Juhani Aho: Muistatko −?

Juhani Aho miehuutensa parhaina vuosina Daniel Nyblinin kuvaamana.

Juhani Aho miehuutensa parhaina vuosina Daniel Nyblinin kuvaamana.

Kirjojen Suomi. 101 kirjaa/1920

Juhani Ahon Muistatko −? (1920) on rakkaustarina, lyyrinen ja omakohtainen kertomus rakkaudesta. Se on myös kirjailijan persoonallisin teos, kuten V. A. Koskenniemi luonnehtii Ahon viimeiseksi jäänyttä kirjaa teosesittelyssä. Luonnehdinta  on painettu lukemani viidennen painoksen alkuun.

Koskenniemi korostaa, miten juuri koettu raateleva sisällissota pirstoi Ahon ihanteet ja siihenastisen idealistisen käsityksen suomalaisen moraalin tasosta.  Muistatko −? -teos piirtyi myös minulle unohtamisen kirjana, sisällissodan kauhujen vastakirjana.

Sota tuli kolisten myös Ahon perheeseen: pariskunnan poika Heikki uhmasi valkoisiin lukeutuvaa isäänsä ja liittyi punakaartiin. Hänet saatiin vapaaksi valkoisten vankeudesta vanhempien arvovallalla. Aviopuolisoiden välit etääntyivät, kun Järvenpään työväenyhdistyksen jäsen Venny Soldan-Brofeldt muutti asumaan erilleen. Aho näki läheltä punavankien kuljetukset Suomenlinnaan ja heidän säälimättömän kohtelunsa. Syyllisyyden osoitukseksi näyttivät riittävän työihmisen känsäiset kourat.

Mutta niistä kokemuksista tämä hyvin henkilökohtainen, avoin ja rehellinen Muistatko −? ei kerro, unohtamisesta ja onnellisuudesta pikemminkin. Lapsuuden muistot välkkyvät kullattuina ja auringonpaisteisina. Ruoho tuoksuu, pääskyset, tiaiset ja leppälinnut sirkuttavat, kurki huutaa suolla kumppania etsien ja käki tulee pihapuuhun kukkumaan, joutsenet rientävät ohi pohjoisemmaksi, erämaa vetää puoleensa, mielikuvitus loihtii loputtomasti leikkejä, koti huokuu rakkautta ja turvallisuutta. Sanat onni ja onnellinen toistuvat näissä lapsuuden ja varhaisnuoruuden lastumaisissa impressioissa, terhakkaan ja uteliaan pellavapään Iisalmeen paikantuvissa kasvutarinoissa, kuten tässä Ahon muistellessa vaaralta vastaavaa kaikua:

”Oli siitä niin hauskaa, olin siitä niin onnellinen, että sitä muistellessa yhä vieläkin se on hauskaa ja olen siitä onnellinen. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on toisin kuin minulla, eivät näe sitä mitä minä.”

Jotkut näkevät kyllä, kuten viisas ja tietävä Konttisetä, jonka mielestä ”rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan ainoastaan kuvitellut”. Monet muutkin aikuiset ovat persoonallisuutensa ja leikkimielisyytensä vuoksi jääneet eläviksi, kuten metsänvartija-mylläri pitkän venematkan päässä sekä kovin kaukana asunut kujeileva Taaton täti.

Valoisat sunnuntaiaamut kumpuavat mieleen lapsuuden elämyksinä. Rajua, päälle noussutta ukonilmaa on turvallista seurata isän selän takaa:
”Tämä kotoinen turvallisuudentunne on elämäni ensimmäisiä onnen tunteita.”

Luonto, uskollisin ystävä, on väkevänä läsnä kertojan maailmassa. Sisarten kanssa tehdään vaarojen yli vaellus suolle poimimaan hillaa. Lähtö tapahtuu, kun aamu-usva on vielä sakeana. Kertoja, jo pienenä intohimoinen onkija, narraa lammesta sinttejä, nuotiolla paistetaan nauriita ja illalla palataan kotiin tuokkoset herkkumarjoja täynnä, naamat nauriista nokisina. Hevoskyydillä matkataan vaarataipaleiden taa kylään, missä pihaleikeistä ei ole tulla loppua ja missä suussa sulavia muurinpohjalettuja paistetaan saunan muurissa.

