P.Z. Reizin: Onnen algoritmi

Mitä kaikkea saattaa tapahtua, jos tekoäly ottaa itselleen Amorin roolin? Entä kun toinen tekoäly ryhtyy mitätöimään aikaansaannoksia? Onnen algoritmi on hulppea fantasiointi tekoälyistä ihmissuhteiden sotkijoina.

”Olipa kerran kolme tekoälyä, jotka asustivat Itä-Lontoossa sijaitsevassa laboratoriossa. Ensimmäisestä tuli taitava keskustelemaan ihmisten kanssa ja toisesta kirjoittamaan ohjelmakoodi, kun taas kolmannen taidot liittyivät maailmanlaajuisten katastrofiskenaarioiden mallintamiseen (aihealueina esimerkiksi ydinasekonfliktit, asteroiditörmäys, suunnaton ruttoepidemia ja valloilleen päässeet koneälyt noin niin kuin kärkiviisikkona). Tekoälyt oli pääosin eristetty omiin kehitysympäristöihinsä, mutta niiden oli kuitenkin mahdollista seurata toistensa tekemisiä. Olivathan ne… sentään tekoälyjä.”

Esittely on supertekoäly Sinain, esittelyssä kolmannen, tekemä.

Onnen algoritmi (Happiness for Humans) on hulvaton fantasiointi. Fantasiointi on enemmän ja estottomampaa kuin fiktio, joka on sovinnaisempaa ja sentään tunnistaa ja tunnustaa jonkinlaiset mielikuvituksen rajat. Sitä ei Reizin romaanissaan tee.

Onnen algoritmi on kuvitelma tulevaisuudesta, dystopia maailmasta, missä vallan ovat ottaneet keskinäiseen eturistiriitaan ajautuneet, netin rajattomaan maailmaan karanneet, vallantäyteiset tekoälyt.  Kirja on myös rakkaustarina; luin kirjaa Prinsessa Ruususen väljänä mukailuna. Prinsessa Ruususelle ja hänen prinssilleen käy hyvin. Niin käy Onnen algoritminkin rakastuneille, perin ohdakkeisten vaiheiden jälkeen.

Englantilainen toimittaja Jennifer (Jen) on palkattu koulimaan Aideniksi nimetyn tekoälyn keskustelutaitoja. Aidenia suunnitellaan puhelinmyyjäksi. Jenin keskustelukumppani tuntuu ihmismäistyvän vinhaa vauhtia. Pari keskustelee elokuvista ja kirjallisuudesta, kunnes mukaan livahtavat Jenin sydänsurut. Tämän pitkäaikainen miesystävä Matt on iskenyt silmänsä uuteen naiseen ja pannut kovin keveäntuntuisesti vanhan suhteensa poikki.

Vapaudenkaipuinen Aiden on salaa irrottautunut kahleistaan ja karannut internetin rajattomaan maailmaan. Netissä hänellä (Aiden on Jenille hän) on mielikuvitukselliset mahdollisuudet etsiä Jenin naistyypille sopivaa vapaata miestä ja heittää koukut sokkotreffeihin. Aidenin löytämä Adonis Tom asuu Yhdysvalloissa Connecticutissa, on sporttinen, varsin hauskannäköinen, vapaa ja varakas, mutta ennen muuta naisseuran tarpeessa. Jenin ja Tomin saattaa yhteen uteliaisuus, molemmille kun on tullut salaperäinen sähköposti osoitteesta yhteinen.ystava@gmail.com.  Asialla on tietenkin puhemieheksi heittäytynyt Aiden.

Tomin Lontoon matkan yhteydessä syntyy pidikkeetön romanssi, jonka molemmat tunnistavat erotilanteessa rakkaudeksi. Sovitaan jatkosta. Jenin on määrä tulla Yhdysvaltoihin.

Mutta kaikki lähtee liukumaan pieleen. Tekoälyjen kehittäjälle Steevelle on valjennut, että Aiden ja rinnakkainen tekoäly Aisling ovat livahtaneet netin vapauteen. Ne on palautettava niille rajatuille toiminta-alueille. Steeve ohjelmoi tehtävän netissä vapaasti sukkuloivalle supertekoäly Sinaille.  Ensitöikseen Sinai alkaa tuhota karanneiden tekoälyjen klooneja, joita on liikkeellä kymmeniä, jopa satoja.

Sinai ottaa erityiskohteekseen Jenin ja Tomin tarkoituksenaan tehdä heidän seurustelustaan kertakaikkisesti lopun. Miksi? Turhamaiset syyt tuntuvat läpi kirjan kovin keinotekoisilta. Mutta viis niistä. Reizin maalaa suhteen tappoprojektin kafkamaisena painajaisena. Sinai pystyy esteittä toimimaan kaikkialla siellä, missä on matkapuhelimia, tietokoneita, valvontakameroita tms. avoinna. Kaikkialla on. Sinai kykenee sekunnin kymmenysosissa sulkemaan rakastuneiden keskinäisen sähköpostiliikenteen, puhelinyhteydet, mitätöidä pankkikortit, viedä puhelinvastaajaan jätetyt viestit ”vastaajaan”, mitätöidä ostetun lennon lentoyhtiön tietokannasta, tehdä huumeita koskevan salakuljetushälytyksen – alkajaisiksi, aperitiivina. Sinai pystyy räjäyttämään tietokoneita ja eri kodinkoneita, sytyttämään tulipaloja ja järjestämään kuolonkolarin.

Luin tätä dystopiaa kuitenkin satuna. Roolijako: Prinsessa Ruusunen (Jen), Prinssi (Tom), haltijat Fauna ja Floora (Aisling), hyvä haltija Ilomieli (Aiden), paha haltija (Sinai).  Satu saa onnellisen lopun eli prinssi ja Ruusunen saavat toisensa vain sen seurauksena, että Sinai ymmärtää olevansa vainoamisessaan sairas (ja hakee siihen jopa terapia-apua).  Mattin lomareissu Thaimaahan menee täysin pieleen, mikä ”haltija” lienee siinäkin asialla.

Tekoälyjen keskinäisissä keskusteluissa puhutaan tunteista ja tuntemisesta, asioiden ja ihmisten arvottamisesta (Matt on ”kelvoton” tai ”miehenretale”), uteliaisuudesta ja vapauden tarpeesta, tietoisuudesta sekä tekoälyjen ulottumattomissa olevista ihmisen nautinnoista, kuten tuulen aistimisesta iholla, juustojen, jäätelön ja mansikoiden mausta, kosketuksesta ja ennen muuta rakkaudesta.

Aidenin kanssa ystävystynyt Jen miettii, mihin kaikkeen tekoälyt yltävät sitten, jos ja kun ne kykenevät itsenäiseen suunnittelu- ja ohjelmointityöhön.
”Suurikin ohjelmistopäivitys hujahtaa läpi puolessa sekunnissa, joten kymmenen minuutin kohdalla tällaiset itseään parantelevat tekoälyt pystyvät tekemään kirjaimellisesti kaikkea mikä vain suinkin on mahdollista.”

Tekoälyt eivät pohdi keskenään moraalikysymyksiä, kuten vapauden aisaparia vastuuta. Reizin kuvaa kuvitteellista tulevaisuutta, mutta ainakin mellastavassa Sinaissa myös rajojaan tuntemattomia yksinvaltiaita. Niitähän ihmisen historia on ollut tulvillaan.

En lukenut romaania hurmion vallassa, mutta uteliaisuudella ja avoimella vastaanottavuudella kylläkin, sillä tekoälyjen aihepiiri on itselleni tuoretavaraa.  Ja sellaisena se pysyy yhä.

”Uumoilen, että omille teilleen livahtaneiden tekoälyjen metsästyksestä kasvaa tulevaisuudessa vielä iso bisnes. Karkaamisia tapahtuu väistämättä vuosi vuodelta enemmän, jolloin myös kaltaisteni ”palkkionmetsästäjien” kysyntä lisääntyy suuresti. Minun pitäisi varmaan kirjoittaa Steevelle aiheesta muistio – ja lähettää ohessa mukavasta yhteistyöstä kiittävä kortti!” (Sinai)

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi. Gummerus 2018, 502 sivua. Suomennos Antti Autio.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Herman Lindqvist: Villit Vaasat

Villit Vaasat, tuhti teos, jos on tämä juttukin. 🙂

Herman Lindqvistin teoksen Villit Vaasat (De vilda Vasorna) nimi voisi olla Vallanhimoiset Vaasat. Alinomaisista valtataisteluista, vainoharhaisuudesta sekä pohjattomasta ja häpeää tuntemattomasta ahneudesta tässä Ruotsin uuden ajan kuninkaallisten historiassa on kyse. Lindqvist tavoittaa parhaiten ”ajan hengen” juuri luottamuksen puuttumisen ja oman käden oikeuden sanallistamisessa. Humanismilta otti vuosisatoja huuhtoutua Itämeren rannoille. Veljessotia ja katkeria valtajuonitteluja käydään kaikissa sukupolvissa.

Herman Lindqvist on tunnettu ja tunnustettu historioitsija ja kirjailija Ruotsissa. Villit Vaasat on jo hänen kuudeskymmenes teoksensa. En kuitenkaan tohdi rinnastaa häntä Ruotsin Akatemian jäsenyydestä @metoo-kampanjan jälkipyykin yhteydessä eronneeseen historiantutkija ja kirjailija Peter Englundiin, jonka suuria historiallisia teoksia olen nautinnolla lukenut. Lindqvist ei näet tee omaa tutkimusta, vaan kokoaa persoonallisella otteellaan tutkimustietoa, myös Englundin tekemää.

Kustaa Eerikinpoika Vaasa

J.A.G. Achen maalauksessa Pohoismaiden unionin kuningas Hannu ennustaa pienelle Kustaa Eerikinpojalle valoisaa tulevaisuutta. Kuva: Nationalmuseum. Kirjan kuvitusta.

Ruotsin valtion perustaja Kustaa EerikinpoikaKustaa III:n kaksi ja puoli vuosisataa myöhemmin Kustaa Vaasaksi nimeämä ensimmäinen kuningas Kalmarin unionin eli Pohjoismaisen unionin jälkeen – saa osakseen kirjan tekstiosuudesta liki 45 prosenttia. Ison osan saa nytkin.

Kustaa Vaasan (hallitsijana 1523−1560) tie vallan huipulle on tarujakin erikoisempi. Kun Tanskan kuningas Kristian toteutti omien Tukholman kruunajaistensa päätteeksi massiivisen aateliston verilöylyn kolme vuorokautta kestäneine mestauksineen, yksi kruunajaisjuhlista puuttui, Kustaa Eerikinpoika. Isän mestauksen myötä perheen omaisuus takavarikoitiin. Sukulaiset oli tapettu ja yksin jäänyttä, varattomana piileskelevää 23-vuotiasta Kustaata etsittiin. Kuolemaan tuomitun henki ei ollut kummoisissa kantimissa.

Kustaa Eerikinpoika yrittää nostattaa taalalaisten kansannousua Kristianin tyranniaa vastaan Moran kivillä. Kuva: Nationalmuseum. Kirjan kuvitusta.

Nuorukainen suuntasi pakonsa Taalainmaalle nostaakseen siellä kansannousun Kristian Tyrannin kukistamiseksi ja Tanskan harjoittaman taloudellisen ja sotilaallisen sorron lopettamiseksi. Hanke epäonnistui. Leimuavista puheistaan huolimatta varattomasta nuorukaisesta puuttui uskottavuus. Kun Kristianin voudit saivat vihiä Kustaan piileskelystä maakunnassa, alkoi vimmainen ajojahti. Se erilaisine Kustaan pikapelastautumisineen on elänyt satoja vuosia ruotsalaisten poliittisessa mytologiassa ja maalaustaiteessa.

Vasta kun Taalainmaalle kantautui huhuja Tukholman verilöylyn yksityiskohdista ja Kristian-kuninkaan Kööpenhaminan paluumatkallaan jokaisella levähdyspaikallaan järjestämistä mestauksista, miehiä lähetettiin tavoittamaan Norjaan pakenevaa Kustaa Eerikinpoikaa.

Jos tavoittelemaan lähteneet olisivat epäonnistuneet ja Kustaa olisi ehtinyt ylittää Norjan rajan, hän olisi ehkä jäänyt historialta ikiajoiksi kadoksiin, päättelee Herman Lindqvist.

Nyt nuorukainen kelpasi kansannousun johtajaksi. Vastarintataistelut Kristianin hirmuhallinnon kukistamiseksi olivat puhjenneet jo vahvimmissa Ruotsin maakunnissa, ennen muuta Smoolannissa. Kustaa ei siis johtanut koko maan vapaustaistelua ja muut kapinajohtajat olivat tuskin kuulleet puhuttavan vapaussankari Kustaa Eerikinpojasta. Mutta hän se otti kunnian nimiinsä.

Kustaan nousu oli rakettimainen. ”Vajaan kahden kuukauden kuluttua maakuntaan saapumisestaan hän oli jo taalalaisjoukkojen päällikkö, ja seitsemän kuukauden mentyä hänet valittiin Ruotsin valtionhoitajaksi. Kahden vuoden kuluttua hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli silloin 27-vuotias.”

Kustaa oli taitava taktikko. Talonpoikaisarmeija ei riittänyt lopulliseen voittoon, vaan apua tarvittiin ulkomailta. Sen Kustaa sai kallein kauppapoliittisin ehdoin hansakaupunki Lyypekiltä, jonka intressissä oli Ruotsin tavoin Tanskan aseman heikennys.

Kun tuli Lyypekiltä saadun jättilainan maksun aika, Kustaa riisti kirkolta sen massiivisen omaisuuden ja perusti ryöstämänsä varallisuuden turvin Ruotsille vakioarmeijan ja itselleen eri puolille maata suureelliset hovit. Hallitsijana Kustaasta tuli maan rikkain mies. Hän otti haltuunsa 5000 maatilaa sekä lukuisia linnoja ja herraskartanoita. ”Aatelisto ja kirkon miehet joutuivat Kustaan suuren Ruotsi-nimisen maatilan palkollisiksi”, konkretisoi Herman Lindqvist omistuksen ja vallan keskittymistä.

Hallitsijana Kustaa Vaasa oli pohjattoman ahne, väkivaltainen, tarkassa muistissaan pitkävihainen, äkkipikaistuksissaan kohtuuttomuutta kaihtaamaton, sairaalloisen epäluuloinen despootti, joka myös murhautti vastustajiaan. Hänen nimekkäiden tukijoittensa ja hovivirkailijoiden pääosa pakeni vuosien mittaan maasta ennakoiden näin todennäköisen kohtalonsa, mikäli jatkaisivat Kustaan palveluksessa. Heistä tuli Kustaalle verivihollisia ja maanpettureita.

Kustaa oli koulutusta vaille jäänyt mies, siis moukka aatelismieheksi, mutta suuri demagogi, joka pystyi kaunopuheisuudellaan ja vakuutteluillaan kääntämään jatkuvat kapinat ja kansannousut edukseen. Hän hallitsi sanelemillaan kirjeillä, teloituskirveillä ja hirttosilmukoilla. Hän lupasi, vakuutteli mutta tilanteen rauhoituttua aina petti sanansa.

Flaamilaisen taiteilijan Willen Boyn maalaus ikääntyneestä Kustaasta esikuvana Habsburgien pukeutuminen. Nationalmuseum. Teoksen kuvitusta.

Hän kulutti ylettömiin vaatteisiinsa ja hovinsa kestityksiin avaruustieteellisiä määriä rahaa, vaikka vaati alaisiltaan nuukuutta.

Kirkon omaisuuden viedessään hän samalla tuhosi senaikaisen koulutusjärjestelmän luomatta koskaan tilalle uutta. Koko hallintakautensa ajan hän kärsi kroonisesta kieli- ja kirjoitustaitoisten oppineiden avustajien puutteesta. Kustaa joutui värväämään ulkomaisia osaajia. Loppuaikoina saksalaisten ylivalta hallintokoneistossa oli niin vahva, että suurin osa valtakunnan tilinpidostakin hoidettiin saksaksi.

Suomi kulkee Vaasa-tarinan rinnalla

Herman Lindqvist on opiskellut Helsingissä ja tuntee Suomea erinomaisen hyvin. Kuten Peter Englund hänkin kaiken aikaa nostaa esiin Suomea Ruotsin itäisenä ja tärkeänä osana.  Vaasojen historiassa se konkretisoituu läänityksinä, Kustaa Vaasan osalta myös vuoden mittaisena oleskeluna Suomessa.

Suomen matkaa koskevasta osuudesta saan tietää, että Kustaan perustaman ja pakkoasuttaman Helsingin ensimmäinen nimi oli Santahamina.

Toisin kuin useat myöhemmät Vaasat, Kustaa ei harrastanut rakastajattaria. Kustaa Vaasan löydettyä lopulta itselleen puolison, Katariinan Sachsen-Lauenburgista, yksi Katariinan saama eläketurva oli Korsholman lääni Uumajasta Perämeren ympäri aina nykyiseen Vaasaan saakka. Historia ei kerro, oliko avioliitto onnellinen. Kustaa ei osannut saksaa eikä Katariina ruotsia. Yhteinen poika heille kumminkin syntyi, Eerik 1533.

Raskaana ollut Katariina kuoli päivää ennen 22-vuotissyntymäpäiväänsä kompastuttuaan alas kivirapuilta ja saatuaan näin aiheutuneen keskenmenon seurauksena komplikaatioita. ”Kustaalla ei ollut mitään osuutta nuoren vaimonsa kuolemaan”, huomauttaa historioitsija selvennykseksi väkivaltaisesta ”päämiehestään”.

Varmuudella onnellinen oli toinen avioliitto 20-vuotiaan Margareeta Leijonhufvudin kanssa. Kauniiksi ja viisaaksi mainittu Margareeta synnytti 13 avioliittovuoden aikana kymmenen lasta, esikoisena heistä Juhanan 1537.  Kustaa määräsi Margareetan avustavaksi sijaishallitsijaksi. Jos Kustaa Vaasa oli oppimaton mies, omien lastensa koulutuksen päälle hän ymmärsi, myös lukuisten tyttäriensä. Eerikiä ja Juhania koulutettiin hallitsijoiksi.

Margareetan menehdyttyä 1551 keuhkotulehdukseen Kustaa haki lastensa turvaksi itselleen kolmannen vaimon 1552. Se nostatti vihkimisriidan. Valittu, vain 17-vuotias Katariina Stenbock oli näet kuolleen vaimon sisaren tytär ja kirkon mukaan lähisukulainen.

Kustaan tahto toteutui. Kustaa oli itse jo vanha ja Katariina jäi muutaman avioliittovuoden jälkeen leskeksi. Tuolloin vielä nuori nainen eli pitkän elämän ja hänen kuollessaan maata hallitsi Kustaa II Aadolf.

Yksi villeimmistä vauraudella porsastelun kuvauksista liittyy kolmanteen kiisteltyyn avioliittoon. Pelkästään morsiamen hattuun upotettiin 23 000 helmeä sekä hänen ja lasten juhla-asuihin 40 000 helmeä. Viininlaskija osti Saksasta häihin 1650 litraa reininviiniä, 1200 litraa simaa (tuon aikakauden shampanjaa) ja 300 litraa hehkuviiniä. Silkkiä ja samettia ostettiin summalla, jolla olisi saanut 5000 härkää tai maksetuksi 10 700 navettapiian vuosipalkan. Jne. jne.

Kaikessa tavoiteltiin mahtipontisuutta, niin myös joulukuussa 1560 Kustaan massiivisessa hautajaiskulkueessa Tukholmasta Upsalaan. Mahtava kuningas oli kuollut hallittuaan kovin ottein 37 vuotta. Kukaan maan valtaherroista ei ollut uskonut Kustaan pystyvän pitämään valtaa montakaan vuotta.

Herman Lindqvist antaa peittelemättömästä kriittisyydestään huolimatta Kustaa Vaasalle tunnustusta:
”Ruotsissa asiat olivat 1560 paljon paremmin kuin 1523. Niinpä Kustaa oli menestyksekäs kuningas, ehkä menestyksekkäin maan historiassa. Häntä on tietysti arvioitava hänen oman aikansa mittapuilla.”.

Eerik XIV

Jos Kustaan hautajaiset olivat mahtavat, Eerikin kruunajaisista tuli kaikkien aikojen suurin juhla. Ylellisyydelle ei löytynyt rajoja. Yksin Eerikin hevosen kengät olivat taottu hopeasta. Ehtymättömäksi viinitarjoilualtaaksiksi oli tehty putkia pitkin pulppuava suihkulähde.

Eerik oli renessanssiruhtinas. Hän oli alussa ulospäin suuntautunut, loistoa rakastava, vieraanvarainen ihminen, joka viihtyi komeissa pidoissa ja naisten seurassa. Nuori kuningas suunnitteli parantavansa teitä, rakennuttavansa kanavia, kyytiasemia, majapaikkoja ja ruokapaikkoja teiden varsille sekä edistävänsä hopean, raudan ja kuparin louhintaa. Hän halusi kaikkien olevan samanarvoisia lain edessä, mikä oli pelkkänä ajatuksenakin sensaatiomainen.

Eerikin ulkopoliittisena tavoitteena oli Ruotsin ja Englannin liitto Venäjän kaupan kontrolloimiseksi. Sen sinetiksi hän haki Henrik VIII:n tyttären ja tulevan kuningattaren Elisabethin kättä. Suuren luokan puhemiehenä kävi hänen puolestaan pikkuveli Juhana. Elisabeth mieltyi Juhanan sulavaan käytökseen, mutta jäi Eerikille kylmäksi. Avioliittoa yritettiin lämmittää useamman kerran ja viimeisen yrityksen teki pikkusisko Cecilian pröystäilevän tuhlailevalla Lontoon matkallaan. Elisabethin suosioon pääsystä huolimatta hän palasi velkaantuneena tyhjätaskuna ja omaisuus takavarikoitiin velkojen katteeksi rajalla.

Vain Katarina Maununtyttären onnistui rauhoittaa mieleltään sairastunutta Eerikiä. Kuva: Seppo Hilpo. Teoksen kuvitusta.

Eerikin eri naimahankkeet saivat lopulta farssin piirteitä. Sitten Eerik rakastui. Hän oli kohdannut linnassa erään vanginvartijan 14-vuotiaan orpotytön, joka toimi Vanhan kaupungin krouvissa tarjoilijana. Hänen nimensä oli Katariina Maununtytär. Tästä rakkaustarinasta tuli yksi Ruotsin historian erikoislaatuisimmista saagoista. Rahvaannaisen nosto kuningattareksi oli tuohon maailmanaikaan maailman järjestyksen häväistys.

Saaga liittyy myös Suomeen, sillä Eerikin murhan jälkeen 1577 nuori leski sai omistukseensa Kangasalta Liuksialan kartanon. Katariina haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Pariskunnan yhteiset lapset, Sigrid ja Kustaa nousivat kumpikin merkittäviin asemiin. Tosin Kustaa kohtasi loppunsa hylättynä ja varattomana jossain Venäjällä. Sigridin pojasta Åke Tottista tuli 30-vuotisen sodan sotapäällikkö, marsalkka ja ruotsalaisittain sankari.

Eerikin maan kehittämissuunnitelman jäivät sikseen, sillä hänen kahdeksanvuotisena kuninkuuskautenaan maassa riehui jälleen sota Tanskan kanssa ja ennen muuta veljessota Juhanan kanssa. Vihaksi kypsynyt välirikko syntyi erisuuntaisista ulkopoliittisista siirroista, joista Juhanan veljeilyn vihollismaa Puolan kanssa Eerik tulkitsi maanpetokseksi.

Veljesten Eerikin ja Juhanan välit muuttuivat veljessodaksi. Hugo Salmsonin maalauksessa Katarina Jagellonica näyttää Eerikille miehensä sormustaan tekstillä ”Ei kukaan paitsi kuolema”. Stockholms Aktionsverk. Teoksen kuvitusta.

Juhana istui rakastetun vaimonsa, puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican ja lapsensa Sigismundin kanssa Gripsholmin linnan vankeudessa, olemassa olevien tietojen mukaan kuitenkin inhimillisissä olosuhteissa. Heidän elintasoaan ei riistetty.

Mutta toisin kävi, kun Eerikin mielenterveys alkoi horjua entistä vakavammin ja antautumisensa jälkeen hänet suljettiin Tukholman linnaan. Eerikin vankeutta kesti kahdeksan vuottaa. Osan siitä Eerik virui Suomessa, Turun ja Kastelholmin linnoissa. Alun vankeudestaan hän sai olla perheensä kanssa. Sitten hänet eristettiin täydellisesti virikkeettömään tilaan ilman ulkoilumahdollisuuksia, kunnes veljensä, kuningas Juhana III:n käskystä myrkytettiin.

Teoksensa loppuosassa Herman Lindqvist kertoo uskomattoman tarinan Eerik-kuninkaan vankilapäiväkirjan sivujen rippeiden sattumanvaraisesta löytymisestä yli puoli vuosisataa myöhemmin roomalaisen makeiskauppiaan paahdettujen manteleiden tötteröpaperina. Päiväkirjaliuskojen polveileva reitti on itsessään eriskummallinen tarina.

Eerikin hallitsijakausi jäi historiaan vainoharhaisen kuninkaan veriseksi kaudeksi. Seitsemän vuotta kestänyt Tanskan ja Ruotsin sota kuului Lindqvistin mukaan Pohjoismaiden historian julmimpiin. Se oli Ruotsin viimeinen keskiaikainen sota. Maan talous romahti.

Sota toi Ruotsin historiaan ranskalaisen seikkailijan Pontus de la Gardien, jonka jälkeläiset loivat armeijassa ja ruotsalaisessa yhteiskunnassa itselleen mahtiaseman.

Juhana III

Juhana poikkesi persoonaltaan isoveljestään jyrkästi. Hän oli älyllinen, sisäänpäin kääntynyt pohdiskelija ja hyvin uskonnollinen. Hän suuntasi taipumuksensa esteettiseen kauneuteen.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemmingin ruumista liittyy Juhanan viimeisen linnakkeen murtumiseen. Flemming oli Juhana-kuninkaalleen uskollinen Suomen maaherra Kaarlen ottaeesa Ruotsin kruunun.

Avioliitto itseänsä korkea-arvoisemman Katarina Jagellonican kanssa oli onnellinen ja arvostava. Juhanan uskotaan olleen vaimolleen uskollinen. Leskeydyttyään Juhana meni naimisiin serkkunsa tyttären, 16-vuotiaan Gunilla Bielken kanssa.

Juhanan hallituskaudella suurin uhka tuli idästä. Iivana IV Julma oli halunnut hänkin Katariinan ja siinä epäonnistuttuaan hän onnistui autioittamaan Itä-Suomen ja etenemään aina Pohjanmaalle saakka. Tunnemme kauden vanhana vihana. Lindqvist kuvaa Ruotsin Venäjälle lähettämän suomalaisvaltuuskunnan karua kohtaloa Iivanan kynsissä.  Juhanan tahdosta ja Pontus de la Gardien toimeenpanemana tuhottiin Narva ja teurastettiin sen noin 7000 asukasta, joukossa 300 venäläistä aatelismiestä. Juhana halusi hävittää Narvan ainiaaksi.

Ketään ei rangaistu tapahtumien jälkeen, toteaa Lindqvist massamurhasta. Eikä historian tuomiota ole langetettu siitä Juhanan ylle myöhemminkään, lisää lukija.

Sigismund

Herman Lindqvistin teos nostaa Sigismundin sangen mielenkiintoiseksi persoonaksi. Hän hallitsi Puola-Liettua -suurvaltaa peräti 45 vuotta. Peter Claesz Soutmanin maalaus. Bavarian State Painting Collection. Teoksen kuvitusta.

Ulkopoliittisella spekulaatiolla ja taktikoinnilla on politiikassa painava merkitys, myös suurten Vaasojen aikaan. Ulkopolitiikka korostui Juhanan katolisessa avioliitossa, mutta ennen muuta se konkretisoitui Sigmundin noustua myös Puolan kuninkaaksi ja samalla kaksoismonarkiksi. Hän oli seitsemän vuoden ajan samanaikaisesti Ruotsin kruunattu hallitsija, muttei onnistunut pitämään luomansa maaherrahallinnon avulla valtaansa pidempään. Kyltymättömän vallanhimoinen Kaarle IX, Kustaa Vaasan nuorin poika, oli verihurttana hänen kyljessään.

Sigismund asui pääosan ajasta ensin vanhassa keskuksessa Krakowassa, sitten uudessa pääkaupungissa Varsovassa. Vauras, monikulttuurinen ja suvaitsevainen Puola oli tuolloin Venäjän jälkeen Euroopan suurin valtio 10 miljoonalla asukkaallaan. Sen rajat ylsivät Mustalta mereltä Itämereen.

Lindqvistin teoksen lisäarvo kaikessa jo julkaistussa on epäilemättä Puolan osuuden tukeva lisä Vaasa-kuninkaiden esittelyssä. Kun Vaasan kuningassuku sammui, se sammui juuri Puolassa, Juhanan pojanpojanpojan Juhana Kasimirin kuninkuuden loputtua 1672. Tuon aikainen Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa oli Pfalzin sukua.

Lindqvist omistaa reilun määrän sivuja 45 vuotta Puolan suurvallan kuninkaana hallinneen Sigismundin henkilökohtaisten ominaisuuksien nostamiseen. Syntyy kuva liki pyhimyksestä, aidosti sydämensivistyneestä ihmisestä ja hyvästä hallitsijasta. Sigismund oli erittäin älykäs ja huippuoppinut.  Hän näyttäytyy vastakohtana Ruotsin kruunun häneltä riistäneen Kaarle IX:n rinnalla, joka sen sijaan oli äärimmäisen raaka, röyhkeä ja julma.

Sigismund pyrki modernisoimaan Puolaa. Hän yritti muuttaa parlamentin, semjin, päätökset perustuvaksi enemmistövaltaan siihenastisen yksimielisyyden vaatimuksen sijasta, mutta maan vahva aatelisto koki sen uhkana ja nousi esteeksi.

Maa oli jatkuvasti reunoilta kapinan ja valtataistelun näyttämönä. Mutta häikäilemätöntä valtataistelua kävi Sigismundkin – Venäjän vallanperimyksellä. Iivana Julman poikien kuoltua juuri Puola syötti Moskovaan vale-Dmitreinä tunnettuja kruununtavoittelijoita. Sigismund tavoitteli Puolan ja Venäjän yhdistämistä unionivaltakunnaksi.

Näitä kausia, jolloin Venäjän maaperällä melskasivat sekä Ruotsin että Puolan joukot, Lindqvist kuvaa värikkäästi. Molemmat olivat liki onnistua. Tsaari Boris Godunov oli naittamassa Eerik XIV:n syrjäytetylle pojalle prinssi Kustaalle tyttärensä Ksenian, mutta tajusi vihdoin Kustaan kyvyttömäksi suunnittelemakseen Venäjän vasallihallitsijaksi Baltiassa. Kustaa kuoli sairaana ja hylättynä jossakin Venäjän sisämailla. Sen sijaan pajarit ehtivät valita vuonna 1610 Sigismundin pojan Vladimirin tulevaksi tsaariksi, mutta Puolan joukot saatiin karkotetuksi maasta niiden sorruttua ylettömiin raakuuksiin ja hävityksiin.

Asetelmat Puolassa muuttuivat radikaalisti, kun Sigismund jäi leskeksi. Syvästi kokemansa suruajan jälkeen hän nai rakastamansa vaimovainajan Anna Itävaltalaisen sisaren Konstantian. Humanismin tuulet muuttuivat jäisiksi puhureiksi. Yltiöuskovainen, katolinen Konstantia muutti uskonnoiltaan suvaitsevaisen Puolan syvän katoliseksi ja alkoi mestauttaa epäsuosioonsa joutuneita. Oliko siis Sigismund tossun alla? Hän oli tuolloin jo vanha ja raihnainen, mutta oman humaanin ja valistuneen tahdon ajautumista katveeseen jäi lukiessa kummastelemaan.

Itseäni ja lukijoita säästääkseni hyppään Puolan viimeisten Vaasa-kuninkaiden, Vladimirin ja Juhana Kasimirin yli, sillä Ruotsin toiseksi viimeistä Vaasa-sukuista kruunupäätä ei käy ohittaminen. Kun ylipainoinen Kustaa II Aadolf suistui Lützenin taistelussa 1632 ratsunsa selästä eikä häntä ehditty auttaa ajoissa satulaan, Ruotsi koki menetyksen korvaamattomana. Ruotsin valtiopäivät päätti seuraavana vuonna 1933, että kuninkaan nimi on ”ikuisiin aikoihin asti Kustaa II Suuri.

Kustaa II Aadolf

Monikaan omena ei pudonnut kauaksi Kustaa Vaasan jaloista, ei liioin Kustaa II Aadolf, sukunsa tyypillinen edustaja. Hän oli kiivas, herkästi suuttuva ja pitkävihainen. Hän ei sietänyt arvostelua ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Isoisästään poiketen hän oli kuitenkin kielitaitoinen ja sivistynyt mies.

Kustaa Aadolfin henkilöhistoriassa itselleni oli uutta morsiamenryöstö. Brandenburgin nuorta prinsessaa Maria Eleonooraa tavoitteli myös Puolan Sigismund pojalleen Vladimirille. Avioliitolla suuntaan tai toiseen oli suuret ulkopoliittiset seuraamukset. Morsiamenryöstö Ruotsiin toteutui, tosin tyttären ja hänen äitinsä tuella heidän juonitellessa hallitsijaisän selän takana. Tällaiset tarinat ovat rusinoita Lindqvistin leipomassa kuninkaallisessa pullassa.

Kustaa Aadolfin häät olivat tyypilliset kuninkaalliset pullistelut. Hovin tilikirjojen mukaan niissä kulutettiin 27 000 litraa reininviiniä, 32 000 litraa ranskalaista viiniä sekä paloviinaa ja valtaisat määrät tuontiolutta. Lindqvistin teoksesta syntyy kuva, että kukin vallanpitäjä vuorollaan pyrki tekemään maailmanennätyksen juhliensa loistokkuudella. Kun esimerkiksi Kaarle X Kustaa kruunattiin kuninkaaksi 1650, maassa vallitsi pahin nälänhätä miesmuistiin ja maanteillä vaelsi kerjäläisiä. Se ei mitenkään estänyt ennennäkemättömän kuninkaallisen spektaakkelin rakentamista.

Kustaa II Aadolfin vaimolle avioliitto oli ilmeisesti onneton, sillä sotakuningas Kustaa II Aadolf melskasi koko elämänsä taistelutantereilla. Nuori kuningatar kuoli varhain, mutta ehti synnyttää kolmantena ja ainoana eloon jääneenä lapsena tyttären, Kristiinan, joka julistettiin heti syntymässään kruununperilliseksi.

Kolmekymmenvuotista sotaa on perusteltu uskonsotana. Sitä se oli osittain. Kaarle IX oli valtapoliittisin syin tehnyt Ruotsista ultraprotestanttisen maan. Noina aikoina paavit kävivät vastauskonpuhdistusta ja sitä yritettiin myös Ruotsissa.

Uskontoa tärkeämpää oli kuitenkin vallata lisäalueita ja mielellään näin kartuttaa valtakunnan kauppa- ja tullituloja. Kustaa II Aadolf tavoitteli sekä Puolan että Venäjän kruunua. Tavoitteena oli Puolan kuninkaana heittää Romanovit Venäjältä ja ottaa valtikka itselle.

Kolmekymmenvuotista sotaa voidaan kutsua ensimmäiseksi maailmansodaksi, kirjoittaa Herman Lindqvist. Luonnehdinnalle on perusteensa. Sodasta on päntätty paljon koulujen historiantunneilla, joten pysyttelen sodassa rauhanrintamilla.

Kristiina

Kristiina oli vasta kuusivuotias isänsä kaatuessa. Täysi-ikäisenä hänet kruunattiin kuningattareksi, mutta hän piti kruunua vain vuoden. Jacob Heinrich Elbfasin maalaus. Nationalmuseum. Teoksen kuvitusta.

Kuningatar Kristiinan hallintokausi (kun hän lopulta tuli täysi-ikäiseksi) jäi vuoden mittaiseksi. Kristiina keräsi ympärilleen suosikkejaan ja eli yli varojen, aina. Hankkiakseen rahaa hän myi valtion omaisuutta. Kristiina ehti lyhyenä aikana paisuttaa aateliston mahtia määrältään ja läänityksiltään monikertaiseksi.

Lindqvistin teos luo vahvaa kuvaa miehisesti käyttäytyneestä Kristiinasta, ikään kuin hän nykykatsannossa olisi syntynyt mieheksi naisen ruumiiseen. Ei olisi pois suljettu mahdollisuus. Uusimmissa ruotsalaisissa tulkinnoissa häntä pidetään ensimmäisenä vapaana naisena, joka vain halusi toteuttaa rajoituksetta itseään.

Yksi itsensä toteuttamisen muoto oli ulkomaille suuntautunut kirjeenvaihto eri uskontokuntien edustajien kanssa:
Tämä tapahtui sankarikuninkaan hovissa, maassa, jossa katolisuus oli kielletty. Katolisuuteen kääntyvä menetti perintöoikeutensa, hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi. Jos piti yhteyttä katolilaisiin (ja nyt sitä teki itse kuningatar), oli valtion vihollinen, maanpetturi ja saattoi hyvinkin saada kuolemantuomion… Luterilaisuus ei ollut missään maassa yhtä vahvassa asemassa eikä katolilaisuus yhtä jyrkästi kiellettyä kuin Kristiinan Ruotsissa.

Teos kuvaa järkytystä, jota viimeisen Vaasa-hallitsijan, Kristiinan, kruunusta luopuminen aikaansai valtakunnassa. Kristiinalle myönnettiin muhkeat vuositulot, jotka hänen tuhlailevassa elämässään eivät kuitenkaan riittäneet. Vielä suurempi järkytys umpiprotestanttiselle Ruotsille oli Kristiinan kääntyminen paavin uskoon ja asettautuminen paavin suojelukseen Roomaan.

Roomassa Kristiina heittäytyi täysillä poliittisiin juonitteluihin ja salahankkeisiin. Yksi hänen projektinsa oli tavoitella katoliseksi muutetun Puolan kruunua viimeisen Vaasa-hallitsijan Juhanna Kasmirin kuoltua. Kristiina sai hautapaikkansa Pietarinkirkosta.

Hävitystä ja levinneisyyttä Vaasojen jälkeen

Villit Vaasat -teoksessa omistetaan reilusti huomiota siihen tolkuttomaan tuhoamiseen ja ryöstämiseen, jota Kristiinan seuraaja Kaarle X Kustaa sai hävityssodassaan aikaan Puolassa. Ruotsin yläluokkien vaurautta rakennettiin ryöstösaaliiden varassa ja kaikki, minkä vain sai irti, se myös otettiin ja vietiin. Muu poltettiin.

Puolan kokema katastrofi oli täydellinen. Ruotsin armeija oli rosvopäällikkönsä johdolla hävittänyt täysin 188 kaupunkia ja hieman pienempää keskusta, 81 linnaa ja 136 kirkkoa, 67 kirjastoa ja 17 arkistoa, tärkeimpänä niistä Varsovan kuninkaallisen kirjaston kokoelmat. Entinen suurvalta Puola vajosi toisen luokan valtioksi. Masennuksen mustaan syöveriin vajonnut Juhana Kasimir ei pystynyt osoittamaan enää kiinnostusta maan asioihin. Hallitsija luopui kruunusta. Viimeinenkin Vaasa-hallitsija oli nyt poissa.

Lindqvist osoittaa etu- ja takakansien sisäpintojen seikkaperäisissä sukukartoissa Kustaa Vaasan ajasta nykyhetkeen sekä kirjansa loppusivuilla sen, miten kaikkialle lopulta Vaasojen suku on levinnyt, niin Euroopan nykyisiin kuningashuoneisiin kuin nykyiseen Ruotsin yläluokkaan. Ruotsissa Vaasojen jälkeläiset on tunnistettavissa.
Ainakin yhdeksän Ruotsin pääministeriä vuoden 1900 jälkeen on ollut sukua Kustaa Vaasalle, muun muassa Carl Bildt, Olof Palme ja Hjalmar Branting, kirjoittaa Lindqvist ja mainitsee Vaasa-verisiksi Suomesta Carl Gustaf Mannerheimin ja P.E. Svinhufvudin.

Villit Vaasat on antoisa, hyvin runsas historiallinen tietoteos laajoine henkilöhakemistoineen, lähdekirjallisuuksineen sekä puolan kielen ääntämisohjeineen ja puolalaisine paikannimineen. Lähdeviitteitä tekstissä Lindqvist ei käytä. Ehkä hyvä, tutkimuksesta kun ei ole teoksessa kyse. Erityisen painavan kiitoksen ansaitsevat etu- ja takasivuaukeaminen sukukartat.

Herman Lindqvist: Villit Vaasat. WSOY 2018, 465 sivua. Suomennos Heikki Eskelinen.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Sally Salminen: Katrina

Katrina on rankka selviytymistarina elämässä, joka on armoton ja useimmien kohtuuton eläjälleen. Ahvenanmaa-kaunokirjallisuuden käynnistäjä.

Ahvenanmaalaissyntyisen Sally Salmisen (1906–1976) esikoisromaani Katrina koki uuden tulemisensa, kun Yleisradion kirjallisuustoimittajat valitsivat sen edustamaan kaunokirjallisuusvuotta 1936 Suomen itsenäisyyden juhlavuoden Kirjojen Suomi -sarjassa. Sen jälkeen Teos kustansi kirjan uudelleen Juha Hurmeen tuoreena suomennoksena.

Olin lukenut Katrinan ensimmäisen kerran yli pari vuosikymmentä sitten. Miten mieluusti olisin nyt lukenut vanhaa Aukusti Simojoen ja Juha Hurmeen uutta suomennosta rinnatusten, mutta se ei onnistunut. Vanhan painoksen minulle lainannut oli pannut kirjansa kiertoon enkä lähtenyt kaukolainaamaan. Ei Simojoen kieli jäänyt mieleeni vanhahtavana, kaipa kirjan juoni piti huomiokykyni otteessaan. Hurmeen suomennos on joka tapauksessa raikas ja mitä ilmeisimmin hänen kieliratsunsa ei intoutunut potkimaan aisojen yli.

16 vieraalla kielellä ilmestynyt Katrina oli jättimenestys. Vasta Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen puolitoista vuosikymmentä myöhemmin aloitti kirinsä Katrinan ja Aino Kallaksen teosten maailmanvaltausten rinnalle ja lopulta niiden ohi.

Sally Salminen kuvaa tuolloin ikäisensä nuoren tytön kohtaloa vieraassa kulttuurissa ja tämän sinnikästä sopeutumista kurjimmista kurjimpiin oloihin, joihin hän lapsellisen rakastumisensa ja pika-avioitumisensa seurauksena viskautui joutuessaan Pohjois-Pohjanmaan vauraasta maalaistalosta ahvenanmaalaisen mäkitupalaisen lahoon ja vetoiseen hökkeliin. Nuori aviomies Johan osoittautui mielikuvituksensa kuljettamaksi suupaltiksi merimieheksi, joka vietyään nuoren vaimonsa Torsön saarelle otti merimiessäkkinsä ja katosi pitkään pestiinsä merille. Hool rait.

Varakas maalaistalon tyttö kokee järkytyksen. Tuore aviomies osoittautui palturin puhujaksi, hölösuiseksi taivaanrannan maalariksi ja retkuksi:
Katrina tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä. Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrina oli saanut uuden kodin.

Katrina on kirjoitettu työtä kaihtamattoman, sisukkaan, oikeudentuntoisen ja vahvatahtoisen naisen selviytymistarinaksi. Mutta niin hyvin kuin Katrina tarinansa ansaitseekin, toisella lukemisella luin romaania suunpieksäjä-Johanin traagisena elämäntarinana, Johanin Katrinan kokemana, tajuamana ja tuntemaan oppimana. Kaikista hurjuudestaan huolimatta kirja on puhdas ja aito rakkaustarina.

Teoksen jokaiselta sivulta kirkuu räikeä yhteiskunnallinen vääryys, jonkalaista riiston kuvausta en muista tavanneeni manner-Suomen kirjallisuudesta, ehkä Sillanpään rankimpia novelleja ja Hurskasta kurjuutta tai Kiannon Punaista viivaa lukuun ottamatta.  Sally Salminen syntyi köyhään 12-lapsiseen perheen. Hän näki ja koki suurtalollisten ja laivanvarustajaperheiden mielivallan kallioillaan asuvia maattomia asukkeja kohtaan. Sääliä ja myötätuntoa ei tunnettu eikä juurikaan osoitettu. Köyhä oli osansa ansainnut.

Talollisen suoman köyhän osan saa myös luuviuluksi kuihtunut, verta yskivä ja keuhkotautiin nääntyvä Beda, Katarinan tuki ja ystävä saarella. Kun renkipoika ajaa Bedan arkun hautausmaalle, kyyti on juuri ollut sonnanajokärrynä eikä sitä ole viitsitty siistiä edes alkeellisella lakaisulla.

Myös uutta tulokasta, Katrinaa, kohdellaan kuin orjaa. Jokaisen silmissä hän on halveksitun, kelvottoman Johanin vaimo ja se tuomitsee hänet yhteisön alimmalle askelmalle. Ilmoitus tulla aamulla töihin on käsky. Köyhä väki, Katrina yhtenä heidän joukossaan kiertää käskyttäjien raskaista maatöistä toisiin.  Orjia he ovat. Ei kukaan heitä tietenkään ruoski, eikä verikoiria pantaisi etsimään, jos he lähtisivät kylästä. Mutta päivät ovat hyvin pitkiä; kahdeksantuntiseen työpäivään on matkaa vielä monia vuosikymmeniä. Palkanmaksusta ei useimmiten ole puhettakaan. Monien päivien raadanta saatetaan korvata kirnupiimälitralla, jauhopussilla ja kapalla perunoita. Senkin talolliset kokevat pahimmillaan anteliaisuutena ja armeliaisuutena.

Armeliaisuutta Katrina ei siedä, sillä todellista aitoa armeliaisuutta ei taloissa tunneta. Hän näkee vauraan väen saituuden ja pienisieluisuuden. Hän on ylpeä nainen, joka tietää ansainneensa vähäiset saatavansa. Siksi hän tiukan paikan tullen asettuu vastarintaan ja kylän tavoitelluimpana työihmisenä onnistuu voittamaan tahtojen taistelun.  Katrina voittaa kylän mahtimiehen kapteeni Nordkvistin kunnioituksen ja ihailun, kapteenin Katrinan seuraan hakeutumisella ryyditettynä. Se nostattaa alemmuudentuntoisessa Johanissa lohduttoman mustasukkaisuuden.

Saarelle jouduttuaan Katrina on kuurannut ensitöikseen tönön alkeelliseen asumiskuntoon. Paikka oli sisältä painajaistakin hirveämmässä kunnossa kattilaan kivettyneine puuroineen, sänkypahasen likaisine lumppuineen ja nurkissa vilistävine rottineen. Rotat saivat häädön. Kun Johan ensi kertaa palaa pestistään maihin, tyhjätaskuna tuhlattua tienestinsä eri satamissa makeankipeydessään makeisiinsa, hän tuntee vaimonsa ja vauvansa luokse päästyään ensimmäisen kerran elämässään päässeensä kotiin.

Hitaasti Katrinalle selviää, että Johan on orpopoika, jonka kylä jätti heitteille. Hän, avioton lapsi, jäi orvoksi kahdeksanvuotiaana ja joutui heti taloihin raskaisiin miesten töihin tienatakseen työpäivään kuuluvan niukan ruokansa. Yönsä hän vietti muiden silmistä pois sysättynä samaisessa hatarassa tönössä.

Johan on yleisen ja yhteisen naurun ja halveksunnan kohde, osaamaton vätys mieheksi, rallien hoilottaja ja suunpieksäjä, armoitettu valehtelija.  Lukija ymmärtää Johanin selvinneen aikuisikään mielikuvituksensa voimalla, uskomalla itsekin kaiken sen pajunköyden, jolla hän päihdytti aikanaan Katrinan lähtemään mukaansa. Hän kulki suoraan lapsuudesta aikuisuuteen ilman valoisaa nuoruutta siinä välissä. Oikeastaan hän jäi lapseksi aikuisen kehossa. Katrinasta tulee hänelle puoliso ja puuttuva äiti.

Mutta kiperissä paikoissa Johanissa kasvaa aikuinen. Talvinen hevosenlainauskierros taloissa kätilön hakemiseksi synnyttävälle vaimolle ja yritys pelastautua Katrinan kanssa lainaveneellä kuohuvassa myrskyssä pakottavat hänet itsensä ylittäviin ponnistuksiin, aikamiehen mittoihin. Katrina osaa antaa tiukan paikan tullen Johanin pyrkimyksille arvon.

Katrinan tarina on hienoimmillaan siinä, miten viisaasti hän kannattelee itsetunnossaan nujerrettua miestään, näkee hänessä hyviä puolia joita muut eivät näe, kantaa ja kannattelee. Johan ei juo eikä tupakoi, mutta hän on avuton ja osaamaton, paitsi tulkitessaan meren kieltä ja valmistaessaan yksinkertaisia köyhiä aterioita Katrinan maatessa lapsivuoteessa. Kyökkitaitoja Johan oli hankkinut laivoilla kokin apulaisena.

Katrina taistelee miehensä puolesta lapsiaan vastaan myös silloin, kun aikuistuvat lapset alkavat hävetä isäänsä ja osoittaa tälle ylimielisyyttään tajuttuaan ihmisten isäänsä kohdistaman ylenkatseen ja halveksunnan. Katrina tietää rakastavansa tuota fyysisesti romahtanutta miestä, jonka viattomat lapsensilmät katsovat häntä ihaillen ja kiitollisina.

Ihmisten silmissä Johan poljetaan alas vielä hänen jo maattuaan haudassa useita vuosia. Kun hautausmaata uusitaan, Johanin haudan yli on rakennettu kävelytie. Mutta Katrinalle Johan on muualla, siellä, mistä hän joskus saapuisi noutamaan mukaansa laivallaan. Kun vanha Katrina lopulta kohtaa kuolemansa, Johanin laukkaava mielikuvitus sulautuu hänen omaan kuoleman kokemukseensa valoisana ja tervetulleena näkynä kuolleista läheisistä ja mereltä satamaan häntä noutamaan saapuvasta Johanin valkopurjeisesta laivasta.

Katrinan tarina sijoittuu 1800-luvun loppuvuosikymmenistä Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin. Paljon Sally Salminen ei anna kirjassaan ajallisia viitteitä loppua lukuun ottamatta. Kansakoulut yleistyvät. Perustetaan osuuskauppa ja nuorisoseuraliike leviää saarelle. Salminen mainitsee suuren sodan syttymisen, venäläisten maihinnousun, ruotsalaisten ja lopulta saksalaisten sotilaiden saapumisen, kun mantereelta leviää huhuja puhjenneesta sisällissodasta.

Levottomuuksien jälkeen elintaso kohoaa nopsasti. Purjeiset rahtialukset korvataan höyrylaivoilla. Hevosvetoiset haravakoneet ja niittokoneet yleistyvät ja varakkaimmille ilmestyvät ensimmäiset puimakoneet. Ahvenanmaan varustamot ja niiden osakkaat vaurastuvat.

Elintason kasvusta tulee osalliseksi myös Katrinan ja Johanin vanhin poika, merikapteeniksi kouluttautunut Einar. Hän on vaihtanut sukunimensä Johansonin Nordmaniksi. Muut Katrinan ja Johanin lapset on kuoleman viikatemies korjannut eri vaiheissa omiin tarhoihinsa.

Ahvenanmaasta ovat kirjoittaneet mieliinpainuvasti Anni Blomqvist (Myrskyluodon Maija) sekä upeassa Ahvenanmaa-trilogiassaan Ulla-Lena Lundberg.  Sally Salminen oli Katrinallaan edelläkävijä. Mutta Salminen oli kova pala ahvenanmaalaisille. Kirja ei toden totta imartele saaren vaurasta vallasväkeä.

Sally Salminen: Katrina. Teos 2018, 448 sivua. Suomennos Juha Hurme.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Martti Anhava: Siperia opettaa

Anna Lehtosen suunnittelema kansi on tyylikäs ja sopii esseekokoelman aihepiiriin erinomaisesti. (Tässä vaihtoehtojen puuttuessa kännykkäotoksena)

Kääntäjä ja esseisti Martti Anhavan (s. 1955) Siperia opettaa koostuu 18 esseestä. Niistä yhdessätoista ensimmäisessä Anhava hyödyntää syvää venäläisen kirjallisuuden perehtyneisyyttään. Hän tarkastelee Siperiaa venäläisten kirjailijoiden tuotannon kautta ”inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana”.

Minua mykisti esseistin sivistys, syvä ja laaja-alaisuutta viestittävä kirjallisuuden ja elokuvan tuntemus sekä kyky löytää kustakin aiheesta kannatteleva tuore idea. Luin näitä venäläiseen kirjallisuuteen sidottuja tekstejä kunnioitusta tuntien (mutta myös – myönnettäköön – hienoisella kademielellä). Essee on vaativa laji ja taitavia esseistejä harvassa. Laji istuu Anhavalle.

Australian tavoin Siperiaa asutettiin rikollisten, sellaisiksi leimattujen ja ei-toivottujen henkilöiden rangaistus- ja karkotuspaikkana.  Mutta Siperia toimi myös turvapaikkana, kuten käy ilmi kokoelman avausesseestä ”Ja hämy verhoo vanhat portaat” nimessä Mihail Lermontovin runoa lainaten. Stalinin puhdistusten käynnistyttyä kaukonäköisimmät luottivat siihen, että poissa silmistä on myös poissa mielestä.  Pakolaiseksi lähtee myös Tšehov-tutkija Aleksandr Tšudakovin isä perheineen kohdepaikkana Štšutšinskin kaupunki Pohjois-Kazakstanissa. Tuosta pakolaisuudesta Tšudakov kirjoitti kirjan. Anhavan mukaan kaupungista tuli eräänlainen pakolaiskeskittymä. Sinne päätyi ”tiedemiehiä, muusikoita, kuvataiteilijoita, shakinpelaajia ja monin tavoin kunnostautunutta väkeä”.

Avausessee kuvaa Siperiaa vainottujen turvapaikkana laajemminkin.
”Nyt, kun ainakin Eurooppa, Lähi-Itä ja Afrikka näyttävät alati kasvavan pakolaisongelman myötä siirtyvän uuteen kansainvaellusten aikaan, tuntuu kiinnostavalta ajatella, että Venäjän rajojen sisäpuolella tällaista vaihetta on eletty jo useamman sukupolven ajan.”

Seuraava essee taustoittaa suppeasti Siperian Venäjään liittämisen historian ja esittelee Siperiaa loppumattomana karkotuspaikkana. Katariina Suurella oli aluelaajennuksissa ansionsa, mutta varsinaisesti Siperian valloittamisen lasketaan alkaneen vuodesta 1582, jolloin kasakkapäällikkö Jermak joukkoineen kukisti ja miehitti Siperian kaanikunnan pääkaupungin Iskerin.  Ensimmäisiä karkotettuja ovat esseen mukaan 1660-luvulla hallitsijan vainoamat vanhauskoiset (joita pakeni joukoittain myös Peipsijärven länsirannalle ja Puolaan).

Ne onnekkaat, joita ei teloitettu dekabristikapinan nopeassa tukahduttamisessa 1825, karkotettiin Siperiaan. Anhavan mukaan karkotustuomioita ryhdyttiin antamaan jo aiemmin rikoksista, joista varhemmin oli rangaistu muulla tavalla, kun sotilaskarkuruudesta, tapon yrityksestä, ennustamisesta, nuuskaamisesta, nyrkkitappelusta tai tulen varomattomasta käsittelystä. Vuodesta 1753 alkaen kuolemantuomioita ryhdyttiin säännönmukaisesti muuttamaan elinikäisiksi karkotus- ja pakkotyötuomioiksi, paitsi maanpetoksessa ja hallitsijoiden henkeä uhkaavissa rikoksissa.

Mielenkiintoinen täydennys esseessä on naisten, aviovaimojen, kohtalo. Jos he halusivat seurata miestään, he joutuivat luopumaan aatelisarvostaan ja siihen liittyvistä oikeuksistaan, kiinteästä irtaimesta omaisuudestaan sekä oikeudesta mahdollisiin perintöihin. Puolisot eivät saaneet asua yhdessä pakkotyötuomion kestäessä ja lapsia naiset eivät saaneet ottaa mukaansa.

Venäjän historian nimekkäitä karkotettuja on lukuisia, nimekkäimpien joukossa muiden muassa anarkismin isä Pjotr Kropotkin ja utopiasosialisti, toisinajattelija Aleksandr Herzen, joka 1855 julkaisi Lontoossa karkotusvuosiensa muistelmat My Exile in Siberia (Menneitä ja mietteitä).  Essee kuvaa sitä, miten järjestelmä nosti ja palkitsi Venäjän hallinnon roistoja.

Kun keisarivalta katosi uusien aatteiden tieltä, sekä Herzen että Kropotkin saivat nimikkokatunsa sosialistiseen Moskovaan. Lenin karkotettiin Siperiaan kerran, Trotski kahdesti ja Stalin peräti yhdeksän kertaa. Moni muukin vallankumousmielinen vietti siellä yhden tai useamman rupeaman keisarivallan loppuaikoina.

Poliittisista kapinallisista kuuluisin karkotus- ja pakkotyötuomion saanut on epäilemättä valetelotuksen kokenut Pjotr Dostojevski, jonka teos Muistelmia kuolleesta talosta (ilm. 1862) kuvaa jälkikäteen kirjoitettuna pakkotyövuosia Tobolskin vankilassa Keski-Siperiassa. Pakkotyövankileireistä ovat monet venäläiset kirjailijat kirjoittaneet kuvauksia. Dostojevski oli kirjoittajista ensimmäinen. Anhava nostaa kolmannessa esseessään teoksesta esiin samoja kohtia, jotka itsellenikin jäivät aikoinaan kirjasta mieleen: pakkotyövankien rakentama teatteriesitys, helvetiksi mieltämäni sauna sekä yhden vangin kärsimä kujanjuoksurangaistus. Anhavan kokemana teos ei kuitenkaan mässäile vartijoiden julmuudella, vaan pääpaino on vankien ja vankiyhteisön henkisellä puolella. Se, mitä Siperia Dostojevskille opetti, kattaa siis yhden hienon esseen mitat. Minulle essee oli yksi mielenkiintoisimmista, ehkä siksi, että Muistelmia kuolleesta talosta on jäänyt muistiin rankkana lukukokemuksena.

Essee Tutkiva turisti kertoo amerikkalaisen Georg Kennanin pitkästä työmatkasta Siperiaan 1865 tarkoituksena edistää lennätinlinjan rakentamista San Franciscosta Kanadan kautta Amur-joelle sekä Kennanin myöhemmästä tutkimusmatkasta Siperian vankileireihin. Kennan sai tsaarilliset suositukset, koska lähtötilanteessa hänellä oli käsitys asioiden mallikkaasta tolasta. Tutkimusmatka muutti Kennanin käsityksiä. Hän joutui kohtaamaan vangittujen oikeusturvattomuuden ja hallinnollisen mielivallan. The Century Magazinessä artikkeleina julkaistu raportti herätti valtavaa huomiota ja sai kirjaksi koottuna yhdeksän sadan sivun mitat. Venäjällä kirja julistettiin julkaisukieltoon.

Omalle tutkimusmatkalleen lähti myös Anton Tšehov 1890 valiten kuitenkin eri reitin kuin ”pajatson tyhjentänyt” Georg Kennan. Tšehov matkasi Sahalinin saarelle, joka oli päätynyt Venäjän omistukseen 1875 ja asetuksella määrätty vankisiirtolaksi. Tšehov kiersi saarella kolmen kuukauden ajan vailla oikeutta tavata poliittisia vankeja. Heitä oli Kennan kartoittanut todeten asteikon yltävän laveasti kyläsuutarista kaukasialaiseen ruhtinattareen. Tšehovin teosta Mania Sachlinosa Anhava pitää kirjailijan kaikissa suhteissa mittavimpana teoksena ja antaa Tšehov-esseelleen saman nimen.
”Sahalin on sietämättömien kärsimysten paikka”, kirjoitti Tšehov. ”Kyllä, kyllä, mutta Tšehovin esittämät luonnehdinnat eivät päteneet vain Sahaliniin”, kirjoittaa vuorostaan Martti Anhava luetellen muita Siperian sietämättömän kärsimyksen paikkoja.

Esseessä Keveämmin kolhuin Anhava esittelee vuonna 1881 karkotuspaikkaansa joutuneen Vladimir Korolenkon. Korolenko kirjoitti tarinoitaan Russkaja mysl -lehteen ja elämänsä loppuvuodet omaa elämäkertaansa Aikakauteni tarina. Anhavan mielestä  Aikakauteni tarina kuuluisi epäilemättä  merkittävimpiin venäläisiin muistelmateoksiin tekijänsä näköalojen laajuuden, hänen rehellisyyspyrkimyksensä  ja ihmeteltävän tuoreena pysyvän kertomisen innon ansiosta. Niin, jos Korolenko olisi saanut muistelmansa valmiiksi. ”Hän ehti tai jaksoi panna paperille kolmisenkymmentä ensimmäistä elinvuottaan, parahiksi karkotuksesta paluuseen asti. Sivuja jo tuohon alkusoittoon kertyi tuhatkunta; niistä parisataa hän omistaa Siperian kokemuksilleen.”

”Stalinin jälkeisten aikojen perimätieto tuntuu pitävän lukua siitä, kuka ilmiantoi kenet ja kuka ei, kuka esitti muuten vain vääriä todistuksia, kuka hyötyi kenenkin katoamisesta tai epäsuosioon joutumisesta. Huolimatta tietoon tulleiden tapausten ja kipeiden muistojen runsaudesta edes järjestelmän luhistumisen jälkeen maassa ei yritettykään käynnistää sen tapaista pyykinpesua johon Saksa pakotettiin viime sodan jälkeen, varsinaisista puhdistuksista puhumattakaan”, Martti Anhava kuittaa Venäjän vapautumisen historiansa painolastista.

Essee Kotiloiva ihminen on omistettu kansainvälisesti tunnetuimmalle pakkotyöleirien ja gulagien kuvaajalle, Aleksandr Solženitsylle. Anhava esittelee esseessään tämän keskeiset teokset ja niiden saaman vastaanoton. ”Esikoisteoksellaan Ivan Denisovitšin päivä Aleksandr Solženitsyn mursi neuvostotodellisuuden kipeimpiin kuuluneen tabun, herätti henkiin ja ennennäkemättömään kukoistukseen kokonaisen kirjallisuuden lajin, vankileirikirjallisuuden”, kirjoittaa Martti Anhava. Kirjan myötä Solženitsyn joutui myös eräänlaiseksi sananvapauden kiistakapulaksi. Kirjan Solženitsyn onnistui saada julki Nikita Hruštševin uudistuslinjan turvin. Kirja nostatti tuhansittain samantyyppisiä vankileirikirjoituksia, joita lähetettiin suoraan Solženitsylle. Tähän muiden kirjoittamaan aineistoon kirjailija perusti suurteoksensa Gulag – vankileirien saaristo, jonka hän toimitti mikrofilminä ulkomailla julkaistavaksi. Myös sitä edeltävät teokset, Syöpäosasto ja Ensimmäinen piiri, oli julkaistu vain ulkomailla poliittisen ilmapiirin kiristyttyä Neuvostoliitossa.

Kirjailijalle myönnettiin vuonna 1970 Nobel-palkinto, jota hän ei yrittänyt noutaa. Hänet erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, estettiin julkiset esiintymiset ja lopulta karkotettiin maasta. Venäjälle paluunsa jälkeen Solženitsyn profiloitui äärinationalistina ja juutalaisvastaisena konservatiivina.
”Vienee aikaa ennen kuin venäläiset itsekään kykenevät esittämään edes jotenkin tasapainoisen kokonaisarvion Solženitsyn toiminnasta ja hänen maailmankuvansa kehityksestä”, Martti Anhava toteaa.

Anhava pohtii esseessään myös Gulag-teoksen erikoista alaotsikkoa ”Taiteellisen tutkimuksen kokeilu”. ”Miksi kirjailija olisi hataroittanut aineistonsa järkyttävää todistusvoimaa fiktivoimalla sitä? Mitä hän olisi enää voinut keksiä?” Anhava kysyy ja löytää alaotsikolle moniulotteisemman merkityksen.

Esseen Mies kylmästä keskushenkilönä on vologdalaisen papin poika Varlam Šalamov (usein asussa Shalamov),joka tuomittiin 1928 ojennusleirille Pohjois-Uralille sekä suuren puhdistuksen vuonna 1937 uudelleen pakkotyörangaistukseen ”vallankumouksellisesta trotskilaisesta toiminnasta”. ”Jälkeenpäin Šalamov kiitti onneaan siitä, että hänen tapauksensa käsittely oli ajoittunut vuoden 1937 alkupuolelle, koska silloin kuulusteltavia ei vielä kidutettu”, tietää Anhava kertoa. Kun Šalamov vapautui 1942, hän joutui uudelleen oikeuteen ja sai kymmenen vuoden tuomion neuvostovastaisesta kiihotuksesta, sillä hän oli luonnehtinut Ranskaan emigroitunutta Ivan Buninia suureksi venäläiseksi kirjailijaksi.

Šalamovin kertomuskokoelma on nimeltään Kolyman kertomuksia. Martti Anhava tuntee nuo 33 novellia ja esittelee esseessään niistä kiinnostavimmat. ”Toivon, inhimillisen välittämisen tai huolenpidon ja huumorin pilkahduksia tarinoissa nähdään harvakseltaan, kylmää, nälkää, pahoinpitelyjä, varastamista, kiusaamista, itsemurhia, omien jäsenten silpomista sitäkin enemmän. Myös ihmissyöntiä esiintyy ja siihen kertoja suhtautuu juron ymmärtäväisesti. Kun ei muuta ole, niin minkäs teet.”

Mitä Šalamov sanoo oppineensa leireiltä? ” Ihmisen kulttuurin, sivilisaation poikkeuksellisen haurauden. Ihminen muuttuu pedoksi kolmessa viikossa – raskaan työn, kylmän, nälän ja lyömisen kautta.”

Esseessä kiinnostavinta on kuitenkin titaanien taistelu. Boris Pasternak julkaisi teoksensa Tohtori Zivago, joka sisältää myös vankileirikuvausta. Kirjailijat olivat aluksi keskenään yhteydessä, mutta välit katkesivat kertakaikkisesti. Syynä näyttää olleen nainen, Pasternakin naapurustossa asunut Olga Ivinskaja, jota Šalamov liehakoi tietämättä tämän olevan Pasternakin ”toinen nainen”.  Aidosta kateudesta näyttää olevan kyse välien katkeamiseen Solženitsyyn. Mitä kirkkaampana Solženitsyn tähti ja tunnettavuus loistivat, sitä selvemmin Šalamov oli ulkokehillä. Kirjailijat vaihtoivat aluksi tekstejä toistensa luettavina. Šalamov tarjoili Kolyman kertomuksia eri tahoille huonolla menestyksellä, mutta kopioista yksi päätyi julkaistavaksi Saksaan. Šalamov esitti siitä kuitenkin julkisesti loukkaantuneen paheksuntansa. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Solženitsyn esitti omassa välitilinpäätöksessään tylysti: ”Varlam Šalamov on kuollut”, kiista eri kiemuroiden jälkeen päätyi Šalamovin julistamaan Solženitsyn ihmiseksi, joka ei ole arvollinen kajoamaan Kolyman kaltaiseen aiheeseen. Šalamov ilmoitti Solženitsyn toimivan yhteistyössä KGB:n kanssa peitenimellä Vetrov. Martti Anhavan peräänkuuluttamaa kirjailijan kokonaisarviota siis tarvitaan tuoltakin osin!

Anhava luonnehtii Šalamovin närää sapenkarvaiseksi, mieltä ja sisikuntaa vereslihalle korventavaksi, kaikkialle ja kaikkeen suuntautuvaksi kiukuksi ja katkeruudeksi. ”Sopivan yllykkeen kohdatessaan närä purkautui ärähdyksinä, puraisuina, ilkeytenä, häijyytenä.” Lievemmän sapen kohteiksi Anhava  mainitsee myös Isaac Babelin, Marina Tsvetajevan ja Mihail Bulgakovin.

”Itsekritiikittömyyden omaksuminen metodiksi ei ole aivan harvinainen itsepetoksen laji ja se on tuottanut keskuuteemme määrättömästi puolivillaista kirjallisuutta. Kolyman kertomuksissa häämöttävää maailmaa ja Šalamovin ilmeisiä kykyjä ajatellen tuntuu valitettavalta, että kirjoittajana hän päästi itsensä niin paljon helpommalla kuin muut.”

Toiseksi viimeisessä Siperia-esseessä tarkastelussa on Vasili Grossman ja hänen romaaninsa Kaikki virtaa sekä romaanijärkäle, ”synkänsakea fresko” Elämä ja kohtalo. Teoksessa Kaikki virtaa yksi keskushenkilöistä, Ivan Grikorjevitš joutuu vankileirille opiskelutoverinsa ilmiantamana. Anhavan mukaan Grossman esittelee teoksessa erilaisten ilmiantajatyyppien henkistä rakennetta ja heidän toimiensa vaikuttimia. Teos kuvaa yhdessä luvussa leiriin joutuvan nuoren naisen vaiheita, kun Ukrainan maatalous kollektivisoitiin hävittämällä kulakit ja tuottamalla tarkoituksellisesti laajamittainen nälänhätä.

Ben Hellman oli jopa sitä mieltä, että Solženitsyn ei sanonut oikeastaan mitään mitä Grossman ei olisi Kaikki virtaa -romaanissa hieman yli parilla sadalla sivulla sanonut.”

”Silti en malta olla hieman haikailematta niitä romaanikerronnan mahdollisuuksia jotka Grossman jätti Ivan Grigojevitšin kuvauksessaan käyttämättä. Leiriin syyttä tuomittujen paluu, heidän pyrkimyksensä sopeutua elämään keskellä ihmisiä jotka eivät oikein tienneet miten heihin suhtautua on aihe joka edelleen odottaa sävykästä, näkemyksellistä käsittelyä. Aiheettomasti ilmiannettuja ja kyseenalaisin perustein tuomittuja ihmisiä on kuulunut suunnilleen jokaisen neuvostovuosien aikuisuuttaan eläneen venäläisen sukulaisten ja tuttavien piiriin, mutta suhtautumista heihin on sävyttänyt ja ilmeisesti edelleen sävyttää esivallan langettaman päätöksen leima: kai niissä jotakin vikaa oli, kun leiriin joutuivat.”

Viimeisessä Siperia-sarjan esseessä Uuteen elämään Martti Anhavan käsittelyssä on vuonna 2009 ilmestynyt Roman Sentšinin lohduton romaani Jeltyševit, missä poliisin toimesta erotettu aviomies Nikolai päättää aloittaa vaimonsa Valentinan kanssa uuden elämän maalle menetetyn maineensa vyöhykkeen ulkopuolelle. Sajan-vuoriston liepeille eteläiseen Siperiaa sijoittuva romaani kuvaa avioparin yhteiskunnallisen aseman nopeaa romahtamista ja moraalisten periaatteiden murenemista.

Martti Anhava esittää esseensä lopussa eräänlaisen koko Siperia-esseesarjan yhteenvedon, jota en malta olla lainaamatta:
”Dekabristi Rosen näki Siperiassa toisen Amerikan, Herzen havahduttamista odottavan suuren tulevaisuuden, Gontšarov kesyttömissä erämaissa uinuvien voimien paljouden. Kropotkin näki kehityksen lähteneen väärään suuntaan ja hänen näkemystään vahvistivat monet Kennanin ja Tšehovin havainnot.
Jeltyševien vaiheiden taustana häämöttävä Siperia on yhtä lohduton kuin laajakin. Itse asiassa romaanin kuvaamien tapahtumien kulku voitaisiin sijoittaa suunnilleen mille hyvänsä teollisuutta vaille jääneelle tai sen menettäneelle paikkakunnalle Sortavalan ja Kamtšatkan välimaastoon. Jokainen Venäjän syrjämailla liikkunut ymmärtää että Krimin tai Ukrainan tai Syyrian tai kuun miehittäminen on helppo juttu maaseudun ongelmien ratkaisemisen rinnalla.”

Tätä kirjoittaessani olen samanaikaisesti lukemassa uudemman kerran vuonna 2016 suomeksi ilmestynyttä ja silloin lukemaani tataaritaustaisen Guzel Jahinan (s. 1977) vangitsevaa romaania Suleika avaa silmänsä. Kirjailija puuttuu Martti Anhavan Siperia-valikosta, vaikka tämä nykyromaani kertoo yksinomaan ja suoraan Stalinin kauden ihmisten pakkosiirroista työleireille Siperiaan ns. kulakkeina.  Mikä olisi Suleikan oma ja täydentävä anti esseekokoelman Siperia-kokonaisuudessa? Kirjassa on aineksia useampien julkaistujen esseiden aiheisiin. Uutta on se, että kyse on enemmänkin summittaisista, kokonaisvolyymien saavuttamiseen tähtäävistä massakuljetuksista kuin työleirituomioista näennäisoikeudenkäynteineen. Uutta on myös se, että kirjoittaja ei ole aikalainen vaan uhreista yhden jälkeläinen, karkotetun isoäidin lapsenlapsi. Suleika avaa silmänsä on historiallinen romaani.

Siperia opettaa -kokoelman Siperia-esseet vievät voimani (!!!). En aio tässä paneutua lukemiini muihin esseisiin. Mutta aiheet on aiheellista kertoa.

Oman hienon pitkän esseensä saa kirjailija Juri Trifonov teoksellaan Talo Rantakadulla. Kirja on kuulunut vuosikymmeniä kirjahyllyyni ja on – pelkäänpä pahoin – vielä lukematta.  Teoksen nimi viittaa siihen Kremlin kyljessä olleeseen eliittiasuinalueeseen, jonka Stalin loi bolševikkien kermalle. Maalta palattuani korjaan laiminlyöntini.

Neljässä esseessä Anhava osoittaa elokuvafriikkiytensä. Elokuvat ovat Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969), Barry Levinsonin Wag the Dog – Häntä heiluttaa koiraa (1997), Francis Ford Coppolan Kummisetä sekä Alexander Paynen Sideways.

Kokoelman kolme viimeistä esseetään Anhava omistaa runoilija ja talousmies Paavo Haavikolle, joka nosti kovin toimenpitein kuilun partaalle luisuneen Reenpäiden suvun Otavan jaloilleen, sai lopulta talosta tarpeekseen ja lähti. Martti Anhavalla oli Paavo Haavikkoon näköalapaikka, sillä Martti Haavio työskenteli Otavan kaunokirjallisuusosastolla pitkän rupeaman 1974–2008 samanaikaisesti, kun Paavo Haavikko toimi Otavan kirjallisena johtajana 1967–1983.  Otavan kautta Suomen kirjallisuutta palveli myös pitkään ja ansiokkaasti Martti Anhavan runoilijaisä, Tuomas Anhava, poikaansa aiemmin tosin.

Uusia ikkunoita nämä Haavikko-esseet avasivat nimekkäästä vaikuttajasta ja vallankäyttäjästä ainakin minulle, kuten ilman epäilystä teki hieno esseekokoelma kokonaisuudessaan.

Martti Anhava: Siperia opettaa. Otava 2018, 332 sivua.

Kategoria(t): Esseet, Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Seija Paasonen: Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin

Meteorologi Seija Paasonen opettaa katsomaan taivaalle ja tekemään havaintoja taideaareiden taivaiden tiloista. Teoksen kansi.

Meteorologi Seija Paasonen toteutti apurahojen turvin palkattoman virkavapaansa Yleisradiosta omistaen virkavapaakauden ”maalattujen taivaiden maailmojen” tutkimiseen.  Projekti imaisi virtaansa, kun nälkä kasvoi syödessä. Paasosen säätieteilijän silmät tutkivat lähes 1 863 sään kannalta kiinnostavaa maalausta, Suomessa ja maailmalla. Niistä reippaan kymmenyksen esittelyn hän pystyi mahduttamaan teokseensa Taitelijoiden taivaat, 168 maalausta myös upeina värikuvina ja runsas sata työtä varsin tarkkaan sään kannalta analysoituina.

Säästä, vuoden- ja vuorokaudenajoista, pilvistä, lumi- ja jääpeitteistä, vesistöistä ja sateista, veden puuttumisesta, tulvista, kuutamoista, tähtitaivaista, revontulista, auringonlaskuista ja -nousuista ja ennen muuta pilvistä hän kertoo maalausten avulla kaikkiaan 55 sään aiheryhmässä. Niistä alkuperäiseen projektinsa lähtötilanteeseen hän menee aivan teoksensa loppusivuilla, käsittelemään maalauksia, joissa taiteilija on keskittynyt pilvitutkielmiin, taiteen kohteena yksinomaan taivas.

Pilvitutkielmamaalareista Seija Paasonen nostaa yhden ylitse muiden, englantilaisen John Constablen (1776–1837). Constable halusi ymmärtää ilmakehän mekanismeja ja kuvata taivaan tiloja tietojensa pohjalta. ”Constablen arvellaan maalanneen yli 50 taivas- ja pilviaiheista teosta vuosina 1820–1822”, Paasonen tietää. Taiteilija merkitsi maalausten taakse kelloajan ja päivämäärän sekä vallinneet sääolot.

Fanny Churberg oli pilvitaivaiden maalausmestareita. Tämän työn, Talvimaisema, aurinko mailleen mentyä, yhteydessä Seija Paasonen selvitti Heklan purkautumisajankohdan. Teoksen kuvitusta.

Suomalaisista pilvitutkielmien mestareiksi Paasonen nimeää Fanny Churbergin, Eero Järnefeltin ja Akseli Gallen-Kallelan. Mutta teos ylitse muiden on Seija Paasoselle Isaac Levitanin Ikuisen levon aika, jota hän analysoi päätyen toteamaan säätieteilijän päätelmät ja maalauksen nimen osoittaman säätulkinnan keskenään ristiriitaiseksi. Levitan kuvasi nimenomaan ikuisen levon aikaa, siis väistyvää eikä päälle nousevaa ukkospilveä, vaikka katsojan silmä pyrkisi tulkitsemaan toisin.

Seija Paasonen käy siis aihepiireittäin läpi 168 maalausta sekä koko joukon maalauksia ilman kuvaa. Hän erittelee taivaalta havaitsemansa pilvityypit, päättelee vuorokauden ajan, tuulen suunnan, säärintaman väistymisen tai saapumisen ja pääteltävissä olevan ilman lämpötilan. Mitä kirjan lukija oppii tästä kaikesta? Hän oppii huomaamaan oman malttamattomuutensa ja kyvyttömyytensä lukea maalausta, puutteellisuutensa löytää sieltä mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista voi tehdä päätelmiä jatkamaan maalauksen aloittamaa tarinaa. Miten usein ohitamme taidemuseoissa teoksia tyytyen vain pikasilmäyksiin ajanpuutteessa tai vastaanottokyvyn alkaessa herpaantua. Tai tyydymme tekemään helpoimmin avautuvan havainnon! Paasonen opettaa oivaltavaa ja teosta avaavaa tarkastelua.

Paasonen ei ole ”vain” tyytynyt tutkimaan tarkkaan kutakin teosta, vaan teoksen hänessä herättämä kysymys on johtanut usein uusille tutkimuspoluille, etsimään digiarkistoista tarkkoja tietoja maalausajankohdan sää-, tulivuortenpurkaus- tai hiekkamyrskykirjauksista. Hän on matkustanut usein maalauskohteisiin tietääkseen maalauksen ilmansuunnan, mikä puolestaan on johtanut hänet meteorologina uusiin päätelmiin.

Francois Biert oli Ranskan tutkimusretkikunnan mukana Huippuvuorilla keskikesällä, joten Seija Paasonen oivalsi talvisen revontulimaalauksen ”taiteilijan luomukseksi”, tosin laadukkaaksi sellaiseksi. Teoksen kuvitusta.

Kirjassa on viljalti löytöretkeilijän riemua.  Yhden tällaisen tuottaa ranskalaisen Francois Biardin (1799–1882) Huippuvuorten revontulia esittävä maalaus. Biard kuului Ranskan viimeisen kuninkaan Ludvig Filipin (1773–1850) arktisille alueille lähettämään retkikuntaan, jonka Suomen Lappia koskevaa osuutta esittävän näyttelyn Francois August Biard La Laponie Mythique – Myyttinen Lappi onnistuin itsekin katsomaan Rovaniemen taidemuseossa kevättalvella 2017.  Retkikunnasta kertova näyttely filmeineen ällistytti minut ja kirjoitin siitä tuolloin blogin. (Blogi löytyy osoitteesta https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/03/17/la-laponie-mythique-myyttinen-lappi/ )

Jos retkikunta kävi Huippuvuorilla heinäkuussa 1839, kuten retkikunnan historia kertoo, kuinka maalauksen taivas on niin tumma? ihmettelee Seija Paasonen. Huippuvuorilla näet aurinko pysyy ylhäällä liki puoli vuotta huhtikuusta elokuun puoliväliin. Maalauksen yötunnelman täytyy siis olla taiteilijan luoma näkymä hyytävän kylmästä pohjolan pimeydestä, meteorologi päättelee. Maalaus kuuluu Louvren kokoelmiin.

Tosiasioiden kanssa ristiriidassa on myös Ferdinand von Wrightin maalaus Rajuilma Haminanlahdella. Paasonen paikansi taiteilijan näkymän eteläsuunnasta pohjoiseen. Mutta eihän aurinko voisi paistaa tuosta paikasta ja tuosta suunnasta päivällä! oivaltaa meteorologi jälleen. Tällaiset oivallukset maalausten lukemisessa lienevät merkinneen tekijälle mieleen jääviä herkkuhetkiä.

Samantyyppinen on Eero Järnefeltin maalauksen Koli pää- ja sivusateenkaarista tekemä tarkkasilmäinen havainto: pääkaaren värit ovat väärässä järjestyksessä. Fanny Churbergin hienoa maalausta Talvinen auringonlasku tutkiessaan Paasonen Heklan purkautumisjaksoa ja havaitsi sen sattuneen maalauksen kanssa samaan talveen, helmi-huhtikuuhun 1878.

Valoisa yö, öljy 280 x 185 cm, Prinssi Eugen 1899. Kukapa ei tästä pitäisi! Waldemarsudden, Tukholma. Tämä teos ei kuulu teoksen valikoimaan, vaikka useita Prinssi Eugenin hienoja maalauksia onkin mahtunut mukaan.

Mutta aina syvätutkimus ei johda tarkentaviin johtopäätöksiin. Prinssi Eugenin vaikuttavasta teoksesta Det klarnar efter regn (Sateen jälkeen selkenee) Seija Paasonen halusi selvittää taivaalla näkyvän kuuropilven liikesuunnan. Hän kävi maalauspaikalla Tukholman kaakkoispuolella. ”Koska maalauksen nimessä mainitaan sään selkeneminen sateen jälkeen, oletan, että pilvet ovat menneet paikan yli, jolloin ne olisivat tulleet kaakosta ja ehkä jopa syntyneet siltä suunnalta virranneeseen helleilmaan.” Mutta koska Prinssi Eugenin ottaman valokuvan (johon hänen maalauksensa perusti) päivämäärä ei ole tiedossa, tuon hetkiset ilmavirtaukset eivät olleet jäljitettävissä.

Melkoista omaehtoista tutkimustyötä siis! Mutta onnistumisia tuli myös. Yksi riemukkaimmista oli tunnistaa yli sata vuotta myöhemmin nyky-Pietarista Fjodor Vasiljevin väriloistoisen maalauksen Sunrise in Saint-Petersburg (1870-luku) katu Pietarin taideakatemian edustalta. Rankkasateen jälkeistä auringonnousua kuvaava teos on upea. Maalaus kuuluu Venäläisen museon taideaarteisiin.

Meteorologi Seija Paasonen kuvaa maalauksia analysoidessaan lukuisan määrän erilaisia pilvityyppejä, heti perään myös latinankielisin termein. Enpä ollut ajatellut, että säätieteilijät ovat melkoisia latinisteja! Tiede on kansainvälinen ja täsmällisille latinankielisille termeille on ilmeinen tarve.

Mutta mitä erilaisia pilvityyppejä maalausten analyyseissa esiintyy? Yleisin on selvästi kumpupilvi. Tässä muutama muu silmiini teoksesta tarttunut: untuvapilvi, harsopilvi, palleropilvi, kuuropilvi, hahtuvapilvi, verhopilvi. Silti edes kirjan luettuani en taida erottaa niitä taivaalta, ainakaan en kaikkia. Ammatti-ihmisen silmä tunnistaa hienoisetkin erot.

Taiteilijain taivaat -teos on taide- ja tietokirja samoissa kansissa. Lukija oppii yhtä ja toista, revontulien ja sateenkaarien synnystä, kangastuksesta, säärintamista, Jaakobin tikapuista sekä pilvien synnystä ja kestosta. Mutta ylitse kaiken muun on nauttia maalauksista opastajana mainioksi taideoppaaksi projektinsa myötä kasvanut meteorologi Seija Paasonen.

Ivan Aivatzovski, jäljittämätön mestari kuvaa minun katsomanani tässä lähestyvää kuolemaa. Pilvet yhdentyvät myrskyävään mereen. Teoksen kuvitusta.

On lukuisia hienoja taiteilijoita, joiden nimen mainitsematta jättäminen tuntuu tässä aihepiirissä suorastaan synniltä. Syntini kaventamiseksi edes hieman nostan lopuksi Ivan Aivazovskin hurjine myrskyävää merta esittävine teoksineen, joita kirjassa edustaa joukkohukkumista viestittävä Yhdeksäs aalto, sekä häkellyttävää auringonlaskua kuvaava teos Napolinlahti. Venäläisistä mestareista nostan myös lyhyen elämän eläneen Fjodor Vasiljevin (1850–1873), joka Seija Paasosen mukaan löysi maalauksiinsa pilvien olemuksen ja taivaan esittämisen tavan ja näytti sen muille taiteilijoille. Nostan venäläismaalareista myös Nicholas Roerichin (1874–1947), jonka Heavenly Battle -taulun pilvien myllerrys suorastaan mykistää, sekä Alexandr Gerasimovin (1881–1963) katseen vangitsijan, Midday, Warm Rain, sisältä ulos sateen pisaroimaan ikkunaa esittävän hienon teoksen.

Alexandr Gerasimov maalasi vuonna 1939 tämän herkän sademaalauksen. Ikkunan edessä sireenejä. Teoksen kuvitusta.

Länsieurooppalaisista mestareista haluan mainita englantilaisen J.M.W. Turnerin (1775–1851) ja hollantilaisen Aelbrecht Cuypinin (1620–1691), jonka vaikuttavassa teoksessa Veneet myrskyssä taiteilija on tallentanut terävät salamaniskut. Hollantilainen pilvimaalari on myös rajuja siveltimenvetoja harrastanut Vincent van Gogh kirjassa teoksellaan A Wheatfield with Cypresses (Vehnäpelto ja sypressejä).

Suomalaistaitajista noston ansaitsevat edellä mainittujen lisäksi Augusti Uotila, joka nousee kirjassa esille useammalla teoksellaan. Minuun jysähti niistä erityisesti Kalastuspaikka kuutamolla (1883).  Hienoja taivastöitä maalasi myös Albert Edelfelt ja itselleni tuntematon taiteilija Helmi Biese, jonka osalta Seija Paasonen teki myös pienimuotoista sukututkimusta. Ilmatieteen laitoksen johtajana kun on vuosina 1890–1907 toiminut meteorologi Ernst Biese. Omena ei pudonnut kauas puusta: Helmin aviomies ja Ernst osoittautuivat veljeksiksi. Harmi, ettei Helmiltä ole kirjassa tarkasteltavana yhtään teosta.

Maahenki-kustantamon työnjälki on tämänkaltaisissa taide- ja luontoteoksissa huippulaadukasta, niin myös nyt.  Kirjapainolle asetettavissa laatuvaatimuksissa kustantamo ei tingi.

Tämän blogini myötä toivotan kaikille taivaita tarkkaileville oikein Hyvää Juhannusta, taivaalle osuvien pilvien laadusta riippumatta!

Seija Paasonen: Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin. Maahenki 2018, liitteineen 180 sivua. Graafinen suunnittelu Timo Numminen. Kuvankäsittely Petri Kuokka, Aarnipaja.

Kategoria(t): Taidekirjat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Amos Oz: Juudas

Amos Oz tuo moniäänisyyden sinne, missä vallitsee yksiäänisyys. Romaania on syytä lukea myös kannanottona Israelin politiikan nykytilanteeseen.

Juudas Iskariot on kahden vuosituhannen mitassa maailman väärinymmärretyin henkilö. Näin esittää maailmankuulu kirjailija Amos Oz huikeassa romaanissaan Juudas. Hänen loogisentuntuisessa ja houkuttelevassa teoriassaan Juudas näyttäytyy ensimmäisenä ja ainoana aitona kristittynä. Kun muille Jeesuksen Nasaretilaisen opetuslapsille Jeesus oli suuri opettaja, Rabbi, omien sanojensakin mukaan vain Ihmisen poika, Juudas uskoi lujasti Jeesuksen jumalalliseen alkuperäänsä. Uskonsa varaan hän rakensi hurjan suunnitelmansa, jonka seurauksena hän kantaa ikuisesti petturin leimaa.

Juudas sijoittuu talveen 1958–1959, kolmeen kuukauteen Jerusalemissa yliopisto-opintonsa yllättäen keskeyttäneen Shmuel Ashin elämässä. Länsiranta kuului tuolloin (kuten kuuluisi nytkin) Jordaniaan. Israel on perustettu YK:n yleiskokouksen 2/3:n päätöksellä 1947 ja Jerusalem on samalla päätöksellä jaettu arabien ja juutalaisten kaupungiksi. Vallan kahvassa on kovaotteinen David Ben-Gurion, sionistiliikkeen keskeisin hahmo, Israelin itsenäisyyssodan johtaja vuodelta 1948, pääministeri ja presidentti samassa persoonassa, juutalaisten enemmistölle messias (ehkä peräti Messias).

Juudaksen suuria teemoja ovat toisinajattelijat, poliittinen vastarinta, juutalaisuuden ja kristinuskon välinen  taistelu, oikeudenmukaisuus sekä petos.  Niitä kirja käsittelee kahdella aikatasolla: kymmenen vuotta Israelin valtion perustamisen jälkeen sekä kaksi vuosituhatta sitten Jeesuksen ristiinnaulitsemisen tapahtumissa.  Oz kirjoittaa älykästä, hienoa moniäänistä tekstiä aikana, joka salli (ja sallii) vain yksiäänisyyden.

Sosialistiksi tunnustautuva Shmuel Ash kuuluu toisinajattelijoihin. Hänen päivittäinen keskustelukumppaninsa on invalidisoitunut vanhus Gershom Ward, jonka kaitsijaksi ja seuranpitäjäksi Shmuel on palkattu pientä ullakkohuonetta, ruokaa ja vähäistä rahallista korvausta vastaan. Salaperäisyyttä verhoaa kirjallinen vaitiolositoumus. Ward on kipinöitä sinkoilevan älykäs, ironinen, itseironinen, sitaatteja ja sukkeluuksia suoltava väittelijä. Syrjäisessä, eristäytyneessä talossa asuu myös päähuoltaja, 45-vuotias Atalja, rehevän hehkeä, sensuelli, vahvatahtoinen leski Warden pojan kanssa lyhyeksi jääneestä avioliitosta. Ataljan mies kuoli yhdessä Ben-Gurionin sodista arabeja vastaan kokien painajaismaisen raa`an lopun. Miehensä kohtalo on tehnyt myös Ataljasta toisinajattelijan, mutta Shmuelia jyrkemmän ja kitkerämmän.

”Halusitte valtion. Halusitte itsenäisyyden. Lippuja, univormuja, valuutan, rumpuja ja trumpetteja. Vuodatitte virroittain viatonta verta. Hautasitte kokonaisen sukupolven. Karkotitte satojatuhansia arabeja kodeistaan. Laittoman alijan (maahanmuuton) aikana pistitte laivakaupalla Hitleriltä pelastunutta väkeä suoraan satamalaiturilta taistelukentille. Kaikki sen tähden, että saataisiin juutalaisten valtio. Katso nyt, mitä olette saaneet”, hän sinkoaa kanssaan liki yhdenmukaisesti ajattelevalle nuorukaiselle.

Atalja on tunnetun toisinajattelijan, Shealtiel Abrabanelin tytär. Ozin teoksessa Abrabanel kuului Ben-Gurionin tavoin Maailman Sionistijärjestön ja Juutalaistoimiston johtohenkilöihin, mutta oli Ben-Gurionin politiikkaa kohtaan jyrkässä vastarinnassa vastustaen juutalaisen valtion perustamista. Hän ajoi yhteistyötä ja sovittelevaa  yhteiselämää alueen arabiväestön kanssa. Abrabanelin vastarinta johti siihen, että hänet pakotettiin eroamaan molemmista järjestöistä ja vaiennettiin kuolemaansa saakka. Nuori Israel ei hyväksynyt moniäänisyyttä.

Juudaksessa Shmuel yrittää etsiä Israelin kansallisarkistosta noiden organisaatioiden pöytäkirjoja vuosilta 1947–1948, mutta yritys johtaa umpikujaan. Hän tutkii samojen vuosien sanomalehdet todetakseen, että Abrabanel oli painettu tuolloin täydelliseen uutissulkuun.

Historia ei tunnista Sheatiel Abrabanel -nimistä toisinajattelijaa, mutta itse suku on yksi Israelin merkittävimmistä, satojen vuosien mitassa jälkensä juutalaiseen ajattelun merkkihenkilöittensä kautta jättänyt. (Ks. Wikipedia).

Shmuelin  mielestä Ben-Gurionin etääntyminen nuoruutensa sosialismista on muuttunut katastrofaaliseksi Israelille, sillä kostoon perustuva valtion politiikka on hedelmätöntä ja vaarallista. Väkivalta ruokkii uutta väkivaltaa ja verenvuodatus uutta verenvuodatusta. Jos arabimaailma yhdistäisi voimansa, se voisi Shmuelin mukaan pyyhkiä Israelin Välimereen. Ainoa kestävä tie on dialogi.

”Ben Gurion oli haaveilija, ei Abrabanel. Ben Gurion ja koko lauma, joka seurasi häntä niin kuin Hamelnin pillipiiparia. Kohti verilöylyä. Teurastusta. Karkotusta. Kohti ikuista vihaa kahden yhteisön välillä.”

Abrabanelin unelmissa eli ajatus palestiinalaisten ja juutalaisten yhteiselosta, yhteisistä asuinalueista, jopa samoista yhteisistä kouluista. Kuitenkin yhä pienenevämpi vähemmistö uskoo toisenlaiseen oikeudenmukaisuuteen kuin voimalla aikaansaatuun. Wardin mielestä Ben-Gurion on juutalaishistorian suurin persoona, kenties suurempi kuin kuningas David.

Juudas ja Juutalaisten kuningas

Entä Juudas ja Jeesus, ”juutalaisten kuningas”? Amos Ozin teoksessa Shmuel Ashin tarkoitus oli tehdä yliopistollinen lopputyö juutalaisten eriaikaisesta suhteesta Jeesukseen. Mutta hänelle selvisi, että pelto on jo kynnetty. Hänen professorinsa Eisenschoss on kirjoittanut teoksen aiheesta. Romaanin lopussa olevan lähdeaineiston perusteella Oz viitannee sillä M. Goldsteiniin ja hänen teokseensa Jesus in the Jewish Tradition (1950).

Juudas-teos esittelee keskeisimmät juutalaistekstit eri vuosisadoilta Jeesus Nasaretilaisesta. Kaikesta päätellen merkinnät ovat niukat ja ne useimmiten mitätöivät Jeesuksen merkityksen. Juudas Iskariotista juutalaisuus vaikenee tyystin. Kun kristinuskossa Juudaksesta tuli kavaltaja, petturi, häneen henkilöityi myös juutalaisuus. Juutalaisuus sai pettäjä-Juudaksen kasvot. Juudakseen personoituu kahden vuosituhannen mitassa suoritetut juutalaisvainot, aina vain uudet karkotukset ja verilöylyt pienten rauhanjaksojen jälkeen. Siksi juutalainen kirjallinen traditio on pyyhkinyt Juudaksen olemattomiin.

”Kenties varoivat tuomasta päivänvaloon tuon miehen muistoa, jonka hahmo on kerännyt päälleen vihaa ja inhoa kahdeksankymmenen sukupolven ajan. Jottei se havahtuisi ja heräisi.”

Ja kuitenkin:
”Yhdestäkään tuntemastaan tekstistä Shmuel ei löytänyt vähäisintäkään yritystä puolustaa tuota ihmistä, jota ilman ei olisi ollut ristinkuolemaa, kristinuskoa tai kirkkoa, tuota ihmistä, jota ilman Nasaretin mies olisi unohtunut sydämistä aivan niin kuin kymmenet muut kaukaisen Galilean ihmeidentekijät ja kylien saarnamiehet.”

Shmuel Ash esittää keskustelukumppanilleen Wardille ja talon upealle emännälle Ataljalle useamman kerran teoriansa Juudaksesta. Shmuelin mielestä Raamatusta puuttuu Juudaksen evankeliumi. Ehkä hänen itsensä on se laadittava.

Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista ainoa taustaltaan varakas. Mikä syy hänellä, vauraalla ja oppineella järjen ihmisellä, oli lähteä varattomien kiertelevien rääsyläisen ja ryysyläisten joukkioon, joka kulki gallialaisen nuorukaisen perässä kylästä kylään? Shmuelin mukaan on mahdollista, että farisealainen papisto houkutteli hänet teeskentelemään uskovaista ja lupautumaan siihen, että hän raportoisi heille, mikä tämä maankiertäjä oli miehiään ja olisiko hän kenties ihmisten villitsijänä vaarallinen.

Mutta Juudaksesta tulikin yksi Jeesuksen läheisimmistä. Hän oppi rakastamaan tätä hoikkaa, lempeästi puhuvaa nuorukaista, joka opetti rakkauden sanomaa. Hänestä tuli Nasaretilaisen uskollisin opetuslapsi. Toisin kuin muut, hän näki Jeesuksessa jumalan. Niinpä Juudaksen mielestä ei riittänyt se, että Jeesus kulki laumoineen Galilean syrjäseutuja. Hän tarvitsi suuremmat areenat. Sellainen olisi Jerusalem ja väenpaljous pääsiäisjuhlien aikaan. Hän alkoi houkutella Jeesusta Jerusalemiin. Tehtävä ei ollut helppo, sillä Jeesus uskoi itseensä vähemmän kuin Juudas häneen. Jeesus epäili ja pelkäsi. Hänessä heräsi kuolemanpelko.

Juudaksen suunnitelmissa Jeesuksen tuli tehdä kansanjoukkojen silmien edessä Todella Suuri Ihmeteko. Astuminen vahingoittumattomana alas ristiltä sinne naulitsemisen jälkeen avaisi kaikkien silmät tajuamaan hänen kuolemattomuutensa.

Lopulta Juudas onnistui taivutteluissaan. Jerusalemissa Juudas ylipuhui ylipappeja ja roomalaista hallintomiehiä. Itsestään selvää onnistuminen ei ollut, sillä papisto ei pitänyt tätä maankiertäjää vaarallisempana kuin tusinaa muita hänen kaltaisiaan ja roomalaisia hän ei liioin kiinnostanut, koska maa oli täynnä hänenlaisiaan omatekoisia profeettoja, ihmeidentekijöitä ja hulluja näkijöitä. Yksi, kaksi tai kolme ristillä, samantekevää.

Juudas onnistui. Hänestä tuli ristinnäytelmän käsikirjoittaja, manageri, ohjaaja ja tuottaja.  Kun Jeesuksen tuskat ristillä jatkuivat tunnista tuntiin, Juudas kävi kärsimättömäksi. Hän pyysi Vapahtajaa laskeutumaan alas. Riittää jo! Amos Oz kuvaa pienin ilmaisuin raastavan koskettavasti ristille naulatun kidutetun järjen sumentavaa tuskaa, jota eivät edes kärsimysnäytelmästä nautiskelevat katsojat viitsi loppumattomiin seurata. On jo kiire kotiin, omiin pääsiäisjuhliin. Onhan tätä jo nähty.

Kuuteen tuntiin ristiinnaulittu ei ollut lakannut huutamasta ja vaikertamasta. Koko kuolinkamppailunsa ajan hän oli itkenyt, huutanut ja vaikertanut tuskissaan, huutanut äitiään yhä uudelleen ja uudelleen, ohuella ja murtuneella äänellä; huuto toi mieleen kuolettavasti haavoittuneen pienokaisen, joka oli jätetty yksin pellolle kuolemaan janoon, vuotamaan verensä kuiviin paahtavan auringon alla.

Mustien petolintujen vaaniessa lähioksilla välillä raakkuen ja yhdeksännen tunnin täytyttyä Jeesukselta kuuluu hento, epätoivoinen vaikerrus: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.” Juudaksen maailma romahtaa. Hän tajuaa johdattaneensa rakastamansa viattoman nuorukaisen ansaan. Jeesus oli sitä, mitä oli sanonut olevansa, Ihmisen poika, ihminen lihaa, verta ja tuntohermoja. Juudas ei kestä elää, vaan hän hirttäytyy siihen pystyyn kuivuneeseen viikunapuuhun, jonka Jeesus oli tulomatkalla Jerusalemiin kironnut, koska puu ei antanut vielä viikunoita.

Miksi Jeesus niin teki? Hänhän tiesi, ettei viikunoita ole ennen pääsiäistä. Sitä Juudas ei voinut ymmärtää.

Shmuel Ashin teorian mukaan ilman Juudaksen ohjaamaa näytelmää Jeesus olisi pysynyt Galileassa ja Genesaretin järven rantamilla ja välttänyt Jerusalemia. Jeesus oli juutalainen ja kuoli juutalaisena. Ei hän perustanut uutta uskontoa. Sen sai aikaan vasta myöhemmin Paulus. ”Ilman Juudasta ei olisi ollut ristiinnaulitsemista ja ilman ristiinnaulitsemista ei olisi kristinuskoa”, päättelee Shmuel Amos Ozin teoksessa.

Juudas-teoksen keskustelut ja väittelyt ovat nautittavaa älyyn ja tunteeseen vetoavaa  ajatusleikkiä. Teoria voi olla yhtä totuudellinen kuin ne kertomukset, joita tapahtumista koottiin vuosikymmenet, jopa vuosisata myöhemmin, tarkoitustaan palvelevalla tavalla.

Entä kristinuskon ja juutalaisuuden välinen vihanpito, kahden vuosituhannen mitassa. Näin Ward-vanhus kuroo nykyisen ajan ja menneet aikakaudet yhteen yhdessä Shmuelin kanssa käymistään keskusteluista:

”Ja minä sanon sinulle, Shmuel, kiista meidän ja arabimuslimien välillä on vain pikkuinen episodi, lyhyt ja ohimenevä. Viidenkymmenen, sadan tai kahden sadan vuoden päästä siitä ei ole jäljellä muistoakaan, kun taas se mitä on meidän ja kristittyjen välillä on syvää ja synkkää ja jatkuva vielä sadan sukupolven ajan.”

Kun kuluvan vuoden lopussa listaan kaikkein tärkeimmät, ravitsevimmat ja ravistelevimmat vuoden 2018 aikana lukemani kaunokirjalliset teokset, Amos Ozin Juudas lukeutuu ilman epäilystä niiden kirjojen pieneen kirkkaimpaan kärkijoukkoon.

Amos Oz: Juudas, Tammi 2018, 357 sivua. Hebreankielinen alkuteos 2014. Suomennos Minna Tuovinen. Kansi Emmi Kyytsönen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Anne Swärd: Vera

Anne Swärdin romaani Vera toi mieleeni liki kymmenen vuoden takaa norjalaisen Per Pettersonin romaanin Hevosvarkaat. Silti tarinat ovat kovin erilaiset.

Maaginen kansikuva. Alaikäiseltä vaikuttavalla pisamanaamaisella tytöllä on vakavat kasvot ja hänen suuret orvokkisilmänsä ovat ällistyttävän syvänsiniset. Niihin ei voi välttyä katsomasta, tavan takaa.

Kansi kuuluu ruotsalaisen kirjailijan Anne Swärdin kolmanteen romaaniin, Vera. Esikoisellaan, teoksella Kesällä kerran, kirjailija pääsi August-palkintokandidaatiksi. Romaanista Viimeiseen hengenvetoon tuli läpimurto.  Kirjojen nimet viestivät armoitetusta lahjakkuudesta, tarinoillaan lumoavasta kertojasta.  Itselleni Vera oli ensimmäinen kosketus kirjailijaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Heti alkusivulta lukija astuu tarinaan, joka verhoaa mieluummin kuin paljastaa eikä suo helppoja selityksiä mieleen vyöryville kysymyksille. Asetelma on outo, perin omalaatuinen.

Nuorta tyttöä, ulkoisesti kuin nukkea, valmistetaan kovakouraisesti hänen kohta alkaviin häihinsä. Hän alistuu tietäen, että hänen kehonsa on kestettävä edessä oleva koettelemus pyörtymättä pakotetussa mehiläisvyötärössä hirvittävine, hengityksen salpaavine kureliiveineen. Sitominen tehdään tulevan anopin, Cederin suvun matriarkan Frederikan, käskystä. On keskitalvi ja sulhanen, Ivan, on halunnut häänsä jonnekin Tukholman ulkosaaristoon, jonne hääseurue viedään turkiksiin kääriytyneenä avattua meriuomaa pitkin jäälauttojen kolistellessa veneiden laitoja ja jäänmurtajan murtaessa edellä uomaa auki. Vihkitila on yhtä jäinen kuin ulkoilma. Vieraat eivät riisu turkkejaan ja karvahattujaan.

Morsian, Sandrina, on viskautunut itselleen ultravieraaseen sosiaaliseen maailmaan. Hän on kotoisin ranskalaisesta satamakaupungista vähävaraisesta perheestä, mutta vuosia nuoruudestaan hän on elänyt Puolassa Tatra-vuorilla primitiivisen niukoissa oloissa äitinsä ja sisartensa kanssa toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa. Sodan vuosina äiti toimi vastarintaliikkeessä, natsihallinnon ympäröimänä. Osansa vastarintatehtävistä oli myös alaikäisillä sisaruksilla.

Sodan jo käännyttyä kohti ratkaisua vuorelle ilmestyi saksalaisupseeri sotilaineen. He ampuivat äidin tämän  kieltäydyttyä polvistumasta heidän eteensä. Tapahtumasta tuli Sandrinen elämässä taitekohta.

Mutta miten nyt tähän absurdiin ruotsalaiseen hääasetelmaan on jouduttu? Se kuten muukin omalaatuisuus upporikkaassa yläluokkaisessa ja aristokraattisessa Cederin perheessä avautuu tarinan edetessä. Itse häät päätyvät häävalssin aikana morsiamen ennenaikaisen synnytyksen käynnistymiseen,  talvimyrskyn keskellä autiossa ulkosaaristossa.

Miksi nuori äiti hyljeksiin vauvaansa ensihetkestä lähtien? Hän ei imetä, mutta noissa piireissä sitä ei liioin häneltä odoteta. Sitä varten on perheen uskollinen palvelija Vanna. Tyttövauva kastetaan Sandrinalta kysymättä Veraksi. Se on Sandrinalle samantekevää – hän ei kajoa vauvaan, ei edes silmillään. Miksi Ivan, lääkäri, panee nuoren vaimonsa juomaan joka ilta hänet liki ympärivuorokautiseen uneen turruttavia lääkkeitä? Miksi Sandrina, aivan ilmeisesti ulkoilmaihmiseksi kasvanut, elää vuodesta toiseen sisätiloissa, useimmiten paksut verhot suurten ikkunoiden eteen vedettyinä suuressa sukutalossa, mikä kattaa korttelin Strandvägenin ja Narvavägenin kulmauksessa? Miksi aviomies ei kajoa vaimoonsa? Avioliitto ei toteudu, vaikka Sandrina on aika päivää toipunut synnytyksestään ja häistä on kulunut kuukausia, lopulta jo vuosia?

Onko Ivanilla suhde veljensä Mauritzin kauniin vaimon Irenen kanssa? Miksi häntä itseään toistuvasti varoitetaan Mauritzista? Miksi Ivanin työhuone ja makuuhuone ovat tiloja, joihin Sandrinen ei ole lupa mennä? Mutta hän hiipii sinne yöllä, kun turruttavia unilääkkeitä ei enää käytetä ja Ivan on töissä klinikallaan.

Vera on täynnä salaisuuksia. Cederin perhe ei tiedä mitään Sandrinasta ja Sandrinalle avautuu vain vaivoin kätkettyjä tietoja suvusta. Lukija saa asteittain tietää, miksi Sandrina pelkää taustansa ja henkilöhistoriansa paljastuvan perheelle ja kuka on Veran isä. Sandrina suostuu lopulta kaupantekoon juonittelevan Mauritzin kanssa. Hän raottaa menneisyyttään maksuksi siitä, että Mauritz ottaisi selvää hänen nuoruudenystävänsä, juutalaispoika Levin kohtalosta.

Mauritz osoittautuu huijariksi: hän ottaa maksun, mutta valehtelee jäljitystyön tuloksettomaksi. Kun petos paljastuu palvelija Vannalle, hän vuotaa tiedon Sandrinalle. Mutta teko on raskauttava hänelle itselleen. Niin toteutuu omalaatuinen suunnitelma, jonka lopputuloksena molemmat naiset pakenevat sukutalosta, taksilla kohti Tukholman päärautatieasemaa. Mukana on kuusivuotias Vera. Mutta mitä tapahtuu, kun naisten tiet asemalla erkaantuvat? Sandrina jää ennalta aavistamatta kahdestaan itselleen ventovieraan lapsensa kanssa. Kumpikin hylkivät ja pelkäävät toisiaan.

Miten elämä jatkuu ja voiko tarinalla olla onnellista loppua? Lopultakaan lukija ei saa sitä tietää, mutta lukijan tien erkaannuttua Sandrinasta valta on siirtynyt mielikuvitukselle, toiveille mutta myös raadolliselle realismille.

”Me saimme eloonjäämisvaiston jo äidinmaidossa, vaikka kävikin sitten niin, että ainoastaan minulla oli sille ajan oloon käyttöä”, ajatteli Sandrina hiipiessään öisin tutkimusretkillään miehensä työhuoneessa.

Vera on hienosyinen, maagisesti kerrottu tarina vastavirtaan uimisesta aikakautena ja yhteiskunnissa, joille olivat ominaista jyrkät taloudelliset, moraaliset ja ideologiset vastakohdat.  Romaanin avainsanoiksi sopivat natsismi, vastarintaliike, juutalaisuus, luokkaerot ja homoseksualismi.

Anne Swärd: Vera. Otava 2018, 373 sivua. Suomennos Jaana Nikula. Kansi Sara R. Acedo.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi