Pertti Torstila: Komennus Budapestiin

Tämän syksyn uutuuskirjoista lukevalle ihmiselle osuu monen monituisia löytöjä, niin itsellenikin. Omat kirjaostot ovat jo itsessään harkittu löytövalikko. Silti: Minun tämän syksyn löytöni on entisen diplomaatin Pertti Torstilan (s. 1946) diplomaattivuosistaan ja ulkoministeriön työvuosistaan 1970−2014 kirjoittama teos Komennus Budapestiin. Eloisasti kirjoitettu, sisällöltään moninainen kirja on poliittisen historian aarrekammio sekä raolleen avautunut kabinetin ovi diplomatian taitolajiin. Teos tarjoaa sivistävän, antavaisen ja mehuisan matkan 20. vuosisadan keskisen Euroopan sydänmaiden poliittiseen historiaan ja auttaa ymmärtämään, vaikkei aina hyväksymään, sen seuraamuksia elämällämme vuosisadalla.

Pertti Torstila palveli uransa aikana viittä eri presidenttiämme. Vaikka ulkopolitiikkamme on ollut vakaata ja vakiintunutta, presidentit ovat erilaiset ja ennen muuta ympäröivä maailma heidän virkavuosiensa aikana on ollut uniikki ja tulevaisuus sumeasti ennakoitavissa. Torstilan työvuosien aikaan mahtuivat tavanomaisten aseiden (TAE) rajoittamisneuvottelut Wienissä ja 23 maan kesken 1990 solmittu sopimus, millä ei-ydinaseita rajoitettiin rajusti Atlantin ja Uralin välisessä Euroopassa. Niihin mahtuivat myös Euroopan optimistiseen tulevaisuuteen uskova ETYK:n vuoden 1990 huippukokous Pariisissa, ETYK:n huippukokous Budapestissa 1994 sekä raaka ja verinen Jugoslavian sota maan hajottua itsenäisiksi etnisiksi tasavalloiksi.  

Presidentti Urho Kekkosen valtiovierailun ohjelmaan 1976 sisältyi metsästyspäivä, kun kalaretkeä ei voitu järjestää. Safaaripäivä oli silkkaa puolustuskyvyttömien eläinten lahtausta. Fasaani tuli aina alas, kun vain laukaisi johonkin suuntaan. Kekkonen ampui pidättyvästi. Päivän saalis oli 745 fasaania. Kuva Pertti Torstila, kirjan kuvitusta.

Booring? Ei lankaan. Olin elänyt aikuisuuttani kaikkien mainitsemieni tapahtumien aikana ja seurannut uutisia ymmärtämättä mittasuhteita. Torstilan kirja avaa niitä, niiden merkityksiä ja myös tuolloin ilmenneitä heijastumia Neuvostoliiton/Venäjän suurvaltakipuilussa.  Rauhan Eurooppaa rakennettiin, mutta uutta kaunaa kertyi hampaan koloon. Venäjä ei antanut itsenäistä Kosovoa anteeksi ja tuki sotarikoksista myöhemmin tuomittua serbipresidentti Slobodan Miloševićia.

●●●

Euroopan historiasta perillä olevalle on selvää ensimmäisen maailmansodan sanelurauhan, Versaillesin rauhan 1919 merkitys natsismin nousuun tunnetuin Eurooppaa raunioittanein ja rampauttanein seurauksin. Tuo rauha, myös Trianonin rauhaksi kutsuttu, oli vähintään yhtä murskaava keisarillisen Saksan liittolaiselle Itävalta-Unkarin kaksoismonarkialle. Se hajosi kansallisiksi pikkuvaltioiksi. Yksin Unkari menetti 2/3 maa-alastaan. Ylpeä Suur-Unkari kutistui kolmannekseen entisestään. Entisen Unkarin maille luotiin uudet valtiot Kroatia ja Slovakia ja Trianon kaksinkertaisti Romanian kuningaskunnan maa-alan Unkarin Transilvialla. Kolme miljoonaa unkarilaista jäi kotimaansa rajojen ulkopuolelle. Ulkounkarilaisuudesta tuli pysyvä avohaava. Nyt siitä mittaa poliittisen hyödyn Viktor Orbainin vahvasti kansallishenkinen hallinto. Välit naapurimaihin ovat tulenarat.

En halua vähätellä sitä kärsimystä ja uhrautumista, mitä talvi- ja jatkosota merkitsivät alueluovutuksineen, kaatuneine ja invalidisoituneine nuorine miehineen sekä ankaran rauhansopimuksen täyttämisineen Suomelle ja itseäni edeltäneille sukupolville. On silti äimistyttävää ottaa rinnalle keskisen Euroopan, etenkin Unkarin, musertavat kokemukset, seurannut maan miehitys ja joutuminen yli puoleksi vuosisadaksi bolševistisen rauta-anturan alle. (Tiedetään: Toista maailmansotaa edeltävä Unkari oli Suomesta poiketen natsimielinen ja tukeutui Hitleriin tieten ja tahtoen.)

●●●

Unkarin lähihistorian avohaava on vuoden 1956 kansannousun tukahduttaminen Neuvostoliiton panssarein. Tukahduttaminen oli raaka. Torstila juoksuttaa lukuja: 3 000 unkarilaista kuoli kansannousun aikana, nopeutetuissa oikeudenkäynneissä 20 000 unkarilaista tuomittiin vankeuteen, 13 000 tuomittiin internointileireille ja 300 hirtettiin, heidän joukossaan pääministeri Imre Nagy. 200 000 unkarilaista pakeni maasta muualle Eurooppaan, etenkin Ruotsiin. Unkarissa lankesi ankara stalinistinen komento.

Sen komennon nukkehallitsijaksi nousi kansannousun tukahduttamista ja raakoja rangaistuksia toimeenpannut János Kádár, josta oli tuleva Unkarin itseoikeutettu johtaja yli 30 vuodeksi, 1956−1988. Pitkää aikajaksoa, jolloin meillä oli samanaikaisesti presidenttinä Urho Kekkonen, kutsutaan Kádárin kaudeksi. Herrat tulivat mainiosti toimeen keskenään.

Miten on mahdollista, että kansannousun armottomasta kukistajasta ja lokakuun tapahtumien jälkeisestä teloittajasta kasvoi niin monien unkarilaisten silmissä kansakunnan isä ja ”hyvä kuningas”? Kuinka selittää se, että menneisyyden raskaasta painolastista huolimatta Kádár sai 1970- ja 1980-luvuilla kansalaisten laajan tuen? kysyy Pertti Torstila. Kádár oli vieläpä petturi, joka oli pyytänyt Neuvostoliitolta apua kansannousun tukahduttamiseen.

János Kádár alkoi kuitenkin lisätä kansalaisten vapauksia ja loi velkarahan turvin hyvinvointia, jota kutsutaan gulassikommunismiksi. Maa hoippui suuren länsivelan alla konkurssin partaalla. Kádár loi itsestään kuvaa kansanmiehenä – kuten aikalaisensa Urkki – eikä hyväksynyt henkilökultin luontia, mikä oli tyylinä muissa kommunistisissa maissa. Kohtalon leikkiä on se, että János Kádár kuoli samana heinäkuun päivänä 1989, jolloin kansannousun marttyyrin Imre Nagyn kunnia palautettiin.

Niin Trianonin rauha kuin vuoden 1956 kansannousu olivat tapahtumia, joista stalinistisessa Unkarissa piti vaieta. Nyt Orban on ominut kansannousun muistopäivän oman Fidesz-puolueensa yksityisomistukseen. Suuri osa unkarilaisista, kuten koko vasemmisto, on suljettu juhlallisuuksien ulkopuolelle. Kansakunnan kahtijako ei ole Orbanin päänsärky, päinvastoin kahtiajako palvelee Fideszin kärjistävää ja ulkoisia vihollisia osoittelevaa politiikkaa.

●●●

Pertti Torstila yhteiskuvassa kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa.

Kirjoitin Pertti Torstilan kirjasta Komennus Budapestiin pätkän myös Helsingin kirjamessujen sunnuntaipäivän koostejuttuuni. Siltä osin mutkia tässä suoriksi. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2022/10/31/messujen-kirjallisia-jalkimakuja/

Pertti Torstila komennettiin nuorena diplomaattina Budapestiin lähetystösihteeriksi Pariisista, missä hän oli saanut työn kautta oppimista vaateliaalta suurlähettiläittemme Grand Old Manilta Ralph Enckeliltä. Enckelin murjaisu lähtijälle oli nyreä: Suomelle ei ole mitään iloa siitä rautaesiripun takaisesta maasta. Fennougristisiin hömpötyksiin nuoren miehen ei tulisi haksahtaa.

Torstila oli halunnut pieneen sosialistimaahan. Hän halusi kokea elämää rautaesiripun molemmin puolin.  Maaliskuinen Budapest 1971 oli rujo, likainen ja ruma. Ja kuitenkin sama kaupunki oli vielä ennen toista maailmansotaa ollut majesteetillinen eurooppalainen kulttuurikaupunki. Sodan jälkiä näkyi yhä. Budapestissa käytiin natsien perääntyessä raivoisia katutaisteluja, mutta kaupunkia ei ilmapommitettu tiili- ja betonimurskaksi.  Ihmisuhrien määrät Budapestin vapauttamisessa olivat tyrmäävän suuret.  Niistä, saatikka Unkarin Stalingradiin lähettämästä ja siellä liki kokonaan tuhoutuneesta 200 000 miehen Donin armeijasta oli kiellettyä puhua.

Nuoren diplomaatin tuli tuntea kohdemaansa historia hyvin, opeteltava sen kieli, mutta pidettävä kieli keskellä suuta.  

●●●

Nuorten suomalaisten sukupolvien lienee vaikeaa tajuta, miten äärimmäisen tärkeää Suomelle oli kylmän sodan vuosikymmeninä ylläpitää itsestä luonnehdintaa puolueettomana maana. Näistä loppukommunikeoiden viikkoja viilatuista sanamuodoista Torstilan kirja antaa valaisevia kuvauksia. Urho Kekkoselle Suomen puolueettomuuden tunnustaminen oli aina kynnyskysymys, Neuvostoliitolle tunnustuksen estäminen kynnyskysymys niin ikään. Ulkoasiainministeriön lahjakkaat virkamiehet taikoivat sanamuotoja muotoillessaan ihmeitä. Keskeisiä olivat ulkoministeri Keijo Korhonen, Torstilaa UM:ssä valtiosihteerinä edeltänyt Antti Satuli, UM:n poliittisen osaston johtaja Klaus Törnudd, suurlähettiläs Ralph Enckell ja ministeriön korkeat virkamiehet.

Neuvostoliitto valvoi, ettei Suomi liukuisi länsimaaksi. Keijo Korhonen on kuvannut puolueettomuustaistelua Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi juoksuhautasodaksi. Etenkin Helsingin ETYK-kokouksen 1976 liennytysvaiheen jälkeen Neuvostoliiton suhtautuminen jyrkkeni. Suomi kuului sen etupiiriin. Suomea tuli määritellä YYA-sopimuksen kautta, korkeintaan myöntää Suomen ”pyrkivän” puolueettomuuteen.

Pertti Torstila näkee suomettumisleimat kylmän sodan aikaisina suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan perustavanlaatuisina väärinymmärryksinä. Suomettuminen oli taitoa selviytyä ja hankkia liikkumavapautta kohti länttä. Suomi onnistui siinä Torstilan mukaan hyvin.

Yksi diplomaattinen yksityiskohta tarttui silmiini. Presidentti Mauno Koivistoa on syytetty niin Suomessa kuin etenkin Virossa kylmäkiskoisuudesta Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiä kohtaan ja liian pitkälle menneestä kallistelusta Moskovan suuntaan. Siinä syyttäjät ovat oikeassa. Torstila kuvaa vuoden 1990 ETYK-konferenssia Pariisissa. Neuvostoliittoa edusti presidentti Mihail Gorbatšov, joka Viron, Latvian ja Liettuan ministerit kokoussalissa nähtyään ilmoitti ykskantaan: Joko he tai minä. Uhkavaatimus oli ehdoton. Yhdysvaltain presidentti Georg H.W. Bush (vanh.) tuli neuvottelemaan Koiviston kanssa: Baltit tulee saada ulos. Niin myös tapahtui ja kokous jatkui. Baltian maat julistivat maansa itsenäisiksi seuraavana vuonna.

Neuvostoliitto veti joukkonsa Unkarista 1990−1991: 70 000 sotilasta ja 1345 panssariajoneuvoa, joiden kuljettamiseen tarvittiin 35 000 junavaunua. Jäljelle jäi 340 tyhjentynyttä sotilasaluetta ja 94 varuskuntaa rakennuksineen sekä pahasti tuhottu ympäristö. Ria Novosti, kirjan kuvitusta.

Torstila esittelee kirjassaan monia läheisiä työtovereitaan ja ennen muuta itsenäisen Unkarin tärkeitä poliitikkoja ennen yksinvaltaista Orbania. Esittelyssä ovat Torstilan ensimmäinen esimies Budapestissa, suurlähettiläs Paul Jyrkänkallio, itsenäistyneen Unkarin ensimmäinen presidentti, liberaalidemokraatti Àrbend Göncz, ”Unkarin Nelson Mandelaksi” luonnehdittu sekä näkyvän roolin kommunistisessa hallinnossa tehnyt Gyula Horn, joka nousi vuonna 1994 Unkarin presidentiksi. Horn oli ”toppatakkinen takinkääntäjä” kääntyessään kommunistista kapitalistiksi. Juuri hän avautti Itävallan rajaa itäsaksalaisille kesäturisteille päästä lähteen. Tapahtuma johti nopsaan Berliinin muurin murtumiseen ja se vuorostaan Saksojen yhdistämiseen.

Muistatteko, mitkä Euroopan maat vastustivat Saksojen yhdistämistä? Torstila kertoo: Margaret Thatcherin Iso-Britannia ja Franҫois Mitterrandin Ranska, ja tietenkin Venäjä. Valtapolitiikka ei ole kadonnut läntisestä Euroopasta, ei keskisestä eikä itäisestä. Orbanin Unkari muistuttaa Venäjää.  Se elättelee yhä suurvaltautopiaa ja rakentaa nationalistisen politiikkansa viholliskuville, Unkarin uhriutumiselle ja eristämiselle, vaikka maa otettiin nopeutetussa tahdissa jäseneksi EU:hun ja Natoon.

Tuhatvuotinen Pyhän Tapanin kruunu palautettiin vuonna 1978 Yhdysvaltain
Texasista, missä se oli ollut maanpaossa natsi-Saksan taidevarkauksilta.
Luvan palauttamiseen myönsi presidentti Jimmy Carter.
Kruunun palaamisella Unkariin on valtava kansallinen merkitys.

Pienellä kansalla on suurvallan mentaliteetti, toteaa Pertti Torstila, joka toimi nelivuotiskauden 1992−1996 suurlähettiläänä Budapestissa ja teki sen jälkeen uraa UM:n poliittisen osaston päällikkönä ja lopulta UM:n valtiosihteerinä eli kansliapäällikkönä. Hänen tehtävänään oli uudistaa pölyttynyt ministeriö. Herkästi kiivastuva presidentti Tarja Halonen uhkasi kerran passittaa hänet lähettilääksi Mongoliaan, mutta nimittikin sitten nelivuotiskaudeksi suurlähettilääksi Tukholmaan.

Torstila eläköityi 2014. Hän ylläpitää nykyisin viinirypäletilaa eteläisessä Unkarissa tuottaen ennen muuta valkoviinejä.  Mies on menettänyt sydämensä Unkarille, vaikka nuoren diplomaatinalun perusohje kuului: Do not go native!  Lojaalius omaa isänmaata kohtaan ja isänmaan edun ensisijaisuus ovat pysyviä diplomaatin perusmäärittäjiä.

Upea kirja! Sitä selaillessani voihkailin: ”Olisi vielä noitakin asioita… ja noita … ja noita, niin paljon kiinnostavaa.” Nuorena aikuisena saatoin toivoa jostain itselleni tärkeästä kirjasta, että ”kaikki” lukisivat sen. Nyt ajattelin: Kunpa varsin monet löytäisivät tämän antavan ja viihdyttävän teoksen. He havaitsisivat tehneensä löydön.

Pertti Torstila: Komennus Budapestiin. Siltala 2022, 320 sivua. Kirjassa on kuvitus (mustavalkoinen ja aika suttuinen) sekä hyödyllinen henkilöhakemisto.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut – kirjana ja teatterina

Näin Kuolleet sielut sunnuntai-iltana Tallinnan venäläisessä teatterissa (Vene Teater: Mertvije Dusi; viroksi Surnud hinged). Venäjänkieliseen teatteriesitykseen minun kuului valmistautua lukemalla Nikolai Gogolin (1809−1852) klassikkoteos (1842) juuri ennen reissua, olihan teini-iässä lukemastani vierähtänyt jo yli puoli vuosisataa. Teoksen lukeminen ei olisi riittänyt ohjaaja Elmo Nykäsen modernisoidun tulkinnan seuraamiseen. Pystyin kuuntelemaan repliikit kuulokkeilla vironkielisenä simultaanitulkkauksena. Tulkkaus oli yllättävän selkeä: sain selvän.

Venäläisen teatterinkin voi siis ottaa Tallinnan matkan ohjelmaan, sillä simultaanitulkkaus tarjotaan myös englanniksi, käsittääkseni myös saksaksi. 600-paikkainen teatteri oli loppuunmyyty. Teatteri on itsessään näkemisen arvoinen, vanha ja arvokas, melko koristeinen, jopa raskaan kruusattu. Saimme teatterin johtajalta teatterin seikkaperäisen esittelyn ja pääsyn yleisöltä suljettuihin taiteilija-, lavastus- ja pukuompelimotiloihin. Harvinaista Tallinnan matkan herkkua siis!

●●●

Kollegioneuvos Tšitšikov asettuu N:n lääninpääkaupungissa
majataloon, jossa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa
saavat rauhallisen huoneen torakoineen, jotka luumun-
värisinä kurkistelevat kaikista nurkista.

Kuolleiden sielujen kollegioneuvos Pavel Ivanovitš Tšitšikov on yksi klassisen venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmista miestyypeistä. Hän kuuluu itseoikeutetusti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovin ja Karamasovin veljesten Aljošan, Leo Tolstoin Anna Kareninan kreivi Vronskin, Anton Tšehovin Vanja-enon ja Aleksander Pushkinin/ Pjotr Tsaikovskin Jevgeni Oneginin nimekkääseen joukkoon.

Tšitšikov on ovela suhmuroija, kauppamies henkeen ja vereen. Hänellä on nopeaa päättelykykyä, ihmistuntemuksen hoksnokkaa ja sulava käytös. Hänellä on aina menossa jokin osto-myyntitoiminto. Kuolleissa sieluissa hän lunastaa nimiinsä mahdollisimman paljon suurtilallisten kirjoilla olevia kuolleita maaorjia, niitä, joita ei ole ehditty poistaa henkikirjoitusluettelosta. Köyhiä, nälkiintyneitä maaorjia menehtyi hälyttävässä määrin. Heistäkin, kuten elävistä alustalaisista, tilanomistajan tuli maksaa henkiveroa seuraavaan henkikirjoitukseen saakka. Siksi kuolleet olivat tilanomistajille taloudellinen rasitus. Siihen Tšitšikov rakentaa nerokkaan innovaationsa: tilanomistajien kannattaa luovuttaa kuolleet sielut ilmaiseksi tai nimellisestä maksusta.

On tärkeää, että uudessa kuvernementissa häntä ei tunneta. Tšitšikov tekee esittäytymiskierroksillaan kaupungin silmäätekeville miellyttävän vaikutuksen. Ensimmäiset päivät täyttyvät illalliskutsuista ja vastaanotoista.

Leskirouva Korobotša on vanhanpuoleinen eukko,
päässään yömyssyn tapainen. ”Hän on yksi noita pientilallis-
muoreja, jotka aina valittavat katovuosia ja tappioita ja samalla
kokoilevat rahoja kirjaviin pikkupusseihin, jotka
he kätkevät lipastojen laatikoihin.

Tšitšikovin kaupankäyntikierroksesta onnistumisineen ja epäonnistumisineen Gogol kirjoitti verrattoman satiirinsa, veijariromaanin, joka tekee melkoista sylttyä kirjan kaikista henkilöistä. Tapaamme naiivin hyväntahtoisen tilanomistaja Manilovin, kuolleet sielunsa liki elävien hintaisiksi arvioivan Nastasja Petrovna Korobotšan, umpihuijarin, valehtelijan, pelurin ja juopon tilallisen Nozrevin, kaikkiin nähden vastarinnassa olevan Sobakevitšin ja lopulta sairaanloisen saiturin ja kopeekan venyttäjän Pljutškinin.

Pljutškinin tila oli ennen vauras ja antelias, mutta leskeksi
jäätyään mies muuttui saituriksi. ”Piha oli täynnä
ränsistyneitä rakennuksia, väentupia, aittoja ja kellareita.
Vihreä home peitti aidan ja portin vanhan puun.”

Hankintojen lopputulos on Tšitšikoville varsin kelvollinen, hyväkin oikeastaan, mutta onni kääntyy nopsaan vastaiseksi. Huhu kuolleiden sielujen ostosta leviää kuin kulovalkea, vaikka kaiken piti tapahtua hissukseen. Kun kuvernöörin tanssiaisissa vallasnaisten kiimaiset odotukset törmäävät pettymykseen (Tšitšikovilla riittää silmiä vain kuvernöörin teini-ikäiselle lettipäälle), rouvien kauna ja ylenkatse lähtevät vyörymään esteettä. Tavoitellusta ja liehakoidusta Tšitšikovista tulee yhdessä vuorokaudessa yläluokkaisille ei-toivottu henkilö, myös pääsyssä herrojen puheille. Ovet sulkeutuvat nenän edestä.

Tšitšikovin ostoista aiotaan tehdä seikkaperäinen selvitys, mutta siinä vaiheessa tarkkasilmäinen kauppamies on jo tajunnut karistaa N-kaupungin katupölyt kiesinsä rattaista ja hevostensa kavioista. Hän pakenee toteuttamaan aikeittensa jatkotoimenpiteitä, miten hyvin siinä onnistuneekin. Siitä Gogolin kolmiosaiseksi aikoman romaanin ensimmäinen osa ei ehdi kertoa. Kakkososan hän tuhosi ennen kuolemaansa. Danten Divina comedian venäläinen vastine jäi siis toteutumatta.

●●●

Oli aika saada kauppakirjoille vahvistus. Siviilioikeuden kirjuri
Ivan Antonovitš on portti eteenpäin ja hän tietää valtansa.
”Tšitšikov otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitšin eteen.
Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan, vaan pani kirjan sen päälle.”

Selitys kuolleiden maaorjien ostolle on helpon rahan teko.  Miten nykyaikaista! Venäjällä perustettiin holhousneuvostoja pakkolunastamaan rappeutuneiden ja laiminlyötyjen kartanoiden alustalaisia ja näin estämään uhkaavat nälkäkuolemat. Useimmat kartanoiden omistajat asuivat mieluummin kaupunkitalossaan ja viisveisasivat kartanoittensa hoidosta kunhan vain pehtori toimitti omistajalle vaadittavat vuositulot. Tšitšikov lienee tavoitellut sielujensa myyntiä holhousneuvostolle ennen kuin maassa toteutettaisiin seuraava maaorjien henkikirjoitus ja sielujen arvottomuus paljastuisi. N-kaupungissa hän kertoi siirtävänsä sielut Hersonin kuvernementtiin, missä maata jaettiin ilmaiseksi.

Kuolleet sielut on surkuhupaisan hauska. Sankarimme joutuu henkeä ja terveyttä vaarantaviin tilanteisiin, rajumyrskyn ja pimeässä eksymisen armoille ja tyytymään vastuuntunnottomien palvelijoittensa, hevoshoitaja ja kuski Selifanin ja henkilökohtaisen palvelijan Petruškan laiminlyönteihin. Jos kiesit ovat rikki ja hevoset kengittämättä, pikapakeneminen ei onnistu.

Gogol lataa venäläisyyteen kohdistamansa satiirin henkilötyyppeihin ja tyhjäsisältöiseen keskusteluun. Mielistelyt, imartelut, liehakoinnit, mutta myös parjaukset ja julkeat loukkaukset solvauksineen kuuluvat ajatusten ilmaisuvalikkoon.

Venäjää 1700-luvulla palvelleen saksalaisen kreivin ja kenraalin Christoph von Münnichin tokaisu tuli toistuvasti Kuolleita sieluja lukiessa mieleeni: ”Venäjää hallitsee Jumala, muuten ei ole selitettävissä, että maa yleensä toimii.”

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. WSOY, pokkariversio 1977, 280 sivua. Suomennos Jalo Kalima/ Juhani Konkka.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3

Kira Jarmysh oli Helsingin tämänsyksyisten kirjamessujen yksi tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista ulkomaisista kirjailijavieraista. Mistä hän saapui, sen kustantaja Aula&Co säilytti salaisuutena, luonnollisesti kirjailijan turvallisuuden vuoksi. Kira Jarmysh, Aleksei Navalnyin tiedottaja, elää jossakin päin Eurooppaa. Jos hän yrittäisi Venäjälle, hän tietää tulevansa pidätetyksi, vaikkei ole läntisin kriteerein rikollinen.

Helsinkiin hän saapui kirjansa vuoksi. Naisten selli nro 3 on romaani, Jarmyshilta esikoinen. Se perustuu tosiasioihin, vaikka onkin fiktio. Romaanin päähenkilö on Anja Romanova, tuomittu pidätyskeskuksen selliin korruption vastaiseen mielenosoitukseen osallistumisesta. Hänet oli revitty miekkarin ihmisjoukosta poliisiautoon. Pikaoikeudessa häntä syytetään osallisuudesta mielenosoituksen järjestämiseen. Hän oli erehtynyt postaamaan mielenosoituksesta kännykässään saatuaan kuulla sellaisen tulosta.

Surkean putkayön jälkeen kaikki mielenosoituksessa pidätetyt kuulusteltiin. He olivat osallistujia. Anjaa lukuun ottamatta muille määrättiin sakot ja passitettiin ulos. Anja tuomittiin kymmenen vuorokauden hallinnolliseen arestiin. Otettiin sormenjäljet, takavarikoitiin tavarat, etenkin kännykkä. ja tehtiin lääkärintarkastus.

●●●

Anjan astuessa selliin sieltä vyöryy vastaan hengityksen salpaava tupakansavu. Anja tuntee syvää vierautta. Eivät he, Nataša, Maija, Diana, Irka ja Katja, osoittaudu kummoisiksi lainrikkojiksi, eri rikkeistä tuomittuja naisia vain. Tyypillisin on autoilu ajokortitta. Anja on muiden vangittujen silmissä poliittinen.

He jakavat sellin neliöt, yhteisen lavuaarin ja sermillä suojatun vessanpytyn sekä kerrossängyt. Anja saa jäljelle jääneen vuoteen epäluuloa herättävine patjoineen mutta puhtaine lakanoineen.

Naisten intressinä on tulla keskenään toimeen, selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla riitelemättä, yrittää viihtyä pysähtyneessä ajassa vailla kelloja ja ulkomaailmasta kuultavia uutisia (joita heistä vain Anja kaipaa). Ajan matelua rytmittävät vakiotoiminnot: herätys, aamiaiselle vartijan saattelemana, nimenhuuto sellissä, ”ulkoilu”, lounas, oikeus lyhytkestoiseen puhelimen käyttöön, päivällinen ja hiljaisuus valojen katkeamisineen.  Tupakansavun lisäksi ilmaherruutta pitää yllä sellin kaiuttimen pakkomusiikki koko päivän mitassa. Anjan se on tehdä hulluksi.  

Selvitäkseen Anjan sellikaverit tupakoivat. Suurimpia ongelmia ovat röökin loppuminen ja lämpimän veden puute. Torstaina olisi suihku lämpimällä vedellä. Tupakoinnista luopunut Anja oppii takaisin vanhaan paheeseensa.

”Ikkunan takaa kantautui pihaluudan rapsutusta. Makaillessa nousi mieleen, että pidätyskeskus oli kovin kummallinen paikka. Kummallinen ja hyödytön: rangaistus muodostui levosta karuissa oloissa. Sai nukkua niin paljon kuin mieli teki, olla jouten koko päivän, lukea ja jutella, pääsi saatettuna ulkoilemaan ja syömään, ja kaiken tämän seurauksena käytöksen oli muka määrä korjaantua.”

Kun keinot ovat naisilla vähissä, konstit otetaan käyttöön. Tupakkaa on saatava, jonkun tutun paketissa tulleena tai miesvangeilta pummattuna. Yhteys miehiin toimii avoimen ristikkoikkunan kautta, kun ulkoilevat miesvangit seinustalla olevalle penkille nousten yrittävät roikkua naisten sellin ikkunaristikon raudoista, käydä kauppaa ja hieroa tuttavuutta ”kaunokaisiin”.

Kira Jarmysh ei maalaile pidätyskeskuksesta kidutuskeskusta tai vankileirien saaristoa. Olot ovat ulkoisesti kohtuullisen siedettävät. Vankien oikeuksista pidetään näennäisesti kiinni, poissuljettuna pärstäkerroin, joka osoittautuu Anjalle epäsuotuisaksi tämän kipakkuuden vuoksi. Selli on varsin tilava ja seinät nätissä maalissa. Patjasta ei selkä kipeydy, vaikka se epäilyttävältä näyttikin. Ruoka on kelvollista, jopa tympeännäköinen aamupuuro, jota lähtevät aamuisin syömään vain Nataša ja Irka. Maija on luvuttomat kauneusleikkaukset teetättänyt ulkonäköään varjeleva kaunotar, joka ei syö koko viikon aikana. Hän on tottunut aivan toisenlaiseen.

●●●

Kira Jarmysh, itse asiasta kuultuna Helsingin
messukeskuksessa 30. lokakuuta. Kuva blogistin.

Kira Jarmysh tutkii romaanissaan toisilleen tuntemattomia ja satunnaisesti yhteen joutuneita ihmisiä suljetussa tilassa. He tappavat aikaa viihdyttäen itseään ja toisiaan kyselemällä ja kertoilemalla juttuja menneisyydestään. Anja pysyttäytyy ystävällisen etäisenä eikä harrasta avautumisia. Hän kuulee sellikavereiden ällistyttäviä elämäntarinoita. Keskinäisen viihdyttämisen kautta naiset tulevat avanneeksi keskeisimmät salaisuudet menneisyydestään. Heidän elämissään ei ole toinen toistensa kanssa juurikaan yhteistä. Jarmysh piirtää romaanissaan kuvaa viidestä venäläisestä nykynaisesta.

Natašan, porukan parkkiintuneimman menneisyys on peräisin työsiirtolasta, josta hän on hiljan vapautunut vapautumatta kuitenkaan kokonaan. Maijan, Irkan ja kuubalaistaustaisen Dianan menneisyydet ja arvatenkin tulevaisuus ovat seksistiset, mutta siinä missä Maija on luxusseuralainen, Irka on laitapuolen miesten raa`asti hyväksikäyttämä alkoholisti. Myös Diana on parempiosainen kurtisaani yltämättä kuitenkaan likellekään Maijan itsestään maalailemaa menestystä. Varsin luonteettomaksi heistä Kira Jarmysh jättää Katjan tai en vain huomannut tehdä hänestä havaintoja.

 ●●●

On lausuttu julki, että Kiri Jarmysh kuvaisi romaanissa itseään. En rohjennut tulkita Anjan päänsä sisällä kelaamaansa elämää kirjailijan itsepaljastuksena. Kira Jarmysh on valmistunut kansainvälisen journalismin tiedekunnasta Valtion kansainvälisten suhteiden instituutissa.  Samaisesta yliopistosta valmistui myös romaanin Anja tavoitteena diplomaattiura. Anja näkee eristyksensä aikana elämänsä rajuimmat tapahtumaketjut ja käänteet kuin filminauhana päässään. Haave diplomaattiurasta oli katkennut kuin kanan lento opiskelijain valokuvalehden julkaisemiin kuvasarjaan hänen, poikaystävä Šašan ja tyttöystävä Sonjan yhteisestä opiskelijaboksista. Kolmikko oli elänyt eroottista yhteiselämää. Vahvasti humaltunut Anja harrasti kohtalokkaaksi kääntyneenä yönä seksiä rakastamansa humaltuneen Sonjan kanssa humaltuneen valokuvaajan hääriessä kameroineen liepeillä. Oli sovittu ehdoista valokuvien julkaisemisessa, mutta sopimuksesta lehti ei pitänyt.  Yliopistossa puhjennut myrsky oli sen mukainen. Anjan lesboilu ei sovellu diplomaattiuralle.

Anjan elämässä on vahva homo- ja biseksuaalinen juonne ja yleisessä ilma-alassa on vankka feministisen tietoisuuden nousu. Sen sijaan hallinnolliseen arestiin tuomittu Anja ei mieti  mielessään miekkaria, joka päätyi hänen osaltaan huonosti, eikä poliittisia motiiveitaan osallistua mielenosoituksiin. Hän tuntuu yhtä politiikan ulkopuoliselta kuin sellitoverinsakin. Ja politiikan ulkopuolisia he todellakin ovat, kilttien ja kuuliaisten Kremlin hallinnon alamaisten tavoin.

Kun muut sellin naiset pääsevät kukin viikon varrella vapauteen, Anja jää lopulta yksin. Tuo kolmen viimeisen vuorokauden arestijakso saa oudon ja pelottavan suunnan. Anja on nähnyt öisin ja päivän valossakin kammottavia painajaisia ja hallusinaatioita kokemalla jonkun sellitovereistaan itseään uhkaavana hirviönä. Pelko on kohdistunut etenkin Irkaan ja Katjaan. Yksin jäätyään hän alkaa poimia kaikkien sellitovereiden puheista irrallisia pätkiä ja löytää niistä yhteisen nimittäjän. Naiset näyttäytyvät hänelle jälkikäteen kohtalottarina, moirina. Siis noitina, jotka samantapaisella magialla olivat aiheuttaneet kuolemaa, mutta myös synnyttäneet elämää.

Anja päätyy pohtimaan, olisiko hänkin moira.  Hallusinaatiot ja painajaiset viittaavat siihen, että kaikki hänessä ei ole rationaalisella tolalla. Kun Anjalle syntyy riittävän suuri syy tuntea sakeaa vihaa ja herää kostonhalu epäoikeudenmukaista pidätyskeskuksen päivystäjä-ämmää kohtaan, hän astuu itselleen asettamansa rajan yli ja päätyy testaamaan, saattaisiko hän itsekin olla moira.

Venäläisten sanotaan olevan taikauskoisia ja uskovan paljon humpuukiin ja salaliittoteorioihin. Kirjan moirajuonteet saattaisivat siis upota Jarmyshin vanhan kotimaan lukijoihin, jos venäjäksi kirjoitettu romaani on sinne päätynyt.  Suomalainen lukija ottaa yllättäväksi muuntuvan lopun romaanin kaikkivoipaisena oikeutena olla oma itsensä, siis fiktio.

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3. Aula&CO 2022, 395 sivua. Suomennos Arja Pikkupeura.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Katriina Järvinen: Ruben

Katriina Järvisen kirjaa Ruben. Ruben Stiller, siltä väliltä lukiessani sukat pyörivät jalassani. Onpa elämänmenoa kerrakseen! Kirja kertoo Ylen ehkä kuunnelluimman ja seuratuimman toimittajan elämästä tähänastisen 61 ikävuoden mitassa. Kirja ei ole elämäkerta. ”Kirja on muistikuvien kudelma, jonka minä kirjailijana olen rakentanut löytämistäni ja oivaltamistani aineksista kertomuksen muotoon… Syntynyt kuva Rubenista ei ole sataprosenttisesti totta, mutta ei valheellinenkaan. Se on siltä väliltä, kuten moni asia elämässä on”, Järvinen täsmää fokustaan.

Siitä, miten koko Ruben-kirja sai alkunsa, voisi olettaa Katriina Järviselle riittäneen nauhurin napsautuksen päälle ja ryöppyävän materiaalin purun nauhoilta jälkikäteen. Stiller näet puhui, avasi koko siihenastisen elämänsä liki loputtomana vuodatuksena ja reagointeina kirjailijan heittämiin uusiin avauksiin. Ei kirja äänittämällä syntynyt, ei lainkaan, vaikka suuri osa kirjan päähenkilön henkilökuvasta on peräisin Stilleriltä itseltään, hänen itsestään paljastamaansa ja monin paikoin nolojakin puolia häpeilemättä avaamaansa.

Ruben Stiller on suomalaisessa elämänmenossa väriläiskä, vieläpä äänekäs läiskä (jos läiskillä on ääni). Mielikuviani olivat myös tornado tai vihuri. Hiekka ja irtolehdet lentelivät! Stiller on hauska, nopeahoksottiminen mies, joka osaa nauraa ilmiöiden lisäksi myös itselleen. Hän on kehittänyt itsensä vähättelystä brändin, jota hän soveltaa lähetyksissään välillä turhankin taajaan. Stiller näet vähättelystään huolimatta myös arvostaa itseään. Hän hallitsee hommat, vaikka mopo on muutaman kerran karannut käsistä seurauksineen. Haastateltaviaan hän sanoo kohtelevansa kunnioittavasti, kuten nykyään tekeekin.

●●●

Ruben syntyi vuonna 1961 hammaslääkäri Hirsch Stillerin esikoisena läntisellä Uudellamaalla Nummella. Ruben on juutalainen, joka on löytänyt juutalaisuutensa myöhäisessä aikuisuudessa.  Juutalaiset ovat Suomessa itsestään ääntä pitämätön vähemmistö. Ruben ei tuntenut traditioita (kuten sapatti, hanukka, pesar tai jom kippur), sillä kotona niitä ei viikon tai vuoden kierrossa juurikaan noudatettu. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä synagogassa, missä isä puhui muiden kanssa kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Murrosiässä hänelle tehtiin synagogassa aikuistumisriitti bar mistva. Hänestä tuli näin juutalaisen seurakunnan jäsen.

Jos juutalaisuus ei näkynyt maallistuneen ”Hirschun” kodissa, sitäkin voimallisemmin se eli isoisä Abrahamin elämässä. Abraham oli jiddišinkielinen. Hän oli vedonnut suomalaisiin kärkipoliitikkoihin sotavuosina Suomen juutalaisten suojelemiseksi. Hirsch oli ruotsinkielinen. Rubenin kotikieli oli suomi. Lapsena hän yhdisti mielessään ruotsinkielen ja juutalaisuuden ja halusi siksi oppia ruotsia. Vaikka tätä seikkaa ei suoraan kirjassa kerrota, suomeen ja ruotsiin Rubenin kielitaito taitaa rajautua. Hän nimittäin välttää maailmalle matkustamista, siellä kun törmäisi ihmisiin, jotka eivät osaa jompaakumpaa kieltä. Sukkelasanaiselle ja sanavalmiille miehelle vain auttavasti osattu kieli on kuristuspanta.

Nummi, joka Nummi-Pusulana yhdistettiin vuonna 2013 Lohjaan, on maanviljelyspaikkakunta, Rubenille täyslandea.  Ilmasto oli konservatiivinen ja sitä Stillerin perheessä edusti jyrkin äänenpainoin äiti, eteläpohjalainen Terttu Mansikka-aho.

Ruben-kirjan punainen lanka – miltei vahvin − on Rubenin louhikkoinen suhde äitiinsä, alituiset yhteenotot ja rähinät äitiä vastaan omien valintojen puolesta. Terttu oli pojan silmin loputtoman kunnianhimoinen, yli-isänmaallinen, porvarillinen nousukas. Menestyvän maalaistilan tyttärenä hän oli kokenut sosiaalisen pudotuksen työväenluokkaan, tienaamaan elantonsa Kruunuhaassa sievänä kauppa-apulaisena, mistä 21 vuotta iäkkäämpi Hirsch Stiller nappasi hänet vaimokseen. Luokkapudokkuus oli eliminoitava korkojen kera. Mihin Terttu ei itse hammaslääkärimiehensä itseoppineena apulaisena yltänyt, siihen piti poikien pystyä. Terttu ei ollut tottunut häviämään.
”Tertun piti keksiä seinä, mistä meni läpi, ovesta kulkeminen ei olisi ollut minkään väärti”
, poika havainnollistaa äitinsä raudanlujaa päättäväisyyttä.

Isä Hirsch hakeutui omiin oloihinsa, kirjojensa ääreen. Avioliitto ei ollut aina auvoinen. Rubenille selvisi varsin myöhäisessä kasvuiässä, että äidillä on suhde tutun miehen kanssa ja että isälläkin oli joku toinen. Vanhemmat eivät kuitenkaan eronneet. Vakavampi seikka oli sen sijaan Hirschin maanis-depressiivinen mielisairaus, jonka vuoksi hän oli joskus hoidettavana Lapinlahden sairaalassa. Sieltä isän haki Abraham-ukki yhdessä pienen Rubenin kanssa Rubenin ymmärtämättä, mistä on kyse. Sairaus koski koko veljeskaartia. Isän veljistä vain yksi ei ollut maanis-depressiivinen ja kaksi veljeksistä oli tehnyt itsemurhan.

●●●

Esikoispoikaan iski tiedonjano kansakouluvuosina. Kiertävä kirjaedustaja kauppasi Stillerin perheelle Combin tietosanakirjasarjan. ”Se oli suuri vallankumous. Combin uusi osa tuli kuuden viikon välein ja kirjan saapuminen oli aina suuri juhlahetki. Luin sen alusta loppuun ja aloin odottaa seuraavaa osaa jännittyneenä.” Ruben kokee rakentaneensa yleissivistyksensä perustan juuri Combin avulla.

Pikkuveli Kaj (Rubenille Tintti) oli keksinyt jalkapallon ja se nuorten poikien täky osui myös Rubeniin. Hänestä tuli Nummen Hukkien vasen laitapuolustaja. ”Aloin urheilla veren maku suussa.”  Kentällä hän pääsi vapautumaan äidin fantasioista olla paskantärkeitä ja muita parempia. Veljekset saivat olla Hukissa tavallisia. Mutta tavallisuus ei oikeuttanut heitä käyttämään farkkuja (Nummella jameksia) kuten muut samanikäiset. Iänikuisissa teryleenihousuissa Ruben muistutti mormoonilähetyssaarnaajaa. Rock-musiikki ei liioin soinut Tertun tapauskovaisessa kodissa.

Aluksi Ruben ei ollut poikkeuksellisen välkky koulussa, mutta pidetty hän oli. Sitten poika oivalsi voivansa puolustautua paremmin äitiään vastaan, jos hänellä ovat suojana hyvät koulunumerot. Hän heittäytyi himolukiolaiseksi ja kirjoitti ylioppilaskirjoituksissa viisi laudaturia ja yhden magnan. Äiti ilmoitti kiitoksenaan pojalle tämän elämänuran: lääkäriksi. Viimeinen suuri repäisy irti Tertun saneluvallasta oli Rubenin hakeutuminen Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Tertulle se merkitsi oikotietä kommunismiin. Vaikka aluksi äidin kiristysruuvina oli Stillereiden Pohjois-Haagassa sijaitsevan asunnon epääminen omalta pojalta, Ruben voitti tulevaisuuttaan koskevan sodan ja pääsi kuin pääsikin lopulta asumaan Matkamiehentien asuntoon.

Vaimostaan poiketen Hirsch Stiller soi pojilleen oikeuden vastata elämästään. ”Hirsch sanoi, että joskut asiat oppii vain lyömällä päätään seinään.”

●●●

Monet Ruben Stillerin elämänjaksot ovat Katriina Järvisen teoksessa nimetty kadun nimellä. Se on Rubenin piintymä Henrik Tikkasen 1970-luvulla kirjoittamasta osoitetrilogiasta. Lukiessaan sarjan ensimmäistä kirjaa Kulosaarentie 8 ”päässäni tapahtui jonkinlainen räjähdys. Se oli aviomyrsky.” Ruben tunsi oivaltavansa jotain oleellista. Hänelle oli syntynyt minän perusilme.

Matkamiehentieltä alkoi vuonna 1980 opiskelija Ruben Stillerillä eksyilijän ja harhailijan taival maalaispoikana pääkaupungissa ja maan suurimmassa yliopistossa. Hänen oli opittava uusi elämänmiljöö ja -tapa. Parhaiten siinä uskoo selviävänsä teeskentelemällä kokenutta. Stiller ei pitänyt kynttilää vakan alla. Hän oli sosiaalinen, äänekäs hölöttäjä ja hauska. Hän urheili paljon juosten pitkiä lenkkejä.

Viiden laudaturin ylioppilas tajusi, ettei hän yliopistossa ole huippuopiskelija, jokin valovoimainen tähti. Tertun pelkäämää vasemmistolaisuutta alkoi tarttua takkiin. Ruben halusi olla radikaali, vaikkei hänen hankkimansa baskerit hänestä sellaista vielä tehneet. Hän oli hukassa ja eteneminen opinnoissa sujui aina vain tyhjänaikaisemmin. Mutta yhtä asiaa hän silloisessa yliopistomaailmassa arvosti: yliopisto oli sivistysyliopisto, ei työelämään valmistumisputki kuten nyt. Sivistysyliopistoa Ruben hyödynsi muiden lailla opiskelemalla pikkuisen kaikenlaista, mielitekojen mukaan.

Elämän käännekohdaksi tuli Terttu-äidin sairastuminen syöpään. Äiti kuoli Lohjan sairaalassa 1985 vieden katkeruutensa hautaan asti. Poika tajusi, että hänen on tultava toimeen omillaan. Hän oli tehnyt erinäisiä hanttihommia, tiskaajana, urheilukenkämyyjänä, rakennuksilla hanslankarina ja Länsiväylä-lehdessä kesätoimittajana. Hän alkoi vimmaisesti lukea juutalaista kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta Euroopan juutalaisuuden historiasta. Kotona ei ollut koskaan puhuttu poikien kuullen holokaustista. Ruben haki yhteyttä helsinkiläiseen serkkuunsa Raoul Grünsteiniin ja tämän veljiin, sukulaisiinsa. Hän tajusi, miten keskeinen ja suuri hahmo hänen vuonna 1972 kuollut isoisänsä Abraham oli ollut juutalaisessa seurakunnassa.

Henrik Tikkaselta Ruben oli imenyt pasifistisen ihanteen. Kovin ehdoton se ei ollut, mutta tutun psykiatrin avulla hän sai armeijasta vapautuspaperit. ”Jos äiti olisi ollut elossa, minun olisi pitänyt edetä vähintään upseeriksi.”  Raoul-serkku oli valokuvaaja, joka otti vuonna 1988 nuoren ja virkun Imago-lehden kustannettavakseen. Siihen avantgardistiseen julkaisuun rantautui myös Ruben Stiller. Länsiväylän kesätoimittajuudesta käynnistynyt toimittajaura oli avautunut.

●●●

Samanaikaisesti Imagon kanssa syntyivät kaupunkikulttuuria manifestoineet Radio City ja City-lehti. Valttia olivat eikaupallinen asenne ja tinkimätön yksilöllisyys. Kulttuuri-ilmapiiri oli provokatiivinen ja tihkui testosteronia. Maailma oli valkoisten heteromiesten. 1980-luvun sekä tavoiteltuja että ironisoituja ilmentymiä olivat salkkua kantavat juppimiehet. Juppius ei koskenut Rubenia, joka profiloitui boheemina ja haki pukeutumistyylinsä jokamiesten Dressmanista.

Julkisuusloikan Ruben Stiller teki, kun hän pääsi väittelemään citykulttuurista Lenita Airiston vetämään Lenita Talk Show`n yhteen jaksoon. Sitten tuli kesä 1989. Ruben Stiller meni naimisiin kirjallisuustutkijan ja -kriitikon Pekka Tarkan tyttären Lotten kanssa. Lotten äiti oli kirjallisuuden tutkija Auli Viikari.  Sulhanen tunsi omissa häissään ulkopuolisuutta:
”Akateeminen hienous dominoi häissä. Arrogantin maineessa ollut Pekka Tarkka oli siinä vaiheessa Suomen kulttuurielämän napa. Sitten sukuun tulee kolmikymppinen, yliopisto-opinnot keskeyttänyt jätkä pyörimään. Todennäköisesti Radio City ei ole ollut Tarkan ja Viikarin mielestä fantastinen työpaikka, kun Käpylässä asuu myös paljon oikeita toimittajia. Tuntui siltä, että niissä häissä ei ollut sulhasta ollenkaan. Ruben pyöri vain jonkinlaisena maskottipellenä mukana. Cityn jengin ja akateemisen hienoston välillä oli suuri kuilu”, kuvailee Järvinen häätunnelmaa.

Avioliitto sujui alkuvaiheessa kohtuullisesti. Rubenin ääni kaikui Radio Cityn kanavalta nuoren vihaisen miehen taisteluna sovinnaisuutta vastaan. Radion studio asettui rappioalkoholisteilta vapautuneeseen synkeännäköiseen rakennukseen, Lepakkoluolaan. (Lepakkoluolan olosuhteiden kuvaukset kirjassa ovat teoksen villiä luettavaa.) Toimittajana työskenteli Rubenin lisäksi Rosa Liksom. Ruben tunsi olevansa äänikanavalla ”ihan pihalla”, mutta lähetysten intensiivisyys humallutti ja työ opetti tehokkaasti media-alalle.

Ajassa oli voimakas henkisen vapautumisen lataus. Henkisen vapautumisen välttämättömän tarpeen luin Järvisen kirjasta teoksen toiseksi punaiseksi langaksi. Se määrittelee Ruben Stillerin toimintaa mediakasvona ja mediaäänenä.

Stilleristä oli tullut julkkis.
”Menin ego edellä kaikkiin tilaisuuksiin. Olin kukkopoika ja käyttäydyin välillä helvetin röyhkeästi”, hän muistelee nyt.

Lotte sai tutkija-apurahan Cambridgeen. Ruben sanoi itsensä irti ja lähti vaimonsa mukana. Mutta hän oli englanninkielentaidoton ja tuloton eikä apuraha ollut riittävä kahden ihmisen elämiseen. Vaimo hautautui tutkimustyöhönsä yliopistolla ja hänelle rakentui oma akateeminen seurustelupiiri.
”Mun toiminnan tavoitteenanihan on aina ollut huomion hakeminen. Suomessa olin ollut joku, mutta siellä en ollut mitään.”
Ruben lähti takaisin Suomeen. Avioliitto ei kestänyt.  
”Ero ei mennyt siististi. Häpeän sen aikaista sekopäisyyttäni”, sanoo mies nyt.

●●●

Yleisradio otti mallia yksityisen radioaseman toimintatavoista ja opikseen sille menettämistään  kuulijoista ja perusti Radio Citylle kilpailijan, Radio Mafian. Niin Ruben Stiller päätyi Yleisradioon. Kun hän myöhemmässä elämänsä kompuroinnissa palasi lyhyeksi aikaa Radio Cityyn, sen alkuperäinen henki ja fiilis olivat kadonneet. Radio Mafiaan Ruben toi vanhan tyylinsä: ”Enimmäkseen auoin vain päätäni. Työskentelytapani oli idioottimainen improvisaatio. Oliko minulla itsekritiikkiä? Ei, se loisti poissaolollaan.”

Stiller alkoi ryypätä ja notkua kaikki liikenevät ajat kapakoissa.
”Ravintoloissa istuminen myös väsytti minua. Olen monessa suhteessa keskiluokkainen ja pikkuporvarillinen ihminen”, hän riisuu nyt boheemiuttaan. Elokuussa 1993 Ruben Stiller ajoi ankarassa krapulassa karikolle. Hän oli lukenut iltapäivälehdestä uutisen, että Yleisradion uutis- ja aluejohtajasta Tapio Siikalasta kaavaillaan koko radiotoimialan johtajaa. Päässä nyrjähti. Stiller latasi radioaalloille täysarsenaalin poliittista antipatiaansa ja solvasi Siikalan kökkötraktoriksi ja politrukiksi. Hän hankki sillä itselleen potkut. Suivaantunut, aina oikeassa olevaksi itsensä kokenut  Stiller nosti Yleä vastaan oikeusjutun, jonka hävisi myös hovioikeudessa. Lopputuloksena lankesivat oikeudenkäyntikulut, jotka hän maksoi ottamallaan pankkilainalla. ”Minulla meni varmaan kaksi vuotta, että sain elämäni jollain lailla kasattua uudelleen kokoon.” Hän oli tullut ylimielisyydestä ja hybriksestä kovalla ryminällä alas.

Mutta kuuntelija löytyi. Ruben tapasi nuorisojärjestö Allianssin laivaseminaarissa kauniin Ira Kantorin ja pari meni pian naimisiin. Tapaus oli Suomen juutalaisuuden historiassa poikkeuksellinen, koska molemmat vihittävät olivat juutalaisia. ”Iralle juutalaisuus on ilma, jota hän hengittää”, Ruben kuvaa vaimoaan. Järvisen teos kertoo synagogan vihkiseremonian eri vaiheet. Pariskunnalle syntyi omia lapsia ja lisäksi perhepiiriin kuuluivat Iran lapset edellisestä avioliitosta.

Muuttunut Radio City oli tuottanut Stillerille pettymyksen ja pienen mutkan jälkeen hän siirtyi vastaperustetulle Neloskanavalle Stiller-nimiseen talk show -ohjelmaan.  Välillä ohjelman nimenä oli Joonas & Ruben -talk show työparina Joonas Hytönen.  2000-luvun alkuvuosina talk show pyöri muutaman vuoden Mainos-TV:ssä, kunnes Yleisradio tarjosi Rubenille töitä Pressiklubin vetäjänä. Aviopari oli asettunut asumaan Espoon Matinkylään. Joukkoliikennettä välttelevästä Rubenista tuli taksien suurkuluttaja. Taksilla hän teki kaikki matkansa töihin Pasilaan ja takaisin kuin myös Iran töistä haut. Kynnys yhteydenpitoon ihmisten kanssa kasvoi korkeaksi.

Pressiklubi ajautui vuonna 2016 Terrafame-gaseen, joka kytkeytyi pääministeri Juha Sipilään ja uutistoimituksen päällikköön Atte Jääskeläiseen. Hän valmisteli aiheesta ohjelmaa ehtimättä siinä ”pomminsa” heittoon. Suomen Kuvalehti uutisoi tapauksen ensin, joten Stillerin osalta tilanne laukesi. Mutta hän katsoi saaneensa tarpeekseen ja siirtyi vuonna 2017 Pressiklubista radion puolelle. Nykyisin hänellä on hänen nimeään kantava tunnin radio-ohjelma Ylen ykköskanavalla, perjantaisin klo 10 ja uusintana klo 22. Ohjelmassa hän tasapainoilee asiaohjelman ja viihdeohjelman herkästi liikahtavalla laudalla ja kaikesta päättäen viihtyy radiomikin takana.

Ikä tekee tehtäväänsä. ”Rubenista on tullut vanhetessaan konservatiivisempi.” (Ira); ”Olen vasemmistosiionisti.” (Ruben); ”Hän on sosiaalisuudestaan huolimatta introvertti.” (Ira); ”Olen fossiilikapitalismista hyötynyt keskiluokkainen kuluttaja, joka ei ole koskaan laskenut hiilijalanjälkeään.” (Ruben); ”Olen kunniani suhteen herkkähipiäinen.” (Ruben); ”Olen narri. Haluan kokeilla vallan rajoja. Tuon tilaisuuksiin tietynlaisen ironisen ulottuvuuden suureleisyydelläni. Olen itse kokenut niin paljon häpeää, että haluan vapauttaa muita siitä. Leikittelen vaarattoman puudelin roolilla. Joskus tulee tietysti överit ja silloin seuraukset saattavat olla arvaamattomat.” (Ruben Stiller)

●●●

Olin Katriina Järvisen Ruben-kirjaa lukiessani haltioissani. Mutta kun painoin loppuun luettuani kannet kiinni, suussani oli tympeä jälkimaku. Sen aiheutti Stillerin uskomattoman typerä ja häpeällinen käyttäytyminen Tapio Siikalan julkisena solvaajana. Tapausta ei voinut olla kirjassa kertomatta, koska kokonaisuuteen se kuuluu.  Käytöksellään Stiller oli ryvettänyt rinnuksensa.
Silti tälläydyn yhä perjantaisin radion äärelle kuuntelemaan Ruben Stiller -ohjelmaa ja jos se on erityisen painava anniltaan, kuuntelen sen vielä illalla uusiksi.  Niin tekevät laillani luvuttomat muutkin Stillerin fanittajat.

Katriina Järvisen kirja tuottaa suurta nautintoa lukea.

Katriina Järvinen: Ruben. Ruben Stiller, siltä väliltä. Kirjapaja 2022, 247 sivua. Teoksessa on kuvaliite.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sanna Puutonen: Sydänmuuri

Sanna Puutosen (s. 1989) viime vuonna ilmestynyt esikoisteos Sydänmuuri on paikoin pähkinä purtavaksi. Kokenut kaunokirjallisuuden lukija voi ottaa sen itselleen ratkaistavaksi, haluksi päästä sisälle ovesta jota on vaikeaa avata. Osuin lukemaan kirjan siksi, että liikuntaseurani Friskis&Svettis Helsingin lukupiiri päätti herätä koronakoomastaan. Jotkut meistä olivat valinneet keskenään ensimmäisen kokoontumisen aiheeksi Sydänmuurin.

Kirja koostuu 23 itsenäisestä tarinasta. Niitä yhdistää arkkitehtuuri. Puurunen on opiskellut arkkitehtuuria Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtuuri ei ole tavallinen kaunokirjallisuuden aihealue, muttei vallan kummajainenkaan. Lähilukemisiini ovat kuuluneet Jari Järvisen Finlandia-ehdokas Aino A., siis romaani arkkitehti Aino Aallosta,sekä Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet, romaani arkkitehti Vivi Lönnistä ja hänen rakkaussuhteestaan kauppaneuvoksetar Hanna Parviaisen kanssa.

Puutosen teoksessa ollaan Eero Saarisen jäljillä, unohtamatta Alvar Aaltoa ja monia muista suomalaisarkkitehteja. Heistä kerrotaan rakennusten kautta.

●●●

Sydänmuuri ei aukene vaivattomasti. Luettuani kaksi ensimmäistä kertomusta olin jo turhautuneena singota kirjan nurkkaan (kuvaannollisesti, sillä en kohtele kirjoja huonosti). Olin auttamattomasti pihalla. Koska lukupiiriläisten näkeminen pitkän tauon jälkeen oli hyvä kannustin jatkaa, tein niin. Kirja alkoi aueta, ainakin osin. Lopulta luin teoksen kahteen kertaan ja tein jokaisesta kertomuksesta muistiinpanot, kirjasin löydökseni ja johtopäätöksistäni itselleni siintävän yhteisen keskustelumme eväiksi.

Nyt huomaan viskanneeni vahingossa muistiinpanoni taloyhtiön paperijätelaatikon syvyyksiin. Sillä on etunsa: kirjoitan kerrankin lyhyemmin ja ylimalkaisesti! Teen vain jonkin poiminnan.

Kertomuksen Kuolemattomat koen ”helpoksi”. Sen kirjailija on rakentanut Tapio Rautavaaran levyttämän laulelman Isoisän olkihattu idealle. On hattutehdas, nuori hattukaupan myyjätär ja laulaja, joka on hankkii viimeisen muotivillityksen mukaan olkihatun. Tarina kertoo hattujenkäytön tulosta arvostetuksi kaupunkilaisten keskuudessa. Muodit vaihtuivat, jos jossakin vaiheessa prässättiin myös olkea.
Suomessa on ollut useita hattutehtaita, Helsingissä peräti kaksi, Sörnäisissä Helsingin hattutehdas ja Sörnäisten valtatiellä Yhtyneet hattutehtaat. Mutta oli niitä muuallakin. Kertomuksen tehdas ja laulaja kuolivat molemmat 64-vuotiaana. Sopii Rautavaaraan, mutta oikea tehdas ja sen arkkitehti jäivät selvittämättä.

Henkilökuvassa A. viimeistelee artikkelia Arkkitehdistä (Eero Saarisesta), jonka isän (Eliel Saarisen) muotokuva hymyilee toimiston seinältä. A;n tulkitsin Saarisen ensimmäiseksi vaimoksi Aliceksi, arkkitehti hänkin. Arkkitehdin kanssa yhteistyönä syntyvä artikkeli on tarkoitettu arvostettuun julkaisuun ja käsittelee laaja-alaisesti Arkkitehdin muotokieltä keskenään hyvin erilaisissa tilaustöissä.

Muistomerkki sisältää reipashenkisesti ironiaa kovanluokan julkisuuspelistä. Arkkitehdin suurin luomus, John F. Kennedyn lentokentän terminaalikaupunki on julkisuudelle avaamista varten valmis. Luottovalokuvaaja on ottanut kuvasarjat tarkoin valikoiduista kuvakulmista, niin sisä- kuin ulkoratkaisuista. Näyttävin rakennuksista on matkustajaterminaali 4, lentoon pyrähtävää paarmaa muistuttava häkellyttävä rakennusratkaisu. Arkkitehti kutsui sitä ensin sittiäiseksi.
A hoitaa julkisuuden ja PR:n. Tiedotustilaisuuden sijasta järjestetään hyväntekeväisyyskonsertti. Arkkitehti on jo esitelty Timesissa, Holidayssa, Voguessa ja Playboyssa. Mutta nyt on kyse kaikkien aikojen suurimmasta saavutuksesta, terminaalikaupungista. A lupaa kahdelle julkaisulle, Timesille ja Forumille terminaalikaupungin arkkitehtuuristen ratkaisujen paljastukset yksinoikeudella. Mutta miten luovia tilanteessa, kun yksinoikeuksia on yhden julkaisun sijasta kahdella. A:n laskelmoitu käyttäytyminen on petollista ja röyhkeää, mikä tekee Muistomerkki- tarinasta perin mehukkaan.
Arkkitehti pitää tapanaan vetäytyä piippunsa taakse, paljastaa A taustapapereissaan. Piipulla Arkkitehti rakentaa imagoaan. ”A kirjoittaa, että Arkkitehti ei mene minnekään ilman piippuaan. Sen tehtävänä on aina tarvittaessa tulla Arkkitehdin ja asiakkaan väliin.”

Puolustus järkytti. Se kertoo lapsiryhmän valvotusta uimaretkestä altaille. Tunnollinen vastuullinen valvoja laskee lapset monta kertaa, pukuhuoneessa, suihkuhuoneessa ja altaalle mentäessä. Lapset luottavat häneen ja noudattavat kehotuksia säntillisesti. Mutta yhden asian hän unohtaa tarkistaa ennen antamaansa käskyä hypätä altaaseen: Osaavathan kaikki varmasti uida? ”…olin laskenut heitä monta kertaa ja tiesin että heitä (veden pinnassa leijuvia hiuksia) oli aivan liikaa”, loppuu onnettomuuden jälkikäteispuolustus.Lukupiirissä fiktiivisen tarinan paikaksi päättelimme Helsingin uimastadionin. Sen suunnitteli arkkitehti Jorma Järvi. Olympialaisvuonna1952 avattuja avouimaloita oli vielä harjoitusaltaaksi rakennettu Kumpulan maauimala. Arkkitehti lienee molemmilla sama.

Juhlat on surrealistinen tarina pilleritalosta, ”nautinnon aurinkoisesta valtakunnasta”. Juhliin sisältyy tarina uimarin maailmanennätysuinnista Hongkongin saaren ympäri. Kuvaus uimarin kohtaamasta kelluvasta saasteesta on niin villi, että lukija ihmettelee, mihin sinne saastan väliin mahtui vettä. Meri osoittautuu jättiläiskokoiseksi kaatopaikaksi.

Tarinassa Poikkeamat potilas tiukkaa lääkäriltä syitä rakennuksen omalaatuisuuksiin, poikkeamiin  normaaliudesta. Paikaksi päättelimme Alvar Aallon suunnitteleman Paimion parantolan.

Äänet-tarina vihjaa Temppeliaukion kirkkoon. Sen suunnitteli Arkkitehtitoimisto Timo ja Tuomo Suomalainen. Itseäni taitavampi tiedonetsijä paikallisti veljekset Kotkaan. Olin vuorostani paikantanut veljesten lapsuudentoimet Suursaareen, missä he ruuhellaan soutivat satamaan saapuneita matkalaisia Kappelvikin yli juhlakengissä käveltävälle maapohjalle. Veljesten lapsuudenpaikaksi löysi sama tiedonbongaaja Suursaaren, joten oikeilla jäljillä olin ollut.

Riittänee. Olen jo unohtanut lukemaani. Sydänmuuri on visainen palapeli, fiktiivinen ja monen tarinan osalta surrealistinen. Teos sijoittuu kaunokirjallisuudessa epäilemättä  marginaalikirjallisuuteen. Minulla se tuli luetuksi kollektiivisena velvoitteena.

Teoksen kirjoittaja Sanna Puutonen on esikoiskirjansa perusteella timantinterävä nainen ja tuntee aihepiirinsä. Hän voitti vuonna 2018 J.H. Erkon kirjoituskilpailun.

Sanna Puutonen: Sydänmuuri. Otava 2021, 128 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka

Tinkimätön kuolemaan saakka. Teoksen nimi viittaa vakaumukselliseen pasifistiin, aseista- ja jopa sotilaspuvusta kieltäytyjään Arndt Pekuriseen (1905−1941). Vuonna 1931 eduskunta oli hyväksynyt uuden asevelvollisuuslain, Lex-Pekuriseksi kutsutun, joka mahdollisti aseistakieltäytymisen aiemmin hyväksyttyjen uskonnollisten syiden lisäksi myös vakaumuksen perusteella. Laki ei ollut voimassa sotatilassa. Pekuriseen se ei ulottunut. Hänet teloitettiin Vienan Karjalaan kuljetettuna Valkeajärven rannalla 5. marraskuuta 1941, sotatilalain voimassa ollen siviilihenkilönä. Hänen kohtalonsa ja kohtelunsa on lähihistoriassamme ainutlaatuinen, nykykatsannossa kansallinen häpeätahra.

Häpeästä on selvitty painamalla Pekurinen unohduksiin. Siksi Kai Sadinmaa (s. 1964), kirjailija ja entinen pappi, päätti kirjoittaa hänestä kirjan. Yhdistäjiksi itsensä ja Pekurisen välillä hän kokee häpeän ja kunnian. 

Kirjan nimi siis viittaa yhtä lailla kirjoittajaan itseensä. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Arndt Pekurinen ja Kai Sadinmaa, ja he muistuttavat periksi antamattomuudessaan toisiaan. Kirjan nimessä kuolema viittaa teloitettuun. Mutta luonteenlaatunsa hyvin tunteva Sadinmaa voi osua oikeaan, jos hän tarkoittaa siinä myös itseään. Vakaumuksellisuus, tinkimättömyys, jääräpäisyys, kovakalloisuus, periaatteellisuus, joustamattomuus, mukautumattomuus, mielistelemättömyys – siinähän sitä.

Arndt Pekurisen radikalisoitumiseen antimilitaristisessa
liikkeessä vaikutti suuresti ”sielunveli” Aarne Selinheimo.
Kuvassa Pekurinen.

Eroja löytyy yhtälailla. Pekurinen näyttäytyy kirjassa rauhallisena itsensä hillitsijänä, kilttinä kansanmiehenä, kun taas Sadinmaalta palaa hihat ja päreet mennen tullen, eri henkilöistä, asioista ja tilanteista. Hän on provosoija ja provosoituja, joka räyhää, riitelee ja tunnistaa itsessään myös kuohahtavan halun väkivaltaan, vaikka vain kadulla häntä jotenkin risovan ihmisen tilttaamiseen. Se ei liene jokapäiväistä, mutta kertoessaan sellaisistakin tapauksista hän naulitsee tarkoituksellisesti itsensä häpeänristille.

Sana häpeä toistuu kirjassa tiheään. Sadinmaa häpeää, muttei kadu. Pikemminkin hän huutaa hyväksyntää. Monista kirjassa kuvatuista tilanteista päätellen Sadinmaa ottaa helposti itseensä.
”Olen niin herkkä loukkaantumaan.”

●●●

Torniolaisen poliisin ja alkoholistiäidin poika opiskeli teologiaa ja vihittiin papiksi 1996. Helsingin tuomiokapituli mitätöi hänen pappisoikeutensa elokuussa 2021.  Sen teki Suomen liberaalein hiippakunta, Sadinmaa muistuttaa. Sadinmaa syytti ja syyttää kirkkoa konservatiivisuudesta, hierarkkisuudesta ja autoritaarisuudesta. Kirkko on hänestä, entisestä papista, melko tarpeeton.

”Kirkko on tuottanut hartautta, pitänyt ihmiset alaikäisinä, varjellut ajattelemasta omilla aivoillaan ja suojellut kauhistuttavalta vapaudelta, siltä tiedolta, että jos ihmiset haluavat olla Kristuksen seuraajia, heidän pitää itse päättää mikä on hyvää ja pahaa, mikä oikea ja väärin.”
Aika anarkistinen ajatus! Viimeisin papin oikeuksien menettämiseen välien kärjistyessä kirkon kanssa koski ehtoollisenanto-oikeutta. Sen voisi Sadinmaan mielestä suorittaa kuka tahansa kristitty. Myös antaa ehtoollinen itselleen? käväisi mielessäni.

Omaa uskoaan hän julistaa, sillä se ei liene himmennyt. Leimakirves ei iske kristinuskoon vaan kirkon rakenteisiin.
”Olen suhtautunut pappeuteen liian kunnianhimoisesti. Kirkossa pärjätäkseen edellytetään b-tason suorituksia, keskinkertaisuutta ja puolisydämisyyttä. Minä en halua puolikasta vaan kokonaisen, en tekopyhää vaan pyhää, en kirkollista teeskentelyä vaan aitoutta, en Jumalan varjoa vaan Jumalan. En halua puhua saarnastuolissa palavasta pensaasta vaan sytyttää sen palamaan, syttyä itse ja sytyttää kaikki muutkin.”
Tekstissä on vahva itsen ylemmäksi ja pyyteettömämmäksi kokemisen maku. Välillä kirjaa lukiessa kävi tunne, että Sadinmaa on samaistanut itsensä Jeesukseen, etenkin kokiessaan itsensä kirkon uhriksi. Hän koki olevansa Jumalan merkitsemä, kutsuma ja valitsema. Hänen ja Jeesuksen välissä ei ollut tai ole muuta.

Liki kolmeen vuosikymmeneen mahtuu melkoinen määrä yhteentörmäyksiä lähimpien esimiesten ja evankelisluterilaisen kirkon ylemmän johdon ja elinten kanssa, ensimmäisestä työpaikasta Pohjois-Karjalassa alkaen. Moniin niistä liittyi Sadinmaan järjestämä näyttävä performanssi. Tavoitteli hän sitä tai ei, hänestä tuli julkisuuden henkilö. Vaikka hän haki julkisuutta pyrkiessään vasemmistoliiton listoilta eduskuntaan (perin kehnolla menestyksellä), julkisuudesta tuli myös taakka, joka on saanut hänet miettimään nimen vaihtamista. Mutta ei se mitään auttaisi, hän tietää. Mies on yhtä kaikki sama.

Helsingin kirjamessuilla esiintyi seestyneen tuntuinen mies.

Sadinmaa kärjistää, liioittelee ja ylireagoi, niin lukiessani tunsin. Teos osoittaa äärimmäisiä masokistisia valmiuksia. Sadinmaa uhriutuu ja vaikkei aina pidä taipumuksestaan uhriutua, hän viihtyy roolissaan.
”Olen niin tottunut uhriutumaan, että se tuottaa minulle nautintoa… Tunnistan pappeudesta erottamisessa samanlaisen kuvion ja nautinnon.”
Hän pyrkii ymmärtämään itseään, tajuamaan kapinakäyttäytymisensä syvimmät syyt. Hän on säälimätön ja avoin itsensä analysoija ja paljastaja. Kirjaa lukiessa tuli tunne: Tuo mies on rikki. Häpeä kulkee rinnalla, istuu olkapäillä, kävelee edessä ja takana. Silti hän ei kadu, toki kertoo pyrkineensä tekemään vanha kaunakaverin kanssa sovinnon keskustellakseen mennyt asia uudelleen mutta tulleensa torjutuksi.

Hän ei säästä juuri ketään. Erityisen runsaasti hänellä on hampaankolossa Helsingin hiippakunnan piispaa Teemu Laajasaloa kohtaan. Tuli tunne, että kirjan yksi tehtävä on kosto. Välirikon synty juontaa vuosiin, jolloin Laajasalo oli Kallion seurakunnan kirkkoherrana. Sen jälkeen kaikki itseensä kohdistuneet ongelmat kirkossa Sadinmaa, ”kirkon rakkikoira”, henkilöi Laajasaloon. Kirjan käyttämistä kostoon on aseena arveluttava ja kaksiteräinen. Kirjoittaja osuu myös omaan nilkkaansa. Uhma ja ylemmyys syrjäyttävät kyvyn armollisuuteen itseä kohtaan, unohtamiseen ja anteeksiantoon, rikkinäisen eheyttäjiin.  

Itsensä paljastamisessa Sadinmaa menee pitkälle. Hän, Heli-vaimonsa kanssa elävä kolmen lapsen pitkän rupeaman työtön koti-isä, uskoo vankasti seksuaaliseen auraansa ja ilmaisee naisenkipeytensä näkemiään tai kohtaamiaan naisia kohtaan useissa yhteyksissä. Meillä kaikilla lienee seksuaalisia mielteitä ja mielihaluja kohtaamiamme ihmisiä kohtaan, mutta pidämme ne ja monet muut privaattimielteet visusti yksityisyyden piirissä.

●●●

Kai Sadinmaa on säkenöivä ja kipunoiva kirjoittaja. Kirjan teemaan sopinee sanonta ”kirjoittaja Jumalan armosta”. Hänen tekstinsä on väkevää, ilmaisukykyistä, manipuloivaa, iskevää, viiltävääkin. Hänen argumentaatiotaitonsa on hioutunut monissa keitoksissa. Enpä alistaisi itseäni hänen kanssaan väittelyyn, mistään. Jyrkkiä mielipiteitä hänellä riittää vaikkapa pölyisten ja unohdetuilla tavaroilla täyttyneiden kattokerrosten muuttamisista lisäasuinkerroksiksi. Sadinmaa osoittautuu romantikoksi ja pesunkestäväksi antikapitalistiksi:

”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoilta, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismille ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.”

Vapaus, ilmavuus ja tyhjä tila, niitä hän kaipaa. Hän tarvitsee ihmisiä ja asuttuja elinympäristöjä, mutta ei pidä likelle tulosta. Kyse on enemmästä kuin koronaväleistä.
”Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni. Ihmiset usein ärsyttävät minua. Siksi minun on ollut vaikea sopeutua mihinkään yhteisöön. Ennemmin tai myöhemmin happi ja liikkumatila katoavat.”
Hapen ja liikkumatilan tarpeesta on paljolti kyse myös vuosien kirkkosodassa. Lapsuutensa Perä-Pohjolan murteella Sadinmaa ilmaisee vapaudenkaipuunsa näin:
”Sama paniikki ja nurkhaan ajetun fiilis mulla on ollut läpi elämäni, intisä, ihmissuhteisa, kirkosa, pappina. Onko se kaikki kapinointi ja uhma ollu vain yritystä päästä ulos umpikujasta, saaha tillaa hengittää?”

●●●

Kodin tarjoama lapsuus ei ollut Kai Sadinmaan kokemuksena hääppöinen. Yksi varhaisimmista muistoista ankarasta poliisi-isästä oli tämän epäoikeudenmukaisuus. Isä oli miltei aina virantoimituksessa. Pieni poika sai turhaan odottaa äitiään töistä. Tämä saattoi iltamyöhään saapuessaan sammua eteisen matolle, josta pikkunassikka kiskoi äidin maton avulla makuuhuoneeseen, riisui vaatteita ja yritti peittää jälkiä ennen isän paluuta. Rakkautta äidiltä ei hellinnyt, eikä äiti lapsuudenperheeltään ”äpäränä” ollut saanut sitä itsekään. Kain isoveli Juha oli varas, pankkiryöstäjä ja vankilakundi, jolle isä ei uskaltanut asettaa rajoja. Kai löysi vuosia myöhemmin narkomaaniveljensä tämän Helsingin asunnosta vankasti kalmolta lemuavana.   

Kain henkireikä oli toimia Tornion Pallon -47 joukkueen keskeisenä pelaajana ja kapteenina, kunnes siinäkin hän sai kokea tulleensa eristetyksi ja sysätyksi yhteisön ulkopuolelle. Häntä ei kutsuttu mukaan. Pallo oli uskollinen ystävä. Sitä hän pyöritteli jaloissaan pöydän alla aterioiden yhteydessä ja pallo oli sängyssä ison pojan unileluna.

Turvattoman ihmistaimen selviytymiskonstit ovat monet. Mutta traumat seurauksineen aikuisuudessa jäivät. Hänestä tuli kaikin puolin Vaikea Tapaus.

Kirja Tinkimätön kuolemaan saakka tavoittelee ja myös tavoittanee rehellisyyttä ja avoimuutta kahden eri aikakaudella ja oloissa eläneen ihmisen elämään ja elämän inventaarioon. Tämäntasoisen tilityksen täytyy olla vapauttava ja puhdistava katharssis. Karharssista kirjailijalle tuntuu tuovan myös urbaani luonto. Sitä hän lienee kokenut Helsingin Munkkiniemen kesässä ja ruskassa ulkoiluttaessaan Duško-koiraansa.  Rikkinäinen mies vaikuttaa uudessa asuinympäristössään eheytyneemmältä.

Yllytän kansalaisia lukemaan Sadinmaan teoksen Tinkimätön kuolemaan saakka. Kirja on kiinnostava, antava ja antoisa. Sen loppuun kaipasin vuosilukuina yhteenvedon Arndt Pekurisen elämänkäänteistä. Nyt Pekurisen elämänvaiheet hautautuvan eri paikkoihin kirjailijan omakohtaisen kerronnan sisään. Tämä vihjeeksi mahdollista uutta painosta varten! Samanlainen lyhyt tähänastinen historia voisi olla lopussa Sadinmaasta itsestäänkin, kirjailijan hyväksymänä muttei hänen omasta kynästään.

Arndt Pekurinen on haudattu Malmin hautausmaalle. Sadinmaa on kertonut Pekurisen tarinan myös Kuoleman kirjassaan (2019), lukuna Elit rauhassa, siksi sinut ammuttiin (s.145−157).

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022, 317 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | 2 kommenttia

Messujen kirjallisia jälkimakuja

Intensiivinen kirjamessujen seuranta kävi voimille. Soin itselleni kunnon yöunet. Nyt on viimeisten poimimieni ruokalajien sekä jälkimaun aika. Siispä sunnuntaihin.

Teemu Keskisarja kerää aina kuuntelijoita

Historioitsija Teemu Keskisarjan osuuteen oli tälläydyttävä hyvissä ajoin. Kokemuksesta tiesin, että istumapallit loppuisivat, vaikka Suomenlinna-saliin mahtuu rutosti väkeä. Aiheena oli hänen uusin kirjansa Hattujen sota. Historian oppikirjoista muistan sen pikkuvihana 1741−1743. Nimi tullee sodan kestosta, ei uhrien määrästä. Sota aiheutti suunnattomia kärsimyksiä.

Ruotsi sodan aloitti ja sen myös hävisi. Venäjä, jolla oli laadullinen ylivoima, muualta värvättyjä nuoria miehiä verrattuna Ruotsin armeijan jopa 70-vuotiaisiin papparoihin, sai sodalla varsin merkityksettömiä maakaistaleita. Ruotsin kauramoottorilla (10 000 – 15 000 hevosta) toimivalta armeijalta loppui rehu ja tuhansittain hevosia oli teurastettava. Huolto karahti kiville, vaikka oli kotikenttäetu. Pilkkukuume, punatauti ja keripukki tappoivat tuhansia miehiä molemmin puolin rintamaa talvella 1741−1742, paljon enemmän kuin miehiä kaatui taisteluissa. Merkittävin tai oikeastaan ainoa käytiin elokuussa 1741 Lappeenrannassa. Ruotsin armeija vetäytyi uuvuttavassa marssissa kuraisia taipaleita pitkin poltetun Haminan kautta Helsingin Tuomarinkylään.

”Tuolloin uskottiin vain viljaan sen sijaan, että olisi pistetty sotilaat syömään metsästä puolukoita keripukin torjumiseksi. Ei ollut myllyjä eikä asumusten pienistä käsimyllyistä ollut armeijan tarpeisiin Jauhamattomia jyviä sekoitettiin kuraiseen veteen. Siitä vaan suuhun ja suu solmuun”, Keskisarja kuvasi ruotsalaisen kreivin Charles Emil Lewenhauptin johtaman armeijan toivotonta asemaa.

Signeerattavaa Keskisarjalla riitti.
Jono oli katkaistava, kun kirjat loppuivat.

Hattujen sota on vähiten tutkittuja tragedioita. Absurdi tragedia se oli:
”Laihat ryysyläiset kiskoivat kamalilla keleillä rauta- ja pronssihärveleitä, rääkkäsivät itseään ja luontokappaleita, talloivat vähät viljelykset, varppasivat vastatuuleen, vajosivat suonsilmäkkeisiin ja ahtautuivat taudinpesiin tarkoituksenaan surmata samanoloisia myötäihmisiä sen sijaan, että olisivat saunoneet, pelehtineet tai opponoineet latinankielisiä väitöskirjoja”, Keskisarja tykytti verbaalista sarjatultaan.

Punapakolaiset vähemmän poliittisia kuin on luultu

Itä-Suomen yliopiston Karjalan laitoksen professori Marja Lähteenmäki on tutkinut punapakolaisten, etenkin naisten kohtaloa. Aiheesta on ilmestynyt hänen teoksensa  Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Suomesta pakeni Neuvosto-Venäjälle sisällissodan tappion koittaessa noin 10 000 punapakolaista sekä 1920- ja 1930-luvuilla 15 000. Yhdysvalloista muutti Neuvosto-Karjalaan 6 500 suomalaista siirtolaista.

”He olivat pääasiassa taloudellisia pakolaisia, eivät niinkään poliittisia, kuten on uskottu. Suomi ei tarjonnut näille ihmisille mitään. Sen sijaan Neuvosto-Venäjä, vuodesta 1922 Neuvostoliitto, kutsui ulkomaista työvoimaa lupaamalla töitä, lasten ilmaisen koulutuksen ja muuta hyvää. Punapakolaiset olivat suurelta osin tavallisia siirtolaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa”, kertoi Marja Lähteenmäki Petroskoin tiedeakatemian arkistojen hänelle paljastamaa.

Alkuvuosina uskottiin myös feminismin ja kommunismin liittoon, joka toisi sukupuolille tasa-arvon. Suomessa työläisnaiset olivat olleet lapsityövoimaa. Tsaarinajan Venäjällä oli noussut naisterroristeja, taisteleva feminismi, joka ulottui vielä Neuvosto-Venäjän alkuun. Leninin lähellä oli vielä muutamia vahvoja naisia. Hänen kuoltua naiset lakaistiin sivuun, synnyttäjiksi. Naisten ohjaamista koteihin edistettiin lakimuutoksilla.

Marja Lähteenmäki tutki Petroskoin tiedeakatemian
arkistossa suomalaisia punapakolaisia.

Punapakolaisten kohtalon tiedämme. 15 000 Karjalan siirtolaista teloitettiin, enemmistö heistä niskaan ampumalla sorakuopan reunalla. Enin osa säästyneistä joutui työleireille. Suomalaisten punasiirtolaisten kohtalon valtiollisesta selvittämisestä käynnistettiin keskustelu meillä vasta 2010-luvulla, paljolti Ikitie-elokuvan (2017) innoittamana. Stalinin vainoissa tapettiin arviolta 25 000 – 30 000 suomalaista tai suomensukuista. Heitä on haudattu Karjalan Karhumäkeen Sandarmohiin. Tutkimukset oli määrä käynnistää Suomen ja Venäjän valtiollisella sopimuksella. Sittemmin Vladimir Putinin regime on väittänyt Stalinin Karjalan uhreja Suomen armeijan terrorismiksi ja väittämän oikaissut petroskoilainen tutkija Juri Dmitrijev vangittiin ”ulkomaan agenttina” (oikeuden vapaudettua hänet hänet vangittiin uudelleen syytettynä adoptiotyttärensä hyväksikäytöstä. Syytös on leimattu Dmitrijevin hiljentämiseksi).

Viimeistään hyökkäyssota Ukrainaan katkaisi mahdollisuuden valtiolliseen yhteistyöhön Suomen lähihistorian kipeän aukon perusteellisesta tai ainakin riittävästä selvittämisestä.

”Suomen Kommunistinen Puolue SKP hylkäsi vainon aikaan Neuvosto-Venäjälle muuttaneet eikä tunnustanut Stalinin vainoja”, Lähteenmäki summasi.

Pertti Torstila uskoo kansandiplomatiaan muttei Orbániin

Diplomaatti Pertti Torstila on työskennellyt 44 vuotta ulkoasianministeriömme palveluksessa. Itselleen parhaimmat vuodet niistä hän on työskennellyt Budapestissa. Ajasta ilmestyi juuri teos Komennus Budapestiin. Kustantaja Siltalan osastolta se myytiin sunnuntaina loppuun. Olisi jännä tietää, minkä verran niitä oli ylipäänsä varattu myyntiin. Selitys kiinnostukselle saattaa piillä siinä, että Unkari ei ole vielä ratifioinut Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä.

Pertti Torstila kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa kirjamessuilla.

Torstila löytää sille kaksi selitystä. ”Suomi nousi EU:n puheenjohtajamaana oikeusvaltioperiaatteiden puolustajaksi, kun taas Viktor Orbán polkee oikeusvaltioperusteita. Orbánilla on myös varsin lämpimät suhteet Putinin ja Recep Tayyip Erdoğanin kanssa.”

Orbán on julkisuudessa kiistänyt kielisukulaisuuden, johon Suomen ja Unkarin kansojen keskinäinen sympatia on vuosisadan ajan nojannut, myös silloin kun Unkari oli valjastettu stalinistiseen hallintoon. ”Mutta kansandiplomatia on kestänyt ja kestää”, Torstila vakuutti.

Orbán oli ensin kommunisti, nuorena liberaali demokraatti ja nyt nationalisti. Tärkeintä hänelle on valita keinot säilyttää valta”, Torstila sanoi ja näki Orbánin nationalistisen nosteen syntyneen siitä, että hän puolusti niitä kolmea miljoonaa ulkounkarilaista, jotka jäivät tynkä-Unkariksi kutistuneen maan ulkopuolelle ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

Suomalaisugrilaiset sukujuuret ovat yhteiset, vaikka kieliä vertailemalla sitä on vaikeaa uskoa. Kun Pertti Torstila määrättiin suurlähettilääksi Unkariin, paikka ei ollut UM:n hierarkiassa kovinkaan arvostettu, kuten eivät muutkaan sosialistiset, Neuvostoliiton alistamat maat. Torstilan esimiehen  Ralph Enckellin kommentti ei kannustanut:
”Sillä maalla ei ole mitään tulevaisuutta Suomen ulkopolitiikassa. Älkää sitten vajotko siihen fennougrismin hömpötykseen.”

Budapest, vielä 1900-luvun alussa Euroopan keskeinen kulttuurikaupunki, näyttäytyi tuoreelle suurlähettiläälle ankealta ja alakuloiselta.  Suurlähetystö oli raunioina.
Suomi esittäytyi unkarilaisille järjestämällään kulttuuriviikolla. Siellä näytettiin kaksi tuoretta elokuvaa, Kahdeksan surmanluotia ja Maa on syntinen laulu. Kohottavaa Suomi-kuvan siis luontia!

Torstilan virkakauteen mahtui presidentti Urho Kekkosen viikon mittainen valtiovierailu. Niiltä ajoilta valtiovierailut ovat lyhentyneet paripäiväisiksi. Unkarissa ei ole kalavesiä ja isännät järjestivät tilalle metsästyssafaarin:
”Se oli hirvittävää teurastusta suljetussa reservaatissa, mistä liikkeelle ajetut eläimet pakenivat vauhkoina pääsemättä luoteja pakoon. Osui aina, kun vain ampui jonnekin päin. Lopussa maahan koottiin riviin 720 fasaania.”

Pertti Torstila muistelee loppukommunikean tiukkaa vääntöä. Unkari noudatti Moskovan tiukkaa kantaa, jonka mukaan siinä ei saanut olla mainintaa Suomen puolueettomuudesta. Kekkonen ilmoitti vastavetona, että mitään kommunikeaa ei tule, jos puolueettomuuttta ei todeta. Unkari joutui taipumaan, sillä kommunikean puuttuminen olisi merkinnyt vierailun epäonnistumista.

”Iso-Britannian diplomaateille annettu ohje kuuluu: Don`t go native! On ensisijaisesti säilytettävä lojaliteetti omaa maata kohtaan. Silti minusta on Unkarissa asuessani tullut jossain määrin natiivi”, tunnusti unkarilaisen viinitilan pitäjänä toimiva Pertti Torstila.

Olli Rehn: EU:n otteen on säilyttävä

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on ahkera tekstintuottaja. Nyt häneltä on ilmestynyt kirja Onnellisten tasavalta Esseitä Suomesta. Onnellisuutta on vara käsitellä kirjassa myös ironisesti.

Rehn teki kirjamessuilla tilannekatsauksen Suomeen ja Eurooppaan maailmanpoliittisissa kehyksissä. Venäjän suhteen Suomi ei hänen mielestään ole ollut sinisilmänen.
”Olemme yrittäneet rakentaa hyviä naapuruussuhteita ja käydä kauppaa, mutta olleet tietoisia riskeistä.” OmanVenäjä-suhteensa hän luonnehti olleen aina realistinen.

Keskeinen asia tulee olla nyt ja tulevaisuudessa myös Kiina ja kylmä sota II.
”Kiina katsoo Ukrainan sotaa Taiwanin aseman kautta arvioiden, miten Yhdysvallat suhtautuisi Kiinan yritykseen liittää Taiwan itseensä.”

True crime

Kirjailija Voitto Ruohosen kirja Rikos ei vanhene käsittelee true crimea, jota on nykypäivinä pidettty uutena ilmiönä, vaikka sen historia ulottuu 17. ja 18. vuosisatojen vaihteeseen. Varhaisimmat painetut tekstit ovat hirtettyjen tunnustuksia. True crime antaa ääntä vangeille, uhreille ja poliiseille.

Suomessa vielä nuori sanomalehdistö seurasi 1800-luvulla tunnettujen rikollisten, kuten Hallin Jannen (postinkuljettajan murha) ja Matti Haapojan (puukkojunkkari ja murhaaja) tekojen seuraumuksia.
”Aiemmat häpeärangaistukset julkisilla paikoilla jalkapuussa korvautuivat sanomalehtien tuomalla julkisella häpeällä.”

Ihminen on aina ollut utelias true crimea kohtaan. ”Tiedetään Pariisin ruumishuoneiden suuret katsojamäärät 1800-luvulla. Ihmisiä hukkui paljon Seineen eikä hukkuneita aina tunnistettu. Ruumiiden katsojaiset olivat siis aluksi tunnistamista varten, mutta huviteollisuuden noustessa etenkin Englannissa siitä tuli Ranska-turisteille kansanhuvia. Katsojaistista tuli turismin vetonaula. Aluksi ruumishuoneille tultiin perhekunnittain, kunnes lapset suljettiin huvituksista pois”, Ruohonen kertoi.

Nykyisin true crime on Ruohosen mielestä mennyt affektiivisemmaksi ja käy kovemmilla kierroksilla. Aiemmin koettu ei enää riitä. True crime näkyy kirjallisuudessamme rikollisten elämäkertoina, katumustarinoina tai puhtaammin ansaintatarkoituksessa kirjoitettuina kirjoina.

Jälkiruoka fiktiona

Seurasin lopuksi myös kaunokirjallisuutta. Yksi syksyn hiteistä on maahanmuuttajataustaisen Anna Soudukovan romaani Varjele varjoani. Nimi on peräisin Joseph Brodskin runosta. Kirjaa on rinnastettu venäläisen Jelena Tšižovan romaaniin Muistista piirretty kaupunki. Molemmat romaanit kuvaavat sopeutumista uusiin oloihin. Tšižovan kaupunki on Leningrad, Soudukovan Turku, jonne syvästi rakastuneet Vera ja Georgi muuttivat Leningradista Neuvostoliiton juuri hajotessa mukanaan kahdeksanvuotias Anna.

Anna Soudukova

Romaanin tarina sijoittuu kahteen eri sukupolveen keskushenkilöinä kaksi naista, äiti Vera ja tytär Anna. Heidän suhteensa kotiutumiseen ovat lähtökohtaisesti erilaiset ja silti niissä on myös yhteistä.
”Muutto marraskuussa 1991 oli lapsen silmin sadunomainen. Luminen Turku oli epätodellinen, turvallinen ja rauhaisa. Uusi elämä oli aloitettava ilman venäläisille niin tärkeitä tuttuja ja ystäviä ja vanhempieni hyvät ammatit jäivät muuton seurauksena taakse”, Anna Soudokuva kuvailee.

Anna muistaa vielä lapsuudestaan kommunalkat useiden perheiden yhteisasumismuotona. Kommunalka ei perustunut vapaaehtoisuuteen vaan asumispaikka ja -neliöt määrättiin. Niiden villiä sosiaalista sopeutumista hän huomaa välillä kaipaavansa.

●●●

Romanttisten historiallisten romaanien ystäville on ilmestynyt oma herkkunsa, kun Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa -romaanille ilmestyi jatko-osa Puuvillatehtaan perijä. Tarina jatkuu, mutta keskushenkilö on vaihtunut Annasta Marttaan, perheen ottotyttöön, joka palaa opintieltä Tukholmasta ja alkaa perehtyä seurapiireihin. Elämää sulostuttaa ja hämmentää kaksi miestä.

Antell on turkulainen kirjastonhoitaja, joka saattoi tässä osassa ujuttaa Turun vanhan kaupunginkirjaston luovasti uuteen kirjaansa. Romaanin kertomalla ajanjaksolla säätyjako oli jyrkkä. Siksi kirjastossa oli erilliset sisäänkäynnit säätyläisille heidän kerrokseensa ja rahvaalla kansankerrokseen. Antell on käyttänyt historiallisina lähteinään 1900-luvun alun kaunokirjallisuutta, vanhoja sanomalehtiä ja niiden mainoksia, arkistotietoa ja vanhoja valokuvia, joista saattoi ammentaa paljon tietoa pukeutumisesta, rakennuksista, miljööstä, harrastuksista, töistä ja työvälineistä, tavoista ja kanssakäymisestä.
”Digitalisaatio on tuonut lähteet ulottuville”, hän iloitsee.

Varsin moni kirjamessujen kirjailija löysi uutuusteokselleen ajankohtaissillan Ukrainan sotaan. Niin myös Antell. Eräässä hänen löytämistään valokuvista 1900-luvun alusta Turun kaupunginkirjaston nurkalla on mielenosoitus Nikolai II:n venäläistämispolitiikkaa vastaan. Tänä vuonna lehtikuva kertoi Ukrainan sodan vastaisesta mielenosoituksesta samalla paikalla.

●●●

Yksi kirjamessujen tärkeistä vieraista, Aleksei Navalnyin
tiedottaja Kira Jarmysh, jota kuuntelin myös trostaina.
Kira asuu Venäjän ulkopuolella eikä hänellä ole kotimaahan paluuta.

Satsaan joka vuosi huomattavan määrän rahaa uusiin kirjoihin. Moisen tuhlaamisen koen säästämisenä aivopankkiin, siis vähitellen suorittamanani tarinoiden ja tietojen kauhomisena omiin aivoihini, joskaan kovin kauan mikään ei tunnu siellä säilyvän. Surullista on se, että jo viime vuoden kirjat ovat muuttuneet kodissa tilaa vieviksi ongelmiksi, aiemmista vuosista ja vuosikymmenistä puhumattakaan. Silti yritän ujuttaa kirjoja kiertoon. Muistan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura arkistonhoitajan Kaarina Salan opetusta, että kirja on tarkoitettu luettavaksi, ei itsellä pihdattavaksi.

Kirjamessuilla havaitsin, että ennen niin laaja antikvaaristen kirjojen alue oli nyt kutistunut muutaman yrittäjän osastoksi eikä ihmisiä alueella parveillut pilvin pimein. Missä olisi laadukkaiden, hienojen tietokirjojen ja romaanien vanhainkoti, joka kunnioittaisi kirja-asiakkaitaan?

Ostin aika monta kirjaa. Lukemista riittää pitkälle yli ensi talven lumien, kenties kesänkin yli.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Lauantaitärppejä Messukeskuksesta

En käynyt kirjallisuusmessujen rinnakkaistapahtumassa, siis viinimessuilla. En ehtinyt. Tälläsin itseni pysyvästi Suomenlinna-saliin, koska mielestäni kiinnostavimmat asiat puhuttiin siellä. Oli suuria sanoja ja aiemmin lausumattomia väittämiä. Ja väkeä. Sitä Helsingin kirjamessuilla lauantaina riitti.

Suurlähettiläänä toiminut entinen diplomaatti Alpo Rusi on ulkoasiainhallinnon eri asemiensa kautta päässyt harvinaisille tietolähteille. Hän mainitsi teoksensa aihepiirin asiakirjoiksi Neuvostoliiton Suomen suurlähetystön yleis- ja erityisohjeet omille vakoilijaupseereilleen, joita suurlähetystön 50 virkailijasta oli 35−40. Mutta pääsikö hän edes myyrän kautta ohjeisiin käsiksi rakentaakseen tietokirjansa jossain määrin näiden strategisten ohjeiden varaan? Se selvinnee vasta hänen julkaisemastaan ja lähteisiin nojaavasta teoksestaan Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982−1991.

Kirjastaan Alpo Rusi korosti, ettei se ole mielipidekirja, vaan tiukasti lähteisiin nojautuva.

Nuo vuodet 1982−1991 olivat Mauno Koiviston presidenttiysvuosia. Vuonna 1991 Neuvostoliitto romahti. Rusi on siis rajannut tutkimuksensa Neuvostoliiton poliittisesta sodasta Koiviston kauteen. Suomessa tiedettiin yleisesti, että asiat etenevät suurlähetystön KGB-linjaa myöten. ”Koivistolle se oli poliittinen linja ja hän omaksui sen, mutta Neuvostoliitolle se oli sotilaallinen linja. Kaikki KGB-miehet olivat upseereita”, Rusi täsmäsi. Hän teki Koivistosta Neuvostoliiton myötäilijän.

Rusin raskain väittämä on se, että 1980-luku oli suomettumisen vuosikymmen, paljon enemmän  kuin 1970-luku, jolloin Suomi piti tiukasti kiinni tavoitteestaan, että Suomen puolueettomuusasema  tunnustetaan myös Neuvostoliitossa. ”Koivisto ei edistänyt puolueettomuuden tunnustamista mitenkään.” Hänen tiedetään suhtautuneen happamasti, piikikkäästi ja yrmeästi Baltian maiden irrottautumisliikkeeseen ja Liettuan presidenttiä Vitautis Landspergisiä hän tohti ojentaa sen johdosta. Tämä on selitetty Koiviston halulla varjella Mihail Gorbatšovin asemaa. ”Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhemmalle hän kauppasi Neuvostoliiton aseistariisuntakantoja”, Rusi lisäsi.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Koiviston kunniaksi on listattu YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen julistaminen mitättömiksi. ”Ne osuivat Koiviston kaudella”, oikaisi Rusi haastattelijaansa Tapani Ruokasta antaen kunnian ulkoasiainministeriölle. Gorbatšov oli tunnustanut 1980-luvun lopussa Suomen puolueettomuuden, mutta siihen Koivisto ei reagoinut.

Myös inkeriläisten ”paluumuutosta” Rusilla on yleisestä käsityksestä poikkeava päätelmä. Mauno Koivisto esitti paluumuuttokutsun huhtikuussa 1990. Rusi näkee Koiviston toimineen siinäkin Neuvostoliiton asialla. Neuvostoliitto pääsi eroon raja-alueillaan asuvasta etnisestä vähemmistöstään ja saattoi ottaa väljentyneet maa-alat Leningradin läheltä parempaan käyttöön. ”Käyttikö Neuvostoliitto muuttoa turvallisuuttamme vastaan soluttamalla tai pyrkimällä soluttamaan joukkoon omia miehiä”, Rusi heitti lisäten: ”Helsinki ei ollut pikkupoikien leikkikenttä.”

Tasavallan ensimmäiset

K.J. Ståhlbergista ja hänen toisesta vaimostaan Ester Ståhlbergista ovat Marjaliisa ja Seppo Hentilä kirjoittaneet elämäkerran Tasavallan ensimmäiset. ”Ståhlberg oli Suomen vihatuin presidentti ja viha kesti vuosia”, Seppo Hentilä tietää. Vahva valkoinen oikeisto oli halunnut kuninkaan ja kun sellaista ei saatu, edes presidentiksi Mannerheimin. Presidentinvaali ratkesi Ståhlbergin ja Mannerheimin välillä maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien voimalla 154−46. Mannerheim halusi Suomen osalliseksi Venäjän sisällissotaan toisin kuin Ståhlberg. Tappion kärsinyt Mannerheim vetäytyi, äärioikeisto ja kokoomus eivät. Vallankumous väreili ilmassa aina Mäntsälän kapinaan asti. Ihmiset havahtuivat vasta, kun jo iäkkäät Ståhlbergit muilutettiin Joensuuhun vuonna1930.

”Kansa oli jakautunut kahtia, oli elintarvikepula ja espanjantauti tappoi 20 000 suomalaista, joista puolet Ståhlbergin presidenttivuosina”, kuvasi Hentilä nuoren tasavallan ahdinkotilaa.

Ståhlbergit saivat paljon tappouhkauksia eliitiltä ja jääkäreiltä. Jääkärit lähettivät joukkokirjeen, jossa uhkasivat tappaa presidentin jos tämä ei luovu virastaan. Uhkaussoittoja tuli myös perheen lapsille.

Hentilän mukaan Suomessa ei tajuttu, mitä presidenttiys tarkoittaa. Tasavaltoja oli Euroopassa vain neljä: Ranska, Portugali, Sveitsi ja San Marino. Virkaa pidettiin pikemminkin luottamustehtävänä ja siksi määrärahat oli supistettu alle kolmasosaan kuninkaalle suunnitellusta yhdestä miljoonasta markasta. Se piti kattaa palkan ja viranhoitokulut, mutta ei riittänyt lainkaan. Presidenttipari joutui panemaan omistaan viran hoitoon. ”Presidentinlinna kalustettiin Esterin rahoilla, kun tämä myi asuntonsa.”

Hentilän mukaan pariskunnan luonteenlaadut olivat hyvin erilaiset. Ester oli puuhakas, K.J. ujo, introvertti, epäkäytännöllinen, änkyttävä lakipykäliin keskittyjä. Ester Ståhlberg pitkälle rakensi ne kehykset, joihin tasavallan presidenttiys myöhemmin nojasi. Ongelmana olivat Ståhlbergin lapset ensimmäisestä avioliitosta, mistä hän jäi leskeksi ja joutui yksinhuoltajaksi. Kuudesta lapsesta murrosikäiset eivät hyväksyneet Esteriä ja tekivät hänen perhe-elämästään hyvin raskaan.

Sotasyyllisyys ja Risto Ryti

Kirjailija Joonas Konstig on jatkanut Suomen historian dramaattisen vuoden 1945 purkamista romaanisarjana, joista aiemmin ovat ilmestyneet Vaaran vuodet ja asekätkentää käsittelevä Viimeinen kaatunut. Sarjan päättävä teos Sotaan syyllinen kertoo sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vankeuteen tuomituista sotavuosien tärkeimmistä poliitikoistamme. Keskushenkilö Konstigin kirjassa on presidentti Risto Ryti.

Konstigin mielestä vuosista 1945−1946 ei ole meillä kovinkaan pesty pyykkiä. ”Ryti otti osuman meidän kaikkien puolesta. Nykypäivää ei voi ymmärtää tuntematta historiaa”, hän sanoi ja kuvasi käyttämissään oikeudenkäyntipöytäkirjoissa outoa ilmiötä. Hän oli saanut asiakirjat Eduskunnan kirjastosta, mutta niistä puuttui oikeudenkäynnistä useampi päivä. Kävi ilmi, että nuo päivät olivat Risto Rytin puolustuspuheenpitopäivät. Puolustus puheineen oli poissa. Kirjailijalla ei ollut selitystä aukkoon.

Konstig luuli kirjoittaneensa historiallisen teoksen, mutta Venäjän hyökättyä Ukrainaan tajusi kirjan viiltävän ajankohtaisuuden. Sota ja sotasyyllisyys tulivat nykyaikaan.

Olen arvioinut aiemmin Annelin kirjoissa Viimeisen kaatuneen, jota pidin mielenkiintoisena, jännittävänä ja taitavasti rakennettuna. Kirjoitus löytyy nimellä yhdessä blogin nimen kanssa.

Isoisä oli rintamakarkuri

Tuija Saarinen-Härkönen on kirjoittanut kirjan Rintamakarkurit ja kertoo siinä yhden karkurin, oman isoisänsä Eino Hietarinnan tarinan. Perheessä Eino-ukin rintamakarkuruudesta vaiettiin ja Saarinen-Härkönen törmäsi isoisänsä menneisyyteen vasta etsiessään Kansallisarkistosta käsiinsä isoisän dokumentit. Kirjamessuilla Tuija S-H kertoi tuon tarinan. Eino oli Sukevan vankilassa, mistä hänen siirrettiin vankipataljoonassa rintamalle. Hän kaatui Maaselässä tarkkampujan luotiin ja niin hän päätyi sankarivainajaksi.

Tuija Saarinen-Härkönen kertoo kirjassaan rintamakarkuruudesta sekä isoisänsä tarinan.

”Rintamakarkuruuden laajamittaisuus yllätti minut. Heitä oli yli 30 000, mikä oli kolmasosa sankarivainajien määrästä. On kummallista, että näin laajasta ilmiöstä on vaiettu niin perusteellisesti”, kirjailija ihmetteli. 

Hän näki karkuruudelle useita eri syitä. ”Monille syy oli hengenvaara ja pakokauhu, monille jatkosodan alussa vanhan rajan ylitys, moni jätti palaamatta lomalta tai unohtui johonkin ryyppyrinkiin, monilla oli syynä sotaväsymys, huonot varusteet, ainainen nälkä, kylmä ja väsymys. Jatkosodan ei ollut määrä kestää kauan ja oli lupailtu syksyksi kotiin. Kotona oli tarve saada vilja korjatuksi”, Tuija S-H kuvaili.

Vaarallisinta oli jäädä heti kiinni. Etsittyjä paikkoja olivat junien risteysasemat ja luonnollisesti sotilaan koti. Orimattilalainen Eino pakeni Helsinkiin, missä jäi lopulta kiinni. Eino oli torpparitaustainen ja Suur-Suomi-ajatus oli hänelle vieras. Hänen mittansa täyttyi Terijoella, mistä hän käveli Viipuriin ja keplotteli itsensä eri tavarajunissa länteen.

”Isoisän Kansallisarkisto-asiakirjojen näkeminen oli minulle hyvin tärkeää. Ihminen sai kasvot. Kuva isoisästä on traaginen ja inhimillinen”, Tuija Saarinen-Härkönen kuvasi.

Tommi Uschanov toi Brexitin Suomeen

Onko Brexit totuus Suomesta? kysyy polemisesti tietokirjailija Tommi Uschanov samannimisessä kirjassaan. Hän käsittelee yleisimpiä Brexitiin liittyviä väärinkäsityksiä ja esittää oikaisuja. Hän on tutkinut, mistä ja keiltä Brexit-äänet Iso-Britanniassa oikeasti tulivat.

Tommi Uschanovia (oik.) haastatteli tutkija, dosentti Timo Miettinen.

”Äänet tulivat perinteisiltä teollisuuspaikkakunnilta, periferisiltä muuttotappioalueilta, mutta aivan ratkaisevalla tavalla Lontoon kehyskunnista, siis hyvinvoivilta alueilta. Suomeen sijoitettuna se tarkoittaisi kuin Espoo ja pohjoinen periferia liittoutuisivat eroamisen ajajiksi. Se on hykerryttävän absurdi ajatus! Eli vauraalla kehysalueella haksahdettaisiin populismiin pelkäämällä, että reuna-alue tyhjenee kaupungin (Helsingin) imussa.”

Toisena Brexitin syynä on nähty EU:sta suuntautuneen muuttoliikkeen. Uschanov tutki muuttovirrat. Alueilla, missä oli vähiten maahanmuuttajia, EU:sta erovaatimus oli kuitenkin voimakkainta. ”Pelättiin hallitsematonta maahanmuuttoa.”

Kun Iso-Britannian liittymisestä perustettavaan Euroopan yhteisöön keskusteltiin, työväenpuolue ja ammattiyhdistysliike olivat voimakkaimmin liittymistä vastaan. Komission puheenjohtaja Jacgues Delors käytti vierailullaan houkutinperusteluja kääntääkseen brittien ammattiyhdistysliikkeen suopeaksi, mutta se sai aikaan konservatiivipääministeri Margaret Thatcherilta tiukan vastapuheen, koska hänen tavoitteensa oli nuijia ammattiyhdistysliike maan rakoon. Se muutti konservatiivien suhtautumista. Uschanov sanoo kirjansa päähenkilöksi rautarouva Thatcherin. Hänen henkensä vaikuttaa yhä.

Uschanovin mielestä Brexit-kanta voitti yksinkertaisesti siitä syystä, että sen kampanja meni iholle, kun taas jäsenenä pysymistä kannattavien kampanja oli onneton. Take Back Control iski tajuntaan. Jos menee huonosti, ota asia haltuusi. Valta on sinun. Brexit voitti tuloksella 53,4 prosenttia. ”Kaikki jäsenyyden puolesta puhuvien varoitukset ovat toteutuneet. Englanti ei ole pystynyt kääntämään eroa hyväkseen. Ken latua kulkee on ladun vanki, vapaa vain on umpihanki”, Tommi Uschanov summasi.

Muutakin kuuntelin, mutta on aika nyt napauttaa piste.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , | Kommentoi

Tärppejäni Helsingin kirjamessujen torstailta

Ikä lisää ymmärrystä ja ikääntyminen kohtuullistaa ja suhteellistaa. En ryntäile enää kirjamessuilla lavatapahtumasta toiseen pää kainalossa pyrkimyksenä maksimoida päivän anti enkä enää saa kiksejä hivelemällä sormillani kirjojen mattapintaisia laminaattikansia. Valitsin torstaina muutaman tärpin ja nautin messuista, kunnes oli aika lähteä keskustaan elokuviin (Klaus Härön Rakkaani merikapteeni).

Tällä kertaa, uuden ohjelmajohtajan myötä, Helsingissä käynnistyivät keskustelevat kirjamessut. Hankkiuduin kuuntelemaan keskustelua siitä, onko ulkopolitiikkamme vaihtoehdotonta, etenkin Ukrainan sodan vuoksi. Vaihtoehdottomuushan on poliittisten ratkaisujen vakiopuolustus. Aiheeseen johdatteli Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja kutsutut keskustelijat olivat kansanedustajat Anna Kontula ja puolustuspoliittisen valiokunnan puheenjohtaja Antti Häkkänen, vastakkaisista ideologisista ryväksistä siis.

Teivainen näkee Suomen turvallisuuspolitiikan menneen viime kädessä ristiriitatilanteissa kansalaisvapauksien ja ihmisoikeuksien edelle. Ajopuuteorialla selitettiin pitkään nojautumistamme  natsi-Saksaan, Neuvostoliiton naapuruus johti loikkareiden palauttamiseen (heidän ihmisoikeuksiaan ei ”revitty Suomen selkärangasta”, sanonta Urho Kekkosen) ja nyt Nato-hakemuksemme ratifiointi saa meidät vaikenemaan Turkin ihmisoikeusrikoksista, etenkin Syyriassa. Ihmisoikeuksista tinkiminen ei kuitenkaan johda arvostukseen. ”Mulkeropolitiikka kostautuu”, Teivainen tiivisti.

Antti Häkkänen luonnehti Suomen ulkopoliittista tavoitetta Mauno Koiviston ilmaisulla selviytyä. ”Venäjän uhka ei ole ollut koskaan yllätys, vaikka välillä on ollutkin poutasäitä.”  Häkkäsen mukaan selviytyäkseen pieni maa ei voi olla arvoissa ehdottoman ankara. Hänen mukaansa Suomi uskoi pitkään omilla toimillaan pystyvänsä säätelemään Moskovan lämpömittaria, kunnes opittiin, etteivät Venäjän toimet ole riippuvaisia naapureiden käytöksestä.

Anna Kontula puolestaan kysyi, mistä selviydymme silloin, jos myymme joidenkin muiden selviytymisen. ”Pienuus ei ole vapaakortti.” Hän näki ulkopolitiikkamme pitkänä linjana opportunismin lähtien J.W. Snellmanista, jonka näkemyksessä kauppa estää vastakkainasetteluja. Viime kevään Nato-yksimielisyyttä hän kutsui laumahengeksi. Konsensus tuli, mutta se on eri asia kuin kompromissi, joka rakentuu demokraattiseen keskusteluun. Keväällä Eduskunnassa vaimennettiin hänen kokemuksessaan molempien laitojen kannanilmaisuja. Kehotettiin pysymään hissuksiin.
Häkkänen kiisti Nato-keskustelua tukahdutetun, pikemminkin päinvastoin, mutta myönsi hillintäpyrkimyksiä suuntaan jos toiseen. Kansan, kansanedustajien ja hallituksen mieli kääntyi, kun kauhukuvat Ukrainasta synnyttivät pelkoreaktion.

Keskustelu ihmisoikeuksista kääntyi Al Holin leiriin Syyriassa, missä on yhä suomalaislapsia keskitysleirin kaltaisissa olosuhteissa, asia, josta Suomi sai hiljan moitteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta. Häkkäsen Suomi voi edetä asiassa enää vain läntisten instituutioiden kautta ja painostaa niitä.  

Häkkäsen mielestä turvallisuus on ulkopolitiikan lähtökohta. Kontula näkee sanan turvallisuus erilailla. ”Minulle turvallisuus liittyy ilmastopolitiikkaan ja ekokatastrofi on turvallisuusuhka”, hän heitti.
Häkkäsen mielestä läntinen, liberaalinen arvoyhteisö on edistänyt parhaiten ihmisoikeuksia ja ihmisoikeuksien puolustajia tarvitaan niin kauan kuin hirmuhallitsijat säilyvät vallassa. ”Maailma on parempi paikka, jos turvataan ihmisoikeudet luopumatta puolustuksesta.”
”Ihmisen puolustaminen on menneen talven lumia. Elämme valistuksen loppua ja on siirryttävä ympäristöä puolustavaan tapaan”,
päätti Kontula osaltaan keskustelun.

Kotkan sataman Hilda

Silja Koivisto (kuvassa) on kirjoittanut kirjan Sataman kapakan Hilda isoisotädistään Hilda Hakkaraisesta, joka luisui nuoren työttömän naisen miltei ainoaan selviämiskonstiin, katuprostituutioon 1930-luvulla satamakaupungissa Kotkassa. Hilja oli yli 30-vuotias muutettuaan Leppävirralta. Hänet murhattiin 37-vuotiaana ampumalla 1939. Tekijä, Hildaa rutkasti nuorempi työmies Pylkkö, ampui teon tehtyään itsensä.

1930-luvun lamavuosina poliisi otti satoja työttömiä tai alipalkattuja naisia kiinni syytettynä haureudesta. Pidätykseen riitti naisen meneminen yksin ravintolaan tai liikkuminen satama-alueella. Putkasta naiset vietiin sukupuolitautitarkistukseen ja heidät rekisteröitiin. Tautitarkastukset tehtiin sen jälkeen määräajoin. Useammasta pidätyksestä saattoi joutua työlaitokseen. Tuolloin ainoa valtion työlaitos sijaitsi Ilmajoella ja siellä naiset joutuivat maataloustöihin. ”Vapauduttuaan he palasivat kadulle”, Koivisto tietää.  ”Yläluokkaisista prostituoiduista poliisi ei ollut kiinnostunut.”

Hilda joutui usein pidätetyksi, mutta ei työlaitokseen. Prostituutiota harjoitettiin yleisissä käymälöissä, puistoissa ja laivoissa. Poliisi ollut kiinnostunut siitä, ketkä olivat naisten asiakkaita.  Miehiä ei rekisteröity. Naisten ja miesten erilaisesta kohtelusta kertoo myös tapaus, missä Hilda harjoitti ammattiaan jossakin majoitusliikkeessä hintana 50 markkaa. Päätteeksi mies ilmoitti, ettei hänellä ole rahaa. Hilda kuitenkin näki rahaa pilkistävän miehen takin taskusta ja otti sieltä 40 markkaa. Mies teki hänestä rikosilmoituksen varastamisesta, mistä Hilda tuomittiin 300 markan sakkoihin. Se ilmoitettiin sanomalehdessä nimeltä mainiten. ”Jos mies sai sakkoja, lehdessä kerrottiin ainoastaan ammatti”, Koivisto kertoi.

1930−1940-luvuilla tehtiin opetuselokuvia, niin kutsuttuja ”kuppaelokuvia” tai ongelmaelokuvia, joissa tarinana oli nuoren tytön muuttaminen maalta kaupunkiin. sellaisia olivat Synnin jäljet, Sellaisena kuin sinä minut halusit ja Houkutuslintu.

Koivisto ei onnistunut löytämään ketään, joka olisi tuntenut tai tavannut Hildan. Sen sijaan hän pääsi tapaamaan murhaajan sukulaisia.

Paula Haavistolta nuijasodan vuosista

Laahus on aloituskirja kirjailija Paula Havasteen uudelle historialliselle romaanisarjalle. Sarja käynnistyy vuodesta 1597. Silloin Suomessa käytiin nuijasotaa. Sytyke nuijasota-aiheeseen tuli siitä, kun sukututkimuksen yhteydessä selvisi, että sodan talonpoikaispäällikkö Jaakko Ilkka on esi-isä 14. polvessa alaspäin. Paula Havasteen mielestä se oli jännittävä yksityiskohta, mutta todennäköisesti Jaakko Ilkan geenit uivat varsin monien suomalaisten perimässä. Ilkka oli todennäköisesti sarjaraiskaaja. Silti hänet on kuorrutettu historiassamme gloorialla, koska hän sattui olemaan sovelias talonpoikaisnimi suomalaisten sankaritarustoon.

”1500−1600-vuosisatojen vaihde oli ankaraa aikaa. Oli kylmä ja nähtiin nälkää. Erityisen kova se oli naisille, jotka eivät olleet mitään. Naiset yrittivät selvitä, niin myös tarinani nuori päähenkilö Reta (Reeta), joka hankkiutuu piiaksi Turkuun, mutta tulee siellä, kauppiastalossa, hyväksikäytetyksi ja tulee raskaaksi. Retasta tulee pilattu nainen”, Haavisto kuvaa kirjansa perusasetelmia.  

Naisten selviämiskeinona Haavisto pitää uteliaisuutta. Uteliaisuus panee ottamaan selvää, sen kautta saamaan tietoa, joka auttaa etsimään ratkaisuja. Niin toimi myös Reta. Hän oppi tulkitsemaan, ”lukemaan” eläimiä. Haavisto rakastaa kirjojensa lähteitä: museoiden arkistoja ja erityisesti maakuntamuseoita ja niiden esittelemiä välineitä. Ne haisevat, maistuvat ja tuntuvat kädessä ja esineiden kertomat faktat alkavat kertoa hänelle tarinoita. Esine tai historiallinen yksityiskohta saattaa viedä hänen päätänsä pitkälle, vaikka hän käyttäisikin saamaansa tietoa kirjassaan vain yhden sivulauseen verran.

Paula Havaste on teematuottaja tiedekeskus Heurekassa. Kontrasti työn tuoman nyky- ja tulevaisuusorientoituvan sisällön ja historiallisen romaanien maailman kesken on hyvin suuri. Romaanejaan hän kertoi kirjoittavansa kesäpaikassaan Saarenmaalla. Laahuksen jatko-osa ilmestyy ensi keväänä.

Kaikki isäni tavarat

Riku Siivosen Kaikki isäni tavarat on esikoisromaani, romaani enemmän kustantajan kuin kirjailijan mielestä. Siivonen peri isänsä. Perintö oli rakennuksineen ja tavaroineen melkoinen. Yksin isän partiomuseossa on 40 000 esinettä ja erilaisia kokoelmia isällä oli vaikka mistä, suksista, televisioista, putkiradioista. Isä oli omavarainen. ”Kun tavataan sanoa, että ihmisen pitäisi rajata tavaranimikkeet sataan esineeseen, isälleni kaikista tavaroista piti olla sata versiota. Hänen oppinsa oli, että pitää itse tietää, pitää itse osata. Toisten lähellä on vaikeaa olla.”

Siivonen kertoi messutilaisuudessa paljon keräilijäisästään. Hän oli partiomies, joka vei vuosikausien ajan nuoria poikia ja tyttöjäkin selviytymisleireille. Kotona hän huusi ja oli uhkaava, mutta hänen hautajaisissaan Riku Siivonen tajusi, miten tärkeä isä oli ollut nuorille. Nyt Siivosella on inventaarion aika. ”Minä olen tunnesukupolvea, joka möyrii minuudessaan ja käy terapiassa. Mutta onko muka tunnesukupolvi vähemmän materialistinen? Eipä taida. Kerään itsekin sähköurkuja, yleisen hyvän tekosyyllä tietenkin eli että olisivat edes jollakin tallessa.”

Hajatärppejä

Aivan sattumoisin kuljaillessani osuin lavatapahtumiin, jotka saivat pysähtymään ja jäämään paikalleen. Ensimmäinen niistä liittyi Ukrainan presidentistä Volodimyr Zelenskyistä julkaistuihin kirjoihin. Ne ovat Miku Kuljun Zelenskyi ja Serhi Rudenkon Zelenskyi vapauden näyttämöllä. Lavakeskustelijoista tunsin toimittaja Antti Kurosen.

Aiheena oli kuulemani ajan Ukrainaan kohdistettu ja kohdistuva venäläistäminen. Siitä puhui Rudenkon kirjan edustaja, suomentaja ja kirjailija Eero Balk, joka oli hakeutunut Kiovaan opiskelemaan venäjää. Vahvana kokemuksena jäi Venäjän kohdistama voimakas venäläistämispolitiikka. Ukrainan oma kulttuuri pyrittiin nuijimaan katveeseen. Saman vahvisti myös Kuronen, kokemuksenaan vuonna 2014. Edes teatterit eivät saaneet tehdä ukrainankielisiä esityksiä. ”Ukrainalaisten puolustustaistelussa on paljon mukana myös vastarintaa pakkovenäläistämistä vastaan ja taistelua oman kulttuurin puolesta”, hän totesi.

Zelenskyin historiallista paikkaa Vladimir Putiniin herrat vertasivat toisen maailmansodan vastakkaispariin Winston ChuchillAdolf Hitler.

Kuuntelin entisen papin, kirjailija Kai Sadinmaan kertomaa kirjastaan Tinkimätön kuolemaan asti. Kirjan lähtökohtana on aseistakieltäytyjä, pasifisti Arndt Pekurinen, joka teloitettiin jatkosodan aikana. Olen lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä, mutten ole vielä juttuani julkaissut. Sadinmaan parina oli Silja-Elina Laitinen, jonka romaani Valinta kertoo nuoren pohjalaisen ylioppilastytön sotavuosina tekemästä ratkaisusta hakeutua rintamalle.  Laitisen lähtökohta on siis toinen. Hän on entinen poliisi ja käynyt armeijan.

Suomalaisen seksin historiasta ovat kirjoittaneet tieteellisen teoksen Ari Haasia ja Markku Mattila. He eivät kerro kirjassaan seksistä, ei siis siitä miten seksiä olisi eri aikakausina harjoitettu, vaan lähteisiin nojautuen yhteiskunnan, uskonnon ja kirkon suhteesta seksiin eri aikakerrostumissa. Seksiä on aina harjoitettu eikä kansa ole koskaan yksi kokonaisuus, vaan sisältää monia kerrostumia. Seksuaalivähemmistöt ovat historiassa mukana, vaikka lähteisiin perustuvassa teoksessa lähteitä löytyy hyvin niukasti esimerkiksi 1700- ja 1800-luvuilta.

”Seksi ei ole muuttunut, mutta suhtautuminen seksiin on muuttunut. Yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja maallistunut. Jos ennen seksi on ollut yksityistä, siitä on tullut julkista. Suvaitsevaisuudesta on nyt selvästi siirrytty puritaanisempaan suuntaan. Hyväksymisen ilmaisemisen mukaan suomalaiset ovat Euroopan aviouskollisinta kansaa. Onko niin todella, on eri asia.” Moraaleja on monenlaisia eikä naisten ja miesten moraalilla ole näy lähteiden perusteella eroa. Tutkijain käsityksen mukaan sisaret asettavat toisille naisille vaatimuksia, eivät miehet naisille.

Kuuntelin englanninkielisenä videolähetyksenä Aleksei Navalnyin tiedottajan Kira Jarmyshin haastattelua. Hän kertoi siitä, miten venäläinen yhteiskunta rankaisee nykyisin ihmisiä mitä olemattomimmista syistä ja miten korruptio on pesiytynyt kaikkialle. Ihmiset eivät ole tyhmiä, mutta he eivät näe asioiden yhteyttä korruptioon. Painamalla ihmisiä yhä ahtaammalle valta osoittaa oman heikkoutensa. ”Ihmiset ovat hiljaa, koska eivät tajua miten vahvoja he olisivat yhdistyessään. Venäjä on maskuliininen, vaikka maata kutsutaan Äiti-Venäjäksi. Feminismi on kuitenkin ajankohtainen ja nousussa. Valta pelkää yhdistymisen voimaa.”
Kira Jarmysh saapuu Helsingin kirjamessuille sunnuntaina ja esiintyy Kallio-lavalla kello 17. Häneltä ilmestyi messuille teos Naisten selli nro 3. Se pohjautuu tosiasioihin, vaikka on henkilöiden osalta fiktiivinen.

Ehdin messuille seuraavan kerran lauantaina.

Kategoria(t): Ajankohtaista | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Markus Palmén: Suklaaöylätti. Runoja

Suklaaöylätti, ohut suklaakiekko kielellä, sulaa nopsaan ja hivelevä maku leviää suuonteloon tuottaen mielihyvää. Jälkimaku anoo lisää. Suklaaöylätti on runokokoelma, jonka kannen suklainen ruskea tuo mieleen käsityönä tehdyt eteläeurooppalaiset suklaasuloisuudet, kuin korut tai pienet leivokset. Markus Palménin esikoisrunokokoelma kutsuu maistiaisiin. Lisää suklaata se ei kuitenkaan tarjoa. Kokoelmalla ei ole nimikkorunoa.

Maistiaiseksi valitsen runon Lokakuu, sillä juuri nyt elämme sitä.
Märät rastaat ja lehdet
tuulien mukana vaahterasta toiseen.
Kannu kädessä kevenee
vasemmassa kirkas lasi raskaammaksi
rastaan painon verran.

Elellään. Lokakuu lempeä tappaja.

Kokoelman runot koostuvat kolmesta sikermästä. Insomnia kertoo isäksi kasvamisesta ja vanhemmuuden tuomasta vastuusta valvomisineen, Kaupunki sisältää runoja Helsingistä ja Suklaaöylätti koostuu vapaa-aiheisista runoista.

42-vuotias Markus Palmén esittelee itsensä alkusivulla helsinkiläissyntyiseksi käsikirjoittajaksi, ohjaajaksi ja toimittajaksi. Runoja hän kertoo kirjoittaneensa teini-iästä lähtien ja esikoiskokoelmaan valikoimistaan runoista varhaisimmat lienevät oman isyyden alkuvuosilta.

Luvuttomat ihmiset kirjoittavat runoja, pääosin omaksi iloksi. Se näyttäytyy perustavanlaatuisena inhimillisenä ilmaisun tarpeena. Itse en ole kirjoittanut koskaan runoja ja ylipäänsä luen runoutta proosaa ja tietokirjallisuutta niukemmin.
Runojen kirjoittaminen pakottavana tarpeena on siis minulle vieras kokemus. Tällä varauksella tartuin kirjaan. En tunnista nykyrunouden genrejä. Palmén kirjoittaa vapaamuotoista runoutta. Joitakin tunnistin proosarunoudeksi.

●●●

Runoja isyydestä

Isyyttä edeltää odotusaika. Mies tunnistaa olleensa uneksija unelmien kohteena perheen perustaminen. ”Entinen uneksija pakotetaan nykyhetkeen.// Lapsessa on toteutuneen unelman keveys ja paino.”
Itsenäisyyspäivän aikaan miehen antama raskaustilan siemen saa miehen tuntemaan synnytyksen lähestyessä levottomuutta: ”Holtittomin, hullunrohkein tekoni/ on samalla luonnollisin.// Nyt siis puhutaan enää päivistä/ ja mieleen tulee, että/ uuden syntymän aiheuttajana/ viattomuuteni on mennyttä.//…
// meidät palkitaan/ meitä rangaistaan/ uuden elämän luomisesta/ elämällä.”

Odotusaika on ainutkertaisuudessaan suurenmoista aikaa:
…/hyräilemme vauvalle nahan läpi Brahmsia
maalaamme huoneet/
odotamme
jonkun lapsuutta niihin asumaan.

Kun pienokainen, kirjoittajan esipuheesta päätellen vastasyntynyt Amos lasketaan tuoreen isän syliin, reaktiona on häkeltyminen. Mies tuntee suunnatonta onnea. Elämä täyttyy rakkaudesta ja huolenpidosta:
Kannan poikaani
tuhat kertaa
sen edestä, että

hän yhden kerran kantaa minua.

Markus Palmén. Kuva: Matti Immonen

Huolenpitoon nivoutuu tietoisuus vastuusta. Runossa Gordion leikki-ikäinen Amos kiertää lankakerän vartalonsa ja kaulansa ympärille:
…/Halusin läimäyttää/ halusin mitata tyynesti taivaanrantaa/ kahvikuppi kädessäni/ sillä aikaa kun keisari sotkeutuu vyyhteensä/ niin että tukehtumiskuoleman estää ainoastaan/ saksikätisen isän varmat otteet. Sitten tietävä hymy;/ ”huomaathan poikani, et ymmärrä paljoakaan.//
Sen sijaan istun mykkänä/  pois tolaltani sohvan nurkassa. Katselen pihan typerää/ uunilintua//
ja silmännurkasta/ poikani hiljaista tanssia./ Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä liikettä,/ kun hän hitaasti kiertyen, vakavana, miltei hartaana/ keri ensiyrittämällä yltään koko lankakerän.

Runoilija näkee itsensä ylisukupolvisena, välillä tunnistaa partakasvoisesta peilikuvastaan pienen pojan kasvot. Runossa ”Esi-isä” hän tajuaa itse olevansa joskus juuri sellainen:
Kahden sadan vuoden kuluttua
naisella on minun silmäni.
Kukaan ei voi hänelle sitä kertoa.

Vuosisadat jauhavat minua kuin rukousta
hienonen
kunnes minusta on jäljellä vain
yksi sana.

Isyyttä käsitteleviä runoja (ja muutamia aforismeja) on kokoelmassa 28. Uskon isien ja isoisien tunnistavan niistä omia tunnemuistoja. Rakkaus on pyyteetöntä.
Näen omat silmäni Sinulla
ensi kertaa ulkoapäin
kiellän itseäni rakastamasta Sinua siitä syystä.

Runoja kaupungista

Sain kesän alussa päähänpiston kirjata itselleni tärkeitä asioita asuinkaupungistani Helsingistä otsikolla Minun Helsinkini. Listasta tuli pitkä. Siksi luin erityisellä uteliaisuudella Suklaaöylätin  kaupunkirunot. Monet niistä Palmén on otsikoinut kaupunginosan mukaan ja ne liittyvät arvatenkin hänen eri vuosiensa urbaaneihin elinpiireihin. Osio sisältää 12 kaupunkirunoa Helsingin sydämestä, laidoilta ja meren rannoilta.

Hieno runo Hermanni vie vuosiin, jolloin kotikaupunki oli vielä löytöretkeilijän paratiisi:

Osaisinpa vielä eksyä
omaan kotikaupunkiini.

Olisi jokin aukio, johon astuisin varoen niin kuin metsään
katsoisin talot juurista ylös outoihin friiseihin asti.

Huomaisi, että omistaa jotain niin vierastakin
kuin olisi esi-isissä muinaisia piispoja
tai merentakaista verta.

Liikkuisimmepa maailmallakin arkoina
ettemme oikein uskaltaisi edes sattua toisiimme
sattua kaupungin
sattua planeetan hedelmiin.

Runo Pasila johtaa ajatukseni Itä-Pasilaan:
Ne tehdään ensimmäisinä,
kenties säilyvätkin viimeisinä
hissien

kuilut

Vallila-runossa tuoksuu uhkea Arabica. Toden totta, miten saatoinkaan unohtaa omalta Minun Helsinkini -listalta Sturenkadulta Meiran kahvipaahtimosta seutukunnan ylle leviävät hurmaavat aromit!

Osa III: Suklaaöylätti

Osa on kokoelman laajin. Yhtenäisen aihepiirin puuttuessa runot muodostavat mitenkään vähättelemättä kaatoluokan ”muita runoja”.  Yksikään aiheista ei näet riitä omaksi itselliseksi kokoelman osaksi. Monet runoista sivuavat uskontoa ja uskontoja sekä elämän merkittävyyttä luonnon kautta. Runot ovat miellyttäneet runoilijaa itseään ja ovat siksi edellyttäneet kuulumista kokoelmaan.

Vaikka kooste kiinnosti minua vähiten, monista runoista pidin. Runossa Hääpäivä kirjoittajan mieli on pehmeä:
Kuuntelen Bachia netistä
ruokin kärpästä
jugurtinjämillä tyhjästä kupista
naurahdan pateettista ajatustani:
”tänään ei kenkään saa olla nälissään.”

Elämän suuria asioita ovat usein pienet asiat, vaikkapa leppäkertun lennähtäminen runoilijan pellavapaidalle sydämen kohdalle tai oksalla sirittävä peipponen, kun se ”leikkelee hopeaveitsellään sanottavansa pieniin osiin”

Tämän nimettömän ironisen runon nimesin Egoksi:
Kun ymmärrämme maailmaa ja sen monimutkaisia
prosesseja ja toisistaan riippuvia järjestelmiä
paremmin
Voimme tehdä syntiä tietoisemmin
rikkoa paremmin planeettaa vastaan
Ja tuntea hienostuneempaa, analyyttisempaa
syyllisyyttä.

●●●

Suklaaöylätillä on Palménin esipuheen mukaan ollut kolme esilukijaa, kriitikkoa. Hän ei käytä heistä nimikettä kustannustoimittaja. Pidin heitä kuitenkin sellaisina vaikkeivat he sitä ammatillisesti olisikaan. Yleistäen: kustannustoimittajat ovat kirjailijoille niin keskeisiä tukijoita, että heidän paikkansa kiitoksissa tulisi kuulua heti vakiokiitettävän, puolison jälkeen.
Runokokoelman esilukijoita ei tunnu häirinneen muutamat yksityiskohdat, jotka pikkumaisuuttani nostan esiin. Hienossa tunnelmarunossa Pohjoisen ihminen koetaan talvea Pohjoisessa ja istutaan hämärällä lauteella provinssissa. Siis maakunnassa. Runous kiteyttää, siihen ei kuulu ylimalkaisuus. Kirjailija huitaisee sanalla jonnekin kolmoskehän takaiseen tuonpuoleiseen Suomeen. Yritin miettiä muuta ratkaisua. Tunturin rinteelle rakennetun saunan sijainnista sopinee käyttää ilmaisua tunturissa. Jääköön runoilijalle mietittäväksi, missä hänen saunansa ikinä onkin! Pienestä kaupungista kertovassa nimettömässä runossa lapset kokoontuvat rautatieasemalle ja muodostavat siellä kehän. ”Nuoruus tässä tapahtuu”, runo kertoo. Siis nuoruus tapahtuu. Heitän senkin kirjoittajalle uudelleen muotoiltavaksi. Olisin myös perannut jonkin verbin likekkäisen toiston ja tarpeettoman -kin-päätteen.

Vapaamuotoisten runojen muotokieli ja rakenne, esimerkiksi sisennykset runon rytmittämisen ja ilmaisun keinoina, noudattavat tuttuja nykykäytänteitä. Usein niissä teemallisen runon lopettaa yksinäinen, tyhjällä rivivälillä muusta eristetty, hieman yllättävä ja arvoituksellinen loppusäie. Markus Palmén leikittelee muutamissa kohdin riviväleillä ja niiden puuttumisilla, havaitsemissani kohdissa kiistattoman oivaltavasti. Esimerkiksi aamusta tulee riviväleillä väljä ja avara, illasta riviväleittä sulkeutunut ja tihentynyt.  

Suklaaöylätti on kiltti ja kesy eikä siksi ravistele erityislaadulla. Sen aihepiiri on koti, lähiluonto ja tuttu elämänpiiri, silloinkin kun ollaan ulkomailla. Palménilla on kyky nähdä pienissä asioissa suurta ja merkityksellistä. Kaipasin kuitenkin sen lisäksi enemmän ytyä, rosoisuutta ja särmää.

Suklaan jälkeen ehdotankin ”ruisleipää”, riihikuiviin jauhoihin leivottua ja juurella hapatettua. Mitä Palménin ruisleipä konkreettisesti voisi olla, on sen kummuttava hänen sanomisentarpeestaan, ei ulkoisesta yllykkeestä. Mutta tulviiko hänen sisällään pakottavaa tarvetta huutaa maailmalle, ravistella, herättää?  Panee epäilemään, sillä Suklaaöylätti kielii lauhkeasta ja sovinnollisesta miehestä. Runoilija vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä.

Suklaaöylätti sopii oivallisimmin somaksi syntymä-, nimi- ja tuliaislahjaksi, suoraan käteen. Runokokoelmaa ei löytyne kirjakaupoista. Sen voi tilata kustantamo Kirjokannen verkkokaupasta linkillä
https://kirjokansi.omaverkkokauppa.fi/epages/kirjokansi.mobile/fi_FI/?ObjectID=77920589

Markus Palmén: Suklaaöylätti. Runoja. Kustannusosakeyhtiö Hai 2022, 107 sivua. Kannet ja taitto Mari Seppänen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Runoteos | Avainsanat: , , , | Kommentoi