Michelle Obama: Minun tarinani

Minun tarinani on lämmin ja kaunistelemattomanmakuinen teos. Se näyttää elämää niin julkisuudessa kuin julkisuuden takaa, yksityisyydestä.

Michelle Obaman autobiografi Minun tarinani (Becoming) oli näkyvinä röykkiöinä suoraan sisääntulon tuntumassa joulunalusviikoilla Otavan kirjakaupassa Uudenmaankadulla sekä Akateemisessa ja Suomalaisessa kirjakaupassa. Kuljin pinojen ohi ja ajattelin: Taidanpa jättää väliin. Teoksesta tuli joulun 2018 myyntitykki.  Sitä käärittiin Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan ohessa eniten lahjapaketeiksi.

Joululahjaksi sain sen minäkin. Kunnioituksesta lahjan antajaa ja kirjan kirjoittajaa kohtaan se kuului lukea. Olen mielissäni, että näin kävi. Minun tarinani ansaitsee tulla luetuksi.

Uteliaisuusvajeeni syy oli se, että olin Barack Obaman tultua Yhdysvaltain presidentiksi lukenut hänen teoksensa Unelmia isästäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnästä. Paikoitellen olin kokenut sen hieman pitkästyttäväksi. Pelkäsin nyt samaa, aivan suotta.

Näiden kahden vitaalin, tahdonvoimaisen, eettisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen ihmisen elämäntarinat kirjojen yltämässä elämänkaaressa ovat poikkeukselliset ja tutustumisenarvoiset. Yhdysvaltain optimistinen ideologia perustuu julistuksena demokratian lisäksi vapauden, yksilöllisyyden, monikulttuurisuuden, uutteruuden, kilpailun ja unelmien tarjoamien mahdollisuuksien ihannoinnille. Afroamerikkalaiset Michelle ja Barack Obama osoittavat kirjoissaan, millaiset esteiden vyöryt eri sosiaaliset ja etniset vähemmistöt joutuvat kohtaamaan pystymättä ylittämään niitä, unelmista ja yrityksistä riippumatta.

Näiden esteiden mataloittamiseksi Barack Obama taisteli ennen poliittista uraansa ja toimittuaan Yhdysvaltain 44. presidenttinä.  Samoja, ennen muuta naisten ja tyttöjen kohtaamia esteitä vastaan Michelle Obama kampanjoi niin kirjassaan kuin hän teki kahdeksan vuoden aikana Yhdysvaltain First Ladyna.

Newyorkilaisen grynderin ja tositelevisiojuontajan Donald Trumpin kaikkien ennustusten vastainen voitto presidentinvaaleissa 2016 merkitsi pökerryttävää takaiskua Obamain edustamien väestöryhmien ihanteille.

Michelle Robinson Chicagon Southsidesta

Michelle syntyi vuonna 1964 afroamerikkalaisten Fraser ja Marian Robinsonin toisena lapsena. Identiteettiä muovannut lapsuuden kasvuympäristö oli Chicagon Southside, alue jossa sijainneen kotinsa kulttuurista pääomaa hän tuntuu kantavan  läpi kirjansa, tietoisena, juuriaan unohtamatta.

Fraser-isä oli MS-tautia sairastava jätevesipuhdistamon boilereiden valvoja ja Marian-äiti aluksi kodista ja kahdesta lapsesta huolehtiva kotiäiti, myöhemmin Michellen yliopisto-opintoja rahoittanut virkailija. Alueen talot oli rakennettu 1950-luvulla asunto-osuuskunniksi helpottamaan mustien työväenluokan perheiden sodanjälkeistä asuntopulaa. Michelle havaitsi sosiaalisen muutoksen jo koulunsa ensivuosina. Syksy toisensa jälkeen luokkaan tuli aina vähemmän valkoihoisia. Alue rappeutui köyhyyden ja jengiväkivallan paineessa ja Robinsonit muuttivat asumaan muutaman kilometrin päähän äidin Robbie-tädin ja tämän miehen talon yläkertaan. Musikaalisesta Robbiesta tuli Michellen vaativa pianonsoiton opettaja. Koko perhe kasvoi musiikkiin ja eli sen ympäröimänä.

Vuosien kuluessa tämä ja moni muu Chicagon asuinalue ränsistyivät valkoisen väestön väistäessä muualle ja yrityksen toisensa jälkeen naulatessa laudat oviinsa ja ikkunoihinsa. Termi gettoutuminen oli kirosana ja merkitsi termin kohteeksi joutuneelle alueelle liki kuoliniskua ja sellaisen rappion Chicago, ennen niin menestynyt autoteollisuuskaupunki joutui kokemaan.

Robinsonit eivät olleet luovuttajia. Sellainen ei ollut isä, joka pahenevasta ja tuskallisesta sairaudestaan huolimatta pakotti itsensä aina kuolemaansa asti inva-autollaan töihin. Isän lopunajan kohtaloa on tuskallista lukea. Eikä luovuttaja ollut liioin säästeliäs ja käytännöllinen äiti. Vanhemmat tähtäsivät lastensa koulutukseen. Heidän oli saatava parempi elämä.  He tinkivät omasta edustaan lasten hyväksi. Äiti oli opettanut Michellen jo pienenä lukemaan ja äiti tuli tytön kouluun vaatimuksineen, kun sellaiseen oli tarve.

Isoveli Craigista tuli koripallotähti. Michelle tunnettiin aikuisuuteen asti Craigin pikkusiskona. Siirryttyään lähikoulusta Whitney M. Young High Schooliin tähtäimenään hakea joskus yliopistoon Michelle tunsi, miten hänen oli ensimmäistä kertaa elämässään selvittävä ilman isoveljen suojelusta.
”Craig oli repseään, hymyilevään tyyliinsä raivannut minulle kaikki siihenastiset polut.”
Molemmat lapset oli kuitenkin kotona ohjattu oma-aloitteisuuteen, ratkaisemaan itse tai keskenään eteen tulevat ongelmat.

Robinsonin perhe on Michelin muistoissa avoin, lämmin, sosiaalinen, puhelias, herkkä nauramaan ja hyvin sukurakas. Monet näistä piirteitä olivat leimallisia myöhemmin Yhdysvaltain First Ladylle.

Koulupuurtajan tähtäin yliopistouralle

Michelle oli menestynyt tavoitetietoinen puurtaja. High Schoolissa Michellen maailmankuva muuttui monessa mielessä.
”Ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä – varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.”

Hän seurasi veljeään Princetonin yliopistoon (New Jersey), vaikka opinto-ohjaaja oli ilmaissut kantansa: Michelle Robinsonilla ei ole aineksia yliopistoon!

Princetonissa hän lukeutui ani harvojen afroamerikkalaisten joukkoon ja tunsi itsensä  kummajaiseksi luentosalissa. Yliopisto oli erittäin valkoinen ja miesvoittoinen. ”Princetonissa minä edustin rotuani.” Hän joutui kaiken aikaa kysymään itseltään, onko hän riittävän hyvä. Hän tunnustaa yhdeksi keskeiseksi motivaatiokseen näyttämisenhalun ja vaistomaisen halun tavoitella muiden hyväksyntää. Mutta valkoisia ystäviä ei hänelle tullut. Mustat hakeutuivat keskinäiseen seurusteluun. Hän keskittyi kiipeämään omia tikkaitaan ja toteaa lopputuloksesta:
”Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta.”

Mutta eteenpäin oli elävän mieli. Michelle Robinson pyrki Harvardin yliopistoon (Massachusetts) oikeustieteelliseen ja pääsi varasijalta.

Töihin kotikaupunkiin

Harvardista juristiksi valmistuneille ovat kaikki tiet auki. Michelle otti vastaan palkkatyön Chicagossa Sidley & Austen lakiyrityksessä, liki tornitalon huipulta.  Lakitoimistossakaan ei juuri ollut muita tummia palkollisia. Hän suostui, kun häntä kysyttiin erään kesätöihin tulevan oikeustieteen opiskelijan mentoriksi. Opiskelija oli Barack Obama.

Ei romanssia syntynyt likikään heti. Vaikka nuorukainen oli miellyttävä, Michelleä kiusasi tämän ympärillä leijunut hype. Ihmelapsen maine oli kiirinyt miehen edellä. ”Lahjakkain milloinkaan nähty oikeustieteen opiskelija”, kaikuivat kehut yliopistosta. ”Miehellä on täyteläinen, seksikäs baritoni”, yllättyi Michelle mielihyvää tuntien. Mies oli komea, itsevarma, urheilullinen, mielenkiintoinen, ystävällinen, älykäs ja menestyvä. Hänen päänsä on ”täyteen pakattu matkalaukku, supertietokone”. Hän luki valtavasti ja omaksui asioita nopeasti.

Michelle näki miestä huoneessaan lähes joka päivä. Keskikesällä Barack ehdotteli seurustelua, Michelle kauppasi ystävyyttään. Mutta jossakin vaiheessa uranainen myönsi itselleen olevansa rakastunut. Avioliiton kaltainen muodollisuus nousi Barackille kuitenkin kynnykseksi, jonka yli hän astui vasta väsytyskeskustelujen jälkeen. Parin vihki Southsidessa 1992 oma pastori Jeremian Wright, jonka myöhemmistä puheista Barack Obama joutui sanoutumaan irti. Nuori pari asettui asumaan samaan Roddie-mummin taloon, samaan yläkertaan, missä Michelle eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Alakerrassa, aivan lähellä, asui leskeksi jäänyt Marian-äiti.

Aktivointityötä kansalaistasolla

Becoming on maailmanlaajuinen menestys. Nimellä Michelle Obama viittaa kehittymiseen ja lakaamattomaan kurkotukseen kohti parempaa elämää. ”Matka ei pääty milloinkaan.”

Kuten Barack Obama laveasti omassa kirjassaan Unelmia isästäni kertoo, mittava määrä hänen työstään ennen poliittista uraa muodostui kansalaisten aktivointiprojekteista vaikuttaa itse lähiongelmien ratkaisemiseksi. VOTE! -projekti on niistä keskeisin. Värillisen vähemmistön mahdollisuus muuttaa todellisuuttaan on kytköksissä äänestysaktiivisuuteen. Projektin tulokset näkyivät osittain Bill Clintonin voittaessa presidentinvaalit 1992.

Michelle alkoi hyljeksiä omaa juristin uraansa. Hän pestautui ensin Public Allies -järjestöön. Järjestö etsii nuoria, joiden parhaat ominaisuudet saattaisivat muutoin jäädä huomaamatta, ja antaa heille tilaisuus tehdä jotain merkittävää. Public Allies sai Clintonin hallinnolta tuntuvaa tukea ja järjestö toimii edelleen, neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen.

Michelle Obama työskenteli myös Chicagon yliopiston apulaisdekaanina sekä Chicagon suurimmassa julkisessa sairaalassa. Molemmissa oli päätyönä keskittyä paikallisväestöä koskevaan suhdetoimintaan. Kykynsä osoitettuaan Michelle kohosi sairaalan varapääjohtajaksi. Hän oli nyt saanut tehdä sitä työtä, jota hän arvosti ja rakasti, vaikka sai paljon vähemmän palkkaa kuin ennen lakitoimistossa.

Keinohedelmöitystä ja pariterapiaa

Barack toivoi lasta. Pariskunta yritti pitkään. Raskaus ei onnistunut ennen taipumista keinohedelmöitykseen. Kauan kaivatut lapset, tytöt Malia ja Shasha syntyivät, välissään  pari vuotta. Michelle ja Barack olivat tyttärilleen hurmaantuneen, rakastavat vanhemmat.

Barackin alettua määrätietoisesti rakentaa poliittista uraansa yhteisen ajan olemattomuus alkoi käydä rasitukseksi suhteelle. Michelle kertoo kirjassaan, miten he päätyivät turvautumaan parisuhdeterapiaan ja miten hyödylliseksi se osoittautui, kun alun ennakkoluulot oli voitettu.

Barack tavoitteli ensin senaattorin paikkaa Illinoisin parlamentissa ja tuli valituksi. Näin hänen työnsä siirtyi 1996 osavaltion pääkaupunkiin Springfieldiin.

Jos Michelle Obama teoksessaan on kuvannut kahden sadan sivun verran omaa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja avioliiton alkuvuosia oman henkilönsä kautta, kerronnan painopiste siirtyy nyt teoksessa yhteisiin ponnistuksiin, yhteisiin tavoitteisiin sekä Barack Obaman ajamiin poliittisiin asiasisältöihin. Michelle vastusti miehensä pyrkimistä  politiikan tikapuille, mutta antoi myöten ja Obaman lähtiessä tavoittelemaan liittovaltion senaattorin asemaa Michelle antoi mahdollisuuksiensa  rajoissa oman panoksensa kampanjoinnissa.

Valkoinen talo sai tumman presidentin

Barack Obama valittiin Yhdysvaltain senaattiin vuodesta 2004 alkaen. Hänen työnsä oli nyt Washingtonissa. Tälle afroamerikkalaiselle ihmemiehelle esitettiin yhä tiheämpään tahtiin kysymys aikomuksesta pyrkiä demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Mies väisti kysymyksen, mutta Michellen taivuttua suostumukseen uusi vaalikampanjarumba, tällä kertaa pidempi, raskaampi ja haavoittavampi käynnistyi varojen keruineen, strategiasuunnitteluineen ja kampanjamiehistön valintoineen. Voittomahdollisuudet olivat kapeat: ehdokasasettelussa johtoasemaa piti tukevasti Hillary Clinton.

Saatoimme vielä hiljattain seurata äimistyneenä Donald Trumpin likaista vaalikampanjaa, missä hän parjasi sotaveteraani John McCainia, pilkkasi vastustajiaan ja uhkasi heittää vastakilpailijansa vankilaan. Ilmiö ei kuitenkaan ollut uusi. Myös Obamat saivat niskaansa valtaisan valeuutisten ja ilkeämielisten väittämien vyöryn. Facebook, Twitter ja muut kansalaisten suoramediat olivat kukoistuksessaan ja republikaanileiri pani koneistonsa kuumaksi. Barack Obaman nahka kesti valheellisia väittämiä ulkoisesti tyynesti, mies ei provosoitunut. Michelle sen sijaan otti hänen henkilöönsä menevät julkiset ilkeydet raskaasti. Hänessä oli kaikki väärin, milloin liian leveä lantio, milloin väärä kynsilakka. Hän oli vihainen musta.

Pari herätti valtavasti huomiota ja sai julkisuutta. Heitä myös ihailtiin. Kun vaalit ratkesivat Obaman hyväksi, pariskunnan kietoivat heti sisäänsä hätkähdyttävän voimakkaat turvajärjestelyt. Niihin oli vaikeaa tottua. Niiden keskellä Obamat valitsivat koulun tyttärilleen ja vierailivat väistyvän presidenttiparin, George W. Bushin ja hänen vaimonsa luona Valkoisessa talossa. Michelle kuvaa kunnioituksella ja arvostuksella tätä lähiaikaa Laura Bushin seurassa.

Valkoinen talo erosi Southsidesta

Michelle Obama antaa teoksessaan runsaasti tilaa ensivaikutelmilleen ja myöhemmille kokemuksilleen Valkoisesta talossa, heidän perheensä kodissa seuraavan kahdeksan vuoden ajan.  Heidän tuli sopeutua presidentistä riippumattomiin käytäntöihin ja talon perinteisiin. Lukijalle tämä seikkaperäinen Michellen mukana talon sisälle pääsy on kihelmöivän kiinnostavaa luettavaa. Tiesimmekö esimerkiksi, että presidenttipari maksaa itse ateriansa ja omien vieraittensa yöpymiset ja ateriat sekä käyttötarvikkeensa aina wc-papereita myöten? Mutta ostoksille heillä ei ole asiaa. Valinnan tekee oma henkilökunta. Se on varsin lukuisa. Asuminen ja talon vakiohenkilökunta tulevat valtiolta, niin myös virallisten tilaisuuksien kustannukset.

Michelle kuvaa oman ja perheenjäsentensä liikkumisen rajat. Ne olivat tiukat. Vain kerran hän karkasi avustajansa kanssa ulos tavarainkuormausovesta, kun halusi nähdä ulkopuolelta sateenkaarenväreillä valaistun Valkoisen talon. Valkoisen talon edustalle oli kokoontunut valtaisa kansanpaljous valaistusta katsomaan. Homoseksuaaleja koskeva avioliittolaki oli hyväksytty kongressissa! En huomannut, että samoin olisi toimittu Suomen Eduskuntatalon valaisemiseksi joulukuussa 2014. Julkisten rakennusten sympatia- ja myötätuntovalaisemiset alkoivat tosin pian meilläkin.

Michelle Obamaa hehkutettiin ainakin Euroopassa tyylikkään pukeutumisen ikonina. Itse hän ei sellaisiin kehuihin viittaa, ehkei huomannutkaan. Hän mainitsee kuitenkin yrittäneensä tehdä hieman yllättäviä valintoja tarkoituksenaan erottua joukosta jättämättä muita varjoon sekä sopia joukkoon jäämättä näkymättömäksi. Hän suosi vähemmän tunnettuja amerikkalaisia muotisuunnittelijoita ja hankki sillä johtavan muotigurun kaunat.

Tärkeät projektit

Michelle Obama kuvaa perheensä julkista ja yksityistä elämää. Yksityistä hän varjeli koko tarmollaan samalla, kun otti edistäväkseen itselleen tärkeitä hankkeita naisten ja tyttöjen esteiden mataloittamiksi.

Hän käynnisti ja johti First Ladyna viittä eri hanketta. Ensimmäinen niistä koski kasvisten lisäämistä aterioissa ja painonnousun pysäyttämistä. Kimmokkeen siihen hän sai, kun vaalikampanjoiden aikoihin lääkäri ilmaisi huolestumisensa esikoistyttären painonnoususta. Syyksi osoittautui liian tiheä turvautuminen valmisruokiin aikapulassa. Michelle avasi Valkoisen talon puutarhaan kasvimaan, jonne hän kutsui ja sai washingtonilaisen koulun lukiolaisia. Kampanja laajeni valtakunnalliseksi ja siihen lähtivät mukaan keskeiset valmisruuantuottajat, koulut ja viranomaiset.

Toinen projekti on jatkoa kasvisprojektista, Let`s Move!  Kolmas, amerikkalaissotilaiden vaimojen aseman parannus koulutuksessa ja työnhankinnassa vaati aviomiehen aktiivin mukaan lähdön ja lainsäädännöllisiä toimia, sillä esteet olivat osavaltioiden välillä. Sotilaskomennuksen saaneen miehensä mukana muuttanut vaimo kohtasi toisessa osavaltiossa edessään seinän.

Kaksi viimeistä projektia kannustivat tyttöjä koulutukseen ja uskomaan mahdollisuuksiinsa rakentaa itsellinen tulevaisuus koulutuksen kautta. Reach Higher! innosti nuoria pyrkimään yliopistoon ja viemään siellä opintonsa loppuun. Projektin Let Girls Learn tavoitteena oli helpottaa tyttöjen pääsyä kouluun kaikkialla maailmassa. ”Oli järkyttävää, kuinka paljon maailmassa oli tyttöjä, jotka eivät päässeet käymään koulua. Heitä oli Unescon tilastojen mukaan yli 98 miljoonaa.”  Projektin taitavana rahoituksen junailijana toimi Barack Obama.

Jakautunut kansa ja sen poliitikot

Minun tarinani -teos hehkuu optimismia, vaikka Donald Trumpin voitto edustamine arvoineen ja tavoitteineen merkitsi suurta takaiskua Obamain edustamille arvoille. He tajusivat, että mitä enemmän heitä oli kannatettu, sitä enemmän vastapuolella oli vihattu ja vihattiin. Kansa jakautui jo silloin kahtia, punaisiin ja sinisiin.”Toivon, että Obama epäonnistuu”, julisti konservatiivinen radiojuontaja Rush Limbaugh vuonna 2008 ja republikaanit alkoivat ottaa hänestä mallia. ”Tärkein tavoitteemme on se, että presidentti Obama on virassa vain yhden kauden”, linjasi senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell vuonna 2011 republikaanien kärkitavoitteen. Siis valtakunnallisen kärkitavoitteen!

Michelle Obama kertaa kirjassaan myös miehensä keskeisimmät saavutukset presidenttikaudellaan. En ryhdy niitä kertaamaan. Ne löytyvät kirjasta ja netistä. Mutta yleiseen huoleen on syytä yhtyä: Yhdysvallat on nykyiselläänkin poliittisesti kyvytön kompromisseihin ja asiat henkilöityvät. Onko kompromisseihin, dialogiin ja kuunteluun paluuta (sikäli, kun sellaista on nykyistä enemmän aiemmin ollut), sen näyttää aika.

Michelle Obaman teos on kiinnostava, lämmin ja inhimillinen; inhimillisenä tarinana nöyrä mutta omanarvontuntuinen, esikuvallinen ja valaiseva. Michelle  kirjoittaa tarinaansa kiehtovasti ja mukaansa imaisten. Kannattaa lukea!

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava 2018, 503 sivua. Suomennos Ilkka Rekiaro. Teos on kuvitettu.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki

Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki, piirrokset ja tekstien pääosa Kati Rapia, osa teksteistä ja aihe- ja ideamentori  Juha Hurme. Vara så goda!

Finlandia-palkitussa teoksessaan Niemi Juha Hurme esitteli useita historian hämyyn kadonneita tai katoamassa olevia toimijoita ja aikaansaajia, joiden persoonaa ja elämäntyötä ei tohtisi unohtaa. Yksi heistä on Sigfrid Aronus Forsius (1552−1624), ”pyörremyrsky tai pyrstötähti”, kuten Hurme häntä Niemessä luonnehtii.
”Hän on aikakauden koko kuva, sen väärentämätön kronikka, uskonnollisen, aatteellisen, mystisen, tieteellisen, taiteellisen ja henkilökohtaisen ihastuttavan sotkuinen vyyhti.”

Eikä monitoimimies ja joka paikkaan käsittämättömällä kapasiteetilla ratkeava Juha Hurme raaskinut jättää Forsiusta Niemeen kirjoittamansa nimikkoluvun varaan. Viime vuonna häneltä ilmestyi sarjakuvapiirtäjä Kati Rapian kanssa pykätty sarjakuvateos Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki, Suomenniemen Ensimmäisen Tähtitietelijän Elämä ja Seikkailut.

Posketon, hurmaava ja hupsu kirja!

Sigfried Forsius, suomalaissyntyinen oppinut tiedemies oli aikansa johtava tähtitietelijä Pohjolassa.

Mutta ensin hieman Sigfried Forsiuksesta. Hurme listaa Forsiuksen CV:tä Niemessä:
”Euroopan yliopistoissa opiskellut Forsius työskenteli pappina, virkamiehenä, opettajana, professorina, kuninkaallisena tähtitieteilijänä, tutkimusmatkailijana, kartoittajana, kruunun salaisena asiamiehenä, almanakan laatijana, unitulkkina, sekä käsistä että tähdistä ennustajana ja merkkien selittäjänä. Hän oli virsirunoilija, saarnakirjailija, historioitsija, perinteenkerääjä ja kääntäjä. Hän kehitti ruotsin kieltä eteenpäin sekä runon että tieteen kielenä.”

Helsingissä syntynyt, muiden muassa Upsalassa elänyt ja Tukholmassa kuollut Forsius osasi ruotsia, tanskaa, saksaa, ranskaa, latinaa ja ”ehkä jonkin sanan suomea”. Hän kirjoitti ruotsiksi luonnontieteellisen yleisteoksen Physica, mutta se jäi julkaisematta tieteellisistä ja poliittisista syistä. ”Forsiuksen pyrkimys ulottaa tietoa Taivaita kohti oli liian rohkea Upsalan professoreille, jotka halusivat kaikin tavoin estää teologista totuutta kyseenalaistavat haihattelut”, Hurme kertoo Niemessä.

Physica julkaistiin vastaa vuonna 1952. Runoilija Kari Aronpuro suomensi teoksesta katkelmia, jotka ilmestyivät vuonna 1981 nimellä Vähäfysiikka.

Hänen asemaansa huojutti myös ennustuskirjojen eli prognostikonien valmistaminen Upsalan teologien vastustuksesta huolimatta. Ennustaminen tarkoitti ennen muuta maailmanlopun laskentaa, mikä oli tuohon aikaan ”normaalia”. Forsius laski Raamatun perusteella maailmanlopun tulevan viimeistään vuonna 1663, mutta ilmeisesti jo aiemmin. Tähtitieteensä Forsius pyrki saamaan Raamatun kanssa samansuuntaiseksi, ei ainakaan ristiriitaan Raamatun kanssa.
Forsiuksen oli pappina ja tiedemiehenä vaikeaa niellä täysin Raamatun ja Aristoteleen vastaista maailmankuvaa, vaikka hän esittelee Physicassa myös kopernikaanisen aurinkokeskeisen mallin.

”Forsius uskalsi kuitenkin ilmaista, että epävarmuus on sallittua. Hän ymmärsi, että kaikkea tietämisen arvoista ei maailmasta vielä tiedetä. Moni Upsalan yliopistossa oli tuolloin täysin päinvastaista mieltä.”

Forsius löysi 1607 komeetan ja sarjakuvakirjan mukaan halusi nimetä sen kantamaan omaa nimeään. Pyrstötähti on 76 vuoden välein maahan näkyvä komeetta, joka seuraavan varvin aikana 1680-luvulla sai nimekseen Halleyn komeetta, havainnon tekijänä ja löytäjänä tuolloin englantilainen tähtitieteilijä Edward Halley.

Juha Hurme luettelee muitakin merkkimiehemme ansioita, kuten kirjan mineraaleista sekä kadonneen kronikan Suomen historiasta.

Hurme luonnehtii Forsiusta yllättävän edistysmieliseksi, mieheksi joka toivoi yhteiskuntaan suurempaa tasa-arvoa, luokkaerojen kohtuullisuutta, sotaherrojen ja yläluokan mielivallan rajoittamista sekä pikaista rauhaa koko maailmaan. Fysiikan tarkoitus oli hänen mukaansa oppia tuntemaan Jumala paremmin ja kohentaa ihmiselämää.

Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki

Sarjakuvateoksen täyttävät Kati Rapian varsin suurpiirteiset, vapaalla ranteella luodut kuvaruudut, missä Sigfried Forsius on saanut näyttävän keltaisen piippatukan, kuin komeetanpyrstön. Kuvia pilkkovat pääosin Rapian tyylitellyt tekstit.

Tekstejä tihrustellessaan lukija tuntee väistämättä ylpeyttä suomen kielen taipuisuudesta mehuisaan ilmaisuvoimaan. Kieli taipuu, jos kielen käyttäjästä on sen taivuttajaksi! Hurmeesta on. Hän on verbaalivelho, niin kirjoittajana kuin suulliselta anniltaan.  Verbaalitaituriksi osoittautuu myös Kati Rapia. Lukuisat, tekstejä ryydittävät älykkäät piruilut ja kielelliset kepposet luovat tekstiin herkullisen anarkistisen sävähdyksen. Puhekuplia luki suopielet ylöspäin nykien. Muheva, kutkuttava kontrasti syntyy historiallisen vanhan aiheen ja nokkelan nykypuhekielen epäpyhästä rakkaussuhteesta.  (Ks. blogin lopussa Tekstien lähteistä).

Kirjan ensimmäinen jakso kuvaa kuningas Kaarle IX:n Lappiin ja Ruijaan lähettämää tutkimusretkikuntaa, johon nimitettiin retkikunnan johtajana saksalainen Hieronymos von Birckholtz, tutkijana suomalaissyntyinen tähtitieteilijä Sigfried Forsius ja sihteerinä runoilija Daniel Hjort. Tutkimusretki tehtiin 9.12.1601− toukokuun alku 1602. Kaarle tavoite oli luonnollisesti valtapoliittinen: Ruotsin kuningaskunta tuli retkeltä saatavan tiedon turvin varmistaa veronkanto-oikeutensa pohjoisessa, Norjan puolella aina Lofooteille saakka.

Rapia varustaa retkikuntaa ilmeisen hilpeissä tunnelmissa. Mukaan otetaan tähtien mittauslaitteiden ohessa run-saas-ti viinaa, paperia ja mustetta tietenkin sekä mausteita mielenkiintoinen valikoima: ”venkoli, kynteli, koiruoho, karvassuola ja sokeri, räätikkää unohtamatta, pavut valkeat, sipulit, punajuuri…”

Jäämeren rannalle kaverusten päästyä Forsius alkaa ryypätä. Retkikunta kohtaa tekijäin tarinassa naisia, jotka huomisessa oikeudenkäynnissä Waardohuusin (Vårdon) saarelle on määrä tuomita noituudesta. Tätä ei löydy seuraavasta retkikunnan historiasta: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/saflappi.html eli mielikuvitus on saanut reippaan vauhdin. Mutta mielikuvituksellisista syistä Pohjolassa tuolla vuosisadalla naisia tuhottiin noitina, miksei sitten näitäkin lapsenuskoisia saamelaisia tai keitä sitten olivatkin.

Vardø on kirjassa norjalaisen linnoittama saari. Seikka ei ole Ruotsin kruunulle mieluisa uutinen. Kolmikko jättää yrittämättä saarelle retkiohjelmaansa oikaisten.

Tekijät antavat juovuspäisen Forsiuksen hukata tieteellisten mittaustensa muistiinpanot jonnekin Jäämeren rannalle ja takaisin Kaarle-kuninkaan luokse palataan tyhjin käsin. Tiettävästi retkiraportti ei vain ole säilynyt meidän päiviimme saakka.

Sarjakuvakirjan Loppu-jaksosta käy ilmi, että Forsius-ystävällämme kävi sittenkin tsäkä. Kuningas oli hyvällä tuulella ja lahjoitti Forsiukselle ”passelin kirkkoherran viran Kemiöstä”.  Siellä hän jatkaa uutterasti kirjallisia ja tieteellisiä töitään, aloittaa suuren kirjansa Physica, laatii almanakkoja kuninkaan suomalla yksinoikeudella, kirjoittaa virsiä ja laatii ennustus- ja unienselityskirjoja.

Kiusaa on kuitenkin Anna-vaimosta, joka kattiloiden kolisteluineen ja jutteluhaluineen ottaa Forsiusta hermoon.

Kaarle IX tunnetaan julmana, vainoharhaisena, pitkävihaisena sekä koston- ja vallanhimoisena yksinvaltiaana, joka eniten pelkäsi ja vihasi veljeään Juhannaa ja tämän poikaa, Puolan ja Ruotsin kruunuun oikeutettua Sigismundia.  Kun Forsius yrittää saada Physicansa painetuksi Saksassa, Kaarle epäilee tämän juonineen Sigismundin kanssa. Forsius heitetään Örebron vankilaan. Mutta Kaarle on ailahtelevainen. Kun hän saa kuulla Forsiuksen löytämästä pyrstötähdestä, mies jo nimitetään Upsalan yliopiston tähtitieteen professoriksi. Hän pääsee käsiksi yliopiston suureen kirjastoon. Vankila ja palkkiovirka, vankila ja palkkiovirka, niitä Forsius saa Hänen Majesteettinsa epäluulon alla kokea. Viimeinen vapauttaja on jo uusi kuningas, Kustaa II Aadolf. Hän tekee Forsiuksesta Gråmunkeholmin papin ja antaa yksinoikeuden almanakkain laadintaan.

Vallan hulvaton Kati Rapian veto Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki -sarjakuvakirjassa on Anna-vaimon irtiotto ystävättärineen Gråmunkeholmin pappilassa, kun Forsius saa Axel Oxenstiernalta  työkomennon Baltiaan. Muuta viinaa ei ole kuin pappilan ehtoollisviinit, mutta niistä naiset saavat nostetuksi monet maljat.

Forsiuksen viimeiseksi virkapaikaksi jää Tammisaaren pappila.
”Hej flickor! Tilanne ennallaan Tammisaaressa. Kevät tuloillaan. Forsius makaa edelleen etupihalla palttoossaan ja tuijottaa herkeämättä Taivaalle”, kirjoittaa Anna Forsius.

Kerrassaan mainio sivuloikka vakio lukuvalinnoissani!

Tekstien lähteistä

Kati Rapia on kirjoittanut kirjan puhekuplista noin 80 prosenttia. Hän on poiminut mukaan Forsiuksen omia ylipursuavia tekstejä Physicasta, Forsiuksen aikaisten tuomioistuinten pöytäkirjoista, Vårdon noitavainojen pöytäkirjoista ja saatavilla olevista Roadtripin (tutkimusretkikunnan retken) muistiinpanoista ja ”keksinyt sekaan omaa aina, kun on irronnut”.

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki. Suomenniemen Ensimmäisen Tähtitietelijän Elämä ja Seikkailut. Teos 2018, 143 sivua, kovakantinen.

 

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Taidekirjat, Yllättäjät | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla ja Takapenkki

Miten kohdata tosiasiat, kun vaimon syöpäennusteet ovat huonot ja perheeseen kuuluu leikki-ikäinen lapsi? Laura Lehtola käsittelee lämmöllä ja ymmärryksellä kuoleman kohtaamista ja yrityksistä toipua tärkeän ihmisen menetyksestä.

PELKÄÄJÄN PAIKALLA

Liikuntaseurani Friskis&Svettis Helsinki on trendikäs. Yksi osoitin on lukupiiri. Lukupiiri on kokoontunut jo monen monituista vuotta yhdestä kahteen kuukauden tahdilla, 10−12 osallistujan vahvuudella. Marraskuun lopussa aiheenamme olivat Laura Lehtolan molemmat romaanit Pelkääjän paikalla ja Takapenkki.

Pelkääjän paikalla kertoo rakastetun kuolemasta ja sen jälkeisestä elämässä selviämisestä. Nuoresta aviomiehestä Aaposta tulee leski ja pienen Elsan yksinhuoltaja. Nuoruuden kuuluu olla kohti valoa ja pitkää, hyvää tulevaisuutta. Kuolema ei kuvaa istu. Mutta Annassa on tappava keuhkosyöpä.

Vaativa aihe siis tuolloin vielä nuorelle kirjailijanalulle! Laura Lehtola on kuitenkin itse kokenut selviytymisensä ulos kuoleman raastinrautojen terien välistä sen aikana ja jälkeen, kun hänen aviopuolisonsa kuoli.

Kun keskustelimme Lehtolan kirjoista, vaativasta kuolema-aiheesta ja Takapenkin irrottamista nauruista, itselläni oli juuri käynyt iltavieraana keväällä leskeksi jäänyt ystävämme − saman aikaisesti,  kun naapurimme maalta ilmoitti nuorehkon vaimonsa menehtyneen juuri tehdyn syöpäleikkauksesta jälkeen. Kaksi syöpäkuoleman kohtaamista ajallisesti  lukupiirini tuntumassa, kuin kehyksenä. Myös kolmas syöpäkuolema oli mielessämme: olimme menossa joukolla kynttilöinemme liikuntaseuramme entisen juoksuohjaajan haudalle itsenäisyyspäivänä. Sanna-ohjaajamme, pienen Ella-tytön äiti, menehtyi viime keväänä niin ikään syöpään, aivan liian nuorena hänkin.

Lehtola kuvaa Annan sairauden etenemistä ja perheen yritystä elää syövän asettamissa kehyksissä lämpimästi ja koskettavasti. Aapon suruun sekoittuu myös kiukkua kuolevaa rakastettuaan kohtaan:
Sinä olet jättänyt minut päättämään Elsan asioista yksin.
Sinä et ole näkemässä Aku Ankkaa etkä Joonaa. Sinä et ole todistamassa, kun Elsa oppii r-kirjaimen, kertolaskun, kärrynpyörän, matkakortin lataamisen ja verotuksen progressiivisuuden.
Sinä et havaitse yhtäkkiä kesäloman loppupuolella Turun saaristossa, miten 14-vuotias tyttäresi onkin kasvanut sinua pidemmäksi.
Me emme valvo yhdessä, kun hän ei palaakaan sillä yöbussilla, jolla piti.
Sinä lähdit alta pois. Ja minä olen sinulle siitä hirvittävän vihainen.

Lehtola on ilmetty kielentaitaja, jonka kirjoittamaan dialogiin istuu huumori. Pienen äitinsä menettäneen Elsan ajatustenjuoksu lapsen lyömättömällä logiikalla on kerrassaan riemastuttavaa luettavaa. Näitä Elsan tuumailun pätkiä on Aapon selviytymistarinassa hurmaavina katkaisuina.

Kun Aapo on rohjennut tuoda yhteiseen kotiin vieraan naisen, Veeran, jonka hän aamulla löytää ”Annan lakanoista”, reaktiona on jälleen kiukku. Mukana on ripaus mustasukkaisuutta, ainakin Veeralta Annaa kohtaan. Kuollut on jäänyt kilpailijattareksi piirongin päälle kehystettyine valokuvineen.

Ticdän, mitä Veera aikoo kysyä jo ennen kuin se avaa suunsa.
− Onko sulla edelleen joskus Annaa ikävä?
”Edelleen” ja ”joskus”.
Miten minä tällaisiin osaisin vastata vieraalle naiselle meidän häälahjaksi saamissamme lakanoissa?
En minä tiedä, onko sitä ikävää enää, vielä, taas vai aina. Että mikä ruutu rastitaan? Ei koskaan, harvoin, usein tai koko ajan.
En minä tiedä, onko se ikävä tulossa, menossa vai jäämässä.
Ketä minä edes ikävöin?

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015, 238 sivua.

Takapenkki kertoo nuoresta Anssista, johon yhteiskunta ei saa otetta. Anssi elää räppänät auki -elämäänsä kuin tanssien kuilun reunalla. Mutta Anssi rakastaa Elsa-mummuaan ja mummi rakastaa häntä.

TAKAPENKKI

Myös Takapenkissä puuttuu elämän turvavyö. Takapenkki on tragikomedia tai se olisi farssi, ellei roiskin huumorin takaa hohkaisi tyly nykytodellisuus. Lehtola kuvaa nuoressa Aleksissa yhdensorttisen syrjäytyneen nuoren.

Takapenkki on kuluneen syksyn toinen lukemani kotimainen fiktio, joka jysähtävästi kuvaa kompastelua aikuistumisessa. Sijoitan näet Sisko Savonlahden esikoisromaanin samaan problematiikkaan, vaikka kirjojen päähenkilöt ovat eri ikäisiä ja liki vastakohtatyyppejä toisilleen. Toinen on uusavuton nuori aikuinen, Lehtolan Anssi eli Asse sen sijaan amisikäinen ja vikkelä kuin elohopea löytämään äkkitilanteissa ratkaisuja. Ratkaisut ovat kuin pikavippejä elämältä. Aleksi ei tunnu ottavan vastuuta omasta elämästään.

Laura Lehtola on eriomainen ihmissuhde- ja ihmistyyppien kuvaaja. Henkilöt tunnistaa tosielämästä, vaikka itse tapahtumien farssimaiset käänteet ylittävätkin uskottavuuden.  Takapenkin poskettoman hauskat tyypit ovat luinen vanha Elsa-mummi, hänen kasvattinsa, murrosikäinen, elämässään ajelehtiva orpopoika Anssi sekä työnvälitystoimiston keski-ikäinen virkailija Tuula ja hänen miehensä Topi.  Kuudes kirjan henkilö on hentoinen ja soma Elina, Anssin teinirakkaus, joka joutuu nuorten ekasta yhdessäolosta siunattuun tilaan. Kävihän säkä!

Pidin eniten rämäpäisestä vanhasta mummista, Elsa Sahasesta, jota ei mikään pysäytä ja joka menee tarpeen vaatiessa vaikka kiviseinän läpi, hamaan kuolemaansa asti. Hänen ja holtittoman Anssin suhde on hitsautunut yhteen lämpimäksi huolehtimisen ja vastuunkannan keskinäissuhteeksi. Molemmat kantavat vastuuta toisistaan tavalla, joka keskinäisessä ikäerossa hakee vertaa. Mummi on tiukka mutta suhteellisuudentajuinen kasvattaja, Anssille tärkein ihminen maailmassa. Tyyppinä Elsa-mummi on ympäröivälle maailmalle ohjus ja jyrä samoissa nahoissa, mutta Anssille lämmin ja välittävä.

Anssia ja hänen loputonta kekseliäisyyttään ja päähänpistojaan voisi rakastaa, ellei kaveri olisi niin uuvuttava koheltaja ja lyhytjänteisyydessään sietämätön.  Hänenlaisensa yhteiskunta kokee ongelmaksi, sillä hän on sodassa kaikkea järjestäytynyttä ja kaavamaista vastaan. Kaverista ei saa otetta, hän ei kesyynny eikä pysähdy. Hänet oksennetaan pois niin koulusta kuin armeijasta.  Koulunkäynti on ollut kehnoa parhaimmillaan ja niin ovat työllistymiskurssitkin. Tässä työkkärin Tuulan yhteenvetoa ensitapaamisesta:

Poika oli suorittanut peruskoulun ja kertomansa mukaan uimamaisterin tutkinnon. Rippikoulun läpäisystä hän ei ole varma, koska oli ajautunut ”opillisiin ristiriitoihin” puolessa välissä viikkoa ja lähtenyt omin neuvoin kotiin.
Poika oli aloittanut armeijan, jonka on lopettanut ensimmäisellä alokasleirillä viileästä ja kosteasta ilmasta aiheutuneen ”syvän vitutuksen” vuoksi.
… Työharjoittelussa Valintatalon kylmäosastolla hän on havainnut, ettei halua loppuelämäänsä ”latoa maitorahkaa hyllyyn jossain ryssän helvetissä”.
Ammattikoulun kokkilinjan hän on lopettanut liivateallergian vuoksi…

Mitenkäs tämä ATK-kurssi?
– Kävin…
– No niin, hyvä.
– … kääntymässä. En jaksanut enää toista päivää treenata hiiren käyttämistä.

Hoksottimissa ei ole valittamista, Anssi on älykäs ja tietää paljon mutta kaveri lipeää kaikesta ulos kuin märkä saippua. Tottahan hän haluaisi vakioduunin ja vakiopalkan.  Uimahallin turistivieraiden selkien ja pyllyjen pesijän hommat hän kokee syystäkin paskaduunina ja lähtee lätkimään, kun kerran asiakkaaksi osuu seksihullu pedofiili.

Anssilla synkkasi luokkakaveri Elinan kanssa hyvin, vaikka kondomi repesi ja Elina tajusi olevansa raskaana. Kun vauva lopulta syntyy varsinaisissa luomuoloissa, tytön ulkomailla viipyvillä vanhemmilla ei ole edes aavistusta alaikäisen tyttönsä raskaudesta.

Keski-ikäinen työkkärin Tuula on kouhottaja hänkin. Hän pelkää ruuan lisäaineita, bakteereita ja viruksia tuoksuyliherkän herkkyydellä olematta sitä itse.  Hän kuorruttaa elämänsä karsinogeenisten aineiden kauhulla ja niistä varoitteluilla. Suurimman osan ohjeistuksista saa aikuistumaan yrittävä Teemu-poika. Topi on jalat maassa -tyyppiä, suurpiirteinen, lakoninen ja vaimonsa touhuista viisastunut vetäytyjä. Ei hätkähdä turhasta.  On kuin vakaa mannerlaatta.

Kahdella romaanillaan Laura Lehtola on todistanut kertojanlahjansa. Tarinat sijoittuvat nykyaikaan ja nykyajan ihmisten suhteisiin älykkäällä, oivaltavalla ja tarvittaessa veitikkamaisen naurun kuorrutuksella. Kirjoittaja on kielen mestari, sukkeluudet ja sanaleikit natsaavat. Takapenkin ansioksi on lisäksi listattava odottamaton loppuratkaisu.

Laura Lehtola: Takapenkki. Otava 2017, 270 sivua.

Alkavan vuoden kolmannen viikon lauantaina lukupiirimme kokoontuu jälleen. Vuorossa on 1970- ja 1980-lukujen menestyskirjailijan, kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin (1928−2008) pienoisromaanit Zšamilja, Valkoinen laivaa ja Hyvästi, Gulsary.  Vuosia ja vuosikymmeniä sitten ilmestynyttä tulee harvoin luetuksi, vallankaan uudelleen. Lukupiiri tarjoaa siihen hyvän syyn.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Andrei Ivanov: Kourallinen tomua

Jonna Nisun suunnittelema kansi kuvaa Andrei Ivanovin teoksen teemaa, muukalaisuutta omien joukossa.

Kourallinen tomua. Jotain pois ravisteltavaa, jotain, mistä mieli pyrkii vapaaksi.  Viron tunnetuimman venäjänkielisen kirjailijan Andrei Ivanovin teos Kourallinen tomua (Grostj praha) on tylyhkö kuvaus mielen autiudesta, toiseuden kokemisesta ja muukalaisuudesta.  Kokija on ulkomailta Tallinnan Lasnamäkeen palannut vironvenäläinen, Ivanovin kirjassa nimetön hän.

Ivanov on muistuttanut, ettei hänen aiheenaan ole Virossa asuvan venäläisvähemmistön muukalaisuus. Muukalaisuuden kokemus on yleismaailmallinen.  Päähenkilö tuntee itsensä muukalaiseksi myös omiensa, venäläisvähemmistön keskuudessa – tai ehkä juuri heidän keskellään.  Se korostuu, kun Viron hallitus toteuttaa vuonna 2008 monivuotisen aikeensa siirtää Pronssisoturi-patsas Tallinnan keskusta-alueelta sotilashautausmaalle.  Venäläiset kuohuvat, särkevät näyteikkunoita ja mellakoivat. Henkilömme ei jaksa osallistua edes patsaasta käytävään keskusteluun, kuuntelee sivusta kyllä.

Kirjan nimetön päähenki henkii arvottomuutta, kyynisyyttä ja tavoitteettomuutta.  Mutta mikä kaiken sen olemassaolon vierauden on hänessä herättänyt? En ole riittävästi ihmismielen tuntija voidakseni selittää. Virosta hän oli vuosia sitten mitä ilmeisimmin paennut ja menneisyydestä irtiotosta nytkin on kyse:
”Mitä vähemmän muistutin sitä nuorta miestä, jonka kimppuun oli kymmenen vuotta sitten päästetty sapelihammasgangsterit ja mädät jeparit, sitä enemmän kasvoi riemu rinnassani.”

Hän on henkisesti koditon vanhassa kotikaupungissaan Tallinnassa, jossa sentään asuu vanha äitimuori.  Tallinna (ent. Räävel) on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Henkilömme välttelee ihmisiä.
Pelkkä ajatuskin johonkin tuttuun törmäämisestä on kauhistus. Hänessä muhii vuosikausia hermosoluihin kerrostunut pelko.
”Jostakin syystä aloin yhdeksäntoista iässä pitää Dostojevskista, mutta heti  kun sain tietää, että hän oli asunut jonkin aikaa Räävelissä, kadotin heti mielenkiinnon häneen. Kaikki, mikä liittyi tähän kaupunkiin, oli pientä, mitätöntä, puolivillaista. Kiroan kohtaloa, koska se oli heittänyt minut juuri tänne.  Skandinaviaan olin piilottanut menneisyyteni kuin rupisen polttohaavan, käärinyt pois silmistä kuin kädentyngän; kauhut liukuivat yhä esiin painajaisunissa, hiiviskelivät pimeissä porttikäytävissä. Minä paloin sisältä häpeästä, pelko haihdutti hien mukana minusta pois suuren osan entistä persoonaani, joka on kasvanut tässä kaupungissa eikä juuri mikään liitä enää häntä siihen… Itse en enää aikoihin ollut täällä; en ole täkäläinen. Siihen meni vuosia, vuosia… Niin kauan kuin elin siellä
– lanka langalta, lenkki lenkiltä – yhteys tähän kaupunkiin ränsistyi: pudottaen muistot kuin painolastin…”

Hän etsii uutta alkua uudessa minuudessa.  Mahdollisuus herää, kun hän tapaa Lenan, Leonidin vaimon ystävän.  Harvaa ihmistä hän jaksaa kuunnella kuten Lenaa. He menevät naimisiin.

Pitkään Tanskassa ja muissakin Skandinavian maissa työskenneltyään hän on oppinut tanskan kohtuullisen hyvin ja ymmärtää skandinaavisia naapurikieliä. Leonid ylipuhuu hänet myyntihommiin kovassa kasvussa olevaan monikansalliseen TeleNettiin. Teleyritys kokoaa yritystietoja ja eri alojen potentiaalisia asiakasverkostoja ja kauppaa niitä yrityksille uusina asiakaskontakteina.  Ystäväämme pidetään varsin ammattitaitoisena ja tarpeellisena, mutta homma ja ennen muuta epäreilujen kollegoiden välistävedot, kauppavarkaudet, alkavat tympiä ja sankarimme ottaa töistään hatkat.

Andrei Ivanov ja hänen teoksensa suomentaja Jukka Mallinen Turun kirjamessuilla 2018. Kuva: Heikki Kajanto

Ivanovin kirja tuntuu lohduttomalta, mutta ei ole lohduton. Rakkaudeksi tunnistettava kiintymys Lenaan sairaalasängyn äärellä osoittautuu sittenkin elämänsuuntansa etsijälle pelastusrenkaaksi tai ainakin elämäntarkoituksen tarjoajaksi.  Rakastamisen kokemus on kuitenkin kuin häilyvä virvatuli.

Riemastuneena luin Andrei Ivanovin ilkikurisen ironisen päähenkilömme listan vironvenäläisyyteen liittyvistä vaatimuksista. Mainiota venäläisyyden itseironiaa:
”Virossa on helpompi olla muslimi kuin venäläinen! Pitää tehdä niin paljon kaikkea! Pitää uskoa niin moneen juttuun! Ja kieltää itseltään niin monta juttua!
Jos olet venäläinen, sinun pitää käydä Venäläisessä draamateatterissa. Pitää ihailla venäläistä kulttuuria.
Pitää ottaa uusi vuosi vastaan oikealla kellonlyömällä. Yhdeltätoista! Koko Venäjän kanssa! Oletko venäläinen vai etkö, voi vitulla päähän?!
Pitää seurata mitä Venäjällä tapahtuu. Pitää katsoa olympialaisia ja pitää lukua mitaleista.
Lukea Peleviniä, Prohanovia, Prilepiniä ja jotain siellä jalkalistan takana… Sinun pitää kannattaa jalkapallossa Venäjää Viron joukkuetta vastaan. Karjua megafooniin: ”Vee-nää-jää!!!”
Pitää laskea kukkia kaatuneiden muistomerkille. Matkustaa Pyhtitsaan. Käydä katsomassa Viktjukia. Laskea kukkia. Mennä Pugat
šovan konserttiin.
Lukea ”Argumenty i Faktya” ja ”Kommersantia”, ”Denj za dnjomia” ja Delfiä.
Pitää haukkua Viron lakeja.
Juoda ja yrjötä muiden kanssa!
Et voi olla huomaamatta, että venäläisiä painostetaan. Velvollisuutesi on huomata se. Jos et huomaa, et ole enää venäläinen, koska venäläisiä painostetaan, ja jos olet lakannut tuntemasta, että sinua painostetaan, olet siis vähitellen lakannut olemasta venäläinen!”

Kaikesta tästä tunnollisesta venäläisyyden vaalimisesta huolimatta ystävämme uskoo venäläisyyden Virossa katoavan, kahdenkymmenen viiden vuoden aikana tai jälkeen. Näin siksi, että koulut virolaistuvat eikä ole ketään opettamassa enää venäjää. Vanhemmilla kun on huolia riittävästi muutenkin.

Ken elää, se näkee.

Andrei Ivanov: Kourallinen tomua.  Aviador 2018, 396 sivua. Suomennos Jukka Mallinen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Mia Franck: Pommipuutarha

Helsinkiä pommitetaan ja sotaleskeksi joutunut nuori Ester lähettää kahdeksanvuotiaan tyttärensä sotalapseksi Ruotsiin. Pommipuutarha kuvaa Liselottin jaettua lapsuutta ensin Lennisin ja sitten Ruotsissa Maria-Gretan kanssa sekä moraalin ja vastuun kasvua ristipaineissa.

Suomesta lähetettiin Ruotsiin pommituksia ja ruokapulaa pakoon talvi- ja jatkosodan vuosina liki 80 000 lasta. Mia Franckin romaanissa Pommipuutarha yksi heistä on kahdeksanvuotias töölöläinen Liselott Lindvall. Liselottin, parhaimman ystävän Lennisin kutsumana Lissun, tilanne on pakolaislasten enemmistöön nähden etuoikeutettu: hänen äidinkielensä on ruotsi.  Helsinkiläinen Liselott sijoitetaan ruotsalaiseen maaseutupappilaan Etelä-Ruotsiin lähelle Kalmaria. Hän viipyy Ruotsissa noin viisi vuotta ja on kotiuttamisen aikoihin kolmetoistavuotias.

Romaaninsa lopussa Mia Frank omistaa tarinansa äidilleen, joka ehti olla Smoolannissa sotalapsena vuoden verran, sodan loppuvaiheessa.

Franckin kirja voisi olla se-tavallinen-tarina äidistään erotetusta lapsesta, hänen hyljätyksi tulemisen kokemuksestaan, peloistaan, uuteen sopeutumisen vaikeudesta ja lopulta Suomeen palautettaessa joutumisesta heitetyksi totuttua köyhempiin ja karumpiin oloihin ihmisten joukkoon, joita ei enää tunne, ja keskelle kieltä, jonka on jo unohtanut.  Franck on kuitenkin kirjoittanut romaaniinsa trillerimäisiä sävyjä.

Papin, Simon-sedän, ja hänen Ruth-vaimonsa ainoa lapsi Maria-Greta on Liselottin ikäinen ja tytöt ystävystyvät ensisilmäyksellä. Heistä tulee ”melkeinsiskot”.

Aikaa myöten Maria-Gretassa ilmenee taipumuksia holtittomuuksiin.  Hänessä on jotain itsekontrollin ulkopuolelle karkaavaa mustaa, joka kauhistuttaa mutta vetää myös puoleensa. Liselottilta sulaa sen edessä tahdonvoima.

”Katson Maria-Gretaa joka on muuttunut taas Maria-Gretaksi, mutta tiedän miten lähellä hän on ollut tehdä enemmänkin, liian lähellä.”

Näkeekö kohteliaasti ja kiltisti käyttäytyvä Liselott pappilan tytössä itsensä. Hän pyrkii ajoittain pakenemaan Maria-Gretassa lymyävää pahuutta.  Henkireikänä siinä toimii läheisen kartanon yrttilääkkeitä keittelevä Sofia, jota Simon-setä pitää noitana mutta jota Ruth-täti tarvitsee auttajana vaivoihinsa.

Lukija kokee tyttöjen metsä- ja uimaretkiä lukiessaan, että kohtuuttomuuden rajan ylityksissä jo pelkkä todennäköisyys johtaa onnettomuuteen, joka saisi jäädä tapahtumatta.  Niin myös käy. Sen yhtenä osapuolena on toinen suomalainen tilapäissijoitettu, Outi. Outi joutuu säännönmukaisesti Maria-Gretan nöyryyttämäksi ja alistamaksi ja taipuu kaikkeen kuin hyytelö, vaikka on vanhempi ja kookkaampi. Liselott lakkaa säälimästä Outia ja alkaa halveksia häntä siksi, ettei tästä ole vastaanpanijaksi. Tosin ei ole hänestä itsestäänkään.

”Kaipaan Maria-Gretaa. Minua ovat inhottaneet asiat joita olemme tehneet, mutta kun hän ei kaipaa seuraani, olen tyhjä”, Liselott ajattelee oltuaan melkeissiskostaan pidempään erossa.

Mia Franck kirjoittaa Liselottille poikkeuksellisen herkkyyden nähdä ihmisten kasvoissa enemmän kuin pelkän pintailmeen.  En lukenut sitä maagisena kykynä, vaan kasvojenlukutaitona tai toisen näkemisenä oikealla hetkellä:

 ”Simon-sedän siniset silmät kohtaavat omani sekunniksi. Haluan katsoa Ruthia, mutta minun on painettava pääni, oltava hiljaa ja vaiettava siitä mitä näen… Tiedän että naamio on pudonnut hetkeksi Ruth-tädin kasvoilta siinä nopeassa vivahduksessa, jolloin ehdin nähdä varjon, joka kulki hänen ylitseen. ”

Kun Liselottin aika on palata Suomeen, koukkusorminen, teräsnäppinen Ruth-täti, pappilan piikojen ja renkien kyykyttäjä ja rankaisija, osoittaa vierastyttöä kohtaan aitoa kiintymystä ja rakkautta. Hänen on tuskallista päästää Liselott perheestä. Simon-sedän kaapista kaatuu luuranko. Sen näkee kuitenkin vain Liselott, sedän salaista ruskeaa kirjaa, päiväkirjan ja kirkonkirjojen välimuotoa salaa lukiessaan. Pappi on paininut oman saatanansa kanssa kaikki nämä vuodet.

Liselottin kasvojenlukutaito saa hyisen päätteen, kun hän saavuttuaan Helsinkiin Ruotsista palautettavien sotalasten katraassa tunnistaa vastaantulijoista äitinsä. Äiti on uusissa naimisissa ja synnyttänyt Liselottille pikkuveljen. Kasvojen näkeminen laukaisee muiston tapahtumasarjasta, jonka Liselott oli onnistunut survomaan unohduksen syövereihin. Viiden vuoden takainen Ruotsin laivalle lähtöä edeltänyt iltayö jysähtää elävänä mieleen. Äiti oli tuolloin juovuksissa ja pommikoneet sinkosivat Helsingin yllä kuolemaa.  Pommisuojaan äiti ei suostunut. Sinä yönä äiti purki sotaleskeyskatkeruutensa sisareensa ja tämän poikaan, Lissun serkkuveljeen Lennisiin. Sinä yönä Liselott käyttäytyi tahdottomana äidin etäispäätteenä, hieman samaten kuten hän oli taipunut Maria-Gretan tahtoon Ruotsissa.

Tapahtuneen seurauksena äidin asunnossa sikiöasentoon käpristynyt Lennis ei koskaan palannut entiselleen. Hänet oli sijoitettu kaikiksi näiksi vuosiksi Lapinlahden mielisairaalaan. Lissulle avautuu eteen oma sovitustietoisuus: aikuistuttuaan hän aikoo palauttaa Lennisin tervehtyneenä Lapinlahden ulkopuoliseen maailmaan.

Mia Franck: Pommipuutarha. Teos & Förlagen 2018, 357 sivua. Suomennos Laura Beck.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Teos Neuvostoihmisen loppu antaa äänen niille, joilta suistui aatteen ohessa imperiumi. Teos on moniääninen, polyfonia.

Kun olin ylittänyt puolivälin Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2018 ilmestyneestä teoksesta Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli second handia, olin jo mielessäni nostanut suurteoksen Aleksander Solženitsynin mammuttiteoksen Gulag, Vankileirien saaristo rinnalle. Olenko menettänyt suhteellisuudentajuni? Onko kyse tuoreen ja vaikuttavan lukemisen luomasta perspektiiviharhasta? Lähellä oleva kun näyttää suuremmalta kuin kauaksi etääntynyt.

Vankileirien saaristo oli kuin ihmisten keskelle pudotettu atomipommi. Sen kehät levisivät kautta pohjoisen pallonpuoliskon.  Vaikka en osaa aukottomasti perustella, tuntumastani en vielä silti luopunut päästyäni Aleksijevitšin teoksen loppuun.  Se on merkittävyydeltään mammutti. Se maalaa tarkkoja kuvia neuvostoihmisestä ennen ja nyt, tai pikemminkin, antaa neuvostoihmisten maalata itse omakuvansa.

Vertailussa tulisi puhua teosten vaikuttavuudesta. Molempien kirjailijoiden teoksia on lukenut lopultakin vain kirjallinen eliitti. Solženitsynin Gulag räjähti maailman yllä. Moni tiesi, oli kuullut, lukenut lehdistä, mutta kuinka moni lopulta luki tämän ensin Ranskassa 1973 ilmestyneen ja pian suomeksi ruotsalaiskustanteisena julkaistun teoksen?  Neuvostoliitossa kirja vapautui vasta perestroikan kaudella. Silloin se kului liki kaikissa käsissä, kunnes – ja sen kuvaa Aleksijevitš teoksessaan toistuvasti – koko aiheesta ei haluttu enää tietää mitään. Gulagilla pyyhittiin pöytää.  Aihe oksennettiin tietoisuudesta, pois häiritsemästä.

Neuvostoihmisen loppu, päättelee Aleksijevitš. Amerikkalaistuneen venäläisen Masha Gessenin teoksessa Venäjä vailla tulevaisuutta (2018) päädytään toisen suuntaiseen tulokseen: homo sovieticus ei Neuvostoliiton valtiolliseen romahtamiseen loppunut, laji elää ja voi hyvin.

Kyse on siitä, miten neuvostoihminen määritellään. Käsitteet eivät ole synonyymeja. Pelkistetysti toinen on alamainen, toinen kansalainen. Heitä, kansalaisia, Aleksijevitš haastatteli kirjaansa ja antoi heille äänen.   He kertoivat oman elämäntarinansa kirjailijalle ja hänen nauhurilleen. Aineisto perustuu, samoin kuin Solženitsynilla, ihmisten kokemaan heidän itsensä antamina tulkintoina. Juuri tässä, äänen antamisessa hyvin eri tyyppisille ja poikkeavien, rankkojen elämänkohtaloiden kokeneille ihmisille on teoksen arvo.  Siksi halusin nostaa sen Gulagin rinnalle. Äänen saa sensuroimatta ja kommenteitta jopa 87-vuotias stalinistinen pyöveli, 1930-luvun massateurastaja ja kidutusten siunaaja, Stalinin uskollinen koira (eläinrinnastus yksin blogistin).

Teoksen alaotsikolla second handilla kirjailija rajaa teoksensa historian taitosvaiheeseen, kun vanha aate ja neuvostoimperiumi kaatuivat ja tilalle nousi Venäjä.  Tsaari Putiniin kirja ei kurkota; senkin tietää tulevaksi.

Myös jutussani annan kertojille äänen, taustattomina katkelmina, en ehjinä tarinoina.

Neuvostoihmisten ääniä

Aleksijevitš haastatteli isohkon joukon ihmisiä, eri-ikäisiä ja erilaisin taustoin. Puolet tarinoista hän on ryhmittänyt otsikon alle Kymmenen tarinaa elämästä keskellä punaisuutta ja puolet otsikon alle Kymmenen tarinaa elämästä keskellä ei-mitään.  Kohtasin kuitenkin tarinoissa kolme erilaista kansalaisryhmää. Kunkin kertoma tarina on noin 25 painosivun mittainen; he saivat ja halusivat puhua suunsa puhtaiksi.

Ensimmäisen muodostavat tinkimättömät ja uhrautumisvalmiit bolševistit, kommunistisen puolueen jäsenet sekä ei-kommunistit, jotka elivät pääosan elämästään Neuvostoliitossa järjestelmään sopeutuneina. ”Jäsenkirjattomia kommunisteja oli enemmän kuin puolueeseen kuuluvia, he olivat sielultaan kommunisteja.” (Jelena, 49 v, kommunistinen piirisihteeri).

Toisen ryhmän muodostavat ne oppositiohenkiset, joille perestroika ja Neuvostoliiton romahdus merkitsivät vapautta, mutta jotka kokivat saaneensa vapauden asemasta kapitalismin. Valtaan oli noussut Hänen Majesteettinsa Makkara. Heitä oli petetty!
Kolmannen ryhmän muodostavat venäläisestä kapitalismista hengityshappensa löytäneet.  He eivät haikaile menneisyyttä.

Sijoitin Svetlana Aleksijevitšin itsensä keskiryhmään, vapauden ja kansanvallan janoajiin. Kirjailija kysyi kaikilta haastattelemiltaan, mitä vapaus oikein on. ”Isien” vastaus oli pelosta vapautumista, sitä ettei ole piesty. ”Venäläinen ei ymmärrä vapautta, hän tarvitsee kasakoita ja ruoskaa”, kirjailija toistaa vanhan hokeman. Myöhemmin piirisihteeri Jelena ilmaisee saman näin: Tsingis-kaani se pilasi meidän geenimme… ja maaorjuus… Totuttiin siihen, että kaikkia pitää piestä, ilman pieksemistä ei mitään saada aikaan.”
Moni muu toistaa saman käsityksen: ”Venäjä kaipaa vahvaa kättä. Rautaista kättä. Keppiä heiluttavaa päällysmiestä.” Tai: ”Meidän maamme on luonteenlaadultaan tsaarillinen. Se on geeneissä. Kaikki tarvitsevat tsaaria. Iivana Julmaa… Pietari Suurta, Stalinia.”

”Pojille” vapaus merkitsi rakkautta ja normaaliutta.  Monille se on ontto sana, kuten Smolenskissa kyläkaupan luona:
”Kysyttekö te vapaudesta? Pistäytykää meidän kauppaamme: siellä on kaikenlaista votkaa, mitä vain haluatte, Standartia, Gorbatšovia, Putinkaa; on läjäpäin makkaraa ja juustoa ja kalaa. On banaaneja. Mitä vapautta tässä vielä tarvitaan?”

Neuvostokansalainen punalippujen alla

Neuvostoliitossa koko elämänsä eläneiden ja järjestelmälle työskennelleiden muisteluissa toistuvat samantyyppiset arvot ja mieltymykset.  Koettiin, että järjestelmällä oli ihmisten tasavertaisuuteen pyrkinyt aate. Kaikista pidettiin huolta, edes jonkinasteisesti. Moni heistä kantaa muistoissaan uskomattoman hienoja tähtihetkiä, sotilasparaatin ja punalippujen meren nostattamaa hurmaa ja huumaa lapsuudessa Punaisen torin laidalla Voiton päivänä isän olkapäillä.  Kuinka ylpeitä ja onnellisia he olivatkaan suuresta ja voittamattomasta isänmaastaan!

Järjestelmän romahtaessa aate vaihdettiin kapitalismiin, rahan ja bisneksen palvontaan. Kukin tulkoon toimeen omillaan -ajattelutapaa. Todelliselle neuvostoihmiselle ajatus on sietämättömän vastenmielinen.

Onnellisuutena he muistavat menneisyytensä. Olivat tietysti pelko, salakuuntelut ja ilmiannot.  Tiedetään: Stalin tapatti kaksi miljoonaa kansalaista suuren terrorin vuosina.
”Miksi me emme tuomitse Stalinia? Minäpä vastaan teille… Jotta voisi tuomita Stalinin, pitäisi tuomita omat sukulaisensa ja tuttavansa. Kaikkein läheisimpänsä…”  Siis kaunis Olja-täti, kiltti Juri-setä, ystävällinen naapuri samasta kommunalkasta, tai oma bolševikkiäiti. ”Totta kai pelkäsimme. Kaikki pelkäsivät. Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti.”  Salakuuntelusta ei ollut kukaan vapaa. Siihen varautui myös Gorbatšov; salaisimmat keskustelut hän kävi ulkona, kävelyllä.

”Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”
”Meidän joukossamme ei ollut sankareita, kukaan ei rohjennut ryhtyä toisinajattelijaksi, istua vankilassa tai hullujenhuoneessa vakaumuksensa vuoksi. Elimme näyttäen keskisormea taskussa…”

Järjestelmän paremmuutta muihin järjestelmiin todisti ja todistaa imperiumin koko ja sotilaallinen voima.  Yhä vieläkin: Venäjä panee lännelle luun kurkkuun!
”Minä haluan suuren Venäjän! En muista sitä, mutta tiedän että sellainen on ollut”, ilmaisee yleisen kansalaistahdon yksi nuorimmista haastatelluista.
”Meillä on selkäytimeen tallennettuna imperiumi ja kommunismi. Sankaruus on meille läheistä.”
”Suurta Venäjää ei saada aikaan ilman suurta Stalinia.”
Neuvostoliitto, siis ME voitimme Hitlerin! Se tapahtui suuren Stalinin johdolla.

Neuvostoliitto merkitsi neuvossivistystä, teatteria ja kirjoja, ennen muuta venäläisiä 1800-luvun klassikoita. Ja kourasta kouraan levitettyjä kiellettyjä äänitteitä ja runomonisteita, samizdateja, Anna Ahmatovaa, Osip Mandelstamia, Vladimir Vysotskia, Joseph Brotskya; yöllisiä keskusteluja ja kitaransoittoa keittiöissä.

”Meille keittiö ei ole pelkkä ruuanlaittopaikka, se on myös ruokasali, vierashuone, työhuone ja puhujalava. Kollektiivisten psykoterapiaistuntojen tyyssija.”
”Me elettiin keittiöissä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu. Meillä kaikilla oli hyvä olla. Meillä oli omat rituaalimme, kanootit, teltat ja patikkaretket. Lauluillat nuotiolla. Ja oli yhteiset merkit, joista tunsimme toisemme. Oli oma muoti, omat kiinnekohtamme. Näitä salaisia keittiöyhteisöjä ei ole enää aikoihin ollut. Eikä sitä meidän ystävyyttämme, josta ajattelimme, että se kestää ikuisesti… Itse asiassa kukaan meistä ei elänyt Neuvostoliitossa, jokainen eli omassa piirissään. Oli patikoitsijoiden piiri, vuorikiipeilijöiden piiri…”

Sitten imperiumin hajoamisen myllerryksessä alkoi kaiken vanhan second hand, vanhan sivistyksen syrjäyttivät tavarat ja raha: ”kirjastot ja teatterit autioituivat. Tilalle tulivat basaarit ja kauppaliikkeet.”
”Silloin kirjat korvasivat vielä elämän… Niin päättyivät meidän yövalvomisemme keittiöissä ja alkoivat ansiotyöt ja sivutyöt. Rahasta tuli vapauden symboli. Se sai kaikki kiihdyksiin.”
”Poikkesin vanhasta tottumuksesta antikvaariseen kirjakauppaan
– siellä seisoivat kaikessa rauhassa kaikki Maailmankirjallisuuden kaksisataa nidettä ja Seikkailujen kirjasto, juuri ne oranssikantiset kirjat, joista minä haaveilin. Katselin niitä ja hengitin pitkään sitä tuoksua. Siellä oli oikeita kirjavuoria. Sivistyneistö on myynyt kirjastonsa pois.”

Yhteevetoa: Neuvostokansalaisten tarinoissa kertautuu muisto vakaasta ja ennustettavasta elämästä. Heidän mielikuvissaan järjestelmä korosti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Antisionismi eli pinnan alla: jutku oli ja on venäläiselle jutku. Se nousi pintaan erityisesti Suuren isänmaallisen sodan vuosina.
Pelkoa ja terroria ei haluta muistaa.  Kommunalkojen keittiöt olivat yhteisöllisyyden ytimiä, joita kaivataan. Ennen kaikki lukivat runoja, mutteivat enää. ”Oi, oi, runoja, runoja… sanoja, sanoja!”
Kommunismi sai oikeutuksensa imperiumin suuruudesta ja voimasta, ylivertaisuudesta muihin nähden. Neuvostoliitostahan singottiin ensimmäinen miehitetty avaruusraketti! Neuvostokansalainen on sielultaan sotilas ja imperiumi on sotilaallinen koneisto. Nyt Venäjän tehtävä on palautettava vanha suuruudenaika. Siihen tarvitaan Vahvaa johtajaa, Stalinia.
Neuvostokansalainen ylenkatsoo ja halveksii mukavuuteen sopeutuneita ihmisiä, sillä neuvostoihminen ryömi mudassa ja kesti mitä vaan. Hän söi koko elämänsä perunaa ja makaronia, omisti yhdet kengät, yhden takin ja oli onnellisempi kuin nykyihminen kylläisyyden keskellä.  Kapitalismi oli karkea ja irvokas petos kansaa kohtaan.  Demokratiaa neuvostokansalainen ei kaipaa eikä tarvitse, hän pelkää sitä. Demokratia on peto.

Asioita, joita on vaikea ymmärtää

Samana vuonna, kun Neuvostoimperiumi hajosi lukuisiksi itsenäisiksi valtioiksi, Azerbaidžanissa leimahti ilmiö, jota oli vaikeaa tajuta. Vaikeaa sitä oli tajuta myös 41-vuotiaan armenialaisvenäläisen Margaritan. Hyvät naapurit, joiden kanssa oli eletty Bakussa koko elämä sovussa ja keskinäisavussa, ryntäsivät teurastusveitsiensä kanssa armenialaisten tuttujensa kimppuun ja viilsivät kurkut auki, kaikilta, mummuilta, pieniltä lapsilta, karjaltakin. Saman huhuttiin tapahtuneen Jerevanissa azereille. Verinen hulluus tunnettiin maailmalla nimellä Vuoristo-Karabah. Se ei ole lauennut vieläkään, liki kolme vuosikymmentä kriisin syttymisen jälkeen.

Svetlana Aleksijevitšin haastattelema Margarita pakeni Moskovaan. Ei Venäjä hänelle ja hänenkaltaisilleen turvapaikkaa osoittanut. Hän eli henkipattona, kuten luvuttomat muutkin Kaukasiasta paenneista, asui rautatie- ja metroasemilla vaihtaen välillä paikkaa raiskaavia miliisejä peläten, laski vatiin vettä, kuumensi veden kierukkakuumentimella, pani veteen nuudeleita ja siinä oli päivän ateria.

Aleksijevitšin teoksen tarinat ”ei-mistään” alla katosivat muististani nopsasti. Margaretan tarina on yksi niistä, kuten 27-vuotiaan tadzikki Ravšanin, vierastyöläisen, jonka on vaikeaa tajuta, miksi heitä Venäjällä vihataan.  Miksi aivan rauhalliset ihmiset ovat muuttuneet tappajiksi? ”Vielä eilen he olivat toisenlaisia, joivat kaikessa rauhassa teetä tšaihanassa, mutta tänään he marssivat ja puhkovat rautatangoilla naisten vatsoja… Ryöstävät kauppoja ja kioskeja…” Tadzikki on Venäjällä mutiainen tumman tukkansa ja ruskeiden silmiensä vuoksi. Hänelle saa tehdä mitä vaan. Ambulanssi pysähtyy ja ajaa pois. Miliisi käy katsomassa ja kävelee tiehensä. Silti tadzikkeja, siirtotyöläisiä, tarvitaan.

”Minä vihaan skinejä. He osaavat vain yhden asian: hakata pesäpallomailoilla tai vasaroilla kuoliaaksi tadzikkitalonmiehen, joka ei ole tehnyt heille mitään. Huutavat mielenosoituksissa: ”Venäjä venäläisille, Moskova moskovalaisille.” Minun äitini on ukrainalainen, isä moldovalainen, äidinäiti venäläinen. Kuka minä olen? Minkä periaatteen mukaan Venäjä aiotaan ”puhdistaa” ei-venäläisistä?”

Tadzikkitalonmies kuittaa palkkalistaan, että hän saa kolmekymmentätuhatta, mutta käteen hänelle annetaan seitsemäntuhatta. Loppuosan vievät ja jakavat keskenään erilaiset päälliköt… päälliköiden päälliköt… Lain jyrää alleen valta. Samaa sovelsivat tadzikit oman maansa itsenäistyessä: venäläiset, miten kauan tahansa Dusambessa asuneet, saivat lähteä, heti ja liki tyhjin kourin.

On niin paljon vihaa ja väkivaltaa, vain vihan itsensä vuoksi. Kuten armeijassa, missä simputusta on yritetty karsia laihoin tuloksin. ”Yöllä neljä pitää kiinni ja kaksi hakkaa… On kehitetty tekniikka, jossa hakkaamisesta ei jää mustelmia. Ei jää jälkiä. Esimerkiksi märällä pyyhkeellä… lusikoilla… Kun kyllästytään hakkaamaan, ”siistitään” hieman naamaa kuivalla pyyhkeellä tai sytyttimellä; kun siihen kyllästytään, syötetään ulostetta tai likavettä.”

Toinen aika, uusi ihminen

 Suurimmalle osalle Aleksijevitšin haastattelemista venäläinen kapitalismi on suuri petos. Mutta ei kaikille. Monelle nuorille aikuisille kapitalismi merkitsee uutta elämää, toiveiden täyttymystä. 35-vuotias Alisa, mainospäällikkö, on yksi heistä.
”En koskaan pysty rakastumaan mieheen, jolla ei ole rahaa, joka asuu nukkumalähiössä. Elementtitalossa. Harlemissa. Minä vihaan niitä, jotka ovat kasvaneet köyhyydessä, joilla on kerjäläisen mentaliteetti, joille raha merkitsee niin paljon, ettei heihin voi luottaa… Minä pidän menestyneestä miehestä kokonaisuutena, siitä miten hän kävelee, miten ajaa autoa, miten puhuu, miten riiaa – kaikki hänessä on toisenlaista.”

Svetlana Aleksijevitšin teoksen loppuosan tarinat ovat keskenään hyvin eriäänisiä: kiihkeää etärakastumista maan toisella laidalla elinkautistaan istuvaa, vaaralliseksi luokiteltua vankia kohtaan; lapsuutta ankarassa lastensiirtolassa ja koulukodissa; todistelua siitä, ettei tutun kuolema ollut virallistettu itsemurha; miliisin korruptoituneisuutta …  ”Ihmiset pelkäävät miliisejä, jokaisessa perheessä joku on saanut kärsiä heidän takiaan. Meidän miliisissämme sekä kidutetaan että runnellaan ihmisiä. Heitä pelätään kuin pahimpia roistoja… Puolet miliiseistä on ollut sodassa. Joko Afganistanissa tai Tšetšeniassa.”

Teoksen jälkiosan tarinat ovat rankkoja mutta ne haihtuivat mielestäni.  Siksi nyt, lopuksi, annan Vankileirien saariston sittenkin säilyttää kirjojen kirjan asemansa. Ei Svetlana Aleksijevitšin rehellinen ja hieno polyfoninen teos sille paljon häviä.

Lukija kohtaa kirjan jälkiosassa keskenään erilaisia maailmoja, jotka muuttuvat hitaasti jos lainkaan. Tässä niistä yksi:
”… Koulussa meille sanottiin: `Lukekaa Buninia ja Tolstoita, ne kirjat pelastavat ihmiset.` Keneltä voisin kysyä, miksi se perinne ei ole siirtynyt tuleville sukupolville, mutta ovenkahva peräaukkoon ja muovipussi päähän siirtyvät?” (valtakoneiston koulutuksesta Stalinin ajan oppikirjoin).
Ja toinen tässä:
”Niin kuin elin ennen pikku mökissä ilman mitään mukavuuksia – ilman vesijohtoa, ilman viemäriä, ilman kaasua – niin elän nytkin. Tein koko ikäni rehellistä työtä. Kynnin, kylvin, totuin raatamaan.  Ja sain aina palkaksi roposia. Niin kuin söin ennen makaroneja ja perunaa, niin syön nytkin. Pidän vielä neuvostoaikaista turkkia. Meillä on täällä hankia!”

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Tammi, Keltainen kirjasto 2018, 697 sivua. Suomennos Vappu Orlov.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Katja Lahti: Lasitehdas

Lasitehtaan työmies Juhani saa lottovoiton, Roger vastaavasti on syntynyt varakkaaseen sukuun. Jouluaattona he kohtaavat ensimmäisen kerran, yhteisen aterian äärellä.

Kaksi romaania samana syksynä pienestä suomalaisesta kaupungista, missä tärkeänä työllistäjänä on lasitehdas. Katja Lahden (s. 1974) Lasitehdas on esikoinen, Tommi Kinnusen Pintti kiitetyn kirjailijan kolmas romaani.

Lasitehdas on kuvaus eri sosiaaliluokkiin kuuluvien ihmisten osumisesta tekemisiin toistensa kanssa. Se on myös kuvaus alinomaisesta puutteesta sekä äkkirikastumisesta. Sen saa aikaan lottovoitto, eikä se ole mitenkään pieni. Irina ja Juhani ovat tavallisia ihmisiä, tai olivat ennen voittoa. Juhani on taidoistaan ylpeä lasitehtaan elinikäinen ammattilainen. Irina pitää omaa kampaamoa. Roger ja Kristiina (avioliitossa Christina) kuuluvat yläluokkaan, Roger kartanosuku -taustaisena lääkärinä ja Christina kotiäitinä/rouvana.

Avioparit kohtaavat, kun heidän lapsensa Juha ja tavoiltaan suurpiirteinen Lotta alkavat seurustella ja kihlautuvat. Se johtaa yhteiseen jouluaattoon. Se tunnistetaan heti kutsun esittämisen ja sen hyväksymisen jälkeen hirmuiseksi riskiksi, puolin jos toisinkin.

Mutta joulusta selvitään, vaikka Juhanin ostama aattoillan ruokaviini on totaalinen virhevalinta, Juhani oli pyöriskellyt avuttomana viinihyllyjen välissä tajuamatta tuotteista tuon taivaallista. Irina käsistään taitavana käytti viikon uuden puvun ompelemiseen miehelleen ja leningin ompeluun itselleen. Juhanin pukeutumisesta oli käyty sitä ennen kipakka sananvaihto:

…Juhanin kotona joulupöytään ei ollut ikinä pukeuduttu, tärkätty kaulus edusti vääränlaista juhlaa, lähinnä hautajaisia. Maalla joulu ei ollut sunnuntaista kummempi päivä. Eläimet piti ruokkia ja vesi kantaa saunalle. Paidan vaihtaminen kuului peseytymiseen, muuten vain tehtynä se oli epäkäytännöllistä ja turhaa. Niinpä he istuivat joulunaattona vastakkain, toinen t-paidassa, toinen cocktail-mekossa.

Mutta sisäkengät unohtuivat ja sukkahousujen varpaankärjestä on lähtenyt silmäpako. Joulu on shokki myös Roger-isännälle, sillä Christinen suunnittelemasta pöydästä puuttuvat kaikki odotetut lajit. Tilalla on sushia! Siitä rähähtää isäntäväen välillä riita, vierailta ensin piilossa, mutta pian sekin moka on kaikkien tiedossa.

Ei Lasitehdas mikään farssi ole. Katja Lahti saa aidoksi koettavan otteen Juhanin ja Irinan puutteellisuudesta, kun lasitehtaan tilaukset ehtyvät ja Juhani lomautetaan. Perheellä ei ole enää rahaa pakollisiinkaan menoihin. Juhani listaa menot neljään pakollisuusluokkaan. Vyötä on kiristettävä. Sen Irina muistaa vielä hurjan lottovoitonkin jälkeen:

Irina piti häntä vieläkin vähän kajahtaneena. Ei hän ollut, ei enää. Silloin kyllä oli. Lomautus oli kestänyt vuoden päivät. Se vuosi oli mennyt lähinnä nukkuessa. Väsytti koko ajan ja välillä itketti, vaikka kuinka yritti pidätellä. Irina oli puuhaillut lasten kanssa, hän lähinnä tuijottanut kattoa. Voimattomuuden tunne oli pyyhkinyt ylitse kuin koillistuuli, irrottanut korvien välistä kaikki ajatukset ja levitellyt ne pitkin haja-asutusaluetta. Mistään ei oikein saanut kiinni, hävetti vain julmetusti ja koko ajan, heti ensimmäiseksi kun heräsi.

Sitten tuli täysiosuma, rivillä jota oli kolmen miehen porukalla vuosia lotottu. Kun asia selvisi Juhanille, ei hän hyppinyt tasajalkaa ja karjunut onnesta. Tunne oli ollut täysin päinvastainen:
Juhanista tunti kuin pään sisäinen vessa olisi vedetty. Kaikki toimintakyky, tunteet, niin hulluuden kuin järjen hivenet olivat huuhtoutuneet pois, jäljelle jäivät vain kuivat huulet ja kuponki. Pitäisi odottaa hetki niin keuhkot täyttyisivät, veri virtaisi jäsenissä ja ajattelu alkaisi uudelleen.

Enää ei siis tarvitse leikata lehdestä tarjouskuponkeja. Juhani päätti pitää päänsä kylmänä ja aloittaa pienestä. Hän siirtäisi pääosan rahoista lapsilleen, mutta ostaisi oitis uuden television. Ei hän osannut muuttaa ruokakaupassa vanhoja tapojaan, ostaa yhä samaa alennuskirjolohta. Tehtaalta hän sanoi itsensä irti, mutta jo nopsaan halusi sinne uudelleen. Aika tuli kotona pitkäksi. Tehtaalla ovat kaverit ja tehtaan sulkapallokerho.

Luokkaeron kokee myös Kristiina, jonka miesystävä Roger vei kauan sitten  sukunsa kartanoon joulunviettoon. Kristiina saa tuntea olevansa ulkopuolinen ja se jatkui naimisiinmenon jälkeenkin. Anoppi pysyi etäisenä ja viileänä. Tuota ensimmäistä kartanojoulua hän maksaa kirjassa vieraille tarjoamallaan sushijouluaterialla.

Mutta teennäisen ystävyyden hauraan kuoren murruttua naiset löytävät toisensa, lohduttajina ja ymmärtäjinä. Samoin käy miesten kesken: Juhanin kättentaidoille on Rogerin merenrantahuvilalla paljonkin tarvetta ja miehet viihtyvät mainiosti iltapullonsa äärellä. Irinalla on nyt varaa omaan ompelimoon ja hän suunnittelisi kuosit itse. Kaikki se, mitä nuori Juha on kouluttamattomien vanhempiensa osalta pelännyt, sulaa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto, vaikka vielä yhteisjoulussa repeili.

Katja Lahti jaksottaa tarinaansa spesiaalitiedolla lasinteosta ja lasista. Uutta tietoa ainakin minulle. Romaani on kelpo ”välilukemista”, missä on paljon osuvaa, hienoa ihmisten käyttäytymisen ja tuntojen kuvausta. Ja lottovoitto on nokkela idea. Aivan tekijänsä läpimurroksi esikoiskirja ei yllä, mutta jäänpä sellaisen odotteluun!

Katja Lahti: Lasitehdas. S&S 2018, 306 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi