Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla

Siivoojan käsikirja on Yhdysvalloissa postyymina ilmestynyt kahden kirjan kokoelma Lucia Berlinin kirjoittaamia kertomuksia. Käsikirja 2 ilmestyi alaotsikolla Tanssia ruusuilla.

Mitä pystyisin sanomaan Lucia Berlinin novellikokoelmasta Siivoojan käsikirja, jotain omintakeista jota ei olisi jo sanottu?  Näinkin lienee kirjailijaa luonnehdittu: Lucia Berlin (1936−2004) oli häikäisevä kertoja; häikäisevä ja maaginen.  Joskus taaemmin oli tapana sanoa: Kertoja jumalan armosta. Berlin on kuollut, mutta täyteläiset, vahvat elämän arkisivustan kertomuksensa hän jätti lukijoilleen.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia -valikoimaan on koottu Lucia Berlinin novelleja viidestä vuosina 1981−1999 Yhdysvalloissa ilmestyneestä kokoelmasta.

Mukaan on mahdutettu 20 novellia.  Ne tuovat kirjailijan itsensä lukijan iholle, niin tunnistettavasti omasta elämästään hän kertomuksensa ammensi. Kirjailijan kuoleman jälkeen yhden hänen pojistaan tiedetään sanoneen, että hänen äitinsä kirjoitti ”tositarinoita, ei välttämättä omaelämäkerrallisia, mutta läheltä usein liippaa”.  Kuitenkin on turha luulla tuntevansa kirjailijan persoonaa pelkästään sillä perusteella, että on lukenut hänen novellejaan, kirjoittaa käsillä olevan novellikokoelman johdantoesseessä Lydia Davis, Berlinin kertojatyylin analysoija.

Houkutus kirjailijan ja tarinan yhtäläisyyteen on kuitenkin vaikeasti torjuttavissa. Alkoholismi on näkyvästi teksteissä läsnä. Berlin oli alkoholisti, joka taisteli itsensä lopulta kuiville. Alkoholisteja taisivat olla myös äiti, isoisä ja eno, ainakin he.
Berlinin tarinoissa kertoja on lähes aina nainen. Hän on siivooja, sairaanhoitaja, sairaalan vastaanottovirkailija, sairaalan puhelinkeskuksen hoitaja tai vankilassa luovan kirjoittamisen opettaja. Kaikkia noita töitä myös Lucia Berlin teki. Hän kertoo väkevästi takkuisesta äitisuhteesta, äidin takkuisista suhteista tyttäriinsä sekä oman sisarensa vakavasta sairaudesta ja sisaren kuolemasta.

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ilmestyi suomeksi vuotta aiemmin.

Hänen elämänsä oli kirjava kudelma yksistään sen vuoksi, että hän ehti elää niin monissa paikoissa: lapsuudessaan Alaskassa, nuoruudessaan Texasin Al Pasossa, vanhempiensa mukana Chilen Santiagossa, lisäksi Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa, New Yorkissa, Los Angelesissa. Perhe muutti yhdeksän kuukauden välein, muisteli yksi Lucia Berlinin pojista lapsuuttaan.  Kirjailijan isä oli kaivoalalla ja vaurastui Chilen vuosien aikana. Tuolloin perhe eli etuoikeutettujen ihmisten varakasta elämää.

Lucialle oli paha selkärankavika, minkä vuoksi hän joutui pitämään lapsuutensa ja nuoruutensa (kenties myös aikuisuutensa) ajan tiukkaa korsettia ja tuli siitä nuorena kiusatuksi. Selän venytys tuotti tuskaa. Hän oli pitkä, kaunis nainen, neljän pojan äiti ja naimisissa kolme kertaa. Kirjailijasukunimi on kolmannesta liitosta.

Kokoelman alussa on 15-sivuinen Lydia Davisin analyysi Berlinin kertojantaidoista. En pura sitä, mutta näin Davis kirjoittaa esseensä lopulla:
Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin – heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin. Kenties tämän nyt julkaistavan kokoelman myötä Lucia Berlin alkaa saada ansaitsemaansa huomiota.”

Varhemmin Davis oli todennut, että Lucia Davisin novellia on lähes mahdotonta jättää kesken, kun lukemisen on kerran aloittanut. Totta. Mutta itselleni kävi myös niin, että oli PAKKO keskeyttää, siis pitää tauko, tarinan puolivälissä. Olin näet pakahtua. Sen novellin nimi on Mijito. Nimi tarkoittanee vauvaa.

Mijito

Tapahtumapaikaksi tulkitsin Oaklandin Kaliforniassa. Köyhää, hädänalaista meksikolaista väestöä on paljon, paljon. Kertojia on vuorollaan kaksi. Toinen työskentelee sairaalassa uupumukseensa asti raatavan humaanin kirurgi Fritzin apulaisena, toinen on ilmeisestikin meksikolainen, paperiton, alaikäiseltä vaikuttava, raskaaksi tullut Amelia, avuton, puolustuskyvytön ja kielitaidoton reppana.

Miesystävä Manolo joutuu välittömästi Amelian saavuttua vankilaan. Amelia ei tiedä syytä eikä sitä, kauanko Manoloa pidettäisiin telkkien takana. Itse hän on tyhjän päällä, työtön ja rahaton, ellei rahaksi lueta tytölle maksettavaa pientä sosiaaliavustusta. Sen tyttö joutuu luovuttamaan pois, pariskunnalle, jonka luokse Manolon setä Amelian junailee, työvelvoittein. Tyttöä kohdellaan huonosti ja lisäksi hänellä on vakavasti sairas. jatkuvasti itkevä vauva.

Kirurgin ja hänen kertoja-apulaisensa ponnistelut auttaa tytön Jeesus-vauvaa valuvat hiekkaan. Tyttö töpeksii, kirurgin näkökulmasta tyrii Jeesus-vauvansa tyräleikkauksen peräti kaksi kertaa. Lukija tietää syyt, sairaala ei.  Tarina päättyy murheellisesti. Yömajaan lopulta joutunut Amelia altistuu vauvoineen väkivallalle ja lopun hän ymmärtämättömyyttään aiheuttaa itse. Seurauksena on hänen ainokaisensa, Jeesus-pienokaisen kuolema.

Mijito on erinomainen esimerkki siitä samaistumisen ja myötätunnon kyvystä, mikä Lucia Berlinin tarinoista välittyy. Tarinat ovat enemmän arkisia kuin dramaattisia. Silti ne ovat keskeneräisine, vaillinaisine ihmisineen rankkoja ja hyvin todellisenmakuisia.

Rakas Conchi

Hieman samantapainen asetelma on novellissa Rakas Conchi. Alaikäinen opiskelijatyttö on seksisuhteessa itseään vanhemman miehen Joen kanssa ja kertoo siitä kirjeissään ystävälleen Conchille. Suhde on leimannut hänet hutsuksi. Joe haluaa heti naimisiin, tyttö haluaa päättää kirjoittamisopintonsa ensin. Joe ei ole tottunut vastahankaan eikä tekemään kompromisseja:

Joe avasi auton oven ja tyrkkäsi minut Rio Granden sillalle auton vielä liikkuessa. Sitten se ajoi pois. Kävelin koko matkan kaupungin halki asunnolle. Toivoin, että Joe tulisi takaisin hakemaan minua, mutta ei se tullut.

Surutyötä

Novellissa Surutyötä Berlin kiteyttää kuolemaan liittyvää jälkihoitoa. Kertoja on erään vainajan kotiin palkattu siivooja ja irtaimiston lajittelija ennen lähiomaisten saapumista tekemään päätöksiä ja ottamaan omansa. Kuolleen isän lasten, tyttären ja pojan,  asenteissa ei kuvastu surua, mutta irtaimistoa koskevassa päätöstilanteessa heidän on yritettävä tulla toimeen keskenään, edes tämän kerran.

Riivatun muija, että osaatkin olla kalsea, sanoin. En ääneen. Ääneen minä sanoin: ”Tässä on jotain minkä te takuulla molemmat haluatte.” Raskas, vanhanaikainen vohvelirauta, valurauta, sellainen joka pannaan hellalle. Omalla isoäidilläni Mamiella oli samanlainen. Sen parempia vohveleita ei saa mistään. Pinnalta ihanan rapeita ja ruskeita ja sisältä pehmeitä. Laskin vohveliraudan pöydälle heidän väliinsä.
Nainen hymyili: ”Minä haluan tämän!”

Tuskien temppeli ja Äiti

Novelleissa Tuskien temppeli ja Äiti kertoja muistelee äitiään. Kuva kauniista, juoposta ja ilkeästä äidistä on ruma ja rujo. ”Äiti, sinä näit rumuutta ja pahuutta kaikkialla, kaikissa ihmisissä, kaikissa paikoissa. Olitko sinä mielipuoli vai näkijä?”, Lucia Berlin kysyy ja kuvailee samassa novellissa äitinsä pukeutumistyyliä humoristinkykynsä paljastaen:

Sinä pukeuduit aina huolellisesti. Sukkanauhavyö. Saumasukat. Persikanvärinen satiinialushame, jonka jätit aavistuksen verran näkyviin, jotta maalaistollot näkisivät, että sinulla on sellainen. Olkatoppauksin varustettu sifonkileninki, rintasolki jossa oli pieniä timantteja. Ja se sinun takkisi. Minä olin viisivuotias, mutta tajusin jo silloin, että takki oli vanha ja kulahtanut. Punaruskeaa villakangasta, taskut tahraiset ja kuluneet, hihansuut rispaantuneet… Siinä oli turkiskaulus. Sääli vanuttunutta turkista, ennen hopeanharmaata, mutta nyt kellastunutta kuin eläintarhan jääkarhujen virtsan värjäämät takamukset.

Otan vielä tekstinäytteen äidistä, joka on selvästi jättänyt lapsiinsa rankan muiston:

En ymmärrä miksi äiti vihasi meksikolaisia niin syvästi. Siis paljon enemmän kuin mihin hänen teksasilaisten sukulaistensa ennakkoluulot olisivat antaneet aihetta. Saastaisia valehtelijoita ja varkaita! Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D.H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua.

Kertoja ei halua tulla äitinsä, Madame Bovaryksi kutsumansa kaltaiseksi. Yhteistä heille on kuitenkin tupakka ja alkoholi. Ja silti. ”Nyt tunnen olevani niin kuin sinä: kriittinen ja ilkeä. Mikä tunkio.”

Romanssi

Novellissa Romanssi kertoja on sairaalan vastaanottoapulaisena yhdessä varsin vastuuttomalta tuntuvan kollegansa Ruthin kanssa. Ruth, työyhteisön pinnari, häirikkö ja  ilopilleri, on juutalaisessa avioliitossa häntä syvästi rakastavan Ephraimin kanssa. Mutta Ruth janoaa seikkailuja ja niiden peitetarinoiden kilveksi hän tarvitsee työkaverinsa. Surkuhupaisa sivusuhde varsin epäkiinnostavaksi kuvatun miehenkuvatuksen kanssa saa tragikoomisen vaiheen, kun vaimonsa takaisin haluava epätoivoinen aviomies ilmestyy peitetarinoiden päähenkilön, Ruthin työkaverin eteen: ”Minä kaipaan vaimoani. Lily, minä pyydän. Luovu hänestä.”

Usko, toivo, rakkaus ja – rajaton luottamus.

Novellissa Hymyilisit vähän luodaan sangen surkea ja lohduton kuva Yhdysvaltain poliisikunnan moraalista. Poliisit toimivat asenteellisesti ja väkivaltansa ylimitoittaen. Tässä kirjan ylivoimaisesti pisimmässä tarinassa kertoja, taitava ja hinnakas lakimies, suostuu järkensä vastaisesti, pelkän intuitiivisen pitämisensä ohjaamana puolustamaan pienellä korvauksella nuorta miestä Jesseä, johon kohdistuva syytevyyhti tuntuu läpäisemättömältä. Tarina saa onnekkaan lopun.

Hyvin omaelämäkerralliselta tuntuvassa kertomuksessa Hiljaisuus Lucia on korsettinsa kuristama, housuunsa pissaava seitsenvuotias, joka joutuu humaltuvan John-enonsa seksuaalisten ahdistelujen kohteeksi. Tarina kertoo tytön puhumislakosta ja syvästä yksinäisyydestä, jonka murtaa lopulta ystävystyminen naapurissa asuvan syyrialaisperheen samanikäisen Hopen kanssa. Hope ja hänen syyrialainen perhekuntansa avaavat tytölle uudenlaisen villin maailman uusine taitoineen ja elämänpiireineen, kunnes tyttö tekee peruuttamattoman virheen ja välit Hopeen ja hänen perheeseensä katkeavat pysyvästi. Verivala on syyrialaisessa kulttuurissa ehdoton. Sen rikkomista ei anneta anteeksi, vaikka rikkoja olisi vasta pieni lapsi.

Odota hetki

Teoksessa on useita hienoja ja koskettavia tarinoita kertojan ja hänen pikkusiskonsa Sallyn keskinäisestä kiintymyksestä aikuisina, etenkin Sallyn sairastaessa ja tehdessä kuolemaa elimistöstään yliotteen saaneen syövän vuoksi. Niistä tarinoista tärkeimmäksi nousee Odota hetki. Se on kokonaisuudessaan huima, viisas novelli kuolemasta ja ajan suhteellisuudesta.

Meksikossa asuva Sally soittaa siskolleen Oaklandiin ja pyytää luokseen, vaikka todellisuudessa hänellä on vielä elinaikaa jäljellä. Sitä isosisko ei kuitenkaan tiedä. Hänen on siis pantava asiat tärkeysjärjestykseen:

Kesti kolme päivää, kun sanoin itseni irti, pakkasin tavarani ja tyhjensin asuntoni. Lentokoneessa matkalla Méxicoon ajattelin, kuinka kuolema pirstoo ajan. Minun tavallinen elämäni oli kadonnut. Terapia, uimahalli. Entä perjantailounas? Glorian juhlat, huomenna hammaslääkäri, pesula, nouda kirjat Moelta, siivous, kissanruoka lopussa, lauantaina pojat lapsenvahdiksi, tilaa töihin sideharsoa ja PEG-letkuja, kirjoja Augustille, puhu Joseelle, paista skonsseja, C.J. tulee käymään. Vielä kolkommalta tuntui, kun vuotta myöhemmin ruokakaupan tai kirjakaupan myyjät tai kadulla sattumalta vastaan tulevat ystävät eivät olleet edes huomanneet, että olin ollut poissa.

Siis sellainen tarinankertoja tämä itselleni uusi kirjailijatuttavuus Lucia Berlin, siivooja ja alkoholisti. Saatetekstin kokoelman lopussa on kirjoittanut Lucia Berlinin hyvä ystävä Stephen Emerson. Hän ylistää sankarillisuudeksi Berlinin taistelua hellittämätöntä juopottelutaipumustaan vastaan ja elämän lopulla urheaa taistelua hänet lopulta nujertanutta syöpää vastaan. Annan viimeisen sanan Lucia Berlinistä Stephen Emersonille:

”Loppujen lopuksi Lucia Berlinin koko olemassaolo sijoittuu enimmäkseen marginaaliin.
Länsirannikon boheemit piirit, erilaiset toimistotyöt, itsepalvelupesulat, päihdekuntouttajien tapaamiset, kaupat joissa myydään kenkiä yksittäin ja asuntovaunujen kaltaiset asumukset olivat hänen maailmaansa valtaosin hänen aikuiselämästään (jonka aikana hänen sivistynyt käytöksensä ei koskaan lipsunut),
Itse asiassa juuri tämä ”marginaali” toi hänen tekstiinsä sille ominaista väkevyyttä.”

Kirjailijan ensimmäinen suomenkielinen kertomuskokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ilmestyi vuonna 2017.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2.  Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & CO 2018, 290 sivua. Käännös Kristiina Drews.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen

Onko Suomella vastuskykyä totuudenjälkeisessä ajassa? Kaksi tutkijaa ja kaksi toimittajaa pohtivat sitä kirjassaan Totuuden jälkeen.

Venäläisten trollien sylttytehtaat, valeuutiset, puolitotuudet, paskapuhe ja häpeämättömät valheet ovat uineet läntiseen tiedonvälitykseen tavalla, jolla ne huojuttavat jo vakaina pidettyjä vallan rakenteita, mukaan lukien laatumediaa ja asiantuntijuutta. Pidetään kiistattomina tosiasioina, että Venäjä pystyi merkittävästi vaikuttamaan Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksen lopputuloksiin vuonna 2016, horjuttamaan Saksan liittokansleri Angela Merkerin asemaa ja vahvistamaan Italiassa valtaan noussutta oikeistopopulistista Viiden tähden liikettä.

Suomessa pidetään tänä keväänä sekä eduskuntavaalit että EU:n parlamenttiedustajien vaalit. Molempien tulokset kiinnostavat myös taitavia ja röyhkeitä hämärävaikuttajat. Häirinnällä halutaan horjuttaa sekä Euroopan Unionia voimaa ja poliittista yhtenäisyyttä että kansallisvaltioiden demokratioita. Niin mediaa kuin kansalaisiakin on kehotettu valppauteen ja kriittiseen medialukutaitoon. Siihen jouduin itsekin päätymään luettuani korkeasti koulutetun, toimeliaan kirjoittajanelikon viime vuonna ilmestyneen teoksen Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikaan. Tutkivan journalistisen teoksen kustansi Teos.

Kirjoittajat ovat iältään 35–41 vuoden haarukassa. Valtiotieteen tohtori, dosentti Antto Vihma työskentelee kansainvälisen politiikan tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, filosofian maisteri Jarno Hartikainen Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittajana, yhteiskuntatieteiden maisteri Hannu-Pekka Ikäheimo asiantuntijana Sitran ennakointi- ja strategiayksikössä ja yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Seuri Yleisradiossa toimittajana ja journalismin tutkijana.

Nelikko käsittelee totuudenjälkeistä aikaa rationaalisen viileästi vailla panikointia tai pyrkimättä herättämään sellaista lukijoissa. Mutta he osoittavat, millainen ulkopuolinen ohjaus on mahdollista ja jopa todennäköistä uudessa viestinnän ympäristössä, jota olemme tottuneet pitämään viattomana ja viihdyttävänä vertaisten ihmisten verkostona. Kansalainen äänestää itse, mutta takana voi myös olla ohjaava käsi rajojemme ulkopuolella.

Käsite totuudenjälkeisyys (post-truth) löi sanana läpi vuonna 2016, jolloin maailma seurasi hämmennyksen vallassa Yhdysvaltain presidentinvaalisirkusta. Ilmiö on varhaisempaa perua. Yksi tunnistettava paalukohta on 2000-luvun alku, jolloin ”Irakin sotaan johtanut kampanja avasi monien silmät huomaamaan, millä välinpitämättömyydellä maan poliittinen johto suhtautui tosiasioihin ja millä kyynisyydellä johti maata”.

Oxford Dictionariesin määritelmän mukaan totuudenjälkeisyys liittyy olosuhteisiin, joissa tieto vaikuttaa julkiseen mielipiteen muodostamiseen vähemmän kuin tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset.  Kirjoittajat mainitsevat myös käsitteen Truthiness, joka pitää sisällään ajatuksen faktoista piittaamattomasta totuudenkaltaisuudesta.

Mutta elimmekö siis aiemmin totuuden aikaa ja jos, niin milloin? Tähän itse esittämäänsä totuudenjälkeisen ajan vastaväitteeseen kirjoittajat vastaavat:
”Ei, me emme ajattele, että totuudenjälkeistä aikaa edelsi totuuden kulta-aika. Kyllä, politiikan keinovalikoimaan ovat aina kuuluneet valikoivat totuudet, totuuden säästeliäs käyttö ja suoranainen valehtelu. Ja ei, emme ole sitä mieltä, että vuonna 2016 maailma nyrjähti uraltaan ja siirtyi uuteen aikakauteen.”
Silti jotain oli ratkaisevasti muuttunut.

Totuudenjälkeisen ajan keskeiset muutosvoimat ja ilmiöt

Kirjoittajat kutsuvat totuudenjälkeisen ajan kahta keskeisintä perusilmiötä, muutosvoimaa, ajureiksi. Ne ovat teknologinen muutos ja poliittinen polarisaatio.  Polarisaatio viittaa kaksinapaistumiseen. Myöhemmin kirjoittajat käyttävät myös sanaa napaistuminen, mikä viittaa useampiin napoihin. Niitä voinee joissakin asiayhteyksissä kutsua myös kupliksi.

Nämä kaksi keskeistä ajuria ovat luoneet tutkijanelikon mukaan neljä ilmiötä. Jokainen niistä omalla tavallaan horjuttaa yhteiskuntaa tai ainakin tarjoaa väyliä horjuttamiseen. Ilmiöt ovat verkostojen valinta, asiantuntijoiden kriisi, median kriisi ja totuudenjälkeiset strategiat. Vihman, Hartikaisen, Ikäheimon ja Seurin kysymys kuuluukin: Onko Suomi vastustuskykyinen? Siihen he myös pyrkivät vastaamaan.

Pääluvussa Totuudenjälkeisen ajan ajurit nelikko kuvaa prosessia, jonka seurauksena Googlella ja Facebookilla on hallitsematon valta kontrolloida sitä, mitä ihmiset palvelimia käyttäessään näkevät ja tavoittavat. Sen seurauksena Google ja Facebook ovat nykyisin internetin solmukohtia, jotka tarjoavat kauttaan ”koko internetin”.  Ne ovat tiedonsaannin ja vaikuttamisen ylimpiä portinvartijoita.

Turvallisuusongelmiksi ne tajuttiin, kun käyttäjistä järjestelmällisesti tietoa keränneen Facebookin saatiin tietää luovuttaneen 50 miljoonan käyttäjänsä data Cambridge Analytica -yhtiölle, joka käytti sitä Donald Trumpin hyväksi Yhdysvaltain vaalikampanjassa. Yhteiskunnissa, missä käytännössä Facebook = internet, seuraukset voivat pahimmillaan riistäytyä kontrollista. Näin kävi Myanmarissa rohingua-vähemmistön joukkomurha- ja maastakarkoitusaallossa.

Sekä Google että Facebook ovat väittäneet omia alustojaan neutraaleiksi, vaikka niiden algoritmit on kehitetty seulomaan käyttäjien datatiedon mukaan kullekin mieluisia hakutuloksia ja viestisisältöjä ja valikoimaan sisällöt siten, että kävijä viipyisi niiden äärellä mahdollisimman pitkään. Näin pörssiyhtiöt pystyvät maksimoimaan mainostulonsa. Tarjonta on kuin noutopöytä, josta kansalaiset kokoavat oman Daily Me -mediansa, kuten tietojenkäsittelytieteen tutkija Nicholas Negroponte on algoritmien lopputulosta kutsunut.

Facebookin perustaja Mark Zuckerberg on idealistisesti kehunut FB:n ihmiskunnan yhdistäjäksi verkottumisen kautta. Todellisuudessa algoritmiensa avulla palvelin on kaventanut ja pirstaloinut keskustelun ja aiheuttanut käyttäjänsä jakautumisen erilaisiin toisiaan ymmärtämättömiin ja toisistaan piittaamattomiin kupliin. Yhdistämisen sijasta FB on hajauttanut ja eristänyt.

Pääluvussa Totuudenjälkeisen ajan ilmiöt nelikko käsittelee erikseen kutakin tunnistamaansa neljää ilmiötä. Niille kaikille on ominaista, että niiden kautta heikennetään liberaalia demokratiaa.

Verkostovalta

Kirjoittajat toteavat hierarkioita ja verkostoja pidettävän vastapareina.  Luvussa Verkostovallan aika he erittelevät verkostoja, keskeisiä totuudenjälkeisen ajan ilmiöitä. Esiin nousee kaksi verkostoitumisen seurausilmiötä. Ensimmäinen, homofilia, tarkoittaa ihmisten hakeutumista kaltaistensa seuraan. Ihminen hakee vahvistusta omille käsityksilleen ja asenteilleen ja pyrkii torjumaan niiden kanssa ristiriitaisen informaation. Toinen, Matteus-vaikutus, tarkoittaa ilmiötä, jossa verkoston solmukohdat tulevat sitä keskeisemmiksi, mitä enemmän verkosto kasvaa ja siihen liittyy lisää linkkejä.

Verkostojen vapaus on suhteellista ja unelma tasa-arvoisesta nettikansalaisesta on abstrakti utopia. ”Kun verkostot haastavat hierarkiat, tuloksena ei suinkaan ole aina tasa-arvo ja inhimillinen vapaus. Homofilia johtaa helposti polarisaatioon ja Matteus-vaikutus epätasa-arvoisiin lopputulemiin. Tuloksena voi myös olla kaaos”, kirjoittavat tutkijat.

Verkostokäyttäytymisen seurauksena yhtenäinen, valtavirtainen kulttuuriymmärrys on heikentynyt. Pieni luova luokka ei enää kykene ylläpitämään käsityksiä hyvästä mausta. (Ks. *). Valta ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, se vain vaihtaa omistajaa. Googlesta on jo tullut synonyymi hakukoneelle ja Facebookista synonyymi sosiaaliselle medialle.

Totuudenjälkeiset strategiat

Totuudenjälkeiset strategiat – tunnen että miltei seisomme miinakentällä. Kyse on strategioista, joiden edessä perinteinen poliittinen eliitti ja journalistinen media ovat jossain määrin aseettomia. Näillä strategioilla on omat tarkoitusperänsä. Kuten: ”Trumpin totuudenjälkeisen strategian ydin oli vetää sovinnaisuuden rajat täysin uusiksi, pysyä edellä, hyökätä eikä puolustautua. Strategian tavoite oli vedota vihaan sekä ylöspäin että alaspäin yhteiskunnallisessa järjestyksessä: vihaan sekä Washingtonin eliittiä että köyhiä meksikolaisten tai muslimien maahanmuuttoa kohtaan.” Siinä trumpilaisessa strategiassa ”paskapuhe luottaa volyymiin ja aloitteeseen, ei harkintaan ja selityksiin”.
Iskevällä käsitteellään fake news Trumpin kohteena on laadukas ja faktoihin perustuva raportointi itsessään. ”Korruptoitunut tai syvästi ideologinen media on täysin hyväksyttävissä, kunhan se on hänen puolellaan.”

Kirjoittajat käyvät lyhyesti läpi Trumpin strategiaa edeltäneet totuudenjälkeisen ajan informaatiomuokkaajat, oikeistolaisen alt right -liikkeen, Fox Newsin, Breithartin sekä lukuisat muut totuuden kiertolaiset, jotka merkittävällä tavalla rakensivat presidentinvaalien asennemaaperän. Siihen iskivät ulkopuoliset tahot, ennen muuta Venäjä luomalla lukuisia yhdysvaltalaisilta näyttäviä, Trumpia kannattavia ja Hillary Clintonia vastustavia FB-tilejä. Yksi eriskummallisimmilta tuntuvista vaikuttajista olivat valeuutisia ja FB-valetilejä tehtailleet makedonialaisteinit, jotka toimivat samansuuntaisesti kuin Venäjä ja Yhdysvaltain oikeistomedia.

Trumpin totuudenjälkeinen strategia toimii loistavasti. Presidentti ei vastaa faktoja koskevaan väitteeseen kiistämällä tai puolustamalla väitettä, vaan kiistämällä sen, että faktoilla voisi olla väliä. Hän tarjoaa poliittista performanssia, normalisoitunutta humpuukia, jossa muiden tehtävänä on reagoida perässä pöyristymällä, kiihtymällä, kiistämällä ja valheita tunnistamalla.

Yhteinen nimittäjä totuudenjälkeisessä ulkopolitiikassa on kiilastrategia. Kiilastrategian tavoitteena on nimensäkin mukaan kylvää epäilyä, heikentää instituutioita ja yhteiskunnallista luottamusta ja saada ihmiset olemaan uskomatta mitään näkemystä. ”Epäluottamuksen synnyttäminen on totuudenjälkeisen informaatiovaikuttamisen ytimessä.”  Totuus on suhteellista, jos sitä ylipäätään on.

Tässä luvussa kirjoittajat erittelevät kattavimmin nimenomaan Venäjän todennettuja tapoja käyttää totuudenjälkeistä strategiaansa sen vaikuttaessa eri maiden politiikkaan. Osansa on saanut myös Suomi.
”Sekä Trumpin twiittailuun että Kremlin propagandaan on mahdollista suhtautua naureskellen… vähätellä sillä perusteella, että ne ovat niin kreisejä, liian naurettavia otettaviksi vakavasti… Tämä on virhe. Paskapuheen poliittinen voima on tehnyt vähättelystä vanhanaikaisen”, kirjoittajat toteavat.

Asiantuntijoiden murros

Kolmas totuudenjälkeisen ajan ilmiö on asiantuntijuuden murros. ”Perinteinen asiantuntijuus on monella tapaa ajautumassa samankaltaiseen pyörremyrskyyn, jossa perinteiset journalistiset mediat ovat kamppailleet olemassaolostaan jo vuosikymmenten ajan”, kirjan tekijät kirjoittavat. Esimerkiksi Brexitiä kannattanut leiri vetosi äänestäjiin tavalla, jolla se kylvi epäluuloa asiantuntijoita kohtaan. ”Äänestäjä on ainoa asiantuntija, jonka mielipiteellä on väliä”, julisti tuolloin Labourin kansanedustaja Gisela Stuart, eikä jäänyt ainoaksi.

Asiantuntijavaltaa on helppo minimoida vetoamalla siihen, ettei yhteiskunnallinen tieto, edes asiantuntijain omaava, voi olla täysin neutraalia ja objektiivista. Asiantuntijuus on levennyt ja hajonnut samalla, kun asiantuntijoiden arvostus on kaventunut. Tieteellisen ja perinteisen asiantuntijuuden rinnalle ovat kiilanneet jokamiehen kokemusasiantuntijuus, itseoppineisuus ja erisorttinen näkyvyyttä saava tietämisen puoskaruus. Esimerkkejä löytyy päivittäin terveyskysymyksissä, ravitsemuksessa, rokotuksenvastaisuudessa ja jopa siinä, onko ilmastomuutos totta vai ei. Toisaalta ”(p)elkkä huippuasiantuntijoiden kuuleminen kaikkia kansalaisia koskevissa kysymyksissä ei täytä demokratian hyväksyttävyyden kriteereitä”.
Timo Soini on suhteellistanut tiedon ja uskomuksen välisen tantereen lausahduksellaan, jonka mukaan ”kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa”. Sosiaalisen median tarjoamassa uudessa informaatioympäristössä ”kuka tahansa kirjoitustaitoinen voi ilmoittautua asiantuntijaksi ja ryhtyä sekoittamaan pelikenttää”.

Nelikon teoksesta löytyy itselleni hyvin mielenkiintoinen yksittäistieto asiantuntijuudesta: Tutkimuksissa on havaittu, että korkeasti koulutetut ovat usein kouluttamattomia taitavampia vastustamaan ei-toivottua tietoa ja argumentoimaan itselleen, miksi kannattaa luottaa omaan arvioon asiantuntijatiedon sijasta.

Kaikkiaan kirjoittavat päätyvät siihen, että marginaaliin joutuneen akateemisen tieteen on pystyttävä ansaitsemaan takaisin menettämänsä luottamus. ”Asiantuntijuuden on löydettävä ja määriteltävä yhteiskunnallinen asemansa uudelleen. ”

Median kriisi

Kirjoittajat lähestyvät neljättä ilmiötä, median kriisiä, kuvaamalla laatulehtien nopeatahtista kuolemaa ja levikkien laskua läntisissä maissa. Jyrkintä kehitys on ollut Yhdysvalloissa. Muutos koskee myös Suomea. ”Vielä 1990-luvun alussa sanomalehden säännöllinen seuraaminen oli laajalti jaettu, yhteinen elämäntapa, jopa osa ihannetta hyvästä kansalaisuudesta.”  Sanomalehden lukeminen rinnastui kansalaisvelvollisuutena äänestämiseen. Sama joukko, joka hylkää vaaliuurnat, jättää myös lehdet. Sanomalehtien molemmat tukipilarit, tilaustulot ja mainostulot, ovat laskeneet ja pilarit horjuvat.

Ihmiset ovat siis suuressa määrin siirtyneet digitaalisten välineiden äärelle, samoin sinne virtaavat mainostulot. ”Noin puolet kaikista Suomessa digimainontaan laitetuista rahoista menee jo Facebookille ja Googlelle”, tietävät kirjoittajat.

Yleismaailmallinen ilmiö on median menettämä luottamus. Tutkimuslaitos Pew`n laajan kansainvälisen selvityksen perusteella luottamus mediaan korreloi vahvasti sen kanssa, kuinka ihmiset luottavat maansa hallitukseen ja kuinka he kokevat taloustilanteen. Luottamus on vahvinta Pohjoismaissa ja Saksassa, kaikkein vahvinta se on Suomessa. Olemme siis vielä tässä asiassa osittain lintukoto, onneksemme.

Mediatalojen toimitukset seuraavat omien nettilehtiensä juttujen klikkausten määriä ja ne vaikuttavat juttujen valikoimiseen ja painostavat journalistiseen kärjistämiseen ja ärhäkkyyteen. Klikkaustiedot pääsevät vaikuttamaan siihen, että lukijoille tarjotaan sitä, mitä heidän huomataan haluavan. Se syö laatumedian merkittävyyttä ja lopulta arvostusta, ainakin vallan kammareissa. Kuitenkin media ja poliittinen valta tarvitsevat toisiaan. Kirjoittajat rummuttavat laatukriteereistä kiinni pitämistä, erityisaloja hallitsevien erikoistoimittajien säilymistä, median omaa sisäistä kritiikkiä sekä median toimitusperusteiden avoimuutta kansalaisiin päin.

Kirjassa toivotaan myös median keskittymistä sisällöllisen laadun paremmaksi takaamiseksi. En minäkään usko maakuntien kakkoslehtien, jos edes maakunnallisten ykköslehtienkään, kykenevän tuottamaan riittävän monipuolista uutisvirtaa. Mutta median keskittyminen vielä harvempiin käsiin merkitsisi myös tiedon portinvartija-aseman keskittymistä yhä harvemmille mediataloille ja jopa yksittäisille toimittajille, eikä se automaattisesti johtaisi laatuun ja laatutoimittajiin investoimiseen. Laatu faktantarkastuksineen on kuitenkin mediakriisissä perusrohto.

Neljä journalistista tapauskuvausta

Luvussa Suomalainen media ja totuudenjälkeisen ajan haasteet kirjoittajat paneutuvat seikkaperäisesti neljään journalistiseen tapaukseen, jotka ohitan tässä liki maininnoin. Niissä käsitellään yhtä median totuudenjälkeisen ajan perussyntiä, tasapuolisuusharhaa (false balance). Siinä media synnyttää illuusion tasapuolisuudesta silloinkin, kun todellinen tilanne ei ole tasapuolinen.

Ensimmäinen tapauskuvaus koskee perussuomalaisten lokakuussa 2016 pitämällään tiedotustilaisuudella käynnistämää tuulivoimalavastaista kampanjaa, missä he väittivät tuulivoimaloiden aiheuttavan lähelle joutuneiden lepakoiden keuhkojen ja verisuonten räjähtämisen ja terveyssyistä maan sisäistä pakolaisuutta. Kohu juttuineen, kiistävine juttuineen, pääkirjoituksineen ja pakinoineen velloi pitkään. Yhteenvetomaisesti kirjoittajat toteavat Helsingin Sanomien ja sen perässä maakuntalehtien menneen puoluevirkailija Matti Putkosen virittämään ansaan, mutta Ylen selvinneen ”rapalan vieheestä” paremmin. Jos vieheessä on kolme koukkua, kirjoittajat tunnistivat vielä neljännenkin, ja kaikki koukut nappasivat kiinni.

Toinen tapauskuvaus koski Bioenergia ry:n sekä turpeentuottajien ja -käyttäjien yhteisen turveinfo.fi:n helmikuussa 2017 aloittamaa valtakunnallista mainoskampanjaa turpeen puolesta. Mainonnan sisällössä kyse oli kirjoittajien mukaan siitä, mikä on totta ja mikä valheellista tai korkeintaan puolitotuudellista. Syntyneen kohinan tuloksena Turveinfo korjasi virheelliseksi osoitettuja väittämiä matkan varrella.  Kirjoittajat antoivat pyyhkeet Maaseudun Tulevaisuus -lehdelle, joka omassa journalismissaan nojasi kampanjaväitteisiin totuuksina.

Kolmas tapauskuvaus on EU kieltää -myyttien anatomia. Kaikissa EU:n jäsenmaissa on vuosien mittaan vellonut erilaisia EU kieltää -muunnelmia. Varhaisin muistamani Suomessa oli käyrien kurkkujen myyntikielto. Sen jälkeen suomalaisten kahvipöytäpuheissa EU on kieltänyt tervan, saunan lämmityksen puilla, luumuhillon joulutortuissa, grillauksen, kalakukot ja palvinlihan. Kaikki ne ovat osoittautuneet väärinkäsityksiksi ja ankoiksi. Suurin möly syntyi kuitenkin palvinlihasta. Kyse oli EU:n antamista suosituksista syöpää aiheuttavien PAH-yhdisteiden välttämiseksi. Kansallisella maa- ja metsätalousministeriöllä oli oikeus hakea poikkeuslupa. Suomi ei aluksi hakenut, mutta lehdistön myrskyämisen jälkeen päätyi hakemaan ja luvan palvinliha myös sai. ”Kansallisten viranomaisten käsissä alusta pitäen ollut asia saatiin lopulta käännetyksi Suomen torjuntavoitoksi EU:ta vastaan.” Media oli lobbareiden vietävissä, kirjoittavat teoksen tekijät, sillä lihanjalostusteollisuus vältti näin vastuunsa parantaa PAH-yhdisteitä tuottavia jalostusmenetelmiä ja onnistui suuntaamaan syyn EU:hun.

Kirjoittajat jäävät palvinlihakohun ja sitä seuranneen ilmapallokohun jälkeen kummastelemaan, miten media vielä senkin jälkeen, kun Suomi on ollut EU:n jäsenmaa kaksi vuosikymmentä, lankeaa uudelleen EU kieltää -ansoihin, jotka kerta toisensa jälkeen osoittautuvat väärinymmärryksiksi. Emme ole yksin. EU kieltää -myyttien maasta toiseen toistuva rakenne kertoo niiden vahvasta kytköksestä kansallisaatteeseen. Sitä edustavat juuri kansalliset herkut. Siksi myyttien kohteina ovat olleet Ruotsissa perinteinen joulukalja, julmust, Italiassa simpukkapasta, Skotlannissa perinneruoka haggia jne. Slovenialaisfilosofin Skavoj Žižekin mukaan kansallisaate näyttäytyy vahvimmin niissä tavoissa, joilla yhteisöt järjestävät nautintonsa. Tällöin nautintojen ytimissä ovat perinneruuat.

Neljäs ja viimeinen tapauskuvaus analysoi Itämeren turvallisuustilannetta todennetuissa tapauksissa, kun tahallisen vaaratilanteen aiheuttanut osapuoli on ollut Venäjä. Kirjoittajat ovat analysoineen suuret joukot mediauutisointeja ja juttuja sen mukaan, miten niissä mediamme on mukautunut Venäjän strategiseen narratiiviin ja miten niissä tulee läpi tasapuolisuusharha.  Tasapuolisuusharha ilmenee yleensä otsikoinnin passiivimuodossa tai ”puolin ja toisin” -ilmaisuissa.
”Kyse on journalismia laajemmasta asiasta: vanhasta poliittisesta jakolinjasta sekä pitkästä perinteestä varoa puhumasta Venäjästä ulkopoliittisena toimijana.”
Kirjoittajien taulukoista ilmenee, että valtaosassa juttuja media on osannut taustoittaa tapahtumat, mutta tasapuolisuusharhaan myös sorrutaan. Yleisradio on selvinnyt Helsingin Sanomia huonommin, osin siksi, että Ylessä juttuja on ollut tekemässä vaihtuva joukko toimittajia, joilta on puuttunut turvallisuuspoliittinen asiantuntemus.

Osuudessa on myös esimerkkejä, missä jutun tekemättä jättäminen olisi ollut parempi ratkaisu silloin, kun ainoa lähde on ollut Venäjän viranomainen tai venäläinen valtion media. Suorassa lausunnon välittämisessä on tuolloin järkiään mukauduttu Venäjän totuudenjälkeiseen ulkopoliittiseen strategiaan. ”Tasapuolisuuseetos on tänä päivänä ilmeinen strateginen kohde niin lobbareille kuin harhauttajillekin”, toteavat teoksen kirjoittajat.

Teoksensa lopuksi kirjoittajat pohtivat sitä, miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Ja kuinka selviää kuluttaja, kansalainen? Kuva muuttuu entistäkin sameammaksi, kun kirjoitettujen valeuutisten ja paskapuheen lisäksi sosiaalinen media alkaa tulvia myös totuudenjälkeisen ajan audio- ja videoaineistoa, jollaisen muokkaamiseen valmiudet ovat olemassa.  Nämä uudet, korvan ja silmän tarkoitukselliset huijauskeinot synnyttävät uuden vaikuttamisen aallon ja feikin tunnistaminen muuttuu entistä kimurantimmaksi.

”Vain hieman kärjistäen Googlen, Facebookin ja Amazonin kaltaisista digitaalisista media- ja alustayrityksistä on tullut uusia portinvartijoita ja sosiaalisesta mediasta viides valtiomahti”, teoksen tekijät tiivistävät ja näkevät Euroopan ainoana pääsynä eettisempiin datapalveluihin sen, että EU pystyisi luomaan sellaisen alustan itse.

Datan ja sitä analysoivien algoritmien ymmärtäminen kuuluu nykykansalaisen yleissivistykseen, heittävät kirjoittajat vastuuta kansalaisille, meille.

Silti Suomen immuniteetti, rokotesuoja voi pettää:
”Suomalainen media näyttää huonosti valmistautuneelta tilanteeseen, jossa siihen kohdistuisi huolellisesti valmisteltu ja toteutettu vaikuttamiskampanja.”

Aloitin juttuni viittaamalla edessä oleviin vaaleihin. Kirjoittajanelikko ei tarkoita mitään nimenomaisia vaaleja havainnoidessaan kriittisen massan vetäytyvän keskustasta. Jos ennen vaaleja voitettiin keskeltä, totuudenjälkeisessä ajassa niin ei enää ei tapahdu. ”Mitä enemmän vedät reunaan, sitä todennäköisemmin tulet kuulluksi”, he siteeraavat yhtä haastattelemistaan asiantuntijoista. Toinen haastateltava tukee tätä käsitystä: ”On tärkeämpää olla oikeassa ja oman näkemyksensä takana kuin yrittää kuunnella ja ymmärtää, miten eri tavoilla ajattelevat asioihin suhtautuvat.”

Totuuden jälkeen on virkistävä, älyllisesti haastava, runsas, sivumääräänsä painavampi, ajankohtainen, journalistisesti laadukas teos. Se edellyttää keskittynyttä lukemista mutta palkitsee siihen tarttujan.

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018, lähteineen ja liitteineen 296 sivua.

*)
Pierre Bourdieun distinktioteoria johtavasta luokasta ja hyvästä mausta Suomen Akatemian tutkimusta Suomalainen maku käsittelevän blogisarjani I-osassa: https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/04/02/semi-purhonen-tyoryhma-suomalainen-maku-i/

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill, romaanin rakenteen ja kertomatekniikan uudistaja, yksi urheista . Hänen toinen romaaninsa ainakin vauhkoonnutti kriitikot.

Miten he osuivatkin aviopariksi: kohtelias, muut huomioonottava mies ja helposti kiivastuva, sähköinen vaimo?  Ainakin se ihmetyttää vaimoa:
Hän ei myöskään pidä listaa niistä ihmisistä, jotka häntä kunakin päivänä ottavat päähän. Hän uskoo, että ihmiset tarkoittavat hyvää. Miten hän on sitten päätynyt naimisiin minun kanssani? Minä tunnen vihaa usein ja helposti. Vihaan esimerkiksi ihmisiä, jotka istuvat jalat haarallaan. Ihmisiä, jotka väittävät antavansa satakymmenen prosenttia. Ihmisiä, jotka sanovat tienaavansa ”mukavasti”, vaikka tarkoittavat olevansa sikamaisen rikkaita. Olet niin tuomitseva, terapeutti sanoi…

Yhdysvaltalaisen Jenny Offillin teos Syvien pohdintojen jaosto on epäromaani tai ainakin epätavallinen romaani. Se kertoo kahden luovan ihmisen avioliitosta. Mies tekee lauluja ja soittaa niitä radio-ohjelmassaan, vaimo opettaa luovaa kirjoittamista, hankkii tienestiä kirjallisilla tilaustöillä ja yrittää saada aikaiseksi toista romaaniaan, kun esikoisen ilmestymisestä on jo vierähtänyt vuosia. Jenny Offill itse? Hän opettaa luovaa kirjoittamista New Yorkissa Columbian yliopistossa. Hänen esikoisensa ilmestyi vuonna 2004 ja toinen kymmenen vuotta myöhemmin.  Luin teosta kirjailijan mukaeltuna omakuvana.

Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani.

Epätavalliseksi teoksen tekee sen sirpalemainen rakenne. Kirja koostuu lyhyistä, lauseen tai muutaman lauseen katkelmista, joiden väliin on siroteltu aforismimaisia lainauksia tai muita ajatuspoikkeamia. Sirpalemaisuudesta huolimatta rakentuu kuva eräästä parisuhteesta, avioliitosta ja äitiydestä, rakkaudesta ja petetyksi tulemisesta, yrityksistä rakentaa romahtaneita siltoja uudelleen ”Loukattujen tunteiden pikku teatterissa” tai viesteissä, joiden palautusosoite on ”Syvien pohdintojen jaosto”. Suomenkielisen laitoksen ulkokansiin on mahdutettu seitsemän teosta ylistävää kansainvälistä arvostelukatkelmaa.  Yhdessä niistä kirjoittaja ilmaisee kirjan omaperäisyyden/ omalaatuisuuden näin: ”Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mutta tämä kirja onnistuu siinä… Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea!”

Näin tein minäkin: luettuani aloitin alusta ja luin uudelleen. Vaikka ihailenkin Offillin velhomaista tyylin ja ilmaisun hallintaa, en kuitenkaan langennut nirvanaan. Yksi Offill omakuva kuuluu näin: ”Kolme lausetta, joita kukaan ei ole koskaan sanonut minulle: Saat sen näyttämään niin helpolta…” (s. 95) No, minäkin sanon: Offill saa kirjoittamisensa näyttämään helpolta.

Poimin tekstistä pienen esimerkin, missä Offill aikaansaa yhdellä merkinlyönnillä sanajonoa suuremman ja juuri tuosta merkistä riippuvan merkityksen. Miehellä on suhde vaimoa nuoremman tytön kanssa, mihin vaimo miettii omaa ratkaisuaan:
Kun hän kertoo harkitsevansa muuttoa maalle, hänelle sanotaan: ”Etkö pelkää, että sinusta tulee siellä yksinäinen?”
Tulee?

Tarinassa odotetaan vauvaa, seuraa keskenmeno, syntyy vauva, joka osoittautuu koliikiksi. Vaimo löytää yritysten ja erehdysten kautta keinoja hillitä päänsä räjäyttävää, loputonta palosireeniä, joka karkottaa avioparilta ystävätkin. Äitinä rakkaudentäyteinen vaimo tuntuu täydelliseltä pitkäpinnaisuudessaan. Vauva on kaiken keskipiste: ”Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa.” Ja kun vauva tyyntyy miehen rintaa vasten: ”Syötin sinulle toisinaan illallisen lusikalla, jottet joutuisi nostamaan käsiäsi ja herättämään häntä.”

Aviopari käy Brooklynin kodissaan ensin hiiritaistelua, sitten lutikkasotaa. Se on tehdä heidät hulluiksi. Vaimo yrittää joogata, vaikka ”ainoa mukava osuus tuli lopussa, kun opettaja peitteli meidät huovalla ja saimme teeskennellä kuollutta kymmenen minuutin ajan.”

Jenny Offillin teos on viisas, pienillä hauskoilla, ironisilla ja itseironisilla heitoilla maustettu avioliittotarina, jossa taitaa sittenkin olla osapuolille siedettävä ja tyydyttävä loppu siitä huolimatta, että vaimon agentilla on avioliitosta teoriansa: Hän sanoo, että jokainen avioliitto on hatara kyhäelmä. Hän sanoo, että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolisten silmin kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus 2018, sivuja 234. Suomennos Marianna Kurtto.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Rax Rinnekangas: Mestarin viimeinen toivomus

Mestarin viimeinen toivomus -teoksen kuvitus luo ajattomuuden aistimuksen.

Rax Rinnekankaan hiljattain ilmestynyt teos Mestarin viimeinen toivomus kertoo eriskummallisesta luku-urakasta. Mestari tarkoittaa edesmennyttä teatteriohjaajaa Kalle Holmbergia (1939−2016). Urakan kohteena on Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani, vuonna 1880 yhtenäisenä kirjana ilmestynyt Karamazovin veljekset.  Toivomuksen tai velvoitteen toteuttaa Rax Rinnekangas, kirjailija, elokuvaohjaaja ja valokuvaaja, Holmbergin iältään nuorempi sielunveli. Toivomuksen hän täytti esittäjän tahtoa tulkiten Valamon luostarissa, lukulampun alla yksinäisessä vierashuoneessaan.

Mistä moinen asetelma? Sen Rinnekangas kertoo teoksensa alkusivuilla. Hän vieraili  Kalle Holmbergin luona saattokoti Terhossa vain pari vuorokautta ennen mestariksi kutsumansa tutun keskustelukumppanin kuolemaa. He keskustelivat nytkin pitkän tovin, kuten olivat tehneet  moninaiset kerrat aiemminkin, Linnunlaulun sillalla, Suomenlahden rantareiteillä, Holmbergien kesäpaikassa Ruovedellä, Valamossa. Vaikka kuolema jo ojenteli koukkusormiaan, Holmberg ehdotti uutta näkemistä, mukana myös kolmikon nyt puuttunut jäsen, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman.

Siihen kohtaamiseen ei tiimalasin hiekka enää riittänyt.

Tehtävä

Rinnekankaan tehdessä lähtöä Holmberg esitti toivomuksensa. Toisen tuli lukea Karamazovin veljekset, sen jokainen sivu vieläpä kolmeen kertaan. Päivittäisen lukukokemuksen jälkeen hänen tulisi tulla Holmbergin haudalle kertomaan, mitä ajatuksia lukuosuus oli herättänyt.

Ortodoksisuuden jo vuosia aiemmin omaksunut Kalle Holmberg sai maallisen leposijansa Valamon luostarin hautausmaalta, aiemmin kuolleen puolisonsa Ritva Holmbergin viereltä. Olihan hän, teatterimaailmasta sivummalle pukattu uskonsa kanssa kilvoittelija, ollut Valamon vakiokävijöitä.

Rax Rinnekangas kirjoitti erikoislaatuisen kirjansa esimunkkiasteen veljekseen kokemansa Kalle Holmbergin muistoksi. Kuvaa kustaantajan kotisivuilta.

Rax Rinnekangas ei kyseenalaistanut hänelle sälytettyä tehtävää. Hän otti sen kunniatehtävänä mutta koki sen myös ansana. Hänen yrittäisi selvittää, miksi Holmberg halusi hänen lukevan venäläisklassikolta myös tämän kaikkein vaativimman teoksen. Mitä se avaisi ja mitä Holmberg halusi hänen kirjasta löytävän?  Ja miksi teos oli ollut niin tärkeä taiteentulkki Kalle Holmbergille, joka tarrasi Dostojevskiin ja erityisesti Karamazovin veljeksiin toistuvasti, liki piintymyksellä?

Kirja on tunnetusti vaikea, sokkeloinen, mitaltaan noin tuhatsivuinen. Rinnekangas käytti sen lukemiseen kymmenen päivää, varhaisaamusta lähelle vuorokausien taitetta. Jokainen sivu siis kolme kertaa. Urakka otti osansa. Tuli järjen ja tunteen ylivuototilanteita, joissa Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon.

Jos Karamazovin veljekset lukuisine sivuhenkilöineen, sivujuonineen ja slaavilaisine paniikkeineen on pirullisen vaativa, helpolla ei lukijaa päästä liioin Rax Rinnekankaan tiivispakkaus Mestarin viimeinen toivomus.  Rinnekangas jäljittää siinä myös niitä keskusteluja, joita hän Kalle Holmbergin kanssa kävi. Aiheet ovat ikuisesti tyhjentymättömiä filosofisia perusteemoja, kuten usko, jumaluus, kärsimys, kaipaus, rakkaus, kauneus, minuus. Lukija ei onnistu asettumaan menneiden keskustelujen sivustakuuntelijaksi kirjan ajatustiivistysten välityksellä. Ehkei ole aina syytäkään. Ne lienevät toimineet eräänlaisina kirjailijan katharsiksina, fyysisestä ”temaattisesta ja henkisestä esimunkkiasteen veljeydestä” luopumisen reitteinä.

Kiinnostavampaa on se, mitä Rax Rinnekangas löysi lukemastaan kirjasta, mitä tulkintoja hän teki suhteessa Kalle Holmbergiin ja mitä hänellä jäi kerrottavaksi haudalla.

Ihmiset monet minät

Ystäväkolmikosta kukin oli tuonut tuttavuuspiiriin oman tärkeän kirjansa. Hannu-Pekka Björkmanille se oli ollut Paavo Rintalan Minä Grünewald (omistamani kirja, jonka lukeminen jäi itseltäni joskus kesken, niin Rintala-fani kuin olinkin/ olenkin). Rax Rinnekankaan kirja oli W. G. Sebaldin Austerlitz (jonka olen kokenut Suurena Kirjana). Holmberg oli toistuvasti palannut portugalilaisen kaupunkierakon ja filosofin Fernando Pessoan (1888−1935) Levottomuuden Kirjaan ja siinä ajatukseen ihmisen monipersoonaisuudesta.

Persoonan monet puolet ja henkilöiden sivupersoonat tulevat vastaan myös Karamazovin veljesten keskeisissä henkilöissä: 28-vuotiaassa esikoispojassa Mitjassa, ”isänsä kaltaisessa riivatussa ja koheltajassa”, 24-vuotiaassa älyllisessä Ivanissa, 20-vuotiaassa pyhyyttä kohti pyrkivässä munkkikokelas Aljošassa ja Fjodor Karamazovin äpäräpojassa Pavel Smedjakovissa. Samaan päätyy myös lukija Valamon lukusopessaan: ”ristiriitojen luonnollisuus – totuus, että ihminen ei todellakaan ole mitään muuta kuin yhtä aikaa hyvin monta, niin itselleen kuin muille.”

Tai: ”… Dostojevskin makaaberit henkilöt tuijottavat usein jotakin huoneen tiettyä kohtaa – ikään kuin metafyysistä kohdetta tai omaa, toista itseään…” Tai: ”Dostojevski… osoittaa, miten monta ihminen on yhtä aikaa.”

Voimakkaimmin tunteita herättää veljesten isä, Fjodor Karamazov, Dostojevskin perkeleeksi kirjoittama.
”Jo ensiesittelystä alkaen hänen psykoottinen hahmonsa on kuin koston kaltainen: ikään kuin hän olisi kirjailijan harkittu täsmäisku jonnekin tekstin ulkopuolelle.
Tekikö Fjodor Dostojevski Fjodor Karamazovista oman isänsä peilikuvan siksi, että pääsi tekemään isänsä kaltaisesta Mitja Karamazovista itsensä perikuvan?”

Rinnekangas etsii Fjodorin vastenmielisessä kuvassa vanhemmuutta, niin lukijan suhdetta vanhempiinsa kuin lukijan omaa vanhemmuutta.  Hän ei voi välttyä asemoitumiselta: hän inhoaa isä-Fjodoria ja tuntee myötätuntoa Mitjaa kohtaan. Valamon jumalanpalveluksiin osallistuessaan hän saattoi tuntea itsensä Mitjaksi.  Hän on pian valmis heittämään Kalle Holmbergille teesinsä:
”Isä Fjodor oli sinun toinen isäsi ja sinä olit kaikki hänen kolme poikaansa?”

Karamazovin pojat tarjosivat siis Kalle Holmbergille peilin omiin moniin persooniinsa. Tämä, itsen tunnistaminen, on lopulta kirjan kirkkain johtoajatus.

Kirja ajassa ja yhteiskunnassa

Tottahan Rax Rinnekangas löytää lukemastaan paljon ihmisen eksistenssin perusfilosofiaa, samoin kuin teokselle merkityksiä aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Teoksen hän määrittelee ”tsaarinajan pro-dekkariksi ja yliromanttiseksi kamarinäytelmäksi”, joka syvästä traagisuudesta huolimatta hipoo farssia, ja istuttaa kirjan aikaansa näin: ”Kirja on puberteettisten aikuisten kasvukertomus, metafora orjuuden ajasta, joka kaikkineen jäi hyvinkin keskenkasvuiseksi. Sen vuoksi vallankumoukselliselle ajattelulle kasvoi hedelmällinen maaperä hetkeä myöhemmin. Karamazovin poikien käytös, kaikessa hurjuudessaan, enteilee kapinaa vallitsevia rakenteita kohtaan. Ja venäläinen jumala hyväksyy sen?”

Rinnekankaan tulkinnan mukaan Dostojevski halusi sekoittaa teoksensa ihmisten ymmärrysten kielen ja myös aikalaisten lukijoittensa ymmärrysten kielen, jotta nämä oppisivat nöyryyttä. ”Karamazovin veljekset on kuvaus tästä, lyhyesti sanottuna.”

Kirja nostattaa voimakkaita tunteita mutta herättää myös ajatuksia tunteista. Rinnekangas esittää teoksen antavan lukijoille tilaisuuden tuntea poikkeuksellisen voimakkaasti, vailla mitään esteitä. ”Tätä Dostojevskin teoksen sisältämää terapeuttista, psykiatrista ja sielullista hoitotasoa ei ole tuotu esille missään kirjallisuustutkimuksessa. Vai onko?” hän kysyy. Myöhemmin Rinnekangas luonnehtii Karamazovin veljeksiäloputtoman kaipauksen teokseksi, Kaipuun Amokiksi”.

Tunteista

Dostojevskin teos jysähtää lukijaan siis suoraan tunteiden kautta. Tunteet korostuvat Rinnekankaan kirjassa järjen ylittävinä voimina.  Niistä on kyse myös ns. kriittisessä ajattelussa. ”… ihmisille on luontaista olla kriittisiä syystä, että he tuntevat, ei siksi, että he ajattelisivat…”

Kirjansa loppupuolella Rinnekangas epäilee maailman tilaan viitaten, onko älyllisellä erittelyllä mitään todellista merkitystä.  On se ainakin viihdyttävää leikkiä, kuten se lienee kuvatun mukaan ollut myös Linnunlaulun sillalla ja Suomenlahden rantareiteillä.

Kun kirjailija kirjoittaa tunteista, hän erottaa toisistaan tunteen ja tunnetilan. Tunne on ihminen itse sen vuoksi, että perustunne, käsitys olemisen oikeutuksesta, on syntynyt jo ennen tietoisuutemme syntymistä ja juuri se tunne kerää tuskaisia tunnetiloja puoleensa. ”Kaipaus on näiden purkamattomien tunnetilojen vuoksi.” Tunne on ihminen itse, tunnetila sen sijaan ”röyhkeä, kyltymätön, ahne vierailija tunteessa”.

Entä tunteet ja rakkaus? ”Rakkaus rakastaa mielihyvää, minkä se luo kantajassaan…” . Rinnekangas kutsuu rakkaudeksi kutsuttua elintilaa itsekkyyden peitekilveksi, jonka suojissa ihminen rakastaa eniten omaa tunnettaan. Kyyninen väite, vaikka saattaakin olla tosi.

Ajatus, teko ja vapaus

Kun miljöönä on Valamon luostari, itsetutkiskelua, oman minuuden sekä uskon, epäilyn, synnin ja armon pohdintaa tuskin voi välttää. Teen aiheesta poimintani poimijan itsevaltaisella oikeudella.

Asukkailtaan, munkeilta, luostari edellyttää sitoutumista. Sitoutumisen Rinnekangas tulkitsee palvelijansa suojaksi ja toistuvat kirkolliset seremoniat hapenotoksi. Ilman niitä luostarissa asuvien kestävyys voisi loppua lyhyeen. Traditiot sitovat, yhdistävät  ja virkistävät.

”Ajatus on Pyhän Kirjan mukaan itse teko”, tajuaa Karamazovin veljesten lukija, kun Mitjan aie ja uhkaus tapaa isänsä tulkitaan oikeudessa itse teoksi, isän murhaksi. Fjodor Karamazovhan koki väkivaltaisen lopun. Rinnekangas pitää aikeen ja teon yhteen liittämistä Pyhän Kirjan kirjoittajien harkittuna poliittisena ohjelmana, jolla haluttiin alistaa ihmisten tahto ja tunne; tajunnan liike ja mielikuvitus. ”Tajunnan on liikuttava vapaasti”, ilmaisee Dostojevskinsa lukija irtisanoutumisensa.

Koin ajatuksen ja teon erillisyyden koskevan myös ihmissuhteita, ennen muuta avioliittoa, vaikkei se kirjassa nouse erikseen esiin. Siihen viitataan kuitenkin monipersoonallisuuden yhteydessä. ”Itse kullakin on aivan samat oikeudet omaan täyselämäänsä: elettävään ja elämättömään.”
Niinpä.

Keskittyneen kuuntelun taito

Keskittyneen kuuntelun taito; siinä on kirjan tärkein muistutus itselleni. Rax Rinnekankaan mukaan Kalle Holmberg kuunteli keskittyneesti. Siinä, maltissa kuunnella,  piilee elämästä oppimisen ja antavan keskustelun merkitys.

Kirjailija luonnehtii Kalle Holmbergia ihmiseksi, jossa oli läsnäolon lämpöä, luonteen tulista tuntoa ja katseen voimaa. Kirjan mukaan Holmberg, suurten ohjaustensa mestari, siirrettiin teatterimaailmassa sivustalle eikä hän itsensä pidättelyn vuoksi toteuttanut tulkinnoissaan todellisia tavoitteitaan… ja kärsi sen vuoksi. Tuota en osaa kommentoida. Mestarin viimeinen toivomus ei pyri elämäkerraksi eikä sitä myöskään ole.

Karamazovin veljesten lukija palaa Helsinkiin erinäisin ironisin ja kyynisinkin miettein siitä maailmasta, jonne hän on palaamassa. Tuoreena on epäily siitä, onko olemassa Karamazovin veljesten jälkeistä elämää. ”Onko enää tämän prosessin jälkeen, jossa olen ollut kaikki nämä vuorokaudet?”, hän kirjoittaa tietäen, että tottahan on, vaikka luku-urakka jätti jälkensä.

Parhaimmillaan Rax Rinnekankaan teksti on verbaalista ilotulitusta, vaikkapa luonnehtiessaan Karamazovin veljekset -kirjan kahta naista, Katerina Ivanovna Verhotsevaa ja Grusenka Svetlovaa, demonia ja vampyyriä. Rinnekangas kirjoittaa pitkähköjä, poimuilevia, sivuaskeleita ottavia lauseita, joista osa avautuu kitsaasti. Mutta kielen ilmaisuvoimasta nautin.

Vaikka kirjailija pukeutuu vaatimattomuuden viittaan, viitan läpi kuultaa vahva omanarvontunto. Rinnekangas kirjoittaa kirjansa loppupuolella itsemyötätuntoiseksi aistimani toteamuksen: ”Kaltaiseni potilastapaus osaa…kirjoittaa vain tavalla, joka teos teokselta vieroittaa lukijansa tekstin ääreltä, tässä maassa.”
Ei ongelma ole tekstin vieroittavuudessa, päinvastoin Rinnekankaan kirjat palkitsevat niihin tarttuvan. Kirjojen olemassaolosta ei vain juurikaan tiedetä. Siinä on villakoiran ydin.

Kirjassa käsitelty laitos perustui Martti Anhavan käännökseen. Omistamani Karamazovin veljekset -kirjasarja on 1920-luvulta. Sen kääntäjäksi  on merkitty Suomessa tuikituntematon V.K. Trask. Jos joskus Karamazovin veljeksiin uudemman kerran tartun, luen teoksen Martti Anhavan käännöksenä.

Rax Rinnekangas: Mestarin viimeinen toivomus. Lurra Editions 2019, 272 sivua. Kirjassa on tekstiin istutettu kuvitus.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Naomi Alderman: Voima

Voima on dystopia kaoottisesta ajanjaksosta, jossa ikiaikainen miesjohtoinen maailma siirtyy naisjohtoiseksi. Kirja on maailmalla bestseller.

Kun romaanissa Voima Moldovasta repeytyneessä mikrovaltiossa Bessaparassa vainoharhainen naisdiktaattori riistää miehiltä ihmisoikeudet, luettelo tuo mieleen natsi-Saksan juutalaisväestönsä ylle pian natsien valtaannousun jälkeen langettamat luvuttomat kiellot. Niillä (jalkakäytävien, puistojen ja julkiset kulkuneuvojen käyttökielto, teattereihin, kirjastoihin, konserteihin, kouluun, yliopistoon pääsykielto, kiellot omistaa radio, sanomalehtiä, rahaa jne.) juutalaisilta riistettiin elämisen edellytykset. Miesten ihmisoikeuksien riisto konkretisoi Naomi Andermanin kirjassa Voima ”Mullistukseksi” kutsutun historian käänteen, missä miehet alistetaan naisille, pysyvästi. Tätä historiallista käännettä Voimassa kuvataan viisi vuosituhatta myöhemmin muinaishistoriallisten tutkimustulosten paljastamana päätelmänä.

Ensireaktioni Voimaa käsissäni käännellessäni oli torjunta, ultraepäuskottava aikuisfantasia kun on kovin kaukana suosikkikirjallisuudestani. Kirjassa naiset ovat oppineet tuottamaan sähköä solisluunsa lähellä sijaitsevasta lihasvyyhdestä ja antamaan kehostaan tarkkaan suunnattuja salamaniskuja haluamaansa kohteeseen haluamallaan voimakkuudella. Iskuillaan he tatuoivat miesten ihoon pysyvän häpeän jäljet. Miesten ikiaikainen ylivalta sortuu, sillä miehillä moista sähkövyyhteä ei elimistössä ole.  Miehet alkavat pelätä, aiheellisesti henkensäkin edestä.

No joo!

Mutta miksi scifin kruunaamaton kuningatar, suuresti arvostamani Margaret Atwood on toiminut yhdysvaltalaisen Naomi Aldermanin mentorina kirjan teossa? Ja miksi presidentti Barak Obama on valinnut teoksen yhdeksi vuoden 2017 lempikirjoistaan, kuten kirjan kansitekstissä kerrotaan? Kirja oli siis sittenkin syytä lukea.

Atwoodmainen ote ilmenee aivan kirjan alussa ja lopussa, missä kaksi toisiaan arvostamaa henkilöä, Neil ja Naomi, käytävät kirjeenvaihtoa Neilin kirjoittamasta muinaishistoriallisesta fiktiivisestä teoksesta. Eletään joskus 7000-luvulla jälkeen ajanlaskumme alun. Neilin teos, jonka hän ehkä julkaisee naisen, siis Naomin nimissä, sijoittuu 5000 vuotta varhempaan aikaan ja tuolta kaudelta tehtyihin arkeologisiin tutkimuksiin. Hyvin vähän noilta ajoilta on säästynyt. Neil on tiedemies ja arkeologi, joka on aiemmin julkaissut tutkimustuloksiaan tieteellisinä julkaisuina. Uusi kirja kuvaa viiden vuosituhannen takaista ”Mullistusta”. Tuossa vallankumouksellisessa kaaosvaiheessa valta siirtyi naisille. Se on siitä lähtien vallinnut kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä.

Mutta Neilin (ja muidenkin) tutkimukset viittaavat siihen, että ennen ”Mullistusta” asetelma olisi ollut monella tapaa toisin. On löytynyt viitteitä jopa muinaisista miessotilaista, niin uskomattomalta kuin se 7000-luvulla tuntuukin. Kaikki on vielä  oletusten ja osin kuvittelunkin varassa.

Voima-kirjan Mullistus, jolle ihmiskunnan historia ei tunne mitään vastaavaa, sisältää koko joukon omasta nykyisyydestä ja historiasta tuttuja ilmiöitä. Vyöryn katalysaattorina toimii Alice Montgomery-Taylorin, myöhemmän Äiti Eevan nostattama uskonnollinen liike, joka imaisee mukaan massoittain naisia kaikilta mantereilta.  Liike ryöstäytyy kontrollista ja muuttuu lynkkaushenkisten naisarmeijakuntien käynnistämiksi hurmoshenkisiksi miesjahdeiksi teurastuksen ja seksuaalisen kidutuksen tavoittein.  Kirjan naisvalta on ultravastenmielistä väkivaltaa. Silti kuvatussa on jotain oudon tuttua, ihmisen historiassa luvuttomat kerrat toteutunutta. Mieleen kumpuavat niin vuosisatojen takaiset naisiin kohdistetut noitavainot kuin oman aikamme massiivinen, maailmanlaajuinen seksiorjuus. Mutta silti.

Loppua kohti Aldermanin kirja muuttuu toimintajännäriksi sen kertoessa nigerialaisen miestoimittajan Tunden yrityksestä paeta Bessaparasta.  Tunde on kirjan symppis.

Voimasta ei ole feministisen liikkeen puheenvuoroksi. Se on dystopian keinoin kirjoitettu, yksityiskohdissaan kiistattoman taidokas viihdekirja humanismiin, ihmisyyteen ja sukupuoliseen tasa-arvoon pyrkivän maailmanjärjestyksen puolesta. Kirja ei niitä manifestoi. Sen tekevät lukijan aivot automaattisesti, kun lukijassa voimistuu kapina ja vastarinta. Siihen kirjailija on uskoakseni luottanut. Niin kirjan tulkitsin.

Naomi Alderman: Voima. Gummerus 2019, 409 sivua. Suomennos Marianna Kurtto.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Scifi | Avainsanat: , , , | 2 kommenttia

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Cecilia Samartinin kirja Kirottu kauneus käsittelee tyttöjen ja nuorten naisten seksiorjuutta.

Minua riepoo taipumukseni lokeroida käsissäni olevaa lukemista. Halu virittyy heti, jos vaistoan lukemastani myyntikirjan tuoksahduksen. Miksi en ottaisi kirjaa kirjana, kuvausta kuvauksena, kuuntelisi avoimin mielin, onko kirjailijalla jotain sydämellään ja jos, niin mitä?

Kuubalaisamerikkalainen Cecilia Samartin (s. 1961) on painosten kuningatar,  ainakin kuuluu niiden aatelistoon. Viime syksynä kirjailija vieraili Helsingin kirjamessuilla, hurmasi tapaamansa ihmiset avoimella hymyllään, suurilla kirkkailla silmillään sekä lämpimällä ja elegantilla olemuksellaan. Hän kertoi ottavansa ammattinsa hyvin vakavasti ja valitsevansa tärkeitä aiheita. Hän haluaa  kehittyä paremmaksi kirjailijaksi.

Eräässä messutilaisuuksista hän tiesi kirjojaan luettavan paljon Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa. Vuonna 2017 ilmestynyt Beauty for Ashes on hänen kuudes suomennettu romaaninsa. Meillä se ilmestyi nimellä Kirottu kauneus. Itselleni se oli ensimmäinen.  Pidän mahdollisena, ettei se jää ainoaksi, vaikken heittäydy faniksi. Harvoinpa heittäydyn.

Kirottu kauneus käsittelee tyttöjen ja nuorten naisten keholla käytävää maailmanlaajuista seksi- ja pornobisnestä. Tämä suunnattomiin mittasuhteisiin yltävä, huumebisneksen kanssa kärkisijasta kilpaileva verkottunut megarikollisuus on ihmisoikeusrikosryväksenä  mitä polttavin ja äärimmäisen vakava. Fiktion aiheena se on vaativa ja vaikea. Siksi se valpastutti: Onko kirja sosiaalipornoa vai lukemisen ansaitseva fiktio?

Kirottu kauneus lokeroituu kirjailijan vilpittömäntuntuisista tavoitteista huolimatta viihdekirjallisuuteen, vaikka sana kuulostaa aiheen yhdeydessä rumalta.  Viihdekirjallisuutta on joka lähtöön. Se on monenkirjavaa ja ulottuu laadultaan yhdestä ääripäästä toiseen. Kirottu kauneus tukeutuu juonen koukuttavuuteen ja seksiuhrien lukijalta saamaan myötätuntoon ja heidän kohtalonsa osalta jännittävyyteen. Henkilökuvat jäävät väkisinkin juonen ehdoille, ohuiksi ja toissijaisiksi.  Mutta aihe on siinä määrin rankka, että kirja jäi sen luettuani vellomaan aivoissani.  Kirja siis tavoitti minun tapauksessa tarkoituksensa.

Kuubalaisyhdysvaltalainen

Cecilia Samartin syntyi Kuubassa. Tytön ollessa pieni perhe emigroitui Yhdysvaltoihin. Samartin on koulutukseltaan psykoterapeutti. Hän asuu valkolaisen miehensä kanssa Kaliforniassa lähellä Los Angelesia. Nykyisin Samartin on vapaa kirjailija, joka hyödyntää kirjoissaan psykoterapeutin tietojaan ja ammatillista kokemustaan. Sitä hän tarvitsi myös kirjoittaessaan Kirottua kauneutta.

Samartin kertoi lukeneensa Kirottua kauneutta varten massiiviset määrät tietoa ihmiskaupasta: tilastoja, ihmiskaupan uhriksi joutuneiden tarinoita, tietoa taistelusta seksimafiaa vastaan ja pelastuneille uhreille tarjottavasta toipumishoidoista. Suurimmat määrät uhreiksi joutuvista ja joutuneista on haravoitu entisen itäblokin maiden ja Väli-Amerikan maiden teini-ikäisistä.

Kolmen kovakohtaloisen tytön tarina

Kirjan päähenkilöitä on kolme, erilaisin taustoin ja orjuuteen pakottamisen historioin. Heillä on sosiaalisesti heikot taustat, yhteisenä tekijänä kodin varattomuus. He päätyvät Las Vegasin, kaksi heistä seksimarkkinoille. Kirottu kauneus kertoo tyttöjen yrityksestä irrottautua orjuudestaan ja paeta kaikkialle verkostonsa ulottavaa mafiaa.

Käsittämättömän kaunis 19-vuotias Inese on lähtöisin Moldovan maaseudulta. Hän oli menossa naimisiin rakastamansa Zaimin kanssa, kun tulee kävelymatkallaan siepatuksi rinnalleen pysähtyvään pakettiautoon. ”Albanian ja Venäjän ihmiskauppiaat ovat iskeneet kotimaahasi aika voimalla. Olen kuullut arvioita että joka kymmenes moldovalainen tyttö on kadonnut eikä suurimmasta osasta saada enää koskaan mitään havaintoa”, Inese saa myöhemmin kuulla häntä auttamaan pyrkivältä poliisilta, Lucelta.

Inesestä muokataan rankoin ottein alistunut prostituoitu. Lopulta hänestä tulee japanilaisen mafiapomo Osamun henkilökohtainen seksikohde, luksuslelu mutta mafiapomolle ihmisenä arvoton, vähempiarvoinen kuin kapinen koira.

Karla on vasta 13-vuotias, pikkusiskonsa Nenan kanssa orvoksi jäävä vihreäsilmäinen kaunotar Zitlalan pikkukaupungista Meksikosta. Hänet kietoo pikkusormensa ympärille punaisella urheiluautolla ajeleva, varakas, käytökseltään sujuva rattopoika, joka hivuttautuu Karlan tuttavuuteen asteittain tytön luottamuksen hankkiakseen. Lopulta Karla tekee virheen ja nousee Ramonin kyytiin. Prostituoiduksi hän joutuu asteittain ja aluksi vastaanhangoittelematta. Sama kohtalo koittaa myöhemmin myös pikkusisko Nenaa. Ramonin ökyrikkaan perhekunnan varakkuus perustuu naiskauppaan.

Jossakin vaiheessa haisevassa halvassa amerikkalaisessa pikatienvarsimotellissa rekkakuskien panopuina heidän kohtalonsa leikkautuvat.  He eivät olisi saaneet vaihtaa sanaakaan, edes katsoa toisiaan päin.

Kirjan kolmas henkilö on vasta kymmenvuotias saparopää Sammy Ohiosta. Sammy on narkomaniäidin miesystävän insestin uhri ja joutunut lastenkotiin. Sammy on terhakka, hoksottimiltaan timantti ja toimissaan vikkeläliikkeinen, aikailematon pikkulikka. Onnettomat tapahtumat johtavat lopulta siihen, että Sammysta tulee katulapsi. Hän ei ole Samartinin tarinassa prostituoitu. Selviytymisen keinot hänelle opettaa ensin lyhyen jakson kanssamatkalainen, maankiertäjä Tom. Juna vie salamatkustajan etelään. Sammy päätyy Sin Cityyn, siis Las Vegasiin, samaan kaupunkiin kuin eri reittiä tuodut Inese ja Karla.

Karla saa kokea, että ahdingossa auttaja, hänelle kodin tarjoava humaanintuntuinen aviopari onkin sutenööripari. Karla joutuu katuprostituoiduksi. Se on seksiorjien alin asteikko. Mutta ennen sitä vaihetta hän on yrittänyt salvata nälkäänsä samoin konstein kuin Tomin opettama Sammy, ruuhkaisten hampurilaisravintoloiden pöydille jääneistä tähteistä. Ensikontakti on kilpailutilanne, jonka Karla isompana voittaa. Siitä seuraa Sammyn häpeämätön kosto. Tytöistä tulee kuitenkin myöhemmin kumppanukset.  Kun Inese tajuaa, että hänen on onnistuttava pakenemaan nopeasti, kolmikon onnistuu paeta kaupungista yhteistyöllä. Pakomatkasta erittäin heikkoine onnistumismahdollisuuksineen Samartinin Kirotussa kauneudessa on kyse.

Herää realismintaju: Juuri kukaan juuri koskaan ei onnistu. Jo yksistään kolmikon tilaisuus sopia paosta on utopistinen. Ja jos onnistuu, ehjää ihmistä seksiuhrista ei tule kuunaan. Seksiorjuus rampauttaa lopullisesti. Cecilia Samartin haluaa valaa pientä toivoa siitä, että edes yhden onnistuneen paon kautta yhteiskunnan oikeusjärjestelmä saisi otetta seksibisnesmafiasta. Tyttöjä yrittää jäljittää samanaikaisesti sekä Osamun hyvin organisoitunut ja tehokas väkivaltakoneisto että poliisin peiteroolissa toimiva agentti Luce. Molemmat jäljittäjät hyödyntävät Inesen kännykän paikannustietoja.

Tottahan kirjoittaessaan jännittävää ja hyvään onneen rakentuvaa pakotarinaa Cecilia Samartin joutuu turvautumaan tilanteisiin, jotka ovat epätodennäköisiä ja epäuskottavia. Epäuskottavuuksia tämäntyylisessä fiktiossa on pienessä mitassa syytä sallia. Perusasiaa, seksiorjien kammottavaa kohtaloa ja ongelman laajuutta ne eivät peitttoa.

Samartin ei kirjoita naiivia onnellista loppua, missä Suuri Paha saa rangaistuksensa ja pakenijoille avautuu ainakin mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Miltei kaikilta osin kirjailija jättää tarinansa hitusen kesken. Toivo ja usko, kaksi ihmiskuntaa kannattelevaa voimaa, jäävät elämään. Lukijan oikeudeksi jää jatkaa Inesen ja Karlan tarinaa haluamallaan tavalla. Neuvokkaan Sammyn nuori elämä katkeaa kuitenkin eräälle rautatieasemalle.

Cecilia Samartin kertoo kiinnostavasti ja ripeätempoisesti. Samartin käyttää taitavasti takaumia, joilla palataan prostituutiota edeltäviin ja siihen johtaneisiin vaiheisiin sekä lasten sosiaalisiin taustoihin lukuisine kasautuneine ongelmineen.

Eija Kuuselan kansisuunnittelu on osuma: kolme hentosiipistä, kauneudessaan hehkuvaa ja vapautta tarvitsevaa perhosta; miten helppo ne onkaan liiskata, kuten Osamu ja häntä alemmat mafiapomot tekevät omille uhreilleen, vaikka vain pelotukseksi muille alistettavilleen.

Rankka aihe! Samartinin varhemmin suomeksi ilmestyneet kirjat käsittelevät varsin erilaisia ihmistarinoita. Kirjailija kertoi välttävänsä tietoisesti paluuta samaan aiheeseen.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. Bazar 2018, 312 sivua. Suomennos Kristiina Vaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Heidi Jaatinen: Koski

Jämäkkä nimi! Heidi Jaatisen neljäs teos Koski kertoo yläsavolaisen talonpoikaissuvun tarinaa 1910-luvulla. Teokselle on luvassa jatkoa.

Päästyäni vauhtiin Heidi Jaatisen sukuromaanissa Koski mielessäni väikkyi termi eepos. Jäin miettimään, milloin olen viimeksi lukenut tuon sanan ansaitsevaa kirjallisuutta. Kuvaako eepos Antti Tuurin jyhkeää ja runsasta Äitini suku -sarjaa? Pitääkö mennä aina Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan tai Eeva Joenpellon Lohja-trilogiaan saakka?  Ovatko nykyajan kaupungistuneet lukijat vastaanottavaisia jykevälle talonpoikaiseepokselle?

Siitäkö Jaatisen teoksessa on ylipäätään kyse? Kyllä, mielestäni siitä. Kustantajan mukaan ”Koski aloittaa kirjasarjan Koskenjoen varrella 1900-luvulla asuvasta korskeasta suvusta”. Teos paikantuu Ylä-Savoon Kiuruvedelle ja ajallisesti nykypäivän lisäksi vuosiin 1912−1918. Heidi Jaatinen kertoo noina vuosina omasta talonpoikaissuvustaan juurevassa Kosken talossa ja sen naapurissa Puolakassa. Jaatinen itse, koulutukseltaan opettaja, on syntyisin Puolakasta. Teoksen mukaan talot sijaitsevat vuolaan Koskenjoen varrelta ja niitä ympäröivät viljavat rintamaapellot.

Mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, sitä enemmän minussa vahvistui varautuneisuus. Kirjassa on kahden kirjan ainekset. Mahtoiko kustantaja ehdottaa yhden kirjan sijasta kahta erillistä, mihin rimansa korkealle asettanut kirjailija ei halunnut taipua? En tiedä. Tietenkään käsikirjoitusta ei olisi voinut noin vain panna kahtia ja koota kumpikin kirja kirjoitetuista aineksista kuin uudet palapelit. Eri teoksista olisi ollut kyse ja se olisi vaatinut hirmuisesti uusia voimia, motivaatiota irrottautua sementoituneista ajatusrakennelmista, ajatusten uutta strukturointia ja tavoitteiden uutta asettelua.

Kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinen toimi opettajana ennen äänensä menettämistä ja sen seurauksena ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi, kuten teoksen Koski loppusivuja  tulkitsin. Kuva: Manne Manelius.

Kysymys on ennen muuta kaunokirjallisen fiktion ja suvun tarinan keskinäisestä painoarvosta, siis siitä, kumpaa niistä kirjailija itse Koskea kirjoittaessaan seurasi enemmän. Pelkään pahoin, että oman suvun tarinaa fiktiolla kokoon kutoen. Suvun vaiheiden tarjoama aineisto on aarrekammio, mutta myös kahle. Mielestäni Koskessa on enemmän kyse  jälkimmäistä. Oman isän kuolema teoksen lopussa nostaa hänen tytölleen, ”isän kottaraiselle”, kertoilemansa sukuhistorian pyhyyteen, joka sitoo ja velvoittaa. Isän kuolema on kovin tuore kokemus. Siitä hän kirjoittaa sydänverellään.

Kosken patriarkka on Tuure, isäntärenkinä talonpoikaistaustoin vävyksi aikanaan Kosken taloon tullut.  Hänellä oli näyttämisen tarve.
Ensin piti vanhalle polvelle näyttää olevansa työhullu, se kävi Tuurelta luonnostaan. Heitukalle taas piti väläyttää herkkyyttään, kallistaa korvansa murheille, niitä oli kuulemma joka naispuolella, ja haluja, niitäpä vasta…” Talon nuorikko Hilma nääntyi lasten synnytykseen ja lopulta hänet korjasi kuolema: ”Lapsia oli siitetty kuin kelloa vetämällä, ja ne, paksuposkiset pullapitkot, syntyivät tasaisin puolentoista vuoden välein.” Jotkut heistä vei hinkuyskä jo vuosikkaina.

Lapset ovat vielä pieniä ja tarvitsevat äidin. Liki nelikymppinen, jo isovatsainen Tuure nai naapurista Puolakasta vanhimman tyttären, hädin tuskin naimaikäisen Stiinan, omien lastensa ensimmäisen serkun. Hilma-vainaa ja Puolakan emäntä Ida kun olivat sisarukset.

Tuure, (Hilma,) Stiina ja Miina

Jos Koski jakautuisi kahdeksi eri tarinaksi, ensimmäinen kertoisi Tuuresta ja Stiinasta ja kolmiodraaman yhtenä kärkenä keittiöpiika Miinasta. Tuure käyttää Miinaa mennen tullen kivespussinsa tyhjennykseen, mutta musertaa Miinan piilevät odotukset kohota talon emännäksi. Kunkin kuului tyytyä osaansa, kai taivaasta annettuun. Talon oli pysyttävä tiukasti suvun käsissä.

Vaikka Heidi Jaatinen kuvaa Tuuren suurikokoiseksi ja -kouraiseksi, ruumiillisen työn kuvaukset Tuuren osalta puuttuvat. Koskessa on piikoja ja renkejä, ruotiukkoja ja kehruuakkoja, torppareita taksvärkkeineen, aikuistuvia lapsia, tekeviä käsipareja. Mutta vaikka isäntä ei tarttuisi lapioon, miksi hän ei mieti talonsa asioita ja keskustele niistä talon muun väen kanssa: hän ei koskaan tutki oraan nousua kesän alkaessa, ei korren kasvua, ei tähkien kehittymistä korsien päihin, ei valvo vuoteessaan hiestä märkänä ja välillä ikkunaan nousten hallaöinä, ei nosta kämmenelleen elokuun auringossa tuleentuvia tähkäpäitä, ei arvioi puinnin jälkeen tuotosta. Navetasta vastaa sangen itsenäisesti navettapiika Tilda, ojien kaivuusta ja peltotöistä rengit. Lehmiä tosin Tuuren mielestä tulisi lypsää kolme kertaa päivässä, se nostaisi maidon määrää.

Tuure jää pääosassa kirjaa luonteettomaksi, mieheksi, joka syö eteensä kannettua pottuhaavikasta, tirripaistia ja talkkunaa, kuorsaa nukkuessaan hirret täristen, ajelee hevoskyydillä tapaamaan kirkonkylän pikkuherroja ja tyhjentää eri naiskohteisiinsa kivespussinsa. Talossa ei juurikaan piitata maailmanmenosta. Iisalmelainen Salmetar tulee taloon, kenties Savon Sanomatkin, mutta aivan kuin niitä ei kukaan lukisi. Hevonen on Tuurelle tuttu ja mieluinen, mutta reissuiltaan yöllä palattuaan hän enintään nostaa hevosen turvan alle vesisangon ja jättää mukavuudenhalussaan hevosensa seisomaan valjaisiin lopuksi yötä. Irrottakoon renki, kun herää.

Vasta vuoden 1918 lopulla Tuure alkaa saada Jaatisen kuvauksessa luonnetta: silmää, korvaa ja tajunnan herkkyyttä huonekuntansa ihmisille, etenkin vielä nuorelle Stiina-vaimolle.

Antelias Kosken talo on, uskomattoman antelias. Puolakassa ja Koskessa ovet ovat yöllä avoinna yösijaa tarvitseville ja ruokaa ei kielletä keneltäkään. Ruokavarannot tuntuvat ehtymättömiltä, myös viljanpuutevuonna 1917, kun omassa kirkonkylässä on ruokapula ja pääkaupungeissa suorastaan nähdään nälkää.

Jäin siis kaipaamaan sosiaalipsykologista ja psykologista talonpoikaiseeposta ajan aatevirtojen verkostossa. Koskea ja Kiuruvettä aatteiden virrat taisivat vain hipaista, vaikka aika oli suurten liikkeiden vuosikymmen. Tuure ei ole aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, vaikka olikin vuosia sitten perustamassa työväenyhdistystä ja seurustelee kirkonkylän kauppiaiden, pastorin, apteekkarin ja Hingunniemen isännän kanssa.  Kylällä kaivataan omaa osuuskauppaa. Sitä puuhaavat muut. Yhteiskunnallinen edistys ei merkitse nyt kuvatulle Tuurelle pyrkimystä poistaa tai lieventää rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, edes miettiä sellaisesta, vaan edistys rajoittuu uuden Fiskars-kyntöauran hankkimisen kokoiseen kehitykseen.

Stiinan Jaatinen on rakentanut, kuin muun kerronnan ohessa, hienoksi henkilökuvaksi: vaatimattomaksi, lämpimäksi, viisaaksi ja taitavasti auktoriteettiaan kasvattavaksi  naiseksi.

Paavo, Tilda ja Heppe

Koski-teos yltää ennen puoliväliään Suomen sisällissodan vuoteen ja Viena Suomelle -unelmaan. Siitä ja sen osallisista olisin lukenut Heidi Jaatisen ”toisen kirjan”. Heidi Jaatinen näet siirtyy vuoteen 1917 tultaessa kuvaamaan Tuuren pojan Paavon, kuumapäisen kiihkoilijan, edesottamuksia. Paavon ajaa alkutalvesta 1917 perustettuun suojeluskuntaan ja seuraavan kevään sisällissotaan kuvitellun sankaruuden ylevyys. Kun sota ei yllä Kiuruvedelle, Paavo lähtee kavereineen etsimään sitä, ensin aseidenhakureissulle Pohjanmaalle, sitten Kuopioon ja lopulta Warkauteen.

Tuo toinen kirja olisi vahvasti psykologinen, mutta myös yhteiskunnallinen. Sen kirjan Jaatinen on Koskeensa liki kirjoittanutkin. Koski kuvaa paneutuen Warkauden tapahtumia, punaisten teloituksia siellä sekä nuorten miesten joukkokunnan lähtemistä Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” heimoveljiä. Paavo häärää siinä päällä päsmärinä, vastuutehtävissä. Vienasta tullaan illuusio kadotettuna ja syyllisyyden lyijylasti aivoissa. Paavo on Vienan Kemissä ampunut pakoon juosseen pitkänhuiskean laiheliinin, punaisen, ja tajuaa viiveellä ampuneensa kotikylänsä työmiehen Hepen.

Mutta Paavo ei kykene vapautumaan Hepen turhasta ja kunniattomasta tappamisesta, ei, kun siitä ei ollut sankaritarinaksi ja kun hän tajuaa Kosken navettapiika Tildan odottavan juuri Heppeä itärajan takaa palaavaksi. Tilda rakastaa Heppeä, sisällään kantamansa lapsenalun isää.  Tuosta poliittisesta kolmiodraamasta ”sakean veren vuonna” (ilmaisu Markus Leikolan) olisi siis kehkeytynyt itsenäinen teos. Teos ei olisi suonut Paavolle vapautusta, sillä hänen tyyppisissään itää tulevan IKL:n ja fasismin siemen.

Teos kertoisi myös – kuten Heidi Jaatinen Koskessa − sovun rakentamisen yrityksiä Kiuruvedellä. Hingunniemen mahtitilan isäntä Antti Tikkanen, Hinku-Antti tulee aatetovereineen työväentalolle ehdottamaan järjestysvoimien yhdistämistä aseellisten toimien ehkäisemiseksi. Työväenyhdistys hylkäsi ehdotuksen, mutta tammikuussa kielsi aseiden tuonnin ja päätti pidättäytyä väkivallasta. Jaatisen teoksessa lahtari-nimitykset vilisevät aktiivisimpien kielenkäytössä. Tätä hieman ihmettelin, vaikka agitaattori olikin suorittanut kunnassa kylvönsä ja sosiaalidemokratia oli tuolloin pitäjässä vahvin aate. Poliittisessa historiassa kun tavoitteena oli vallan ottaminen työväestön käsiin, ei itsetarkoituksellinen tappamisen ja talojen polttamisen himo.

Sisällissota ei tullut Kiuruvedelle. Tieteellisen aikakauskirjan Työväentutkimus vuosikirjan 2018 artikkelin ”Kansakoulunopettaja Kalle Korhonen ja avunanto valtiopetokseen 1918” mukaan pitäjän porvaristo toisti tammikuussa 1918 työväenyhdistykselle ehdotuksen suojeluskunnan ja punakaartin yhdistämisestä. Asialla olivat tuolloin Jaatisenkin kirjasta tuttu kauppias Ambro Kärkkäinen sekä kauppias Paavo Hyvönen. Tällöinkin ehdotus torjuttiin. Sota oli silloin jo oven takana.

Eläköön mehuisa kieli

Heidi Jaatinen käyttää savolaisten repliikeissä murretta, mutta hillitysti ja viisaan harkitusti, juuri passelisti. Murteeton teksti olisi epäuskottavaa. Eniten nautin kuitenkin sanoista, jotka kuuluvat kirjassa kuvattuun aikakauteen, mutta ovat kadonneet arkipuheesta. Testasin niitä hämäläiseen aviomieheeni: ape, kerkko/kerkkoja, pottuhaavikas (murteellinen), ropsi (myös murteellinen), tirri, holkki, kiesit, laipio, laahka, välly, retnekka (kieliväännös) ja rollirauta. Hänelle ventovieraita olivat retnekka, laahka ja rollirauta.

Kokeilkaapa huvin vuoksi! Hieman vihjeitä: ret – grädda, laahka – toripöytä tai myyntikoju, rollata, juoruta; rolliakka, juoruämmä. Rollirauta löytyi entisajan keittiöistä, rautahellan ulomman nurkan pystynä kannatintaoksena. Siihen sopi akkojen vieraillessaan nojailla.

Nautittavimmillaan Jaatinen on sittenkin ympäröivää luontoa kuvatessaan. Kirjailija rakastaa lapsuutensa maisemaa koskineen, peltoineen, metsineen, hiihtomäkineen ja talon pihapiireineen. Ja rakastaa vanhaa Kosken taloa:
Matkata unen valtaisalle Koskelle, tulla hämyisiin viileisiin huoneisiin, askeleista hioutuneille lankuille, ehkä keittiöstä tulvii uusien perunoiden ja katajaisen paistin tuoksu, valo pilkahtaa kynnyksen yli. Isä napauttaa merkiksi seinähirteen ja palvelijat, Tilda etunenässä, alkavat kantaa vateja pöytään. Unen valtaisa Koski.

Kirja päättyy kirjailijan rippiin, omaan ja lähisuvun. Niin sen tulkitsin. Se oli hieno ja herkkä päätös mammuttiteokselle.

Koski on Heidi Jaatisen neljäs kaunokirjallinen teos. Se voitti vuoden 2018 Savonia-kirjallisuuspalkinnon, mistä lämpimät onnitteluni kirjailijalle! Jaatisen kolmas teos Kaksi viatonta päivää oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2014.

Heidi Jaatinen: Koski. Gummerus 2018, 638 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi