Thomas Bernhard: Amras

Kolme pienoisromaania, joista yksi on Thomas Bernhardin ”musta helmi” Amras.

Pienoisromaani Amras (1964) Thomas Bernhardin tuotannon varhaiskaudelta on yksi omalaatuisimmista teoksista, joita muistan kohdanneeni.  Kirjailija kuvaa elämää musertavana, synkkääkin synkempänä, kammottavana, lohduttomana ja myrkyllisenä infernona. Tuskin Kari Hotakainen tarkoitti Bernhardin omaelämäkerrallisten teosten lisäksi Amrasia, kun hän jossakin haastattelussaan kertoi kokevansa Bernhardin valottoman pessimismin jopa niin koomisena, että se irrottaa makoisat naurut. Oma huumorintajuni on sovinnaisempi.

Mestari, suorastaan nero Thomas Bernhard on valitsemansa tyylilajin edustajana. Bernhardin nerokkaan synkkä teksti ehtymättömine ilmaisuineen ei kuitenkaan välittyisi, ellei myös teoksen suomentaja olisi poikkeuksellisen lahjakas, suorastaan kielinero hänkin. Siksi oli riemukasta löytää teoksen Kolme pienoisromaania (johon Amras sisältyy) lopusta kääntäjä Tarja Roinilan jälkisanat, joissa hän keskittyy kolmesta pienoisromaanista juuri Amrasin kääntämisongelmiin. Työ vaati huippukielenhallinnan lisäksi aikaa, älyä ja mielikuvitusta. Hän kertoo tehneensä monen monituista versiota.

”Nyt kun suomennos, yhdestoista versioni, on tehty, myönnän auliisti, ettei tässä kirjassa voi olla kotonaan, Amras jo mikä on umheimlich, epäkotoisa eli kammottava kirja. Se on Bernhardin outo, musta helmi”, Roinila luonnehtii.

Viivyn tuokion kääntäjän kokemuksissa – näiden kaunokirjallisuuden monitaitureiden näkökulmat kun useimmiten jäävät huomion ulkopuolelle. Jossakin kääntäjätyöpajassa hän oli pannut pari saksalaista kääntäjää lukemaan tietyn Bernhardin lauseen (jonka parissa oli itse pitkään askaroinut) ja nyansoidun analyysin päätteeksi saksalaiset kollegat havaitsivat detaljin, joka Roinilalta ”oli mennyt ohi silmieni”.

Viimeistään nyt tajusin, miten omintakeisen tekstin kanssa olin tekemisissä. Luulin ryhtyneeni suomentamaan proosateosta, mutta työ muistutti yhä enemmän runon kääntämistä. Amras ei juuri tee myönnytyksiä terveelle järjelle, kuten proosatekstistä ehkä voisi odottaa, vaan rakentelee aivan omanlaistaan kieli- ja ajatusmaailmaa.
Heiluin epätavallisen rajusti siinä kääntämisen keinulaudassa, jonka toisessa päässä on liiallinen orjallisuus – alkutekstin pinnallinen matkiminen – ja toisessa väärin ymmärretty ”vapaus”. Pelkäsin vuoroin tuottavani vääränlaista kummallisuutta, vuoroin sujuvoittavia tulkintoja, jotka vesittäisivät tekstin arvoituksellisuuden.

•••

Amrasista kerron vain raamit. Kaksi tirolilaista veljestä, nuori kertoja ja hänen pikkuveljensä Walter elävät useamman kuukauden teljettyinä kiviseen tornirakennukseen. Tornin nimi on Amras. Luukut on suljettu. He eivät saa tulla havaituiksi. Siitä huolehtii tornin omistaja, poikien eno. He kaksi ovat epäonnistuneet perheensä yhteisitsemurhassa. Isä ja äiti onnistuivat, heidät sen sijaan löydettiin liian nopeasti. Hekin halusivat kuolla ja haluavat yhä. Elämällä ei ole mitään annettavaa.

Bernhard avaa poikien historiaa Amrasissa vähitellen, pieninä pilkahduksina. Perheen onnettomuuden ja piinan alkulähde alkaa hahmottua. Äiti sai kammottavia epileptikkokohtauksia –niiksi kohtausten oireet tunnistin. Eikä vaan äiti, vaan myös Walter. Epilepsia oli vielä 1900-luvun puolivälissä sairaus, joka mahdollisti henkilön pakkosteriloinnin. Tauti ja itsemurhayritys ovat kuitenkin kestämätön yhdistelmä:

”Yksin enon vaikutusvaltaa meidän oli kiittäminen siitä, ettei meihin sovellettu Tirolin julmia terveysmääräyksiä, jotka koskevat itsemurhayrityksistä kiinni jääneitä, tuskallisen elämänjatkamiseen tuomittuja ja siten vaurioituneita henkilöitä, eikä viety niiden nojalla hullujenhuoneelle, missä olisimme saaneet kokea saman kohtalon kuin lukuisat Oberinntalin ja Karwendelin ja Brennersolan kylien asukkaat, jotka siellä vasta murskattiinkin ja tuhottiin hyvin tietämälläni, kammottavalla tavalla.”

Pojat eivät näe vankeudessaan nälkää, mutta he elävät tyhjyydessä, vaikka eno on tuonut heille myös kirjoja. He ovat toisistaan riippuvaisia, mutta kiintymyksen sijasta he tuntevat toinen toisiaan kohtaan ruumiillista vastenmielisyyttä.
”Walterin sairauden myötä vastenmielisyydestä (toisiamme kohtaan) oli tullut kiintymystä (toisiamme vastaan)…
Isoveli joutuu auttamaan pikkuveljeä liikkumisessa. ”… se oli yhteisistä päivistämme hirvittävin… ylimmälle porrasaskelmalle jouduin, tietysti lopen uupuneena, pyyhkimään Walterin sylkeä vaatteistani, sillä sairaalloisessa asenteessaan minua kohtaan ja minua vastaa hän oli sylkenyt päälleni… yrittänyt lyödä minua kasvoihin…”

He olivat olleet sivistysperhe, Walter musikaalisesti lahjakas, kertoja innostunut luonnontieteistä. Heidät pantiin nuorina opintielle:
”Kun valtion määräyksestä nielimme päivittäin tuota oppineiden sekoittamaa, koko maailman saastuttavaa sakeaa myrkkyä, joka tappoi nuorista, karkeuteen kykenemättömistä aivoistamme kaiken herkkyyden, lahjakkuutemme ylikuormittui nopeasti… Aika yliopistolla oli kai elämämme hirveintä aikaa, jos se ylipäätään oli elämää…”  Molempien intohimot tukehtuivat.

Perheen isä oli upporikas, siis oli. Mutta kaiken valtavan varallisuuden hän tavalla tai toisella menetti kiihtyvässä tahdissa, ilmeisesti pelaten ja ryypäten. Niissä kaiketi tunnetun innsbruckilaisperheen yhteisitsemurhan syyt: äidin ja pojan kammottavat, tihenevät sairaskohtaukset ja omaisuuden katoaminen humalahuuruisissa uhkapeleissä.

Tarina päättyy vaiheessa, jossa Walterin on onnistunut lopettamaan itsensä tornista alas hyppäämällä ja kertoja on jättänyt tornin, enonsa ja tämän kautta tuntemansa elämänpiirin ja häipynyt. Ehkä hänellä käynnistyy hiljalleen uusi elämä, haluttomasti ehkä, mutta vailla muitakaan vaihtoehtoja.

Kenties opin vielä nauramaan Hotakaisen tavoin Bernhardin synkkyydelle. Amras ei naurattanut, mutta kokoelman pienoisromaaneista toinen, Korttipeli sai virnistelemään.

Amras on musta helmi. (kääntäjä)

Thomas Bernhard: Kolme pienoisromaania. Amras, Korttipeli ja Kävely. Teos 2020, 258 sivua, josta Amrasia 70. Suomennos Tarja Roinila.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Katriina Ranne: Maa kuin veri

On vuosi 1905 ja Suomen suurruhtinaskuntaa ruhjovat routavuodet ja niiden protestina yleislakko. Tsaari haluaa venäläistää maan määrätietoisin ottein: ”Hän [Kaarlo] luki äidin lehdestä ääneen, miten venäläinen biologi julisti suomalaisten kuuluvan tuottamattomaan rotuun, jonka on sulauduttava tuottavaan venäläiseen rotuun. Isä kysyi, halusiko äiti todella heidän jäävän tällaiseen maahan, ja äiti huokaisi isän olevan oikeassa.”
He ja yli sata muuta lähtivät heinäkuussa 1906 Helsingin Kauppatorin kupeesta laivalla kohti Etelä-Amerikkaa etsimään väljempiä elinoloja. Teosofi ja sienitutkija Arthur Thesleff oli manifestoinut Pohjois-Argentiinaan perustettavasta siirtokunnasta Colonia Finlandesasta. Siirtolaisia eri maista asumattomille seuduille houkutteleva Argentiina oli luvannut yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Miljonääriksi voisi päästä muutamassa vuodessa, maalaili Thesleff. Lahtelainen rautatieläinen Aaretti Manner ei aikaillut päättäessään lähdöstä. Hänen perhekuntaansa kuuluivat Maria-vaimo ja 15-vuotias Kaarlo. He eivät olleet isän päähänpistosta yhtä innostuneita.

Lahdessa asuva Katriina Ranne (s. 1981) on oleillut Colonia Finlandesan jäänteillä haastattelemassa suomalaisten siirtolaisten vielä löytyviä jälkeläisiä sekä alkuperäisväestöä guaraneja. Matkansa tuloksena hän kirjoitti viime vuonna ilmestyneen romaanin Aaretin ja Marian jälkeläisistä neljässä sukupolvessa. Romaanin nimi Maa kuin veri viittaa mullan ja maaperän punaiseen väriin.

Maa kuin veri oli minulle pitkästä aikaa kunnon kertomakirjallisuuden kosketus. Luokittelin romaanin maagiseksi realismiksi.

Siirtokuntaan muuttaneet olivat Ranteen mukaan pääosin naimattomia nuoria miehiä. Harvalla oli kokemusta maanviljelyksestä, jolla heidän tuli kuitenkin hankkia elantonsa sitten, kun kukin oli onnistunut löytämään ja ostamaan itselleen sopivan alan maata.  He muuttivat tiettömien taipaleiden taakse ja siksi ensimmäinen vuosi meni puiden kaatamiseen tien rakentamiseksi viidakon halki mukana olevin työvälinein. Tärkein niistä oli machete, viidakkoveitsi. Kapea, hitaasti lisäpituutta saavuttanut härkätie määräsi asutuksen: ihmiset asettuivat nikkaroimiinsa asumuksiin reitin varteen eikä mitään selkeää kyläkuntaa syntynyt. Naapurit elivät kaukana toisistaan.

Siirtolaisten matka ja saapuminen ovat dramaattisin osuus romaanissa. Se muistuttaa karuudessaan Olavi Paavolaisen matkakirjan Lähtö ja loitsu kuvausta. Myös Paavolainen matkasi siipiratasaluksella Buenos Airesista Paraná-jokea pitkin viikkotolkulla kohti siirtokuntaa, joka hänen siellä käydessään oli vallinnut sentään jo kaksi vuosikymmentä kapeine maanteineen. Siirtolaisten etsiydyttyä kuka minnekin alkoi sopeutuminen. Se merkitsi pellon raivausta ja pitkiä työpäiviä kuokan varressa maniokki- ja jerbapelloilla. Jerba oli tärkein myyntituote, maniokista saatiin päivittäinen ravinto. Seurustelu-, tervehdys- ja janojuoma oli mateesta ja kuumasta vedestä tehty, kuijasta kädestä käteen tarjottu juoma. Kuija on koverrettu ja kovetettu kurpitsasta.

Katriina Ranne kuvaa viittä sukupolvea ja on jakanut kirjansa kolmen keskeisen henkilön mukaan: Kaarlo, Ester ja Aina. Vaikka siirtokunta tuottaa heti pettymyksen, jääräpäinen Aaretti ei myönnä katuvansa, olihan hän perheensä suostuttelija ja muuton perustelija. Maria kaipaa takaisin ja jo ensimmäisten vuosien aikana hulppea joukko siirtolaisista on palannut Suomeen, joskin myös uusia siirtolaisia saapui. Isoin ryhmä saapui Kiteeltä. Suomeen ikävöi myös Kaarlo, sulkeutunut nuori mies, jonka päällimmäisin huoli oli saada itselleen perhe. Naisista oli siirtokunnassa kova pula. Lopulta hän tapasi Brasiliasta saapuneen kiteeläisen Hildan, josta tuli hänen alistuva, omaa tahtoaan koskaan ilmaisematon vaimo. Perheellistyminen esti Suomeen paluun: rahaa ei riittänyt laivalippuihin.

Kaarloa Ranta kuvaa isänsä tavoin jääräpääksi. Heidän ainokaisesta lapsestaan Esteristä varttuu miesmäisen vahva pellolla uurastaja, miesten silmissä ”komea nainen”.  Viljelymenetelmät ovat alkeelliset. ”Ester taisi olla Colonian viimeinen viljelijä, jolla ei ollut auraa, äestä ja härkävaljakkoa.”

Ester ottaa kumppanikseen valkoisessa puvussa käppäilevän Armaksen, jonkinasteisen huithapelin. Kotiin yksin jäänyt Armas kokee jo avioliiton alkuvuosina pahan kuoleman, kun päällä raivoavassa ukonilmassa salama osuu asumukseen sen maan tasalle polttaen. Salama kerii Armakselta nahat. Esterille jäi yhteinen lapsi, Eero. Kun Eero on kasvanut murrosiän ja aikuisuuden rajalle, levottomuus vie voiton. Hän lähtee aikeinaan palata esi-isiensä Suomeen. Sinne asti hän ei koskaan pääse ja hänen loppuelämänsä on dramaattinen, kuten Ester saa tietää tuntemattoman, viimeisillään raskaana olevan tuntemattoman yläluokkaisen argentiinalaisnaisen raahauduttua Esterin kodin kynnykselle synnyttämään ja luopumaan isättömästä vauvastaan.

Miehensä ja poikansa menettänyt Ester takertuu Ainaksi kutsumaansa tyttövauvaan elämänsä uudelleen löytyneenä merkityksenä. Aina käy lapsuudessaan argentiinalaista koulua pitkän automatkan päässä, mutta säilyttää kaikesta huolimatta suomalaisuuteensa, ”autenttisuutensa”.

Romaanin Ainaa kuvaavat jaksot ovat maagista realismia puhtaimmillaan, joiltain osin suomalaisten rationaalisten aivojeni tavoittamattomissa, surrealismia joka on silti Ainalle todellista, sulautumista viidakkoon ja maan alkuperäisväestöön, guaraneihin, mantereen alkuperäiseen intiaaniväestöön.  Aina on aina samaistunut suomalaisiin sukujuuriinsa kuten hänet naisena torjunut Amaru on samaistunut omaan alkuperäänsä. Mystisen yhteisen alkusielun Aina saa Amarun guaranevaimon Kuarahun kautta, hoitona, huolenpitona ja hyväksymisenä perheeseen. Aina oli löydettäessä muuttanut asumaan viidakkoon puun laakeaan latvukseen ja sulautunut osaksi viidakkoa.

Toivoin, että näitä puita ei löydettäisi; jos ne olivat peteribiä, ne olivat metsän alkuperäisiä asukkaista, jotka hiipivät takaisin nyt kun osa mäntymetsistä on palanut. Vaikka ennalleen tämä metsä ei kyllä koskaan palaisi, sillä sademetsän ravinto ei ole vain maassa vaan jakautuneena kaikkeen kasvavaan: jos se viedään, yksin jäänyt maa alkaa nopeasti rapautua kuivaksi, pois hiutuvaksi saveksi. ”Niin kuin aivan yksin jäänyt ihminen”, oli Amaru sanonut.

•••

Siirtokunnan asukkaat seurasivat kaikkina vuosikymmeninä vanhan emämaansa tapahtumia vaikkakin viiveellä, etenkin ensimmäistä maailmansotaa, Suomen sisällissotaa ja talvisotaa. Kielen ylläpitäjä oli asumuksesta toiseen kiertänyt Kodin Pellervo, jokaisessa asumuksessa läpiluettu Esterin ystävän Mairen lehti. Kaksikielinen Aina ajautuu identiteetissään monesti ristiriitaan.

Ehkä minä olin Amarunkin kanssa työntänyt syrjään suomalaisuuteni, koska olin niin kovasti halunnut olla paikallinen, todella paikallinen. Mitä vanhemmaksi olin tullut, sitä mieluummin olin kuitenkin alkanut tarttua Pellervoihin: halusin lukea suomeksi, halusin nähdä sanoja, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt, halusin imeä niistä ravintoa itselleni. Onneksi mummi oli säilyttänyt kaikki suomenkieliset lehdet, ja Mairen kuoleman jälkeen olin lukenut samoja lehtiä yhä uudelleen jo vuoden ajan. Mikään puu ei selvinnyt kovin kauan ilman lehtiä, joiden kautta ne saavat ravintonsa. Puut syövät lehdillä ravintonsa. Minä koetin imeä kaiken valon, kaiken suomen lehdistä, joita minulla oli jäljellä. Mitä tapahtuisi, kun olisin ainut joka on jäljellä? Olin kuvitellut luovani juuret, jotka kiinnittyvät guaranien kauan asuttamaan maaperään, mutta kun Amaru oli poissa, tajusin takertuvani suomeen ja Suomeen. Samalla tuo maa oli niin kaukana. Kielenikin enää vain kaventuisi ja surkastuisi.

Uuden vuosituhannen alussa suomalaistaustaisia oli jäljellä enää tusina. Maa kuin veri on viehättävä romaani suomalaisten unelmasta paremman elämän. Colonie Finlandesa ei toteuttanut lupauksia, mutta tarjosi vaatimattoman elämän niille, jotka eivät pelänneet pitkiä työpäiviä kuokan varressa, satoa tuhoavia heinäsirkkalaumoja, pistollaan tappavia myrkkykäärmeitä tai ravintoaan etsiviä villisikoja ja tyytyivät materiaalisesti vähään.

Romaani ontuisi, jos se sivuuttaisi siirtokunnan aikaiset rankat poliittiset myrskyt Argentiinassa. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin natsimielisen sotilasdiktatuurin aikaa. Presidentti Juan Perón oli ammattisotilas, niin myös hänet syrjäyttänyt kenraali Aramburu.  Perón palasi lyhyeksi ajaksi valtaan vielä myöhemmin. Kansalaisille diktatuurivuodet merkitsivät vangitsemisia, katoamisia, kidutuksia ja murhia.

Colonie Finlandesasta Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2020/07/29/olavi-paavolainen-lahto-ja-loitsu/

Katriina Ranne: Maa kuin veri. WSOY 2021, 378 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | 2 kommenttia

Riina Katajavuori: Kypros

Viva la poesia! Riina Katajavuoren romaani Kypros toimii kunnianosoituksena runoudelle ja runoilijoille.

Lukija voi liki kolmen sadan sivun mitassa matkata runoilijan pään sisällä ja kurkistaa valtoimeen määrään asioita, jotka askarruttavat runouden ammattilaista rakentaen ja kehystäen hänen elämäänsä ja ennen kaikkea ruuhkauttaen hänen runotyöläisen elämäänsä. Silti ydin jää ammattisalaisuudeksi: miten säkeet teknisesti rakentuvat, miten ne solmiutuvat toisiinsa tai millaista on etsiä ja löytää kielen pohjattomuudesta juuri kaivattu ilmaisu. Kyproksessa ei kirjoiteta runoja. Runoudesta puhutaan, siitä keskustellaan ja viimein runoillassa runoja esitetään yleisölle, omalla äidinkielellä. Se on kielten sinfoniaa.

Kypros ei ole juoniromaani, vaikka se jaksottuu pidennettyyn viikonloppuun: saapumispäivä torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai ja paluupäivä maanantai. Tapahtumia on minimaalisesti. Romaanissa liikutaan pääosin yhden suomalaisen runoilijan pääkopassa. Raita saapuu kutsuttuna etabloituneena runoilijana kreikanpuoleiseen Kyprokseen runofestivaaleille. Massatapahtumasta ei ole kyse, sillä kutsuttuja on kuusi eri puolilta Eurooppaa. Kyproksen kreikankielinen valtio (tai ehkä EU) maksaa viulut. Heitä on neljä naista (suomalaisen Raitan lisäksi islantilainen, andalusialainen ja kroatialainen) ja kaksi miestä (ruotsalais-skånelainen ”Nakke-Nakuttaja” ja itävaltalainen). Muilla kuin Raitalla ei tarinassa ole nimeä. Sellaiset on vain heidän paikallisilla emännillään, Melinalla ja Irialla.

Tärkeintä koko runofestivaalissa on se, että kutsutut runoilijat tutustuvat toisiinsa, nykyilmaisulla verkottuvat ja ennen kaikkea saavat ”marinoitua omassa runoilijanmehussaan”.  Runoilijat ovat siltoja kansallisten rajojen yli. Tuttavuuksien kautta runous ylittää rajoja, vaivalloisesti, harvakseltaan mutta silti. Pidetään käännöstyöpajoja ja toivotaan jonkun heistä kirjoittavan runoilijaesittelyn käännösnäytteineen oman maansa kansalliseen kirjallisuuslehteen, kenties suosittelevan kaukaista runoilijaa jollekin kustantamolle. Ilman runofestivaaleja runous ei ylittäisi rajoja.

Raita on matkustellut paljon. ”Minulla on kolossaalinen hinku matkustaa.” Hän hakee matka-apurahoja ja koska kansallisella tasolla kärkirunoilijoita ei ole monta, liki vuosittain hän apurahan saa. Kypros-romaani vilisee Raitan muisteluita ja muistikuvia menneiden vuosien matkoista: Moskovan runofestivaali, Japanin, Väli-Amerikan, Irlannin, Espanjan, Belgian, Itävallan, Shetlandin… mitä kaikkia niitä kirjassa olikaan. Nyt Kypros. Tänne hän tuskin palaisi.

Raitalla on tosiaan ollut hinku ja näiden festivaalien ja runoseminaarien kautta hän tuntee monia keskeisiä runoilijoita maailmassa. Katajavuori ei ripottele romaaniinsa heidän nimiään, vaan käyttää peiteilmaisua, kuten italialaisrunoilija, norjalaisrunoilija jne. Suomalaisista vilahtaa hiljattain kuollut rocklyyrikko ja Raitan Ranskassa ollessa painosten Kuningas (ilmeisesti Arto Paasilinna).

Runoilijoiden maailma näyttäytyy kirjassa lukijalle kuplana. Raita tietää ammatistaan kaiken ja sitä kaikkea on kirjassa valtavasti. Ulkopuolinen maailma vaikuttaa huterammalta. Kyproksella hän tuntuu olevansa aika ulalla saarivaltiota kymmenen vuoden ajan hänen syntymänsä tienoilla ravistelleesta kriisistä, joka vuonna 1974 kärjistyi siihen, että Turkki miehitti puolet saaresta. Seurasi saaren kahtiajako rajalinjan kulkiessa keskeltä Nikosiaa. Ja seurasivat väestön pakkomuutot. Kotinsa, kotiseutunsa ja elämänkehänsä menettäneitä oli niin kreikan- kuin turkinkielisissäkin. Suomalaiset rauhanturvaajat kuuluivat ensimmäisten rauhanturvaajien joukkoon. Rauhaa on YK:n toimesta varjeltu siitä lähtien. Pohjois-Kyprosta miehittää Turkki, joka ainoana valtiona maailmassa on ”tunnustanut” Pohjois-Kyproksen itsenäisyyden. Siellä olin lomamatkalla muutama vuosi sitten, Kyproksen kreikankielistä puoliskoa näkemättä. Kypros on yksi vanhimmista jäätyneistä konflikteista. Raitalle historian käänteistä kertoo Melina, joka on ottanut suomalaisvieraan äidilliseen huolenpitoonsa, koska tämä ei löytänyt kentältä järjestettyä taksikyytiä vaan hakeutui majoitukseen omin avuin.

Runofestivaalin vierasrunoilijat ovat hilpeä sosiaalinen joukko, jolla riittää loputtomasti keskustelunaiheita eikä kielitaidossa ole kenelläkään ongelmia. Runoilijat tuntuvat hallitsevan englannin nyanssit yhtä hyvin kuin äidinkielensä. He tuntevat maailmankirjallisuuden ja etenkin runouden läpikotaisin. Julkaistu kirjallisuus on heidän yhteinen kielensä. Se on Kypros-romaanissa niin ällistyttävää. He eivät vain lue valtavasti (kirjallisuuden seuraaminen on osa runoilijan työtä), vaan he muistavat lukemansa, yksityiskohtia myöten. He kommunikoivat sillä kielellä.

He ovat eläväisiä; ensimmäinen yö ohutseinäisessä hotellissa päätyy loppumattoman tuntuiseen pariutumiseen. Äänet riistävät Raitalta ja islantilaisrunoilijalta yöunet. Perjantai käynnistyy molemmilla univajeessa. Raitakin on sosiaalinen, tuskin hän muuten olisi hakeutunut uudelle runoreissulle, mutta pohjoismaisen luonteensa mukaisesti kaipaa myös vetäytymistä ja yksinoloa. Hän tunnistaa itselleen läheisimmäksi islantilaisrunoilijan, uneton ensimmäinen yö yhdistää.  

Solmitut ystävyydet jatkuvat myöhemmässä elämässä. Sen Raita tietää muiden muassa pitkästä ja monipolvisesta ja vuosia kestäneestä ystävyydestään shetlantilaisen runoilijan kanssa.  Runoilijat hyödyntävät tuttavuussuhteitaan myös siviilimatkoillaan. Se ei ole rasitus vaan festivaalien suoma bonus.

Kyproksen kaltaisesta romaanista ei ole painosten kuningattareksi, ei edes perintöprinsessaksi. Mutta Riina Katajavuoren antoisa kerronta on niin eläväistä ja mehuisaa, että romaanin äärellä viihtyy, vaikkei itse fanittaisikaan runoutta.

Riina Katajavuori: Kypros. Tammi 2021, 288 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Vladimir Bykov, Olga Derkach & Anne Kuorsalo: Venäjä, väärin kehittynyt maa

Teoksen Venäjä, väärin kehittynyt maa sisältö on lohduton. Kahden venäläisen tietokirjailijan, Vladimir Bykovin ja Olga Derkachin teos julkaistiin suomeksi vuonna 2020. Kirja siis ilmestyi ennen Aleksei Navalnyin myrkyttämistä elokuun lopulla 2020 ja etenkin paljon ennen Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa. Viesti on syvästi masentava, vaikka kirjasta puuttuu tuorein aines, pahin.

Otsikko ”väärin kehittynyt maa” on poleeminen ja vihjaa tendenssikirjaan. Koin sisällön ja käsittelytavan kuitenkin sangen viileiksi ja toteaviksi. Otsikko nousee sisällöstä. Tiedän, ettemme tiedä. Tiedän, että nyt tiedämme entistäkin olemattomammin verrattuna kirjan ilmestymisvuoteen 2020. Yleistyksiin tulee siis suhtautua terveellä varautuneisuudella. Se ei kuitenkaan kyseenalaista kirjan painavaa antia.

Lukija joutuu esittämään kysymyksen, muuttuuko Venäjän poliittinen järjestelmä vallan kolmijaon ja ihmisoikeuksien osalta koskaan paremmaksi ja mikä voisi johtaa itsevaltaan perustuvan järjestelmän kansanvaltaistumiseen. Venäjän historia ei anna muutokseen osviittoja. Sellainen ei siinnä horisontissa. Kyse ei siis ole Putinin ja hänen seuraajansa/seuraajiensa vallassa pysymisajasta.

Historia yhdistää ja on ketju urotekoja

Puolueettomana pidetyn moskovalaisen Levada-tutkimuskeskuksen mukaan historia on Venäjällä keskeisin kansalaisia yhdistävä tekijä. Historian kansalaiset näkevät ketjuna urotekoja. Uroteot merkitsevät rajojen laajentamista ja uusien maa-alueiden valtaamista. Kirjoittajien mukaan kansalaiset hyväksyvät imperiumin laajentamisen tarvittaessa voimakeinoin.

Historian hahmoista kunnioitetaan eniten niitä, joiden toimesta imperiumi on laajentunut merkittävimmin. Heitä ovat mm. Pietari Suuri (pääsy Itämerelle), Katariina Suuri (Krim, suuret osat Siperiaa ja pääsy Mustalle merelle), Josef Stalin (Neuvostoliittoon liitetyt reunavaltiot ja keskisen Euroopan satelliittivaltiot). On valloittajahallitsijoita muitakin. Aleksanteri I otti osan Puolaa, Suomen, Azerbaitžanin ja Bessarabian ja Aleksanteri II Keski-Aasian.

Ketjun jatkaja on Vladimir Putin (Etelä-Ossetia, Abhasia, Krim, Donbass, ”erityissotilasoperaatio” Ukrainaan 2022. Valko-Venäjä on jo käytännössä vasallivaltio). ”Meidän tavoitteenamme on palauttaa Ukraina Venäjälle.” (duuman jäsen Gennadi Oništšenko 2020)

”Kun maa haluaa oikeutusta nykyisille toimilleen historiasta, se ei tietenkään halua nähdä menneisyydessä verta, likaa ja hätää. Se haluaa nähdä vain voitot”, toteaa kirjassa toimittaja Ivan Davydov. Lähimmät esimerkit tästä ovat toisesta maailmansodasta. Urotekojen myytin hintana on Stalinin puhtaaksi peseminen hänen omaan väestöönsä kohdistamasta massatuhosta. 70 prosenttia Venäjän väestöstä arvioi Stalinin merkityksen myönteiseksi. Neuvostoliitto oli suurvalta ja maa oli ”paras maa maailmassa”.

Suurvaltastatus on itseisarvo, ylpeyden aihe ja omanarvontunteen ehtymätön lähde. Suurvalta-asema kompensoi kansalaisten reaaliaseman, osan alamaisina. ”Ulospäin, muihin maihin suunnattu aggressiivisuus työntää syrjään koetun loukkauksen omista nöyryytyksistä”, toteaa filosofi Aleksandr Rubtsov.
”Tältä pohjalta nousee suoranainen veressä kulkeva halveksiva asenne pieniin ja erityisesti entisiin Venäjän imperiumiin kuuluneisiin maihin. Kuvioon kuuluu lausahdus `Voimme toistaa` liittyen toiseen maailmansotaan.”

Ylpeys, omanarvontunto ja alamaisuus

Levada-tutkimuskeskuksen mukaan yli 50 prosenttia venäläisistä luokittuu ryhmään humaanit alamaiset. He eivät välitä politiikasta, se on omien toiveiden ja toimien ulko- ja yläpuolella. Eri tietolähteistä käy ilmi, että Ukrainan sodan seurauksena ihmisten suuri enemmistö on alamaisia, mutta lohduttoman monet eivät enää kovin humaaneja. Alamaisuudessa ilmenee haltioitunutta, hurmahenkistä, jopa hävittämisen- ja tappamisenhimoista paatosta. Hurmahenkistä alamaisuutta ruokkii ja pakkosyöttää tehokas, aukoton valtiollinen aivopesu, joka myrkyllisyydellään pystyy läpäisemään rationaalisen ja kriittisen ajattelun suojakerroksen. Yhä useampien mielestä Ukrainalla ei ole oikeutusta omaksi valtiokseen. Ukraina kuuluu Venäjälle.
”…vihaan heitä [ukrainalaisia]. He ovat paskiaisia ja pellejä. He toivovat meidän kuolemaamme, Venäjän kuolemaa. Ja niin kauan kuin minä elän, teen kaikkeni, että he katoaisivat maan päältä.” (Dmitri Medvedev, Helsingin Sanomat 23.6.2022).
Tämä käsittelemäni kirjan ulkopuolelta.

Alamaisen osaan kuuluu kirjassa käsite ”elävä voima”. Armeijassa olevat ovat sitä. Piittaamaton suhtautuminen inhimillisiin menetyksiin luonnehtii suhtautumista ihmisiin. Talvisota ja toinen maailmansota kantavat luvuttomia esimerkkejä suhtautumisesta omaan ”elävään voimaan”. ”Käytä loppuun koko elävä voima, niin sitten vetäydymme selustaan joukkojen uudelleen muodostamiseksi”, ohjeisti joukkoja komentanut puna-armeijan kenraali erästä everstiä toisessa maailmansodassa.

Kirjoittajien mukaan valtio on Venäjällä ihmistä tärkeämpi, myös rauhan oloissa.

Alamaisuudella on Venäjällä liki tuhatvuotinen historia, aina mongolien Kultaisen Ordan ajoilta 1200-luvulta itsevaltias-tsaarien, turpeeseen sidotun maaorjuuden ja kommunistisen diktatuurin terrorin ajoilta Putinin autoritaariseen ja itsevaltaiseen nykypäivään. Välissä oli vuosikymmen, Boris Jeltsinin aika. Se muistetaan rappiokautena, äkkirikastuneiden oligarkkien vuosina.

Kirjoittajien mukaan lapset kasvavat jo pienestä alamaisen osaansa. Venäläisen koulujärjestelmän opettaja-aines ei ole kasvatustieteilijöiden parhaasta päästä. Siksi kirjoittajien mukaan enemmistö opettajista ei pidä lahjakkaista oppilaista. ”Yhdenmukaisuuteen taipuminen, ylempien käskyihin alistuminen, lahjakkaiden halveksiminen ja tottumus hoitaa työt välinpitämättömästi”, listaavat kirjoittajat koulun myrkyllisiä trendejä.

Työelämässä esimiehen käsky on laki.

Vallan vertikaali

Venäläiset kirjoittajat käyttävät Putinin hallinnosta käsitettä vallan vertikaali. ”Kyse on kaiken mahdollisen alistamisesta presidentille ja presidentin hallinnolle. Malli on toki koristeltu `parlamentilla`, `oikeusistuimilla` ja muilla vastaavilla laitoksilla, mutta ne ovat näennäisiä instituutioita. ” Vallan vertikaali toimii kirjoittajien mukaan vallanjaon periaatetta vastaan. Koko federaation, liittovaltion, hallintokoneisto on alistettu keskuksen, Moskovan, alaiseksi. Samalla alueilta, federaation jäseniltä, on viety itsenäisyys.

Vallan vertikaali nojaa vallan oikeutuksensa voiton kulttiin, Neuvostoliiton voittoon natsi-Saksasta ”Suuressa isänmaallisessa sodassa” (1941–1945), joksi toinen maailmansota (1939–1945) on Venäjän historiassa typistetty. Voiton kultista on tullut voittamattomuuden kultti, oikeastaan voiton riivaus. Tuttu nykypäivän hokema on ”Voimme tehdä sen uudelleen”.  Vieläkään Venäjä ei tiedä (eikä välittäne tietää), miten paljon ”elävää voimaa” voiton kultin lunastus vaati. Arviot ovat vähättelevästä ja suurpiirteisesti 20 miljoonasta realistisempaan 40 miljoonaan. ”Kansa on suorastaan militaristisen hysterian tilassa”, väittävät kirjailijat maan asenneilmastosta vuonna 2020 ennen hyökkäystä Ukrainaan. Hyökkäyksen perusteluksi kansalaiset sanovat ulkovaltojen uhan alla olevan isänmaan puolustamisen.

Vallan vertikaaliin sisältyy opposition nujertaminen maan rakoon. Venäjää uhkaa maan ulkopuolelta viides kolonna. ”… presidentin tukijat julistavat viidenteen kolonnaan kuuluviksi kaikki, jotka eivät tue Putinin politiikkaa.”  Kyselytutkimuksessa Putinin kansansuosio on mitattu korkeammaksi kuin koskaan.

Teos käy läpi kaikki ne lainsäädännölliset toimet, joilla vuonna 2000 presidentiksi noussut Putin on siirtänyt alueiden vallan itselleen, federaatioiden hallintomiesten valinnasta lähtien. Kuvernöörit saavat valtansa Putilta ja menettävät sen hänen päätöksellään. Näin järjestelmä oikaisee mahdolliset vallan vertikaalin satunnaisrypyt.

Rahaputki – kaikkien korruptioiden äiti

Venäjä-analyytikot näkevät Kremlin vallan sementoituneeksi rakenteeksi, vallan selkärangaksi eri turvallisuusorganisaatiot. Voimaministeriöitä ovat sisäasiainministeriö ja puolustusministeriö. Sisäisen turvallisuuden palvelu FSB (Federal Stability Board, entinen KGB).  Se toimii järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia ja korruptiota vastaan koko Venäjän alueella. Vuonna 2016 Putin perusti Venäjän kansalliskaartin (Venäjän liittovaltion kansalliset turvajoukot), puolisotilaallisen poliisiorganisaation, jonka yksi keskeisistä tehtävistä on estää kansannousu, tukahduttaa mielenosoitukset ja varmistaa Putinin vallan jatkuminen myös siltä varalta, että armeija kieltäytyisi tottelemasta. Kansalliskaartiin kuuluu myös presidentin erikoisjoukot Omon ja kaartia käskee viimekädessä presidentti. Ylimmän johdon suojelusta vastaa FSO (Federal Protective Service), johon Googlen mukaan kuuluu 20 000–30 000 uniformullista miestä, muutamia tuhansia siviiliasuisia sekä ydinsodan varalle ”mustan laatikon” kontrollit. (Kirjan kirjoittajat arvioivat FSO:n työntekijät 50 000 ihmiseen.) FSO vastaa myös tärkeimpien virkamiesten tiedotusjärjestelmästä (secure communications system).  FSO:n valtaoikeudet ovat suuret.

Turvallisuusneuvosto on Venäjän presidentinhallinnon direktoraatin tasoinen osasto, joka konsultoi kansallisen turvallisuuden asioissa. Puheenjohtajana on Venäjän federaation presidentti. Sitä voi pitää päätösvallattomana, niin kutsuttuna kumileimasimena.

Eri turvallisuusjärjestöjen on tulkittu kilpailevan keskenään. Valtion keskushallinnon byrokraatteina (38 300) sekä turvallisuusorganisaatioiden työntekijöinä työskentelee satoja tuhansia ihmisiä, keskivertokansalaisiin nähden moninkertaisilla palkkatuloilla. (Alue- ja paikallishallinto mukaan lukien virkamiesten lukumäärä on miljoonissa.) Turvallisuusorganisaatiot yhdessä muodostavat näin paksun ja läpäisemättömän turvamuurin.

Vankkumattoman uskollisuuden varmistaja on Putinin käyttöön kehittämä rahaputki. Se takaa pysyvät rahavirrat tarpeellisten ihmisryhmien tileille. Rahat ovat peräisin valtion budjetista.

Näin rahaputki toimii:
Yritykseltä pyydetään tarjous jostakin valtion suunnittelemasta rakennushankkeesta tai kunnostusprojektista. Yritys on yksi ”omista” suuryrityksistä, poliittisesti vuorenvarma. Firma saa kuitenkin jopa moninkertaisesti enemmän rahaa projektiin, mitä itse yläkanttiin ilmoitti talousarviossa. Saamastaan rahasta sen kuuluu kuitenkin ”palauttaa” projektin sille antaneelle esimerkiksi 70 prosenttia. Jäljelle jääneestä yritykselle jää sievoinen rikastumisen siivu projektin todellisten kulujen jälkeen vallankin, kun projektin toteutuksessa voi olla suurpiirteinen. Palautuneen 70 prosentin summasta saaja antaa suurimman osan vuorostaan tärkeimmälle esimiehelleen. Ja niin edelleen. Kukin keskeisistä hierarkian portaista saa oman osuutensa. Putken viimeisessä päässä on Vladimir Putin tai jotkut hänen kaikkein likeisimmistä luottohenkilöistään. Vaikka valtio muodollisesti taistelee korruptiota vastaan ja langettaa siitä näyttäviä rangaistuksia, rahaputki on korruption varjeltu valtiollinen runko.

Venäjän talous

Rahaputkimekanismilla sekä sillä, että Venäjän bruttokansantuotteesta meni ennen Ukrainan ”erityisoperaatiota” arviolta kolmannes armeijan varustamiseen ja ylläpitoon (ilman asekehittelyyn ja armeijan tutkimukseen suunnattuja varoja), valtion kassa ei kuitenkaan tyhjene. Venäjä myy raaka-aineita, metalleja, kaasua ja öljyä ja saa niistä kelpo hinnalla. Kaikki hyötyvät. Paitsi kansa.

”Jopa maan oma tilastolaitos Rosstat kertoo, miten vuoden 2018 lopussa 48,2 prosentilla perheistä riitti rahaa vain ruokaan ja vaatteisiin, mutta ei enää kestokulutustavaroiden ostoon. Vuotta aikaisemmin näin niukasti joutui elämään 49,8 prosenttia perheistä.”

Palkkaerot ovat valtavat. Kirjoittajien mukaan valtion virkamiesten vuositulot 2018 olivat 20 500 euroa, kun tavallisen venäläisen keskiansiot olivat noin 7 000 euroa.

Eriarvoisuus koskee muutakin kuin taloudellista toimeentuloa. Kansainvälisen homoja ja lesboja edustavan järjestön mukaan Venäjä on Euroopassa sijalla 46, kun verrataan vähemmistön oikeuksien toteutumista. Listalla on 49 maata. ”Yhteiskunta on tyytyväinen tilanteeseen.”  

Naiset ovat yhteiskunnassa määrällisenä enemmistönä vähemmistön asemassa. Sosiologi Marina Jusupova siteeraa tyypillistä venäläisten miesten käsitystä: ”Naisten päätehtävä on synnyttää.” Eritoten se korostuu ”elävän voiman” uhatessa ehtyä.

”Valtion talous lepää suolla”, havainnollistaa Euroopan jälleenrakennus- ja investointipankin pääekonomistina työskennellyt Sergei Gurijev. Keskiluokka on liki olematon ja korvautuu eri tason virkamiesluokilla. Suurfirmat ovat ajautuneet valtion käsiin tai ainakin kontrolliin pääjohtajia myöten. Keskisuurten ja pienten yritysten toimintaedellytykset ovat kapeat.
”Ylipäänsä itsenäinen ja tehokas yrittäjä ei ole halukas alistumaan kenenkään tahtoon eikä täyttämään vieraita taskuja. Niinpä hän on systeemin ja valtakoneiston vihollinen. Ne taas ovat luoneet ja määräävät vallitsevat tavat.”

Yritysrakenteen yksipuolistuminen on johtanut innovaatioiden ja kilpailun kuihtumiseen. Venäjällä ei maksa vaivaa olla aloitteellinen. ”Voimamiehet” imevät suojelurahaa kaikilta alkaen kerjäläisistä ja päätyen pankkeihin. ”Sosiaaliset nousun hissit toimivat meillä niin, että hissit ovat isien omistamia”, tiivisti asian muuan LiveJournalin blogisti.

Johan Bäckman

Venäläiskirjailijoiden osuuksia jatkaa toimittaja, Venäjä-tuntija Anne Kuorsalon liki 40-sivuinen Johan Bäckmania ja Venäjän informaatiosotaa koskevan osuus. Kuorsalo on myös teoksen venäläisten päälukujen suomentaja.

Anne Kuorsalo on lukenut tarkkaan Johan Bäckmanin väitöskirjan Itämafia: uhkakuvapolitiikka, rikosilmiöt ja kulttuuriset merkitykset vuodelta 2006.
Väitöksen kautta Bäckmanin onnistui hankkia itselleen kolme dosentuuria, Helsinkiin, Turkuun ja Joensuuhun. Paljon ehti tapahtua, ennen kuin Helsingin yliopisto väsyneenä sille systemaattisesti aiheutetusta vahingosta ja mainehaitasta sulki Bäckmanin sähköpostitilin @helsinki.fi.

Tärkeämpää Kuorsalon osuudessa on tallentaa kirjaan härskeimpiä Bäckmanin kataluuksia, joilla hän on suunnitelmallisesti vahingoittanut Suomea ja monia suomalaisia yksityishenkilöitä, kuorruttanut Venäjän toimet puhtoisiksi ja vääristänyt ”antifasistisilla” sumutusverhollaan tapahtumat. Bäckman on disinformaatiotehdas, ikiliikkuja, joka tuntuu hankkivan tarmonsa pahantahtoisesta toiminnasta.

Pidin Kuorsalon osuutta kirjassa sekavana, poukkoilevana ja vaikeaselkoisena.

Mutta voiko Venäjä muuttua toisenlaiseksi? Venäjällä uskotaan maan olevan erityis- ja ainutlaatuinen (mikä se totta vieköön onkin) ja siksi elämä maapallolla ilman Venäjää ja venäläisyyttä on arvotonta.  Ajatus on hyinen ja tuo mieleen ydinaseen laukaisuvivun. Jos venäläisyyttä ei olisi, kaikki muukin joutaisi mennä. Bykovin, Derkachin ja Kuorsalon teoksen perusteella en usko Venäjän muutokseen rakenteiltaan ja valtiolliselta filosofialtaan kansalaisiaan ja muita valtioita arvostavaksi, aidosti kansainväliseen yhteistyöhön taipuvaksi osapuoleksi.

Ehkä Venäjää 1700-luvulla palvellut saksalainen kreivi ja kenraali Christoph von Münnich oli omalla tavallaan oikeassa tokaistessaan: ”Venäjää hallitsee Jumala, muuten ei ole selitettävissä, että maa yleensä toimii.”

Vladimir Bykov, Olga Derkach & Anne Kuorsalo: Venäjä, väärin kehittynyt maa. Docendo 2020, 203 sivua. Suomennos Anne Kuorsalo.

Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Laura Kolbe: Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

Kun Laura Kolben teos Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen ilmestyi, julkitullut kirja oli kuin sohaisu muurahaispesään: syntyi kuhina ja säpinä. Omasta minäkuvasta kohti yleistä ja yleistettävää ammentava teos osui niin monien meistä minuuden näkyvimpään ja konkreettisimpaan osaan, kehoon; kehoon, jonka saattaa nuoruudessa asettaa ujostelematta julkisesti arvioitavaksi ja ihailtavaksi, mutta joka ikäännyttyämme tuo vanhenemisen näkyväksi armottomasti, raa`asti ja julkeasti. Itsemme lisäksi meille on herkkä asia myös se, miten muut meidät näkevät ja mitä meistä ajattelevat.

Vuosikymmenten matkalla ikääntyvä kehomme muuttuu araksi asiaksi. Nuoren aikuisuuden kenties kauniista ja sopusuhtaisesta kehosta onkin kehkeytynyt omissa silmissämme ruma. Peilikuva tuo näkyväksi olemuksen, joka muistuttaa huonosti sitä, jota muistimme on kantanut ”oikeana” fyysisenä minänämme. Ajatuksissamme olemme nuorempi kuin reaalitodellisuudessa.

Laura Kolben teos on enemmän kuin kirjan pääotsikko Keho antaa ymmärtää. Siksipä lisäotsikko. Kirja on matka minuuteen sukupolvisessa, sukupuolisessa ja kulttuurisissa konteksteissa. Kirja hakee ja löytää lähihistorian suuria tapakulttuurien ja arvojen virtoja sekä kulttuurin merkityksellisiä sävyjä yksityisten ihmisten kokemusten kautta. Keskeisin yksityisistä ihmisistä on kirjoittaja itse.
”… koetan ymmärtää edustamani mikrotason kautta – kaupunkilainen, keskiluokkainen ja koulutettu nainen – makrotason ilmiöitä.”

Sukupolviseen tarkasteluun Laura Kolbe tuo esiin neljä oman sukunsa kerrostumaa. Suomalaiset isoisä ja isoäiti edustavat yhteiskunnallista luokkanousua (Kolben ilmaisulla luokkaretkeä), nousua torppareista urbaaneiksi keskiluokkaisiksi rintamamiestalollisiksi. Lauran äiti, Pirkko Kolbe, takavuosikymmenten Helsingin Sanomien pakinoitsija Pii edustaa nousua sivistyneistöön. Äiti oli gracekellymäinen elegantti urbaani nainen. Laura Kolbe syntyi äitinsä yhteiskuntaluokkaan. Hänen ei, toisin kuin monien hänen ikäisensä, tarvinnut tehdä yhteiskunnallista luokkaretkeä. Hän on luonnehtimansa mukaan urbaani, riittävän varakas, porvarillista elämää elävä, keskiluokkainen sivistyneistön edustaja. Isovanhempien kautta on säilynyt side maaseutuun. Hänelle se on Sysmä. Hän katsoo kuuluvansa materialistiseen sukupolveen. Neljännessä sukupolvessa tytär Carolina edustaa antimateriaalista elämäntapaa ja kierrätystaloutta persoonallista pukeutumisestaan myöten.

Lukija ei eri sukupolvien edustajien koteihin kurkistamaan päästessään tunne itseään tirkistelijäksi. Kolbe on tutkija ja tiedenainen, joka tutkii yleistä ja yleistettävää yksityisten kokemusten kautta. Näin valitulla kertojanotteella Keho-kirjan kieli ei ole abstraktia tutkijakieltä, vaan elävää, konkreettista ja mausteista. Laura Kolbe on lahjakkuus kielen käyttäjänä, säihkyvä puhuja ja kirjoittaja.

•••

Johdantoluvussa Laura Kolbe likimain riisuu itsensä julkisesti kuvaillessaan muuttuvan kehonsa fyysisiä piirteitä, ikääntymistä indikoivaa vartaloaan. Peilikuva ei miellytä, mutta se on pakko hyväksyä. ”Minä ja muut haluamme elää vanhaksi, mutta emme halua näyttää vanhalta tai tuntua ja tuoksua vanhalta.” Hajuaistiltaan yliherkkä, itsekin vanheneva aviomieheni on usein maininnut vastenmielisyytensä monien miesoletettujen ”vanhan miehen hajusta”.  Oletettavasti hän tarkkailee laillani kriittisesti omaa kehoaan. Ihailen ja kadehdin hänen itsekuriaan.

Itselleni keho on intiimi asia. En viipyile mielelläni vaatteitta peilin edessä. Kuntosalin pukuhuoneen peiliseinän kautta itseni kuitenkin kohtaan monta kertaa viikossa treenin jälkeen suihkusta tultuani. Kasvojeni vanhenemisen hyväksyn, vaikken mielihyvällä. Kasvoni muistuttavat  iän karttuessa äitini ja hänen sisariensa naamahabitusta. Mutta ne reisiin ja käsivarsiin kertyneet lisäkilot! Toteutan mukavuudenhaluisen naisen itselleen armeliasta painonhallintaa (ilman dieettejä) ja sen lopputulokseen on tyytyminen. Kehoideaalini on solakka ja sporttinen. Olin parin vuosikymmenen ajan maratoonari, mutta nykyiset lenkit ovat kutistuneet 5–12 kilometrin mittaisiksi, leppeällä, kunnianhimottomalla etenemisvauhdilla. Silti: hyvä edes niin!

•••

Laura Kolben mielen, minuuden ja ikääntymisen tarkastelu on laaja-alaista ja monipuolista. Se kattaa eri sukupolvien vaihtuvat käsitykset kauneudesta, samankaltaiset käsitykset puhtaudesta ja hyvästä käytöksestä, sukupolvien erilaisuuden pukeutumisessa, meikkaamisessa ja ihonhoidossa, ravinnossa ja liikunnassa sekä erilaiset sukupuoliset stereotypiat ja odotukset kuin myös sukupolviset erot arvoissa aviollisesta uskollisuudesta. Varoitusvalona viimeisessä on Lauran venäläisen Boris-isän huikentelevaisuus. Yhdistäviä piirteitä on monia: yhteiskunnallinen nousu, vaurastuminen, kohtuullisuus, ihmisiksi käyttäytyminen, rakkaus ja välittäminen jälkipolvesta ja ennen kaikkea vankka koulutuksen arvostus. Laura Kolben lapsuudenkodissa sivistys kumpusivat sekä Boris-isän että toimittajaäidin kautta. Lauralle sivistyksen arvostus oli sisäsyntyistä.

”Vuosikymmenten jälkeen ymmärrän selvästi, että jo lapsuudessa minuun istutettiin tiettyjä arvoja ja suhtautumistapoja, joiden voimalla olen kyennyt hallitsemaan elämääni. Niitä ovat olleet ”sydämen sivistys”, kurinalaisuus ja itsehillintä, kauneudenkaipuu, kunnioitus, huumori ja kyky nauraa, pyrkimys omavaraisuuteen, terveyden, liikunnan ja hyvän ruuan arvostaminen sekä konstailemattomuus, kohtuullisuus ja rehellisyys.”
Niiden risteyksessä on muokkautunut kirjoittajan ”minä”, oma minuus.

Olemme enemmän kuin hartioiden päältä nouseva päämme. Mieli ja keho kuuluvat yhteen. Laura Kolbe luonnehtii kehoa työkaluksi. Se on elämisen ehto. ”Suhde omaan kehoon on ihmisen perustavanlaatuinen syvätunne. Ilman runkoa ei ole elämää, ei olemassaoloa, ei eksistenssiä.”

Laura Kolben Keho-teos on kiehtovasti laadittu karttakirja vapaaksi kehohäpeästä.

Laura Kolbe: Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen. Kirjapaja 2022, 213 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Daniela Krien: Muldental

Muldental on yhdentoista kertomuksen kokonaisuus, jossa saksalainen kirjailija Daniela Krien (s. 1975) käsittelee Saksojen yhdistämiseen liittyviä traumoja. Aihe tuntuu tulevan Saksan ulkopuoliselle lukijan puskasta, vaikka olemme jo vuosia seuranneet äärioikeistolaisen Afp:n suosiota etenkin Saksan liittotasavallan itäisissä osavaltioissa. Näyttää siltä, että luvuttomien DDR-läisten kokemuksissa Saksojen yhdistäminen teki heistä mielestään toisen luokan kansalaisia.

Krien kertoo tarinoissaan yhdistymisen mentaalisista seurauksista. Sellaisia ovat lännen puolella  vastenmielisyys ja tympääntyneisyys pohjattomia rahanreikiä aiheuttavia osseja kohtaan, ossien alemmuudentunne ja alemmuudesta kumpuava loukattu ylpeys, häpeä, kateus, purkautumistaan etsivä raivo, jopa kirkuva viha, myrkyllisiä yhdessä ja erikseen. Ja kuitenkin on ja on ollut niin paljon hyvää tahtoa ja yrittämistä.

Kun Saksat yhdistettiin 1990, Daniela Krien oli 15-vuotias leibzigilainen. Hän tietänee, mistä kirjoittaa. Ennen suomennettua Muldentalia itäsaksalaisten pettymyksen ”pakkoyhdistämisestä” puki meillä sanoiksi Meri Valkama rakkausromaanillaan Sinun, Margot.  Siinä, missä Valkamalle unelmien törmäys realismiin on sivujuonne, Krienillä se on pääjuonne, Muldentalin idea ja tarkoitus.

Krienin kertomukset järkyttävät ja koskettavat. Harvoin varttuneella iälläni olen kokenut lukemaani yhtä väkevästi. Luin teoksen kahteen kertaan. Toisella kerralla tarinain juonen muistaminen madalsi  tunnekokemusta ja päällimmäisin oli tunnustus kertomusten korkealaatuisuudesta, niin sisällöltään kuin kertomateknisestikin. Daniela Krien on kerronnan taituri.

Yhdistynyt Saksa ja yhdistyväksi tarkoitettu kansa. Muutamissa Krienin kertomuksessa ihmiset eivät ymmärrä edes puhetta. Ääntämys on eriytynyt eivätkä murteet olleet olleet vuosikymmeniin kosketuksessa keskenään. Ennen yhdistämistä DDR:ssä vallitsi vapaudenkaipuu, unelmat ja utopiat, tietoisuus Länsi-Saksan kehittyneisyydestä, korkeammasta elintasosta, vapaudesta ja etumatkasta miltei kaikessa muussa paitsi (DDR:n osalta dumpattujen) urheilijoiden kansainvälisessä menestyksessä. Meri Valkaman romaanissa Ute henkii Viljalle isänmaan rakkautta, jonka mukaan oli aitoa kommunistista aatteellisuutta ja uskoa maan kehittymisestä vapaammaksi ja vähemmän autoritaariseksi. Utelle kyse oli Saksojen pakkoyhdistämisestä. Yhdistämistä seuraa Krienillä raju törmäys realismiin, tuntemusta oman ihmisarvon kutistamisesta, joutumisesta ei-toivotuksi uudessa yhteisessä isänmaassa. Isänmaassa? Voiko Saksa olla sellainen ihan kaikille saksalaisille?

●●●

Jukka Mallinen kirjoittaa Saksojen yhdistämisteemasta uusimmassa Parnassossa (3/2022) otsikolla Painetaan legenda. Legenda DDR:stä on painettu romaaniin Sinun, Margot.  DDR:ssä lapsuutensa kokenut, etuoikeutetussa vasemmistolaisessa ulkomaalaisperheessä varttunut, poliittisesti vasemmistolainen Meri Valkama ei kokenut millään muotoa kommunistista diktatuuria. DDR:n terroristinen järjestelmä näyttäytyy Viljalle nostalgisena idyllinä. Maa oli kuitenkin yhdistymisen aikoihin konkurssikypsä, muistuttaa Mallinen: valtionvelka oli kestämättömän suuri, välttämättömät investoinnit tekemättä, teollisuus jäänyt kehityksestä. Stasi oli kaikkialle ulottautunut rautapanta.  

Nyt entiset ossit purkavat yhteiskunnallista pettymystään kannattamalla äärioikeistolaista Afp:tä.
Mutta milloin DDR-läiset olisivat oppineet demokratiaan? Kommunistinen diktatuuri tyrannisoi 65 vuoden mitassa, sitä ennen Hitlerin natsidiktatuuri ja ennen lyhyttä epäonnistunutta Weimarin tasavaltaa vallitsi keisarillinen Preussi. Kansalaisten kanssa ei järjestelmän valinnasta neuvotella.

”Tosiasiassa nykysaksalainen uusnatsismi kasvaa marxilais-leniniläisen kasvatuksen jäänteistä. Ero kommunismin ja äärioikeiston välillä on veteen piirretty viiva. Niiden lähes identtistä maailmankuvaa luonnehtii mustavalkoinen manikealaisuus, omien ongelmien projisoiminen muiden viaksi.
Luokkaviha ottaa lyhyen askeleen kansalliseksi ja etniseksi vihaksi. Samaa autoritaarista persoonallisuutta kiihdyttää toiseuteen kohdistuva kauna, fanaattisuus ja apokalyptiset huurut…
Stalinismi on helppo vaihtaa natsismiin…”
, laukoo Jukka Mallinen.

Ja tästä kaikesta, Wessien ja Ossien kitkaisesta yhteiselämästä kertoo Daniela Krien kirjassaan Muldental.

Muldentalissa on monia henkilökohtaisia haaksirikkoja. Tarinassa Kesäpäivä käsistään taitava Otto menestyy muurin murtumisen jälkeen piiloviinapulloineenkin niin hyvin, että avioparilla elämänhallinta karkaa lapasesta. Otto ja Maggie elävät hulppeasti yli varojen. On elettävä, kuten olettavat länsiosissa elettävän. Molempien palkkatyöt kuitenkin loppuvat ja pariskunnan tuttu vieras on enää ulosottomies. Oton alamäestä on tullut pudotus. Hän vetää johtopäätöksensä.

Työttömäksi ajautuu myös Natsanpoimija-kertomuksen nimetön mekaanikko, jonka osaamista ei enää kaivata. Modernit koneet ja laitteet ovat aivan toisenlaiset eikä miehen hoksottimet mahdollista riittävää uudelleen kouluttautumista. Voiko enää alemmaksi vajoja, kaikkien inhoamaksi kuvatukseksi, jolla ei ole edes nimeä?

DDR:n vanhanaikaisen raskaan teollisuuden alasajon kohtaa räikeimmillään raaoista murhista tuomionsa istunut Gunnar hakeutuessaan vankilan jälkeen kotiinsa paperiteollisuusalueelle. Kertomuksessa Kotiinpaluu lapsuudestaan asti avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan peukalonimijä, äitinsä pois sysimä, koulukiusattu ja syrjitty Gunnar kohtaa entisen kotinsa jäänteet. Perhe on muuttanut tietymättömiin eikä sinne Gunnaria kaivata.
”Kaikkialla lasinsiruja, kivenmurikoita, villiintynyttä kasvillisuutta. Muratin seasta pyrähtelee esiin pikkulintuja. Vajan puuovet on lukittu pitkällä rautaisella salvalla. Hän on käynyt vajassa edellisen kerran yli viisitoista vuotta sitten. Se oli ollut erityisen kylmä talvipäivä.”
Gunnar on palannut rikospaikalleen, mutta ei hän muista eikä tunne mitään.

Betti saisi töitä yhdistyneessä Saksassa: ”Minut ne halusivat laittaa töihin. Hoiva-avustajaksi vanhainkotiin. Pelkkää siivoamista, syöttämistä ja perseiden pyyhkimistä. Ei tule kuuloonkaan.”  Hän esittää suunnitelmansa vanhalle jengikaverilleen Marenille. He kokeilisivat prostituutiota, ei Muldentalissa, vaan Leipzigissa.  Tarina Varasuunnitelma on taidokkaasti kirjoitettu tarina siitä, miten vielä varsin kokematon Maren antaa prostituutiolle pikkusormensa.  Kertomuksessa Murdental II lukija saa tietää, miten Marenille lopulta käy ja millaisen hinnan hän on ratkaisustaan joutunut maksamaan. Tarinan loppu on valoisa ja optimisinen.

Läheisten ihmistenkin väliset ihmissuhteet järkkyvät ja repeilevät, kun yhteiskunnan sosiaalinen liima ei pidä. Eva on tullut vastoin tahtoaan raskaaksi ja tutkimukset ovat paljastaneet sikiössä Down-syndrooman. Eva ei halua vammaista lasta, vaikka Paul tietää heidän selviävän myös sellaisen kanssa. Tarina Vapaus on teoksen hyytävimpiä. Syntymävalmis vauva tapetaan äidin vatsanahan läpi kaliumkloridilla. Eve ja Paul tietävät aineen teloitusmyrkyksi, mutta toisin kuin vauva, tuomitut nukutetaan teloituksen tuskallisuuden vuoksi. Eve lohduttaa Paulia uuden raskauden yrittämisellä, mutta suhde ei palanne koskaan entiselleen.

Leipzigin sinfoniaorkesterin johtaja Ludwig menetti kuvankauniin pikkusiskonsa Almutin 28 vuotta sitten kyydittyään tämän länsirajan yli hyvin rakennetun tarinan turvin. Almutissa oli aikuisuuden kynnyksellä puhjennut skitsofrenia ja perhe uskoi, että lännessä tautia voitaisiin hallita. Muuri murtuessa Ludwig lähtee tapaamaan siskoaan. Oletettavasti hän tapaa Münchenin ulkopuolisesta mielisairaalasta iloisen Almutin sijasta ihmisraunion, jonka tehokkaimmaksi mielialalääkkeeksi osoittautuu myöhemmin veljen aina ja aina uudelleen viululla soittama Bachin Sarabande d-mollissa. Se on myös koskettavan kertomuksen nimi.

Raastavin tarinoista on Mimikry. Anne on oppisopimuskoulutuksessa hammaslääkäriasemalla lännessä. Hän uskoo, että luvuttoman monet ”Wessit” inhoavat ”Osseja” ja hän puolestaan vihaa Wessejä. Anne oppii taitavaksi teeskentelijäksi elämään kaksoiselämää. Anne on kämppiksensä  Mattisin kanssa yksityiselämänsä täysiaikainen terroristi, joka tekee niin paljon taloudellista vahinkoa kuin mahdollista kohteina tuntemattomat ihmiset ja etenkin heidän autonsa. Terrori-iskujaan tytöt pohjustavat provosoimalla ja lietsomalla riitatilanteita, joiden kehittäjinä tytöt ovat mestarillisia ja häikäilemättömiä. 

Kertomuksessa Kiusaus itäsaksalainen taidehistorian opiskelija Juliane on hakeutunut siivoojaksi työkohteena varakkaan opiskelukollegansa Wiebken ja hänen professorimiehensä hulppea koti. Työ on helppoa ja palkka hyvä.  Juliane saa kiusauksen löydettyään sattumalta nipun Wiebkelle tulleita rakkauskirjeitä allekirjoittajana tunnistettava (?) O.W.

Kahdessa kertomuksessa, Muldental ja Näkymä, naisella on riesanaan narsistinen ”taiteilijanero” ja ponnistus vapautua oikuttelevasta, vaateliaasta elätistä sysää liikkeelle traagiset tapahtumasarjat.  Muldentalissa Marie joutuu menestymättömän keramiikkataiteilija Hansin ja raportoijaksi hänet pakottavan Stasin puristukseen. Näkymässä perhepäivähoitaja Nina joutuu uhmaikäisen tyttärensä Laran systemaattisen terrorin kohteeksi ja polttaa tuokioksi pinnansa. Tapahtumasarjan seuraukset ovat dramaattiset ja Ninan osalta myös kohtalokkaat.

●●●

Neljäkymmentä viisi vuotta jyrkästi eri yhteiskuntajärjestelmissä eläneet ja niihin syntyneet saksalaiset tarvitsevan ainakin sukupolven tai kahden siirtymän sulautuakseen aidosti yhdeksi saksalaiseksi kansaksi. Tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa ja paljon hyvää tahtoa. Tästä kaikesta Daniela Krien kirjoittaa väkevissä, elämänmakuisissa kertomuksissaan. Muldental on rutosti kokoaan merkittävämpi teos!

Arvioni Daniela Krienin romaanista Rakkaus tositilanteessa löytyy Annelin kirjoista päiväyksellä 17. heinäkuuta 2021.

Daniela Krien: Muldental. Lurra Editions 2022, 264 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23

Risteilyaluksilla katoaa vuosittain yli 20 matkustajaa, kirjoittaa Sebastian Fitzek aihetta käsittelevässä kirjassaan Matkustaja 23.

”… kiitän teitä siitä, että yli kymmenen tuhannen vuosittain ilmestyvän kirjan joukosta olette onkineet juuri minun teokseni…”, kirjoittaa nyky-Saksan menestyvin jännityskirjailija Sebastian Fitzek kirjansa Matkustaja 23 lopussa. Näppärästi muotoiltu. Todellakin: Olin tietoisesti poiminut kirjan ostoskoriini hamutessani joulun alla itselleni jouluajan lukemistoja. Edellisenä keväänä häneltä lukemani Potilas oli jysähtänyt. (Kolmannen kanssa oli huonompi onni: luokittelin kirjan roskakirjallisuudeksi. Nimen olen unohtanut.)

Niin Potilaassa kuin Matkustaja 23:ssakin lähtökohtana on lapseen kohdistuva rikos. Sellainen on häijyä luottavaa. Tuoreimmassa kirjassa rikos on pöyristyttävän vastenmielinen, äidit rahanansainnassa myymällä omaa lastaan pedofiileille. Oli pakko pohtia kirjailijan vastuuta, kun hän rakentaa jännityskirjansa uhreina puolustuskyvyttömät lapset. Lapsiin kohdistuvat rikokset kumpuavat kuitenkin todellisuudesta. Mutta Matkustaja 23:ssa ensimmäinen niistä tuntui toimivan jännitysromaanin starttiryyppynä, yhden sortin aperitiivina. Siinä rikostapahtumaan osalliset saadaan poliisiryhmän huolellisen suunnitelman mukaisesti ”rysän päältä” ja hitusen ennen sitä kiinni. Se onnistuu vain, kun pääsuorittajana on pitävää todistusaineistoa tallentava rikolliseksi naamioitunut poliisi.  

Fitzekin kirjan keskushenkilö on poliisipsykologi Martin Schwartz. Hänen toimenkuvansa on soluttautua rikollisten joukkoon. Kirjan irrottua kammottavista aloitusluvuistaan Schwartz saa omalaatuisen puhelun, joka saa hänet matkustamaan Southamptoniin ja nousemaan siellä The Sultan of the Seas -alukselle viivähtääkseen laivalla vain välttämättömimmän ajan. Laiva on uiva pikkukaupunki ilman poliisiasemaa tai järjestyksenvalvontaa. Se on kaupunki, jossa heti kannelle astuttua on jonkin takapajuisen banaanivaltion oikeusjärjestelmän armoilla, valtion, jonka lipun alla laiva on aikoinaan laskettu vesille.

Sultan on viimeisin laiva, mihin Martin haluaisi astua. Viisi vuotta sitten hän oli silloisen vaimonsa Nadjan ja Timmy-poikansa kanssa Sultan of the Seas -aluksen Atlantin risteilyllä, kun hänen vaimonsa ja pikkupoikansa katosivat. Ainoaksi selitykseksi jäi laajennettu itsemurha. Martin Schwartzin on ollut mahdotonta käsittää itseensä kohdistunutta ja hänet raunioittanutta onnettomuutta. Nadjassa ei ollut näkynyt häivähdystäkään masennuksesta tai henkisestä epävakaisuudesta. Hän oli valoisa ja elämäniloinen nainen.

Kun alus irrottautuu satamasta, Martin on yhä laivassa ja kiedottu eriskummalliseen ongelmaan. Liki vuosi sitten laivalta katosi niin ikään äiti ja lapsi, Naomi Lamar ja hänen pikkutyttönsä Anouk. Etsinnät olivat massiiviset, mutta selitykseksi jäi äidin tekemä itsemurha ja lapsen vienti mukanaan mereen. Tapaus oli näkynyt tummina varjoina partaalla kannen valvontakameran nauhalla. Mutta hiljattain, myöhään illalla laivan yhtä siivooja Shahlaa päin oli rynnännyt kannen mutkassa kadonnut Anouk. Tyttö oli viskannut jotain roskakoriin. Sieltä löytyi virttynyt nallelelu, jonka Martin tunnisti myöhemmin Timmyn lempinalleksi.

Tyttöä pidetään nyt äärimmäisen salaisessa paikassa. Häneen ei saada kontaktia, sillä hän ei puhu. Vastuu hänen puhtaudestaan, turvallisuudestaan ja ruuastaan on laivasairaalan henkilökunnasta sairaanhoitaja Elena Beck. Martinia on pyydetty auttamaan poliisipsykologina. Hän saa kulkukortin, jollainen on vain sairaanhoitajalla ja luottosiivooja Shahlalla. Anoukin säilytystilat ovat risteilymatkustajilta tunnistamatta jäävän henkilökuntakerroksen päädyssä. Martinilla herää kysymys, jos Anouk on elossa ja ollut jossain kaikki nämä kuukaudet piilotettuna, onko Naomi yhä elossa ja siinä tapauksessa missä.

Matkustaja 23:n aiheena ovat laivoilla tapahtuvat itsemurhat ja katoamiset. Niitä tapahtuu kirjan mukaan vuodessa yli kaksikymmentä. Kapteeni Daniel Bonhoeffer purkaa henkistä ahdistustaan  Martinille ja kertoo tälläkin risteilyllä olevan matkustajan 23. Kapteeni ja Elena-sairaanhoitaja ovat kihloissa. Kapteenin painostaja on häntä niskaan hengittävä varustaja. Kirjan asianosaisille muodostuu käsitys, että perillä New Yorkissa on edessä aluksen myynti uudelle omistajalle ja ennen kauppakirjan allekirjoitusta yhtään uutta katoamista ei saa tapahtua. Jos tapahtuisi, viranomaisille siitä ei ilmoitettaisi. Uutisjuttua ei tarvita.

Risteilyllä ovat matkustajina myös äiti Julia Stiller ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Lisa. Kapteeni on Lisa kummi ja siksi Julia uskoo heille lahjaksi tulleen kalliin risteilyn olevan lahja Lisan kummisedältä. Kun hän myöhemmin kiittää lahjasta kapteenia, selviää, ettei näin ole. Lahjoitusristeily on tuntemattomalta antajalta. Ennen kuin Sultan of the Seas on lähtenyt Southamtonista, Julia saa puhelun nuorelta rakastajaltaan, tyttärensä opinto-ohjaajalta Tomilta. Tom rukoilee heitä luopumaan risteilystä. Perustelu löytyisi videolta, jonka linkin hän lähettää heti Julialle. Kun Julia on nähnyt itsensä järkyttäneen videon, hän alkaa pelätä Lisan aikeita. Lisa saattaa suunnitella itsemurhaa syynä nettiin levinnyt hänet häpäissyt ja huoraksi leimannut video. Julia myös tietää Tomin maanneen ainakin kerran alaikäisen Lisan kanssa.

Kirjassa on lisäksi omalaatuinen sivuhenkilö, suuressa hyttikodissaan asuva pysyväisristeilijä Gerlinde Dobkowitz, iltayöstä omia ”tutkimuksiaan” autioituneilla kansilla pyörötuoleineen tekevä vanhus. Juuri hänen kummallinen soittonsa Martin Schwartzille sai tämän pyörtämään päätöksessään olla koskaan astumatta Sultaniin. Dobkowitz on eräänlainen neiti Marple. 

Matkustaja 23 on rikosryteikkö ja samanaikaisten tapahtumien näyttämö. Vaatimattomimpia ovat pikkukonnat, hyttivarkaat, jotka myös sotkeutuvat tapahtumaketjuun. Martin edistyy Anoukin suhteen, kun tyttö sanoo yksittäisiä irrallisia sanoja ja piirtää lehtiöön kummallisia koukeroita. Anoukin oudot merkit ovat kuin salakieltä, joista Martin yrittää löytää mieltä tai vihjeitä. Yksi kuvioista on syvä lieriö. Jossain laivan uumenissa täytyy olla sellainen, vaikkeivat laivan pohjapiirrokset paljasta mitään. Martin pääsee tutkimaan laivan tekniset uumenet. Hän palaa tyhjin käsin.

Kun paljastuu laivasta löytyvän vielä yksi tutkimaton paikka, Fitzekin tarina lähestyy kliimastaan. Jossain ruuman perällä on käytöstä kauan sitten poistettu laivajätteiden mereen laskemiskoneisto. Siinä oli puristettu jätteet jätelieriötä myöten laivan alle mereen potkureiden silvottavaksi. Lukija ei ole tiennyt, missä ollaan, mutta sen kylläkin, että lieriön pohjalla kituu Naomi Lamar.  Häntä on kuukausia kiduttanut ”Hämähäkki”, joka vaatii häntä köydellä pohjalle laskettavalla tietokoneella vastaamaan kysymykseen: ”Mikä on pahinta, mitä olet koskaan tehnyt?”  Naomi on tunnustanut pettäneensä miestään. Vastauksesta koitui hänelle kammottava rangaistus. Ei riittänyt Hämähäkille. Naomin myöntää pettäneensä miestään järjestelmällisesti rahaa vastaan. Vastauksesta seurasi uusi rangaistus. Rangaistukset ovat tyyliä nälkään näkevälle valkeita matoja kuhiseva riisikulho tai kulhollinen Naomin lutikoiksi tunnistamia vilistäjiä. Naomi toivoo enää vain omaa vapautustaan kuoleman kautta. Julma leikki päättyy Naomin uuteen tunnustukseen ja tällä kertaa se kelpaa Hämähäkille. Lieriön pohja alkaa sentti sentiltä liukua auki.

Jännityskirjat eivät pääty tietenkään näin. Jotakin on tapahtuva, jotta Hämähäkin henkilöllisyys selviäisi. Kliimas-tilanteessa on läsnä ainakin neljä muuta henkilöä: Martin, äitinsä kohtaava Anouk, Shahla ja Elena.

Ihmissieppausten, itsemurhien, pedofilian, kidutuksen ja sarjamurhien mysteeriä ei kuulu paljastaa. Joku tai jotkut laivassa ovat kuitenkin asialla ja jossakin on henkilö, joka ostaa risteilyn netistä löytämilleen ”sopiville” äideille ja lapsille lähetettäväksi lahjana tai satumaisena veikkausvoittona. Myös Martinin henkilökohtainen tragedia paljastuu. Toimijalle Nadja oli virhearvio ja päätyi naisen murhaan. Ruumiin toimija hävitti heittämällä todisteet yli laidan. Mutta Timmyn Martin saisi takaisin, viisi vuotta vanhemman ja arvattavasti lapsuutensa unohtamisen kautta menettäneen. Lapset selviävät aluksi unohtamalla ja kieltämällä, vaikkei kokemaa pääsekään pakoon koko ihmiselämän mitassa.

Kirjailija lienee kustantajalle onnenkantamoinen päätellen siitä, että kustantaja julkaisi peräti kolme Fitzekin kirjaa saman vuoden sisällä. Matkustaja 23 oli niistä toinen..

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23. Bazar 2020, 426 sivua. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Kategoria(t): Rikosromaani | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Anu Patrakka: Häpeän aukio

En kuulu dekkariholisteihin. Siksi kirjailija Anu Patrakka oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Luin hänen rikosromaaninsa Häpeän aukio. Se kuuluu viidentenä niteenä dekkarisarjaan, jonka keskushenkilö on rikospoliisi Rui Santos Vila de Conden pikkukaupungista läheltä Portoa. Porvoolaissyntyinen Anu Patrakka asuu pysyvästi Portugalissa sijoittaen kirjansa tarinat uuteen kotimaahansa.  

Alkuasetelma on tämä: Tunnetun sukkatehtailijan ja kaupungin kunnallispoliitikon Ferdinand Cameron nuorempi sisar, työtön ja alkoholisoitunut Mafalda Camero Limbo kuristetaan silkkiliinalla keskustan Häpeäaukiolla häpeäpaalun juurelle, kun nainen askelsi lauantain vastaisena yönä kotiin veljensä vaalitilaisuudesta laskuhumalassa. Seuraavana päivänä käy ilmi, että Mafaldasta erillään asuva aviomies Oscar Limbo on tehnyt lauantaiaamuna kotinsa työpöydän  ääressä itsemurhan ampumalla itseään ohimoon. Pöydältä on löytynyt tulostettu konekirjoitustekstinen tunnustus. Pariskunnan aikuistunut tytär Soraia on menettänyt traagisen väkivaltaisesti molemmat vanhempansa, samalla kertaa.

Käynnistyvät murha- ja kuolemansyytutkimukset Rui Santosin johdolla apurina tutkija Ana Torres. Koin aluksi Häpeän aukion klassisena dekkarina. Tapahtuu murha. Tutkimuksissa käy nopsaan ilmi, että myös Oscar Limbon kuolema on murha. Tarina tuo kehään puolentusinaa tapahtumaan jollakin tavalla liittyvää henkilöä ja vuorotellen heistä jokaisella tuntuisi olevan syy tekoon, joskaan ei kaikilla yhtä vakuuttavan painava. Lukija eksytetään aavistelemaan kutakin heitä vuorollaan ilmenneiden asianhaarojen johdosta mahdolliseksi ja ehkä jopa todennäköiseksi murhaajaksi. Syyllinen löytyy esitellyn todennäköisen ringin ulkopuolelta, muttei kuitenkaan tuntemattomuudesta. Näinhän klassinen kaava menee.

Patrakka noudattaa kuitenkin omaa kirjarakennetta. Tutkinnan edetessä hän kuvaa asioita vuorotellen kunkin potentiaalisen tekijän ajatuksenjuoksujen kautta. Heillä on syvä vastenmielisyys ja kauna Mafaldaa kohtaan, joillakin jopa syytä pelätä Mafaldan äkkivääriä päähän päkähdyksiä, mutta kukaan heistä ei huou murhanhimoa. Mafaldan kuolema on kaikille kuitenkin helpotus. Ainoa, joka ei näin saa kirjassa ääntä, on Oscar Limbo, jota epäillään ilmeisimpänä vaimonsa kuristajana.

Tutkimukset polkevat paikoillaan. Monia läpimurtoa edistäviä asioita tulee julki. Kun Soraia muutamia vuosia aiemmin oli tarvinnut nopeasti uuden munuaisen, kävi ilmi, ettei isän munuainen sovellu. Oscarille paljastui, ettei hän ole Soraian biologinen isä, vaan vuosia petkutettu aviomies ja vieraan lapsen elättäjä. Ferdinand Cameron vaimo inhoaa Mafaldaa pohjattomasti, sillä tämä on poliitikkoaviomiehelle häpeällisellä humalaisen käytöksellään rasite ja riski. Lisäksi Mafalda on liiankin tietoinen veljensä harjoittamasta sukkien myynnistä kirjanpidon ja verotuksen ulkopuolelta. Cameron pahin uhkaaja lähestyvissä valeissa on paperikauppias Teodor Varandas, naistenmies, jolla on vuosikymmenet sitten ollut jotain sutinaa myös tuolloin vielä kauniin ja räiskyvän Mafaldan kanssa.  Tarvitaan DNA-näytteitä.

Sivujuonteena tarinaan tuodaan myös yöllinen katujenlakaisija Amorim, joka on aina ollut rakastunut Mafaldaan mutta josta tämä tai kukaan muukaan nainen ei ole kuunaan välittänyt rahtusenkaan vertaa. Amorim on ollut kaikkien hylkimä. Hän on yöeläjä, joka näkee pimeillä kaduilla yhtä ja toista, ainakin siellä kulkijat.

Rui Santoksella on omat ongelmansa tutkinnan keskellä. Kodin keittiöön on hänen töissä ollessaan ilmaantunut avovaimolle Ritalle mitä mieluisin miesvieras, eläinlääkäri, pelkällä etunimellä Gustavo, Ritan aiempi rakkaus. Ruin ja Ritan koira Branco on sairastellut ja Gustavo on tuonut lääkkeitä. Mutta mistä alkaen eläinlääkärit käyvät kodeissa potilaskäynneillä? Rui ajautuu mustasukkaisuuden mustaan hornaan. Kun Ritan raskaus päätyy keskenmenoon, suhteen jatkuminen saa Ruin aivoissa uuden synkän varjon.

Häpeän aukiossa koskettavinta on Anu Patrikan tapa ja tarkkasilmäisyys hänen kuvatessaan  elämänsä pohjamutiin vajonnutta Mafaldaa. Alamäki alkoi Oscarin muutettua erilleen. Ei Mafalda Oscaria rakastanut, mutta yritti parhaansa ja Soraian munuaistautiin asti onnistuikin siinä hyvin. Oscarin lähdettyä kodista unohtui työssäkäynti ja tuli humalahakuisuus. Silti vuosia Mafalda piti itseään vetävännäköisenä, nuorekkaana, hauskana ja seksikkäänä naisena, kunnes hän kohdattuaan veljensä vaalitilaisuudessa nuoruudenihastuksensa Teodor Varrasin inhosta ja halveksunnasta viestivän katseen tajusi oman olemuksensa: nuoren tytön minihame vanhenevan naisen päällä, jalassa revenneet sukkahousut, lyhythelmainen pusero kykenemättä peittämään vatsakupua. Mafalda päättää ottaa itsestään niskasta ja jättää jatkuvan viininlatkinnan. Muutama tunti päätöksen jälkeen hän on kuollut. Olisiko hän kyennyt elämänmuutokseen, uskoo ken tahtoo.

Kun rikostutkinta ei tunnu edistyvän, Rui Santos tietää, että jotain häneltä on jäänyt huomaamatta, sellaista joka kuitenkin on ollut silmien alla. Ja vihdoin kerran aivot tuottavan spontaanisti ja yllättäen oivalluksen kaltaisen epäilyksen ja tutkimus löytää uuden kohteen. Se johtaa rikosmysteerin ratkaisuun. Murhille löytyy myös motiivi, raha ja rahan kautta unelmainen uusi elämä.

Murhat hän oli suunnitellut huolella. ”Hän suunnitteli kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, sen miten hän harhauttaisi poliisitutkintaa. Aluksi hänellä ei ollut tarkoitustakaan toteuttaa suunnitelmaansa. Se oli vain ajanvietettä, huvia, älyllinen haaste tasapaksun arjen keskellä. Näin hän selitti sen itselleen ja tiesi sen olevan puppua.” 

Häpeän aukiossa on portugalilaisen pikkukaupungin pimeiden öiden kalseutta ja vanhan, arvokkaan kaupunkimiljöön lumoa.

Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021, 273 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , | Kommentoi

Charlotte Gray: The Promise of Canada

Kansallinen identiteetti – miten kukin sen mieltää − kehystää kaikkien ihmisten persoonaa, niidenkin, jotka väittävät olevansa ensisijaisesti eurooppalaisia tai maailmankansalaisia. Vaateliaan maansa kansallisen idean hahmottamisen teki skottisyntyinen kanadalainen historioitsija Charlotte Gray tuplasti palkitulla ja rakenteellisesti kunnianhimoisella teoksellaan The Promise of Canada. People and Ideas That Have Shaped Our Country (2016). Teos on huima matka Kanadan menneisyyden kautta nykyisyyteen ja henkilöihin, jotka eri vuosikymmeninä ovat olleet luomassa kanadalaista identiteettiä. Juuri kukaan ei osanne määritellä, mitä se lopulta on.

”Openness, respect, compassion, willingness to work hard, to be there for each other, to search for equality and justice. There is no core identity, no mainstream in Canada”, on pääministeri Justin Trudeau hahmotellut johtamansa maan arvopohjaisia identiteettitekijöitä. Moni laatisi samankaltaisen listan täydennettynä monikansallisuudella, suvaitsevaisuudella sekä − jääkiekolla ja vaahterasiiraapilla. Kanada on kuin leikekirja, on kirjailija Douglas Coupland todennut.

Kun itäiset territoriot Ontario, Quebec, New Brunswick, Nova Scotia ja Prince Erward Island muodostivat vuonna 1867 Kanadan valtioliiton (The Canadian Confederation) solmimalla The British North American Actin, identiteetin saattoi vielä yksinkertaistaa lauseisiin We are not British. We are not Americans. We are not Australians. We are Canadians. Pelkistys on yhtä mitään ilmaisematon kuin oma iskulauseemme Suomenlinnan Kuninkaanportilla: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.

Valtioliitto kursittiin yhteen jyrkästi poikkeavista aineksista. Oli englanninkielinen ja ranskankielinen väestö, sen myötä rojalistit (lojalistit) ja tasavaltalaiset, katoliset ja protestantit, mutta myös merelliset (Maritimers) ja mannermaiset (central Canadians). Monet olivat syntyperältään eurooppalaisia. Suuren osan esivanhemmat olivat kuitenkin asuneet alueilla vuosikymmeniä, pisimmillään jopa liki pari vuosisataa. Federaatio merkitsi siis valkoisen miehen valtaa. Käytetty käsite Canadian Dominion tarkoittaa ylivaltaa. Se oli tuonaikaisten valkoihoisten itsestään selvä identiteetti. Maan runsaan ja moninaisen alkuperäisväestön lukuisia eri intiaaniheimoja ja inuiitteja (First Nations, First Peoples tai Indigenous) ei vaivauduttu ajattelemaan. Heiltä maahanmuuttajat, siirtolaiset olivat vallanneet viljelyksiinsä preerioita ja sankkoja metsästyserämaita.

Liioin ei päätösvalta tarkoittanut naisia. Heillä ei ollut edes äänioikeutta ennen vuotta 1918. (Albertassa, Saskatschewanissa ja Manitobassa naiset taistelivat itselleen alueellisen äänioikeuden paria vuotta aiemmin.) Vuonna 1920 viisi naista Albertan osavaltiosta kysyi Kanadan Korkeimmalta oikeudelta (Suprime Court), voiko naisia pitää henkilöinä (persons) ja voisiko naisia tulla siten valituksi Senaattiin.  Vastaus viipyi vuosia. Korkeimman oikeuden tekemässä The British North American Actin (BNA Act) tulkinnassa 1928 Senaattiin voitiin valita vain tasokkaita henkilöitä (qualified persons) ja piti ymmärtää, että Actin laatijat olivat tarkoittaneet sellaisilla ainoastaan miehiä. Koska Kanada Kansainyhteisön jäsenenä (The British Commonwealch) oli sidoksissa Britannian laintulkintaan, pääministeri Mackenzie King rohkaisi naisia vetoamaan Lontooseen. Naiset voittivat. Vuonna 1929 Lontoon lakilordit katsoivat, että peruskirja Actin tulee myötäillä kasvavan puun tavoin aikaa eikä pysyä jäädytettynä syntyaikaansa ja Actin laatijoiden ajatteluun.

Charlotte Grayn keksintö pureutua kanadalaiseen identiteettiin (Grayllä the idea tai the promise) oli poimia valtion 150-vuotisen historian varrelta yhdeksän henkilöä, joiden persoonan ja elämäntyön kautta hän tavoitteli jotain keskeistä asettamastaan aiheesta, Kanadan lupauksesta kansalaisilleen. Kaikki Grayn valitsemat henkilöt ovat olleet omana elinaikanaan tunnettuja, mutta nykypolvi ei heistä kummoisemmin tiedä, tuskin tuntee kaikkia edes nimeltä.

We are not British

Kanada oli vuosisatojen ajan Euroopan jatke, pakenijoille ja paremman elannon etsijöiden turvapaikka ja Britannialle raaka-ainelähde. Viennistä kanadalaiset toki vaurastuivat itsekin.

Kun federatiivinen valtioliitto (myös nimellä The Great Coalition) alkoi kurkottautua kohti länttä, tarvittiin toimiva kulkuyhteys. Vuosina 1881−1884 rakennettiin yli 4300 kilometrin mittainen Canadian Pacific Railway, mantereen yli Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Urakan raatoi erittäin vaikeissa ja vaihtelevissa maastoissa 15 000 alipalkattua kiinalaista. Gray kuvaa teoksessaan urakan rahoitukseen liittyvää lahjontaa ja yksityisetuja. Siihen kaatui federaation isän, ranskankielisen George-Ètienne Cartierin komea ura. Cartier on ensimmäinen suurmiehistä, joita Charlotte Gray on kirjaansa poiminut.

Pacific Railway oli federaation jalokivi. Ontariolaissyntyinen Harold Innis suisti rautatien ensisijaisaseman vuonna 1930 julkaisemallaan teoksella The Fur Trade in Canada. Innis osoitti, että kauan ennen rautatietä liikkumisen mahdollistivat mannerta halkovat vuolaat joet. Hän osoitti, miten eurooppalaisten siirtolaisten turkiskauppa juonsi jopa 1600-luvulle ja miten liki kahden vuosisadan ajan Kanada oli tuottanut turkiksia intiaaniväestön kautta Britannian kukoistavan teollisuuden raaka-aineeksi. Tärkein turkiseläin oli majava, Kanadan kansalliseläin. Idässä sen kanta metsästettiin vähiin. Turkisten jälkeen ja ohessa Kanada alkoi viedä valtameren yli Britannian laivanrakennusteollisuuden tarvitsemia järeitä tukkipuita. Sitten alkoi turskan kalastus ja kalojen vienti. Miten käsiteltyinä, sitä Gray ei kirjassaan kerro.

1800-luvun lopulla Kanada loi jo omaa teollisuutta ja lännestä löytyi öljyä. Mutta Kanada oli Britannian ihmisraaka-aine, sillä vuoteen 1931 saakka sillä ei ollut Britanniasta erillistä ulkopolitiikkaa. Sen tuli lähettää sotilaita Britannian käymiin sotiin, ensin buurisotaan Etelä-Afrikkaan, Kanadan osalta 1899, sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Kanada lähetti sotiin korostetun aktiivisesti intiaanejaan. (Vuonna 1939 Kanada oli osallisena toisessa maailmansodassa omalla sodanjulistuksellaan Saksalle sekä myöhemmin Korean sodassa.) Ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut Harold Innis tajusi, ettei hän ollut puolustanut, niin kuin lähtiessään luuli, Kanadaa vaan Britanniaa, The Mother Countrya. Kanadalaisilla ei hänen mielestään kuulunut olla mitään tekemistä valtameren takaisen kuningas Yrjö V:n ja The Mother Countryn sodassa.

Kanadalaisille kirkastui oma idea entisestä emämaasta irrottautuvana, maataan omin ehdoin kehittävänä kansana. Napanuora Britanniaan ei täysin katkennut, mutta tapahtuneella oli käänteentekevä merkitys, kun kuningatar Elizabeth II ja pääministeri Pierre Trudeau vahvistivat vuonna 1982 allekirjoituksillaan Kanadan uuden perustuslain (The Canadian Constitution), johon sisältyi pitkän poliittisen taistelun tuloksena oikeuksien ja vapauksien peruskirja (The Charter of Rights and Freedoms). Vahva taustavaikuttaja siinä oli Kanadan Korkeimman oikeuden ensimmäinen naistuomari, terävä-älyinen ja tarkka laintulkitsija Bertha Wilson, yksi Charlotte Grayn teokseensa valitsema vaikuttaja.
Tuntemamme nykyaikaisen Kanadan peruspilarit oli allekirjoituksella mahdollistettu.

We are not Americans

Kanadalaiset tunsivat alusta lähtien isoveli Yhdysvaltain ideologiset paineet. Paineet kohdistuivat myös maa-alueisiin: Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot pyrkivät laajenemaan uusille preerioille ja vereksiin erämaihin. Kanada pysyi kuitenkin alueellisesti yhtenäisenä: viidentenä provinssina federaatioon liittyi keskeltä mannerta Manitoba, 1870 Luoteisterritoriot siirtyi Hudson`s Bay Companylta Kanadalle, 1871 liittyi läntisin, köyhä British Columbia, vuonna 1905 Saskatchewan ja Alberta sekä 1949 vihoviimeisenä Newfoundland, joka muutti territorionsa nimeksi Newfoundland and Labrador. Vuonna 1999 Luoteisterritorioista erotettiin erilliseksi provinssiksi Novahut. Kanada oli asettunut valtiona tanakasti Yhdysvaltain pohjoispuolelle.

Sekä Yhdysvallat että Kanada rakentuivat individualismin ja yksityisyrittäjyyden ideologioille. Työ on kunniassaan. Kun Kanada perusti 1873 punatakkiset puolisotilaalliset vuoristojoukot North West Mounted Police, pääkaupunki Ottawa katsoi järjestyksen- ja rauhanturvaamisen läntisillä alueilla siirtyneen valtiolliselle elimelle vastakohtana Yhdysvaltain siirtolaisilleen salliman omankädenoikeuden.

Tuntuvin maiden ero koskee kuitenkin sosiaalipoliittisia uudistuksia, joista käytyjä poliittisia kädenvääntöjä alueiden ja keskusvallan välillä Gray kuvaa kirjassaan. The Family Allowance Act (1945) merkitsi lapsilisiä, baby bonuksia, Old Age Security Act (1951) kansaneläkkeitä ja The Medical Care Act (1966) yleistä julkista terveydenhuoltoa. Terveyslain riittävä tai riittämätön peittoavuus jääköön tässä, mutta tottahan lukiessa palautui mieleen Barac Obaman sitkeä taistelu Yhdysvaltain terveysvakuutuksen puolesta. Kanadassa esikuvana ei ollut Yhdysvallat vaan Nordic Eden, Ruotsi.

Kanadalla oli Yhdysvaltain ja Meksikon kanssa yhteinen kauppaliitto NAFTA (1994−2020). Kaupallinen napanuora on tärkeä. Mutta ennen muuta Yhdysvaltain tärkeys korostuu Grayn kirjassa kaunokirjallisuudessa. Kanadalaiset kirjailijat ja taiteilijat pitävät omaksi hämmästykseksesi kotimaisia markkinoita liian kapeina ja katseet suuntautuvat New Yorkiin ja Yhdysvaltoihin. Tunnetuin kirjailija Margaret Atwood pitää välttämättömänä ylläpitää omaa agenttia New Yorkissa.

Atwood on yksi Grayn yhdeksästä keskushenkilöstä, kuten modernismin Pariisista Kanadan kuvataiteisiin tuonut Emile Carr. Carr sai odottaa läpimurtoaan kuolemansa kynnykselle.

Aboriginaleista Indigenouseihin

”There is no issue in Canadan history more complicated and painful than relations between this land`s original inhabitants and the larger community of Canadians.”

Alkuperäisväestöstä on käytetty monia eri termejä. Aboriginals on jätetty pois käytöstä. Käsite Natives sopii Grayn mukaan joissakin tilanteissa. First Nations merkitsee yleensä maan intiaaniväestöä, joka itse käyttää itsestään termiä Indians. Nykyajan soveliaita käsitteitä ovat First Peoples ja Indigenous. Ne kattavat sekä intiaanit että inuiitit. 

Hupaisaa alkuperäisväestön käsitteiden osalta on se, että Kanadan väestön valtaenemmistöllä ei ole yhtenäistä termiä, The Whites ei ole ammoin pitänyt paikkansa monikansallisessa valtiossa, missä yksin äidinkieliä on englannin ja ranskan lisäksi liki pari sataa ja kansallisuuksia kaikista maailman maista. Kanada on maailman eri kansalaisuuksien maa, valtava monikulttuurinen mosaiikki.

Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Kanadan alueille, siellä arvioidaan asuneen noin kaksi miljoonaa Indigenous-ihmistä. Kolmessa vuosisadassa heidän määränsä tippui tautien, köyhyyden ja konfliktien seurauksena sataan tuhanteen. Nykyisin suuri osa Indians-statuksen omaavista elää kaupungeissa, useimmat köyhyydessä kaukana perinteisistä yhteisöistään. Eri puolilla Kanadaa vesireittien varrella sijaitsee yli kolme tuhatta pientä reservaattia. Niiden asukkaiden kamppailu elinmahdollisuuksiensa ja itsemääräämisoikeutensa puolesta on raskas ja synkkä juonne Kanadan historiassa. Taipumaton etujenajaja oli etenkin 1980-luvulla Elijah Harper, Grayn teoksen ainoa intiaaniväestön edustaja. Harper politikoi periksi antamattomuudellaan tehden alkuperäisväestön sosiaalisine ongelmineen näkyväksi.

Kaukaa lähdettiin. Intiaanilaki Indian Act vuodelta 1876 ei kohdellut intiaaneja kansalaisina, ei edes aikuisina, silti kruunun alamaisina. Heillä ei ollut äänioikeutta ja oikeuden ostaa alkoholia he olisivat saaneet kieltämällä juurensa eli luopumalla Indian-statuksestaan.  Liki sata vuotta myöhemmin, vuonna 1969 pääministeri Pierre Trudeau julkaisi White Paperin, jossa hän osoitti Indian Actin harjoittaman diskriminoinnin ja vaati First Nations -kansalaisille samoja oikeuksia kuin oli muillakin kanadalaisilla.

Nykyisin alkuperäisväestöä on noin kaksi miljoonaa.

Siirtolaisuus jatkui koko 1900-luvun

Nyky-Kanada on monikulttuurinen, suvaitsevainen maa. Mutta suhteessa uusiin maahanmuuttajiin taival on ollut rosoinen. Kiinalaiset rautatien rakentajat saivat häipyä. Vuonna 1914 the Komagata Maru -laivan ei sallittu päästää Vancouverin satamassa maihin sen 376 itäintialaista matkustajaa.  Toisen maailmansodan seurauksena 22 000 Kanadan japanilaista pidätettiin 1942 ja internoitiin leireihin (Japanese internment camps). Sama tapahtui Yhdysvalloissa pian Pearl Habourin hyökkäyksen jälkeen. (Olen lukenut joskus tästä aiheesta itseäni järkyttäneen romaanin, David Gutersonin Snow falling on cedars.)

 1930-luvulla Kanadan maahanmuuttolakeja tiukennettiin, mikä esti esimerkiksi Natsi-Saksasta pakenevien juutalaisten maahanmuuton. 1940-luvun lopulla lakeja löysennettiin, ja maahan tuli noin 40 000 holokaustista selvinnyttä juutalaista. 1950-luvulta lähtien juutalaisia tuli myös Pohjois-Afrikasta. Koska monet heistä puhuivat ranskaa suuri osa heistä asettui Quebeciin. 1970- ja 1980-luvuilta lähtien juutalaisia tuli Neuvostoliitosta, Israelista ja Etelä-Afrikasta.

Vietnamin 55 000 venepakolaisen maahantulo oli vuosina 1978−1980 yksi suurimmista väestömuutoista.

Kanada väljensi siirtolaislakiaan vuonna 1976. ”Mutta mikä on sellaisten maahan muuttaneiden ensimmäisen polven nuorten identiteetti ja odotukset, jotka ovat tulleet lain väljennyksen jälkeen”, pohtii kirjailija ja taiteilija Doug Coupland, yksi Grayn kirjan henkilöistä. Erään tutkijan mukaan heidän identiteettinsä juontaa ennemminkin minuudesta (their sense of self) kuin vallitsevasta kulttuurista (dominant culture). Heitä ei kiinnosta kanadalainen identiteetti vaan feminismi, Indigenous-väestön oikeudet ja ympäristö. Pakolaisiksi tulleilla on kaksi kotimaata, myös se, josta on lähtenyt.

Rautatiet ja laivareitit, koneellistunut maatalous, öljyntuotanto, julkisin varoin kustannettu koulutus, korkea koulutustaso, kirjastot, terveydenhuolto, julkiset palvelut kuten uimahallit ja julkinen liikenne… ”Voimmeko ylläpitää nykyisentasoista elintasoamme myös tulevaisuudessa?” miettii  journalisti Lisa Bissonnette.

”Voiko Kanada jatkaa niin monista eri kulttuureista saapuvien sulauttamista itseensä? Voiko maan talous jatkaa siirtymistä pääresursseistaan tietotalouteen? Voimmeko parantaa tuottavuutta ja ylläpitää sosiaalista turvaverkkoa?” kysyy vuorostaan business innovaattori Annette Verschuren.

Vuoden 2015 vaaleissa avoimesti ilmaistut rodulliset ennakkoluulot jäivät lymyämään pinnan alle. ”Kanadan tulee puolustaa pluralismia niistä äänistä, jotka pyrkivät jakamaan meidät.” (Calgaryn pormestari, Afrikka-taustainen muslimi Naheed Nenshi) Moni pelkää rasismin nousua. Nykyisen kaltainen Kanada ei ole itsestäänselvyys. Terrorismin aikakaudella moniarvoisuuden luut saattavat olla hauraat.

Charlotte Gray: The Promise of Canada. People and Ideas that Have Shaped our Country. Simon & Schuster, 2016, 378 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Kommentoi

Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa

Keskustan kuiskaaja pitää pihdeissään. Se toimii yli viiden vuosikymmenen ajalta sisäpoliittisena käsikirjana, vaikka Timo Laaninen kertoo siinä vain niistä asioista, missä oli itse mukana. Hyvin paljossa oli. Hän oli mukana lähes kaikkialla, missä maalaisliitto/keskusta oli politiikanteon osallisena, hallituksessa tai oppositiossa. Hänen verkostonsa ovat laajat ja monipuoliset ja hänen suhteensa kanssatoimijoihin hyvät.

Hän on ollut keskustan kuiskaaja liki aktiivin aikuiselämänsä mitassa.

Laanisen muistelmateos ei ole poliittinen juorukirja. Miten muhkeilta juorujen ja panettelujen määriltä hän on joutunutkaan sulkemaan korvansa tai olemaan piittaamatta! Hän ei panettele, vihjaile tai mustamaalaa ketään, ei heitäkään, joiden työskentelytavoista ja ratkaisuista ei pitänyt. Kriittinen suhtautuminen on ilmaistu hienovaraisesti, ennemminkin rivien välistä kuin riveiltä. Hän on sanankäyttäjänä siinäkin taidokas ja tyylikäs. Hänen asenteensa ihmisiin on lähtöoletukseltaan positiivinen. Hänellä oli hyviä kamuja yli puoluerajojen. Teiniliiton aikainen tuttavuus Eero Heinäluomaan on pitkäkestoisimpia.

Laaninen ei esitä olettamuksia tai arvailuja. Kirjasta löytyy toki paljastuksia, muttei koskaan henkilöön meneviä. Hän kertoo tapahtuneesta ja osallisuudestaan tekijänä, ideoijana, tarkkailijana, poliittisena toimittaja, kommentoijana, huippupoliitikkojen neuvonantajana, keskustan kuiskaajana. Hän on läpeensä poliittinen olento, syntyjuuriltaan äidinmaitomaalaisliittolainen. Nyt eläkeläisenä hän toteaa: ”Voin lähteä keskustasta mutta keskusta ei lähde minusta.” Hän mittautti oman poliittisen kannatuksensa vain Helsingin kaupunginvaltuustovaaleissa ja pääsi kerran valtuustoon sekä tuli kolme kertaa perätysten valituksi vaaleilla keskustan puoluesihteeriksi. Muuten hänellä ei riittänyt kannatusta – kuten hän itsekriittisesti asian ilmaisee –, sen myötä vetoakaan pyrkiä kansanedustajaksi. Häntä tarvittiin muuhun ja arvostettiin juuri siinä roolissa, jonka hän itselleen omaksui.

Timo Laanisen ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen uran tuoma asema – ja sellainen hänellä todella oli koko valtakunnan mitassa – perustui vahvaan eettiseen arvopohjaan. Hän oli lojaali ja luotettava. Hän on sydänjuuriaan myöten alkiolainen ilmentymä, periaatteellinen, korkean moraalin ja kristillisyyden syntymäkodistaan omaksunut, pragmaattinen, itseään säästämätön, uuras, joukkuepelaaja kuten tavataan sanoa. Hän pani yhteisen edun aina oman etunsa edelle ja isänmaan edun kuten keskustakin puolueen edun edelle. Työ keskustan kuiskaajana oli hänelle myös kutsumus vaikka ansiotyö olikin. Omaa etuaan hän valvoi siinä, että hänen tuli olla motivoitunut tehtävään, johon hänet kulloinkin pyydettiin. Perhettään hän ei alistanut politiikalle.

Hän on käyttäytynyt itseään korostamattomasti ja hankkinut sillä ympärilleen kunnioituksen ja arvostuksen auran.

Olen tiennyt/tuntenut Timo Laanisen vuosikymmenten ajan. Silti hän on jäänyt minulle tuntemattomaksi, ehkä siksi, etten ole kuulunut niihin elämänpiireihin, missä hän on kulloinkin työtään tehnyt. Hän ei ole seuraan tyrkyttäytyjä. Hänestä huokuu hienoinen pidättyvyys, kuitenkin lämpimän kohtelias, tarve olla omissa mietteissä, tarkkailijana. Olemuksessa on itsevarjelua, sillä hän ei ole pidikkeettömästi rinnukset auki huomioiduksi pyrkijä.

•••

Timo Laaninen syntyi Liperissä kymmenlehmäisen maatilan poikana. Lehmäluku on itselleni maalaispaikan kasvattina tärkeä. Laanisten tila on siis ollut pohjoiskarjalaisittain kohtalaisen hyvinvoiva. Isä oli poliisi, äiti vastasi tilasta yhdessä Timon vanhemman veljen kanssa. Timon koulupaperit olivat loistavat. Hän kirjoitti viisi laudaturia sekä yhden magnan. Niillä papereilla pääsi opiskelemaan mihin tahansa. Hän valitsi Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollisen tiedekunnan. Sieltä hän aikanaan valmistui hallintotieteen maisteriksi opintoaineinaan julkishallinto, julkisoikeus, aluepolitiikka ja kansantaloustiede. Kaikista niistä oli hänelle suuri hyöty työuralla.

Nuoren Timon poliittisen taipaleen voi katsoa alkaneen kouluvuosina Liperissä teinikunnan puheenjohtajana. Hänestä tuli valtakunnallisesti teinipoliitikko, tiukkojen taistolaisvyörytyksen vuosina. Nuorten sieluista kamppailivat maailmanlaajuisesti oikeisto ja kommunistit. Timo Laanisesta tuli nuorena aikuisena alkiolainen. Ja sitä hän oli myös lähellä eläköitymistään, kun hän teki teologiaopinnoissaan pro gradu -tutkielmansa Santeri Alkion uskonnollisesta ajattelusta tämän päiväkirjojen pohjalta.

Hän on sanojensa mukaan keskustan ”loistavan sukupolven” kasvatti. Siitä sukupolvesta nousivat myöhemmin pääministereiksi Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen sekä Juha Sipilä. Viides keskustalainen Laanisen aikainen pääministeri Mari Kiviniemi edusti nuoren ikänsä vuoksi seuraavaa sukupolvea. ”Kaikkia viimevuosikymmenten keskustalaisia pääministereitä yhdistää toiminta puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä.” Timo Laaninen toimi Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtajana, Esko Aho Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajana kuin myös loistavaan sukupolveen lukeutuva Risto Volanen, joka työskentelimyöhemmin poliittisena valtiosihteerinä Valtioneuvoston kansliassa sekä pääministeri Matti Vanhasen kansliapäällikkönä.

Laanisen viesti on selvä: poliittiselle uralle mieluiten pitkän linjan järjestötyön ja poliittinen kasvun kautta. Keskustan nuorisojärjestön (1970-luvulla hyvin vahvan) aatteellinen ohjelmatyö huipentui vuonna 1972 ohjelmajulistukseen Vihreämpään yhteiskuntaan. Laaninen laskee julistuksen keskustanuorten ja koko puolueen tärkeimpiin ohjelmadokumentteihin. Valmistelua johti ”loistavan sukupolven” idoliksi noussut nuori ja dynaaminen Paavo Väyrynen. Ohjelmajulistuksen muita kirjoittajia olivat Seppo Niemelä, Pertti Seiskari, Iikka Vehkalahti ja Toivo Pihlajaniemi, kaikki aikanaan tunnettuja keskustaideologian kirkastajia. Seiskarilla oli vankka ympäristösuojelullinen asiantuntemus sekä virkamies- ja yliopistotyötausta. Niemelä aikuiskasvattajana ja sanomalehtimiehenä oli Santeri Alkion ajatusten tulkki, ja Iikka Vehkalahtea arvostettiin jo Tampereen keskustalaisissa opiskelijapiireissä kirkkaasta ja jäsentyneestä ajattelusta.

”Loistava sukupolvi” saavutti vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa tärkeän tavoitteensa onnistumalla vaihtamaan keskustan pitkäaikainen puheenjohtajan Johannes Virolaisen nuoreen Paavo Väyryseen. Syntyi äänestyksessä hävinneen idiomi ”Kansa on puhunut, pulinat pois!” Rehdin kansanvaltaisen poliitikon tokaisu on sulattanut monien häneen kriittisesti suhtautuneiden sydämet.

Oli eletty kiihkeä jako V-linjaan ja K-linjaan. Nyt jälkikäteen Laaninen tunnustaa, ettei ymmärrä, mitä aatteellista eroa linjoilla olisi ollut. Se oli silkkaa valtapolitiikka, joka henkilöitiin keskustan kahteen tohtoriin, Virolaiseen ja Ahti Karjalaiseen. Kun Paavo Väyrysestä tuli puolueen puheenjohtaja, hänelle tuli hyödylliseksi kumota linjat ja yhdistää joukot.

•••

Timo Laanisen ansioluettelo on järeä. Hän toimi viiden ministerin erityisavustajana. Niistä työvuosistaan ja ennen muuta niihin vuosiin liittyvistä poliittisista tapahtumista ja teosta hän kertoo kirjassaan sekä luonnehtii kulloisiakin esihenkilöitään. Erityisavustajan tehtävät sijoittuivat kahdelle vuosikymmenelle. Hän avusti Esko Ahon hallituksen sisäasiainministeriä Mauri Pekkarista vuodesta 1992 alkaen sekä sen jälkeen ulkoministeri Heikki Haavistoa. Runsaan puoli vuotta hän ehti toimia myös pääministeri Ahon poliittisena erityisavustajana ennen hallituksen vaihtumista Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen 1994. Vuonna 2003 hän oli pääministeri Anneli Jäätteenmäen poliittinen erityisavustaja ja pääministeriyden vaihduttua kesäkuussa Matti Vanhaseen tämän erityisavustajana neljän vuoden ajan. Ahoon ja Vanhaseen välit olivat enemmän kuin pelkkä työsuhde. Molemmat olivat (lienevät edelleen) Laanisen likeisimpiä puoluekavereita. Ahon kanssa hän jakoi Helsingissä pitkään saman asunnon.

Vuonna 2010 Laaninen valittiin keskustan puoluesihteeriksi. Hän syrjäytti valinnallaan keskustan suoraviivaisen eteläpohjalaisen toiminnanmiehen Jarmo Korhosen. Puoluesihteeriä ei ole ollut keskustassa tapana syrjäyttää äänestyksin. Vaateliaaseen tehtävään hän haki kaksi kertaa jatkokaudet ja teki niihin kunnon vaalikampanjat. Kun voittomarginaali kapeni kerta kerralta, hän ei hakenut enää jatkoa. Takaa pyrki 2016 nuori tamperelainen Jouni Ovaska, puoluevaltuuston silloinen puheenjohtaja. Timo Laaninen halusi keskittyä viimeistelemään teologian opintojaan Helsingin yliopistossa. Hänellä oli unelma tulla papiksi, joksi hänet myös vihittiin pyhäinpäivänä 2018.

Timo Laaninen oli myös keskeinen toimija keskustan presidentinvaalikampanjoissa, erityisesti Matti Vanhasen erityisavustajana, mutta kuului myös Väyrysen ja Ahon vaalivankkureihin. Presidentinvaalimittelöt ovat kiinnostavaa muistin kertausta, olihan moni lopputulos melko pienestä kiinni. Ennen vaaleja kilpailtiin puolueen presidenttiehdokkaan paikasta. Hävinneet osapuolet ryhmittivät taktisesti ääniään kahden eniten ääniä saaneen kesken. Dramaattisin (vaikkei jälkikäteen yllättävä) oli niistä kentän suosikin Eeva Kuuskosken häviö toisella kierroksella Esko Aholle, jolle siunautuivat ehdokas Seppo Kääriäisen tukijain äänet.  Myös vaalit olivat dramaattiset: Tarja Halonen sai äänistä 51,6 ja Aho 48,4 prosenttia.

Vaikka keskustan omissa ministeriryhmissä sukupuolijakauma saattoi olla varsin kohdallaan, Laanisen kirjasta näkyy, miten politiikkaa hoidettiin ”näin miesten kesken”. Siitä on härskinä muistona sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken lähtö hallituksesta, kun Ahon hallituksen vahvat miehet eivät halunneet edes kuulla Kuuskosken kantoja tehdessään hänen hallinnonalaansa koskevat leikkaukset.

Eduskuntavaaleissa Timo Laaninen oli toimijana vuosikymmenet. Kontolleen hän laskee niistä kaksi puoluesihteeriajalleen osunutta, vuoden 2011 tappiovaalit (15,8 %) ja vuoden 2015 voittovaalit gallupien povaamaa supermenestystä heikommalla tuloksella (21,1 %).  Eduskuntavaalimittarilla hän suo itselleen keskustan puoluesihteerinä 11. sijan, mutta katsoo menestyneensä tehtävässään kohtalaisen hyvin.

Poliittisten erityisavustajan ja presidenttikampanjoiden lomassa Timo Laaninen teki mittavan uran lehtimiehenä, poliittisena toimittajana ja keskustan pää-äänenkannattajan Suomenmaan päätoimittajana ennen puoluesihteerivuosiaan. Pääkaupungin poliittiset toimittajat, siis Laanisen kollegat, ovat aina kohdelleet Laanista suurella arvostuksella. Vaikka kollega ei toista kollegaa näyki, arvostuksen hän heiltä ansaitsi toiminnallaan ja persoonallaan.

•••

Laaninen luonnehtii esihenkilöitään erityisavustajavuosiltaan:

Mauri Pekkarista Laaninen kuvaa pääministeri Ahon sisäpoliittiseksi nyrkiksi. ”Aho ja Pekkarinen muodostivat tehokkaimman työparin, mitä olen politiikassa tavannut.” Laaninen kuvaa molempien työtarmoa ja -moraalia erittäin koviksi. Pekkarinen paneutui asioiden yksityiskohtiin ja ”puolusti niin tarmokkaasti keskustalaisia näkemyksiä, että siitä jäi vamma [Iiro] Viinasen sieluun.” Viinanen lanseerasikin poliittiseen kieleen käsitteen ”pekkarointi”. Yhden tärkeän ja kenties huomaamattomaksi jääneen asian Laanila nostaa esiin Pekkarisesta: ”Hän jaksoi aina pohtia ratkaisujen vaikutusta heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin ja alueisiin.”

Heikki Haavistoa muistelija kiittää siitä, miten tämä osasi kauniilla tavalla huomioida työtoverit ihmisinä. Hän huolehti muistamiset ja kyseli perheen kuulumisia. Nyökkään. Olen kerran ollut itselleni yllätykseksi Haaviston kauniin huomaavaisuuden kohteena. Kyse oli yhdessä MTK:n kanssa tehdystä kehitysyhteistyöprojektista Sambian maanviljelijöille.

Pääministeri Esko Ahoa Laaninen kuvaa innostavaksi ja vaativaksi. ”Työaikoja ei tunnettu.” Aho oli ratkaisuhakuinen ja optimistinen. Aho kuunteli muita, mutta omaksuttuaan mielipiteen asiasta piti päänsä. Aho tarkisti asioita asiantuntijoilta. Soittorinki oli laaja, piispoista pääjohtajiin.
”Ahon kautta on keskustan johdossa mitattu monella tavalla. Lahjomattomin mittari on puolueen vaalimenestys. Sillä mittarilla Aho nousee yhdeksi maalaisliitto-keskustan parhaista puheenjohtajista.”  Vaalimenestys oli Seppo Kääriäisen manaama ”veret seisauttava vaalivoitto” 1991.

Anneli Jäätteenmäen osa Suomen ensimmäisenä naispääministerinä tyssäsi tunnetusti hallituskumppani SDP:ltä tulleeseen epäluottaukseen, mikä johti pääministerin vaihtumiseen lennosta. Laaninen kuvaa yksityiskohtaisesti tilanteeseen johtaneen IRAK-gaten ja toteaa pariinkin kertaan, ettei usko lopullisen totuuden tulleen ilmi. ”Muutama sivu tapahtumasta on edelleen kirjoittamatta.” Hän laskee Jäätteenmäen suureksi ansioksi valtiosääntöuudistuksen valmistelun ja läpiajon oikeusministerivuosina ja pääministerinä hyvin tietoisen pyrkimyksen asioiden selväsanaiseen ilmaisuun. Pihtiputaan mummonkin piti ymmärtää kuulemansa. Itse lisäisin kolmen kuukauden pääministeriyteen hyvin määrätietoisen politiikkaohjelman Itämeren puhdistamiseksi. Asian edistäminen jäi muille. Irak-gaten päätöspäivän kesäkuussa 2003 Laaninen nimeää raamatullisesti Vihan päiväksi, Dies Irae. Eduskuntasali oli tuolloin täynnä ”synnittömiä kivenheittäjiä” ja Jäätteenmäki jätettiin yksin. Valtioneuvoston jäsenten tuolit pysyivät tyhjinä.

Matti Vanhanen on Laanisenkin mittareilla lojaali keskustalainen. ”Olen tottunut palvelemaan puoluetta siltä paikalta, minkä puolueväki osoittaa”, hän on sanonut ja myös toiminut niin, kuten siirtyessään puheenjohtaja Katri Kulmunin pyynnöstä arvovaltaiselta Eduskunnan puhemiehen paikalta Sanna Marinin hallituksen valtiovarainministeriksi. Samaa lojaaliutta oli myös siirtyminen ilmeisen vastentahtoisesti pääministeriksi ja siihen liittynyt luopuminen juuri saamastaan itselle mieluisasta puolustusministerin salkusta. Vanhasen ansioihin kuuluu asiaperehtyneisyys, kyky säilyttää tyyneys ja olla provosoitumatta. Laaninen kertoo pyrkineensä minimoimaan esimieheensä ja puolueeseen kohdistuneen vahingon, minkä media aikaansai Vanhasen naisasioita metsästäessään ja löydöksiään tikunnokkaan nostaessaan.

•••

Timo Laanisella omaksui periaatteita erityisavustajatyönsä tukipilareiksi ja niitä hän on koonnut huoneentauluksi. Tällaisia poimin:

•  Tuin aina puoluekokouksen valitsemaa keskustan puheenjohtajaa riippumatta siitä, ketä minä itse olin kannattanut puheenjohtajaksi. Näen sen puoluemiehen lojaaliutena.
•   Erityisavustajan pitää ymmärtää paikkansa. Hän säteilee kyllä valoa, mutta se on kuun valoa, lainavaloa.
•   Myös ministeri on kansan palvelija (lat. minister = palvelija, apulainen). Erityisavustajan tehtävä on auttaa parhaansa mukaan ministeriä tämän palvelutehtävässä.
•   Erityisavustajan tulee käytöksellään muistaa, että myös hän on puolueensa käyntikortti.
•   Asema on väliaikainen. Neljän vuoden välein kansa jakaa politiikan kortit uudelleen. Myös avustajien pestit tulevat uusjakoon.   

Sitten yleinen, kaikkia poliitikkoja koskeva ohje: ”Politiikassa ei kannata tehdä mitään, mitä ei voi puolustaa julkisuudessa.”
Laaninen suhtautuu tekemisiinsä kriittisesti ja nostaa esiin tekemiään virheitä. En ryhdy avaamaan niitä tässä, mutta yhden asian hän ainakin oppi: Tein pahimman virheen, minkä puoluesihteeri voi vaalitaistelussa tehdä, syyllistyin ääneen ajatteluun. Hyvä neuvo hänestä joissakin tilanteissa on myös se, että tekee niin kuin omatunto neuvoo, muttei puhu asiasta julkisesti. Tämän hän oppi, kun Juha Sipilä ja hänen vaimonsa suunnittelivat luovuttaa Kempeleen kotinsa Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille. Hetken suopeuden jälkeen alkoi myrskyisä parjaus.

Kokemuksia keskustan hallitusyhteistyöstä SDP:n ja kokoomuksen kanssa kertyi eri hallituksista. ”SDP:n kanssa oli vaikeaa kokoushuoneiden neuvotteluissa, mutta helppoa julkisuudessa. Kokoomuksen kanssa oli taas helppoa kabineteissa mutta vaikeaa julkisuudessa.”

Lopuksi parisen paljastusta. Juha Sipilän hallitukseen pyrkivät 2015 keskustan ja perussuomalaisten kimppaan tasavahvat kokoomus ja SDP. Valinta ratkaistiin keskustassa suljetulla lippuäänestyksellä. Sipilä toteutti täpärän 5–4 tuloksen. Päättäjien joukkoon kuulunut Laaninen ei uskonut Heinäluoman vakuuttelusta huolimatta vaalitappiotaan kipuilevan SDP:n kestävän pidemmässä juoksussa mukana. Perussuomalaiset lunastivat paikan hallituksessa jytkyvoitollaan, mutta vasta siten, että kolmeen heidän esteelliseen asiaansa etsittiin yhdessä ratkaisu. Nämä solmut olivat EU, jalkaväkimiinat ja maaseudun jätevesiasetus. EU ei ollut kompastuskivi Timo Soinille, jalkamiinoissa ei sopimuksesta irrottautuminen ollut mahdollista ja Satu Hassin ministeriyskaudella säädettyä ympäristönsuojelulakia täytäntöön paneva asetus voitiin muuttaa vain muuttamalla itse lakia. Se tehtiin ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen toimesta ja aikana.

Virkistävää oli myös mieliinpalautus, että tankeroenglannista ivailtu Ahti Karjalainen käänsi professorinsa aloitteesta suomeksi yhdessä Pentti Kivisen kanssa taloustieteilijä Keynesin pääteoksen The General Theory of Employment, Interest and Money (suom. Työllisyys, korko ja raha). Teos ilmestyi talousihmistemme raamatuksi 1951.

Timo Laanisen kirja koskettaa. Rankin ja samalla tavattoman kauniisti laadittu on osuus, missä Laaninen kertoo perheen esikoisen, Antti-vauvan kuolemasta pian keskossynnytyksen jälkeen. Ei yhtä omakohtainen kuvaus mutta vahvasti myötä tunteva on Juha Sipilän pojan Tuomon yllättävä kuolema leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Oli eduskuntavaalikevät 2015 ja keskustan puheenjohtaja veisti Kempeleessä lapselleen ruumisarkkua purkaen tuskaansa tähän viimeiseen isän palvelukseen lapselleen. Koskettaviin osuuksiin lukeutuu Laanisen Suomenmaa-kirjoitus 2016 päätöksestään luopua puoluesihteerin paikasta. Teksti on loistava. Sen hän tietää ja siksi hän on sen kirjaansa kokonaisuudessaan sisällyttänytkin.

Neljäskin seikka kirjassa kosketti. Laaninen nostaa omana lukuna näkyviin viiden keskustalaisen pääministerin avustajan Ritva Larilahden ja kutsuu häntä arvostavasti ylivaltiosihteeriksi. Ritva menehtyi viime kesäkuussa. Hän oli rakastettava, iloinen, energinen ja organisaatiotaitoinen persoona, työtoverini 1980-luvulta Maaseudun sivistysliiton vuosiltani.

Keskustan kuiskaaja -teoksesta olisi vielä moneksi mutta riittänee. Lämmin, sympaattinen, paljon tarjoava teos! Muistelmakirjan kirjoittajalle sopii toivottaa antoisia eläkepäiviä.

Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa. Kirjapaja 2021, 382 sivua. Kansi: Mika Tuominen, kannen kuva: Jari Laukkanen.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi