Metsä meidän jälkeemme

Metsä meidän jälkeemme on tyylikäs ja viisas teos.

Professori Sixten Korkman valitsi teoksen Metsä meidän jälkeemme kuuden tietokirjan joukosta vuoden 2019 Finlandia-palkinnon saajaksi.  Valinnalla on kansallista vaikuttavuutta edellyttäen, että riittävä määrä ihmisiä teoksen myös lukee. Kirjalla on voimaa muokata ajatteluamme. Ainakin se ryhdisti omia käsityksiäni.

Teoksen kirjoittajat, neljä ansioitunutta journalistia, tietokirjailijaa, eränkävijää ja metsänomistajaa Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä protestoivat sitä ajattelua vastaan, että kannanilmaisun oikeus metsästä ja metsätaloudesta  kuuluisi vain metsätieteellisen loppututkinnon suorittaneille. Metsä kuuluu kaikille. Jokainen on metsänomistaja ainakin kotikuntansa asukkaana, kansalaisena taikka seurakuntansa jäsenenä, he muistuttavat.

Teos kattaa valtavan määrän tietoa metsästä, metsätaloudesta ja metsäekologiasta. En yritä antaa kirjasta läpileikkausta, vaan valitsen sieltä itseeni järisyttävimmin vaikuttaneet kokonaisuudet. Teos on tarkoituksellisesti manipulatiivinen, mutta se tukeutuu tieteellisiin tutkimuksiin ja vuosikymmenien kuluessa kertyneisiin kokemuksiin.

Inarin Tsarmituntunturin erämaamaisemaa. Kirjan kuvitusta

Metsä on paljon muutakin kuin puita ja puiden runkoja. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijan Hannu Ahon ilmaisulla ”metsäkansa on unohtanut mitä metsä on”. Uskomme Suomessa harjoitettavan kestävää metsätaloutta. Mutta ”puukuutiot ovat varsin kapea kestävyyden mittari”, kiteytetään näkökulmavalikoivuus ja -kapeus kirjan johdantoluvussa. Metsä on ennen muuta hieno ekosysteemi. Jos metsällä on sydän, se sykkii maan alla, sienirihmastojen ja bakteerien ylläpitämässä ekojärjestelmässä, jota ilman puu ei saisi ravintoa ja kasvaisi. Tästä puiden viestintä- ja varoitusjärjestelmästä ja puiden ravinnonsaannin äärimmäisen hienosta verkostosta kirjassa kirjoittaa Anna Ruohonen, yksi kirjan neljästä kirjoittajasta.

Suomalaisen metsänhoidon suppea historia

Toinen teoksen kirjoittaja, Pekka Juntti on koonnut lukuun Käännetty maa suomalaisen metsätalouden lyhyen historian alkaen kaskiviljelystä ja yli sata vuotta sitten käynnistyneestä sahateollisuudesta ja päätyen siihen jaksolliseen metsänkasvatukseen avohakkuineen ja pintamaan myllerryksineen, jota Suomessa on harjoitettu liki kuuden vuosikymmenen ajan.

Vielä 1900-luvun alussa valtion metsätalouden tarkastaja, metsänhoitaja V.K. Ahola edusti ajattelua, että metsän hyvinvointi, metsän omien prosessien auttaminen ja metsän esteettisyys ovat metsän käsittelyn päämääriä. Sitten uudeksi aatteeksi tuli isänmaan etu. Sitä edusti Helsingin yliopiston metsänhoidon professori A.K. Cajander, josta tuli pitkäksi aikaa alan ylin auktoriteetti. Cajanderin muistanemme paremmin ensimmäisen punamultahallituksen pääministerinä talvisodan alla.

Teoksen sivuaukeama taitekohtineen: vasen ja oikea sivu, mutta yksi ja sama metsä, osa vain hakattua. Kirjan kuvitusta Inarin Konttorinlammelta.

Kansakunnan etu: Cajander puhui yhteisöllisestä metsämieshengestä. Ehkä se tarkoitti metsätyömaiden ja tukkikämppien henkeä, työtä puun saamiseksi suomalaisten energiantarpeisiin. Kun talvisota syttyi, öljyn ja kivihiilen tuonti tyrehtyi. Lain nojalla alettiin suorittaa laajoja pakkohakkuita. Sotavuosina kotirintaman naiset joutuivat halkopinoille. Palelevat kaupungit tarvitsivat lämpöä.

Vimmainen metsänhakkuu jäi päälle, sillä Suomen raskaista sotakorvauksista kolmannes tuli suorittaa puutavarana. Luotiin suuret savotat ja miehille tarjoutui tienestejä. Metsätyöansiot ovat olleet luvuttomien köyhien kotien ainoa toimeentulon lähde, miltei vuosikymmenten ajan.

Avohakkuut tulivat vallitseviksi menetelmiksi jopa niin, että valikoivia hakkuita ei enää katsottu hyvällä. Niissä uskottiin kaadettavan vain puista lajivaliot, minkä seurauksena pystyyn jätetyt kelvottomammat alentaisivat metsien geeniperimää. Kielteistä suhtautumista vauhditti vuonna 1948 kuuden vaikuttajan yhteinen harsintajulkilausuma harsintahakkuita vastaan.

Sotakorvausten ohessa puuta tarvittiin vientitulojen saamiseksi. Suomi vei sellua, paperia ja sahatavaraa ja nopein ja tehokkain keino saada puuta metsistä olivat avohakkuut. Käytäntö saneli:
”Vertailevaa tutkimustietoa jaksollisen metsänkasvatuksen paremmuudesta harsintaan nähden ei ollut silloin, ei harsintajulkilausuman aikaan eikä vuosikymmeniin se jälkeenkään. Tiedon puute ei kuitenkaan estänyt tekemästä siitä ainoaa hyväksyttyä metsänkasvatusmallia yli kuuden vuosikymmenen ajaksi.”

1950-luvulla metsäntutkija Gustav Sirénin opit astuivat vallitseviksi. Hän perusti ne väitöskirjaansa, jonka yksi keskeinen myytiksi muodostunut väittämä oli ”itsemurhakuusikko”. Metsä kasvaessaan kuolee, kuvainnollisesti tekee itsemurhan, kun kuusen alakasvuston paksusammalkerros tukahduttaa alkavat kuusentaimet. Silti kuusikot ovat pystyyn jätettyinä kasvaneet useita satoja vuosia vanhoiksi. Sirénin opit otettiin Metsähallituksen laajamittaiseen käyttöön. Siréniä myötäili professori Yrjö Ilvessalo osoittaessaan, että Pohjois-Suomessa mänty tuottaa enemmän kuutioita kuin kuusi. Niinpä pohjoiset metsät avohakattiin ja istutettiin männylle piittaamatta siitä, sopiko myös kostea ja hienojakoinen kasvupaikka männylle.

Rankin kokeiluista oli Osaran aukiona tunnettu Euroopan suurin avohakkuu Pohjois-Pohjanmaan koillisessa kulmassa Pudasjärven ja Posion rajamailla Susivaarassa. 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla tehty hakkuu oli 11 kilometriä pitkä ja 25 kilometriä leveä. Istutus ei läheskään onnistunut toiveiden mukaisesti. Tarvittiin useita uusintaistutuksia. Metsähallituksen tietojen mukaan korjattu puu jäi pieneksi, keskiläpimitaltaan noin 20 senttiseksi, kun ison mäntytukin halkaisija voi parhaimmillaan olla 40–50 senttiä, (tuskin sentään Susivaaran korkeudella). Nimensä Susivaaran jättiaukko sai Metsähallituksen pääjohtajan N.A. Osaran mukaan. ”Kansa pelkäsi alueiden jäävän puuttomaksi tundraksi”, tiivistetään Metsä meidän jälkeemme -teoksessa paikallisihmisten tuntoja.

Metsäntutkimuksen paha poika Erkki Lähde on vaikuttanut metsähakkuiden päävirtaa vastaan puolustamalla jatkuvaa kasvatusta. Lähde haastoi filosofian siitä, mitä metsä on. Lähteen Pekka Juntti löysi Saariselältä. Teoksen kuvitusta.

Teoksen kuvaama metsätalouden historia on maallikolle kuin jännitysnäytelmää, sillä vaihtoehdottomasta korjuuopista poikkeavat joutuivat käräjille ja harvennushakkuita puolustaneet tutkijat sysättiin sivuraiteille harhaoppisina lahkolaisina. Avohakkuiden epäilijöiden kärkihahmoksi, toisinajattelijoiden sankariksi ja metsäntutkimuslaitoksen konnaksi nousi äkkivääränä pidetty tutkija Erkki Lähde. Hän saa Metsä meidän jälkeemme -teoksessa äänen. Kirja on Lähde-henkinen. Lähde haastoi aktiiviaikanaan paitsi vallitsevat menetelmät, myös koko filosofian siitä, mikä metsä on. Pekka Juntti tapaa kirjan sivuilla hyväntuulisen eläkeläisvaikuttajan Saariselällä kelohonkamökissä rautua keittämässä.

Korjuukäytäntö on yhä sama, vaikka vuoden 2014 lainmuutos teki jatkuvan kasvatuksen tasaveroiseksi menetelmäksi jaksollisen kanssa. Metsähallitus tosin muutti kurssinsa lopettamalla hakkuualueiden aurauksen. Uudisojitukset ja vesakkomyrkyt kiellettiin ja ojitettuja soita alettiin palauttaa luonnontilaan. Lehtipuuta ei enää vihata.

Hirvet taimikkotuholaisina

Männyn ja lehtipuiden taimet osoittautuivat mieluisaksi ravinnoksi metsien hirvikannalle. Kuusta hirvet eivät sen sijaan kelpuuta. Tämä on keikauttanut istutukset kuusta suosiviksi, sillä hirvien aiheuttamat taimikkotuhot ovat mittavat.

Meillä kasvatetaan siis edelleen tasakasvuista monometsää. Monimuotoisuuden kaventumisesta kirjoittaa teoksessa Pekka Juntti luvussa Rikottu riistamaa. Metsäkanalinnut tarvitsevat vanhoja metsiä. Lintukanta romahti 1970- ja 1980-luvulta rajujen metsähakkuiden seurauksena. Selitykseksi ei riitä väitetty metsästys. Metso tarvitsee lisääntyäkseen 300 hehtaarin yhtenäisen soidinalueen, mieluiten mäntymaastossa. Lisäksi sen on oltava yhteydessä naapurisoitimeen. Pirstoutuneet metsäpalstat eivät sellaisia reviirejä metsolle tarjoa. Metson, teeren ja riekon poikaset viihtyvät suon ja metsän vaihtumisvyöhykkeellä. Nyt sellaiset alueet on suurelta osin ojitettu. Metsäriekkoa uhkaa lisäksi ilmastonmuutos, sillä lumi tulee liian myöhään. Osaran aukiolta metso hävisi vuosikymmeniksi. Nykyisin Osaran kannan kerrotaan elpyneen.

Mustikka on metsäkanalintujen mitä tärkein ravintolähde. Mustikan peittävyys on kaventunut pelottavaa vauhtia, seikka, jonka innokas marjastaja on joutunut vuosien mittaan murheekseen huomaamaan. Kun mustikan varvusto peitti metsiemme aluskasvillisuudesta sotien jälkeisenä vuosikymmenenä ja sen jälkeenkin 15–20 prosenttia, on kattavuus supistunut vuosituhannen vaihteeseen tultaessa kahdeksaan prosenttiin. Syynä on hakkuualueiden auraukset sekä aukon altistuminen auringonpaahteelle ja heinikon kasvulle.

Kuusamon Isoniemessä tehtiin 110 hehtaarin avohakkuut, jota seurakuntalaiset laajana rintamana vastustivat.

Yksi lohduttomista avohakkuualueista löytyy Kuusamon Isoniemestä vuodelta 2013. 110 hehtaarin avohakkuun toteuttaja oli seurakunta (kuntalaisten vastustuksesta piittaamatta).
Kun juttelin aurauksista paikallisten kanssa, he puhuivat itku silmässä, miksi nämä maat pitää hakkaamisen jälkeen kaupan päälle vielä tuhota”, kuvaa kirjassa mielialoja kuusamolainen toimittaja Tuomo Pirttimaa. Hänen mielestään luonnon näkökulmasta totaalisen täystuhon viimeiset jäljet silittää vasta seuraava jääkausi. Sama tunne on tullut myös tämän blogin siivettömällä kirjoittajalla hänen yrittäessään kesäisin edetä ojitettujen ja aurattujen hakkuuraiskioiden poikki.

Kylmä tosiasia kuitenkin on, että neljä vuotta uuden metsälain voimaan astumisen jälkeen 96 prosenttia teollisuudelle myytävistä leimikoista hakattiin jaksollisen kasvatuksen harvennuksella tai päätehakkuilla ja vain 3,7 prosenttia jatkuvan kasvatuksen harvennuksilla.  Jää nähtäväksi, aikaansaako ilmastonmuutospuhe tässä suhdeluvussa muutosta, avohakkuut ja auraukset kun ovat osoittautuneet metsä-, suo- ja vesiluonnon lisäksi katastrofaaliseksi myös ilmastolle. Suunnittelut uusiksi sellutehtaiksi viittaavat avohakkuiden kultakauden jatkumiseen.

Arvion mukaan luonnontilaista metsää on Suomen pinta-alasta 2,9 prosenttia. Osa siitä on suojeltua. Metsämaasta suojeltua on 7,7 prosenttia. Kuvan suojeltu metsä on Tervolan ja Rovaniemen välistä Pisavaaran luonnonpuistosta. Luonnontilaisten metsien puute on jo sukupolvikokemus.

Metsäntutkimuksen rintamalinjoja

Anna Ruohonen nostaa kissan pöydälle luvussa Myytinmurtajat, jossa pyritään kumoamaan kahden hakkuuopin keskinäistä taloudellisuutta. ”Jatkuva kasvatus tuottaa enemmän tukkirunkoja kuin päätehakkuuseen tähtäävä metsänkäsittely, joka vuorostaan tuottaa jatkuvaa kasvatusta enemmän kuitupuuta”, siis selluloosateollisuuden raaka-ainetta. Metsätalouden suunnittelun professorin Timo Pukkalan mukaan ei ole olemassa tutkimuksiin perustuvaa näyttöä tasaikäismetsätalouden paremmasta puuntuotannosta eri-ikäismetsätalouteen eli jatkuvaan kasvatukseen verrattuna.
”Mitä useampia metsien hyötyvaikutuksia, kuten taloudellinen tuotto, riista, marjat ja ympäristöarvot laskelmiin liitetään, sitä kannattavampia jatkuvan kasvatuksen hakkuut näyttävät olevan avohakkuisiin verrattuna.”

Ehkäpä tarvitaan tarkennettua tutkimusta.

Oulaisissa asuva, neljään vuosikymmenen ajan metsäkoneen ohjaamosta metsänkaatoja seurannut ja tehnyt Osmo Palosaari pyrkii kehittämään laskuria tavallisten metsänomistajien käyttöön eri korjuumenetelmien taloudellisten ulottuvuuksien arvioimiseksi. Palosaari on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin Pukkala:
”Tein isältä ostamiini metsiin joitakin aukkoja, mutta siinä tuli kyllä ne käsittelytavan negatiiviset vaikutukset eli uudistuskulut selvästi esille. Pikkuhiljaa homman järjettömyys alkoi valjeta minullekin.”

Tämän asian kohdalle piirsin marginaaliin huutomerkin:
Sivulla 223 kerrotaan professori Pukkalan kirjoittaneen 1990-luvulla jatkuvaa kasvatusta käsitelleen tieteellisen artikkelin. Se kieltäydyttiin julkaisemasta metsäntutkimuksen julkaisusarjassa Silva Fennica. Perusteluna sanottiin hänen edistävän artikkelillaan eri-ikäismetsätaloutta Suomessa.  Artikkeli julkaistiin samana vuonna kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä Forest Ecology and Management.  Taisin nauraa kohtaa kirjasta  lukiessani. Tunnettuahan oli, että Helsingin yliopiston metsäntutkimuslaitoksen tutkijoita kiellettiin lähtemästä mukaan mihinkään Erkki Lähteen tutkimushankkeeseen, edes menemästä hänen eri metsäntutkimuspalstoilleen. Lähteen mukaan koepalstat on kuitenkin otettu käyttöön hänen jälkeensä.

Bioenergiasta

Juha Sipilän hallitus asetti yhdeksi kärkihankkeeksi edistää uusiutuvan energian, ennen kaikkea bioenergian käyttöä sekä erilaisten puupohjaisten jalostustuotteiden kehittämistä selluloosateollisuuden sivutuotteina. Tästä aiheesta kirjoittaa railakkaasti Jenni Räinä luvussa Biopesu. Biotalousstrategian tavoitteena oli luoda puusta korkean arvonlisän tuotteita, kuten biokomponentteja, tekstiilejä, puurakentamista ja nanosellua. Tulokset eivät rohkaisseet: Vuonna 2017 puun jalostusaste oli Suomessa matalampi kuin aiemmin. Suoraan vientiin menneen sellun osuus oli noussut eikä Suomi ole entisaikojen tavoin hienopaperin tuottaja ja viejä.

Sellua tekee myös Metsä Groupin Äänekosken biotuotetehdas, 80 prosenttia sen liikevaihdosta tulee sellusta. Loppu syntyy biotuotteista, ennen muuta perinteisistä mäntyöljystä, tärpätistä, rikkihaposta, biokaasusta ja biopelleteistä. ”Sellun korkeasuhdanne on pyritty hyödyntämään”, kommentoi Itä-Suomen yliopiston biometsätalouden professori Jyrki Kangas. Sellunmyyntivoitoilla tulisi siis vallata sivutuotemarkkinoita ja vauhdittaa tuotekehittelyä. Kankaan mukaan yli puolet suomalaisen biopolttoaineesta on perustunut ulkomailta tuotuihin kasvi- ja eläinperäisiin jäterasvoihin ja -öljyihin. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkijan Janne Huotarin mukaan metsäteollisuutemme ei ole käyttänyt kansainväliseen tasoon verrattuna erityisen paljon rahaa tuotekehitykseen. Mennään sillä, että tehdään sellua, paperia ja kartonkia. Eivätkä markkinat ole helpolla vallattavissa. Kankaan mukaan globaaleilla markkinoilla puupohjaisilla biotuotteilla on paljon kilpailijoita.

Mutta yrittänyttä ei laiteta, sanoo vanha kansanviisaus. Tavoite on ollut hyvä, toteutuma toisenlainen.

Metsä on paljon muutakin kuin puukuutioita. Lapissa se on matkailua ja porotaloutta, muiden muassa. Kirjan kuvitusta.

Maailman luonnonsuojelusäätiön WWF:n johtava metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu puuttuu kirjassa keskusteluun vuotuisten hakkuumäärien kasvattamisesta. Sehän oli viime eduskuntavaalien alla kuuma kiistakysymys. Biotalouden yksi määritelmä on kestävä kehitys. Se ei Kuntun mukaan toteudu nykyisillä hakkuumäärillä. Hänen mukaansa hakkuumäärät ja puunkysyntä ovat 2010-luvulla olleet niin suuria, että hakkuut ovat siirtyneet kohteisiin, jotka ovat aiemmin saaneet olla rauhassa: yhä nuorempiin metsiin, pieniin saariin ja herkempiin luontokohteisiin, kuten puronvarsiin. ”Tilanne on ylikuumentunut. Olen ollut melkein 20 vuotta mukana suojelutoiminnassa, ja kansalaisten yhteenottojen määrä on kasvanut selvästi. On tapahtunut silmiinpistävä muutos. Ihmiset ovat huolissaan metsistä sekä asuinympäristöjensä että kesämökkiensä ympärillä.”

Korjatussa Suomen hiilinielulaskelmassa hiilinielumme volyymi arvioitiin vuoden 2019 lopulla viidenneksen pienemmäksi kuin aiemmassa laskelmassa, vaikka senkin aikana nykyiset hakkuumäärät (65 miljoonaa kuutiometriä vuodessa) ovat luonnon kestävyyden kannalta kiistanalaiset. Kun nykyinen hallitus kokoontuu helmikuun alussa tekemään kaavailemiaan ympäristöratkaisuja, se on kasvotusten vakavan ongelman kanssa.

Juuri metsien ja maan käyttö ratkaisevat hyvin pitkälle sen, miten Suomi pystyy torjumaan ilmastopäästöjä… Emme voi samaan aikaan saada ilmastohyötyä sekä hakkuulisäyksestä että nielun kasvattamisesta”, kirjoittaa Anna Ruohonen luvussa Laske, älä usko.

Finlandia-palkitulla tietoteoksella on tendenssi, sitä ei käy kiistäminen. Mutta väitteiden ja kannanottojen takana on sankka joukko kovan tason tutkijoita ja asiantuntijoita kansalaismielipiteitä unohtamatta. Olemme kaikki metsänomistajia, vaikka monet vain välillisesti, kuten teoksessa huomautetaan.

Kirjassa on runsas, laadukas ja havainnollistava kuvitus. Kuvien laadukkuus ei tosi välity skannauksessani. Pahoittelen, että käsittelen teoksen aiheiden moninaisuutta vain jotkut keskeiset osiot mukaan poimimalla. Tästä jutusta on poissa esimerkiksi ojitusten ja turvepohjaisen metsän hakkuiden kuormittavat vaikutukset vesistöihimme. Aiheesta kirjoittaa Pekka Juntti musertavan painavassa valumaluvussa Tuli tummat vedet. Sen jättäminen juttuni ulkopuolelle on synti. Suosittelen siis omakohtaista perehtymistä teoksen monipuolisen kokonaisuuden avaamiseksi.

Teos sivistää meitä metsäkansaa  ja on siksi mitä tervetullein!

Metsä meidän jälkeemme. Otava 2019, lähteineen 270 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus

Maaseudun tulevaisuus on satiirinen, hauska romaani eräästä pohjoissavolaisesta kylästä.

Melkoinen velikulta tuo pohjoissavolainen Antti Heikkinen, elämäkerturi, kirjailija, toimittaja, näytelmäkirjailija, dramaturgi, näyttelijä, laulaja ja stand up -taiteilija. Miehestä on moneksi. Miten ehtiikin! Helsingin kirjamessuilla hän on jokasyksyinen vieras uudella huomiota saavalla teoksellaan. Menneenä syksynä uusi tuotos oli satiirinen romaani Maaseudun tulevaisuus. Kirjan tarinaan oli helppo upota ja unohtua, savolaisittain ”naatiskella”.

Kylä on Nasaret (tai Nasaretti). Nimen syntyyn liittyy tarina, johon kylällä uskotaan uskon horjumattomuudella. Maalle naislöydöksensä mukana muuttanut kirjailija Simo Katajisto on arkistoja tongittuaan havainnut Nasaretiin ja sen historialliseen hahmoon, maallikkosaarnaaja Laapottiin liitetyn juonikulun paikkaansa pitämättömäksi, mutta hänen suuri paljastuksensa kaiku kuuroille korville. Moinen etelän muuttolintu saa palata sinne, mistä tulikin.

Maaseudun tulevaisuudesta ei huoli puhua, jos ei tunne sen historiaakaan, tuntuu Heikkinen ajattelevan. Laapotin oikeiden elämänvaiheiden tuntemus olisi siis käynyt historian kivijalasta.

Heikkinen on kutonut kirjaansa velmun juonenjuoksutuksen. Kylään mahtuu kaiken sorttista väkeä. Matriarkan roolin on ominut itselleen Päiväkämmenen ikivanhan ja arvokkaan sukutilan vanhempi emäntä Maire, kylän jo kuolleen yksinvaltaisen patriarkan Uljas Korkalaisen miniä, itsetietoinen ja itseriittoinen. Maire osaa kaiken paremmin kuin muut, tietää kaiken kylällä tiedettäväksi tarvittavan ja on aina oikeassa. Nyt hän on organisoinut nuorisoseuran talolle kirkastusjuhlan, jonne on saapumassa kunniavieraaksi vaalipiirin nuori charmantti kansanedustaja. Lottovoittaja Däni, turkulaisesta viiden tähden ravintolasta irrottautunut huippukokki, on luvannut juhlaan rosvopaistin. Edessä oleva kyläjuhla sähköistää monen päivää.

Keskeisin heistä on Kauko Parviainen, kylän viimeinen kommunisti ja häirikkö. Kauko kiusaa maantiellä muuta liikennettä ajelemalla ajoväylän tukkivalla mersullaan edestakaisin kolmenkympin tuntinopeudella. Ajelu kuuluu Kaukon aamuun yhtä luontevasti kuin aamupuuro. Kauko on keksinyt porvareiden kirkastusjuhlalle komean vastaiskun. Mutta sitä ennen hän lopettaa yhden miehen vuosikokouksessa työväenyhdistyksen, koska viimeisetkin vanhat kommaritoverit ovat siirtyneet hautausmaan asukeiksi. Ottaakseen kylän illan tukevasti haltuunsa Kauko on roiskutellut kanisterillisen bensaa työväentalon lattioihin ja seiniin. Mutta toteutuksen kannalta tärkein unohtui, tulitikkuaski.

Näyttävän teon Mairen kirkastusjuhlan illaksi on suunnitellut myös vanha kansakoulunopettaja Sakari Pärssinen itselleen ja umpidementoituneelle opettajavaimolleen Tertulle. Kunniakas elämänura vaatii rapsakan lähdön, kaksoisitsemurhan, josta horiseva vaimo on viattoman tietämätön. Mutta myös Sakari kohtaa yllätysesteen: Oli mennyt joskus lupaamaan puheen Mairen juhlaan. Vaikka lupaus oli kadonnut muistista, asiasta muistutettuna Sakari on lupauksensa mittainen mies.

Nasaretissa eletään kuin viimeistä päivää. Luvallinen ja luvaton rakkaus roihuaa, parisuhteita menee pirstaksi ja uusia syntyy. Heikkisen kylässä ammutaan tarkoituksella ja vahingossa, kaapataan maaseutuvihamielinen etelän toimittajanainen panttivangiksi, menetetään kypsä rosvopaisti yksinäisen nälkäisen suden suuhun, pullistellaan matsona omalla potenssilla ja menetetään miehinen kunnia, kun oma poika tunnustautuu homoksi. Ettäkö maalaiskylässä ei tapahtuisi!

Heikkisen kieli on kylläistä. Antti Heikkinen ei naura Nasaretin asukkaille, mutta kyllä nahan alla nauru kuplii ja potkii niin kuin kirjassa varttuva vauvanalku odottavan naisen kohdussa. Ihmiset ovat ristiriitaisia ja loogisia. Sellainen on myös Dänin arvonsa tunteva täti tyhmän ylpeille kyläläisille pitkävihaisuudessaan:

– Pitäiskö ne nyt ihteensä sen parempina, Däni kähähti tädille.
– Pittäää. Ei tulleet minun kuuskymmenvuotispäivillekkäään. Minä kaakut ja pullat ja pisketit tilasiiin, kun sinä et ruvennu tekemään. Vuan ei kettään tulluuu.
– En tehny en. Samasta syystä, josta ei tulleet ihmisetkään. Oikein lehessä ilmoitit, että en juhli 60-vuotispäiviänä, Däni muistutti.
– Muistaa ne parempia ihmisiä, vaikka kieltäsivättiii. Tuovat lahjaks kiikkutuoliaaa ja Alvar Aallon maljakkooo. Minun luona ee käyny edes pappi eikä seurakuntasisaaar.
– Kun oot eronnu kirkosta.

Kirjan alussa on muutaman sivun mittainen Olipa kerran -tarina maallikkosaarnaajana pidetystä Lampotista. Tarinan mukaan Lampotti oli alkujuuri Pohjois-Savon Nilsiästä liikkeelle lähteneelle myöhemmälle herätykselle, joka körttiläisyytenä myös tunnetaan. Paavo Ruotsalainen, ”Löyhkä-Paavo”, oli Lampotin vouhka opetuslapsi. Luin tarinan juuri joulun alla ja korvissani se muuntui kerrassaan mainioksi uudeksi jouluevankeliumiksi tai Tiernapojiksi. Varmaan Nilsiän teatterimies Antti Heikkinen on toteuttanut esityksen omalla seutukunnallaan paikallisten näyttelijäkykyjen voimin. Jos et, Nilsiän mies, ole kokeillut niin kokeilepa.

Makea kirja!

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019, 228.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja

Kokoaan tuhdimpi teos.

René Nybergin teos on kokoaan tuhdimpi.

”Niin, minun tehtäväni on aina pelastaa sinut”, tokaisi tyylilleen uskollisena ulkoministeri Tarja Halonen läheiselle työtoverilleen René Nybergille vuonna 1999, kun lehdistö oli nostanut haloon ulkoministeriön edustajan René Nybergin ja tšetšeeniedustaja Usman Ferzaulin tapaamisesta helsinkiläisessä hotellissa. Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa ja Nyberg oli toiminut vuosia Suomen pysyvänä edustajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä Etyj:ssä Wienissä. Boris Jeltsinin aloittama Tšetšenian sota oli aiheuttanut rumaa jälkeä ja satoja tuhansia pakolaisia oli paennut eteläisempään Ingušiaan.

Kun Nybergistä tuli Suomen Moskovan suurlähettiläs vuonna 2000, hänestä tuli presidentti Halosen luottodiplomaatti. Hellittelyltä kuulostava Halosen tokaisu kuvaa hyvin sitä käsitystä, minkä lukija muodostaa René Nybergin diplomaattivuosiensa muistelmakirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja: poikkeuksellisen värikäs Moskovan suurlähettiläs on eri isänmaallisissa tehtävissään koetellut veteen piirrettyä diplomatian rajaviivaa kastelemalla varpaat vaikka kokeeksi joskus myös rajan toisella puolella. Ainakin hän ensitöikseen poisti lähetystön kutsuvieraslistalta kaksi nimeä: räyhäpoliitikko Vladimir Žirinovskin ja Neuvostoliiton entisen Suomen suurlähettilään Vladimir Stepanovin, joka ulkoministeri Keijo Korhosen ilmoituksella (ja mitä luultavimmin presidentti Urho Kekkosen päätöksellä) joutui lähtemään ei-toivottuna Helsingistä. Hänestä Korhosen kerrotaan puuskahtaneen: ”Se sälli olisi vaarallinen, jos olisi vähän älykkäämpi.”

René Nybergin uutuuskirja Patriarkkoja ja oligarkkeja on sivumääräänsä nähden (lähteineen ja hakemistoineen 276 sivua) verrattomasti tuhdimpi teos. Tavalliselle kansalaiselle se avaa ikkunan suurlähetystön ja suurlähettilään työkenttään, joskin käsityksekseni jäi, että René Nyberg muokkasi omaa tonttiaan paljon itse ja oli omahakuisesti poikkeuksellisen aloitteellinen ja uuttera. Hän otti päätyösarakseen Venäjän talouselämän ja sen huiput, verkottui vilkkaasti ja loi suomalaisten teollisuusjohtajien ja talousvaikuttajien suoria kontakteja venäläisten oligarkkien kanssa. Rahavallan miehet tutustuivat rapujuhlissa ja kartanoillallisilla. Kontaktit synnyttivät uusia talouselämän innovaatioita, jos molemminpuolinen etu sellaisia suosi.

Nybergin teos jakautuu kolmeen lohkoon. Ensimmäinen niistä, Patriarkkoja, kuvaa Venäjän ortodoksikirkon asemaa kommunistisessa Neuvostoliitossa, mutta ennen muuta järjestelmällistä painostusta, jonka kohteeksi Suomen ortodoksikirkko joutui kymmenen vuoden ajaksi heti toisen maailmansodan jälkeen. Toinen osa Oligarkkeja käsittelee Venäjän talouselämää sektoreittain ja sektoritalouksien ökyomistajia. Kolmannessa osassa Nyberg luo kokemuksiinsa pohjaavan analyysin niistä yhteiskunnallisista ja ennen muuta taloudellisista ongelmista, joissa Venäjä ui köli syvällä.

Patriakkoja

Kirkkoihimme kohdistuneesta poliittisesta rumputulesta olemme tienneet hyvin vähän. Kirkot eivät ole elämöineet omalla lähihistoriallaan. Ortodoksinen kirkkomme joutui pitkään taistelemaan autokefaalisesta asemastaan. Uskonto on ollut naapurimaassamme 1900-luvulla kansainvälistä politiikkaa.

Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Martti Simojoki näyttäytyy Nybergin teoksessa taitavana poliitikkona, väistelijänä, viivyttäjänä ja diplomaattina. Kun Neuvostoliitto tajusi epäonnistuneensa  oman ortodoksikirkkonsa nostamisessa ortodoksimaailman johtajavaksi patriarkaatiksi, se perusti Kristillisen rauhanliikkeen vastavoimaksi läntisen maailman Kirkkojen maailmanneuvostolle. Katolisen kirkon Neuvostoliitto koki vihollisekseen kilpailussa henkisestä maailmanherruudesta:

”…maailman turuilla vastustaja oli Vatikaani… [K]atolinen kirkko on Neuvostoliiton silmissä ainoa vaikutusvallaltaan kommunismiin verrattava kilpailija. Se on aidosti universaalinen, maailmanlaajuinen voima ja konsepti, jota sitoo doktriini ja uskollisuus korkeinta auktoriteettia kohtaan. Tiedämme nyt, että puolalaisen kardinaali Karol Wojtylan valinta paaviksi vuonna 1978 merkitsi neuvostoplogin lopun alkua. Stalinin kuuluisa kysymys, montako divisioonaa paavilla on, osoittautui sittenkin retoriseksi.”

Venäjän ortodoksikirkolla ei kirjan mukaan ollut patriarkkaa 200 vuoteen sen jälkeen, kun Pietari Suuri sen vuonna 1721 lakkautti ja perusti tilalle pyhän synodin. Se oli keisarillinen virasto muiden virastojen tavoin. Lyhyen poikkeuksen teki vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset lähivuodet. Patriarkka Tihon kuitenkin vangittiin pian ja sijaiseksi nostettu Sergei antoi kommunismihallinnolle uskollisuudenvakuutuksen vuonna 1927. Vakuutus kiristettiin häneltä uhkauksella, hintana yli sadan papin teloittamatta jättämisestä.  Stalin palautti kirkolle patriarkaatin vuonna 1943. Kirkon johdon sai tuolloin Aleksi I. Nikita Hruštšev palasi ponnekkaasti bolševikkien valtaannousun jälkeisten vuosien käytäntöön antamalla sulkea ja tuhota kirkkoja ”suuremmalla vimmalla kuin 1930-luvulla”.

Nybergin mukaan Venäjän ortodoksikirkko on ollut erittäin julma uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan. Nyky-Venäjällä valtiollisen vainon kohteiksi joutuvat Jehovan todistajat, mormonit, helluntailaiset ja jopa Pelastusarmeija, sen kun katsotaan olevan univormujensa perusteella militantti. Satoja Jehovan todistajia hakee nykyisin turvapaikkaa Suomesta ja hyvin moni sellaisen myös saa. Vaino voimistui Kirillin tultua patriarkaksi vuonna 2009. Hänen edeltäjänsä Nikodimin kanssa Suomen ortodoksikirkkokin tuli toimeen.

René Nyberg sanoo Venäjän ortodoksikirkon asemaa vahvaksi erityisesti eliitin keskuudessa. Muun väestön osalta on toisin:
”Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, myös kirkko vapautui, mutta seitsemänkymmentä vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Kirkko kohtasi yhteiskunnan, joka oli täysin muuttunut, mutta kirkko itse ei ollut uudistunut. Kirkon haaste oli ja on väestö, jota puhuttelevat yliluonnolliset ilmiöt, astrologia ja itämainen mystiikka. Neuvostoateismi oli tehnyt tehtävänsä.”

Kun Suomi itsenäistyi, Suomen valtio tunnusti ortodoksisen kirkon itsenäisyyden 1918. Suomen kirkko ei halunnut olla tekemisissä bolševikkeja myötäilevän kanssa, vaan tavoitteli täyttä itsenäisyyttä eli autokefalia, mutta siihen ei Konstantinopoli aluksi suostunut. Omat mausteensa kysymykseen toi heti sotien jälkeen Moskovan lähettilääksi nimitetty Cay Sundström, sosiaalidemokraateista välirauhan vuonna erotettu kuutoslainen, joka tuomittiin tuolloin kuritushuoneeseen osallistumisesta valtionpetokselliseen toimintaan. Sundström ei tehnyt eroa kirkon ja valtiollisten suhteiden välillä. ”Neuvostoliiton tahdon täyttäminen meni kaiken edelle”, Nyberg kuvaa.

Ortodoksikirkkomme tukala asema laukesi vuonna 1957, kun Moskovan patriarkaatti tunnusti Suomen kirkon aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. ”Myös Valamon ja Konevitsan luostarien asema ratkaistiin, ja seitsemän munkkia muutti Neuvostoliittoon.”

René Nyberg kertoo kirjassaan myös taistelun itsenäistyneen Viron ja Ukrainan ortodoksikirkkojen oikeudesta kuulua Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomen kirkolla oli molemmissa merkittävä tukeva osa.

Oligarkkeja

Kirjan toinen osa kuvaa Venäjän valtiollisen varallisuuden liukumista muutamien harvojen oligarkkien käsiin ja sen vaikutuksia taloudellisiin ratkaisuihin. Liki kaikkiin oligarkkeihin Nyberg tutustui henkilökohtaisesti ja heitä hän myös tutustutti suomalaisiin poliitikkoihin ja vuorineuvoksiin. Tutustuttamispalvelun saivat muiden muassa Esko Aho, Jorma Ollila, Matti Vanhanen, Jukka Härmälä ja monet muut.

Monikielitaitoinen Venäjä-tuntija Nyberg toimi talouselämän ja Suomen valtion palveluksessa myös siirryttyään Moskovasta suurlähettilääksi Berliiniin vuonna 2004 ja ottaessaan vuonna 2008 vastaan itäinvestointeja edistävän East Officen toimitusjohtajan toimen, mistä hän 2013 siirtyi eläkkeelle. East Officessa hänen oikeana kätenään toimi politiikan puolelle sittemmin siirtynyt Kai Mykkänen. Kaikkea kolmea työkenttää yhdisti sama Nybergin ammattitaito ja kiinnostus. Työt olivat toistensa jatkumoja.

Oligarkkeja-lohko kirjassa on laaja ja antoisa. Varallisuuden uusjaon organisoijaksi ja valtiollisen teollisuuden yksityistämisen arkkitehdiksi Neuvostoliiton romahdettua Nyberg nimeää Anatoli Tšubaisin. Valtionomaisuuden uusjaolla Tšubais pyrki heikentämään ratkaisevasti kommunistijohtaja Gennadi Zjuganovin mahdollisuuksia voittaa Venäjän presidentinvaalit. Tšubais saikin Boris Jeltsiniltä tehtäväksi organisoida hänen vaalitaistelunsa, Jeltsinille menestyksellisin lopputuloksin.

René Nybergillä oli sormet pelissä aloitteentekijänä, kun WSOY julkaisi kymmenen vuotta sitten Tšubaisin elämäkerran, Vladislav Kolesnikovin teoksen Taustalla ja tulilinjalla. Venäjän yksityistäjä Anatoli Tšubais.

Oligarkeista ensimmäisenä Nyberg esittelee jalkapalloseura Chelsean omistajan, Roman Abramovitšin. Abramovitš yhdisti siperialaiset öljy-yhtiöt Sibneft-yhtiöksi ja hankkiutui myöhemmin alumiiniteollisuusyritys Rusalin suuromistajaksi. Teoksen mukaan öljyfuusion hahmotteli kuitenkin toinen oligarkki, Boris Berezovski, ystävä, ”suojelija” ja yhteistyökumppani, kunnes herrojen välit katkesivat Lontoossa 2011 käytyyn oikeudenkäyntiin. Se teki Berezovskin käytännössä varattomaksi ja johti paria vuottaa myöhemmin hänen itsemurhaansa, kuten uskotaan.

Tiedotusvälinekeisari Berezovski pakeni Venäjältä Lontooseen astuttuaan kielletylle alueelle, Vladimir Putinin tontille. Hän oli uhmannut selkeää vihjettä siitä, että Venäjällä ei tule asettua valtaa vastaan. Abramovitšin sen sijaan sanotaan ”ymmärtäneen vallan olemuksen”. Silti hänkin päätyi Venäjän ulkopuolelle, Israelin myöntämän paluumuuttajapassin turvin Israeliin, sen rikkaimmaksi kansalaiseksi.

Venäjän tiedotusvälineiden ottaminen valtion omistukseen käynnistyi ydinsukellusvene Kurskin uppoamiseen vuonna 2000. Vastaisuudessa tällaista Putinille vaarallista tragediaa ei seurattaisi tositv:nä maan tärkeimmältä TV-kanavalta. Ykköskanava ORT siirtyi pois Berezovskin omistuksesta. Perässä siirtyi myös oligarkki Vladimir Gusinskin tv-kanava NTV. Gusinski lähti maanpakoon. Kreml oli tukkinut suut. Vapaita sanomalehtiä toki joitakin on, mutta niitä ei lueta.

Alumiinioligarkille, Rusalin pääomistajalle Oleg Deripaskalle Nyberg suo varsin paljon tilaa siksi, että hän yritti kaapata metsäteollisuusyritysten osakkeita ”ostettujen viranomaisten ja paikallistuomioistuinten tuella”. Deripaska hävisi kuitenkin ”metsäsotansa” Ilim Pulpille, joka muodosti yhteisyrityksen amerikkalaisen International Papersin kanssa.  Se ei sammuttanut Deripaskan kiinnostusta metsäteollisuutta kohtaan. Hän hankki omistukseensa Rauma-Repolan teknologialla rakennetun Baikalin viskoosisellutehtaan, joka vuonna 2013 suljettiin sitkeän ympäristötaistelun tuloksena. Vipinää oli myös Kižin saarella sijainnutta Kontupohjan sanomalehtipaperitehdasta kohtaan, jonka omistaja, Deripaskaa pelännyt Vitali Federmesser halusi tavata Nybergin järjestämänä Stora Enson toimitusjohtajan Jukka Härmälän. Härmälä kävikin Kontupohjassa, mutta kiinnostus lopahti, kun hän totesi tehdasta vaivaavan puupulan ja epävakaan  sähkönsaannin.

”Suomen metsäteollisuuden kannalta mielenkiintoisin ratkaisu oli kuitenkin Enson eli Svetogorskin suuren tehdaskompleksin myynti ruotsalaiselle Alfa Lavalille vuonna 1996. Svetogorskin tehtaat oli neuvostoaikana modernisoitu suomalaisten toimesta, mutta kun tarjoutui tilaisuus ostaa Imatralta paljain silmin näkyvä teollisuuskompleksi, paperivarjagien perilliset eivät liikahtaneet.”

Alfa Laval myi Svetogorskin jo vuonna 1998 amerikkalaiselle paperijätti International Papersille ja pehmopaperitehtaan ruotsalaiselle SCA:lle. Stora Enso oli tehnyt oman ratkaisunsa puhtaasti taloudellisin perustein.

René Nyberg lukee kirjassaan madonlukuja venäläiselle metsäteollisuudelle. Maa, jossa on valtavat metsävarat (metsää 45 prosenttia Venäjän pinta-alasta), potee teollisuudessaan sietämätöntä puupulaa ja energiansaannin epävarmuutta. ”Puunkorjuu tapahtuu perinteisin menetelmin etenemällä metsässä paimentolaistyyliin.” Nybergin mukaan saavutettavissa olevan metsän määrä on vain 16 prosenttia metsän peittämästä pinta-alasta. Lisäongelmina on maaseudun hupeneva väestöpohja sekä erittäin harva metsätieverkosto. Sitä havainnollistaa kirjassa sivulla 165 julkaistu metsätiekartta maarajan molemmin puolin.

Puunhankinta-alueilla metsä ehtyy ja kuljetusetäisyydet kasvavat, sillä Venäjä laiminlyö metsien hoitovelvoitteet. Keskeinen syy on metsien omistus. Valtio vuokraa metsää mutta enimmillään 49 vuodeksi, mikä on puun korjuukypsäksi kasvamisen kannalta liian lyhyt aika. Taimikkoistutus ei siis ehtisi hyödyttää vuokralaista. Nybergin mukaan ongelman ydin on yksityisomistuksen puuttumisessa: ”Vasta metsänomistus voisi muuttaa metsänhoidon velvoitteet metsätalouden tavoitteiksi ylläpitää muiden muassa taimikoita.”

Jussi Konttinen kuvaa hurmaavassa teoksessaan Siperia puun laajamittaista salakaatoa ja -kuljetusta Kiinaan. Asialla on kiinalainen mafia. Siihen viittaa teoksessaan myös René Nyberg. Mutta:
”Venäjällä on vallalla myyttinen käsitys loppumattomasta taigasta, mikä hämärtää ymmärrystä metsänhoidon merkityksestä ja metsätalouden tilasta. Öljynhinnan nopea nousu 2000-luvulla ja sen siivittämä taloudellinen kasvu sokaisi päättäjät ja ruokki ylimielisyyttä”, Nyberg kirjoittaa.

Öljy ja energia muodostavat yhden keskeisen lohkon Nybergin teoksessa, tulihan ”Suomesta 1950-luvun puolivälissä ylivoimaisesti suurin `kommunistiöljyn` länsituoja, kun sen osuus oli viides osa neuvostoleirin länsiviennistä. Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani aina 1970-luvulle asti.” Porvoon öljynjalostamo perustui läntiseen teknologiaan ja jalostettavaan itäöljyyn. Nikita Hruštšev ehdotti 1963 öljyputken vetämistä Porvooseen. Kekkonen ehdotti samaa kymmenen vuotta myöhemmin ja neuvostohallitus hyväksyi ajatuksen vuonna 1973. Myös Nesteen toimitusjohtaja Uolevi Raade kannatti investointia. Neuvostoliitto pyrki kuitenkin vientinsä täydelliseen omavaraisuuteen ja tässä tarkoituksessa se rakensi Koivistolle Suomenlahden suurimman vientiterminaalinsa ja ensisijaisti Eurooppaan ulottuvan kaasuverkoston rakentamisen.

Suomi halusi taata Itä-Suomen metsäteollisuuden energiansaannin ja siihen sopi venäläinen maakaasu. Sopimus maakaasusta allekirjoitettiin vuonna 1971. Toimitukset käynnistyivät Kouvolaan ja Karhulaan tuota pikaa. Nybergin mukaan ajatus Itämeren kaasuputkesta oli alkuaan suomalainen. Mistä lähtenyt, sitä hän ei kerro. Fortum perusti vuonna 1997 yhteisyrityksen venäläisen Gazpromin kanssa suunnittelemaan ja rakentamaan kaasuputkea Pohjois-Saksaan. Sittemmin Fortum irrottautui osuudestaan. Nord Streamiksi nimetyn jättiprojektin johtoon nousi Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder. Projektin lobbarina toimi takavuosina entinen pääministerimme Paavo Lipponen. Se ei kerännyt Suomessa pelkästään aplodeja. Suomen hyväksyntä putken vetämisestä Suomenlahtea pitkin oli pitkään kiinni ympäristöviranomaisten luvasta. Se herätti kummastusta ja kiukkua Vladimir Putinissa, olihan Suomi muuten hankkeen takana.
”Putin ei selvästikään ymmärtänyt, että viranomaisten toiminta Suomessa on itsenäistä ja poliittinen johto ei puutu siihen.”

Patriarkkoja ja oligarkkeja -teoksen meille tärkeää osiota ovat luonnollisesti ydinvoimalat. Nybergin kirjassaan kattama aikavyöhyke on laaja, sillä niin Imatran Voiman Loviisan ydinvoimala (käynnistys 1977) kuin Teollisuuden Voiman Olkiluoto (käynnistys 1978) sekä lisävoimalat toteutuivat paljon ennen Nybergin suurlähettiläsvuosia. Oligarkkeja nekin sivuavat, sillä origarkki Kaha Bendukidze hankki 1990-luvulla Atomstroieksportin määräysvallan itselleen. Hän oli noussut Uralilla sijaitsevan konerakennusyrityksen Uralmašin johtoon. Fuusioiden kautta siitä kehkeytyi suuryritys OMZ, jonka hallitukseen kuului myös suomalainen hallitusammattilainen Seppo Remes.

Ydinvoima yksityiskäsiin! Bendukidze kuitenkin realisoi investointinsa Venäjällä ja siirtyi Georgiaan. Nyberg kertoo hänen vaiheistaan presidentti Mihail Saakasvilin talousministerinä ja menehtymisestään vuonna 2014 sydänleikkauksen jälkiseurauksiin.

Nyberg oppi tuntemaan Venäjän liki kaikki oligarkit henkilökohtaisesti. Tässä keskustelu mihail Hodorkovskin kanssa. Kirjan kuvitusta.

Osio Venäjän oligarkeista ontuisi pahasti, ellei siihen sisältyisi oligarkeista tunnetuinta, öljyjätti Jukosin omistajaa Mihail Hodorkovskia. Nyberg tunsi hänet hyvin ja antaa hänestä sangen sympaattisen kuvan. Hän kuitenkin teki saman virheen kuin Boris Berezovski: astui Putinin varpaille.  Hodorkovski oli nerokas talousmies, mutta hänellä oli myös pitkä sihti siihen, miten venäläisen yhteiskunnan tulisi uudistua. Hän perusti Avoin Venäjä -säätiön tukemaan kansalaisyhteiskuntaa, jonka Putin vuorostaan on nuijinut maanrakoon ”vieraan vallan agentti” -lakeineen. Vuonna 2019 Hodorkovski lakkautti säätiön, Nybergin mukaan varjellakseen sen aktivisteja. Hodorkovski visioi yhteiskunnan ja hallinnon avoimuutta ja yrityksissä systemaattista siirtymistä ammattimaiseen johtamiseen ja länsimaiseen kirjanpitoon. Omaan yritysryväkseensä hän etsi jatkuvasti ammattimanagereja. Hän kritisoi Venäjän ohjattua demokratiaa ja edellytti maan siirtymistä oikeusvaltioksi. Hänen mielestään KGB-taustaiset tulisi sulkea pois valtionhallinnosta. Radikaaleja ajatuksia siis. Hän toteutti Jukosissa laajaksi luonnehdittua sosiaaliohjelmaa.

Suunnitelmat olivat liian suuret. Häntä harmitti vuonna 1998 kaatunut hanke yhdistää Jukos ja Abramovitšin Sibneft. Siitä olisi tullut maailman neljänneksi suurin öljy-yhtiö. Lopullisena tavoitteena oli fuusioida kokonaisuus ExxonMobilen kanssa. Se olisi ollut maailmanöljyjätti. Horodkovskia varoitettiin. ”Olen valmis menemään vaikka vankilaan, mutta Venäjältä en lähde”, hän vastasi kehotuksiin lähteä maasta ajoissa. Vankilan ja vankileirin hän sai ja sitten maastakarkotuksen. Putin ehti iskiä ensin. Kirjan mukaan Hodorkovski asunee nykyisin Lontoossa. Nyberg järjesti Hodorkovskin ja Jorma Ollilan illallistapaamisen Suomessa lokakuussa 2003. Paikalla olivat myös Fortumin Mikael Lilius ja Nokian Veli Sundbäck, sekä nopeasti käyden Matti Vanhanen. Hodorkovski pidätettiin seuraavan vuoden alussa.

Venäjän analyysiä

Kirjassa on maallikolle hitaasti avautua kimara arvomerkkien hierarkiasta. Diplomaatilla tulee siis olla myös lukutaito rintapielissä näkemiensä ristien ja arvomerkkien tulkinnassa.

Itselleni verrattomasti kiinnostavampi osio oli sen sijaan analyysi Venäjän tilasta ja sen talouselämän pullonkauloista. Tässä poimimaani listaa, jota en avaa sen enempää:

  • rikollisuus Kremlin palveluksessa (vrt. blogini Mark Galeotin kirjasta Voima ja valta)
    – sekavuus yksityisomistuksessa ja yksityisomistuksen laillisessa turvaamisessa (Nybergin mukaan se on Venäjän kehittymisen avainkysymys)
    – oikeuslaitoksen riippumattomuus poliittisesta ohjauksesta
    –vääristynyt vallan kolmijako (”Sen enempää lainsäädäntövalta kuin tuomiovaltakaan eivät kykene rajoittamaan toimeenpanovaltaa, josta ne ovat viimekädessä riippuvaisia.”)
    – kontrollin ja valvonnan heikkous
    – valikoiva ja tarkoitushakuinen lakien soveltaminen (”…kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä romuttaisi nykyjärjestelmän. Lainkäyttö Venäjällä on valikoivaa.”)
    – sosiaalinen epätasa-arvo (”1990-luvun privatisointi oli uuden ajan suurin omaisuuden siirto yksityisiin käsiin. Näin syntynyt sosiaalisen epätasa-arvon jyrkkä kasvu on sekin historiallisesti ainutlaatuista.”)
    – ideologian puute (mitä korvataan suurvalta-aseman ja isänmaallisuuden hehkutuksella)
    – uudet oligarkit (hallitsijaa lähellä olevat kaverioligarkkit, joita suositaan eri rakennusprojekteissa kuten ennen Sotšin talviolympialaisia ja niiden aikana, sekä valtio-oligarkit eli huippupalkatut valtionyritysten johtajat)
    – vallan suojavyöhyke (Moskovan kanavan tekojärven ympärille rakennettu tarkoin vartioitu ja suljettu Pirogovon huvila-alue; Vallan ei tarvitse kohdata kansaa.)

Megaluokan ongelmana näyttäytyvään jäteongelmaan Nyberg ei kajoa, mutta käsittelee kirjassaan kyllä Laukaajoen fosforipitoisuudet ja Seppo Knuuttilan vaikeudet kamppailussa EuroChemin fosforitehtaan fosforin vesistöön päästöjä vastaan. Liioin Nyberg ei käsittele talouden perustumista raaka-aineiden viennille eikä vaikeuksissa olevaa elintarviketuotantoa.

Älykäs, monipuolisesti sivistynyt, terävillä kommenteillaan tilannetajuisesti reagoiva sekä eloisasti ja selkeästi ajatuksensa kirjalliseen asuun paneva René Nyberg on suonut lukijoille herkullisen ja merkityksellisen teoksen nyky-Venäjästä ja sen lähimenneisyydestä suurlähettilään aitiopaikalta katsottuna. Lukija kiittää!

René Nyberg: Partriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala 2019, henkilöhakemistoineen ja lähteineen 276 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Anja Portin: Muistokirjoitus

Muistokirjoitus on keski-ikäisen naisen matka omaan lapsuuteensa, äitiinsä, tuntemattomaan isäänsä sekä nyt suhteeseensa pieneen Aaro-poikaan.

Suomessa putkahtaa hämmentävässä tahdissa esikoiskirjailijoita, jotka kirjoittavat omaperäisiä tarinoita ilmaisuvoimaisella, runsaalla ja kauniilla kielellä. Oululaissyntyinen, Helsingissä asuva Anja Portin (1971) on heistä uusin tuttavuuteni. Häneltä ilmestyi viime vuonna esikoisteos Muistokirjoitus.

Tunnettu radioääni, ääninäyttelijä ja eläinsatujen radiolukija Anna-Liisa Koskivaara viipyy sairaalassa mitättömäksi luonnehtimansa kasvainleikkauksen jälkiseurausten viivyttämänä. Anna-Liisa ja hänen nelikymppinen tyttärensä Julia (äidille Ulrika) asuvat Helsingissä, mutta näkevät toisiaan vain joskus. Anna-Liisa on menevä, superkiireinen nainen. Nyt Julia on tullut katsomaan äitiään.
”Haluan, että kirjoitat muistokirjoitukseni”, täräyttää äiti.
”Julia ajattelee kuulleensa väärin, tai ainakin ymmärtäneensä väärin
.” Eihän äiti tee kuolemaa.

”En tainnut ihan ymmärtää, Julia sanoo, mitä sinä oikein tarkoitat?
Mutta Anna-Liisa ei kuule kysymystä. Anna-Liisa jatkaa:
Minä haluan, että teet sen mahdollisimman pian.
Minä haluan itse tarkistaa sen.
Haluan, että teet sen ensi viikolla.
Haluan olla ajoissa valmis.
Minä haluan, haluan, haluan. Kuin lapsi! Julia pudistaa päätään. Sinä puhut muistokirjoituksesta, vaikka sinulla ei ole kuin keuhkokuume, hän sanoo, et sinä siihen kuole.”

Äiti ei valvoisi ainoastaan muistokirjoituksen sisältöä, vaan myös tyyliä. Evästyksiä putoilee:
”Ota vaikka lehdistä mallia. muistokirjoituksiahan julkaistaan joka päivä.
Älä silti matki ketään.
Älä ole pateettinen, älä myöskään liian arkinen.
Kun se on valmis, tuo se minulle.
Haluan tarkistaa, että se kuulostaa minulta.”

Otteet kertovat oleellista vahvan äidin luonteesta. Ei Julia moiseen sitoudu, vaan vastaa epämääräisesti. Äiti aloittaa puhelimella pommitukset penäten asian edistymistä. Puhelut tulevat aina sopimattomaan aikaan, sillä yliopistotutkija Julialla on työkiireensä ja lisäksi hän on seitsenvuotiaan Aaron yksinhuoltaja. Aaron on pakko selvitä paljon yksikseen:

”Julia ajattelee iltoja, jolloin hän on tehnyt töitä ja pyytänyt Aaroa yhä uudelleen odottamaan. Ihan pieni hetki, voit pelata vielä, pelaa vaikka sitä mikä sen nimi nyt olikaan, sitä jonka isä latasi sinun puhelimeesi, laturi on eteisen laatikossa, sitä löydät sen varmasti itse, minun on vain hoidettava tämä juttu loppuun, sitten me luemme, minä lupaan että me luemme jos odotat vähän aikaa.”

Kun äiti on peräänantamattomasti sanellut tytölleen ne arkistot ja mapit, joista löytyisi aineistoa hänestä, vanhoja haastatteluja, ihailijapostia, käsiohjelmia, kaikenmoista dokumenttia työelämän loiston vuosilta, Julia joutuu niiden kautta palaamaan lapsuutensa muistoihin ja leikearkiston välittämään hieman erilaiseen Anna-Liisaan. Äidistä oli moneksi. Hänessä riitti energiaa ja itsevarmuutta. Hänen radioäänensä lumosi. Hän oli loistava ilmentämään satueläinten ominaisuuksia ja luonteita äänellään. Niitä radiolähetyksiä Julia oli pienokaisena evästetty nauhoittamaan sekuntikellon tarkkuudella. Radiokuulutuksen, missä kerrottiin äidin nimi, piti ehtiä nauhalle. Äiti tallennutti kaiken yksityisarkistoonsa.

Yksi asia lapsuuden muistoista puuttuu: Julian isä. Hänestä Julia oli kysynyt usein, mutta saanut aina epämääräisen välttelyvastauksen. Julia löytää äitinsä kodista vanhoja ääninauhoja, kaikkien sisältö tarkkaan päälle merkittynä, satuja enimmiltään. Yhden kasetin nauhassa lukee: Sekalaista. U:n isä. Sen Julia haluaa kuunnella, kunhan löytäisi kasettisoittimen.

Käytän tässä Murphyn lakia liian laveassa merkityksessä eli siinä, jos jokin asia on mennäkseen pieleen, se myös menee ja vetää perässään sarjan muita ei-toivottuja seurauksia. Sellaisen Anna Portin on kehittänyt teoksensa loppupuolelle. Siitä kehkeytyy hyytävä trilleri. Sen henkilöt ovat pikku-Aaro, jolla on taipumus kadottaa tavaroitaan, kuten lapasensa tai Chigago-piponsa talvipakkasella, sekä äiti, joka unohtaa ajan kulun ja ladata kännykkänsä. Hänen piti olla lapsensa luona seitsemään mennessä. Onhan jääkaapissa valmis makaronilaatikko, sen poika osaa kuumentaa itselleen mikrossa.

Äidin normaalia myöhäisemmäksi ilmoittama kotiintuloaika saa Aaron turvautumaan päiväkodissa valheeseen, jonka mukaan äiti oli pyytänyt palaamaan jo varhaisiltapäivällä. Ei hänellä ole näyttää siitä äidin kirjoittamaa lappua, mutta häntä uskotaan lopulta. Olisi monta tuntia aikaa tehdä kaikkia omia juttuja kotona. Olisi niin, mutta repusta ei löydy kotiavainta eikä liioin kännykkää soittaa äidille. Pakkanen on kiristymässä.

Portin kirjoittaa vähällä piti -tilanteita, jotka voivat johtaa siihen, että muistokirjoitusta tarvitaan, mutta omalle lapselle. Tarina eskaloituu tapahtumaketjuksi, syiksi ja seurauksiksi, joiden lopputuloksena lukija pelkää pahinta. Julia etsii pimeässä pakkasyössä lastaan kaikkialta laajalla alueella. Hänen kännykkänsä on mykistynyt eikä ulkona liiku ketään. Huoltoasemakin suljetaan juuri.

Tarinan lopussa kaikki ovat vielä elossa.  Versio Anna-Liisan muistokirjoitukseksi on  jossain välissä hahmottunut. Sen lukija löytää teoksen kahdelta viimeiseltä sivulta. Se päättyy, kuten kiehtovan kertomuksen kuuluukin päättyä:sanoihin Sen pituinen se.

Hallittu, viehättävä, jännitystä ja mielenkiintoa läpi teoksen kannatteleva, koskettava ja syvästi inhimillinen keski-ikäisen Julian ajatusmatka lapsuuteen, omaan äitiinsä, isäänsäkin sekä terhakkaaseen pikkumieheen Aaroon. Muistokirjoitus on kirjoja, joita lukee kiinnostuksen käyttövoimalla liki yhtä soittoa. Käytin kirjaan kaksi peräkkäistä iltaa ja yön puolikasta.

Anja Portin: Muistokirjoitus. S&S 2019, 252 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen

Miten selvitä, kun kaikki elämän peruspilarit sortuvat. Niin käy toisiaan rakastaville/ rakastaneille Pipille ja Maxille. Kirjailija käsittelee elämän vakavia kysymyksiä rajusti ja hellästi.

Kirjailijan Clare Mackintochin teos Lopun jälkeen (After the End) on vetävä, vahvasti koukuttava kirja vakavasta aiheesta. Se kertoo alle kolmivuotiaan Dylanin kuolemasta ja sen seuraamuksista lastaan rajattomasti rakastaneille vanhemmille, Pipille ja Maxille. Kirja on bestseller, kuten ovat olleet myös kirjailijan aiemmin ilmestyneet ja palkitut teokset etenkin Iso-Britanniassa.

”Dylan nukkui vuoteessaan letkujen ja johtojen keskellä. Ohut ruokintaletku tuli ulos toisesta sieraimesta, ja kanyylit molemmissa käsivarsissa varmistivat, että häntä päästiin hoitamaan tarvittaessa nopeasti. Pip ja Max istuivat hänen vieressään tuolit niin lähekkäin, että Pip saattoi nojata aviomieheensä, ja Maxin käsivarsi oli tiukasti hänen ympärillään. He eivät kohottaneet katseitaan.”

Dylania hoidetaan aivokasvaimen ja kasvainleikkauksesta seuranneen aivojen vaurioitumisen seurauksien vuoksi lastensairaalan teho-osastolla. Hänellä on vielä toivoa, niin ainakin vanhemmat uskottelevat itselleen, vaikka kasvainta ei saatu kokonaan poistetuksi. He ovat keskinäisen rakkauden sinetöimä pieni perhe. Dylanin sairauden paljastuttua Pip oli jäänyt pois lentoemännän työstään. Hän antaa kaiken aikansa lapselleen teho-osastolla, aamuseitsemältä iltakymmeneen. Näin hän on toiminut jo monen kuukauden ajan, vaikka koti on yli tunnin ajomatkan päässä sairaalasta. Menestyvä organisaatiokonsultti Max tekee pitkiä työpäiviä ja takoo perheen kulujen katteeksi rahaa päivystäen sairaalassa mahdollisuuksiensa rajoissa.

Väsymys on molemmilla muuttunut abstraktiseksi käsitteeksi.

Teho-osastolla on muodostunut sairaiden lasten ja heidän vanhempiensa keskinäisen ymmärryksen yhteisö, mutta yhtälailla myös ristiriidat nousevat pintaan. Myötätuntoa toista lasta kohtaan riittää mutta yhtä inhimillistä on myös itsesääli ja kauna:
”Muistan katkeran kateuden, joka minuun iski ensimmäisenä päivänä aina kun joku lapsi pääsi pois teho-osastolta tavalliselle osastolle. Miksi he emmekä me? Milloin meidän vuoromme koittaisi?”
Sairaalan pihalla he näkevät tutut vanhemmat poistumassa auto-onnettomuudessa loukkaantuneen murrosikäisen poikansa kanssa. Pojan äiti tervehtii kohottamalla kätensä:
”Poika siirrettiin yleiselle osastolle vähän joulun jälkeen. Isä kantaa kassia ja hänellä on toisessa kainalossaan tyyny. He ovat varmaan menossa kotiin. Sydämeni tulvahtaa täyteen epäreilua, hillitöntä kateutta. Katson suoraan eteenpäin ja teeskentelen, etten ole huomannut heitä.”

Kateuden kylkeläisenä kalvaa syyllisyys.
Muistan viime kesän ja yritän miettiä, olisimmeko mitenkään voineet tietää ja olisiko minun jotenkin pitänyt tietää…
”Hupsista-keikkaa!” Pip sanoi, kun Dylan juoksi päätä pahkaa seinää päin, kaatui ja muksahti taas uudelleen kumoon yrittäessään nousta pystyyn. Me kaikki nauroimme. Muistelimme opiskeluaikaista peliä, jossa pyöritään ensin ympyrää ja yritetään sitten juosta suoraa viivaa pitkin.
Me nauroimme Dylanille.
Oliko se silloin? Silloinko se alkoi? Dylan ei ollutkaan kömpelö taapero, joka kompasteli jalkoihinsa, vaan sairas. Suustani pääsee matala valitus.

Mackintoshin romaanissa minämuodossa kertovia on kolme: Pip, Max ja teho-osaston iranilaistaustainen lääkäri Leila. Kolme eri näkökulmaa ja kokemusta sekä kolmen ihmisen tunteet vuorottelevat.

Näkökulmat ajautuvat rajusti erilaisiksi, kun vanhemmat Pip ja Max joutuvat lapsensa elämän ja kuoleman tuomareiksi. He ovat odottaneet Dylanin tilan paranemista, siksi uutinen on kuin pommi: Kasvain ei ole sytostaattihoidolla pienentynyt vaan päinvastoin kasvanut. Sitä ei voida uudella leikkauksella poistaa. Elinikäennuste on enää kuukausissa, korkeintaan.

Sairaalan lääkärit, Leila yhtenä heistä, päätyvät aktiivisten hoitojen lopettamiseen ja siirtymiseen kivut eliminoivaan palleatiiviseen hoitoon. Mutta siihen sairaala tarvitsee vanhempien hyväksynnän. Äiti Pip on päätynyt samaan ratkaisuun haluten lopettaa lapsensa kivuliaan hoidon letkuruokintoineen, kanyyleineen, keuhkoputken tukkivan liman kurkusta imemisineen ja varalla olevine happinaamareineen. Dylanin kontaktiton elämä ei ole arvokasta. Mutta Max-isä on jyrkästi toista mieltä. Hän etsii netistä vaihtoehtoisia ratkaisuja ja löytää yhden, protonisädehoitoa antavan yksityisklinikan Yhdysvalloista. Hoito suuntautuisi suoraan sairaisiin kasvainsoluihin. Hoitoa antava guru lupaa parhaimmillaan 80-prosenttista paranemista joissakin tapauksissa. Ainakin elämä saisi pidennystä, kuukausia, ehkä jopa vuosia. Mutta kestäisikö Dylan siirtoa Yhdysvaltoihin ja mitä mahdollisuudet olisivat hänen tapauksessaan? Max on valmis mihin tahansa uhrauksiin pitääkseen poikansa hengissä.

He seisovat tienhaarassa. Toinen tie vie palleatiiviseen hoitoon ja lyhyeen elinaikaan, toinen antaa heikon toivon. Max ja Pip valitsevat eri tien. Päätöksen joutuu tekemään oikeus, sillä sairaala hakee vahvistusta omalle ratkaisulleen oikeusteitse. Max vastaan hänen vaimonsa, siinä Machintoshin rakentama asetelma.

Vaikka Max on suurituloinen, hänenkään rahansa tai avioparin säästöt eivät riittäisi siihen, mikä on edessä. Max avaa twitterissä GoFundMe-tilin lahjoitusten saamiseksi oikeuskuluihin sekä Yhdysvalloissa Dylanille annettavaa hoitoa ja kuntoutusta varten. Clara Machintosh maalaa irvokkaan näytelmän twitterin kautta nousseesta solidaarisuusliikkeestä ihmisille tuntemattoman pikkupojan pelastamiseksi. Liike #DylanAdams, #FightToDylan ja #JusticeForDylanAdams kaltaisin kiihkon nostatuksineen saa keltaisen lehdistön apajille. Pipille osoitettu vihatwiittaus saa raivoisat muodot. Sairaalan ja kodin ulkopuolella kyttäävät valokuvaajat ja mielenosoittajat. Myötätunnosta alkanut liike saa lynkkausilmeen. Äidistä on tehty julkisuudessa kuoleman kylväjä.

Clare Machintosh on kiitetty ja luettu kirjailija kotimaassaan Iso-Britanniassa. Foto: Astrid di Crollalanza

 

Machingosh kuvaa vanhempia raastavan oikeudenkäynnin, minne ei päästetä ulkopuolisia, etenkään oikeustalon ulkopuolella metelöiviä mielenosoittajia. Lopulta tulee oikeuden päätös. Clara Machintoshin ratkaisu on nerokas: Hänkin seisoo tienhaarassa, kuten Pip ja Max seisoivat aiemmin.  Hän ei valitse vain jompaa kumpaa tietä, vaan molemmat. Senhän kirjailija voi fiktiossa tehdä. Mitä tapahtui, jos oikeus antoi tämän päätöksen, entä mitä, jos päätös olikin vastakkainen. Oikeudenpäätöslukuja on perätysten kaksi, kaksi vastakkaista perusteluineen. Siitä eteenpäin kirjan loput 150 sivua kirjailija seuraa vuorotellen toista ja toista tietä.

Yksi asia oli kuitenkin varma heti vanhempien ajauduttua erimielisyyteen: He eivät koskaan voisi palata entiseen elämäänsä. Hyvin peruuttamatonta on tapahtunut ja ennakoimatonta edessä. Mutta he molemmat rakastavat Dylania. Kummassakin ratkaisussa he pysyvät Dylanin lähellä niin kauan kuin hänen elämänsä jatkuu. Heidän keskinäinen rakkaustarinansa on sen sijaan saanut vakavan vaurion, vaikka molemmat yhä rakastavat toinen toistaan.

Machintosh pyörittelee Pipin ja Maxin kohtaloita toisiaan vuorottelevissa luvuissa niin, etten kaikissa käänteissä ollut kärryillä, kumpaan tarinaan mikin tilanne kuuluu. Näiden kahden tien kulkeminen pätkän verran vuorotellen oli hetkittäin uuvuttavaa, ainakin verrattuna kirjan edellä olleen enimmän kiihkeään etenemiseen.

Loppuosan käänteissä kirjailija nostaa aiheeksi isän tarpeen olla isä. Miehinen perustarve, olettaisin! Max haluaa Pipin kanssa uuden lapsen mutta Pip ei halua kovan kokemuksen toisintoa, mihin hän kuvittelee uuden raskauden kohtalonomaisesti johtavan:
”Haluan potkia palloa poikani kanssa. Haluan opettaa tyttäreni pelaamaan golfia”, Max puhuu kiihkeästi, ja hänen äänensä voimistuu jokaisen julistuksen myötä. ”Haluan mennä katsomaan koulunäytelmää ja järjestää kiitospäiväjuhlia ja puhua toisten isien kanssa siitä, miten painajaismaista teini-ikäisten kanssa on. Haluan antaa lapsilleni neuvoja ja nähdä, etteivät he piittaa niistä. Haluan nähdä lasteni kasvavan, tekevän virheitä ja tulevan hyviksi.” Tunnen, kuinka Max katsoo minua. ”Haluan taas olla isä, Pip.”

Tuohon tekstikohtaan palattuani jouduin punnitsemaan Maxin ja Pipin rakkauden luonnetta lastaan kohtaan. Pip koki, ettei heidän lapsensa elämä ollut enää elämää lainkaan eikä toivoa paremmasta olisi. Hän halusi lopettaa poikansa kärsimykset. Max halusi olla isä saadakseen kokea isän rakkautta.

Lopun jälkeen koskettaa. Se käsittelee vakavia teemoja harkitun varmoin keinoin. Kun kirjaan tartuin, se ei jättänyt rauhaan. Uskon sen myös syöpyvän muuten niin hataraan muistiini. Kirja on rankka, humaani ja älykkäästi kirjoitettu. Pip ja Max eivät pääse myöhemmässä elämässäänkään helpolla, mutta kirjailija on armollinen. He selviävät, aikaa myöten, koska heidän on selvittävä.

Clare Machintosh: Lopun jälkeen. Gummerus, 424 sivua. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Vuoden 2019 kirjani

Suomi koleran ja ruton välissä. Omilla ratkaisuillamme oli kuitenkin suuri merkitys tapahtumien kulkuun, väittävät tiedemiehet Visuri ja Murtorinne. Valitsin teoksen tietokirjoissani ykköseksi.

Rakastan listoja. Uskon muidenkin rakastavan sellaisia. Ainakin valtalehtien eri kulttuurilohkojen kriitikot kokoavat vuoden lopussa omia suosikkilistojaan kuluneelta vuodelta. Niinpä teen omani. Vuosi vuodelta tietokirjallisuus on noussut itselläni lukemassani kirjallisuudessa antoisimmaksi. Aloitan siis siitä. Yritän asettaa kirjat henkilökohtaiseen tärkeysjärjestykseen, niin vaikeaa kuin se onkin. Otan mukaan myös niitä teoksia, jotka olen lukenut mutta joista en ole vielä julkaissut blogia. Sellainen on kuitenkin talven mittaan ilmestymässä. Kaikki listalleni pääsevät ovat vuoden 2019 tuotantoa.

Tietokirjallisuuden 10 kärjessä

  1. Pekka Visuri & Eino Murtorinne: Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (blogini 13.12.)
  2. Jussi Konttinen: Siperia (blogini 19.4.)
  3. Anne Applebaum: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (blogini 13.7.)
  4. Mark Galeotti: Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa (blogini 18.5. ja 29.5.)
  5. René Nyberg: Patriakkoja ja oligarkkeja (blogini ilmestyy tammikuussa 2020)
  6. Seppo Kimanen: Kamarimusiikin kauneus (blogini 12.8.)
  7. Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana (blogini 19.3.)
  8. Mart Laar: Viro vuonna nolla (blogini 26.10)
  9. Mia Kankimäki: Naisia joita ajattelen öisin (blogini 27.1.)
  10. Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja (blogini 26.9.)Apua! Surkea lista, jos siihen ei mahtuneet esimerkiksi Kalle Virtapohjan teos Kekkonen urheilumiehenä (blogini 4.4.), Michelle Obaman Minun tarinani (blogini 22.1.), Jouko Aaltosen & Seppo Sivosen Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla (blogini 9.12.), vuoden 2019 tietokirjaksi valittu Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen & Jenni Räinän Metsä meidän jälkeemme (blogini tulossa), Tom Kankkosen Erdoĝan. Turkki suuren johtajan varjossa (blogini 15.10.) tai Markus Leikolan Sakean veren vuosi (blogini 9.2.). Ei auta, listoissa on myös rahtunen mielivaltaa.

Antoisimmat tietokirjavalintani ovat syventäneet ja laajentaneet Venäjä-tuntemustani. Vuosi on siinä mielessä ollut erittäin rikas ja antelias.  Niinpä listani viisi ensimmäistä käsittelee Venäjää.

Mestarin viimeinen toivomus -teoksen nostan fiktiossa ykköseksi. Aivan fiktiota teos ei kuitenkaan ole.

Fiktiivin 10 kärjessä

  1. Rax Rinnekangas: Mestarin viimeinen toivomus (blogini 9.3.)
  2. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (blogini 5.11.)
  3. Sofi Oksanen: Koirapuisto (blogini 9.10.)
  4. Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen (blogini 2.12.)
  5. Annastiina Storm: Kerro, kerro (blogini 6.12.)
  6. Pekka Jaatinen: Talvisota 1939–40 (blogini 27.11.)
  7. Alex Michaelides: Hiljainen potilas (blogini 24.8.)
  8. Leelo Tungal: Toveri lapsi (blogini 30.10.)
  9. Pajtim Statovci: Bolla (blogini 15.11.)
  10. Riikka Pelo: Kaikki elävä (blogini 10.11.)

Jälleen syntyi uhreja, tärkeimpänä varmaankin vuoden kuluessa lukemistani kaksi tuoreinta teosta Lucia Berliniltä.

Knausgårdin upean Taisteluni-sarjan viimeinen osa odotti hyllyssäni turhan monta vuotta. Teos oli hyvin palkitseva.

Joka vuosi luettaviin tulee sijoittaa myös aiemmin ilmestynyttä. Kuluneena vuonna haluan nostaa niistä lyhyelle listalleni kolme:
1.  David Grossman: Sinne minne maa päättyy (blogini 4.8.)
2.  Karl-Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja (blogini 11.6.) sekä
3.  Juhani Lindholm (toim.): Kyltyyri. Leinolaisia reunamerkintöjä (esseekokoelma, blogini 6.7.)

Tervetuloa, uusi vuosi 2020 ja sinun tarjoamat yllätyksiä ja iloa tuovat lukuelämykset!

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Pohjakosketuksen tyylikäs, hienostunut kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Nainen on vielä nuori, tarinan alkaessa 36-vuotias. Hän on hyvin kaunis; työskennellyt nuoruudessaan Pariisissa mallina. Takana on kaksi eroon päätynyttä avioliittoa, lapset molemmista. Nyt hän tapaa hurmaavan miehen, työasioissa jo aiemmin kohtaamansa. Molemmilla on haku päällä. Heistä tulee rakastavaiset, suorastaan superpari.  Kun 11 vuotta myöhemmin nainen ottaa miehestä eron, hän tietää avioliiton olleen ulospäin kulissia. Totuus on naisen kokemana vallan muuta. Miestä ärsyttää naisessa kaikki:

”Tarviiks sun aina hymyillä ja olla noin ystävällinen kaikille jotka tulee juttelemaan?”
”Älä saatana vahdi jokaista askelta minkä mä otan!”
”Mitä vitun väliä jollain leivänmurusilla on?”
”Keskittyisit laajempiin kokonaisuuksiin, idiootti!”
”Taasko sä otit nokkiisi kun vähän korotin ääntäni. Vittu mikä prinsessa!  Lähinnä haukotuttaa tuo sun ainainen marttyyriys.”
”Sinun vittumainen äitisi ja kehittymätön lapsiaikuisuutesi on kaiken pahan juuri. Ottaisit edes kerran vastuun siitä mitä aiheutat pelkästään sillä että olet olemassa.”

Mies on kukko tunkiolla. Hän on tunnettu kirjailija, ulkomaita myöten. Hän on suosittu tv-esiintyjä ja kirjastoihin pyydetty vakiovieras. Sanavalmiina hän ottaa kantaa monenlaisiin asioihin. Hän tienaa kirjoillaan hyvin ja naiset ihailevat häntä. Hän on karismaattinen. Naisen valokuvaaja-ammatti ja valokuvateokset jäävät auttamattomasti varjoon, vaikka aviopuolisot eivät kilpaile keskenään. Mies muistuttaa tavan takaa, että hän ansaitsee perheeseen rahat ja elintason. Mies huutaa, karjuu, polttaa kääminsä olemattomista asioista, vähättelee, vääristelee, ylenkatsoo, alentaa toista. Haistattelut ovat vakiokieltä.

Tuttua? Avioliiton arkena aloin kuvausta pitää lukiessani Nina Honkasen kolmatta romaania Pohjakosketus. Luvuttomat ihmiset joutuvat vähättelevien, nimittelevien, solvaavien ja alistavien viharyöppyjen kohteesi omassa kodissaan, moni on kuullut sellaisesta itse sivullisena tai lukenut naisten haastatteluista. Avioliittoa siihen ei tarvita kehyksiksi, vaikka ”perhe olisikin pahin”. Nollaamista esiintyy valitettavasti myös työyhteisöissä, pahimmillaan. Tosin huutamisen sijalla työelämässä saatetaan harrastaa  purevan kylmää ivaa, toisen tekemien töiden vähättelyä ja uhrin ulkopuoliseksi sysäävää eristämistä.

Pari vuosikymmentä sitten yhden jos toisenkin ilmiön päälle läiskäistiin nimike narsismi. Narsismi oli ihmissuhdeongelmien vakiodiagnoosi. Nyt siitä puhutaan vähemmän, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Honkasen romaanissa aviomiehen narsismi on käytöksen ja luonteen täsmätunniste.

Aviopari päätyy avioerotilanteessa yhteisterapiaan, josta mies irrottautuu pian mutta nainen jatkaa myös eron jälkeen. Näin asian selittää naiselle terapeutti lukuisten eri istuntojen jälkeen:
”Olet ollut toistakymmentä vuotta psykopaattisen narsistin uhri ja mikäli se on ex-miehestäsi kiinni, et tule koskaan pääsemään pois hänen vaikutus- ja toiminta-alueeltaan. Narsistinen ihminen syyttää loppuun asti muita omista teoistaan tai persoonallisuushäiriöstään. Mies tulee väittämään, että teistä kahdesta juuri sinä olet narsisti, mahdoton, epäreilu, kohtuuton ja arveluttava valehtelija. Ja myöhemmin saman tulee kokemaan joku ystävä, perheenjäsen tai seuraava puoliso. Miehesi ajattelee tekevänsä palveluksen rökittäessään sinua, koska on sitä mieltä, ettei kukaan muu tohdi pistää sinua ruotuun…
…Miehesi kokee, että eronne on sinun puoleltasi harkittu murha, jonka teet vahingoittaaksesi häntä, ei seurausta mahdottomasta avioliitosta.”

Nina Honkasen romaani on psykologinen terapiakirja, johon hän on koonnut fiktiomuotoon  mittavan aineiston. Loppupuoliskosta olisin karsinut 30−50 painosivun verran eli väsyin lukiessani toivottoman parisuhteen pitkittynyttä käsittelyä. Osa siitä on saanut miehen ja naisen keskinäisten kirjeiden muodon. Sähköpostikeskusteluako? Aviopareilla ei ole tapana olla kirjeenvaihdossa vallankin, jos asuvat yhdessä.

Honkanen päättää tarinansa odottamattomalla tavalla. Yritin löytää sille muunkin selityksen kuin kaunokirjallisuuden eli fiktion vaatiman.  Mutta toisaalta niinhän terapeutti naiselle sanoi: ” et tule koskaan pääsemään pois hänen vaikutus- ja toiminta-alueeltaan”. Loppu pyrkii olemaan kestävän rakkauden todiste, vaikkei ratkaisu itseäni vakuuttanut muuten kuin kaunokirjallisesti.

Vastaavantyyppisten teosten esittelytilaisuuksissa kirjamessuilla kirjailijat ovat kertoneet saaneensa samanlaisen kohtalon kokeneilta tai kokevilta naisilta kiittävää palautetta. Olen vakuuttunut, että moni nainen kokee Pohjakosketuksen itselleen lohduntuojana: Tuntematon kirjailija on ymmärtänyt lukijaa, joka on ahdistavan parisuhteensa kanssa yksinäinen ja neuvoton. Jos näin on, Nina Honkasen kirja on täytynyt tehtävänsä tulla kirjoitetuksi, julkaistuksi ja luetuksi.

Honkanen on kertonut kirjoittaneensa romaaninsa omasta edellisestä avioliitostaan. Lukemani naistenlehtihaastattelun mukaan hän on nykyisin rakastunut ja seurustelee näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa.

Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019, 284 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi