Ihara Saikaku: Kirsikkatyttö

Seksin harjoittamisen pakkomielle, sammumaton polte, kiihko, himo, kyltymätön kiima. Ne ovat se elämää ohjaava ”kompassi”, jonka osoittamassa suunnassa alkaa piirtyä erään japanittaren kolkko kohtalo 13-vuotiaasta kaunottaresta erakoituneeksi, kehonsa loppuun kuluttaneeksi vanhukseksi. Hän myy itseään sekä seksin kaipuun poltteesta että saadakseen ruokaa, ylipäänsä elääkseen. Japanilainen kirjailija Ihara Saikaku (1642 ̵ ̵ 1705) kertoo O`harun elämäntarinan romaanissaan Kirsikkatyttö. Kertoja on nainen itse. Hän kertoo tarinansa luokseen erakkomajaansa saapuneille.

Tässä jutussani liityn erakkomajaan hakeutuvien pieneen joukkoon ja asettaudun kuuntelemaan majan vanhusta itse välillä kommentoiden.

Kirsikkatyttö on yksi kaunokirjallisuuden erikoistapauksista. Se ilmestyi liki kolme ja puoli vuosisataa sitten, tarkemmin 1687. Suomeksi se ilmestyi Martti Turusen suomentamana ja Otavan julkaisemana viime vuosisadan lopulla. Teos kertoo hekumallisen elämän pimeimmästä puolesta.

Prostituution historia on rumaa, likaista ja sysipimeää, äärettömän kaukana korkeimman tason kurtisaaneille ja geishoille mahdollistuneesta elämäntasosta. Prostituution surkeudesta sain aikoinaan kuvan Kööpenhaminan Museum Erotican osoittamasta lohduttomuudesta sekä Lontoon kaltaisten suurkaupunkien laitakujilta ja slummeista tehdyistä filmeistä liki arvotonta maksua vastaan palveluksiaan tarjoavine köyhälistötyttöineen. Erotiikan historia on kaukana nykypäivänä veronsa ja eläkemaksunsa hoitavista seksin ammattilaisista, muttei niinkään etäällä parittajien orjuuttamista uhreista.

• • • • • •

Vierailu erakon majalla käynnistää erikoislaatuisen kuvauksen 1600-luvun loppupuolen Japanista, jossa vallitsee vapaamielisyys kyltymätöntä irstautta rehottavine ilmiöineen (ennen kaikkea kaiken sorttisten miesten osalta!!!) ja jossa seksiholtittomuus on synnyttänyt tiheän ilotaloverkoston ilotaloissa ruumistaan elatuksekseen myyvine lapsinaisineen.

O´haru oli 13-vuotias untuvikko, köyhän perheen tyttö, joka lumoavan ulkonäkönsä ansiosta päätyi hovinaiseksi.
”Hovinaisten huvittelussa kaikki tähtää sukupuolitarpeen kiihottamiseen, jopa runojen lausunta ja erilaiset pallopelitkin, ja tuo hekumallinen ilmapiiri sai minutkin lemmenkipeäksi; aloin etsiä kuin luonnostaan täyttymystä haluilleni.”
O`haru antoi ruumiinsa himojen valtaan, eikä ”kerran samentunutta voi enää kirkastaa. Elontiellä saadut tahrat on kuljetettava mukanaan. Muuta tietä ei ole”, hän tunnustaa vanhuksena.

• • • • • •

Ihara Saikaku ei kuvaa sukuelimiä tai intiimejä ruumiinosia. Hän ei kuvaa yhdyntöjä eikä niissä käytettyjä asentoja ja välineitä. Hän ei kuvaa aktin kuluessa syntyviä aistimuksia eikä aktien jälkeisiä tuntemuksia. Markku Turunen käyttää suomennoksessaan vain yhden ainokaisen kerran sanaa huora ja sanaa prostituoitu ei kertaakaan.

Hän kuvaa kulloisenkin ilotytön asusteet ja käytettävissä olevan komeron makuualusen. Vaatetuksella on tärkeä merkitys. Se kertoo seksitoiminnon varallisuustasosta sekä kulloisenkin ilotytön asemasta prostituoitujen hierarkiassa. O´haru käy elämässään läpi kaikki hierarkian portaat.

Jouduttuaan pois hovinaisen asemasta O´haru myy itsensä Shimabaran Ylämetsän ilotaloon ja suloisen ulkomuotonsa vuoksi pääsee kirsikkatytöksi, käytännössä ilotalon kuningattareksi, joka noudetaan varakkaan asiakkaan luokse kantokärryssä. Hän on ilotaloon pestautuessaan 16-vuotias. Kun hän ylpeytensä ja ylimielisyytensä seurauksena putoaa, hänet alennetaan luumutytöksi. Hän joutuu saapumaan jalkaisin vain yhden palvelijan saattelemana valintaa tekevän asiakkaan arvioitavaksi.

”Jo silloin kun minut alennettiin kirsikkatytöstä luumutytöksi, olin kuolla häpeästä, ja kauristytöksi jouduttuani minusta tuntui, että entinen luja luonteeni voisi tiukan tullen pettää…
… Kirsikka- ja luumutyttönäkin häpesin tätä työtä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen miltä se tuntui kauristytöksi alennetusta. Inhoan moukkamaisia miehiä, keskivertomiehiä tapaan harvoin, ja jos joskus onnistun saamaan asiakkaakseni miellyttävältä vaikuttavan miehen, hänkin haluaa minut heti kylmiltään.”

Kauristyttöjä alemmissa ilotytöissä on monta luokkaa ja kullakin on oma vuodesanastonsa. Sanmondoritytöt eivät vielä ole kovinkaan kurjassa asemassa eivätkä sanmondorityttöjä käyttävät miehetkään ole maalaismoukkia. ”He ovat joko miehiä, joiden maksut ovat jääneet pahasti rästiin, he eivät uskalla kulkea ilotalon portin ohi muuta kuin pimeällä, tai sitten he ovat rikkaiden liikemiesten palveluksessa olevia kauppiaita tai alemman luokan samuraita.”

Puolen monin kolikosta itsensä myyvää ilotalon tyttöä kutsutaan Gobundoritytöksi. Hän on kaikkein kurjimmassa asemassa.

O`haru kertoo palvelleensa samassa ilotalossa 13 vuotta. Sen kauden jälkeen hänestä tulee paheellisten temppelipappien viihdyttäjä. Temppeliin pyrkiessään hän naamioituu pojaksi ja pestaa itsensä kauppamieheksi temppeliin päästäkseen olkivirsuissa kulkevan kerjäläismunkin. Hänet hyväksytään oikopäätä.
”Kun kiersin kaikissa gujiya-lahkon temppeleissä, sain havaita, ettei ollut yhtään pappia, joka ei olisi ollut valmis vaihtamaan uskonlahkoaan tarjoamaani aistillisuuden uskontoon… Se oli kurjaa aikaa, sillä parittelu tapahtui ilman rakkautta.”

Lyhyen kauden ajan O`haru työskentelee kirjoitustaidon opettajana, mutta kokee elämänsä tylsäksi ja pestautuu kangastavaraliikkeeseen. ”Ennen vanhaan liikemiesten hovitytöt olivat siinä yksitoista-kaksitoistavuotiaita, mutta viime aikoina kokemus on osoittanut, että tehtävään soveltuvat parhaiten 18 ̵ ̵ 25-vuotiaat, heitä käy jo vuoteen sijaaminenkin tottuneesti ja kaupungilla liikkuessaan he ovat hyvää katseltavaa kantotuolin edellä tai jäljessä kulkiessaan.”

”Ihmiset nimittivät minua kiimaiseksi palvelutytöksi, jonka kyltymätön lihanhimo tuhosi…” Kangastavaraliikkeen jälkeen O`haru ajautuu laivoihin elostelevien laivamiesten viihdyttäjäksi, kunnes ryhdistäytyy ja pestautuu taitavana neulankäyttäjänä ompelijaksi. ”Se oli rauhallista elämää, sydän lepäsi, hallitsin ruumiini halut …” kunnes joutuu ompelemaan nuoren samurain alusvaatteita ja hänen käsiinsä osuu jonkun taiteilijan kiillotetulle silkkipaperille piirtämä kuva parittelusta.
”Heidän nautiskelua katsellessani jouduin kiihkon valtaan, kuva alkoi näyttää elävältä, ja noilta liikkumattomilta huulilta olin kuulevinani sanoja, joita lausutaan hekuman huipulla, ruumistani kihelmöi ja hetkeen en voinut muuta kuin nojata ompelurasiaan ja tuijottaa eteeni, haluni mieheen oli herännyt eivätkä neula ja rihma pysyneet käsissäni, ompeleminen jäi, elin toisessa maailmassa ja tuskailin kun täytyi nukkua yksin ja tuhlata kallisarvoisia öitään yksin…”

• • • • • • •

O`haru joutuu etsiytymään mitä erilaisimpiin pesteihin hankkiakseen elantonsa. Vaikka hän oli välillä lopen kyllästynyt nautintojen myymiseen ruumiinsa kautta, ei hänellä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia kuin palata takaisin viheliäiseen ammattiinsa.

Kurumiyan liikeyrityksessä hän opettelee sikäläisten naisten menettelytavat, hankkii tarvittavat puvut ja pääsee teehuonetytöksi Kiotoon. Itseopiskelun kautta hänestä kehittyy ammattinsa taitava teehuonetyttö. ”Joskus asiakas on palvelusväkeä, joskus liikemies, munkki, virkamies, mutta vaikka laatu vaihtuukin, ei ehdi nauttia paljonkaan, kun on vain vähän aikaa yhtä miestä kohti, kanssakäyminen miellyttävän tai epämiellyttävän kanssa on kuin matka jokiveneessä rannalta toiselle…”

Pitkän elämänsä varrella O`haru ehtii kokeilla mitä erilaisimpia ansaintakeinoja ja päätyy kaikissa niissä käytetyksi prostituoituna. Hän toimii kylpylän pesijänaisena, denjuna. Denjuja nimitetään myös apinoiksi, koska he raapivat likaa miesten iholta. Itse he voivat peseytyä päivittäin työpaikkansa kylpylässä. Kirsikkatyttö-romaanin traaginen sankaritar ehtii työskennellä vielä viuhkaliikkeen rouvana eli viuhkantekijöiden emäntänä ennen joutumistaan lootusnaiseksi.

O`haru ajautuu tukkukaupan lootusnaiseksi. Lootusnainen on viimeinen askelma ennen ajautumista katunaiseksi, joka ei kelpaa enää yhdellekään miehelle. Lootusnaiset pukeutuvat tunnistettavalla tavalla, mutta nimityksensä he ovat saaneet häpeämättömällä takapuolen keikuttelulla ihmisvilinässä.

Lootusnaiseudesta hän hakeutuu erääseen majataloon matkamiesten sulostuttajaksi. Mutta ”vähitellen minua haluavat asiakkaat loppuivat kokonaan, oloni muuttui onnettomaksi ja asemani kurjaksi”.

Vaikka hänen kasvonsa ja ihonsa kertovat vanhuudesta, kokemus ja jonkinasteisesti säilyneet sulot nostavat hänet vielä ystävän suosituksesta ilotyttöjen emännäksi Osakan ilokorttelissa. Ilotalon emäntänä hän kouluttaa kirsikkatyttöjä pyrkien tekemään heikkoluonteisistakin kovaksi keitettyjä veteraaneja, joihin asiakkaat hullaantuvat ensinäkemältä. Emännän on pidettävä ilotytöt täystyöllistettyinä, jotta heistä koituisi ilotalon isännälle mahdollisimman suuri hyöty. Ilotytöt eivät siinä juurikaan itse vaurastu. Heidän on ostettava kaikki vaatteensa ja varustuksensa itse: erimateriaaliset kimonansa, alusvaatteensa, obinsa (kimonavyönsä), kampansa, tukkaöljynsä, hammastikkunsa, jopa aktin jälkeen tarvittavat paperipyyhkeet.

• • • • • •

Elämänsä ehtoolla O`haru palaa Kiotoon ja hakeutuu siellä Daiun-temppeliin, joka on kuuluisa viidestä sadasta kivisestä Buddhan kuvasta. Tarinan mukaan jokainen löytää noiden buddhien joukosta kasvot, jotka muistuttavat häntä rakkaistaan. O`haru tarkastelee Buddha-kasvoja huolella. ”En löytänyt yhtään sellaista, joka ei olisi muistuttanut jotakuta niistä miehistä, jotka olin kohdannut elämäni aikana. Kasvot paljastivat mieleeni kaikki ne kärsimykset, joihin ilotytön tie oli minut johtanut. Täyty sanoa, ettei ole olemassa toista niin viheliäistä kohtaloa kuin itseään myyvä nainen. Niiden miesten luku, jotka ovat koskettaneet ihoani, nousee kymmeneen tuhanteen. Ja tämä yksi anoa ruumis on kokenut sen kaiken… Olen silti yrittänyt elää niin, ettei lika olisi tunkeutunut sydämeen saakka”, hän päättää elämäntarinansa.

Olipahan harvinainen kirjalöytö, Sonkajärven kirjastosta kaukolainaamani. Teoksessa on alkuperäisteoksen piirroskuvitus. Arvokkain niistä on kirjan kansi.

Ihara Saikaku: Kirsikkatyttö. Otava 1978, 170 sivua. Suomennos Martti Turunen.

Sylvia Plath: Lasikello

Runoilija Sylvia Plathin (1932 ̵ ̵ 1963) proosateosta, kulttikirjan aseman saavuttanutta romaania Lasikellon alla (The Bell Jar) pidetään vallankin runoilijan opiskeluvuosien osalta omaelämäkerrallisena. Teoksen ilmestymisvuoden alussa Sylvia Plath teki itsemurhan kuollen vain 30-vuotiaana. Lasikellon alla -teos ilmestyi pseudonimellä Victoria Lucas.

Teos saatettiin suomenkieliseksi laitokseksi samana vuonna Mirja Rutasen suomennoksena ja kirjasta otettiin uusintapainos vuonna 1997. Kustantajana oli tuolloin Otava. Nyt Siltala on julkaissut teoksen tuoreena suomennoksena nimellä Lasikello. Suomennos on Kaijamari Sivillin.

Kirjan otsikon luettuani pidin kirjaa käsissä kuin ohutseinäistä lasiesinettä, joka voisi helähtää varomattomasta virheliikkeestä pirstaleiksi. Ei rikkoonnu. Jar = rämistä, vihloa. Pään yläpuolella kello on läsnäolija:
”Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.” tai
”Polte ja pelko olivat puhdistuneet pois. Minulla oli yllättävän rauhallinen olo. Lasikello leijui pari metriä pääni yläpuolella. Ilma pääsi kiertämään ympärilläni.”

Plathista ja lasikellosta (alkuperäisnimessä pelkkä The Bell) lienee tehty väitöstutkimuksia. Teosnimeksi valittuna kello on siis merkityksellinen, vaikka jäikin minulle vaille selkeää merkitystä.

• • • • • •

Lasikellon minähenkilö on collegestaan tauolla oleva 19-vuotias Esther Greenwood. Hän on päässyt amerikkalaisen kilpailuyhteiskunnan nuoreksi, lupaavaksi suosikiksi, yhdeksi monista. Hän on kirjallisesti lahjakas ja ilmeisen kaunis. Collegen menestyvänä opintosuorittajana hänelle on osoitettu poikkeuksellisen monia apurahoja ja stipendejä. Hän on älykäs ja uskoo tekevänsä uraa runoilijana. Merkille pantavaa on kuitenkin, ettei hän kirjoita runoja eikä liioin ahmi runokirjoja.

Esther on osallistunut newyorkilaisen arvostetun muotilehden kirjoituskilpailuun ja osallistujista on valittu kaksitoista nuorta neitokaista viettämään kuukausi lehden kustannuksella ja lehden käytettävissä olevina New Yorkissa. Ladies`Day -naistenlehti julkaisee novelleja ja tarjonnan blokkaamisessa kirjallisesti lahjakkaat nuoret ovat käyttökelpoisia. Nuoret naiset ovat myös lehden käyttämää journalistista aineistoa.

Kuukausi koostuu osallistumisista kulttuuritapahtumiin, cocktailkutsuihin, näyttelyihin, messuihin, kirjailijatapaamisiin, Ladies` Dayn koekeittiön suurenmoisten ruokien maisteluihin sekä eri kohteisiin tutustumisiin.

Plath kertoo pisteliäästi miehiltä saman Amazon-hotellin suojiin vauraiden vanhempien sijoittamista tytöistä, jotka käyvät yläluokkaista sihteeriopistoa pitäen hattua, sukkia ja käsineitä oppitunneilla. Heistä tulee johtajien ja apujohtajien sihteereitä monien odottaessa menestyvää miestä avioliittomarkkinoilta.

Estherin tausta ei ole yläluokkainen. Dominoiva isä on kuollut ja tytön välit äitiin etääntyneet.

Miesystävä Estherilläkin on, lääkäriksi valmistuva Buddy Willard. Esther oli collegessa rakastunut komeaan Buddyyn mutta kesti ennen kuin poika pani Estherin merkille. Nyt Buddy Willardin kuorrutus on Estherin silmissä rapistunut. Miehen huikentelevuus paljastui tämän kerrottua vievänsä Estherin kotikaupungin tytön ja samaan kirkkoon kuuluneen Joan Gillingin collegen tanssiaisiin.
”Aloin ajatella, että Buddylla on melko surkea maku.”
Tubitartunnan saanut Buddy on hoidettavana etäisessä parantolassa.

• • • • • •

Esther bilettää ystäväkseen tälläytyneen Doreenin kanssa, vaikka kokee säyseän Betsyn läheisemmäksi itselleen. Doreen on suorasukainen, räväkkä ja elämännälkäinen, Esther päättämätön ja eksyksissä. Esther listaa puutteitaan ja heikkouksiaan. Niitä löytyy, kukaan ei ole kaikilla taitoalueilla super. Tajuntaan asettuu masennus.

”Sanoin Doreenille, etten lähtisi näytökseen enkä lounaalle enkä elokuvan ensi-iltaan, mutta en lähtisi myöskään Coney Islandille vaan jäisin sänkyyn. Kun Doreen oli lähtenyt, mietin, miksen enää pysty tekemään kunnolla sitä, mitä minun piti tehdä. Siitä tuli surullinen ja väsynyt olo.”

Kun kuukausi New Yorkissa on ohi, Esther palaa kotiseudulleen itsetuhohakuisena. Hän pohtii lukuisia keinoja tehdä itsemurha mutta ajautuu umpikujaan. Äiti järjestää hänet mielenterveystutkimukseen. Sylvia Plathin kuvauksessa tutkiva lääkäri on sadisti ja ”muka” lääkäri. Mutta Esther on yhä suojaavien kirjallisten piirien huolenpidon kohde ja hänet sijoitetaan laadukkaampaan mielisairaalaan ja sieltä sellaiseen, joka on jo portti vapaaseen normaaliuteen. Myös siellä hänet altistetaan sähköshokeille, mutta lempeän naislääkärin ansiosta hän tottelee ja ”… kuin maagista lankaa seuraten astuin huoneeseen.”

• • • • • •

Sylvia Plath kertoo Lasikello-teoksessa 1950-luvun opiskeluvuosistaan ja niiden aikaisista mielenterveysongelmistaan ja itsemurhahakuisuudestaan.

Helmikuun alussa 1963 Sylvia Plath teki itsemurhan keittiökaasulla. Samassa huoneistossa nukkuneiden lastensa huoneen hän oli eristänyt märillä kankailla ja jättänyt huoneen ikkunat auki.

Lasikello sisältää paljon tukea, kannustusta ja hyvää tahtoa, mutta myös pahantahtoisuutta, jota Esther kokee mielisairaalassa tutun potilaan, Joan Gillingin taholta. Estherin toipuessa odotettua nopeamman ja Joanin tavoin saatua oikeuksia liikkua sairaalan ulkopuolella Joanista tulee tämän mustamaalaaja ja panettelija, joka kaupungille päästyään jää palaamatta ja löytyy myöhemmin talvisen lammen rannalta hirttäytyneenä.

Kirjan aihemaailma on siis raju. Lukija nauttii kirjan hienosta, värikylläisestä kielestä. Kuvitellaanpa esimerkiksi ankaran helteen jälkeistä rankkasadetta. Näin Sylvia Plath sen kuvaa:
”… harmaat kadut höyrysivät sateesta. Sade ei ollut mukavaa, puhtaaksi huuhtovaa sadetta, vaan sellaista kuin kuvittelin, että Brasiliassa sataa. Se tuli pystysuoraan taivaalta lautasen kokoisina pisaroina, jotka kuumaan jalkakäytävään sihahtaessaan nostattivat kiemurtelevia höyrypilviä kiiltävän mustasta sementistä.”
Kaikessa tällaisessa teos on antelias ja kylläinen.

Sylvia Plath: Lasikello. Siltala 2026, 305 sivua. Suomennos Kaijamari Sivill. Kannen kuva Helen Korpak.

Hisako Matsubara: Brokadihuuma

Kyllikki Villan saksan kielestä suomentama japanilaisen kirjailijan Hisako Matsubaran (s. 1935) romaani Brokadihuuma on lukijan mieltä jyrsivä teos maineikkaasta ja arvostetusta japanilaisesta Tajaton perhekunnasta, sen suuruudesta ja tuhosta pääosin 1910-luvulle sijoittuvassa sukusaagassa. Brokadihuuma on viiltävän traaginen, tärkeä ja mitä mielenkiintoisin kaunokirjallinen avaus Japanin keisarikuntaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin perinteitä vaaliva yhteisöllisyys kävi törmäyskurssiaan modernisoituvan, toisella tavalla käyttäytyvän yhteiskunnan kanssa.

Hisako Matsubara kirjoitti teoksensa saksaksi. Kielen hän oli omaksunut päädyttyään ulkomailla oleskelujensa päätteeksi asumaan Saksaan lumoutuneena Heinrich Heinen runoudesta. Nyt japanitar on 91-vuotias. Hänellä oli romaaniaan kirjoittaessaan vankka tausta Japanin historiaan ja kulttuuriin shintopapin tyttärenä ja varttuneena kiotolaisessa Kenkunin pyhäkössä.

• • • • • •

Brokadihuuma-romaanin tapahtumavuosina Japani oli itsestään ylpeä keisarikunta, josta oli tullut itäisen Aasian militaristinen suurvalta. Maa oli ollut vuosisatoja suljettu yhteiskunta, jolloin valtakunnan rajojen ulkopuolisesta maailmaa ei vähääkään tunnettu. 1800-luvun puolivälissä Yhdysvallat pakotti Japanin avaamaan oviaan maailmalle.

Huhut ja mielikuvat Yhdysvaltain mahdista, rikkauksista ja loppumattomista työmahdollisuuksista levisivät myös Japanin keisarikunnassa. Suvun maineen kartuttamisen halu maan rajojen ulkopuolella, nopean vaurastumisen ja kasvattipojan uralla etenemisen huuma iskostuu myös isä Tajaton tajuntaan vääristynein ja virheellisin käsityksin. Seuraukset ovat hyytävät.

Kun Tajaton perheeseen ei ollut syntynyt poikaa, herra Tajato oli ottanut hovin henkilökuntaan kuuluneen traagisesti köyhtyneen Ogasavaran perheen nuorimman pojan Nagajukin kasvatikseen, jushiksi. Jushilla oli japanilaisessa kulttuurissa enemmän velvollisuuksia kuin oikeuksia. Yksi sisään rakentunut velvollisuus oli ehdoton lojaalisuus ja totteleminen. Isä Tajaton ratkaisut olivat kyseenalaistamattomia.

Jushin oikeutena ja velvollisuutena oli mennä naimisiin perheen tyttären Tomikon kanssa. Ratkaisu ei ollut vaikea, sillä Tomiko oli kaunotar ja luonteeltaan ihanteellinen. Yhdessä varttuneista leikkikavereista tulikin rakastavaiset.

Magajuki jumaloi isäänsä ja etsii kaikin keinoin tämän suosiota ja ihailua. Juuri mikään ei isä Tajatolle kuitenkaan riitä. Pojan opiskellessa Tokion maineikkaassa yliopistossa ei riitä, että hän on liki kolmesta sadasta taloustieteen opiskelijasta arvosanoiltaan kahdeksaksitoista paras. Hänen on yllettävä tutkintosaavutuksissaan ykköseksi. Sen Nagajuki suunnattomin ponnistuksin lopulta saavuttaa. Hänelle ovat aukeamassa liike-elämän valtatiet.

Kaikki Japanin pankit ja suuryritykset kilpailevat yliopistossa parhaiten menestyneen saamisesta omaan firmaan, joissa palkkataso ylittäisi ministerinkin palkan. Nagajuki alistaa työtarjousten valinnan isä Tajatolle. Tämä hylkää ne kaikki. Teko sulkee Nagajukilta ovet päästä kuunaan näihin yrityksiin. Kieltäytyminen on loukkaus.

Tajaton suku menettää liki puolet suuresta varallisuudestaan kultakaivoshankkeessa, johon herra Tajato lähtee ulkopuolisen saalistajan manipuloimana ja kannattavuusvakuutteluun uskoen.  

• • • • • •

Isä Tajato elää brokadihuumassa. Hänen käsityskykynsä ja -halunsa eivät kohtaa todellisuutta. Hän lähettää huippulahjakkaan Nagajukin hienostuneine kimonoineen Yhdysvaltoihin. Isän mielikuvissa upeissa kimonoissaan Amerikassa esiintyvä poika saisi osakseen suurta kunnioitusta. Kaduilla hänelle kumarrettaisiin, tärkeitä kutsuja ja rahakkaita työtarjouksia satelisi. Luotuaan Yhdysvalloissa Tajaton suvulle häikäisevän maineen poika palaisi kotiinsa Japaniin suurin vastaanottojuhlallisuuksin, arkut pakattuina täyteen dollareita ja palaaja vaatetettuna upeaan brokadiin. Dollareilla paikattaisiin suvun menetetyt omaisuudet.

Isä ei tiedä, että amerikkalaisille oli olemassa neljä rotua: valkoihoiset, mustat, punanahat ja keltaiset. Arvoa oli vain valkoisilla, muut olivat jouto- ja roskaväkeä, valkoisille kelpaamattomien raskaiden ja likaisten töiden tekijöitä. Vastenmielisimpiä olivat Aasiasta tulleet. Kimona-asussa näyttäytyvälle naurettaisiin. Siinä todellisuudella Nagajukilla ei olisi mahdollisuuksia.

• • • • • •

Lukija yrittää rakentaa kuvaa herra Tajatosta ihmisenä. Ei hän ole paha tai julma, päinvastoin. Vaurauden päivinään hän oli antelias rahoittaja, kaikille lempeä, kohtelias ja ystävällinen. Hän ei ole määräilevä tyranni, vaan perheenjäseniin on sisäistetty hänen tahtonsa ja päätöstensä noudattaminen vailla vastaväitteittä tai uudelta kantilta valottavia argumentteja.

Hän on ylpeä samurai, joka kantaa ryhdikkäässä olemuksessaan ulkoa osaamaansa yhtätoista samuraisääntökokoelmaa, harrastaa kurkkulaulua ja on kehittänyt itsensä täydelliseksi muinaisen no-teatterin esiintyjäksi. Rooli on hänen minuutensa.

Hän kasvattaa boisai-puita, joiden kasvua hän säätelee leikkelemällä ja rajoittamalla rautalangoin kasvien juuria. No-teatteri, kasvonaamari, boisait ja perintösuvun maine ovat hänelle ainoat tärkeät asiat elämässä. Hän kohtelee vaikenevaa sairasta vaimoaan, Nagajukia ja Tomikoa kuin boisaita, joiden elämää hänellä on oikeus muokata ja leikata. Uhriksi joutuu myös Tomiko, jonka opiskelua isä ei sallinut tarpeettomana naisille ja jonka parisuhteen hän estää päästämättä tytärtään Nagajukin mukaan tai myöhemmin tämän luokse Yhdysvaltoihin.

• • • • • •

Isä Tajato ajautuu muuttuneessa maailmassa saalistajien verkkoon. Hänet houkutellaan liikeyrityksiin, joissa hän ajaa perheensä täydelliseen vararikkoon, ulosoton kohteeksi irtaimistoineen ja palatseineen. Mikä tuo mies oikeasti on, pohtii lukija. Tyhmä? Herkkäuskoinen hölmö? Hän on kuin omien uskomustensa seittiin takertunut hyönteinen, jonka rajusti muuttuvan, modernisoituvan ja demoralisoituneen yhteiskunnan hämähäkit tuhoavat vaivattomasti. Hän on elänyt ja elää elämänsä loppuun perinnekulttuurinsa umpioimana.

Herra Tajato ei ota ratkaisuistaan vastuuta eikä kyseenalaista päätöksiään. Itsekriittisyys ei juolahtane mieleen edes heikkona hetkenä, sillä hän on henkisesti murtumattoman vahva. Hänen tahtonsa ja tarkoituksensa ovat hyviä, syyllisiä ovat muut.

• • • • • • •

Brokadihuuma-teoksessa joutuvat tuhoisalle törmäyskurssille herra Tajaton palvomat vääristyneet samuraihyveet muuttuneen maailman ja siinä erityisesti raa`an, laskelmoivat ja pahansuovan todellisuuden kanssa. Lukija haluaa vetää hätäjarrua hirvittävään kohtaloon amerikkalaiseksi halpatyövoimaksi ajautuneen Nagajukin ja hänen luokseen kaipaavan Tomikon puolesta, mutta mahdollisuutta kirjoittaa heidän tarinaansa toisenlaiseksi ei ole. Menetin yhtenä yönä yöuneni lukemani johdosta.

Herra Tajatolla menee vaurautensa menettäneenäkin hyvin. Hänellä on jo uusi vaimo ja yhteinen poika. Hänellä on suojaava no-roolinsa. Seisoessaan muihin selin hän saattaa esiintyä naamari kiinnitettynä takaraivosta katsovaksi. Naamari on kuin lempeästi hymyilevä demoni, hyinen ja kammottava.

Hisako Matsubara: Brokadihuuma. Weilin + Göös 1980, 238 sivua. Suomennos Kyllikki Villa. Päällys Samppa Lahdenperä.

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avioliitto

Elämä koostuu ihmissuhteista, niin taakse jääneistä kuin vallitsevista. Marko Järvikallaksen (vai Järvikallasin?) kertomuskokoelma Seitsemän päivän avioliitto kertoo ihmisten keskinäisistä väleistä. Yhtä kertomusta lukuun ottamatta taustoina on epäonnistunut parisuhde, joka langettaa varjonsa uusien ihmissuhteitten ylle.

Ihmisten välisiin suhteisiin kuuluu jännitteisyys, toisen osapuolen käyttäytymisen ennakoitavuus tai arvaamattomuus. Suhteet vaativat sopeutumistaitoa, mukautumista ja muuntumiskykyä. Suhteet hiertävät ja ajautuvat ristiriitaan. Suhteisiin sisältyy runsaasti tunteita ja mielentiloja ja useimmat niistä näyttäytyvät myös Järvikallaksen kertomuksissa: kiinnostus, kiintymys, ihastus, rakkaus ja intohimo, kunnioitus ja ihailu, halveksunta ja ylenkatse, viha ja kauna, kateus ja katkeruus, pelko, ärtymys, kostonhalu, vahingonilo, pahansuopuus ja tympääntyneisyys. Tunteita ja mielentiloja kuormittavat ennakkoluulot ja niitä kannattelevat toiveet ja odotukset. Niitä leimaavat huolet ja turvallisuudentarve ja niille rakentuu vallankäyttö.

Ihmissuhteisiin liittyvä avautumattomuus ja monihaaraisuus ovat ominaispiirteitä, joiden houkuttelevuus on myös kokoelman Seitsemän päivän avioliitto kertomusten vankka sidos.

Tähän tunteiden kesyttömään maailmaan Marko Järvikallas johdattaa lukijansa kymmenellä kertomuksellaan. Tarinat koukuttavat. Kaikki tarvittava suhteiden ilmentämiseksi on mukana ja tarpeeton poissa. Kertomusten loput ovat kuin veitsenviiltoja, nopeita ja ennakoimattomia.

• • • • • •

Kertomuksessa Niin kuin saarella on aina toimittu koulussa kiusatun pikkupojan yksinhuoltajaäiti saa kummallisia viitteitä siitä, että joku on käynyt talon portilla jättämässä tervehdyksensä. Pienet lahjat ovat somia muutamasta varrellisesta marjasta aina lapsekkaaseen lemmenrunoon. Toistuessaan tervehdykset nostattavat levottomuutta kodin liepeillä liikuskelusta. Valvontakamera paljastaa kävijän saaren mopopojaksi, ilmeisen kiltiksi ja äidin koulukiusatulle pojalle mopokyydin antaneeksi Samuliksi. Uhka vaihtaa kohdettaan, kun saaren metsästäjät aikovat ”ottaa asian esille” kokoontuessaan. Äijät hoitaisivat asian niin kuin saarella on aina toimittu.

God bless James Naismith! -kertomuksessa erinomainen korispelaaja ja pelin nuoruuden jälkeen taakseen jättänyt Johanna-vaimo palaa yllättäen uudelleen harrastuksensa pariin ja tekee sen nyt vimmaisella toimeliaisuudella. Ristiriita syntyy miehen haluttomuudesta sitoutua omassa ajankäytössään täysimääräisesti vaimonsa harrastukselle. Kertomus nostaa keskusteluihin aikuisten lasten suhteet vanheneviin vanhempiinsa. Mies haluaa huolehtia hoitokodissa asuvasta äidistään, Johanna haluaa pitää itsensä ja miehensä mahdollisimman kaukana omista vanhemmistaan, eikä pidä heihin yhteyttä. Johannan addiktio kestää pelissä loukkaantumiseen asti.

Kertomuksessa Tauko yksinhuoltajaäiti Sofia lähtee hankalassa iässä olevan tyttärensä Elsan kanssa pariksi päiväksi reissuun vanhalla autonrähjällään. Kaikki ei liene kohdallaan, sillä Sofia ei ilmoita poissaolostaan työpaikalleen eikä Elsan osalta kouluun.

Autolla on taipumus olla käynnistymättä pysäyttämisen jälkeen. Syrjäisen ja liikenteettömän maantien taukopaikalle Sofia stoppaa tytön vaatimuksesta eikä auto enää käynnisty. Kertomus kuvaa paria vuorokautta autonkotterossa loppunein eväin ja tyhjennein vesipulloin, kunnes apu ilmaantuu. Auto hinataan traktorilla. He päätyvät suurilapsisen pariskunnan maatilalle syrjäiseen, uskonnolliseen yhteisasumisyhteisöön.

Kertomuksen lopetus ilmaisee tilanteesta oleellisimman. Marko Järvikallas osoittaa ihastuttavan taitonsa lopettaa kertomuksensa terävällä viillolla: ytimekkäästi, jaarittelematta, luottaen osaamansa nasevan, pelkistetyn ilmaisun voimaan.

Kertomuksessa Kaksio nuori pari on ostanut ensikodiksi kaksion rakkautensa pesäksi. Se on pitkäkestoisen tavoitteen huipennus. Myös makuuhuoneeseen hankitaan parisänky. Seksielämä toimii.
Yhteisistä ulkomaanmatkoista vaimo on nauttinut täysin määrin, mies on pyrkinyt sopeutumaan olosuhteisiin. Kohdakkoin parisuhde laajenee Anni-vaimon ystävättärellä Marialla. Naiset ottavat makkarin ”heidän huoneekseen”. Aviomies nukkuu olkkarissa sohvan takana. Annin ja Marian naisrakkaus ei kestä naisten keskinäistä Kreetan matkaa loppuun asti. Kertomus päättyy miehen lakoniseen toteamukseen, joka toimii iskuna avioliitolle itselleen.

Myös tässä kertomuksessa tulee esiin aikuisten lasten suhde omiin vanhempiinsa. Miehelle isä on tärkeä ja suhde tähän lämmin.

Hiljaisuuden jälkeen kuvaa tyttären ongelmallista suhdetta äitiinsä, jonka huostaan hän on joutunut vanhempien avioerossa. Isä on viikonloppuisä uuden vaimonsa Miisan kanssa.

Tyttö pitää äitiinsä leppymätöntä mykkäkoulua. Äidin ote lipsuu, hän huutaa, jopa uhkailee ja hänessä on taipumusta kaappijuoppouteen. Sen sijaan iskä on innostunut uuden rakkauden myötä kuntoilemaan, on solakoitunut ja nuorentanut vaatetustaan. Iskän luona saa herkkuruokia toisin kuin kotona, sillä Miisa haluaa miellyttää. Heillä on hauskaa yhdessä.

Tyttö ylittää sopivuuden rajan valokuvaamalla kännykällään salaa Miisan edellisessä avioliitossa miehensä puukoniskujen jättämät arpijäljet vatsa-alueella. Tyttö jäljittelee arpia omaan vatsaansa ja tulee nähdyksi. Miisan räjähdys paljastaa isän täydellisestä suhteesta peitellyn puolen.

Tyttö osoittautuu erolapsena orvoksi ja heikoksi ja lopettaa mykkäkoulunsa äitiä kohtaan.

• • • • • •

Marko Järvikallaksen kertomusten vahvuusaste rankkenee puolivälin jälkeen. Siitä on esimerkkinä kertomus Esikoinen.

Aikuisten veljesten välit ovat jotenkuten toimeentulevat mutta välttelevät. Esikoisen nainen on upea, näyttävä Rosa. Kun yksin asuvan isän 90-vuotissynttärit lähenevät, Esikoinen saa idean porukalla järjestettävistä synttäreistä ja veljesten yhteisestä lahjasta, vaikka kaikkien poikien mielestä Äijä oli epäoikeudenmukainen tyranni ja mulkku mieheksi. Aietta varten Esikoinen kutsuu veljensä Toisen, Kolmannen ja Kuopuksen kotiinsa syömään, ryyppäämään ja saunomaan. Illan tuoksinassa koreografian hallinta karkaa veljesten käsistä. Mutta Rosan ehdotukseen tartutaan: Äijän lahjatoivetta kysyttäisiin Äijältä itseltään. Sekatavarakaupan kauppias herätetään lisäjuomien saamiseksi ja olutlastin kanssa jatketaan kysymään lahjatoivetta Äijältä.

”Talo näyttää hylätyltä. Tonttia rajaava puuaita on laho, kumossa monin paikoin. Portti on läpiruostunut, ei enää sulkeudu. Kivijalka on sammaleen peitossa, jään kukkimat seinät kasvavat hometta. Miehet nousevat autosta, katselevat hiljaisina taloa, joka oli kerran heidän kotinsa. Ihmetys on yhteinen: miten me kaikki mahduttiin joskus asumaan täällä, äitikin?
Ovi on auki, he nousevat hämärälle verannalle.
Haju on tuttu: kostean puun, savun, paistetun kalan ja likaisten vaatteiden sakea yhdistelmä. Talo on kylmä, miesten suusta nousee huurua kun he suunnistavat pimeydessä. Sähköt eivät toimi, lasku on maksamatta tai sulake jäänyt vaihtamatta. Esikoinen laittaa liekin mustuneeseen öljylamppuun. Tuhka avotakassa on yhä lämmin, hehkuu hiljaa. Toinen nostaa klapin hiilloksen päälle, puhaltelee aikansa, saa tulen syttymään.
Kaljakori nostetaan keskelle pöytää…
… Esikoinen menee makuukamariin katsomaan, onko äijä hengissä.
Kuopus avaa kaikki jäljellä olevat olutpullot…”

Saadaan selville, että sokeritautisen, rähjäisen ja verkkareihinsa virtsaavan isänkuvatuksen lahjatoive on nainen.

Rosalle ja Kuopuksen naisystävälle Mirellalle on sälytetty velvollisuus järjestää synttärijuhlat varastoksi muutetussa entisessä kapakassa. Äijän vaatteet pestään etukäteen. Naiset riisuivat äijän ja kantoivat kylpyhuoneeseen, ajoivat parran, siistivät hiukset, poistivat nenän ja korvien karvoituksen, hinkkasivat vanhuksen pesusienellä höyryävän kuumassa vedessä jalantyngistä päälakeen, kuivasivat ja pukivat.
”Rosan mukaan tehtävä oli vastenmielinen, mikä ei johtunut pelkästään hajusta. Äijällä seisoi koko toimituksen ajan… Penis oli sairaalloisen ohut, kuin ruuvimeisseli, jotenkin sen oloinen että sillä voisi vahingoittaa ihmistä.”

Juhlassa vain Esikoinen on paikalla muiden veljesten keksittyä syyt poissaoloonsa. Rosan pesemä ja pukema Äijä vetää viinaa sisäänsä kuin sieni ja nauttii osakseen saamastaan huomiosta. Mutta jossakin vaiheessa on lahjan antamisen vuoro. Naista, siis avioerossa kadonnutta Mamsellia ei ole tavoitettu. Paikalla on vain yksi nainen.

• • • • • • • •

Kertomuksessa Ainoa tytär Katariinan äiti Ämmä haluaa tyttärensä ex-miehen lähtevän etsimään kadonnutta tytärtään, ainokaistaan. Oletuksen mukaan Katariina majailee rannikkoseudulla, arvatenkin irtolaisena. Mies ei halua, avioliitosta on jo vuosia. Mutta työttömänä ja joutilaana hän lähtee Ämmän hankkimalla laina-autolla, jonka moottori kuumenee jo lähimmälle huoltoasemalle päästessä. Ämmä ei voi lähteä. Hänellä on nilkassaan vankilan elektroninen seurantapanta.

Marko Järvikallaksen kertomuksissa kotimaamme koko kuva on rujo, rähjäinen ja laiminlyöty. Autoilijoiden pysähdyspaikat pursuavat sekajätteitä ja vanhoja nuhruisia huoltoasemia leimaa toiseuden hyljeksintä:
”Pysähdyn huoltoasemalle, annan auton levätä… Mies tiskin takana näyttää siltä, ettei pese käsiään riittävän usein. Nurkkapöytään kokoontunut, ruskeisiin nahkatakkeihin pukeutunut eläkeläisukkojen porukka tuijottaa.
Olen vieras, siis epäilyttävä.”

Katariinaa ei löydy turistien suosimalta hiekkarannalta, mutta sentään kyljestään sisään painunut auto, jossa Katariinan kerrotaan asustelleen:
”Etuovi oli vääntynyt, pitkä syvä naarmu kulkee koko auton mitalta. Takarengas on tyhjä, öljyä valunut asfaltille. Kosketan naarmua auton kyljessä. Metalli on kylmää ja kuollutta.
Kuljettajan puoleinen sivuikkuna on hajalla, se on peitetty ilmastointiteipillä kiinnitetyllä pahvinpalalla. Muutkin ikkunat on peitetty: jätesäkkien riekaleita, hopeanhohtoista aurinkosuojaa, kangasta keltasävyisestä mekosta. Tuulilasin ylitse on vedetty haalistunut läpimärkä räsymatto, katolle nostettu muovilaatikoita, kokoon taitettu retkituoli, tiukasti kiinni sidottuja muovipusseja.
Takaovi ei ole lukossa:
Se avautuu raskaasti urahtaen, sarana on vääntynyt, kahva sijoiltaan.
Kissakusen, homeen ja mätänevien elintarvikkeiden paksu löyhkä tulvahtaa vastaan. Takapenkit on käännetty makuuasentoon, niiden päälle levitetty retkeilypatjoja. Vihreä makuupussi on mytyssä takaluukkua vasten. Pyyhkeeseen käärityn tyynyn vieressä on kirja, kirjanmerkkinä linnun sulka. Linttaan astutut koristossut roikkuvat seinään kiinnitetyistä koukuista…”

Katariina on lähtenyt motoristin kyydissä kohti uutta elämää. Hietikkoalueella hän oli pyytänyt rahaa turisteilta kodittomien kissojen ruokkimiseen ja hankkinut sillä evästä myös itselleen.

Mies jää. Ruokansa hän hankkisi samalla konstilla kuin Katariina. Ehkä jonain päivänä Katariina palaisi, jäihän kirjakin kesken linnunsulan osoittamaan kohtaan.

• • • • • •

Kaupungissa on uusi ja vanha uimahalli. Vaari käyttää vanhaa. Kertomuksessa Uimahalli vaari ehdottaa uimahallireissua tyttärensä pojalle. Äidistä ehdotus on hyvä, isä pyristelee vastaan. Hänellä on epäilyksensä vaarin uimahallireissuista.

Vaari on onnistunut hankkimaan itselleen erityisaseman vanhalla uimahallilla. Hänellä on pysyvä parkkipaikka, maksuton sisäänpääsy ja hallussaan uimahallin yleisavaimet. Näin hän on valvonnan ulottumattomissa. Mahdolliset valitukset hän kääntää kostoiksi valittajille. Niin käy vaarin silmätikuksi joutuvalle punttisalin kuntoilijalle, jonka vierelle vaari kaverinsa Pentin kanssa asettuu tarkoituksellisesti sauhuttelemaan tupakkaa.

Vaarille miehisyyttä symboloi yhteiskunnan käyttäytymissääntöjen kiertäminen. Hän kiroaa kanssa-autoilijoita ja rikkoo uimahallin hygieniavaatimukset. Altaisin hän ei julkisesti tyhjennä virtsarakkoaan, mutta voihan sen tehdä vedessä. Vaari opastaa lapsenlastaan, että lian irrottamiseen riittää saunan löylyjen nostattama hiki. Miesten puolella yhtä seinälaattaa irrottamalla hän peilailee Pentin kanssa periskoopiksi kutsumallaan viritelmällä naisten suihkupuolelle. Ilpon kanssa löylyjen ristiin heitolla he tyhjentävät löylyhuoneen muista. Lapsenlapsen virtsahätä sattuu vaarin mielestä hyvin: yleisavaimilla päästään kuntoilijan pukukopille, josta löytyvät hyväkuntoiset mokkakengät.

Kotona pojan lojaalius vaaria kohtaan ei horjahda, vaikka jotkin asiat arveluttivatkin.

Kertomus Seitsemän päivän avioliitto on lyhyin, vain seitsensivuinen. Otsikko synnyttää ennakko-odotuksen: pikaromanssi äkkieroineen amerikkalaisen viihdeteollisuuden malliin. Sisältö ei vastannut ennakko-oletuksia. Kertomus synnytti kauhun. Tositilanteessa kauhusta ei olisi vapautusta.

Päätöskertomus Naturisti panee miettimään, voiko ihminen pakkotilanteessa irrottautua yhteiskunnasta ja ihmissuhteista ja olla edelleen ihminen. Aviovaimo Lili on viskannut miehensä pois yhteisestä kodista. Kodistaan karkotettu löytää lopulta asumis- ja kätköpaikan vandaalien raunioittamasta naturistihotellista, mutta joutuu aikaa myöten saalistajien maalitauluksi. Ihmisyhteisöt sietävät kummallisuutta vain johonkin määrittelemättömään pisteeseen, sen jälkeen leimahtaa laumavaino ja lynkkaushimo. Vihan kohteeksi ajautuivat kauan sitten seutukunnalla menestyneen ja hyvin hoidetun hotellin ylläpitäjä ja hotellissa lomaansa viettäneet naturistiasiakkaat.

Miehellä ei ole paluuta. Lilissä viha oli sammuttanut rakkauden ja muuttunut hänellä polttoaineeksi.
”Meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta, se on täysi mahdottomuus. Ja yhtä varma kuin mahdottomuudesta olen siitä, että rakastan yhä sitä sietämätöntä naista.”

• • • • • •

Marko Järvikallas oli edellisellä teoksellaan Saattue vuoden 2024 Runeberg-palkintoehdokkaana. Järvikallas on mestarikertoja. Kertomuskokoelma Seitsemän päivän avioliitto on kaunokirjallinen tärsky. Uusi kokoelma kuuluu syksyn kaunokirjallisuutemme huipulle.

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avioliitto ja muita kertomuksia. Siltala 2026, 177 sivua. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Sirpa Kähkönen: Marius

Vuonna 2023 saamansa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon jälkeen kirjailija Sirpa Kähkönen arvioi tyhjentäneensä itsensä niillä teoksillaan, jotka hän oli siihen mennessä kirjoittanut. Palkittu teos 36 uurnaa: väärässä olemisen historia oli henkilökohtaisuudessaan yhteenveto. On kuitenkin mahdollista tehdä uusia ja erilaisia yhteenvetoja. Mielestäni hän on nyt tehnyt sellaisen, vaikka fiktiivisen kaunokirjallisuuden lajissa kirjoittaakin.

Lopettaminen lienee mahdollista luovalle ihmiselle vain, jos jokin vakava sairaus asettaa sille ohittamattomat ja ylittämättömät esteet. Kähkösen tuotteliaisuuden yltäkylläisyydestä olemme nyt saaneet todisteeksi tuoreen romaanin Marius. Se on aistikas, herkkä ja säkenöivän kaunis, mutta myös kouraisevan traaginen kertomus ikääntyvän Lilin yhdestä vuorokaudesta omistamallaan siirtolapuutarhamökillä Helsingissä seuranaan koiransa Rauha sekä tajunnan läpi virtaava mennyt elämä.

Lili odottaa edellisenä iltana poistunutta ranskalaisnuorukaista Mariusta palaavaksi. Mariukselta oli epähuomiossa unohtunut hänelle tähdellinen huivi, Rauha-koiran itselleen oitis omima.

Marius, kaunis nuorukainen, oli Lilin järjestämän tyylikkään kestityksen jälkeen soittanut hetken mandoliiniaan, kiittänyt Liliä kestityksestä ja lähtiessään sulkenut tämän yllättäen syliinsä:
Marius tuoksui tuoreelta puulta, pihkalta, tuleentuneelta heinältä ja siltä joltakin, jolla ei ollut nimeä ja joka oli hullaannuttavaa. Hän lepäsi hetken Mariuksen rintaa vasten, painoi korvansa siihen, kuunteli sykettä eikä sanonut mitään ”älä mene”, miksi hän olisi sanonut niin, kaikkihan menivät, ja niin oli oikein vaikkakaan ei aina helppoa, ihmisten piti olla vapaita. Hän olisi tahtonut sanoa: ”Tule takaisin. Joskus.”

Seuraavana iltana Lili odottaa huivinsa hakijaa ja varautuu sensuelliin vastaanottoon pienin hienostunein tarjoamisin, lyhty- ja kynttilänvalaisuun pimenevässä elokuun iltayössä, viilennetyin kuohuviinein, juustoin ja oliivein. Hän odottaa turhaan. Marius ei palaa, ei enää tai ei ainakaan vielä. Romaanista kehittyy teos luopumisen ja hyvästijättämisen vaikeudesta. Illan aikana Lili jättää mentaaliset hyvästit monille elämäänsä koskettaneille henkilöille, tuonpuoleisille, saatellen heidät mielessään lähtijöiksi, mutta hän ei jätä hyvästejä isoäidille eikä eläville, etenkään rakastamalleen Mariukselle.

”Hänelle olisi vallan hyvin riittänyt Mariuksen katseleminen, se että nuorukainen olisi istunut verannan nojatuoliin uudelleen, niin kuin oli istunut eilen; olisi nauranut ja valaissut pimeän, hohtanut kauneuttaan niin kuin lyhdyt puutarhan syvyyksissä, murtanut leipää ja syönyt salaattia, niin kuin Lili nyt istuutui syömään, rauhassa, ikävästäänkin kiitollisena.”

Näin romaani Marius paljastaa hienovaraisesti ikääntymisen ja suorituskyvyn heikkenemisen väistämättömyyden, yksinäisyyden tunkeutumisen ikääntymisen myötä elämään kutsumattomana vieraana, Lilin seksuaalisuuden uuden heräämisen, jonka vastikkeeksi toisen tarjoama ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät yllä vastarakkauden mittoihin. Lillissä herännyt halu merkitsee kipua, tuskaa, hehkua, kaipausta ja jokaisen niistä hän aistii vironneessa ruumiissaan rakastamiselle, jossa sydän on odottavan valmis.

Lili on tuntenut itsensä nuoreksi valmistaessaan Yön puutarha -projektia läheisen kartanon maille yhteistyökumppaninaan Ina ja apulaisenaan ranskalaisnuorukainen Marius. Mutta Lilin nuoruus on auttamattoman kaukana menneisyydessä.

• • • • • •

Yön puutarha on kahden taiteilijasielun Inan ja Lilin monitaiteellinen hanke, jonka he ovat rakentaneet sukupuolitautisairaalana 1900-luvulla toimineen läheisen kartanon maille. Kähkönen on nimennyt mahtirakennuksen Lönnbergin kartanoksi. Esikuvana on Kumpulan kartano ja Lilin siirtolapuutarhamökki sijaitsee siis Kumpulassa. Läheltä kulkevat raitiovaunut Arabian rantaan ja Vantaan koskelle, toisella sivustalla Käpylään.

Mariuksen lähdön jälkeisenä hellepäivänä Lili pyöräilee saunaan ja asioi ruokatorilla. Helsingissä on 24 maksullista saunaa ja Hakaniemeen fillaroidessa mahdollisuuksia on lukuisia. Lilin saunan pukukopin seinät ovat vanerista. Siksi mielessäni valitsin Lilin tuimien löylyjen tuojaksi perinteisen Kotiharjun saunan Sörnäisissä.

Yön puutarha -projektin keskeisten pakkohoitoon otettujen naisten Josefinin ja Hilkan tarinat Sirpa Kähkönen on löytänyt Työväen Arkistosta ja Kansan Arkistosta. Nämä kaksi nuorta neitokaista pidätettiin kaiketi itseään tarjoavina irtolaisina Helsingin Kalliosta ja sijoitettiin Kumpulan kartanosairaalaan. Vahtimestarin avulla naiset pääsivät pakenemaan, mutta pakomatka jäi lyhyeksi. Kammottavaksi koitui erityisesti Hilkan kohtalo, joka joutui miehensä raa`asti murhaamaksi vain 22-vuotiaana. Marginalisoituneiden Josefinan ja Hilkan elämät sammuivat 1960-luvulla.

Kun Lili Mariuksen paluuta turhaan odotettuaan vie Rauha-koiran iltakävelylle, hän saattelee romaanin hallusinaatiomaisessa kuvauksessa Yön puutarha -projektinsa Josefinan ja Hilkan pysäkille juuri sopivasti saapuvaan menneiden aikojen raitsikkaan. Samaan kyytiin hän ohjaa myös ”paikalle osuvan” nuoruutensa ystävän Paulin.

Paul on antanut elämän varrella neuvojaan ja hoitanut siirtolapuutarhassa ruusuaidan takaisena mökkinaapurina Lilille seuralaisen virkaa. Mutta hän on vain muisto menneisyydestä. On aika saatella hänetkin pois. Lukijan kurkkua kuristaa. Ikääntyvien ihmisten yksinäisyydestä ei puhuta suotta.

• • • • • •

Marius on kimaltavan ja sädehtivät kaunis ja vivahteikas romaani. Siinä Lili kokee uudelleen pienen tytön lapsuuttaan rakkaan isoäidin puuhastelujen innokkaana ja uteliaana apulaisena ja oppijana. Isoäiti oli monipuolinen taituri käytännön ihmisen arkitaidoin ja elämänviisauksin.  Äitiä Lilin lapsuuden muistoissa ei esiinny. Rakkauden ja turvan tuoja oli isoäiti. Hänen luonaan pikku-Lili oppi uusia asioita:

”Eivät ne talot olleet palatseja, mutta niissä isoäiti ja naimattomat tädit olivat asuneet, hellahuoneissa, ullakkokamareissa, pienissä kaupunkipuutaloissa, kesäisin palstoilla ja Lili oli elänyt kadonneissa taloissa myös, avannut ovia sadat ja tuhannet kerrat, kääntänyt rautaisia avaimia tomerilla pikku kämmenillään, nostanut hakoja ja salpoja, pelmahtanut huoneisiin, joissa vaiettiin, kun pieni pata suurine korvineen astui sisään. Hän oli avannut ikkunoita kesätuuleen, vääntäyt naiskäsien silottamia hanoja ja pessyt kasvonsa ja kätensä kylmällä vedellä, heruttanut lämmintä vettä keittiön hellan kuparisesta pikkusäiliöstä, polttanut sormensa valurautaisessa hellanluukussa, kun oli uteliaana koskettanut sitä, vaikka oli kielletty…
̵ ̵ raudan ja ruosteen haju oli tarttunut häneen, uuttunut hänen ruumiiseensa.

• • • • •

Lilin yli 60-vuotias elämä on sisältänyt elämyksellisiä taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet myöhempiin ratkaisuihin. Käänteentekevinä ovat saattaneet toimia vaikuttavat taidekokemukset, kuten Firenzen Uffizissa Botticellin Venuksen syntymä, Danten Beatrice, Bachin soolosellosarja tai Henry Purcellin barokkimusiikki. ”Miksi koota mitään? Ainut mitä ihmiselle varmasti jää, on elämykset.”

Käänteentekevimpiä ovat elämän suuret rakkaussuhteet. Oletettavasti nuoruuden Paul oli yksi heistä, pienestä kotikaupungista Helsinkiin omaa elämää rakentamaan lähtenyt ja Helsinkiin Lilin elämästä kadonnut. Lilin elämän Suuri Rakkaus Peter Quince on Sirpa Kähkösen kujemielinen ja älykäs keksintö karismaattiseksi henkilöhahmoksi. Marius-romaanissa hän on William Shakespearen runouden lahjakas tulkitsija, jonka Helsingissä pitämään koulutus-esiintymissessioon nuori poninhäntäinen Lili soluttautuu. Liliä huomattavasti vanhempi Shakespeare-taituri on lumoava. Ujo ja innokas Lili on haltioitunut, mutta onnistuu jättämään itsestään myös brittiesiintyjään havaintojäljen.

Taiteen tutkimusmatkallaan läntisen Euroopan interrailaajana Italiasta Ranskan Avignoniin saavuttuaan Lili kohtaa kadulla sattumoisin Quincen ja tämä antaa Lilille puhelinnumeronsa ja Pariisin osoitteensa mahdollista Helsinkiin Pariisin kautta palaamista ja Pariisissa viipymistä ajatellen. Liliä pelottaa käyttää saamaansa numeroa:
”Entä jos ei kelpaisikaan, jos tarjoaisi itsensä kaikessa nuoruudessaan, poninhäntäisyydessään, vaatimattomuudessaan, arkuudessaan, ja toinen torjuisi? Lili sormeili paperiin käärittyä sokerinpalaa ja vedet kihosivat hänen silmiinsä niin että sattui.”

Ei hän voinut jättää saamaansa yhteystietoa käyttämättäkään. Peter Quiencen kodin ovelle saapuvaa on vastassa juuri vuoteestaan noussut mies pyjamaan pukeutuneena.

Sirpa Kähkönen on taikonut romaaniinsa molemminpuolisesti kytevästä eroottisesti kiinnostuksesta liekkiin roihahtavan seksisuhteen kuvauksen, teoksessa 11-sivun mittaisen. Tuo rakastavaisten kyltymätön toisiinsa kohdistuva himo on jumalaisen kaunis ja hieno rakkauden sanallistamisjakso. Sellaista ei kukaan voi mielikuvituksestaan tempoa. Kuvaus on laadultaan ainutkertainen, uniikki. Hehkuva, loistelias ja tyylikäs kuvaus kummunnee kirjoittajan omaan elämään sisältyneestä kyvystä ja rohkeudesta sukeltaa rakkauden ja intohimon valtameren maininkeihin.

Vapaa rakkaus ei siedä tunnustuksia. Lilin viiltävä virhe oli paljastaa myöhemmin Peter Quencelle oma rakastumisensa tähän. Quence ei sellaista siedä. Hänen suhteensa ja yhteytensä Liliin katkeaa tämän kuultua tunnustuksen, sillä rakkaudentunnustus sitoo kuulijansa.

Marius-romaanin kuvaamana elokuun päivänä fiktiivinen Paul kysäisee Lililtä, tietääkö tämä, mahtaako Peter Quence olla vielä elossa. Tällä kuolemasta muistuttavalla kaukaisen suhteen esille nostolla Lili tulee jättäneeksi tuona päivänä lopulliset hyvästinsä myös nuoruutensa Suurelle Rakkaudelle. Elegantti ratkaisu!

Sirpa Kähkönen: Marius. Siltala 2026, 216 sivua. Kirjan ja kannen ulkoasu Jenni Saari.

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä

Japanilaisen kirjailijan Mieko Kawakamin romaanista Kaikki rakastavaiset yössä piirtyy lukijalle karhea ja sittenkin hienosyinen tarina kirjan keskushenkilöstä sekä kehityskulut kahdesta omalaatuisesta, radaltaan keskenään poikkeavasta ystävyyssuhteesta. Molemmissa suhteissa on toisena osapuolena sama henkilö, tarinaa kannatteleva kertoja Fuyuko Irie.

Ystävyyssuhteet ovat epätasapainoisia. Niistä puuttuvat yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon ennakko-oletukset.

Fuyuko Irie, 34-vuotias sinkkunainen kertoo teoksessa edesottamuksistaan: elämästään, työstään ja ihmissuhteistaan. Kuva hänestä rakentuu dialogien, hänen käyttäytymisensä ja sattumusten kautta. Kuva naisesta muuttuu eikä kirjan lopussa kohtaamamme henkilö ole enää aivan sama tarinan kuluessa tuntemamme kanssa.

Fuyuko Irie toimii suuren kirjakustantamon kuukausipalkkaisena oikolukijana, mutta kustannusvirkailija Ishikawa Hijirin rohkaisemana uskaltautuu irtisanoutua ja siirtyä suuren tekstintuotantotalon oikolukijaksi, sen tehtävänantoja suorittavaksi itsenäiseksi freelanceryrittäjäksi. Ansiot riippuisivat saatujen ja tehtyjen oikolukutilausten määrästä.

Fuyuko Irie on ahkera, nopea ja tarkka työntekijä. Hän on kehittänyt työtä helpottavia ratkaisuja, kuten taidetarvikeliikkeestä hankkimansa piirustusalustan lukutelineeksi luettavalle korjausvedokselle sekä pikatarkastustaulukon, johon hän tiivistää oikoluettavan kirjan ihmissuhdekaavion, aikajanan ja juonitiivistelmän. Hänen varustuksiinsa kuuluvat hyvin teroitetut lyijykynät, pyyhekumi, sanakirjat, hakuteokset ja internet. Japanin kieli on merkeistä rakentuva kieli ja sen oikoluku vaatii haukansilmät ja kestävät hermot. Fuyuko Iriellä on sellaiset.

Hän on ihmiskontakteja väistelevä erakko, työyhteisön muista työntekijöistä eristäytyjä. Muut työyhteisössä eivät tiedä hänestä juurikaan mitään, eivät välittänekään. Hän elää vaatimatonta elämää. Siihen eivät kuulu huvit tai mielitekojen tyydyttämiset. Hän ei seuraa yhteiskuntaa, ei harrasta kirjallisuutta, kuuntele musiikkia tai nauti mistään muistakaan ihmisten elämää sävyttävistä ajanvietteistä. Hän ei osaa kaivata mitään, paitsi syntymäpäivisin tekemiään öisiä kävelyjä kaupungilla. Häntä kiehtoo valon ja etenkin öisen valon arvoituksellisuus.

Hänen päänsä on enimmältään tyhjäkäynnillä: oikolukijana hän lukee työn alla olevat kirjat, muttei muista niistä jälkikäteen mitään.

• • • • • •

Fuyuko Irie kertoo elämästään ja itsestään peittelemättömästi. Itseluonnehdinnoista riippumatta kuva hänestä terävöityy hitaasti. Kuva on luotaantyöntävä, vastenmielinen. Hänen kaltaisiaan ihmisiä ei tosielämässä imetä omaan tuttavapiiriin, vaan unohdetaan elämän marginaaliin. Mieko Kawakami tekee hänestä kuitenkin kiinnostavan.

Verenluovutuksessa käynyt Fuyuko Irie näkee poistuessaan ulkoseinän ikkunoista oman hahmonsa heijastuman. Lasiin piirtyvä kuva ei ole neutraali:
”Ei säälittävältä tai surkealta, vaan juuri sana murheellinen kuvasi ulkonäköäni täydellisimmin. Ikkunalasiin heijastui häivähdyksiä monenlaisista asioista, ja niiden joukossa oli sellainen nainen. Pään ääriviivoista hapsotti lyhyitä hiuksia ja niskatukkaa, joka ei ollut yltänyt niskalenkkiin. Hartiat olivat luisut, silmät olivat kuopalla, kädet ja jalat olivat lyhyet ja ainoastaan kaula näytti inhottavan pitkältä ja kapealta. Solisluiden ja kaulan tienoilla jänteet pullottivat eikä liha todellakaan ollut pinkeä vaan joka paikka roikkui, ja posket näyttivät siltä kuin niihin olisi piirretty outoja vinoviivoja. Kuvajaisessa oli kolmekymmentäneljävuotias, haalistuneeseen neuletakkiin ja farkkuihin pukeutunut minä. Murheellinen nainen, joka ei tiennyt, miten pidetään hauskaa, vaikka oli lähtenyt näin kauniina päivänä yksin kaupungille. Nainen, joka puristi sylissään laukkua kuin aarretta, vaikka se oli tupaten täynnä asioita, joille muut eivät suoneet silmäystäkään tai jotka muut ainakin heittivät heti pois, vailla olisivat ehkä ottaneet vastaan.”

Saavuttamaansa ikään asti täysraittiina pysynyt Irie alkaa ryypätä. Oluesta se alkaa. Aamiainen koostuu muutamasta tölkistä olutta, samoin illallinen. Päivällä hän kenties keittää itselleen nuudeleita. Tietoisuus alkoholista verisuonissa tekee hänestä ”sosiaalisemman” ja hän täydentää varmuudentunnettaan riisiviinalla. Sitä hän kuljettaa laukussaan termospullossa voidakseen ottaa tavan takaa huikat. Hän vajoaa syvälle alkoholismiinsa, muttei tunnista sitä itse.

Jouduttuaan kerran kotiin palatessaan rähmälleen asuntonsa lattialle hänellä on aikaa tarkkailla asuntoaan lattiaperspektiivistä. Poisheitettävien mainoslehtisten lattiapinosta käsiin osuu esitteitä, joita hän alkaa selällään maaten ”oikolukea”. Kiinnostavin esitteistä kertoo aikuisille järjestettävistä kursseista. Fuyuko Irielle avautuu uusi maailma: valtava määrä eriaiheisia kursseja järjestetään hänen kotikaupungissaan, eikä hän ollut tuollaisesta tiennyt mitään. Fuyuko suuntaa matkansa kurssikeskukseen ilmoittautuakseen jollekin itselleen sopivalle, jossa voi vain istua ja kuunnella.

Ilmoittautumisaulan väentungoksessa hän joutuu elämänsä pohjalle: oksennus kumpuaa ylös ja hän tyhjentää viinantäytteisen vatsansa vessojen ovelle. Kamaa roiskuu vessasta poistuvan iäkkään miehen kengille. Miehestä, 58-vuotiaasta fysiikan lukio-opettajaksi myöhemmin esittäytyvästä Mitsutsuka-sanista tulee hänen pitkäaikainen tuttavansa. Tuttavuus kehkeytyy kuitenkin vasta miehen löydettyä Fuyukon vetämässä kolmen tunnin pituisia sikosia aulan penkillä. Kirjan edetessä on syytä kutsua tuttavuutta sääliksi, vähitellen omalaatuiseksi ystävyydeksi, jopa kiintymykseksi.

Kun pitkään kestänyt ystävyyssuhde loppuu, Fuyuko tajuaa, ettei hän tiennyt Mitsutsuka-sanista mitään. Mutta omasta mielestään hän on oppinut rakastamaan tätä paljon itseään vanhempaa miestä. Tai niin hän uskoo, sillä enin mitä heidän välillään tapahtui, oli kädestä pitäminen viimeisellä kerralla kadulla. ”Koskettaminen on vaikea. Se nimittäin tarkoittaa samalla sitä, ettei lähemmäksi enää pääse.” Seksistä osattomaksi jäänyt Fuyuko alkaa kaivata toisen ihmisen ihon lämpöä. Itseensä kohdistuvan rakkaudentunnustuksen kuultuaan Mitsutsuka-san katoaa Fuyukon elämästä.

Paljon myöhemmin, raitistuttuaan Fuyuko saa Mitsutsukalta kirjeen, jossa tämä kertoo valehdelleensa ammattinsa lukion fysiikanopettajana. Hän oli saanut vuosia sitten potkut työskentelemästään kemiantehtaasta. Se selitti hänen siistit, mutta kauhtuneet asusteensa sekä nurkasta rispaantuneen salkun.

Kuva sivistyneestä ja paljon tietävästä Mitsutsukasta rakentuu myötätunnon sävyttämäksi. Yhteiskunnasta ulos heitettynä hän oli tapaillut Fuyuko Irieta, silmin nähden alkoholisoitunutta ressukkaa. Tutussa kahvilassa rahaa meni vain hitaasti juotuun kahvikupilliseen. Mies oli kokenut lähentymistä ja pyytänyt oikeutta kutsua toista etunimellä, siis Fuyukoksi, kertomatta kuitenkaan omaa etunimeään. Viimeisenä iltana he olivat illastaneet Fuyukon järjestämänä ja maksamana kalliin ravintolan kynttilöin valaistussa kabinetissa pitkällä menulla ja viinillä. Fuyuko oli pukeutuneena kalliisiin merkkivaatteisiin (Ishikawa Hijirin garderobistaan Fuyukolle itselleen tarpeettomina luovuttamiin), kampaajalla ja meikkaajalla käyneenä. Myötätunnon herättänyttä reppanaa ei ollut.

Ja kaiken päätteeksi Fuyuko teki kadulla rakkaudentunnustuksen, hoki sitä itkien ja meikit pitkin kasvoja valuen, jatkuneen itkun vaatiessa vastausta. Se ei antanut työttömälle, aviottomalle Mitsutsukalle mahdollisuuksia. Hän katosi Fuyuko Irien elämästä omaan yksinäisyyteensä. Fuyuko oli käyttänyt tärkeään illalliseen kaikki säästönsä miehen sitä tietämättä.

• • • • • •

Ystävyyssuhteista pitkäkestoisin on kuitenkin suhde Ishikawa Hijirin kanssa, kontaktien ottajana Hijiri-san. Ystävyyteen sekoittuu työnantajan ̵ ̵ työntekijän suhde, sillä Hijiri edustaa kustantamoa, valitsee uudet oikoluettavat kirjat, valvoo työn aikataulussa pysymistä ja ottaa oikoluvut vastaan. Hijiri etsii myös Irie-sanista seuraa sekä ihmisen, jolle hän voi kertoa omista asioistaan. Ishikawa Hijiri pukeutuu laadukkaasti ja käyttää meikkiä toisin kuin Fuyuko Irie. Hän myös käyttää ulkona ollessa runsaasti alkoholia toisin kuin jääteehen hänen seurassaan tyytyvä Irie.

He eivät keskustele. Hijirin sanomisiin Irie reagoi tämän sanomasta poimimallaan toistoilla, ikään kuin tarkennusta kysyen. Hänellä ei juurikaan ole omia mielipiteitä:
”Mutta eihän se terveellä järjellä ajateltuna niinkään mene. Vai mitä mieltä olet?”
”Ai mieltä vai?” toistin.

”Olisiko sinulla sille käyttöä?”
”Käyttöä?”

”Ehkä”, hän pyyhki taas sormenpäänsä pyyhkeeseen, ”ongelma on sinun luonteesi.”
”Ongelma…?” minä kysyin.

Romaanin lopussa vietetään Fuyukon kolmattakymmentäseitsemättä syntymäpäivää. Ystävyys Ishikowa Hijiriin on säilynyt vuosia ja he puhuvat aiempaa avoimemmin ja tasaveroisemmin.

• • • • • •

Mieko Kawakamia luonnehditaan feministiseksi kirjailijaksi, jopa feministi-ikoniksi. En tavoittanut erityisesti tuota ulottuvuutta lukemastani teoksesta. Esillä on kuitenkin ikuinen kysymys naisesta kodin valtiattarena ja lastensa hoitajana tai naisesta työelämässä miesten tavoin. Ratkaisumalleja Kawakami tarjoaa kolme erilaista.

Fuyuko Irien jo tiedämme: hän on sinkku ja seksielämässä kokematon, vaikkakin tuli koululaisena luokkakaverinsa Mizuno-kunin raiskaamaksi. Ishikowa Hijiri on myös naimaton, mutta toisin kuin Fuyuko hän matkustelee, nauttii täysin palkein elämästään ja vaihtaa seksikumppaniaan miltei yhtä tiheään kuin pikkuhousujaan. Ja sitten on Fuyukon kouluaikainen luokkatoveri Hayakawa Noriko, joka vuosien takaa etsii yhteyttä ja naiset tapaavat.

Hayakawa meni naimisiin ja valitsi raskaaksi tultuaan kotiäidin osan. Vuosien ajan kaikki sujuikin hyvin:
”Nykyään minä olen sataprosenttisesti äiti ja mieheni on sataprosenttisesti isä, mikä on kai väistämätöntä, ja riittäähän se, mutta me emme ole enää mitään muuta. Puistattaa ajatellakin, mitä meille jää, kun lastenkasvatus on ohi ja tytöt muuttavat pois kotoa. Nytkin me jäämme joskus sattumalta kaksin. Joskus harvoin. Mutta meillä ei ole silloin mitään puhuttavaa. Ei niin mitään. Puhumme vain lapsista. Tai televisio-ohjelmista tai omista vanhemmistamme, pelkästään sellaisesta.”
”Joo”. Nyökkäsin.
Sitten Noriko jatkoi vähän sen näköisenä, että aihe oli vaikea. ”Edes seksi… meillä ei ole ollut enää sen jälkeen, kun aloin odottaa kuopustamme. Niin noloa kuin siitä onkin kertoa. Tunnelma ei vain ikinä mene siihen suuntaan, kaikki intiimiys on kadonnut täysin. Meidän väliltämme siis.”
Nyökkäsin epämääräisesti.

Käy ilmi, että aviomiehellä on jo vuosia ollut suhde kodin ulkopuolella.
”Enkä minäkään voi ketään arvostella”, tunnustaa Noriko hymy silmissä. Hänelle kehkeytyi suhde luokkakokouksen seurauksena naisten yhteisen luokkakaverin Yui-kunin kanssa. Sivusuhde on Norikolle järkevä ratkaisu avioeron sijaan, sillä osa-aikaisella työllä ja lasten elatusmaksuilla hän ei tulisi toimeen.

Sen verran löysin feminismistä, rakkaudesta en juuri sitäkään, vaikka Japanin kaunokirjallisuuden lukupiirimme teemana on rakkaus ja yhtenä esimerkkikirjana Mieko Kawakamin Kaikki rakastavaiset yössä. Lukupiiriläisiltä kuullen muiden rakkaudesta löytämää.

Mutta seksiä Mieko Kawakami käsittelee rohkeasti, ei kuvaamalla seksiä vaan kirjoittamalla sen loppumisesta. Niin tulvillaan kuin läntinen viihdeteollisuus onkin seksiä, niin yksinäisillä ihmisillä kuin avioliitossa elävilläkin erotiikan liian varhainen loppuminen tai sen riittämätön laatu ovat yleisiä puutteita, puheenaiheina kuitenkin tabuja.

Kaikki rakastavaiset yössä on ensimmäinen suomennettu Mieko Kawakamin teos. Se on ollut ehdolla International Booker -palkinnon saajaksi.

Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä. Tammen Keltainen kirjasto 2025, 259 sivua. Suomennos Markus Juslin.

Markku Hattula: On kurkiaurat lentäneet

Kirjailija Markku Hattulalta vuosituhannen alussa ilmestynyt romaani On kurkiaurat lentäneet kuuluu vuosikymmenten mittaiseen ja yhä jatkuvaan talvi- ja jatkosodan koettelemuksista ammentavaan kirjallisuuteemme. Pääjuonteeltaan teoksen kertomus ei vie rintamakauhuihin, vaan sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin kotiutuneiden rintamamiesten joukkoon kuuluneet henkisesti ja fyysisesti invalidisoituneet palaajat yrittivät sopeutua arjen normaaliuteen. Monien vastuunsa loppuun asti kantaneiden rintamamiesten mielen oli murtanut venäläisten sodan viimeisenä kesänä suorittama massiivinen ja raivoisa vyörytys.

Yksi mieleltään särkyneistä on Markku Hattulan teoksen Valto, jonka alitajunta joutuu toistuvasti käymään läpi mudan venäläisten talvisen massahyökkäyksen. Koska kaveria ei jätetä, Valto oli tuolloin retuuttanut pahasti haavoittunutta Siekkis-Mikkoa selustaan. Omina kotoutumistuliaisinaan hän toi vaimolleen Eevalle ja lapsilleen Arimolle ja Pietalle öiset painajaisensa.

”Yöllä Valto huutaa unissaan. Arimo herää huutoihin.
 ̵̵ ̵ Älkää tappako, älkää tappako. Omia ollaan, ettekö näe, omia ollaan… Lopussa ääni nousee kimitykseksi, muuttuu sitten uikutukseksi ja vikinäksi kuin kissanpojilla silloin, kun Latvan Manu hukutti niitä säkissä järveen. ̵ ̵ Herrajumala auttakaa, auttakaa… huuto jatkuu…”
Valto tempoo vuoteessaan ja potkii seinää, kunnes Eeva ravistelee hänet hereille. Koko alkukesän Valto on yrittänyt hukuttaa sotaansa saunan kupeessa Pökinävillen kanssa Villen keittämään pontikkaan. Pitkäkestoinen ryypiskely näkyy parransänkenä tärisevässä leuassa ja poskissa. Silmäpussit roikkuvat makkaroina.

Dialogin murteen perusteella sijoittaisin Jo kurkiaurat lentäneet -kirjan Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun tai Pohjois-Savon maisemiin, ehkä myös eteläiseen Lappiin. Tärkeimmät suunnannäyttäjät ovat alueen vesivoiman patoaminen tekojärveksi rakenteilla olevan sähkövoimalan tuleviin tarpeisiin sekä Hattulan harrastamat ilmeikkäät sanavalinnat. 1950-luvun sanoihin kuuluu maalaismiesten talvitakkia ilmaiseva sana pomppa sekä lukuisat itäsuomalaismakuiset verbit (losauttaa, kiehnata, mosauttaa, tuhnottaa, istua nuhjottaa, tulla kahmittua).

Sodasta hitaasti toipuva Suomi tarvitsi enenevässä määrin sähköä. Sodassa toisen kätensä menettänyt patoinsinööri Leevi Pitkänen tuntee palvelevansa isänmaata juuri vetisiä maastoja patoamalla sähkötuotannon käyttöön. Sähkö merkitsisi todellista edistystä ja sitä tämäkin maaseutu hänen mielestään tarvitsee.

Kirjan perusvastakkaisuus on siis ehjä, tuttu ja kaunis kotiseudun maisema ja edistyksen nimissä patoamisella osin hukutettu ja myllätty elämänpiiri. Insinöörikoulutteinen Hattula asettuu patoamisen puolelle ja kuvaa sähköyhtiön maksamia korvausrahoja padon hukuttamista maista maaseutuväen akuuttien tarpeiden tyydyttäjiksi. Korvausrahoilla hankkii naapuruston Heikka jopa vaatimattoman henkilöauton.

• • • • •

Maatilalleen palannut Valto on taipumukseltaan fanaatikko. Arimo-pojan kodin ullakolta löytämä isän rintamakirje äidille kertoo halusta onnistua ampumaan niin monta ryssää kuin mahdollista. Kivääriinsä hän vetää viivan jokaisesta uskomastaan onnistumisesta. Kun hän alkaa pontikkaryypiskelyt, niihin kuluu sen kesän ensimmäinen puolikas. Heinänteossa hän pakottaa Virma-hevosen vetämään niittokonetta yli uupuneen ja janoisen hevosen voimien. Kun ukkosmyrsky katkaiseen muiden heinäntekijöiden uurastuksen, Valtoa nouseva myrsky ei saa pysähtymään.

Viimeinen fanaattinen uhmakkuuden osoitus huipentuu Valton mielen ja suhteellisuudentajun totaaliseen nyrjähdykseen. Valto alkaa räjäyttää dynamiitilla Aavikkosuon takaisia Parmavuon graniittikallioita löytääkseen enkelin hänelle ilmoittaman aarteen. Valto lähtee päivätyöläisen tavoin joka aamu jatkamaan aarteen etsimistä. Hänen aikansa on vähissä, sillä kylillä puhutaan padon rakentamisesta. Valto elää eri todellisuudessa kuin vaimonsa, lapsensa ja koko seutukunta. Eevan puhe tai taivuttelu eivät tehoa.

”[Eevan] sanat sihahtavat yhteen puristettujen hampaiden välistä kuin hyökkäävän käärmeen suusta.
̵ ̵ Sinä olet hullu, Valto. Mielisairas. Tajuatko sinä sitä mies?
̵ ̵ Mitä sinä nyt tänne? Valto kysyy hiljaisella, rohisevalla äänellä, joka tuntuu tulevan jostakin syvältä. Sanat voi juuri ja juuri kuulla. Silmät harittavat jossakin kaukana, omissa maailmoissaan.
Raivonkin keskellä Eeva tuntee hädän ja säälin vihlaisut rinnassaan. Valto on poissa, jossakin muualla sanojen ulottumattomissa.
Eeva on aikonut puhua lasten häpeästä. Siitä miten niitä yhä kiusataan koulussa…”

Eevassa vellovat Valton tolkuttoman käytöksen seurauksena hätä, häpeä, raivo, uhma, avuttomuus, vastuuntunto, voimattomuus, hellyys ja rakkaus. Eeva on nuorehko, hauskannäköinen, elämänhaluinen nainen, joka kaipaa elämältään enemmän kuin kävelyä tuvan, karjakeittiön ja navetan väliä. Hänen ajatuksensa ajautuvat sodassa toisen kätensä menettäneen reilun ja kivan patoinsinöörin suuntaan, jolta hän myös saa vastakaikua. Suhteen kutojiksi heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia.

On kurkiaurat lentäneet on kehitysoptimistinen kertomus. Parmavuon laella tapahtunut räjähdysonnettomuus tekee lopun Valton yrityksille löytää graniittikallioiden syövereistä enkeli Miihkaelin lupaama aarre. Valtoa autetaan asiantuntijavoimin tekemään pitkä paluumatka tervejärkisten maailmaan.

• • • • •

Hattulan tunnistaa kertomuksen perusteella syntyperäiseksi maaseudun kasvatiksi, maalla lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle varttuneeksi. Niin aitoa, yksityiskohtaisesti tarkkaa ja osuvaa 1950-luvun maalaiselämän kuvausta voi kirjoittaa vain kuvattua elämää itse nähnyt ja elänyt. Teos on siten myös kadonnutta lähihistoriaa ja sen nostalgissävyistä kaunokirjallista tallentamista.

Wikipedian mukaan Hattulan laajasta julkaisutuotannosta kaikki viimeisen viidentoista vuoden aikana ilmestyneet teokset käsittelevät talvi- tai jatkosotaa. Lukemiani niistä on Kuhmon taisteluista kertova Pohjanpojan talvisota. Blogini siitä 2.1.2024.

Sotakirjailijamme ovat sotien jälkeisiä sukupolvia tunnettuna poikkeuksena Väinö Linna. Wikipedia listaa suomalaisiksi sotakirjailijoiksi peräti 160 kirjailijaa tai kirjoittamista harrastavaa. Listalta puuttuu Markku Hattula, vaikka sijoittaisin hänen tuotannostaan sota-aihepiiriin ainakin kymmenen teosta, enimmältään uusimmat. Sotakirjailijoiden määrästä ja sota-aiheisen kirjallisuuden runsaudesta päätellen elämme yhä talvi- ja jatkosotaamme. Kirjoittamisen tarvettaan ovat tyydyttäneet kymmenet ja kymmenet suomalaiset tekstintuottajat.

Suomalaisesta sotakirjallisuudesta tunnen vain seitinohuen siivun. Sotakirjallisuudelle lienee tehty kirjallisuustieteellisiä luokituksia lukuisine alaluokkineen. Mieleeni tulee muutama haarauma:

1. Taistelujen ja rintamaelämän kuvaukset kirjailijoilta, jotka ovat itse olleet läsnä ainakin jossakin kuvaamistaan sodista (Väinö Linnan Tuntematon sotilas sekä ei-omakohtaisena sisällissodan osalta Täällä Pohjantähden alla.)
2. Taistelujen ja rintamaelämän kuvaukset sotien jälkeen syntyneiltä kirjailijoilta tai sodista poissaolleilta (Heitä lienee pitkä lista. Poimin tähän Pekka Jaatisen teoksen Suomussalmen talvisota, Pentti Haanpään Korpisotaa, Antti Tuurin Talvisota ja Rata sekä Markku Hattulan kirjan Pohjanpojan talvisota)
3. Sotiimme liittyviä kertomuksia, jotka eivät kuvaa itse sotaa (Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat, Veijo Meren Manillaköysi ja Paavo Rintalan Pojat)
4. Sota-aiheiset tietoteokset Suomen varhemmista sodista (vaikkapa Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen: Suurtaistelun ihmisten historia, Viipuri 1918 sekä Hattujen sota.

Ryhmittelyni on amatöörimäinen, eikä tee oikeutta lukuisille tuotteliaille sotakirjailijoillemme. Puolustuksekseni esitän sen, etten ole lukenut riviäkään esimerkiksi Niilo Lauttamukselta, Onni Palasteelta tai Reino Lehväslaiholta. Mielenkiintoista Wikipedian kirjailijaluettelossa oli nimilistan pituuden lisäksi se, että kymmeniä minulle vieraita kirjailijoita luonnehdittiin yksinomaan maininnalla sotakirjailija. Kaipa on uskominen.

Markku Hattula: On kurkiaurat lentäneet, Maahenki 2001, 215 sivua.

Anna-Liisa Haavikko: Hilja Valtonen, suffragetti ja painosten herratar

”Elokuun 26 p. 1923. Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.)”

Esikoisromaaninsa Nuoren opettajattaren varaventtiili (1923) aloituslauseilla sujautti ajanvietekirjallisuutemme kruunaamaton valtiatar Hilja Valtonen (1897 ̵ ̵ 1988) suomalaiseen sanastoon ilmaisun latomeri kuvaamaan Pohjanmaan halki puksuttavan junan ikkunoista avautuvaa lakeusmaisemaa kymmenine heinälatoineen.  Lakeus on ja pysyy, mutta aika on syönyt sieltä ladot.

Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuodossa. Päiväkirjan pitäminen myötäili Hilja Valtosen omaa elämäntapaa. Hän aloitti nuorena, vaikka tuolloin paperi oli kallista ja siitä oli pulaa. Ensimmäisen satukirjansakin hän, kansakoulunopettajan tytär, sai vasta 11-vuotiaana.

Lukuisia teoksia toimittaneelta Anna-Liisa Haavikolta Hilja Valtonen, suffragetti ja painosten herratar on toinen hänen kirjoittamansa elämäkerta. Kuluvan vuosikymmenen alussa ilmestyi Kaari Utrion elämäkerta Kaari. Molempien elämäkertojen sankarittaria yhdistää naisten aseman sinnikäs puolustaminen oman tuotannon keinoin ja sen ohessa suositun viihdekirjallisuuden merkityksen korostus kaunokirjallisuudessa.

Hilja Valtosen kirjojen keskiössä olivat koulutetut pienipalkkaiset naiset, kuten sairaanhoitajat, kansakoulunopettajat ja naimattomat virkanaiset. Hän halusi kirjoittaa reippaista naisista, jotka selviytyvät omin avuin kolhiintuneinakin. Hänen kirjansa tarjosivat ”purkautumiskanavan kaulusköyhälistön naisten sosiaaliselle kaunalle” (kirjailija Eila Pennasen luonnehdintaa). Hänen kirjojensa sankarit löytävät kanssasisarensa esimerkiksi Hella Wuolijoen Juurakon Huldasta.

Valtosen romaaneissa on onnellinen loppu, vaikkei välttämättä kovin romanttinen. Valtonen oli rakkauden sanallistamisessa viktoriaanisen pidättyväinen. Romantiikka jätti tilaa lukijoiden mielikuvitukselle.

• • • • •

Pohjois-Savon Heinävedellä syntynyt Hilja Valtonen teki pitkän elämäntyön kansakoulunopettajana, aluksi Pohjanmaalla Karijoella ja Parikkalassa, myöhemmin vuosikymmenet Imatralla. Lapsuudessa hän oli ”koulun Hilja”, koska isä Fredrik Kurki työskenteli koulun opettajana ja opettajan perhe asui samassa koulurakennuksessa. Kristiina-äiti piti perheessä kuria ja järjestystä, kun taas isä oli lempeä ja käytännön asioissa hieman saamaton.

Hilja oli poikatyttö, villi ja mielikuvituksekas. ”Esiliinat tahriintuivat ja letit avautuivat, kun Hilja halusi näyttää, ettei häviäisi pojille leikeissä.” Hän oli isän kalakaveri.

Kansakoulun jälkeen lähin oppikoulu oli Kuopiossa. Hilja reputti pääsykokeissa, koska oli huono matematiikassa. Reputtaminen oli opettajan lapselle kiusallista. Juuri perustettuun ja avattuun Pieksämäen oppikouluun hän pääsi solahtamaan helpommin. Koulu oli kannustava, mutta kaltaistensa joukossa maalaiskoulusta tulleita katsottiin alaviistoon. Hilja kävi keskikoulun Pieksämäellä osoittaen kirjoittajan lahjansa muiden muassa kirjoittamalla muiden oppilaiden aineita. Keskikoulun jälkeen hän pääsi Kuopion lukioon ja tuli ylioppilaaksi 1919.

Hiljan luokalta valmistuneet olivat ensimmäiset Kuopiossa lakitetut. Käytäntö oli ollut suorittaa ylioppilaskirjoitusten suulliset tentit ja kokea lakitus Helsingin keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, joka itsenäistymisen jälkeen nimettiin Helsingin yliopistoksi. Kuopion lukio luopui käytännöstä kalliiksi tulleiden Helsingin matkojen ja majoitusten vuoksi.

Hilja Kurki pääsi ylioppilasvuonna hospitantiksi Kajaanin opettajaseminaariin. Hospitanttina valmistui kansankoulunopettajaksi yhden vuoden opinnoilla. Seminaarivuosi oli paritushakuinen kausi, jolloin useimmat miesopiskelijat etsiskelivät tulevaa elämänkumppaniaan. Yksi tulokas, Raumalta tullut merimiestaustainen Kosti Valtonen oli silmin nähden köyhä nuorukainen lankkaamattomissa kengissään ja armeijan housuissaan sukat kiinnitettyinä hakaneuloilla housunlahkeisiin. ”Tuota en huolisi, en veden seassakaan”, kuului Hiljan tuomio.

Kostista tuli kuitenkin hänen rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Ensimmäisen erilläänolovuoden jälkeen he saivat opettajan paikan samasta Parikkalan kansakoulusta, kunnes vakiintuivat vuosikymmeniksi Imatralle Länsi-Siitolan koulun opettajiksi, heistä Kosti vallitsevan käytännön mukaan johtavaksi opettajaksi.

Imatralla pariskunta otti vastuulleen kasvattitytön Sallin. Hilja ei ollut kuitenkaan erityisen kiintynyt vilkkaaseen kasvattiinsa.

Hilja Valtosella oli vaativan, mutta oikeudenmukaisen opettajan maine. Edistyspuolueen kunnallispoliitikkona Valtonen suhtautui nihkeästi kouluhallituksen pääjohtajan Yrjö Ruudun 1948 tekemään esitykseen yhtenäiskoulusta. Elettiin pian kouluikään ehtivien suurien ikäluokkien lasten varhaislapsuutta. Ruudun esitystä vastustivat erityisesti oppikoulujen opettajat. Argumentin mukaan vaikka lapsella olisi lahjoja, useimmista kodeista puuttui varallisuus pidempikestoiseen lastensa koulutukseen. Ajatus kaikille yhtenäisestä keskikoulusta toteutui, kun Suomi siirtyi asteittain peruskoulujärjestelmään 1970-luvulla.

Hilja Valtonen kritisoi naisopettajien asemaa heikentäviä käytäntöjä. Naisopettajan vastuulle katsottiin kuuluviksi koulun lutikka- ja täisodat, koulun lehmän lypsy ja sian ruokinta, koulun kasvimaan ja puutarhan ylläpito, sadon keruu, hilloaminen ja säilöminen, perunamaa… Kun 1930-luvulla havaittiin, että opettajakunta on naisvaltaistumassa, tehtiin lailla korjausliike, jonka mukaan kahden opettajan kansakoulussa ainakin toisen opettajan tuli olla mies. Miehestä tuli automaattisesti johtava opettaja.

Jos aviopuolisoista molemmat olivat opettajia, naisopettajan palkka puolitettiin. Näin ei käynyt naisopettajille, jotka olivat naimisissa muun ammatin harjoittajan kanssa.

• • • • •

Nykypäivänä negatiivinen kajoaminen toisen ulkonäköön on loukkaavaa ja merkitsee suurta sivistymättömyyttä. Hilja Kurjen lapsuudessa ja nuoruudessa moisesta ei piitattu. Hiljaa nimitettiin sumeilematta rumaksi ja rumuuden leimaa hän kantoi sisällään koko elämänsä halki, vaikka aitosavolaisena käyttäytyi ujostelemattoman ja iloisen avoimesti ja tavoitteli pukeutumisessaan ja meikkaamisessaan tyylikkyyttä. Kenkiä valitessaan hän oli tietoinen kauniista sääristään.

Hänellä pikkusiskonsa Alli oli kuollut vain muutaman kuukauden ikäisenä. Hilja kuuli Kristiina-äitinsä surevan Allin kuolemaa tutulleen ilmaisulla, että jos kuolema olisi kysynyt, kumpi otetaan, hän olisi valinnut toisin, koska ”Alli oli niin kaunis”. Myöhemmin hän kuuli kahta lasta verrattavan ulkonäöltä. Hän oli heistä se toinen. Vertailija ihmetteli monisanaisesti ”tuota toista, kuinka ruma tämä on”. Kosti ja Hilja olivat hevoskyydissä matkalla vihille Heinäveden kirkkoon, kun sulhanen huomasi unohtaneensa sormukset, hyppäsi kyydistä ja lähti juosten hakemaan unohtamaansa. Hilja jatkoi hevosmiehen kyydissä. ”Hevosmies kehui Hiljan saaneen komean miehen. Hänestä se oli ihme, kun Hilja ei itse kuulemma ollut minkään näköinen ja vielä laihakin. `Onneks olet älyltäs parempi kuin näöltäs`, hevosmies tokaisi.”

• • • • •

Anna-Liisa Haavikko on päätynyt sisällössä samanlaiseen perusratkaisuun kuin lukuisia kirjailijaelämäkertoja kirjoittanut Panu Rajala. Elämäkerta käsittelee kuvaamansa henkilön henkilöhistorian, elämän tärkeimmät virstanpylväät, keskushenkilön ominaispiirteet, mehuisat sattumukset sekä käy läpi kirjallisen tuotannon teos teokselta kirjailijan elämänkaareen kiinnitettyinä. Hilja Valtosen elämäkerrassa päälukujen jaottelu kulkee vuosikymmenittäin.
Kirjailijaelämäkerran tulee käsitellä kunkin teoksen sisältöä: juonta tiivistettynä, teoksen keskeisiä henkilöitä, ajallista ja maisemallista kontekstia, teoksen ydinpyrkimyksiä sekä kirjan saamaa lukijavastaanottoa ja ennen muuta kirjan saamaa aikalaiskritiikkiä. Konsepti toimi Rajalalla ja toimii myös Anna-Liisa Haavikolla, vaikka Haavikko sivuaa osan teoksista mainninnanomaisesti.

Kun esikoisromaani Nuoren opettajattaren varaventtiili ilmestyi 1926, se valpastutti kriitikkokunnan. Kirjailijan nimi oli tuntematon. Nopsaan romaani todettiin vetävästi kirjoitetuksi tarinaksi, humoristiseksi ja satiiriseksi. Kirjoittaja ei kuitenkaan voi olla nainen, sillä naisilla ei riitä huumorintajua (mm. Helsingin Sanomien Ernst Lampén: ”Naishumoristi on luonnonvastainen… Valtosen valtti on ketterässä ja kimmoisassa kielessä.”; Yrjö Soini eli Agapetus: ”Esikoiskirjailija on niin raikas tuulahdus, että hänen on pakko olla mies.”)

Kirjaa käsiteltiin kattavasti ajan varteenotettavissa lehdissä. Romaanista tuli suurmenestys. Omani, vuoden 1954 laitos, on romaanin kymmenes painos. Valtonen heijastaa kirjansa nuoreen opettajattareen omia ensikokemuksiaan opettajana.

Hilja Valtoselta alkoi ilmestyä romaani lähes joka vuosi. Lukijat oppivat odottamaan uutta kirjaa, niin myös kirjailijaa kannustava kustantaja. Kirjat myivät hyvin ja Otava maksoi reilusti jokaisesta myydystä kirjasta. Romaaneista saatu tuotto kartutti nuoren parin taloudellista vakavaraisuutta, mahdollisti ulkomaanmatkoja, hankintoja ja lopulta oman auton oston. Valtonen kirjoitti yhteensä 18 romaania, useimmissa niistä keskushenkilönä koulutettu alipalkattu nuori nainen. Mutta poikkeuksiakin oli.

Hilja Valtonen oli edistysmielinen oikeistoliberaali, joka jo lukiolaisena Kuopiossa oli ihaillut sisällissodan valkoisia pohjanmaalaisia sotilaita paljastaen päiväkirjalleen menevänsä naimisiin vain pohjanmaalaisen miehen kanssa. Toisen romaanin Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! päähenkilö on pyykkärin ja juopon punakaartilaisen tytär Varpu, kolhiintunut ihminen, jonka rakkaus kariutuu sisällissodan väkivallan suhteessa lyömään kiilaan. Mies avioituu Varpun lapsuudenystävän Sadun kanssa. Pariskunta asuu Varpun seinänaapurina. ”Avioliittokuvaus on raadollinen ja sukua Jotunin perhehelvettikuvaukselle”, kirjoittaa elämäkerturi Haavikko.

Nuoren tytön kasvukertomuksella Opettajan villikko (1928) Valtonen tienasi kirjan uusintapainoksineen kokonaisen vuoden opettajan palkat.   

Hiiliristin elämäkerturi ohittaa niukin kommentein. Kirja poikkeaa Valtosen tuotannosta kertoessaan kahden karjalaisen talon keskinäisestä skismasta ja nokittelusta. Sota-aihetta Valtonen käsitteli niukasti. Ville viekastelee taas (1945) on romaani kartanonperijätär, agronomi Helmi Karpiosta, jota ystävät kutsuvat Villeksi. Helmin kautta Valtonen kuvaa ilmavalvontalotan karua työtä, pelkoa, turhautumista ja palelemista tuulisilla kattotasanteilla. ”Valtonen nosti esille sotaan ja sodan seurauksiin liittyviä aiheita, mutta ne jäävät puolitiehen. Se on sääli, sillä aikalaisromaaneja naisten sodasta on vähän”, kirjoittaa Haavikko. Hilja Valtonen toimi sotavuosina uuraana lottana ja Imatralla lottajärjestön johtajana.

Romaanissa Kunnankirjuri (1931) Valtonen jatkaa kirjansa Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! päähenkilön Varpun tarinaa ja valottaa hänen kauttaan maalaispitäjän naimattomien virkanaisten elämää. Heidän kaltaisten, kuten kirjassa kunnankirjurin, kätilön ja sairaita hoitavan diakonissan  työpanosta tarvittiin kipeästi, mutta se ei näkynyt asemassa ja arvostuksessa. Naisiin kohdistuu monenlaista vähättelyä ja heidät pistetään asumaan samaan huonokuntoiseen taloon. Kunnan luottamusmiehet osoittautuvat tapoihinsa piintyneiksi sovinisteiksi.  Teos sivuaa myös arkaa, tabua aihetta, köyhän miehen itsemurhaa sekä kätilön itsemurhayritystä.

”Pajatson” laukaisi vuonna 1933 ilmestynyt Vaimoke, Valtosen teoksista tunnetuin romaanin Nuoren opettajattaren varaventtiili rinnalla. Hulvaton tarina kertoo kanttorin raisun Kirsti-tyttären häiden jälkeisistä vaiheista, kun nuorelle naiselle paljastuu, että paikkakunnan tavoitelluin poikamies oli kosinut häntä miesporukassa tekemänsä vedonlyönnin johdosta. Agronomi Latva oli sitoutunut kosimaan ensimmäistä kohtaamaansa naimatonta naista. Reitille oli osunut vedosta tietämätön Kirsti Leivo, joka totuuden selvittyä ilmoitti olevansa näennäisvaimo, vaimoke alkaen käyttäytyä sen mukaisesti.

Kirjan supersuosion takasi siitä tehty Suomi-Filmi Oy:n samanniminen elokuva ohjaajana Valentin Vaala. Pääosiin palkattiin Tauno Palo ja tuolloin klaffityttönä toiminut laulajatar Ansa Ikonen. Kansan rakastama elokuvataivaan rakastavaiset-pariskunta oli syntynyt. ”Paras suomalainen elokuva”, julisti Olavi Paavolainen Eeva-lehdessä. Aiemmista kotimaisista elokuvista poiketen elokuvan äänitys onnistui. Uudet äänityslaitteet oli hankkinut elokuvan tuottanut Risto Orko, joka panttasi hankintaan perheensä omaisuutta.

Vaimoke sai jatkoksi niin ikään filmatun teoksen Mieheke, rooleissa Tauno Palo ja Tuulikki Paananen. Ikonen oli vaatinut samaa palkkaa kuin miespääosan esittäjälle maksettiin.

Opettajana Hilja Valtonen tunsi lasten taipumuksen kiusaamiseen. Romaani Taivaatar (1935) oli tarina kiusatusta lapsesta ja hänen kasvamisestaan aikuiseksi. Tarinan Marjukka on vauraan tilallisen ja nuoren karjakon epäsäätyisen rakkausavioliiton seuraus, miehen suvussa syrjityksi joutuva lapsi. Navettatöissä karjakkona Marjukka taistelee tiensä seminaariin ja valmistuu kansakoulunopettajaksi. Marjukalle ei avaudu valtaväylää, vaan hän päätyy erämaakoulun, ilmaisunsa mukaan korpikoulun opettajaksi. 

”Syrjäisen koulun opettajat joutuivat vasten tahtoaan niin lääkäreiksi, papeiksi kuin kätilöiksi. Kamferttitippoja ja valeriaanaa piti olla aina kansakoulunopettajan lääkekaapissa kylän tarpeiksi.” Tätä aihepiiriä kuvaa vavahduttavasti kirjailija Tommi Kinnunen romaanissaan Pimeät kuut (2022).

Anna-Liisa Haavikko luonnehtii Hilja Valtosta uranuurtavaksi kirjailijaksi elokuva-alalla. Tunnetuimmat elokuvat ovat Vaimoke ja Mieheke (kaksi eri elokuvaa nimellä Minä ja mieheni morsian miehekkeinä Erkki Viljos ja Tauno Palo, työpaikkaa hakevana ”rouvana” Roth Johansson). Lisäksi Valtosen romaaneista ja tarinoista filmattiin ainakin Nuoren opettajattaren varaventtiili (elokuvana Varaventtiili), Opettajan villikko (elokuvana Neiti Tuittupää pääroolissa Lea Joutseno), Hätävara pääroolissa Helena Kara, Kirloy sen teki päärooleissa Lea Joutseno ja Joel Rinne sekä Neiti talonmies päärooleissa Nelly Loven ja Tauno Palo. Kaikista elokuvista ei tullut yhtä onnistuneita.

Valtosen romaanituotantoon kuuluvat lisäksi Nykyhetken tyttölapsi (1937), tarina ylioppilaskirjoituksissa reputtaneen Anjan kesästä tätiensä luona; Rakas Vihtori (1950), Neekerityttö peilaa (1957), Poikamiestyttö (1975) ja Ruskapäiviä (1975). Kaikkien näiden romaanien lisäksi Hilja Valtonen kirjoitti runsain määrin kolumneja, tarinoita ja juttuja eri aikakausilehtiin, kun ei hennonut kieltäytyäkään. 

• • • • •

Hilja Valtoselta riitti energiaa. Hän näkyi ja vaikutti. Kirjailijapiireissä hän tunti itsensä ulkopuoliseksi. Helsingin kirjailijapiireihin hän ei sulautunut luontevasti. Sen hän koki konkreettisesti Otavan kutsuvieraana uuden tuotantokauden avajaisissa. Hänen uransa ehtoopuolella kanssasisariksi erottautuivat häntä kaksi vuosikymmentä nuorempi painosten kuningatar Anni Polva, viihdekirjallisuutta tarmokkaasti puolustanut Kaari Utrio sekä itseensä kohdistuneen aliarvostuksen tyynesti nielevä Laila Hietamies, myöhemmin Hirvisaari. Viides naislukijoiden rakastama kirjailija oli maaninkalainen Aino Räsänen kirjallaan Soita minulle, Helena ja sen jatko-osilla. Myöhemmin viihdekirjailijoiksi luokiteltuja tuli lisää, muiden muassa Ursula Pohjola-Pirhonen ja nykypäivän tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja Kirsti Manninen (kirjailijanimeltä Enni Mustonen).

Hilja Valtosen kirjojen yhteinen painosmäärä oli 800 000. Anni Polvan kirjoja myytiin miljoona enemmän. Polvaa boikotoitiin kirjastohankinnoissa eikä hänelle myönnetty kirjastokorvausta kuin kerran.

Lopuksi pari tiivistystä Hilja Valtosesta:
”Hilja Valtonen julistautui porvariksi. Se näkyy läpi hänen tuotantonsa. Vahinko, ettei näin valloittava persoonallisuus ole vasemmistolainen niin kuin hänen välittämänsä maailmankuva,” (Saimaan Sanomat)
”Hilja uskoi yksilön vastuuseen pitää huolta itsestään ja läheisistään, mutta hän puolusti myös tinkimättömästi oikeudenmukaisuutta ja vähäosaisten auttamista, vaikka se toisinaan tarkoitti vastavirtaan uimista ja iskujen ottamista vastaan.” (Anna-Liisa Haavikko)

Teoksessa on kirjallisten lähteiden sekä teoksessa esiin tulleiden henkilöiden luettelot.

Olipa virkistävä elämäkerta!

Anna-Liisa Haavikko: Hilja Valtonen, suffragetti ja painosten herratar. Siltala 2026, 346 sivua.

Iiro Seppänen: Pelot jotka kohtasin

Seuraamuksiltaan kohtalokkaaksi osoittautuneen BASE-hyppynsä hän hyppäsi 25 vuotta sitten Arizonan autiomaassa 270-metrisen Courthouse-vuoren exit pointilta. Hänellä oli kokemusta extremehypyistä, onnistumisen tuomia euforioita oli kertynyt. Ego oli kasvanut ja hän uskoi pystyvänsä tekemään mitä tahansa. Hän oli nyökännyt varoitukselle kallion oikeanpuoleisesta ulkonemasta mutta unohtanut varoituksen saman tien. Kaksi askelta ja hyppy tyhjyyteen.

Hän iskeytyi kallioon kuin kärpänen tuulilasiin. Mutta tajutessaan paiskautuvansa ulokkeeseen hän ehti salamannopeasti työntää jalat jousiksi estämään pään iskeytymistä kallioseinään. Rotkon pohjahietikolla nilkka roikkui enää nahan varassa. ”Kipu syöksyi ylös sääriluuta pitkin ja räjähti koko kehoon. Se ei ollut kipua, vaan jotain primitiivisempää, raaka signaali, joka huusi, että olen töpeksinyt todella pahasti.”

Tämä tapauksen kutistettu kuvaus on Iiro Seppäsen viime talvena ilmestyneestä kirjasta Pelot jotka kohtasin. Onnettomuus, jonka kivut säteilevät edelleen paikalleen väännetystä nilkasta, johti lopulta elämänmuutokseen. ”Sen ymmärtäminen vei aikansa, mutta kokemuksesta syntyi tämä kirja.” Kirja ”ei ole menestystarina, vaan selviytymistarina”, hän tiivistää.

• • • • •

Luettuani Iiro Seppäsen teoksen kyseenalaistin oikeuteni käsitellä kirjaa blogissani. Tottahan voisin kertoa hänen kuvaamiaan elämänvaiheita, millä otteella hän käy läpi monivaiheista menneisyyttään, millaisilla jälkiarvioilla ja johtopäätöksillä hän niitä käsittelee sekä miten hän tyhjentää kokemuksiaan peloista, jotka hän on merkinnyt kirjan ydinaiheiksi. Hänen elämänsä on omaan elämääni verrattuna kuin ulkoavaruudesta, joten en pystyisi tekemään lukemastani tulkintoja ja päätelmiä, jotka hän voisi tunnistaa oikeansuuntaisiksi, jopa osuneiksi.

Pelot jotka kohtasin menee elämänvaiheiden osalta päälletysten Iiro Seppäsen vuonna 2019 ilmestyneen kirjan Kolme elämää kanssa. Kirjoitin siitä blogini elokuussa 2020. Uusin teos on ensimmäisen laajennus, autobiograafinen teos tähänastiseen 51-vuotiseen elämään asti. Lisäelinvuodet ovat tuoneet menneisyyden huimapäiselle ja uhmakkaalle elämälle uudenlaista käsittelykypsyyttä. Kypsyys ei ole eletyn elämän jonkin vaiheen katumista, vaan uudenlaista, syvempää itseymmärrystä. Syventynyttä itseymmärrystä Iiro Seppänen kirjassaan hakee.

Iiro Seppäsen elämän johtotähtenä koin omaa elämää koskevissa ratkaisuissa vapauden tavoittelun. Vapaus merkitsi kumppanuutta oman heimon (extreme-hyppääjien) sisällä, yhteistä ymmärrystä ja valinnanvapautta. Vapaus merkitsi Seppäselle irrottautumista uskomuksesta, jonka mukaan kuolemalle seuraa jatkoa. ”Todellinen vapaus löytyi siitä, että uskalsin sanoa: Minä USKON, että meillä on vain tämä elämä.” Ainutlaatuinen elämä on kuin tiimalasin hiekka, joka valuu loppuun. Kun hiekka on valunut, tiimalasia ei enää käännetä. Oli elettävä täysillä.

Ja silti vapaus on illuusio. ”Pelot olivat hallinneet valintojani, rajoittaneet rohkeuttani ja saaneet minut uskomaan, etten ollut vapaa.” Iiro S. koki, että vasta kun hänen ryhtyi kulkemaan pelkojaan kohti, hän tunsi olevansa vapaa. Pelkoja ei saanut lakaista sivuun, vaan kohdata ne ja toimia niistä huolimatta. Pelot ovat välttämätön osa ihmisen elämää, mutta niihin ei tule juuttua.

”Olen pelännyt epäonnistumista, hylätyksi tulemista ja unelmieni menettämistä”, hän summaa kirjansa esipuheessa.
Nyt hän toteaa epäonnistumisen olevan välttämätön pysäkki matkalla eteenpäin. Epäonnistuminen voi vahvistaa. Epäonnistumisista oppii. Epäonnistumisia pelkäävä rajoittaa ja näivettää elämäänsä. Mutta kukaan ei halua mokata perusteellisesti suuren näkijäjoukon silmien alla. Sitä pelkoa Iiro Seppänen kantoi ollessaan taikuri, jonka oli suurennettava koko ajan ottamiaan riskejä. ”Jokainen uusi ylilyönti tuntui enemmänkin loogiselta jatkolta kuin poikkeukselta.”  Ilman kovennettuja panoksia hän koki riittämättömyyttään.

”… jäljelle jäi vain peili sekä kysymys siitä, kuka minä oikeastaan olin.
Täysin sisäisen tyhjyyden saavutuksilla, statuksella ja lähes pakonomaisella juhlimisella. Jokainen lehtiartikkeli, jokainen kutsu VIP-tilaisuuteen ja jokainen ihailun pilkahdus katseessa antoivat hetkeksi tunteen, että ehkä minä riitän. Tunne kuitenkin haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Samoin kuin alkoholin tuoma helpotus omista ajatuksista. Se oli kuin kaataisi vettä pohjattomaan kaivoon, joka ei ikinä täyttyisi. Mitä enemmän saavutin, sitä suuremmaksi kasvoi paine. Seuraavan projektin piti olla isompi, seuraavan tempun vaarallisempi, seuraavan otsikon näyttävämpi.
Ulkopuolelta katsottuna olin vapaa. Todellisuudessa elin vankilassa, jonka rakensin muiden odotuksista sekä omasta tarpeestani kelvata.”

Seppänen kertoo petetyksi tulemisen pelostaan. Naistenmies, tottunut hengailemaan ja jättämään, kunnes tuli itse petetyksi, hylätyksi ja mitätöidyksi. Jätetyksi tuleminen oli raskas toivuttava.

Hän erottaa toisistaan rohkeuden ja uhkarohkeuden mutta vain teoreettisesti. Kuvaamissaan ratkaisuissa niiden välinen ero on ollut kuin veteen piirretty viiva. Hän flirttaili kuoleman kanssa, täynnä elämänhalua.

• • • • •

Iiro Seppänen on koonnut teokseensa kaikki mahdolliset ajateltavissa olevat pelkäämisen perusteet. Sieltä kirjasta niitä löytyy, useimmat omina lukuinaan ja omakohtaisina kokemuksina käsiteltyinä sekä lääketieteellisesti ja hormonaalisesti selitettyinä: kivun pelko, erilaiset fobiat kuten pimeän, korkean paikan, ötököiden, käärmeiden ja villipetojen pelko, rangaistuksen pelko, sairastumisen ja terveyden menettämisen pelko, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelko, ironian ja naurunalaiseksi joutumisen pelko, fyysinen pelko ja paljon muuta tunnistettavaa.

Seppänen on kirjaansa varten tai syvempään itseymmärrykseen etsiytyessään perehtynyt neurotieteelliseen, aivojen mielihyvähormonin eritystä koskevaan sekä laajasti hormonaaliseen tutkimustietoon, millä hän selittää eri pelkoilmenemisiä. Aivojen mantelitumake eli liskoaivot ovat keskeisessä osassa. Pelot jotka kohtasin löytänee juuri niitä lukijoita, jotka etsivät ja tarvitsevat apua vastaavanlaisissa ongelmissaan. Teos on siksi eräänlainen selviytymisopas henkilökohtaisiin kokemuksiin paketoituna. Kaikesta voi selvitä, ratkaisuja on.

Oli tilastollisesti todennäköistä, että edessä olisi pysyvään rampautumiseen tai kuolemaan päättyvä viimeinen BASE-hyppy. Iiro Seppänen tiesi sen kohdaltaan itsekin. Liian moni hänen parhaista ystävistään oli kohdannut loppunsa extreme-hypyssä. Kuitenkaan hän ei jarruttanut. Existä maahan kestää noin neljä ja puoli sekuntia. Ystäviensä kanssa hän päätti kilpailla, kuka uskaltaisi avata varjonsa viimeisenä. ”Sinä päivänä avasin liian myöhään. Yhden kymmenyksen, ehkä kaksi, mutta se riitti.”
Putoaminen tapahtui veteen. ”Takapuoleni oli menettää neitsyytensä veden paineen voimasta… Olin juuri saanut elämäni tilaisuuden, ja nyt joutuisin taas seisomaan kainalosauvojen varassa teeskennellen, että kaikki on kunnossa.” Hotellivuoteessa maatessa jokainen hengenveto sattui.
Siinä The Courier -kuvausten hypyissä Iiron idolli Dwain Weston kuoli, hän itse loukkaantui. Oli aika tehdä päätös hyppyuran lopettamisesta.

Kun nuori unkarilainen hyppääjä Victor Kovats kuoli hyppyynsä Kiinassa, Iiron tehtävänä oli lentää Unkariin kertomaan suruviesti Victorin äidille. Ehkä ainakin silloin tulivat omat vanhemmat mieleen. Lukija yrittää kuvitella, millaisen suoranaisen kauhun vallassa Iiro Seppäsen Kirsti-äiti ja Esko-isä joutuivat elämään kuopuspoikansa kohtuullisuuden rajat rikkovan elämäntyylin ja -valintojen vuosina. Sen on täytynyt olla kroonistunut stressitila, hädän ja avuttomuuden kokemus, jonka syvyyden vain he kaksi vanhempaa ymmärsivät itsessään ja toisessaan.

Iiro oli kasvanut turvallisuuden varjeluksessa, pelännyt pimeää ja nukkunut ikäisiään kauemmin yönsä vanhempiensa välissä. Hän oli ollut herkästi tulistuva ja lyhytpinnainen. Kirjassaan hän mainitsee usean kerran lyhenteen ADHD liittämättä sitä suoraan itseensä.

Koin Pelot jotka kohtasin -teoksen pojan postuumina kunnianosoituksena ja kiitoksena viime vuoden lopulla kuolleelle isälleen Esko Seppäselle. Se on myös anteeksiannon ja sovituksen kirja vuonna 2010 harvinaiseen sappitiesyöpään menehtyneelle Kaapolle, huippulahjakkaalle isoveljelle. Pikkuveli tunsi isoveljensä suhtautuvan häneen vähättelevästi ja ylimielisesti ja kantoi siitä vielä läpi varhaisaikuisuutensa ajan kaunaa. Kaapon sairastuminen toi heidän välilleen keskinäisen menettämisen kivun ja Kaapon viimeisenä elinvuotena he viettivät paljon aikaa yhdessä. Kirjassaan Iiro kuvaa viimeiseksi jääneen hetkensä veljensä sairasvuoteen äärellä.

Julkisuuden kautta pääteltynä vanhempien kauhun katkaisi vasta Iiro S:n tutustuminen ja rakastuminen Kapkaupungissa asuneeseen sveitsiläissyntyiseen Juliaan, espanjalaismiehestään eronneeseen kolmen lapsen äitiin. Maailmaa järkytti Julian ex-miehen Marion tekemä yhteisten kaksoislasten Maximon ja Octavian murha. Mario teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä. Kapkaupungissa yleistyneet murtovarkaudet vauhdittivat Iiron ja Julian päätöstä muuttaa Englantiin, lähemmäksi Iiron vanhempia.  Heille syntyi pieni tyttö Freya pikkusiskoksi Julian Cesar-pojan.

Freyan syntymän olin kuvitellut Iiro Seppäsen elämän ratkaisevaksi nivelkohdaksi rauhoittumisena perheellistyneeksi mieheksi ja isäksi. Kaksosten kuoleman traumasta selviäminen ja perheen hyvinvoinnista huolehtiminen vei voimavaroja oman uuden työuran rakentamiselta. Iiro kertoo liukuneensa masennukseen ja tarvitsi pitkäkestoista terapiaa.

BASE-hyppyvuosinaan Iiro oli perustanut liikekumppaninsa Frankin kanssa Pan Pacific Entertainment -yrityksen, jota hän hallinnoi liki kymmenen vuoden ajan Los Angelesista. Firman rahaa tuova haarake oli WWL, World Wingsuit League, joka järjesti siipipukulentonäytöksiä maailman suurten tv-kanavayhtiöiden kameroiden käydessä. Nyt yrityksen ylläpitoon tuli ongelmia: Los Angeles oli jäänyt Kapkaupungissa asumisen ja Englantiin muuton seurauksena ja Kiinan Red Bull joutui vetäytymään WWL:n pääsponsoruudesta. Iiro S. veti osaltaan johtopäätökset ja vetäytyi yrityksestä. Se merkitsi tarvetta löytää itselle uusi projekti. Hän oli itsensä kanssa kriisissä.

Iiro Seppänen kertoo häkellyttävän avomielisesti itsestään, kannabiksen käytöstä kipujen lievennykseksi, täysraitistumisestaan sekä säännöllisistä terapiakäynneistään. Uudeksi projektikseen hän on löytänyt valistustyön koskien pelkoja ja rohkeutta. Kanavaksi sille hän on avannut BASE-aikaisten ystävyyssuhteita ja verkostoja hyödyntäen pelkoja ja rohkeutta käsittelevän podcastin kNOw Fearn. Hän kokee tavoittaneensa sen kautta merkityksellisen ulottuvuuden auttaa muita kaltaisiaan elämänsä etsijöitä ja harhailijoita nauttien samalla  uudesta elämästään rakastamansa naisen puolisona ja perheenisänä.

”Tutkimukset osoittavat, että kun autamme muita, aivomme vapauttavat oksitosiinia, hyvän olon hormonia, joka vähentää stressi ja lisää elinvoimaisuutta. Toisten tukeminen ei vain lievitä masennusta, vaan antaa elämälle suunnan. Siitä ajatuksesta kumpuaa myös tämä kirja”, Iiro Seppänen kirjoittaa.

Pelot joita kohtasin on elämän nivelkohdan kirja, omakohtainen, räväkkä kertomus siitä, että peloista on ulospääsy ja ongelmiin löytyy ratkaisuja.

• • • • •

Pelot joita kohtasin on avoimuudessaan liki paljastuskirja. Vakuutuin teosta lukiessani, että elämänsä ja tuntemuksensa avoimesti paljastavalle Iiro S:lle kirja on merkinnyt meditointia ja toiminut tienä syvempään itsetuntemukseen ja vankkaan itsehyväksyntään.

Pelot ovat teoksen rakennelman keskeisin pohjavalu. Pelkojen nostamisen näinkin tuntuviksi on epäilemättä vastannut myös kustantajan odotuksia.

Iiro Seppänen: Pelot jotka kohtasin. Docendo 2026, 357 sivua.

Vieras kieli, muuri, vuori vai molempia?

”Tre små troll, de lekte med en boll, och bollen var av guld, de hette Tripp, Trapp, Trull!

Rämpsy oli ensimmäinen ruotsista saamani kotiläksy. Huomenna se pitäisi osata ulkoa. Jok´ikinen sana oli tuntematon. Tunnollisena koululaisena tankkasin rämpsyä illalla, tankkasin, itkin ja räkäkin taisi valua. Kieli solmussa ja aivot sumussa. Nukahdin pelkoon ja epätoivoon. Olihan ruotsin opettajallamme Mersulla vaativan opettajan maine. Aamu koitti ja rämpsy purkautui vaivattomasti rallattaen. Uni on oppimisen luotettava apulainen.

Se oli ensimmäinen kokemukseni vieraan kielen opiskelusta, oppimisen tuskaisuuden vuoksi illan muistona masentava. Kuulun niihin suurten ikäluokkien vuosikerrostumiin, joille vieraan kielen opiskelun (ja opettamisen) metodi oli pänttääminen.

2000-luvun alussa Kansanvalistusseura (nykyisin KVS-säätiö) järjesti kirjoituskilpailun kielten oppimisesta. Omakohtaisista oppimiskertomuksista ilmestyi Olavi Janun toimittama kirja Kielivuori – tarinoita kielen oppimisesta.  Minulle jäi tarinoista mieleen kaksi.

Toisessa niistä omalta kotiseudultani lähtenyt nainen omaksui puolan kielen hakeutumalla asumaan pitkäkestoisesti Puolaan. Hän joutui siis kylmiltään rankkaan kielikylpyyn  ̵ ̵  ja oppi kielen tarvitsemalleen tasoille. Toisessa muudan neitokainen sai yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävänsä vieraakseen kesäkuukausiksi Suomeen, kotiinsa Suonenjoelle. Kesän aikana amerikkalainen vieras oppi suomen, tai niin hän ainakin luuli. Paluumatkallaan Yhdysvaltoihin hän viipyili Helsingissä, missä hänelle kerrottiin, että suomen sijasta hän oli oppinut savon murteen.

• • • • • •

Tämä juttuni on avomielisyydessään itsekriittinen itsen moite.

Väitetään, ettei ole kielilahjakkuuksia eikä vieraita kieliä oppimaan kykenemättömiä. Siihen en usko. Kuulun lahjattomiin. Yhteiskouluni kielivalikkooni kuuluivat pitkät ruotsi ja englanti sekä lyhyt saksa. Tunnollisena koululaisena sain niistä kelvolliset numerot. Mitään käytännön kokemusta puhutun kielen ymmärtämisessä tai puheen tuottamisessa en omaksunut. Moni luokkakaverini lähti Ruotsiin kesätöihin, jota mahdollisuutta itselläni ei ollut.

Opiskeluvuosinani asuin yhden pitkän kesän Yhdysvalloissa ja toisen Englannissa. Käyttökieli sujui kelvollisesti. Mihinkään kunnianhimoisempaan en yltänyt. Kirjoja olen lukenut suomenkielisinä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Vaativampien englanninkielisten romaanien lukeminen meni näet sanakirjan kahlaamiseksi, sillä en antanut itselleni mahdollisuutta tajunnanvirtalukemiseen, jonka seurauksena olisi riittämätön sisällön ymmärrys. Kieleni taso jämähti paikoilleen.

Työelämässä jouduin käyttämään sekä ruotsia että englantia lukuisten vuosien ajan. En ollut hääppöinen, mutta selvisin koettelemusteni läpi. Eläköidyttyäni annoin itselleni oikeuden lukea suomeksi siksi, että kirjallisuusblogini ylläpito edellytti säännöllistä päivitystä ja se uuden kirjallisuuden runsasta lukemista. Vieraskielisiin ei ollut aikaa.

• • • • • •

On tunnustettava, että olen sallinut kielitaitoni vajota turismikielen vaatimattomalle tasolle. Vertaan itseäni pikkuveljeeni, joka on työelämäkytköstensä vuoksi joutunut nostamaan ruotsin kielensä todella tasokkaaksi ja monipuoliseksi ja tehnyt saman myös englannissa. Hän on vieroksunut kaunokirjallisuutta, joka on vuorostaan kuulunut irrottamattomasti omaan elämääni. Hän on tehnyt eri valintoja kuin minä. Kumpikin on tehnyt valintansa mieltymystensä ja motiiviensa mukaan. Tiedän löytäneeni lukemieni kauno- ja tietokirjallisuusteosten kansien väleistä korvaamattomia aarteita, tietoa ja tarinoita, jollaisia vain hurmaavimmat fiktio- ja faktioteokset voivat antaa. Kotikirjastomme on todellinen aarrekammio.

• • • • • •

On kuitenkin muudan vieras kieli, jossa saavutin kauan aikaa sitten kelvollisen hyvän tason, viro. Mutta senkin omaksuminen perustui virheelliselle metodille, pänttäämiselle ennen muuta kieliopin oppimisessa. Yritin oppia viroa monilla lyhytkursseilla, kunnes jossakin vaiheessa tajusin metodini virheellisyyden. Suomi ja viro ovat sukulaiskieliä eikä siis viron kielioppia tullut tankata (lukuun ottamatta monikon partitiivia) samalla menetelmällä kuin kouluvuosien germaanisia kieliä. Virolle oli antauduttava.

Olen noiden viroharrasteisten vuosikymmenten jälkeen lukenut kirjan, pari vuodessa vironkielisenä. Koska käyn perin harvoin Tallinnassa ja niillä käynneilläni kirjakauppa Apollossa, en ole vuosiin saanut hankituksi kiinnostukseni herättänyttä uutta vironkielistä kirjallisuutta. Edellisestä lukemastani, Rein Raudin romaanista Katkurong (Ruttojuna) oli vierähtänyt jo vuosi, kun nyt juhannuksen korvilla poimin kirjahyllystäni lahjaksi ystävältäni Sirjeltä 2013 saamani, tuolloin välittömästi lukemani ja teokseen kovasti mielistyneeni kirjan, Karl Heinin Ajalooliset isikud Eesti ilukirjanduses (Historialliset henkilöt Viron kaunokirjallisuudessa). Julkaisin siitä blogin Annelin kirjoissa maaliskuussa 2014.

Koska Karl Heinin erinomainen teos on samalla mitä elävin ja koskettavin teos Viron historiasta yli 800 vuoden juoksussa, vuosina 1211 ̵ ̵ 1217 tapahtuneesta talonpoikaiskansannoususta balttisaksalaisia miehittäjiä vastaan aina toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin Viron jouduttua jälleen Neuvostoliiton miehittämäksi, päätin lukea kirjan uudestaan. Syitä oli kaksi: virkistää ja uudistaa ruostunutta viron kieltäni sekä kerrata kirjan tarinoiden kautta Viron pitkä historia seitsensatavuotisine maaorjuuksineen ja kamppailuineen omasta valtiollisesta itsenäisyydestä. Kieli ja historia, kaksi hyvää syytä tarttua teokseen uudelleen.

Jo ensisivuilta tuli uteliaisuus testata, miten kieli taipuu puhutussa muodossa. Koin nopsasti, että HÄÄLEKALT eli VALJUSTI lukeminen on mitä oivallisin keino virkistää rämettynyttä viroani. Ääneen lukeminen kävi voimille. Pystyin lukemaan kurkunpään ärsyyntymättä kymmenkunta sivua kerrallaan, mutta hanke edistyi yhtä kaikki ja luin 300-sivuisen kirjan loppuun muutama päivä sitten.

Nyt olen innokas lukemaan uuden kirjan, hyllystä poimimani pakolaiskirjailija August Gailitin romaanin Leegitsev süda vuodelta 1945. Vuoden 1944 pakolaisaaltoon kuuluivat lukuisat virolaiset kirjailijat ja runoilijat, heidän joukossaan siis myös August Gailit. Neuvostoliiton miehitystä pakeni meren yli erilaisilla paateilla ja kalastusveneillä 25 000 ̵̵ ̵ 30 000 virolaista.

Mitä opin teoksen Ajaloolised isikud Eesti ilukirjanduses lukemisesta ääneen (vain ollessani yksin eli loevat ette iseenesele!)? Tunnen aivojeni verisuonistossa kielen elpymisen. Mutta tekemäni ei riitä. Minun on elvytettävä myös sanavarastoni voidakseni luetun ymmärtämisen lisäksi käyttää viroa kanssakäymiskielenä ongelmitta. Sanavaraston lukeminen muistuttaa ikävästi pänttäämistä, mutta on kuitenkin muistiin palauttamisena vain pänttäämisen kevytversio.

Viron kielessä olen nyt puhkaissut läpikuljettavan reiän kielimuuriin. On aika kivuta kielivuorelle ja vuorelle päästyä katsella sen huipulta avautuvia maisemia!

Ispiraationani Karl Hein: Ajalooliset isikud Eesti ilukirjanduses. Estada 2012, Teoste register– ja Isikunimede register-hakemistoineen 304 sivua.