Patricia Rodríquez: Pako takaisin

Pako takaisin on nuoren, menestyvän naisen pako omaan sisimpäänsä, kerrotaan kirjailijaesittelyssä.

Pako takaisin. Miksi ja minne? Kaikkihan me palaamme, tavan takaa ja takaisin, harvemmin kuitenkin pakenemme. Espanjalaistaustaisen, Lontoossa asuvan Patricia Rodríquezin (s. 1975) suppeahko kuuden kertomuksen teos Pako takaisin on mystinen, haastava, vaikea. En väitä ymmärtäneeni sitä edes sen kahdella lukemisella. Lukemisten välissä pidin yli kuukauden tauon.

Kirjan kuudesta tarinasta ensimmäinen, Auton suojaava kori, on pienoisromaani ja samalla kirjan vaikuttavin ja mieleenpainuvin. Vakavarainen Kaliforniassa asuva yrittäjänainen ajaa rannikkoseutua myötäilevää valtaväylää töihin kuten ajaa sakea joukko muita rinnakkaiskaistoilla, takana ja edessä. Ajomatkaa hän on taittanut vuosia, joka arkiaamu. Tehonaisena hän kuittaa aamiaisensa imaisemalla ajaessaan kahvitilkkasia kannellisesta pahvimukista.

Hän rajaa maailmansa tuulilasin raamittamaan kaksiulotteiseen kuvaan. Sillä, näkökentän rajaamisella, on tässä tarinassa merkitystä. Myöhemmin, kirjan toisessa tarinassa Kamera  nainen rajaa kuvansa kameran näytön kautta ikään kuin junaikkunan kehystämä kuva olisi liian laaja ja tarkentumaton. Silloin ollaan Englannissa, junassa matkalla Dungenessiin. Yhäkään en tiedä, mistä rajausvimma. Voidakseen katsoa asemia kameran etsimen kautta hän on joutunut ostamaan laitteen Heathrown lentokentältä.

”…nyt kun tuulilasi ei enää rajaa hetkeä karmeihinsa, nyt kun minulla ei ole auton turvallista ohjaamoa, kaipaan uudenlaista kehikkoa. Tarvitsen uuden todellisuussuodattimen, joka rajaa hetken sisäänsä, pakottaa minut pysymään preesensissä loppumatkan ajan.”

Mutta takaisin työpäivän aamuun Kaliforniassa. Kun kääntymiskaista lähestyy, nainen ei näytä vilkkua kaistanvaihtoon vaan ajaa liittymän ohi. Häntä naurattaa. Hän on saapunut valtatien itselleen tuntemattomalle osuudelle. Vielä olisi mahdollista korjata virhe/ teko, sillä taaemman liittymän merkki ilmestyy pian näkökenttään. Nainen ajaa jälleen ohi. Töihin hän ilmoittaa olevansa sairas.

Ensimmäisellä lukemalla pidin naisen tekoa mielijohteena, silkkana päähänpistona. Ja kun sellaisen oli saanut, miksei katsoa Kaliforniaa ajamalla kohti etelää. Ei hän ole maisemien katsoja, paikallisturisti. Hän haluaa olla liikkeessä, tuntea autonsa nopeuden. Hän haluaa ehtiä kauas, ennen kuin tulee sietämätön helle, jota sääennuste lupaa keskipäivän tunneiksi. Siis aivan kuin pakenisi.

Rähjäiseltä huoltoasemalta hän hyväksyy kyytiinsä malesialaisen naisen, kahvilan työntekijän. Hän nimittää liftarin Babyboyksi pääteltyään tämän teetättäneen itselleen sukupuolileikkauksen.  He viihtyvät pitkän ajomatkan aikana hyvin keskenään, vielä siinä tekojärven siimeksessä lymyilevässä meditaatio-  ja vaihtoehtoisen elämäntavan keskuksessa, minne Babyboy hänet ohjaa ajotauon varjolla. Mutta hän tarvitsee liikkeelläolon tunnetta ja se ajaa hänet tien päälle. Päivän kallistuessa kohti iltaa hänellä on jo kiire, sillä hän juuttuu Los Angelesin liikenteeseen. Hän on aamuisesta lähtöpisteestään hyvin kaukana, päivän pituisen ajon mitassa. Hänellä on kiire lentokentälle, eihän hänellä ole vielä lippuakaan.

Pienoisromaanin päättyessä hän istuu öisen valtameren päällä lentokoneessa. Hän on katkaissut paluutiensä, ainakin tehnyt sen hankalaksi pudottamalla sammuttamansa kännykän ja autonsa parkkikuitin lentokentän naistenhuoneen roskikseen. Hänellä ei ole mukanaan matkatavaroita pientä käsilaukkua lukuun ottamatta.

Irrottautuminen oravanpyörästä? Jos niin, hän käyttää irrottautumiseen hulppeasti rahaa, juuri sitä, mitä hän on ansainnut oravanpyörässä. Hän on luottokorttinsa varassa. Los Angelesin lentokenttää lähestyessään hän oli ajatellut:
”Mustan kojelaudan alleviivaama tuulilasi pitää hetken puhtaasti aisoissa. Tätä paremmin en ole toistaiseksi onnistunut yrityksessäni. Näin pitkälle en ole aiemmin päässyt.”

Kamera ja Muisti

Annoin itseni ymmärtää, että kaksi muuta kirjan tarinaa kuvaa samaa naista. Muistissa nainen on Espanjassa. Auton suojaava kori -pienoisromaanin virtaviivainen auto ja lopulta lentokone sekä Kameran juna ja taksi ovat vaihtuneet laivaan ja tunteja kestävään kävelyyn aamuöisiä peltoja pitkin kohti etäistä espanjalaista kylää. Kylään saavuttuaan hän on palannut. Mutta:
”Kukaan ei palaa kaipuun vuoksi, vaan etäisyydestä kehkeytyvän vieraantuneisuuden pelossa, todetakseen että kaikki konkreettiset ja erityiset ulottuvuudet ovat entisellään, vaikka ei enää tiedä, mikä niitä pitää vallassaan.”

Hän kohtaa sydämellisen, kotinsa avaavan ja aamiaisen tarjoavan naisen, jota ei kuitenkaan tunne:
”Kun astun kadulle, aamu on valjennut.
Painaudun talon seinää vasten ja katson suoraan aurinkoon, jotta se sokaisisi silmäni ja kylvettäisi kasvoni. Paluu ei ole pakenemisen vastakohta. Pakenemisen vastakohta olisi lepopäivä läheisten kanssa, kaikkien niiden ihmisten kanssa joissa on palanen sinua.”

Kadulla kohtaamiensa vieraiden ihmisten kasvoilta hän on lukevinaan sanat:
”…olet haaveillut läpi yön etkä osaa peitellä sitä. Olet toivonut olevasi kaukana täältä, se näkyy sinun kasvoiltasi.”

Muukalaisena kaikkialla, ikuinen sopeutumaton? Kalifornian hiekkaisella sivutiellä hän oli ajattellut:
”Tarvitsen asfalttivaltimon, jota pitkin voin palata sivistyksen maailman verenkiertoon. Jatkuvassa harhautumisvaarassani nimenomaan valtatie, kunhan sen löydän, virtaa joskus halveksimaani yleistä järjestystä ja mitattavissa olevaa aikaa kohti.”

Paon todellinen kohde ja syy jäävät hämäriin. Nainen ei lopulta juttele yhdenkään tutun ihmisen kanssa, ei kuolleen taiteilijan talon puutarhassa Dungenessissa eikä isoisoäitinsä ja isoäitinsä espanjalaiskylässä. Rajatussa kuvassa on kuitenkin joku. Hän itse? Siihenkö nainen pakeni rajatussa kaksiulotteisessa kuvassaan, rationaalisesti, vailla paniikkia?
Puhuttelen taas kuvaa: vaikka olen häivyttänyt häiriötekijät, vaikka keskityn vain sinuun… sinusta ei ole juuri apua.”

Teoksen sisälle on koottu meillä tuntemattoman kirjailijan hyödyllinen ja tarpeellinen esittely. Sen mukaan Pako takaisin on teoksen naisen matka sisimpäänsä David Lynchin elokuvien hengessä.  Enpä  viimeistä siteeraustani lukuun ottamatta matkaa sisimpään itse löytänyt, matkaa menneisyyteen ja vanhoihin muistoihin kenties. Kertomukset pitävät lukijan loitolla naisen ajatuksista keskittyen kuvaamaan hänen käyttäytymistään naisen itsensä siitä kertomana.

Muut teoksen tarinat

Muista kolmesta tarinasta en tavoittanut yhteyttä kirjan otsikkoon Pako takaisin. Tarinassa Erik Weitzin häkki tunsin ahdistusta paperittoman meksikolaisen siivoojanaisen haavoittuvasta asemasta. Hän on oleva koko elämänsä uuttera ja työssään tehokkuuteen pyrkivä siirtotyöläinen, maassa olija laittomasti. Häntä amerikkalainen unelma ja Auton suojaavaa kori -naisen oravanpyörä velvoittavat ripeään työtahtiin muiden toteuttamassa amerikkalaisessa unelmassa.

Tarinassa Kapteeni Briggsin kohtalo on reilu annos kolonialismia. British Prospecting Limited -yhtiö kärkkyy Haitin aluevesiltä löytynyttä öljyesiintymää, mutta esiintymän päällä lepää arvokas arkeologinen jäännös, Mary Celesten laivan hylky. Matkaan lähetetään Floridasta ”tutkijoiden” ja sukeltajien alus aikeena nostaa hylky. Retkikunnan matka öljyesiintymävesille päättyy silkkaan norkoiluun ja lopulta aikeen peruuttamiseen. Pohjanmerellä on löydetty suurempi ja kiinnostavampi öljyesiintymä. Sukeltajat eivät edes sukeltaneet katsomaan hylkyä.

Susijahti kertoo susipelosta. Se valtaa espanjalaiskylän ja saavuttaa hysterian, kunnes miehet huomaavat joukolla olevansa miehiä. Ja niin hernerokkasumuisena aamuna miesjoukko kivääreineen lähtee vuorille susijahtiin. Kun miehet lopulta löydetään kuolleina lähietäisyydeltä ammuttuina mutta vailla yhdenkään nälkäisen suden hampaanjälkiä, tarinat nähdyistä susista ja kuulluista ulvonnoista haihtuvat. Metsästäjistä kahden tiedettiin olleen keskinäisissä kahnauksissa. Se ruokkii kyläläisiä rakentamaan kukin oman tarinansa siitä, mitä vuorilla kenties tapahtui.

”Enää heidän ei tarvinnut selittää ihmisten välistä kauheaa epäluottamusta villieläimillä. Kuinka he karkottaisivat kaltaisiaan kohtaan tuntemansa pelon?
Heidän pelkonsa oli ollut pelkkä heijastus.
Pahuudessa, jonka he tunnistivat itsessään ja jonka he olivat kuvitelleet luontoon.”

Patricia Rodríquezin kieli on hiottua, pelkistettyä ja karsittua. Kaikilla lauseilla tuntui olevan kirjailijan sille perustelema merkitys. Siksi kokosin omasta lukukokemuksestani tämännäköisen palapelin.

Patricia Rodríquez: Pako takaisin. Lurra Editions 2019, 179 sivua. Suomennos espanjan kielestä Satu Ekman.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Pajtim Statovci: Bolla

Bolla tarkoittaa haamua, petoa, pirua ja käärmeenkaltaista olentoa. Arsimin kirjoittamassa tarinassa Jumalan lapsi syö lopulta paholaisen käärmeen, mutta ei se kuvaa hyvän voittoa pahasta.

”Hänen päänsä heilahtaa lyöntini voimasta kuin nyrkkeilypallo, ja hän päästää onnettoman uikahduksen, ja kun hän sitten pyytää minulta silmät kiinni anteeksi, opin väkivallasta sen, että se kutsuu seurakseen lisää väkivaltaa.”

Kosovolainen albaaninuorukainen Arsim on mennyt joitakin vuosia sitten naimisiin Ajshen kanssa. Nyt ujolla Ajshenilla on kerrottavana uutinen: Hän on raskaana. Arsimin reaktio tulevaan isyyteen on vaimonsa pahoinpitely. Raskaus ei olisi voinut olla ei-toivotumpi, sillä Arsim on löytänyt todellisen rakkauden, serbimiehen, Pristinan yliopistossa lääketiedettä opiskelevan Miloš Micićin. Miesten suhde on jatkunut koko kesän ajan kiihkeänä, rajuna ja himon marinoimana.

Pajtim Statovci kirjoittaa jälleen miesten välisestä rakkaudesta. Balkanin sodan aikaisessa Kosovossa ja varmaan edelleenkin sellainen saattoi olla vaarallista. Ei sovi paljastua. Voi tulla lynkatuksi. Vaikka pidin romaania Bolla loistavana, kiistattomasti lahjakkaan kirjailijan kirjoittamana teoksena, yhtä puuttuvaa asiaa jäin kaipaamaan: pelkoa. Homoseksuaalisuuteen liittyvää sosiaalista pelkoa Statovci ei kuvaa. Hän on itse kohdannut varsin suvaitsevaiset pohjoismaiset asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Pelko on meillä kutistunut liki olemattomiin, vaikkei liene kokonaan kadonnut. Olisiko niin, ettei hän osaa kuvata sitä tai ei tullut sen kuvaamista edes ajatelleeksi. Hänethän tuotiin Suomeen kaksivuotiaana. Nyt hän on albanijuurinen suomalainen, joka kirjoittaa korkealaatuista kaunokirjallisuutta suomen kielellä ja jonka kirjoja kiitetään meillä ja maailmalla.

Bolla on Arsimin ja Milošin tarina. Kumpikin heistä näyttäytyy epämiellyttävässä valossa. Tekikö köyhyys, sota ja sen hirveydet, pakolaisuus tai tukahtunut rakkaus heistä sellaisia? Ehkä, ehkä ei, mutta varmaankin nopeutti heidän moraalista alamäkeään.

Kun Balkanin sota leviää Kosovoon, Arsim lähtee pienen perheensä kanssa maanpakoon ja päätyy lopuksi Suomeen. Hänen tarinansa rinnalla Statovci kuljettaa Miloćin tarinaa, monilta osin takautuvasti. Miloć ei osoittaudu Hippograteen valan tehneeksi elämän suojelijaksi, vaan kuolemaa kylväväksi rikolliseksi. Hän sopeutuu erinomaisesti kärsimystä ja tuhoa kylvävään serbiarmeijaan. Kun Arsim hänet vuosia myöhemmin löytää helvettiä muistuttavasta kosovolaisesta mielisairaalasta ja lahjoo johtajalta luovuttamaan Miloćin hänen mukaansa, Miloć on pelkkä ihmisraunio. Rahtuakaan heidän vuosientakaisesta suhteestaan ei ole jäljellä. Aivan kuin Miloćilla ei olisi enää  aivotoimintaa. Arsim hylkää hänet  oman onnensa varaan. Se on puhdas heitteillejättö.

Arsim ei näyttäydy teoksessa miellyttävänä ihmisenä, vaikka pakolaiseksi jouduttuaan on pyrkinyt olemaan aviomies ja lastensa isä, käynyt tehdastyössä ja jutellut säällisesti hyvän, ahkeran ja mukautuvan Ajshe-vaimonsa kanssa. Suostumisesta seksuaaliseen aktiin alaikäisen pojan kanssa hän saa sen paljastuttua vankeustuomion ja tuomion loputtua karkoituksen.  Pristinaan palattuaan hän alkaa etsiä entistä rakastettuaan surkein lopputuloksin.

Kouluttamattoman, mutta älykkään Ajshen Statovci kuvaa supervaimoksi, käsillään kaiken hyväksi muuttavaksi kodin hengettäreksi, jolla riittää aviomiestään kohtaan kärsivällisyyttä ja mukautumista vuosia. Lopulta hän vapauttaa itsensä alistuvan musliminaisen roolista, katkaisee avioliittonapanuoran ja lähtee rakentamaan itselleen ja lapsilleen Suomessa omaa elämää. Pajtim Statovci kuvaa kirjoissaan miehiä. Ajshea hän kuvaa ulkopuolelta, miehen katseella. Entä, jos hän olisi yrittänyt kuvata Ajshea minämuodossa hänen aivojensa kautta kuten kuvaa Arsimia ja Miloćia? Ajshe olisi ansainnut ainakin yrittämisen.

Statovci kirjoittaa kirjailijaksi haluavan Arsimin kokemuksiin luovan kirjoittamisen tuskan. Kokeeko hän itse samaa?
”Kirjoittamisessa itsessään ei ole mitään hienoa, päinvastoin se on piinallista ja tuskastuttavaa, itsensä pakottamista sanomaan asioita jotka muut ovat sanoneet paremmin. En tiennyt, että asia jota luulee rakastavansa varauksetta voi tuntua niin väärältä ja vastenmieliseltä. Jatkuva vertailu, hallitsematon ja lamauttava, lattialle kaatava häpeä joka kytkeytyy kirjallisuuteen sen jälkeen kun on muuttunut lukijasta kertojaksi – ihmisen olisi parempi ilman sitä.” (s. 53)

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019, 237 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Riikka Pelo: Kaikki elävä

Kaikki elävä, painava kirja myös sisällöltään. Jenni Saaren kansisuunnittelu on tyylikäs. Kirja kertoo ihmisistä yhteiskunnan ulkopuolella.

Eletään pimeyden aikaa, meidän aikaamme. Pimeyden keskellä piileskelee koditon ja paperiton turvapaikanhakija Alan, Alan Melek, jesidikurdi, yksikätinen ja sydänvikainen, rinnassaan vioittunut sydämentahdistin. Mitä jesidikansaan kuuluminen merkitsee, se ei ole kiinnostanut Suomen maahanmuuttoviranomaisia tai oikeuslaitosta. Alan on henkipatto.

Joskus Alan oli valoa, valon lapsi.

Riikka Pelon romaanissa Kaikki elävä isoisä bebira oli kauan sitten opettanut, että kun jää sulaa, maailma on lopussa. ”Kysyin, oliko valon luoja luonut myös jään. Kyllä, sanoi isoisä. Hän on luonut tämän jään aikojen alussa ja kun se sulaa, maailma päättyy. Mitä sitten tapahtuu, minä kysyin. Alkaa toinen maailma. Tuleva maailma.” Pelon kirjan lopussa yksi maailma päättyy, tulee hallitsematon kaiken peittävä tulva, loppumattomien sateiden ja ilmastonmuutoksen tai molempien seurauksena.
Pelon kirja on aikamme suurten ilmiöiden äärellä.

Kaikki elävä kuuluu tämän syksyn kotimaisen kaunokirjallisuuden huipulle, ei ainoana, mutta yhtenä muutamien muiden teosten joukossa. Tunnen riemua, että suomalaisen kaunokirjallisuuden kärki on niin vankka. Kirjailijat taitavat kylläisen ja anteliaan kielemme äärettömät mahdollisuudet.

Riikka Pelo. Olisin nostanut teoksen Kaikki elävä Finlandia-ehdokkaaksi turpeudestaan huolimatta.

Pelo korostaa teoksessaan, puheissaan ja antamissaan haastatteluissa kieltä. Hän leikittelee kielen erilaisilla ulottuvuuksilla ja ilmenemismuodoilla. Kun suomen kielen hyvin oppinut Alan vaikenee ja lopulta neuloo huulensa kiinni, hänen kielensä muuttuu mykkyyden väkivaltaiseksi kieleksi, äänettömäksi hätähuudoksi. Hänelle ei sallita sitä kieltä. Viranomaiset eivät kuuntele. Heidän ei tarvitse tehdä niin. He ovat yläpuolella, heillä on tuomiovalta Alanin kaltaisten ihmisten elämästä ja kuolemasta.

Teoksen tarina rakentuu kolmeen keskushenkilöön, pakkopalautusta pakoilevaan Alaniin, tarinan aikana 14−16-vuotiaaseen äidiltään huostaan otettuun Auraan sekä Auran äitiin, monikielitaitoiseen, satunnaistuloilla sinnittelevään, väitöskirjansa kanssa kipuilevaan Ellen Sakseen.

Kaikki elävä on rakkaustarina, olkoonkin, että Alanin ja alaikäisen Auran psyykkinen toisiinsa liudentuminen on vain rakkauden vipattava virvatuli, elämänuskoa ja valoa valava mutta yhtä kaikki tuhoon tuomittu. He ovat toisilleen oljenkorret, heiveröiset pelastuslautat, kaksi toisiinsa takertuvaa hukkuvaa lasta. Sitäkin enemmän kirja on Ellen-äidin rakkaustarina syvään koomaan vajonnutta lastansa Auraa kohtaan, tarina äidin luovuttamattomasta  toivosta.

Yksi kirjan hurjimmista jaksoista kertoo lapsellisen koulutyttö Auran ja hänen bestiksensä, taustaltaan varakkaan ja yhtä lapsellisen, mutta aikuista naista leikkivän Sarin lomamatkasta aurinkorannikolle Litoriniaan. He ovat vasta kotiloistaan kuoriutuvia perhosia. Matka saa lopun, jonka kammottavuuden koko kuva rävähtää tietoisuuteen vasta paljon myöhemmin Suomessa, raatelevassa, säälimättömässä, rienaavassa somessa. Litoriniassa tapahtunut on suistanut Sarin psyyken sijoiltaan. Ennen hän oli Auran bestis, koti-Suomessa dominoiva vallankäyttäjä, häiriintynyt tyranni, jolle Aura alistuu ja alistetaan. Sarin ja hänen alamaistensa joukon ulkopuolella Auralla ei olisi olemassaoloa, niin hän uskoo. Sarin julma itsemurha vaurioittaa Auran mielen. Hän joutuu pakkohoitoon (Nikkilän mielisairaalaan?) ja sieltä karattuaan suden hahmossa (vrt. Viron myyttien ihmissusi libahunt) hän pakoilee kuin haavoittunut eläin öisen Helsingin pimeillä kaduilla, kirjastossa päiväaikaan lämmitellen. Hän on lopulta luuta ja nahkaa, käsivarsi täynnä itse aikaansaatuja viiltohaavoja.

Pelon tarina on julma. On pimeyden aika, meidän aikamme. Mutta kuten Alan ajattelee Helsingin Kivinokan talvisen aution siirtolapuutarhamökin kätköissä, ihmisen on mahdollista olla kaikki. ”On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.”  On kyse isoisä bebiran tarkoittamasta maailmasta.

Kun pahin pelko Alanin osalta alkaa toteutua, lukija toivoo kirjailijan keksineen sittenkin ihmeen, kuten niin monissa historiallisissa filmeissä, missä mestauslavaa lähenee juuri ennen giljotiinin putoamista hikeen ja vaahtoon piiskattu ratsu selässä armahduskirjettä tuova kuninkaan lähetti. Demokratian byrokratiassa sellaista ei tapahdu. Yhdelläkään korkealla virkamiehellä, poliitikolla tai ylimmällä poliisipäälliköllä ei ole enää valtaa puuttua asioiden etenemiseen.

Kaikki elävä on hajujen ja tuoksujen kirja. Esimerkkejä on kirjassa tulvien, vaikkapa:
”Hän tuoksui tupakalle, hielle ja pelolle.” (Alan Aurasta)
”Tunsin savun, homeen ja sahanpurun hajun.” (Aura Alanista)
”Kissaeläimen pistävä haju, makea ja virtsainen” (Alan Aurasta)
Tuoksui vanhalle maidolle, ja jollekin makeammalle, kuin banaanille, ja kahvinporoille. Vaatteista lemahti pistävä hiki ja hiuksista vyörähti ammoniakkinen puhuri” (Alan Aurasta)
”Ummehtunut, pesemätön tuoksu nousi vaatteiden alta, kuin kissanhiekkalaatikko, basilika, syreenipensas, kainaloiden kirpeä hiki” (Alan Aurasta)
”…painan pään tyynyllesi, ajattelen, että se tuoksuu sinulta, mutta enemmän se tuoksuu ekopesuaineelta ja asunnoltamme, vanhoilta huonekaluilta, pölyisiltä kirjoilta, kuusikymmentä vuotta vanhoilta viemäriputkilta, hajuilta joita en itse haista.” (Ellen Aurasta)

Paikkojen paikantaminen on yksi leikki, johon kirja sieppaa mukaansa ainakin helsinkiläisen lukijan. Tunnistin jo varhaisessa vaiheessa monet tärkeät tapahtumapaikat: Kivinokan, Roihuvuoren ja sen teollisuusalueen, Taka-Töölön. Kylmälää pidin Kihniönä, jonne turvapaikanhakijat kuskattiin Koskelasta vuoden 2015 lopussa. Kirja houkuttaa paikantamisleikkiin, sillä kartta on tärkeä tapahtumien kiinnike.

Ellenin shamaanimaisen meditaatiomatkan mielsin Lemminkäisen äidin matkaksi Tuonelan virralle haravoimaan kuolleen poikansa luita ja jäseniä. Ellen etsii lastansa Auraa ja tämä omaa sieluaan. Kalevalainen äitihahmo putkahti Pelon kirjassa lopussa eri yhteydessä. Pelo nimesi siksi Annan, joka yrittää estää Alanin pakkopalautusta Helsingin lentoasemalla. He ovat Lemminkäisen äitejä molemmat, myös Ellen.  Meditatiivinen fantasiamatka viittaa eri myytteihin, myös Kalevalaan, sekä vastaavien myyttien muunnelmiin (Divina comedia, Taru sormusten herrasta, Kristityn vaellus mm.).

Kaikki elävä -teoksessa on paljon kerrostumia. Kirjan keskeiset henkilöt ovat elämän kolhimia ihmispoloja, joiden selviämismahdollisuudet ovat sumussa. Heidän tarinansa ohessa Pelo ottaa kantaa aikamme suuriin kysymyksiin, turvapaikanhakijoiden kohtalon lisäksi metsähakkuisiin, ilmastonmuutokseen, susihahmon kautta jälleen ylikierroksia saaneeseen petokeskusteluun sekä Sarin ja Auran kautta nuorten ahdistukseen ja pahoinvointiin.

Mutta Kaikki elävä -teos on liian turpea, ylisyönyt, ylisyötetty. Epäilen, että kustantaja ei rohjennut kajota Finlandia-palkitun, kiitetyn kirjailijan ja Taidekorkeakoulun maisteriohjelman professorin käsikirjoitukseen riittävin karsintaehdotuksin. Kun tekstiä tuli, sitä sai tulla ja se sai jäädä, oletan. Aiheita ja tarinoita en olisi karsinut, mutta pitkitettyä viipymistä muutamissa niistä kyllä. Pidin tätä Riikka Pelon muuten niin upean ja tervetulleen teoksen ainoana heikkoutena.

Kaikki elävä on samanaikaisesti dystopia ja hyinen nykykuvaus omasta ajastamme. Vaikka kirjassa on myös runsaasti rakkautta, välittämistä ja vastuunottoa, Riikka Pelo ei päästä lukijaa itsetyytyväisyyden pumpuliin. Matka valon humaanimpaan, suvaitsevampaan ja tasa-arvoisempaan maailmaan tuntuu lohduttoman pitkältä. Niin tämän suuren ja tärkeän teoksen koin.

”On valittava valon ja pimeän, hyvän ja oikean välillä. Niin sanoo hän, joka on jättänyt maailman meille, jotta me itse annostelisimme sen mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On öitä ja aamuja jolloin valvon ja ajattelen pimeän ajatuksia, kaikkia pahoja tekoja, jotka ovat tapahtuneet, tapahtumassa ja vielä tapahtumatta. Mutta minä itse saatan valita, olenko noiden pimeiden asioiden puolella vai valitsenko valon. ja joka aamu hän näyttää minulle auringon, sen häikäisyn, tai varovaisen ryömimisen pilvien samean massan alla, ja kysyy valitsenko valon vaiko pimeän.” (Alan Melek, jesidipakolainen)

Riikka Pelo: Kaikki elävä. Teos 2019, 613 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Raiskaus on aina viattomuuden kuolema.  Monika Fagerholm kirjoitti kirjan hiljaisuuden verhosta syyllisten suojana sekä siitä, kuinka uhri halutaan unohtaa.

Kuka tappoi bambin?, Sex Pistolsin vanha biisi, nyt myös Monika Fagerholmin uusimman romaanin nimi. Romaani kertoo vauraan väen huvilakaupungissa (Kauniaisissa) kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta (kuvitteellisesta) joukkoraiskauksesta. Nykyhetkessä, vuonna 2016, yksi raiskaukseen osallistuneista, Gusten Grippe, seisoo huvilakaupungin järven, Kylmäjärven, rantakalliolla ja katsoo vastapäisellä rannalla sijaitsevaa suurta huvilaa. Hän asui siellä vuosia sitten, kunnes hänellä ei ollut enää sinne menemistä.

Raiskausrikokseen osallistui neljä liki aikuista nuorukaista, myöhemmin ”Kauhun neliapilaksi”, ”nulikoiksi” ja ”raiskaajapojiksi” kutsutut Alex, John, Gusten ja Nathan. Nathan, äveriään Häggertin pariskunnan ainoa lapsi, oli teon suunnittelija, ohjaaja ja muiden käskyttäjä. Raiskaus ei ollut sattumasta harhautunut joukkoteko (”pojat nyt ovat niin raisuja”), vaan harkittu, ennalta rakennettu brutaalin, psykopaattisen suunnitelman toteuma, sillä psykopaatiksi Nathan Fagerholmin kuvauksessa piirtyy. Nathan oli vuorannut patjoilla kodin alakerran äänieristetyksi tilaksi juuri tätä tekoaan varten. Paikan avaimet olivat hänen hallussaan. Uhri oli Sascha, kutsuille houkuteltu Nathanin entinen tyttöystävä, viereisen Grawellin tyttökodin kasvatti.

Koulussa pojat olivat vielä kavereita, jotkut koulukiusattuja, jotkut koulukiusaajia:
Ja sitten tulee murrosikä, sitten tulee Sascha…
Hän jättää Nathanin. Nathan sekoaa
ja kaikki suistuu raiteiltaan –
”Minä aion tappaa hänet.” Hän (Nathan) sanoo niin.

Sascha olisi voinut kuolla, tukehtua omaan oksennukseensa. Raiskausta ja väkivaltaa kesti yli kahdeksan tuntia. Edes sen jälkeen Nathan ei toimittanut häntä sairaalaan. Hänet löysi kaksi päivää myöhemmin veren ja eritteiden keskeltä Gusten, irrotti tämän siteistä ja vei taksilla sairaalaan. Sascha kielsi kaiken. Sascha vaikeni, myös myöhemmin oikeudessa. Lopussa selviää myös syy, miksi.

Rankka aihe. Sitä Monika Fagerholm kuvaa Gustenin kertomuksena jälkikäteen, vuosia myöhemmin, jolloin kaikkien elämä on ratkaisevalla tavalla luisunut aiemmista uomistaan. Uhri, Sascha Anckar, lahjakas, jäntevä ja lihaksikas liki SM-tasoinen uimari, on kuollut heroiinin yliannokseen jossain Hawaijilla neljä vuotta tapahtuman jälkeen. Raiskauksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä Saschasta, tunnetun perheen ”mustasta lampaasta” tehtiin ”uhri”, (siis lainausmerkeissä). Hänestä tuli puolustuksen lausunnoissa Grawellin narttu ja raiskaajista oikeuden päätöksellä faktisesti ”tekijöitä”, (lainausmerkeissä). Kolme heistä vapautui kokonaan syytteistä. Vain Nathan sai puolen vuoden ehdonalaisen tuomion nuorena ensikertalaisena. Ja kuitenkin oikeudella oli käsissään harvinaisen brutaali valokuva-aineisto, Nathanin viihdykkeekseen yön kuluessa ikuistamana. Vanhempien palkkaama asianajaja osasi hommansa:
”Nyt käännämme puhtaan lehden. Ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, ettei tätä ole lainkaan tapahtunut.” (Nathanin äiti Annelise oikeuden päätöksen jälkeen)

Monika Fagerholmin teos on tarina tekijöiden suojaksi rakennetusta hiljaisuudesta, joka hukutti  siistin huvilakaupunkia ja julkisuutta kuohuttaneen ja järkyttäneen tapahtuman historiaan. Hiljaisuus lankesi myös uhrin ylle. Myös Fagerholm kertoo Saschasta tarkoituksellisen niukasti, näin alleviivaten kuinka Sascha oli yhteisölle vain ”uhri”, joka halutaan unohtaa nopsasti.

Gustenista tuli Juudas, sillä hän ilmiantoi tapahtuneen viikkoa myöhemmin poliisille Saschan kielloista huolimatta. Sascha sairaalan sängyssä viruessaan ivasi Gustenin oikeudentuntoa. Gustenille selviää myöhemmin, miksi. Kyse Nathanin isän tarjoamasta rahasta hintana vaikenemisesta. Gustenin ei anneta hyvittää tapahtunutta ja omaa osuuttaan siinä. Hänet, kuten kaksi muuta, julistetaan syyttömäksi.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on moniaistinen teos. Käsissä pideltävä kirja koskettaa tuntoaistia ja sivuille painetut lauseet näköä. Mutta yhtä voimakkaasti kuin näköön Kuka tappoi bambi? vetoaa kuuloaistiin. Kertojien päiden sisään kirjoitettu kerronta muuttuu lukijan aivoissa puheeksi, äänenpainoiksi, korostuksiksi, kiljunnaksi, kimpaantumisiksi ja alleviivauksiksi, jollaisina toimivat myös lukuisat, tarkoitukselliset toistot.  Kirja on täynnä ääniä. Kirja on puhemusiikkia, ei kaunoklassista vaan rosoista, joskus viiltävää kuin äänen rikkova mikrofoni. Kaikki tämä on rakennettu graafisin keinoin: sulkumerkein, lihavoinnein, ylipitkin vokaaliketjuin, versaalein, kursiivein ja isoin alkukirjaimin. Silti sitä on luistavaa lukea.

Moniaistisena teos tehoaa väkevästi, ainakin se tehosi minuun. Koin lukemani (kuulemani) jonain hyvin poikkeuksellisena. Tottahan joitakin noista kerronnan keinoista käyttävät muutkin kirjailijat, mutten koskaan muista kohdanneeni mitään näin kokonaisvaltaisesti ja täysimääräisesti.

Fagerholm kuvaa yläluokkaisia ihmisiä ja heidän kultalusikka suussa kasvaneita jälkeläisiään tarkasti, viiltävästi ja ironisesti. Tarkimmillaan hän on henkilökuvauksessa piirtäessään kirjan äidit, Gustenin kansainvälisesti menestyvän oopperalaulajaäidin Angela Grippen ja Nathanin talousasiantuntijaäidin Annelise Häggertin, rikkaan arkkitehdin vaimon, 26-vuotiaana taloustieteen professoriksi Suomen suurimpaan yliopistoon valitun Milton Friedmanin mallioppilaan ja yritysten hallitusammattilaisen. Raiskaustapahtuman sattuessa Annelise on ultraoikeistolaisen ajatushautomo Kultaisen suihkulähteen headhunttauksella löydetty uusi toimitusjohtaja, naistenlehdelle kotinsa sisustusta esittelevä julkkis ja julkisuuden kestolemmikki.

Angela ja Annelise ovat vanhat ystävykset, ovat siitä huolimatta, että Annelise on napannut Angelalta tämän ulkomaankeikan aikana poikaystävän, tulevan miehensä ja päätynyt näin asumaan Kylmäjärven toisella rannalla sijaitsevaan monikerroksiseen arvotaloon, Aavelaivaan. Siitä tuli Gustenin toinen koti niiksi ajoiksi, kun oopperalaulajaäiti oli työmatkalla maailmalla. Pääsääntöisesti hän oli siellä aina. Siivosta ja ahkerasta Gustenista tuli Anneliselle ”kuin oikea poika”, kunnes – niin kunnes hän meni poliisille ja ilmiantoi itsensä ja kaverinsa ja hänestä tuli Juudas, jolle näytettiin ovea.

Fagerholmin kirjassa mikään ystävyys, pitkäkestoinenkaan, ei ole pyyteetöntä ja vilpitöntä. Niinpä kulttuurihenkilö Angela ja taloustieteen nainen Annelise kommentoivat omissa lähipiireissään toisiaan ylenkatseisesti ja vähätellen.  Heidän neulansa ovat teräviä ja ohuita.
Nathan ja Gusten ovat ystävät lapsuudesta asti. Raiskausyöstä alkaen heistä tulee vihamiehet. Heidän ikätoverinsa Emmy Strand ja Saga-Lill ovat Maailman Parhaat Ystävät, mutta todellisuudessa heidän välinsä ovat kyräilevät ja huokuvat kaunaa ja mustankipeyttä. He ovat seurustelleet tai vuorotellen seurustelevat saman miehen, Gusten Grippen, kanssa. Gusten on viime vuodet (”sen jälkeisen” jälkeen) ollut hulluna Emmyyn ja Saga-Lill hulluna Gusteniin. Siinä kolmiodraaman mausteet!

Monika Fagerlund, Pohjoismaiden tunnetuimpia kirjailijoitamme on menestynyt kirjoillaan myös maailmalla.

Huvilakaupungin lisäksi Monika Fagerholmin romaanissa vilahtaa kylpyläkaupunki ja sen kyljessä maalaispaikkakunta Harmaala. Ainakin Emmy ja Saga-Lill ovat lähtöisin Harmaalasta. Oletan paikat Tammisaareksi (Raasepori) ja Tenholaksi. Tammisaaressa tapahtui muutama vuosi sitten pikkukaupunkia ravistellut tragedia, jossa nuori tunnettu urheilija raiskasi ja murhasi entisen tyttöystävänsä ja surmasi lopuksi itsensä. Tapahtuman epäiltiin olleen Fagerholmin kirjan pohjana. ”En tarvinnut materiaalia”, kirjailija kuittasi epäilyn Helsingin kirjamessuilla. Fagerholmin käsikirjoitus oli tuolloin jo puissaan, ties monennessako kirjoitusvaiheessaan. Hän tulisi enää vain karsimaan tekstiä, rankasti.

Kuka tappoi bambin? kertoo myös sen, mitä eri henkilöille vuosien mittaan tapahtui.  Annelise koki tylyimmän jalustalta tipahtamisen. Näyttävät kulissit sortuivat: Hän menetti työasemansa, rakastajattarensa kanssa ulkomaille muuttaneen miehensä ja näyttävän julkisuutensa ja kuoli entiseen elämäänsä verrattuna hyvin yksinäisenä syöpään vasta keski-iässä. Nathanista ei tullut arkkitehtiä isänsä ja kuuluisan arkkitehti-isoisänsä tavoin. Hän pyrki opiskelemaan, muttei päässyt sisään. Fagerholm jättää hänet, väkivaltaisen, mielivaltaisen, etuoikeutetun ja varakkaan kouluajan lahjakkuuden, joka oli aina saanut kaiken niin vaivatta, huomionsa ja mielenkiintonsa ulkopuolelle ja samalla lukijalle varsin vieraaksi. Gusten ajautui ”sen jälkeen” (kuten raiskaustragedia tavattiin kuitata) mielisairaalaan. Hän pääsi myöhemmin teatterikorkeakouluun, mutta jätti koulun kesken ja kirjan alkaessa hän on menestyvä kiinteistövälittäjä.

On vielä Cosmo Brant, Gustenin ja Nathanin koulukaveri, jota Nathan kiusasi mutta joka silti roikkui mukana ja ilmestyi paikalle kutsumatta. Hänestä on tullut elokuvaohjaaja. Hän aikoo tehdä kahdeksan vuoden takaisesta tapahtumasta elokuvan. Sen nimeksi tulisi Kuka tappoi bambin?

Jos vihdoin Finlandia-palkinto luovutetaan Monika Fagerholmille, otan uutisen vastaan leveällä virnistyksellä: Hyvä ratkaisu!

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?, Teos 2019, 222 sivua. Suomennos (upea muuten!) Laura Jänisniemi.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , | Kommentoi

Leelo Tungal: Toveri lapsi

Toveri lapsen kansikuva on Moonika Siimetsin elokuvasta. Isää, Felix Tungalia, näyttelee sympaatisenoloinen Tambet Tuisk ja alle kouluikäistä Leeloa 9-vuotias, kerrassaan valloittava Helena Maria Reisner

Luin vuonna 2015 tuolloin lahjaksi saamani Leelo Tungalin vallan mainion kirjan Seltsimees laps (2008). Anja Salokannel on nyt kääntänyt teoksen ja Toveri lapsi ilmestyi tänä syksynä Arktisen Banaanin kustantamana.  Teos kuvaa kommunistisen diktatuurin juurruttamista itsenäisyytensä menettäneiden virolaisten arkeen Neuvostoliiton miehitettyä Viron ja tehtyä siitä itseensä kuuluvan neuvostotasavallan. Tungal kuvaa tapahtumia alle kouluikäisen lapsen ymmärryksen kautta; mitä lapsi kuuli ja näki, miten aikuisten oli pidettävä suut supussa ja miten virallinen propaganda suolsi vanhempien pidättyvyyteen verrattuna ristiriitaista todellisuutta ja kuinka lapsi oman heiveröisen tietämyksensä ja vilkkaan mielikuvituksensa kautta siivilöi ja ymmärsi kokemansa.

Kirja on Leelo Tungalin oman lapsuuden kuvaus. Se on puhtaasti kaunokirjallinen teos, ei siis perinteisessä merkityksessä muistelmat.  Kirja on synkistä tapahtumista huolimatta ihmeen valoisa ja kevyt. Sen saavat  aikaan pienen tytön leikkejä taikova, valtoimenaan laukkaava mielikuvitus sekä päähenkilöiden keskinäinen rakkaus ja vastuunkanto.

Kun luin teoksen viroksi, lapsen päähänpistot ja erilaisten toisiinsa kuulumattomien asioiden yhdistymiset lapsen päässä sekä virolaisten kokemien karujen sortotoimenpiteiden koskettavat kuvaukset valtasivat huomiokykyni. Minulta jäi havaitsematta, että kirjan päähenkilöllä, pikkutytöllä, on sama nimi kuin kirjailijalla itsellään. Kun tiesin nyt etsiä, Wikipediasta löytyy riittävästi tietoa Leelo Tungalin vanhemmista, Viron ensimmäisen tasavallan aikaisesta opettajapariskunnasta Helmes ja Felix Tungalista. Felix oli Leelon lapsuusvuosina vielä tunnettu kilpaurheilija, entinen juoksijasuuruus, kirjan tapahtumavuosina nopeajalkainen yhä.

Kirjoitin blogissani Seltsimees lapsesta ja sarjan toisesta osasta Samet ja saepuru 21.3.2015.

Pieni Leelo menettää heti kirjan alussa äitinsä. Hänet vievät mustiin nahkatakkeihin ja pitkiin varsisaappaisiin pukeutuneet  miehet myllerrettyään ensin kodin sekaisin.  Hirviöt pyyhkivät kourillaan kirjat hyllyiltä  lattialle, tallovat niitä, tunkevat sormensa perhealbumeihin, potkivat koiraa ja penkovat laatikoiden sisällöt vailla pienintäkään yksityisyyden kunnioitusta. Vain viileän eteisen liinavaatekaappi säästyy, kaiketi mustien miesten aikapulan vuoksi. Lapsi yrittää lieventää käsittämätöntä asetelmaa, missä äiti antaa kaiken tapahtua ja alistuu. Lapsi alkaa laulaa, mutta laulu tyssää mustan miehen raivoisaan ärjäisyyn: ”Saatana kansanvihollisen äpärä. Pidä turpasi kiinni vai viedäänkö sinutkin.  Saatana kulakinpentu!” Monta uutta sanaa, joita lapsi ei ole koskaan kuullut opettajavanhempiensa suusta! Niitä hän joutuu pohtimaan monet kerrat: kansanvihollinen, kulakki…

Mutta ennen kuorma-auton lavalle kaltereilla varustettuun koppiin joutumista äiti lastaan halatessaan kehottaa tätä ”olemaan kiltti, niin äiti tulee pian takaisin, ehkä jo huomenna”. Äiti siis lähtee mustien miesten mukaan siksi, että hän on ollut tuhma lapsi. Hän päättää olla vastaisuudessa erityisen kiltti, jotta äiti palaisi hänen ja isin luokse. Tuhmuudekseen hän laskee ne pienet onnettomuudet ja sattumukset, joista sai äidiltä toruja. Lapsi on vilkas ja mielikuvitus on usein ehtinyt harkinnan edelle.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aivan 1950-luvun alkuun. Toisen maailmansodan jälkeiset vuodet tunnetaan Viron historiassa kyydityksistä, maatalouden pakkokollektivisoinnista, pidätyksistä, kidutukseen päätyneistä kuulusteluista ja kohtuuttomuudessaan käsityskyvyn ylittäneistä vankileirituomioista.  Pienen Leelon vanhemmilla oli takana työura itsenäisen Viron ajalta. Äiti on syyllistynyt toimimaan lasten opettajana porvarillisessa Virossa. Äiti saa kirjan lopussa kolmenkymmenen vuoden tuomion, niistä 25 vuotta vankeudessa, loput vuodet karkoituksessa Neuvostoliitossa. (Tuomio tarkoitti 25 vuotta vankileiriä ja viittä vuotta karkoitusta. Leelon äiti joutui Komiin Minlagin vankileirille.) Netistä tiedämme, että ajat muuttuivat, tuli poliittinen suojasää ja Helmes Tungal vapautettiin viiden vankeusvuoden jälkeen.

Neuvostoliitto evakuoi natsien miehityksen alla Virosta kymmenisen tuhatta marxilaismielistä tai kommunismille neutraalisti suhtautuvaa, hyödylliseksi luokiteltua ihmistä, kuten taiteilijoita ja tiedemiehiä  Neuvostoliiton sisäosiin. Evakuoinnista on kirjoittanut marxilaiseksi tunnustautunut runoilija Debora Vaarandi muistelmateoksen Aastad ja päevad. Porvarillisesti ajatteleva koulutettu väestö sen sijaan haluttiin eliminoida.

Leelo Tungal kertoi laapsuudesaan  Helsaingin kirjamessuilla sunnuntaina 27.10. Kuva Kristjan Lepping.

Toveri lapsi nosti kirjan suomeksi lukemiseni siis uudelle tasolle, Tungalin (myös versioina Tungel tai Dungel) perheen ja suvun kohtaloon kommunistisen hirmuvallan otteessa. Felix Tungalin juoksusaavutukset löytyvät Wikipediasta. Luettelo on pitkä ja vaikuttava. Lapselleen isi kertoo, miten hän olisi halunnut juosta kilpaa Paavo Nurmen kanssa ja miten hän yritti mukaan Berliinin olympialaisiin, mutta heinäteon vuoksi oli karsintakisassa niin uupunut, ettei pystynyt parhaimpaansa. Kun yksinhuoltajaksi jäänyt isä kiirehtii lapsensa kanssa viime tipassa Pärnu–Tallinna maantien varteen bussipysäkille, isä on näissä juoksupyrähdyksissä Paavo Nurmi ja pieni Leelo Emil Zatopek. Paitsi ei monta juoksuaskelta, sillä Leelo haluaa päästä isin hartiakyytiin.

Bussissa pikkutyttö kuulee, kuinka lipunmyyjä kysyy virallisesti ”toveri matkustajalta”, onko ”toveri lapsi” jo täyttänyt neljä vuotta. Lapsi kokee arvonsa huiman korotuksen. Hän on toveri lapsi! Hän haluaa aikuisena samaan ammattiin, myymään lippuja toveri matkustajille.

Suvun lähihistoria on kolkko: Helmes Israel-Tungalin äiti Mari on kyyditty Siperiaan vuonna 1949, maalaistaustansa vuoksi kulakkina.
Se neuvostovalta on yksi surkea valta, kun pelkää yli kahdeksankymppisiä mummoja, jotka eivät enää kuule eivätkä näe ja joilla on suussa yksi ainoa hammas”, on Helmes sadatellut äitinsä epäinhimillistä kohtalua.
Felix-isän nuorin veli Eino on ollut jo kauan Mordvan vankileirillä kaivoksilla. Hän on kirjan tapahtuma-aikaan tiettävästi vielä elossa. Isän sisko Anne on joutunut Einon entisen morsiamen kiristämisen kohteeksi. Tallinnan Nõmmella asuva nainen vaatii tavan takaa kampaaja-Annelta rahaa. Anne on perhekunnassa varakkain, sillä venäläiset asiakkaat ovat anteliaita juomarahoissa. Felixin isä Robert Tungal uskoo yhä amerikkalaisten tulevan (lapselle ”Amerikan sedän” tulevan) pelastamaan Viron Neuvostoliiton kynsistä. Sitten Tungalit voisivat avata jälleen vanhan kyläkauppansa. Leelon isoäiti isän puolelta on latvialaissyntyinen puolalainen Minna-Katherina Tungal. Isovanhemmista löytyy tietoa Wikipediasta.

Iäkäs Minna, Felixin äiti, heittää poikansa upeat juoksumitalit joen pohjaan. Felix-isä saa kuulla sen lapseltaan jälkikäteen ja tapahtunut koskee häneen syvästi. Tottahan hän ymmärtää äitinsä tarkoituksen: Niitä nahkatakkiset penkojat eivät kuunaan löytäisi ja käyttäisi hänen poikaansa vastaan.  Itsekin kestävyysjuoksua harrastaneena omavaltainen teko tuntui niin peruuttamattomalta, vaikka motiivina olikin oman lapsen suojelu. Aviomies, Robert, on pitänyt jo vuosia pakattua pientä matkalaukkua vangituksi tulemisen varalle. Siinä mielivallassahan ei koskaan tiennyt, mitä huominen tuo tullessaan.

Toveri lapsi on sekoitus tragiikkaa ja komiikkaa. Se tekee kirjasta koskettavan. Lapsen alinomaiset väärinkäsitykset aikaansaavat surumielisessä isässä naurunpyrähdyksen tai huvittuneen hymyn. Isä Felix haluaa olla hyvä vanhempi, vaikka onkin keittiö- ja siivoustaidoissa ja pikkutyttönä tukkarusetin sitomisessa avuton. Ansiotyönsä sivussa yksinhuoltajuus on välillä ylivoimaista ja tyttö on jätettävä isovanhempien tai Maali-tädin hoitoon. Lapsi ei malta ihmisten joukossa pitää suutaan kiinni ja saa aikaiseksi vaaralliseksi koettuja tilanteita. Ihmiset ovat oppineet pelkäämään ja sensuroimaan puheitaan. Avoimesti voi puhua vain tosiluotettujen kesken ja silloinkin puhe on poliittista ironiaa. Lörpöttelevä ja suustaan kuulemaansa päästelevä pieni kommentoija puhkoo tietämättään itsesensuurin rajat.

Vaikka Leelo Tungal on kirjoittanut Toveri lapsen lapsen kokeman kautta, tekstissä on toki myös aikuismaista kerrontaa. En pitänyt sitä pahana. Lapsen kieli rinnastui hieman murteen käyttämiseen: kaiken ei ole hyvä olla vain sitä. Toveri lapsi on kuitenkin aikuisille kirjoitettu kirja.

Rakkauden ja kiintymyksen kuvauksista pysähdyttävin on Leelon kuulema tarina isäntäänsä syvästi kiintyneestä Krappista, nyt jo kuolleesta isin metsästyskoirasta. Kertomus saanee kenen tahansa koiranystävän nieleskelemään. Leelon leikkikavereita ovat perheen koirat Sirkka ja Tuijami.

Seltsimees lapsesta valmistui viime vuonna Moonika Siimetsin ohjaama elokuva. Se on valittu vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi Virossa. Sen tahtoisin nähdä. Ehkä se tilaisuus tarjoutuu Martin markkinoilla marraskuussa. Kirjailija Leelo Tungal oli kirjallisuuden ystävien kuultavana Helsingin kirjamessuilla viimeisenä messupäivänä.

Seltsimees laps on ensimmäinen osa Leelo Tungalin kolmiosaista kirjasarjaa. Toisena ilmestyi Samet ja sahapuru. Viimeistä en ole tavoittanut.  Vironkielisissä teoksissa on värikäs ja valoisa piirroskuvitus ja ihmeen valoisia ovat kirjatkin. Lapsen suojana ovat mielikuvitus ja sen loihtimat leikit sekä läheisten rakkaus.

Leelo Tungal: Toveri lapsi. Arktinen Banaani 2019, 255 sivua. Suomennos Anja Salokannel.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Sunnuntaina 27.10. Helsingin kirjamessuilla

Loppua kohti pidot paranevat. Niin tuntuu käyvän aina myös kirjamessuilla.  Oli täysi ja antoisa päivä. Lisäksi otin vahingossa varaslähdön. Unohdin talviaikaan siirtyneen kellon ja aamuni alkoi tyhjässä pressitilassa aamun sanomalehden äärellä mukillisen kahvia hörppimällä. Kerron messupäivästäni karsimalla ja valikoimalla.

KAUNOKIRJALLISUUTTA MONEEN MAKUUN

Maija Muinonen kertoi toisesta kirjastaan sexdeathbabies. Hänen esikoisensa on Mustat kirjeet.

Maija Muinosen toinen romaani sexdeathbabies käsittelee kuolemaa. Kaksi ikääntyvää naista, Hetty ja Clarissa valvovat 35-vuotiaan Biban kuolinvuoteen äärellä. Kyse on saattohoidosta. Hetty on Biban äiti. Biba on kirjassa liki äänetön. Sen sijaan usein pelkillä pilkuilla toisistaan erottuvat dialoginkatkelmat ovat läsnä olevien naisten keskustelua. Yhdessä sureminen ei kuitenkaan luonnistu, sillä naiset eivät lopulta tiedä, mitä surevat. Heillä on molemmilla kirjava kuolemankokemuksen historia, mutta se ei ole jaettavissa toisen kanssa. Kaunoja nousee pintaan. Naiset listaavat, laskevat ja luettelevat. Se on pakkomielteistä yritystä pitää kuoleman keskellä jonkinlaista hallittua järjestystä. Itse kuoleman he yrittävät eri keinoin pitää loitolla.

Välillä myös kuolleet pääsevät ääneen, mutta heidän puheensa on sanamömmöä. Kuolleilla tuntuvat asiat olevan hyvin eikä heitä kiinnosta elävien murheet. Muinosen kirja on printattu sinisellä tekstillä. Kun jokin on ”mustaa valkoisella”, se on totta. ”Totuus on kuitenkin epä-mustavalkoista”, kirjailija avasi ratkaisuaan.

Hannu Mäkelä kirjoitti teoksen Varjo. Kirja kertoo Jeanne d`arcista.

Akateemikko, kirjailija Hannu Mäkelä on lähtenyt entiseen laajaan tuotantoonsa verrattuna johonkin aivan uuteen. Hän on kirjoittanut romaanin Varjo vuonna 1431 elävänä roviolla poltetusta nuoresta tytöstä Jeanne  d`arcista. Käynti Orléansissa johti Mäkelän tytön kohtalon jäljille.

”Jeanne oli 13-vuotias kun hänelle ilmestyi hänen kertomansa mukaan kolme pyhimystä ja kukin antoi hänelle saman tehtävän: Sinun pitää pelastaa Ranska. Mikä ihme sai tämän lapsen ryhtymään pelastamaan Ranskaa Englannin piiritettyä Orléansin ja mikä sai kruununprinssi Kaarlen sallimaan sotajoukon tämän lapsen johdettavaksi! Se on aivan käsittämätöntä”, Mäkelä kuvasi viestien syvää myötätuntoa lasta kohtaan.

Mäkelän romaani ei ole elämäkerta. Sellaisia Jeanne d´arcista on ilmestynyt kosolti. Hän halusi mennä pienen tytön sisään ja yrittää ymmärtää hänen vankkumatonta uskoaan. ”Ei se onnistu: en ole tyttö, en osaa ratsastaa, en usko, en ole kokenut sotia. Jeanne ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Siksi otin kirjassa Jeannen kaksoisolennoksi nuoren luku- ja kirjoitustaitoisen miehen, Jeanin. Siitä juontuu kirjan nimi Varjo.”

Jeanne d`arcin yksi raskauttavimmista polttoroviolle johtavista rikoksista oli pukeutuminen miehen haarniskaan. Jeanne poltettiin 19-vuotiaana, kolmeen kertaan. Legendan mukaan tuhkasta löytyi sykkivä sydän. Jeanne onnistui kahdessa ennustuksessa: Hän lopetti Orléansin piirityksen ja Kaarle kruunattiin Ranskan kuninkaaksi Reimsissä. Mutta englantilaiset saatiin pois Pariisista vasta Jeannen kuoleman jälkeen.

Hannu Mäkelälle on ehdotettu Jeanne d`arcin ja nykyajassa Greta Thunbergin rinnastusta. Mäkelä pitää sitä onnistuneena. Gretalla on tunne, että hänen on yritettävä pelastaa maapallo. Myös hän on lapsi, nuori tyttö. Greta saa päällensä  maailmanlaajuisen rajun vihavyöryn, solvauksen, menehtymisen toivotukset ja mitätöinnin.

Mäkelä kertoi yleisölleen elämänsä olevan uudella uralla. Hän on jälleen naimisissa. Edellisessä teoksessaan Valo. Kertomus rakkaudesta (2018) hän purki suruaan Svetlana-vaimonsa yllättävän kuoleman johdosta.

Antti Tuurin uusin löydös on surrealistinen taiteillija Arvid Broms.

Antti Tuuri kertoo uutuusromaanissaan Levoton mieli surrealistista, taidemaalari Arvid Bromsista (1910−1968), joka eli viimeiset vaiheensa Lappajärven Lehtiniemen kylässä viidennen vaimonsa, jo nuoruudessaan Terijoella tapaamansa Viena-Inkerin kanssa. Kosketuksen tähän aikoinaan arvostettuun mutta nyt joltisenkin unohdettuun taiteilijaan Tuuri sai lapsuudessaan, kun hänen kotiperheensä muutti maanmittausinsinööri-isän työn vuoksi Lappajärvelle. Arvid Broms ajoi toisinaan taksilla ”pienessä hönässä” kirkonkylään myymään vauraammalle väelle taulujaan. Myös Tuureille niitä ostettiin, kaikkiaan neljä.

”En lapsena erityisemmin niistä välittänyt. Mutta jouduimme tyhjentämään joitakin aikoja sitten äitini kodin ja katsoin tauluja uudelleen. Pidin niitä nyt erinomaisina. Löysin myös netistä tietoa Arvid Bromsista ja ryhdyin tutkimaan hänen elämäänsä. Romaani Levoton mieli kertoo Bromsin kymmenestä viimeisestä vuodesta”, Tuuri kertoi Pariisissa ja Lontoossa taidetta opiskelleesta kohteestaan.

Lappajärvellä outo lintu Broms otettiin hyvin vastaan. Nuorena miehenä Arvid oli riiustellut myös Emmi Jurkan kanssa, pariinkin kertaan. Myöhemmin ”kaikki tiesivät”, että näyttelijä Jussi Jurkka oli Arvid Bromsin poika. Asiassa lienee vinha perä. Jussi Jurkka piti Arvid Bromsiin yhteyttä ja kävi useamman kerran Lappajärvellä ja Arvid vuorostaan katsomassa Jussi Jurkkaa Helsingissä. Bromsin kuoltua Jussi Jurkka oli arkunkantajana. Miesten yhdennäköisyyttä pidettiin myös ilmeisenä.

Arvid Bromsiin liittyi Lappajärvellä anekdootteja. Runsaammin loppuvuosinaan ryypännyt taitelija oli tukkanuottasilla virkavallan kanssa ja istui muutaman tuomion myös Vaasassa vankilassa ja maalasi siellä.

Pauliina Aminoffin kirjan Äiti meidän aihe on synkkä, mutta kirjailija itse säteili.

Kirjailija ja yritysjohdonkonsultti Pauliina Aminoff  häkellytti ja hurmasi yleisönsä silmiinpistävällä, tilaisuutta kunnioittavalla pukeutumisellaan ja säihkyvällä tuulellaan. Hän kertoi kirjastaan Äiti meidän, mikä on hänen nuoruutensa rankka kuvaus äidin kuoleman ja isän nopean uudelleenavioitumisen jälkeisistä vuosista. Surua perheessä ei prosessoitu. Isän mielestä mitä nopeammin kaikki on ohi, sen parempi. Siksi äidille ei pidetty muistotilaisuutta. Ensin nuori tyttö iloitsi uuden äidin tulosta, mutta elämä muuttui vihkipäivänä. 13-vuotiasta Pauliinaa alettiin rangaista eri tavoin. Hänelle ei puhuttu tai otettu pöytään syömään. Syitä hän ei tiennyt. Hän muuttui näkymättömäksi. Hän pakeni kehostaan ja alkoi luoda itselleen erilaisia tukipersoonia.

”Jokaisella ihmisellä tulee olla edes yksi ymmärtäjä”, Pauliina Aminoff sanoo nyt. Hänen keskeiset läheisensä olivat kummivanhemmat, vaikkei hän kertonut edes heille, mitä kotona tapahtuu. Aikuisena Pauliina on käynyt kahden kymmenen vuoden mittaisen terapian. Hän ei enää etsi syyllisiä tai kanna kaunaa. ”He toimivat silloin oman ymmärryksensä mukaan”, hän sanoo nyt.

Tammsaare-kääntäjä Juhani Salokannel ja kirjailija Sirpa Kähkönen keskustelivat epäsäätyisestä rakkaustarinasta teoksessa Rakastin saksalaista.

Anton Hansen Tammsaaren tunnemme Suomessa viisiosaisesta teossarjasta Totuus ja oikeus, jota on verrattu merkitykseltään meillä Väinö Linnan kolmiosaiseen Täällä Pohjantähden alla -teokseen. Nyt Tammsaarelta on ilmestynyt Juhani Salokanteleen käännöksenä rakkausromaani Rakastin saksalaista. Sitä voi verrata Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Tarina on siis traaginen.

Asetelma on rinnasteinen: rakkaus yli sallittujen kulttuuristen rajojen. Saksalaiset edustavat Viron historiassa sortavia ja kansaa alistavia kartanonherroja, mikä merkitsi Viron rahvaalle 700-vuotista maaorjuuden yötä. Kun Viro ensimmäisen kerran itsenäistyi, kartanoiden maat jaettiin pientilallisille. Palvelijoista tuli herroja ja herroista palvelijoita.

Tämän äkkiköyhtymisen koki myös aatelisneito Erika, joka joutuu rahvastaustaisen emännän nöyryyttämäksi porvariskodin kotiopettajana ja lattioiden luuttaajana. Erika on orpotyttö, joka asuu köyhtyneen isoisänsä ahtaassa asunnossa, missä huoneet ovat mahonkihuonekaluryteikköä. Kun aatelislinnoista oli lähdettävä, perheiden arvokkaista mahonkihuonekaluja ei haluttu hylätä. Erikan vilpittömän rakkauden kohde on opintielle köyhistä maalaisoloista ponnistanut Oskar.  Nuoret rakastuvat.

Tammsaaren romaanista keskustelleiden kirjailija Sirpa Kähkösen ja kääntäjä Juhani Salokanteleen mukaan tunne kuulumisesta eri rotuun on pysyvä. Ensimmäinen erottaja on kieli, mikä kirjassa tulee mehukkaasti esiin Oskarin tullessa vanhan paronin luo pyytämään Erikan kättä. Oskarin saksa ei riitä ja murteellinen niukka saksantaito oli siinä kulttuurissa alhaison tunnusmerkki. Paronin viro on myös riittämätön, mutta se oli hienoston tunnusmerkki. Herrasväen oli tarvinnut osata viroa vain käskyjä antaessaan. Kähkönen vertasi sitä Mannerheimin suomeen.

”Erikan rakkaus on puhtaampaa. Oskarilla sen sijaan on toinenkin tavoite, pyrkimys ylemmäksi. Erika on risoista hansikkaistaan huolimatta taustansa perintönä hieno nainen. Oskar on oman asemansa ja köyhän taustansa vanki”, Sirpa Kähkönen eritteli.

Aion lukea Tammsaaren Rakastin saksalaista messujen jälkeisen ajan ensimmäisten kirjojen joukossa.

Kirjailija Leelo Tungal ja hänen kirjansa kääntäjä Anja Salokannel.

Viro-teema jatkui Leelo Tungalin teoksesta Toveri lapsi. Olen sen lukenut viroksi ja nyt suomeksi ja julkaisen siitä erillisen juttuni alkavalla viikolla. Mutta kirjailija Tungalin kohtaamisesta on syytä kertoa nyt. Toveri lapsi (Seltsimees laps) kertoo näet Leelo Tungalin lapsuusvuosista Stalinin viimeisten elinvuosien aikaisessa Virossa.  Nuo ajat tarkoittivat kyydityksiä, vangitsemisia ja pitkiä vankileirituomioita.

”Äitini ja isäni olivat opettajia ja heillä oli matka joillekin opettajapäiville Tallinnaan. Olin kaksivuotias ja isoäitini oli hankittu hoitamaan minua. Hänet vietiin silloin. Koulun siivoojat olivat tajunneet ottaa minut nopeasti suojiinsa. Isoäiti kyydittiin. Vuotta myöhemmin äiti vangittiin. Alkuvuosina emme edes tienneet, missä hän on. Hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankileirille. Vasta 1951 vangeilla oli lupa kirjoittaa kaksi kirjettä vuodessa, mutta venäjäksi. Se oli absurdia. Se oli jotain samaa, ikään kuin suomalainen saisi kirjoittaa omaisilleen, mutta kirjeen tulisi olla kiinaksi tai arabiaksi.”

Leelo Tungal on saanut nyt nähdä äitinsä kansion. Häntä syytettiin viron kansallislaulun ja saksalaisten laulujen opettamisesta lapsille. ”Oli Beethovenia, Schubertia ja Bachia. He olivat kuulustelijoille saksalaisina fasisteja. Äitiä oli aluksi naurattanut, mutta sitten hän oli alkanut pelätä”, Leelo Tungal kuvasi kansiosta lukemaansa. Isästä tuli pienen lapsen yksinhuoltaja eikä isällä ollut nykyisien taitoja pitää kotitaloutta ja laittaa ruokaa. ”Isä oli urheilija ja musiikkimies, myöhemmin urheilun ja musiikin opettaja”, kirjailija kertoi.

Leelo Tungal on Virossa hyvin tunnettu kirjailija. Hän aloitti runoilijana ja on tehnyt paljon lauluja, myös useita Virossa edustajiksi valittuja euroviisuja sekä kirjoittanut lastenkirjoja. Tungal on edesmenneen säveltäjä Raimond Kangron leski.

Näyttelijä Jussi Nikkilä on kirjoittanut romaanin Näyttelijä. Messuesitteen mukaan teoksen esittelyssä luvattiin kertoa, mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän joutuu jatkuvasti alttiiksi muiden katseille ja häviääkö sellaisessa samalla osa itseä. Näistä sisällöllisistä teemoista tapahtumassa ei puhuttu laisinkaan, vaan Jussi Nikkilä sai kertoa ohjaustöistään. Luvattu sisältä vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta ja tuoreelta näkökulmalta esiintyjäammattilaisen työhön.

TIETOKIRJALLISUUTTA VAATIVAAN MAKUUN

Kaksi ajankohtaista Eurooppa-kirjaa, Annastiina Heikkilän Miksi Ranska raivoaa? ja Anton Montin Mihin menet, Italia?

Euroopan suuntaa arvioitiin tilaisuudessa, missä ministeri Pekka Haaviston haastattelemana kolme kirjan kirjoittanutta asiantuntijaa arvioi Euroopan nykyhetkeä ja todennäköistä tulevaisuutta. Pohjana olivat Markus Kantolan teos Blairista Brexitiin, Annastiina Heikkilän Miksi Ranska raivoaa? sekä Anton Montin teos Mihin menet, Italia.

Markus Kantola kuvasi Iso Britanniassa lyödyn manner-Eurooppaa vuosikymmenet ja etenkin konservatiivien haluavan Englannin suuntaavaan Yhdysvaltoihin ja hakevan uusia kontakteja Euroopan ulkopuolelta. Britannian osuus Irakin sodassa jätti arvet ja kansan kahtiajaon.

Annastiina Heikkilä kuvasi, miten Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi oli hyvin dramaattinen mutta vuonna 2017 keltaliivit kyseenalaistivat hänet. Macron on kuitenkin palauttanut asemansa Ranskan vakauttajana. ”Macron toimii liberaalin maailman puolustajana ja on näin Donald Trumpin eurooppalainen vastavoima. Hänen myötään Ranska ja Saksa muodostavat EU:ssa vahvan liiton. Ranska ajaa puolustuksen tiivistämistä ajatuksella vahva Ranska, vahva Eurooppa. ”

Markus Kantolan Blairista Brexitiin

Kantola muistutti, ettei Britannia ole blexitin myötä kyseenalaistanut eurooppalaista puolustusta. ”Enpä usko, että Englanti olisi vetäytymässä. EU:lle kriittinen Margaret Thatcher halusi lisätä puolustusyhteistyötä. Ei siinä ole mitään soraääniä kuulunut.”

Anton Monti kuvasi Italian paikoilleen jämähtänyttä taloutta, raskasta valtion velkaantumista sekä italialaisten pessimististä mielialaa, mikä purkautuu katkeruutena ja yksinäisyytenä, muttei mellakointina kaduilla. ”Italialaiset ovat rokotettuja terrorismia vastaan. Pessimismistä huolimatta ajatellaan, että Italia on aina maksanut velkansa.”

Haaviston tiedustellessa Euroopan Unionin tulevaisuutta Heikkilä vastasi Macronin ajavan ”kaikkine heikkouksineen ja Jupiter-komplekseineen” vahvaa Eurooppaa. Monti piti sen sijaan tulevaisuutta huolestuttavana: ”Kritiikki EU:ta kohtaan on voimakasta. Italia on EU:n suurvalta, joka haluaa erityissuhteita USA:n kanssa. Italiassa elää ajatus transatlantisesta kolmiosta USA−Englanti−Italia.
Kantolan mielestä Eurooppa on liikaa ruoskinut itseään. ”Perusfundamentit ovat kunnossa. Eurooppa ei ole vanha sairas mies, vaan Euroopalla menee hyvin.”

Kahden tutkivan toimittajan, Jessikka Aron ja Johanna Vehkoon asiantuntemuksella paneuduttiin puolen tunnin mitassa infosotaan ja valeuutisiin.  Aro on kirjoittanut kirjan Putinin trollit ja Vehkoo Valheen paljastuksen käsikirjan. Molemmat ovat joutuneet rankkojen hyökkäilyjen, uhkailujen ja mustamaalauksen kohteeksi. Ainakin yksi oikeudenkäynti on kesken.

Keskustelun pääpaino oli Internetissä, jota pidettiin sanavapauden ja ihmisten vaikuttamisen foorumina, mutta myös totalitarismin ja kontrollin välineenä. Trollauksella voidaan soluttautua eri yhteisöihin, kuten tehtiin Yhdysvaltain parlamenttivaalien alla soluttautumalla aitoamerikkalaisiin yhteisöihin niihin valheellisia ”uutisia” ja päälaelleen käännettyjä ”totuuksia” syöttämällä. Internet mahdollistaa sen äärettömän tehokkaasti ja nopeasti. Disinformaatio seuraa uusia sosiaalisen median muotoja heti, kuvasi Aro tilannetta.

Vehkoo puhui valeuutisten seurauksista: ”Jos ei ole yhteisesti hyväksyttyjä ja tunnustettuja faktoja, ei ole pohjaa käydä keskustelua.” ”Facebookin anonyymit profiilit ja salaprofiilit voivat vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Näin esimerkiksi onnistuttiin vierittämään Ukrainan sota Yhdysvaltain aiheuttamaksi. Kun alistutaan ja altistutaan valeuutisille, syntyy epävarmuus ja luottamuspula mediaan kohtaan”, naiset selvensivät.

Esimerkiksi Yleisradion luottamista horjutettiin Event-protestin keinoin, missä kutsuttiin koolle mielenosoitus ”Ylen trollitehdasta” vastaan. Asiat siis käännetään nurinpäin.
”Kyse ei ole yksin vaalien tulokseen vaikuttamisesta, vaan esimerkiksi Yhdysvaltoihin on suunnattu rokotustenvastaisia kampanjoita. Näin pyritään vaikuttamaan kansakunnan terveyskehitykseen heikentävästi”, sanoi Aro.

Molemmat vaativat jättiyhtiöitä Facebook ja Google vastuuseen siitä, etteivät ne kitke tällaista laajamittaista, järjestäytynyttä toimintaa, kun ne voivat kitkeä pornografian ja isis-kiihotuksenkin. ”Näiltä firmoilta pitäisi vaatia parempaa laatua. Myös Suomen lainsäädäntö on sinisilmäisen naiivia ja varustautumatonta”, huomautti Jessikka Aro.

Hanna Kuusela ja Anu Kantola tekivät tukimuksen Huipputuloiset. Suomen rikkain promille.

Pitkä, runsas ja antoisa messupäiväni päättyi analyysiin Suomen huipputuloisista. Tutkijat Anu Kantola ja Hanna Kuusela ovat haastatelleet kymmeniä Suomen suurituloisimpaan promilleen kuuluvia ihmisiä ja kirjoittaneet siitä tutkimusraportin Huipputuloiset. Suomen rikkain promille. Haastatteluprosessin keskellä he tajusivat, että rikkaiden joukko jakautuu eritaustaisiin ryhmiin. Nämä kolme kirjan ryhmää ovat yritysjohtajat, yrittäjät ja perijät.

Tutkijoiden mukaan perijät ovat vähiten julkisuudessa. Heissä on ”vanhan maailman meininkiä” ja he tuntevat velvollisuudentuntoa sukuaan kohtaan. Yrittäjät ovat self-men, räyhäkkäitä ja itsetietoisia miehiä, jotka syyttelevät muita.
”Yrittäjät haluavat kertoa oman tarinansa, kun sen sijaan perijät eivät tällaista taustan kyselyä edes ymmärrä, koska heillä ei ole itseyrittämisen eetosta”, tutkijat kertoivat.

Yritysjohtajat ovat ammattijohtajia, rikkaiden palkkatyöläisiä. He tulevat toimeen ihmisten kanssa, he ovat sliipattuja ja he puhuvat tunteista eli miten työntekijöitä tulee innostaa, kannustaa ja motivoida. He puhuvat kiireestä, he urheilevat paljon, ajanhallinta on heille keskeistä ja he pitävät itseään poikkeusyksilöinä, jotka ovat ansainneet huimat palkkansa. He ovat ikään kuin NHL-tähtiä, omasta mielestään poikkeuksia.

Anu Kantola kertoi yllättyneensä rikkaan promillen pessimistisestä Suomi-kuvasta. He käyttävät valtaa, mutta ovat henkisesti irrottautumassa pohjoismaisesta demokraattisesta yhteiskuntamallista. Verojen välttely on hyväksyttävää. ”Suhde veroihin on kiinnostava. Kansalaisten veroilla ylläpidetään yhteiskuntaa, joka on hyvä myös bisnekselle. He itse maksavat vain 35 prosenttia tuloistaan ja pääomatuloista vielä vähemmän. Suomen vertaaminen DDR:ään on siten aika hätkähdyttävää. Se on aika pelottavaa, että yritysjohtajat eivät usko enää Suomeen”, Anu Kantola tilitti.

Tässäpä sitä päivän antia tuli. Messut ovat ohi. Kävijämäärässä tehtiin jälleen ennätys: 92 000 kävijää, kasvua edellisestä vuodesta seitsemän prosenttia. Mukana ovat luvussa, kuten aiemminkin, Viini ja ruoka -messun kävijät. Itse en sille puolelle salia koskaan ehtinyt, vaikka ostinkin kustantajan osastolta teoksen Martat. Keittokirja. Innostu ja onnistu keittiössä.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Lauantaina 26.10. Helsingin kirjamessuilla

Teen kullekin päivälle suunnitelman. Se toteutuu vain joiltain osin, eikä lauantai tehnyt siinä poikkeusta. Messupäivä on suunnitelmien, sattumien, ajan rajallisuuden ja herätekäyttäytymisen sekoite. Kaunokirjallisuuteen painottuvien aikeitteni sijaan päivästä tuli vallan muuta, kustantajien bloggaritilaisuuksia ja päätteeksi Viron suurlähetystön kutsut. Virolainen kirjallisuus näyttäytyy messuilla joka syksy.

Suomussalmi-romaani kuvaa talvisodan dramaattisia kuukausia miehitetyssä Kainuun kunnassa.

Päiväni oli sotaisa. Osuin kuuntelemaan esittelyä kirjailija Pekka Jaatisen romaanista Suomussalmi. Talvisota 1939−40. Jaatinen on kirjoittanut viime sodista runsaasti, muiden muassa viisiosaisen Lapin sota -sarjan. Suomussalmi on ensimmäinen kokonaisvaltainen kuvaus puna-armeijan miehittämästä Suomussalmesta romaanikerronnalla. Puna-armeija hyökkäsi itärajan takaa talvisodan ensimmäisellä viikolla ensin Juntusrantaan ja sieltä kirkonkylään ja Neuvostoliiton komento pysyi kunnassa aina talvisodan loppuun saakka. Sen alaiseksi jäivät ne yli 1650 asukasta, joita ei ehditty tai onnistuttu evakuoimaan.

Enin osa väestöstä ehdittiin kyllä siirtää. Suomussalmella oli tuolloin noin 10 000 asukasta. Jaatisen mukaan kaikki eivät halunneet lähteä. ”Osa jääneistä oli tiukkoja kommunisteja. Osa oli hyvin köyhiä. Kun syksyn sato oli korjattu, heille oli yksi lysti, mikä olisi komento. Kotiaan he eivät halunneet jättää”, Jaatinen tietää.

Pekka Jaatinen onnistui tavoittamaan vielä muutaman sellaisen, jolla on omakohtainen kosketus vuoden 1939 tapahtumiin. Yksi kirjan henkilöistä on Lempi Seppänen, vain 800 metrin päässä Kartimon rajapuomilta asunut nainen, joka kirjassa vie turvaan kelkalla pientä lastaan. Jaatinen pääsi haastattelemaan Lempin poikaa, Eero Seppästä, joka asuu edelleen rajan pinnassa kotitalossaan ja pitää majataloa.

Toinen äärettömän tärkeä tietolähde oli suomussalmelaisen Eero Schroderuksen mittava äänikasettiarkisto, jonne Schroderus on tallentanut veteraanien haastatteluja sotavuosista. ”Schroderus myös käänsi kirjani repliikit Suomussalmen murteelle”, Jaatinen kuvaa yhteistyön monipuolisuutta.

Puna-armeija ei koskaan päässyt Ouluun, jonne se pyrki. Jään kantavuus tuli suomalaisten turvaksi: Jää oli liian heikkoa kantamaan tankkien painoa ja hyökkäykset saatiin pysäytetyksi, vaikka venäläisillä oli valtaisa ylivoima.

”Suomussalmella ei aluksi ollut juurikaan sotilasjoukkoja, sillä suomalaisten tiedustelu petti. Paikalliset ihmiset kuulivat ääniä rajan takaa ja tiesivät rakennuksia otettavan uuskäyttöön, mutta ensimmäisellä rajaosastollamme oli vain 250 sotilasta ja toisella alle 60, kun taas venäläiset hyökkäsivät ensivaiheessa 12 000 sotilaan voimalla. Myöhemmin voimasuhteet tasoittuivat suhteeksi 10 000 suomalaista/ 50 000 venäläistä”. Jaatinen selvensi.

Suomussalmen taisteluista muistetaan Raatteen tie. Se oli venäläisten surmanloukko.

”Venäläisten oppaana ja tulkkina toimi Neuvostoliittoon vuonna 1918 paennut paikallinen toveri Hytti. Hän oli psyykkisesti häiriintynyt ja pelastui alkaneilta vainoilta suostumalla puna-armeijan oppaaksi. Myöhemmin hänelle kuitenkin kävi huonosti, kuten monelle muullekin loikanneelle”, Jaatinen tietää.

Evakuointeja muualla

Ikkunat jäässä -teos kertoo evakuoitujen ihmisten tarinoita.

Everstiluutnantti ja kirjailija Heikki Tiilikainen kertoi tietokirjailija ja toimittaja Pekka Tuomikosken kanssa kirjoittamastaan teoksesta Ikkunat jäässä – Talvisodan väestösiirtoja ja evakkotarinoita. Teos perustuu evakkojen haastatteluihin.

Tiilikainen kertoi olleensa espoolainen jatkosodan lapsi, joka ei tuolloin tajunnut, että hänenkaltaistensa lapsuus oli hyvin omalaatuinen. Hän halusi kuulla muidenkin tarinoita ja se johti hänet kirjan tekoon. Lapsuutensa noina vuosina kokeneet ovat nyt vanhoja. ”Muistot ovat seestyneet ja ne ovat usein iloisia.”

Tiilikainen uskoo itse nähneensä yhden pommituksen ja muistavansa yhden pommisuojassa olon, ”erään Selman pehmeässä sylissä”. Pelko ja kauhu kuuluvat myös muistoihin. ”Sota-aikana isä oli kerran joulupukkina, sotilaspuvussa, kasvoilla pahvinen naamari, joka näytti ikään kuin pää olisi sen takaa haljennut. Se olento oli kauhukokemus”, hän muistaa. Muistiin ovat syöpyneet myös 1950-luvun alkupuolen atomisodan pelko ja siihen sekoittuvat Porkkalasta kantautuneet venäläisten ammunnat.

Tiilikaisen ja Tuomikosken kirja kattaa karjalaisten evakuoinnit, Ruotsiin siirretyt sotalapset, Lapin väestön siirron Länsi-Pohjaan ja sotatoimialueiden evakuoinnit. ”Sotalapsista osa joutui Tanskaan ja Norjaan. Muuan haastattelemani kuvasi, miten suhtautuminen Norjassa muuttui viileäksi saksalaisten miehitettyä Norjan. Suomalaiset kun olivat liitossa Saksan kanssa.”

Olli Rehn euroa pelastamassa

Eurooppa-mies Olli Rehn kertoo eurokriisin vuosista yleistajuisessa teoksessaan.

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehnin teos Kuilun partaalla – Näin euro pelastettiin oikoo kirjoittajan mukaan sitä potaskaa, jota kriisivuosista on kirjoitettu. Hän antaa tapahtumille oman tulkintansa silloisena EU:n talouskomissaarina.

Finanssipoliittinen kriisi ei ollut vain yksittäisten maiden kuten Kreikan kriisi, vaan se koski koko Euroopan Unionia. Se eteni pikkuhiljaa ja sitten rytinällä eli kuten savolaiset sanoisivat: Kompurointi suattaa estee kuatumisen, mutta johtaa etunojjaan. Se johtui vääristymistä, velkaantumisesta, joka koski niin yksityisiä kuin valtioita. Korjaamiseen tarvittiin pankkiunioni ja Euroopan keskuspankin siirtyminen aktiiviseen keynesiläiseen rahapolitiikkaan”, Rehn tiivisti.

Olli Rehn kertoi luonnehtivansa kirjassaan korrektisti tuonaikaisia keskeisiä vaikuttajia ja työtovereitaan, kuten Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtajaa Christine Lagardea, Euroopan keskuspankin ”älykästä ja vilpitöntä toimijaa”, pääjohtaja Mario Dradhia, Saksan silloista kristillisdemokraattista valtionvarainministeriä Wolfgang Schäublea ja monia muita. Schäublessa yhdistyvät Rehnin mukaan siili ja kettu. ”Siili puolustaa yhtä asiaa, ketulla on sen sijaan iso päämäärä ja se pystyy navigoimaan ovelasti siihen päästäkseen.”

Olli Rehn kertoi kirjoittaneensa kirjansa niin, että sen voi ymmärtää kuka tahansa. Kirja on tarina Suomen Eurooppa-matkasta, tarina euron taipaleesta ja tarina Rehnin Eurooppa-matkasta, siltä osin se on siis myös elämäkerrallinen.

Nykytilanteesta hän antoi yöpakkamaisen tilannekuvan, aiheuttajina USA:n ja Kiinan kauppasota sekä shakespearemaiseksi draamaksi muuttunut brexit. ”Paras ohje olisi ratkoa kauppakiistat ja saattaa brexit maaliin sopimuksen kanssa.”

Kirjamessuilla kun oltiin, Olli Rehnin puheenvuorot vilisivät kirjallisia vertauksia. Monipuolisesti lukevaksi mieheksi hänet on aina tiedetty.

Kustannustoimittajien kädenjälki

Annasstiina Stormin uutuus on Kerro, kerro, Anja Portinin teos on Muistokirjoitus ja Olga Kokon teos on Munametsä.

Kustantamon S&S (ent. Schilds & Söderstöm) suljetussa tilaisuudessa tutustuin kolmeen itselleni uuteen kirjailijaan, Annastiina Stormiin, Anja Portiniin ja Olga Kokkoon. Heidän uutuusteoksiinsa palannen talven mittaan, mutta kiinnostavinta tapaamisessa oli keskustelu kustannustoimittajan merkityksestä painovalmiin kirjan aikaansaamisessa.

Kaikki kolme vannoivat rakastavansa kustannustoimittajaansa, niin keskeiseksi he kokevat palautteen ja kyvyn ohjata kirjailija tarkastelemaan jotain asiaa toisin.
”Kirjoittaminen on häpeän kohtaamista. Ensiteksti on usein noloa. Rakastan kustannustoimittajaani siksi, että hän on nähnyt tekstini heikoimmillaan ja karseimmillaan ja on silti halunnut keskustella ja tavata uudelleen”, purkivat kokemuksiaan Annastiina ja Olga.

Kirjoittaja kaipaa henkistä tukea ja kustannustoimittajalta hän sitä saa. Ammatti-ihminen ehdottaa rajausta ja karsimista, keskittymistä johonkin teemaan tai juonteeseen tai ehdottaa jonkin kohdan tarkistamista. Oikoluvun kanssa kustannustoimittajaan vaativalla työllä ei ole mitään tekemistä. Oikoluku on teknistä loppuhiontaa.

”Kirjan kirjoittaminen on monipolvinen vaihe. Lopputulos on yleensä hyvin kaukana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta”, naiset vakuuttivat.

Ihme ilmat! on kuva-tietoteos kaikenikäisille ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnasta.

Kuuntelin myös Hanna Rydin kertomaa uutuusromaanista Rakkaudettomuus ja Ossi Nymania romaanista Patriarkaatti. Niistä kirjoista siis joskus!

Päivän varsinainen makupala oli lapsille tehty, mutta kaikenikäisille sopiva ilmastonmuutoskuvakirja Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu. Se on Laura Ertimon teksteille ja Mari Ahokoivun kuvitukselle rakentuva, osin sarjakuvamainen teos mitä ajankohtaisimmasta aiheesta. Teos sisältää valtavasti tietoa, lempeällä tavalla kerrottuna.

Kun tekijöiltä tivattiin, miksi kertoa lapsille ilmastomuutoksesta, eikö lapsia pitäisi suojella, vastaus oli selvä: ”Siksi  juuri koska heitä pitää suojella.” Kuva-tietoteoksen on kustantanut Into. Kirjasta on solmittu jo useisiin maihin kustannussopimuksia, joten fossiilimenninkäinen, mehiläinen ja kirjan pienperhe seikkailevat pian myös maailmalla.

 

Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi