Thomas Bernhard: Kellari

Kellari kuvaa Thomasin elämää ikävuosina 16− melkein 18. Tarina jatkuu teoksessa Hengitys.

Thomas Bernhardin paletissa on tummia, synkkiä värejä. Vain niitä. Tämän päätelmän jouduin tekemään luettuani nyt kolmannen teokseni Bernhardin viisiosaisesta omaelämäkerrasta. Silti Kellarissa Bernhard kuvaa elämänsä onnellisimpia vuosia. Teosta 45-vuotiaana kirjaa kirjoittaessaan hän muistaa olleensa tuolloin onnellinen. Onnellinen, koska tunsi itsensä hyödylliseksi.

Hyödyllisyys ja vapaus ovat kirjan avainsanoja.

Synkistä väreistä huolimatta Bernhard ei ole synkkä tai pessimisti, pikemminkin realisti, raivoisasti. Hän näki kellarikautenaan sellaista, mistä useimmat kotikaupunkinsa Salzburgin asukkaat eivät halunneet tietää mitään tai tuntea ketään. Toisen maailmansodan jälkeinen Itävalta oli useimmille viheliäinen maa. Thomasin lapsuudenperhe kuului viheliäisiin. Silti he eivät kuuluneet yhteiskunnan pohjimmaisiin.

Thomasin yhdeksänhenkinen perhe pienessä salzburgilaisessa asunnossa Thomasin holhoojaksi merkityn äidin nykyisen miehen elätettävänä on vain Kellarin sivujuonne. Pääosassa on jumalan hylkäämä kaupunginosa Scherzhauserfeld, kauhulähiö, josta tulee koulunsa keskeyttävän Thomasin korkeakoulu, suuri elämästä ja ihmisistä opettaja. Se on inhimillinen helvetti. 16-vuotias Thomas hakeutuu tietoisesti sinne kauppiaan apulaiseksi oppisopimuksella.

Karl Podlahan sekatavarakauppa sijaitsi kellarissa. Kaupan asiakkaat olivat yhteiskunnan pohjalla. Thomas ei ole koskaan myöhemmässä elämässään oppiva niin paljon, kuin hän oppi kauppa-apulaisvuosinaan.

Bernhardin runsaasti viljelemä tehokeino on toisto. Hän toistaa samoja asioita melkein samoin sanoin uudelleen ja uudelleen, välillä useamman sivun mitassa. Se on eräänlaista uskontunnustusta. Lukija kulkee taannehtivissa muisteloissa toistuvasti nuoren lyseolaisen Thomasin rinnalla aamuisella kävelytaipaleella pitkin Reichenhaller Strassea kohti hyvämaineista lyseota, tekee hän mukanaan eräänä aamuna U-käännöksen ja lähtee vimmaisesti kiiruhtamaan toiseen suuntaan, kohti Gaswerkgassen työvoimatoimistoa Thomasin tarkoituksena löytää oppisopimuspaikka ”päinvastaisesta suunnasta”. Bernhard kuvaa tekoaan henkensä pelastajaksi. Mielessä kummitteli itsemurha. Hän vihasi lyseota ja tyhjinä pitämiään oppiaineita.

Hän käy työnvälitystoimistossa uuvutustaistelun, ennen kuin hänen väsyttämänsä virkailija luovuttaa hänelle sellaisen osoitteen, jonka hän hyväksyy. Hänellä on osoite ”päinvastaiseen suuntaan” ihmisissä kauhukuvia herättävässä Scherzhauserfeldissä. Hän solahtaa sujuvasti uuteen työhönsä, kunnioittaa tiukkaa ja vaativaa kaupan omistajaa Podlahaa ja hankkii nopsaan myös tämän kunnioituksen. Hän rakastaa kaikkea, mitä joutuu oppimaan ja tekemään. Työmäärä on hirvittävä, käsittämätön. Hänen päivittäisten töittensä esittely vie kirjassa tilaa useamman sivun verran ja on yksi Kellarin makeimpia jaksoja. Miten haluaisinkaan liittää ne herkkusivut tähän!

Scherzhauserfeld on kurjuuden loukko. Siellä asuvat ovat sodan jälkeen elintarvikekorttien varassa eläjiä, juoppoja, varkaita, murhamiehiä, työttömiä siksi ettei siitä kaupunginosasta oteta muihin kuin kaikkein likaisimpiin ja raskaimpiin töihin, toimeentulon alittavalla palkalla. Kaupunginosa on nälän, köyhyyden ja lian synnyttämä likatahra. Thomas oppii Scherzhauserfeldissä kielen, joka on eri kieli kuin se, mihin hän oli tottunut kotona ja kaupungissa.

”Kaupungin ja Scherzhauserfeldin välissä levisi niitty- ja peltovyöhyke, aivan kuin kaupunki olisi tarkoituksella halunnut pitää asuinalueeseen etäisyyttä, ja vyöhykkeellä kohosi siellä täällä karkeasti rakennettuja sikaloita, pienempiä tai suurempia pakolaisleirejä, tuuliajolle joutuneiden koirahullujen asumuksia, lautahökkeleitä, joissa majaili huoria ja juoppoja, jotka kaupunki oli jossakin vaiheessa sylkenyt sisuksistaan.”
Vesipisteet olivat käytävissä ja kaikissa talossa oli yksi yhteinen käymälä. Sota oli päättynyt ulkoisesti, ihmisten mielissä se raivosi edelleen.
”Heiltä oli aina evätty kaikki mahdollisuudet, he olivat luonnostaan vailla ainuttakaan mahdollisuutta, tuhoutumisen mahdollisuutta lukuun ottamatta.”
Thomas ei sääli näitä ihmisiä. Sääli alentaisi heitä. Hän ymmärtää ja antaa jokaiselle hänelle kuuluvan ihmisarvon. Välillä hän pistää asiakkaan ruokakassiin muutaman omenan tai ruuankimpaleen enemmän kuin mitä merkitsee velkavihkoon.

Kauppias Karl Podlahasta tulee Thomas Bernhardille tärkeä ihminen, isoisän rinnalla toinen opettaja. Silti isoisä ja kauppias ovat miltei toistensa vastakohtia. Podlaha on musikaalisesti lahjakas mies, josta piti tulla ammattimuusikko. Hän johdattaa oppipoikansa rakastamaan musiikkia, sillä Thomasille on kehittynyt äänenmurroksen jälkeen upea bassobaritoni. Kauppiaan avulla hänelle löytyy yhden oppisopimusvuoden jälkeen ammattimainen laulunopettaja, joka tyytyy näennäiseen korvaukseen. Siitä alkaa työpäivien jälkeen määrätietoinen kouluttautuminen laulajaksi. Opettajan mielestä Thomasissa on ainesta klassisen musiikin tulkkina. Thomas oli tuolloin 17-vuotias.

Kuten elämäkertasarjan kolmannesta osasta Hengitys käy ilmi (blogini kohdassa kaunokirjallisuus 21.3.), 18-vuotiaana Thomas sairastui keuhkosairauteen, joka suisti hänen mahdollisuutensa laulajan ammattiin. Sairastumisensa Bernhard taustoittaa Kellarissa:

”Eräänä lokakuun päivänä kolmantena oppisopimusvuotenani minun ollessani yli seitsemäntoista, melkein kahdeksantoista, minun oli purettava liikkeen edessä olevan kuorma-auton useamman tuhannen kilon painoinen perunalasti. Tauottomassa lumisateessa minä vilustutin itseni. Seurauksena oli paha influenssa. Makasin kotona vuoteessa kovassa kuumeessa useita viikkoja, kunnes tuo poikkeustila alkoi todella tympäistä minua. Kuumeesta huolimatta nousin ylös ja palasin liikkeeseen ja sain maksaa tuosta suunnattomasta tyhmyydestä.”
Hengitys
-teos alkaa tästä sairaudesta, suunnattomassa tyhmyydessä hankitusta.

Kirjoittaessaan Kellaria Thomas Bernhard oli kirjailija keski-iässä. On traagista lukea Kellarin loppuosasta, miten Bernhard on kokenut elämänsä merkityksettömäksi tai yhdentekeväksi. Sitä seinustaa vasten oppisopimusvuodet olivat todella nuorukaisen onnellista itsensä löytämisen aikaa. Kaiken kokeminen yhdentekeväksi tuntuu kyyniseltä.

”Minun ei sovi kieltää, että olen aina elänyt kahta elämää, toista, joka on lähempänä totuutta ja jota minulla on oikeus kutsua totuudellisuudeksi, ja toista näyteltyä, ajan saatossa ne ovat yhdessä muodostaneet olemassaolon, joka on tehnyt elämäni mahdolliseksi, joskus toinen, joskus vastavuoroisesti toinen on hallitsevampi, mutta elän, huomioikaa tämä, aina molempia. Vielä tänäänkin. Ellen todella olisi kokenut kaikkea sitä, mistä olemassaoloni tänään koostuu, olisin todennäköisesti keksinyt sen itselleni ja päätynyt samaan lopputulokseen.”

Kun Bernhard kirjoittaa Kellaria, hän ei ole käynyt Scherzhauserfeldissä neljännesvuosisataan. Nyt kaupunginosa, joka on rakennettu rumilla, ankeilla kerrostaloilla umpeen, aiotaan jyrätä maan tasalle. Kirjailija näkee siitä pienen uutisen lehdessä. Juuri se saa hänet kirjoituskoneensa äärelle kertomaan tarinaansa kauppiaan oppisopimusapulaisena kellarissa.

Thomas Bernhard hakee tässä kirjassaan elämän tarkoitusta. On julmaa, ettei ihmisen osaksi siinä jää enempää kuin olla näyttelijä (traagikko tai koomikko tai molempia samanaikaisesti) teatterissa, missä teatteri on luonto itse. Ja koska ihminen on myös luontoa, paljon enempää häneltä ei voi odottaakaan.

Kellari on elämäkerran toinen teos. Teokset eivät etene kronologisesti, osat 2−4 kyllä.

Thomas Bernhard: Kellari. Vetäytyminen. Lurra Editions 2011, 124 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

David Nicholls: Suloinen suru

Suloinen suru on nuoren pojan kasvukertomus, tarina kesästä, joka muutti kaiken.

Kuusitoistavuotias pikkukaupungin poika Charley on rakastunut ja valmistautuu menettämään poikuutensa. Hän on varautunut riittävällä määrällä kondomeita ja miettii:
Olin myös siinä käsityksessä, että oli paheksuttavaa sanoa rakastelun yhteydessä ”rakastan sinua”, ja noiden sanojen päästäminen hekuman hetkellä – varsinkin ensimmäisellä kerralla – olisi ollut sama kuin olisi päästänyt pierun: sopimatonta ja tunnelman kannalta kohtalokasta. Päätin olla tekemättä kumpaakaan, mutta oli selvää, että rakastin häntä enkä ikinä rakastaisi tai haluaisi ketään yhtä paljon niin kauan kuin elin…

Charleyn ihastus, samanikäinen Fran, on seksuaalisesti kokeneempi. Neitsyytensä hän luovutti jo varhemmin, jollekin.

David Nichollsin viime vuonna suomeksi ilmestynyt Suloinen suru (Sweet Sorrow) on aiemmin ilmestyneisiin teoksiin verrattuna vakavampi ja realistisempi. Romaanin tarina on haikea. Murrosikäinen poika janoaa hyväksyntää ja sellaista saadessaan epäilee ja torjuu, koska on niin epävarma. Ei ole helppoa olla 16-vuotias, ja silti: mikään ei ole ihanampaa, kuin olla juuri tuonikäinen ja päättömästi rakastunut.

Koulu on loppunut ja on kesäkuukausien aika. Kaikki kaverit ovat menossa syksyllä lukioon. Charlie ei. Hän tupeksi tahallaan tärkeän loppukokeen. Pisteet eivät riittäisi. Loppukokeen pano ranttaliksi oli Charlien lapsekas mielenosoitus vanhemmilleen, sillä kotona kaikki menee päin seiniä. Määrätietoinen äiti oli lähtenyt pesästä ja vienyt pikkusiskon mennessään tavoittamansa uuden miehen kotiin. Musiikkialan yrittäjänä parhaansa koettanut muusikkoisä oli ajautunut konkurssiin ja vararikkoon. Nyt hän on silkka vaikeneva nahjus, joka nukkuu, ryyppää, tupakoi, katsoo videoelokuvia ja huudattaa musiikkiaan liian kovalla, Charlien lisäksi myös lähinaapureiden häiriöksi.

Vaikka Charliella oli koulussa oma poikajengi ja vaikka hän yhä tapaa vanhoja kavereitaan, hän kokee sysäytyneensä ulkopuolelle. Muut ovat menossa lukioon ja sitä kautta eri yliopistoihin, hän tekee muutamia työtunteja huoltoasemalla kolmen dollarin tuntitaksalla. Isä ja poika ovat taloudellisissa vaikeuksissa.

David Nicholls kuvaa Charlien kesäkuukausia, ”kesää joka muutti kaiken”. Hän seurustelee yhden kesän ja syksyn ajan parempiin piireihin lukeutuvan Fran Fisherin kanssa, johon tutustui sattumalta lojuessaan löytämällään niityllä pokkaria lukemassa. Nuorten sosiaalinen juopa konkretisoituu jo heidän käymiensä koulujen nimissä. Kouluilla on maineensa. Mutta Charlien onneksi Franissä on aimo annos kapinallisuutta, välittömyyttä ja ennakkoluulottomuutta. Ja myös Fran rakastuu.

Franin kautta Charlie ajautuu teatteriseurueeseen. Ei hän tietenkään suostuisi esiintymään, mutta mukaantulo on ainoa mahdollisuus nähdä Fran vielä uudemman kerran ja kenties saada tältä puhelinnumero. Niin Charliesta tulee sivuosan esittäjä William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Fran on itseoikeutettu Julia.

Charlien ja Franin rakkaustarina päättyy samansuuntaisesti mutta vähemmän dramaattisesti kuin Romeon ja Julian. Se loppuu seuraavan joulun jälkeen Franin päätöksellä. Mutta tuona kaiken muuttavana kesänä Charliesta kuoriutuu ällistyttävien törttöilyiden ja hölmöilyiden jälkeen itseensä luottava nuori mies, joka uskaltaa lopulta ajatella tulevaisuuttaan. Sen ajattelua hän oli koko murrosikänsä paennut. Charlie oli pitänyt aina omana erityispiirteenään erityispiirteiden puuttumista:

Kuvitellaanpa sitten vielä yksi valokuva, luokkakuva joka on kaikilla ja jossa naamat ovat niin pieniä, että täytyy oikein tihrustaa että niistä saisi selvän. Oli se sitten viisi tai viisikymmentä vuotta vanha, siinä on keskirivissä aina joku hämärästi tutunnäköinen hahmo, joku josta ei muistu mieleen anekdootteja eikä muutakaan, ei skandaaleita tai menestystä jotka voisi liittää nimeen. Pakko ihmetellä: kukahan tuo on?
Se on Charlie Lewis.

Haikeanoloinen Suloinen suru on hellyttävä kasvukertomus luuserina itseään pitävän nuorukaisen tiestä aikuisuuteen ja pyrkimykseen hallita elämäänsä. Nicholls ei sysää kirjojensa henkilöitä ihmiskaatopaikoille, vaan johdattaa heidät selviytymään pahimmasta. Niinpä Charlien lisäksi uuden rakastetun ja elämänkumppanin löytää aikaa myöten myös Charlien isä päästen sitä kautta jaloilleen myös työelämässä.

”Yön kynttilät jo sammuu ja virkku päivä sumuisten vuorten huipulle käy varpain”, kirjoitti Shakespeare.  Niinpä!

David Nicholls: Suloinen suru. Otava 2019, 462 sivua. Suomennos Antero Tiittula.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Jaan Kross: Taivaankivi

Taivaankivi on vahva, koskettava ja elegantti rakkausromaani. Kannen kirkon tulkitsen Tarton tuomiokirkoksi, jonka paikalla nykyisin on sen rauniot.

Mestari, se hän oli, kirjailija Jaan Kross (1920−2007). Tuglas-seuran kustantamana on äskettäin ilmestynyt Krossin meillä tuntemattomaksi jäänyt varhainen teos Taivaankivi. Se on merkitty ilmestyneeksi Virossa nimellä Taevakivi (1973 ja 1975). Tuglas-seura numeroi  kirjan 500 ensimmäistä kappaletta. Omassani on numero 119.  Taivaankiven myötä Jaan Krossin koko proosatuotanto on nyt suomennettu. Teoksen suomennos on Jouko Vanhasen, siis taattua ja tyylitietoista laatutyötä.

Teos on rakkausromaani mutta ennen muuta vironkielistä runoutta ja kirjallisuutta ennakoiva airutpasuunan ääni, kansankielisen kirjallisuuden nousua manifestoiva, ilmaa halkova, korvaan ja tietoisuuteen väreilemään jäävä. Taivaankiven saanti suomenkielisten lukijoiden ulottuville on kulttuuriteko, sillä vaikka kirjan kertomasta kolmesta henkilöstä kaksi on virolaisille heidän omasta kulttuurihistoriastaan tuttuja, useimmille suomalaisille he ansaitsevan etsittelyn.

Runoilija ja kääntäjä Kristjan Jaak Petersonin (1801−1822) Tarton kävijät muistavat vaikuttavasta näköispatsaasta, joka seisoo kaupungin keskustassa yliopiston mäellä. Peterson merkitsee Virolle samaa kuin Aleksandr Pushkin venäläisille. Hän oli omaperäinen, vapaudenjanoinen nero, joka hallitsi ainakin 16 eri kieltä, niin eläviä kuin kuolleita, ja vaikutti Viron kansalliseen heräämiseen. Hänen laulurunonsa julkaistiin kuitenkin vasta sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hän laati kielitieteellisiä artikkeleita ja käänsi Christfried Gananderin Mythologia Fennican saksaksi alkuperäisestä ruotsinkielisestä laitoksesta. Monilahjakkuus Peterson kuoli vain 21-vuotiaana keuhkotautiin, ilmeisesti tuberkuloosiin.

Otto Wilhelm Masing (1763−1832) oli virolainen estofiili, pappi ja monitoimimies, jolla Krossin teoksenkin mukaan oli tuhat rautaa tulessa. Hän taisteli virolaisten talonpoikien aseman ja kansansivistyksen puolesta. Hän toimi PohjoisenTartonmaan ja Äksin seurakunnan rovastina ja julkaisi pienilevikkistä sanomalehteä joutuen kaiken aikaa vastatusten sensuurin kanssa. Sensuuria Krossin kirjassa edusti tuolloin Tarton viron kielen lehtori ja Tarton kirkkoherra L.W.Moritz. Hänelle ”Viron asioiden paaviksi” itseään luonnehtiva Masing kirjoittaa Taivaankiven kohtalokkaana yönä kirjettä, jossa hän vahvasti suosittelee Petersonin kääntämälle Mythologia Fennicalle painolupaa. Se ilmestyi vuonna 1821 ja tuohon vuoteen myös sijoitan Jaan Krossin Taivaankiven kuvaaman yhden ainokaisen vuorokauden tapahtumat. Otto Wilhelm Masing on kirjassa 58-vuotias.

Kirjan keskeinen kolmas henkilö on Otto Wilhelm Masingin toinen vaimo, Napolissa syntynyt ja pienenä orvoksi jäänyt markiisin tytär Caroline Antoinette Piccaluga (1792−1858), Taivaankivessä miehensä hellitellen Caraksi kutsuma. Hänellä oli varattoman, orvon aatelistytön kohtalo säätyläisten palvelijana ja seuraneitinä, kunnes pappi Masingin tie osui hänen palveluspaikkaansa Narvassa. Hänestä tuli pappilan palvelija ja papin sängynlämmittäjä, lopulta nuori, eloisa ja viehättävä vaimo. Hänen ja eräänä aamuna Äksan pappilaan ilmestyneen huomiota herättävän erikoisen nuorukaisen Kristjan Jaak Petersonin välillä syttyy rakkaus, kummallakin omia teitään ja toisen tuntemuksista aluksi tietämättä. Heidän rakkautensa kokee lyhyen, Kristjan Jaakin lausuman kolmen sanan mittaisen kukoistuksen ”Te… rakas … ihmislapsi”. Heidän rakkautensa enempi eteneminen on tuhoon tuomittu ja kuten Taivaankiven takakannen esittelyssä asia ilmaistaan, heidän traaginen toisiinsa rakastumisensa jää tähdenlennoksi kuten Kristjan Jaakin elämäkin. Kirjan lopulla Kristjan Jaakin suusta purskahtaa verta. Tauti on ottanut hänestä yliotteen.

Jaan Kross on hämmästyttävän, suorastaan ällistyttävän tyylikäs ja taitava kertoja. Kirjassa hän vie lukijan vuorotellen kunkin kolmen henkilön pään sisälle, heidän ajatteluunsa tai Masingin tapauksessa myös pitkään seuranpitomonologiin pappilan päivällispöydässä isäntänä kaikille sillä kertaa läsnä oleville vieraille. Pappila tuntuu olevan pohjattoman vieraanvarainen.

Lukija kohtaa intohimoisen uteliaan ja toimeliaan Masingin, kyynikon ja häpeämättömän oppineita, poliittista valtaeliittiä ja hyväosaisia mielessään pilkkaajan. Lukija kohtaa hyväkäytöksisen, älykkään, talonpoikaiseen tyyliin elävän, vapauttaan rakastavan kapinallisen Kristjan Jaakin ja ruustinnana asemansa tiedostavan ja naiseutensa tunnistavan mutta rakastumisessaan suoranaisesti epätoivoisen Caran, joka kuitenkin vain vuotta myöhemmin on synnyttävä vanhalle aviomiehelleen tyttären.

Jaan Kross tavoittaa kulloinkin henkilönsä ominaislaadun, arvomaailman, äänen ja persoonan. Se mikä voisi olla rakenteellisesti erillistä taannehtivaa kerrontaa, on taitavasti liudennettu ja sulautettu Otto Wilhelm Masingin, Caran ja Kristjan Jaakin ajattelun sisälle, muistumiksi ja ajattelun loimiksi. Caran ja Jaakin rakkauden kuvauksessa Kross on tyylitaituri. Heidän rakkautensa konkretisoituu katseiden kohtaamisessa, Jaakin ohdakkeensinisten ja Caran tummien silmien yllättävässä yhteen osumisessa rovastin tupakansavuisessa työhuoneessa, minne Cara on juuri tuomassa miehelleen kahvia ja yllättyy nähdessään siellä aamulla pappilaan ilmestyneen ja yllättäen kadonneen nuorukaisen. Jaak haluaa Masingin mielipidettä ja suositusta sensuurille Mythologia Fennicalleen ja kenties jopa omille laulurunoilleen. Mythologian arvon Masing on toki tajunnut, mutta antaakseen itsestään kriittisen arvioijan vaikutelman runoista hän varoo sanomasta mitään kehuvaa. Vain liki loukkaavasti:”Herra Peterson, te olette vielä kovin nuori.”

Silti näiden kahden viron kielen edistäjän tavoite on samansuuntainen. Kristjan Jaak Peterson on ilmaissut näkemyksensä säkeillään ”Eikö siis tämän maan kieli/ voisi laulun tullessa/ taivaisiin kohotessaan/ etsiä itselleen ikuisuutta?!”

Taivaankivi on Jaan Krossin useimpiin romaaneihin rinnastettuna kooltaan pieni teos, mutta sisällöltään suuri. Siihen tiivistyy hyvin oleellista Viron kulttuurin ja kielen heräämisestä ja noususta. Nimensä kirja saa niistä meteorin kimpaleista, joita Otto Wilhelm Masing, monitoimimies, onnistui saamaan talonpojilta kuukausia meteorin kaiavereläisen pellon suureen siirtolohkareeseen paiskautumisen jälkeen ja joille murikoille hän tekee työhuoneessaan kokeita punniten, mitaten ja rikkihapossa uittaen.

Taivaankivi on elegantti teos. Niin on sen suomennoskin.

Jaan Kross: Taivaankivi. Tuglas-seura 2020, selityksineen 184 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Thomas Bernhard: Hengitys

.

Thomas Bernhardin viisiosaisen elämäkertasarjan ulkoasu on yksinkertaisuudessaan tyylikäs. Hengitys on ensimmäisenä kirjailijalta lukemani teos, sarjan kolmas osa.

Thomas Bernhard (1931–1989), hollantilaistaustainen itävaltalaiskirjailija, eräs modernin isähahmoista, on niitä pakkomielteeksi itselleni muodostuneita klassikkokirjailijoita, joiden tuotantoa en ollut aiemmin lukenut, vaikka tunnistin puutteeni painon. Kaikella on aikansa, niin myös klassikoilla. Tulee hetki, jolloin halu tarttua kirjaan on riittävän vahva. Uteliaisuus voittaa varhemman väistelyn.

Bernhard kirjoitti omaelämänkerrallisen viiden kirjan sarjan. Ne kaikki, kirjat  Syy, Kellari, Hengitys, Kylmyys ja Muuan lapsi, on suomentanut Olli Sarrivaara ja kustantanut Lurra Editions. Kirjasarjallaan Bernard on sanonut halunneensa varmistaa, ettei joku muu kirjoita näitä asioita väärin. Onnistuin saamaan käsiini viidestä osasta neljä. Ensimmäinen, Syy, on loppuunmyyty. Kunkin osan voi lukea omana teoksenaan haluamassaan järjestyksessä.

Koko teos yhtäjaksoista tekstipötköä ilman ainokaistakaan kappalejakoa voi muodostua kynnykseksi tarttua kirjaan tosimielessä. Huomasin, että teksti sopi erinomaisesti ääneenluettavaksi.

Käsillä oleviin osiin tarttuminen edellyttää yhden asenteellisen kynnyksen ylitystä: Teksti on ensimmäisestä sanasta viimeiseen yhtenäistä pötköä vailla kappalejakoja tai lukuja. Pilkut ja pisteet ovat sentään paikoillaan. Olin varustautunut tällaiseen ”tarinan murskaamismenetelmään” lukemalla juuri ennen Hengitystä Jack Kerouacin kulttiteoksen Matkalla (On the Road). Se oli yli neljänsadan sivun mitassa pötkömäisestä tekstin juoksutusta. Mutta se sentään jakautuu kolmeen pääjaksoon.

Bernhardin rivivaihdoton ja kappalejaoton teksti osoittautui mitä sopivimmaksi luettavaksi ääneen. Äänikirjan ihanneainesta siis!

Hengitys (Der Atem) kertoo muutaman viikon jakson 18-vuotiaan Thomasin elämästä vuonna 1949, jakson, jolloin hän taisteli olemassaolostaan kuolemansa kynnyksellä. Nuorukainen oli uhmannut koko talvikauden puhjennutta keuhkokuumettaan, kunnes tauti vie hänet tajuttomuudentilaan ja hänen sairauteensa sitä ennen kevytmielisesti suhtautuneet äiti ja isoäiti hälyttävät apua ja nuorukainen päätyy sairaalaan. Hänet sijoitetaan noin kahdenkymmenen viiden kuolemaa tekevän potilaan kuolinsaliin. Muutaman kerran viikossa hänen keuhkoistaan punkteerataan litratolkulla keltaisenharmaata limaa, tyhjään kurkkupurkkiin, joka miltei täyttyy kustakin toimenpiteestä. Hoitajat kulkevat vuoteelta toiselle koetellen pulssia. Koetellaan häneltäkin. Näin tunnistetaan kuolleet elävistä. Kaikki he muistuttavat elottomia. Bernhard nimittää sairaalaa antiparannuslaitokseksi, ihmisten tuhoamislaitokseksi.

Tammikuisen kovan kylmyyden vuoksi kuolinhuoneen ainoa ikkuna pidettiin suljettuna koko yön ja vielä pitkälle aamupäivään saakka ja avattiin vasta hieman ennen lääkärinkiertoa, ja niinpä happi oli yön aikana päässyt lähes loppumaan ja salin ilma oli tunkkainen ja raskas. Ikkuna oli huurtunut umpeen, ja lukuisista ihmisistä, ympäröivistä seinistä ja lääkeaineista lähtevä haju teki hengittämisestä aamun tunteina yhtä tuskaa. Jokaisella potilaalla oli oma hajunsa, ja heistä kaikista yhdessä lähti sellainen hien ja lääkekatkujen sekoitus, että se aiheutti yskänpuuskia ja tukehtumisoireita. Niinpä kuolinhuone oli päivänvuorossa olevien sisarten aloittaessa työnsä pelkkä kuvottava löyhkä- ja voihkesali, jossa yön ajaksi peitellyt ja kurissa pidetyt kärsimykset yhtäkkiä jälleen paljastuivat ja tuotiin esiin kaikessa pelottavassa ja iljettävässä rujoudessaan ilman vähäisintäkään häveliäisyyttä.

Hengitys-teoksen tyyli on infernaalinen. Sairaalassa ei jaella empatiaa.
”Tunsin lakkaamatta halua keskustella minua hoitavien lääkäreiden kanssa, mutta yksikään heistä ei koskaan puhunut minun kanssani, ei vaihtanut edes muutamaa sanaa.”
Sairaala tuntuu kuolemantehtaalta. Bernhardin kirja on pääosin tuon hornan helvetin, Salzburgin suuren sairaalan, kuvausta. Myös Thomasin odotetaan kuolevan. Mutta viikkojen puolitajuisen tilan jälkeen hän alkaa asteittain tehdä havaintoja. Vastoin lääkäreiden odotuksia hän tapailee hidasta nousua kuolemanrotkon pohjalta ja pystyttyään ottamaan muutaman horjuvan askeleen hänet siirretään Baijerin rajan tuntumaan toipumiskotiin Grossgmainiin, entiseen hotelliin. Mutta siirto osoittautuu harhaksi.

”Myöhemmin kävi ilmi, että he [lääkärit] olivat olleet juuri niin ajattelemattomia ja niin katalia ja vastuuttomia. Lähettäessään nuoren, terveydestään taistelevan ihmisen Grossgmainiin he todellakin olivat kaikessa ajattelemattomuudessaan ja kataluudessaan ja vastuuttomuudessaan lähettäneet eivät suinkaan parantumaan, vaan lähes kuolemaan, mutta se siitä. Itseluottamukseni oli suurempi kuin epäluottamukseni lääkäreitä kohtaan…”

Vaikka Thomas nyt saa hengittää kahdenhengen huoneessaan varsin puhdasta ilmaa, hän tajuaa nopeasti olevansa keuhkotautisairaalassa. Enimmällä osalla potilaista on herkästi tarttuva tuberkuloosi. Thomas ei halua keuhkotautia, mutta miten suojautua sen bakteereilta uudessa ympäristössä. Ja niin käy, että kotiuduttuaan ”toipumiskodista” hänen keuhkoistaan löytyy tuberkuloosin pesäke. Tuberkuloosista Thomas Bernhard kärsi koko miehuutensa.

Hengityksen tärkeä juonne on Thomasin läheinen suhde samassa Salzburgin sairaalassa viruneeseen isoisäänsä, joka tervehdyttyään käy viipymässä pojan luona joka päivä kannustaen tätä pyrkimään nousua sängystä. Sitten hän ei enää tule. Isoisä on ollut pojan tärkein ja ainoa kasvattaja. Hyvin kornilla tavalla poika saa viiveen jälkeen tietää isoisänsä kuolleen. Hän on avannut sattumoisin Demokratische Volksblattin ja törmää siinä sivun mittaiseen muistokirjoitukseen isoisästään. Isoisä oli oman aikansa kirjailija Johannes Freumbichler. Isoisän menetys on nuorukaiselle liki murskaava, mutta samalla se merkitsee käännekohtaa hänen tulevassa elämässään.

Isoisäni kuoleman paljastama yllättävä tosiasia, että olin jäänyt yksin, valjasti kaikki elinvoimani pyrkimykseeni saavuttaa tuo päämäärä ja parantua. Se, että olin nyt yksin ja minun oli nyt jatkettava omin voimin eteenpäin, ei äkkiä tuntunut minusta ainoastaan mahdolliselta vaan näin tilanteessa itselleni aiemmin mahdottoman vieraan, uskomattoman olemassaoloa edistävän käyttövoiman…
Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olin vapaa…
Hetkellä, jolloin tiedostin tuon vapauden ja ymmärsin hyödyntää sitä, olin jo voittanut taistelun sairautta vastaan.

Keuhkosairaus on luhistanut pojan urahaaveet oopperalaulajana. Isoisän kirjat ohjaavat hänet  lukemaan ja isoisänsä perintönä hän saa tämän vanhan kirjoituskoneen. Hänestä tulee kirjailija, yksi Euroopan tunnetuimmista. Esikoisteos ilmestyi kuusi vuotta Hengitys-elämäkertaosan tapahtumia myöhemmin.

Thomas Bernbardin kerronta on maagista, hypnotisoivaa. Minun on välttämättä päästävä käsiksi elämäkerrallisten kirjojen muihinkin osiin. Tahdon lukea tällaista sisäänsä kietovaa kerrontaa enemmän! Niinpä palaan autofiktiivisen teossarjan muihin osiin kevään mittaan.

Thomas Bernhard: Hengitys. Lurra Editions 2012, 109 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

P.S.

Thomas Bernhard arvosteli voimakkaasti teoksissaan Itävaltaa eikä häntä elinaikanaan aina hyväksytty kotimaassaan, vaikka hän sai joitakin kotimaisia kirjallisuuspalkintoja. Vastalauseena nuivasta suhtautumisesta Bernhard kielsi testamentissaan kirjojensa uudelleenjulkaisun ja näytelmiensä esittämisen Itävallassa. Kieltoa on tosin sittemmin kierretty, ja esimerkiksi Bernhardin näytelmiä on saatu esittää, kunhan ne kunnioittavat alkuperäistä materiaalia. Hengitys istuu hyvin Bernhardin tylyyn Itävalta-kuvaan.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Markku Kaskela & Tomi Kontio: Vaelluksia Italiassa

Vaelluksia Italiassa on monipuolinen matkakirja, josta saa palavan innostuksen persoonalliseen Italian matkaan.

Korona sulki Italian. Tervetuloa nojatuolimatkalle!

Vaelluksia Italiassa on kahden vannoutuneen Italian kävijän monipuolinen matkakirja, missä herkkunsa saavat kaupunkimatkailijat, vaellusreiteistä uneksivat, maatilamatkaajat, matkailuautolla reissaajat, viipyilevät uteliaat taidefriikit, kulinaristit ja ruuhkattomien paikkojen koluavat. Kirja ei ole matkaopas, mutta sen luettuaan Italiaan lähtijä voi poimia siitä konkreettisia vinkkejä ja ideoita omaan ohjelmaansa. Vaelluksia Italiassa on elämyskirja, innostuksen roihauttaja ja inspiraation antaja. Kirja tarjoaa elämysmatkailua.

Vaelluksia Italiassa -kirjaan on koottu elämyksiä yhdeltätoista Italia-fanilta ja -tuntijalta. Monet heistä asuvat pitkäkestoisesti tai liki pysyvästi Italiassa. Kirjan kokonaisuus on pohdittu huolella juttujen keskinäistä järjestystä myöten. Kuvavalikoima on laadukas, runsas, koukuttava ja monipuolinen. Kirja sytyttää palavan halun kokea edes jotain kirjassa kuvatusta, siis sitten kun Italiaan on taas turvallista mennä. Itsessäni kirja herätti hitusen myös noloutta, vaikka olen viettänyt muutamat omat viikkoni eri puolilla Italiaa, juossut Rooman ikimuistoisen maratonin ja jokaisella reissulla ahnehtinut erilaisia elämyksiä ja kohteita. Olen ollut utelias ja elämyshakuinen, mutta kirjassa kirjoittaneisiin nähden kovin konventionaalisesti. Italian kielen osaamattomuus on rajoittanut rutosti.

Tomi Kontio vei pienen poikansa vaellukselle alppien rinteille. poika kuvassa polulla alakulmassa.

Vaelluksia Italiassa alkaa ja loppuu vaelluksiin. Ratkaisu on harkittu ja hyvä. Alussa Tomi Kontio kertoo liki kymmenvuotiaan poikansa kanssa tekemästään vaelluksesta Pohjois-Italian Alppi-maisemissa mukana vesipullot ja kartta. 19 kilometrin mittaista rengasreittiä pidetään yhtenä alueen vaikuttavimmista. Vaelluksessa on nousua 1100 metriä ja se käy korkeimmillaan 2 584 metrissä. Reitti on keskivaikea, mutta yksi osuus on luokiteltu vaaralliseksi. Sellaisena myös tottunut vaeltaja isä-Kontio näitä satoja metrejä piti nähtyään kavennutta polkua reunustavan kivisen rotkon. Mutta poika oli kuin sisilisko: ”Eihän se niin paha ollut.”

Jossakin kohdin kertojan suu jää auki: He katsovat Ranskan puolelle, missä siintää Ranskan korkein vuori Mont Blanc. Reitti on karu, mutta väreissä loimuava: sienaa, okraa, umbraa ja terrakottaa. ”Harmaakaan ei ollut enää vain tasaista harmaata.” Vuorien jylhyys ovat viedä sanallisen ilmaisukyvyn: ”On hieman kulunutta sanoa, että vuorten ympäröimänä ihminen tuntee itsensä pieneksi. Mutta kokemus pienuudesta ja vähäpätöisyydestä on ihmiselämän suuria kokemuksia.”

He näkevät arkoja murmeleita ja sirosäärisiä alppikauriita, mutta kaiken huipuksi tajuavat reitillä juostavan juuri ultrajuoksua. Se konkretisoituu illalla teltan luona laaksossa: Kontio näkee pimeässä kummallisia tähtien tuikahduksia. Ultrajuoksijat jatkavat kaukana rinteillä omaa haastettaan kehonsa ja elimistönsä kestävyyttä koetellen.

Jari Järvelä kapusi Vesuviuksen ja Etnan rinteillä. Tässä juotetaan Etnalla janoista emokoiraa ja sen poikasia oman juomapullon vedellä juottajana ilmeisesti  Marco-opas.

Kirjan päätöskertomuksessa kirjailija Jari Järvinen kipuaa Vesuviuksen ja Etnan rinteitä. Vesuviuksella oli keskeytettävä, sillä hyytävä kylmyys muuttui murhaavaksi. Järvelä lähti Napolista kahdenkymmenen asteen lämpötilasta ohkaisissa pitkiksissä ja t-paidassa ja hyinen tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin rinteen alussa. Kylmän lisäksi iski raivoisa pissahätä, mutta maisemassa ei ollut ainokaistakaan suojaa tarjoavaa paikkaa tuskan liennyttämiseksi. Näköetäisyydellä liikkui aina muita. Hän sai vaelluksestaan sinertävät kynnet ja kirvelevän virtsarakontulehduksen.

Vuosia myöhemmin hän kiipesi paikallisoppaan Marcon kanssa toimivan Etnan kraatereille ja sai kuulla hiukset nostattavan tarinan paikallisen seikkailijan retkestä tulivuoren uumeniin. Seikkailija selvisi kylmäpäisyydellään hengissä. ”Etna antaa, Etna ottaa. Etna on nainen. Mamma”, runoilee Marco.

Turkoosinsininen meri on Italian keskeinen maisemaelementti. Kuva Taru Nyströmin patikkareitin varrelta.

Järvinen kertoo tarinassaan Sardinian muinaisesta menneisyydestä ja noin 4000 vuotta vanhoista kivirakennelmista muragheista, joiden tarkoitusta on pohdittu Pääsiäissaarten kivipatsaiden tavoin. Etelä-Italiassa Minorissa asuva Järvinen vie perheensä kerran ”Euroopan kauneimmalle tielle”, jota hän kutsuu kaikkein oksennetuimmaksi tieksi. ”Suorin pätkä tiellä on alle sata metriä pitkä, silloin kuski kerkesi nostaa neulan sataseen. Neljän sekunnin autuus! Sitten jarrut päälle ja bussi korkkiruuviksi. Poika oli naamaltaan vihreä jo ensimmäisen sadan mutkan jälkeen…
Laskin kurvit, niitä oli 912.”

Kääntäjä Taru Nyströmin kuuden tunnin patikkaretki ystävineen Ravellon liepeillä on samalla ylistys luonnon virkistävälle ja voimaannuttavalle mahdille. Luonto on loistava kuntosali ja lenkkipolku, jonka varrella Nyström kertoo saavansa valaistumisen hetkiä eli löytävänsä parhaan mahdollisen ratkaisun jossain kiperässä ja vaativassa käännöspulmissa. Luonnossa vaeltelu sopii pohjoisille ihmisille. sen sijaan eteläitalialaisia kiehtoo patikointia enemmän seuraelämä, vallankin jos siihen kuuluu hyvä lounas tai illallinen.

Meren antimet, kinkut ja hillot ovat kulinaristien aterian raaka-aineita.

Markku Kaskela tapaa Italiassa suomalaisitalialaisen eläkeläispariskunnan Pirkko ja Maurizo Rossin, jotka ovat camperisteja. Camper on matkailuauto, joka mahdollistaa matkailun elämänmuotona. Se on vallan eri värkki kuin meillä suosittu pikkuautolla vedettävä asuntovaunu. Camperisti pystyy kokemaan kaikkea sellaista, mihin normimatkailija ei koskaan yllä. Camperisti välttää pikateitä. Hän on uusien kokemusten hamuamisessa kyltymätön. Hän sukeltaa aitoon paikallisuuteen, missä kulloinkin viipyy. Juuri sitä Rossit tekevät, sillä camperistit ovat Italiassa on heimonsa.

 

Viinitarhat ja paikalliset viinituotteet ovat Italian vahvat valtit.

Maatilamatkailulle, agroturismille, Italia tarjoaa liki rajattomasti vaihtoehtoja. Vaikka Italia tunnetaan kaupunkien, taiteen ja arkkitehtuurin matkailumaana, maaseutu on uniikki ja upea. Agroturismia harrastaa kirjassa matkablogisti Heli Pekkarinen. Hän tunnustautuu täyden palvelun haluajaksi, lojuu maatilan uima-altaalla, ostaa tai poimii kypsiä hedelmiä ja syö valmiita maittavia illallisia, joita maatilalla aletaan touhuta jo aamupäivällä. Maatilojen töihin on mahdollisuus ja ehkä toivottavaakin osallistua. Pekkarinen ei sitä tee. Agroturismi tarjoaa siis itsensä hemmottelua, koreat maisemat, elävän maatalousympäristön eläimineen ja viljelmineen, rauhan ihmismassoista, hyvää ruokaa ja halutessa omaa aktiivisuutta. Ei hullumpi vaihtoehto Italian matkaa suunnitteleville!

Palazzo Medici Riccardi on tullut Sari Rainiolle paiakka, minne hän hakeutuu aina Firenzessä ensimmäiseksi. Teos kuvaa Medicin sukua.

Monet teoksen kirjoittajat vaeltelevat kaupungeissa. Firenzeen rakastuneita ovat kustannusammattilainen Sari Rainio ja Markku Kaskela. Molempien hienoja juttuja kannattaa Firenzeen matkaajan hyödyntää vinkkeinä. Artikkeleissa on sopivina mausteina Firenzen ja sen palatsien kiehtovaa historiaa. Rainion rakkaudella on kolme mieskohdetta: Florenzo de Medici (1449−1492), lumoavan harmaasilmäinen mies Tizianin maalauksessa ”A Portrait of a Young Englishman” sekä Michelangelon David Accademia di belle arti -galleriassa. Davidin pakarat lienevät maailman kaunein pylly, yhä. Rainio bongaa Firenzestä rakastamiaan paikkoja, Kaskela vaeltaa kaupungissa laajempaa kierrosta oppaanaan kaupungissa jo vuosia asunut kääntäjä Katie Brunetto.

Ponto Sistoa pitkin palatessa myös Pietarin kirkon kupoli pilkahtaa esiin.

Roomassa vaeltaa yhden päivän mitassa kirjailija Harry Salmenniemi. Hän ei kuvaa ”täydellistä kaupunkipäiväänsä” tehtynä, vaan esittää sen retkenä, jonka lukija kannattaisi tehdä. Ainakin Salmenniemelle päivä oli kaikin puolin täydellinen. Reitti ei ole pelkkiä katuja ja siltoja, vaan Salmenniemi viipyy pitkän jakson kasvitieteellisen puutarhan vihreydessä. Omaa Rooma-vaellustaan taidemaalari Nanna Susi kuvaa suunnistukseksi. Kuten Salmenniemen, hänenkin vaelluksensa alkaa varhain aamulla, kun ”kukonlaulun aikaan kaupunki on kosteuden sävyttämä ja taivas on lokkien koti. Aurinko nousee Castelli Romanien vuorten takaa.”
Nanna Susi on kuvittanut oman suunnistusretkensä reitistä inspiroitumillaan tummasävyisillä maalauksilla.

Duomon kupoli on Firenzen maamerkki.

Kirjailija ja suomentaja Arto Kivimäki vie nojatuolimatkailijan Rooman valtakunnan vanhalle sotilastielle, Via Appialle. Sen rakentaminen aloitettiin 322 eaa valtiomies Appius Claudiuksen toimesta. Reittiin sisältyy vankka annos Rooman historiaa aina Rooman perustamisesta alkaen, sillä jossain alkumatkasta on myös tarunomainen Rooman emäkaupunki Alba Longa, missä prinsessa Rhea Silvia synnytti Mars-jumalan siittämät kaksoset, Romuluksen ja Remusin. Via Appea on kuoleman väylä, kammottavimpana osoituksena siitä ne tuhannet orjat, jotka ristiinnaulittiin kolmenkymmenen metrin välein tien varteen Spartacuksen orjakapinan kukistamisen jälkeen 71 eaa. Ristiinnaulittujen lemuava, haaskalintuja ja kärpäsiä kuhisevat rivistöt jatkuivat yli kahdensadan kilometrin pituudelta Capuasta Roomaan.

Teoksen kirjoittajat ovat erityisen ylpeitä perehtyneisyydestään italialaisiin pienpanimoihin ja ehtymättömästi kehitettyihin olutlajeihin. Pienpanimojen oluentekijät ovat käsityöläisiä ja taiteilijoita, joille laatu ja oman oluen erityisluonne on kunnia-asia. Vaikka Italia tunnetaan viinimaana, kirjoittajille se on pienpanimoiden maa.  Oluen nauttimiseen liittyy myös oma juomakulttuurinsa, missä sosiaalinen kanssakäyminen on keskiössä. Omista olutkokemuksistaan kirjoittavat olutblogisti Teemu Vass ja Markus Kaskela.

”Vilpittömään mutkattomuuteen tottuneen pohjoismaalaisen saattaa olla vaikeaa havaita kaikkia niitä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä koukeroita, jotka käytkeytyvät aurinkoiselta vaikuttavan hymyn tai iloisen sutkauksen taakse”, kirjoittaaa Tomi Kontio eteläitalialaisista.

Tottahan Vaelluksia Italiassa -kirjassa puhutaan ruuasta, oikeastaan jonkin verran jokaisessa artikkelissa. Annetaan vihjeitä omista suosikkiravintoloista ja -kahviloista sekä tietenkin ruokalöydöksistä. Omaksi aiheekseen on nostettu vegaaniruoka. Siitä antavat vihjeitä niin Roomasta kuin Napolistakin vegablogisti Brent Morrisey ja Tom Kontio. Vaikka he pyrkivät kirjoittamaan vakuuttavasti, itselleni syntyi tunne, että sittenkin kaikkiruokaisen on helpompi löytää erinomaisia ateriaratkaisuja kuin vegaanin. Hulppein lihamenyy tuntui löytyvän Roomasta, elokuvaohjaaja Fedirico Fellinin nimeä kantava Fellinin lempiravintolasta ristorante Cesarinasta.

Vaelluksia Italiassa on säväyttävä, suurenmoisen kiehtova teos.

Markku Kaskela & Tomi Kontio: Vaelluksia Italiassa. Avain 2019, 211 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin

Emma Vepsä on tottunut liftari. Ennen kirjan matkaa hän oli liftannut Euroopassa, Afrikassa, Lähi-idässä ja Kaukasuksella ja ollut liki vuoden vapaaehtoistyöntekijänä Mosambikissa.

Valokuvaaja, tietokirjailija ja ”loputtoman utelias maailmanmatkaaja” Emma Vepsä (s. 1987) on liftari, mutta ei mikä tahansa sen matkustustavan harrastaja. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa pitkistä liftimatkoistaan: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin sekä Tie Teheraniin. Kohteet eivät ole tyypillisiä turistimaita edes normaaleilla matkustustavoilla tavoitettuina. Luin kirjoista ensimmäisen.

Vepsän valitsema ajankohta on kummallinen eikä kirjan luettuanikaan ymmärtänyt, miksi hän lähti keskellä sydäntalvea. Jäi tunne, ettei hän tullut ajatelleeksi vuodenaikaa kummoisemmin, kun halu lähteä kypsyi. Venäjällä ja Kazakstanissa on mannerilmasto. Talvella se tarkoittaa lunta ja pahimmillaan rääkkimäisen ankaraa pakkasta. Ja juuri sellaiseen Emma Vepsä itsensä saattoi, tosin ei suunnitellusti ja tarkoituksella.

Selviäminen oli kova paikka.

Hän on juuri yöpynyt Kazakstanin itäosassa Balkašissa samannimisen järven pohjoisrannalla, kun koittaa aamu jatkaa matkaa tien päällä. Oli häntä varoitettu. Pakkaset saattavat Kazakstanin aroilla pahimmillaan tuntua siltä kuin silmämunat jäätyisivät eikä ulos ollut sellaisina päivinä menemistä. Emma Vepsä meni.

Astuin täysin toiseen ilmastoon. Esteittä lakeuden yli puhaltava tuuli meni kyselemättä suoraan luihin ja ytimiin ja palelin hetkessä. Kazanin paukkupakkaset ja Ufan lumimyräkkä eivät olleet mitään tämän rinnalla. Kävelin nopeammin pysyäkseni lämpimänä, mutta tuuli oli armoton. Oli pakko kävellä välillä takaperin, jotta voisin suojata kasvoja tuulelta, joka tuntui iholla tuhansilta tulisilta neuloilta.  Pysähdyin ja kaivoi repusta viltin, kääriydyin sen suojiin ja palelu helpotti muutamaksi minuutiksi…
… Yritin pysyä liikkeessä, vaikka mieleni teki vain käpertyä maahan ja itkeä. Matka oli muuttunut hyytäväksi painajaiseksi, mutta olin jo tullut liian kauaksi luovuttaakseni. Yritin lohduttaa itseäni sillä, että Almatysta etelään olisi hyvin epätodennäköisesti kohdata yhtä kylmää säätä. Nyt en vain ollut varma, että pääsisin sinne asti. Pakotin itseni hymyilemään joka kerta auton lähestyessä, mutta kukaan ei vieläkään pysähtynyt.

Tuosta aamusta hän pelastautui lopulta tienvarsikahvillaan ja sulatti jäätyneen vesipulloansa patterin päällä. Kun hän joutui toistamiseen palaamaan kahvilan lämpöön, kahvilan pitäjä puhui jonkun autollaan pysähtyjän poimimaan pulaan joutuneen muukalaisnaisen kyytiinsä. Vaikka auto oli viileä, lämpötilan äkillinen muutos sai sormet ja varpaat polttelemaan tuskaisasti. Emma pääsi tässä kyydissä eteenpäin kaksisataa kilometriä.

Koettelemus, jota hän jälkikäteen luonnehti hengenvaaralliseksi, oli lähes kaksi kuukautta kestäneen 7 350 kilometrin liftausmatkan pahin. Mutta peukalokyytimatkailua ei kukaan harrastaisi, elleivät matkan hyvät kokemukset verrattomasti selättäisi reissaamisen rasittavuudet, vaikeudet ja vaarat. Matkan tuoma jälkityydytys jäisi kalvaaksi, jos kaikki olisi helppoa.

Kazakstanissa olivat vastassa upeat talviset vuoristomaisemat.

Vilkaistaanpa Emma Vepsän liftireittiä: Moskova – Nizni Novgorod – Kazan – Ufa – Jekaterinburg – Kurgan – Petropavl – Kökletau – Astana – Karagandy – Balkaš – Almaty – Biškek – Oš – Dušambe – Termiz – Samarkand – Buhara – Qarshi – Termiz – Mazar-i-Sharif. 7350 kilometriä ja kuusi maata: Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadšikistan, Uzbekistan ja Afganistan, useimmat maita, joissa liftaaminen on tyystin vieras ilmiö. Ei kukaan, ei kerrassaan kukaan voi matkustaa monissa näistä maista maksamatta. Silti Vepsä teki sen.

Talveen liittyi muutakin kuin pakkaset, lumi ja viima. Päivän valoisa aika liftata on lyhyt ja

Lunta riittää myös Kirgisiassa.

tien varteen on selviydyttävä nopeasti, sillä taitettavaa taivalta oli aina keskimäärin neljäsataa kilometriä seuraavaan kohteeseen. Lumimaisemat olivat huimat mutta silti lumi peitti alleen liian paljon. Vepsä päätti monissa paikoissa palaavansa sinne kesäisemmillä keleillä. Talvella muita matkailijoita yöpymiskaupungeissa on vähän, mitä Vepsä pitää etuna.

Vepsä pitää itse matkantekoa pääasiana, ei niinkään päämäärää. Siksi hän on valinnut liftaamisen esimerkiksi lentämisen sijasta. Lentämisessä siirrytään äkkijyrkästi olosuhteesta toiseen. Hän haluaa kokea vaiheittaisen muutoksen.

Suosikki ajopeli on rekka, sillä ne pääsääntöisesti ajavat pitkiä matkoja verrattuna yksityisautoihin. Emma Vepsä valokuvaa kunkin hänet kyytiin poimivan kuljettajan, ikään kuin viestinä siitä, että hänelle jää kameraan dokumentti. Mutta oudoissakaan maissa liftikyytiin nousemiseen ei liity pelkoa, vaikka hän torjuu auton, jossa on useampia miehiä. Rekkakuski on yleensä yksin, sillä ohjaamoon on laillista ottaa vain seuralainen. Vepsä esittelee kirjassaan kulloisetkin kuljettajat, mutta keskustelut jäivät hyvin laihoiksi. Vepsä ei osaa venäjää ja harva kuljettaja puhui englantia. Matka taittui useimmiten kuljettajan valitsemaa musiikkikasettia kuunnellen.

Tämän kielirajoitteen vuoksi liftarilta meni valtavasti reitin varrelle ja kuljettajan ajatteluun liittyvää tavoittamatta. Hän sai tietää, että Andrei on ollut sotimassa Afganistanissa ja että Venäjä-mielinen Igor on sotinut Donetskissa. Igorille ukrainalaiset ovat fasisteja. Vepsä ei ryhtynyt muuttamaan asenteita ja tuskin olisi pystynytkään, vaikka olisi puhunut venäjää.

Reitin varrelle liittyvää tietoa kirjassa on, mutta suhteellisen niukasti kuitenkin. Taustoitusta hän sai parhaiten hänelle yöpymispaikan tarjonneilta. Ne hän tavoitti etukäteen sohvasurfauksen (coachsufing) avulla. Apuna oli myös liftareiden Hitchwiki. Hän sai hyödyllisiä vinkkejä, kuten heti Moskovasta lähtiessään nuoskakelillä taittaa havuja jalkojen alle, muuten kostea ja kylmä hiipii jalkoihin. Hän myös oppi nopeasti parhaat liftauspaikat: kaupunkien ulkopuolella poliisin tarkastuspisteestä eteenpäin jollekin ulokkeelle, mistä autot näkivät liftarin riittävän ajoissa ehtiäkseen pysähtyä.

Peukalokyytiläiset kautta maailman ovat verkottuneet netissä. Yösijan antajia löytyi aina, myös Uralin itäpuolella ja Keski-Aasian tasavalloissa. Paitsi Uzbekistanissa, missä hänen täytyi pystyä kuiteilla todistamaan, että hän on yöpynyt yömajassa, hostellissa tai hotellissa. Tosin kuitteja ei kukaan kysynyt.

Oma haasteensa matkalla oli Emma Vepsän pidättäytyminen vain kasvisravinnossa. Useimmat hänen läpi matkaamansa maat ovat entisiä paimentolaiskulttuureita ja siksi liha on itsestään selvä ravinto. Monesti hänen aterianaan oli piirakka, joskus pelkät ranskalaiset perunat, joskus perunamuusi jatkettuna keitetyllä riisillä, tattarilla ja porkkanaraasteella. Mutta toki hän koki myös kulinaristisiakin nälän sammuttamisia. Hän on vähään tyytyväinen. Kahvi toi aina iloa, jos sellaisen sai yleisemmän teen asemasta.

Peukalokyytimatkailun koko idea on vieraanvaraisuudessa, jota liftari kokee kaikkialla.  Sitä myös Emma Vepsä sai osakseen liki kahden kuukauden matkansa aikana. Hän vieraili tuntemattomien ihmisten kodeissa, hänelle oltiin oppaina kaupungilla ja hänelle kerrottiin seutukunnan menneisyydestä ja yhteiskunnallisesta elämästä.  Hän koki sen, mikä merkitys ennakkokäsityksillä on kokemiseen. Jos odotukset pettää jokin pettymys, se värittää koko kaupungin negatiivissävyisesti. Ja jos ennakko-odotus ei ole kummoinenkaan ja ensikokemus on positiivinen, yleisvaikutelma muodostuu sellaiseksi.

Kirgisialainen ratsastaja

Teoksen alussa on kartta Emma Vepsän liftaamasta matkasta. Siitä käy ilmi, että kirjan nimestä huolimatta enin osa matkaa suuntautui itää ja sitten kaakkoon. Päätekaupunkiin Afganistanissa pääsyään hän vertaa ensimmäisen juoksemansa maratonin maaliin pääsyyn. Jotain samankaltaista molemmissa, mutta nyt riemun kokemus oli moninkertainen. Hän tunnusti olevansa liftimatkan loputtua psyykkisesti hyvin uupunut. Se oli uusi tunne.

Peukalokyytiläisyys tarkoittaa Emma Vepsälle vapautta ja mahdollisuuksia. Hän tietää kohtaavansa valtavasti hyvyyttä. Pahuutta ja pahoja ihmisiä on sittenkin olemattomasti hyviin verrattuna. Feministi nostaa leukaa heti, jos liftaamisesta varoitetaan erityisesti naisia.
”Itse olen kokenut enemmän ahdistelua työpaikoilla Suomessa kuin koskaan yksin reissulla ja väkivaltaa useammin tuttujen kuin tuntemattomien taholta. Silti tuntuu, että vain tuntemattomien uhka otetaan vakavasti. Usein vaikutti siltä, että suurin pelon aiheuttaja olikin maailmassa juuri naisten vapaus − miksi muuten sitä yritettäisiin niin kiivaasti rajoittaa?”

Emma Vepsän liftikirjat ovat Friskis&Svettis-lukupiirin aiheina lauantaina 14. maaliskuuta (liikuntaseuran salilla Helsingin Hermannissa. Kevään kaikkina kuukausina lukupiirin valittujen kirjojen aiheina ovat matkailu ja vaellus. Huhtikuussa on vuorossa Johanna Sinisalon Linnunaivot (2008) ja toukokuussa Jussi Konttisen Siperia (2018). Tammikuussa keskustelimme Jack Kerouacin kirjasta Matkalla (On the Road) ja helmikuussa Veikko Huovisen romaanista Siintävät vuoret.

Emma Vepsä: Asfalttivolgaa etelään. Peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin. Atena 2018, 303 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia

Teos kertoo siitä, miten eri aikoina sodille on ”markkinoitu” oikeutus ja keille sota on pitänyt perustella.

Sodan oikeuttamisesta artikkeliteoksen toimittaneet Peltoset löytyvät googlettamalla Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkijakaartista. Jaakkojuhani on apurahatutkija, Ollimatti historioitsija ja kirjailija. Teos Lupa tappaa? käsittelee sotien oikeuttamista, ei sitä, ovatko sotien perustelut olleet tosia tai hyväksyttäviä. Kirja ei siis käsittele todellisia sotien syitä.

Sotia on perusteltu eri aikoina erilailla, mutta yhteistäkin löytyy. Yleisin yhteinen on oikeutettu puolustautuminen koettua uhkaa vastaan. Mutta hyökkäystä on myös perusteltu uhan ennaltaehkäisynä. Uhkaajat on nähty vihollisina, vihattavina, tuskin oikeastaan ihmisinäkään. Vihollisen demonisointi on antanut oikeuden raakuuksille ja massatappamisille.

Sota on valtion itselleen ottama oikeus tappaa samalla, kun yksilöiltä on poistettu vastuu tappamisesta. Vain yksilön vapauttaminen vastuusta on mahdollistanut sodankäynnit.

Sota on kuitenkin aina täytynyt myydä omille, ammoisina aikoina sotaherroille ja päällystölle, Ranskan vallankumouksen jälkeen kansalle. Oikeuttaminen kansalta tuli demokratian yleistymisen myötä välttämättömäksi.

Peltosten teoksen artikkelit jakautuvat kolmeen pääkauteen. Muinaisia kulttuureja edustavat Egypti, Assyrian imperiumi, Aleksanteri Suuren hyökkäys Persiaan sekä Rooman valtakunnan laajenemissodat. Kristillistä länttä edustavat kirjassa keskiajan ristiretket, 1500-luvun lopulla käyty 25-vuotinen sota, jota myös vanhaksi vihaksi kutsutaan, sekä Kaarle XII:n käymä Suuri Pohjan sota. Valistuksen arvopohjaan kuuluvat Ranskan suuren vallankumouksen suhde sotaan, 1800-luvun nationalismi sotien alusmultana sekä Suomen sisällissota. Yhdistävänä tekijänä näille kolmelle on kansallisuusaate.

Kosmoksen järjestys

Egyptiä ja Assyriaa yhdisti samantapainen sodan oikeutus: valtakunta edusti maailmankaikkeuden järjestystä. Sekä faaraot että Assyrian kuninkaat olivat jumaliensa edustajia maan päällä. Oikeutus tuli jumalilta. Se tulkittiin erilaisina merkkeinä ja enteinä. Jumalten hyväksyntä oli sisään kirjoitettu sotapropagandaan. Siinä missä Egypti soti maanhan tunkeutujia, kuten Välimeren merikansoiksi kutsuttuja vastaan, Assyria laajensi alueitaan ”puolustuksellisin” tarkoitusperin. Assyriaa on pidetty raakalaismaisena sotijana, minkä todisteina ovat pääosin olleet myöhemmin syntyneet Raamatun kertomukset, kirjoittaa artikkelissaan Mikko Luukko.

Makedonian kuninkaan Filippoksen pojan Aleksanteri Suuren hyökkäyssotaa perusteltiin kostolla. Persia Dareios oli aiemmin hyökännyt (494−480 eaa) Kreikkaan, joskin kokenut murskatappion niin Marathonan taistelussa kuin Dareioiksen pojan Kserkses I:n aikana Salamin meritaistelussa. Aleksanterille ja hänen isävainajalleen se oikeutti takaisinmaksuun, kostoon. Oikeutuksen hakemisen tekee mielenkiintoiseksi se, että sotaansa Aleksanteri tarvitsi Kreikan kaupunkivaltiot, joiden alistaja Makedonia todellisuudessa oli. Tarvittiin sotapropaganda, joka sai kreikkalaiset altistumaan kuolemalle. Aleksanteri Suuri rakensi sotalietsonnan panhellenistiselle ideologialle, vaikka kreikkalaisen eliitin silmissä makedonialaiset eivät olleet helleenejä.

Roomaa pidetään ensimmäisenä varsinaisena imperialistisena suurvaltana, tosin lievennettynä ”puolustuksellisena imperialistina”.  Julius Caesarin teksteissä sotaan oikeuttivat liittolaisten suojelu, puolustautuminen, Rooman valtakunnan ydinalueiden turvaaminen ja ennaltaehkäisy. Mies on latinaksi vir ja mieluullisuus virtus. Miehuullinen mies oli rohkea, voimakas ja taipumaton niin yhteisten asioiden hoidossa kuin sodassakin. Hän asetti Rooman edun kaikessa ensisijalle. Miehuullisuus oli hankittu ominaisuus. Virtus johti sodan ihannointiin ja ajatukseen rauhan turmiollisuudesta ja veltostuttavasta vaikutuksesta. Sota nähtiin luonnollisena osana elämää. Suvut kilpailivat kunniasta ja kunniaa hankittiin sotakentillä. Muinaiseen Egyptiin rinnastui omaksuttu käsitys, jonka mukaan roomalaisen vääjäämätön kohtalo oli hallita koko maan piiriä.

Mutta edes Rooma ei voinut rynnätä sotiin noin vain, saaliin ja maaomaisuuden himossa. Sodan julistamista säätelivät fetiaalilait, joiden mukaan fetiaalipapistolla oli oikeus ja velvollisuus ratkaista, milloin sotaan on oikeutus. Sodanjulistuksella oli tarkat rituaalit ja oli varmistettava sodille jumalten suosio.

Sotimiseen ovat aina ottaneet kantaa myös ajattelijat ja aikalaisfilosofit, Cicero oli yksi heistä. Hänen mukaansa ennen sotaa tuli vaatia vastapuolelta hyvitys. Sen epäonnistuttua oli vuorossa varoitus ja vasta sitten sodanjulistus. Neuvottelutie oli siten katsottava ensin. Kun henki ja elämä (caput) on uhattuna, sota oli oikeutettu. Jos taas perustana oli roomalainen ylivalta (imperium), ainakin sodan keinojen tuli olla ”humaanimpia”.
”Myöhäistasavallan ajan roomalaisen eliitin ajattelussa näyttää olleen laajemminkin tarve ja halu etsiä sodalle moraalista oikeutusta: uusia sotia ei voitu julkisesti perustella taloudellisilla eduilla ja Rooman valtapiirin laajentamisella”, kirjoittaa artikkelin laatija Ville Vuolanto.
Toisaalta historian kuuluisin hyökkäystä ja tuhoamista koskeva lause on senaattori Caton toistama vaatimus Karthagon hävittämisestä. Taloudellisesti vahva kilpailija sijaitsi liian lähellä Roomaa.

Kristinusko kiirastulessa

Kristinusko levittäytyi Rooman valtakunnassa merkittäväksi voimaksi ja 300-luvulla armeija ja valtakoneisto alkoivat olla kristittyjen käsissä. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, kuului kristittyjen perimä opetus. Ehkä merkittävin määrittäjä kristityn suhteessa sotaan oli kirkkoisä Augustinus (354−430). Hänen mukaansa esivallalla on oikeus käyttää väkivaltaa ja yksilön on toteltava. Augustinuksen aikalainen, Milanon piispa Ambrosius (340−397) näki sodankäynnissä oikeuden puolustaa kristinuskoa barbaareita ja pakanoita vastaan. Sodan tuli aina olla luonteeltaan puolustuksellinen ja sillä oli oltava oikeamieliset aikeet. Yksilön väkivallan käyttö puolustautumiseen tappamalla oli kielletty. Se oli kaikissa tilanteissa murha. 400-luvulla Augustinuksen kanta jyrkkeni neuvottelupainotteisesta kannasta väkivaltaisempaan suuntaan. Puoltona oli perisynti eli ihmisen luontainen taipumus pahaan.

Kristinuskon suhde sotiin konkretisoitui keskiajan ristiretkissä.  Ajatuksen ristiretkestä pyhälle maalle esitti paavi Urbanus II vuonna 1095. Ristiretki ei ollut ainoastaan oikeutettu sota, vaan myös pyhä sota. Sota oli Urbanuksen rajauksessa oikeutettu käytäessä kristikunnan ulkopuolella. Kirkko rajasi tuolloin sodankäynnistä papiston, maanviljelijät, naiset ja lapset.

Ristiretkille lähdettiin väkevän ja poleemisen propagandan saattelemina. Islaminuskoiset edustivat yksiselitteisesti pahuutta. Heitä edustivat saraseenit. Ristiretkissä oli kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jossa määriteltiin maailman ja ihmiskunnan kohtalo. Ristiretket oikeutti Jumala itse. Taivaallinen ja maallinen Jerusalem sulautuivat ristiretkeläisten maailmassa yhdeksi.

Ristiretkiä säätelivät kuitenkin tietyt hyveet. Ristiretkeläinen ei saanut tavoitella maallista hyötyä. Hän sai anastaa rikkauksia, ryövätä ja valloittaa, mutta ne eivät saaneet olla hänen lähtökohtaisia aikeitaan. Ongelmallisinta oli kristinuskossa rakkauden kaksoiskäsky, kehotus rakastaa myös vihollista. Ristiretket selitettiin rakkaudenosoituksina. Kun pakanat kuolivat, he eivät ehtineet tehdä enempää syntiä ja näin he joutuisivat kärsimään helvetissä lyhyemmän aikaa.

Ristiretkien oikeutuksesta on teoksessa kirjoittanut Miikka Tamminen.

Kun sodasta ei ollut tulla loppua

Ruotsi kävi loppumattoman tuntuista vanhaksi vihaksi kutsuttua sotaa (1570−1595) Juhana III:n hallituskaudella Venäjän Iivana IV:tä vastaan. Sodan varsinainen oikeutus oli hallitsijan itsevalta. Sille ei ollut rajoituksia. Sotaan oli kuitenkin lopen väsynyt koko päällystö, jonka lähettämistä kirjeistä artikkelin kirjoittaja Ulla Koskinen on etsinyt sodan oikeutusta.

Kuninkaalla oli oikeus määritellä valtakunnan etu eikä sitä oikeutta kyseenalaistettu, ei ainakaan ääneen ja kirjeissä. Rälssi kiersi kuitenkin määräyksiä eri konstein, usein omavaltaisesti ja olosuhteisiin vedoten. Tuskin he olosuhteisiin vedotessaan paisuttelivat.
”1500-luvun oloissa maantiede, vuodenajat ja sää loivat inhimilliselle toiminnalle puitteet, jotka olivat huomattavasti määräävämpiä kuin nykyisin”, muistuttaa mitä ilmeisimmästä itsestäänselvyydestä artikkelin kirjoittaja.

Hallitsijan takana oli tietenkin kaikkivaltias Jumala. Sotaa oikeutettiin myös vihollisen pahuudella ja ansaitsemalla rangaistuksella. Sen kohteeksi joutuneissa ei tehty eroa siviilien ja sotilaiden välillä. Aikakausi oli rajan yli tehtäviä hävitysretkiä, puolin ja toisin. Niihin osallistuivat omatoimisesti myös siviilit. Kun vastapuoli oli vihollinen, se oikeutti surmaamisiin ja hävityksiin. Hävitysretkiä seurasivat toisen osapuolen kostoretket.

Kaksi vuosisataa myöhemmin Ruotsi kävi sotaa, josta ei myöskään ollut tulla loppua. Suuri Pohjan sota (1700−1721) merkitsi kuitenkin Ruotsin suurvalta-aseman romahtamista. Ruotsi menetti Itämeren herruuden. Ruotsin siihenastiset kuninkaat olivat käyneet sotia niin taukoamatta, että maan todellinen pääkaupunki oli kulloisessakin sotaleirissä. Kuninkaan kuului johtaa joukkojaan. Se kohtalo lankesi myös nuorelle Kaarle XII:lle.

Artikkelinsa väitöskirjaansa perustanut Ville Sarkamo luonnehtii Suuren Pohjan sodan oikeutuksen perusteita enemmän teologisiksi kuin sotapoliittisiksi. Kuninkaassa henkilöityivät isänmaa ja uskonto. Vastassa oli Venäjän Pietari Suuri ja Ruotsille sota oli lähtökohtaisesti puolustuksellinen. Kaarle XII oli Ruotsin suurvaltakauden hallitsijoista ainoa, joka ei itse aloittanut sotaa, mutta upposi siihen kuolemaansa saakka. Ja koska sota oli sankarillisen nuoren hallitsijan sota, se myös loppui tämän kaatumiseen.

Sodan oikeutus oli selvä: Pietari Suuri oli aloittanut sodan yllätyshyökkäyksellä ilman sodanjulistusta. Jumala oli Ruotsin puolella. Jumala kuningasta ja isänmaata siunatkoon!

Demokratia ja sota

Ranskan suuri vallankumous julisti hyökkäyssodan joutuneen Ranskan osalta historiaan. Kansalliskokous ei ollut kuitenkaan pasifistinen. Armeijaa ei lakkautettu, mutta se haluttiin uusia säätyhierarkian ajoista. Kansalliskokous teki radikaalin uudistuksen säätämällä yleisen asevelvollisuuden. Maahan tuli näin kansanarmeija, armeijana samalla Euroopan suurin.

Mutta julistuksestaan huolimatta Ranska lähi hyökkäyssotaan Itävaltaa vastaan 1792. Miten tähän päädyttiin, siitä kertoo artikkelissaan kirjan toinen toimittaja Ollimatti Peltonen.

Hengentaistelua jakobiiniklubilla kävivät kaksi vallankumousvuosien poliitikkoa, Jacques-Pierre Brissot (1754−1793) ja Maximillien Robespierre (1759−1794). Herrojen kuolinvuodet kertovat siitä, miten vallankumous syö lapsensa. Brissot väitti välttämättömänä pitämäänsä hyökkäystä puolustautumisena ulkovaltojen uhkaa vastaan. Uhkan hän näki tulevan Itävallasta. Brissot vetosi patriotismiin, mihin hän luki myös taistelun, ylemmyydentunteen ja vihan. Vallankumouksen aatetta tuli myös levittää muille kansoille.

Robespierre oli jyrkästi sotaa vastaan. Mutta Brissotin vihollisuhkaa tuki kaksi tapahtumaa. Ranska oli julistettu perustuslailliseksi monarkiaksi entisen yksinvaltaisen sijasta. Tähän asemansa muutokseen Ludvig XVI ei alistunut, vaan teki perheineen pakoyrityksen Pariisista jääden kuitenkin kiinni. Kun sen jälkeen Preussin ja Itävallan kuninkaat sekä Saksin vaaliruhtinas pitivät kokouksen Pillnitzin linnassa käsitellen Puolan asemaa ja sotaa Osmaneja vastaan, he antoivat samalla Ludvigin koskemattomuutta vaativan julistuksen. Ulkovallat, vanhat monarkiat olivat puuttuneet suvereenin Ranskan asioihin, raivosi Brissot. Lisäksi samalla asialla uskottiin olevan myös vallankumousta naapurimaihin paenneen Ranskan eliitin.

Hyökkäyssotaan siis lähdettiin, vallankumousta puolustavin argumentein. Sodalle tuli universaali ja kohtalonomainen velvollisuus levittää vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Sisäinen kamppailu sodan oikeutuksesta sai repivät muodot, sillä patriotismista tuli ihmisen mittatikku. Sodan vastustajat leimattiin epäisänmaallisiksi kansalaisiksi, Itävallan ystäviksi ja vallankumouksen vihollisiksi.
”Poliittisten vastustajien demonisoinnista tuli vallankumouksen retoriikan systemaattinen mekanismi.”

Nationalismi sotien kittinä

”Ranskan vallankumous ja Napoleonin armeijan marssi halki Euroopan olivat saattaneet liikkeelle tapahtumaketjun, joka vauhditti modernin nationalismin syntyä maanosan eri alueilla”, kirjoittaa omassa artikkelissaan Jussi Jalonen. Kansallismielisyydestä tuli 1800-luvun aatesuunta ja sotia käytiin hänen mukaansa kansallisen itsenäisyyden ja yksittäisten kansakuntien kunnian vuoksi. Sota vaati kuitenkin aiempaa selkeämmin yleisen mielipiteen hyväksynnän. Sitä edellyttivät yleinen asevelvollisuus, vapausaate ja sanomalehdistön yleistyminen.

Nationalismi mahdollisti kuitenkin suurten kansanjoukkojen mobilisaation. Nationalismin myötä sodan pyhitti sen käyminen kansakunnan ja isänmaan puolesta, jolloin sodasta tuli itse itsensä oikeuttanut tapahtuma taisteluna hyvän ja pahan, oikeuden ja vääryyden sekä kunnian ja kunnattomuuden välillä.

Sodan oikeutuksia pohtivat monet 1800-luvun nimekkäät ajattelijat. Yksi heistä oli saksalainen filosofi Johan Gottlieb Fichte (1962−1814), joka oli nähnyt Saksan valtioiden alistamisen Ranska keisarin Napoleonin satelliiteiksi. Fichten mukaan merkittävin ja tosiasiassa ainoa sodan hyväksyttävä päämäärä oli vapaus. ”Vapaus oli korkein hyve, ja elämän tarkoitus oli vaalia vapautta sekä tarpeen tullen taistella sen puolesta.”
Filosofi, vapaaherra Wilhelm von Humbert (1767−1835) asetti ihanteeksi vapaaehtoisen kansalaissotilaan valmiina asettamaan elämänsä alttiiksi kuolemalle vapauden eettisen suuruuden puolesta.

Sotastrategi, kenraalimajuri Carl von Clausewitzille (1780−1831) sodan syyksi ei riittänyt halu voittaa tai tuhota vihollinen. Oli oltava poliittinen päämäärä ja asetettu tavoite määritti ne voimavarat, jotka kansakunnan tulisi valmistautua uhraamaan. Filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770−1831) piti sotaa prosessina, jossa valtion kelpoisuus ja elinvoima tulisivat todistetuksi rauhan aikaa paremmin. Hänen mukaansa kansalaisen valmius uhrautua isänmaan ja kansakunnan puolesta teki sodasta ratkaisevan mittapuun kansakunnan siveellisestä elinvoimasta, ikään kuin sotilaallisen voimankäytön avulla voitaisiin päättää, kumpi osapuoli on moraalisesti oikeassa tai kumman edustama ideologia on oikeudenmukaisempi tai älykkäämpi. [Lauseen loppuosa teoksen johdantoluvusta.]
Yksilön valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta oli nähtävä kansakunnan oikeudessa  olemassaolonsa varjeluun.

Nationalismi ei ollut a priori sotaisa aate, vaan pikemminkin kulttuurinen ja sivistyksellinen, muistuttaa artikkelissaan Jussi Jalonen. ”Nationalismin dynamiikka ja luonne joukkoliikkeenä merkitsi kuitenkin ajan mittaan sitä, että kansalaismielipide tuotti lopulta itse oman spontaanin oikeutuksensa sodalle.”

Jalonen mainitsee Unkarin, Puolan, Kreikan ja Tanska sodat, jossa nationalismi on ollut käyttövoimana. Nationalismin myötä sodasta tuli pyhä sota isänmaan ja kansakunnan puolesta.
”Pisimmälle ajatus nationalismista uskontona kehkeytyi Puolassa, josta tuli 1800-luvun aikana Euroopan eräs keskeisin kansannousujen pesäke.”

Sisällissotamme sisälsi nationalismin

Ensimmäinen maailmansota käytiin nationalistisin tunnuksin, jopa kansallisessa hurmoksessa. Silti sota merkitsi kolmen suurvallan, Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan osittaista hajoamista, kun niistä erkani uusia itsenäisiä kansallisvaltioita. Euroopassa kamppaili vallasta kolme aatesuuntaa, demokratia, sosialismi ja nationalismi. Suomen sisällissodassa käytiin taistelua suunnasta ja vallasta sosialististen ja nationalististen voimien välillä.

Mutta miten sisällissodan osapuolet oikeuttivat sodan omille julkisesti? Marko Tikka on analysoinut Suomen senaatin antamat julistukset 26. ja 28. tammikuuta sekä työväen toimeenpanevan komitean ”vallankumousjulistuksen” 28. tammikuuta ja kansanvaltuuskunnan julistuksen ”Suomen työmiehille ja kansalaisille” 29. tammikuuta. Punaisten ja valkoisten julistuksilla on selkeä ero siinä, keille julistus on suunnattu ja mitä käsitteitä niissä käytetään.

Senaatti osoittaa omat julistuksensa suoraan kansalle. Ensimmäisessä julistuksessa sana kansa mainitaan viisi kertaa. Kansa on uhattuna, kansa on viimeinkin päässyt valtiolliseen päämäärään käyttää itse valtaa omassa maassaan. Mutta tätä ”yhtenäistä kansaa” vastaan on noustu. Senaatin julistuksissa on kaksi kansaa: hyvä, esivaltaa kunnioittava, siihen luottava ja tukeutuva kansa ja sen kääntöpuolena omanvoitonpyyteinen, ahne ja valheellinen, epärealistinen, vierailta mailta annettuihin lupauksiin luottava kansa.
Julistus rakensi selkeän kuvan kansallisesta kamppailusta, missä sisäinen jakautuminen selittyi ulkoa tuodun ideologian aiheuttamaksi uhkaksi. ”Yhtenäinen (valkoiseksi myöhemmin määritelty) kansa joutui ulkoisen (ja sisäisen) vaaran uhatessa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan nuorta, vapautensa saavuttanutta kansakuntaa.”
Kapinalliset vastustaessaan Suomen vakaata yhteiskuntajärjestystä ovat ulkopuoliseen viholliseen liittyessään Suomen ulkopuolelta tuleva uhka.

Senaatin julistuksissa ei kertaakaan mainita suojeluskuntaa, vaikka julistus velvoittaa jokaisen Suomen kansalaisen olemaan valmis uhrauksiin maan ja kansan puolesta ja rauhan säilyttämiseksi. Senaatin toisessa julistuksessa toistuu sana laillisuus. Hyökkäys on kohdistettu laillista hallitusta vastaan ja lainkuuliaisen kansalaisen tulee avustaa kenraali Mannerheimin joukkoja, kun laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan on noussut kapina.

Kansanvaltuuskunnan julistuksissa olennainen käsite on vallankumous ja julistukset suunnataan työväestölle ja työväenjärjestöille. ”Kaikki työväen järjestöt” on yhtä painava ilmaisu kuin Senaatin julistuksessa ”Suomen kansa”. Julistuksissa väitetään senaatin aikoneen hyökätä työväen kimppuun. Näin vallankumoukseen ryhtymiselle annetaan puolustuksellinen merkitys. Työväestön tehtäväksi nähdään vallankumous päämääränä valtiojärjestyksen muuttaminen.

”Jos valkoisten teksti oli ideologisesti voimakkaasti nationalistinen, omistusoikeuden suojaa ja Suomen kansalaisuutta korostava, punaisten teksti on selkeästi ideologialtaan luokkatulkintainen, sosiaalisia epäkohtia ja työväenluokkaisuutta korostava”, Marko Tikka kirjoittaa.

Sisällissotaamme lähemmäksi nykypäivää Peltosten teos ei tule. Nationalismi on mitä ilmeisimmin yhä sotien oikeuttamisessa ja konflikteissa voimissaan, olipa kyse toisen valtion maa-alueen valtaamisesta itselle (Krim ja Itä-Ukraina) tai yritys irrottautua emämaasta (puheiden tasolla Katalonia ja Skotlanti).

Tietokirjan liitteeksi olisi kuulunut artikkelinkirjoittajain (kaikkiaan 10) esittely. Puute on harmillinen. Kyse ei ole huolimattomuudesta, vaan mitä ilmeisimmin taittajan käytössä olleiden painosivujen loppumisesta. Painoarkista tulee 16 normaalikokoista sivua. Kirjoittajaesittely olisi siis uudella painoarkilla tullut hintavaksi, nykyinen kirjan sivumäärä (288) kun jakautuu tasan.

Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. SKS 2019, mukaan mahdutettuine liitteineen ja hakemistoineen 288 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi