Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawin teokset saattoi suomalaisten lukijoiden ulottuville Kääntöpiiri oy.

Nainen nollapisteessä kuuluu kiellettyihin kirjoihin. Se on ollut kielletty kotimaassaan Egyptissä ja useissa Lähi-idän maissa. Lienee vieläkin, uskoakseni ainakin Dubaissa ja Saudi-Arabiassa. Viittaan tällä Dubain prinsessan Latifa al Maktoumin vapaudenriistoon, josta saimme tuoretta tietoa nyt puolitoista vuotta hänen pakomatkansa epäonnistumisen jälkeen (Helsingin Sanomat 17.2.2021).

Nainen nollapisteessä on rankka ja raju kannanotto arabinaisen asemasta. Nawal El Saadawin teoksen ilmestymisestä on kulunut yli puoli vuosisataa, mutta arabinaisen asema ei sanottavasti ole parantunut. Nawal El Saadawin päähenkilön Firdausin sanoin kaikki naiset ovat prostituoituja, raatoivat he tehtaissa, miehensä nyrkin alla kotona tai kehoaan myyden. Naisilta puuttuu oikeus elämäänsä ja vapaus. ”Juuri avioliitto on naisen uskomattoman suurten kärsimysten varaan rakennettu järjestelmä.”

”Äitini ei ollut rikollinen. Yksikään nainen ei voi olla rikollinen. Vain mies voi olla rikollinen.”
”Mitä te oikein yritätte sanoa?”
”Sanon vain, että olette kaikki, jokainen teistä rikollisia: isät, sedät, aviomiehet, parittajat, asianajajat, lääkärit, toimittajat ja jokikisen ammattikunnan miehet.”
He sanoivat: ”Olette julma ja vaarallinen nainen.”
”Se mitä puhun, on totta. Ja totuus on julma ja vaarallinen.”

Lainaus on teoksen viimeisiltä sivuilta. Lukija tietää, että Firdaus on kokenut miltei kaiken koettavissa olevan ja hänelle on valjennut hänet kaikesta vapauttanut totuus. Hän on päässyt totuuteensa tekemällä ulkoisesti rikoksena pidettävän teon, tappanut parittajansa. Nyt häntä odottaa hirttotuomio. Hän ei pelkää kuolemaa. Mutta ennen sitä hän, koko vankeuden ajan mykistynyt nainen, haluaa kertoa tarinansa vankilan psykiatriselle lääkärille, joka on toistuvasti halunnut tavata hänet mutta tullut aina Firdausin torjutumaksi. Vankilalääkärin nimi on Nawal El Saadawi, Egyptin tunnetuin kirjailija.

Nainen nollapisteessä on Firdausin, tavoitellun ja menestyneen prostituoidun karu tarina, aivan kuin El Saadawi olisi nauhoittanut nuoren naisen pitkän monologin istuen itse nauliutuneena sellin kylmällä kivilattialla aistimatta kiven kylmyyttä ja kovuutta. Varmaan El Saadawi nauhoitti monologin, sillä El Saadawi kertoo tapaamisen olleen totta. Hän tunsi Firdausin tämän viimeisten elintuntien ajan.

Paikalleen nauliutuu myös lukija, pehmeässä ja lämpimässä nojatuolissaan. Teos on tiheä, kuin tiivistynyttä tuntemusta tai vastakohtaisesti tuntemusten täydellistä puuttumista.

Annetaan Firdausille tuokioksi ääni:
Olin hyvin menestyvä prostituoitu, joten meikkini oli aina parasta ja kalleinta laatua, aivan kuin kunniallisten yläluokkaisten naisten meikki. Kävin aina kampaajilla, jotka tarjosivat palveluksiaan vain arvostetussa asemassa oleville yläluokan naisille. Valitsemani huulipunan sävy oli aina ”luonnollinen ja vakava”, niin ettei se enempää peittänyt kuin korostanutkaan huulieni kiihottavuutta. Silmieni ympärille taidokkaasti vedetyt rajat vihjasivat juuri siihen viettelyn ja torjunnan yhdistelmään, jota arvovaltaisten miesten vaimot suosivat. ”Yläluokkaista” minussa oli vain meikkini, kampaukseni ja kalliit kenkäni. Ylioppilaspaperini ja tukahdutetut toiveeni liittivät minut ”keskiluokkaan”. Syntyperäni kuului alimpaan yhteiskuntaluokkaan.

Väkivalta on nuoren Firdausin elämän läpikulkeva kokemus. Isä pahoinpiteli alistettua äitiä. Firdausin jäätyä vanhemmistaan orvoksi kasvattajaksi tuli setä, ensin lempeä ja hyvä, sitten väkivaltainen hänkin. Setä kouluttaa hänet ylioppilaaksi, muttei suostunut enää suomaan etenemishaluiselle veljentyttärelle yliopistoa. Firdaus on älykäs, koulunsa parhaita. Mutta ylioppilastodistus ja mainekirja eivät auta häntä löytämään töitä. Hän on sensuelli ja kaunis sitä itse ensin tajuamatta. Mutta miehet näkevät. He tekevät hänestä ennemmin tai myöhemmin lutkan.

Firdausta tulee pakenija. Hän pakenee setänsä talosta, missä uusi vaimo hylkii häntä ja suostuttelee heikkotahtoisen sedän naittamaan miltei alaikäisen Firdausin rahaa vastaan, siis myymään, iäkkäälle rikkaalle sheikille, jolla on karkeat kourat ja haisevaa visvaa vuotava mätäpaise leuassa. Sheikki on psyykkisesti nyrjähtänyt, sairaan saita. Väkivaltaan sysää vaikka keittiön roskakorista sheikin esille tonkima riisinmuru. Firdaus oppii irrottamaan itsensä kehostaan, ulkoistamaan itsensä kaikesta keholleen tapahtuvasta. Niin hän toimii myöhemmin myös menestyneenä prostituoituna.

Hän ryntäsi päälleni kuin raivohullu koira. Haava hänen leuassaan vuoti pahalta haisevaa visvaa. En kääntänyt tällä kertaa kasvojani ja nenääni poispäin. Luovutin kasvoni ja ruumiini hänelle, passiivisesti, vastustelematta, liikkumatta, kuin ruumiini oli ollut vailla elämää, kuin kehoni olisi ollut pala kuollutta puuta tai vanha hylätty ja paikalleen jätetty huonekalu tai tuolin alle unohtunut kenkäpari.

Aina Firdaus pakenee kaduille, vaeltaa nälkäisenä ja paikkaa vailla näkemättä ihmisten kirjoa ympärillään. Aina ilmestyy lopulta joku avun tarjoaja, humaanintuntuinen herrasmies, kuten katukahvilassa, minne rahaton Firbaus pysähtyi pyytämään janoonsa vettä. Mutta alun herrasmiesmäisyys vaihtuu ajan myötä uloslähtemisen kieltämiseen väkivallalla. Tällainen tapaus oli Bayoum.

Avuttomuuden, nälän ja väsymyksen tilasta hänet pelastaa kerran vihreäsilmäinen nainen, Sharifa, rikas prostituoitu, joka ottaa Firdausin hoiviinsa, kylvettää ja käärii tämän hiveleviin silkkilakanoihin.

Into julkaisi El Sadawin teoksen uudelleen vuonna 2002.

Hänen silmiensä vihreys muuttui entistä tummemmaksi. ”Mitä se saamarin koira teki sinulle?” hän kysyi.
Hätkähdin kuin unesta yhtäkkiä herätettynä. ”Ketä sinä tarkoitat?”
”Kuka tahansa heistä, mitä väliä sillä on. He ovat kaikki yhtä ja samaa, kaikki yksiä koiria, mutta vain eri nimisiä. Mahmoud, Hassanein, Fawzy, Sabri, Ibrahim, Awadain, Bayoum.”
Keskeytin hänet hätkähtäen. ”Bayoum?”
Hän naurahti äänekkäästi. Näin vilauksen hänen pienistä, hohtavista hampaistaan, joista keskimmäinen oli puhdasta kultaa.
”Tunnen heidät kaikki. Kuka heistä aloitti sen? Isäsi, veljesi… joku sedistäsi?”
Tällä kertaa ruumiini vavahti niin rajusti, että oli pudota penkiltä.
”Setäni”, vastasin vaimeasti.

Mutta myös Sharifi ottaa itselleen parittajan viitan. Firdaus on hänelle arvokas. Niin Firdaus lähtee jälleen salaa tullakseen toimeen omillaan. Hän hakeutuu töihin tehtaaseen pienellä palkalla ja kokee, millaista on elää kaupungin laidalla pienessä ikkunattomassa kopissa, jonottaa aamulla ikuisuus miesten kanssa yhteiseen kuvottavasti lemuavaan vessaan, ahtautua ylitäysiin busseihin, missä aina joku mies painaa tungoksessa kalunsa vasten hänen reittään. Kolmen vuoden aikana hän oppii tajuamaan, että myös työläisnaiset ovat prostituoituja, kuka esimiehen tarjoamasta ateriasta, kuka mistäkin.

Säälin noita tyttöjä, jotka tarjosivat vilpittömyyttään ruumistaan ja fyysiset ponnistelunsa joka ilta vastalahjaksi herkullisesta ateriasta tai hyvästä vuosiraportista tai vain varmistaakseen, ettei heitä syrjittäisi, kohdeltaisi epäoikeudenmukaisesti tai siirrettäisi toisiin tehtäviin. Aina kun joku johtoryhmän miehistä tarjosi minulle ehdotuksia, sanoin:
”Ei ole kyse siitä, että arvostaisin kunniaani tai mainettani enemmän kuin muut tytöt. Hintani on vain paljon korkeampi.”

Prostituutio omaan piikkiin, itse määrätyin hinnoin ja itse hyväksymin miehin, itsensä kehostaan ulkoistaen Firdaus tuntee pitkään vapauden harhaa. Hänellä on rahaa, hän on vielä nuori ja hän on kaunis. Hän voi syödä täyden aterian. Hän voi katsella kodistaan Niiliä ja kulkea ulkona kuin kuningatar. Mutta hänen yläpuolellaan ovat saalistajat, ”suojelun” ostamista vaativat parittajat. Firdaus ei mene lankaan, mutta yhdessä väkivaltaisista uhkailutilanteista hän toimii ja iskee veitsen parittajan kurkkuun.

Rankka tarina, josta osia (vapaudenriisto, väkivalta, taloudellinen ja fyysinen hyväksikäyttö, nöyryytys ja alentaminen) joutuvat kokemaan liki kaikki arabinaiset. En ihmettele, että Nainen nollapisteessä -teos on yksi vaarallisiksi koetuista kirjoista. Teos on Friskis&Svettis Helsingin lukupiirin yhtenä kevään keskusteluaiheena. Vuonna 2002 teoksen julkaisi myös Into Kustannus.

Lääkäri, psykiatri ja kirjailija Nawil El Saadawi kuoli tämän vuoden maaliskuussa 89-vuotiaana. Löysin kotikirjastostani Nainen nollapisteessä -teoksen lisäksi 1980-luvulla hankkimani ja lukemani El Saadawin teokset  Eevan kätketyt kasvot, Imaamin tuho ja Herra ex-ministerin kuolema. Miten paljon kodissani onkaan joskus ostamaani, lukemaani ja ajan saatossa unohtamaani!

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä. Kääntöpiiri Oy 1983, 138 sivua. Suomennos englanninkielestä Sherif Hetata.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Ristisaatto

Käsilläni on viime vuosisadan suomalaisen kaunokirjallisuuden helmi, Tito Collianderin (1904−1989) läpimurtoteos Ristisaatto (1937). Sain kirjan Helsingin kaupunginkirjaston päävarastosta.  Lienee sama yksilö, jonka luin yli kymmenen vuotta sitten, varastokirjana tuolloinkin. Taivaan enkeleille kiitos, että tämä harvinaiseksi käynyt klassikkohelmi löytyy edes pääkirjaston varastosta (ja kenties joistakin antikvaarisista kirjakaupoista). Oikeasti kiitos kuuluu enkelien sijasta sivistyksen vartijoille, kirjastonhoitajille.

Suomen kielellä Korståget ilmestyi yli neljä vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen. Siis kovin myöhään. Ehkä ruotsin kielen lukutaitomme oli ennen riittävän hyvissä kantimissa. Collianderin arvon tunnisti hänen tuotantonsa uskollinen kääntäjä Kyllikki Härkäpää sekä kustantaja Weilin+Göös. Arvokas, pitkälle toista sataa vuotta vanha kustantamo lakkasi olemasta vuonna 2011.

Ristisaatto kuului ensimmäisiin Annelin kirjoissa -blogeihini, niihin joita netistä ei enää löydy. Käypää tekstiä se on yhä, teoksen toisen lukemisen jälkeen sen läpi silmättyäni. Colliander kuvaa päähenkilönsä Tomasin kautta ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta, irrallisuutta, yksinäisyyttä, juurettomuutta, heikkoutta ja haurautta. Tomas ei ole paha, vaikka hän aiheuttaa läheisilleen paljon kärsimystä.

Ristisaatto viittaa helatorstaihin. Vielä 1920- ja 1930-luvuilla se oli Kaakkois-Virossa kesän tulon kansanjuhla. Kulkue kannettavine ikoneineen lähti Petserin luostarista ja kiersi kaakkoisen maakunnan kylät ja taajamat. Joka kylässä se pysähtyi rukoilemaan tsasounan ja jokaisen kodin edessä siunaten kodin ikonit ja tulevan kesän sadon. Siellä, missä oli kirkko, ikonit kannettiin illalla kirkkoon ja osallistuttiin palavin tuohuksin kolme neljä tuntia kestävään jumalanpalvelukseen, seisoen kuten ortodoksisissa jumalanpalveluksissa on tapana. Ristisaatto kesti viikon ja päätyi lopulta Petseriin. Siihen osallistui eväspusseineen tuhansia ihmisiä supistuen pienimmillään muutamaan kymmeneen. Kulkue paisui ja supistui, supistui ja paisui. Vaellettaessa väki lauloi moniäänisesti kirkkoslaaviksi.

Itse ristisaattoa teoksessa kuvaa sen kolmas osa. Ensimmäisen osan Boris tapahtumat sijoittuvat koleran, nälänhädän ja väkivallan kourissa kouristelevaan Pietariin, toinen osa Tomasin vuosiin Suomessa ja kolmas vie syvälle eteläisen Viron maaseudulle.

Ristisaaton tapahtumat alkavat Venäjän bolševikkivallankumouksen jälkeisestä nälänhädästä Collianderin synnyin- ja nuoruusvuosien kaupungissa Pietarissa. Nälkä raastaa ja raaistaa. Collianderin alter ego Tomas on virunut maalla talonpoikaisasumuksessa lavantautisena henkitoreissaan ja palannut heikkokuntoisena kaupunkiin, suomalaisen tsaarinaikaisen upseeri-isän tilavaan kulttuurikotiin. Mutta isä ja äiti eivät ole enää siellä ja kodin ovat vallanneet uudet asukkaat. Isä ja äiti ovat välikäden avulla paenneet Suomeen, henkensä kaupalla. Nyt heidän auttajansa on paljastunut ja ammuttu. Tomasin on autettava itse itseään. Hän pakenee jalkaisin, mutta aiheuttaa ennen sitä ystävänsä julman lynkkauskuoleman tekijöinä vihan sokaisemat raivotautiset ihmiset. Tomas oli hourupäissään syyttänyt Borisia leipänsä varastajaksi. Syytöskirkumiset olivat kuin bensaa nälkiintyneiden viharoihuun. Pietarista metsien läpi kohti Suomen rajaa pakenevaa Tomasia seuraavat korvissa Borisin hyytävät kuolemanhuudot. Boris tapettiin hakkaamalla päähän ja potkimalla häntä avattujen haarojen väliin.

Toisessa osassa Tomas on yrittänyt vakauttaa elämäänsä. Hän on kuitenkin muukalainen itselleen ja ympäristölleen ja aiheuttaa monivuotisen avioliiton jälkeenkin kärsimystä läheisilleen. Syyllisyys, päätös ryhdistäytyä ja oman lyhythetkisen edun yliote vuorottelevat. Tomas hukuttaa itseään viinaan. Boriksen tuskanhuudot vaihtuvat oman sairaan lapsen tuskaiseen parkuun. Tomas on ryypännyt perheen rahat ravintoloissa ja joutunut antamaan lapsensa säästökirjan taksikuskille pantiksi maksamattomasta ajosta.

Viroon yläluokkainen Tomas pakenee mielijohteesta. Hän on kuullut venäläiseltä vanhukselta Ivan Vasiljevitšilta Petserin luostarin ristisaatosta ja sinne hän suuntaa matkansa. Ei hän ensin aio kulkueeseen, mutta liukuu sen liepeille ja saa seuralaisekseen tunnistamansa helsinkiläisvanhuksen, avojaloin taivallusta yrittävän Ivan Vasiljevitšin. Tomas ei hae uskonnollista katarsista, mutta hellepäiviä jatkunut vaellus tasoittaa hänen ristiriitojaan ja tuo lopulta hänelle mielen rauhan, seestyneen minuuden.

Mutta ristisaaton aikana on tapahtunut kaksi tärkeää tapahtumaa. Ylirasituksesta matkan aikana kuoleva Ivan Vasiljevitš on kertonut oman osallisuutensa nuorena miehenä viattoman sivullisen nuorukaisen massalynkkaukseen. Kun poika tajusi tulevansa tapetuksi, hän levitti käsivartensa sivuilleen ja toi mestaajien mieleen ristille naulitun Kristuksen. Ivanin kertomuksen jälkeen Tomas näkee ristisaaton kärjessä kannettavassa Kristus-ikonissa lynkatun ystävänsä Borisin kasvot. Boris oli hyvä ja puhdassieluinen ihminen, melkein kuin kärsivä Kristus. Aavistus oli käynyt Tomasissa jo aikaisemmin:

”Se oli Kristuksen kuva, kooltaan melko suuri, aikojen mennen kulunut ja kolhiintunut. Kiiltävän messingin keskeltä erottuivat kasvot matalana reliefinä, väristä oli jäljellä enää rippeitä. Silmät olivat sokeat, nenä lytyssä ja suun ääriviivat hävinneet; oli kuin kasvoja olisi mukiloitu, pahoinpidelty ja silvottu… Hän näki niiden lähestyvän hiljaa keinuen ihmisten päitten yläpuolella, hän näki vain ne, ja niitä valaisi aurinko. Väristys kävi hänen lävitseen, hän veti syvään henkeään. Silmänräpäyksen hänestä tuntui, että hän joskus ennen jo nähnyt nuo kasvot.”

Pietarissa syntynyt ja siellä nuoruutensa viettänyt Fritiof (myöh. Tito) Colliander kasvoi sivistyskodissa. On selvää, että hän tunsi venäläistä runoutta, muiden muassa nuoruusaikansa kohutun runoilijan Aleksandr Blokin (1880−1921) tuotantoa. Tunnetuimmassa runossa Kaksitoista Blok kuvaa kahdentoista vallankumouksellisen miehen marssia punaliput heiluen: ”Punalippu/ lepattaa.//Marssiaskel/ kajahtaa.// Vihollinen −/ havahtaa…// Eteenpäin siis lumimyrskyn/ mylläkässä,/ eteenpäin…// Aatteemme ainoan, kalliin ja oikean/ puolesta raatajat, eteenpäin!”  Runo päättyy monitulkintaiseen loppuunsa: ”… Joukko jatkaa, varmaan tahtiin…/ vieras rakki takanaan,/ edellänsä – tuiskusäässä/ verilippu kourassaan/ kuulasateen koskematta/ lumihelmet harteillaan/ lumen ruususeppel päässä/ keveästi myrskysäässä −/ edellänsä – Kristus käy.”

Koin mielihyvää tuon kirjallisen yhteyden tajuttuani. Liekö Colliander-kirjallisuustutkimus huomannut saman? Blok on sittenkin meillä marginaalisen väen tuntema runoilija.

Tito Colliander kääntyi 1930-luvulla ortodoksiseen uskoon, mutta oli hengeltään hyvin ekumeeninen. Petserissä hänen tiedetään käyneen vuonna 1936. Ihmisen ristiriitaisuuden ja yksinäisyyden kuvaajaa Tito Collianderia pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisen kirjallisuuden totuudenetsijöistä.

Tito Colliander: Ristisaatto. Weilin+Göös 1978, 334 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää. Blokin runolainausten suomennokset Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | 3 kommenttia

Rax Rinnekangas: EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut

Viime vuosina lukemistani Rax Rinnekankaan kirjoista uusin, EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut ei ole minulle merkittävin, mutta kirjaa lukiessa tuli tunne, että teos voisi olla sitä kirjailijalle itselleen, ainakin meneillään olevan elämänjakson ajan. ”…jokin tavassasi, jolla annat kirjailijan olla elossa sinussa, kertoo tavasta, jolla en ole osannut antaa itseni olla elossa minussa. Voidaan sanoa, että alistunut ego ilmoitti hälytystilasta teostesi kautta”, Rinnekangas kirjoittaa muusikko-kirjailija-valokuvaaja Patti Smithille teoksen lopussa julkaisemassaan kirjeessä. 

Silti varhemmin kirjassaan Rinnekangas oikoo yleistä käsitystä luovien ihmisten egon pulleudesta:
”Tosiasiassa kuta elämää kokeneempia – esimerkiksi matkustaneempia – taiteiden tekijät ovat, sitä epäolennaisemmaksi heille muuttuvat asiat ja elementit, jotka todistavat vain heistä itsestään. Sen sijaan he valitsevat muotoja ja teemoja, jotka ovat yleispäteviä, joiden kautta samaistuminen on sujuvaa.” 
Uskon tuon paljolti pitävät paikkaansa.

Omien teosten inventaariona pidin Rinnekankaan toteamaa: ”Todellinen yksilöllisyys jättää tekijän ja teoksensa yksinäisyyteensä, jossa tekijä ja teon todellisen sisällön tunnistavat kaltaiset kokijat ja tekijät.”

Patti Smith ei tavoittane Rinnekankaan monipuolista visuaalista ja kirjallista tuotantoa, mutta kaltaisen kokijan – vaikkei kenties koskaan molemminpuolisesti − tunnistamisesta tässä kirjassa on kyse. Rax Rinnekangas kertoo ostaneensa kerran lentomatkaansa varten Patti Smithin muistelmateoksen Just Kids (Ecco 2010), mutta kirjan päätyneen lukemattomana kotikirjahyllyyn, kunnes koronavuoden aikana hänen etsiessä kotikirjastostaan lukemista kirja osui uudemman kerran käsiin. Luettu nostatti hillitsemättömän innostuksen ja uteliaisuuden. Rinnekangas löysi kirjakaupasta lisää Smithin teoksia ja palasi kotiin kolme uutta kirjaa mukanaan. Ne olivat M Train (Bloomsbury 2015), Devotion (Yale University Press 2017) ja suomennetuista toinen, Apinan vuosi (Siltala 2020). Just Kids on ilmestynyt suomeksi nimellä Vain kakaroita (WSOY 2010).  Patti Smithin teokset ovat perustaltaan elämänkerrallisia.

Punkin luojan Smithin teokset eivät riittäneet. Rinnekangas alkoi kuunnella Smithin äänitteitä, kuten punkin syntylevyä Horses, ja keskittyä ennen muuta laululyriikkaan. Hän oli Patti Smithin persoonan ja ajattelutavan pauloissa. Suhde on arvostava, Smithin moninaisuuden ja persoonan kiehtovien piirteiden ilmetessä ihaileva, yllättynyt ja hämmentynytkin. Rinnekangas kohtaa runsain määrin samuutta itsensä kanssa. Hän on löytänyt Patti Smithissä sielunsisaren (ilmaisu minun). Sielunveljeyttä hän on kokenut aiemmin ja tuntee yhä. Teoksessa on ennen muuta kyse sielunveljeydestä ja -sisaruudesta, jossa kuolemalla, ”Haadeksen lautturilla” ei ole mitätöintivaltaa.

Lukuisia valokuvanäyttelyitä Euroopan eri maiden taidemuseoissa, ennen muuta Espanjassa, pitänyt Rax Rinnekangas kuvittaa teoksensa mustavalkein kuvin, jotka ovat äärimmäisen pelkistettyjä ja riisuttu ympäröivästä kuormitetusta miljööstä. Olen kohdannut vastaavaa W.G. Sebaldin teoksissa ja arvellut Rinnekankaan omaksuneen käytännön sieltä, onhan hän kirjoittanut Sebaldista teoksen nyt käsilläni olevan Patti Smith -egoteoksen tavoin (Nocturama – Sebaldia lukiessa. Lurra Editions 2013).  Kuvat eivät ole tekstin kuvitusta, vaan myös ne kirjoittavat kirjaa.

Rinnekangas ylenkatsoo jokamiehen tolkutonta kuvien räpsimistä, monet niistä osoituksena siitä, että minäkin kävin siellä. Otamme kuvia esteettisistä kohteista, tunnetuista kohteista ja itsestämme.

Hän kertoo ottavansa yhden, maksimaalisesti kaksi valokuvaruutua per kohde:
Se, mikä kutsui minua puoleensa, oli yhtäältä suuri selittämätön, toisaalta valo ja rumuuden estetiikka, jotka yhdessä ja erikseen ilmensivät teemaa, jota jäljitin – marginaalisuutta, yksilöiden ja kulttuurien tasolla.
Patti Smith kuvaa edestä tai etuvinosta ja ikuistaa hänkin riisutusti, kuten naturalismi ikuistaa kohteensa.

Samuuden kokemus kannattelee Rinnekankaan teosta. Lukijalle se on näppärää, muttei sinänsä oleellisinta. Yhtäläisyyksiä on lukuisia, aitoja ja yleisestä poikkeavia, osa dramaatikon taidolla terästettyjä (samansisältöiset ajankuluttamiset matkan lopulla hotellihuoneessa viipyessä). Yksi yhtäläisyyksistä koskee oman egon suhteellisuutta. Suhteellisuuden suuntaan Rinnekangasta lienee muokannut ikä ja elämänkokemus. Rinnekangas kirjoittaa elollisten elämässä ”omalla vuorollaan” elämisestä. Kukin on täällä vuorollaan, eikä kukaan saa korvaamatonta asemaa. ”…minä, Patti Smith, olen olemassa vain ja ainoastaan omalla vuorollani – ilman läsnäoloani kaikki tapahtuisi täällä aivan samalla tavalla, tapahtuisi, toistaisi itseään ja tapahtuisi edelleen.”
Sama koskee Rinnekangasta. Vaikka hänen kahdessa suuressa museossa, Madridissa ja Berliinissä, pidetyssä valokuvanäyttelyssä kävi arviolta puolitoista miljoonaa katsojaa, saman verran niissä käy katsojia, oli esillä mikä tahansa näyttely, kirjailija päättelee.

Toinen samuus on todellinen, vaikken pysty antamaan sille kerrotun kaltaista arvoa. Rinnekangas kuvaa sitä käsitteellä ”täytymisen täytyminen”. Annan sille maanläheisemmän termin pakkomielle. Jokin asia tai kohde muuttuu tässä-ja-heti toteutettavaksi, muuten elämä ei voi jatkua. Patti Smithillä se merkitsi esimerkiksi äkkinäistä lentoa New Yorkista Pohjois-Englantiin päämääränä nuorena kuolleen yhdysvaltalaisen runoilijan Sylvia Plathin hauta tai Belgiaan Gentiin Sinn Baafsin tuomiokirkkoon katsomaan uudemman kerran Jan van Euckin viimeistelemää alttariteosta Mystisen karitsan palvonta. Rinnekangas tunnistaa itsessään useita vastaavia ”täytymisen täytymisiä” ja yksi niistä muistuttaa Gentin alttaritaulua: Mathias Grünewaldin Isenheimin alttari Ranskan Elsasissa. Teoksia yhdistää hulvaton verenvuodatus uhrin kyljestä. Muutamat Rinnekankaan ja Smithin ”täytymisen täytymiset” ovat samoja. Kyse ei ole pääsystä kuuluisaan turistikohteeseen, vaan jostain katsojalle merkityksellisemmästä. Elokuvien tekijä Rinnekangas mainitsee omaksi toistuvaksi näkemisen pakokseen Andrei Tarkovskin haudan venäläisten emigranttien hautausmaalla Pariisissa sekä Tarkovskin patsaan Moskovassa.

Tiettyjen hautojen etsinnän koen itsekin tärkeäksi, muttei pakottavaksi. Patti Smithin kokemus Sylvia Plathin haudalla merkitsi hänelle paljon, perille tuloa. 

Alttaritaulujen kuvaamasta verenvuodatuksesta ja ”täytymisen täytymisestä” Rinnekangas juontuu käsittelemään väkivaltaa ja väkivaltaviihdettä. Älykkönä hän on luonnollisesti kriittinen aikamme turpealle väkivalta-ajanvietteelle: ”Miksi väkivallalle on ylipäänsä annettu kansallisen ja kansainvälisen viihteen identiteetti ja miksi sillä on niin keskeinen asema joukkoviestinnässä? Vastaus on yksiselitteinen ja julma: Koska väkivalta elättää eniten heitä, jotka harjoittavat joukkoviestintää.” Toisaalta hän kirjoittaa opportunistisesti todistellen väkivallan kuuluvan ihmisluontoon ja paljastaen sokerin maistuvan hänenkin suussa (kuvaus meksikolaisessa hotellihuoneessa vietetystä kahdesta vuorokaudesta).

●●●

Teoksen pääotsikko on EGO. Siis minä, minuus. Ymmärrän egolla minäkuvaa, ihmiskäsitystä omasta minästä. Kullakin ihmisellä voi olla minäkuva vain itsestään, ei toisen egosta, vaikka voimme listata tuntemistamme ihmisistä ominaisuuksia, jotka ovat egon rakennusaineksia: itsekeskeinen, alemmuudentuntoinen, itsetuntoinen, arvonsa tunteva, arka, herkkä, suorasukainen, joviaali, kireä…

Googlasin. Psykoanalyysin jaottelussa ego on se minä, joka jää viettien ja vaistojen alikerroksen ja älyn yläkerroksen väliin. Ja pah! Kaikki arkitoimintommekin on luokiteltavissa järkeviksi tai järkevyyden motiiveilla tehdyiksi tai sitten rutiininomaisen vaistomaisiksi. Mihin kummaan itse ego niiden väliin mahtuisi?

Rinnekangas on rakentanut kirjansa kahdeksaan eri egon tarkastelukulmaan. Viidennessä hän harrastaa piristävää itseironiaa. Viimeisimmässä hän sivuaa myös suurvaltapolitiikkaa ja suurvaltajohtajia. Tutun valtapoliittisen kolmion muodostavat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Tapanamme on tarkastella valtaa taloudellisen ja militaristisen suuruuden mittareilla. Nyt kiinnostavana mittarina ovat sen sijaan maiden valtakielet. Kielellinen ylemmyys tai alemmuus määrittää maailmanpoliittista perusasetelmaa:

Englannin kieli huolehtii amerikkalaisen mahdin läsnäolosta maapallolla. Sen sijaan mitkään kansat eivät Venäjän ja sen entisten osa-alueiden ulkopuolella halua vaihtaa kieltänsä venäjään. ”Putinin ainoa mahdollisuus olla `kansainvälinen` on olla sitä federaationsa sisällä ja tuhoisien kulissien kautta – aavikoilla, kuten Syyriassa.” Kiina potee samaa kielellistä alemmuutta kuin Venäjä ja taloudellisista syistä samaa ylemmyyttä kuin Yhdysvallat. ”Kiinan ainoa keino olla ´kansainvälinen` on ostaa kansainvälisyyttä.”

Ihmismieliä kutkuttavaa egoa ylläpitävät myös suurvaltojen itsevaltiaat. ”Kun toinen voi aivan avoimesti murhauttaa toisinajattelijansa piittaamatta seurauksista ja toinen on alle kaksivuotias hiekkalaatikolla, se osoittaa, että molemmille maailma oli ja on ainoastaan omaa olemista ja tätä hetkeä varten.” Ei liene vaikeaa tunnistaa, keistä kyse.

●●●

Palaan sielunveljiin. Patti Smithin elämässä sellaisia avioliiton ulkopuolisia ovat aidsiin menehtynyt valokuvaaja Robert Mapplethorn (Tom of Finlandin tukija) ja hyvin vaikuttavalla tavalla kuvattuina elokuvaohjaaja Sam Shephard. Rax Rinnekangas nostaa tärkeimmäksi elämänmittaiseksi siteekseen elokuvaohjaaja Luis C:n, jonka kanssa kiinteää, toisen kuolemaan asti ja sen yli kestänyttä runsaan kolmen kymmenen vuoden mittaista yhteydenpitoa hän kuvaa koskettavasti kiinteäksi. Tarina ensitutustumista myöten on hurja. 

Mutta milloin kohtaan oululaislähtöisen Rax Rinnekankaan teoksissa Paavo Rintalan? Luettuani useita Rinnekankaan teoksia ”täytymisen täytymiset” tuntuvat yhdistävän häntä myös Rintalaan: runoilija Rainer Maria Rilke, hovimaalari Mathias Grünewald (Rintalan teos Minä, Grünewald, 1990), natsi-Saksan keskitysleirit, kirjailija Arthur Rimbaud.  Rax Rinnekangas on esteetikko, mutta myös eettinen ja moralistinen ajattelija. Rintala tutki teoksissaan 1900-luvun kollektiivisten rikosten osuutta yksilön syyllisyydessä (esimerkiksi Leningradin kohtalonsinfonia, Sarmatian Orfeus sekä omaa syyllisyyttä pohtiva Aika ja uni).

Rintala tutki ja etsi minuuttaan, egoaan, nöyrästi ja omanarvontuntoisesti, kuten tekee Rax Rinnekangas. Molemmat ovat kielellisen ilmaisun mestareita, molemmat säkenöivän sivistyneitä. Visuaalisuusko heitä, valtavan tuotannon kirjoittaneen kirjailijaa ja elokuva-valokuvaaja-kirjailijaa, erottaisi? Grünewaldin kautta molempia yhdistää uskonnollinen mystiikka, tavoittamaton Hän. Vältteleekö Rinnekangas Rintalaa siksi, että molemmat ovat suomalaisia? Kukkulalle kun ei tunnetusti mahdu kahta kukkoa.

●●●

Pikainen paluu vielä kirjan keskushenkilöön Patti Smithiin. Googlen mukaan hän on tuonut punkmusiikkiin feministisen ja intellektuellin näkökulman, ja häntä pidetään yhtenä rockmusiikin inspiroivimmista tähdistä.

Smith on esiintynyt Suomessa Helsingin Kulttuuritalossa ja Turun konserttitalossa 1976, Helsingin juhlaviikoilla 2005 ja Seinäjoen Provinssirockissa 2007. Vuonna 2013 Patti Smith konsertoi Suomessa kolmesti, joista kaksi esitystä oli Helsingin Musiikkitalossa ja yksi Tampere-talossa. Vuonna 2014 Patti Smith esiintyi yhtyeensä kanssa, johon kuului hänen poikansa ja tyttärensä, Porin Jazzin päälavalla. Patti Smith ja hänen Her Band Perform Horses esiintyi 2016 Turun Ruisrockissa. Monille punkin ja rockin rakastajille kovin tuttu taituri siis, muttei musiikkirajoitteisuuteni (klassinen ylitse muun) vuoksi minulle muuten kuin nyt lukemani kirjan kautta. Uskon etsiytyväni Helsingin keskustan kirjakauppaan, onhan Apinan vuosi vasta ilmestynyt suomeksi tai tukeutuvani kerrassaan mainioon kirjastojärjestelmämme Helmetiin.

Rax Rinnekangas: EGO. Minä ja Patti Smith ja te kaikki muut. Lurra Editions 2021, 233 sivua.

Kategoria(t): Filosofinen teos | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Sebastian Fitzek: Potilas

Berliiniläistä Berkhoffin pariskuntaa on kohdannut äärimmäinen inhimillinen menetys. Heidän alakouluikäinen poikansa Max siepattiin myöhäisenä iltana aivan kotiportin tuntumassa. Enää he eivät usko poikansa olevan elossa. Maxin katoamisen jälkeen pieniä lapsia siepannut ja surmannut psykopaatti Guido Tramnitz määrättiin suurta julkisuutta saaneessa oikeudenkäynnissä eristettyyn psyykkiseen Steinklinikin sairaalaan. Tramnitz tunnusti oikeudessa muut murhansa, mutta vaikeni Maxista. Vuoden päästä Maxin katoamisesta Till Berkhoff ryhtyy järjestämään itseään potilaaksi samaan sairaalaan päästäkseen psykopaatin tuntumaan ja puristaakseen tältä keinolla millä tahansa tiedon poikansa kohtalosta ja hänen jäännöstensä sijainnista. Sitä varten hän kuitenkin tarvitsee väärän henkilöllisyyden, todellisen mielisairaan paperit. Välikäden kautta hän onnistuu siinä. Hänet siirretään vaimon tietämättä Steinklinikiin muudan Patrick Winterin henkilöllisyydellä.

Myös Patrick Winter on menettänyt lapsensa, vauvaikäisen Jonaksen. Rangaistakseen itseään lapsensa kuoleman aiheuttaneesta virheestään Winter on valellut itsensä bensiinillä, kävellyt läheiseen päiväkotiin ja sytyttänyt päänsä palamaan. Till Berghoffin saaman tiedon mukaan Winter menehtyi saamiinsa vammoihin.

Tämä on asetelma saksalaisen Sebastian Fitzekin kirjassa Potilas. Kirja kipusi vuonna 2018 Saksan myydyimmäksi kirjaksi ja myyntitilastojen kärjessä ovat keikkuneet myös aiemmat Fitzerin jännitysromaanit.

Olen allerginen dekkareille ja rikoskirjallisuudelle. Testaan silti itseäni parilla kirjalla vuodessa ollakseni haituvaisen verran jyvällä siitä, missä genressä liikutaan. Pidän raskaasti vinksahtavana sitä, että ihmiset hakevat viihdykettä ja iloa elämäänsä tappamista, murhia ja väkivaltaa tulvivista sisällöistä. Jotain omituista se meistä lajina kertoo.  

Jännityskirjallisuudesta tavataan sanoa, ettei lukemaansa pysty jättämään kesken, kun kirjan on kerran aloittanut. Minulla lukeminen pätki ja käytin Potilaaseen useamman päivän päivittäiset lukutuokioni. Juonen mielikuvituksellinen juoksutus, epätodennäköiset sattumukset, mahdottomien suoritusten muuttuminen mahdollisiksi ja ihmisen fyysisen kestämisen rajojen kohtaamattomuus hymähdyttivät. Jännityskirjallisuudessa ja -sarjafilmeissä on lisättävä volyymeita ja juonen kiemuroita, ettei lopputulos maistuisi jo luvuttomat kerrat koetulta, siis kesyltä. Silti uskottavuuden tulee säilyä edes auttavasti. Juuri se oli Potilasta lukiessani koetuksella.

Patrick Winterina mielisairaalaan joutunut mies on suljetussa maailmassaan alusta lähtien kusessa. Tapahtumat vyöryvät liki pikakelauksella. Jo ensimmäisenä yönä hän on menettää henkensä jouduttuaan ahtaaseen selliin toisen tappohimoisen psykopaatin kanssa. Jossain vaiheessa selviää, että aivan suunnitellusti, sillä yhdellä sairaalan lääkäreistä, tohtori Martin Kasovilla on oma keitos tulella eikä hänen huijarina pitämänsä tulokas sovi kuvaan. Nuuskijoita ei suljettuun mielisairaalaan kaivata. Ja hänen puuhissaan olisi nuuskimista. Kasov on raskaan sarjan talousrikollinen, joka pelaa  omaa peliään suurilla panoksilla yhteistyössä lääkefirmojen kanssa. 

Potilaasta ei kärsi kertoa juuri muuta, sillä tokihan kirja perustuu juoneen, luvuttomiin ennakoimattomiin käänteisiin ja toistuviin hengenvaarallisiin tilanteisiin etenkin sitten, kun Patrick Winter/ Till Berkhoff onnistuu saattamaan itsensä vuodeosastokuntoon saatuaan tietää Tramnitzin majailevan vuodeosastolla kaikenlaisista poikkeusetuisuuksista nauttien. Niistä hän on huolehtinut sairaalan sisälle luomansa suhdeverkostonsa avulla. Tramnitz osaa käydä kauppaa ja liittoutua.

Tramnitz saa huumeita ja seksiä halujensa mukaan. Seksipalveluissa häntä vain yhdyshenkilö tohtori Kasov varoittaa aiheuttamasta uhrilleen kovin näkyviä ulkoisia vammoja. Tramnitz on hurmaava. Kukaan ei päältä uskoisi, että niin miellyttävä ja älykäs henkilö on tunnekuollut ja saa kiksejä vain äärimmäisen brutaaleista teoista.  

Sebastian Fitzekin kunniaksi on sanottava, että tarinan asetelman keikauttaminen päälaelleen loppuratkaisussa on mitä omaperäisin ja kekseliäin juonenrakenteluratkaisu. Olin pakotettu muuttamaan suhtautumiseni kirjaan. Se, mikä kirjan mitassa lemusi mahdottomalta, saikin uudessa asetelmassa loogisen selityksen, vaikka liian monia hämärämiehiä yhden sairaalan osalle tarinassa riittääkin.  Oma jälkimakuni oli siis vallan toisenlainen kuin makuaistimus itse lukuprosessin kuluessa. Nokkela tarinanpunoja Fitzek ilman muuta on.  

Patrickin/Tillin kohtaamia molempia mielisairaalan psykopaatteja yhdistää joutuminen avuttomana lapsena oman psykopaatti-isän koe-eläimeksi. Kerrottu on hyytävää. En ole psykologi, tuskin Fitzekkään, mutta voihan asioilla olla keskinäistä yhteyttä. Libanonilaissyntyinen mystikko Khalil Gibran esittää syy−seuraus-kysymyksensä näin: Ja minkä rangaistuksen määräätte hänelle, joka tappaa ruumiin, mutta jonka hengen muut ovat tappaneet.
Ainakin Sebstian Fitzer tuntee defenssit, ihmisen puolustusmekanismit sisäisen tasapainon saamiseksi. Unohtaminen ja kieltäminen ovat niistä yleisimpiä. Niille defensseille Fitzek kirjansa rakentaa.

Sebastian Fitzek: Potilas. Bazar 2021, 383 sivua.

Kategoria(t): Rikosromaani, Viihderomaani | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Alastalon salissa ja Obersdorffissa

Lukemani WSOY:n laitos oli toinen ja kahdessa niteessä.

Luin klassikkojen klassikon, romaanien romaanin Alastalon salissa toisen kerran Obersdorffin MM-kisojen aikaan, liki kolme vuosikymmentä teoksen ensilukemisen jälkeen. Volter Kilven mestariteoksen kallistuttua viimeiseen neljännekseensä koin kiinnostavaa samanlaisuutta miesten kestävyyshiihtojen kanssa, ja ennen muuta miesten, joita kantaa sama tavoite ja päättäväisyys tavoitetta kohti.

Näistä puhuttiin MM-kisoissa: hiihtoreitin vaativuus, miesten kunto ja kestävyys, sääolot, voitelun onnistuminen, oman suorituksen ennakkokäsikirjoitus, onnistunut liikkeellelähtö, vauhdinpito, valppaus ja keskinäiset kyräilyt, beesin hyödynnys, huolto, ladun äkkinäiset vaihdokset, sattumukset ja onnettomuudet, loppukiri ja maalin jälkeen mitalistien tuuletus kansallislippu voittajan hyppysissä.

Aloitanpa vauhdista. Burgstallin hurjan nousun jälkeisessä pitkässä laskussa jäärouheista latupintaa myöten vauhdin kerrottiin nousevan jopa 70 kilometriin tunnissa. (Pelkästään moisen kuuleminen sai penkkiurheilijan lujittamaan otettaan nojatuolin käsikaiteista.) Alastalon salissa -järkäle on kuuluisa siitä, että 924-sivuisessa teoksessa kustavilaisen saaristopitäjän isäntien kuuden tunnin kokoontumisessa tapahtuu ulkoisesti hyvin niukalti. Toiminto kuin toiminto ja tarina kuin tarina vaatii kukin satakunta sivua. Kilpi oli hitaan etenemisen ja verkkaisen kerronnan maailmanennätysmies, maalialueella näyttäytyy kenties vain Marcel Proust. Ja silti Alastalon salissa -teokseen mahtuu koko 1800-luvun loppupuolen saaristolaiselämä, sukupolvisen merenkulun ja kalastuksen historia, juureva maatalous, rahtikauppa sekä isäntien keskinäiset valtasuhteet ja dynamiikka. Teos on silkkaa tiivistettä. 

•••

Alastalon salissa -teoksesta on myös äänikirja ja tämä siihen liittyvää kuvitusta.

Liki parikymmentä kustavilaista isäntää on saapunut heinäkuisena torstaiaamupäivänä Alastalon rustholliin sinetöimään nimikirjoituksillaan ja omilla osuusmerkinnöillään parkin rakentamisen tulevan vuoden, kahden aikataulussa. Kun nimet ovat vihdoin paperilla, aurinko on kiertänyt paistamaan vastakkaisen seinän ikkunoista piipputupakan savuisen salin valkeille lankkulattioille ja räsymatoille. Mutta Alastalon isännälle Herman Mattssonille reitti kohti parkkia on ollut paljon pidempi. Jo kahden vuoden ajan hän on kypsytellyt isäntiä suurisuuntaiseen tavoitteeseen korvata rahtiliikenteen kaksimastoiset prikit suuriruumaisella kolmimastoisella parkilla, jolla voisi seilata Kanaalin läpi aina Spanien kauppasatamiin nykyisten Tukholman, Lyypekin ja Hullin lisäksi.

Matkan mittavuus on huima ja nyt se matka vasta alkaa! Karjamaan Eenokin uljas Vaarniemen metsä kasvaa sakeana ja vain ne tiivissyiset ikipuut ovat riittävän suuria ja lujia parkin rakennuspuiksi. Rakennusainesten hankinnassa tarvitaan pitäjän köyhätkin asialle ja metsän kaato itsessään kirveiden ja runkosahojen voimalla on rankka urakka. Alastalo maalailee kirjan lopussa alkavia hankkeita:

”… enkä hiiskahda sanan puolikastakaan niistä hyppysistä, jotka jokaisessa tupasessa, niin monta kuin on mökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä ja niin pitkiä kuin on viikkoja talven selässä Pyhäinmiehestä Valpuriin, nyhtävät köyttä ja kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain kiiruitse lauantain väsymiseen asti, minkä kihti sallii sormenpäissä, köyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa leiviskää parkkimme satajalkaisiin saumarakoihin, en puhu Esoista ja Lundeneista aukkoluodoillakaan, jotka kymmeninä kättyröinä koluvat kelkkoineen viimeiset Kihdin karitkin paljaiksi katajapehkoistaan vaarna-aineiksi varvityöhön, veistääkseen ehtoopuhteet ja talvipäivät tupainsa nurkissa ja kujanpäissään pinokaupalla sitä kyynärmittaista ja katajanhajuista, jota tasatuhansissa ja tervaankastettuina tarvitaan silloin, kun pultataan parkinkylkiä pitäviksi, en näistä puhu ja hosumisista kylillä ja kulmilla, vaan siitä, kun kitisee helmikuu vihdoin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä hankeen ja miestä kymmenissä puuskuttaa, mitä kymmensyltäisten juurilla latvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansa vavahutellen joka lastun lautamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun salo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka viimeisen huokauksensa huoanneena!…” .

Alastalon kuvaa vuorollaan kunkin kuukauden kiireet, paineet ja työntäyteiset päivät:

”… Ja tulepas toukokuussa, Härkäniemi, tai soudappas kesäkuussa, Eenokki, kun kirveellä on kiiru ja miehillä enemmän: piilu nousee ja laskee, moukaria heiluu ja mäikää, talttaa takoo ja taputtaa, vasarat nakovat ja höylät huiskivat, kaira narskaa ja puras puree, mäki männii ja ilma paukkuu, kun kerta kerralta laivan kylki nousee, kyynäräinen katajavarna kyynäräisen katajavaarnan jälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän kankun jälkeen taipuu ja likistyy mahtavan pantteriruodon tervaiselle poskelle asettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka käskee moukarin nujertava mahti …”

Tunnetusti Volter Kilven lauseet ovat useimmiten sivun tai puolentoista mittaisia, ja niin jatkuisi tämäkin lause. MM-kisojen katsoja aavistaa hapotuksen raatajien lihaksissa.
Mutta nyt menin asioiden edelle.  
Voitelun onnistuminen on hiihtokisoissa ydinasioita. Alastalossa voitelu tapahtuu isännän lupsakoin, kullekin saapujalle passatuin ja valikoiduin saliin saattelusanoin, naisväen tarjoamin, pitkään kestävänä rituaalina kuvatuin tulokahvein sekä ennen parkkikirjan allekirjoituksiin siirtymistä totitarjoiluin kuumaa vettä höyryävine totilaseineen, kukkuroine rommi- ja konjakkikarahveineen ja sokerikulhoineen. Miesten partaturrien peittämät suut ovat makoisalle herkkiä ja sitä varten talon seinustan piippuvalikoimasta monet isännät valitsevat omaan työmiehen kouraan ja miehen luonteeseen istuvan piipun, sillä mieli on leppeä, kun lämmin aromikas piippusavu hemmottelee tupruttelijan suuonteloita ja makuhermoja.

Alkulämmittelyä tarjoilee myös Alastalo kertomalla sadan sivun mitassa tarinan siitä, miten hänen onnistui juottaa isotteleva ja virkavalpas tulliherra, rymättyläläinen Viktor Blomberg ala-arvoisella rommiroinallaan pöydän alle samanaikaisesti, kun laiturilla miehet tyhjensivät kiireenkaupalla sokerilastia prikin ruumasta lukkojen taakse varastoon. Sokeri oli veronalaista, suola verotonta. Tarina on hauska ja täpärissä käänteissään suorastaan jännittävä. 

Aluksi kuitenkin lipsuu, sillä kahden manttaalin mahtimies Langholma, odotetuin ja tärkein läsnäolija pyrkii Alastalon mielestä varomattomalla kiirehtimisellään pilaamaan tarkoin ajoitettavan asian ytimeen siirtymisen. Varaslähtö siis. Hätiin tulee tilanteen tajuava Alastalon naapuri Härkäniemi kertomalla verkkaisesti surkuhupaisan tarinan Vaasan Villestä ja hänen Albatros-fregatistaan.  Naapurin tarjoamasta beesiavusta kertomuksessa on siis kyse. Kerrassaan mainioita entisaikaa ja historiaa kuvittavia tarinoita molemmat!

Kyräilyä, kyttäystä sekä yllättäviä ladunvaihdoksia. Sitä harrastavat useimmat mutta supernopea on seudun hankalin isäntämies, Pukkila, Pukkilan Petter Pihlman. Pukkila on vanha akumenttitalo (ruotujakolaitoksen aikainen aputila, joka maksoi rusthollille veroa korvaukseksi tämän suorittamasta ratsupalveluksesta). Vaikka historia on menneisyyttä, vanha alisteisuus Alastalon rusthollille hiertää ikuisena sorana Pukkilan Petterin saappaissa. Pukkila pelaa koko ajan peliä, aina selän takana, ei jonkin asian puolesta vaan jotain henkilöä vastaan. Hän pyrkii korvaan supinoillaan nostattamaan muissa kahdenkeskistä epäluuloa ja kademieltä, useimmiten juuri Alastaloa vastaan, mutta on hän kateellinen ja kitkerä muillekin, kullekin vuorollaan. Pukkila haluaa päästä varakkaampien isäntien rinnanmittaan. Häntä jäytää syvä kauna, jollaisen hän uskoo myös pohjimmaltaan muidenkin käyttövoimaksi. Hänen yllättäviä välistävetojaan ei lasketa kunnialliseen käytökseen kuuluviksi. Mutta kaikki hänet tietävät ja yrittävät väliin ymmärtääkin. Hiihdossa Pukkilan käytös tarkoittaisi tahallista kannoille hiihtämistä, ladun vaihtoa aivan liian eteen ja välillä sauvallakin sohaisua.

Mutta niin käy, että äkkiarvaamatta Pukkila ja sen seurauksena Alastalo laskevat muuttuneeseen latupohjaan, kun pimennon jäinen lumi vaihtuu äkkiseltään sulalumeksi, ja miehet lentävät nenilleen. Pukkila on julkivihjaillut Alastalon tyttönsä Siviän mahdollisista naittamisaikeista. Näin hän paljastaa kitkerän pelkonsa, kun on itse ehtinyt uneksia poikansa Evaldin vaimoksi Alastalon Siviää. Alastalo tulistuu. Pinnan palaminen on koitumassa koko parkkihankkeen kohtalokasta kaatumista, mutta tilanteen pelastaa silkka sattuma, viattoman Siviän ilmestyminen uusine totivesikannuineen ovesta. Siviä tajuaa hänestä puhutun, vetää somassa päässään väärät johtopäätökset ja haukkuu Härkäniemen sedän itkua tyrskien. Viattoman tytön nolo tilanne estää Langholmaa nousemasta keinutuolistaan ja lähtemästä kesken kaiken ja ilman parkkipaperiin nimensä antamista, siksi että ”naima-asioistakos tässä olikin kyse eikä parkista”.

Paljon tarvitaan Alastalon ja muiden passautettua puhetta, että päästään juhlavin mielin nimien kirjoittamiseen siihen toimitukseen varatulla sulkakynällä, Langholma arvokkaimpana ensin, Alastalo hänen jälkeensä ja vauraimmat talolliset toisistaan mittaa ottaen vuorollansa.

Loppukiriksi Kilpi kuvaa Siviän rakastetun, Alastalon rengin ja prikin perämiehen Janne Pihlmanin parkkiosuuden merkinnän isommaksi kuin Pukkila olisi voinut edes pahimmassa tapauksessa pelätä, samansuuruiseksi kuin hän merkitsi aiemmin itselleen, vaikkei hänellä olisi varaa siihenkään. Oman pojan, Evaldin, on tämän jälkeen pakko kirjoittaa nimensä myös, kun Jannekin kirjoitti, mutta mille osuudelle? Lisälainaa ei Pukkilalle anna enää kukaan. Kaataisiko tuntuvan osan omaa metsäänsä myyntiin? Pukkilassa riehuu maalisuoralle tultaessa vimmainen ja epätoivoinen sisäinen roihu, kun ”sisu käskee mutta järki kieltää”. Tapahtuu Pukkilan tuntien harvinaista: hän nöyrtyy tilanteen edessä ja antaa järjen voittaa.

Parkkikirja on lopulta allekirjoitettu. Alkaa maaliintulijoiden tuuletus. Huojentunut Alastalo hakee sopua ja sieppaa ainaisen kalvajansa Pukkilan käsikynkkään ja Pukkilan toisella puolella kolmantena miehet käynnistävät salin ympäri tanssimaisen marssin klaffiin lukkojen taakse hartaudella laskosteltavaksi aiottu parkkipaperi huolettomasti Alastalon kädessä kuin kultaa hiihtäneellä kansallislippu rystysissä. Sitä poikamaisuutta ei asiallinen Langholma siedä. mutta Eevastiina-emännän jo viikon verran valmistama galaasipäivällinen ei salli pitäjän mahtavimman ennenaikaista poistumista. Langholman on pyörrettävä takaisin keinutuoliinsa.

●●●

Alastalon salissa -mestariteos koostuu monenlaisista aineksista. Se hipoo farssia kuvatessaan Pukkilan saapumista pitäjän komeimpaan ja suurimpaan saliin. Kilven teoksen mehukkaimmat jaksot viipyilevät juuri Pukkilan pääkopan sisällä niiden kolmentoista askeleen mitassa, jotka Pukkila kävelee tampuurin ja salin välikynnykseltä räsymattojen (hänelle ryysymattojen) yli Alastalon Tukholmasta ostamalle nahkasohvalle. Jakso on maittava. Jos Pukkila rakentaisi taloonsa salin, siinä olisi kaksi korttelia enemmän mittaa kuin Alastalon salissa (”kaksi korttelia, ainakin kaksi”), lattiaa peittäisivät Maijastiinan kutomat, seinästä seinään yltävät karvamatot ja sohvan, Alastalon sohvaa pari tuumaa pidemmän hän ostaisi Lyypekistä ja messinkinappeja sohvan selkämysnahassa olisi kaksi kappaletta enemmän kuin Alastalon sohvassa (”kaksi nuppia enemmän, kaksi”). Myös kaiken purjelaivoihin liittyvän Pukkila mittaa ajatuksissaan pikkuisen pidemmäksi ja pikkuisen suuremmaksi. Niillä rehvasteluillaan hän on langettanut osakseen muiden miesten virnistelyt ja vinoilut.

Komediaa ja tragikomiikkaa Kilpi hyödyntää tulliherran huijaustarinassa ja Vaasan Villen hyytävän hurjassa tarinassa, mutta kirjailijan naurunkure pistää esiin pikkuisen kaikkialla, silloin tällöin ja useimmiten yllättäen, kuten Karjamaan Eenokin tiputellessa pyyhkimättömistä peltosaappaistaan savinokareita salin puhtaille matoille tai Kilven kuvatessa ahneen ja saidan mutta varakkaan Krooklan edesottamuksia. Tuvan puolella on kuumat vedet kaadettu valmiiksi mittojen mukaisesti totilaseihin, mutta nopsasti totipöydän äärelle ehättävä Krookla hulauttaa enimmän osan oman lasinsa vedestä naapurin lasiin mahduttaakseen ilmaista rommia lasiinsa kukkuramitoin. Laidat eivät riitä, on pysähdyttävä ryystämään päällimmäisin neste kesken paluumatkan paikalleen. Omassa kamarissaan Krooklassa hänellä tiedetään olevan klaffikaapissa lukon takana paksu tukko seteleitä, niiden päällä viinapullo ja jalkansa menettänyt pikari. Krookla on visu mies. Parkkikirjaan hän raskii sitoa rahojaan yhtä vähän kuin pitäjän varattomimmat isännät. Mutta omanarvontuntoinen hän on, vaikka nenän päästä tipahtaa arvokkaalle parkkipaperille ikävä pisara merkiksi totia särpineen toimituksessa käynnistä.

Traagiset osuudet teoksessa on piilotetumpia. Elämä on kurittanut ja kurittaa vastaisuudessakin. Mutta vaikka arki on raadantaa ja menetykset kirpaisevia takaiskuja, kirjan perusvireenä on yhden ikäpolven kokema kehitys ja yrittäjyyden tuoma vaurastuminen. Kaljaaseista on siirrytty kuunareihin, kuunareista prikeihin ja nyt on parkin, samalla uuden aikakauden vuoro. Alastalon Mattsson on ollut tuulenhaistelija niin kalastajana kuin merenkävijänäkin. Mitä Alastalo ensin, sitä Härkäniemi, Pukkila ja muut nopsaan perässä.

Volter Kilvellä on suurromaanissaan myös draaman tajua. Draamoista suurin pläsähtää lukijalle kirjan toisen niteen toiseksi viimeisessä luvussa. Ilmenee lisää sitä, mistä kaikesta Pukkilan kauna pohjustaa ja miksi Alastalon prikin perämiehen Jannen sukunimi on myös Pihlman. Teoksen mahtimiesten luonnekuvat ovat mehuisat ja luonteiden erilaisuuden töyssyisillä teillä kimpoilevat tai myötäilevät myös miesten henkilökemiat. Alastalon salissa on melkoinen sosiodraama, missä kunkin omanarvontunnolla on keskeinen merkitys. Herkkänahkaisin joukosta on Lahdenperän lautamies. Mutta myös isoisimmat isännät ovat Kilven mukaan ”raukaspintaisia ja haurassaumaisia hengenrakoiltansa”.  

•••

Kilpimäisten uussanojen sijasta huomioni nyt toisella lukemalla nauliutui allegorioihin, miesten puheissaan viljelemiin arjen kielikuviin. Maataloudesta, kalavesiltä ja maatalouseläimistä napattuja kielikuvia kirja vilisee. Ne eivät aina ole pelkkiä havainnnollistavia kielikuvia, vaan Kilpi ujuttaa niissä myös ymmärrystä maatalouseläinten viisaan ja hyvän kohtelun puolesta. Kaikki sanottu vahvistetaan perään yhdellä tai useammalla havainnollistuksella.  Lahdenperän mieliala on laskenut, kun häntä ei ohjattu ensimmäisten joukossa parkkikirjan kirjoittajaksi:

Toisin sanoen olikin Lahdenperän mieli päivän mittaan aika lailla laskenut, joutunut pahasti lommolle ja latuskaisisille ja melkein siinä kunnossa kuin Kitukorven Vähänperän emännän pitonenäliina, joka puolen vuoden pyhät on Kolminaisuuden ensimmäisestä sunnuntaista alkaen kannettu joka kirkkopyhä samoissa laskoksissansa ja käyttämättömänä pivon taattina ja ristikäden hurskautena niin saarnan nuokkumilla kuin kirkkotarhan nyökkymilläkin, ja jonka kulmat ja laskostusten taitteet vähitellen ja viimeisinä kolminaisuudenpäivinä ja kolmannenkolmatta pyhänä alkoivat hilvahtaa auttamattomasti mustanpuhuvilta ja vilhiän tuhruisilta ulkosyrjiltänsä siivoista sisäpuolustoistansa huolimatta, jotka vielä olisivat pyykkipuhtaita ja nenänpyyhkimisiin mahdollisia.

Mutta huomaahan Alastalo virheensä ja taputtelee Lahdenperän olalta nimenkirjoitustoimitukseen, joka on harras tilanne:
Painaviltaan nyt kirjoitettiinkin nimenvakavaa paperin pintaselkiin, kynä kynsi kuin olisi sulan kärki martonurmen käännössä paatuneen kesantopellon savikolla, hartia väänsi kuin lapiotyön ponnistuksissa ja ojanpohjan nostoissa ja suu autti osaltaan tuikeata toimitusta kiskomalla väkivängältä huulen hörppää ja huulten venyvää samoille vinoille ja kuirunkoukeroille, kuinka kulloinkin oli sulkarapsun työläs vaelto ja kurssinkuro paperin tasaisella ja nousuttomalla vastamäellä, jonka taipaleella saattoi ihminen hengästyä matkalla ennen kuin oli kunnialla ja ilman pahempia äkkipolvia rativiivan rihmalta enempää yläviistoon kuin alaspäin kompastellenkaan päässyt vasemmilta reunoilta oikeanpuolisen laidan rantahaminoita kohden.
”Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä” muodostui niin kuin lukemattomat kerrat varhemminkin lautamiehen varman käden kuljetukselta vakuuttavasti paperille, joka puhtaastikin ja sujuvalla käsialan juoksulla huolimatta kirjoittamisen vaivannäöstä ja hikihelmistä punakalla otsakupuralla.

Teos tulvii herkkuja, mutta varsinainen makupala, suoranainen kirjallinen jalokivi on runsaan neljän sivun mittainen kuvaus keittiön puolelta, jossa on viimeisteltävänä kokousväelle täyden pidon ateria.  Kellä kirja on hyllyssään, suosittelen! Katkelma löytyy ensimmäisen niteen sivuilta 192−196.  Alastalon salissa on miehinen romaani, mutta tässä kunnian saa nainen, Alastalon osaava ja kaikkeen ehättävä Eevastiina-emäntä. Leukaperältään, kieleltään ja suuvärkiltään väsymättömälle emännälle ja talon sorealle Siviä-neitoselle on kirjassa lisäksi omistettu puolen sadan sivun mittainen luku naimattoman Härkäniemen mietiskelynä.

Volter Kilpi oli ammatiltaan ylikirjastonhoitaja. Kuva: WSOY.

On kerrottu Volter Kilven (1874−1939) olleen katkera suurteoksensa Alastalon salissa (1933) jäämisestä Frans Emil Sillanpään teosten suosion ja maineen varjoon. Kilpi tiesi kirjallisen arvonsa. ”… ilmaisun tiheydessä ja kieltä luovassa mahdissa on minun proosani kirjallisuudessamme laadultaan ainoastaan Aleksis Kiven proosaan verrattavaa kvaliteettia.” (kirje valtion palkintolautakunnan puheenjohtajalle).

Myöhempi aika on nostanut Kilven ja painanut Sillanpäätä unohduksiin. Itse arvostan molempia ihmisen sielunliikkeiden loisteliaita kuvaajia. Alastalon salissa on mestariteos, jolle ei löydy kirjallisuudessamme vertaistaan. Teos ei taivu vieraille kielille. Elmer Diktonius yritti ruotsintaa, mutta joutui luopumaan. Yli kahden vuosikymmenen ponnistelujen jälkeen ilmestyi vuonna 1997 Thomas Walburtonin ruotsinnos I salen på Alastalo. Muita heikoille jäille yrittäneitä ei ole ilmaantunut. Volter Kilpi tiedetään aloittaneen vuonna 1933 ilmestyneen teoksensa kirjoittamisen vuonna 1924.

Kahtena niteenä ilmestyneen Alastalon salissa lukemiseen minulla kului kaksi viikkoa. Kirja ei ole pikalukutekstiä. Mutta pitkän rupeaman kesti sohvallakin katsella Obersdorffin 50 kilometrin hiihtoa.
Alastalon salissa -teoksen avainsanoiksi valitsin kolme: edistys, tulevaisuususko ja yhteistoiminnan voima.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. WSOY 1933. Osa I, 459 sivua ja osa II, 465 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

”Sinä olet musta, sinä olet köyhä, olet ruma ja olet nainen. Helkkari, sinä et ole yhtään mitään.”

Liikuntaseurani Friskis&Svettis Helsingin lukupiiri valitsi vuoden 2021 teemaksi kielletyt kirjat.  Kuluvan kuun lopulle valitsimme amerikkalaisen värillisen kirjailijan Alica Walkerin teoksen Häivähdys purppuraa (1982).  Walker sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon ja Steven Spielberg ohjasi kirjasta elokuvan 1985. Kiitetty teos siis, mutta miksi, missä ja milloin kielletty? Siitä en löytänyt tietoa. Ilmeisesti kirja oli ehdotettu kiellettäväksi tai yritetty kieltää jossakin tai joissakin osavaltioissa, Ku Klux Klanin vahvalla alueella.

Kirja on siis ollut punainen vaate. Häivähdys purppuraa kuvaa rasismia ja sukupuolista alistamista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Georgiaan. Karsinoivia jakolinjoja on kaksi: valkoiset / mustat sekä mustien yhteisössä miehet / naiset. Alistetuista alistetuimpia ovat mustien miesten väkivallalla ja vähättelyllä orjuuttamat vaimot ja pahimmissa tapauksissa raiskaamat ja pakkonaittamat tyttäret. Näin käy kirjan päähenkilölle Celielille. Walkerin kuvaama 1930-luvun lopun ja sotavuosien syvän etelän todellisuus on raaka ja ruma. Tiedämme, ettei mustien todellisuus ole muuttunut vieläkään riittämiin. Valkoisen poliisin liipasinsormi on osoittautunut herkäksi.

Maailmankuulusta teoksesta on valtava valikoima erilaisia kansiratkaisuja.

Mutta ensin taustaa teoksen päähenkilöstä Cecielistä:
Hänen isänsä oli menestynyt musta kauppias. Hyvin hoidettu kauppa houkutti myös valkoisia asiakkaita. Sitä seudun valkoiset kauppiaat eivät sietäneet. Eräänä yönä he polttivat miehen kaupan ja takana olleen pajan sekä hirttivät kauppiaan. Celiel oli tuolloin kaksivuotias. Äiti odotti toista lasta. Myöhemmin äitiä alettiin kutsua hulluksi. Hänet Äijä otti kuolleen vaimonsa tilalle. Celiel muisti, miten Äijä vonkasi ja vaati äidiltä (seksi-sanaa Celiel ei tuntenut eikä ymmärtänyt) heti synnytyksen jälkeen, mutta äidi onnistui torjua Äijä ilmoittamalla, ettei hän mitenkään pysty vielä. Jossakin vaiheessa Äijä keksi Celielin ja raiskasi tämän. Kun Celiel oli räjähtää kahtia hirvittävästä kivusta, Äijä ilmoitti tylysti, että tyttö saisi luvan tottua. Tapahtuma toistuisi. Ja se toistui. Kun Celiel tuli raskaaksi ja synnytti Oliviaksi nimittämänsä tyttövauvan, Äijä lähti vauvan kanssa metsään ja palasi yksin. Samoin kävi myöhemmin Celielin synnyttämälle poikavauvalle, Adamille.  Celiel arvasi Äijän tappaneen molemmat.

Celielin ollessa murrosiässä musta naapurin maanviljelijä Isäntä alkoi haluta Celielin pikkusiskoa, nättiä Mettietä vaimokseen tapetun vaimonsa tilalle. Äijä ei suostunut vedoten Mettien nuoreen ikään. Hän tarjosi tilalle Celieliä, vanhempaa ja rumana pidettyä. Kun Isäntä ei onnistunut Mettien naimisessa, hän taipui Celieliin siksi, että sai samalla Celielin lehmän. Niin Celielistä tuli Isännän taloon muuli, joka ahkeroi päivät pellolla, hoiti pyykit, ruuanlaitot ja siivoamiset. Hän teki töitä tauotta. Isäntä alkoi vetäytyä peltotöistä ja kulutti aikaansa kuistilla savuketta poltellen. Hän vaati Celieliltä absoluuttista nöyryyttä ja tottelevaisuutta ja pieksi tämän syystä tai syyttä.

Tämä oli mukautuneen, nöyryytetyn Celielin tila, kun Isäntä toi kotiinsa Sugar (Shug) Averyn, maankuulun mustan laulajattaren, nuoruutensa Suuren Rakkauden. Shug oli sairas. Celiel alkoi hoitaa häntä, vaikka Shug pilkkasi viiltävän raaasti Celielin rumuutta. Isännän (Albertin, jonka Celiel kuuli nimenä Shugilta vasta nyt pitkään kestäneen avioliiton jälkeen) ja Shugin välillä oli vallinnut heidän nuoressa aikuisuudessaan intohimosuhde.

Isäntä opettaa myös naapurustossa asuvan poikansa Harpon lyömään vaimoaan Sofiaa, vaikka avioliitto on ollut onnellinen ja rakkaudentäyteinen, mutta Sofian omapäisyys häiritsee Harpon luutuneita asenteita.

”Vähän ajan päästä Harpo sano, se sano Sofialle ihan huutamalla että Minkä takia sinä olet tämmönen? Minkä takia sinä aina tahdot tehdä oman pääs mukaan? Minä kysyin sitä kerran sun äidiltäs kun sinä olit vankilassa.
Mitä se sano? Sofia kysyi.
Se sano että sun oma pää on oikeen hyvä pää. Ja sitä paitti sun omas.”

Isänsä neuvoja noudattavalle Harpolle käy huonosti. Sofia on riskimpi ja päälle käynnin palkkioksi hän runtelee Harpon riemunkirjavaksi. Vielä äsken niin hyvä yhteiselo muuttuu toistuviksi väkivallan yrityksiksi ja niiden kostoiksi. Sofia saa tarpeekseen, ottaa lapsensa ja lähtee.

Alica Walkerin Häivähdys purppuraa ei kuvaa Yhdysvaltain rasismin lientymistä isossa mittakaavassa. Mutta se kuvaa yksittäisten mustien miesten oppimista kantapään kautta. Kirjan opetus on tämä. Elämä sujuisi verraten mallikkaasti, jos itse käyttäytyisi toisin. Totta, mutta rakenteellisen väkivallan yhteiskunnassa tie on toivottoman hidas. Myös Isäntä menettää Celielin, kun toipunut Shug ystävystyy Celielin kanssa, ottaa tämän mukaansa ja palaa kotiinsa Mephisiin. Isäntä ei voi enää jatkaa istuskelua kuistilla. Hänen on ryhdyttävä töihin, kuten hänen poikansa Harpon on heittäydyttävä ahkeroivaksi yrittäjäksi.

Häivähdys purppuraa sai arvostetun Pulitzer-palkinnon.

Kolmesta mustasta, vahvatahtoisesta naisesta, Shug Averystä, Sofiasta ja Harpon uudesta vaimosta Mary Agnesista (Vinkusta), tulee miestensä muutosvoimat. Walkerin teoksella on superkiltti loppu. Celiel saa haltuunsa isävainajansa tontin ja käynnistää kauppatoiminnan sekä alkaa toteuttaa luontaista lahjakkuuttaan, suunnitella ja ommella kauniita vaatteita, ennen muuta pitkiä housuja naisille. Pitkistä housuista tulee naisten vapautumisen symboli. Isäntä naapurustossa tajuaa, millainen helmi hänellä oli kodissaan ja heidän välinsä kääntyvät vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi. Ei haittaa, että Celiel on osoittautunut naiseksi, joka rakastaa vain naista, Shugia hänkin. Ilkikurista Alice Walkerilta on se, että Isäntä tajuaa halunneensa jo pienenä poikana saada ommella. Mutta sitä ei suotu pojille. Celiel opettaa hänet käyttämään neulaa ja lankaa..

Shug panee vastaan, se sano. Niin kun Sofia. Se elää elämäänsä ja on oma ittensä vaikka oli missä.

Sofia ja Shug eivät ole niin kun miehet, Isäntä sano, mutta eivät ne ole niin kun naisetkaan kyllä.
Niillä on jotain omaa, se sano. Ne on erilaisia kun muut.
(Celiel keskustelusta Isännän kanssa)

Alice Walkerin teos rakentuu Celielin kirjeille, jotka hän osoittaa Jumalalle, sekä pikkusisko Mettien Celielille osoittamille kirjeille. Niitä Celiel ei kuitenkaan ensimmäisinä vuosina saa, sillä Isäntä on salannut ne häneltä ja kätkenyt arkkuunsa. Yhteyden kadottua Celiel on luullut siskonsa kuolleen. Asia paljastuu sattumalta, kun kerran Shug menee postilaatikolle. Kirjeiden kätkeminen oli ollut Isännän kosto Mettielle, joka ei koskaan taipunut hänen naisekseen.

Omalle elämäntielleen vuosia sitten lähtenyt Mettie oli aikoinaan etsiytynyt seudun uskovaisen mustan pariskunnan turviin, pastori Samuelin ja hänen Corrine-vaimonsa luo. Heillä oli kaksi kasvattilasta. Tytön nimi oli Olivia ja pojan – luonnollisesti Adam. Heidät Samuel, Corrine ja Mettie ottivat mukaan Afrikkaan hakeutuessaan lähetystyöhön. Kun Corrine menehtyy Afrikassa, Samuel ja Mettie menevät naimisiin. Heidän palattuaan Yhdysvaltoihin Olivia ja Adam saavat kokea omaavansa kaksi äitiä ja kaksi kotia. Mutta Adam on päättänyt perustaa oman, avioliitossa olinkaheimoon kuuluvan Tashin kanssa.

Tashin kautta Alice Walker kirjoittaa siirtomaariistosta. Tashi on silponut kasvonsa. Se on hänen heimonsa keino protestoida ja kapinoida valkoisten tunkeutujien räikeää kyläyhteisön ja sen elinkeinojen tuhoamista vastaan. Adam ei hyväksy kasvojen silpomista, mutta saadakseen Tashin tuntemaan itsensä rinnallaan tasa-arvoiseksi Adam on päätynyt osaltaan samaan, rumentamaan kasvonsa pysyvillä arvilla. Mustan kansanosan mahdollisuudet ilmaista oikeutensa ja protestinsa saavat kirjassa hyisen muodon.

Häivähdys purppuraa. Purppura ei esiinny sanana Kersti Juvan nerokkaassa suomennoksessa, mutta violettiväri kyllä. Kun Celiel menettää lopulta uskonsa Jumalaan, jolle hän on kaiken aikaa tuntonsa kirjeissään purkanut, Shug valaa sitä häneen uudelleen. Jumala ei ole valkoinen vanha mies, vaan Jumala on kaikkialla luonnossa. Jumaluus on panteistinen.

”Minä luulen, että Jumalaa ottaa päähän, jos sinä kävelet violetin värin ohi pellolla etkä huomaa.” Kun Celiel ompelee Sofialle housut, hän tekee toisesta lahkeesta violetin. Jumala on sittenkin olemassa.

Celielin kieli on kouluttamattoman ihmisen puhekieltä. Alkuperäiskieleen en ole tilaisuudessa verrata, mutta Kersti Juva tasapainoilee mestarillisesti välittäessään mustan naisen ei-kirjakielisen tekstin kuitenkaan tekemättä tekstistä vaikeasti avautuvaa. Käsilläni oli silmiinpistävän taidokas käännös.

Kielletyt kirjat lukupiirissämme. Huhtikuussa vuorossa egyptiläisen Nawal El Saadawin Nainen nollapisteessä.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa. WSOY 1982, 360 sivua. Suomennos Kersti Juva.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | 2 kommenttia

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa


Teoksella onnistunut nimi ja Tuomo Parikan kansi on tyylikäs.

Teoksen nimi houkutti. Tuhkaan piirretty maa on nimenä erinomainen ja vastaa riittävän hyvin teoksen sisältöä. Kyse on Lapista, jonka vetäytymään joutuneet saksalaiset polttivat miltei viimeistä ulkohuussia myöten. Tuhkaan piirretyssä maassa kyse on suomalaisten ja saksalaisten toisen maailmansodan aikaisen yhteispelin jälkipyykistä.

Yläsavolaistaustainen Petra Rautiainen on löytänyt esikoisteokseensa vankan ja tärkeän aiheen, Saksan sotajoukkojen raskaat rikokset Lapissa koko sen miehityksen mitassa sekä suomalaisten kehitelmät ”rotutieteissä” saksalaisten tuella. Aihe on suorastaan lyijynraskas ja tonkimisen arvoinen, mutta jäljet on hävitetty ilmeisen perusteellisesti ja kirjan todellinen aineisto jää ohueksi, vihjauksiksi, toisen käden tiedoiksi ja päätelmiksi.  Faktojen ohuudesta ei käy moittiminen aiheeseen tarttunutta kirjailijaa. Hän on ainakin uskaltanut tarttua.

Afrikassa työskennellyt Inkeri Lindqvist on kadottanut sotavuosina miehensä Kaarlon, jonka viimeiset viitteet johtavat Lappiin. Inkeri on hankkiutunut Enontekiöön valokuvaavaksi reportteriksi raportoimaan lehtiartikkeleillaan Lapin jälleenrakentamisen edistymistä. Varsinainen syy on kuitenkin yrittää vaih`vihkaa selvittää aviomiehen kohtaloa.

Rautiainen kuvaa vuorotellen salakähmäistä toimintaa saksalaisten Inarin vankileirillä 1944 ja Inkerin toimia sodan jälkeen. Vankileirejä oli kuvauksen mukaan paljon: ylhäältä nähtynä ne muodostaisivat helminauhan. Inarin leirille on siirretty vanginvartijaksi ja toisen vanginvartijan kytäksi nuori suomalainen sotilas Väinö Remes. Toinen suomalainen on Olavi Heiskanen. Heillä ei ole lupaa veljeillä keskenään. Vankien joukossa on erinäisin etuoikeuksin suomalainen, Kaarlo Lindqvist. Häntä vältetään rankaisemasta ja hän saa useimmiten ylimääräisen perunan ruoka-annokseensa.  Leirijaksoissa kertojan osassa toimiva Väinö Remes yrittää mielessään ratkaista Kaarlon tai Kallen erikoisaseman syytä. Mitä sellaista hän myy, mistä hänelle ollaan valmiit maksamaan etuoikeuksia?

Saksalaisen vankileirin Rautiainen kuvaa brutaaliksi. Vankien olosuhteiden julmuus ylittää lukijan mielikuvituksen. Vain yrityksestä selvitä häijyssä pakkasessa hengissä rangaistaan raaimmalla mahdollisella tavalla, alastomana jäätymisenä, varoitukseksi jäljelle jääneille. Ei epäilystäkään, eivätkö leirin suomalaiset olisi todistajia räikeässä sotarikoksessa. Kirkuvimmat hirvittävyydet johto määräsi sumeissa huumausaineiden maailmoissaan. Jäisessä helvetissä oltiin.

Sodan jälkeinen Inkeri Lindqvistin aika Enontekijällä sijoittuu aikahaitarille 1945–1950. Inkerin mökissä on jo ennen hänen tuloaan asunut vuokralainen, Olavi Heiskaseksi esittäytyvä. Heidän välilleen ei synny kummoistakaan kanssakäymistä. He vierastavat toisiaan. Inkeri haiskahtaa oudolta, suorastaan epäilyttävältä tulokkaalta. Mökin lähellä rakennetaan saksalaisten polttaman kirkon tilalle uutta. Rakennustyömaan kuopimisten yhteydessä maasta löytyy hävitetyn vankileirin perusta joukkohautoineen. Paikalla oli toiminut Alakurtin suomalainen leiri, Einsatz kommando Finland.

Tuhkasta piirretty maa -kirjan ongelma on sen sisällöllinen niukkuus. Inkeri etenee miehensä jälkien nuuskimisessa verkkaan. Paljon ei tapahdu. Hän tavoittaa kuritushuonetuomion kärsineen poliisi Koskelan, jolla tuntuu olevan osuutta Inarin vankileirin tapahtumissa ja ihmisoikeusrikoksissa. Jotkut muutkin ihmiset tietävät, mutta vaikenevat. Inkerin on vaikeaa saada kiinnekohtaa. Liki ainoa sellainen on vanha valokuva, jonka Olavi Heiskanen yritti kätkeä rakenteilla olevan kirkon rakenteeseen, kun ei sitä tuhotakaan halunnut. Se on ryhmäkuva, jonka Inkeri nappaa käsiinsä ja jonka Koskela hinnalla millä hyvänsä haluaa haltuunsa.

Kirjan ytimenä on luottamuksen puute. Kehenkään ei voi luottaa, jos asiat ovat luonteeltaan arkoja ja menneisyys tulee salata. Kenellä tahansa on voinut olla kaksoisrooli, julkinen ja salattu, oma pelinsä isommassa pelissä, oma syy peittää jälkiä tai tihkua jotain, vaikka harhauttamismielessä.

Mitä häpeällistä tuhkaksi poltettuun Lappiin kätkeytyy? Käy ilmi, että saksalaiset ovat toimittaneet Inarin leiriltä vankeja ja ruumiita muihin leireihin suomalaisten käsiin. Ilmiasultaan kuljetukset ovat näyttäneet vankien vaihdolta. Vangeilla käytiin vaihtokauppaa. Lääkäri, anatomian professori ja sodan jälkeinen lääkintöhallituksen pääjohtaja Niilo Pesonen kehitteli kirjan mukaan sotavuosina rotubiologista instituuttia. Pesonen toimi sota-aikaan rodunparannuskomitean puheenjohtajana, kunnes komitea haudattiin.  Tarkoitus oli edetä rotukysymyksissä paljon pidemmälle saksalaiseen suuntaan kuin mihin vuonna 1935 eduskunnan hyväksymä steriloimislaki rodun puhtaanapitotavoitteineen oikeutti. Sodan jälkeen näistä asioista vaiettiin. Lapin osalta Heiskasen kätkemässä ryhmäkuvassa ovat kaikki, jotka olivat vastuussa ”operaatiosta”.  Siksi kuva polttaa näpeissä.

Inkerin lappilaiskylän kansakoulussa kuitenkin tapahtuu yhä. Koulun joukkomajoituksen saamelaislapsia mitataan ja kuvataan joka kantilta, alastomiksi riisuttuina. Toimenpiteen uhriksi joutuu myös tapahtuneesta järkyttynyt saamelaistyttö Bigga-Marja, Inkerin valokuvausapulainen.

Tärkeä rooli tarinassa on Inarin saksalaisleirin kuppaaja Saaralla, kiimaa henkineellä naisella, jonka kiimasta osansa saivat ja halusivat niin Väinö Remes kuin Olavi Heiskanen.  Tarina kertoo, kumpi veti pidemmän korren ja millä tavalla. Ei voittajakaan Saaraa saanut. Inkeri ei löydä miestään, mutta jäljet johtavat pakenemiseen Amerikkaan ja sinne Saarakin aikoi, kunnes Alakurtin leiri hävitettiin räjäyttämällä. Saaran tiedettiin olleen tapahtumahetkellä aivan kulmilla.

Asioiden niukan tihkumisen johdosta koin Petra Rautiaisen esikoisteoksen laahaavaksi. Lukijalle se tarkoitti pitkästymistä, pitkäveteistymistä,vettymistä.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020, 198 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille

Santeri ja Lea Pakkanen ovat isä ja tytär. Vuonna 1991 he saapuivat Petroskoista Suomeen inkerinsuomalaisina paluumuuttajina. Nyt toimittajakaksikolta on ilmestynyt sisällöltään järeä inkeriläisten historiaa käsittelevä teos Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Teos valittiin vuoden 2020 historiateokseksi, ansaitusti.

Kirja on pakahduttava.

Pystyin lukemaan teosta vain palasina, pitkähkö luku tai puolikas kerrallaan. Lukija suojelee itseään pysyäkseen ehjänä, sillä kirja satuttaa.  Kirjoittajat osaavat asiansa.  Kerronnasta ei löydy löysää. Lähdeaineisto on kattava ja vakuuttava. Yhteen sitovana ketjuna läpi kirjan kulkee tärkein, ihmiset ja heidän äänensä, useimpien osalta vasta hautojen – mikäli sellaisia kaikilla on − takaa kantavana.

Teos on laaja-alainen ja monipuolinen. Se on rajattu historiaan. Arvomaailmat, uskonto ja elämäntavat tulevat sivussa kansanosan kovien kokemusten siivilän kautta suodattuen. Kirjoittajat nivovat teoksessaan yhteen kaksi historiantutkimuksen paradigmaa, makro- ja mikrohistorian. Makrohistoriassa he kertovat inkerikkojen (inkeroisten) ja inkeriläisten pitkän historian aina varjaagien (viikinkien) ja Novgorodin ajoilta lukuisten historian hirmumyrskyjen läpi aina siihen saakka, kun Suomi valtiona avasi portit ulkosuomalaisten paluulle 1990-luvun alussa.

Mihinkään maanpäälliseen paratiisiin paluumuuttajat eivät päässeet. Vastassa olivat räjähdysmäisesti kasvanut työttömyys, lama ja ryssittelijöiden ulkopuolisiksi sulkeneet asenteet.  Tottahan inkeriläiset kohtasivat myös hyviä ja ymmärtäviä ihmisiä. Hyvä kello kuuluu kauas, paha vielä

●●●

Kirjaa tehdessä Pakkasia tyrmännyt kokemus on kaiken aikaa ollut se, miten ohutta ja olematonta kantasuomalaisten tietämys inkerinsuomalaisista on.  Itse uskoin tietäväni keskivertoa enemmän, kenties inkeriläisille äänen antaneen kirjailija Inkeri Kilpeläisen näytelmien kautta.  Kilpeläinen käsitteli inkeriläisten karua lähihistoriaa, kyydityksiä, karkotuksia, pakkokollektivisointia ja Neuvostoliiton pahamaineisia vankileirejä. Ne kaikki ovat hädin tuskin umpeutuneita haavoja.  Ennen niitä inkerinsuomalaiset ovat saaneet kosolti rumia arpia historian pyyhkiessä heidän ylitsensä – ja pyyhkiessä mitä milloinkin juuri heillä.  

Santeri Pakkasta ajoi systemaattiseen suvun historian tutkimukseen kysymys siitä, miksi hän tiesi oman sukunsa, vanhempiensa, isovanhempiensa ja appivanhempiensa elämästä olemattoman vähän, tuskin mitään. Inkeriläisperheissä vaiettiin.  Vaikeneminen oli yksi selviytymiskeino ja yritys suojella jälkipolvia. Sen seurannaisena tuli juurettomuuden, irrallisuuden, kuulumattomuuden ja muukalaisuuden perimä. Sen tunsivat minuudessaan myös isä ja tytär Santeri ja Lea Pakkanen.  Sitten he ryhtyivät ottamaan selvää, tekemään kaukomatkoja Petroskoista käsin Inkerinmaalle oman suvun vanhoihin kyliin ja Pohjois-Siperiaan Stalinin aikaisille vankileireille, lukemaan tutkimuksia ja tutkimaan arkistoja. Tieto loi tarpeen tietää lisää, yhden lähisukulaisen kohtalon jälkeen myös muista. Näin rakentui suurin ponnistuksin teoksen Pakkasten, Kallosten ja Savolaisten perustarina.

Mikrohistorialla pyritään tavoittamaan yleispätevä ja yleistettävä erityisyyden kautta. Vaikka aineistona ovat yksittäisten ihmisten kokemukset, maailmankuva ja toiminta, mikrohistorian kohteena on kuitenkin koko yhteisö tai yhteiskunta. Mikrohistoriassa tavoitetaan tietoa, josta ei useinkaan löydy muita lähteitä. Pakkaset eivät tähdänneet pelkkään inkeriläisten historiaan. He halusivat tuntea ennen muuta oman sukunsa kohtalot. Heihin kuuluivat Santerin isä ja äiti Pekka ja Aino Pakkanen, äidin kovia kokenut isä Iisakki Kallonen sekä Santerin ensimmäisen vaimon Annan vanhemmat Tuovi (mies) ja Katri Savolainen. Heidän kaikkien aikuisuus osui Stalinin hirmuhallinnon vuosikymmeniin.

●●●

Kirjan mukaan inkeriläiset eivät kutsu tai ole kutsuneet itseään inkeriläisiksi, vaan suomalaisiksi. Neuvostoliiton antamassa henkilöllisyystodistuksessa, passissa, oli merkintä Finn ja heidän kotikielensä on ollut suomi.  Heidän kylänsä ja kotiseutunsa olivat kuitenkin Suomen rajojen ulkopuolella. 

Inkerinmaa on käsittänyt noin 15 000 neliökilometrin laajuisen alueen rajoina pohjoisessa Rajajoki, lännessä Narvajoki ja Laukaa sekä idässä Laatokka ja Lavajoki. Kun Pietari Suuri perusti nimeään kantavan kaupungin Pähkinälinnan alueelle Nevan suistoon ja julisti kaupungin 1712 Venäjän pääkaupungiksi, hän perusti sen Ruotsin valtakunnan maille. Vasta Uudenkaupungin rauhassa 1721 alue Inkerinmaineen siirtyi virallisesti osaksi Venäjää. Sitä edeltävät sata vuotta Inkerinmaa oli ollut laiminlyöty ja riistoverotettu Ruotsin Siperia. Ja sitä ennen alueista olivat riidelleet Nevan suistoaluetta tavoitellut Ruotsi ja Itämerelle pyrkinyt Novgorod. Maaorjuus vakiinnutettiin 1600-luvulla ja sementoitiin 1700-luvulla. (Orjuuden hyytävänä yksityiskohtana kirjassa mainitaan venäläinen ruhtinas, joka pakotti inkeriläisen äidin imettämään koiriaan.)

Inkerinmaan, Ingermanlandin uskotaan saaneen nimensä ruotsalaisesta prinsessasta Ingegerdistä, jonka Olavi Sysikuningas naitti vuonna 1019 kauppapoliittisin perustein Novgorodin ja Kiovan suurruhtinaalle Jaroslav I Viisaalle. Näin siis inkeroisten ja inkeriläisten historian syntysolu paikantuu joltisenkin tarkkaan tuhannen vuoden taa. Varhaisin asutus oli itämerensuomalaisia (vatja, vepsä), käsitteenä inkerikkoja, muttei inkeriläisiä.

Kun kolmekymmenvuotisen sodan rasituksista kuormittunut luterilainen Ruotsi toteutti Ingermanlandissa läänitykset, sen myötä brutaalin verotuksen ja ortodoksikirkon sorron, väkeä pakeni tuhansittain rajan yli ja maita autioitui. Niihin alettiin houkutella muuttajia Suomesta, lähinnä Savosta ja Karjalasta. Syntyi Inkerinmaan uusasutus, savakkaat ja äyrämöiset. Eri alueiden inkeriläiset eivät helposti sekoittuneet keskenään, eivät etenkään alueella muuttaneisiin venäläisiin. Kulttuuri säilyi satoja vuosia.

Ennen Stalinin vainoja inkerinsuomalaisia kuritti bolševikkivallankumous ja sitä seurannut sisällissota, joka pyyhki useamman kerran inkeriläiskylien yli. Suomesta tulleet sisällissodan kielitaidottomat punapakolaiset asettuivat enimmältään juuri suomenkielisille seuduille ja käynnistivät käännytystyön siinä juurikaan onnistumatta.

Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi oli vaatinut Inkerinmaalle kulttuuriautonomiaa. Jonkinasteisesti se toteutuikin Neuvosto-Venäjän alkuajan kansallisia vähemmistöjä ymmärtävässä kulttuuripolitiikassa ja NEP-talouspolitiikassa, mikä mahdollisti talonpojille tietyn valtiokiintiön jälkeen myydä muu osa sadostaan omaksi hyödyksi. Kausi johti monien talollisten vaurastumiseen. Inkeriin rakennettiin kouluja ja Hatsinaan sairaanhoitajaopisto. Opetuskieli oli suomi.
Sitten alkoi kollektivisointi.

Vuonna 1935 Neuvostoliitto puhdisti rajavyöhykkeen inkeriläisistä sisäasiainkansankomissaari Genrikh Jagodan toimeenpanemalla suuroperaatiolla. Suomea ei enää (monesta syystä) pidetty ystävällismielisenä maana. Kodeistaan karkotettuja oli arviolta 26 000 – 27 000.  Vuonna 1937 käynnistyivät massiiviset vainot kautta valtakunnan. Teloitettua Jagodaa komissaarina seurannut Nikolai Ješov ajoi 5. elokuuta läpi turvallisuuspalvelu NKVD:n päätöksen, joka käynnisti ennennäkemättömiin mittoihin yltäneen ”kansanvihollisten” tuhoamisen. Määräyksessä ilmoitettiin tarkat lukumäärät ammuttavista tai vankileireille vietävistä. Hulluus pääsi valloilleen. Kuten Inkeri Kilpeläinen on kuvannut, kiintiöitä ei ainoastaan pyritty täyttämään, vaan jopa ylittämään. Aina löytyi paikkakunnalta kommunisteiksi kääntyneitä, jotka hakivat harteilleen sankarin viittaa. Monista heistä tuli NKVD:n halveksimia koiria, likaisimman työn tekijöitä.

Operaatio koitui Santeri Pakkasen yksikätisen isoisän Iisakki Kallosen kohtaloksi. Hän oli juuri palannut lastensa kanssa Siperiasta Kemerovoon karkotuksesta, missä hän yksikätisenä ei voinut tehdä metsätöitä vaan oli pantu työnjohtajaksi. Kotiin viikko NKVD:n päätöksen jälkeen palannut Iisakki oli ensimmäisiä uhreja. Hänet noudettiin kotoaan 21. elokuuta ja teloitettiin perusteina ”vakoilu” ja luvaton poistuminen karkotuksesta.
”Jos oisimmo jiäneet karkotuspaikkaa, kaik ois mänt toisin. Mut hiä tahto kottiihe”, muisteli Elsa-vanhus, Iisakin tytär, isänsä kohtaloa Inkerinmaalla vierailleille Santerille ja Lealle. Iisakki Kallonen on yksi Se tapahtui meille -teoksen vavahduttavia ihmiskohtaloita. Iisakki menetti kätensä ensimmäisessä maailmansodassa.

●●●

Suurimman tutkimusurakan Pakkaset tekivät Tuovi ja Katri Savolaisen (Santerin appivanhempien ja Lean äidinpuoleisten isovanhempien) kohtalon selvittämisessä. Talvisodassa suomen kieltä puhuvasta Tuovista tehtiin desantti. Hän jäi Suomessa kiinni. Pakkasten mukaan hänelle on saatettu  tarjota välirauhan aikana jääntiä Suomeen, mutta hän kuului palautettuihin sotavankeihin. Desantille se ei tietänyt hyvää. Tuovi sai seitsemän vuoden vankileirituomion yhdellä Neuvostoliiton kolmesta pahamaineisimmasta vankileiristä (Vorguta, Norilsk, Kolyma), nikkelikaivokselle Norilskiin aivan Luoteis-Siperiaan. Kaivosalueesta ja vankileiristä olemme voineet lukea kauhunmakuisen raportin Jussi Konttisen kirjasta Siperia (HS Kirjat 2018).

Tuovi selvisi hengissä (vankileirien tavoite ei ollut tappaa, vaan repiä vangeista maksimaalinen työpanos). Hänellä ei ollut lupaa palata Inkerinmaalle tai Leningradiin eikä hän tiennyt Katri-vaimonsa sijaintia. Hän jäi Norilskiin, töihin lämpövoimakeskukseen aina Stalinin kuolemaan vuoteen 1953 asti. Kun hän sai tietää vaimonsa olevan Aunuksessa, hän haki tämän ja toi Norilskiin. Anna, Lean äiti syntyi siellä ja eli ensimmäiset 15 elinvuottaan Norilskissa. Sitten avautui mahdollisuus muuttaa Petroskoihin. Sinne Savolaisten perhe lähti, pysyvästi.  

●●●

Katrin kohtalo oli ollut vähintään yhtä hyytävä kuin miehensä Tuovin. Leningradin jouduttua 900 vuorokautta kestäneeseen saksalaisten saartoon (1941−1944) Katri kaivoi monen muun inkerinsuomalaisen tavoin lapiolla juoksuhautoja kaupungissa. Vain harvat ja valitut ”pelastettiin” Laatokan jäitä myöten, inkeriläiset kyllä, auton avolavalta toisella rannalla odottaviin härkävaunuihin kuljetettavaksi vankileirille. Ikuisuuden kestävien härkävaunu−jokiproomukuljetusten jälkeen hän joutui tuhansien kilometrien päähän Jakutskin pohjoisimpaan osaan Pohjoisen Jäämeren rannalle Kommunismi-kalastuskolhoosiin kalastamaan ja perkaamaan kaloja − paljain käsin. Pienehkö Tiksi Lena-joen suiston tuntumassa löytyi kartoistamme.

Nälkä, kammottava kylmyys ja kädet verille repivä työ olivat elämän kehykset. Vangit eivät saaneet ottaa edes kalojen perkeitä. Jotkut yrittivät salakuljettaa niitä ravinnoksi lapsilleen saappaiden varsissa. Kiinnijäänti seuranneine rangaistuksineen riitti varoitukseksi muille.

Santeri ja Lea Savolainen taistelivat vaikean reitin kautta Tiksiin, ei sentään Lenaa myöten jokiproomulla, vaan yhdellä viimeisistä vielä lähtevistä lennoista. Vastassa oli Pohjois-Siperian talvisydän. Heidän onnekseen jakutialainen Vasili kertoi perustaneensa karkotettujen museon ja tallentaneensa sinne kaiken saatavissa olevan tiedon. Savolaiset etsivät tuhansien kombinaatissa työskennelleiden vankien nimilistasta Katrin nimeä. He löysivät hänen molemmat siskonsa Hildan ja Elman nimet, eivät Katrin. Kävi ilmi, että opettajana Katri oli siirretty kalojen perkuusta vankien lasten kouluun opettajaksi. Kun hän lopulta vapautui, hänen onnistui päästä Aunukseen, opettajaksi sielläkin.

●●●

Petroskoihin päätyivät lopulta Santeri vanhemmat, Pekka ja Aino Pakkanen. Pekka oli taistellut talvisodassa puna-armeijan riveissä ja haavoittunut sirpaleesta käteen. Vuonna 1943 hän kuului Suomeen siirrettyjen inkeriläisten joukkoon. Heistä osa joutui töihin saksalaisille, Pekka leirisavottaan Rovaniemelle. Vuoden 1944 palautuksissa hänet vietiin Neuvostoliitossa jonnekin Keski-Venäjälle. enempää kirja ei kerro. Tuleva vaimo, kenttäsairaalan sairaanhoitaja Aino Kallonen joutui 20-vuotiaana karkotukseen Kazakstaniin, kun Stalin määräsi puna-armeijasta poistettavaksi epäluotettavien kansallisuuksien edustajat. 

Petroskoin liepeille Tšalnaan hakeutunut kirvesmies Pekka Pakkanen ryhtyi rakentamaan 5 x 5-metristä taloaan ja kutsui mielitiettynsä Ainon asumaan luokseen. Alueelle oli muodostunut mittava metsätyömaa työmiehinä suomalaisia ja inkeriläisiä. Myöhemmin Pekka kuoli syöpään ja menneisyydestä vaienneena vei salaisuudet mennessään kertomatta niistä lapsilleen.

Kun liki kolmen vuosikymmenen jälkeen vuonna 2017 Santeri ja Lea Savolainen menevät Santerin hylättyyn lapsuudenkotiin Tšalnassa, luonto on ottanut takaisin sille kuuluvan:
Karjalan kesä on vallannut vanhan pihan. Raivaamme tietä yhden saranan varassa olevalta portilta vihreyden keskellä häämöttävää rakennusta kohti. Kuistille vievää kivilaattapolkua tuskin erottaa leikkaamattoman pihanurmen seasta. Edempänä joen puoleisella pihalla oli vuosikymmeniä sitten kunnioitusta herättävä kasvimaa, joka tuotti porkkanoita, perunoita, kurkkuja ja tomaatteja. Siellä seisoi lähes sotilaallisella tarkkuudella istutettu ruohosipulien rivi violetteine kukkineen, mutta nyt niiden tilalla – kuten kaikkialla muuallakin – rehottaa vain villiintynyttä rikkaruohoa. Joen rantaan johtavan polun oikealla puolella yhdistetty liiteri- ja huussirakennus on sekin vaipunut vuosien ja sään painosta neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Urheasti tönö seisoo vielä pystyssä, vaikka mitään syytä siihen ei enää ole.

Vaikka suojasään vuosina vankileirien ja vuosien 1937−1938 suuren terrorin uhreja rehabilitoitiin, inkerinsuomalaisten osalta rehabilitointi tapahtui poikkeuksellisen myöhään, Venäjän federaation toimesta vasta vuonna 1993.  Savolaiset ja Pakkaset asuivat kymmeniä vuosia Itä-Karjalassa, näkivät hyviä ja huonoja aikoja, tunsivat Vienan Karjalan vuoristoratamaisen lähihistorian ja vaikenivat, varmuuden vuoksi.

Santeri eteni yliopisto-opintojensa jälkeen kirjallisuuslehti Punalipun pätevänä toimittajana ja usein tarvittuna suomen tulkkina. Kynnelle kykenevät lähtivät 1990-luvulla paluumuuttajina Suomeen. Tuovi ja Katri jäivät, mutta Aino-äiti tuli myöhemmin poikansa ja lapsenlapsensa perässä.

●●●

Teoksen loppuluvut käsittelevät muuttajien kotoutumista ja muuttoprosessin sekasortoisuutta. Kaikkea leimasi kokemattomuus ja suunnittelemattomuus. Suomalaisten alkuinnostus ja myötätunto muuttuivat nopsasti nyreydeksi, kun muuttajat eivät vastanneet suomalaisten ennakkokäsityksiä. Kielitaito oli useimmilla miten kuten ja joukkoon livahti myös suomalaisiksi ilmoittautuneita venäläisiä, eikä aina täysin puhtain tarkoitusperin.  

Ensimmäisenä vuonna Suomeen saapui tuhat inkeriläistä. Vuoteen 1997 mennessä paluumuuttajia oli jo yli 20 000. Ajanjaksolla 1990−2016 Suomi oli ottanut vastaan 32 000 paluumuuttajaa. Osa heistä oli sisällissodan punaisten, 1930-luvun loikkareiden ja Neuvostoliittoon muuttaneiden amerikansuomalaisten jälkeläisiä sekä Ruotsista palanneita, enin osa kuitenkin inkeriläisiä. 

Inkeriläisten kutsua saapua Suomeen paluumuuttajina on tällätty presidentti Mauno Koiviston kontolle. Kirja kertoo kuitenkin, että vuonna 1988 Neuvostoliiton suurlähetystön KGB-päällikkö Felix Karasev otti yhteyttä Supon silloiseen päällikköön Seppo Tiitiseen ja tunnusteli Suomen halukkuutta ottaa vastaan Neuvostoliiton suomalaisia. Seuraavana vuonna Suomi-Seuran Martti Häikiö ilmaisi ääneen mahdollisuuden luokitella inkeriläiset paluumuuttajiksi. Koivisto antoi tunnetun haastattelunsa keväällä 1990 ja pyörät pantiin pyörimään heti. Suomeen saattoi tulla turistiviisumilla ja ilmoittaa täällä halusta jäädä. Ainakin toisen vanhemmista tai isovanhemmista tuli olla todistetusti suomalainen. Kielikokeeseen ketään ei pantu, vaikka auttavaa suomen taitoa edellytettiinkin.

●●●

Vallan uutta tietoa inkeriläisten kohtalosta toisen maailmansodan vuosina Se tapahtui meille -teos antoi ainakin itselleni. Vaiettua tietoa! Inkerinmaan jouduttua Barbarossa-hyökkäyksessä saksalaisten miehittämäksi 1941 Suomen hallitus alkoi pohtia mahdollisuutta siirtää liki nälänhätään joutuneita inkeriläisiä Suomeen saksalaisten tuella. Saksa ilmoitti ensin päästävänsä 50 000 inkeriläistä – Suomenlahden yli jalkaisin. Ajatukseen ei uskonut kukaan. Harkittiin Itä-Karjalaa, jonka Suomi oli valloittanut. Saksa oli luvannut Suomelle ylijäämäviljaa ja se ehdotti siitä erästä tehtävää inkeriläisten hätäapuruokintaa ja huonoimmassa asemassa olevien siirtämistä Viroon. Ehdotus toteutettiin heinäkuussa 1942. Toimenpiteet eivät ratkaisseet ongelmaa pitkässä juoksussa. Nälänhätä jatkui Inkerissä ja Suomen heimojärjestössä levisi levottomuus. Virisi ajatus saada inkeriläisiä Suomen huutavaan työvoimatarpeeseen. Saksa vastasi ilmoittamalla tarvitsevansa työvoimaa itsekin.

Lopulta asevelivaltioiden keskinäisissä neuvotteluissa 1942−1943 päädyttiin siihen, että Saksa siirtää Suomeen noin 12 000 inkeriläistä. Teoksen mukaan Suomeen tuotiin kuitenkin lopulta peräti 63 000 inkeriläistä. Siirto tehtiin kahdessa vaiheessa vuoden 1943 maaliskuusta ja lokakuusta alkaen. Ensivaiheessa tuotiin 65 laivalastillista, yhteensä 22 000 inkeriläistä, puoli vuotta vieneessä toisessa vaiheessa tuotiin 38 000 inkeriläistä.

Se on Karjalan evakkoväestön ohessa valtava siirto-operaatio sota-ajan oloissa. Mutta miksi siitä ei puhuta tai kerrota missään?

●●●

Toinen ja suomalaisille arempi kysymys on inkeriläisten palauttaminen sodan jälkeen Neuvostoliittoon vuonna 1944. Siitä Suomessa on kerrottu herkistäviä tarinoita: Maatiloilla töissä olevat inkeriläiset olivat kuin oman perheen jäseniä. Aterioitiin saman pöydän äärellä ja kun inkeriläiset oli palautettava Neuvostoliiton vaatimuksesta, molemmat osapuolet itkivät erotessa.

Santeri ja Lea Savolainen kertovat myös toisenlaisesta todellisuudesta, vaikka ihanteellisia esimerkkejäkin löytyi toki. Osaa inkeriläisistä kohdeltiin ala-arvoisesti. Perheelle saatettiin osoittaa asuinsijaksi vaikka kanakoppi tai vanha sauna ja työntekijänä inkeriläinen ei ollut orjaa kummempi. Kotiutuminen Suomeen ei useimmilla sujunut ynseän kohtelun vuoksi, vaan luvuttomia kalvoi koti-ikävä. Kaivattiin kotiin ja kotikylään ja ikävöitiin jonnekin puna-armeijaan joutuneita lähiomaisia. Oli siis haluja lähteä, joskin myös haluja jäädä.

Välirauhan sopimuksessa Neuvostoliitto EI VAATINUT kaikkien inkeriläisten palauttamista. Tuli palauttaa vain sotavangit ja pakolla Suomeen tuodut. Siirretyiltä inkeriläisiltä oli otettu allekirjoitus siitä, että he tulevat vapaaehtoisesti. Suomen hallitus otti kuitenkin sen kannan, että valvontakomission määräyksiä on noudatettava pilkulleen, koska muu heikentäisi Suomen asemaa tulevissa rauhansopimusneuvotteluissa. Venäläisen valvontakomission aluevirkailijat eri puolilla Suomea tekivät kuitenkin omia tulkintoja välirauhan sopimuksesta ja ilmoittivat, että kaikkien entisten neuvostokansalaisten on palattava. Käytettiin uhkauksia ja lupauksia omalle kotitilalle pääsystä.

Inkeriläisten tuli tehdä paluuilmoitus. Sellaisen allekirjoitti 40 377 henkilöä, mutta heidän lisäkseen kokoamisasemille tuli ilmoituksen tekemättömiä 15 700 ja jälkilähtijöitä vielä 750. Näin Neuvostoliittoon palasi miltei 57 000 inkeriläistä. Junia väen siirtämiseksi oli yhteensä 81. Kirjan kertoman mukaan kohtelu Viipuriin asti oli ystävällistä. Sitten ikkunat salvattiin ja kohtelu muuttui.

Noin 8 000 inkeriläistä jäi ja heistä puolen onnistui siirtyä Ruotsiin. Jääjien joukossa olivat muiden muassa Tuovin veli Aati Savolainen ja hänen vaimonsa Lempi.

Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen -teoksen mukaan nykyisin valtaosa inkeriläisistä, 50 000 – 70 000 ihmistä, asuu Suomessa. Heistä Lea Savolaisesta on tullut todellinen maailman kansalainen, joka tekee arvokasta pakolaistyötä eri puolilla maapalloa, missä pakolaisuus on ihmiskunnan akuutti kirkuva ongelma. Lea tietää, mitä merkitsee juurettomuus, kodittomuus ja osattomuus.

Se tapahtui meille on sivistävä, kokoaan järeämpi teos.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus 2020, lähteineen 426 sivua. Teoksessa on kuvaliite. Kuvat ovat kotialbumeista tai Meeri Koutaniemen ottamia.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | 2 kommenttia

Tõnu Õnnepalu: Aaker. Mujal kodus II

Tunnen hienoista itsetyytyväisyyttä. Ostin virolaisen Tõnu Õnnepalun trilogian kakkososan Aaker marraskuussa 2019 Martin markkinoilta ja tein tuolloin pari aloitusta lukea se. Tyssäsi nopsaan, vaikkei kieli ole erityisemmin vaikeaa. Kun olin lukenut viimeisenkin vuoden 2020 lopulla ostamani uutuuskirjan, löysin motivaation tarttua vihdoin Aakeriin.  Nyt, viikkoa myöhemmin liki 400-sivuinen teos on luettu. Hyvä, minä!

Totuuden nimissä viron kieleni on päässyt tukevaan ruosteeseen. Aaker raapi reippaasti pois ruostelämpäreitä ja viritti jonkinasteisen muistin palautumisen. Se tuotti mielihyvää.

Õnnepalun trilogian osat ovat Pariis, Aaker ja Lõpmatus (Loppumattomuus). Ne eivät ole matkakirjoja. Kaikissa niissä kuitenkin tehdään matkaa, omaan itseen uudessa ympäristössä ja elämäntilanteessa. Pariisi on ollut Õnnepalun pitkäaikainen, tärkeä asuinsija. Aaker kertoo Kanadan ulkovirolaisista ja Lõpmatus-teoksessa Õnnepalu juoksee maratonia yrittäen jaksaa maaliin asti. Vallankin sen tahdon lukea! Itse olen juossut noita kuninkuusjuoksuja 27 takavuosina, kyseenalaistamatta koskaan maaliin asti jaksamistani. Yksi innoittajista oli tietenkin Haruka Murakami maratonkirjallaan What are we talking about when we are talking about running. Nyt siis toinen, kenties vallan erilainen kirja.

Virolaisten pakolaisvyöry

Kun toisessa maailmansodassa kävi virolaisille selväksi, että Neuvostoliitto miehittäisi vuonna 1940 itseensä liittämän maan uudelleen, Virosta alkoi massiivinen pakolaisaalto. Se suuntautui loppukesästä ja alkusyksystä 1944 meren yli Ruotsiin. Kevääseen 1945 mennessä Ruotsiin oli saapunut 22 000 virolaista pakolaista. Kuitenkin vielä suurempi määrä pakeni Saksaan, Seppo Zetterbergin Viron historian (2007) mukaan peräti 35 000 – 40 000. Oletan heidän olleen pääosin sotilaita, sillä Wehrmachtin riveissä taisteli loppuvaiheessa Zetterbergin mukaan 50 000 – 60 000 virolaista. Sieltä he vetäytymisen ja liittoutuneiden kokooma- ja vankileirien jälkeen ohjattiin eri puolille maapalloa. Olen ollut kolme vuosikymmentä kirjeenvaihdossa yhden tällaisen, Tasmaniassa asuvan 98-vuotiaan sivistyneen herrasmiehen Ilmar Kalan kanssa ja lukenut hänen käsin kirjoittamansa peräytymis- ja vankileirimuistelmat. Suhteestaan natsismiin hän ei kirjoita rivin riviä. Visusti vaiettu aihe, vaikka hän oli sodassa mukana asetta kantaen.

Zetterbergin mukaan Virosta pakeni yhteensä arviolta 75 000 – 80 000 kansalaista. Se on pienelle kansakunnalle valtava suonenisku, useimmat koulutetuimpia ja eteenpäin pyrkiviä ihmisiä. Sodan jälkeen suurimpia pakolaisten vastaanottajamaita olivat Yhdysvallat, Australia (etenkin Saksan armeijassa taistelleita), Kanada, Iso-Britannia ja Ruotsi.

Kanadan metsävirolaiset

Tõnu Õnnepalu asui kirjaa kootessaan Ontarion alkumetsässä (põlismetsas) vanhalla ulkovirolaisten asuinseudulla pari kuukautta käyttöönsä saamassa kesäasunnossa (suvilas) ja sen tontilla (krunt/ aaker; yksi hehtaari on 2,2 aakeria). Koko seutu on harvaan asuttua metsien ympäröimää kesämökkialuetta. Omistajat viipyvät mökeissään ja huviloissaan kesän ja palaavat kaupunkiin elokuussa tullakseen tyhjentämään vesiputket lokakuun alussa. Tänne heidän Virosta tulleet isovanhempansa rakensivat elämänsä uutta alkua yli seitsemän vuosikymmentä sitten, kanadalaisten intiaaniheimojen vanhoille asuinmaille. Ulkovirolaisia yhdisti vuosikymmenet Metsaülikoolin alueelle rakennettu partioleiri (skaudileir), yhteinen toimintakeskus.

Õnnepalu asuu saamassaan mökissä elokuusta lokakuun alkuun. Hän vaikuttaa elävän kuin erakko vailla kontakteja seutukunnan mahdollisiin muihin asukkaisiin tai viikonloppukävijöihin. Hän tietää herättävänsä epäluuloa. Hän on Tunkeilija.
”Kõige kahtlasem olend väliseestlase jaoks on kodueestlane. Seda tunned küll häbenetakse ja püütakse maha suruda, aga ega ta kao.” [Kaikkein epäilyttävin ulkovirolaiselle on kotivirolainen. Tunnetta tosin hävetään ja se pyritään nujertamaan, mutta ei se katoa.]
Toisessa kohtaa Õnnepalu toteaa virolaisten ja vironvenäläisten ymmärtävän toisiaan paremmin kuin virolaisten ja ulkovirolaisten. ”Eestlased ja Eesti venelased on õieti kergem teineteist mõista kuin eestlasel ja väliseestlasel.”

Õnnepalu viihtyy yksin, hän vaeltelee metsän halki lähijärvien rannoille, istuu rantakallioilla pitkät tovit seuraillen havaitsemiaan eläimiä. Hän miltei ystävystyy Kotkajärven (Fleming lake) aran asukin, majavan (kobras) kanssa, joka syödä rouskuttaa kiskaisemiaan lumpeita (vesiroos), hän kiikaroi kuikkia (järvekaur, teoksessa myös muodossa jääkaur) ja telkkiä (sõtkas), ruokkii auringonkukansiemenillä Vööduksi nimeämäänsä maaoravaa, kuuntelee sirkkojen (ristikas) sirinää ja seuraa kojootin (koiott) jolkotusta. Sään kääntyessä syksyyn hän ihailee kyllästymättä öistä tähtitaivasta. Eihän valojen valtaamassa maailmassa sellaista näe kuin aarnimetsässä! (Ontarion Muskakan metsä ei tosin ole luonnonsuojelualue, vaan ”korjuukypsää” talousmetsää.) Kuu lihoo syyskuussa täyteen pulleuteensa ja himmentää tähdet.

Luonnon tarkkailulla ja tarkalla raportoinnilla on Aakerissa keskeinen sija. Hän pohtii ihmisen muuttunutta suhdetta metsään. Amerikkalaisille metsä tarkoittaa puistomaista metsää, jossa on tarvittavat palvelut: ”minnakse rahvusparkki, kus on vastav infastruktuur. Rajad ja viidad ja majutusasutused. Ja vaatamisväärsused. Enamasti ka palju inimesi.” (mennään kansanpuistoon, missä on vastaava infrastruktuuri, rajat, viitat ja majoituspaikat. Ja nähtävyydet. Tietenkin myös ihmisiä.)  Tällaisen amerikkalaistumisen Õnnepalu pelkää muuttuvan vallitsevaksi Virossa ja muualla Euroopassa. Jo nyt ulkovirolaiset ovat menettäneet kosketuksensa marjastaa ja sienestää. Jokamiehenoikeuksia ei Amerikan mantereella tunneta.

Luonnon ja metsän lisäksi tottahan Õnnepalu kirjoittaa vaikutelmista, joita hän saa ulkovirolaisista (väliseestlased). Oikeastaan sellaista kansanryhmää ei enää ole, ovat vain ulkovirolaisten  kanadalaistuneet jälkeläiset. Heitä vanhassa Euroopassa sijaitseva Viro ei kiinnosta, kaikkein vähiten virolainen kirjallisuus. Eivät he pysty lukemaan vironkielistä kirjallisuutta, vaikka ymmärtäisivät jonkin verran puhuttua kieltä. Õnnepalu tutkii alkuperäisen pakolaissukupolven vanhoja kirjakokoelmia. Pakolaisten käsitys Virosta on sementoitunut siihen Viroon, jonka he vuonna 1944 jättivät taakseen. Vaikka Viro on mullistunut toisenlaiseksi, heidän mielikuvansa ja käsityksensä eivät muutu. Viroon jääneet olivat heidän isovanhempiensa arvomaailmassa pettureita ja kommunistien mielistelijöitä, kommunistiseen Neuvostoliittoon elämänsä sopeuttajia.

Anteeksiantoa ei tunneta eikä ymmärrystä jyrkkyyteen tule kotivirolaistenkaan taholta:

Me justkui ootasime, et meie ”vabaduses” elanud õed ja vennad tulevad ja tänavad ja õnnitlevad meid, et oleme seda maad hoidnud ja harinud, katuseid paigannud ja raamatuid kirjutanud. Aga nad ei tahtnud sellest midagi kuulda. Loomulikult ei tahtnud. Mina ka poleks tahtnud, kui ma oleksin olnud üks nende seast.”
[Me ikään kuin odotimme, että meidän ”vapaudessa” eläneet siskot ja veljet tulevat ja kiittävät ja onnittelevat meitä, että olemme sitä maata hoitaneet ja viljelleet, paikanneet vesikattoja ja kirjoittaneet kirjoja. Mutta he eivät tahtoneet kuulla siitä mitään. Tietenkään eivät tahtoneet. Minäkään en olisi tahtonut, jos olisin ollut yksi heidän joukostaan.]

Õnnepalu löytää Ernst Ennon kirjan Kadunud kodi (Kadonnut koti) vuodelta 1950. Sen johdannosta löytyy teksti: ”Ilmestynyt ja painettu vapaassa Ruotsissa Viron kansan 10. kärsimysvuonna.”(Ilmunud ja trükitud vabas Rootsis eesti rahva 10. kannatusaastal.) ”Ei ole olemassa sellaista kuin kansan kärsimysvuodet”, väittää uuden sukupolven Tõnu Õnnepalu (synt. 1962):

”Alati keegi kannatab, ja tõsi, vahel paljud, aga alati on ka neid, kellele need ovad head aastad, nooruse ja tõusu aastad. Keegi abiellub, keegi saa uue töökoha. Keegi leiab Siberis ende elu armastuse. Kõik on alati võimalik. On inimese kannatuse- ja leina-aastad. Need lähevad mööda, kui inimene nad läbi elab.”
[Aina joku kärsii, ja tosi on, että välillä monet, mutta aina on myös niitä, joille samat vuodet ovat hyviä, nuoruuden ja nousun vuosia. Joku menee naimisiin, joku saa uuden työpaikan. Joku löytää Siperiassa elämänsä rakkauden. Kaikki on aina mahdollista. On ihmisen kärsimys- ja suruvuosia. Ne menevät ohi, kun ihminen elää ne läpi.]

Uutta historian tulkintaa  

Haluan poimia Tõnu Õnnepalun leppeästä ja mainiosta kirjasta yhden Viron historiaa koskevan uustulkinnan, joita jokaisella uudella sukupolvella on taipumus tehdä. Viron historiassahan tavataan  puhua seitsensatavuotisesta maaorjuudesta 1200-luvulta aina 1800-luvun loppuun sekä niin kutsutusta hyvästä Ruotsin ajasta (1595−1721).  Õnnepalu kyseenalaistaa käsityksen mielenkiintoisella tavalla:

Talupojad maksid korra aastas vakusepeol ordule kümnist ja elasid muidu siis veel võrdlemisi vabalt. Kujutlus seitsesaja-aastasest orjaööst ei pea paikka kuskil, aga Järvemaal on ta eriti vale. Tõeline mõisaorjus algas seal ”hea” Rootsi korra ajal, kui kuningas vanad ordumaad truudele väepealikele või muidu vajalikele inimestele mõisateks jagas. Kuid Preedil oli mõis või midagi taolist niisii juba orduajal. Oli mõis kuid mitte mõisnikku. See oli Tallinna piskoopi lauamõis, kust, nagu nimi ütleb, piskoopi lauale head ja paremad toodi.
[Talonpojat maksoivat kerran vuodessa vakojuhlissa ritarikunnalle kymmenyksen ja elivät muuten sen jälkeen verrattain vapaina. Mielikuva seitsensatavuotisesta orjuuden yöstä ei pidä paikkaansa missään, mutta Järvemaalla on se erityisesti valheellinen. Todellinen moisio-orjuus alkoi siellä ”hyvällä” Ruotsin ajalla, kun kuningas jakoi vanhat ritarikunnan maat uskolliselle sotapäällikölle tai muille tarpeellisille ihmisille moisioiksi (mõis). Mutta Preedissä oli moisio tai jokin sen tapainen jo ritarikunnan ajalla. Oli moisio muttei moisionherraa. Se oli Tallinnan piispan pöytä(?)moisio, josta kuten nimi kertoo, piispan pöytään tuotiin hyvät ja paremmat.]

Tõnu Õnnepalu tarinoi Aakerissa kaikenmoista, välistä pääjuonteesta hieman sivuunkin menevää, kiinnostavaa yhtä kaikki. Matkaa tehdään ja ”muualla kotona” (mujal kodus) ollaan. Hän muiden muassa matkaa kirjallisesti eteläisessä Amerikassa maantieteilijä, tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä Alexander von Humboldtin (1769−1859) jalanjäljillä. Kuten muistamme, yksi Euroopan merkittävimmistä ja vanhimmista yliopistoista kantaa Humboldtin nimeä, Berliinissä.

Itseäni kiinnostivat erityisesti Õnnepalun runsaat pohdiskelut painetun kirjallisuuden arvosta ja muuttumisesta arvottomaksi. Kolutessaan ontariolaisen oleskelupaikkansa hyllyjä ja vajoja hän löysi runsaasti pakolaisvirolaisten kirjoja ja lehtiä (pakolaisten aikakauslehti Tulimuld) kokeakseen ajan hylänneen sisällöt jo yli puoli vuosisataa sitten.

Itseään Tõnu Õnnepalu kutsuu vaeltajaksi tai kulkuriksi (rändur). Sitaattien sisällön suomenkielinen tulkinta tässä jutussa on blogistin, joka ei ole kääntäjä, mikä erottunee teksteistä.

Aaker ei ole toistaiseksi ilmestynyt suomeksi, mutta kerrassaan mainio harjoitelma se vironkielisenä on kieltä opiskelleille.

Tõnu Õnnepalu: Aaker. Mujal kodus II.  2019. 389 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajien luiden yli

Nobelistin uusimman teoksen nimi on lainaus runoilija Wiulliam Blakelta.

Isojalka on tukehtunut kurkkuun juuttuneeseen kauriin luuhun.  Linkkuun vääristyneen vainajan löysi koiran öisen uikutuksen hälyttämänä puolen kilometrin päässä asuva Outolintu ja herätti naapurinsa rouva Duszejkon apuun.  Isojalan törkyisestä asumuksessa huomio kiinnittyi kauriin päähän:

Kyllä vaan, se oli yksi niistä nälkäisistä Neitokaisista, jotka naiivisti antautuivat jäätyneiden omenoiden viettelyksille ja jotka ansaan jäätyään kuolevat kauheissa kärsimyksissä, rautalangan kuristamana.
Kun hitaasti, sekunti sekunnilta aloin tajuta, mitä täällä oikein oli tapahtunut, minut täytti Viha. Isojalka oli pyydystänyt Kauriin ansalangalla ja tappanut ja paloitellut, paistanut ja syönyt. Yksi Olio oli syönyt toisen, hiljaisuudessa. Yössä, vaiti. Kukaan ei ollut esittänyt vastalausetta, salama ei ollut iskenyt taivaasta. Mutta silti Rangaistus oli langennut demonin päälle, vaikka kuolema ei ollut tullutkaan kenenkään kädestä.

Olga Tokarczukin uusin suomeksi ilmestynyt romaani Aja aurasi vainajien luiden yli on väkevä luonnon ja eläinkunnan hätähuuto heitä vastaan, jotka ampuvat kaikkea mikä liikkuu, jotka salametsästävät, vetävät yhtä köyttä metsästysporukassaan, eivät tuomitse laitonta ansapyyntiä ja joille Eläimellä on merkitystä vain lahtaamisen kohteena ja oman miehisyyden kuviteltuna jatkeena.

Ylänköalue kahden vuoristoseudun välissä Puolassa Tsekin rajan tuntumassa on salametsästäjien Villiä Länttä/ Itää. Heitä vastaan alkaa taistella vanha rouva Duszejko, yksi kylän harvoista ympärivuotisista asukkaista. Mutta hänen ilmiantojaan ei noteeraa kukaan, ei ainakaan isovatsainen, ivallinen Poliisipäällikkö. Astrologian syövereihin uppoutunut rouva Duszejko (romaanin kertoja) uskoo tähtien ja planeettojen asentoihin ja siihen, että eläimet kostavat tai ainakin sellaista voi tapahtua.  Tokarczuk ei kirjoita Eläinten laumaälystä, mutta sellaiseen rouva Duszejkon selitykset viittaavat.

Kun Poliisipäällikkö löytyy myöhemmin Sisiön kettutarhan matalahkoon betonikaivoon pää edellä tippuneena vainajana, rouvan selitys on selvä: Kuoleman saivat aikaan Kauriit, joiden Sisar oli tapettu julmasti ansalangalla. Kaivoa ympäröivässä lumessa oli näet Kauriin sorkan jälkiä, jotka tosin sulivat ennen tutkimuksia.

Merkillisiä murhia alkaa seutukunnassa paljastua: Seuraavana on vuorossa kettutarhaaja Sisiö, jonka Ketut ovat päässeet/ on päästetty vapaiksi metsään. Sisiö on saniaiskuopasta löytyessään jo homeinen raato. Hän on kokenut kammottavan kohtalon, sen minkä ansalanka aikaansaa satimeen joutuneelle Nisäkkäälle. Olivatko viettelijöinä Jänikset? Kuulustelijat pitävät rouva Duszejkoa hulluna akkana astrologisine luentoineen planeetoista ja horoskoopeista.

Olga Tokarczukin teos on dekkarin kaltainen, muttei perinteinen dekkari. Kirjan ydintä on rouva Duszejkon järkähtämätön Eläinkunnan puolustaminen Ihmiseltä. Hänen paras ystävänsä, poliisissa työskentelevä Dysio on hullaantunut runoilija William Blakeen, jonka vaativia säkeitä hän yrittää kääntää puolaksi. Naiset miettivät vaihtoehtoisia ilmaisuja ja hiovat säkeitä yhdessä. Jokainen teoksen luku alkaa Blaken runon pätkällä. Ne on löytynyt käsilläni olleeseen laitokseen Tuomas Anhavan suomennoksista. Monet niistä vahvistavat kirjan ydinteemaa, Eläinten oikeutta elää.
”Matkalla piesty Hevonen/ huutaa verta Ihmisten.”; ”Kauris kun villinä vaeltaa/ Ihmisen Sielun se rauhoittaa.”; ”Ken Yökkösen tai Perhosen surmaa/ saa Tuomiopäivänä etsiä turvaa.” jne.

Outo kuolema kohtaa vielä Kappalaista, joka saarnastuolista ylistää eturivissä istuvia metsästäjiä luonnonsuojelijoiksi sekä sieniseuran Johtajaa, jonka ruumis on löytyessään täynnä Verihärö-kuoriaisia.

Murhasarjan selitykseksi paljastuu lopulta valokuva salametsästäjien ryhmästä. Siinä he kaikki poseeraavat, tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa: Poliisipäällikkö, Sisiö, pappilaansa palanut Pappi, Johtaja ja Isojalka, edessä röykkiöittäin saalista, lahdattuja eläimiä ja sivussa – kuvan sivussa kolme tapettua koiraa. Kaksi niistä oli kaikkien tuntemat rouva Duszejkon Tytöt, naaraskoirat, jotka katosivat oudolla tavalla ja joita hänen tiedettiin etsineen kuukausien ajan.

Olga Tokarczuk antaa oikeuden Vihalle. Eläinten lahtaajat ovat kohdanneet Vihan kädestä loppunsa. Selviääkö poliisille murhien mysteeri, emme tiedä. Mutta rouva Duszejko siirtyy vaihvihkaa Puolasta Tsekkiin ja elää siellä hyvän ja pitkän vanhuuden. Romaanin nimi Aja aurasi vainajain luitten yli on suora käännös William Blakelta. Tokarczukin tähtäin on tulevaisuudessa, ajassa, jolloin Ihminen osaa vihdoinkin arvostaa muita eläinlajeja.

Miksi tässä jutussa on niin monia isoja alkukirjaimia? Loistava puolasta suomentaja Tapani Kärkkäinen viljelee niitä käännöstekstissä. Epäilemättä ne löytyvät myös Tokarczukin alkuperäistekstistä. Teoksen suomennos on värikylläistä ja rehevää. Osaava mies on asialla!

Itselleni teos oli ensimmäinen vuoden 2018 nobelistilta lukemani. Tuskinpa jää ainoaksi.

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajien luiden yli. Otava 2020. 248 sivua. Suomennos Tapani Kärkkäinen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi