William Golding: Kärpästen herra

Kärpästen herrasta on luvuttomia erilaisia painoksia, niin myös luvuttomia kansiratkaisuja.

Onko minulla immuniteetti pahuutta vastaan? ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, riimitteli Eino Leino.  Psykiatri Hannu Lauermaa on toista mieltä: Ihminen on kaikkein pahin peto, sillä hän tappaa omiaan.  Voisi lisätä: Olemme julmin peto sen seurauksena, että meistä kehittyi kädellisiä. Yksikään muu nisäkäs ei tapa niin paljon lajitovereitaan kuin kädellinen ihminen.

Pahuus on lyijynraskas, pönäkkä, täynnä teräviä, viiltäviä ulokkeita. Siitä lähtee lemu, milteipä löyhkä. Sellainenko pahantekijä ja pahantahtoja lymyilisi myös minun sisälläni? Sisäinen pahuus on meille tabu. Sitä ei halua etsiä, saatikka löytää ja tunnistaa. Sen haluaa kieltää, torjua, ainakin vähätellä. Pahuutta totta kai on, liiankin paljon, mutta ei kai sentään minussa?

Pahuus on väljemmin ilmaistuna moraalisesti tuomittavia tekoja ja ajatuksia. Olenko vapaa myös ilkeistä, vahingoniloisista tai pahansuovista ajatuksista, kaikenlaisissa tilanteissa?

Kun lainasin Nobel-palkitun William Goldingin kulttikirjan Kärpästen herra yläsavolaisesta kirjastosta, kirjastonhoitaja purki kollegalleen huolta kirjasta mahdollisesti jäävän lisäkappaleen olemassaolosta. Koulut olivat alkaneet ja kirjaa kysyviä oppilaita saattaisi pian ilmestyä. Kärpästen herraa siis luetetaan koulussa. Upeaa!

Kirja kertoo englantilaisista koulupojista, jotka selittämättömän lento-onnettomuuden seurauksena päätyvät Tyynen valtameren asumattomalle saarelle ja yrittävät selvitä siellä jotenkuten, löydetyksi tulemistaan toivoen. Kirja on hyytävä ja se tarjoaa nuorille lukijoille riipivää jännitystä, jopa kauhua. Koululle Kärpästen herra tarjoaa/tarjoaisi oivallisen alustan virittää keskustelua ihmisen perisynnistä: vallanhalusta, pahuudesta, vihasta, laumakäyttäytymisestä ja väkivallasta, mutta myös empatiasta ja toveruudesta.

Kirjan tarina on niin mukaansatempaava, että lukija antaa anteeksi sen kerronnalliset heikkoudet, kuten miten kummassa koulupojat selvisivät hengissä ja jopa naarmuttomina viidakkosaaren paahtavan kuumalle hietikko- ja kivikkorannalle lentokone-onnettomuudesta. Minne ja miksi he olivat matkalla? Minkä ikäisiä he ovat? Pienin on vain rutikuivan ruohikon korkuinen. Kirja ei anna viitteitä. Pienimpiä kutsutaan tenaviksi. Kuinka kauan he joutuvat sinnittelemään asutun elämän ulkopuolella, missä ravintona on vain villipuiden hedelmiä ja laguunista satunnaisesti siepattu pikkukala? Vihjeenä saarella eletyn ajan pituudesta ovat vain poikien häiritsevän pitkiksi kasvavat hiuskuontalot. He siis pysyvät pinteessä kauan.

He järjestäytyvät. Sakin johtajaksi valitaan puheenvuoron ensin käyttänyt kokoonkutsuja Ralph, jonka käsissä on Possun löytämä jättiläissimpukka arvovaltaa antamassa. Isoista pojista Jack ei pidemmän päälle tyydy ratkaisuun. Hän mielii pomoksi. Hänessä on rehvastelu- ja uhovoimaa, monien silmissä karismaa. Ja ainoastaan hänellä on puukko, poikajoukon toinen tarve-esine tulen loihtimiseksi tarvittavien Possun silmälasilinssien lisäksi. Kun Jack kavereineen saarta tutkiessaan löytää sorkanjälkiuoman, hänessä herää metsästysvietti. Hän kieltäytyy kavereineen suojamajojen rakentamisesta, mitä Ralph Possun neuvomana vaatii ja mistä jatkuvasti jankuttaa.

Possu on tyypillinen sysitty ja ilkuttu musta lammas. Hän on ylipainoinen, rankasti huononäköinen, hidas ja kömpelö astmaatikko. Mutta hän on joukon ainoa ajattelija. Vaikka Ralph käyttäytyy Possua kohtaan törkeän syrjivästi, hänen on pakko ottaa tämän viisaista neuvoista lopulta vaarin. Ralphista itsestään ei ole johtajaksi, vaikkei hän sitä myönnä.  Auktoriteetti karisee ajan myötä käsistä. Jack pystyy tarjoamaan enemmän: tuoretta lihaa, tanssia tulen ympärillä vatsat kylläisinä sekä huoletonta hauskanpitoa. Pojat repeytyvät vihamielisiksi heimoiksi. Enemmistö liukuu Jackin ”metsästäjiin” ja naamansa savella ja hiilellä maalattuaan heistä tulee villejä, aivan kirjaimellisesti. Minuus ja siihen kuuluva vastuuntunne katoavat naamarin taakse.

Joukko-voimalla toteutettavan väkivallan polttoaineina ovat pelko ja viha. Kaikki he pelkäävät, myös monesti pakokauhun kynsiin joutunut Jack. Jackin ”heimossa” keskinäinen kuri perustuu sisäiseen väkivaltaan ja lihalla palkitsemiseen. Sakista poissulkemisen uhka on pahin mahdollinen seuraus omapäisyydestä, sillä joukkoon kuulumattomat eliminoidaan. Ralphin ainoa strategiaa röyhkeää Jackiä ja hänen ”heimoaan” vastaan on vaatiminen. Hänellä on vaatimiseen oikeus, siis painava syy, vaikkei vaatiminen johda mihinkään. Sellainen nauretaan sakilla lyttyyn. Ralph ei osaa neuvotella. Neuvottelutaitoon kuuluvat kompromissit ja kaupanteko, siis molemminpuolisen edun etsintä. Se vaatii hitusen nöyrtymistä, ainakin tosiasioiden tunnustamista. Mutta Ralph vetoaa periaatteeseen: Hänet on valittu johtajaksi. Se on muuttunut ontoksi hokemaksi. Johtajuus on siirtynyt vallantäyteiselle ja vastuuntunnottomalle Jackille. Pojat ovat liukuneet vahvemman puolelle. Niinhän ihminen tapaa tekee.

On eskaloitunut meidän aikanamme tyypillinen kahtiajako: me ja he, me ja nuo. Kun Ralphin uskollisin tukija Possu on kuollut ja kaksi muuta on piesty Jackin tottelijoiksi, ainoaksi saalistettavaksi, saarelta eliminoitavaksi ja tuhottavaksi jää Ralph, yksinäinen lainsuojaton henkipatto. Mutta saarelta ei voi paeta. Vuonna 1954 ilmestyneen teoksen symbolinen viite natsi-Saksaan on silmiin pistävä. Jack on kuin pojat puolelleen agitoinut Führer.

Kärpästen herra osoittautui yllättävän ajankohtaiseksi romaaniksi. Helteen paahtamalla, rutikuivalla saarella roihuaa kaksi kertaa hillitön maastopalo. Ensimmäinen ryöstäytyi varomattomuuden ja välinpitämättömyyden seurauksena, toinen palo tahallaan sytytettynä, jotta Ralphin mahdolliset lymypaikat paljastuisivat. Tuli ajaisi hänet esiin ja saalistajien saartoketjuun. Amazonin sademetsien tahattomat ja tahalliset, jyristen etenevät tulivyöryt rinnastavat Kärpästen herran kuvauksen maapallon – meidän saaremme − julmaan nykytodellisuuteen.

Kirja päättyy Ralphin ja muidenkin poikien pelastamiseen. Roihuavasta saaresta tuli se merkkinuotio, jonka tärkeydestä Ralph jatkuvasti jankutti löydetyksi tulemisen välttämättömyytenä. Saarelta löytyy lauma villiintyneitä barbaareja, joista sivistyksen ja kulttuurin rippeet ovat hukkuneet hävitykseen ja keskinäiseen tuhoon. Golding kirjoittaa Ralphin osaksi itkeä heidän kaikkien viattoman lapsuutensa loppua. Niin karisevaksi ja murenevaksi pintakuorrutukseksi sivistys kirjassa osoittautuu.

Vaikka ihminen on aggressiivisuutensa turvin saalistanut ja tappanut eläimiä selvitäkseen lajina hengissä, nykypäivän lukijalle Kärpästen herran aggressiivisuus tarjoaa myös eläinsuojelu- ja eläintenoikeusulottuvuuden. Pienokaisiaan imettävän emakon yllättäminen ja äärimmäisen raaka ja kiduttava hengiltäotto on kirjan puistattavinta luettavaa. Näin tarinan linkki ulottuu keskusteluun ihmisen eläimille aiheuttamasta kärsimyksestä suoraviivaisemmin keskusteluun eläinten tappamisesta ylipäätään, ravinnoksi tai pelkän metsästyshuvin vuoksi.

Jäin miettimään kuvitteellista jälkitarinaa. Ei totuudeksi jääne puhelahjoiltaan kömpelön Ralphin tarina. Jackilla on omansa, itselleen suotuisampi ja sankaruuden rippeitä nimiinsä pelastava.  Se on informaatiosotaa. Ihmisten maailmassa oikeudenmukaisuus on uhanalaista riistaa. Niin on totuuskin, kaikessa suhteellisuudessaan ja moniulotteisuudessaan.

Friskis&Svettis-liikuntaseuramme lukupiiri keskustelee tästä kulttikirjasta lauantaina Hermannin liikuntasalillaan klo 16 alkaen. Sinne kiirehdin Vanhalta ylioppilastalolta kansalaisjärjestöjen vapaaehtoistoiminnan messuilta.

William Golding: Kärpästen herra. Otava 1954, 336 sivua. Suomennos Juhani Perkki.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Angelika Klüssendorf: Tyttö

Tyttö suomalaisasussa. Kannen kuva Rax Rinnekankaan.

Kirja tyrmää. Symbolisesta loppukappaleesta huolimatta tarina on lohduton. Käyttäytymismallit periytyvät: Jota lyödään, hänkin myöhemmin lyö. Tyttöä lyödään ja nimitellään. Hän oppii lyömään ja nimittelemään.

Iloitsen, kun saksankieliseltä kielialueelta ilmestyy suomeksi laadukasta kaunokirjallisuutta. Sen verran harvinaista herkkua se on. DDR-syntyisen Angelika Klüssendorfin (s. 1958) romaani Das Mädchen (2011) on erinomainen suomennos- ja kustannusvalinta. Teos oli ilmestyttyään ehdolla Saksalaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjan sanoma on yleismaailmallinen irroten valtiollisesta kontekstistaan, vaikka kommunistijohtaja Erich Hochneckerin naamakuva on tarinan kulussa vastassa vähän kaikkialla.

Kirja on karu nuoren tytön kasvukertomus, kivikkoinen, rämeinen ja ryteikköinen. Noidankehästä pääsisi ulos vain valtavalla tahdonvoimalla. Tytössä on kyllä pippurista sisua, muttei tarvittavaa pitkäjänteisyyttä.

Hänellä ei ole edes nimeä. Häntä kutsutaan Ruipeloksi, hernekepiksi ja sen sellaisiksi. Hän laiha ja kroonisen nälkäinen.
Hän seisoo puhumattomana paikoillaan ja kun joku koputtaa häntä selkään, hän kääntyy ympäri. Punatukkainen poika virnistää ulkonevia hampaitaan väläyttäen: Mekostas roikkuu kaksi lankaa.
Tyttö katsoo ja katsoo, mutta ei näe mekossaan mitään irtolankoja. Naurunhörähdyksistä hän päättelee, että kyseessä täytyy olla pila, ja kestää vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää pojan tarkoittaneen kahdella langalla hänen jalkojaan.

Äidille hän on ”rumin äpärä, minkä taivas allaan kantaa”. Niitä, eri miesten siittämiä ”äpäriä” tarjoilijaäiti kantaa silloin tällöin kohdussaan, vasten tahtoaan, ja abortin saamisen sijasta tökkii tulokasta haarojensa välistä sukkapuikolla tai hakkaa mahaansa nyrkillä. Äiti on paholaisen varjo, juoppo minihameinen sadisti, jonka kynsissä 12-vuotias tyttö ja hänen kahdeksanvuotias pikkuveljensä Alex yrittävät selvitä miten kuten. Kasvattajaksi äidistä ei ole. Ainoat kotikonstit ovat huutaminen ja päälle käynti. Niiden tiheys heijastaa äidin kulloistakin menestystä miesmarkkinoilla. Niillä äiti on hai.

Isä on vankilasta kotiutuva alkoholisti, joka aikansa äidin kanssa ryypättyään kyllästyy ja vaihtaa maisemaa. Hänellä on taito hurmata naisia eikä hän kätke taitoaan vakan alle.  Tyttö kokeilee myös asumista isän luona, kun saa kotoa häädön.

Das Mädchen oli ilmestyttyään ehdolla Deutscher Buchpreisin saajaksi.

Tyttö kuvaa itäsaksalaisen työläisperheen karua todellisuutta. Tyttö kohdistaa kiintymyksensä pikkuveljeen, kunnes äidin tolkuttomassa kohtelussa pieni poika luisuu jonnekin tavoittamattomiin, kääriytyy itseensä. Äidillä on taito vammauttaa lapsensa psyykkisesti. Siitä hän on kehittänyt itselleen huvittelumuodon, ajankulukseen. Tytön pakopaikkoja ovat kirjat. Hän samaistuu Monte Criston kreivin nuoruuden rakastettuun Mercedekseen, vaikkei hyväksy tämän petollisuutta. Hänestä tulee taitava varas. Useimmiten hän kähveltää suklaata, vaikka hammasta vihloo niin, että pää on haljeta. Kouluhammaslääkärin hän on onnistunut aina välttämään, erinomainen satuilija kun on.

Hän on vielä lapsi, kun äiti häätää hänet kotoa. Mitään erityistä syytä ei tarvita. Hän ajelehtii siirtolapuutarhoissa ja asemilla. Jossakin vaiheessa hän joutuu lastenkotiin ja yhden karkumatkan päätteeksi lyhyeksi aikaa nuorisovankilaan. Hän ei vain tiedä tehneensä jotain rikollista. Mihin hän on syyllistynyt? Hän on yrittänyt monta kertaa, innostunutkin, mutta häneltä puuttuu päämäärätietoisuus ja pitkäjänteisyys. Hän on kyllästyjä. Silti hän kaipaa ja rakastaakin. Mutta äidin nuorimmaisen, Elviksen, läheltä hänet on häädetty.

Hänessä elää vaistonvarainen vapauden kaipuu, vaikkei hän tiedä, mihin vapauttaan käyttäisi. Vaikka Klüssendorfin teos sijoittuu itäsaksalaiseen 1960-luvun todellisuuteen, tytön vapaudenkaipuu on sumuista ja vaistonvaraista, vailla poliittista tai valtiollista yleistettävyyttä. Kaltoin kohdeltujen ja heitteille jätettyjen lasten kohtalot ovat yleismaailmallisia, tuskin missään eettisesti oikeutettuja. Eivät tyttö ja Alex ole kohtaloineen ja aikuisille langetettavaksi häpeäksi yksin.

Kirja on siis hyytävä henkisen kurjuuden kuvaus. Juuri siksi se tulisi tulla huomatuksi ja luetuksi. Jokainen, aivan jokainen, lapsi tarvitsee turvaa ja rakkautta. Tyttöön ja Alexiin nämä oikeudet eivät kuitenkaan yllä.

Kiitos kirjan suomeksi saamisessa kuuluu pienelle Lurra Editionsille. Ilman sitä kustantamoa saksalaisen kielialueen kirjallisuudessa olisi meillä vielä hulvattomampi aukko.

Angelika Klüssendorf: Tyttö. Lurra Editions 2019, 209 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Sofi Oksanen: Baby Jane

Pigin tyttöystävä pitää luonnollisena, että häntä tullaan satamaan vastaan. Mielestäni hän on aito virotar. Kansi vironkielisestä laitoksesta.

Olen arvostanut kaikkia, jotka luette kirjallisuutta alkukielillä, siis meikäläisittäin tyypillisimmin ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi.  Veljeni, mieheni ja poikani kuuluvat teihin. Minä olen perheringin musta lammas. Tiedän toki tuplahyödyn: Sisällöllisen rikkauden kylkiäisenä karttuisi kielitaito huristen.

Selitän oman äidinkielistä kirjallisuutta suosivan mukavuudenhaluni blogillani. Vieraskielisistä kirjoista syntyisi valmista verkkaisessa tahdissa.

Pari viikkoa sitten tein päiväristeilyn Tallinnaan. Se on itselleni harvinaiseksi suotua herkkua! Jos kuitenkin Tallinnassa käyn, niukat tunnit maissa vietän Kumussa. Satamaan kuuluu palata kirjakauppa Apollon kautta. Tällä kertaa kävin kuitenkin Kumun asemasta Telliskivessä, minne on avattu Tukholman Fotografiska Museumin sivumuseo. Ja paluu satamaan Apollon kautta.

Osaan huonosti suunnistaa Viron suurimmassa kirjakaupassa. Siellä ei ole Akateemisen kirjakaupan tavoin kauno- ja tietokirjallisuuden uutuuksia yhtä monipuolisesti tyrkyllä. Tulee tietää, mitä etsii. Harvoin tiedän.

Ostin kaksi romaania. Toinen on – hassua kyllä – suomalaista laatukirjallisuutta viroksi: Sofi Oksasen vuonna 2005 ilmestynyt esikoisteos Baby Jane. Se oli minulla vielä lukematta, vaikka lukeudun Sofi Oksasen mestarillisen kertojanlahjan ihailijoihin. Minulla ei ollut edes ennakkokäsitystä Baby Janen aiheesta. En tiennyt, että se on rankka ja raju lesborakkauden kuvaus, tarina vuoroin hellästä, vuoroin psyykkisesti raatelevasta ihmissuhteesta ja että se on myös välejä repivä kolmoisdraama. Kirja, jossa on kammottavaa välinpitämättömyyttä, suorastaan heitteillejättöä.

Baby Jane ei ole rakkausromaani. Se on intohimoromaani.

Tiina Pappelin vironnus on mitä ilmeisimmin laatutyöltä. Se välittää Oksasen kielen rajuuden ja ilmaisun mehukkuuden. Luettuani teoksen lainasin sen jälkeen kirjastosta myös suomenkielisen laitoksen tietääkseni edes päähenkilön nimen. Vironkielisessä versiossa hän on Pigi (ääntyy Piki), alkuperäisessä Piki (odotin nimeksi Pike).  Heti ensimmäisellä rivillä tulee hauska käännöspoikkeama. Suomenkielinen aloituslause ”Piki oli ehdottomasti kaupungin coolein lepakko, kun tulin Helsinkiin nuorena tyttönä ja naisten suhteen täysin kokemattomana” kuuluu Pappelin käännöksessä tältä: ”Kui ma noore ja naiste suhtes täiesti kogenematu tütrukuna Helsingisse tulin, oli Pigi kindlasti linna kôige cool`m lesbi.”

Siis suoraan asiaan, lesbouteen. Ei mitään harhateille ohjaavia nahkahiiriä (lepakko, nahkhiir).

Silberfeldtin pokkaripainoksen kansikuvasymboliikkaa. vuodelta 2014.

Sain kauan odottaa viitettä Janeen. Se tuli kirjassa vastaan kerran, loppupuolella, kun Pigillä pyörii taustalla Betty Davisin elokuva ”What ever happened to Baby Jane”. ”Kas sa pole seda juba piisavalt palju kordi näinud?” ”See on Bossa lemmik, mitte minu”, vastaa Pigi rakastetulleen. (Etkö ole sitä jo riittävästi monet kerrat nähnyt? Se on Bossan lemppari, ei minun.) Elokuvan innoittamana romaanissa on asetelmana erikoislaatuisten henkilösuhteiden, vallankäytön, riippuvuuden ja lojaaliuden kolmoisdraama, Oksasella Pigi (Piki) – Bossa – kertoja (Pigin lesborakastettu tai Oksasen termein tyttöystävä).

Pigin hahmo on äärimmäisen kompleksinen. Kirjan aluksi hän on joka suhteessa supernainen, häikäisevä ja kyltymätön rakastaja sekä sosiaalisesti karismaattinen ja valovoimainen, hauska ja nokkela lesbobaarien kuningatar, joka saa rakastettunsakin tuntemaan itsensä erityiseksi.  Hän on kuin tauotta sinkoileva ja rätisevä ilotulitus. Tuo nainen imisi minusta voimat pelkällä läsnäolollaan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan huolimatta, ajattelin kuvausta lukiessani.  Sitten alkaa ilmetä outoja piirteitä: Pigi elää yli varojensa eikä kykene suhtauttamaan menojaan käytettävissä olevaan rahaan. Hänellä ei ole tuloja, kun ei ole töissäkään. Lisäksi hän on alkoholisti. Aamiainen korvautuu rommilla ja rommia ja olutta valuu kurkusta pitkin päivää. Mutta Pigi ei ota vastaan kritiikkiä: hänhän ei humalassa muutu väkivaltaiseksi, ei oksentele eikä sammu.

Näiden piirteiden lisäksi Pigillä on paniikkihäiriö. Hänellä on vahva lääkitys. Lesbobaarien ja Kaivopuiston biletyspaikkojen kuningatar alkaa näyttäytyä ihmisenä, joka ei pysty matkustamaan raitiovaunussa, tekemään päivittäisostoksiaan tai edes viemään jätepussia talon jätekeräykseen. Kaikki arkisuoritteet tekee kummallinen Bossa, Pigin exä joiltain takavuosilta. Mutta pesemällä myös Pigin pyykit, kaikkein intiimimmätkin hän kertojan mielestä tietää tästä aivan kaiken. Bossa hallitsee Pigin elämää. Kertoja kokee olevansa se ylimääräinen, liika. Mustasukkaisuus tunkeutuu suhteeseen.

Pigi alkaa suhteen edetessä muuttua kumman avuttomaksi, ikään kuin kuuluisi olla holhouksen alle. Sitä ennen rakastavaiset ovat kuitenkin ehtineet pyörittää kehittelemäänsä puhelin- ja postimyyntibisnestään Susanna Päiväperhosta. Se on markkinoille pian vyöryvien versioiden kantaäiti Suomessa. Asiakkaat ovat miehiä ja tilatut erityistuotteet esimerkiksi naisten käytössä olleita aluspöksyjä ja rintaliivejä, pesemättöminä luonnollisesti. Puhelut hoitaa Pigi, jonka ääni on maagisen vangitseva, hunajainen ja nokkela.

Rahaa alkaa tulla, mutta eräänä päivänä Pigi on burn out, loppuun palanut. Baby Jane kääntyy itsetuhoiseksi ja väkivaltaiseksi. Sofi Oksanen osaa yllättää. Baby Jane on traaginen ja järisyttävä ihmissuhdedraama nuorista ihmisistä, jotka putoavat yhteiskunnan turvaverkkojen läpi, koska heiltä puuttuu selviytymisen lukutaito. Enemmänkin: Pigi ajautuu umpikujaan ja hän tekee omat johtopäätöksensä.  Tarina päätyy itsemurhaan. Vai ehkä sittenkin nopeutettuun, avustettuun itsemurhaan, siis murhaan?

Upea teos! Sofi Oksanen käsittelee kahden naisen välistä rakkautta ja seksiä tyylikkäästi ja häpeilemättömän rohkeasti. Se oli nuorelta, aloittelevalta kirjailijalta paljon. Kun hän lisäksi osaa kirjoittaa hurmaavan taitavasti, syntyi kestävää kansainvälisen tason kaunokirjallisuutta.  Alkulehdille sijoittuvan Pigin persoonan kiehtovan kuvauksen lisäksi koin kihelmöivänä tihentymänä kuvauksen kertojan (tyttöystävän) aamuisesta kasvomeikkauksesta. Varsinainen kosmetologikoulun oppitunti, lisäksi turhamaisuuden ja elämän onttouden kuvauksena verraton!  Löytyy luvun Kaksi alusta, jos jollakin herää halu lukea.

Palaan alkuun: Oli innostavaa ja piristävää lukea Baby Jane viroksi vallankin, kun tietyn viitteen perusteella kertojaminä on häikäisevän kaunis virotar.  Teksti oli itselleni passelia, joten suosittelen löytöäni myös tässä kieliasussa kaikille viron kielessä tarpojille ja sillä aika ajoin kaunokirjallisuutta lukeville.

Sofi Oksanen: Baby Jane. Tänapäev 2006, 226 sivua. Tôlginud Tiina Pappel.  Suomenkielinen: WSOY 2005.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Hiljainen potilas. Kuva: Suomalaisen kirjakaupan nettisivut.

Kypros-taustaisen, Lontoossa asuvan Alex Michaelidesin esikoisromaani Hiljainen potilas on verrattoman nokkelaan ideaan punottu trilleri. The Silent Patient on tuoretavaraa: Se ilmestyi tänä vuonna ja jo nyt se on myös suomenkielisenä myynnissä.  Gummerus oli nopsa, kuten muutkin neljän kymmenen eri kielialueen kustantamot, joille oikeudet on myyty.

Alex Michaelides on kertonut tahtoneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen itse haluaisi lukea. Syntyi huikea, täydellinen trilleri!  Älykkäästi rakennetusta, koukuttavasta kirjasta on siis kyse.  Hiljainen potilas ei ole dekkari. On kuitenkin tapahtunut vakava rikos, jo aikapäivää sitten, ja syyllinen on tuomittu vankilan sijasta Groven oikeuspsykiatriseen hoitolaitokseen. Tapahtumaketjun on jääminen epäselväksi. Tuomittu ei ole tapahtuneen jälkeen sanonut sanaakaan. Hänestä on tullut kriminaalipsykiatrian ratkaisematon ongelma.

”Alicia Berenson oli 33-vuotias, kun hän tappoi aviomiehensä”, aloittaa Michaelides poimuilevan tarinansa. Ja jatkaa: ”He olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta ja olivat molemmat taiteilijoita: Alicia oli taidemaalari, Gabriel vuorostaan tunnettu muotikuvaaja. Gabrielilla oli tunnistettava tyyli, sillä hän oli keskittynyt kuvaamaan nääntyneen näköisiä puolialastomia naisia, jotka poseerasivat oudoissa ja esteettisesti epäedullisissa asennoissa. Gabrielin kuoleman jälkeen hänen valokuviensa hinnat ovat kohonneet tähtitieteellisiin lukemiin.”

Lahjakas ja tunnettu oli myös hänen vaimonsa. Avioliitto oli intohimontäyteinen rakkausliitto, juuri tämän elämänkumppanin löytö napakymppi molemmille.

Mutta miksi Alicia teki julman tekonsa ja ampui miestään kiväärillä kasvoihin, vieläpä useita laukauksia?  Tapahtuman jälkeinen kohu on vaimentunut. Groven ovet pysyvät suljettuina, mutta psykoterapeutti Theo Faberiaa julkitullut Alician mykkyys vaivaa. Hän haluaisi ratkaista arvoituksen ja terapeutin paikan vapautuessa Grovessa hän hakee tehtävään ja saa myös sen. Talousvaikeuksissa kyntävä laitos on sulkemisuhan alla. Siirtyminen ”hukkuvaan laivaan” 42 vuoden iässä kuulostaa kollegoista holtittomalta. Mutta Theo Faber on päätöksensä tehnyt. Mysteeri kiehtoo häntä ja hän uskoo voivansa auttaa.

Theo Faber pyytää taloon tultuaan saada Alicia potilaakseen ja onnistuu. Alicia siirtyy hänen vastuulleen. Ei kuitenkaan aivan: Potilaiden lääkityksestä vastaa Christian West ja liki kaikkiin psykiatrisiin kokeiluihin Theon on saatava lupa ylempää. Omavaltaisuus ei ole Grovessa sallittua.

Kun murhapäivän jälkeen Alicia oli viety sairaalasta kotiarestiin kotiinsa, hän alkoi  vimmaisesti maalata teosta, jonka uskotaan kaikessa omalaatuisuudessaan selittävän  tragediaa.  Teoksen nimi on Alkestis. Alicia galleristi oli kyseenalaisena ja sensaatiohaluisena tekonaan asettanut sen  näytteille ja massoittain ihmisiä jonotti tuolloin näkemään sen. Taulu herätti kuohuvan aggression. Aliciaa haukuttiin keltaisessa lehdistössä kohtalokkaaksi viettelijättäreksi ja ihmishirviöksi ja moni katsoja kutsui häntä tylysti nartuksi. Taulu esitti häntä itseään alastomana, selin, tyhjät kasvot katsojiin päin kääntyneinä edessään tyhjä maalauskangas.

Myös Theo yrittää löytää teoksesta mysteerin avainta, sillä psykoterapeuttina hän tietää, että teoksen maalaaminen oli Alician keino kommunikoida. Se oli hänen ainoa todistuslausuntonsa. Itse hän vaikenee ilmeettömin silmin ja kasvoin.

Theo lukee Euripiden näytelmän Alkestis. Kuningas Peliaan tytär Alkestis sai puolisokseen Admetoksen, joka unohti suorittaa häiden jälkeen vaaditun uhrin Artemiille, yhdelle muinais-Kreikan jumalista. Loukattu jumalatar tuomitsi Admetoksen kuolemaan, mutta suostui lykkäämään tuomiota, jos Admetos löytäisi jonkun tilalleen kuolemaan. Omat iäkkäät vanhemmat eivät suostuneet sijaisiksi. Niinpä rakastettu Alkestis astui Admetoksen tilalle. Kun Alkestis viedään Manalaan, Admetos huomaa menettäneensä elämänilonsa. Kun Herakles Admetoksen vieraanvaraisuudesta nauttiessaan kuulee hänen tilastaan, hän astuu Alkestisin hautaan ja onnistuu tuomaan tämän pois Manalasta. Admetos ilahtuu suuresti saadessaan puolisonsa takaisin, mutta tämä muuttuu mykäksi, vaikenee täydellisesti. Mykkyytensä kautta Alkestis tavallaan kuolee toisen kerran.

Tarina ei aukene Theolle. Ilmeettömänä ja mykkänä Theo Faber myös kohtaa potilaansa ensimmäisessä terapiaistunnossa, jonne Alicia talutetaan. Mutta hän näkee myös Aliciaan pumpatun nujertavat määrät lääkkeitä. Ensitöikseen hänen on saatava lääkitystä alennetuksi ja sitä kautta potilaaseen elon kipinää. Lääkkeiden radikaali vähentäminen johtaa kuitenkin ojasta allikkoon: Aliciassa puhkeaa raivoava tappaja.  Alicia joudutaan repimään irti psykiatrinsa kurkulta.

Theon ainoaksi etenemistieksi jää yritys taustoittaa Alicia, tavata hänen aiemman elämänsä läheisiä ihmisiä. Reitti osoittautuu ohdakkeiseksi, mutta tuottaa myös trillerin kokonaisuuden kannalta paljon arvokasta tietoa ja uhkatilanteita.  Kirjassa on siis monia kiehtovia sivupolkuja. joista yksi johtaa traumaattiseen äidin itsemurhaan ja myöhempään isän kuolemaan. Poluista kaksi johtaa miehiin, jotka ovat Gabrielin lisäksi rakastaneet kiihkeästi Alicia, vaikka nyt puhuvat muuta. Kollegalle Alicia on vain opiskelukaveri ja taitelijaystävä, Gabrielin veljelle Maxille vihattava narttu.

Omat trillerin jännityksensä synnyttävät ne kieroutumat, joita Grovesta alkaa paljastua. Yksi koskee lääkkeiden pihistämistä ja sisäistä salakauppaa.  Monella lääkärillä on luuranko kaapissa.

Theo Faberilla on myös henkilökohtainen ongelma, tai ainakin oli. Hänen avioliittonsa kuvankauniin näyttelijättären Kathyn kanssa on ollut hunajainen ja täydellinen. Kunnes… niin kunnes. Kathy oli unohtanut sulkea tietokoneestaan kaikki ohjelmat. Theon silmiin on osunut sattumalta viestijono, josta hänen ei kuulunut tietää. Nimimerkki BADBOY22 lähettää kiihkeitä treffiviestejä ”pikku panoneidilleen”, joihin Kathy halukkaasti vastaa.

Onnelan katto on romahtanut pahaa aavistamattoman Theon niskaan. Hän ei paljasta tietoaan, mutta alkaa aikaa myöten vakoilla vaimoaan kaduilla ja puistoissa. Sivusuhde osoittautuu juuri niin intohimoiseksi kuin sähköviesteistä saattoi päätellä.

Alician mykkyys alkaa rakoilla. Hän ojentaa kerran päiväkirjansa Theolle. Ne valaisevat  paljon, mutta päättyvät juuri päivää ennen Gabrielin ampumistragediaa. Sitten Alicia alkaa puhua. Hänelle tulee kiihkeä kiire ehtiä kertoa tragediapäivän tapahtumat. Enempää ei tähän ole syytä lisätä.

Alicia tarina osoittautuu kuviteltua yllättävämmäksi.  Tarina saa äkkikäänteitä, ennen kuin mysteeri on selvinnyt. Kuivin jaloin ei selviä kukaan. Elämää jatkamaan jää muutama onneton, elämässään pystyyn kuollut ihmispolo sekä yksi, kuolemaansa saakka koomaan tuomittu. Tarina on saanut odottamattoman lopun.

Alkestisin ja Alician kohtalon yhtäläisyys selittyy. Taulu oli kuin olikin avain murhamysteerioon mutta tuli tietää paljon taustoja kyetäkseen lukemaan ja tulkitsemaan teosta.

Painoin kirjan kannet kiinni tyytyväisenä ja ihastuneena sen synkän kiehtovaan tarinaan. Äänettömät onnitteluni kirjailijalle! Lahjakkuuden edessä olen nöyrä. Omasta laitoksestani puuttui kansisuunnittelijan tiedot. Kirjan kansi on häkellyttävä: Vakavia naisen kasvoja peittää muovitettu, läpikuultava kangaskelmu, josta on repäisty raa`anmakuisesti palje huulien edestä.

Alex Michaelides: Hiljainen potilas. Gummerus 2019, 450 sivua. Suomennos Antti Autio.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Minna Canthia seitsemän teoksen mitassa

En uskonut, että innostuisin, mutta toisin kävi.

Uskaltaisinko astua heikosti kantavalle jäälle tai istua muurahaispesään, ts. kajota Minna Canthin teoksissa mieskuvauksiin? Luin perätysten seitsemän Minna Canthin (1844−1897) teosta. Niistä monet olin lukenut murrosiässä ja Anna-Liisa oli aikuisuudessa kertautunut kesä- ja tv-teatteriesityksinä. Osa oli kuitenkin tuoretavaraa.

Minna Canthin naiskohtaloista on kirjoitettu varmaan hyllymetrin verran, arvatenkin pro graduja, ehkä väitöstutkimuksia, ainakin tietokirjallisuutta.  Canth on naisten aseman parantamisen pioneeri, uranuurtaja, yksi ensimmäisistä. Naisten kohtalot ja naisien päälle sälytetyt (myös naisten itsensä sälyttämät) tasa-arvottomat ja elämänpotentiaalin silponeet asenteet, tekopyhyys ja uskonnollinen konservatismi korvensivat myös minua lukijana. Koin naisten kohtalot riipaisevina.

Mutta entä jos kirjoittaisin teosten miehistä? Harvaa keskeistä mieshahmoa lukuun ottamatta he ovat rottia, miehenkuvatuksia. Jos naisten kurjaan kohtaloon ei ole syy heissä, keissä sitten? Jos se on yhteiskunnassa, ketkä ovat yhteiskunta? Nykypäivän tuomitsemat ja hylkimät, toista sadan vuoden takaiset asenteet ovat kuin paksu märkä peitto kaiken ajattelun ja elämän yllä tai puristava side silmillä.

Työmiehen vaimo

Tuumasta toimeen. Työmiehen vaimo vuodelta 1885 on nimensä puolesta harhaanjohtava. Johannan tuore aviopuoliso Risto ei tee päivääkään töitä eikä edes halua tehdä. Kymmenen vuoden palveluksessa olon tuloksena Johannalle on säästynyt peräti 600 markkaa, mutta vihkimisen mukana kaikki hänen omistamansa, palkkaa myöten, on siirtynyt miehelle. Niinhän laki tuolloin määräsi ja luottihan Johanna rakastettuunsa.

Vuonna 1889 voimaan tulleen lain mukaan vaimo sai hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan, jos siitä oli tehty erillinen avioehto. Johannaan se ei ulottunut.
Otin pankilta Johannan vastekirjan omaan huostaani. Katsopas tätä”, rehvastelee häissään miehiä humalaan juottava Risto.
Vuotta myöhemmin Risto on kavereittensa kanssa juonut Johannan säästöt viimeistä killinkiä myöten. Kun Johanna hankkimillaan ompelutöillä saa viidenkymmenen pennin päiväpalkkansa, lain suomalla oikeudella Risto vaatii senkin itselleen. Viis siitä, ettei Johannalle jää mitään, millä ostaa leipää. Risto saa vaatimallaan kolikolla sentään pullon viinaa, sen päivän annoksensa.

Risto on renttu, muttei fyysisesti väkivaltainen. Risto on myös pettäjä. Kihlattunsa Homsantuun hän petti naimalla Johannan. Kostoa vannonut Homsantuu altistuu kuitenkin uudelleen Riston viettelyksille, mutta uutta petosta hän ei sietäisi. Sellainen koittaa kuitenkin Riston palattua vaanimaan Johannan niukkoja ansioita. Johanna on saanut ystävänsä Vapun avulla rouva Vörskyltä suuren kankaankudontatilauksen. Kun kangasta on kertynyt jo 25 kyynärää ja Johanna on poistunut asialle, Risto leikkaa kankaan kaverinsa kanssa kangaspuista ja lähtee vaihtamaan sitä viinaan jättäen samalla kontolleen uskotun vauvan vahtimiset.

Loppuun piinattu Johanna sekoaa päästään, kun hänelle selviää oma joutuminen oikeuteen kangaspetoksesta syytettynä. Vankilaan passitettiin vähemmästäkin. Maineen ja vapauden menettämisen lisäksi hän menettäisi lapsensa, elämänsä ainoan valon.

Työmiehen vaimo päättyy vielä onnettomammin Homsantuun osalta. Tuplapetetty Homsantuu tulee kostamaan ukkinsa revolveri aseenaan, epäonnistuu osua Ristoon ja tulee vangituksi lakiin ja oikeuteen vedoten. ”Teidän lakinne ja oikeutenne. ha-ha-ha. Niitähän minun pitikin ampua”, kuuluvat nuo tunnetut, epätoivoiset, mieleltään seonneen romaninaisen toistamat sanat.

Aviomies on siis tarinan konna ja hulttio, mutta Johanna ei saa tukea edes naisilta Vappua lukuun ottamatta. Tekopyhin tuomitsija on Leena-Kaisa: ”Eivätkä ne taida siitä varsin väärässä ollakaan; sillä – elä pane pahaksesi – mutta aina siinä on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo.”

Köyhää kansaa

Myös pienoisromaanissa Köyhää kansaa päähenkilö, nelilapsinen työläisperheen äiti Mari Holpainen sekoaa päästään. Pahempaa: Hän tulee hirveissä hourenäyissään raivohulluksi. Jos hänen tilansa on seurausta nukkumattomuudesta, vauvan kuolemansairaudesta ja täydellisestä ravinnonpuutteesta pitkältä ajalta, viimeistään nyt hänen tilansa jää parantumattomaksi, kun hänet teljetään kammottavasti lemuavaan Harjulan hourulan sysipimeään koppiin, ainoaan vapaana olevaan.

Naisen elämän luhistuminen noudattaa samaa kaavaa kuin Työmiehen vaimossa: palveluspaikassa ollut nuori nainen on rakastunut ja halunnut naimisiin – varoituksista huolimatta. Tämä tarina kertoo Kuopion pikkukaupungin köyhälistöstä pula-aikana, kun töitä ei löydy vaikka kuinka haluaisi. Holpainen yrittää saada, joka päivä, mutta hituraisena miehenä jää nopeampien jalkoihin.

Tarina kertoo lopen uupuneen Marin yrityksestä löytää jotain ratkaisua ahdinkoon valvotun yön jälkeen, elimistön ollessa pitkään ravinnotta. Miehensä ja pienet poikansa hän on saatellut kadulle pelkällä ”kahvilla”, jota lapsuudessani kutsuttiin soropiksi: Kun pannun pohjalle ovat jääneet keitetyn kahvin tai sikurin käytetyt porot, päälle uutta vettä ja kiehutus. Olipahan ainakin oudonmakuista kuumaa vettä.

Kun Savon rataa rakennetaan, lopulta myös Holpainen pääsee hätäaputöihin. Kahdeksankymmentä penniä päivässä raskaasta lapiointityöstä ei tosin kerryttäisi kasaan edes asunnon kuukausivuokraa. Hourulasta kantaa työmaalle asti Mari vihlova kirkuminen.

Kauppa-Lopo

Kauppa-Lopon (1889) esikuvana oli Minna Canthilla Kiuruvedellä 1837 syntynyt Loviisa Tikkanen. Lopon tarinan tiedetään loukanneen perhettä. Canthin kirjoittama tarina tapahtuu naisten kesken. Lopo on romukauppias, lajinsa lahjakkuus, joka pystyy muuttamaan kaiken hylätyn, ruosteisen kellareihin ja vinteille sysätyn krääsän rahaksi.  Yhden sortin vintin nurkkien siivoaja siis, siksi herrasväellekin tuttu.

Mutta Lopo ei kykene lukemaan ruumiin kieltä ja ilmeitä tai näkemään omaa ruokottomuuttaan. Jyväskylässä vankeudessa pihistyksestä istuneena hän on rähjääntynyt entisestäänkin ja on nyt pesemätön kuvatus. Mutta hänen rinnassaan sykkii hyvä, innostunut ja auttavainen sydän. Sen saa tarinassa osakseen rouva Korkman, Kuopiosta Jyväskylään muuttanut ja leskeksi jäänyt Lopon vuosien takainen tuttu. Lopon ilmaantuminen merkitsee hänelle huomattavaa vaurastumista. Romumyynnin lisäksi Lopo pystyy saattamaan hänen luokseen varakkaan viitasaarelaisen talonostajan, joka suostuu maksamaan  Lopon ilmoittaman myyntihinnan ja aikaansaa näin rouva Korkmanille huomattavan myyntivoiton, josta tämä ei ollut osannut uneksiakaan.

Tarinan jyrkkä ja dramaattinen kontrasti syntyy Lopon tekemästä kukkarovarkaudesta torilla ja hänen rouva Korkmanille tuottamasta kolmen tuhannen markan ylimääräisestä taloudellisesta edusta ilman omaa romujen myynti- tai talomyynnin avustuspalkkiota, joista hän sitkeästi kieltäytyi. Lopo jää kähvellyksestään kiinni ja päätyy sinne, mistä tarinan alussa lähti, vankilaan − kolmen markan tähden.

Toinen dramaattinen kontrasti syntyy Lopon lapsenomaisen hyväsydämisyyden ja rouva Korkmanin vuodattaman halveksunnan ja inhon välille. Lopo on myyjänaisena shamaani, mutta yhteiskunnan ehdoilla hän ei osaa elää.

Sen maalaismiehen, jonka reen heinäkasan päältä Lopo kukkaron nappaa, lisäksi tarinassa on yksi mies, Lopon torilla tapaama Ville. Satunnainen tuttu Ville tarjoaa Lopolle hölläkätisesti huuruisessa kulmakapakassa olutkolpakollisia niin kauan, kuin tämän kurkuista alas menee. Villeltähän Lopo sai kuulla  viitasaarelaisesta talonostajasta.

Lain mukaan

Lain mukaan vuodelta 1889 sisältää lukemistani Canthin teoksista ainoan rehellisen ja kunniallisen mieskuvauksen.  Maria, nuori ja kaunis työläisnainen, on naimisissa työteliään Villen kanssa. Marialle olisi ottajia: yhä hän pää paljaana näyttää naimattomalta neitoselta.

Paronilla perunannostajana hän saa puolitoista markkaa päiväpalkkaa, kun muut naiset saavat samasta työstä markan. Maria on riuska ja aikaansaapa. Mutta todellinen syy on se, että perheellinen paroni on iskenyt Mariaan silmänsä ja aikoo tämän myös saada.  Pellolle kävellyt paroni kutsuu Marian Puijon tornin likelle illalla ja tipauttaa perunavakoon kymmenen markan setelin. Kun hän sen siihen Marian vetoomuksesta ja kutsukiellosta huolimatta jättää, Maria kokee pakotetuksi korjaamaan sen talteen. Kotona hän kertoo tapahtuneen miehelleen. Kun Marialla on jo neljä sisään tehtyä päivää, pariskunta päättää pitää rahan saamatta jääneen palkan korvikkeeksi. Töihin Maria ei paronin pellolle enää menisi.

Kuluu useita viikkoja ja paroni kutsuu Villen puheilleen. Tälle tarjotaan kahden viikon työ, kuljettaa paronin tavarakuorma Kajaaniin markkinoille. Palkka on kymmenen markkaa viikolta. Se on paljon ja työ itsessään tervetullutta vaihtelua.  Ville liittyy muiden samalla asialla olevien ajureiden mukaan.

Ville on tuskin kadonnut kaupungista, kun Marian kodin ovelle ilmestyy illalla paroni omassa korkeassa persoonassaan. Maria torjuu hänet, muttei riittävän jyrkästi. Aamulla ylimmän vetolaatikon sisältä löytyy kympin seteli. Marian liha on heikko. Hän sokaistuu rahasta, jota hän vielä eilen kaipasi ostaakseen lankoja ompeluansiotöitään varten.  Hän hankkii rahalla kaunista kangasta eikä malta pitää salaisuutta takanaan, vaan kutsuu naapurista Katrin juhlapukukangasta ihailemaan mutta sai tältä päällensä kalvavan kateuden sijasta meluisat vihat, pauhun ja tuomion.

Matkalla Kajaaniin majapaikan talliin murtaudutaan ja juuri paronin kuormasta romanit vievät suuren sokeritopan. Ville, kuormastaan vastuussa kun on, lähtee ajamaan pakenevia varkaita talvenselkään takaa, jalkineitta mutta saa heidät tavoitettuaan puukosta kylkeensä. Hänen markkinamatkansa loppuu siihen ja aikanaan siitä saa tiedon myös paroni, jolle Marian luona vierailut ovat muuttuneet tavanomaisiksi.

Kun Ville parannuttuaan palaa, tapaa hän vaimonsa upeaan herraskaiseen leninkiin sonnistautuneena, puolikas viinipullo pikareineen yötulijaa pöydällä odottamassa. Kun paroni lopulta tulee ja Villelle valkenee asetelma Kajaanin markkinapesteineen, hän säntää vaimonsa viettelijän kimppuun aikomuksena kuristaa ja puukottaa tämä. Kun Maria tulee hätiin, paroni pelastuu mutta Villen kohtalo on sinetöity. Oikeudessa hän ei suostu kertomaan mitään puolustuksekseen. Hän ei kavalla vaimoaan eikä ilmoittaudu aisankannattajaksi, vaan ottaa vastaan paronin vaatiman tuomion.

Paroni on saanut tahtonsa läpi ja Maria on sallinut muuttumisensa rahan voimasta paronin portoksi.

Anna-Liisa

Anna-Liisa, myöhäiskauden näytelmä vuodelta 1895, vain kaksi vuotta ennen Minna Canthin kuolemaa, oli ilmestyessään menestys ja on ollut sitä myös alkumenestyksen jälkeen. Aihe oli vuosisadan ajan polttava: avioton raskaus ja nuoren äidin tekemä vauvasurma. Aikana, jolloin Canth kirjoitti näytelmänsä, yksin Kuopion keskusvankilassa sanotaan neljän kymmenen naisen kärsineen tuomiotaan vastasyntyneen lapsensa murhasta. Siitä myös Anna-Liisa joutuu vangituksi, vaikka nykykatsannossa kyse oli pahimmillaan taposta, lievimmillään kuolemantuottamuksesta vailla täyttä ymmärrystä.

Entä näytelmän miehet? Näytelmän on kolmoisdraama Johannes – Anna-Liisa – Mikko. Mikko oli Kortesuon renki, kun hän viisi vuotta sitten vietteli talon 15-vuotiaan tytön, Anna-Liisan. Kun tyttö tuli raskaaksi, Mikko häipyi livohkaan. Metsässä lapsen synnyttämisestä ja vauvan hengityksen salpaamisesta on näytelmän alkaessa kulunut neljä vuotta. Anna-Liisaa kuulutetaan avioliittoon talollisen Johannes Kivimaan kanssa. Mikon äiti Husso hälyttää poikansa Saarijärven tukkitöistä estämään avioliiton. Kyse on Kortesuon tilasta.  Anna-Liisan salassa pidetty teko on riittävä kiristysruuvi saada Anna-Liisa pyörtämään naima-aikeissaan. Mikko on tullut vaatimaan ”omansa”.

Perusasetelmalta Johannes on viaton, uuttera ja Anna-Liisaa rakastava talonpoika, Mikko työtä pelkäämätön ja hauskanpitoon kallistuva rehvakas veijari, riittävän häikäilemätön tarpeen tullen. Nyt se tarve on tullut. Mikko menee läpi vaikka harmaan kiven, mutta mieluummin kiertää kiven. Johannes perääntyy.  Eipä heistä kummastakaan inhimillisine hyveineen ja heikkouksineen ollut minulle sankariksi.

Hanna

Hanna, tarina nuoren neidon katkerasta aikuistumisesta ja unelmien kuolemasta, on romaani vuodelta 1886.  Hanna on kiltti, ahkera, kokematon, tietämätön, arka ja epävarma koulutyttö pää täynnä unelmia ja suunnitelmia. Canthin kirja on kertomus näiden jalojen unelmien ja suunnitelmien murskaantumisista. Ensirakkaudessa käy huonosti. Woldemarin, poikalyseon kellokas, on kirjoittanut Hannalle rakkausrunon. Mutta sanoissaan takelteleva, kömpelöksi muuttunut Hanna ei osaa ilmaista runon aikaansaamaa autuasta tilaansa ja poika tekee päinvastaisen tulkinnan. Aristellen alkanut suhde törmää toiseen, vielä ikävämpään väärinymmärrykseen ja Woldemarin saa itselleen Hannan paras ystävätär Olga.

Hanna tutustuu lehtori Salmelaan, jonka on määrä opiskella Helsingissä papiksi. Suhde johtaa salakihloihin. Hanna saa sentään estetyksi suoraviivaisen kamreeri-isänsä aikeet pakkonaittaa hänet vanhalle vastenmieliselle kartanonomistaja Sassille.  Salmela-suhteensa kuluessa Hanna kuihtuu kuin keloontuva puu. Salmela on aatteellinen = ahdasmielinen ja suvaitsematon ja miellyttämään pyrkivä Hanna vakuuttelee samaa arvomaailmaa.  Ihanteellinen, hyveellinen Salmela näyttää kuitenkin aikaa myöten karvansa ja kihlaa Helsingissä oman serkkunsa. Hannan osalle jää yksinäisyys ja tappavan tylsä päivärytmi veljensä paitojen ompelijana.

Hanna on tarina siitä, miten ja miksi nuori nainen ei koskaan kasvanut oman potentiaalinsa maksimiin, edes lähellekään sitä.  Hanna sivuaa myös Anna-Liisan aihetta, kun Hannalle selviää, että toinen perheen piioista, Miina, on raskaana ja joutuu jättämään ansionsa. Myötätuntoa toista naista kohtaan ei heru:
”Mitä varten on äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen asti niin ystävällinen, rupesi hän uudelleen itkemään ja tunsi, että hänet on petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin saastaiseen ja tahrannut itsensä.”
Kun talosta poisjoutunut Miina tulee vastaan, Hanna ei tervehdi. Joskus hänelle selviää, että Miinan raskaaksi saattaja oli hänen oma isänsä.

Minna Canthin teksteissä nainen on harvoin toiselle naiselle tuki, vaikka heitäkin on. Nainen on naiselle susi, voi useista kertomuksesta todeta.

Lehtori Hellmanin vaimo

Paljolti samasta kohtalosta on kyse vuonna 1890 ilmestyneessä Lehtori Hellmanin vaimossa.  Koulun uskonnonopettaja, lehtori Hellman on yläluokan tyttöjen ihailun kohde, Selmalle suorastaan idoli. Sen jalompaa ja aatteellisempaa miestä hän ei kykene kuvittelemaan.  Esimerkiksi luonnontieteen opettaja Korner on tuskin ajattelija lainkaan, katselee vain tienpieliä ja poikkeaa keräämään sieltä näkemänsä kasvin. Mutta Hellmanissa oli aatteenpaloa:

”Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niin kuin kaikkien muidenkin `uusien aatteiden` juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa”, julistaa Hellman häntä ihailevalle Selmalle. Ja tottahan Selma ajattelee samoin.

Hellman kosii ja Selma myöntyy riemuiten. Sitten häneltä karsitaan kaikki koreilu. Asun on oltava vaatimaton ja tukan yksinkertainen. Ystävät Selma kieltää käymästä, he ovat nyt huonoa seuraa. Romaanit, Selman mielikuvituksen varhemmat virkistäjät, muuttuvat kielletyiksi. Päivällisen tulee olla tarjolla tasan kello yksi ja sen Selman on tehtävä ilman apulaisen apua, vaikkei hän aiemmin ole juuri keittiössä käynytkään eikä tiedä ruuanlaitosta yhtikäs mitään.  Hellmanin vaimon ei sovi liikkua kodin ulkopuolella eikä luonnollisestikaan missään tapauksessa tanssia.

Kun Selma tulee raskaaksi ja siitä pahoinvoivaksi, Hellman alkaa käyttää häntä itse ulkona, täsmälliseen aikaan täsmällisesti viisitoista minuuttia, samaa reittiä: yksi kadunpätkä päähän, käännös toiselle kadulle, sieltä käännös paluusuuntaan. Ei pientäkään vaihtelua. Hellman odottaa saavansa pojan. Nimen hän on jo päättänyt eikä siitä neuvotella.  Jos sittenkin tulisi tyttö, ”minä en puutu siinä tapauksessa asiaan”.  Tyttö tuli.

Entä ketkä Minna Canthin kuvaamista miehistä kauhistuttivat itseäni eniten? Hellmanille lankeaa kyseenalainen ykkössija, Työmiehen vaimon Risto tulee kakkoseksi, Hannan Salmela ja Lain mukaan -kertomuksen paroni saavat jakaa jaetun kolmannen sijan. Canthin mieskuva on kolkko.

Minna Canthia kiitän koskettavista naiskohtaloiden sanallistamisista.  Vuosisatamme lopussa ihmiset ajattelevat järkytyksen vallassa monia meidän aikamme epäkohtia. Kenties päällimmäisinä niistä ovat monien eläinlajien kohtelu ja eliölajien tuho.

Minna Canth: Työmiehen vaimo, WSOY 2017, Jälkisanat Minna Maijala.
Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo. Gummerus 2007, esiteksti Särkyviä naisia Kari Levola.
Minna Canth: Anna-Liisa. Laatusana OY 2016. Esiteksti  Minna Maijala.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Seppo Kimanen: Kamarimusiikin kauneus

Kamarimusiikin kauneus on tyylikäs, kattava kamarimusiikin säveltäjä- ja teosesittely 1700-luvun puolivälistä tälle vuosituhannelle.

Ostin Seppo Kimasen tuoreen teoksen Kuhmon kamarimusiikista hakuteokseksi vailla aikomusta lukea sitä kannesta kanteen. Toisin kävi. Ryhdyin lukemaan ja se oli menoksi. Itselleni oli selvinnyt jo elämäkertamaisesta teoksesta Kimasen lento, että sellotaiteilija pystyy soittamisen lisäksi myös kirjoittamaan vivahteikkaasti.

Kimanen suhteuttaa musiikin volyymeja vesistörinnastuksella:
Musiikkia on maailmassa valtameri. Rytmin, melodian ja harmonian yhdistävää eurooppalaista musiikkia on tässä mitassa järvi. Hyvästä kamarimusiikista puolestaan muodostuu lampi, mutta sen ääreen johtavaa polkua ei ole riittävästi viitoitettu. Siksi tämä kirja on syntynyt.

Asetan lammelle ehdon. Sen tulee olla kirkas- ja puhdasvetinen. Sellainen lampi inspiroisi runoilijoita ja maalareita ja sen äärelle saapuja haltioituu. Kamarimusiikin kauneuden teosanalyyseja lukiessani näin kamarimusiikin myös kirkasvetisenä virtana ja purona, välillä iloisesti juoksevana, suvanteissa tyyntyvänä ja kivikoissa kimpoilevana, tempomerkintöjen tahdissa. Mutta lammelle on kamarimusiikin olomuotona vankat perusteensa.  Se on tyyni ja tyynnyttävä, se lääkitsee mielen kolhut ja sen rannalla istuja on suojassa myrskyiltä.  Kamarimusiikille muotoutuivat 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun tietyt perusrakenteet. Jousikvartetoista kehkeytyi kamarimusiikin musiikillinen peruskaura, sen ydin ja enin. Toisin kuin lammessa purossa vesi vaihtuu nopeasti. Mutta senkin äärellä istujan on perin hyvä olla.

Kimasen kirja kattaa kaksi ja puoli vuosisataa, 1700-luvun puolivälistä meidän vuosituhannellemme. Ensimmäisessä musiikillisessa aikakaudessa, barokista wieniläis-klassiseen esittelyssä on teoksineen kolme kamarimusiikin suurta väylänluojaa, Joseph Haydn, Luigi Boccherini ja Wolfgang Amadeus Mozart.

Teos on kronologinen kamarimusiikin syntyhistorian ehdoilla. Läpi teoksensa Seppo Kimanen analysoi kaikki keskeisimmät kamarimusiikkiteokset osa osalta. Säveltäjistä Kimanen kertoo vain sen verran, kuin elämätieto edistää musiikin analyysiä ja ymmärtämistä ja teksti kaipaa henkilökuvausta mausteeksi. Mietin lukiessani, soiko musiikki kirjoittajan päässä hänen luonnehtiessaan teosten osia, lukiko hän musiikkia partituurista tai kuunteli äänitteitä kirjoittaessaan. Kimasen aivot lienevät melkoinen kamarimusiikin pankki. Kirjan kuvaus on lämmintä, innostunutta, kunnioittavaa. Tuo suoraan sydämestä kumpuava rakkaus kuvattaviin musiikinhelmiin tekee Kamarimusiikin kauneus -teoksesta vangitsevan ja valoisan. Erityisen viehättävinä pidin sellomestarin omakohtaisia mieltymyksiä. Panin ruksin marginaaliin voidakseni kuunnella sitten, kun olen jälleen kotimusiikkikirjastoni äärellä. (YouTubesta taitaa löytyä kaikki, eivätkä omat valikoimani kata koko kuvattua aarteistoa.)

Haydn oli kvartettomuotoisen kamarimusiikin isä. Hänellä ei tiedetä olleen esikuvia. Sen sijaan hänestä tuli kvartetoillaan esikuva monille myöhemmille säveltäjille, ensimmäisenä häntä suuresti ihailleelle ja häntä paljon nuoremmalle Mozartille. Haydn sävelsi peräti 68 jousikvartettoa, jotka muodostavat ”vankan peruskiven länsimaisen musiikin historiassa”.  Kimasen mukaan Haydn kvartetot eivät toista itseään. Kukin opuksen 20 jälkeen syntyneistä 45 kvartetosta avaa uusia uria.  Eletään Ranskan suuren vallankumouksen tuntumassa.  Sekö leijui ilmassa, kun Haydn sävelsi kvartetin neljä soitinta (kaksi viulua, alttoviulu ja sello) keskenään varsin tasa-arvoisiksi eikä kolmea soitinta saattelemaan ensiviulua?

Luigi Boccherinin musiikin Seppo Kimanen valitsi yhtenä kesänä Kuhmon kamarimusiikin taiteellisena johtajana toimiessaan festivaalin pääteemaksi perustellen sitä sillä, että säveltäjä on vastoin suuria musiikillisia ansioitaan jäänyt turhaan sivuun.  Tuottoisa säveltäjä hän ainakin oli: runsaat toistasataa jousikvintettoa, liki sata jousikvartettoa, lisäksi sonaatteja, trioja ja muuta kymmenittäin.  Kvintettoihin Boccherini toi ykkössellon toisen sellon rinnalle, ykkösviulun pariksi tai bassovahvistukseksi.

Kimasin teoksen lukija saa alkaa tottua jatkossakin kvartettojen ja kvintettojen valtaisiin määriin. Kamarimusiikkikirjallisuus on massiivisen laaja. Ani harva musiikin luojista oli kuitenkaan yksinomaan säveltäjä. Myös musiikin jättiläiset Mozart ja Beethoven pitivät rinnalla muita musiikkialan töitä.  Useimmat konsertoivat, toimivat kapellimestareina ja opettivat. Elanto tuli useasta lähteestä.  Ensimmäinen päätoiminen säveltäjä oli Franz Schubert, suuren Ludvig van Beethovenin varjostama nero.  ”Wieniläiset, kuten muutkin kuolevaiset, voivat palvoa vain yhtä idolia kerrallaan.” Ja idoli oli Beethoven, joka keräsi anteliaita mesenaatteja. Rahapiireillä oli huono omatunto Mozartin karusta kohtalosta. Sama toistuu liian nuorena kuolleessa Schubertissa, jonka teosten suuruus tajuttiin vasta säveltäjän jälkeisessä elämässä.  Tajuttiin sama, minkä vasta 11-vuotiaan Franzin opettajaksi ryhtynyt Antonio Salieri oli heti oivaltanut: ”Tätä poikaa on jo Jumala ehtinyt opettaa.”

Seppo Kimanen käyttää veikeää ja kaunista ilmaisua kuolemasta: Kuoleva siirtyy tuonilmaisiin. Jonnekin avaruuteenhan se henki lopulta haihtuu.

Teos antaa aivan oikeutetusti runsaasti tilaa Mozartin ja Beethovenin henkilöhistorialle ja heidän kamarimusiikkiteoksilleen. Mozart ratkaisi kvinteton kokoonpanon toisin kuin Boccherini lisäämällä kvartettirakenteeseen viidenneksi soittimeksi toisen alttoviulun.  Tällaisilla ratkaisuilla musiikki uudistui.

Beethoven, Schubert ja Felix Mendelsson edustavat siirtymistä klassismista varhaisromantiikkaan.  Mendelssonista tuli kolmeksi vuosikymmeneksi Saksassa suurin säveltäjä. Sen jälkeen hänen musiikkinsa on sysätty vähemmän soitetuksi ohjelmistoksi. Kimanen ennustaa Mendelssonin paluuta.

Kuormitetuin jakso kamarimusiikin historiassa on romantiikan kausi, jonne Kimanen on sijoittanut liki kymmenen suuren säveltäjän merkkiteosesittelyt. Kamarimusiikin osalta tärkeimmät heistä ovat ymmärtääkseni Robert Schumann, Johannes Brahms ja Antonin Dvořak.  Brahmsiin kilpistyy hänelle lopulta vahingollinen musiikillinen kahtiajako vastapuolena Richard Wagnerin uudistava oopperatuotanto. Brahms leimautui kiistassa konservatiiviksi.  Silti Brahms loi taivaallista ja aisteja hivelevää musiikkia ja on säilyttänyt asemansa kamarimusiikin yhtenä keskeisenä pilarina.

Tämän kesän Kuhmon kamarimusiikissa sai kuulla Brahmsin hienon g-mollipianokvartetton opus 25. Sen finaali lumoaa vastustamattomasti Seppo Kimasen, kuten on aina lumonnut itsenikin.  Brahmsin kolmesta viulusonaatista Kimanen kirjoittaa: ”Ottaisin minkä tahansa näistä kolmesta sonaatista mukaani autiolle saarelle, jos vain yksi viulusonaatti olisi sallittu.”

 Tällaiset Kimasen nostot ovat teoksen mitä herkullisinta antia.

Romantiikan kauden kamarimusiikkisäveltäjiin kuuluvat kirjassa Frédéric Chopin, Friedrich Smetana, Pjotr Tšaikovski, Eduard Grieg ja Hitleriä mielistellyt ja siksi vuosia hyljeksitty Richard Strauss.

Kimasen teoksen yksi sivujuonne ovat unohduksiin painuneet kamarimusiikkisäveltäjät. Ehkä joku saakin tyytyä kohtaloonsa, kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ranskalaisen Les Six -ryhmän säveltäjä Darius Milhaud, jonka yli 400 teoksen kokonaisuudesta Kimanen toteaa lyhyesti: ”Määrä ei korvaa laatua.”  Vaatimattoman maininnan saa Schubertin ystävä, ”taiturillinen pianisti” Johann Hummel.

Toinen sivujuonne ovat naismuusikot. Miesten maailmassa heitäkin oli. Isä-Leopold Mozart kuljetti Wolfgangin rinnalla Euroopan hoveissa myös lahjakasta tytärtään Nannerlia, joka avioituu Salzbugiin.  Tuottelias ja laadukas säveltäjä oli Felix Mendelssonin sisko Fanny, joka sävelsi ennen avioitumistaan noin viisisataa teosta. Monet monituiset niistä julkaisi veli nimissään, koska niiden julkitulo tuolloin oli vain siten mahdollista. Sisarukset kuolivat kuukauden päässä toisistaan 1847. Ennen Fannyn kuolemaa Felix ehti säveltää f-mollikvartettonsa. ”Toista yhtä syvältä koskettavaa Felix Mendelssonin sävellystä en tunne”, Kimanen kirjoittaa.  Pianotaiteilijana tunnettiin parhaiten Clara Wieck, Schumannin puoliso ja innoittaja, myöhemmin myös nuoren Brahmin rakastettu. Säveltäjä Claran teoksia esitettiin vain kotioloissa. Aviomies ei antanut niille suurtakaan arvoa. Arvostuksen taivaisiin ei kohoa liioin Les Sixin naisjäsen Germaine Tailleferre.

Kimasen teoksessa saavat erillisen käsittelynsä ranskalaiset, Balkanin pohjoispuoliset, etenkin Venäjän/ Neuvostoliiton suuret säveltäjät. Niistä ylitse muiden nousee luonnollisesti Dmitri Šostakovitš. Kun Alfred Schnittke nousi Suomessa huomion valokeilaan ja Kimanen toi henkilökohtaisen tuttavansa musiikin myös Kuhmoon, muistan hänen veikanneen, että Schnittken asema ei tule säilymään silloisella tasolla. Sen sijaan Šostakovitšin merkityksen hän ennusti vankaksi ja pysyväislaatuiseksi.  Kimasen Kuhmo-vuosina Šostakovitšin jousikvartetot ja pianokvintetto olivat ohjelmiston perusmusiikkia, kvartettojen loisteliaina tulkkeina muiden muassa Borodin-kvartetti. Usein kuultuja taiteilijoita olivat Kuhmon kamarimusiikin loisteliaassa menneisyydessä viulisti Oleg Kagan ja sellistipuoliso Natalia Gutman.

Nyt vuosia myöhemmin on kiinnostavaa lukea Neuvostoliiton aikaisista ja kommunismin vaatiman sosialistisen realismin puristuksessa elämään joutuneista säveltäjäneroista, joihin myös kotimaanhansa palannut Sergei Prokofjev kuului, seuraavanlainen varaus: ”Ilmassa roikkuu kysymys, miten tulevaisuus arvottaa teoksia. jotka ovat olleet elimellinen osa kuolevaa yhteiskuntajärjestelmää.”

Jousikvartetot ovat siis kamarimusiikkikirjallisuuden peruskauraa. Sen toivoisi näkyvän myös taiteellisen johtajan Vladimir Meldelssonin aikaisessa Kuhmon kamarimusiikin ohjelmistossa. Nyt tällaisia suuria teoksia ei juurikaan pääse Kuhmossa kuulemaan. Ohjelmisto on epäilemättä kamarimusiikkia, mutta maistuu ainakin minulle teemoitetulta silpulta.  Rohkenen väittää, etten ole vähemmistössä kaivatessani Seppo Kimasen kautta ja muistellessani 50-vuotiaan kamarimusiikkijuhlan varhempia hienoja kesiä.

Kimasen teoksen hauska juonne on arvoviulujen ja -alttoviulujen ja -sellojen mestarirakentajat 1600- ja 1700-luvulla, jolloin kannen materiaalina käytettiin kovaa Tirolissa kasvanutta kuusta ja pohjana vaahteraa. Amatin ja Stradivariuksen sijasta Kimanen nostaa mielikuvitusleikkiinsä venetsialais-luccalaisen soitinrakentajan Francesco Goffrillerin ja hänen mestari-isänsä Matteon. Francescon suuhun kuvitellun tarinoinnin kautta Kimanen kertoo näiden arvosoittimien matkoista ja niillä soittajista myöhempinä vuosikymmeninä ja vielä 1800-luvulla. Kimasen mielikuvituksen tuloksena on makeita, oivaltaen laadittuja soitintarinoita pitkin teoksen juoksutusta. Hänen omasta soittimestaan ei kerro Francesco, vaan Kimanen itse – siitä, miten hän pyrki suojaamaan selloaan Japanissa majoittuessaan yöllä yllättävältä maanjäristykseltä.

Kamarimusiikin kauneus maistuu teokselta, joka on kirjoitettu liki sydän rakkaudesta kuvattua musiikkia kohtaan pakahtuen. Sitä lukiessa tuli läpeensä hyvä ja lämmin mieli. Kirjalle löytyy uusintakäyttöä, alkuperäisen aikeeni mukaan hakuteoksena.

Kimasen teos tuli uskoakseni tarpeeseen. Kohdalleni osui vaikuttavuudessaan vastaavanlainen herkkuteos pari vuotta sitten, kun ostin tuolloin Kuhmossa kamarimusiikin rakastajan, lastenpsykologi Jari Sinkkosen  värikylläisen teoksen Nerouden lähteillä. Suurten säveltäjien hauras elämä (2017). Edellinen ei korvaa nyt lukemaani, joltain osin täydentää kyllä.

Seppo Kimanen: Kamarimusiikin kauneus. Teos 2019, henkilöhakemistoineen 376 sivua.

Aiemmin aiheesta Annelin kirjoissa: 
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2013/10/17/seppo-kimanen-kimasen-lento/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/08/28/jari-sinkkonen-nerouden-lahteilla-suurten-saveltajien-hauras-elama/

 

 

Kategoria(t): Löydöt, Taidekirjat | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Davis Grossman: Sinne missä maa päättyy

Sinne missä maa päättyy on rankka teos, itselleni vasta ensimmäinen David Grossmanilta lukemani.

Päätin kesälaitumille lähtiessäni, että lukisin edes yhden teoksen kirjailijalta, joka kuuluu maailmanvalioihin mutta jolta en syystä tai toisesta ole koskaan lukenut ainokaistakaan kirjaa. Valinta osui vuonna 2011 ostamaani David Grossmanin teokseen Sinne missä maa päättyy.  Uutuuskirjojen jokavuotinen vyöry oli sysännyt teoksen tuonnemmaksi, odottamaan vuoroaan. Lumoava ja järeä kirja, jonka lukemisessa etenin jähmeän hitaasti, osin alkaneen marjastuskauden vuoksi.  Tuntui ajoittain kuin joisin janooni mehutiivistettä, ei siis pitkin hörppäyksin vaan siemauksittain. Kerronta oli monin paikoin pakahduttavan tiheää tykytystä.

Teos on punottu tiukaksi kudelmaksi psykologisista ja yhteiskunnallisista loimista. Rakenteellisesti se jakautuu Prologiin (vuodelta 1967, joka muistetaan Israelin Kuuden päivän sodasta) ja Patikointiretkeen (vuodelta 2000). Jälkimmäistä on teoksessa yli kuuden sadan sivun mitassa. Rakenne on valtava sirpaleinen mosaiikki ihmissuhteita, sakeita tunteita, henkilötarinaa ja Israelin käymiä sotia naapurimaitaan ja ennen muuta ahtaille alueille puristettuja palestiinalaisia vastaan.

Lukijaa saattelee tarinaan Paul Austerin luonnehdinta teoksesta: ”Tuskallinen, kaunis, unohtumaton” sekä New York Timesin arvion katkelma: ”Tämä kuuluu niiden harvojen romaanien joukkoon, jotka tuntuvat pystyvän vaikuttamaan maailmaan.”  Se on optimistisesti kirjoitettu. Epäilemättä Grossman on vaikuttanut avartavasti massiiviseen joukkoon koulutettuja maamiehiä ja maailman kansalaisia, mutta Israelin politiikkaan ja poliittiseen valtaeliittiin se on ollut voimaton.  Jos kirja on poliittinen, se on sitä salakavalasti ja fiktion ehdoin.

Kirjaa ei voi pitää rauhanpoliittisenakaan romaanina, vaikka hartaan rauhantoiveen se sytyttää mieliin. Myös israelilaiset ovat väsyneet sotiinsa ja kivittävien palestiinalaisten pikkupoikien ampumiseen näkösuojan takaa kumiluodeilla. He ovat lopen uupuneita itsemurharäjäyttäjien yllätysiskuihin. He kaipaavat turvallisuutta ja elämän normaaliutta.  He myös radikalisoituvat ja kovettuvat. Valtiollinen todellisuus tunkeutuu ihmisen yksityisyyteen, repii häntä sisältä ja pakottaa omaan moraaliseen kannanottoon, sillä valtiota hän ei pääse Grossmanin kerronnassa pakoon. Se valtaa heidän elämäänsä ja arkeaan – niin myös teoksen kolmen keskushenkilön, Oran, Ilanin ja Avramin.

Prologi esittelee lukijalle heidät, kolme iältään noin 16-vuotiasta nuorta. He makaavat eristettyinä tyhjentyneessä sairaalassa, joka on kuin kuoleman kammio. Nuoret tietävät henkilökunnasta vain yhden, puhumattoman ja pääasiassa poissaolevan arabinaisen.  Nuoret ovat vakavasti sairaita, liki liikuntakyvyttömiä. Yhdessä tyhjentyneessä huoneessa makaa Ora, kaunis naisenalku. Naapurihuoneen potilaat ovat Avram ja aina nukkuva Ilan. Nuorukaiset ovat sydänystävät, olleet sellaisia jo kouluvuosista. Miksi he ovat sairaalassa ja miksi siellä ei ole muita, se ei kirjasta selviä.  Liittyykö Kuuden päivän sota heidän tilaansa? Naapurihuoneeseen itsensä vängännyt Ahram löytää Oran ja heidän välilleen sukeutuu hellä suhde.  Ora huomaa pian rakastuneensa Avramiin. Tämä tuntee vuorostaan mustasukkaisuutta ja pelkoa Ilanin läsnäolon vuoksi. Ilan on aina ollut heistä kahdesta se vetovoimainen, tyttöjä puoleensa vetävä.

Romaanin varsinaisessa tarinassa vuodelta 2000 Ora on liki viisikymppinen kahden aikuispojan äiti. Aviomies Ilan on jättänyt hänet ja matkustelee nyt omaksi ratokseen vanhimman pojan Adamin kanssa jossakin Etelä-Amerikassa.  Nuorimmaiselta Oferilta on juuri päättynyt kolmen vuoden mittainen armeijapalvelus.  Sitä Ora on odottanut kiihkolla, sillä äidin ja pojan on määrä patikoida armeijan päättymisen kunniaksi yhdessä Galileassa. Molemmat ovat pakanneet rinkkansa pitkää vaellusretkeä varten. Mutta sitten Ofer pudottaa äitinsä niskaan pommin: Hän on anonut Israelin puolustusvoimilta 28 vuorokauden pidennystä, sillä hän haluaa vihdoinkin sotaan.  Panssarivaunumiehenä hän joutui armeijassa seisomaan miehitettyjen alueiden rajatarkastuspisteissä syynäämässä palestiinalaisten kulkulupia ja estämässä itsemurhaiskijöiden pääsyä siviilien joukkoon.  Kun nyt Israelin armeija on käynnistämässä Operaatiotaan, hän haluaa oikeisiin panssarimiehen hommiin, jyräämään arabeja ja heidän kotejaan, antamaan terroristeille kunnon selkäsaunan.

Ora on tyrmistynyt. Äidin vaisto sanoo, että siltä retkeltä hänen kokematon, yli-innokas nuorimmaisensa ei palaisi hengissä.  Hän ei aio suoda armeijalle ylivaltaa tulla kertomaan hänelle poikansa kuolemasta. Hän pysyisi tavoittamattomissa nuo 28 vuorokautta. Eikä hän seuraisi uutisia tai lukisi lehtiä. Hän lähtee patikoimaan kammottavan viestin ulottumattomiin.  Jos hän patikoinnin aikana ajattelisi herkeämättä poikaansa, tämä olisi turvassa.

Ora ei lähde yksin. Tel Avivissa asuu nuoruudenrakastettu Avram, johon perheellä ei ole ollut yhteyttä jälkeen Oferin syntymän, siis kahteen vuosikymmeneen. Ora ajatuttaa umpiväsyneen luottotaksinsa, arabi Absalomin (Samin) Tel-Aviviin ja sieltä taksiin raahattu vastaan hangoitteleva Avram mukana jonnekin patikkareitin varteen.  Avram vaikuttaa vammaiselta. Ajon aikana häneltä pääsee virtsat taksin juuri uusittuihin pehmopäällysteisiin. Ora ei neuvottele kuljettajan kanssa korvauksista.

Lukija kokee Oran yksioikoisuudessaan raivostuttavana. Hän käyttäytyy impulsiivisesti ja vie päähänsä saamansa aikeet loppuun jääräpäisesti muita kuuntelematta. Sen tuntevat nahoissaan itsehillinnän mestari, sisäistä raivoa tunteva Sami ja kotoaan taksiin temmottu  Avram.

Avramin ja Oran ensitapaamisesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Useita viikkoja kestävä patikkamatka jossakin Galileassa täyttää Oran kertomana nuo vuosikymmenet. Oran tarinointi, johon Avram suhtautuu aluksi jyrkän torjuvasti, tuntuu hyppelehtivyydessään sattumanvaraiselta. Niiden kautta kumpuaa kuitenkin järkyttäviä ja dramaattisia tapahtumia Oran, Avramin ja Ilanin elämänhistoriassa ja keskinäissuhteissa.

Oralla on ollut rakkaussuhde molempien miesten kanssa.  Molemmat ovat myös Oran synnyttämän lapsen isiä, vaikka Avram on repäissyt itsensä alusta lähtien omasta isyydestään irti haluamatta tietää edes tulevan lapsensa sukupuolta tai nimeä. Miesten keskinäinen syvä ystävyys merkitsi sitä, että samalla kun Avram katkaisi yhteytensä Oraan ja Ilaniin, Ilan palasi hajonneeseen avioliittoonsa ja otti isän aseman suhteessa syntyvään lapseen.

Miesten keskinäinen ystävyys joutui todelliseen tulikasteeseen Suezin kanavan varrella Jom kippurin sodassa vuonna 1973. Tuolloin nuorukaiset olivat suorittaneet kolmivuotisen armeijapalveluksensa ja Ora naisena kaksivuotisen. Israel militarisoi nuorisonsa.  Ilan tietää tiedustelusotilaan tehtävissä toimivan Avramin kadonneen. Hän uhmaa armeijakuria, karkaa omia teitään Siinaille etsimään ystäväänsä ja seikkailee kurittomuutensa vuoksi hengellään.  Hän saa kuitenkin jännitysromaanien tyyliin selville, että liki raunioituneessa Magnan linnakkeessa eloon jäänyt, vaikeasti haavoittunut israelilaissotilas on Avram, ilman ruokaa ja vettä. Muut kaikki on tapettu.  Mutta hinta Avramin pelastamiseksi on armeijalle liian korkea. Hänet joudutaan jättämään luonnon tai egyptiläisten armoille.

Avram joutuu egyptiläisten armottomiin käsiin. Miehen ei kuuluisi olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä Avram joutuu kuuden vankeusviikon aikana kokemaan.  Kun hänet on valtavien kirurgisten ja psyykisten operaatioiden jälkeen palautettu ihmisenpuolikkaaksi, hän joutuu Israelin armeijan loputtomien kuulustelujen kohteeksi. Olihan hän tiedustelusotilas ja juuri siksi egyptiläisten häneen kohdistama kohtelu oli niin pitkäkestoista ja barbaarista.

Ilanin syvä kiintymys ystäväänsä jatkuu herpaantumatta koko Avramin lääketieteellisten vaiheiden yli, tauotta.  Yhteys ei katkennut vuosia myöhemmin edes siihen ihmetekoon, missä Ora sai palautetuksi Avramille tämän menetetyn miehuuden tullen tälle raskaaksi. Yhteys katkesi Avramin toivomukseen, ettei hänen tarvitse koskaan tietää lapsesta mitään. Ilan lupasi. Niin Ora ja Ilan hävisivät hänen elämästään kahdeksi vuosikymmeneksi. Kunnes. Niin kunnes armeijan loputtua Ofer hakeutui Israelin uuteen sotaan, Toiseen intifadaan vuonna 2000. Siinä kaatui Wigipedian mukaan 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista.

Oralle on selvinnyt, että Avram kuitenkin tiesi pojastaan jotain. Muuten hän ei olisi pitänyt tukkimiehen kirjanpitoaan Oferin kaikista kolmen vuoden armeijapäivistä.  Ja sama kauhu Oferin mahdollisesta kaatumisesta Toisessa intifadassa saa Avremin lopulta taipumaan Oranin kerrontaan.  Hän ei halua nähdä valokuvaa pojastaan, mutta hänestä tulee ahnas kuuntelija. Ja Ora kertoo. He patikoivat pitkiä päiviä, yöpyvät paljaan taivaan alla makuupusseissaan, tekevät ruokansa nuotioilla ja puhuvat.

Miten Oferin sodassa käy, sitä Grossman ei kerro. Mutta jos suojana on ajattelu ja hänestä puhuminen, hän säästyi. Mutta ei Ofer minään rauhanlähettiläänä sotaan liittynyt. Motiivina oli saada sotia.  Ora äitinä on ajatteluineen ristiriitainen. Hän ei hyväksy tarkoituksellista vahingon tuottamista. Toisaalta hänestä räjähtää esiin myös hillitön aggressiivisuus, minkä kärjekkäin ilmenemä temmeltää hänen mielikuvissaan hänen pilkkoessaan kotona salaattia perheen lounaspöytään (sivut 623–625).

David Grossmanin teoksessa on muitakin vertaansa etsiviä kerronnan tihentymiä, juuri niitä, joita Paul Auster ilmeisesti tarkoittaa luonnehdinnallaan ”unohtumaton”.  Kirjasta jäi rankkoina kuvauksina mieleeni kaksi muuta tihentymää: 17-vuotiaan Avramin verbalisoima rakkaus Oraan (Ora löytämää ja lukee Avramin sairasvuoteen äärellä istuessaan lähettämättömät rakkauskirjeet, sivut 388–401) ja Avramin Tragedia egyptiläisten käsissä vankeusviikkoina (sivut 190–192).  Koko teos, Sinne missä maa päättyy, on kertomus syvästä rakkaudesta omaan lapseen. Ora ilmaisee sen omalla tavallaan, pakenemalla mahdollisen huonon uutisen ulottumattomiin.  Se on hänen yrityksensä vapauttaa itsensä yksilönä valtion vallasta, kuten päämäärättömällä ajelulla ruuhkabusseissa hän oli vapautunut itsensä itsemurhaiskujen pelosta. Ora oli matkannut hillittömällä vimmalla bussireittien päästä päähän ja juuri sen numeroisissa busseissa, joissa tuhoisia räjähdyksiä oli aiemmin tapahtunut.

Oran ja Avramin vaellusreitti ulottuu kaiken sorttisen kasvuston halki. Grossman kuvaa kasvustoa aidolla isänmaanrakkaudella. Avram ja Ora patikoivat seuralaisena Oraan kiintynyt orpo koira, taittavat kumpuilevia ja tasaisia maastoja, ylittävät kuohuvia puroja ja kapuavat jyrkkiä rinteitä ylös ja alas. Kaipasin paikannimien yhteyteen karttaa (jollaisia välillä näkee romaanienkin sisäkansissa), mutta lohduttauduin sillä, etteivät edes Avram ja Ora tienneet kulloistakin sijaintiaan. Tokihan kunnon kartta oli Oferin itselleen pakkaaman, nyt Avramin käyttöön tulleen rinkan sivutaskussa. Taborin ja Carmelin vuoret Galilean eteläisillä alueilla pystyin vaelluksen loppuvaiheessa sentään paikantamaan.

Sinne missä maa päättyy on moniulotteinen, hieno teos. Ennen kaikkea se on kaunis ja koskettava rakkaustarina, missä unelma ihmisten keskinäisestä rauhasta on kaiken läpäisevä perusajatus.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Otavan kirjasto 2011, 677 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi