Merete Mazzarella: Alma. Edeltäkävijän tarina

Merete Mazzarellan Alma-romaanissa on  1900-luvun poliittista historiaa ja kulttuurihistoriaa.

Merete Mazzarella kertoo Alma-teoksensa jälkisanoissa Alma Söderhjelmin kuuluneen hänen ajatuksiinsa jo neljännesvuosisadan ajan. Kirjansa hän on omistanut entiselle aviomiehelleen Lars Gustafssonille, jonka kanssa Alma oli myös yhteinen keskustelunaihe.

Alma, Edeltäkävijän tarina on romaani. Se on kirjoitettu vanhuksena Saltsjöbadenin hoitokodissa asuvan Alma Söderhjelmin (1870−1949) monologiksi, muistelukseksi elämästään. En voinut välttyä tuntemukselta, että Merete Mazzarella ja Alma Söderhjelm sulautuvat monologissa liki samaksi henkilöksi, vähintäänkin toistensa hengenheimolaisiksi.

Alma on vahvan, itsenäisen, omaa tietään kulkeneen ja sovinnaisuuden rajoja ylittäneen naisen elämäntarina. Mutta onko se myös romaanin alaotsikon mukaisesti edeltäkävijän tarina? Mielestäni ei riittävän painokkaasti. Alma Söderhjelm oli kuitenkin edelläkävijä. Mazzarella hienon romaanin rinnalle tarvitaan siis tueksi muuta. Itselleni sellaisen virkaa hoiti Söderhjelmistä väitelleen Marja Engmanin hieno 15-sivuinen artikkeli Alma Söderhjelmistä Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin toimittamassa teoksessa Naisten aika. Valkoinen varis ja muita oppineita naisia (Gaudeamus 2015).

Tottahan Merete Mazzarella sivuaa Alma Söderhjelmin elämäntyötä Ranskan vallankumouksen tutkijana ja aiheesta väitelleenä naisena, mutta romaanissa painottuvat tieteellisen kirjoittamisen kustannuksella Söderhjelmin kaunokirjallisempi tuotanto, kuten omaelämäkertasarja sekä näytelmä Kärlekens väninna.

Tosin Engmanin artikkelia paremmin Mazzarella avaa kreivi Axel von Fersenin päiväkirjojen merkityksen Ranskan vallankumouksen tutkimustyössä. Axel von Fersenistä oli moneksi. Hän oli Yhdysvaltain itsenäisyyssodan sankari, suurlähettiläs sekä Kustaa III:n ja Ranskan kuningattaren Maria Antoinetten uskottu, kenties myös jälkimmäisen rakastaja, joka yritti pelastaa kuningattaren hukkumasta vallankumouksen veriseen tuhoon siinä kuitenkaan onnistumatta.

Marja Engmanin artikkelin perusteella siis tiedän, että Alma Söderhjelm jatkoi tieteellistä tutkimustyötään vallankumousvuosien lehdistöä käsitelleen väitöskirjansa jälkeen läpi elämänsä julkaisten muiden muassa kaksiosaisen Kustaa III:n ajan historian Sverige och den franska revolutionen (1920, 1924) sekä ranskankieliset Fersen et Marie Antoinette (1930) ja Marie Antoinette et Barnave (1934). Molemmista teoksista tuli Ranskassa suuresti arvostettuja julkaisuja ja ne edustivat Alma Söderhjelmin tutkijauran huippua.

Merete Mazzarella panee elämänsä ehtoota viettävän Alman muistelemaan, miten vaikeaa hänen oli naisena ja sortovuosien venäläistämismääräyksiä vastustaneen juristi-isänsä tyttärenä edetä akateemisella uralla. Dosentuurin hakeminen estettiin ja professoriksi hän pääsi vasta Åbo Akademihin perustetun yleisen historian lahjoitusprofessuurin kautta. Koko Turun akateemista kauttaan Söderhjelm muistelee kitkeränsävyisesti.

Jos tieteellinen työskentely jää Alma-kirjassa katveeseen, sitäkin vahvemmin Mazzarella kirjoittaa ainutlaatuisen naisen ja yksilön muistikuvista, ystävistä ja ennen muuta suhteesta isoveljeen Werneriin, Suomen Ruotsin suurlähettilääseen.

Suhteista erikoislaatuisimpina Mazzarella kuvaa pitkää ja intensiivistä ystävyyttä elokuvaohjaaja Mauritz Stilleriin, Greta Carbon löytäjään ja luojaan maailman megatähtenä. Alman toinen poikkeuksellinen ystävyys romaanin mukaan oli Ruotsin prinssi Wilhelmin kanssa. Alman julkiset esiintymiset, näyttävät seurustelut ja huomiota herättäneet kolumnit Dagens Nyheterissä olivat isoveljelle liikaa. Sisarusten välit menivät poikki eivätkä korjaantuneet enää koskaan.  Werner ehti kuolla ennen Almaa.

Alma Söderhjelm (oik) pitkäaikaisen ystävänsä, runoilija ja kirjastonhoitaja Sanny Ekströmin kanssa studiokuvassa. Almaa pidettiin älykkäänä, mutta rumana toisin kuin monia hänen kauniita mutta tyhminä pidettyjä sisariaan. Kuva: Teoksen Naisten aika kuvitusta.

Alma Söderhjelm pysyi koko ikänsä naimattomana. Hän koki sen akateemisen uransa hinnaksi, vaikka piti avioliittoa kohdallaan toivottavana. Hän eli vapaamielisesti. Mazzarella pistää Wernerin ilkeäksi heitoksi kehotuksen kysyä Tukholman siveyspoliisilta, kun joku tiedusteli häneltä Almasta.

Alma oli romaanin monologimuisteluitten mukaan monesti rakastunut, mutta kohteittensa suhteen epäonninen. Suhde kesti aikansa tai ei kehittynyt neutraalia ystävyyttä kummemmaksi.

Millainen Alma Söderhjelm oli Merete Mazzarellan kuvauksen perusteella ihmisenä? Tuottelias, vahva, seurallinen, itsetietoinen, sujuvasanainen, erinomainen keskustelija, nokkela ja hauska, vapaamielinen, yllättävä ja dramaattinen. Hänelle oli tärkeää olla ei vain yksilö, vaan ainutlaatuinen yksilö.  Elämänsä ehtoolla hän on myös lyhytsanaisuudessaan ja yksinäisyyshakuisuudessaan töykeä.

Loppuun saakka häntä tituleerataan hoitokodissa professoriksi, kunnes hän tajuaa, ettei ole enää professori. Hän muuttuu hoitavalle sisar Hedvigille Almaksi ja tajuaa, ettei tittelitön etunimi riistä häneltä hänen yksilöllisyyttään vaan itse asiassa korostaa  sitä.

Alma. Edeltäkävijän tarina kuljettaa kielellisenä tarinana lukijaa kuin rauhallinen, mutta lujavirtauksinen virta kellujaansa. Kirjaa oli miellyttävää ja helppoa lukea.

Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina. Tammi 2018, 270 sivua. Suomennos Raija Rintamäki.

Aiheesta lyhyesti myös: https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/01/16/riitta-makinen-marja-engman-toim-naisten-aika/

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Paul Auster: 4321

Mammuttiromaanillaan 4321 Paul Auster on vankentanut asemansa Yhdysvaltain johtavana prosaistina.

Järisyttävä! Olen kammonnut voimasanoja, mutta nyt en: Paul Austerin mammuttiteos 4321 on nerokas: idealtaan, rakenteeltaan ja pursuavan rikkaalta kieleltään. 4321 pulppuaa ehtymättömästi mielikuvitusta. Se analysoi armottomasti amerikkalaista 1960-luvun yhteiskuntaa. Se antaa äänen toisen maailmansodan jälkeiselle nuorten sukupolvelle –kyseenalaistavalle, rohkealle, aatteelliselle, mutta pettyvälle ja oman maansa pettämälle nuorisolle.

4321 ammentaa vakuuttavuutensa ihmiskunnan vuosituhanten yli ulottuvasta kirjallisesta sivistyksestä ja on itse tuon sivistyksen jatkuvuuden fanfaari.

Luin tätä jättiteosta ihastuksen ja hämmennyksen vallassa, rehellinen ollakseni ajoittain myös väsymyksen. 1141-sivuinen lukupaketti koetteli ainakin ranteita, välillä malttiakin. Hämmennyksen saavat aikaan toistuvat ansat, tapahtumien silmiinpistävät ristiriidat. Teoksessa ikään kuin kulkee rinnakkain useita totuuksia, eikä lukija ainakaan yhdellä lukemalla tunnista niiden välisiä siirtymiä.

Edettyäni teoksessa varsin pitkälle aloin kaivata matkalleni karttoja. Ensimmäinen niistä olisi henkilökartta teoksen laajaan suku- ja henkilögalleriaan. Toinen olisi ajallinen tapahtumakalenteri. Kun olin edennyt lukemisessani pidemmälle, tajusin, että kartat hämmentäisivät paljastamillaan ristiriitaisuuksilla entisestään. Paul Auster käyttää ”pysy-kärryillä-jos-voit” -logiikkaa, sillä kirjansa jujun hän paljastaa vasta loppusivuilla.

Tajusin, ettei tapahtumien ristiriitaisuuksiin pidä kompastua, vaan sallia tarinan viedä.

Sokea sattuma

Elämänkulun suunnan määrää usein sokea sattuma tai sattumien sarja sekä omat ja muiden teot ja ratkaisut. Määrätietoinen luotsi voi säilyttää suuntaansa sattumien aallokossa, ei aina hänkään. Tästä, sattumien ja todennäköisyyksien ohjastamasta elämästä 4321 kertoo.

Se kertoo myös tapahtumien ketjuuntumisesta, syistä ja seurauksista, kuten Austerin kuvatessa pahamaineisen Attican vankilan vankilakapinaa tai New Yorkin tuhoista pommiräjähdysten sarjaa. Niiden synty juontaa Columbian yliopiston opiskelijamielenosoitusten taltuttamisesta brutaalin ylimitoitetulla väkivallalla.

Paul Austerin teoksen räjähtävä alku osoittautuu koko kirjan idean kannalta ratkaisevaksi:
1900-luvun alun siirtolaisvirrassa saapuu New Yorkiin venäjänjuutalainen Isaac Reznikoff. Kuultuaan nimen toinen juutalainen neuvoo Reznikoffia vaihtamaan sen amerikkalaisemmaksi kirjauduttaessa Ellis Islandilla maahantulijaksi. Neuvojan mielestä sopivampi nimi olisi Rockefeller. Kielitaidoton Isaac täräyttää nimeä tiukkaavalle virkailijalle hädissään jiddišiksi: ”Ikh hob fargessen (Olen unohtanut)!” Väsynyt maahanmuuttovirkailija kirjoittaa nimen kuten sen kuulee, Ichabod Ferguson. Näin saa alkunsa uudella mantereella juutalainen Fergusonin ohut sukuhaara.

Juutalaisuus

4321 liikkuu monissa tasoissa. Läpi teoksen Auster kuvaa Amerikan juutalaisten elämää keskenään risteytyvien fiktiivisten perhekuntien Fergusonien, Adlereiden, Schneidermannien ja Marxien  kautta. Juutalainen menee naimisiin toisen juutalaisen kanssa. Nuoren polven seurustelusekoilut katolisiin tai mustiin salataan vanhemmilta. Juutalainen on lojaali toiselle juutalaiselle, ainakin Isaac Reznikoffin poika Stanley kelvottomille, moraalittomille ja kiittämättömille veljilleen Arnoldille ja Lewille. Toinen putsaa veljensä kodinkoneliikkeen varaston jättiläismäisellä murtovarkaudella, toinen kavaltaa ja lopulta tuhopolttaa Stanleyn elämäntyön vakuutuskorvausten toivossa.

Juutalaisuus on kuitenkin etnistä ja kulttuurista, ei uskonnollista.
Stanley oli juutalainen samalla tavalla kuin Rose oli juutalainen: heimon uskollinen jäsen, jota ei kuitenkaan kiinnostanut harjoittaa uskontoa eikä vannoa kuuliaisuutta Jumalalle, mikä olisi merkinnyt rituaalien ja taikauskon raskauttamaa elämää; toisin sanoen heille riittäisivät hanukkalahjat, happamaton leipä ja Ma Nishtanan laulaminen kerran vuodessa keväällä, pojan ympärileikkaus – jos he saisivat pojan. Ei tarvitsisi rukoilla, ei käydä synagogassa, ei teeskennellä uskovansa siihen mihin ei uskonut, mihin he eivät uskoneet.

(Archie) Ferguson

Joissakin klassisissa saduissa sankari joutuu tienhaaraan tietämättä etukäteen, mitä valitsemansa suunnan varrella kohtaisi. 4321-romaanissa käy samoin.  Lukija huomaa palanneensa takaisin risteykseen ja jatkavansa toista suuntaa, kunnes palaa sieltäkin uudelle reitille. Hän kulkee seuralaisenaan mitä kiinnostavin nuori amerikanjuutalainen Archie Ferguson, teoksen keskushenkilö.

Archie on Stanleylle ja Roselle vuonna 1945 syntyvä poika, avioparin ainoa lapsi. Läpi romaanin häntä kutsutaan yksinkertaisesti Fergusoniksi.

Hän on kiehtova lapsi. Miten hän ehtiikään kaikkeen! Hän on sekä normaali että monilahjakkuus. Pojan opittua lukemaan äidin Mildrey-sisko alkaa sivistää tätä postittamalla hänelle tavan takaa maailman kirjallisuuden klassikoita, iän yläkanttiin mitoitettuina. Ja Ferguson lukee. Nopsaan hänessä nousevat esiin verbaaliset kyvyt ja hän tietää tulevaisuutensa: Hänestä tulisi kirjailija.

Hän käy likellä huippua omassa ikäsarjassaan jalkapallossa, baseballissa ja koripallossa, amerikkalaisten elämääkin tärkeämmissä himolajeissa. Vain uskollisuus nuorena kuolevaa peliystävää kohtaan ja kahden sormen menetys liikenneonnettomuudessa katkaisevat Fergusonin urheilu-uran. Auster lataa pelejä kertoviin osuuksiinsa omakohtaisen makuista intohimoa ja hurmaa.

Seitsemän ja puolivuotiaan Fergusonin ”lapsuuden tämänhetkisyyttä” Auster kuvaa arkisilla asioilla: koulu, urheilu, pelit, leikit, kaverit, televisio-ohjelmat, sarjakuvalehdet, kertomukset, sairaudet, polvien naarmut, luunmurtumat, ajoittaiset käsirysyt, moraaliset dilemmat ja lukemattomat kysymykset todellisuuden olemisesta…
Ferguson on pienestä pitäen elokuvafriikki kuuluen siinä ikäistensä enemmistöön.

Koulun jälkeen tulevat colleget ja yliopistot. Valinnassa ratkaisee varojen riittävyys sekä tietenkin yliopiston sijainti lähellä kulloistakin rakastettua, sillä eroottinen elämä on puhjennut jo koululaisena ja iän mukana rakkauteen tulee dramatiikkaa.

Mutta palataan tienhaaraan ja suunnan valintaan. Minne sattuma kuljettaakin, kaikkien reittien varrella odottaa kuolema. Archie kuolee kirjassa traagisesti kolme kertaa –ja silti hänen tarinansa jatkuu. Niistä eri elämistä tuo kirjan outo nimi 4321.

Ei vain Archie elä monta erilaista elämää, sama koskee hänen vanhempiaan. Stanley menehtyy veljensä Fredin tekemässä kodinkoneliikkeen tuhopoltossa, ajautuu vuosia myöhemmin avioeroon, menee uusiin naimisiin, mutta elääkin Rosen kanssa yhdessä ja he muuttavat lopulta Floridaan. Tuhopolton jälkeen leskeksi jäänyt valokuvataiteilija Rose menee uusiin naimisiin entisen työnantajansa Schneidermannin pojan Gilin kanssa, jatkaa näivettävää elämäänsä Stanley Fergusonin kanssa, eroaa ja onkin naimisissa Gilin sijasta tämän veljen Dan Schneidermannin kanssa ja jossain lomassa tietenkin muuttaa Stanleyn kanssa Floridaan. Kaikki on mahdollista. Yksilöllisten suunnitelmien ja ratkaisujen lisäksi sattuma/todennäköisyys puuttuu elämänkulkuun.

Nuori kirjailijanalku Archie Ferguson kuulee äidiltään tarinan Chicagossa ammutun Isaac-isoisänsä sukunimen vaihtumisesta. Hän tajuaa välttämättömäksi kirjoittaa romaani useasta itsestään sen mukaan, miten sattuma suuntaa ihmiskohtaloita erilaisiin elämänkulkuihin.  Austerin 4321 on tämä kuvitteellinen Archie Fergusonin romaani useasta itsestään.

Näin silmissäni Paul Austerin virnistyksen. Olen perin tyytyväinen saatuani tutustua nuoreen amerikanjuutalaiseen Archie Fergusoniin ja hänen eettisesti ja aatteellisesti valveutuneisiin opiskelijatovereihinsa.

Paul Auster: 4321. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017, 1141 sivua. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Anton Hansen Tammsaare: Maan lupaus

Anton Hansen Tammsaaaren viisiosainen Totuus ja oikeus alkaa teoksesta Maan lupaus. Sen tarina kertoo raivaajista 1860-luvulta lähtien.

Viron kansalliskirjailijan Anton Hansen Tammsaaren (1878−1940) teos Maan lupaus aloittaa viisiosaisen Viron historiaa kuvaavan romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarjan Tammsaare kirjoitti Viron ensimmäisen tasavallan aikana vuosina 1926−1933.

Olen lukenut Maan lupauksen kahdesti: kirjan ilmestyttyä suomeksi 2002 sekä nyt. Lukukokemukset poikkesivat toisistaan yllättävän paljon.

Maan lupaus ajoittuu 1800-luvun loppupuoliskolle Viron 700-vuotisen maaorjuuden loppumisen jälkeisiin vuosikymmeniin. Maarahvas on saanut oikeuden ostaa ja vuokrata maata ja ryhtyä itsellisiksi talonpojiksi. On maan nälkä. Niin on myös romaanin keskushenkilöllä Andresilla.  Hän on ostanut pienen Eesperen tilan Keski-Virosta Vargamäestä. Sinne hän muuttaa hevoskuormineen raskaana olevan vaimonsa, itseään nuoremman Kröötin kanssa aivan toiselta puolen Viroa.

Tammsaaren Totuus ja oikeus -sarjaa on verrattu oikeutetusti Väinö  Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Sen tekee myös sarjan suomentaja Juhani Salokannel, joka on laatinut Maan lupauksen epilogiksi vertailevan artikkelin Pentinkulmalta Vargamäelle. Suosittelen siihen tutustumista.

A.H. Tammsaaren, Viron kansalliskirjailijan, kotimuseo on Tallinnan Kadriorussa ja patsas suomalaisturistien vakioreitillä Viru-hotellin eduspuistikossa.

Eittämättä samanlaisia suuren unelman eteen uurastajia ja itsensä revittäjiä ovat molemmat, Koskelan Jussi ja Vargamäen Andres. Andres pursuaa suunnitelmia ja haaveita. Miksi ei toteuttaisi niitä, sillä kumpikaan ei pelkää työtä, Krööt on vitkeä ja Andres vahva kuin härkä.

Koskaan Andres ei ole tuntenut sellaista iloa omasta työstään kuin kaivaessaan tuota ensimmäistä veto-ojaa ja kerätessään ensimmäisiä kiviä omalta pelloltaan, ja tuskin hän tuli koskaan sellaista tuntemaankaan. Siinä oli aivan kuin jonkinlaista ensirakkauden onnenvärinää ja juopumusta, josta aavistusta on vain sillä joka on sen itse joskus tuntenut. Aivan kuin kivi jonka nostat pellolta tai vierität lankkua pitkin vankkureille ei olisikaan kivi, ja multa jota lapiolla kaivat ei olisikaan tavallista multaa. Sitä multaa kukaan ei kaiva ei päivä- ei vuosipalkalla. Se on aivan omansa laista multaa, ja kivet ovat aivan erikoislaatuisia kiviä. Vankkureilta putoillessaankin ne kolisivat omalla tavallaan, ja aivan omalla tavallaan kolinaan vastaa lepikon kaiku auringon laskiessa.

Mutta pian pariskunta saa kokea, että maa antaa kitsaammin, kuin on luvannut. Tila sijaitsee huonoilla mailla. On loppumattomasti vetistä suota, kaiken tukkivia pajukoita ja ehtymättömät määrät kiviä pelloissa, joiden tulisi kuitenkin tuottaa elanto. Viikate ei pysty mättäitä puskevaan heinämaahan ja rakennukset antavat hädin tuskin alkajaisiksi suojaa asujilleen.

Mutta vuosien saatossa eteenpäin päästään ja Vargamäen Eesperen tila vaurastuu. Perunan ja suolasilakkaliemen lisäksi pöytään aletaan saada lihaa, sylttyä, itse tehtyjä makkaroita, vehnästäkin. Peltoa raivataan lisää, rakennuksia uusitaan ja suurennetaan ja karjaa lisätään. Aina vaan, sillä loppua ei ole tiedossa.

Koko teoksen ajan Andres hakee totuutta ja oikeutta. Vuosien myötä hän, rehellisenä pidetty mies, on valmis muuntamaan niitä tavoitteittensa suuntaisesti. Totuuden ja oikeuden vaade on hänelle ylinnä suhteessa lähinaapuriinsa Pearuun, Orun elin Tagaperen isäntään. Molempien totuus ja oikeus ovat perin patriarkaalista lajia rakentuen valtaan ja voimaan.

Pearun ja Andresin kieroutunut suhde on Maan lupaus -teoksen outoa ydintä. Pearun isävainaja on ollut Andresin kaltainen raataja, jotta pojan elämä muodostuisi helpommaksi. Helppouden Pearu onkin itselleen kuitannut. Hän tekee vähemmän kuin naapurissa Andres, mutta tuntuu rikastuvan ja saavan aina hyvän sadon. Orun pellot ovat hedelmällisempiä ja seutukunnan viljavimpia. Pearu hoitaa myös suhdetoiminnan pitäjän avainhenkilöihin ja osaa katsoa etunsa.

Naapurusten välillä muhii ajan myötä ääneen lausumaton kilpailu ja Andresissa kehittyy katkeruus. Andres päihittää Pearun miehisissä voimissa, Pearu Andresin tilansa tuloksissa. Miesten kemiat eivät kohtaa. Pearu on skoijari, joka hakee hauskuutta ja konnankoukkuja ajanvietteekseen. Andres on oikeudenmukaisuutta penäävä tosikko. Hänen maailmankuvaansa ei mahdu huumori.

Vähä vähältä miesten välille kypsyy yhteenotto, ensin yksi, sitten toinen. Tapaus tapaukselta ja loukkaava sutkaus sutkaukselta miehet ajautuvat toistensa verivihollisiksi. Rumimmillaan Andresin viha saa ylivallan, kun Eesperen pirttiin eksyneeltä Pearun koiralta suljetaan pakoreitit ja Andres ruumiillistaa sokean naapurivihansa viattomaan luontokappaleeseen.

Pearu aiheuttaa tahallaan Andresille vahinkoa ja välejä ratkotaan tavan takaa oikeudessa.  Kuluu vuosia niin, etteivät naapurit näe toisiaan enää muualla kuin käräjillä tai krouvissa, missä viinanhuuruisten miesten välille  kehkeytyy oitis julkinen riita.

Kun luin Maan lupauksen ensimmäisen kerran, maalaispaikan kasvattina sympatiani olivat raataja-Andresin puolella. En voinut nähdä mitään ymmärrettävää Pearun vahingonteossa, mitä hän tuntui pitävän ilkikurisuutena, ajanvietteenä ja huumorina. Pearu nostaa joka kevät tulvavesiä Eesperen niityille, rikkoo aitoja, siirtää rajoja, vierittää kiviä peltotielle ja piilottaa vaarallisia teräviä piikkejä paljasjalkaisten kulkureiteille.

Toisella lukemisella tunnistin myös Pearun tyhjiin kilpistyneet yritykset tehdä sovintoa. Anteeksipyynnöille ei tule vastakaikua, ei liioin Pearun harvinaisille hyville teoille. Niitä kuitenkin on, kun Pearu ja hänen renkinsä rehkivät tiepohjan parantamiseksi, jotta naapurin hyvä ja eläissään niin heleä-ääninen emäntä, Krööt, ei sinkoilisi arkkunsa laitoihin matkalla kirkonkylään haudattavaksi tai kun Pearu lähetää pyytämättä Tagaperen rengit ja hevoset vetämään talkoilla hirsiä Andresin kamarien rakennustyömaalle. Kun toinen tulee sovittelevasti aavistuksen vastaan, toinen vetäytyy tai reagoi iskulla.

Totuus ja oikeus. Kun Andres hakee uuteen avioliittoonsa kuulutuksia tehtyään ensin valittunsa, piika-Marin, raskaaksi, syntyvän lapsen tähden lopulta suostuva pappi ripittää pariskuntaa ankarasti:

”Mutta oikein ei ole se, mitä minä teen, pidä se mielessäsi sinä Vargamäen Eesperen isäntä. Sen tähden älä sinäkään vaadi naapuriltasi aina pelkkää oikeutta, vaan ajattele väliin armoakin. Oikeus kovettaa sinun sydämesi, vihastuttaa sinun mielesi, oikeus asettaa silmän silmää vastaan, hampaan hammasta vastaan. Minä, sinun sielunpaimenesi, en mittaa sinulle tänään oikeuden mukaan vaan armon mukaan, minkä tähden sinä sitten niin kovasti olet oikeutesi perään? Vaatikaamme Jumalan armoa, joka on kaiken järjen yläpuolella, se olkoon meidän oikeutemme.”

Armo ja armeliaisuus eivät mahdu Andresin oikeudentajuun, eivät, sillä loppuun asti hän hakee totuutta ja oikeutta Jahvelta Raamatusta, jonka toisiaan kumoavia lauseita hän heittelee riidoissa oikeassa olemisen pakkomielteessään. Oikeus on hänelle lopultakin ylivallassa, kunnes iän myötä voimat hupenevat ja niiden myötä valta.

Andres tappaa asenteillaan itseltään ja muilta työn- ja elämänilon. Vargamäessä tyrehtyvät nauru, laulu, pilailu ja tanssi.  Huumorista ja myötätunnosta on tullut henkipattoja. Vain nuori sukupolvi näkee elämän toisin ja uskaltaa nousta uhmaamaan patriarkaalista mielivaltaa. Siinä ja lupauksessa nuoren Indrekin kouluunpääsystä siintää Maan lupauksen valonkajo.

Maan lupaus sisältää paljon perheväkivaltaa ja sydämetöntä eläinrääkkäystä, lapsilla silkasta ajankulusta. Siihen syyllistyvät aikuiset eivät ymmärrä langenneensa eläinrääkkäykseen, vaan uskovat toimivansa rangaistakseen ja antaakseen kidutuksen kohteelle opetuksen.  Lukijaa jää lohduttamaan vain historian kulussa hitaasti aikaansaatu edistys. Se mitä Pearun ja Andresin kaltaiset miehet pitivät luonnollisina oikeuksinaan, ovat nyt yksiselitteisesti laittomuuksia.

Juhani Salokanteleen suomennoksessa ihailin kielen sujuvuuden lisäksi suvereenia taitoa kääntää vanhaa kieltä. Itseäni ainakin luuvat, pankot, parret, rakennuksen lakat, pilkkeet, pienat, kehlot, luokit, sahrapuut, länkien rahkeet ja viikatteen karat ihastuttivat ja virkistivät kuin lämmin kesäsade.

Anton Hansen Tammsaare: Maan lupaus. Otava 2002, 744 sivua. Suomennos Juhani Salokannel.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Kun säteily satuttaa

Anelma Järvenpää-Summanen on julkaissut viisi runokokoelmaa, kahdeksan romaania, joista viisi salanimellä Anita Auer,yhden novelli- ja yhden esseekokoelman.

Kun säteily satuttaa -kirjan kirjailija Anelma Järvenpää-Summanen toimitti yhdessä Hanna Nurmisen kanssa kuusi vuotta sitten. Teoksen selviytymistarinat antoivat äänen sähköherkkyyteen sairastuneille.

Anelmassa sähköherkkyys puhkesi toukokuussa 2005 hänen ostettua vanhan mac-työkoneensa tilalle nopeamman ja tehokkaamman tietokoneen. Uusi hankinta oli pakko lopulta palauttaa kauppaan monien hiirivaihdosten jälkeen, mutta puhjennutta syndroomaa palautus ei poistanut.

Hänellä on nyt sairaudesta kolmentoista vuoden kokemus. Hän alkoi reagoida kaikenlaisiin sähkömagneettisiin kenttiin elinympäristössään.

Oireita

Anelma Järvenpää-Summasen kertomat kokemukset tekee uskottaviksi se, että hän piti päiväkirjaa ja on julkaissut silloiset merkintänsä omassa tarinassaan Kun säteily satuttaa -teoksessa.  Hän epäili hiirtään vialliseksi ja vaihtoi sen, koska sai siitä heti ”ikäviä nyppäyksiä” ja pienen sähköiskunkin. Näppäimistökin tuntuu ”lieväsähköiseltä sähköpaimenelta, jollaista lapsena kokeilin heinänkorrella”.

Paria päivää myöhemmin Anelma J-S kirjoittaa päiväkirjaansa aivan kuin epäilisi vaikkapa flunssan puhkeamista:
”Edelleen näppäimistö vetää eli antaa epämukavaa sähköisyyden tuntua käsiin. On ollut epämääräinen huono olo. Se sattuu lähinnä rinnassa ja ehkä vähän päässä ja kurkussa. Sairastunko?”

Kun säteily satuttaa -teos on tietoartikkeleina ja ihmisten kertomuksina laaja ja monipuolinen kooste sähköherkkyydestä, oireista ja niiden minimoimisesta.

Uusi laser-hiiri osoittautui entistäkin pahemmaksi ja antoi sähköiskuja. Portaita noustessa Anelma koki voimiensa katoavan kuin vanhuksella.  Hän vaihtoi jälleen hiiren, nyt uuteen wlaniin.
”Eihän se mitenkään VOI olla liian sähköinen. Kyllä ne tutkitaan tarkkaan, tämmöiset laatumerkit. Siinä ei VOI olla vikaa. Se on ihana käteen, nopea kuin ajatus”, hän kirjoitti tuolloin.
Hän sai silti siitä sähköiskun, joka ”täräytti sydämeen asti”.

Jälleen hän palasi tuttuun kauppaan, PC-Storeen. Portaitten nousu tuntui ylivoimaiselta. Tuttu myyjä lausui asian ensimmäisenä ääneen: ”Taidat olla sähköallerginen.”  Ensi kuulemalla Anelma ei moista uskonut, kuulosti mahdottomalta, olla allerginen sähkölle.

Mutta oireet pahenivat. Tuli ankara alavatsakramppi, pitkä kännykkäpuhelu aiheutti hengästymistä ja sähköpostia vanhalla macilla lähetettäessä aivojen suojakuori tuntui pettävän ja koneen säteilyn ”tunkeutuvan otsaluun alle pistelevänä neulamaisena sateena”.

”Tunne oli vastaava, kuin ihosta olisi suojaava kerros poissa, ja kosketus tulisi verinahkaan. Suojattomuuden tuntu.”

Hän heräsi yöllä kilpirauhasen viiltävään kipuun ja tunsi julkisissa sisätiloissa rintakehässään kummaa painetta, joka voimistuessaan muuttui kivuksi. Sieltä kipu levisi päähän.

Hän hakeutui varsin pian lääkäriin. Häntä mitattiin ja tutkittiin. Vikaa ei löytynyt. Hän etsi tietoa ja kokeili erilaisia ratkaisuja. Hän oli jo tietoinen, että syndrooma ei ole ainutlaatuinen. Sähköherkkiä on muitakin, mutta he pysyttelevät näkymättömissä.

”Tunsin velvollisuudekseni tulla ongelmani kanssa julkisuuteen auttaakseni muita vastaavassa tilanteessa eläviä.  Nyt haluan rohkaista sähköherkkyydestä kärsiviä siinä, että sairauden kanssa voi elää ja siitä jopa jossain määrin selviytyä.”

Hän kokee nykyisin elävänsä varsin ”normaalia” elämää.

Mikä kumman sähköherkkyys-syndrooma?

Anelma Järvenpää-Summanen on piirtänyt sarjan sarjakuvamaisia piirustuksia syndroomasta kärsivien näkökulmasta. Ne sisältävät tietoa, kyseenalaistavat jämähtäneitä ennakkoluuloja ja ironisoidaan asenteita. Työt ovat nähtävillä Sähköherkkyyssäätiössä.

Mistä sähköherkkyydessä tai sähköyliherkkyydessä on kyse? Ja miksi pieni osa väestöstä allergisoituu ympäristösäteilylle, joka on kasvanut elinympäristössämme räjähdysmäisesti?

Selkeää tietoa ei ole. Suomessa sähköherkkyyden todenperäisyyttä ei ole virallisesti tunnustettu, kuten Ruotsissa on tehty. Kun säteily satuttaa -teoksessa professori ja Karolinska Institutenin yliopistolehtori Olle Johanssonin, mukaan Ruotsin väestöstä sähköherkkyyttä sairastavia on prosentista kahteen. Määrältään se vastaa neljännesmiljoonaa ihmistä.

Perintötekijöillä on havaittu olevan osuutta sähköherkistymiseen. Kun suvussa yliherkkyys puhkeaa yhdellä, löytyy lähipiiristä usein joku muukin. Mutta sairauteen ei ole lääkitystä. On vain erilaisia sähkömagneettisen kentän minimoimisen ja säteilystä suojautumisen keinoja.

Yleisimmät koetut altistajat ovat juuri tietokoneet, seuraavaksi kännykät. Altistumislähteiksi on todettu myös amalgaanipaikat ja tukiasemat.  Oleellista on kuitenkin ympäristön kokonaissäteilymäärä.

Näistä löytyi apua Anelmalle

10-vuotias Julia on äidin kanssa elokuvissa, mutta yltyvä päänsärky pakottaa lähtemään kesken pois. Julialla sattuu päähän ja silmiin myös älypuhelinta käyttäessään. Yksi Anelma J-S:n piirroksista.

Kirjailijan työväline on tietokone. Kahden vuoden ajan Anelma J-S, aiemmissa työpaikoissaan tietotekniikkaan tottunut ammattilainen, kirjoitti mekaanisella koneella. Tietokoneella tekstit naputteli puhtaaksi aviomies, kirjailija Matti Summanen. Nyt Anelma käyttää tietokonetta myös itse, ei kuitenkaan pitkiä jaksoja kerrallaan. Erilaisten suojatoimien avulla hän on pikkuhiljaa vahvistunut kestämään sellaista, mikä vielä joitakin vuosia sitten aiheutti kipua ja voimien valumista elimistöstä.

Makuuhuoneen laipioon Summaset ovat asentaneet hiilikuituverkon ja esteettiseksi suojaksi sen päälle valkoiset puupaneelit. Niin oli pakko toimia, sillä talon pääsähköjohdot kulkivat juuri makkarin yläpuolella. Yhdelle seinälle on asennettu kuparitapetti ja ikkunoissa on valoverhojen näköiset suojaverhot, jonka kankaassa on ohuen ohuita hopea- ja kuparilankoja.

Kodin keittiökoneita Anelma käyttää, mutta kertoo välttelevänsä seisomista niiden likeisyydessä. Hänellä on aina mukanaan mittari, jolla hän voi katsoa kulloisenkin tilan sähkömagneettisen säteilyn voimakkuuden.

Summaset tunnetaan kulttuurielämässä aktiivisesti liikkuvana, sosiaalisena parina. Vuosien ajan juuri sosiaalisuudesta oli tingittävä. Kaikissa paikoissa, missä on paljon ihmisiä, on myös paljon avoimia kännyköitä. Niiden säteilyä on valtavasti kaikkialla, missä ihmisiäkin. Julkiset kulkuneuvot ovat yksiä pahimmista.

Anelma kertoo voivansa olla nykyisin älypuhelinympäristöissä siksi, että keho pääsee toipumaan, kun koti on suojattu. Sen ansiosta hän on pikkuhiljaa vahvistunut.

”Nautin nykyisin istuskella myös kahviloissa ja koen olevani kuten muutkin”, hän sanoo nyt, kolmetoista vuotta altistumisensa jälkeen.

Sähköherkkyys syrjäyttää

”Verkon alle on ihminen saatu./ Kämmenelle mahtuu elämän laatu./ Kysymystä monta suunta jättää./ Sivulta kun seuraa: jokin tässä mättää.”
Anelma J-S:n kannanotto ihmisten kännykkäriippuvuudesta erilaisissa tilanteissa.

Anelma iloitsee siitä, että osui aikoinaan ymmärtävälle lääkärille, jolle sähköherkkyys oli tuttu. Liian monelle ongelmana on sairauden mitätöinti.

Sähköherkkyyssäätiön erikoisasiantuntijan Marjukka Hagströmin kokemuksen mukaan moni yrittää peittää sairautensa kohtaamansa ymmärtämättömyyden vuoksi. Altistunutta ei uskota, vaan hänet saatetaan leimata psyykkisesti vinksahtaneeksi luulosairaaksi. Eihän sähkö allergisoi!

”Pahimmassa tapauksessa sähköyliherkkä saattaa menettää työnsä ja ammattinsa, ajautua avioeroon ja syrjäytyä yhteiskunnasta. Aviopuoliso saattaa kommentoida herkistyneelle huomanneensa tämän suvussakin olevan psyykkisiä ongelmia”, hän kuvailee.

Lahjoituksen turvin Helsingin Liisankatu 27:ään saatiin perustetuksi vuonna 2016 säätiö, joka jakaa tietoa, edistää ongelman tutkimusta, tarjoaa erilaisia tukimuotoja ja ylläpitää vertaistukipuhelinta.  Tärkeä tehtävä on myös yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen. Syksyllä 2018 säätiö avaa apuvälinelainaamon.

Säätiö tarjoaa jäsenilleen myös kulttuurielämyksiä ylläpitämällä omaa Kamariteatteria. Sellainen on tarpeen säätiön esitteen mukaan siksi, että sähköherkkyyden vuoksi ”jotkut joutuvat muuttamaan koko elämäntapansa: jättämään työnsä, etsimään uuden asunnon ja välttämään tiettyjä ympäristöjä. Esimerkiksi sairaalat, kirjastot ja teatterit eivät usein ole sähköherkille saavutettavissa niissä käytettyjen langattomien laitteiden vuoksi”.

Säätiön puheenjohtajana toimi nykyisin dosentti Ilona Herlin ja varapuheenjohtajana Kun säteily satuttaa -kirjan toinen toimittaja FK Hanna Nurminen. Säätiöstä tarkemmin: www.sahkoherkkyyssaatio.fi.

Anelma Järvenpää-Summanen ja Hanna Nurminen (toim.): Kun säteily satuttaa. Sähköherkkien selviytymistarinoita. Toimittajat sekä Edita Publishing Oy 2012, 212 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Robert Seethaler: Tupakkakauppias

Tupakkakauppias kuvaa Euroopan lähihistorian synkkää jaksoa nuoren itävaltalaispojan näkökulmasta, hänen aikuistumiskuvauksenaan.

Robert Seethalerin (s. 1966),  itävaltalaisen kirjailijan ja näyttelijän esikoisteoksesta Der Trafikant (2013) on kyse Arja Rinnekankaan suomentamassa ja Lurra Editionsin kustantamassa teoksessa Tupakkakauppias. Ilmestyessään teoksesta tuli Seethalerin kirjallinen  läpimurto.

Teos vie lukijan Wieniin natsi-ideologian hektisiin vuosiin 1937−1938.  Muuan äiti lähettää hintelän ja kokemattoman Franz-poikansa maalta ansiotyöhön pääkaupunkiin. Äidin tuttava, tupakkakioskin pitäjä Otto Trsnjek, on luvannut pojalle oppipojan paikan.  Irrottautuminen äidin suojista kuohuvaan suurkaupunkiin merkitsee pojalle kulttuurishokkia:

Otto Tresnjek osoittautuu kainalosauvoja tarvitsevaksi liikuntavammaiseksi. Franz on hyvin kasvatettu. Hän haluaa totuttaa itsensä uuteen elämäntilanteeseen, joka kaikesta päätellen on tarkoitettu pidempikestoiseksi. Hänen on opittava selviämään elämässään.

Franz on epäpoliittinen, tai oikeammin liian nuori ollakseen poliittinen. Mutta hänenkin korviin on kantautunut maalla kaikenlaista. Eräänä päivänä tupakkakioskissa asioi hauras, iholtaan miltei läpikuultava vanhus. Otto Tresnjek puhuttelee häntä kunnioittavasti Herra Professoriksi. Kyseessä oli maailmankuulu psykoanalyytikko Sigmund Freud ja ja Franz saa tietää, että Freud on juutalainen.

Franzille kohtaaminen on Tapaus. Professori jättää häneen pysyvän jäljen.

Kaksi ihmistä eivät voisi olla lähtökohtaisesti kauempana toisistaan, kuin salaperäinen, jäyhä tiedemies ja nuori tupakkakioskin apupoika, mutta uskomattomalla sitkeydellä poika tunkeutuu Freudin tuttavaksi, lopulta ”nuoreksi ystäväksi”. Freud ohjaa häntä kevyesti miehuuden tielle.

Otto Trsnjek saa maksaa ajan kasvavasta hulluudesta. Hänen kioskinsa tahritaan yöllä sianverellä tekstillä ”Häivy sinä juutalaisten kaveri”.

Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938. Sitä Robert Seethaler ei kuvaa − itävaltalaiset muistanevat sen hyvin muutenkin. Mutta Seethaler kuvaa paria vastarinnan yritystä.

Muutaman vuoden diktatorisena johtajana toiminut poliitikko Kurt von Schuschnigg oli nauttinut itävaltalaisten arvostusta.  Nyt hän yrittää kansanäänestyksen avulla torjua Saksan uhkaavan miehityksen. Mutta maan äänekkäimmät joukot on vallannut Hitler-hurma ”yksi maa – yksi johtaja”. Äänestys peruttiin ja Wehrmacht marssi maahan. Schuschnigg, erosi ja joutui saksalaisten vangiksemaksi.

Toisen vastarinnan suorittaa Punainen Egon, joka kiivettyään ullakkoikkunan kautta korkean rakennuksen katolle levittää banderollin riippumaan räystäältä. Siinä hän julisti Itävallalle vapautta. Kun miestä tullaan nitistämään, hän kippaa itsensä räystäältä alas.

Seethaler ei kuvaa Franzin ajatusten kautta, kuinka tapahtumat vaikuttavat.  Franzissa kasvaa valtavirrasta poikkeava moraali ja ajattelutapa. Natsien käyttäessä katuterroriaan sen kohteeksi joutuu uudelleen myös Otto Trsnjek, kohtalokkain seurauksin. Pahoinpidelty tupakkakauppias joutuu Gestapon kynsiin eikä sieltä enää elävänä palaa.

Nähty epäoikeudenmukaisuus ja mielivalta ajavat Franzia etsimään hyvitystä. Kasvoiko siis nuoresta Franzista vastavirtaan uija hänen jouduttuaan Freudiin ja työnantajaansa kohdistuvien vääryyksien todistajaksi?  Mieleltään vielä avoimen pojan olisi ollut kovin helppo liittyä enemmistön virtaan, äänekkäiden, voittajiksi itsensä julistaneiden joukkoon.

Ilo ja energia yhdistyneestä Saksasta ja natsikomennosta säteilevät kaduilla. Poikkeavat pistivät silmään.

Poliittisen ja moraalisen kypsymisen rinnalla Franz kypsyy seksuaalisesti, mutta autuuden ja helvetin kautta. Hän rakastuu vaaleatukkaiseen neitokaiseen, joka pelaa Franzilla omaa peliään. Eroottinen roihu on kuitenkin syttynyt Franzin nivusissa. Franz toipuu rakastumisen hurmasta vasta, kun tyttö paljastuu syrjäisen kapakan kabareen strippariksi. Eikä Franz ole ainoa tytön suloista osalliseksi päässyt. Uusi onnekas on nuori SS-upseeri.

Sigmund Freud pääsee maanpakoon luovutettuaan kolmanneksen varallisuudestaan pakolaisveroina natsihallinnolle. Seethaler kuvaa liikuttavasti Franzin hullunrohkeaa ja hengenvaarallista hakeutumista jäähyväiskäynnille Freudin luokse tämän viimeisenä Wienin iltana.

Ja hengenvaaraksi ystävyys vanhaan juutalaiseen professoriin osoittautuukin. Kun Freudin juna on kadonnut näkyvistä, Franz tekee mielenosoituksellisen teon murhatun työnantajansa puolesta ja sinetöi sillä oman kohtalonsa. Hänen loppuaan ei kirjailija kuvaa, eikä tarvitse. Gestapon konseptit tiedämme.

Tupakkakauppias on elegantisti ja kiihkottomasti kirjoitettu teos. Se osoittaa tyylikkäästi ja hillitysti sen, että vaihtoehdottomissakin oloissa löytyy vaihtoehtoja. Seethaler ei rakenna Franzista sankaria, jota ohjaisi jonkinlainen vasta-aatteen palo. Ohjaajana on vaistonvarainen oikeudentunto, joka antaa hänelle päättäväisyyden ja rohkeuden toimia omaa turvallisuuttaan uhmaten.

Robert SeethalerTupakkakauppias. Lurra Editions 2018, 240 sivua. Suomennos Arja Rinnekangas.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Sirpa Kähkönen: Hugo 1918

Mikrohistoriallisen teoksen Hugo 1918 kannessa seisoo tyylikkäästi pukeutunut viilari Hugo Enbom. Hän liittyi punakaartiin Tampereella isoveljensä Emilin ja tämän Yrjö-pojan tavoin.

Vappuna 1918 päättyi Suomen verinen ja murheellinen valtiollinen alku, sisällissota. Mutta sota ei ollut ohi punaisten antauduttua. Se on jatkunut vuosikymmeniä sen uhreiksi joutuneiden ihmisten, leskien, orpojen, läheisiään menettäneiden ja perhehistoriansa torjuneiden tajunnassa.  Tätä historian painolastia kutsutaan ylisukupolviseksi traumaksi.

Trauman käsittelyssä ensiarvoisen tärkeää työtä on tehnyt kaunokirjallisuus. Laaja joukko kirjailijoitamme on antanut sisällissodan eri osapuolille, etenkin hävinneille, äänen: F.E. Sillanpää, Martti Laine, Viljo Kajava, Lauri Viita, Väinö Linna, Antti Tuuri, Sirpa Kähkönen, Kjell Westö, Anneli Kanto, Asko Sahlberg – nopeimmin mieleeni nousseet kirjailijat mainitakseni.

Sirpa Kähkösen Hugo 1918 on mikrohistoriallinen teos yhdestä punavangista ja hänen kohtalostaan, tamperelaisesta viilari Hugo Enbomista, hänen lähiomaisistaan ja perhepiiristään.

Oikeastaan Hugo Enbomista jäi jäljelle hyvin vähän: vain muutamat hänen Raahen ja Tammisaaren vankileireiltä vaimolleen Jennylle kirjoittamat kirjeet. Ne olivat säilyneet ainoan lapsen Veikko Enbomin ja tämän tyttären Eija Mäkisen hallussa, kunnes Hugon pojantytär luovutti ne Kansan arkistoon. Sieltä sisällissotaa tutkinut Sirpa Kähkönen ne tavoitti.

Raunioitunutta Tamperetta. Heikki Ylikankaan teoksen Tie Tampereelle kuvitusta.

Sirpa Kähkönen kuvaa kirjeiden lukemista seuranneita jatkotoimia salapoliisityöksi. Siihen hänelle antoi valmiutta aikoinaan kirjallisuusopintoihin kuulunut yksityiskohtien avaaminen. Oli tehtävä tulkintoja, jotka johtivat uusille poluille.

Enbomin veljesten Emilin ja Hugon sekä Emilin pojan Yrjö Enteen kohtalon kautta Kähkönen avaa sitä inhimillistä haaksirikkoa, johon Suomi oli keväällä 1918 ajautunut. Se merkitsi pikateloitettujen lisäksi tuhansittain nälkään ja tauteihin menehtyneitä. Tuhon yhtenä muistomerkkinä on Dragsvikissä sijaitseva Suomen suurin joukkohauta.

”Eräänä päivänä tuotiin leirille uusi joukko meikäläisiä. Noin 800 miestä eläviä luurankoja. He laahustivat meidän kasarmimme ohi, ja jos sattuivat löytämään sillinruodon hiekasta, söivät sen heti. He olivat niin laihoja että hampaat näkyivät selvästi poskien läpi.— Luulen, että siitä joukosta ei moni poika elävänä päässyt pois. Niin kurja oli heidän asemansa. Ja heti samana päivänä alkoikin kuolema tehdä työtään. Heidän vainajansa kannettiin paareilla kasarmimme ohi jonnekin, niin me voimme hyvin seurata miten paljon heitä kuoli. Laskimme 25sikin vainajaa päivässä. Olen usein puhunut tästä jälkeen päin sellaisille jotka eivät siellä olleet. Mutta näin selvästi, etteivät he usko minua”, kirjoitti myöhemmin muistelmissaan naisvanki Mandi Nironen.

Hugo todistaa omassa kirjeessään samaa:
”…sairaalan edessä on juuri ruumishuone jospa näkisit ne kasat mitä siitä päivät päästään kaksi hevosta yhtä mittaa vie noin 40 ruumista kumminkin keskimäärin jos riittääkään.”

Hugon nimeä kantavasta sisällissodan mikrohistoriasta huolimatta tiedämme Hugosta varsin vähän. Ehkä Hugo oli luonteeltaan kiivas. Niin Kähkönen olettaa Aamulehdessä julkaistusta lehti-ilmoituksesta vain kaksi päivää ennen Tampereen punaisten liikekannallepanoa. Ilmoituksessa Hugo kaipaa kadonnutta vihkisormustaan ja lupaa siitä palkkion. Miten sormus oli joutunut kadulle? Kähkönen pohtii. Oliko taustalla Hugon ja hänen sääksmäkeläisen Jenny-vaimonsa tulinen mutta ohi mennyt riitakohtaus?

Teoksen mukaan Tammisaaren keskitysleiri oli leireistä kohtalokkain, sillä heinäkuussa 1918 menehtyneistä vangeista 40 prosenttia oli Tammisaaresta ja elokuussa Tammisaaren osuus kohosi 55 prosenttiin. Nälän lisäksi tehokas tappaja oli toisintokuume, epideeminen tauti. Sen aiheuttivat vaatetäit.

”Taudinaiheuttaja pääsee puremakohdasta verenkiertoon, ja kuoleman aiheuttaa sydänlihastulehdus, sisäelinten toimintavaje, sisäisistä verenvuodoista aiheutunut keuhkokuume tai suolistotulehdus, pernakuolio jne. Tauti aiheutti leirivangeille anemiaa ja valkuaisainepuutoksen, joka sydämen toimintavajaukseen yhdistyneenä aiheutti jalkojen pöhötyksen. Sairauteen oli olemassa lääke, salvarsaani, mutta sitä ei ollut sisällissodan Suomessa saatavana, ei ainakaan tuhansien vankien hoitoon. Lisäksi Tammisaaren vankileirillä laiminlyötiin täisota, johon kuului saastuneiden vaatteiden hävittäminen, täisaunotus ja hyönteismyrkyn käyttö”, Sirpa Kähkönen kuvaa pienikokoisen joukkotappajan aikaansaamaa.

Toisintotautiin sairastui myös Hugo, joka oli jokaisessa kirjeessään ennen sairaalaan joutumistaan kerjännyt vaimoltaan Jennyltä ruokalähetyksiä. Vakioruoka kun oli suolasilli ja juomana likainen vesi. Jonkin kirjeen mukaan kaivot olivat kuivat.

Sairaalaan joutumisen seurauksena Hugo sai parempaa ravintoa ja kehui kuntonsa kohenneen. Se tuskin kuitenkaan piti pitkään paikkansa, sillä tauti sai uuden niskaotteen.

Hugo Enbomin viimeiset elämänvaiheet ovat hämärän verhoamat. Hugo kuoli 27-vuotiaana Helsingissä Marian sairaalassa ilmeisesti sisarensa Julian sinne toimittamana 29. syyskuuta 1918. Mutta miten hän Helsinkiin joutui tai pääsi? Suvussa elävän perimätiedon mukaan hän pääsi ulos sairaalasta ruumisarkussa. Siis pakeni vankileiriltä? Mutta hän oli heikossa kunnossa, hyvin sairas ja Tammisaaresta oli Helsinkiin melkoinen taival.

Hugon itsensä kirjoittama viimeinen viesti on 16. syyskuuta Tammisaaressa päivätty kortti, jossa oli kuitenkin Helsingin postileima. Siinä hän kysyi kuulumisia ja pyysi lähetettäväksi marjoja.  Muutamaa päivää myöhemmin hän menehtyi.

Kähkösen mukaan Hugo Enbomia ei löydy Sotasurmat-tietokannasta. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle korttelin 22 kertahautaan, jolla ei ole muistomerkkiä.

Hugo 1918 -teoksesta jää se kuva, että Hugon poika Veikko käveli vanhoilla päivillään harkitusti pettäville jäille Valkeakoskella. Ainakin hän jätti vaimolleen siihen viittaavan jäähyväiskirjeen. Hugon Jenny-vaimo meni uusiin naimisiin, mutta kuoli varsin nuorena vatsasyöpään.  Tammisaaressa ollut Hugon Emil-veli tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän kuoli Suomenlinnassa 2. syyskuuta 1918.

Eija Mäkinen kuvaa sukuhistoriaansa vaikenemisen historiaksi. Tapahtumat haluttiin unohdettavaksi. Mutta Hugon kirjeistä pidettiin hyvää huolta.

Yrjö Enteen opinnot Tampereen Teknillisessä Opistossa katkesivat sisällissotaan. Opistosta tuli punaisten päämaja. Se vaurioitui pahoin vahingossa tapahtuneessa aseräjähdyksessä. Kuva: Museovirasto. Teoksen Tie Tampereelle kuvitusta.

Hugo 1918 -teoksen mielenkiintoista historiaa on Emilin pojan Yrjö Enteen vaiheet, joista vankileirikauden mitassa Sirpa Kähkönen kertoo. Tätä Tampereen Teknillisen Opiston opiskelijaa syytettiin Suinulan verilöylyn päätekijäksi. Vaikka kestäviä todisteita ei ollut, hän sai kahdeksan vuoden tuomion. Yrjö radikalisoitui tuomiostaan ja liittyi vapauduttuaan maanalaiseen Suomen kommunistiseen puolueeseen. Hän tuli valituksi 1927 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustajaksi. Hän tuli miltei heti vangituksi ja vapauduttuaan hän muutti ensin Neuvostoliittoon ja sieltä Ruotsiin. Sotien jälkeen hän palasi ja toimi SKDL:n johtotehtävissä. Hänet valittiin kansanedustajaksi vielä vuosina 1954 ja 1958. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle SKP:n johtohenkilöiden yhteishautaan. Mutta nämä aktiivisen poliittisen kauden vuosikymmenet eivät kuulu enää Sirpa Kähkösen teoksen teemaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Enne

Hugo 1918 on kaksikielinen siten, että Jussi Jäppinen ky:n näppärässä graafisessa ratkaisussa suomen- ja ruotsinkieliset palstat juoksevat rinnatusten.  Kerrassaan oivallinen ratkaisu!

Tammisaaren joukkohautaan liittyvällä Punavankimuistomerkillä järjestetään lauantaina 9. kesäkuuta 100-vuotistapahtuma Tie Tammisaareen pääpuhujana arkkipiispa Kari Mäkinen. Tapahtuma jatkuu seminaarina Dragsvikin varuskunnassa ja päättyy Kansan Sivistysrahaston Rauhan iltamiin Kulturhuset Kareliassa. Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Sirpa Kähkönen: Hugo 1918. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys, 2018. Ruotsinkielinen käännös Cunilla Hemming. 111 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Arja Tiainen: mm. Kirjeitä karkailevalle puolisolle

…Leskirouvien ovella piisaa lahkosaarnaajia,/ sanon oitis kuulkaas siskot/ hallitsen raamatun sekä koraanin/ pääoman ihmisoikeudet7 Tsehovit Istuvat Härät/ rumpujen ja kumpujen yöt./ Ette viitsis hei!/ Jeesuskin söi lammasta ja joi viiniä,/ armahti huoria ja väärintekijöitä./ Te ette armahda ketään.

Minulla oli ilo tavata runoilija Arja Tiainen (s. 1947)  ja haastatella häntä Erilaisten oppijoiden liiton pyynnöstä heidän Luksitko-lehteensä. Pitkää tapaamista varten luin Tiaisen runokokoelmista käsiini saamani viisi sekä varhaiskauden pienoisromaanin Suomi go go (1974). Tässä jutussa teen runokokoelmista joitakin poimintoja.

Yllätyin, miten keskenään erilaisia teokset lopultakin ovat. Kun oli lukenut yhden, en todellakaan ollut lukenut muita.

Suomi go go (1974)

Pienoisromaani Suomi go go kertoo totaalisesta rahattomuudesta ja työttömyydestä. Se on köyhyyden kouraiseva, lohduton ja näköalaton kuvaus. Ei voi välttyä ajatukselta, että tarina on hyisen omakohtainen, kuvaus oman rankan nuoren aikuisuuden tilasta. Vuokranmaksuun ei ole rahaa, ei ole ollut aikoihin, ei liioin ruokaan tai tupakkaan. Surkeaa koulutodistusta ei auta esitellä työnhaussa, ei edes työvoimatoimiston työlääntyneelle virkailijalle. Päähenkilön Kristiinan kaltaiselle töitä ei ole tarjolla. Kirjan kuva aikansa hyvinvointi-Suomen kelkasta tippujasta on tyrmäävä.

Epätoivo konkretisoituu lopussa todellisuuden hajoamisena minän ulkopuoliseksi:
”Kävelin. Kämpälle. Ja kämpällä:
Seison ikkunan luona ja nojaan seinään. Aina vain Yö. Miten pitkään! Seinä antaa myöten, kädet uppoavat kuin mutaan.
Joku ryömii sängylle ja tunkee viltin kulmaa suuhun.
Ja suusta pääsee ääni joka ei kuulu kenellekään.”

Palava susi (1977)

Runokokoelmasta Palava susi poimin kaksi katkelmaa samasta runosta sen vuoksi, että siinä runoilija tiivistää oman lukiongelmansa seurauksia lapsuudessaan:

I
Joka ei ole vielä minä/ sen on mahdotonta olla me./ Se ei voi kiintyä toiseen/ kun se ei ole kiintynyt itseensä./ Se ei voi käsittää suuria ympyröitä/ kun se sekoaa pienissäkin./ Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla./ Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteiltaan./ Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä/ se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy./ Se toistelee nimeään ja innostuu siitä./ Sen pitää saada tottua olemaan joku./ Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.

II
… Se saartaa asioita hurjan kaukaa./ Kaikki on rannatonta ja ulottumattomissa./ Se on niin syvällä että sitä pidetään toivottoman tapauksena./ Sille rähistään ja siitä tehdään Laiskuuden Esimerkki./ Yökaudet se lukee läksyjään ja silti pysyy laiskuuden esimerkkinä./ Se on niin huono että äitikin pitää sitä huonona…

Tää tojota ei lähe liikkeelle. Ajopäiväkirja (2006)

Suomi go go, Palava susi ja Tää tojota ei lähe liikkeelle. Ajopäiväkirja.

Arja Tiainen kävi autokoulun kahdesti, Espoon Matinkylässä ja Vantaan Hakunilassa, ja epäonnistui ajokokeissa. Kortti jäi saamatta.

Hän tilasi kaikki autolehdet ja kuunteli kaikki liikenneuutiset. Pitkän ja perusteellisen perehtymisen jälkeen syntyi hauska ja itseironinen kokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle. Sitä lukee pieni hymynkare suupielessä.

ONKO KUKAAN HEITTÄYTYNYT
Hakuninmaalla pitkäkseen
hylätyn ajokokeen jälkeen,
repinyt farkkunsa, ulvonut ääneen? 

Ajokulttuuria ja suvaitsemattomuutta ironisoi puolestaan runo Kieltolinja:

Jos lihavuus, paheet, köyhyys kielletään,/ yhtä hyvin voitais kieltää anniskeluravintolat, voi ja maito,/ rumat ihmiset, velkaantuneet, sekarotuiset koirat,/ kehnosti suomea puhuvat, vääriä uskontoja ja oppeja/ levittelevät, karkin syöjät, masentavia kirjoja kirjoittavat/ ihmiset, huumori, rock-konsertit taajamissa, yli-ikäisten/ innostus moottoripyöriin, hidastajat liikenteessä ja elukat/ maanteillä; vittuakos ne siellä sompailee.

Otanpa kokoelmasta vielä yhden, runon Mistä ihminen haaveilee:

Se vaihtelee eri kulttuureissa: leipää, juomavettä/ ettei tytärtä raiskais joku hiv-positiivinen./ Sais kamelin, aasin, pääsis edes yksi lapsi kouluun./

Meillä on täysin ylimitoitettuja toiveita: / Citroën 27 990 €, tarjouksessa lauantaina.

Lapsilta kielletty (2012)

Lapsilta kielletty -kokoelmasta syntyy kuva siitä, miten tärkeitä miehet ja rakkaus ovat runoilijalle. Eikä vain miehet, vaan hyvä elämä ylipäänsä. Miesten lisäksi hyvään elämään tuntuvat kuuluvan hyvä ruoka, iloinen ja inspiroiva seura, mutta myös oma rauha.

Runossa Taika Arja Tiainen kirjoittaa:

Ei se riitä että mies on ihastunut minuun./ Minun pitää haluta, himoita, jumaloida./ Hänen tulee lumota, taikoa, jokin hänessä/ koko paketti. Henkisellä voimallaan,/ fyysisellä ihanuustekijällä,/ kun se tapahtuu, emme erittele, järkeile./ Nimenomaan järki siinä häviää ensin.

Mammutintappajat-runossa jatkuu sama tyyli:

Hänen jälkeensä en voi ketään rakastaa/ Ainakaan niin että heti järjen veit./ Piinallista olla sillä lailla vanki./ Taivaallista tietysti. …

Lapsilta kielletty -teoksessa moni runo käsittelee Tiaiselle tuttua köyhyyttä:

… En ollut köyhä samaan aikaan kuin muut. / Työ poiki, tehtäviä tuli eteen joka suunnalta.

Tai: Tarkoitatko etten asu jo kalliisti,/ keräile designeä, antiikkia./ Aika kallis tämäkin vuokralukaali.
Sitä lajia en ole että takaisin huussiin
.

Tai: Noloa pyytää apua, tunnustaa: ei pärjääkään.

Minä olen aina vihannut köyhyyttä ja ollut aina köyhä./ Asunut vuokralla periferioissa etäällä/ keskuksista ratikkapysäkeistä kauppatorista/ polttoaineena lyriikka taide kapina.

Joissakin runoissaan hän palaa väistämättömään kohtaloonsa runoilijana, kuten tässä:

Runous ei ole vaihtoehto/ jollekin toiselle ammatille./ Se on kohtalo. Elinkautinen selli./ Lahja jota pitää kaikenaikaa kehittää./ Lyödä palloa seinään, sormiharjoitukset, etydit./ Maksoi mitä maksoi. Harva siitä mitään maksoi.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle (2017)

Arja Tiaisen 16 ilmestyneestä teoksesta uusin on viime vuonna ilmestynyt Kirjeitä karkailevalle puolisolle. Kokoelmaa lukee väkisinkin omaelämäkerrallisena, sillä siinä kirjailija alkaa lapsuudenmuistoistaan, evakkona olosta, joutumisesta koulukiusatuksi, kuvaa epäonnistunutta opiskelukeikkaa Oriveden Opistoon, heittäytymistä liftariksi ja päätymistä kirjailijaksi.

Kirjailijaksi tuloa Tiainen kuvaa kosteimman kautta. Alkoholia onkin joskus virrannut viljalti: Eräs runo päättyy näin:

On ollut punaviinivuodet, kossuvuodet,/ viskisyksyt, camparikeväät, keskarikesät,/ Kosmoksessa votkaa puolukkamehulla./ Pikkujoulussa vihreätä likööriä naisille./ boolikekkereissä kullankeltaista sinistä vihreää,/ Karhuviinaa Hyrylässä. Ja sitten minusta tuli kirjailija.

Tässä kokoelmassa Tiainen palaa mieheen ja rakkauteen. Takana on kaksi avioliittoa ja leskeys. Uusin mies on erikoinen tapaus:

Kerron suvulle (jo ovatkin olleet huolissaan)/ löytyi oma-aloitteinen käytännöllinen mies/ hallitsee arkiaskareet passaa kokkaa tiskaa/ vie pyykit pesutupaan leikkaa mun/ varpaankynnet/ siltä sujuu kaikki (voitteko kuvitella)/ hevoset koirat autot musiikki/ lukee paljon, maalaistalon poika.

Joku vika siinä varmaan on, ne sanoo./ Onko varmasti vapaa? Ja hetero?/ näyttelijä-ohjaaja kysyy./ Ei ole enää vapaa, sanon topakasti./ Heterous testattu.

Myöhemmin kuva miehestä tarkentuu:

Paitsi sen hän sanoi minulle heti:/ Mä olen ihan tavallinen mies./ Tavallista tavallisempi isä lähiöstä,/ Sossun asiakas. En suostunut uskomaan./ Lumouduin omaan harhaani./ Tseremissi intiaani rasta./ Säpinää kiitos.

Ja sitten: Ikuinen hanslankari, ei malta/ hankkia diplomeja mistään.

Kokoelman nimen Tiainen lunastaa viimeisessä runossa:

Olet löytänyt kadonneen luovuutesi. Hienoa!/ Toista vuotta terapoitu toisiamme, nosteltu/ itsetuntoa ja hameen helmaa. Naurettu ja itketty./ Nyt soittelet eri puolilta Suomea ja lupaat tulla/ jouluksi, uuden vuoden aatoksi, loppiaiseksi./ Sillä Toyotolla on siis ollut paljon käyttöä?/ Neljä tonnia on iso raha runoilijallekin,/ joku tolkku sentään, hyvä herra,/ naisenkin sietokyvyllä!

Ja kappas vaan, oma mummonikin hullaantui/ pietarilaiseen sirmakansoittajaan, huliviliin,/ levottomaan kuljeksijaan, ilmankos minäkin.

Arja Tiainen on saanut Valtion kirjallisuuspalkinnon 1983, Pro Finlandia -mitalin 2011 sekä siirtynyt valtion taiteilijaeläkkeelle 2008. Hän kirjoittaa joka päivä, usean tunnin ajan.  Tiaisen teokset on kustantanut WSOY, viimeisen kokoelman kuitenkin Palladium.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Runoteos | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti