, sillä puutuminen heittää varjon jo nyt romaanin alkuosan ylle. Kaikissa luvuissa näet rukoillaan, rukoillaan ja rukoillaan, yksin ja yhdessä, kädet kattoa kohti. Karismaattinen liike perustuu suggestioon ja hengen nostatukseen.

Tuntui, ettei kerronnassa ole laaksoa eikä kukkukaa, sillä Elsan herännäiskodin vastarinta tai hienoinen oppositioasenne opettajia kohtaan ei sellaiseksi riitä. Eikö älykkäässä Elsassa herää epäilyjä, kyllästymistä ja ennen muuta ristiriidan synnyttämiä kysymyksiä? Kuten oman körttitaustaisen mummun ja ukin sekä isän ja äidin joutumisesta kadotukseen liikkeen ulkopuolisina? Talvin, Miran ja Elsan tiivis kumppanuus ei suo rakoja horjunnalle, tai ehkä sittenkin:

”Se oli alkanut taas jo aamulla, epäily oli kiertynyt kumppaniksi kaipuulle, jossa siinäkin olisi ollut tarpeeksi, ja istui nyt päällä ja painoi alas vasten pulpettia, käsivarsiin tarttui kumin tahmeaa nöyhkää. Hän oli yrittänyt keskittyä puuroon ja mustikoihin, Narkissokseen ja kultasuuhun, matikan tuntiin ja Miran uusimpaan ihastukseen, joka oli Make. Mutta epäily liikkui hänen liepeillään kuin peto joka etsii kohtaa mistä purra.”

Elsan toimittajaäiti pyrkii ohjaamaan tyttöään normaaliin kasvuikäisten elämänkokemuksiin, naiseudesta ja viiniin tutustumisesta alkaen.

Mutta sitten tarinassa alkaa tapahtua.  Tytöt ovat jo pitkään rukoilleet itselleen miestä, sitä oikeaa Herran valitsemaa elämänikäistä kumppania, varsinkin Talvi:

Talvi pyysi säällistä todistusta kevään ylioppilaskirjoituksista ja sen jälkeen hyvää miestä, kolmea komeaa poikaa ja tonttia jolla valo tulvisi sisään suurista ikkunoista. Olisi Talvi rukoillut vielä takapuoltaan pienemmäksi jos olisi kehdannut, mutta Talvinkin proosallisuudella oli rajansa.
Elsa pyysi vain yhtä, aina sitä yhtä.

Elsan ”se yksi” oli videovuokraamossa vilahtanut poika, Benjamin. Maailma on pieni, erityisesti Kajaani. Poika osoittautuu myös helluntailaiseksi ja Elsa saa kuin saakin hänestä poikaystävän.  He puhuvat avioliitosta. Talvi ehtii naimisiin ensin, helluntailaisen Petrin kanssa ja häät pidetään palloiluhallissa. Mutta Herra oli osoittanut Helsinkiin opiskelemaan lähteneelle Benjaminille toisen kohtalon: pääkaupungin ja uuden rakkauden, turkulaisen helluntailaissaarnaajan kauniin tytön kanssa. Elsa kokee haaksirikkonsa.

Elsa hakeutuu kaikkien yllätykseksi helluntailiikkeen maailmankonferenssiin Kolumbiaan, opiskelee pohjaksi espanjaa ja jää maahan. Viitekehys uskovaisten yhteisössä on siellä hänelle valmiina.

Elsan elämään astuu Manuel, rikkinäinen mies, joka on sotilaana kokenut kovia sissien vankina. Manuel terapoi piirtämällä Elsan iholle. Suhde on epävakaa ja pohja hutera, ja Manuelilta paljastuu lopulta oma salaisuutensa. Sitten yliopiston rappusilla Elsa tapaa toisen miehen, Santiagon, ja hän on helluntailiikkeen ulkopuolelta.

Elsalla on mitä todennäköisimmin elämä uusine käänteineen avoinna, kun hän Kajaanin kotinsa ullakolla ennen paluutaan Bogotaan kuuntelee alakerrasta kantautuvaa ukin körttivirttä ja keinutuolin kitinää virren poljennon tahdissa.

Kelpo romaani lopultakin, vaikka tyttöjen lukiokauteen olisin kaivannut terävämpiä jännitteitä ja draamaakin.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017, 287 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla?

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten Vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Paul on karjatilallinen Ranskassa. Kauan sitten hän nai Vulvan, kaupunkilaisnaisen. Vulva on käynyt kouluja ja lukenut kirjojakin. Mutta Paulin arvomaailmassa mies on naisen yläpuolella, ilman epäilystä. Ja sen Vulva on saanut kokea. Eipä enää kysele turhia:

”Ja jos tullaan häiritsemään kun minä ajattelen tai kun minä teen töitä, että haluanko kovaksikeitettynä vai puoliraakana vai löysänä, niin silmät pullistuvat raivosta ja minä karjaisen että seuraavan kerran minä komautan.”

Paul on komauttanut Vulvaa ja penskoja usein, syystä  tai syyttä. Hän ei anna mitään arvoa vaimolleen:

Kun siltä kysyy että: ”Mitä sinä Vulva ajattelet näistä siemenistä?” niin se vaan toljottaa ja lopettaa siivoamisen eikä se vastaa mitään, pitää vaan suuta auki. Siksi minä ajattelen että Vulva ei osaa ajatella mitään, sen minä olen aina tiennyt, ja sitten minä haluan satuttaa sitä koska minua hermostuttaa kun se vaan tuijottaa kuin joku typerä elikko ja minä läimäytän sitä. Minä tykkään kun se ei huuda vaan lähtee pois ja sitten ainakin siitä pääsee.

Vulva on oppinut selkäsaunojen kautta olemaan hiljaa, myös Paulin satuttavien pikapanojen yhteydessä. Aviopuolisoiden välillä ei keskustella. Ainoa Vulvan sana on enää myöntyvä joo.

Vulvasta on tullut avioliitossa ylettömän lihava. Paulista hän on hirveän ruma.
”Vaikka Vulva on ruma niin keittiön kanssa se on ihan nätti kokonaisuus”, tunnustaa Paul.

Paulin maatilalla tehdään töitä, tehdään lihakset kiiltäen, otsasuonet päästä pursuten  ja hiki valuen, pitkiä päiviä. Töitä riittää loputtomiin ja lehmilleen Paul on hellä. Toisin kuin Vulva, Paul muistaa jokaisen lehmän nimeltä ja tuntee niiden luonteet. Mutta omien penskojensa nimiä hän ei muista eikä erota heitä naamaltakaan. Penskat kuuluvat Vulvan ja lehmät Paulin maailmaan. Niitä maailmoja Paul ei sekoita.

Ranskalaisen nykykirjailija Noëlle Revazin (s. 1968) läpimurtoteos Eläintenkö ehdoilla? kertoo kielettömyydestä ja sen aiheuttamasta tylsistyneestä kommunikoinnista avioliitossa. Asetelma on ahdistava ja järkyttävä. Miksi Vulva alistuu? Lasten ja vaihtoehdottomuudenko vuoksi? Vaikka lähellä on muita maatiloja, avioparilla ei liioin ole kyläläisten kanssa kanssakäymistä.

Mutta kesän alussa maatilalle saapuu palkattu työmies, roteva portugalilainen Jorge. Paul ei taivu lausumaan vieraskielistä nimeä, hänelle palkollinen pysyy ranskalaisittain Georgesina.

Talossa on yksi tilava ja valoisa huone käyttämättömänä ja lukittuna – se jossa talon vanha isäntä kuoli vuosi sitten. Silti palkollinen sijoitetaan olkipatjoineen läpinäkyvään kasvihuoneeseen tomaatinvarsien ja muiden hyötykasvien lomaan. Huone pysyy Paulin isän kuolinpyhättönä.

Mutta Georges on toista maata. Hän on armoton ja itseään säästämätön työmies, jonka aikaansaannoksiin Paul voi olla vain tyytyväinen. Mutta jutteleva, herkästi naurava  Georges kyseenalaistaa alusta lähtien Paulin ajattelun luutumia  kysymyksillään, mielipiteillään ja ehdotuksillaan.  Aivan heti kyseenalaistaminen kohdistuu Vulvan, talon emännän, kohteluun.  Georges arvostaa emäntää ja opastaa isäntäänsä:

No niin, Georges sanoo, tämä osoittaa että pitää olla läsnä kun suojelee jotakin. Ja naisten kanssa on sama juttu kuin lehmienkin, ne odottavat hellyyttä mitä ne tarvitsee joka päivä. Se pieni uhraus pitää tehdä, että akka ei enää näyttäisi hapanta naamaa, että sen silmät alkaisi nauraa ja posket hehkua ja se uskoisi olevansa onnellinen ja pyörittäisi talon asioita.

Eläintenkö ehdoilla? asettuu puolen vuoden mittaan. Siitä ajasta Georges on talon töissä kesäkuukaudet, sitten hänen pestinsä loppuu, työt eivät. Puolivälissä kesää Georges panee merkille Vulvan kivut ja oudosti palloksi paisuneen vatsan. Se ei ole raskautta. Hän kutsuu lääkärin. Paisunut pallo osoittautuu pitkälle kehittyneeksi syöväksi ja talon emäntä joutuu kaupunkiin sairaalaan. Leikkauksen jälkeen rankat sädehoidot sitovat hänet sairaalasänkyyn vielä viikkokausiksi. Miesten on tultava toimeen ilman naista, ruuanlaittoa, tiskaamista ja siivoamista myöten.

Päivistä tulee ylettömän pitkiä. Mutta Georges on saanut Paulin kaivamaan talon vanhan television piilosta – sinne se joutui, kun myös Vulva kiinnostui siitä. Miehet ryyppäävät yhdessä kohtuullisesti ja kaiken aikaa Georges nakertaa Paulin ajattelun rakennelmia. Mutta Vulvaa sairaalaan katsomaan Paul ei sentään lähde eikä liioin kysele perään. Georges menee, mukanaan kirje, jonka hän on suostutellut Paulin kirjoittamaan.

Ei Paul ole tottunut pitämään kynää kädessään. Kirjoittamisesta tulee farssi. Eikä hän edes tiedä, mitä kirjoittaisi. Georges yrittää sanella, mutta lopputulos on jotain aivan muuta:
”Vaimo, Täällä sataa paljon on sadellut täällä meidän tiluksilla mutta älä huolehdi. Kun parannut sieltä, on paljon hommaa. Näkemiin. Paul, aviomies”

Georgesin ideat kypsyvät hitaasti Paulin tahmeissa aivoissa, sillä hyväksyäkseen ne hänen pitää luulla ajatuksia ensin omikseen. Kun perin juurin laihtunut ja heikko Vulva lopulta palaa, appivainajan pyhäkkö on siivottu Vulvan sairashuoneeksi ja Paul suostuu pitämään pihajuhlat, jonne kutsutaan naapureita. Vasta naapureiden suhtautuminen Vulvaan avaa Paulin huomaamaan, että hänen kaventunut vaimonsa nauttii arvoantoa muiden silmissä.

Paul joutuu Georgesin lähdön jälkeen käymään oman sisäisen koulunsa, sillä tartuntataudin vuoksi koko karja joudutaan hävittämään ja sen myötä menevät Paulin  tärkeät kiintymyksenkohteet, kuten Turska-vasikka. Mutta karjatilan tulevaisuudelle menetys ei merkitse täystuhoa. Elämä jatkuu. Vaikka Paulin pää ei tyystin vaihdu toiseksi, paljon siellä on ajattelutapa muuttunut.

Revazin tyylilajina on monologimaisen rosoinen ajatustenvirta. Kaisa Kukkolan suomennoksessa välittyy hyvin ajattelulle ominainen katkelmallisuus ja puhekielimäisyys.

Kirjailijaesittelyn mukaan Revaz on kirjoittanut jokaisen kolmesta teoksestaan erilailla kuin muut ja kunkin teoksen tulee olla kielellisesti omanlaisensa. Hän on saanut kirjoistaan Ranskassa palkintoja.

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla? Lurra Editions 2016, 280 sivua. Suomennos Kaisa Kukkola.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi