Étienne Barilier: Kiinalainen piano

Pelkistetty ja siksi niin kaunis kansi on Kim Söderströmin.

Onko eurooppalainen klassinen musiikki universaalia? Mikä on näköaistin vaikutus kuuloon?  Mikä on hyvän musiikkikriitikon tehtävä ja vastuu?  Mikä on kriitikon Zoilusin vala? Kaksi johtavaa musiikkikriitikkoa ja klassisen musiikin huippuasiantuntijaa kuulee saman konsertin Etelä-Ranskassa La Roque d`Anthéronissa. Konsertoijana on musiikkimaailman ylistämä nuori kiinalaispianisti, klassisen musiikin tähtitaivaalle singonnut 22-vuotias Mei Jin. Toinen kriitikoista haltioituu ja kirjoittaa musiikkiblogiinsa erittelevän, vuolaan ylistävän arvion. Toinen, nuorempi, laatii omaan blogiinsa ironisen, miltei pahansuovan kritiikin.

Miten he ovat voineet kokea konsertin niin eri tavoin? Voiko kriitikon arviokykyyn yleensä luottaa? Onko taidekritiikki parhaimmillaankin vain subjektiivinen näkemys, johon vaikuttavat paitsi konsertoijan kyky välittää kuulijoille teoksen aito henki ja sielu myös monet muut tekijät, ulkoiset ja henkilökohtaiset?

Sveitsinranskalaisen kirjailijan, filosofin ja kääntäjän Étienne Barilierin (s. 1947) romaanissa Kiinalainen piano kriitikkodinosaurukset päätyvät keskinäiseen peitsien kalisteluun. Näkemysten ja asenteiden sanasodassa älykkäät, virtuoosimaiset sanataiturit vaihtavat mielipiteitä ensin blogiensa kautta julkisesti, myöhemmin sähköpostilla yksityisesti. Edetessään käsitykset muuttuvat kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kermavaahdon alta tunkevaksi pisteliääksi ivaksi, henkilökohtaisuuksiksi ja lopulta loukkaaviksi olettamuksiksi.

Tästä käsitysten, väittämien ja todistelujen rönsyilystä Kiinalainen piano koostuu. Teksti on tiivistä ja vaatii lukijan herpaantumattoman läsnäolon. Kirjan mittainen kirjeenvaihto on syvälle kurottuva matka muutamiin klassisen musiikin säveltäjiin, aikamme tunnetuimpiin pianisteihin ja yksittäisiin pianolle kirjoitettuihin säveltaiteen helmiin.

Kirja on antoisa, runsas elämys niin kirjallisuuden kuin klassisen musiikin ystäville. Se on varsin vaativa. Itse tarvitsin kaksi lukukertaa herkutellakseni riittämiin tekstin nyansseilla ja vivahteilla.

Mistä institutionaalisen kriitikon aseman saaneen Frédéric Balladen ja häntä kaksi vuosikymmentä nuoremman Léo Poldowskyn syvässä näkemys- ja kokemuserossa on kyse? Kumpikin tunnistaa Mei Jin teknisen taituruuden. Hänen ohjelmistonsa on kaikilta osin poikkeuksellisen vaativa, kenelle tahansa pianovirtuoosille uhmakkaan uskalias, suorastaan uhkarohkea. Mei Jin ei tee pienintäkään virhettä. Hänen soittonsa on täydellistä. Siinä missä Frédéric Ballade tunnistaa säveltäjien itsensä läsnäolon musiikissa ja haltioituu kuulemastaan, Léo Poldowsky näkee kiinalaisen pianistin jäljittelijänä, länsimaisten mestareiden kopiona. Mei Jin on hänelle teknisessä täydellisyydessään mekaaninen kone, eräänlainen kiinalaisen kulttuuri-imperialismin keulakuva ja historiallisen lännen imperialismin vastaiseen Kiinan kostoon oivallinen väline.

Nähtyään entisen läheisen kollegansa tylyt arviot Frédéric Ballade tyrmistyy. Hänen on vaikeaa uskoa lukemaansa; ”… teidän yhtä epäoikeutetut kuin loukkaavat syytöksenne kenties lahjakkainta konserttilavoille vuosikymmeniin noussutta pianistia kohtaan…”
Hän lähtee blogissaan vastaiskuun, jonka hän suuntaa Léo Poldowskylle tämän argumentit kumotakseen. Hupaisa yksityiskohta on seikka, miten Léo Poldowsky ylipäätään löytää itseään koskevan blogin: Hän oli sattumoisin muuten vain googlannut oman nimensä. Tätä ennen hän ei ollut tiennyt johtavan musiikkikriitikon Balladen blogin olemassaolosta. Hän ei malta olla viskomatta Frédéric Balladelle piikkiä: Ei olisi osannut odottaa, että painettuun musiikkikritiikkiin tiukasti nojannut mies tuossa iässä käyttäisi myös näin modernia ilmaisukanavaa!

Herrojen välinen henkilökohtainen on myös juuriltaan henkilökohtaista. Vuosikymmeniä sitten he työskentelivät samassa lehdessä, Ballade arvostettuna ja asemansa sementoineena musiikkiarvostelijana, Poldowsky parikymppisenä lahjakkaana aloittelijana. Tuolloin heidän välilleen syntyi aluksi mestari−oppipoika -asetelma. Poldowsky omaksui nopeasti tarvittavat taidot ja osoitti lahjakkuutensa, mutta häntä leimasi nuoruudelle ominainen halu kärjistää, taipumus ylilyönteihin ja pyrkimys nähdä asiat musta-valkoisina. Kun hänen asemansa vakiintui ja hän sai tunnettavuutta, Ballade kollegaansa seuratessaan tunnisti tämän teksteissä kyynisyyttä. Léo Poldowsky olikin herkistymisen sijasta kyynistynyt.

Tarvitaanko taiteen kritiikkiin kyynisyyttä?  Kritiikin ei kuulu makeilla ja liehakoida, muttei myöskään nauraa teosta tai sen tulkitsijaa riekaleiksi.

Mei Jin resitaali alkaa Domenico Scarlattin cembalolle sävelletyistä teoksista, elähdyttävimpänä niistä sonaatti K 87. Frédéric Ballade ihailee pianistin kykyä kutsua säveltäjä läsnäolevaksi ilman, että konsertoija sortuu jäljittämään pianolla karheamman edeltäjän cembalon ääntä muttei liioin  muunna sonaattia pianomusiikiksi. Léo Poldowsky tyytyy luonnehtimaan tulkintaa länsimaisen musiikin moitteettomaksi jäljitelmäksi. Pianisti jatkaa Brahmsin Paganini-muunnelmilla. Clara Schumann kutsui niitä ”noitamuunnelmiksi”. Balladen hämmästely kohdistuu sukupuoleen: On vaikeaa uskoa, että muunnelmiin pystyvät naisen kädet. Hän tuntee itsensä hämmentyneeksi lapseksi.

Konsertin pääteos on Chopinin sonaatti opus 35, Surumarssisonaatti b-mollissa. Frédéric Ballade tunnistaa Mei Jin soitossa säveltäjän itsensä ruumiillistumisen ja läsnäolon. Vieläkin enemmän: Mei Jin on säveltäjä, jonka musiikkia hän soittaa. Ballade  päätyy vieläkin huimempaan havaintoon. Sonaattia on kautta aikojen pidetty sävellyksenä, jonka finaaliin, ”atonaaliseen karvauteen” kuuluisimmatkin pianistit ovat kompastuneet. Teos on hajonnut ja eksynyt syvimmästä teemastaan, kuolemasta. Kyse on perimmältään keskenään ristiriitaisten osien keskinäissuhteista: ”Vastavuoroisesti hänen on soitettava finaali kuin pehmeä melodia, joka pelosta väristen tulee tietoiseksi omasta kohtalostaan: kuolemasta… Kiinan ikioman Euterpen esitys avasi silmämme ja korvamme – jo oli aikakin! – sonaatin syvälliselle yhtenäisyydelle ja perimmäiselle merkitykselle.” Lopun hempeä ja romanttinen melodia on siten yhtä huimaavimman, hillittömimmän, pakkomielteisimmän ja ”moderneimman” sävelharharetken kanssa. ”Yhdessä nämä kaksi merkitsevät kuolemaa.”  Poldowskya vanhemman kriitikon ”löytö” huvittaa.

Léo Poldowsky on puolustanut omia lemmikkipianistejaan, ennen muita Horowitzia ja Gouldia, joista etenkin Horowitz on Balladelle musiikin ydinluonteesta irrottautuva esiintyvä egosentristi. Vaikka Poldowsky ilkkuu säveltäjän hengen läsnäoloa konserttitilanteessa, eri tulkitsijoiden sokkotesteihin he eivät ryhdy. Ballade kuuntelee kollegansa pyynnöstä romanialaista pianovirtuoosia Clara Haskilia.  Hänestä herrat saavuttavat samanmielisyyden. Balladelle Clara Haskil on Mei Jinin veroinen.

Näön vaikutus kuuloon? Siinä perustelut, todistelut ja ivan nuolet sinkoilevat kohteeseensa tähdäten.  Frédéric Ballade viehättyi syvästi 22-vuotiaan Mei Jin suloiseen olemukseen, verenpunaiseen konserttipukuun, tyyniin kasvoihin ja solakoihin, nopeisiin sormiin. Hän kirjoittaa kokonaistaideteoksesta. Se koostuu ainakin musiikista, tulkitsijasta ja miljööstä. Poldowskylle tämä antaa aiheen ilkkua vanhenevan Balladen kokeneen  lumoa nuorta naiskauneutta katsellessaan. Koetusta tuoksahtaa aimo ripaus erotiikkaa. Ballade lähtee vastaiskuun:
”Mitä muuta konsertti on kuin näkyväksi muuttuvaa ja muusikoissa ruumiillistuvaa musiikkia? Täytyykö resitaali todellakin kuunnella ensimmäisestä viimeiseen säveleen asti silmät kiinni ja pää polvissa, jottei edessä oleva näky vaikuttaisi kokemukseen? Entä miten on oopperan laita? Tai tanssiteoksen? Uskotteko, että musiikin näkyvyys on kasvannainen, joka silmän välityksellä pilaa kuulokuvan?”
Ballade ottaa esimerkin Franz Lisztistä, jonka palvonta perustui tämän omana aikana sävellysten lisäksi häneen itseensä tulkkina: virtuoosimaisiin käsiin ja viehättäjiin kasvonpiirteisiin, säveltäjän charmiin. Musiikki on Balladelle myös inkarnaatiota, lihaksi tulemista. Ballade näkee musiikissa ja sen tulkitsijassa kokonaistaideteoksen. ”Miksi en näkisi?”

Kiinalaisesta pianosta kirjoittaessa joutuu kriitikoiden väittelykilpailun tuoksinassa itse kriitikoksi tai tuomariksi, ei puheena olevan musiikin tulkinnan vaan väittelyssä käytettyjen argumenttien perusteella. Ballade vihjaa Poldowskia rasistiseksi. Siinä hän erehtyy, vaikka Poldowski sortuukin kutsumaan Mei Jiniä kiinalaiseksi vinosilmäksi. Poldowskyn kyynisyydelle hän uskoo tietävänsä syyn tämän takavuosien ammatista läpimurtoa vaille jääneen pianistivaimon impressaarina. Mitätöimällä muita pianisteja arvioissaan hän on raivannut väylää vaimonsa löytymiselle. ”Näin teissä kyynikon, neroutta kadehtivan ja omia etujaan ajavan miehen.”
Närkästyksensä jälkeen Poldowsky tunnustaa myöhemmin Balladen osuneen päättelyissään oikeaan.

Suurimmaksi kiistaksi nousee kysymys klassisen musiikin universaalista asemasta.
”Mitä taas tulee länsimaisen musiikin ylivertaisuuteen, toisin sanoen universaalisuuteen, pyydän, älkää suotta vaivautuko: minä en moista usko, enkä tule koskaan uskomaankaan, mutta sen lisäksi haluan sanoa jotakin, mikä olisi kuulunut kaiketi sanoa jo heti alussa: en usko minkään musiikin ylivertaisuuteen enkä yhdenkään taideteoksen kiistattomaan arvoon.” (Poldowsky)

Hänelle klassinen musiikki elää paljolti sen varassa, että vanhemmat ihmiset eivät osaa ladata musiikkia Internetistä ja siksi levy-yhtiöt suuntaavat heille tuttua klassista musiikkia uusina äänitteinä hehkuttaen niiden solisteja” vuosisadan suurimmiksi pianisteiksi” ja ”ennenkuulumattomiksi ilmiöiksi”. Ikäihmiset ostavat, kun heille tarjoillaan heidän rakastamiaan ”puisevia klassikoita” houkuttelevin mainesanoin kuorrutettuina.  ”…eivätkä hyväosaiset keskiluokkaiset ihmiset rakasta mitään niin paljon kuin turvallista subjektiivista haltioitumista.” Sitä tarjoaa ennen muuta 1800-luvun romanttispainotteinen klassinen musiikki.

Balladelle tulee pakkomielteeksi todistaa nuoremmalle kollegalleen klassisen musiikin universaalisuus. Hän hakee havainnollisuutta Bachin Goldberg-muunnelmista sekä eurooppalaisimmaksi kokemastaan säveltäjästä, Beethovenista ja häneltä sonaatistaan opus 111. Sonaatti 111 vetoaa vapauden tajuumme, hän kirjoittaa. Eurooppalainen musiikki on kietoutunut yhteen vapauden idean kanssa, jota on vuorostaan mahdoton erottaa kauneuden ideasta. Kauneus ja sen kaipuu on universaalia. Klassinen musiikki on Balladelle kaikkea tätä, vapauden tajua, kauneutta ja valoa.

”Olen tietääkseni onnistunut säilyttämään yhden taidon, joka sallii minun edelleen maistella olemassaolon suolaa ja jonka puute on teille valtava menetys: tarkoitan kykyä ihailla.”

Molemmilta löytyy kuitenkin kanttia myös perääntymiseen. Léo Poldowsky hakeutuu useampaan Mei Jinin konserttiin ja niiden jälkeen hänen puheisiinsa. Mei Jin kohoaa hänen pianistihierarkiassaan lopulta korkealle. Frédérik Ballade vetoaa hienoisessa epäröinnissään siihen, että on luonut kantansa sittenkin vain yhden kuulemansa konsertin perusteella. Hän vetäytyy yllättäen kriitikon asemastaan. Hänen paikkansa olisi vastaisuudessa ihailla ja haltioitua musiikista.
”On koittanut yksinäisyyden aika. Voin nähdä tietokoneeni ruudulla koko häärivän ja hyörivän ihmiskunnan, miljoonittain kärpäsiä kuhisemassa hiljaisuuden raadon – ja musiikin raadon – kimpussa.”

Vaikka Léo Poldowsky on kirjoittanut olevansa ”melko varma, että arvostelijan työ on vain muinaisjäännös”, hän ilmoittaa haluavansa jatkaa Frédérik Balladen jalanjäljillä: ”Luulen ymmärtäväni, mitä halusitte kirjoituksellanne sanoa: te ette ylistänyt kauneutta siksi, että se on olemassa, vaan jotta se jatkaisi olemassaoloaan. Kenties siinä onkin kriitikoiden todellinen rooli ja arvokkuus. Ehkä he sitä kautta osallistuvat luomistyöhön.”

Voisiko asian enää koskettavammin muotoilla. Haluan myös itse pikkuriikkiseltä osaltani olla ripaus Poldowskyn luomistyöksi kutsumaa. Mitä tulee äänien maailmaan, itselleni klassinen musiikki on universaalia, usein myös kauneutta muttei aina. Äänimaailmassa valitsen nykyisin kuitenkin halukkaimmin äänettömyyden harhan, siis hiljaisuuden, tuon saavuttamattomaksi muuttuneen luonnonvaran.

Étienne Barilier: Kiinalainen piano. Lurra Editions 2020, 162 sivua. Suomennos ranskan kielestä Kaila Holma.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan

Unelmat ja todellisuus eivät kohtaa Alain Claude Sulzerin teoksissa. Kirjoissa elää vahva myötäelämisen kyky.

Kerroin kuukausi sitten sveitsiläisen kirjailijan Alain Claude Sulzerin (s. 1953) uusimman suomeksi ilmestyneen teoksen Sietämättömiä suhteita yhteydessä lukeneeni kirjailijan neljästä suomennetusta teoksesta kolme ja pitäneeni niistä kaikista suuresti.  Tunnustus havaittiin kustantamossa. Sain kuulla, että ensimmäisenä ilmestynyt neljäskin olisi suurenmoinen lukukokemus. Kuulin kirja olevan jo matkalla luokseni.  Nyt luin senkin, vuonna 2010 ilmestyneen Zur Falschen Zeit, suomeksi vuonna 2012 nimellä Väärään aikaan.

Kustantaja luotti julkaisemaansa: Kirja tömähti minuun ja jäi kansien kiinni painamisen jälkeen vellomaan sisuksiini. Teos on samassa mitassa rankka kuin Sulzerin myöhempi Täydellinen tarjoilija, jonka olen muistanut tarinana lukemastani lähtien, vaikka unohdin kirjailijan nimen tuolloin nopsasti.

Kaunokirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa toistuu aihe, missä aikuistuva nuori alkaa etsiä tuntemattomaksi jäänyttä isäänsä, joskus kenties myös äitiään.  Isä on eri syistä kadonnut ennen lapsen muistin rakentumista: kaatunut sodassa, kuollut varhain, jättänyt perheensä tai ollut äidille vain tilapäinen siittäjä. Isän jäljille pääsyä on estänyt äidin vaikeneminen. Romaanissa Väärään aikaan on kyse juuri tästä.

Isän muotokuva on ollut kehystettynä pojan huoneen kirjahyllyssä aina, mutta vasta 17-vuotiaana poika alkaa tutkia kuvaa tarkemmin. Isä on siinä nuori mies ja kuva on selvästi ammattikuvaajan ottama ateljeekuva. Pojan huomio kiinnittyy ranteessa olevaan kelloon. Mitä sille ja kaikelle muulle isän jäämistölle on tapahtunut? Poika ei ole nähnyt koskaan mitään isälle kuulunutta. Hän tietää isän kuolleen vain kaksi viikkoa oman syntymänsä jälkeen. Äiti kertoo ”hukanneensa” isän jäämistön, kuten tämän viralliset paperit. Kellon hän kertoo luovuttaneensa sen kummemmin ajattelematta pojan kummille Andrélle. Andrén, isän läheisen ystävän kanssa äiti ei ole sen koommin ollut yhteydessä. André oli muuttanut Ranskaan, Pariisiin. Hänen täytyy olla kutakuinkin isän ikäinen, poika päättelee.

Kellosta tulee pojalle pakkomielle. Suurennuslasin avulla hän tunnistaa sen Seamasteriksi. Se oli 1950-luvulla tavallinen kello, tavallinen ja luotettava. Poika haluaisi sen itselleen, linkkinä isäänsä, jota hänellä ei koskaan ollut ja josta hän ei tiedä mitään.

Poika irrottaa isän kuvan kehyksistä ja löytää etsimänsä: tiedon kuvan ottajasta sekä ateljeesta osoitteineen. Kuvaaja on André Gros. Ateljee on sijainnut Pariisissa. Kun koulussa on lomaviikko, poika karkaa äitinsä ja tämän miehen Rolandin tietämättä asemalle ja junalla Sveitsistä kohti Pariisia. Rahan hän on laskenut riittävän. Hän on alaikäinen ja 1970-luvun alun sveitsiläisten ikäistensä tavoin kokematon. Hänellä ei ole edes Pariisin karttaa eikä kaupungin todellisesta suuruudesta aavistustakaan.

Lukijan on helppo jo ensisivuista päätellä, että kyse on Emil Ottin (isän) seksuaalisesta poikkeavuudesta aikana, jolloin homoseksuaalisuus merkitsi rikollisuutta paljastumiseen kuuluvine elämän edellytysten murskaantumisineen. Sulzer kertoo tarinaa välillä Emilin suorana tarinana (siis pojan selville saamana), välillä pojan isänjäljityksenä. Hän kertoo, miten murrosikäinen Emil kohtasi itseään röyhkeämmän ja uskaliaamman, kontaktihakuisen Andrén ja heidän välilleen kehittyi tiivis eroottinen salasuhde. Kunnes, kunnes. Andrélle Emil ei riittänyt. Hän alkoi kerätä uusia valloituksia.

Emil on arka ja alistuva. Hän taipuu vanhempiensa ehdottoman tahdon mukaisesti hakeutumaan opettajan ammattiin, vaikka veri vetää näyttelijäksi. Hän on ammatissaan kuitenkin hyvä ja pidetty. Pakkopaidaksi muuttuneesta seksuaalisesta poikkeavuudestaan hän haluaa vapautua. Siksi hän hakeutuu mielisairaalaan, parannettavaksi. Nykyajan lukijan on vaikeaa asettua ahdistuneen, pelokkaan ja äärimmäisen yksinäisen nuorukaisen näköalattomaan arkeen ja tulevaisuuteen. Emil hakee mielisairaalasta apua useamman kerran, vaikka hänen lääkärinsä tekee selväksi myös vanhemmille, ettei hänen taipumuksensa ole ”parannettavissa”.

Mutta palataan pojan isänjäljityksiin. Hän saa Andrélta isänsä kellon ja saa tietää heidän nuoruuden seksuaalisista salaisuuksistaan. Hän on saanut tietää isän päätyneen itsemurhaan hänen oltuaan vasta kaksiviikkoinen. Yliopiston kirjastosta poika saa lukusalissa selattavakseen sanomalehtiniteet muutaman viikon ajalta syntymänsä jälkeen. Hän alkaa etsiä isänsä kuolinilmoitusta. Se löytyy 15. elokuuta 1954 numerosta. 24-vuotias isä itsemurhan merkiksi mustissa kehyksissä ja − vieressä 21-vuotias, samana päivänä kuollut Sebastian Enz mustissa kehyksissä. Samana päivänä kaksi itsemurhaan päätynyttä nuorukaista? Poika repii molemmat ilmoitukset ja päättää piilottaa ne isänsä kuvan taakse. Hän tietää löytäneensä jotain hyvin oleellista.

Mielisairaalan lääkärin miellyttävä, sievähkö sihteeri Veronica on hakeutunut Emilin tuttavuuteen. Emil uskoo ainoaksi vaihtoehdokseen ikäisiltään odotetun avioliiton. Hän jopa uskoo rakastuneensa Veronicaan. Mutta avioliitosta tulee näyttelemistä. Tosin Emil on siinä varsin hyvä tai Veronica uskomattoman sinisilmäinen. Kun opettaja Emil Ottiin ottaa yhteyttä saman koulun kolme vuotta nuorempi opettajaharjoittelija Sebastian Enz, Emil tajusi maan huojuvan allaan. Andrén tavoin Sebastian on aloitteellinen ja tietää mitä tahtoo. Hän haluaa Emilin eikä sen toiveen toteutuminen ole kivikkoista. Emil on altis. Heistä tulee rakastavaiset, salaa, sovitusti ja lyhytkestoisesti. Kun Emil rakastelee vaimoaan, hän ajattelee nuoren Sebastianin ihoa. Mitään aavistamaton Veronica on onnellinen. Yksi kontakteista johtaa hänen raskauteensa.

Sulzer kuvaa kiertyvässä spiraalissa, miten lopulta silmukka alkaa kiristyä Emilin kaulan ympärillä. Miksi nuoret, toisiaan rakastavat ja yhteisestä tulevaisuudesta unelmoinet ja haaveissaan  umpikujaan ajautuneet rakastavaiset päätyvät kaksoisitsemurhaan ja miten, sen Sulzer kertoo realistisesti, tajuttavasti ja kauniisti. He olivat aidosti umpikujassa. Siihen heidät on ajanut tekonsa seurauksia tajuamaton Sebastianin äiti, motiiveinaan viha ja poikansa omistushalu.

Väärään aikaan on romaani miehestä, joka kaltaisineen eli väärään aikaan. Poikansa sukupolvessa hänellä olisi ollut elintilaa, ei runsaasti, mutta tuntuvasti enemmän kuitenkin. Samalla kun on vaikeaa heterona ja suvaitsevaisuuden aikaan varttuneena ymmärtää menneiden vuosikymmenten seksuaalisia giljotiineja ja giljotiinien luvuttomien uhrien ahdinkoa, on pidettävä mielessä, että laajassa osassa oman aikamme maapalloa pyövelit toimivat yhä uhrejaan etsien.  Matka vaikkapa itärajallemme on lyhyt.

Väärään aikaan on syvästi humaani ja traaginen teos. Homoseksualismi on yhteinen nimittäjä kaikille lukemilleni Alain Claude Sulzerin teoksille. Muita yhteisiä nimittäjiä ovat rakkaus klassiseen musiikkiin, mestarilliset pianomusiikin tulkit, romaanihenkilöiden julkisivulta piilotetut kaksoiselämät sekä unelmien ja toteutumien ristiriidat. Viimeksi mainittujen kuvaajana Sulzer on satiirinen virtuoosi. Huumorilla on näin myös sijansa Sulzerin tuotannossa. Kerrassaan verraton kirjailija!

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan. Lurra Editions 2012, 242 sivua. Suomennos Raija Nylander.

Sulzeria aiemmin Annelin kirjoissa:
Irti liitoksistaan, 24.6.2014
Täydellinen tarjoilija, 9.12.2016
Sietämättömiö suhteita, 4.8.2020

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kari Hotakainen: Tarina

Elina Warstan kansikuvassa on ideana sattumanvarainen ja mielivaltainen karsinta, ulosheitetyt ja muu (vihreät läntit ovat hylkäysrukseja).

Kaupungistuminen on kansainvälinen megatrendi. Ei siis lyhytkestoinen muoti-ilmiö, vaan inhimillisestä tahdosta ja yhteiskuntapolitiikasta irrottautunut suunta, jonka uskotaan riippuvan yhtä vähän ihmisestä kuin mannerlaattojen liikkumiset. Niin annetaan ymmärtää. Tutkainta vastaan on turha potkia.  Ihmiset hakeutuvat yhteen ja työtilaisuuksilla on magneetin voimaa. Trendi on siunauksellinen ja tuottaa laatuelämää, uskovat ainakin vapaavuorelaiset ja sinnemäkeläiset. (Tarinassa  Päättäjät liepeilijöineen ovat luonnollisesti abstrakteja ja kasvottomia.)

Kari Hotakaisen uusin kirja Tarina on parkaisu kaupungistumisen megatrendiä ja keskittymistä vastaan, tai ainakin ilmoille singottu ulvonta. Hotakainen on kertonut tarvinneensa kirjaansa käyttövoimaksi raivon. Lukija tunnistaa surua ja voimattomuuden kokemusta.  Tarina on surrealistinen satiiri megatrendin tuotoksista. Hotakaisen itsensä mukaan hänen kirjansa ei ole dystopia, sillä Tarina ei kerro kaukaisesta tulevaisuudesta, vaan miltei omasta ajastamme; kärjistäen lähitulevaisuudesta.

Hotakaisesta tehtyjen lehti- ja radiohaastattelujen perusteella kirjan perusasetelman jo tunnemme:

On tapahtunut Suuri Muutto = Maaseudun tyhjeneminen/ tyhjentäminen. K(k)aupungista on tullut sen myötä Kaupunki. Elintarvikehuoltoa varten on perustettu Kaupungin ulkopuolelle Suurtila, siis jättiläiskolhoosi, jollaista Neuvostoliittokin olisi menneellä vuosisadalla kadehtinut. Entistä Maaseutua ei enää ole, se on nyt nimetty Virkistysalueeksi. Tosin siellä virkistyvät vain villit eläimet, jotka eivät ennen uskaltautuneet kaksijalkaisten pihapiiriin. Sähköt on entiseltä Maaseudulta katkaistu, lukuun ottamatta laskettelurinteitä. Virkistysalueen ottaisivat aikanaan omakseen ”maailmalta tulleet vaeltajat, saasteista saapuneet, meteliin uupuneet”, uskoo Presidentti karvaaksi saarnaksi purkautuvassa Virkistysalueen avajaispuheessaan yleisönään tärkeät kuulijat, Media ja Päättäjät.

Kaupungissa on eritasoisia alueita, Hyvä Alue, Huono Alue ja Kaupungin reunamilla Joutomaat. Kauppakeskukset ovat tulleet tiensä päähän. Nyt niihin on saneerauksen jälkeen tungettu asumaan Maaseudulta muuttaneita asunnon tarvitsijoita. Kirjan polttopisteenä on Päättäjien ongelma: Mihin tunkea Kaupunkiin muuttaneet ihmismassat, kun asuntoja ei ole alkuunkaan riittävästi? Eivät Päättäjät tätä tarkoittaneet. He halusivat vetää maalta kaupunkiin hyödyllisimmän ainesosan.

Päättäjistä ei ole ratkaisemaan Suurta Ongelmaa, jonka syntymiseen he ovat ratkaisuillaan merkittävästi itse vaikuttaneet.  Ainoa, minkä he ovat keksineet, oli rakentaa jättömaille kokonaisuus, joka nimettiin Parakiksi. Se koostuu konteista ja armeijan teltoista. Parakki oli ensiapuratkaisu isojen muuttomassojen asuttamiseksi.

Pitkän ja nautinnollisen aamiaisbrunssin jälkeen päättäjät päätyvät ulkoistamaan ratkaisun etsinnän Nuhruisille. Nuhruiset ovat nuorehkoja, akateemisesti koulutettuja pätkätyöläisiä tai työttömiä, ”työpaikkahaastattelujen ikuisia kakkosia ja kolmosia, osa heistä oli markkinataloudesta vieraantuneita peukalonpyörittelijöitä ja saamattomia tuumailijoita, mutta eivät kaikki. Heidän joukossaan oli varmasti kymmeniä nälkäisiä, jotka sumeilematta astuisivat vyötäröä myöten lietteeseen…”  Päättäjät kutsuivat pilottihankkeen kehittäjiksi kymmenen Nuhruista toimeentulossaan monen mankelin läpi pyörinyttä ja työmarkkinoilla nöyryytettyä työtöntä. Tehtävänantona oli kehittää Päättäjille työkalut ratkaista syntynyt asunto-ongelma. Ja lietteeseen Nuhruiset  astuvat. He tietävät olevansa kusessa.

Nuhruiset käynnistävät kuumeisesti aivoriihen ja päätyvät kokeilemaan keksimäänsä ideaa Raatteentie 62:n yhden purkutuomion alla olevan vuokratalon asukkaisiin. Kyseessä on pilottihanke. Kukin poismuuton edessä olevista asukkaista joutuisi kertomaan tarinansa ja tarinan perusteella ihmiset jaettaisiin jyviin ja akanoihin, paremman asunnon saajiksi tai Parakkiin häädetyiksi. Tarinaa varten Nuhruiset kehittävät lomakkeen, johon kukin tarinansa sijoittaisi. Mukana on myös rastiruutuun-osio.

Lienee varsin ilmeistä, että Tarinan kärjistään teroitettujen tikkojen tikkatauluna ovat Päättäjät sekä heidän kaveriverkostonsa ja liehittelijänsä, Hyvän Alueen asukkaita luonnollisesti kaikki.  Hotakainen piikittelee ja ilkkuu:

”Valinnan jälkeen Päättäjät lähtivät miltei suoraan brunssilta lounaalle. Tunnelmaa laski hieman se, että itämainen tarjoilija puhui vaillinaisesti englantia ja tuntui kireältä. Mutta hän sai kaiken anteeksi kantamalla pöytään jäniksen nilkkaa riisi-avokadopedillä. Annos oli huumaava, takapotkuinen ja jollain viehättävällä tavalla rosmariininen.”
Tämänkaltaista tikitystä Hotakaiselta irtoaa liukkaasti. Suupieleni nytkähtelivät vuodatusta lukiessa.

Enin osa teoksesta koostuu kuitenkin Raatteentie 62:n vuokratalon asukkaiden vastauksista. Vaikka pilottihankkeen loppupäätelmän Päättäjille ja eliitille myöhemmin analysoinut agronomi Toivo Kuula vertaa vuokratalon asukkaita kukkaketoon, missä viihtyy kaikenmoista kasvia, tarinat sittenkin alkavat muistuttaa toisiaan, ei elämänkulun ja -sisällön osalta, vaan tyylilajiltaan. Vuokratalon asukkaat osaavat ilmaista itseään kirjallisesti, ovat valmiita pitkiin ja seikkaperäisiin tarinoihin eivätkä sekoita isoja ja pieniä alkukirjaimia tai tee muutakaan kieliopillisesti tönkköä. Reaalimaailmassa tekstit olisivat koko lailla toisenlaiset. Mutta lomakkeiden kirjoittaja onkin ammattikirjailija. Kukkakedon monilajisuudesta huolimatta koin tarinaosion ikävystyttävänä. Niistä puuttui alkuosan terävä satiiri. Tietenkin. Kun Hotakainen virnuilee, hän ei pilkkaa taviksia.

Mutta lopussa Hotakainen on taas vauhdissa. Sokerina pohjalla on C-siiven neljännen kerroksen asukkaan Caj Rahicin tarina. Rahic, alkuperäiseltä nimetään Kai Rahikainen, on pesunkestävä nousukas omanapainen, itsekäs ja omahyväinen Paskiainen. Jos ihmislajille olisi Hotakaisen kirjassa oma nimi, Rahic kuuluisi Mulkkuihin. Pitkä Rahicille kirjoitettu vuodatus on ihmistyypin kuvauksena täysosuma, satiirisesta tyylilajista huolimatta se ei ammu yli, vaan löytää reaalimaailmasta vastikkeeensa.

Ohjelmaformaatteja tv-kanaville kehittelevä tuottaja Rahic on syntyisin Maaseudulta, ”pienestä kylästä, pusikkoiselta alueelta”. Vanhemmat olivat pienviljelijöitä, siis yksinkertaisia ihmisiä:

”He olivat sitä kansaa, jota silloin tarvittiin, mutta kuvaavaa on, että kun viimeksi tapasin vanhempani, en osannut puhua heidän kanssaan mitään. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, eikä oikeastaan mitään muutakaan yhteistä. He näyttivät epäsiisteiltä, juroilta ja masentuneilta ihmisiltä, juuri sellaisilta, joita välttelen aina, kun on mahdollista.”

Ideologisesti Caj Rahic kutsuu itseään yleisvasemmistolaiseksi vihreäksi. Hän on kaikkien edistyksellisten IN-ajatusten kannattaja, maahanmuuttajamyönteisyydestä ja kasvisravinnosta lähtien (poislukien Lapista poromieheltä syksyisin tilattu lähiruoka, valmiiksi paloiteltu poro ja sen sellaiset).  Vuokratalon asukkaiden tarinat analysoimaan joutuva Ilona Kuusilehto lukee Rahicin vastauksen kahteen kertaan ja nimeää ihmistyypin Pimeäksi:

”Hän tiesi tämänkaltaisten ihmisten olemassaolosta ja tunsi heidän vaikutusvaltansa eräänlaisena haamusärkynä, selittämättömänä vallankäyttönä, joka ei tuntunut konkreettisesti kenenkään elämässä, mutta vaikutti silti kaikkeen.”

Ilona Kuusilehto pyytää lausunnon Rahicista tämän aikuisilta lapsilta. Pyyntöön vastaa tytär Katariina Kaunisjärvi. Tyttären antaman lausunnon perusteella tilavaa merenranta-asuntoa itselleen odottava Caj Rahic oli oikeasti Mulkku, aviomiehenä ja perheenisänä. Tyttären mukaan isä on vihreä ”siinä mielessä, että kierrättää muiden ajatuksia ja kompostoi ne omikseen”. Punainen hän on siinä mielessä, että juotuaan riittävästi (tasokasta) punaviiniä, hän hyräilee sentimentaalisia kansansävelmiä ja vanhoja taistelulauluja ”niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin oikeat työläiset taistelivat olemassaolostaan”. Isä myös pitää maahanmuuttajista, mutta tarkemmin ilmaistuna ”maahanmuuttajan ideasta”. ”Kysyttäessä hänen halukkuuttaan majoittaa kaksi syyrialaista veljestä väliaikaisesti kotiinsa, hän kieltäytyi vetoamalla kirjoitusrauhaansa.”

Tyttären vastauksesta voisi poimia lukuisia herkullisia makupaloja, peileiksi myös itselle, kuten:
”Ensimmäisinä kouluvuosina isäni kysyi joskus, mitä minulle kuuluu. Sitä kysymystä minun on ikävä. Sen jälkeen isäni on tarmokkaasti keskittynyt kertomaan, mitä hänelle kuuluu.”

Lukija tuntee jo kaltoin kohdellun lasten äidin vuoksi mielihyvää, kun Ilona Kuusilehto päättää Rahicin osalta tulevaksi asumismuodoksi Parakin. Sinne ei soisi kenenkään joutuvan, mutta Nuhruisten aivoriihi ei Päättäjien suureksi pettymykseksi tuonut käyttökelpoista työkalua Kaupungin massa-asunnottomuuden ratkaisemiseksi.

Kari Hotakaisen kirjallisessa Parkaisussa on merkillepantavaa, että hän on ilmeisen tietoisesti vältellyt maaseudulta pakkomuuttoon ajautuneiden evakoiden nostalgiasta kaipuuta.  Sinne Virkistysalueelle jäivät maan kattava rakennettu tieverkosto, rautatieverkosto, tehtaat ja tuotantolaitokset, suuren väestömäärän asuintalot ja kiinteistöt, sukupolvisesti viljellyt ja hoidetut pellot, enin osa karjasta, rantojen huvilat ja kesämökit, marja- ja sienimetsät, sellunkeitolle uhrattu kansallisomaisuutemme, metsät.

Kari Hotakaisen Tarina on ”vain-ihmisten” puolustus, siis tavallisten sairaanhoitajien, hierojien, assistenttien, sihteereiden, bussikuskien, myyjien, putkiasentajien, timpureiden ja siivoojien (esimerkkiammatit Tarinasta). Jos kaikki vain-ihmiset yhtäkkiä häviäisivät maailmasta, maailma pysähtyisi. Vain-ihmiset ovat Mahdollistajia.

”Mahdollistajien ansiosta moni Merkittävä Ihminen saattoi elää unelmaansa todeksi, eikä loistossaan edes tajunnut, että ilman tuota harmaata ja tapettiin kadonnutta tyyppiä hänen elämänsä ei voisi olla enää värikästä.”

Viiltävä totuus tasa-arvon ideologiaan uskovasta hyväosaisuudesta, joka rakentuu tukevasti tasa-arvottomuuden kivijalalle.  Tarinaa kirjoittaessaan Hotakaisen aivot ovat myrskynneet.

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020, 268 sivua.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Iiro Seppänen: Kolme elämää

Määrätietoinen, muista ”heimolaisista” vastuuta tunteva, ystävänä lojaali, antelias, itseään säästämätön, uuras… monin mittarein sankarillinen kaveri, mutta sankari-sanaa Kolme elämää -kirjassa ei esiinny.

Rakastuin Esko Seppäsen ja ”Kikka” Tulosen perheeseen lukiessani 45-vuotiaan kuopuksen Iiro Seppäsen teosta Kolme elämää.  Nuorimmaisen kerronnasta välittyvät keskinäinen lämpö, vastuu, velvollisuudet, rakkaus, turvallisuustietoisuus, vapauden kunnioitus sekä elämän syke ja säihke.
”Marimekon paitojen ja raitojen, kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen ohella 1970-luvun suomalaisessa elämänmuodossa esiintyi harmaita sävyjä, mutta meidän kotonamme elämä oli värikästä ja seurallista”, muistelee vuonna 1975 syntynyt kirjoittaja naperovuosiaan.

Kolme elämää on keski-ikäisen, tyyntyneen miehen omaelämäkerta, tiivistys tähänastisesta eletystä.  Tarina omasta kolmesta elämästä on kaunistelematon ja kamala, jälkiviisaudella, aidolla elämänviisaudella ja itsekriittisyydellä ryyditetty.  Tarina on kirjoitettu vauhdikkaalla ja sujuvalla kielellä, toimittajavanhempien jälkikasvusta kun on kyse. Kirjan sisältö on poikkeavuutensa ja erikoislaatuisuutensa vuoksi mielenkiintoinen. Silti en pitänyt lukemastani, tai siis ei ollut miellyttävää lukea kuoleman härnäämisestä. Iiro Seppänen leikki hengellään, aikuisena vakiintuneena elämäntapanaan.

Extreme-kokemukset ovat yksi ihmiskunnan vallitsevista ihanteista, paradoksaalisesti turvallisuuskaipuun rinnalla. Extremistit tavoittelevat loputtomiin keinoja uusien ääritilanteiden ja -saavutusten kokemiseen. Ilman extremeä ei olisi kilpaurheiluakaan. Lapsitaikurin ja nuorena aikuisena BASE-hyppääjän Iiro Seppäsen tähänastinen elämä täyttää extremen ominaisuudet sen polttavimmilla mausteilla. Äärimmäisyyksien täyttämästä elämästä Iiro Seppänen siis kertoo teoksessaan Kolme elämää.

Omaelämäkerran keskeisiksi käsitteiksi poimin addiktion, taidon / tuurin, onnellisuuden etsinnän, turvallisuuden / riskinoton sekä täydellisyyden tavoittelun. Iiro Seppäsen elämä 45 ikävuoteen on ollut kaikkea tätä.

Taikuuden lumo

Ensimmäisen elämänsä Iiro Seppänen on nimennyt taikuuden kosketukseksi, magic touch. Sen valtapiiriin hän osui 11-vuotiaana ja oli kerralla ”myyty”. Hän hankki taitonsa tuon ajan tunnetuimman taikurin Solmu Mäkelän taikurikerhosta. Suhdetta Iiro kuvaa mestari­–oppipoika -suhteeksi, vaikka tietoa ja taitoa kuumeisella kiihkolla itseensä imenyt oppipoika menikin ajan myötä mestarinsa ja muidenkin kotimaisten taikureiden ohi.

Maksuttomat esiintymiset lastentarhoissa ja erilaisissa lasten tilaisuuksissa vaihtuivat rahaa tuoviin omiin ohjelmiin.

Hänestä, pellavapäisestä, sydämiin sukeltavasta naperosta, tuli julkkis, joka alkoi pyöriä muiden julkkisten seurueissa. Television neloskanavalla pyöri oma taikuriohjelma Täyttä taikaa.  Neloselta Iiro Seppänen siirtyi Markus Selinin Solar Filmsiin omalla Iiro Seppänen Show -ohjelmallaan. Työtahti uuden sisällön luomiseksi ja hiomiseksi oli huima ja aika riittämätön. Myöhemmin television Pellit auki -ohjelma vahvisti nuoren miehen julkkisroolia. Hänelle rakentui hyödyllisiä ja antoisiksi osoittautuneita ihmissuhteita, kuten elokuvaohjaajien Renny Harlin ja Markus Selin kanssa, mutta ennen muuta ystävystyminen tunnetun jenkkitaikurin James Randin kanssa. Randilta hän oppi, ettei Todellista Taikuutta ole olemassakaan, vaan kaikki perustuu huijaukseen, toisten viihdyttämistemppuihin. James Rand oli ryhtynyt nokkamieheksi liikkeeseen, joka yritti hillitä Yhdysvalloissa kulkutaudin tavoin levinnyttä uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. USA:n tavarataloissa myytiin kalliita kummitustenmetsästyspaketteja ja jokainen saattoi ostaa applikaation omaan päivän horoskooppiinsa. Nämä lievimmästä päästä.

Kun Suomen tarjoamat ulottuvuudet itsensä elättämiseen taikurina oli koluttu ja kaluttu, Iiro Seppäsen silmissä siinsi mahdollisuus kansainväliseen taikurinuraan. Kuuluisista ystävistä oli suurta apua maksuttoman tai huippuedullisen asumisen nautintaoikeudessa sekä ketjuuntuvissa uusissa ihmissuhteissa. Tie Los Angelesiin, Hollywoodiin ja Las Vegasiin oli siloteltu ystävien vieraanvaraisuudella. Kolme elämää vilisee kotimaisia ja ulkomaisiakin julkkiksia. Nimekkäiden seurassa myös ego turposi. Iiro Seppänen eli herroiksi ja viihtyi herrojensa kanssa ”marjassa”.  Rahaa tuli ja meni, hulvattomasti, samoin alkoholia. Iiro kuvaa omaa poikkeuksellisen kovaa viinapäätään ja kuvaa muiden muassa Markus Selinin ja itsensä välistä Hot Shot -kestävyyden kaksinkamppailua. Lääkärin keskeyttäessä kilpailun annoksia oli kipattu yhteensä noin 180. Sisuksiin valuneen alkoholin määrä oli myrkytystila.

Taikurin uransa Seppänen huipensi mitä kammottavimpaan esitykseen tajutakseen sen jälkeen, ettei omalla elämällä leikkimisessä toisten viihdyttämiseksi ole mieltä eikä moraalia. Hän oli kiinnittynyt vuonna 1996 Vaasan Vaskisaareen Rantarockin pääesiintyjäksi. Sitä varten hän, tuolloin 90-kiloinen kaveri, harjoitteli Kaapelitehtaalla katosta naruista roikkuvalla sadan kilon painolla. Järkäleen kiinnitysnarut sytytettiin ylhäällä palamaan ja sekuntikellosta laskettiin aika narujen murtumiseen. Rantarockissa punnus oli hän itse, palavista naruista jaloistaan korkealla pää alaspäin roikkuen siten, että käsivarret oli kahlittu selän taakse pakkopaidalla. Irrallinen lyhyempi köysi roikkui etäämpänä hulppeasti jaloista korkeammalla. Kyse oli sekunneista. Hänen oli alaspäin roikkuessa pystyttävä ”taikomaan” itsensä irti pakkopaidasta, kampeamaan itsensä pystyasentoon ja saamaan ote ylempänä olevasta pelastusköydestä ennen kuin palavat narut murtuvat.

Seppänen ei voinut harjoitella esitystä kehollaan. Kenraaliharjoitus oli itse esitys. Ajatus ratkaisevan sekunnin uupumisesta kuvotti.

Hyppy tuntemattomaan

Iiro Seppänen hyppäsi uransa aikana satoja, ellei tuhansia BASE-hyppyjä ja pyrki kehittämään lajia.  Laji on supermiehinen. En muista kirjasta ainoatakaan mainintaa naishyppääjästä.

Hypyksi tuntemattomaan Iiro Seppänen nimeää toista elämäänsä. Ihmisen intohimo laimenee, jos tekemisestä ei enää opi uutta. Näin kävi Iiro Seppäsellekin.  ”Tein kaiken, minkä Suomen kokoisessa maassa oli tarjolla esiintyjälle.” Hän oli harrastanut laskuvarjohyppyjä ja osunut lukemaan City-lehdestä artikkelin maailman vaarallisimmista urheilulajeista. Artikkeli oli kuvitettu BASE-hypyllä, hypyllä varjo selässä kiinteältä alustalta.
”Vielä joitakin vuosia sitten olisin tuominnut BASE-hyppäämisen liian vaarallisena, mutta nyt olin valmis laittamaan henkeni peliin.”
BASE-hypyt ilmailulaitos oli kieltänyt Suomessa. Seppänen lähti maailmalle. ”Päädyin hyppäämään, koska en silloin nähnyt muuta mahdollisuutta löytää onneani.”

Hän siirtyi maailman nopeasti kasvavaan BASE-hyppääjien heimoon, ”omaan heimoonsa”. He ryhmittyivät maailman eri jyrkänteille, jyrkkäseinäisille vuorille, laaksojen yli johtaville silloille, vesiputouksille, pilvenpiirtäjiin. Kukin loi omat sääntönsä ja yhä suurempien riskien ottamiset yleistyivät. Varjon aukaisu kahden sadan kilometrin tuntinopeuden omanpainoisessa pudotuksessa sekuntia tai paria liian myöhään merkitsee pysyvää vammautumista tai hengen menetystä.

”En voi sanoa käyneeni kuoleman lähellä joka päivä, mutta ainakin kerran viikossa ilmeni joku vaarallisen elämän mukanaan tuoma asia, joka olisi voinut päättää elämäni tai muuttaa radikaalisti sen suunnan. Kuittasin tapaukset olankohautuksella enkä huomioinut ympäristöstäni kantautuvia varoituksia.”

Joka kerta, kun Iiro Seppänen kertoo ystäviensä kuolemista, usein paikalla olleena onnettomuuden silminnäkijänä, piirsin kirjan marginaaliin ristin. Niitä kertyi paljon.

”Keskivertohyppääjä jaksaa lajin parissa viitisen vuotta. Sen jälkeen hyppääjät todennäköisesti joko loukkaantuvat, kuolevat tai todistavat aivan liian monen ystävän loukkaantumisia ja kuolemia. Vähitellen nämä elämänsä säilyttäneet ystävämme ajautuvat pois lajin parista. Vaikka olin ollut itsetuhoinen, en kuitenkaan halunnut kuolla.”

Silti Iiro otti riskejä luottaen karttuneeseen taitoonsa. Hän kirjoittaa hyppääjien taidon ja tuurin vaakakupeista. Liian monet uskoivat taitoonsa, vaikka pelissä oli moukantuuri. Erään joulun alla hän iskeytyy hirveällä voimalla vuoren kallioiseen kylkeen ja jalkaterä vääntyy 180 astetta. Ensiapuhelikopterin saanti tiettömään rotkoon kesti tunteja. Jos törmäyksen voima repäisi Lady Dianan sydämen paikaltaan aiheuttaen näin kuoleman, vastaava olisi hyvinkin voinut tapahtua Iiro Seppäselle. Hän invalidisoitui ja BASE-hypyistä oli pakko tinkiä. Jalka ei kestänyt enää alastulon maakosketusta. Nilkkakipujen lisäksi häntä seurasivat alaselkä- ja niskakivut. Mutta lajia hän ei jättänyt.

Villillä, organisoimattomalla BASE-hyppääjien heimolla on The List, luettelo hypyissä menehtyneistä. ”Tätä kirjaa kirjoittaessani listalle on päätynyt jo 354 ihmistä, joista tunsin ainakin muutaman tusinan ja joista kourallinen oli hyviä ystäviäni…
Olin hyvin lähellä päätyä listalle muutaman kerran elämässäni.”

Iiro siirtyi alan tuottajaksi ja organisaattoriksi tehdäkseen BASEsta dokumenttifilmin. Yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa hän alkoi kehitellä suoran televisiolähetyksen siipipukuhyppykilpailuja – Kiinassa kiinalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Kaverusten organisaatio sai nimen World Wingsuit League WWL ja itse kilpailu WWL China Grand Prix. Siipipuku merkitsi valtavaa loikkaa uhmakkaan lajin kehityksessä. Ilmataskullista, kainaloista levennettyä hyppypukua oli kehitellyt ranskalainen laskuvarjoikoni Patrick de Gayardonia. Vuonna 1999 suomalainen Jari Kuosma ja kroatialainen Robert Pečnik kopioivat idean ja kehittivät siitä kaupallisen siipipuvun laskuvarjohyppääjille. BASE-hyppääjät ottivat sen omakseen.

Siipipuvusta tuli lajin hurma ja turma.

BASE antoi Iirolle valtavasti: maailman upeimpia luontokohteita, hyppyjen tuomia huimia kokemuksia sekä syviä ystävyyssuhteita.  Teoksen lopussa heistä taisi (?) olla vielä elossa yhdysvaltalainen huimapää Jeb Corliss ja pekingiläinen yhteistyökumppani Feng ”Frank” Yang. Jeb teki tajuttoman vaarallisia hyppyjä, joutuu vangituksi laittomasta hyppy-yrityksestä Empire State Buildingin ylätasanteelta, onnistui huikeassa liidossaan Kiinassa vuoressa olevan aukon, Taivaan Portin lävitse singahtaen teollaan Yhdysvalloissa megakuuluisaksi ja vahingoittui hengenvaarallisesti Etelä-Afrikassa Pöytävuorelta hypyssään. Iiro on kaikissa silminnäkijä.

Seppäsen teos vilisee huimia hyppypaikkoja ja tilanteita. Kaikkialla kokemukset ja etenkin maisemat ovat erilaiset. Tärkeimmät niistä hän kuvaa kirjassa tarkasti. Parasta oli paikalle meno ja ympärillä levittäytyneet ainutlaatuiset maisemat. Itse hyppy kestää vain sekunteja. Siipipuvussa on mahdollista liukua yli kilometrisiä matkoja. Huimapäisimmät kehittivät taidostaan tarkkuuslentoja. Jeb Corliss suunnitteli hyppäävänsä helikopterista ja lentävänsä kilometrien korkeudelta kiitävän nuolen tavoin Kiinan muurille asetetun omenan kokoisen maalin läpi pää edellä!!! Show sai nimen Human Arrow. Ydinpommia muistuttava jättiläismäinen kemikaalien räjähdys Tianjin satamassa juuri ennen hyppyä katkaisi hankkeen. Kiina ei enää kaivannut omassa maassaan ja Yhdysvalloissa televisioitavaa länsimaista mediatapahtumaa.

BASE-kausi Iiro Seppäsen elämässä ja kirjassa on monilonkeroinen, värikäs ja hurja. Kauden aikana Seppänen perusti dokumenttifilmejä varten yrityksen ja elokuvatuotantoa varten myöhemmin toisen ja oli liki päästä CBS:n toimintaelokuvanäyttelijäksi. Sopimus raukesi kyvyttömyyteen juosta riittävän ponnekkaasti rikkoutuneen nilkan vuoksi. Ulkonäköä, sporttisuutta ja yrittäjähenkisyyttä miehessä olisi toki riittänyt.

Kuoleman varjossa

Iiro Seppänen luopui BASE-maailmasta tajuttuaan, ettei hän tuntenut enää hyppääjien uuteen sukupolveen yhteyttä ja yrittäessään ystävineen luoda lajille sääntöjä sai sen seurauksena uusilta egosentrisiltä lajin piiriin tulleilta ultimaatumin. Loppuvaihe sisälsi kuitenkin myös suuria onnistumisia; siipipukulentonäytös jättikokoisen Kristus-patsaan jalustalta vain kolme viikkoa ennen Rion olympialaisia 2016 oli hieno kruunaus.

Addiktion valtaama mies tähtäsi uuteen. 2000-luvulla häntä kiinnosti erityisen paineavaruuspuvun kehittäminen Yhdysvalloissa. Kuinka korkealta olisi mahdollista hypätä ilmakehän halki? 1960-luvulla amerikkalainen Joe Kittinger oli hypännyt sääpallosta stratosfäärin läpi Maahan 31,333 kilometrin korkeudelta. Kaksi kaverusta, toinen entinen NASAn astronautti ja toinen avaruusvisionääri suunnittelivat hypyn ulottamista 36 kilometriin. Viimeisimmän ennätyksen rikkoi vuonna 2012 mies nimeltä Alan Eustace 41 kilometrin korkeudelta. Ymmärsin lukemastani, että Iiro Seppäselläkin eli ajatuksia ”piireihin pääsystä”.

Vielä oli suunta alaspäin. Seppänen toteutti kokeneempien uskalikkojen kumppanina sukelluksia haivesillä. Hän kehitti itseään valokuvaajana tähdäten luontokuvaajana ammattilaiseksi. Teoksessa on lähikuvia valkohaisukelluksista Guadalupen saaren vesistöissä, ensin suojahäkistä, sitten riskejä ottaen ilman häkkiä.
Amos varoitti meitä olemaan erityisen tarkkana pienempien haiden kanssa. Ne joutuivat taistelemaan asemastaan ja olivat huomattavasti aggressiivisempia kuin isommat yksilöt.”
No, hyvä tuokin tietää!

Iiro Seppäsen elämään kuoleman varjossa on kiinteästi kuulunut isoveljen Kaapo Seppäsen traaginen kuolema harvinaiseen sappitiehyen syöpään. Lapsuudessa Iiro koki itsensä isoveljen kiusaamaksi, mutta veljen kuoleman lähestyminen lähensi veljet. Kaapon kuolema on ollut raskas ja tuskainen kohdattava, niin vanhemmille kuin pikkuveljelle. Perhe vietti viimeisen yhteisen joulun Kaliforniassa ennen Kaapon menehtymistä toukokuussa 2010. Vanhimman lapsensa tuskia läheltä seurannut isä Esko Seppänen on sen jälkeen hakenut kannatusta kansalaisaloitteelleen eutanasian puolesta.

Iiro Seppäselle viimeiset kuolemat lienevät kohtuuttomuudessaan yhtä tuskaisia. Iiro rakastui Marokossa tapaamaansa naiseen Julia Engelhorniin. Heistä tuli rakastavaiset ja he päätyivät asumaan Julian kotimaahan Etelä-Afrikkaan. Julialla oli edellisestä avioliitosta espanjalaisen hammaslääkäri Mario Deus Yelasin kanssa kolme lasta, kuusivuotias César ja kaksivuotiaat kaksoset Maximo ja Octavia. Huhtikuussa 2017 Mario surmasi kaksoset myrkyttämällä haluten teollaan haavoittaa entistä vaimoaan. Iiro oli ehtinyt kiintyä Julian pienokaisiin. Nyt pariskunta pyrkii selviämään tragediasta, jotta pienelle Césarille voidaan antaa mahdollisimman ehjä ja hyvä elämä. Mario löydettiin sellistään kuolleena vuoden 2019 alussa.

Julia ja Iiro vihittiin kesällä 2019 ja Julialle ja Iirolle syntyi suloinen tyttövauva, Freija Kirsti. 45-vuotias Iiro Seppänen tietää löytäneensä Rakkauden. Kolme elämää -kirjassa Seppänen etsii kaiken aikaa onnellisuutta ja onnea. Hän tuntee vihdoin löytäneensä onnellisuuden rakkauden myötä.

Seppäsen teoksessa on runsas ja monipuolinen kuvitus. Pyydän anteeksi, etten ole skannannut skannerin äärellä vielä ollessani mitään tähän edes näytteiksi. Moni kuva paljastaisi, miksi kerroin alussa rakastuneeni Seppästen perheeseen.

Teoksen äärelle kannattaa hankkiutua!

Iiro Seppänen: Kolme elämää. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019, 365 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Rax Rinnekangas: Vuosisadan kohtaaminen. Isadora ja Albert

Albert muistuttaa näyttelijä Willian Hurtia, mutta eipä ole kaukana Rax Rinnekankaastakaan. Yhtäläisyyksiä Albertin ja Rax R:n välillä löytyy monia, Karamazovin veljeksistä alkaen.

Luin Rax Rinnekankaan tuoretta romaania Vuosisadan kohtaaminen. Isadora ja Albert arveluttavasta näkökulmasta. Hain ja tulkitsin itseänsä kirjailijaa. Ei skottilaista kirjailijaa Albert Aspenia, teoksen päähenkilöä, vaan fiktiivisen teoksen tekijää, Rax Rinnekangasta. Millä oikeudella? Vain sillä, että kirjallisuudessa lukija on aina oikeassa (vaikkei olisikaan); hän on useimmiten puutteellinen ja rajoittunut, välillä mielivaltainen, parhaimmillaan teräväkatseinen ja analyyttinen, kriitikkona joskus ilkeä, pahimmillaan  pahansuopa. Mutta itsevaltias yhtä kaikki.

Teos on romaani. Kirjailijan etsintä ei siis koskenut juonta, vaan henkilöä. Rohkenin tulkita Albert Aspenin, originellin ja älykkään, filosofointiin taipuvaisen skotin eräänlaiseksi kirjailijan kaksoisolennoksi tai ainakin henkiseksi veljeksi, tiedostaen kuitenkin, että Rinnekankaan Albertille kirjoittama henkilökuva muistuttanee kirjailijaa itseänsä yhtä rajallisesti kuin Helene Schjerfbeckin maalaamat lukuisat rujot ja itsekriittiset omakuvat niiden tekijää.

Vasta loppuvaiheessa havaitsin Rinnekankaan omistaneen teoksensa viime vuonna kuolleen ”veljensä ja ystävänsä” Luis Calparsoron (s. 1939) muistolle. Yhtä kaikki. Pidin kiinni näkökulmastani. Kirjassa on kyse ikääntyvän miehen eksistenssistä, hänen itseltäänkin kätketystä minuudesta. Rinnekangas kunnioittaa päähenkilöään Albertia, mutta riisuu kuvaamaansa miestä. Otaksun teoksen olevan Rax Rinnekankaalle varsin henkilökohtainen.

Yksityiskohtia yhtäläisyyteen löytyy monia, kuten Aspenin (= Rinnekankaan) huoli laatukirjallisuuden tulevaisuudesta, ”kun väkivallasta nauttiminen oli paljon terveempi sieluntila kuin oli maailmanrauha”.  Tämän tuohtumuksen tiedän olevan kirjailija RR:n aitoa itseä:
”Kun öljyllä rikastunut Norja luki, valtiollisena ohjelmanumeronaan , väkivaltakirjoja kaikki pääsiäiset huviloillaan, onnistuen tällä hurmoksellaan kasvattamaan ainakin yhden lasten massamurhaajan keskuuteensa, kateudesta vihreät, paljon köyhemmät suomalaiset ahmivat raiskauksia ja alaikäisten muita hyväksikäyttöä ja veririkoksia kuvaavia lempikirjojaan kaikki joulunajat hirvien ja ahmojen, ilveksien ja karhujen ja muiden villien metsäneläimien ympäröimillä mökeillään…”

Romaanissa Iso Britanniassa tunnettu skottikirjailija Aspen on mennyt pohdiskelevassa teoksessaan Erityisyyden estetiikka tölväisemään Windsoreiden monarkkiperhettä tavalla, jonka seurauksena hän katsoi parhaaksi vaihtaa asuinsijaa. Uudeksi asuinmaakseen hän valikoi itselleen tuntemattoman kolkan, etäisen Suomen ja siellä Helsingin, jonne hän sopeutui kuten erakko sopeutuu kammioonsa. Kirjoitusrauha oli taattu, vaikka maa on omalaatuinen, kansa kummallinen ja kieli eristää asukkaat muusta maailmasta.
”…nämä eivät enää viitsi edes tehdä yhtä paljon itsemurhia kuin ennen. Sen sijaan he varastavat eniten polkupyöriä maailmassa.”

Albert on omavalintaisessa maanpaossa samoin kuin Rax Rinnekangas on ollut vuosia (vai jo vuosikymmeniä?) Suomessa kulttuurisessa diasporassa. Tuotteliaan kirjailijan teoksista (joista kaikki lukemani ovat suorastaan erinomaisia) vaietaan (lue: Helsingin Sanomat). Mitä järjestelmällisen vihanpidon taustalla onkin, siitä tietänevät ani harvat. Kärsijöiksi joutuvat suomalaiset lukijat ja suomalaisen kirjallisuuden kokonaisuus, kun lukijat eivät tiedä teoksista voidakseen etsiytyä niiden äärelle. Mitähän jollakin syväkurkulla olisi kerrottavana valtalehtemme mustista listoista ja uusille kulttuuritoimittajille periytyvistä karttamiskäytännöistä?  Homeinen railo ei ole kunniaksi kenellekään kulttuurisesta diasporasta osalliselle.

Vuosisadan kohtaaminen. Isadora ja Albert herätti itsessäni (kuten muutkin Rinnekankaan uusimmat teokset) mielikuvan kirjailija W.G. Sebaldista (1944–2001), niin monien pituusennätystä hakevien, poimuilevien lauseiden kuin mustavalkean kuvituksenkin vuoksi. Rinnekangas on valokuvaaja ja elokuvien tekijä. Ajattomat, hiljaisuutta ja rauhaa henkivät kuvat viestivät ihmiskunnan vuosisatojen takaisesta kulttuurisesta perinnöstä, mutta kuvat myös istuvat syksyyn 2019 sijoitettuun tarinaan ja tarinan espanjalaiseen miljööseen erinomaisesti.  Niin teksti kuin valokuvat viestivät Rinnekankaan seikkaperäisestä Espanjan tuntemuksesta. Espanja lienee hänelle kuin toinen kotimaa.

Tapahtumat siis sijoittuvat Espanjaan, pääosin. Kirjassa on myös toinen päähenkilö, Isadora, kokonimeltään Isadora Herrera y Sainz, laatuviinejä valmistavan katalonialaisen sukulinnan valtiatar.  Isadora ja Albert ajautuvat kohtaamaan toisensa Die Zeitissa julkaistun deittipalstan tekstin perusteella. Tekstin oli kirjoittanut isältään suostumusta kysymättä hänen aikuinen tyttärensä Olivia, huolestuneena isän pysyväksi jämähtäneestä yksinäisyydestä. Olivian mielestä isän oli korkea aika repäistä itsensä ulos erakon elämästään ja löytää kontakti naiseen. Kymmenistä deittitekstiin saapuneista vastauksista Olivia on seulonut Isadora Herrera y Sainzin huomiota herättävän persoonallisen ja isän kirjailijatyyliin mukautetun vastauksen.  Vastaan hangoittelun jälkeen Albert taipuu ja matkustaa vaihtopaita ja hammasharja mukanaan kolmeksi päiväksi Madridiin, missä tapaamisen on määrä toteutua.

Tapaaminen toteutuu Kataloniassa, jonne Albertin kuljettaa pian kohtaamansa naisen aikuinen poika. Perillä odottaa vierailun emäntä, 49-vuotias Isadora Herrera y Sainz, ylväs muttei ylpeä nainen, älykäs, terävä ihmistuntija, kohtelias mutta määrätietoinen tahtonainen. Albert antautuu Isadoran aikeisiin ja ehdotuksiin. Vierailusta sukeutuu ylellinen niin ateriain ja viinien kuin keskustelujen osalta.  Herrera y Sainzin arvokas ja perinteikäs kartano viiniviljelmineen sijaitsee syksyisen idyllin keskellä. Kolme päivää tilalla ja sen ympäristössä tarjoavat Albertille tauottoman kulttuurisen kylvyn. Isadoran ja Albertin (tapaamispäivien aikana kohteliaasti teititellen rouva Herrera y Sainzin ja herra Aspenin) väliset keskustelut saattavat keskustelijain aivot yliviritykseen. Albertin huomaamatta Isadora riisuu taitavasti häntä kuin sipulia. Mutta jonnekin itseltäkin kiellettyyn ytimeen hän ei emäntäänsä päästä, vaikka aistii toiselta avoimuuden ja luontevuuden.

Ytimessä sijaitsevat tunteet, siis syvemmät ja uskaliaammat kuin mitä miljöö, nähty ja koettu Albertissa herättävät. Rakkausromaani? Ei oikeastaan ja kyllä. Kyllä, kyllä, vaikka kehkeytyvän tunteen tunnistamisen rakkaudeksi Rinnekangas säästää tyylikkäästi kirjan vihoviimeiselle sivulle. Aiempi olisikin maistunut luonnottomalta. Albert ja Isadora käyvät Espanjassa kolmen päivän mitassa loputtomia keskusteluja, mutta herroittelevat ja rouvittelevat sinnikkäästi pohjoismaisittain koomisuuteen asti.

Seksuaalisesti he tunnistautuvat toisilleen nunnaksi ja munkiksi. Isadora on lyhyen avioliittonsa jälkeen elänyt sukupuoletonta elämää ja omistautunut bisnesnaisen velvollisuuksilleen. Albert vaimonsa Mallamin häivyttyä ja jätettyä hänet nelivuotiaan Olivian kanssa kahden oli välttänyt uuden suhteen. Irtosuhteiden suhteen Albert on moralisti ja puritaani:

”Pakollisia steppejä oli ollut joitakin, jo mieskunnon vuoksi, mutta ne kerrat olivat olleet kuin pantomiimiesityksiä, jossa kaksi jossakin kustantajan tilaisuudessa Lontoossa tai muualla toisensa kohdannutta ventovierasta oli ensin kuunnellut toistensa sijaan itseään ja sitten oli lausunut asiaan kuuluvia fraaseja jonkin jatkopaikan seinille, kunnes molemmat olivat tuijottaneet pupillet pyöreinä, parin kiihtyneen hetken ajan, toistensa ohitse jotain kohdetta hotellihuoneessa, television suhistessa vieressä, touhunsa keskellä, ennen aamun eroa.”

Albert Aspen harrastaa teoksissaan paradokseja ja yhdistin tuon piirteen myös kirjailija Rax Rinnekankaan tyylivalikkoon. Niinpä Albert etsii jottei löytäisi tai on lakannut etsimästä jotta löytäisi. Kirjan peruskysymyksiä on, voiko ihminen aidosti kohdata toisen ihmisen vai kohtaako hän vain itsensä toisen paikallaanolotilanteessa. Albertin osuudet keskusteluissa ovat paljastavia ja peittäviä. Hän on itseään esittävä näyttelijä, jonka ohjaksissa on hyvän käyttäytymisen koodisto. Isadora lukee häntä kuitenkin kuin avointa kirjaa.

Teos antaa uskoa siihen, että pitkäaikainen rakkaussuhde on enemmän kuin toisen sietämistä. Se voi perustua aitoon kohtaamiseen. Isadoralla ja Albertilla, frigidillä nunnalla ja erakoituneella munkilla, on siis toivoa. Miksei siis monilla muillakin!

Rax Rinnekangas: Vuosisadan kohtaaminen: Isadora ja Albert. Lurra Editions 2020, 332 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita

Kim Söderstömin kansiratkaisu on koreilematon ja selkeä.

Sveitsiläinen Alain Claude Sulzer (s. 1953) on tullut suomalaisille laatukaunokirjallisuuden salametsästäjille (salametsästyksestä Lurra Editionsin kustannushelmien käsiin osuminen normilukijalle näet näyttäytyy) tutuksi nyt jo neljän teoksen verran. Itselleni uusin, Sietämättömiä tilanteita, on suomennetuista kolmas. Kaikki kolme lukemaani hakevat vertaistaan.

Sulzer on taitava ihmiskuvaaja, joka kutoo tarinansa elämän oikukkaiden yllätysten käänteentekevistä merkityksistä aiemmin tasaisesti soljuneelle elämälle.  Sietämättömiä tilanteita -romaanin keskushenkilö on eläkeikää lähenevä arvokas herra Robert Stettler, sveitsiläisen loistoluokan tavaratalon Quatre Saisons (”Neljä vuodenaikaa”) somistaja. Stettler on nauttinut koko pitkän uransa ajan saumatonta näyteikkunaratkaisujensa ihailua. Kaupunkilaiset ovat tottuneet odottamaan vuosittain erityisesti joulun näyteikkunoita. Näyteikkunoiden avauspäivänä tavaratalon eteen on aina kertynyt joukoittain ihmisiä, luomaan yleisvaikutelman ja löytämään somistajan ratkaisuista pieniä hauskoja yksityiskohtia ja yllätyksiä. Yleissävy on miellyttävä ja harmoninen. Ikkunoiden tulee edistää ostamishalua.

Mutta vain jokunen vuosi ennen Stettlerin eläköitymistä hänelle esitellään pikaisesti uusi palkattu, nuori mies nimeltä Breicher. Hänet on palkattu somistajaksi, vastaamaan tavaratalon mainonnasta ja nykytermein ilmaistuna visuaalisesta brändistä. Rinnakkaissomistajan palkkaaminen tulee Stettlerille tyrmistyksenä. Hän hakee henkilökuntapäälliköltä selitystä, sillä hänen kanssaan asiasta ei ole neuvoteltu. Stettler saa kuulla tavaratalon tulevaisuuden vaativan nuorekkaan, tulevaisuusväritteisen yleissävyn. Herrojen välille tehtäisiin työnjako.

Sulzerin teos on kertomus Stettleristä ja hänen kyvystään tai kyvyttömyydestään ylittää kokemansa arvonalennus ja nöyryytys.  Työnjako viestii tulokkaan suosimisesta: Hän saa arvostetuimman tehtävän, seuraavien joulunäyteikkunoiden ideoinnin. Stettlerin tekemät suunnitteluluonnokset ovat hukkaan heitettyä työtä. Ei kukaan heistä, ei vanha mestari Stettler eikä hänen apugraafikkonsa ja -somistajansa tiedä mitään tulokkaan taustoista: Mikä on hänen koulutuksensa ja työkokemuksensa? Herrat eivät joudu tekemisiin toistensa kanssa. Tulokas työskentelee aivan eri kerroksessa ja yhteen osuessaan he vain nyökkäävät viileästi.

Mitäpä muuta tyrmistynyt Stettler voisi muuta toivoa, kuin jouluikkunoiden epäonnistumista. Mutta nuorukainen onnistuu. Kun ikkunoiden peitot avataan ja tuijottavalle yleisölle alkaa avautua ikkunoiden juonellinen idea, hämmennys muuttuu avoimeksi ylistykseksi. Ratkaisu on suurenmoinen.  Sisimmässään Stettlerinkin on tunnustettava se.

Mutta psykologinen kuva Robert Stettleristä, vanhanaikaisesti mutta herrasmiesmäisesti pukeutuvasta yksineläjästä jäisi yksitasoiseksi, jos se rajautuisi hänen aivoihinsa piintyneeseen kilpailijaan. Bleicherin menestys ei kannusta häntä rohkeampiin ja luovempiin työsuorituksiin, vaan yksinomaan lamauttaa. Hänen apulaisiaan siirtyy hissuksiin Bleicherin leiriin.

Teoksen toinen taso on Stettlerin hienostunut korva klassiselle musiikille, siinä erityisesti erään radioaseman pianistille Lotte Zerbstille. Pianistista tulee hänelle pakkomielle ja hän lähestyy taiteilijaa kohteliaalla kuuntelijakirjeellä. Kirje on niin hiottu ja tyylikäs, että pianisti katsoo tehtäväkseen vastata siihen. Stettlerin ja Zerbstin välille syntyy harvahko kirjeenvaihto. Heidän on lopulta määrä tavata Zerbstin konserttivierailun konsertin jälkeen ja keskustella musiikista. Tapaaminen menee pipariksi. Konsertti perutaan poliittisista syistä. Lotta Zerbstiltä oli tilattu Dmitri Šostakovitšin vähän tulkittu teos ja bolševikkien sylikoiran musiikin valinta pian Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen koetaan räikeäksi ratkaisuksi, suorastaan poliittiseksi provokaatioksi. Asiasta nousee julkinen paheksunta. Peruutus on ainoa mahdollinen ratkaisu Sveitsissä neuvostotankkien vuonna 1968.

Sulzerin romaanissa silloinen maailmanmurros, johon myös Tšekkoslovakian miehitys vahvasti vaikutti, näkyy monin tavoin.  Vielä voimakkaampana murros näkyy nuorisokulttuurissa, musiikissa, tukan pituudessa ja rennossa pukeutumisessa sekä Vietnamin sodan vastaisissa mielenilmaisuissa. Stettlerin tyrmistykseksi kodin ikkunasta näkyvän katedraalin torniin on kerran vedetty Vietkongin lippu.  Kommunistiksi epäileminen on solvaus. Stettlerin koteloitunut elämä työn ja musiikin yksityisyyden kesken on pitänyt hänen muutoksista tietämättömänä. Myöhäiset yritykset ottaa selkoa kaupungin yöelämästä vaikuttavat lähinnä säälittäviltä.

Lukija tajuaa Stettlerin lähteneen kaltevalle tielle viimeistään silloin, kun hän alkaa hännystää Bleicherin asuintalon tuntumassa haluamatta tulla nähdyksi. Kukaan ei ole hänen sosiaalisesti rutiköyhässä maailmassaan kääntämässä suuntaa, joka nuoren ja ennakkoluulottoman kekseliään kilpailijan jymymenestyksen, kesänäyteikkunoiden, jälkeen luiskahtaa raiteiltaan.  Siihen tragediaan tai tragikomediaan Sulzer sitoo taitavasti myös mestaripianisti Lotta Zerbstin.

Sulzer kirjoittaa kirjaansa myös somistamisen murroksen. Bleicherin kautta näyteikkunanäkymistä tulee myynnin edistämisen sijaan performansseja. Somistaja tekee työstään taidetta, uniikkia ja jäljentämätöntä. Hän tarjoaa katsojalle elämyksiä. Hänen ratkaisunsa pääsevät sanomalehtiin, aikakausilehtiin ja jopa taidekirjaan.

Viipyilevä, viihdyttävä teos! Olen lukenut aiemmin Alain Claude Sulzerilta suomennetut Irti liitoksistaan ja Täydellinen tarjoilija.  Mestariteoksia molemmat ja kaunokirjallisiin tuttavuuksiin lasken myös romaanin Sietämättömiä tilanteita.

Alain Claude Sulzer: Sietämättömiä tilanteita. Lurra Editions 2020, 343 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Aiemmin Annelin kirjoissa:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/06/24/alain-claude-sulzer-irti-liitoksistaan/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/12/09/alain-claude-sulzer-taydellinen-tarjoilija/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu

Lähtöhetki. Vielä on tarve käyttää villapaitaa ja pitkiä aluskalsareita.

Luin Lähdön ja loitsun (1937) teini-iässä. Nyt oli aika lukea uudelleen, matkustaa matkarajoitusten aikana kirjallisesti.

Olavi Paavolainen oli edellisenä vuonna 1936 vieraillut natsi-Saksassa, Travemünden kirjailijakodissa ja natsien Nürnbergin puoluepäivillä ja kirjoittanut näkemästään kirjasen Kolmannen valtakunnan vieraana. Suhde natsismiin oli horjuva. Mies lähti Hangosta rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan. Matkaansa hän kutsuu Lähdön ja loitsun alussa paoksi:

Olen monta kertaa ennenkin paennut – joskus tyhjyyttä, useimmiten tympääntymistä, nyttemmin yhä useammin ristiriitoja. Tällä kertaa pakenen vihollista, apokalyptistä ilmestystä – niin suurta, että sen hahmo täyttää koko horisontin, ja niin musertavaa, että koko ympäröivä maailma tuntuu sortuvan sen kosketuksesta. Olen nähnyt jotakin, minkä näkeminen on sallittu vain harvoille. En pelkää, en ole koskaan pelännyt. Mutta minun on saatava hengähdysaikaa, väliaikaa, tilaisuutta tarkata sekä vihollista että itseäni. Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni. Siksi en edes voi nähdä, taistelenko vihollista vai ystävää vastaan.

Hänen oli ratkaistava, onko Kolmas valtakunta valosta vai pimeydestä. Sitä hän luonnehti  aikansa elinkysymykseksi. Ratkaistakseen oman suhteensa oli saatava etäisyyttä politiikasta, jota 1930-luvun Eurooppa edusti. Hän halusi jättää älyn narikkaan ja kokea alkavan matkansa avoimin aistein. Kuuloaistiaan hän käytti talviviimaisessa Hangon satamassa, esteetikolle ja kulttuurikriitikolle soveltuvin kielikuvin:

Ulkoa kuuluu komentosanoja, paperirullien raskasta jysähtelyä, höyryn huumaavaa suhinaa ja vinssien räminää. Humalaiset raskaat ja epävarmat askeleet kumisevat rautaisella kannella – sekunnin ajan kuuluu hoilausta, riitaa ja toraa, englantilainen kirous, karkea vitsi, naisen kikatus ja varovaista hyssyttelyä… Lähdön kuume nykii verissä ja saa meidät kaikki luonnottoman varmoiksi ja iloisiksi. Ei – emme lähde vielä aamuyöstä, odotamme vielä Kaukaalta paperimassaa; ja leipälähetyskin on vielä tulematta. Gramofonista rämähtää brasilialainen zamba…

Paavolaisen laivamatka rahtilaivalla Gdynian sataman kautta Atlantin halki Argentiinaan on jo toinen kirjallinen rahtilaivamatkani samaa reittiä vuoden sisällä. Viime heinäkuussa matkasin kääntäjä Kyllikki Villan mukana Vanhan rouvan lokikirjan mukana. Pakko myöntää: Paavolaisen beesissä on rattoisampaa. Paavolainen luo matkatessaan kirjallisuutta.

Mutta politiikkaa hän ei niin vain päässyt pakoon. Danzig ja Gdynia olivat maailmanpolitiikan tulevaa kuumaa rannikkovyöhykettä. Puolan käytävä saneltiin ensimmäisen maailmansodan hävinneelle Saksalle Versaillesin rauhansopimuksessa ja taattiin Kansainliiton vahvistuksella. Siinä Puolalle varmistettiin pääsy Itämerelle. Diktatuurinen Puola rakensi vuonna 1924 modernin, ”brutaalin” Gdynian satamakaupungin kilpailemaan vapaakaupunkioikeudet saaneen arvokkaan hansakaupungin Danzigin kanssa. Puolan käytävä tulisi olemaan ensimmäinen paikka Euroopan kartalla, missä Hitler on tekevä sanelurauhansopimuksen rikkovan aluetarkistuksen. Mutta vielä eletään vuoden 1937 alkua. Kuin ennustuksena tulevasta ensimmäinen tie Danzigin puolella on nimetty Adolf Hitler Strasseksi.

Paavolaisen rahtilaivamatkassa vastakohtaisuuksia luovat ilmastovyöhykkeiden ylitykset. Säiden vaihtelut ovat jyrkät, talvesta tropiikkiin, sieltä jälleen uuteen kylmään:

Loppumaton kävelyni on jättänyt kanteen näkyvän jäljen – kanteen, jota ensin peitti lumi ja huurre, sitten kaste ja suolanrakeet ja jonka auringossa kuumenevien lautojen raosta nyt terva kihisee… Yksi kerrallaan on talvivaatteet otettu pois, ja nyt koskettaa Atlantin tuuli paljasta, ruskettuvaa rintaa.
Merimiehet siirtyvät käyttämään puukenkiä. Muu pohjamateriaali sulaisi kuumaan rautakanteen.

Politiikkaa Olavi Paavolainen ei pääse pakoon edes Afrikan vesillä, kun rahtilaivan näköpiiriin hahmottuvat Kanarian saarten vuorten huimat huiput. Espanjassa riehuu sisällissota. Santa Cruzin satamassa saavutaan Francesco Francon valtakuntaan. Täältä hän fasistisena kuvernöörinä saaret ensin ”järjestykseen” saatettuaan lähti Marokon ja Marseillen kautta Espanjaan. Arriba España! (Eläköön Espanja!) lukee satamajulisteessa. Espanja tarkoitti tuolloin vain falangistien hallinnoimaa aluetta. ”Herrannimessä – ei vielä politiikkaan, ei vielä! Tahdon paeta iltaiselle merelle; tahdon vielä manata esiin vanhojen tarujen Autuaiden saaren – tahdon uudelleen elää saapumishetken, josta tuli kaunein elämykseni matkallani.”

Esteetikko Paavolainen ei voi olla saarella patikoidessaan hämmästelemättä kukkaloistoa. ”En ole missään nähnyt sellaista värien liekehtimistä ja lajien runsautta, ja kuitenkaan ei vuodenaika ole paras mahdollinen.” 
Santa Cruzessa näkyy jatkuvasti marssivia sotilaita.

Rio de Janeiro ja Buenos Aires

Ajan kulusta en luonut käsitystä. Paavolainen seuraa merimiesten loputonta aherrusta laivan huoltamisesta siivoamiseen, vaatteiden pesuun ja paikkaukseen.  Hän ei voi välttyä pohtimasta merimiesten suhdetta Erokseen:
Ei missään voi tutkia seksuaalista kaipausta niin yksinkertaisessa, kaikesta teennäisyydestä ja teeskentelystä riisutussa, elementaarisessa muodossa kuin merellä ja sodassa. Miten ”moraali” kutistuukaan ensimmäisen tuulenpuuskan leikkikaluksi alastoman todellisuuden edessä…
Kuten sota, ei myöskään meri ole koskaan ollut naisten valtakuntaa. Missään ei nainen silti ole niin kaikkialla ja aina läsnäoleva kuin merellä. Hän on sitä yksilönä, kuten hyttien ja kajuuttojen seinien valokuvat sekä merimieskirstujen ”muistot” kertovat; mutta vielä enemmän hän on läsnä suurena, persoonattomana, epäyksilöllisenä Sexinä… Pitkän matkan rahtilaivoille on naisten pestaaminen lailla kielletty.

Vihdoin rahtilaiva saapuu Rio de Janeiroon. Rioa Paavolainen kutsuu merien Roomaksi, sillä ”toisistaan eksyneiden laivojen radat supistuvat nyt kaikki yhteen”. Kulttuurikriitikko Paavolainen aloittaa ahnehtivan vaikutelmien ja kokemusten kartuttamisensa.  Koko Lähdön ja loitsun mitassa kummastelin, millainen käsikirjasto Paavolaisella saattoi olla matkalla mukana, sillä oletettavasti hän hahmotteli tulevaa kirjaansa myös matkan kuluessa, ainakin tarvitsi tehdä tarkat muistiinpanot. Lähtö ja loitsu viestittää kirjoittajan valtaisan laajasta ja miltei aiheisiin kuin aiheisiin ulottuvasta yleis- ja erityissivistyksestä sekä uskomattoman vankasta kielitaidosta. Rion osalta liikkuessa hankittu asiantuntemus maistui jo yliampuvalta snobbailulta. Vaikuttunut matkailija on kaikesta kokemastaan ja näkemästään:

”Rio on hurmaavan ihana ja hurmaavan banaali. Siellä yhtyvät ylellisyys ja helppohintaisuus, viileys ja sulous tavalla, jolla ei ole vertaa. Rio järkyttää koko olemusta kuten sentimentaalinen ja hekumallinen romanssi…” Paavolainen sanoo Rio de Janeiroa maailman kauneimmaksi kaupungiksi, ennen muuta luontonsa tähden. ”Tämä maisema on kauneuden täydellisyys. Ei ole mitään, jota voisi siihen verrata.”

Hillitön eroottinen kaupunki, kaikkien merimiesten laulujen ylistämä kaupunki, jonka ilmaa tropiikin helle, Afrikasta tuotujen neekeriorjien veri, loistoautojen bensiininkäry, ranskalaiset hajuvedet, Copacabanan päivettyneiden ruumiiden tuoksu, häpeämättömin eroottinen kirjallisuus, huumaavat karnevaalit, Manguen jättiläisbordellit, mielettömän upeiden pelikasinoiden zamba-rytmit ja villien orkideojen tuoksu kiihottavat, on piirittänyt itsensä vuorien alkuvoimaisella tunnuskielellä… Aavemaisimpana niistä on heti sataman sisäänkäynnin suulla kuohuttavan röyhkeänä ja uhmaavana maailmankuulu Paõ de Assucar, neljäsataa metriä korkea ”Sokeritoppa”, jota jo intiaanit palvoivat hedelmällisyyden myyttisen ikivanhana tunnuskuvana.

Riossa Olavi Paavolainen ei voi olla miettimättä naiskäsitystä ja kuvaa siveydestä. ”Riolaiset siveyskäsitteet ovat yhtä villiä korkeimman sivistyksen ja suloisen barbarian sekamelskaa kuin sen luonto ja kauneuskin.”

Buenos Airesin satama on valtaisa. Merivesi kaupungin edustalla vaikuttaa kannelta katsottuna hernekeitolta.

Buenos Aires poikkeaa varsin jyrkästi Rio de Janeirosta. Muistan, miten Kyllikki Villa kuvasi La Platan merialuetta ja Buenos Airesin jokisuistoa hernerokassa navigoinniksi. Olavi Paavolaisen kielikuva on sama: Merivesi on kuin hernekeittoa. Itse kaupunki ”uudistaa” kasvojaan repimällä vanhaa ja arvokasta, kaikkea, mikä on esteenä rakennettaessa kolmesataa metriä leveää katua Avonida 9. Juliota. Taidemuseo, presidentinpalatsi ja ministeriöpilvenpiirtäjä saavat mennä. Argentiina on vaurastunut, sillä Eurooppa tarvitsi ensimmäisen maailmansodan aikana vehnää ja lihaa sekä vuotia sotilaiden saappaisiin. ”Buenos Aires on amerikkalainen, materialistinen ja realistinen.”

Buenos Airesin seuraelämän huippuihin kuului teoksen mukaan julkaisumaailman vaikuttajanainen señorita Moreira, jonka luokse muudan tohtori Sánchez, fasistisen lehden sanomalehtimies, onnistuu järjestämään Olavi Paavolaiselle vastaanoton. Kyse on suuresta kunniasta. Paavolaisen vaatetus, etenkään jalkineet, eivät ole vaadittavassa edustuskunnossa ja tapaaminen nostattaa hien selkään jo hulppean palatsin aulassa. Mutta Moreira lämpenee ranskaksi sujuvasti kirjallisuudesta mielipiteitä esittävälle suomalaisälykölle ja kypsyy ajatukseen osien kirjasta Kolmannen valtakunnan vieraana julkaisemisesta señoritan julkaisuissa. Sitä, että Paavolainen jättää huomiseksi ehdotettuun uuteen tapaamisen tulematta, en tulkinnut niinkään sankariseikkailijan vapaudenkaipuuksi, vaan rimakauhuksi. Hän oli ladannut ensitapaamiseen koko seurustelutaitonsa ja toisella kertaa parhaat palat olisi jo kaluttu. Paavolainen hakeutui kolmannen luokan kapakkaan, josta ilokseen löysi myös rahtilaivansa tuttua henkilökuntaa.

Pampa ja Andit

Pampalla on myös laajoja viljelyksiä. Pampaa kynnetään tässä hevosvetoisesti.

Kulttuurikriitikkoa on lähtenyt etsimään uudelta mantereelta pampaa, Andeja ja aarniometsää sekä ”tuhatpäisten karjalaumojen perässä nelistäviä gauchoja”.  Hän lähtee pitkälle junamatkalle halki Argentiinan kokeakseen pampan.
Tuo musta, avara pimeys ei ole kuollut! Yötä ja päivää, vuodet ympäri, koskaan mihinkään suojaan tai katokseen poikkeamatta, vaeltaa siellä kolmekymmentäviisi miljoonaa nautaa, neljäkymmentäseitsemän miljoonaa lammasta ja kymmenen miljoonaa hevosta… Argentiinan terve, eläimellisen raikas henki huokuu pampan mustassa, äärettömässä yössä.”

Argentiina vehnänviejänä. Vehnäsäkkejä Rosariossa lähdössä Buenos Airesin satamaan.

Paavolainen järkyttyy argentiinalaisten lihansyönnin määrästä: neljä kiloa päivässä. Silti argentiinalaiset kuuluvat maailman solakimpiin kansoihin. Pampan harvassa asuvien ihmisten elämä näyttäytyy kirjassa liki paimentolaisuutena, jota vain loputtomat piikkilanka-aidat rajoittavat. Kiinteään kotiin ei tuhlata ylenpalttisesti työtä ja varaa. Kansallisjuomaksi pampalla osoittautuu kuuma, kitkerä mate, joka valmistetaan yerban eli Ilix Paraguayensis -pensaan kuivatuista lehdistä. Yerba tuntuu ainakin 1930-luvulla olleen yleisin viljelykasvi.

Chilen rajalla Paavolainen kohtaa Andit. Niiden vaikutus on järisyttävä.

Nueva Finlandia − Colonia Finlandesa

Yerballa yrittävät elää myös Nueva Finlandia -siirtokunnan suomalaiset Paraguain ja Argentiinan rajamailla. Jos pampan ja Andit Paavolainen tavoitti pitkällä junamatkalla mantereen halki länteen, suomalaisen siirtokunnan rippeet hän kohtaa matkattuaan vanhalla jokilaivalla yli 1200 kilometriä Paraná-jokea pitkin kohti Brasilian rajaa. Hän on jättänyt rahtilaivansa ja päättänyt palata jotenkin toisin.
Joki on suuri seikkailu. Valtava virta on liki koko pituudelta yhtä jättiläissuistoaluetta leveine sivuhaaroineen ja paikkansa muuntavine saarineen. Laivan pysyminen oikeassa uomassa vaatii miehistöltä herpaantumattoman tarkkuuden lisäksi rautaisen ammattitaidon ja laivalta minuuttiaikataulussa pysymisen jokipoijujen löytämiseksi. Silti laiva osuu muutaman kerran hiekkasärkälle. Joen vesi muistuttaa monesti hernekeittoa siinä missä Buenos Airesin edustakin. Mutta paljastaa se lumoavankin puolensa: ”Kuu on siirtynyt virran vastakkaiselle rannalle. Jälleen joki loistaa kuin hopealla silatun jättiläiskäärmeen nahka.”

Jokimatka maistuu kuitenkin jo kolmannesta päivästä alkaen yksinomaan pitkäveteiseltä:
”Kukaan ei täällä voikaan käsittää, että joku on saattanut saapua tänne saakka vain matkailijana. Jokainen uumoilee huolellisesti salattua businessia.”

Nueva Finlandian historia ja tilanne 1937 on yksi kirjan erikoisaiheista. Siirtokunta perustettiin 1906 reaktiona Venäjän tsaarin Suomeen kohdistamalle venäläistämispolitiikalle. Pakoon lähti paljon koulutettua väkeä, yhteensä 112 henkeä, monet heistä toki maanviljelijöitä sinisilmäisin uuden elämän aloittamissuunnitelmin. Nueva Finlandia tunnetaan meillä huonommin kuin Matti Kurikan isännöimä Sointula. Argentiinassa siirtokuntaa johti alkuvuosina originelli tiedemies-boheemi Arthur Thesleff, sienitutkija. jonka ansioluetteloon kuuluu romanikielisen sanakirjan laadinta. Hän kesti siirtokunnassa vain kolme vuotta.

Politiikkaa siis lähdettiin myös toista sataa vuotta sitten pakoon, mutta seassa lienee ollut myös aimo annos ajan hengen mukaista tolstolais-järnefeltiläistä takaisin luontoon -idealismia. Colonia Finlandesassa asui Paavolaisen siellä vieraillessa kolmisensataa äidinkielensä säilyttänyttä suomalaista. Jotkut heistä eivät puhuneet ”kastiljaanoa” vieläkään asuttuaan mantereella on monta vuosikymmentä. Karjanhoito oli osoittautunut mahdottomaksi: maito saattoi Laasosen emännän mukaan piimiä jopa utareisiin ja lehmät olivat matojen ja syöpäläisten kalvamia. Täälläkin, Missionesissa, pääelinkeino oli yerban viljely.

Paavolainen käytti Missionesissa aikaansa ratsastamalla niin paljon, myös aarniometsän sisälle, jos se vain oli mahdollista.

Missiones

Missiones oli 150 vuoden ajan vallinnut jesuiittain perustama intiaanivaltio. Sen raunioiden jäänteitä Olavi Paavolainen pääsi katsomaan Colonia Finlandesan alueella. Paavolainen kuvaa kirjansa viimeisessä luvussa Lempeyden diktatuuri kuuden Etelä-Amerikan valtion alueelle levittäytyneen jesuiittavaltion ideologiaa ja toimintakäytäntöjä. Tietonsa Paavolainen perustaa René Fülöp-Millerin teokseen Macht und Geheimnis der Jesuiten.  Muistan, miten murrosiässä Lähdön ja loitsun luettuani juuri tuo kirjan osio oli vaikuttavin.

Jos lähdeteokseen on uskominen, jesuiittojen 1600-luvun alusta 1760-luvulle kestänyt intiaanivaltio olisi ainoa onnistuneeksi luokiteltava kommunistinen yhteiskunta. Se perustui jäsenten tasavertaisuuteen ja yhteisomistukseen lukuun ottamatta jokaiselle perhekunnalle kuuluvaa yksityismaata. Rahaa yhteiskunta ei juurikaan käyttänyt; talous perustui vaihdantaan lukuun ottamatta Espanjan valtiolle maksettavaa veroa, joka hankittiin yhteisviljelimillä. Alkuteoksen mukaan Missionesissa tyypillinen kaupunki koostui kirkosta, sen vieressä sijainneesta hautausmaasta, torista, kansantalosta, jossa sijaitsi yleinen omaisuuden varasto ja käsityöläisten työhuoneet, leskientalosta, jonka yhteydessä oli sairaala, sekä yksikerroksisista asuinrakennuksista sateelta suojaavine kattoulkonemineen tai kävelykäytävineen. Tällaisia kaupunkeja olisi ollut 31 ja kussakin niistä 3000−6000 asukasta.

Periaatteita ovat olleet kahdeksan tunnin työ voimien mukaan suhteutettuna, lähimmäisen rakkaus, organisoitu huolto ja tasavertaisuus. Musiikilla on ollut aivan keskeinen merkitys. Sen avulla työ tuli saada mieluisaksi velvollisuudeksi. Intiaanit hakeutuivat alun alkaen jesuiittaveljien läheisyyteen juuri musiikin houkuttamina. Yhteiskunta panosti paljon musiikin opetukseen ja soittotaitoon.

Mutta idealismilla on aikansa. Espanja ja Portugali erosivat toisistaan 1640 ja 1750 valtiot päättivät ratkaista ainaiset rajariitansa Etelä-Amerikassa Kristuksen valtion kustannuksella. Espanja luovutti seitsemän jesuiitta-aluetta Portugalille. Jesuiittaisät olivat muuttuneet samalla pelottaviksi kapinallisiksi. Kun valistuksen ajan Euroopassa kasvoi viha jesuiittoja, Jeesuksen Veljeskuntaa, kohtaan, Portugali karkotti heidät 1759 ja Espanja seurasi perässä 1766. Mikään ei estänyt enää Etelä-Amerikan käskynhaltijoita lähtemästä ryöstöretkelle Kristuksen valtioon kuviteltujen kulta-aarteiden toivossa. Isiä ja intiaaneja kiduttamallakaan kultaa ei löytynyt, mutta tuhansittain intiaaneja myytiin valtion hajottamisen seurauksena orjiksi.

Loitsun Olavi Paavolainen loihtii kirjansa loppuun:
”En pääse, en pääse pakoon ongelmia! Ei edes aarniometsän villi vihreä tulva voi niitä hukuttaa. Seison historian ainoan tosi kristillisen yhteiskunnan raunioiden keskellä. Nykymaailmassa seisovat kristinusko ja kommunismi vastakkain sovittamattomina verivihollisina…”

Eurooppa on uuden suursodan kynnyksellä. Mutta siinä eivät ole vastakkain kristinusko ja kommunismi. Kristinusko on poljettu sotilassaappaiden alle, kuten se poljettiin Missionesissakin.

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu. Valitut teokset II. Otava 1937, 220 sivua. Teoksessa on kuvitus.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Ennusteet värillisen yhdysvaltalaisen nuorukaisen mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista ovat heikot.

Black lives matter. Omistan kirjaesittelyni George Floydille (1973–2020) ja hänen kohtalotovereilleen, Yhdysvaltain värillisille rasismin uhreille. Colson Whiteheadin Nickelin pojat on kertomus Yhdysvaltain rotuerottelulakien kumoamisen (1954) jälkeisistä vuosista ja vuosikymmenistä. Korkeimman oikeuden päätös ei juurikaan heijastunut käytäntöön. Kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King tultaisiin murhaamaan vuosikymmen rotuerottelulakien kumoamisen jälkeen.

Nickelin pojat -romaanissa rasismin uhri on nuori musta poika Elwood Curtis.  Hän on marinoinut itsensä Martin Luther Kingin tasavertaisuuden ideologialla ja rakkauden opeilla. Rodullisen yhdenvertaisuuden täytyy toteutua joskus, onhan se kaikkien, myös väkivaltaan turvautuvien etu. Mutta Nickelissä hän törmää todellisuuteen sen raaimmassa muodossa. Nickel on Elwoodin kotiosavaltiossa Floridassa sijaitseva kasvatuslaitos.

Elwood joutuu sinne vahingossa oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan. ”Nekru on aina varas”, uskoi tuomari. Elwood oli saanut liftikyydin autoon, jonka poliisi pysäytti varastettuna. Juuri Elwoodin väärä tuomio tekee Nickelin pojat -teoksesta niin raastavan.  Nickeliin tuomitut ovat alaikäisiä, lapsia vielä.

Colson Whitehead on palkittu newyorkilainen kirjailija, kriitikko ja esseisti, jolta on aiemmin ilmestynyt suomeksi romaani Balladi John Henrystä.

Romaani on fiktio, vakuuttaa kirjailija, mutta listaa suuren joukon paljastumia, kuten tällä vuosituhannella tehtyjä arkeologisia kaivauksia sekä raportteja ja artikkeleita, joihin hän tarinansa rakentaa. Nickelin pojat nojaa tukevasti tositapahtumiin. Esikuvana on Floridassa sijainnut Dozierin poikakoulu, jonka maa-alueilta löytyi uudisrakentamisen työmaakaivausten yhteydessä salainen hautausmaa, koulun vanhan virallisen hautausmaan lisäksi: murtuneita luita, kuopalle painuneita pääkalloja ja kylkiluita, joista löytyi hauleja. Jopa virallisella hautausmaalla osa haudoista oli nimettömiä. Mitä laitoksen sisällä on tapahtunut?

Kirjan keskushenkilöitä on kaksi, vielä aluksi idealistinen Elwood ja kyyninen Turner. Elwood oli elänyt lapsuuttaan mummonsa Harrietin hoivissa, käynyt mustien koulua ansaiten toimeentuloa iltatöissä.  Koulun kirjat saatiin käytettyinä valkoisten koulusta. Sivujen marginaalit olivat täynnä tervehdyksiä uusille käyttäjille: ”Kuole kitumalla! Nekrut haisee pahalle.  Syö paskaa. Kuolema NEKRUILLE!” Elwoodin isä ja sameakatseinen äiti häipyivät eräänä yönä Elwoodin ollessa kuusivuotias. Sen koommin heistä ei kuulunut mitään, edes postikortin vertaa. Mutta mummo on hyvä ihminen, vaikka köyhä. Elwood on tiedonjanoinen, oikeudentuntoinen, rehellinen ja uuttera. Hänen unelmansa päästä mustien collegeen oli juuri täyttymässä. Noudattamalla kasvatuslaitoksen sääntöjä hän varmaan vapautuisi ja pääsisi opintielle vuotta myöhemmin. Paitsi: Nickel on mielivaltainen laitos. ”… sääntöjä ei ollut nähnyt kukaan, vaikka henkilökunta vetosi niihin tuon tuosta. Sääntökokoelma oli yhtä teoreettinen käsite kuin oikeus.” Henkilökunnasta ainakin puolet toimi Ku Klux Klanissa, rehtori, sadistinen Spencer etunenässä.

Turner oli ollut kolmetoistavuotias nähdessään isänsä viimeisen kerran. Isä katosi kuin tuhka tuuleen. Äiti viipyi hieman pidempään, niin kauan että ehti tukehtua oksennukseensa.

Mutta Nickel ei ole vain mustien laitos. Koville joutuvat myös valkoiset alaikäiset, vaikka pääsevätkin helpommalla: valkoiset olivat ”osavaltion holhokkeja, orpoja ja karkulaisia, jotka olivat paenneet rahasta miehille palveluksia tekevältä äidiltä tai juopolta isältä, joka vieraili lastenhuoneessa keskellä yötä”. Mustat ja valkoiset pidetään Nickelissä erillään toisistaan. Rotuerottelu toimii myös kasvatuslaitoksessa.

Jossakin vaiheessa Elwood ja Turner komennetaan Harperin apulaisiksi. Harper kuljettaa Nickelistä elintarvikkeita myytäväksi ravintoloihin ja liki ilmaiseksi Nickelin johtokunnan jäsenien perheille. Päivittäiset kuljetukset otetaan mustien ruuaksi tarkoitetusta varastosta ja vain sieltä. Joskus aiemmin oli myyty myös valkoisille tarkoitettuja ruokavarastoja. Mustat nuoret nielevät päivittäin ala-arvoista vatsantäytettä. Kun kerran kahdessa vuosikymmenessä osavaltio lähettää Nickeliin tarkastusryhmän sen tulosta ennalta rehtorille ilmoittaen, kasvatuslaitosta puunataan kuntoon, risoja vaatteita vaihdetaan ehjempiin, tukat leikataan ja – mikä käsittämättömintä – nuoret näkevät ainoan kerran, millaista ruokaa heidän oletetaan normaalisti saavan: aamiaiseksi munakokkelia, kinkkua, tuoretta hedelmämehua ja päärynöitä.

Nickel näyttäytyy romaanissa rangaistuslaitoksena ja työleirinä, teini-ikäisten Quantanamona.  Nickel tuottaa itse oman ylläpitonsa, kirjapainossa, viljelmillä ja tekemällä tiiliä. Paperilla kasvatuslaitoksen periaatteet ovat jalot: valmentaa nuoria tulevaan aikuisuuteen, selviämään elämässä. Jos he vain selviävät laitoksesta hengissä! Kaikki eivät selviä kauhurakennuksesta, Valkoisesta talosta, jonne eri syistä uhri joutuu ruoskittavaksi. Elwood tekee pian laitoksen joutumisensa jälkeen virheen puuttumalla kahden mustan kolmanteen kohdistamaan pahoinpitelyyn. Hän on tehnyt näin itsensä osalliseksi rähinään. Valkoisen talon käsittelyn jälkeen hän on kaksi viikkoa liikuntakyvytön ja jalkoihin jäävät pysyvät ruoskan viiltämät kynnökset.

Valkoinen talo ei kuitenkaan ole Nickelin rangaistusjärjestelmistä pahin.  On tulossa vuosittainen koko piirikunnan viihdepäivä, Nickelin kasvattien nyrkkeilyottelu. Mustat ja valkoiset ottelevat ensin omissa ryhmissään, jotta paras kummastakin löytyy. Mustien puolella hän on heikompia aina raa`asti kohteleva väkivahva Griff. Valkoisten edustajaksi seuloutuu Chet. Mutta laitoksen johto ei hyväksyisi mustien voittoa, ei tällä kertaa. Griffin käsketään hävitä, ”sillä jos sinun musta perseesi ei putoa kanveesiin kolmannessa erässä, joudut tallin taakse”, ilmoittaa Spencer Griffille. Turner näyttää Elwoodille tallin taan. Siellä on kaksi tammea, joiden molempien kylkiin on hakattu rautarenkaat. ”Kuulemma tänne tuodaan joskus mustia poikia ja kahlitaan noihin renkaisiin. Käsistä. Ja piiskataan riekaleiksi ajurin ruoskalla.” 

Sellaiset uhrit haudataan salaiselle hautausmaalle eikä siellä merkitä hautoja. Ottelun jälkeen Griff katoaa. Hänen jäänteensä löytyvät nuorten arkeologiopiskelijain suorittamissa kaivauksissa monta vuosikymmentä myöhemmin. Griff ei osanut laskea. Yksi plus kaksi oli hänelle kaksi. Tai ylpeys ei sallinut hävitä heikommalle.

Salaiselle hautausmaalle joutuvat myös karkurit. Kukaan ei ole laitoksen historiassa onnistunut yrityksessään karkata.  ”On hullua paeta ja aivan yhtä hullua on olla pakenematta.”

Kolmas rangaistuskeksintö Nickelissä oli aiemmin rautakaappi. Vuonna 1945 muuan poika kuoli, kun sydän petti lukitussa hikikopissa. Kuolinsyyntutkijan mukaan kuolema oli luonnollinen. ”Voi vain kuvitella millaista on paistua rautakaapissa niin kauan, että kuiviin puristettu elimistö pettää”, toteaa Turner Elwoodille.

Mutta miten Elwoodin käy? Hänen ja Turnerin?

”Hän [Elwood] valvoi tuntikausia kuin riivattuna, oikukkaiden ajatusten piinaamana, heikkona, rohkeutensa menettäneenä. Häntä ei ollut lannistanut Spencer eikä kukaan muukaan valvoja, ei naapurimakuusalissa nukkuva uusi kiusanhenki, vaan pikemminkin oli kyse siitä, että hän oli antanut periksi. Hän piti katseensa maassa, varoi jokaista askelta selvitäkseen kommelluksitta valojen sammuttamiseen asti ja vakuutteli koko ajan itselleen, että hän pärjäisi kyllä. Että hän on saanut Nickelistä yliotteen, koska selvisi päivästä toiseen joutumatta vaikeuksiin. Todellisuudessa hänet oli lyöty. Hänestä oli tullut yksi tohtori Kingin vankilakirjeissä kuvailluista mustista. Vuosien sorron turruttamana hän oli sopeutunut tilanteeseen, tottunut nukkumaan siinä kuin omassa sängyssään.”

Se oli valkoisten tilanomistajien tavoite myös orjuuden kaudella. ”Isät olivat opettaneet pojilleen keinot pitää orjat kurissa, välittäneet julman perinnön seuraaville sukupolville. Orja oli erotettava perheestään, häntä oli ruoskittava kunnes kaikki muu unohtuu ja hänet on pidettävä kahleissa niin ettei hän tiedä muusta. Rautainen hikikoppi, jossa aivot paistuvat auringossa, taltuttaa villinkin oriin kuten myös pimeät sellit, pimeydessä ajelehtiva huone jossa aika menettää merkityksensä.

Elwoodin unelmat olivat kuolleet. ”Te suljette meidät telkkien taakse… Saatte olla varmoja, että meillä on voimaa kestää kärsimyksiä, kunnes koittaa päivä, jolloin voitamme ja meistä tulee vapaita”, oli Martin Luther King valanut uskoa.

Kun laitos lopulta suljettiin, muutama vuosi sen jälkeen Nickelin kohtalon kokeneet alkoivat etsiytyä keskenään yhteyteen netin kautta. He eivät pääse Nickelistä koskaan eroon. Nickel on palanut kiinni heidän ihoonsa. Yhdessä menneisyyden kohtaaminen on armollisempaa kuin yritykset unohtaa alaikäisenä koettu ja siitä vaiettu.

Nickelin pojat on rankka kirja! Se on rankka siksi, ettei Whitehead tavoittele kauhuviihdettä. Se on rankka, koska sillä on tukeva todellisuuspohja.  Whitehead kirjoittaa romaaniinsa mustien sorron pitkän historian neekeriorjuudesta ja sisällissodasta nykypäivään. Fyysiset kahleet kirposivat orjien muodolliseen vapautumiseen. Mutta ”mitä iloa on korottomasta lainasta, jos valkoisten pankki ei avaa värillisille oviaan?” Floridan osavaltion poikien ammattikoulu ei ehtinyt toimia puolta vuottakaan, kun varastotilat asuntoloiden kolmannessa kerroksessa muutettiin eristysselleiksi, karssereiksi.

”Toisen maailmansodan jälkeen osavaltio kielsi kasvatuslaitosten ikkunattomat sellit ja hikikopit. Se oli ihanteellisten uudistusten aikaa kaikkialla, jopa Nickelissä. Sellit kuitenkin jäivät paikoilleen tyhjinä ja tunkkaisina. Odottamaan asennemuokkausta kaipaavia kurittomia oppilaita. Ne odottavat kärsivällisesti, että valkoisten isien pojat – ja pojanpojat – muistaisivat ne taas.”

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Otava 2020, 212 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.

 

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta

Jill Mansellin viihdyttävässä kirjassaa uidaan ja ollaan hiekkarannalla, mutta enimmältään tehdään pitkiä työpäiviä.

Laineyn ja Kilin on esiteltävä itsensä työhönottohaastattelussa pariskunnaksi, sillä sellaista etsitään suureen cornwallilaiseen Menhenick Housen arvotaloon luomaan järjestystä kaaokseen. Heidät on juuri irtisanottu Ranskassa hotelliyrityksestä, kun omistajien varat olivat huvenneet paikan kunnostamiseen ja bisneksen saamiin takaiskuihin. Château de Rafaleen linna oli osoittautunut liian suureksi rahareiäksi. Pisteenä iin päälle osui upporikkaan Wyatt Hilstantonin mönkään mennyt suureellinen kihlajaisjuhla. Romanttiseksi tarkoitetulla kosinnalla yllätetty sydämen valittu Penny oli antanut pakit ja häipynyt linnasta oikopäätä.

Mieli on mustana itsensä känniin juovalla sulhaskandidaatti Wyattilla, mutta myös Laineylla, jolla on työjakson ajan ollut hehkeä romanssi upeannäköisen alfauroksen Antonin kanssa. Mutta komeudella oli jo uudet saalistusvedet mielessä. Lainey ja Kil palaavat Lontooseen etsimään elämälleen uutta starttia. He pääsevät Menhenick Houseen StCarysin merenrantakaupunkiin Cornwalliin 80-vuotiaan oikukkaan ja vaateliaan Sir Richardin ja hänen monipolvisen perhekuntansa palvelukseen. Lainey ja Kil käärivät hihansa ja alkavat selvittää perheen kaoottista kotia ja hoitamatonta puutarhaa. He yrittävät näytellä rakastuneita ja sitä he tavallaan ovatkin. Lainey on iskenyt silmänsä heti seutukunnalle saavuttuaan komeimpaan kuunaan näkemäänsä nuorukaiseen, joka tosin on saanut miinuspisteitä tylyllä käytöksellään kadulla vastaan tullutta vanhempaa naista kohtaan. Kil puolestaan vastaa paikallisen pubin hurmuritarjoilijan, tunnetun homouroksen kutsuvaan katseeseen. Työhaastattelussa Laineyn kaupungilla näkemä komistus paljastuu tulevaksi työnantajaksi. Hän on Sir Richardin, tunnetun jo iäkkään filmitähden pojanpoika Seth, matkailuyrityksen pyörittäjä.

Viihdyttävästä ja vauhdikkaasta rakkaustarinasta – tai rakkaustarinoista – kirjassa on kyse. Jill Mansell (s. 1958) on iskenyt hakkunsa kultasuoneen ryhtyessään kirjoittamaan viihderomaaneja. Niistä on järkiään tullut angloamerikkalaisilla kirjamarkkinoilla ja muuallakin bestsellereitä ja arvattavasti lukijoiden käsiin löytää myös tämä ensimmäinen suomennettu Jill Mansellin romaani, Kaikki alkoi salaisuudesta.

Hauskassa ja vetävässä kesäromaanissa rakastutaan ja rakastetaan, pidetään tunteita piilossa ja koetaan pettymyksiä. Kirjan juoni on mutkia ja odottamia käänteitä täynnä, sillä elämä on sellaista, ennakoimatonta ja nurkan takaa yllättävää. Yllätyksiä toden totta Mansellin romaanissa riittää, viimeisille sivuille saakka. Ilmeisen kestäviksi osoittautuvia rakkaussuhteita kirjassa on lopun siintäessä ainakin kolme. Ja lopussa rakkaussuhteen parodiana näyttäytyvällä suhteellakin on onnellisin mahdollinen päätös. Mansell aikaansaa lukijassa hyvän tuulen.

Tunnettu ja fanitettu menneiden vuosien elokuvatähti Sir Richard tuo tarinaan lukuisia jännittäviä lisämausteita, joka paikkaan näppinsä osuttavan Laineyn avustuksella tosin. Richard oppii, ettei ihailijapostia sittenkään tule siirtää avaamattomana jätepapereihin, kuten hänellä on ollut tapana tehdä. Yksi turkoosinvärinen kirje osoittautuu megakäänteeksi.

Viihdyin erinomaisesti Kaikki alkoi salaisuudesta näppärästi punottujen juonikierteiden pyörteissä. Romaani on juuri sellainen kesäkirja, jonka lukeminen sopii kahdelle, kolmelle joutilaalle päivälle jaettavaksi. Jill Mansel on sujuva ja nokkela tarinanpunoja.

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta. Bazar 2020, 430 sivua. Suomennos Pirjo Ruti. Kirja tulee myyntiin heinäkuun toisella puoliskolla.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , | Kommentoi

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi

21-vuotiaan berliiniläisen Friederike Gremsemannin isä hyvästeli lähtiessään tyttärensä sanoilla: ”Lupaathan, että ammut itsesi, kun venäläiset tulevat”. Friederike yritti, muttei pystynyt ampumaan kaulaansa. Hän pudotti aseen kadulla roskakoriin. Isäänsä hän ei tavannut enää koskaan.

”[XX]epidemia – kirkkoherra Gerhard Jacobi oli ensimmäinen, joka käytti tätä käsitettä. Sillä hän loi kuvan infektiosairaudesta, joka uhkaa suurta osaa väestöstä ja voi puhjeta tietyissä olosuhteissa, minkä jälkeen infektio leviää räjähdysmäisesti.” Korona? Ebola, espanjantauti? Ei, vaan itsemurhaepidemia. Berliinin Kurfürsterdamilla sijaitsevan Keisari Wilhelmin muistokirkon kirkkoherra Jacobi oli antinatsi, joka varoitti ihmisiä itsemurhan houkutuksesta. Hän oli kuitenkin maaliskuussa 1945 jo pahasti myöhässä. Epidemiasta oli ollut merkkejä jo Stalingradin murskatappion jälkeen, kun arviolta kaksi tuhatta Wehrmachtin sotilasta päätyi itsemurhaan. Saksan täydellisen luhistumisen keväänä epidemia sai Jacobin varoittaman räjähdysmäisen voiman.

Tietokirjailija Florian Huberin (s. 1967) teos Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945 käsittelee natsi-Saksan luhistumiseen liittyvää itsemurhatsunamia, mutta on myös paljon muuta: läpivalaisu saksalaisten ajatteluun ja mielenmaisemaan natsi-Saksan vuosina ja niiden jälkeen.

Tuhansia, ehkä sitäkin enemmän

Otsikon aiheesta, itsemurhista, on aloitettava. Sodan jälkeen Saksat vaikenivat niistä liki täysin, samoin uhrien omaiset. Aihe on koettu tabuna. Huberin teos vuodelta 2015 on vaiettua asiaa käsitellessään ja saksalaisten mielenmaisemaa läpivalaistessaan siksi mitä tärkein ja mielenkiintoisin.

Vieläkään lopullista tilinpäätöstä kolmannen valtakunnan ajan itsemurhista ja joukkoitsemurhista ei ole pystytty tekemään. Siviiliväestössä luku on useissa tuhansissa. Kukaan ei ollut kirjaamassa virallisesti oman käden kautta kuolleita maan romahduksen kriittisinä päivinä. Näiden ihmisten tarinat jäivät kertomatta ja kuulematta. Florian Huber antaa monille heistä kasvot. Näistä henkilökohtaisista tragedioista on jäänyt vain parin valokuvaajan yksittäisiä tallenteita. Yksistään Demminin pikkukaupungissa Mecklenburgissa Rostockista kaakkoon itsemurhaan uskotaan päätyneen 700−1000 siviiliä, pääasiassa naisia ja iäkkäitä aviopareja. Yleisin kuolintapa oli hukuttautuminen. Ohi virtaavasta Peenejoesta laskettiin nostetun joukkohautoihin noin 600 hukuttautunutta, useimmat heistä äitejä, jotka veivät kuolemaan myös puolustuskyvyttömät pienokaisensa. Itsemurhan tehneistä korkeista upseereista on sen sijaan varsin tarkat numerotiedot.  Luvut ovat korkeita.

Itsemurhia tehtiin 1945 kaikin ajateltavissa olevin keinoin: hirttäytymällä, hukuttautumalla, ampumalla, myrkyttäytymällä tai viiltämällä valtimot auki. Myrkkynä oli sinihapon kaliumsuola kaliumsyanidi. Se syövytti vatsan limakalvot ja salpasi soluhengityksen, jolloin solut eivät kyenneet käyttämään elintärkeää happea. Huber sanoo kuolintapaa erittäin tuskalliseksi. Voimakkaat sisäiset krampit saattoivat kestää minuutista kahteen.

Miksi tämä kammottava itsemurhaepidemia?
Tammikuussa 1945 puna-armeija aloitti talvihyökkäyksensä Itä-Preussiin edeten Berliiniin päin. Se kosti saksalaisten tuhoamissodan rikoksia hirvittävällä tavalla niille, jotka eivät olleet päässeet tarpeeksi nopeasti pakoon. Monet pakolaiskulkueet joutuivat rintamien väliin, tai venäläisten panssarikärjet saivat ne kiinni. Sodan kovettamat, oman propagandan piiskaamat ja alkoholin estoista vapauttamat puna-armeijalaiset aloittivat massiiviset rikokset. Varsinkin saksalaiset naiset ja tytöt, hyvin nuorista hyvin vanhoihin, joutuivat hirvittävän väkivallan ja suoranaisten raiskausorgioiden uhreiksi.
Sodan loppuvaiheessa puna-armeijan sotilaat raiskasivat arviolta jopa kaksi miljoonaa naista.

Saksan armeijan kammottavista raakuuksista Neuvostoliiton maaperällä joutui siis sodan loppuvaiheessa maksamaan saksalainen siviiliväestö. Valtiollisessa propagandassa silmitöntä julmuutta harjoittivat vain venäläiset. Kun saksalaisia sotilaita lomaili, heiltä tihkunut tieto oman armeijan julmuuksista oli jyrkässä ristiriidassa virallisen kuvan kanssa. Mutta kansan enemmistön tajunnassa vain viholliset olivat brutaaleita hirviöitä.

Mutta ei puna-armeijan vyöryminen 2,5 miljoonan sotilaan voimalla Saksan maaperälle ja lännen massiiviset pommitukset olleet ainoita syitä kansalaisten itsetuhoisuuteen. Suuri unelma oli romahtanut ja tulevaisuus suistunut rotkoon.  Useimmille Saksan romahdus johti näköalattomuuteen ja masennukseen. Elämä menetti merkityksensä. Hitlerin lumoista he olivat irrottautuneet jo kauan sitten. Kun tieto Hitlerin kuolemasta ilmoitettiin radiossa, reaktiona saattoi olla pelkkä olankohautus. Hitler oli jo loppuun eletty. Viimeisinä elinpäivinään hän oli enää vapisevakätinen, harmaa ihmisraunio.

Arvojen ja ihanteiden läpivalaisua

Kun olin lukenut Huberin teosta satakunta sivua, aloin kokea itseni perin oudoksi otukseksi:  itsemurha-aihe keskellä kauneinta kesää. Panin kirjan sivuun ja luin väliin hulvattoman vallattoman romaanin. Huberin teos osoittautui kuitenkin uudelleen siihen tartuttuani mitä kiehtovimmaksi ja taitavimmin rakennetuksi teokseksi. Se tarjosi itselleni uudenlaisen ja monipuolisen kuvan 1920-luvun nöyryytetyn Saksan ja kansalaisten vihaaman Weimarin tasavallan historiaan sekä vuosiin 1933–1939, joita Huber kertoo saksalaisten kokeneen elämänsä onnellisimmiksi vuosiksi. Weimarin tasavallan aikainen suurtyöttömyys oli nujerrettu. Lippalakkipäiset kommunistimiehet nälkäisine vaimoineen katosivat katukuvasta. Kansalla oli työtä ja ruokaa, elintaso nousi kohisten ja ihmismassat ottivat 1930-luvun kuudesta sotaa edeltävästä vuodesta ilon irti tanssimalla, katsomalla elokuvia sekä istumalla ravintoloissa ja oluttuvissa. Tulevaisuus näytti auvoiselta ja nauru oli herkässä.

Kun Hitler nousi valtaan talvella 1933, hänen kannatuksensa tukeutui vasta vähemmistöön. Jo vuoden  kuluttua enemmistö väestöstä oli Hitler-huumassa. Imua kansallissosialismiin oli vaikeaa vastustaa, vaikka osa väestöstä pysyttäytyikin sivussa, itsesuojeluvaistoisesti sopeutuen ja mukautuen.

Yksi Hitlerin iskukäsite oli kansankokonaisuus. Se vetosi. Weimarin tasavallan aikaisen luokkayhteiskunnan ja ideologisesti repeytyneen kansakunnan tuli yhdistyä. Natsihallinto tarjosi yhteiskuntaluokkaan, ikään ja sukupuoleen (vaan ei rotuun) katsomatta mitä moninaisinta ryhmätoimintaa. Kerhoja löytyi kaikenlaisille ihmisryhmille. Ihmiset löysivät oman viitekehyksensä kokien yhteenkuuluvuutta, merkityksellisyyttä ja hyödyllisyyttään isänmaalleen.

Kun Saksa miehitti Puolan, Tanskan, Norjan, Ranskan, Balkanin ja osia Afrikasta, ”tyytyväisyys ja voitonriemu sulautuivat ylemmyydentunteeksi, jota natsi-ideologit olivat vuosikausia valaneet saksalaisiin”.

Juutalaisväestö ja holokaust

Luonnollisesti Florian Huber käsittelee kysymystä, mitä ja milloin saksalaiset tiesivät juutalaisiin ja bolševikeiksi leimattuihin kohdistetuista vainoista vai tiesivätkö. Tiesivät. Kyllä tiesivät, jo varhain. He oppivat nopsasti irrottamaan tuttavuutensa omiin juutalaisiin naapureihinsa ja ystäviin, miten hyviin tahansa. Tunne saattoi olla häpeää, kuten Renate Finkhin isällä, kansallissosialistilla ja Ulmin tennisklubin johtokunnan puheenjohtajalla, joka joutui erottamaan parhaan pelaajan siksi, että tämän äiti oli juutalainen. Marraskuun 9. päivän yön kammottavat pogromit juutalaisten liikkeiden, kotien ja synagogien järjestelmällisine pirstomisineen toi myös myötämielisten tajuntaan pelon ja ahdistuksen. Mutta tuon kristalliyönkin saattoi selittää itsestä ulos, juutalaisten omaksi syyksi ja heidän jotenkin ansaitsemakseen. Joukkomarssituksia rautatieasemille Puolaan ”työleirille” kuljetusta varten ei enää voinut olla näkemättä. Saksalaiset tiesivät, mitä heille Puolassa tapahtuisi.

Mitä juutalaisten poiskuljetuksiin tuli, kukaan saksalainen ei ollut pelkästään kuulopuheiden varassa. 1930-luvulla hallinto oli useassa aallossa totuttanut ihmiset propagandan avulla ajatukseen heidän hävittämisestään. Sodan levittyä itään juutalaiskysymys määriteltiin elämän ja kuoleman kysymykseksi, ”rotusodaksi” juutalaisia ja bolševikkeja vastaan. Kun juutalaiset määrättiin käyttämään juutalaistähteä syyskuusta 1941 lähtien, jokainen erotti yhdellä silmäyksellä, kuka kuului perivihollisiin. Heidän katoamisensa tapahtui kaikkien nähden.

Silti Renate Finkh, sodan päätyttyä 27-vuotias kansallissosialistinainen, piti kaikkia dokumentteja juutalaismurhista ja natsi-Saksan raakuuksista häpeällisinä valheina. Hänellä meni puoli vuosisataa myöntää menneisyytensä ja löytää kadonnut identiteettinsä. Vuonna 2002 hän julkaisi tilityskirjansa Sie versprachen uns die Zukunft. Eine Jugend im Nationalsozialismus. Monia omia häpeällisiä tekojaan hän oli kantanut sisimmässään vuosikymmenet pystymättä painamaan niitä unohduksiin.

Vuonna 1941 käynnistetty hyökkäyssota muutti mieliä

Saksalaisen pelkäsivät sotaa, aidosti. Muisto ensimmäisestä maailmansodasta oli liian tuore. Suuri joukko vasta keski-ikään ehtineitä miehiä kantoi kehossaan menneen sodan kokemusta. Uuteen sotaan ei heillä suurin surminkaan ollut halua. Siksi hyökkäys laajalla rintamalla Neuvostoliittoon oli yleisenä kokemuksena shokki. Siihen asti saksalaiset olivat kokeneet itsensä ja maansa voittamattomaksi.
”Sota idässä muutti kaiken. Kauhu, joka oli vallannut ihmiset ensijärkytyksen myötä, ei enää hellittänyt”, Huber toteaa.
Sodasta tuli elämän ja kuoleman, voittamisen tai perikadon kysymys. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Hitler oli edustanut siihen saakka useimmille saksalaisille rauhanmiestä. Hän oli palauttanut kansalaisten silmissä runnellulle Saksalle sen kansainvälisen kunnian. Hän oli valtaan päästyään ensitöikseen irrottanut Saksan nöyryyttävästä Versaillesin sanelurauhansopimuksesta, irrottanut Saksan Kansainliiton jäsenyydestä, liittänyt miehitetyn Saarin kansanäänestyksen kautta takaisin Saksaan ja palauttanut brittien miehittämän Reininmaan Saksalle, liittänyt Puolan luoteisen saksalaisväestöisen maakunnan Posenin Saksaan ja solminut lännen kanssa 1938 Münchenin sopimuksen Tšekkoslovakian saksalaisalueiden liittämisestä ”emämaahan”. Kaikki tämä oli saavutettu ilman verenvuodatusta. Puola, Itävalta, Tšekkoslovakia, Tanska, Norja, Belgia, Alankomaat ja Ranska oli saavutettu varsin kevein sotilaallisin ponnistuksin.

Jos sota tulisi, se hyökyisi idästä, uskottiin yleisesti. Kenties tyytyväisyyttä tunsivat augsburgilaisella konepajalla prokuristina työskennelleen sveitsiläisen René Juvetin innokkaimmat kansallissosialistikollegat Hoffman ja Neder, jotka olivat intoilleet maailman herruudesta ja odottaneet itäisten siirtomaiden saantia. Mutta hekin olivat aiemmin pöyristyneet kuultuaan 9. marraskuuta 1938 juutalaisväestöön kohdistetuista väkivaltaisuuksista. Vanhan kaartin SA-mies Hoffman oli ilmaissut niistä inhonsa. Kun Juvet oli kysynyt heiltä jälkikäteen, olisivatko he olleet itse mukana, vastaus kuului: ”Tietysti. Käsky on käsky”.

Hitlerin rauhanretoriikka oli myönnytys hänen kansansa ailahteleville mielialoille”, kommentoi koettua ristiriitaa Florian Huber.

Melitan, Renaten, Gerhardin, Herman-Friedrichin, Marien ja monen muun tarinat

Florian Huber kuvaa 1920- ja 1930-lukujen sekä sotavuosien aikaa lähteinään kymmenkunta saksalaista ja heidän tarinaansa. He kokivat lapsuudessaan Weimarin tasavallan nälänhädän, työttömyyden, jätti-inflaation ja lohduttomuuden ja saavuttivat nuoruuden ja varhaisaikuisuuden kansallissosialistien valtaannousun vaiheilla. 15-vuotias nuori on elämänsä herkimmässä ja etsivämmässä iässä. Nämä erilaisissa kotitaustoissa varttuneet nuoret olivat vastaanottavia nähdessään pimenevässä illassa massiiviset soihtukulkueet, kuullessaan iloisia marssilauluja, retkeillessään Hitlerjugendin luontoretkillä, tuntiessaan kumppanuutta jugend-uniformuissaan ja kokiessaan juhlavat riitit ja rituaalit. Kun he kuulivat Hitlerin puhuvan, heistä tämä puhui ”juuri minulle”. Moni heistä piti päiväkirjaa ja muutamat heistä julkaisivat 1900-luvun loppuvuosikymmeninä omat muistelmansa ja henkilökohtaiset tilityksensä.

Itsemurha ei kuulunut heidän vaihtoehtoihinsa keväällä 1945. Vain demminiläinen entisen turkiskauppiaan rouva Marie Dabs olisi halunnut myrkyttää keväällä 1945 itsensä, jos hänellä olisi ollut myrkkykapseli. Eri julkaistujen muistelmien kautta Huber suorittaa natsi-Saksan 12-vuotisen kauden ihmisten läpivalaisua. Kirjassa on monia erilaisia ihmiskohtaloita ja ihmisten tarinoita, joista samantyyppisen natsivaiheen ohessa erottuu paljon erilaisuutta ja eriaikaista valmiutta henkilökohtaiseen tilintekoon omasta menneisyydestä. Marie Dabs julkaisi vuonna 1984 muistelmansa Lebenerinnetungen. Hänen muistelmiensa kautta välittyi paljon tietoa Demminin vastaanottamasta pakolaisaallosta, Wehrmachtin vetäytymisestä kaupungin läpi länteen, sotilaiden suorittamasta siltojen räjäyttämisestä, mikä katkaisi siviiliväestön paot, itsemurha-aallosta, venäläisten tulosta ja Demminin tuhoutumisesta tulipaloissa.

Vahinko vain Huberin teoksesta puuttuu henkilöhakemisto. Koska kunkin kirjan henkilön tarinaa on pilkottu moniin palasiin ja palat siroteltu kulloiseenkin historialliseen ajanjaksoon, tarinoista syntyi jäsentymätön, ääriviivaton yleiskäsitys. Niinpä päätin luettuani kahlata kirjan sivu sivulta läpi ja tehdä itselleni manuaalisen henkilöhakemiston. (Hieman työläs apuväline, jota suosittelen kirjan lukeville.) Hakemistoni luonnin jälkeen valitsin yhden henkilön kerrallaan ja luin sivunumerojonoa seuraten hänen tarinansa uudelleen, mutta nyt yhtenäisenä. Sitten siirryin seuraavaan henkilöön. Tarinat toimivat kuin magneetti.

Nuoret omistautuivat natsijärjestelmän palvelukseen. Se oli useimmille kunnia-asia. Heille, etenkin tytöille, oli tärkeää olla uupumaton, peräänantamaton, velvollisuudentuntoinen, tottelevainen ja uskollinen. He olivat isänmaan ja suuren idolinsa Führerin asialla. Voidakseen olla sitä, heidän oli kylmetettävä tunteensa ja myötätuntonsa sekä vaiennettava sisäinen äänensä. Heistä tuli ylemmyydentuntoisia yli-ihmisiä.

”Rakastin sanaa Saksa jo ennen kuin ymmärsin mitä se tarkoitti; se edusti minulle jotain surun mystisesti varjostamaa, loputtoman kallista ja uhanalaista”, kirjoitti tilityksessään lapsuuden tunnetilastaan Melita Maschmann, joka sitoutui Hitlerin koko valtakauden ajaksi Hitlerjugend-järjestön aktiivitehtäviin. Melita seurasi Wehrmachtia miehitettyyn Puolaan ja opetteli puolalaisia kohtaan ylimielisen asenteen.
”…pidin velvollisuutenani tukahduttaa henkilökohtaiset tunteeni, jos ne olivat ristiriidassa poliittisten välttämättömyyksien kanssa.”
Saksan antauduttua Melita oli kolme vuotta länsimiehittäjien internointileirillä, mutta säilytti ylimielisen asenteensa. Leirin jälkeen hän eristäytyi ja vajosi masennukseen. Häneltä kesti kymmenen vuotta irrottautua kansallissosialismista. Irrottautumisensa hän teki kirjoittamalla pitkän tilityskirjeen Amerikan juutalaiselle, saksalaissyntyiselle tiedenaiselle Hanna Arendtille, joka yritti jäsentää saksalaisten tunteita (pikemminkin tunteiden katoamista) ja arvomaailmaa sodan jälkeisinä vuosina. Melitan kirjeestä tuli johdanto hänen myöhemmälle kirjalleen Fazit (Johtopäätös, 1979), jossa hän tilitti sitoutumistaan Hitlerjugendiin.

Kammottavampana koin toisen kanssasisaren, Renate Finkhin tarinan. Myös Renate oli Hitlerjugendin johtotehtävissä. Renaten tarinassa on useita konkreettisia tapahtumia, jossa nuori nainen joutui valitsemaan omantuntonsa ja odotusten välillä ja valitsi odotuksen mukaisen. Tapaukset ovat inheitä lukea ja sitä ne olivat Renatelle itselleen. Sodan loputtua hän kielsi jyrkästi kaikki todisteet natsien hirmuteoista, kuten holokaustin. Kesti viisi vuosikymmentä, ennen kuin hän oli kypsä henkilökohtaiseen tilintekoon.

Florian Huberin teos on itsemurha-aallon lisäksi koostekirja juuri näistä 1900-luvun lopulla ilmestyneistä henkilökohtaisista kirjallisista puhdistautumisriiteistä, oman identiteetin uudelleen löytämisistä. Jäi kuva, että nuoret miehet sujahtivat naisia nopeammin osaksi normaalia yhteiskuntaa.  Propagandaupseerina korkean tason ydinjoukkoon kohonnut journalisti Gerhard Starcke on tästä oiva esimerkki. Hän alistui denatsifikaatioprosessiin, tunnusti osuutensa, sai liki vapautuksen rikoksistaan ja elätti itsensä Saksan liittotasavallassa lehtimiehenä.

15-vuotiaana kansallissosialistiseen liikkeeseen mukaan imeytynyt Lore Walb ratkaisi identiteettiongelmansa uhriutumalla. Se oli sodan jälkeisinä vuosina yleinen pakotie. Useimmat saksalaiset näkivät itsensä kansallissosialismin uhreina. Se vapautti heidät pakosta tutkia omaatuntoaan ja menneisyyttään. Lore Walb julkaisi vuonna 1997 päiväkirjansa toimitettuna nimellä Ich, die Alte – Ich, die Junge. Konfrontation mit meinen Tagebuchen 1933−1945. Herman-Friedrich Cortesin ei tarvinnut tekeytyä uhriksi. Äidin, Ilse Cortesin mielestä hänen ainoasta lapsestaan tuli sellainen. Tämä yksinäinen nuori poika, jolle Hitlerjugendista oli tullut omaa kotia tärkeämpi koti, kaatui merkityksettömässä kahakassa nimettömässä venäläisessä metsikössä ensimmäisenä sotakuukautena.

Panin merkille, että Florian Huberin teoksen kansallissosialismiin innolla lähteneet murrosikäiset olivat jokainen kokeneet yksinäisyyden traumaa. He olivat kärsineet koulussa ja ikäistensä joukossa syrjivästä sivullisuudesta.

Lukemani teos on runsas, ravisteleva ja laadukas. Lukiessani oli myös velvollisuus yrittää asemoida itseä tuohon kolkkoon historiaan, missä itsesuojeluvaisto, fyysinen pelko ja yhteisöön kuulumisen paine ohjasivat käytöstä. Tuskinpa olisin osannut olla linjakkaasti omaatuntoani ohjenuorana noudattanut itsellinen yksilö, pikemminkin enemmistön myötä epäilystä kantava myötäilijä.  Jokainen on suuressa, vaikkei koko mitassa aikansa lapsi. ”Ich bin ein Berliner.” Ich auch, eine.

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi. Arena 2015, lähteineen ja viitteineen 301 sivua. Suomennos Heli Naski.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi