Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa

Kannen kuva: Olaus Magnus, Carta Marina

Uskonpuhdistaja, suomen kielen isä Mikael Agricola (noin 1510−1557) pitää itseään Jari Tervon romaanissa ennen muuta kääntäjänä. Silti hän – Tervon hänen suuhunsa asettamien sanojen mukaan – käänsi kieliltä, joita ei osannut, kielelle, jota ei osannut. Wittenbergin yliopiston filosofian professori Philip Melanchthon kehotti häntä opettelemaan kielet. Niillä hän tarkoitti muinaiskreikkaa, latinaa, alasaksia ja sen sellaisia. Suomea Wittenbergissä ei voinut oppia.

Ohutta ohuempikin tuntuma suomen kieleen oli peräisin lapsuusajalta Pernajan Torsbystä. Mikael oli kuullut perheensä piian, tietäjä ja parantaja Malinin moninaisuudessaan runsaat miehensä Vaisu-Sturen sättimiset. Niitä hän muisteli ja sijoitteli käännöksiinsä. Kun myöhemmin Malin-piialle luettiin Agricolan käännöstä, hän Tervon romaanissa riemastui huomatessaan tietämättään puhuneensa Jumalan sanaa.

Jos kääntämisen eväät olivat uskonoppineelle Agricolalle laihat, laihoja lienevät olleen Jari Tervonkin arkistolähteet päähenkilöstä Mikael Agricolasta kirjaansa Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. On tarvittu erilaisia oheislähteitä, mielikuvitusta ja kuvattavan ajan tajua. Tervon edellytykset niiden tavoittamiseen ovat erinomaiset, kirjoittamisen kokenut ammattilainen kun on.

●●●

Uskonpuhdistuksen opillisiin hienouksiin Tervo ei tarinaansa johdattele.  Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on ennen muuta Mikael Agricolan tarina lapsuudesta miehuuteen sekä opillisesta aikuisuudesta kuolemaan. Kuten muistamme, Agricolan elämä päättyi Kannaksen Uusikirkolla paluumatkalla Suuren Venäjän sodan (1554−1557) rauhanneuvotteluista tsaari Iivana IV Julman kanssa Moskovassa. Raskaalle neuvottelumatkalle vasta 47-vuotiaan mutta olemukseltaan ikääntyneentuntuisen miehen oli määrännyt itsevaltainen kuningas Kustaa Vaasa. Hänen ehdotuksensa oli samalla käsky.

Vähintään yhtä paljon kuin Agricolaa Tervo kuvaa uskonpuhdistaja Martti Lutheria. Se ei ole kuvausta kilvoittelijasta ja kristinuskon ytimen etsijästä, vaan kuvaus munkkikahleensa repineestä nautiskelijasta, lihavasta ja meluisasta juoposta, miehestä, jolle maistuvat eroottiset hekumat, vaahtoavat oluttuopit, viinit sekä rasvaa tirisevät pippuroidut lammasmakkarat höysteenä kuminalla maustettu hapankaali. Hänessä olivat kaikki ainekset päätyä uskonluopiona polttoroviolle, ellei hänellä olisi ollut suojelijaa, vaaliruhtinas Fredrikiä. Katolinen kirkko kärkkyi tilaisuutta saada kirkon rienaaja tulisiin pihteihinsä.

Vallasta ja vallan mahdollistamasta vapaudesta kirjassa on kyse. Katolisen kirkon oppien kyseenalaistaminen oli vaarallista puuhaa. Polttoroviot roihusivat halki Euroopan pienemmistäkin syistä. Usko aneisiin, pyhäinjäännöksiin, pappien selibaattiin, rippiin ja muihin sakramentteihin istuivat vankassa maaperässä. Papit olivat tottuneet tyydyttämään tarpeensa masturboimalla ja käyttämällä hyväkseen kirkon kuoripoikia. Luther ratkaisi tarpeensa naimalla nunnaluostarista paenneen Katharina von Boran, oman Käthensä.

Mutta polttorovio uhkaa Tervon romaanissa myös Mikael Agricolaa. Hänessä on kaatumatauti, kirjan kielellä kaatuvatauti. Saatana oli päässyt kaatuvatautisen sisälle eikä Saatanaa kovin lempein konstein ulos saada. Agricola joutuu pelkäämään kohtauksia läpi elämänsä. Mitkään parannus- tai hoitokonstit eivät ole tehonneet. Tauti osoittautuu parantumattomaksi.

Tervo ei olisi Tervo, ellei Lutherin persoonaan olisi huiskaistu aimo annos satiiria. Lutherin rehevä persoona suo komiikalla maustamiseen edellytykset. Merkitykseltään historian ja maailman kulkuun vaikuttaneen uskonpuhdistuksen oivalluksen pahanlaatuisesta ummetuksesta kärsivä Luther saa käymälässä, kun loputtomien rukousten päätteeksi paksusuoli lopulta tyhjeni tulivuoren purkauksen voimalla. Helpotus tuo kirkastuksen kokemuksen. Ja vielä äsken Luther oli uskonut kuolevansa täyteen pakkautuneen suolensa repeämiseen.

●●●

Romaanin tärkeä sivuhenkilö on Mikaelin lapsuuden leikkitoveri Petrus, kotikylän poika.  Hänen korvansa äiti-Malin tapasi peittää tukalla, sillä korvista puuttuivat nipukat. Sellaiset korvat olivat vain ylitalon Olof-isännällä, Mikaelin isänä pidetyllä kylän mahtitalollisella. Petrus seuraa Mikaelin mukana Viipuriin kouluun, sieltä Turkuun ja edelleen Wittenbergiin. Kun Agricola on muodollista piispanvihkimystä vaille Turun piispa, Petrus Paljaspää on häntä avustava kappalainen. Petruksen syliin Agricola kuolee paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista (Novgorodin rauhana tunnetusta).

Petruksen myötävaikutuksesta Mikael oli muuttunut nuorukaisesta mieheksi leski Reetta Torkkelintyttären kärsivällisissä ja opettavaisissa käsissä. Moskovan talvessa he näkevät puolialastomia sotavankeja kaivuun raadannassa ja yksi säälittävistä vangeista lähestyy kerran Mikael Agricolaa kutsuen tätä isäksi ja väittää olevansa tämän poika. Väite tuntuu sekä mahdottomalta että mahdolliselta. Vanki pyytää ”isää” ottamaan hänet mukaansa takaisin Suomeen. Sitä Agricola pyytää myös tsaari Iivanalta, kun valtuuskunnalla on lupa saada kymmenen sotavankia mukaansa. Kun Iivana penää ”koiranpennukseen” kutsumaltaan Agricolalta vastausta esittämäänsä kysymykseen, Agricola lupaa vastata sitten, kun on saanut Leevi Jousimieheksi kutsutun poikansa valtakunnan rajan yli. Kun tsaarin toimittama lahja-arkku matkan loppupuolella avataan, sieltä löytyy korujen ja herkkujen lisäksi myös vaatteeseen kääritty Leevi Jousimiehen pää. Entisen vangin korvista puuttuvat nipukat. Leevi osoittautuu Petruksen siittämäksi.

●●●

Rauhanneuvottelijoiden lahja Ruotsilta tsaarille kuuluu peruskohteliaisuuksiin. Paketin minimaalinen koko ällistyttää tsaaria ja vielä enemmän sen sisältö, piikki. Agricola kertoo sen olevan Kristuksen orjantappurakruunusta. Hän oli Wittenbergissä ollessaan kähveltänyt sen vaaliruhtinaan pohjattomasta pyhäinjäännöskokoelmasta, missä piikkejä oli ollut kaksi. Tsaari ei saamaansa lahjaa arvosta ja se löytyykin palautettuna vastalahja-arkusta.

Tervon ajatuksenjuoksua en luonnollisestikaan tiedä, mutta luin orjantappurakruunun piikissä tervomaista ironiaa Lepikontorpan mullalle, jota keskustalaiset vierailijat veivät kommunisti-isännilleen tuliaisiksi vuonna 1983. Multaa ei tietääkseni palautettu vastalahjan mukana.

Tervon romaanin otsikko esiintyy kirjassa kolme kertaa. Kenties 1500-luvulla eli uskomusta siihen, että järvien pohjamuta olisi pääskyjen talvehtimispaikka.  Uskottiin tai ei, Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on sekä omalaatuinen että kiinnostava romaanin nimivalinta.  

Kirjoitetun suomen kielen isän Mikael Agricolan käännöstekstiä voi ymmärtää vain hyvällä tahdolla. Kuitenkin hän teki valtavan elämäntyön. Hänen jäljiltään jäi yhdeksän kirjaa, liki 2 400 sivua. Ne syntyivät kymmenessä vuodessa. Agricola kustansi käännöstyönsä paljolti itse.  Valtakuntansa lutherilaiseen uskoon valtapoliittisista syistä pakottanut Kustaa Vaasa ei suonut Uuden testamentin käännöksiin Agricolalle rahallista tukea.  Tervon romaanissa Agricola suunnittelee lopulta käännöstöittensä hävittämistä. Hän katsoi epäonnistuneensa elämäntyössään.

Jari Tervon romaania on helppo suositella laadukkaan, omaperäisen kirjallisuuden ystäville.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Otava 2021, 456 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

Kirjatyttö, Kustantajaelämää on elegantti, charmikas ja lämmin teos. Yli 40 vuoden mittaisen kirjallisuuden edistäjän uran tehnyt Leena Majander-Reenpää kertoo tarinansa, samalla tukevan siivun Kustannusosakeyhtiö Otavan historiaa sekä kuvaa ajanjakson kotimaisia ja kansainvälisiä merkkipaaluja ja kohtaamiaan ihmisiä. Lukijalle rakentuu kuva karismaattisesta, innovatiivisesta, energisestä, alaisiaan tukevasta, laajasti verkottuneesta, säteilevästä ja jämptistä kustannusjohtajasta, kirjatytöstä joka tuli 1980 Otavaan markkinointiosaajana. Hänen kirjansa on kuin koronan omikron-muunnos, herkkä tarttumaan. Kun on ryhtynyt lukemaan, ote pitää. Mutta oireet jäävät vähäisiksi.

Leena M-R:llä on vahva, terve itsetunto. Sellainen on henkilöllä, jota on rakastettu ja jota rakastetaan ja joka on määrätietoisesti kartuttanut osaamistaan. Hän tietää itsensä yhdeksi kaikkein kokeneimmista alan ammattilaisista, ellei peräti alan ykkösnaiseksi (vaikkei sellaista kirjoita). Hän tunnistaa itseään kantavat vahvuudet pimittämättä heikkouksiaan. Kovimman paikan eteen työelämässään hän joutui vuonna 2000, kun Otavan silloinen toimitusjohtaja, vuorineuvos Olli Reenpää osoitti erään lehtihaastattelun jälkeen epäluottamuksensa: ”Sinun asemasi yhtiössä on olla omistajan vaimo ja toimit siinä ominaisuudessa.” Leena Majander-Reenpää havaitsi olevansa väärässä firmassa, kolmelle vuosikymmenelle ulottuneen, menestyksellisen työuransa jälkeen. Väistämätön tuli vastaan vuonna 2010 ja Leena M-R lähti talosta. Kirjailija Anja Snellmanin kiteytti tapahtuman: ”Otava lähti Otavasta.”  

Vuorineuvos ei kestänyt perheyrityksen vaikutusvaltaisinta, sekä talon sisällä että ulkopuolella arvostettua kustannusjohtajaa, joka oli julkisuudessakin ollut vuorineuvoksen inhokkien listalla. Leena M-R:n jälkeen Otavasta lähti nopsaan myös hänen aviopuolisonsa Antti Reenpää, autoritaariseksi luonnehditun vuorineuvoksen poika. Tovin verran hän oli toki jatkanut Otavan hallituksessa.

Kulttuuri- ja kirjallisuus-Suomelle tapahtumat olivat keskisuuri maanjäristys. Vanhassa Reenpäiden perheyrityksessä rytisi. Mutta Leena Majander-Reenpään Kirjatyttö-teos ei olisi elegantti, jos elämästään kertova kirjailija olisi kätkenyt tekstiinsä koston kyteviä kekäleitä. Kertojalle kunniaksi sellaisia ei löydy. Sen sijaan hän kertoo sen, miten Otavan oven painaminen kiinni koski koko kehoon ja vaikeutti hengitystä. Oli pakko tutkia myös itseä:

”Olenko vienyt Antilta tulevaisuuden perheyrityksessä olemalla mahdoton, yhteistyökyvytön, vallanhimoinen, itsevaltias, korskea ja dominoiva, sietämätön akka? Onko minulla todellakin huono luonne, jonka takia ihmiset alkaisivat lähteä Otavasta, kuten appiukkoni julisti. Olenko työmarkkinoiden ongelmajätettä niskassani kokemusta vain yhdeltä toimialalta ja pääosin yhdestä yhtiöstä? Öisin näin painajaisunia, päivisin hermostuin pienistäkin vastoinkäymisistä”

Leena M-R ei halunnut tehdä mitään. ”Aikaa olisi, muttei intoa. Ei ole halua nähdä ystäviä, ei lukea, ei matkustaa, ei kohottaa kuntoa, ei siivota kellaria.”

Hän sai valtavasti myötätuntoa. Kirjatytössä mainitaan niistä joitain: Max Jakobson kehotti olemaan hätäilemättä ja ottamaan aikaa. Hän luetteli joukon nimekkäitä henkilöitä, jotka olivat samassa tilanteessa. Antti Herlin kehotti pitämään pään kylmänä. Työ hakeutuisi pätevän tykö, kuten tapahtuikin. Tauno Matomäki kehotti kirjoittamaan näytelmän luonnehtien Otavaa: ”Tuohan on täyttä herliniä”. Matomäki oli istunut Otavan hallituksessa. Elämänsä aikana paljon muiden maksamia lounaita nauttinut Jörn Donner ilmoitti ystävälleen maksavansa heidän yhteiset lounaat aina siihen asti, kunnes Leena M-R:lla olisi Otavan jälkeen taas kunnon duuni. Otavan hallitukseen vuonna 1996 saatu Nokian Jorma Ollila osoitti myötätuntonsa tavallaan: ”Tiedätkö, mihin sijoitin, kun sijoitin Otavaan? Sijoitin Anttiin ja sinuun!”

Yhteyden ottaja oli Ruotsista, Bonnierin kirjadivisioonan johtaja Maria Curman. Lounaalla Helsingissä Curman pyysi Leenalta aivotyötä. Se oli pakko tulkita työtarjoukseksi. ”Herrajumala! Onko tämä valtakirja. Tee Bonnierista Suomen johtava kustantamo, tee sitä varten suunnitelma ja valitse oma roolisi siinä.” Sellaisesta ei ollut varaa kieltäytyä, vaikka yhteistyö kahden suurimman kirjatalon välillä järkkyisi hänen siirtymisestään Bulevardille. Niin myös kävi. Vuorineuvos Olli Reenpää julisti sen miniänsä kostoretkeksi Otavaa vastaan ja julisti sodan, jonka päätteeksi Bonnier tulisi vetäytymään Suomesta verissä päin.

WSOY oli ollut otsikoissa. Sanoma Oy oli ostanut WSOY:n vuonna 1998 haluten näin muodostaa tuhdin viestintätalon. Uudenmaankadulla oli vallinnut tyrmistys ja vanhojen ystävysten, Sanoman toimitusjohtaja Jaakko Rauramon ja Otavan toimitusjohtaja Olli Reenpään välit menivät poikki. Osuessaan vastakkain kadulla he eivät tervehtineet. Sanoman Oy:n kauppa osoittautui onnettomaksi ja vuonna 2010 Bonnier osti WSOY:n kustannustoiminnan Sanomalta.

Vaikutusvaltainen kustannusjohtaja Ville Vikstenin jäi eläkkeelle ja uudeksi toimitusjohtajaksi oli palkattu Anna Baijars Gummerukselta. Hänen ”retkensä” WSOY:ssä jäi parin vuoden mittaiseksi. Baijars savusti kirjatalosta tunnetuimman kirjailijan, Sofi Oksasen. Kustantamon teoksi se oli ennen kuulumaton. Oksanen oli nimittänyt Baijarsia apinaksi. Oksanen päätyi lyhyen Teos-mutkan jälkeen Like-kustantamoon, joka oli aiemmin liitetty Otavan kylkeen. Kustannustoimittajat Touko ja Aleksi Siltala olivat lähteneet WSOY:stä perustaen Siltala-kustantamon ja vieneet mukanaan ryväksen WSOY:n kotimaisia kärkikirjailijoita. WSOY:lle oli jäänyt vain yksi suuri ja yksinäinen, Jari Tervo, mutta hänkin vain toistaiseksi. Kun WSOY:n vahva-asemainen kustannuspäällikkö Harri Haanpää siirtyi Likeen 2011 ja sitä tietä eläkkeelle, hän vei Tervon mukanaan. Ovet kävivät joka suuntaan. Kirjailijat eivät tunnista enää vanhanaikaista kustantajauskollisuutta.

●●●

Kirjatyttö ei ole skandaalikirja, vaikka paljon lehtiotsikoita poikivaa tapahtuikin Leena Majander-Reenpään työuravuosina. Kirja on tarina pienen rillipäisen ja hampaiden oikaisurautoja kantavan lukutoukan vääjäämättömästä tiestä kirja-ammattilaiseksi. Tammen kultaisten kirjojen Laivakoirasta kaikki alkoi.  

Leena Majander syntyi 1956 porvarilliseen helsinkiläisperheeseen opettajaäiti Seija ja Kansallis-Osake-Pankin pankkimies ”Taitsa” Majanderin esikoisena. Sisaruksista pikkuveli Antti Majanderista tuli Helsingin Sanomien teräväkynäinen, analyyttinen kirjallisuuskriitikko ja nuorimmaisesta Mikko Majanderista kuunneltu demarivaikuttaja. Isovanhemmat olivat molemmilta puolilta kymenlaaksolaisia maanviljelijöitä.

Kirjat olivat lapsuuden perusvarustus. Leenan ollessa 11-vuotias perhe muutti lapsiystävälliselle alueelle Laajasaloon. Leena sai oman huoneen ja yksityisyyden.
”Äiti kysyi talon arkkitehdiltä, mihin asunnossa oli tarkoitus laittaa kirjahyllyt, kun seinät olivat pelkkää ikkunaa. Ikkunoiden eteen, vastasi arkkitehti, valo heijastuisi niin kauniisti hyllyn lasiesineistä.”

Kouluaikaan kuului tupakanpoltto koulukavereiden kanssa: ”Puimme sadetakit ja hanskat, jotta tupakanhaju ei tarttuisi vaatteisiin – kiinni ei sopinut jäädä.” 
Tultuaan ylioppilaaksi Leena Majander opiskeli ensin ekonomiksi ja sitten kauppatieteen maisteriksi työskennellen viimeiset kaksi vuotta Helsingin kauppakorkeakoulun amanuenssina. Opiskeluvuosiensa ajan hän toimi myös Sokoksen kirjamyyjänä. Kirja ja neitokainen olivat erottamattomat. Hän luki kaikki ajomatkansa Helsingin sinisissä busseissa. Vuonna 1980 Leena Majander palkattiin Otavaan markkinointiassistentiksi. Siitä se alkoi.

Vuonna 1983 Otavan kirjasyksyn avajaisjuhlien jatkoilla Pressiklubilla Leena Majander osui yksiin Helsingin Sanomien kärkevän kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan kanssa. Suhde johti avioliittoon. Pekka Tarkalle se oli kolmas ja julkisuudessa naureskeltiin Tarkan vaimojen kerta kerralta nuorentumista. Ikäeroa oli 22 vuotta. Vanhemmat eivät avioliittoa hyväksyneet. Paljon puhuva oli äidin tokaisu: ”Että miun tyttärestäin tuli vanhan miehen huora!” Pekka Tarkka oli tuolloin hitusen alle viisikymppinen. Avioliitto välittyy Kirjatyttö-teoksessa onnellisena tai muunlaisesta Leena Tarkka ei kerro. Pari matkusteli paljon, kirjallisuus yhdisti ja Pekka johdatti nuoren vaimonsa omaan ystäväpiiriinsä sekä setlementtiliikkeen ideologiaan. Jouko Turkka murjaisi Leena Tarkalle tämän avioliitosta: ”Kun sää eroot siitä Tarkasta, tuu Turkalle muijaks!”
Leena ja Pekka Tarkan avioliitosta syntyi tyttö, Ulla.

Leena Majanderin elämän Suuri Rakkaus syttyi 1990 salasuhteena Otavan silloisen toimitusjohtajan Antti Reenpään, oman esimiehen, kanssa.  ”Olimme sairaita rakkaudesta, levottomia, päässä ja sydämessä vain yksi ainoa tunne, pakko saada olla lähellä tuota ihmistä, joka on mennyt veriini, asuttaa ajatukseni, tunteeni, uneni.”  Teoksen välittämä tarina yli 30 vuotta jatkuneesta rakkaussuhteesta on vaikuttava ja vakuuttava. Nyt, Leena Majander-Reenpään vetäydyttyä parantumattoman, vakavan sairautensa vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle viimeisestä, lyhytaikaiseksi jääneestä työstään FIFIstä (Finnish Literature Exchange), elämän tärkeimmän sisällön pariskunnalle tuovat lapset ja lapsenlapset.

Ystäväjoukko työelämän ajoilta tuntuu mittaamattomalta. Eivät he ole jättäytyneet ystävistään ja Leenalle tärkeästä teatterista. Leena M-R toimi pitkään Suomen Kansallisteatterin hallituksessa, loppuvuosina puheenjohtajana ja oli valitsemassa nykyistä pääjohtajaa Mika Myllyahoa taloon.

●●●

Kirjatyttö. Kustantajaelämää -teoksen kaikkein rikkain anti on kuitenkin niissä kirjailijoissa, joiden kanssa Leena Majander-Reenpää teki uransa aikana töitä ja joiden kanssa hänellä syntyi tiivis ja lämmin ystävyys. Hänen verkostonsa olivat valtavat, niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjan henkilöhakemisto sisältää noin 400 nimeä, aikalaisia enimmältään.

Keitä nostaisin valtavasta henkilömassasta? Otavan painosten kuningatar oli Otavan tähdistön kahdeksas tähti, Leena M-R:n kiintotähdeksi kutsuma Laila Hietamies, leskeksi jäätyään Laila Hirvisaari. Naisista tuli toisilleen läheiset. Painosten kuningatarta ylenkatsottiin ja vähäteltiin ja julkisuudessa spekuloitiin hänen menestyskirjojensa kirjoittajaksi aviomiestä Heikki Hietamiestä. Se haavoitti ja loukkasi kirjailijaa. Hyvitys tuli vasta, kun Katariina Suuresta kertova Minä, Katariina nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2011. Nyt nirsoilijatkin halusivat lukea.

Leena M-R:llä oli poikkeuksellisen lämpimät ystävyyssuhteet Otavan tärkeisiin kirjailijanaisiin. Heistä, runoilija Kirsi Kunnaksesta ja runoilija Eeva Kilvestä kerrotaan teoksessa kiinnostavia tarinoita. Läheisiin ystäviin kuuluu edelleen valtakunnan säkenöivä suffragetti Lenita Airisto, jonka liikkeenjohdollisten oppikirjojen julkaisija Otava oli. Erityisen vahvan vaikutuksen Leena M-R:ään teki suomen kielen ja lukemisen edistäjä, äidinkielen opettaja Kirsti Mäkinen, jonka vaikutuksen saatoin kokea omalla työkaudellani Kansanvalistusseurassa.

Jörn Donner halusi nähdä ystäväänsä vielä elämänsä viimeisessä vaiheessa. Helsingin Sanomien ristiriitaiselta musiikkikriitikolta Seppo Heikinheimolta Leena M-R sai heikkoäänisen puhelun, kun tämä oli jo käynnistänyt oman henkensä riiston. Käsikirjoitus Mätämunan muistelmat olivat tiukasti ohjeistettuina Otavan kustannusjohtajan käsissä. Heikinheimo soitti viimeisillä hetkillään useille ystävilleen.

Kulttuuriväkeä ja vaikuttajia on niin paljon! Otavassa liki 20 vuotta työskennellyt kirjailija Hannu Mäkelä siirtyi 1980-luvulla Leena M-R:n mukana Tapiolaan Weilin & Göösiin ja siirtyi ammattikirjailijaksi Leenan palattua Otavaan.

Oma lukunsa Leena M-R:n työuralla ja Suomen kulttuurihistoriassa on suomalaisen kirjallisuuden 1900-luvun älykkö Paavo Haavikko. Runoilija, kääntäjä Haavikko teki yhden elämänsä uristaan kirjallisena johtajana Otavassa 1963−1983, kunnes lähti perustamaansa Art Houseen. Kaipuu Otavan graniittilinnaan jäi kuitenkin pysyväksi ja sovinto Reenpäiden ja akateemikko Haavikon välillä tehtiin yli 20 vuoden soraisten välien jälkeen. Haavikko teki vierailumuotoisen paluun vajaat kaksi vuotta ennen kuolemaansa 2008. Molemmille osapuolille tärkeä ja lämminhenkinen tapaaminen päätyi Haavikon lupaamaan elämäkertaan, johon hänen luottotoimittajansa Mauno Saari saisi vapaat kädet. Työnimeksi tuli Haavikko-niminen mies. Asiat menivät kuitenkin solmuun, kun akateemikon poika Heikki Haavikko kääntyi Saarta vastaan ja vaikutti siinä myös kuolevaan isäänsä. Akateemikon vaimon Ritva Haavikon vakuuttelut runoilijan tahdosta eivät painaneet syntyneessä henkientaistossa. Saaren kirja ilmestyi Otavan kustantamana. Media nosti teoksesta esiin pääosin sensaatiomaisina pitämiään herkkupaloja.

Leena Majander-Reenpää nostaa kirjassaan esiin Otava- ja WSOY-talojen upeita ja osaavia työntekijöitä, assistentteja, kustannustoimittajia, vahtimestareita, emäntiä. Yhden heitä sentään poimin, Werner & Jarl-kirjamyymälän myymälänhoitajan Harri Mäen. Ystävällisen ja palveluhaluisen Harrin on moni muukin Lönkan kaupassa asioinut tuttuni maininnut.

●●●

Kirjatyttö kertoo villejä tarinoita messumatkoista, Turun ohessa Göteborgiin ja Frankfurt am Mainiin sekä vuosittaisista agenttitapaamisista New Yorkiin. New Yorkissa Leena M-R koki järkytyksen kirjakauppojen katoamisesta. Maineikkaat kirjakaupat olivat kadonneet. Kirjakaupoista oli tullut kirjoilla täydennettyjä paperi- ja tietokonekauppoja. Rahaa paloi matkoilla hotelleihin, ravintoloihin sekä erinäisin pakollisiin ja ei-pakollisiin menoihin järkyttävät määrät.

Kirjatyttö esittelee kansainvälisiä kirjapalkintoja, kuten ranskalaisten Prix Goncoufin, brittien Bookerin, Ruotsin Akatemian Nobelin, suomalaisten Finlandian ja Finlandian jälkeen perustetun Ruotsin August Prisetin sekä eri palkintoihin ja kirjailijakandidaatteihin liittyviä spekulaatioita ja palkintojen sääntömuutoksia perusteineen.

Kirjatyttö kertoo paperikirjan myynnin kääntymisestä rajuun laskuun, digimaailman tulosta kustannusalalle ja e-kirjojen nopean nousun. Mutta ennen niitä tulivat pokkarit alkuaan kustantaja Per I. Gedinin ideoimina Bonnierilta Ruotsista. Pokkari jatkoi kirjan ikää ja toi uusia lukijoita halpojen kappalehintojen myötä. Pokkarisarja Loisto aloitti Suomessa neljän suurimman kustantamon (WSOY, Otava, Tammi ja Gummerus) yhteistyönä. Loisto kaatui kuitenkin juridiseen kuoppaan. Otava perusti omille kirjoilleen sarjan Seven, johon Like liittyi. Tammi perusti yhteiskunnallisesti kantaaottavan Huutomerkki-sarjan. Pokkaribisnes oli kestävä innovaatio. Se voi hyvin.

Kirjatyttö kertoo kirjakerhosta, joka nosti lukemisaktiivisuutta tuntuvasti. Kuukauden kirjaksi valikoituneiden kirjojen menekki nousi ennätyksellisiin lukemiin. Otavan, WSOY:n ja Tammen Suuri Suomalainen Kirjakerho kuuluu nykyisin Otavamedialle.

Mutta Kirjatyttö on ennen muuta kirjojen ilotulitusta: niin paljon loistavia kaunokirjallisia ja tietoteoksia meiltä ja maailmalta! Kirjatyttö on lukevien ihmisten herkkukattaus. ”Voi että, tuokin kirja… Ja tuo. Ja tuo, voi että…” Kun Leena Majander-Reenpäältä oli kysytty hänen työuransa tärkeintä kirjaa, miten valita kirjamerestä vain yksi? Valinta ei lopulta ollut vaikea: ”Suomalaisen Yhteiskoulun lahjakkuuksien paimentajan” Kirsti Mäkisen uuskielelle kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama Suomen lasten Kalevala vuodelta 2003. Siitä tuli Otavan kevään myydyin teos ja elävä klassikko.

●●●

Lopuksi palaan Otavan monisukupolviseen Reenpäiden kustantajasukuun menemättä kuitenkaan kirjassa kerrotuille alkujuurille. Leena Majander-Reenpään työuran aikaan sen aristokraattinen hahmo oli professori Heikki A. Reenpää (1922−2020), Otavan pitkäaikainen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Kirjatytöstä välittyy hyvin, miten lämpimät ja läheiset sukuun avioliiton kautta tulleen Leenan ja iäkkään Heikki A:n välit olivat. Oma muistoni hänestä on joistakin eduskuntavaaleista, jolloin olin vaalitoimitsijana Hietaniemessä Reenpäiden äänestysalueella. Oli uljas näky, kun joukko pitkänhuiskeita, suoraryhtisiä Reenpään miehiä marssi sisälle äänestämään. Vaikutuin.

Otava on suuri ja vanha perheyritys. Suvun edustajat osallistuivat kerran perheyrityksen johtamisen kursseille maineikkaassa IMD-buisnesskoulussa Lausannessa. Siellä kuultiin villejä tarinoita: meksikolaisesta sementtifirmasta, missä setä ja veli saivat toisensa hengiltä, tai italialaisesta kahvidynastiasta, missä jouduttiin vaihtamaan firman lukot ja kantamaan patruuna jalat edellä ulos sukupolven vaihdoksen aikaansaamiseksi. ”Meitä Reenpäivä nauratti kovasti.”

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää. Siltala 2021, hakemistoineen 495 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Meri Valkama: Sinun, Margot

Isän kuoleman jälkeen Vilja kävi läpi tämän tavaroita. Alimman vetolaatikon pohjalta käsiin osui peltisessä rasiassa nippu saksankielisiä kirjeitä, kaikki allekirjoituksella Sinun, Margot. Vilja vei kirjeet äitinsä nähtäväksi. Että sellaisia ylipäänsä löytyi, oli äidille järkytys.
”Kuka on Erich? Kenen kirjeitä nämä ovat?”
Äiti oli laskenut rätin, kääntynyt häntä kohti ja Vilja oli nähnyt: väri oli paennut kasvoilta, jotka näyttivät siltä kuin niille olisi asettunut kireä kalvo. Ääni oli ollut väsynyt, hidas.
”Nuo kirjeet kirjoitettiin miehelle, jonka joskus luulin tunteneeni. Isällesi. Sinun isäsi oli Erich.”

Kirjeet saavat Viljan lähtemään äidin tietämättä Berliiniin ”etsimään” siellä perheensä kanssa asunutta isäänsä, vasemmistolaisen Kansan Voiman 1980-luvun DDR:n kirjeenvaihtajaa Markus Siltasta.

•••

Meri Valkaman palkittu esikoisromaani Sinun, Margot on surullinen rakkauskertomus. Markus Siltasen suhde, vuosia jatkunut vaimon pettäminen, laiminlyönnit ja valhetehtailut, päättämättömyys ja ratkaisunteon välttely sekä elämää kannatelleen ideologisen ajatusrakennelman hapertuminen 1980-luvun loppua kohti johtavat Siltasen hajonneessa perheessä menneisyyden ja muistojen kieltämiseen. Mutta tuntemattoman saksalaisnaisen Margotin kirjoittamat rakkauskirjeet saavat kieltämisellä haudatun menneisyyden vyörymään päälle ruhjovalla voimalla. Viljan on saatava oman itsensä tähden tietää, kuka on Margot ja kuka hänen isänsä oikein oli. Hän päättää löytää tuntemattoman Margotin. Kirjeiden kirjoittajan on syytä tietää, että isä on kuollut.

Suhteen aikana nainen on rakastanut suuresti Kastanjaksi kutsumaansa pikkutyttöä. Myöhemmin Viljalle selviää olleensa Margotin Kastanja.
”Tiedätkö, että isä oli jättää meidät hänen takiaan? Hän aikoi ottaa minut mukaansa. Jättää äidin. Nainen kirjoittaa minusta kuin olisin hänen oma tyttärensä. Näissä kirjeissä, Ute. Hän kirjoittaa kuin olisin hänen lapsensa, ja minä en muista hänestä mitään. Jos olisit minä, sinäkin haluaisit tietää.”

He, Rosa ja Markus Siltanen, olivat luokkakantainen nuori onnellinen pari muuttaessaan vuonna 1983 kaksi lastaan Matias ja Vilja mukanaan Itä-Berliiniin myötävaikuttamaan työllään ja elämäntavallaan sosialistisen mallimaan DDR:n kehitykseen sen taistelussa luokkavihollisen valeuutisten ja vääristellyn totuuden vaikutusta vastaan. Kyllä, valeuutisia silloinkin, läntinen tiedonvälitys merkitsi heille valeuutisia ja kapitalistista propagandaa. Markuksella olisi paljon oiottavaa kirjoittaessaan DDR:n kehityksestä suomalaisille lukijoille. Markus on saanut unelmatyön. Sen hyväksi kirjailijavaimo Rosan on keskitettävä elämänsä lasten- ja kodinhoitoon.

Sivusuhde alkoi melkein heti muuton jälkeen. Salarakastavaiset käyttivät keskenään oikeita nimiä, kunnes suhde neljän vuoden jälkeen 1987 paljastui ja syvästi haavoitettu Rosa ilmoitti Markukselle koko perheen muuttavan takaisin Suomeen. Niin tapahtui. Viljalle Margot oli Mutti, äiti. Berliiniin jäänti olisi merkinnyt Markukselle pojastaan luopumista. Kun rakastavaiset sopivat kirjeenvaihdosta Markuksen Berliiniin palaamiseen saakka, peitenimiksi sovittiin Margot ja Erich. Margot Honecker oli DDR:n kansanvalistusministeri, kansalaisille ”vanha luuska”. Erich Honecker oli yksipuoluemaan epäsuosittu johtaja, vanha jäärä.

Peitenimiä on Margotin kirjeissä muitakin: Lesnik, Punainen pyörä, Tähkä, Tohtori Tomaatti, Seppele. Mutta keitä he ovat ja miten Vilja pääsisi edes isän rakastetun jäljille? Kirjeistä ei löydy vihjeitä.

•••

Sinun, Margot -romaani liikkuu kolmessa ajanjaksossa: varhaisin on vuodet 1983–1984, jolloin Rosa ja Markus ovat horjumattoman luokkakantaisia ja perhe-elämä toimii vaikkei Rosan kannalta tyydyttävästi. Huoneistossa on leegioittain russakoita. Markus ylläpitää jatkuvien ylitöiden varjolla salaista seksisuhdettaan toiseen naiseen. Rosa on löytänyt samasta kerrostalosta ystävän, Uten. Hän on ainoa, jonka isänsä jälkiä seuraava Vilja saattaa liki kolme kymmentä vuotta myöhemmin hakea alkajaisiksi käsiinsä tarvitessaan apua etsinnöissä.

Toinen ajanjakso ovat vuodet 1987 ja 1989. DDR on ajautunut kriisiin, jonka myös aatteessaan vahva Markus joutuu myöntämään. Hän panee toivonsa Mihail Gorbatšoviin ja perestroikaan. DDR:n vanhoillinen johto sanoutuu siitä irti. Kun Berliinin muuri murtui 1989, DDR:n kansalaisia oli paennut länteen jo 2,5 miljoonaa. Maa oli hajoamassa.
”Tämä sosialismi kuolee, sillä se on kipsisosialismia… Henkiin voi jäädä ainoastaan todellinen, aito sosialismi. Siihen kuuluu matkustusvapaus. Kansanvalta. Aito Demokratia”, oli berliiniläinen Anne sanonut Markukselle.

Rosa oli kypsynyt typerryttävään, laiminlyödyn kotiäidin ja vaimon osaansa. Markus välttelee koskemista eivätkä he enää rakastelleet. Kun miestään kadulla jäljittämään lähtenyt Rosa kohtaa toisiinsa liimautuneet rakastavaiset, hän tunnistaa naisen. Moni varhempi tapahtuma ja hänelle sanottu loksahtaa paikoilleen. Avioliitto romahtaa. Markus on väistellyt ratkaisun tekemistä eikä kykene siihen edes vielä vuonna 1989, jolloin hän on vienyt Margotin käymään Länsi-Berliinin puolella:
”Etkö ymmärrä, etten halua tätä. Haluan Viljan ja sinut. Mutta sinulla ei taida olla aikomustakaan tehdä asian eteen mitään.”…
”Haluan pois. Minun on päästävä pois”, Margot
[romaanissa oikealla nimellä] sanoi ja kääntyi. Markus seisoi paikoillaan, katseli Margotin [kuten edellä] selkää, joka keinui alas katua, kunnes katosi nurkan taakse. Jos hän olisi ymmärtänyt näkevänsä sen viimeistä kertaa – hän olisi toiminut toisin, hän tiesi sen varmasti. Mutta siinä länsiberliiniläisessä kadunkulmassa Markus ajatteli korjaavansa kaiken, kaikkihan oli korjattavissa, oli ollut ennen ja oli nytkin.”

Kolmas romaanin ajanjakso on 2011–2012, isän kuolema ja Viljan tarvitsema aika Margotin henkilöllisyyden selvittämiseksi ja tämän löytämiseksi. Etsintä on neulan hakemista heinäkuormasta. Viljan muistissa ei ole Berliinin ajoilta mitään. Hän oli Berliinin vuosina 4–6-vuotias. Aikuisena hän tajuaa: Hänen ei ole sallittu muistaa. Siitä ajasta ei Suomessa puhuttu. Niistä ei ollut valokuvia, ei mitään. Kieli oli vaihtunut suomeksi.

•••

Meri Valkama on rakentanut uskomattoman taidokkaan tiedonmurusten jäljittämiskirjan. Epärealistista tai ei, Viljan onnistuu saada selville, kuka Margot oli/on. Mutta nainen on kadonnut jälkiä jättämättä vuonna 1989. On vielä etsittävä johtolangan päitä. Yksi niistä tekee kipeää. Suomeen palannut Päivän Sanomien saman ajan DDR:n kirjeenvaihtaja esittää Viljalle kysymyksen, olisiko Markus voinut olla Stasin agentti. Vaikka pelkkä epäilyn heitto tuottaa tuskaa, Viljan on käynnistettävä senkin selvitys. Syy siihen löytyy Margotin viimeisestä kirjeestä, jossa hän kertoo Stasin vanginneen miehensä Leslikin (Maxin) syytettynä valtionpetoksesta ja tämän menehtyneen pian vangitsemisen jälkeen. Olisiko isä raivannut Margotin aviomiehen pois tieltä? Margotin avioliitto oli ollut varsin ehjä. Vain lukija saa tietää totuuden. Viljaan tieto ei yllä.

Sattumalla, sinnikkyydellä, päättelyllä ja moukantuurilla Vilja löytää Margotin. Sen tuttavuuden kautta hän voi rakentaa historiattomia Saksan kauden lapsuusvuosiaan ja eheyttää identiteettiään.

•••

Rosan ja Markuksen luokkakantaiset tokaisut ja kommentit ovat Valkaman romaanin koomista höystettä ja kuitenkin aidonmakuisia. Itäblogin mallimaa on moskvitšien wartburgien ladojen ja trabantien maa. DDR:ään kaksivuotiaana tuotu Vilja saa tietää saaneen nimensä DDR:n valtiolipussa sirpin ja vasaran vieressä olleesta viljantähkästä. Kun perheen pienokainen Matias sai henkeä uhanneen keuhkokuumeen, lääkäri Rusch kertoo Rosalle huolestuttavan määrän keuhkokuumepotilaista menehtyvän. Syynä ovat ilmansaasteet.  

”Suurissa kaupungeissa ilma on saastunutta. On ruskohiilen tuomia hiukkasia, pakokaasuja ja metalli- ja kemianteollisuuden tuomia päästöjä. Ne rasittavat kehitysvaiheessa olevia keuhkoja ja aiheuttavat sairauksia.”
Rosa tuijotti Ruschia.
”Mutta…” hän sopersi kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa, ”ympäristönsuojeluhan on täällä kehittynyttä.”

Ruskohiili merkitsi DDR:lle energiaomavaraisuutta ja oli kansallinen ylpeydenaihe. Rosan on vietävä Matias Suomeen puhtaaseen hengitysilmaan, mutta sitä ennen Markus pesee kodin ikkunat:
Ikkuna kerrallaan hän pesi näkyvistä pakokaasut ja ruskohiilen ja kaatoi lopuksi mustaksi liejuksi muuttuneen pesuveden vessanpöntöstä alas… ”Oho”, Rosa lausui auringossa kiiltäviä ikkunoita tuijottaen.

•••

Meri Valkaman teos on vavahduttava tarina kaksoiselämän ihmissuhteita raunioittavasta lopputuloksesta. Viljan äidistä tulee katkera, väsynyt ja kireä, nainen joka hylkii tytärtään ja käytännössä hylkää tämän. Aikuinen kostaa kokemansa Viljaan, johon toinen nainen oli kiintynyt kuin omaan lapseensa. Siltasen perheen kahden eri joulun kuvaukset ovat Viljalle kalseita kokemuksia. Kuitenkin Valkama on kirjoittanut teoksensa niin, että lukija ymmärtää molempia Markuksen naisia, Rosaa ja Margotia, heidän tunteitaan, käytöstään ja kärsimystään. Markukselle kirja ei anna armoa. Hän haluaa kaiken, sekä säästää tupakat että polttaa ne. (1980-luvun DDR:ssä tupakoitiin kirjan mukaan herkeämättä.)

•••

Rakkaustarinaa kenties tärkeämpi taso käsittelee itäsaksalaisten identiteettiä ja kansallista ylpeyttä. Olemme tottuneet puhumaan Saksojen yhdistymisestä. Suurelle osalle DDR:n kansalaisista kyse oli kirjassa kuitenkin DDR:n pakkoliittämisestä Länsi-Saksaan. Heiltä riistettiin kansallinen ylpeys.

”Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatellut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata, kuinka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi. Vääntävät eletyn elämän ja tapahtumat muotoon, joka ei vastaa todellisuutta… Harva haluaa kuulla, mitä hyvää DDR:ssä oli. Että valtaosa ihmisistä oli oikeastaan aivan tyytyväisiä elämäänsä”, sanoo Ute Viljalle.

Juuri tässä on Valkaman upean ja koskettavan kirjan ydin:
Ettei juuri kukaan DDR:ssä 20 vuotta sitten halunnut kaataa sosialismia tai kotimaataan tai liittää sitä yhtään mihinkään, vaan muuttaa yhteiskuntajärjestelmä vapaammaksi ja demokraattisemmaksi.

DDR:ssä hankittu koulutus ei riittänyt yhdistetyssä Saksassa. Sen teollisuutta ajettiin alas eivätkä tuotteet kelvanneet lännessä. Mitätöinnin seurauksina tulivat lisääntyneet sydänkohtaukset, itsemurhat ja alkoholin liikakäyttö.
Itäsaksalaiset on heidän kokemustensa mitätöinti altistanut populistiselle, nationalistiselle propagandalla.
Muisti on edellytys itseymmärrykselle, ja se pätee niin yksilöihin kuin yhteiskuntiin. Ilman käyttökelpoista menneisyyttä ehyen identiteetin kehittyminen on mahdotonta. Tämä Meri Valkaman havainto koskee niin Margotia ja isäänsä etsivää Viljaa kuin kokonaista kansakuntaa. Uudelleen kirjoitetusta DDR:n historiasta muistamme etupäässä sen, minkä länsi haluaa meidän siitä muistavan: Stasin, Stasin ja Stasin, Berliinin muurin ja doppingilla marinoidut urheilijat.

Sinun, Margot on ansainnut Helsingin Sanomien vuoden 2021 esikoiskirjapalkinnon. Epäilemättä teos ilmestyy myös maassa nimeltä Bundesrepublik Deutschland ja sitä luetaan myös niissä maan osissa, jotka kolme vuosikymmentä sitten lakkasivat olemasta DDR.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY, 556 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Esko Aho: 1991 – Mustien joutsenten vuosi

Joulupäivä 30 vuotta sitten. Mihail Gorbatšov allekirjoitti eroilmoituksensa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävistä. Kremlin tornista laskettiin alas punainen sirppi & vasara -lippu ja hiilattiin tilalle Venäjän trikolori. Kommunistinen imperiumi oli siirtynyt historiaan. Suomessa taidettiin enimmältään ihmetellä ja iloita.

Vuonna 1983 Suomen viennistä peräti 26 prosenttia meni Neuvostoliittoon. Kauppamme oli reippaasti ylijäämäinen, koska öljyn hinta oli laskenut roimasti. Neuvostomaan kadottua vuonna 1991 myös vientimme kutistui varjoksi entisestään. Tuotteita Neuvostoliittoon tehneet yritykset ajautuivat alihankkijoineen irtisanomisiin ja konkursseihin. Tapahtuma on yksi ulottuvuus Esko Ahon muistelmateoksessa 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Idän kaupan sakkaaminen oli yksi Suomen mustista joutsenista.

Sitä tuntuvasti suuremman mustan joutsenen historiassa on mentävä 1980-luvulla vielä kauemmaksi, Suomen kulutusjuhlan ja vakaan markan jaksoon. Ahon teos on erinomainen talouspoliittisen historiamme peruskirja, joskin vain yhteen hulluun vuoteen rajautuva, maallikolle riittävän seikkaperäinen, selkeästi ja vetävästi kirjoitettu, olihan Aho yhdeltä taustaltaan myös toimittaja.  Olin kahden vuoden ajan haikaillut kirjaa. Ilmestymisvuonnaan 2020 sitä ei kysyessäni löytynyt kustantajan omasta kirjakaupasta ja markettien kirjahyllyjen äärellä nuukailin sen tuolloin vielä korkeaa hintaa. Ei hätää, kirja on yhä tuore. Se ei vanhene vuosien juoksussa.

1980-luvun puolivälissä Suomen Pankki luopui säännöstelystä, joka oli jo vuosia vuotanut. Rahamarkkinoiden vapautuminen avasi valuuttamarkkinat ja luotonoton ulkomailta. Suuret pankkiryhmät eivät aikailleet. Vuosina 1985–1990 Suomen valuuttaluottojen määrä viisinkertaistui  20 miljardista markasta 100 miljardiin. Valuuttalainaa ottivat pankkiryhmät, yritykset ja yksityishenkilöt, sillä kotimaisen rahan korkotaso oli valuuttalainojen korkoja korkeampi. Kulutus kiihtyi hillittömäksi. Neuvostoliittoon viennin edulliseksi keikahtanut vaihtosuhde ja maahan haalittu runsas velkaraha johtivat tuloratkaisuihin, jotka alkoivat viiveellä syödä hintakilpailukykyä.

Oli Suomea neuvottu toimimaan toisin. Suomen Pankin kutsuma Maailmanpankin konsultti Alexander Swoboda korosti toimenpiteiden ajoitusta. Ensin tulisi avata kotimaiset rahoitusmarkkinat ja vasta sen jälkeen luopua valuuttasäännöstelystä.
”Johdonmukainen talouspoliittinen kokonaisohjelma on määrätietoisen liberalisointipolitiikan menestymisen välttämätön edellytys”, hän opasti.
Mitään kokonaisohjelmaa ei tehty vaan Suomen talouden vaikutuksiltaan ylivoimaisesti suurin 1980-luvun reformi toteutettiin ilman, että hallitukset tai eduskunnat olisivat saaneet arvioitavakseen säännöstelyn purkamisen suunnitelmaa. Suomen Pankki ei tarvinnut poliittista arviointia, koska rahamarkkinat voitiin avata muuttamatta lakeja. Pankki hoiti liberalisoinnin paljolti omin päin.

•••

Kulutusjuhlan symboliksi nousi SKOP, Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki. SKOP oli jo 1980-luvun alkuvuosina huomannut rahatalouden säännöstelyn murenevan. Se alkoi paisuttaa pankkiryhmäänsä edullisin valuuttalainoin. SKOP halusi luoda oman yritysryhmittymän ja Tampellasta piti tulla nurkanvaltauksille rakennettavan ryväksen kantayritys. Keskuspankki ryhtyi ostamaan Tampellan osakkeita. Kehittyi kilpajuoksu SYP:n, Suomen Yhdyspankin kanssa. Sen voitti SKOP, jonka omistukseen SYP:n Tampellan osakkeet siirtyivät ja sen myötä Tampella velkoineen. Tampella yritti korjata investoinneillaan kannattavuuttaan, mutta ajautui laajentuessaan romahtaville markkinoille. Romahdus koitti vuonna 1990. SKOP ei selvinnyt Tampellan veloista. Kun kansainväliset korot nousivat, lainoja haalinut keskusosakepankki ajautui korkoloukkoon. Se merkitsi SKOP:n loppua. Laskut jäivät yhteiskunnan maksettaviksi.

Ei SKOP ollut yksin omaa pankkiryhmäänsä valuuttaluotoilla lihottamassa. Mutta se oli röyhkein ja sokein. 1980-luvun loppupuoliskolla pankit suorastaan tyrkyttivät lainoja yrityksille ja asiakkaille. Jos jostain pankista ei lainaa herunut, tarvitsi vain kävellä naapuripankkiin. Luotonannosta kehittyi tsunami. Suomen Pankki ilmoitti 1989 painavansa jarrua pankkien hulvattomalle luotonannolle. SKOP reagoi varoitukseen vielä tuolloin yhdelle paikallispankilleen lähettämällään viestillä: ”Meillä ei ole varaa olla kasvamatta.”

Vakaaseen markkaan sitoutumalla Suomen Pankki oli kaventanut rahapoliittisen itsenäisyytemme olemattomiin. Ainoiksi keinoiksi hillitä talouden ylikuumenemista jäivät työmarkkinaratkaisut ja valtiontalous. 1980-luvun lopun hallituksesta ei ollut kummassakaan jarruttajaksi.

•••

Vuonna 1987 Suomeen muodostettiin Harri Holkerin johtama kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien hallitus tukevina pienpuolueina RKP:n ja SMP.  Hallitus (huhtikuu 1987– huhtikuu 1991) ankkuroitui vahvaan, dollariin sidottuun markkaan. Esko Ahon kirja osoittaa, miten tuhoisaksi lopulta koitui periaatteelliseksi kehkeytynyt kiinnittyminen vahvaan markkaan. Suomen Pankki tuki siinä hallitusta ja hallitus Suomen Pankkia. Kiinteän valuuttakurssin politiikka onnistuttiin myös myymään kansalaisille. Olimmehan siten osa länttä. Vakaan markan hyöty oli kuitenkin ehdollinen: Konsepti olisi hyvä, jos sekä valtiovalta että työmarkkinajärjestöt pystyisivät kantamaan niille langenneen vastuun kansantalouden tasapainosta. Kummatkaan eivät siihen kyenneet tai nähneet välttämättömänä. Olihan kulutushuumassa yleistynyt ajatus uudesta aikakaudesta uusin lainalaisuuksin. Suomesta oli tullut Euroopan Japani.

Oli hallituksessa yksi tuomas, valtiovarainministeri Erkki Liikanen, joka liitti vuoden 1990 budjettinsa esittelyyn ehdollisen lauseen:
”Mutta jos talouspolitiikka epäonnistuu, merkitsee se sitä, että inflaatio kiihtyy, vaihtotasevaje alkaa painua ja suhdanteiden heiketessä, kun pitäisi elvyttää, muodostavat nämä vakavat rajoitukset hallituksen raha- ja finanssipolitiikalle: joudutaan kiristämään, kun pitäisi painaa kaasua. Työttömyys kasvaa voimakkaasti.”

Mutta vielä vuonna 1990 valtio ja kunnat saivat kulutusjuhlasta hyvät osingot. Valtio keräsi peräti 40 prosenttia enemmän veroja kuin hallituksen aloitusvuonna 1987. Myös kuntien potti oli muhkea.

Liikasen varoitus kävi kuitenkin toteen. Seuraavana vuonna Suomi oli vapaassa pudotuksessa.
”Suomen tila ei ollut vain huono, se oli surkea.”

”Kun eduskunta hyväksyi vuoden 1990 joulukuussa valtion vuoden 1991 budjetin, sen tulojen ja menojen piti olla tasapainossa. Laskelma osoittautui pian täydeksi toiveajatteluksi. Valtion juoksevat menot olivat viiden ensimmäisen kuukauden aikana 14,5 miljardia markkaa tuloja suuremmat. Tulot pienenivät edelliseen vuoteen verrattuna kuusi prosenttia ja menot kasvoivat 18 prosenttia. Suunta oli selvä: valtio oli ajautumassa hallitsemattomaan velkakierteeseen.”

Ihan umpikuuro Holkeri ei ollut jo hallituksensa alkutaipaleella kuuluneille varoituksen äänille. Joulukuussa 1988 hänen johtamansa talousneuvosto päätti Teollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Timo Relanderin esityksestä teetättää raportin vaihtotaseen ongelmista. Neuvoston pääsihteerin Seppo Leppäsen raportti valmistui maaliskuussa 1989. Raportti ennakoi vaihtotaseen alijäämän saavuttavan kriisirajan vuonna 1991, mikä laukaisisi valuuttapaon sekä korot jyrkkään nousuun. Harri Holkeri kuittasi muistion ”ajatusvirikkeenä” ja kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tapani Mörttinenteoriaherrojen ajatteluna”. SDP:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Liisa Jaakonsaari ärsyyntyi ”talouspoliittisista mullaheista”. Leppänen on nähnyt syyksi raportin teilaamiseen sen sisältämän vakaan markan politiikan haastamisen.

Vuonna 1990 valtiovarainministeriksi tuli SDP:n Matti Louekoski. Hän jäi budjettiesityksellään yksin, kun päähallituspuolueet peukaloivat esitystä satojen miljoonien (700) markkojen lisämenoin paljolti estääkseen kevään 1991 eduskuntavaaleissa keskustan menestyksen. Vuoden 1991 budjetissa lisättiin menopuolta kolmella miljardilla markalla samalla kun verotulot alenivat kuusi miljardia markkaa. Vuoden lopussa hallitus esitti 1,1 miljardin markan säästöohjelmaa, joka osin pienensi tehtyjä lisäyksiä. Monet hallituksen tekemät ennakoivat menot tulivat voimaan vuonna 1992, kuten lapsilisien 22 prosentin korotus.

Kenelle tässä talouden vapaassa pudotuksessa jäisi käteen ”musta Pekka”?

•••

Esko Aho kuvaa kirjassaan rajua vaalikampanjaa. Keskusta sai tietää kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien sopineen jatkavansa hallitusyhteistyötä, jos vaalitulos antaa siihen mahdollisuuden. Seppo Kääriäinen oli pitämässään puheessa povannut, että keskustasta voi tulla hallituspuolue vain ”veret seisauttavan vaalivoiton” kautta. Vastapuoli käänsi sen muotoon ”kepun veret hyydyttävä devalvaatio”. Devalvaatiosta tuli vaalien mörkö.

Maaliskuun 1991 vaaleissa keskusta sai veret seisauttavan vaalivoittonsa 15 lisäpaikalla. Kokoomus menetti 14 paikkaa ja SDP 11. Vanhaan Mauno Koiviston räätälöimään sinipunahallitukseen ei ollut paluuta. Aholle vaihtoehtoja hallituspohjaksi oli kolme: mieluiten kolmen suuren puolueen yhteinen, punamultahallitus tai vähiten toivottavana keskustan ja kokoomuksen runkoon rakentuva.

SDP teki sitovan päätöksen jäädä oppositioon. Jäljelle jäi vähiten toivottava vaihtoehto. Mukaan tulivat pienpuolueet RKP ja kristillisdemokraatit. Se oli kokoonpanoltaan liki sama, jonka presidentti Koivisto oli loukkaantuneena estänyt syntymästä vuonna 1987. Nytkin oli tehty etukäteissopimus, ei tosin kirjallista.

Vaalikampanja, vaalit ja sitä seuranneet mutkat hallituksen rakentamisineen sekä 36-vuotiaan pääministerin suhde käytännössä isän ikäiseen presidenttiin ovat kirjan herkullista ja seikkaperäistä luettavaa sisäpolitiikasta kiinnostuneille, jollaisia itse olen. Presidentin ja nuoren pääministerin suhde muodostui lämpimäksi ja luottavaiseksi.

Itselleni oli yllättävää lukea vaaleissa rökäletappion kohdanneen kokoomuksen avointa ahneutta. Puolue halusi itselleen sekä valtiovarainministerin ja ulkoministerin tuolit sekä lisäksi eduskunnan puheenjohtajuuden ja ellei niitä, pääministerin paikan. Puolue ei saanut vaatimuksiaan läpi. Mielenkiintoista oli myös lukea kokoomuksen uuden puheenjohtajan Pertti Salolaisen vuoto Harri Holkerin hallitushaluista. Holkeri oli pyrkinyt hallitukseen avoimelta ja saranapuolelta.

Hallituksen kahta ministeriä, valtiovarainministeri Iiro Viinasta ja sisäasiainministeri Mauri Pekkarista Aho luonnehtii hallituksensa työhevosiksi.

•••

1991 – Mustien joutsenten vuosi ei ole paljastus- saatikka juorukirja. Ahon tyyli on asiallinen ja ilmaisut huolella harkitut. Asiatyylistä voi silti lukea yhtä ja toista kiinnostavaa ja julkisuudelta piilossa ollutta. Kiinnostavimmat niistä koskivat Paavo Väyrystä, Ahon hallituksen ulkoasiainministeriä. ”Tahtopoliitikosta” ne kertovat. Voi vetää johtopäätöksen, että Väyrynen käynnisti pitkän matkansa maan korkeimmalla pallille jo vuonna 1977 ja otti siinä uuden askeleen Koiviston suututtaneella sopimuksella Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin kanssa tähtäimessä tuolloin pääministerin paikka. Seuraavassa siirrossa hän 1990 yllättäen ilmoitti eroavansa keskustan puheenjohtajan paikalta ääneen ilmaistuina perusteinaan Koiviston nuiva suhtautuminen häneen, mikä koitui välillisesti myös keskustan vahingoksi. Eroamista hän on sanonut myöhemmin ainoaksi tekemäkseen virheeksi. Neljäs siirto oli dramaattinen eroaminen ulkoministerin paikalta Ahon hallituksessa kesken EU-jäsenneuvottelujen. Se ero oli tapahtuva myöhemmin eikä vielä mahdu Ahon kirjaan.

Mitä tapahtui vuonna 1977. Urho Kekkonen oli valinnut ulkoministerikseen nuoren Paavo Väyrysen, vaikka joutui näin luopumaan taitavasta luottoulkoministeristään Keijo Korhosesta. Väyrynen pääsi välittömästi presidentin mukaan Moskovan vierailulle. Matkalla Kekkonen oli antanut Väyrysen ymmärtää, ettei hän pidä Ahti Karjalaista suotavana seuraajanaan eikä uskonut megasuositun Koiviston nousua voitavan estää. Tähtäin olisi vasta Koiviston kuuden vuoden jälkeen. Siihen tulisi tähdätä. Väyrynen kutsui matkan jälkeen kotiinsa Töölöön Seppo Kääriäisen ja Esko Ahon ja kertoi Kekkosen paljastuksesta. Samalla hän antoi Kääriäisen ymmärtää, että tämän tulisi ottaa hartioilleen Arvo Korsimon viitta. Korsimohan silotti 1950-luvulla Kekkosen tietä presidentiksi.

•••

Takaisin mustiin joutseniin. Niitä Esko Ahon teoksessa on kolme: 1980-luvun iloisen kulutusjuhlan kääntyminen pahenevaksi krapulaksi, Neuvostoliiton romahdusta seurannut viennin romahdus sekä Nokian kriisiytyminen myyntiuhkaan. Kaikkia näitä mustia joutsenia Aho kuvaa perusteellisesti ja eloisasti.

Nokia oli 1980-luvulla vankassa nousussa oleva uuden teknologian yritys, jonka huippuvuosi oli tuolloin 1988. Vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut ja se johti toimitusjohtaja Kari Kairamon yllättävään itsemurhaan joulukuussa 1989. Vuonna 1991 Nokian pääomistajat, keskenään riitaisat SYP ja Kansallis-Osake-Pankki, neuvottelivat Nokian myynnistä Ericssonille. Hanke eteni viimeiseen vaiheeseen saakka, Ericssonin hallitukseen. Ostopäätös kaatui lopulta siihen, että Nokian omistajat eivät halunneet myydä vain matkapuhelinhaaraa vaan pitivät kiinni koko paketista mukaan lukien radio- ja väritelevisiotuotanto.

Neuvostoliiton eri vaiheet vuonna 1991 Aho kuvaa jännitysnäytelmänä, jonka lopputuloksen lukijat tietenkin tietävät. Aho tunsi konservatiivisen kommunistisiiven vallankaappaajista hyvin pääkaapparin Gennadi Janajevin, venäläisten takavuosien ”nuorisojohtajan”, suomalaisille ”janatuisen”. Häneen määrätietoisena ja osaavana johtajana ei uskottu.

Itselleni kiinnostavaa oli lukea Mauno Koiviston suuresta varovaisuudesta, perustellun varovaisuuden politiikasta elokuun 20. päivän jälkeisinä lähiviikkoina, mutta liioitellun varovaisesta niiden jälkeen. Koivisto halusi tukea Mihail Gorbatšovia vielä silloinkin, kun tämä oli jo vallasta riisuttu mies. Koivistoa kehotettiin luomaan nopsasti suhteet Boris Jeltsiniin, kehottajana mm. René Nyberg. Koivisto pidättäytyi. YYA-sopimuksen ilmoittaminen Suomen puolelta loppuneeksi on pantu julkisuudessa Koiviston ripeän toiminnan tiliin. Ahon kirjan mukaan hänen liikkeelle tuuppijoitaan olivat Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie ja ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg. Koivisto toimi vasta, kun Neuvostoliitosta ei käytännössä ollut minään jäljellä. Talvitien ohjaukselle niin Koivisto kuin Väyrynen olivat kohotelleet kulmiaan.

•••

Kolmannesta mustasta joutsenesta Esko Ahon hallitus muistetaan parhaiten, tasapainoilusta taloudellisen kuilun partaalla. Se on taustoineen kirjan tärkein alue. Aho pyrki yhteiskuntasopimuksena tuntemaamme ratkaisuun, jonka edistäjäksi hän sai Kalevi Sorsan. Siinä pyrittiin työmarkkinaosapuolten kesken sopimukseen, missä toteutettaisiin kahdeksi vuodeksi tulopoliittinen nollaratkaisu mukaan lukien luopuminen kahtena vuonna lomarahoista. Devalvaatiota ei voitu ajatella, ennen kuin yhteiskuntasopimus olisi ratkennut. Pikaneuvottelut siitä käytiin marraskuussa 1991.

Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen tiesivät, ettei sopimus mitenkään riittäisi pääsyksi ”kuiville”. Tarvittaisiin devalvaatio, jota etenkin metsäteollisuus vaati ja Viinanen vastusti erollaan uhaten. Yhteiskuntasopimuksen ratkaisuaika oli äärimmäisen ahdas. Muut työmarkkinaosapuolet olivat sopimuksen hyväksyneet, mutta lopulta SAK kaatoi sen, kaatajina Paperiliiton Antero Mäki ja Metalliliiton Per-Erik Lundh. ”Ei meitä ole palkattu pelastamaan valtion taloutta vaan ajamaan jäsenien etua”, kuului perustelu. Jäsenten etu. Vielä kesäkuussa Auto- ja kuljetusalan työntekijäliitto AKT oli mennyt lakkoon 9–10 prosentin palkankorostusvaatimuksellaan. Suomessa ei eletty reaaliajassa.

SAK:n päätös laukaisi neuvottelut markan valuuttakurssin muutoksesta. Suomen Pankki oli hälyttänyt kiihtyvästä valuuttapaosta.  Ankaran väännön jälkeen päästiin sopimukseen 14 prosentin kurssikorjauksesta. Aho piti sitä riittämättömänä mutta hyvänä edes tämänkin kompromissin löytymistä. Viinanen ei eronnut. Taloudellisen kriisin päälle ei olisi kaivattu poliittista kriisiä.

”Devalvaatiosta tuli käännepiste sekä hyvässä että pahassa. Se käänsi viennin kasvuun ja loi uskottavuuden sille, että vaihtotaseen vaje saadaan hallintaan. Samalla se kuitenkin synnytti konkurssiaallon kaataen suuriin valuuttaluottoihin turvanneita yrityksiä. Devalvaatio syvensi pankkikriisiä, josta tuli laman seuraava suuri koettelemus.
Sorsan sopimuksen kariutumisella oli kauaskantoiset seuraukset. Pidän epäonnistumista yhä suurena vahinkona. Tietenkin kustannuksia alentavalla ratkaisulla oli varjopuolensa, mutta sen hyötyjen ja haittojen suhde olisi ollut ratkaisevasti parempi kuin sen tien, jolle ratkaisun kaatumisen jälkeen ajauduttiin.”
Näin kirjan kirjoittaja.

•••

Koronakriisin kurimusta on ajoittain verrattu 1990-luvun alun lamaan siinä mielessä, että nyt on uskallettu ottaa velkaa. Ahon kirjan sivulla 263 on mielenkiintoiset käyrät Suomen valtion verotulojen ja velanoton keskinäissuhteista vuosina 1987–2017. Koronavuodet 2020–2021 eivät kirjaan ehtineet yltää. Taulukko osoittaa vääjäämättömästi, että Suomen oli selvittävä valtavilla lainoilla vuosina 1991–1996. Velanoton huippuvuosi oli 1993.

”Velanoton halua ei puuttunut. Ongelmia sen sijaan tuotti lainan saanti ja myös sen korkea hinta. Velanhoidon kustannukset uhkasivat karata käsistä.”

Esko Ahon kirja 1991 – Mustien joutsenten vuosi ei kerro valtiovarainministerin jatkuvista velkaneuvottelumatkoista maailmalle, kielteisistä ratkaisuista tai liian hurjista korkoehdoista, taisteluista aikaa vastaan, edessä olevista menoleikkauksista ja niiden kaduille vyöryttämistä mielenosoituksista ja keskeisiin ministereihin kohdistuneista tappouhkauksista. Kaikki se oli vasta edessä. 1991 Mustien joutsenten vuosi on pääministeri Esko Ahon kokema päältä ajanut poliittinen katepillari tai panssarivaunu.

Kirjan näkökulma ei ole työttömäksi joutuneiden, konkurssin tehneiden ja talousahdinkoon joutuneiden kokemuskooste. Nyt tiedämme, että tuon laman seuraukset olivat monille pitkäaikaiset, joillekin jopa pysyvät. Sammakkoperspektiivikokemukset olisivat eri teoksen väärti. Hallituksessa ihmisten hätä tunnistettiin ja tiedettiin. Kaikki mahdolliset talouspoliittiset keinovalikoimat olivat käytössä, jottei Suomi olisi luisunut kansainvälisesti ”holhouksen alle”, sillä sekin uhka oli olemassa.

Esko Aho: 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Otava 2020, 277 sivua.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

Kahden palstan uutinen Helsingin Sanomissa huhtikuussa 2016 koitui arkkitehti, kirjailija Jyrki Erralle herätteeksi hänen kolmanteen rikosromaaniinsa Lyijyvalkoinen. Uutinen kertoi Michelangelo Merisin, taiteilijanimeltä Caravaggion (1571−1610) neljä sataa vuotta kateissa olleen suuren teoksen Judit leikkaa Horoferneen pään löytyneen Etelä-Ranskasta maalaistalon ullakolta suljetusta komerosta. Maalaus löytyi talon kattokorjauksen yhteydessä. Jyrki Erra tarttui huimaan aiheeseen ja kirjoitti vauhdikkaan, mutkikkaan ja jännittävän rikosromaanin siitä, miten tämä mega-arvokas maalaus oli kauan sitten päätynyt perin epätavalliseen ja odottamattomaan kätköpaikkaan ja unohtunut sinne. Maalauksen lähtöhinnaksi oli kätkemisvaiheessa arvioitu 150 miljoonaa puntaa. 

Aivoissani aihe kuohui kuin koski. Caravaggio lukeutuu renessanssin jälkeisiin varhaisklassikoihin. Hän oli maalaustaiteessa aikansa suurin nimi, maalaustekniikan uudistaja ja kyvyissään ylittämätön. Jyrki Erran romaanin nimisana lyijyvalkoinen on ammattitaiteilijoille tuttu, käytöstä vuosisatoja sitten poistunut kankaan pohjustusmaali. Lyijypitoisuutensa vuoksi se on myrkyllinen ja myrkky ajautui vähitellen pohjamaalia käyttävän elimistöön tuhoisin seurauksin. Se saattoi koitua myös Caravaggion kohtaloksi. Hän ei ollut käyttämiensä aineiden kanssa turhan varovainen. Lyijyvalkoisen käyttö on yksi niistä piirteistä, joilla taulunsa vaille tavanomaista signeerausta jättäneen Caravaggion maalauksia voitiin aitouttaa. Ei ainoa mutta yksi tärkeimmistä.

Erran Lyijyvalkoinen on kipinöivän mielenkiintoinen nyt siksi, että tänä vuonna ilmestyi suomeksi toinenkin Caravaggio-aiheinen romaani, alankomaalaisen Ilja Leonard Pfeijfferin Grand Hotel Europa. Mitä kirjallista ylellisyyttä ja ylenpalttisuutta! Meitä hemmotellaan.  (Blogini Grand Hotel Europastaa ilmestyi Annelin kirjoissa 9. joulukuuta. Pfeijfferin romaani on niin ikään hurmaava.) Caravaggion elämäntarinan ja luonteenpiirteiden osalta ilmestyneet kaksi kirjaa ovat yhtenevät.  Erra kirjoittaa Pfeijfferia tarkemmin ja enemmän taiteilijan elämästä ja holtittomasta käytöksestä.

Caravaggio maalasi kaksi eri ryhmittelyä Juditista ja Horofernestä.

Lyijyvalkoinen -romaanin tarinassa suomalainen Caravaggio-asiantuntija, taidemaalari Axel Wallas saa mentoriltaan ja ystävältään taidehistorian professori emerita Riitta Sarasteelta kutsun kotiinsa. Ei poikkeuksellista, Wallas on ollut siellä ennenkin. Saraste on tehnyt elämäntyönsä taidehistoriallisena tutkijana viimeisen viidentoista vuoden aikana kohteena juuri Caravaggio. Sarasteella on olohuoneen seinää vasten suurikokoinen maalaus ja kun se käännetään yhteisvoimin, Axel Wallas kohtaa Caravaggion maalauksen Judit leikkaa Horoferneen pään. Saraste haluaa Axelin ryhtyvän työn aitouttamistutkijaksi. Hänellä on siihen kiistattomat edellytykset. Mutta Wallas empii aliarvioiden riittävyyttään. Hän ei kysele, miten maailmanluokan teos voi olla Sarasteella, mutta tajuaa että taulu on pidettävä visusti salassa. Sen löytyminen Suomesta olisi taidemaailmassa megaluokan pommi, joka saisi jumalat ja demonit myrskyämään. Wallas poistuu illalla. Hän on luvannut tulla lentokentälle Roomasta työmatkalta palaavaa Elina-vaimoaan vastaan ja on jo myöhässä.

Kun Roomasta palaavat matkustajat purkautuvat lentoasemalle tavaroineen, vaimon seurue saapuu mutta ei vaimoa. Alex saa vaimon kollegoilta kuulla Elinan ilmoittaneen viime hetkellä joutuvansa jäämään pariksi päiväksi Roomaan, syytä kertomatta. Käänne on Alexista ällistyttävä ja selittämätön etenkin, kun täsmällinen vaimo ei ole lähettänyt siitä mitään viestiä. Huoli ja levottomuus vievät häneltä yöunet.

Aamulla Alexin kotiin Eteläiselle Hesperiankadulle Lallukkaan tulevat poliisit pyytäen tätä mukaansa. Hän saa kuulla professori Sarasteen murhatun yöllä. Hälytyksen olivat tehneet meluun heränneet naapurit. Kuulusteleva poliisi tulkitsee Axelin kertoman väärin ja luulee siksi tällä olevan alibin, jonka vaimo voisi myöhemmin vahvistaa. Alex viedään professori Sarasteen kotiin arvioimaan, onko kodista kadonnut jotain. On kyllä, Caravaggion maalaus. Poliisi antaa siitä heti lentoasemalle hälytyksen.  

Tällaisista lähtökuopista starttaavat Erran rikosromaanin mutkikkaat käänteet. Tämä juttuni ei ole tiivistelmä kirjasta, vaikka siltä välillä vaikuttaisikin. Saraste on murhattu barbaarimaisen raa´asti, silmät ensin neulalla puhkaisten. Elinan puhelin ei vastaa. Alex päättää lähteä ensimmäisellä mahdollisella suoralennolla Roomaan etsimään vaimoaan ennen kuin poliisi tajuaa, ettei hänen taksimatkallaan lentoasemalta ollutkaan alibin vahvistamaan kykenevä vaimo. Alkaa kilpajuoksu hupenevan ajan kanssa. Ja jo muutaman päivän jälkeen murhaepäilyt kohdistuvat jälleen Alex Wallasiin. Kun hän on vastoin kieltoa poistunut maasta, hänestä tehdään kansainvälinen etsintäkuulutus. Nyt ihmisjahdissa ovat myös Italian poliisit. Hotelliin ja matkatavaroittensa tykö hänellä ei ole enää menemistä. Ja Villa Lantesta hän on niin ikään etsintäkuulutuksen jälkeen saanut poistumiskäskyn.

Jyrki Erra rakentaa taidokkaan valtapelin. Yhtäältä on Suomen Rooman-instituutti Villa Lante, jonka kellariholvin rakenteista oli remonttia varten tehtyjen purkutöiden seurauksena vuonna 1999 löytynyt kolme arvokasta vanhaa maalausta. Yksi niistä oli samainen Julia ja Holoferne, aito ja alkuperäinen. Löydöstä ei ollut laajemmalti huudeltu. Mutta vanhan taiteen syvätuntija Riitta Saraste tiesi niistä ja oli tutkinut niitä siitä lähtien. Teoksesta oli tehty myös jäljennös, mestarillisen identtinen, tekijänä Alexin taidemaalariystävä, Roomassa asuva Amedeo Solari.

Maalausten hautautumiselle Villa Lanten kellarirakenteisiin löytyy selitys. Taulut omisti alkuaan palatsin omistajanut taidemesenaatti kardinaali del Monte, joka oli tilannut Julia ja Holoferne -maalauksen suoraan Caravaggiolta.  Palatsi säilyi suvun omistuksessa 400 vuotta, kunnes suku sammui ja palatsin osti Suomen valtio perustaen sinne kulttuurikeskuksen. Kukaan ei tiennyt maalauksista ennen perusremonttia. Caravaggion työn Saraste oli saanut häneen rakastuneen Villa Lanten johtajan Tuomaalan suopealla avustuksella ensin tutkittavaksi ja sitten Helsinkiin tilapäisesti siirrettäväksi tarkoituksena tutkituttaa sen aitous huolella kaikessa rauhassa ja turvallisesti Alex Wallasilla. Suomi olisi turvallinen paikka rauhalliselle tutkimiselle.

Villa Lanten ja sen erilaisia intriigejä huokuvan henkilöstön lisäksi Erran rikosromaanin osapuoliksi ilmaantuu mafia, tarkennettuna Molempain Sisiliain päämiehet Catanian herttua ja hänen serkkunsa Milazzon herttua keskenään sotatilassa olevine sukuhaaroineen, Vatikaanin taidekokoelmien omaisuuskysymyksiä valvovat taloudenhoitajat ja lakimiehet sekä Villa Lantessa työskentelevä benediktiläismunkki isä Iacob, luostarikunnaltaan saamanaan tehtävänä valvoa Espanjan Montserratin luostarin ja sitä kautta Espanjan Bourbonien kuningashuoneen etua.

Helsinki-Vantaan lentoasemalla pysäytetyn arvotaululähetyksen Sarasteen murhaajat olivat osoitettaneet Sisilian Palermoon Milazzoneille. Poliisi suuntasi taulun takaisin Villa Lanteen.  

Axel on henkipatto, vaimo tietämättömissä ja matkaan varatut rahat loppumassa. Henkilösuhteilla ja suhteiden verkostoilla on teoksessa valtava painoarvo. Yksi lankojen ponteva vetelijä on ruskeassa kaavussaan ja varvassandaaleissaan liikkuva isä Iacob. Hänellä ja Catanian herttualla on samansuuntaiset, Espanjaan liittyvät intressit.  Elina on ilmiselvästi siepattu, mutta missä ja mikä olisi hänen vapautumisensa hinta, kun sieppaajat lyövät korttinsa pöytään? Milloin ja missä muodossa se tapahtuisi?

Judit leikkaa Horoferneen pään -maalauksella ei voida käydä kauppaa ennen kuin häikäilemättömät ja keinoja kaihtamattomat valtapelurit ovat vakuuttuneet teoksen aitoudesta ja teoksen provenienssista eli maalauksen ja sen omistussuhteiden täydestä historiasta läpi vuosisatojen valmistumisesta nykypäivään. Vain niiden perusteella aitous ja omistajuus voidaan määritellä. Ketään yhtä pätevää gordionin solmun avaaja ei ole Alex Wallasin lisäksi tiedossa. Hänet isä Iacob juoniin Catanian herttuan suojelukseen tutkimaan siellä esillä olevan Judit-taulun aitoutta. Hän päätyy pitämään upeaa työtä jäljitelmänä löydettyään siitä ripauksen sellaista sinistä, joka keksittiin vasta sata vuotta myöhemmin. Päätelmän seurauksena Amadeo Solari murhataan. Myös hänen silmänsä on puhkaistu. Mafia ei kaihda näyttää valtaansa. Yrittikö Solari myydä upean jäljitelmänsä aitona? Siihen Axel ei saisi vastausta.

Aitoustutkimuksensa palkkiokseen hän on ilmoittanut vaimonsa Elinan palauttamisen. Mutta mitä ilmeisimmin Elinan sieppaajat ovat Palermon Milazzonit, riitelevästä mafiasuvusta se toinen.

●●●

Jyrki Erran rikosromaani sisältää Axelin kohtalon käänteiden rinnalla toisen juonellisen juonteen. Caravaggiolla oli aikanaan kilpailija, keskinkertaisen lahjakas, kateellinen ja kaunainen Baglione, joka levitti Caravaggiosta vähätteleviä ja solvaavia luonnehdintoja. Baglione kirjoitti Caravaggio-elämäkerran, sen ainokaisen, johon taidemaailma tulisi nojaamaan. Siinä Baglione pyrki himmentämään suuren mestarin merkitystä. Kirjan oli aikoinaan lukenut myös Axel pohjustaessaan omaa toisintomaalaustaan toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneestaa Caravaggion maalauksesta Matteus ja enkeli. Taulusta oli jäinyt vain mustavalkovalokuva. Axel Wallasin maalaus ja sitä edeltävä kymmenvuotinen tutkimustyö toivat Axel Wallasille kuitenkin kiistattoman aseman Caravaggio-asiantuntijana. Kohtalokkaana iltana Riitta Saraste oli työntänyt elämäkerran Axelille, koska sen sisällä olisi mielenkiintoisia irtolehtiä. Ne Saraste oli löytänyt Vatikaanin arkistosta ja todistuttanut ne oikeiksi allekirjoituksin ja Vatikaanin leimoin. 400 vuotta vanhat tekstit oli kirjoittanut Caravaggion apulainen ja liki elämänmittainen seuralainen, taidemaalari Francesco Boneri, Cecco da Caravaggioksi kutsuttu.

Boneri oli suuren mestarin maalien sekoittaja, kankaiden pohjustaja, telineiden pystyttäjä ja sotkujen siivooja, joka kirjasi tapahtumat tarkasti muistiin. Sarasteen löytämät liuskat sisälsivät korvaamatonta ensikäden tietoa suuresta mestarista ja tämän dramaattisista pakolaisvuosista Napolissa ja Maltalla tultuaan tuomituksi kuolemaan murhasta Roomassa asuessaan. Rooman lait eivät yltäneet Napoliin, jonka hallitsija, Espanjan varakuningas oli suoraan alisteinen Espanjan kuningashuoneelle. Paluu Roomaan edellytti paavi Paavali V:ltä armahdusta, mutta sen paavi soi Caravaggiolle liian myöhään. Taiteilija menehtyi paluumatkallaan Roomaan. Bonerin tekstit ovat italiantaitoiselle Axelille äärettömän vaikeita tulkita, mutta fiktiossa kun ollaan, sekin sujuu. Teksteistä tulee vastaan korvaamatonta tietoa tehtäessä päätelmiä provinienssista ja eri maalausten omistusoikeuksista. Lisäksi Axel on isä Iacobin kanssa Vatikaanin arkistoihin päästyään löytänyt mielenkiintoisen rahtikirjan.

Taitavana juonen punojana Jyrki Erra on sijoittanut jännityskertomuksensa väleihin Axelin lukemia jaksoja Bonerin teksteistä. Sieltä löytyy myös Caravaggion Boneralle ilmoittama tapa signeerata työnsä. Hänen pistotekniikkansa tietäen tarvitsisi vain kääntää maalaukset aurinkoa vasten ja katsoa työtä takaa. Suorastaan riemastuttava yksityiskohta, jos tämä ilkikurisesti kerrottu tekninen oikku pitäisi (tai pitää) todellisuuden kanssa kutinsa.

Mafian intressi Caravaggion maalausta kohtaan on peittelemätön. Pedot eivät hellittäisi saaliistaan. Mutta sukuhaarat ovat kilpailijoita. Yhteisenä etuna on saada Vatikaani ostamaan teos huippuhinnalla. Ihmishengellä ei ole arvoa mafialle, ei myöskään Elina Wallasilla. Axel sen sijaan on kaikille kauppaosapuolille korvaamaton. Hän pani aitoustutkimuksensa hinnaksi Elinan palauttamisen. Vallan shakkilaudalla ovat myös mafipomojen kunnia ja kunniantunto. Kasvoja ei saa menettää.

Mitään herrasmiessopimuksia kirjassa ei tehdä. Kyseessä taitaa olla huima petos: Vatikaanin delegaatiolle tarjottu ja kaupanhieronnassa esillä ollut teos lienee ollut Solarin maalaama jäljitelmä. Se toinen, aito, oli siirretty siihen pakoautoon, jolla isä Iacob lähtee ilmeisesti Catanian herttua myötävaikutuksella matkaamaan Italian halki kohti Ranskaa ja sieltä Espanjaan kohti Montserratin luostaria. Kyydissä ovat myös vastoin omaa tahtoaan Axel ja Elina Wallas, nyt vuorottelevina ajajina, sillä tottahan he tietävät, että Milazzon mafia on laukaissut koneistonsa heidän jäljittämiseensä.

●●●

Yhdellä kapealla sivutiellä, umpipimeässä, kaatosateessa ja lopen nääntyneinä he joutuvat suuntaamaan autonsa kohti ainoaa rakennusta, josta näkyy valoa. He ovat Etelä-Ranskassa lähellä Toulousea. He tuntevat vihaa auton perälle pakattua Judit leikkaa Horoferneen pään -maalausta kohtaan. Se on vienyt ilmeisesti viiden heidän tietämänsä ihmisen hengen (yhtenä heistä toinen Sarasteen murhaajista, joka joutikin mennä). Ei taulua nukutun yön jälkeen halua talon pariskuntakaan, mutta he suostuvat ottamaan sen talonsa ullakolle. Pysyköön siellä!

Judit leikkaa Horoferneen pään. Jyrki Erran rikosromaanissa Lyijyvalkoinen paljastetaan syy Juditin raakaan tekoon viiltään Horoferneltä kurkku miekalla auki. Raakalainen oli raiskannut hänet. Juditille Caravaggio maalasi naisystävänsä Fillisen piirteet.

Kun maalaus löytyi Toulousen läheltä, Ranskan valtio kielsi sen viennin pois maasta. Louvrella oli etuosto-oikeus. Mutta hinta oli museolle liikaa. Teoksen osti nimettömänä pysytellyt yksityishenkilö maksaen maalauksesta Louvren hintaa rutkasti enemmän. Missä teos nyt on, how knows? Ainakaan Erra ei sitä kerro, eivätkä maalauksen löytymisestä kertovat (löytämäni) nettiartikkelit.

Lyijyvalkoinen on lumoava rikosromaani, jonka kaikissa yksityiskohdissa ei lukija pysy kärryillä, mutta niin kai jännityskirjoissa tapaa käydä. Kirja on suoranaista mässäilyä Caravaggiosta ja hänen taiteestaan kiinnostuneille ja ylitse vuotava malja Italiaa ja italian kieltä rakastaville.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2021, 488 sivua.

Kategoria(t): Uncategorized | 2 kommenttia

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe

”Olisit voinut aloittaa [Miki Liukkosen tuotannon] vähän helpommasta päästä”, tokaisi eräs kirjallisuustuttuni, kun kuuli minun lukevan kirjaa Elämä: Esipuhe. Olin selättänyt järkäleestä vasta vajaan neljänneksen ja keskeyttänyt juuri ennen yöunille asettumista lukeakseni jotain kesympää, niin hyiseksi kerronta oli äkisti muuttunut. Iltayöstä lukemassani jaksossa oli kuvattu satunnaisen (kuitenkin lukijan tietämän) uhrin kidutusta (sormien katkomista nivelistä hohtimilla) ja siitä mittatilauksena tehtävää videotallennetta kiduttajien nyrjähtäneen sadistisena ansaintatehtailuna ja videon tilaajana joku aasialainen tai meksikolainen upporikas. Vastaanottamiskyvyssäni tuli raja vastaan.

Teos on surrealistinen ja kaoottinen, ja niin olivat aivonikin osassa kirjan kestoa (1036 sivua). Teos on kaikkine aihelonkeroineen ja sivujuonteineen niin massiivinen, ettei se ole haltuun otettavissa kuin osin. Johdantokappaleessa Liukkonen lupaa asioiden loksahtavan ainakin jotenkin paikalleen: ”Kaikki on vielä etäistä ja epäselvää, mutta asiat kyllä selkeytyvät aikanaan ja kunhan se niille ensin sopii… Ja vaikka et ole varma, minne olet matkalla, sinulle kerrotaan, että määränpää, vastaus, on ollut kaiken aikaa aivan silmiesi edessä.”  Mutta mistä tunnistan tai voin olla varma, että olen löytänyt määränpään, vastauksen? Koska olen siitä epätietoinen, tämä juttuni ei ole kirja-arvio vaan kooste kokemuksiani lukemastani teoksesta.

Alun bileiden kuvauksessa kuohuin ihastusta: Miki Liukkonen on kielinero, kielellä maalaamisen mestari! Siinä kannassani pysyn. Mieleeni nousi Volter Kilven Alastalon salissa, jonka olin alkuvuodesta lukenut uudemman kerran liki kolme vuosikymmentä ensilukemisen jälkeen, yhäkin hurmaantuneena. Kirjailijain rinnastaminen on hyödytöntä. He eivät ole vain eri vuosisadoilta, vaan eri vuosituhannelta. Poikkeuslahjakkuuksia molemmat. Kilpi kirjoitti Alastalon tarinaansa kahdeksan vuoden ajanjaksolla. Liukkonen tuottaa tekstiä käsittämättömässä tempossa.

Tuotantoa on häneltä tippunut tappavaa tahtia, viimeisimpinä ennen Elämä: Esipuhe -teosta Finlandia-ehdokas O 2017 ja Hiljaisuuden mestari 2019. Vaikka Liukkonen on sanonut kirjaansa helppolukuiseksi, oli se sitä minulle vain joidenkin tekstijaksojen osalta. Yksin 1036-sivuisen kirjan fyysinen käsittely on vaativaa. Tarvitsin syliini tyynyrakennelmia.

Yksittäinen kappale saattaa viedä neljä tiheää sivua tai yksittäinen lause keskimäärin sivun. Pisin havaitsemani lause oli kolmen sivun (941−944) mittainen. Pitkät, poimuilevat lauseet Liukkonen rakentaa kuin arkkitehti tärkeää tilaustyötä, ja sellaisesta tilaustyöstä teoksen yhdessä juonteessa onkin kyse. Lausemammutit toivat mieleen tuhannen palan palapelit. Suorituksia siis kirjoittaminen kuin lukeminenkin. Lukijan tulee keskittyä.

Liukkosen teksti vilisee sivistyssanoja. Useimpia niistä en liene kuunaan aiemmin kohdannut. Miten kaikki ne tunkivatkin itsensä kirjailijan tekstiin? Onko Liukkonen paukuttanut sivistyssanakirjaa kannesta kanteen pikkunalliaisena silloin, kun muisti oli vielä pehmeän imukykyinen? Sopivan sivistyssanan löytyminen ilmaisua nyansoimaan ja täsmentämään tuntuu megatyöläältä työskentelytavalta ilman aivojen sisäistä hakuohjelmaa. Mutta on kirjassa myös runsaasti sivistyssanoista vapaitakin kerrontajaksoja, sujuvalukuisia kirjallisia ilotulituksia.

Liukkonen osaa olla hauska. Hän ryydittää tekstiään purevalla satiirilla ja osumatarkalla ironialla mutta myös pehmeillä virnistyksillä.  Myhäilin huvittuneena lukiessani taulukon avulla esiteltyä Wienin WKVL-sisäoppilaitoksen uusien vuosikurssilaisten asuntolakumppanuuksia. Siinäpäs vertaisoppimisympäristöjä!  Jokainen vanhempiensa kouluun lykkäämä nuori on psyykkisesti nyrjähtänyt. Mutta niin ovat koulun opetusfilosofia ja opetusmetoditkin. Oppilaitoksen tarkoitus oli kuitenkin eheyttää.

●●●

Wieniä ja Zürichiä lukuun ottamatta kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, minnekään tunnistettavasti paikantumatta.

Henkilökuvat ovat armottomia eivätkä ne imartele kuvitteellisia kohteitaan. On arkkitehtinä mainetta ja vaurautta saavuttanut, perustamansa arkkitehtifirman Dot-dot-dotin johtaja Samuel Classic, itsetietoinen ja itseriittoinen mies, jota työyhteisö ja perhe pelkäävät ja vihaavat ja suku varallisuuden ja vallan vuoksi liehakoi. Uhkapeluri Samuel Classic polttaa kääminsä mitättömistä ärsykkeistä, myös niiden puutteesta. On Classicin lastenkirjailijavaimo Silvia, joka keittää maanisen pakkomielteisesti marjahyytelöitä ja kirjoittaa vinksahtaneita lastenkirjoja, jotka kriitikoiden mukaan pitäisi pitää visusti lasten ulottumattomissa. On heidän poikansa Henri Classic, kirjan päähenkilö, joka on vahvatahtoisen isänsä painostuksesta ajautunut sisustusarkkitehdiksi, mutta on heikkotahtoinen ja energiaton, kirjan oodeleiden, eelien ja nikoleibidèiden omiin tarkoituksiinsa ohjailtavissa. On sadistinen, väkivaltaa janoava, sumeilematon Julia. On kehnoja mainosfilmejä tehnyt taidemaalari Jona Lobomovich, joka paljastuu matkan varrella vauvaikäisen vahinkonsa  Julian hylänneeksi äidiksi. On Eeli Torkshift, joka on WKVL:n vuosina aterioinnissa avustusta tarvitseva halvaantunut vihannes ja joka etsii mielen tyyneyttä ”sienalaisesta” terroristisesta lahkosta (pyhimykseksi julistetun, 1300-luvulla eläneen italialaisen Katariina Sienalaisen mukaan nimetty lahko). On pelkkiä hyönteisiä (elävinä ja kypsennettyinä) ja horsmanlehtiä syövä Nikolei Bidé, joka julkkismaineensa huipulla pumppaa suoneensa tappavan annoksen mömmöjä. Ja on monia muita elämänsä raajarikkoja. 

Varsinaista selkeää juonta ei ole. Romaanin eri kerrontajaksot on ryhmitelty mielivaltaisen tuntuisesti muutaman menneen vuoden otsikon alle kuluvalla vuosituhannella. Elämä: Esipuhe on äärinaturalistinen, pessimistinen ja lohduton ajan karikatyyri, minulle sittenkin dystopia. Tarinan ihmiset ovat epäonnistujia, psyykkisesti kieroutuneita ja vinksahtaneita kummajaisia. Ja silti ikään kuin ”normaaleja”. Elämä näyttäytyy surrealistisena. Silti kaiken taustalla näkymättömiin jäävä yhteiskunta toimii. Taksit ja raitiovaunut liikennöivät, ihmiset tekevät työtä, hoitavat puutarhojaan ja huuhtovat päivän turhautumisensa illalla kapakan tuoppien ja drinkkien äärellä. Rakennetaan uutta.

●●●

Etsin koko lukuprosessini ajan punaista lankaa, kirjan kantavaa selkärankaa. ”Juonellisesti” kirja kuvaa kahta Suurta Projektia. Nimettömänä pysynyt henkilö on tilannut arkkitehtitoimisto Dot-dot-dotilta eriskummallisen elokuvateatterin, jonka sisustuksen Henri Classicin tulisi suunnitella tietämättä itse rakennuksesta mitään. Lisäksi suurta, tyhjilleen jäänyttä kartanoa päämajana käyttävä jengi filmaa kaikkien aikojen kunnianhimoisinta ja kalleinta elokuvaa ilman, että kukaan tietää elokuvasta edes ideaa. Kameramiehiä touhuaa kaikkialla. Päivän työt kukin saa aamuisena tehtävänantona kirjekuoressa. Kartanon siivoamaton miljöö muistuttaa erehdyttävästi kaatopakkaa tai romuvarastoa.

”Kun katsoi ympärilleen, ei toden totta valjennut, mistä koko jutussa oli kyse, vaikka kuinka yritti punoa mielessään lankoja yhteen, tehdä omia pikku päätelmiään. Ei, se oli turhaa, kaikki yritykset tehdä selkoa asioiden tilasta ja järjestyksestä aiheuttivat pelkkää päänvaivaa ja vatsanpurua. Jo tämä valtava kartano teollisuusalueen takana, jossa heitä majaili toistakymmentä tai jotain sinne päin, tarkkaa lukua oli mahdotonta arvioida, sillä välillä tuntui että porukka vaihtui sitä mukaa, kun edellisiin oli ehtinyt juuri tutustua…”

Kolmas juonne on Wienin kansainvälinen vaihtoehtoinen laitos WKVL perustajanaan tuntematon Dawud Lechner. Laitos lupaa eheyttää kasvattinsa. Se tapahtuu kotikutoisen ”pedagogiikan” keinoin ja keskeisiä kasvatusvälineitä ovat päivittäiset coopertestit sekä nuorten maailmasta kirjojen  ja tietokoneiden karsiminen. Se ottaa koville: ”Vuosi ilman minkäänlaista elektroniikkaa. Vittu, mä alan pitää jo ilmanvaihtokanavaa mielenkiintoisena.” Tietyin ehdoin joku voi tulla siirretyksi KVHP-vaiheeseen, jolloin hänelle suodaan oikeus käyttää keittiön ahtaassa ja puolipimeässä takakomerossa laitoksen ainoaa tietokonetta. Se ei ole hääppöinen kapistus ja museovanhuksen yksityiskohtaisempi kuvaus on yksi Liukkosen teoksen hupaisimpia jaksoja.

●●●

Liukkosen huumori liikkuu rehevimmillään inhorealistisilla ihmiselon kaatopaikoilla. Väkeviin aistimusosuuksiin kuuluvat vaikkapa WKVL-koulun lounasaterioinnin eritelty kuvaus, jota lukiessa kaikkoavat ruokahalut. Herkullisia kuvauksia ovat Oodelin ja Henrin wiski-istuntoon valituksi osunut kapakka tainnuttavine sisäilmoineen ja tahmaisen pinttyneenrasvaisine pöytä- ja baaritiskipintoineen tai hyönteisravintolayrittäjä Nikolei Bidén ehtymätön hyönteisreseptien valikoima. 

Kirjan koomisen kamaliin kuvauksiin kuuluu Classicien sukutapaaminen sekä Dot-dot-dot-toimiston naistyöntekijän järjestämät hyväntekeväisyysjuhlat.  Liukkonen on hätkähdyttävimmillään kuvatessaan kaaosta, sekasortoa ja ihmisen alennustilaa kaikkine niihin liittyvine irvokkuuksineen ja eritteineen. Yksi tällainen on ammattinsa pohjamutiin vajonneen elokuvaohjaajan yritys tallentaa filminauhalle ala-arvoista pornokohtausta jumalain hylkäämässä yksiössä.

Yksinäisyydessään ahertanut kirjailija on viihdyttänyt myös itseään:
”… yksi pahimmista Wittgensteinin raiskaajista lienee se helvetin Liukkonen, ah! Siinä meillä sen sortin sykofantti että munuaisia kivistää! Miki Liukkonen, se egoistinen, vajaaälyinen periodialkoholistiluuseri, joka luulee kirjoittavansa hyviäkin kirjoja, oletko lukenut yhtään? Hyvä! En suosittele missään nimessä!”

●●●

Mutta mikä on lopulta Elämä: esipuhe -kirjan idea? Miksi Miki Liukkonen on teoksensa kirjoittanut? En tiedä. Mutta joitakin assosiaatioita se itsessäni herätti.

Ihminen on nomadikausista lähtien ollut tutkimusmatkailija ja löytöretkeilijä. Uteliaisuus, tiedonjano ja ahneus ovat ulottuneet kaikkialle, myös ihmisen koostumukseen sisäelimiä, soluja, geenejä ja aineenvaihduntaa myöten. Vain ihmisen aivoihin ei ole pääsyä. Läheisinkään ihminen ei tiedä, mitä kaikkea toisen aivoissa liikkuu. Tässä romaanissa tätä vielä valloittamatonta aluetta ei kunnioiteta.

”Ei ole enää mitään selkeää minää, ei mitään yksityistä elämää… kaikki palvelee itsestä irrotettua ja muokattua dataa, joka leijailee tuolla jossain… leijailee ja vihjailee olemassaolostamme sen hetken kun me vielä fyysisesti asustamme tätä planeettaa… Sen jälkeen meistä on vain sähköistä informaatiota, pikseleitä, kontrasteja, numerosarjoja, sävyjä, hajanaisten elämänhetkien sähköiseen tietokantaan tallentuneita mosaiikkeja. Elämä siirtyy jonnekin bittiavaruuteen. Tämä materiaalinen elämämme on pelkkä esipuhe sille ikuiselle elämälle, joka odottaa meitä tuolla jossain, nollien ja ykkösten kohisevassa taivaassa.”

Eeli Torkshiftin teininero isoveli on kehittänyt ohjelman, joka pystyy sanallistamaan ihmisen mielen eli aivojen sisäisen liikenteen, halut, toiveet, mielihyvät, pelot, aivan kaiken. Ohjelman käynnistää omiin tarkoituksiinsa erakoitunut, kuplaansa linnoittautunut sienalaislahko sanallistettuna päämääränä ”kuoleman voittaminen hajautetulla tulevaisuudella rauhan tyyssijana”. Koekaniiniksi joutuu sienalaislahkon kidnappaama Henri.

”Kahdeksantoista kaapuihin pukeutunutta hahmoa ringissä. Henri nurkassa seinää vasten, täynnä EEG-elektrodeja, elektrodimyssy päähän aseteltuna, letku käsivarressa, silmät puolittain raollaan, valkoiset silmämunat haileana kiiluen hämärässä, näytön sinervässä valossa, joka vilisee sanoja, diagrammeja, käyriä, ja toinen laite, joka papattaa joka toisella sekunnilla.”  
Tehtävän saaneella on määräyksenä ”subjektin tietoisuuden hajaittaminen digitaaliseen kokemusmaailmaan, ruumiittomaan symboliverkostoon sekä sydämen pysäyttäminen, kun on varmistettu, että tietoisuus on siirretty kokonaisuudessaan digitaaliseen ulottuvuuteen”.

Terrorismia työkalunaan käyttävä lahko nousee teoksen lukemisen jälkeen marginaalista keskiöön, yhdeksi kirjan kattaman ajan toimijoista.

Läntinen kulttuurimme ihanteita on yksilön fyysinen ja henkinen autonomia, niiden koskemattomuus ja loukkaamattomuus. Elämä: Esipuhe -teoksessa yksilön autonomiaa loukataan mennen tullen. Henri Classicin elämässä loukkaajia ovat ensin autoritaarinen isä, nuoruudessa koulu Wienin kansainvälinen vaihtoehtoinen laitos WKVL, aikuisiässä seuralaiseksi kiilautunut Toomas Oodel, Henrin kroonistuneen unettomuuden hoidossa uniklinikaksi lavastettu manipulaatio- ja mielen hallintaanottolaitos. Suuri Projekti, missä Henriä on hänen tietämättään kuvattu yksityisimpiäkin seikkoja myöten usean vuoden ajan ja lopulta sienalainen lahko mestarinaan Henrin WKVL-aikainen asuntokaveri Eeli. Lopullisena saalistuksen kohteena ovat Henrin aivot.

●●●

Palaan Volter Kilven mestariteokseen Alastalon salissa. Salissa istuu kustavilaisten isäntämiesten joukossa myös isä (Pukkila) ja tämän avioton poika (Janne Pihlman, Alastalon renki ja talon Siviä-neidin rakastuneiden pälyilyiden kohde). Piikansa väkisin maannut Pukkila ei ole myöntänyt siitoksensa seurausta. Pukkila on Alastalossa aseman saaneelle äpäräpojalleen kaunainen. Hän pääsisi Alastaloon isäntärengiksi, ei hänen avioliitossa syntynyt Evald-poikansa, kuten hän oli uneksinut. Elämä: Esipuhe -teoksessa on isä (Samuel Classic) ja sivusuhteen vahinkona syntynyt tytär (Julia). Samuel on tunnustanut isyytensä ja aluksi maksanut jopa elatusmaksua. Mutta isä ja tytär eivät tunne toisiaan. Kirjan karmeassa kuvauksessa tyttö kiduttaa isäänsä motiivina saada tapahtuman videotallennuksesta hulppea omaisuus virtuaalivaluutta bitcoinina.

Mieleeni kimmonneessa isä−poika/ isä−tytär -rinnastuksessa käyttäytymisen yhtenä keskeisenä polttoaineena on ahneus, Pukkilalla saavuttamattomaksi jäänyt jälkeläisen sosiaalinen nousu, Julialla käden ulottuvilla siintävä vauraus. Mieleeni noussut hajoaa kuitenkin tomuksi sen tarkemmassa erittelyssä, joten se siitä.

Kolmas yhdistävä piirre omintakeisen kielen ja aviottoman lapsen lisäksi on mestariteosten jäljittämättömyys. Kukaan ei kykenisi kirjoittamaan Alastalon salissa -teoksen kaltaista tai sille rinnastuvaa kirjaa eikä kukaan pystyisi kirjoittamaan Elämä: Esipuhe -jäljitelmää. Perään mitätöinti: Miksi kukaan edes yrittäisi? Ei sellaisessa olisi mielen häivää.

Miki Liukonen on lopulta armollinen. Keskeisten henkilöiden kohtaloihin on kirjoitettu pehmennettyjä loppuja. Rikkinäinen Torkswiftien perhe eheytyy mukaan lukien sienalaislahkon jättänyt Eeli ja Silvia löytää taas kadonneen harrastuksensa marjahyytelöiden keittämiseen. Samuel pääsee lapsuutensa unelmaan, inkkarikirjoissa kuvattuun maailmaan, tosin kurkku auki viillettynä mutta kenties (toivokaamme niin) kykenemättä enää aistimaan kipua.

Miki Liukkonen penäsi Helsingin Sanomien omalaatuisen (epä)arvostelun kirjoittajalta kannanottoa siitä, onko tämän mielestä Elämä: Esipuhe hyvä vai huono. En käyttäisi kumpaakaan luonnehdintaa. Teos on erikoislaatuinen, kummallinen, ehdottomasti liian runsas, vaativa, paikoitellen riemastuttava ja antelias. Suosittelisinko jollekin toiselle? Sanoisin kuten alussa esille nostamani kirjallisuustuttava: Miki Liukkosen tuotantoon tutustuminen kannattaa aloittaa vähän helpommasta päästä.

Elämä: Esipuhe on teos naamioidusta väkivallasta ja elämän irrationaalisista elementeistä. Se on kirja käsiin hajoavasta ajasta ja hajoavasta ajan käsitteestä.

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. WSOY 2021, 1036 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa

Turvapaikanhakija Abdul on Grand Hotel Europan laukkujenkanstaja ja apuhenkilö.

Kansainvälisen läpimurron tehneen alankomaalaisen kirjailijan Ilja Leonard Pfeijfferin (s. 1968) toinen teos Grand Hotel Europa on säihkyvä, valloittava, sivistynyt ja vetovoimainen romaani Euroopasta, sen kulttuurisesta menneisyydestä, laihtuvasta tulevaisuudesta ja turismista, joka tuhoaa Euroopan tulevaisuuden lisäksi jopa sen ainutlaatuisen menneisyyden. Mutta ennen muuta teos on koukuttava kunnianosoitus renessanssin jälkeiselle taiteen uudistajalle Michelangelo Merisille (1571−1610). Taidehistoria tuntee suuren italialaismestarin syntymäpaikkakuntansa mukaan taiteilijanimellä Caravaggio.

Siispä taiteen hakuteokset kirjahyllystä esiin! Grand Hotel Europaa ei mielinyt lukea paneutumatta kaikin kanavin Caravaggioon ja hänen suuriin teoksiinsa. (Rakas lukija, taideteosten puuttuminen ei laimenna lukemisen magiaa, mutta kasvattaa uteliaisuutta. Googlestakin on ensiavuksi.)

Jännittävintä Pfeijfferin teoksessa on sen luonne autofiktiona. Kirjan päähenkilö on nimittäin Ilja Leonard Pfeijffer. Koin silti merkityksettömänä lähteä vetämään kuvitteellisia rajoja todellisuuden ja fiktion taidokkaasti sekoitetuille rajapinnoille. Sellainen ei ole tarpeen. Teos ei ole elämäkerrallinen. Avatkaamme siis mielemme fiktiolle.

Grand Hotel Europa on rakkaustarina, tosin sellaiseksi suruvoittoinen. Italiassa pysyvästi asunut kirjan päähenkilö on päätynyt rakkaussuhteensa haaksirikon jälkeen Alankomaihin maineikkaaseen vanhan ajan loistohotelliin Grand Hotel Europaan asuakseen siellä toistaiseksi. Hän kokoaa itseään sirpaleista kirjoittamalla:

Jos todella halusin unohtaa Venetsian ja kaiken, mitä siellä oli tapahtunut, minun piti ensin muistaa kaikki mahdollisimman tarkasti. Jos ei muista kaikkea, minkä tahtoo unohtaa, on mahdollista, että ei muista unohtaa kaikkea. Minun on kirjoitettavaa kaikesta, vaikka tajusinkin, että kertominen toistaisi tuskani…

Ilja Pfeijffer on humanistisen sivistyksen hankkinut runoilija ja menestyskirjailija esikoisteoksellaan La Supeba (2013). Hän on nyt käsiteltävänä olevan teoksensa perusteella latinisti sekä antiikin ja myöhemmän eurooppalaisen mytologian seikkaperäinen tuntija. Sattumoisin hän on tutustunut nuoreen yläluokkaiseen naiseen Clioon, jota hän ei ensin tohdi lähestyä käsivarren mitassakaan. Nainen on kuin unelma. Hän on karismaa huokuva kaunotar, joka heittäytyy tuttavuudessa aloitteentekijäksi. Heistä tulee toisilleen ahnaat rakastavaiset. Clio on Italian vanhan taiteen tuntija ja tutkija, joka ei ole löytänyt asiantuntemustaan vastaavaa työasemaa. Taidemuseoiden tutkijavirkoja ei aukene ja jos joskus aukenisikin, paikka täytetään sukkelaan italialaiseen tyyliin nepotismikriteerein. Clio on varakkaasta genovalaisesta aatelissuvusta. Äidiltään markiisitar Chiavari Cattaneo della Voltalta hän perisi tämän kuoltua saman arvonimen

David katsoo voittamansa vihollisen, Goljatin, päätä surullisin, miltei säälivin silmin Caravaggion öljymaalauksessa David ja Goljat. Galleria Borghese, Rooma.

Clion on Caravaggio-asiantuntija korvaamatonta lajia. Genovan ”ainoan” Caravaggion Ecco homon edessä Palazzo Biancossa Clio kuiskaa Iljalle teoksen olevan epäaito, mutta sen ääneen sanominen olisi museolle katastrofi: ”Se on maalattu niin korostetusti Caravaggion tyyliin, ettei se voi olla Caravaggio.” Sen sijaan Genovassä on yksi aito Caravaggio, Johannes Kastajaksi maalattu taiteilijan omakuva, yksityisomistuksessa Palazzo Cattaneo Adornossa, Clion äidin palatsissa.  

Clion into- ja kunnianhimo kohdistuvat Caravaggion ennen kuolemaansa (murhatuksi tuloaan?) maalaaman triptyykin kadonneeseen pääteokseen aiheena polvistunut ja katuva Maria Magdalena. Clio on päättänyt omistaa asiantuntemuksensa maalauksen etsimiseen, siis vielä yli kolme vuosisataa teoksen mystisen katoamisen jälkeen. Caravaggion teoksen jäljittämisestä tulee heidän yhteinen pelinsä. Pfeijffer rakentaa monimutkaiset jäljitysmatkat historiallisilta yksityiskohdiltaan jännittäviksi ja uskottaviksi. Yksi etsintämatkoista suuntautuu Maltaan, jonne Roomassa äkkipikaisuuttaan murhan tehnyt ja kuolemantuomiotaan vältellyt Caravaggio pakeni Jerusalemin ritarikunnan suojelukseen ja yritti osoittaa siellä nuhteettomuuttaan.  

●●●

Grand Hotel Europan toinen pääjuoni on turismi. Se on vallan muuta kuin matkailu. Turismi on kuin Eurooppa-ruumiiseen levinnyt syöpä, joka ei ole pysäytettävissä ja joka vääjäämättömästi tappaa myös valtaamaansa ruumiin. Välimeren helmestä Venetsiasta, Clion ja Iljan muutaman kuukauden asuinkaupungista, on tullut turistimassojen vyöryssä kuollut museokaupunki, jonka asukkaat ovat kiihtyvällä vauhdilla muuttaneet pois. Heille liian kalliiksi muuttunut kotikaupunki ei enää pysty tarjoamaan edes arjen kauppapalveluita tai kohtuullista ulkona liikkumista. Hintataso on karannut asukkaiden ulottumattomiin. Venetsia on kutistunut asukasluvultaan pikkukaupungiksi.

Menneisyys on Venetsian ainoa tulonlähde. Tulevaisuutta vajoavalla kaupungilla ei ole. Siellä käy vuodessa 18 miljoonaa turistia, siis keskimäärin 50 000 kävijää päivässä. Arvion mukaan vuoteen 2030 mennessä päivittäisten kävijäin määrä kohoaa 100 000:een.

Venetsian kohtaloa seuraavat Amsterdam ja muut Euroopan kulttuurikaupungit. Keskustan kauppojen valikoimat palvelevat turismia, samoin ravintolat.  Keskustojen autioitumista pysyvistä asukkaista edistää Airbnb, harmaan talouden ja veronkierron tulokas ja hotellisektorin epäreilu, valvontasäännöstön ulkopuolinen kilpailija. ”Airbnb:ltä on riistettävä sen hilpeä, viaton imago”, keksii ainoaksi jarrutuskeinoksi teoksessa amsterdamilainen matkailualan virkamies Tjalko van Tiggelen.

”Maat, jotka aikoinaan olivat Euroopan sivistyksen kehto, Kreikka ja Italia, elävät nykyisin lähes yksinomaan entisaikojen suuruutensa hyväksikäytöstä. Ilman turismia ne taantuisivat kehitysmaiksi. Herää kysymys, onko se koko Euroopan kohtalo.” Pohdiskelija, Grand Hotel Europan vakioasuja Patelsti jatkaa johtopäätökseensä: ”Eurooppa hukkuu historiaansa. Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei sillä ole tilaa tulevaisuudelle.”

Turistit metsästävät sosiaalisia bongauspisteitä ymmärtämättä näkemäänsä opasvihkon esittelytekstiä syvemmältä. Länsimaiset turistit himoitsevat vuorostaan autenttisuutta, mutta hakevat sitä kohteista, jotka jo turistit ennen heitä ovat keksineet ”autenttisiksi”.  Turismibisnes lavastaa heille autenttisuutta. Niin turistit pilaavat ryminällä pienyhteisöjen alkuperäiskulttuuria. Kävijät tyytyvät uskottaviin kulisseihin.

Pfeijffer lataa teokseensa vavahduttavia lukuja eksponentiaalisesti kasvavasta aasialaisesta turismista Eurooppaan. Tarinan aikana kiinalainen suursijoittaja Wang muuttaa ostamansa perinteikkään ja historiaa kantavan Grand Hotel Europan vastaamaan paremmin kiinalaisten mielikuvia eurooppalaisuudesta. Kiinalaisia on laumoittain kaikkialla. Mutta vasta seitsemällä prosentilla kiinalaisista on ulkomaan passi.  

”Turismi tuhoaa sen, mikä sitä vetää puoleensa.”  Näin uhkaa käydä Vatikaanin Sikstuksen kappelin äärettömän arvokkaille Michelangelon kattofreskoille (1508−1512), jotka ovat säilyneet viisi sataa vuotta, mutta vaarassa tuhoutua nyt ihmismassojen ahtaassa vellonnassa pölyn ja hengityshuurujen seurauksena. Nykyajan ilmastointilaitteet eivät pysty varjelemaan freskoja niihin kohdistuvalta vaaralta. Itse kappeli on rakennettu kardinaalien kokouksiin, ei sosiaalisten pisteiden keruuseen siitä, että olen minäkin ne freskot nähnyt.   

”Turismia ei hillitä, vaan sitä edistetään. Parin vuosikymmenen päästä tällaista ajattelua katsotaan yhtä epäuskoisena kuin nyt vanhoja mainoksia, joissa tupakointia suositellaan terveyssyistä”, summaa Ilja Pfeijfferin kanssa Grand Hotel Europan illallispöydässä keskusteleva sivistynyt vanha herra Patelski.

●●●

Ilja Leonard Pfeijffer on Alankomaissa tällä teoksellaan megakirjailija.

Ilja Leonard Pfeijfferin tyylilajeihin kuuluvat satiiri, ironia ja lempeä huumori. Teoksen dialogi on terävää ja tähtäyksessään tarkkaa ja keskustelijoilla on sanat hallussaan. Pfeijfferin käymät keskustelut hotellin vakinaisten miesvieraiden kanssa pureutuvat asiasisällöiltään syvälle ja niitä on nautinto lukea. Keskusteluillaan kirja sivistää, viihdyttää ja panee ajattelemaan.

Osapuolille epätasa-arvoisempaa on sen sijan rakastavaisten Clion ja Iljan keskustelut pahimmillaan. Ilja on Clion epäoikeudenmukaisten syytöslaavavirtojen edessä kuohittu, kastroitu ja puolustuskyvytön. Hienostunut, yläluokkainen Clio muuttuu kääminsä poltettuaan pahasuiseksi katuämmäksi, jonka kohtuuttomiin syytöksiin yksikin puolustuslauseke olisi bensiiniä liekkeihin. Innostunut ja ihanainen Clio on kaksijakoinen. Hän tuntuu tarvitsevan oman suvereenisuutensa osoittamiseen aika ajoin rakastettunsa mitätöinnin. Ilja alistuu koska rakastaa.

Grand Hotel Europa -romaanin kantava jännite on Caravaggion kadonneen maalauksen jäljitys. Lukija tietää, että jäljitys ei voi päätyä nollatilanteeseen kirjan jännitteen sortumatta. Loistavista teorioistaan huolimatta Clio ja Ilja ovat epäonnistuneet. Jo varhain lukija arvaa, missä kadonnut taideteos on. Mutta kun se sattumalta ”löytyy” taideteoksena arvoiseltaan paikalta ja Ilja tunnistaa sen Caravaggion kadonneeksi työksi Cliolta saamiinsa seikkaperäisiin perustietoihin tukeutuen, hän ei ota kunniaa itselleen, sillä eiväthän hänen ansionsa löytymisessä sittenkään ole hänen omaksumiaan teostietoja suuremmat. Hän tekee ainoan oikean ratkaisun: Löytö olisi yhteinen.  

Siis onnellinen loppu, jos onneksi voi kutsua miehen hakeutumista rakastettunsa grillattavaksi, sillä ennemmin tai myöhemmin Clio tarvitsee käyttövoimakseen uuden ryöpyn Iljan nollaamista. Se on hänen polttoaineensa.

●●●

Lopuksi on esiteltävä kirjan kolmas päähenkilö, josta tarina alkaa ja johon se päättyy. Hän on Saharan eteläpuolelta kyläänsä kohdistettua massamurhaa ja kylän polttamista nuorena poikana paennut Abdul. Helvetillisen pako, venepakolaisuus ja veneen myrskyssä kaatumisen jälkeen tuleminen pelastetuksi ani harvojen joukossa on päättynyt Abdulin osalta Grand Hotel Europaan, minne hotellin majordomus Montebello oli tuonut hänet holhoamakseen hotellipojaksi.

Hotellia vuosikymmenten ajan palvellut ja asiakkaille omistautunut majordomus edustaa persoonana vanhaa eurooppalaista yläluokkaista eleganssia tyylikkäimillään.

Hersyttävän koomisena yksityiskohtana maahanmuuttoviranomaiset tutkivat Abdulin oikeutta jäädä Alankomaihin Euroopan syvimpien kulttuuristen pohjavirtojen kautta, tulkitsemalla hänen pakotarinaansa Vergiliuksen (70−19 e.Kr.) Aeneisin plagiaationa ja siksi totuudenvastaisena.

Turismivyörytyksen valossa ajankohtaisiksi nousseet siirtolaisuuden ja pakolaisuuden uhkakuvat laimenevat kuin akvarellit vesisateessa. Pfeijffer ei alankomaalaisena pelkää monikulttuurisuutta ja sijoittaa sanansa Patelskin suuhun:
”Muuttoliikkeen patoaminen on yhtä mahdotonta [kuin veden virtaus]. Se, joka ajattelee niin, ei tunne ihmiskunnan historiaa. Olemme kävelleet siitä lähtien kun nousimme kahdelle jalalle… Muuttoliike on ihmiskunnan historiaa… Hyödyllisempää on alkaa mahdollisimman pian miettiä, kuinka voimme kanavoida virrat ja käyttää niitä hyödyksemme… Jokainen kulttuuri on cocktail. Kun kaksi kulttuuria törmää, toinen ei korvaudu toisella, vaan syntyy uusi kulttuuri, jossa maagisella tavalla molemmat voidaan julistaa voittajiksi. Kun Eurooppa islamistuu, islam muuttuu siinä yhtä paljon kuin Eurooppa.”

Grand Hotel Europa on loistava teos. Se on herkkukattaus, ei vain kirjan hemmottelemille latinisteille sekä Italian kulttuurin ja kielen harrastajille. Teos on saanut kotimaassaan palkintoja ja oli ilmestymisvuonna 2019 Alankomaiden myydyin kirja. Nyt se tekee menestysmatkaansa kautta maailman hyvän kirjallisuuden ystävien käsissä. Oli suuri ilo kuulua siihen joukkoon.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa. Gummerus 2021, 597 sivua. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Antti Heikkinen: Latu

Kuolema voi olla syvästi traaginen, se voi olla luonnollinen ja se voi olla myös toivottu. Kun lopetin hiihtäjä Pauli Pitkäsen (1911−1941) kuoleman kuvaukseen päättyvän Antti Heikkisen romaanin Latu, rintakehääni puristi ja kurkunpäätä karhensi. Niin perin kohtuuttomalta tuntui 29-vuotiaan mestarihiihtäjän elämänloppu. Jos hän olisi pysynyt hengissä, sotainvalidiksi hän olisi jäänyt. Kranaatin räjähdyksen tuhoamia jalkoja olisi tuskin saatu säällisesti kävelykuntoon.   

Jos Pauli Pitkänen olisi selvinnyt ehjänä toisesta maailmansodasta ja olisi jatkanut nousujohteista hiihtoaan, tuntisimme hänet yhtä lailla kuin Veikko Hakulisen ja Siiri Rantasen. Nyt hänet muistavat kotipaikkakuntalaiset Nilsiästä sekä joukko urheilutietäjiä. Pauli Pitkänen hiihti maailmanmestariksi 18 kilometrillä Lahden MM-kisoissa 1938 ja voitti kultaa heti perään Puijon kisoissa. Hänestä odotettiin seuraavien talviolympialaisten hiihtokuningasta.

Antti Heikkinen on tuottelias kirjailija. Kirjan sisäkannen kuvitusta.

Antti Heikkinen kertoo Pauli Pitkäsen muistikuvina hänen hiihtäjäntaipaleestaan. Pitkänen on Siilinjärvellä Tarinaharjun sotilassairaalassa välillä tajuissaan, välillä puolitajuissaan.  Muistikuvissa vahvana ovat valkeat hanget ja niissä latu, itse puhtaaseen hankeen puhkaistu.

Pauli Pitkästä hoputtaa sairaalasta mukaansa toinen pohjoissavolainen hiihtäjäsankari, jatkosodassa miinaan astunut ja siihen menehtynyt suonenjokelainen Kalle Jalkanen (1907−1941), Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936 viestissä Suomelle kultaa ja Lahden vuoden 1938 maailmanmestaruuskisoissa 50 kilometrillä kultaa hiihtänyt mestarisauvoja. Ensimmäisestä Jalkasen ”vierailusta” Pitkänen ei vielä lähde mukaan, vaikka arvelee toisen tulevan vielä uudelleen ja silloin hän on noutajansa mukana valmis ylittämään elämän ja kuoleman rajan, hiihtämällä. Miksi ei sivakoisi rivakasti, kun suksi luistaa ja hanget ovat niin kutsuvan valkoiset.

●●●

Pauli Pitkänen kasvoi lapsuutensa Nilsiässä Varpumäen talossa Sänkimäen kylässä. Se sijaitsi puolivälissä Nilsiän kirkonkylää ja Siilinjärveä. Kumpaankin matka taittui suksin, jos harvoin tarvetta oli taival taittaa. Välissä oli vaaroja ja niitä Nilsiässä riitti: lähinnä Kinahmi, sen huipulta katsottuna yhdellä suunnalla Visa, toisella taivasta harova Tahko ja oli maisemassa vielä siililtä näyttänyt Kypäräinen. Pauli Pitkänen kiskotteli kotitekoisilla sivakoillaan vaaran rinteitä ylös ja opetteli tasapainoa arvaamattomissa laskuissa.

Lumettomina vuodenaikoina hän juoksi veljiensä Aaron ja Laurin kanssa. Veljet olivat isän toisesta avioliitosta, Pauli kolmannesta. Sänkimäkeläiset eivät moista ymmärtäneet, juosta nyt vaikkei kukaan ajanut takaa tai hiihtää olematta matkalla mihinkään.  Mutta isä kannusti ja patisti, vaikkei poikia patistaa tarvinnut. Paloa kirmata tai sitoa sukset jalkaan riitti omasta takaa. Juoksu ja hiihto kuuluivat huilimisaikoihin. Muulloin he paiskivat maalaistalon töitä, voimiinsa nähden kovin raskaita.

Pauli osoitti nopeutensa ja ketteryytensä varhain ja siihen kiinnitti huomionsa myös hänen kansakouluopettajansa Kämäräinen. Mutta kun Kämäräinen vei hiihtäjäsuojattinsa kirkonkylälle tämän ensimmäisiin hiihtokilpailuihin ja molemmat olivat varmoja Paulin ylivertaisuudesta, kisassa kävi häpeällisesti. Pauli jäi neljäntenä palkinnoitta. Hiihtäessään hosui, sähläsi ja teki virheitä, hävittyään itki katkerasti ja pitkään. Opettaja pyysi pojalta anteeksi.

●●●

Ei Pitkänen muutenkaan aluksi pärjännyt. Mahdollisuuksia ottaa mittaa lähipitäjien suksijoista oli ani harvoin. Vieremällä järjestettiin yhdet kilpailut ja sinne oli päästävä. Mutta mitens menet? Hiihtäen Nilsiästä Siilinjärvelle, sieltä kolkkaavalla ja sivuille heiluvalla höyryjunalla Iisalmeen ja Vieremälle jollakin harvoin liikennöivällä pakokaasun katkuisella linja-autolla. Ei hän niissäkään kisoissa pärjännyt.

Lapsuusvuosina hänen hiihtoyrityksiään seuraillut Vieremän Joonas Ryhänen tajusi, etteivät nuorukaisen sukset luistaneet kuten parhailla kilpaveikoilla. Pauli oli hinkannut kynttilää suksiensa pohjiin. Ryhänen saattoi hänet kotimatkalle mukana muutama purkki suksivoidetta. Mutta niille kävi höplästi. Ei Paulilla ollut tajua, mihin voide levitetään. Sukset luistivat nyt taaksepäin ja vain sinne. Eteenpäin hän ei päässyt. Lopulta kimpaantunut nuorukainen sinkosi voiteet vitikkoon.

Antti Heikkinen kirjoittaa näkyväksi 1930-lukulaisen maalaisnuorukaisen kehittymismahdollisuudet kotitekoisilla suksilla, kotitekoisin sitein, vailla valmennusta, voiteita ja voitelutaitoja. Omasta takaa oli vain voittamisen ja kehittymisen vimmainen tavoite.

Kun menestystä alkoi lopulta tulla, Pitkästä ryhdyttiin kosimaan naapuriseuroihin. Hän liittyi kuopiolaiseen Savon Sisuun ja kotikylällä perustettuun Sänkimäen Hakaan, joka liian pienenä yhdistettiin Nilsiän Nujakkaan. Isosta maailmasta alkoi tulla välineapua ja palautumisohjeita, joiden päälle hän ei ymmärtänyt. Luulisihan lihaslepoon yöunien riittävän. 

Pauli Pitkänen valmistautumassa lähtöön Lahden MM-kisoissa 1938. Savon Sanomien uutiskuva.

Lahden MM-kisojen voiton jälkeen Pauli Pitkänen hiihti kultaa myös Puijon kisoissa, mutta sitten syttyi talvisota ja sitä seurasi jatkosota. Siellä Pitkänen sai kranaatinsirpaleen jalkaansa. Kun sirpale lähti liikkeelle, mies kotiutui toipumaan. Hän oli mukana tukikeppinsä kanssa noutamassa Sortavalasta kaatuneiden nilsiäläisnuorukaisten reppuja ja omaisuutta. Yhtä reppua koululuokassa purettaessa pohjalla ollut kranaatti virittyi Pitkäsen kädessä. Kun muut tajusivat tilanteen, he syöksyivät käytävään. Jalkapuoli Pitkäsellä ei siihen ollut aikaa. Oli kyse muutamasta sekunnista. Kranaatin ehti heittää ikkunasta ulos, mutta heitto keskeytyi, kun Pitkänen näki seinustan lähellä joukon leikkiviä lapsia. Ainoa mahdollisuus oli antaa kranaatin räjähtää sisällä. Hän ehti viskata sen opettajan pöydän alle, mutta ei pöytä suojannut tuhoisilta seurauksilta. Sankarihiihtäjä Pauli Pitkänen menetti alaraajansa. Lopun tiedämmekin. Pauli Pitkänen kuoli Tarinaharjun sotilassairaalassa.

●●●

Lukiessani Antti Heikkisen hienosti rakentamaa ja koskettavaa romaania Nilsiän mestarihiihtäjästä ajattelin Pauli Pitkäsen kanssa samana vuonna 1911 syntynyttä isääni, yläsavolaista Olli Kärkkäistä. Hän kantoi Kiuruveden Jänteen aktiiviurheilijana, kilpailujen toimitsijana ja vanhemmiten penkkiurheilijana Lauri Pihkalan mukaan saamaansa lisänimeä Jänteen Tahko. Isä olisi muistanut Pauli Pitkäsen hyvin.

Isäni piti vuosikymmeniä mittavaa urheiluarkistoa saksien niihin valikoidusti Iisalmen Sanomien ja Savon Sanomien urheilutuloksia ja urheilujuttuja ja rakentaen tuloksista ruutuvihkoihinsa omia maalaismiehen excel-taulukoitaan.  Hän ei malttanut Pohjois-Savon piirimestaruuskisojen aikana odottaa seuraavana päivänä ilmestyviä sanomalehtiä, vaan soitteli tavan takaa Iisalmen Sanomien urheilutoimitukseen kysellen väliaikatuloksia. Jänteen Tahkoon suhtauduttiin suopeasti.

Isän urheiluarkisto oli peräkamarissa lukollisen kaapin kätköissä. Kun isäni oli kuollut, Jänteen edustaja oli tullut pyytämään isäni arkistoa ja saanut sen mukaansa. Nyt seuraa ei enää ole. Sen vireämmäksi syrjäyttäjäksi perustettiin Kiuruveden Urheilijat. Kysyin kerran KU:n silloiselta puheenjohtajalta, tietääkö hän Jänteen arkiston kohtaloa. ”Ei hajuakaan”, kuului vastaus. Uskon, että jollei tämä yhden maalaismiehen intohimoisen harrastuksen kooste ole päätynyt jollekin yksityiselle ullakolle, se on saattanut jakaa niukkaa tilaa Kiuruveden kaupunginkirjaston varastossa ensimmäiseen tyhjennyspuuskaan asti.

Antti Heikkinen: Latu. WSOY 2021, 169 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Paula Havaste: Saarelaislaulu

Saarelaislaulu on neljäs ja viimeinen romaani Paula Havasteen Saarenmaa-sarjassa. Sarjan aiemmat osat Pronssitähti, Vierashuoneet ja Morsiusmalja ilmestyivät vuoden välein. Ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt myös viroksi nimellä Pronkstäht. Kirjan virontajia on kaksi, Gerda Kordemets ja Triin Tael.

Sarja on seuraillut Vilja ja Villem Talvikin elämää Saarenmaalla neuvostomiehityksen jälkeisistä vuosista nykyaikaan. Siihen ovat mahtuneet Viron lähihistorian myrskyt: metsäveljien sinnittely metsäbunkkereissaan, kyyditykset 1949, pakkokollektivisointi ja määräysvallan ulottaminen liki kaikkeen inhimilliseen elämään. Saarelaislaulussa Talvikit asuvat Orissaaren regionissa Villemin kotitilalla, joka on onnistuttu muuntamaan vierasmajaksi. Vierasmajaa ylläpitävä Vilja ei voi vaikuttaa siihen, keitä talon vieraat ovat. Sen määräävät Tallinnassa Viron kommunistisen puolueen vastaavat virkamiehet, saarelaishorisontista valtansa tuntevat suuret kihot. Vierasmaja ei ole turisteja varten. Se on ansioituneiden kommunistien täysihoitola.

Villem on prenikalla palkittu kirjailija, runoilija, joka ei puutu vierasmajan ylläpitoon, mutta edellyttää luovan työn tekijänä itselleen täyspalvelun. Avioliitto on muuttunut tahmaiseksi, kun Villemille on noussut hattuun ja hän alkaa reissata Kingisepassa (ent. ja nyk. Kuressaaressa) ja Tallinnassa niin usein kuin saa tilaisuuden. Kirjailijaliiton kokouksia tuntuu olevan sangen usein ja siellä Villem tapaa myös nuorta kirjailijaksi pyrkivää Jelenaa, joka tekee itseään tykö tuntuvasti vanhemmalle palkitulle runoilijalle.

Eletään 1960-luvun loppua. Viru-hotellia ei ole vielä alettu rakentaa (hotelli otettiin käyttöön 1972), mutta Helsingin ja Tallinnan välillä on vuodesta 1965 lähtien liikennöinyt Vanemuine-laiva harvoine turisteineen.  Saarenmaa on suljettu sotilaallinen alue, josta asukkaat eivät voi matkustaa mantereelle ilman viisumia ja passia. Virtsun ja Kuivastun satamissa kontrolli on yhtä tiukkaa kuin Neuvostoliiton ulkorajoilla. Papereiden ja tavaroiden syynäysjonossa ensikertalaisten matkustajien kämmenet hikoavat ja selkä kostuu.

Neuvostojärjestelmään on mukauduttu, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Vastarinta pidetään sisikunnassa, teljettynä ja vaiennettuna, sillä korvia on kaikkialla. Varomaton lause saa läsnäolijat hätkähtämään ja pälyämään toisiaan. Seinillä on korvat, ovien rivoilla on korvat, ikkunanpielillä on korvat. Korvia on kaikkialla. Kuka tahansa voi olla ja lain mukaan täytyykin olla nuuskiva kuulija ja löyhäkielisten puheiden edelleen välittäjä. Talvikien vierasmajassa jokainen vieras on kunnon kommunisti ja kunnon kommunisti ei kaihda antaa ilmi.  

Vaikeneminen on verissä. Vaikenemista ylläpidetään myös peitetarinoilla; kalastuskolhoosin työmiesten Antsin ja Arvon yhteisasuminen on verhottu Antsin valeavioliitolla sikakolhoosissa työskentelevän Aiveen kanssa. Miesten välinen rakkaus johtaisi paljastuttuaan hyytäviin seurauksiin. Siksi Ants matkaa joka viikonlopuksi ”vaimonsa” luo. Heillä on myös ”yhteinen”  poika, jo armeijaikää lähenevä Vilmar, lahjoiltaan ja kutsumukseltaan muusikko ja kitaristi. Mutta Vilmarilla ei ole isännimeä. Kirjan tarinassa hänen ikätoverinsa Merle kivahtaa kiukuspäissään pojan järkytykseksi, ettei Ants ole tämän oikea isä. Mutta sitä Merle ei sentään tiedä, että liki yhdeksäntoista vuotta sitten nuori Aivee joutui sotilaisjoukon raiskauksen uhriksi ja Vilmar on tuon hirmuteon seuraus.

●●●

Saarelaislaulu koostuu kahdesta rinnakkaistarinasta. Suomen kommunistisen puolueen pioneerileirille lähetetään kaksi ansioitunutta komsomolnuorta Virosta ja esiintymään puolueen puoluekokouksessa. Massiivisen seulonnan, lausuntojen, puoltopisteiden ja kuulustelujen päätteeksi valinta osuu Merle Talvikiin, Viljan ja Villemin vanhempaan tyttäreen, ja toinen Vilmariin. Pari on esiintynyt lukuisilla pioneeri- ja komsomolleireillä, heleä-ääninen Merle laulajana, Vilmar säestäjänä kehnolla kitarallaan. Tulevaa ulkomaanmatkaa varten heidän esitystään hiotaan loputtomasti. Esityksen tulee olla täydellinen, ehkä sitäkin enemmän.

Myös toisessa rinnakkaistarinassa on kyse matkasta. Viljan Anna-täti on ollut koko elämänsä emännöitsijä, ensin Tallinnassa kulttuuritalossa ja viimeisimmät vuodet Ristissä ystävänsä Kaarinin kodista muunnetussa vierasmajassa. Anna ja Kaarin ovat niin ikään laittomasti rakastavaiset ja he ovat ylläpitäneet vierasmajaa useine päivittäisine aterioineen ja laajoine hyötypuutarhoineen rinnakkain työskentelemisen riemulla. Mutta nyt Kaarin on vakavasti sairas ja tuskin pystyy palamaan työelämään. Vilja anoo lupaviisumia hankkiakseen itselleen silmälasit Tallinnasta – Kingisepasta sellaisia ei saa – ja auttaakseen Anna-tätiä järjestämään solmuun menneet asiat.

Vilja pääsee kirjassa elämänsä ensimmäiselle matkalle meren yli mantereelle ja peräti pääkaupunkiin. Hänellä on pää täynnä suunnitelmia, tärkeitä hankintoja tehtäväksi. Ja tottahan hän haluaa aistia ja nähdä suurta maailmaa. Molemmat rinnakkaismatkat Tallinnaan ja kulttuuripääsihteerin puheille menoon asti sujuvat yhdessä. Sitten tiet erkanevat. Uuden kulttuuripääsihteerin vallassa on vanhuuden voimattomuuteen vajonneen Anna-tädin jatkoelämä, aluksi seuraajan saanti perehdyttämisineen Ristin vierasmajaan ja sitten Anna-tädin oma kohtalo.

●●●

Koin lukiessani sangen pitkään Saarelaislaulun matkatarinat liian ohuiksi ja heppoisiksi kirjan rakennusaineksiksi. Tottahan kaikille heille, Viljalle, Merlelle ja Vilmarille, matka on tuohon maailmanaikaan huippujännittävä kokemus, jotain tavatonta. Mutta omasta historiantajustaan ja mielikuvituksestaan huolimatta nykylukija ei voi kokea samaa vatsasta nipistelyä ja ensikokemisen huumaa, jonka tietää 1960-luvun lopulla Virossa ja Virosta matkustavien kokeneen.

Paula Havaste. Kirjan kansilehtikuvitusta. Kuva: Marek Sabodal.

Ei huolta. Paula Havaste on kokenut kirjailija, joka taitaa konstit luoda molempiin matkatarinoihin kiinnostavuutta ja ajan henkeä huumorin pilke silmäkulmassa. Saarelaislaulun luettuaan lukija voi kannet kiinni painaessaan todeta, että ”eipä hullumpi”, kirja on vallitsevan järjestelmän historiallisena kuvauksena viihdyttävä ja sivistäväkin. Havaste ei haksahda kirjoittamaan jyrkkää eroa rautaesiripun takaisen kommunistivaltion ja Suomen välille. Nuoret Merle ja Vilmar katsovat ja kokevat niiden silmälasien läpi, jotka he ovat komsomolissa saaneet. Kun Helsingissä kauppojen edessä ei näy pitkiä jonoja, se on heille todiste tyhjistä hyllyistä.

Vaikka useimmat kirjan ihmiset ovat pahiksia tai hyviksiä, ihmiskuvaukseen ilmaantuu loppua kohti harmaan sävyjä.  Merle ja Vilmar ovat eri puista veistetyt. Merle näyttäytyy tarinassa itsekkäänä ja kunnianhimoisena poliittisena pyrkyrinä, josta on kasvamassa tiukka ja tiedostava kaaderikommunisti. ”Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä”, on Vilja-äiti ajatellut tyttärestään murhemielin. Mutta ehkä äidin kertoma tarina kirjan lopussa naarmuttaa Merlen liian valmista kommunistista maailmankuvaa ja tuo ajatteluun ripauksen avarakatseisuutta. Vilmar on oppinut komsomolläksynsä hänkin, mutta haluaa elämältään muuta, laadukasta jälkeä laulujen tekijänä ja muusikkona.

Mutta hänen kitara on kehno. Vilmar on uneksinut Tallinnan soitinkaupasta hankkiakseen  keskihintaisen 14 ruplan kitaran. Hinnat ovat Neuvostoliitossa kiinteät, toisin kuin kapitalismimaissa. Viihdekirjallisuuteen kuuluu onnellisia sattumuksia ja yhden sellaisen myötä Vilmar palaa lyhentyneeltä Suomi-matkalta Saarenmaalle kahden kitaran kanssa. Kumpikaan niistä ei ole hänen vanha kitaransa.

Historiallisesta viihdekirjasta Saarelaislaulussa siis on kyse, tekijänä historiallisiin romaaneihin erikoistunut Paula Havaste. Saarenmaa-sarjan jälkeen hän avaa uuden aiheen: huhtikuussa ilmestyy nuijasota-aiheinen romaani Laahus ja siinäkin keskiössä on kansannainen Reeta. Niitä, tavallisia kansannaisia, osaajia ja vaikeuksien läpi puskijoita Havaste on läpi kirjallisen tuotantonsa nostanut kerrontansa keskiöön..

Paula Havaste: Saarelaislaulu. Gummerus 2021, 413 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Antti Vihisen dekkarin Punainen prinsessa tausta on vinha. Vihinen opiskeli 1980-luvun lopulla valtiotieteitä Hampurin yliopistossa. Istuessaan Venäjän vallankumousta käsittelevällä luennolla saliin saapui myöhässä nuori nainen ottaen paikkansa takarivistä. Vihisen vierellä istuja kertoi myöhäisen saapujan olevan Bettina Röhr, Ulrike Meinhoffin tytär. Vuosi oli 1988. Kului kaksi vuotta ja Saksaa ravisteli jättitapahtuma: DDR:stä tuotiin käsiraudoissa Länsi-Saksaan kymmenen kauan etsittyä ja kuin maan rakoon vajonnutta Punaisen armeijakunnan RAFin (Rote Armee Fraktionin) terroristia. DDR oli suojellut heitä uusilla identiteeteillä vuosien ajan, mutta nyt KGB halusi vaihtaa heidät rahaa vastaan ja möi heidät Länsi-Saksalle. Vihinen alkoi leikkiä ajatuksella, että joku terroristeista olisikin löytynyt Suomesta. Niin oli syntynyt ajatus jalostumaan nyt ilmestyneeksi dekkariksi Punainen prinsessa.

Punainen prinsessa on velmu tarina, ilmeistä genrensä aatelistoa vahvan yhteiskunnallispoliittisen ja historiallisen ydinjuonteensa johdosta. Antti Vihinen on kytkenyt rikosromaanissaan keskikesän 2018 kuvitteelliset tapahtumat Tampereella koko Eurooppaa 1970-luvulla kuohuttaneeseen terrorismiliikkeeseen, Länsi-Saksan Punaiseen armeijakuntaan RAFiin. Yleiskielellä tunnemme sen Baader−Meinhof-liikkeenä sen kahden tunnetuimman johtajan Andreas Baaderin ja Ulrike Meinhoffin mukaan.

RAF suoritti räjäytyksiä, teki pankkiryöstöjä, sieppasi vaikutusvaltaisia ihmisiä, tappoi ja kiristi. Tunnetuin kidnappauksista ja murhista oli natsitaustaisen CDU-poliitikon ja Saksan työnantajaliiton puheenjohtajan Hans Martin Schleyerin sieppaus syyskuun alussa 1977. Sen ensisijaisena tavoitteena oli kiristää Saksaa vapauttamaan RAF-johtajat Baader, Meinhoff, Baaderin rakastettu Gudrun Ensslin, Jan Carl Raspe ja muutama muu terroristi Stammheimin vankilasta. Kun Schleyerin sieppauksen tavoite ei toteutunut, panttivanki löytyi ammuttuna auton takakontista 19. lokakuuta. Vain vuorokautta aiemmin RAFin ensimmäisen sukupolven johtajat Baader, RAFin aivoina pidetty Ensslin sekä Raspe olivat tehneet yhteisitsemurhan kukin omassa sellissään. Tapausta tutkittiin myös joukkomurhana. Antti Vihinen päätyy Punaisessa prinsessassa jälkimmäiseen sitoen traagisen tapahtuman kirjansa juoneen ja ”paljastaen” murhaajaksi  kaksoisroolissa toimineen vanginvartijan.

Johtajista kurinalaisin ja ehdottomin Meinhoff oli tehnyt itsemurhan jo edellisenä vuonna.  Vihisen tarinan mukaan hänen rikostoverinsa ajoivat hänet epätoivoiseen tekoon eristämällä hänet keskinäisestä kanssakäymisestä, mitä he Stammheimin vankilassa olivat voineet rajatusti käytävällä harjoittaa. Vankila videokuvasi ja salakuunteli heitä liki tauotta.

Punaisen prinsessan mukaan Baader oli kuin omahyväinen kävelevä penis, josta naiset kilpailivat. Meinhoff joutui Ensslinin vihan kohteeksi juuri tästä syystä. Baader oli kirjan mukaan kaikkien raf-naisten rakkauden ja himon kohde. Antti Vihisen dekkarin fiktiivinen keskushenkilö Alina Herzog on kirjassa muutaman kuukauden Stannheim-vankeutensa aikana saanut nimensä Punainen prinsessa juuri rakastajaltaan Baaderilta, arvostuksen osoituksena. Muita kiimaisia naisiaan Baader olisi nimittänyt tylysti ”vituiksi”.

Opiskelijanuorisossa sympatiaa keränneen Punaisen armeijakunnan toiminnan ja vihan kohteena oli sairaaksi ja väkivaltaiseksi koettu kapitalistinen yhteiskunta ja alkusytykkeenä Yhdysvaltain Vietnamin sota napalmpommeineen, riisipelloille ruiskutettuine agent orange -myrkkyineen ja kokonaisten kylien autioittamisineen kaikesta elävästä.  

●●●

Mutta takaisin Antti Vihisen kirjaan. Punaisessa prinsessassa kaksi tutkijaa keskusrikospoliisista on kutsuttu Tampereen keskussairaalan patologisen laitoksen ruumiskellariin katsomaan vainajaa, koska tämän yläselästä on löytynyt ruiskuttamisesta kertova pistojälki. Naisesta on myös löytynyt pitkälle levinnyt syöpä ja kipujen torjuntaan hän on käyttänyt morfiinia. Mutta kukaan ei yllä pistämään itseään keskelle yläselkäänsä, vaikka syöpä loppuvaiheessaan on saattanut panna toivomaan pikaista vapautusta tuskista. Ruiskutettu aine on erittäin voimakasta ja vaarallista morfiinin synteesiä fentanyylia, epätavallista myrkkyä, johon saattoi päästä käsiksi vain rajattu ihmisryhmä, kuten fentanyylilaastaria työssään tarvitsevat lääkärit. Naisen on muuan kalastaja löytänyt Pyhäjärvestä vedestä, ruumiinavauksen mukaan varsin pian tämän kuoleman jälkeen.

Nainen on ikääntynyt, vielä kuitenkin ilmeisen säilynyt ja kaunis. Poliisit Berglund ja Ruokosalmi, parivaljakko jo kouluvuosilta, tunnistavat kasvoissa häivähdyksen kaukaista tuttua ja lopulta toiselle syttyy oivallus. Nainen on Helga Conrad, heidän teini-iän saksan opettajansa Kalevan lukiosta. Kaikki luokan kollit hormonimyrskyineen olivat rakastuneita Helgaan. Kuollessaan Helga on 67-vuotias. Se selviää koulun henkilöstökansiosta.

Helga Conradin Hervannan asunto osoittautuu tyhjäksi, karuksi ja viimeisen päälle desinfioiduksi. Mitään naisellista ja yksityistä huoneesta ei löydy. Nainen ei ole jättänyt itsestään jälkiä, ei edes kauppaan tehtyinä pankkikorttimaksuina. Kiinteistörekisterin kautta löytyy Pyhäjärven selältä vainajan käytössä ollut Tiirasaari, kahden jyrkän kallioseinämän kehystämä viherkapeikko, jonka keskellä sijaitsee askeettinen mökki. Mökissä roikkuu sarja maalauksia. Yksi niistä kuvaa kahden korkean kivimuurin kehystämää linnaketta, jonka edessä roihuaa palava vene. Lukija on saanut lukea palavasta veneestä aivan romaanin alussa. Siinä veneonnettomuus tapahtuu Suomenlahden vesillä Helsingin edustalla. Aivan dekkarin lopussa lukija saa lukea onnettomuuden sattuneen Kalastajatorpan edustalla ETYK-turvallisuuskonferenssin illallisen aikaan ja erityisesti DDR:n olleen kiinnostunut Saksan liittokansleri Helmut Schmidtin läsnäolosta ETYK:ssä. 

Mutta palataan vielä Helgan saarimökille. Poliisien huomio kohdistuu nurkastaan hieman kohoavaan seinäpaneeliin. Kun paneeli kiskotaan pois, sen takaa löytyy melkoinen arsenaali kuolemankylväjiä, Hecker & Koch -konepistooli ja muita aseita. Suloinen saksanopettaja saa entisten oppilaittensa silmissä uusia piirteitä.

Koska vainaja on saksalaissyntyinen, hänen DNAansa on lähetty nopsasti Saksaan verrattavaksi sikäläiseen DNA-rekisteriin.  Vastaus tulee pikavauhtia. Piston uhri on oikealta nimeltään Alina Herzog, Punaisen armeijakunnan toisen sukupolven johtaja, joka katosi 1970-luvun lopulla jäljettömiin. Tulos saattaa Saksan tiedustelupalvelun GND:n kenttäjohtajan Sandra Klingerin Berliinistä Tampereelle, samoin Helsingistä Supon nykyisen ja entisen johtajan, joista etenkin entinen omaksuu aktiivisen roolin.  Kymmeniä vuosia sitten toimintansa lopettanut RAF näyttää palanneen Herzogin kautta Euroopan kartalle. Tieto sähköistää koko Saksan tiedustelupalvelun. Tutkimukset siirtyvät Saksaan.

Mutta ennen paluutaan Saksaan Sandra Klinger haluaa nähdä maansa etsityn ja kuuluisan terroristin. Hänet viedään patologisen laitoksen ruumishuoneeseen. Siellä Klingeriä ja krp:n poliiseja odottaa ällistys. Kun seinästä liu`utettu Helga Conradin arkku avataan, sieltä löytyy Laukon torin tunnettu pultsari Everyplace-Ekku. Viereinen pultsarin oma arkki on tyhjä. Alina Herzogin ruumis on kadonnut jäljettömiin. Ruumishuoneen automaattilaitteistoja on näpelöity aamuyöstä, kun paikka oli tyhjä ja lukossa. Eivätkä yllätykset tähän lopu. Poliisin Helsinkiin kuljettamat Alina Herzogin aseet katoavat kahvitaukopysähdyksen aikana poliisiautosta.

Punaisessa prinsessassa Alina Herzogin lisäksi toinenkin RAF-terroristi, Lentäväksi hollantilaiseksi kutsuttu, kuuluu kadonneisiin.  Saksassa ja Hollannissa oli käännetty aikoinaan kaikki kivet hänen löytämisekseen. Kansallisuus määrittyi RAFin alkukautenaan tekemän pankkiryöstön jälkiselvittelyssä. Lattialle makaamaan komennettu pankkivirkailija oli arvellut johtavan pankkiryöstäjän kirosanoja hollanninkielisiksi. Miehen huulen liikkeet tallentuivat ilman ääntä pankin turvakameran nauhalle. Myöhemmin Tampereen poliisilaitoksen poliisit videonauhan kopiota katsoessaan lukivat remakaksi riemukseen huulten liikkeet toisin. Ei mitään hollantia, vaan suomeksi ”Voi, vittu!”  Kirjan lopussa käy ilmi, että tamperelaispollarit lukivat oikein. Sattumilla ja äkkioivalluksilla on kirjan rikostutkinnassa vankat osuutensa.

Punaisen prinsessan tarina on kiemurainen ja Herzog-arvoituksen tutkinta ryöpsäyttää Saksan tiedustelupalvelun kauhuksi uusia pommi-iskuja. Voisiko RAF olla herännyt henkiin? Sen kolmaskin sukupolvi on jo ikääntyneitä ihmisiä. Jaksaisivatko he yhä verisiä iskujaan vai käyttääkö jokin muu taho heidän nimeään ja mainettaan savuverhonaan? Tutkinnan eri vaiheissa Sandra Klinger kuuluu saalistettuihin. Häntä kuljettanut pienoiskone ammutaan alas. Puiden latvoja hipovan lentokorkeuden vuoksi pilotti menehtyy.

●●●

RAFin jäljet juontavat DDR:ään. DDR rahoitti ja koulutti Punaisen armeijakunnan terroristeja, vei heitä terrorikoulutukseen arabimaihin, järjesteli heille peitehenkilöllisyyksiä ja väärennettyjä asiakirjoja. DDR:ssä etsityt turvapaikan saaneet terroristit sijoitettiin toisistaan erilleen. He olivat luvanneet olla yrittämättä tekoja DDR:ssä ja se varmistettiin estämällä heidän keskinäisyhteytensä. Stasi on siinä aukoton. Mutta romaanin fiktiivinen Alina Herzog saa eri kohtelun. Kasvoleikkauksen jälkeen hänen pyyntönsä tulla sijoitetuksi Suomeen toteutetaan. Vasta aivan mutkikkaan tarinan lopussa paljastuu, miksi siihen suostuttiin. Hänellä oli Suomessa suojelija. Jäljet johtavat lopussa suomalaiseen Stasi-agenttiin peitenimellä Oboe. Herzogin mysteerin tutkijat epäilevät Oboen nimen löytyvän salaiseksi julistetulta Stasi-listalta. Listan kätkevää kassakaappia ei tutkijoille kuitenkaan avata.  

Kirjassa Helga Conradiksi muuntunut Alina ei saa elää Suomessa turvassa loputtomiin. DDR ajautui vuonna 1989 romahdustilaan. Vihisen kirjassa se etsi terrorismista ensiapua. Alinan Stasi-yhdyshenkilö ilmestyy Tampereelle. On tullut maksun aika. DDR:n suojelu ei ollut pyyteetöntä.

Antti Vihinen on kehitellyt ovelan ja kaikessa mielikuvituksen lennossaan uskottavanmakuisen juonikuvion.  Sen mukaan useita RAFin iskuja oli tekeillä myös Suomeen, toteutettaviksi ETYK-kokouksen yhteydessä. Sellaisia kirjassa ovat Gudrun Ensslinin punomat Operaatio Pianisti ja Operaatio Hätälasku. Niihin liittyy myös Helgan maalauksen palava vene. Fiktiossa liikutaan, mutta todellisuus saattaa myös olla fiktiota hurjempaa.

Se, kuka kukin on tai oli, paljastuu Oboen alias Lentävän hollantilaisen tekemässä lopputunnustuksessa Tampereen Pyhäjärven Tiirasaaressa. Vihinen kirjoittaa loppuun kunnon annoksen välittämistä ja rakkautta, mutta myös sävyjä ja harmaan eri vivahteita musta-valkealle hyvä−paha-kaksiajaolle. Helgan alias Alinan fentanyylipisto osoittautuu eutanasiaksi, armeliaaksi kuolinavuksi.  Vihinen osoittaa, miten terrorismin nousulle oli yhteiskunnalliset syynsä.  Punaiseen armeijakuntaan liittyi älykkäitä, pitkälle koulutettuja nuoria aikuisia. Mutta toteutuu myös tunnettu Raamatun lause: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Punainen prinsessa pitää ärhäkästi otteessaan. Iloitsin erityisesti siitä, että kirja ei lukeudu dekkarihömppään. Tarina on älykkäästi ja taitavasti kirjoitettu.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa. Into 2021, 357 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , , , , , , , , | Yksi kommentti