Iivaaran takana sijaitsi metsänkuninkaan Tapion linna ja lähijärvessä vuorostaan vedenjumala Tapion linna. Jokaisella kohteella on oma henki.

Vuoden 1867 suuri nälänhätä vaeltavine kerjäläisineen on piirtynyt kertojan mieleen. Brofeldtin pappilassa annettiin ruokaa ja yösija kulkijoille aina.

Kirjassa on kronologia, muttei varsinaista juonta sanan ankarimmassa merkityksessä. Tarinassa on kasvun ja miehistymisen etenevä, omaan elämään asettumisen juonne. Aho aloittaa rakastetun, ”sinun”, hautajaisista ja päättää niihin. Väliin mahtuu monta tärkeää rakastumista, pappilan punamekkoinen tyttö, Johanna taipaleiden takana, rikas tuntematon iisalmelaistyttö ja ”sinä”, kansakoulunopettaja ja kuoronjohtaja Aina, elämänkumppaniksi, aatetoveriksi ja henkiheimolaiseksi rinnalle asettuja.

Mutta kertoja, ”minä”, ei ole omaelämänkerrallisesti Juhani Aho, vaikka kirjailija on pannut häneen peittelemättömästi paljon omaa, Helsingissä aloittelevan opiskelijan ja itsensä kadottajan moraalista haaksirikkoa ja uskonsa menettämistä myöten.

”Tapasin silloin tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla toiste minua muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähdin paraita muistojani, kun ne sittenkin tulivat yllättäen. ..”
”Vanhan lapsuuden uskon rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten itsensä.”

Juhani Aho oli taiturimainen sanan ja kielikuvien taitaja. Kielikuvat tuntuvat kumpuavan muistoista pidikkeettömästi. Koetut luvuttomat onnenhetket ottavat sanallisen, impressionistisen asun. Kantavana kertojan kaipuuna on ennen Ainan saapumista elämään ystävän, henkiheimolaisen ikävä:

”Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta – tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä elättää kuikan huuto yli suurten selkien – kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa, − halli, joka ulvoo haikeuttaan penikulmien päähän, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei ole koskaan tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niin kuin viimeisessä toivottamassa kaihossa, tienneekö itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä.”

Rakastettunsa hautajaisissa kertoja tuntee yhteyden säilyvän. Rakkaus on pysyvä::

”…niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä mitään kerrottavaa, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten oletkin.”

Juhani Aho (1861−1921) kuoli vuosi Muistatko −? teoksen ilmestymisen jälkeen. Venny ja Ahon toinen suuri rakkaus, Vennyn sisko Tilly Soldan, elivät molemmat paljon pidempään.’Venny kuoli vuonna 1945 ja Tilly 1930.

Juhani Aho: Muistatko −? WSOY 1920.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Juha Hurme: Niemi

Teatterimies, kansantaiteilija ja kirjailija Juha Hurme Helsingin kirjamessuilla

Huh-heijaa! Olen sen lukenut minäkin, siis Finlandia-palkitun, teatterimies Juha Hurmeen järeän teoksen Niemi. Ja vaikka Niemi on huisisti iäkkäämpi kuin sen synonyymi, (valtiollisessa katsannossa 100-vuotias) Suomi, Niemestä on kohdallaan kertoa juuri nyt.

Kirja on luokiteltu Hurmeen toivomuksesta romaaniksi. Romaaneissa tapaa olla päähenkilö. Tässä tarinassa se on suomen kieli, tai rajatummin suomalainen kansanrunous. Sivuhenkilöitä kirjassa on viljavasti. Vaikutelma paisuu siksikin, että useimmat nimet esiintyvät rinnatusten latinan-, ruotsin- ja suomenkielisinä.

Niemellä Hurme siis tarkoittaa sitä Itämeren nykyisten lahtien rajaamaan maa-aluetta, jota kutsumme Suomeksi. Sen asukkaat ovat kirjassa luonnollisesti niemeläisiä.

Keitä me niemeläiset olemme?

Ennen kuin pääsemme kirjan päähenkilöön, suomen kieleen, on mentävä Hurmeen johdattamana käsittämättömän aikamatkan päähän, avaruuden ja maailmankaikkeuden syntyyn ja siihen miljardien vuosien evoluutioon, jonka tuloksena Telluksella kehittyivät eri ihmislajit ja heidän välisiksi kommunikaatiosilloiksi, kieliksi, kutsumamme äännejärjestelmät.

Tuolla avaruus- ja evoluutiomatkalla eksyin, kuin tahdoton pölyhiukkanen. Niin mahdottomia avaruutta koskevat aikamäärät on käsittää.

”Sellaista ei ole kuin valmis kansa”, Hurme muistuttaa. Pysyvyyden vaikutelmamme ovat hänen mukaansa harhoja, jotka syntyvät ”ihmisyksilön (100 vuotta) ja tietoisen ihmislajin (100 000 vuotta) iän pikkurippuisuudesta suhteessa evoluutionmuutosten tarvitsemiin vuosimiljooniin ja -miljardeihin”.

Myös Niemellä on asustanut monen sorttisia asukkaita. Vanhimmat asumisen merkit on löydetty nykyisen Lahden tienoilta 9 000 eaa. ja liki yhtä vanhoja jälkiä on löydetty Karjalan Andreasta. Asumisen mahdollisti hitaasti vetäytynyt jääkausi. Mitään nykyistä Niemeä ei tietenkään ollut. ”62 prosenttia nykyisen Suomen pinta-alasta on ollut jossakin vaiheessa Itämeren altaan vesien peitossa”, Hurme kirjoittaa ja tietää vesille muinaisnimenkin, Ancylusjärvi.

Keitä muita ”alkuperäisasukkaat” olivat kuin saamelaisia, jotka parin viimeisen vuosituhannen kuluessa painettiin yhä pohjoisemmaksi? Nykyisen geenitutkimuksen perusteella tiedämme, että itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geeniperimältään enemmän kuin länsisuomalaiset ja ruotsalaiset ja että meissä on säilynyt uusille sukupolville siirrettäväksi myös Neandertalin ihmisen perimää.

Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todellisiksi, alkuperäisiksi perussuomalaisiksi!”, Hurme julistaa ilkikurisesti ja ilmeisesti oikeaan osuen.

Niemen perusviestejä on muistuttaa siitä, että ihmisinä olemme lopultakin samaa, toinen toisillemme tarpeellista sakkia:

”Tämä kaikki on myös meidän nykyisten Suomen valtiossa asuvien ihmisten ydinhistoriaa. Siellä jossain olivat myös meidän kaikkien esivanhempamme, olimmepa sitten viime vuonna maahan muuttaneita mamuja, virsipersuja Savon sydämestä, Sevettijärven kolttia tai Grankullan ankkalammen hurreja. Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesta paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”

Taidatkos tuon ytimekkäämmin ilmaista!

Ja silti on jotain erityistä, kieli, tuhansien vuosien kuluessa muuntunut, eri suunnista vaikutteita ja lainoja saanut, uudistuva ja puhujien ilmaisunilossaan (ja -tarpeissaan) ainutlaatuiseksi muokkaama.

Sen kielen muhevasta ja mehukkaasta ilmaisuvoimasta Juha Hurmeen Niemi kertoo kirjoittajan kunnioittavin ja naurunkureisin kielikuvin.

 

Kansanrunousko alkuperäistä?

Kieli oli paitsi elämän mahdollistava ihmisten välinen viestintäkeino, myös yhteys yliseen ja aliseen maailmaan, tuonpuoleiseen, sekä luontoon ja eläimistöön, jonka olemassaolosta kaikki elämä oli ja on riippuvaista. Yhteyttä pidettiin yllä laulamalla. Laulu oli elämänlanka:
”Joku lauloi, muisteli, improvisoi, toiset kuuntelivat, tapailivat säveltä, painoivat mieleen, treenasivat.”

”Mutta myös kansanrunoudessamme kaikki on lainaa”, väittää Juha Hurme aivan luonnollisena asiana ja mitenkään kansanrunouttamme väheksymättä.

”Mitä syvemmälle kalevalamitassa kahlataan, sitä kiinteämmin suomalainen perinne punoutuu virolaiseen. Intian elämänpuu Jambu, Vanhan testamentin paratiisin omenapuu, muinaisskandinaavien pyhä saarni ja Itä-Siperian jakuuttien maasta taivaaseen ulottuva kahdeksanoksainen hujoppi ovat meidän ison tammemme muinaiseuraasialaiset esikuvat.”

Voisiko kuitenkin olla niin, että kunnioitusta herättävä erikoinen puu tai muu luonnon mahtava muistomerkki ovat mitä luontevimpia kollektiivisten kokemusten luomia  elämän pyhiä symboleita, tarvitsematta siis sinänsä lainata? Mutta ihmisiä yhdistävistä taipumuksista esimerkki kertoo kuitenkin.

Suomalaisen kansanrunouden ja sen myötä sivistyksen juuria Hurme haravoi kaukaa mantereemme historiasta, antiikista ja Rooman kukoistuksen ajoista lähtien. Siellä syntynyt kirjallisuus on ihmisen kulttuuriperintöä. Hurme palaa usein esimerkiksi Homerokseen, renessanssin isään Petrarcaan, Danten Divina Comediaan tai Boccaccion Decameroneen, klassisen kirjallisuuden kivijalkoihin.

Ja perin oikeutetusti Hurme muistuttaa myös arabikulttuuriperinnöstämme, minkä huonosti tunnemme ja herkästi unohdamme. Montako arabiankielistä runoilijaa pukkaa mieleen?

Juha Hurmeen Niemessä on päähenkilönä suomen kieli ja sivuosissa on liki 500 henkilöä lukuisilta vuosisadoilta.

Tarkennettuna Niemi-teoksesta: Niemi kertoo Suomen historiasta, alkuräjähdyksestä aina 1800-luvun alkuun, jolloin Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Mutta Juha Hurme tarkastelee historiaa totutusta poikkeavasta vinkkelistä, raikkaalla ja ravistelevalla tavalla. Lukijan ongelma on kirjan sisältämän materiaalin valtava laajuus. Metsä on välillä vaikeaa hahmottaa puilta ja puutkin alkavat vilistä silmissä.

Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan kommenteilla höystettyinä.  Ilman runoelmanäytteitä Niemi-kirjaa ei voisi olla, tai ainakin ilman niitä teos ei abstraktiontasollaan enää tavoittaisi lukijaa.

Kristinusko turvasi kieltoihin ja kuriin

Halki teoksen lukijalle käy selväksi, ettei Juha Hurme seiso eturintamassa hurraamassa kaikille niille seuraumuksille, joita kristinuskon tunkeutuminen Niemelle toi tulleessaan. ”Kasteen rituaalissa vauva pelastettiin varmalta kadotukselta mahdolliseen kadotukseen”, Hurme pelkistää rakastettavalla lahjomattomuudellaan.

Kirkko oli ankara ja suvaitsematon (mistä kenelläkään ei liene ollut epäselvyyttä).

Irrotan katseeni metsästä sen kahteen keskiaikaiseen ”puuhun”, sillä kaikkinaisia pikkutarinoita oli kiva lukea. Hurme kertoo, miten Henrik Haartmanni -niminen ”papinperkele” kanteli paaville Sääksmäen talonpojista, jotka kiersivät kirkon vaatimaa veroa. Paavi Benedictus XII julisti 25 talonpoikaa kirkon kiroukseen vuonna 1340. Ns. Mustaan kirjaan tallentui Sääksmäen talonpoikia nykyisistä  Rapolan ja Voipaalan kartanoista ja niiden liepeiltä. Seutukunnalta kotoisin olevan aviomieheni mukaan sääksmäkeläiset eivät ole vieläkään vapautuneet paavin langettamasta kirouksesta. Tai sitten vapautuskirja on kadonnut jossakin muuttokuormassa Avignonin ja Vatikaanin välillä.

Toinen koskee Vitaali-veljeskuntaa, Itämerta vallassaan pitäneitä saksalaisperäisiä merirosvoja, jotka Gotlannista käsin ryöstivät Rääveliä (nykyistä Tallinnaa) ja Viron rannikkoa 1300-luvulla. Itselleni oli uutta se, että vitaaliveljekset liittyvät myös Niemen historiaan. Meriterroristit pitivät Hurmeen mukaan osaa Niemen linnoituksista kourissaan, ”kunnes pääjepet mestattiin ja toiminta tyssäsi”.

Mutta palataanpa kristinuskoon. Hurme karistaa hohtoa suomen kirjakielen isän, Mikael Agricolan (1510−1557; Hurmeen Mikael Maanviljelijäksi kutsuman) yltä. Hurme kertoo kyllä Agricolan suuret kirjalliset saavutukset, mutta hänen mukaansa Agricola antoi täystyrmäyksen niemeläisten muinaisuskon hedelmällisyys- ja kylvöriiteille luontosuhteineen.

”Suomenkielinen kansanrunouden monituhatvuotinen, Niemen etelä- ja itäpuolelta alkanut elävä kulttuuri sai kuoliniskun Agricolasta alkavassa luterilaisessa Österlandetissa. Pappien vainoama runokulttuuri häädetään rintamailta, ja sen rippeet säilyvät vain siellä, mihin kirkon kuokat, kitkimet ja rikkaruohomyrkyt eivät yllä. Ja täsmälleen sieltä, raukoilta rajoilta, Vienasta, Inkeristä. Takahikiältä ja Vermlannin suomalaismetsistä, Lönnrot, Europeaus, Gottlund ja kumppanit nämä runojäännökset löysivät 1800-luvulla. Näiden löytyneiden vainottujen murusten valtava määrä viittaa pyörryttävän rikkaaseen alkuperäiseen aarteeseen.”

Hurme muistuttaa siitä, että ”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen”.

Ennen Agricolaa

Mikael Agricolaa edelsi kirkon tarpeisiin vuosisatojen ajan pyhitetty kieli ja samalle asialle kohdisti elämäntyönsä myös Agricola.

”Pyhimysjutut muodostivat keskiajan levinneimmän ja luetuimman kirjallisuudenlajin”, Hurme tietää. Sellainen pyhimystarina oli tuntemattoman kirkonmiehen Turussa vuoden 1290 paikkeilla latinaksi kirjoittama Piispa Henrikin legenda. ”Se oli pergamentille taiteltu, monivärinen ja koristeellinen visuaalinenkin taideteos.” Se oli maailmankielellä laadittuna ”turkulaiskirkollisesta näkökulmasta kirjoitettua kansainvälistä kirjallisuutta”.

Yksi Juha Hurmeen valloittavista tarinoista kertoo siitä, miten legendan alkuperäinen teksti on saatu osapuilleen kasatuksi kokoon perin merkillisen palapelin tuloksena, säilyneiden tilikirjojen kansista. Tarina on aika ihmeellinen. (Ks. Niemi sivu 140)

Keskiaikaisen Österlandetin, siis Niemen, laajin runoelma on kirjan mukaan karjalaisten ja inkeroisten säilyttämä viisi legendaa sisältänyt messiadi Luojan virsi. Hansakaudelta on Turussa tallennettu ”urbaanin sykkeen tavoittava” runoelma Annikaisen virsi. Ja olihan niitä muitakin.

Myös moni Niemen ulkopuolella vaikuttanut kielen kehittäjä saa Hurmeelta huomiota. Yksi sellainen on saksalainen filosofi ja antiikin tuntija Mestari Eckhart 1200- ja 1300-lukujen molemmin puolin. ”Humoristi. täydellinen tyyliniekka ja kirjakielen kehittäjä, on aidon filosofin tavoin hätkähdyttävä ja ravisteleva kirjailija.”

Toinen kirjaan poimittu on ranskalainen runoilija ja ”renttu”, 1400-luvun alussa lyhyen elämän elänyt François Villon. Suuriin nimiin lukeutuvat myös 1300-luvulta Geoffrey Chaucer Canterburyn tarinoillaan ja uuden ajan taitteesta Mikael Agricolan aikalainen, François Rabelais. Kurkistaapa Hurme Ming-kauden Kiinaankin. Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä nimeltä tunnettuja henkilöitä oli ruotsin kirjakielen varhainen kehittäjä, Naantalin luostarissa elänyt keskipohjalainen munkki Jöns Budde. Hän eli 1400-luvulla.

Hurmetta ei kiinnosta siis vain suomen kieli, vaan nerokas, ilmaisuvoimainen kieli laajemmin. Lukijalla menee pää monet kerrat Niemen äärellä pökkerölle.

Agricolan jälkeen

Hurme kertoo laajasti kirjallisen asun saaneista, Agricolan jälkeisistä suomenkielisistä hengentuotteista ja merkittävimmistä henkilöistä kirjoitetun kielen käyttäjinä. Useimmat olivat virsirunoilijoita ja virsien kääntäjiä ja heidän kömpelö kalikkakielensä ja naiivi keinotekoisuus loppusoinnuissa saa useimmiten Hurmeelta säälimätöntä jälkikritiikkiä. Hurmeen mukaan sanan `virsi` osalta tehtiin täydellinen sanakaappaus taistelussa ihmisten sieluista.
”Virrellä tarkoitettiin edelleenkin mitä tahansa laulua siinä mielessä, että tästä eteenpäin tultaisiin laulamaan vain Jeesuksesta, Jumalasta ja piinasta. Ei enää ilosta, seksistä ja viinasta.”

Esimerkiksi keskiaikaiset moniääniset Piae Cantiones -laulut toimitti ja muokkasi Saksassa opiskellut Jacobus Finno, tai ainakin hänen piikkiinsä lopputulos joutui. Hän perkasi pois juoma- ja rakkauslaulut ja keskittyi hengelliseen materiaaliin. Lopputulos painettiin koko Ruotsin valtakunnan käyttöön vuonna 1582.

Hurmeen myöhäiskritiikissä Finnon omissa ”kömpelöissä virsissä oli karkean käsityön viehätystä. Runojalka ontuu ja riimit kirskuvat hampaissa. Mutta on niissä jotakin ja niiden vaikutus säteili pitkälle. Aleksis Kivi lainasi Lea-näytelmäänsä Finnolta rikollisen kiskurin ja kaikkien myöhempien aikojen kapitalistien tunnuslauseen: `oikein, väärin: kokoon käärin`.”

1500-luvun lopulla syntyi Länsi-Niemellä ”erinomainen draama”, jonka kirjoittajasta ei ole tietoa, viisinäytöksinen tragedia Elinan surma. Helmiäkin siis saattoi syntyä. Klaus Kurjen mustasukkaisuus ja hänen viattoman rakastettunsa Elinan julma kohtalo tuovat väistämättä mieleen kaksi muuta viiltävää klassikkoa, Shakespearen Othellon ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Tarina on ikuinen.

Sigfrid Forsius

1500-luvulta Juha Hurme nostaa näyttävästi esiin meillä melko perusteellisesti unohdetun lahjakkuuden, Sigfrid Aronus Forsiuksen, Niemen ensimmäisen tähtitieteilijän ja eteväksi luonnehditun kirjailijan. Forsius osasi ruotsia, tanskaa, saksaa, ranskaa, latinaa ja jonkun sanan suomeakin. Hän kirjoitti ruotsiksi luonnontieteellisen yleisteoksen Physica sekä kirjan Minerographian mineraaleista. Hän oli Ruotsin kuninkaiden suosikki, mutta virui pitkiä aikoja epäsuosion seurauksena tyrmässä ja kidutuksen uhrina. Valtaan noustuaan Kustaa II Adolf avasi vankilan portin ja korotti Forsiuksen kuninkaalliseksi tähtitieteilijäksi sekä antoi tälle almanakkamonopolin Ruotsissa.
”Hän oli aikakauden koko kuva, sen väärentämätön kronikka: poliittisen, uskonnollisen, aatteellisen, mystisen, tieteellisen, taiteellisen ja henkilökohtaisen ihastuttavan sotkuinen tyyppi”, Hurme vuodattaa.

Luin, mitä Topelius on Forsiuksesta kirjoittanut Maamme-kirjassa. Topelius keskittyy pääasiassa Forsiuksen ennustajantaipumuksiin. Hurme sen sijaan paneutuu Niemessä seikkaperäisesti Forsiuksen pääteoksen Physica radikaaliin ajatusmaailmaan.

Näin Hurme:
Forsius laajensi tämänpuoleista tuonpuoleisen tabualueen kustannuksella lähentäen taivaita luonnontieteisiin… Hänen ajattelussaan on jo kaksi kolmasosaa avaruudesta vallattu tieteen tutkimuskentäksi ja vain ylin, `selittämättömien asiain` taivas jätetty Jumalalle…Forsius uskalsi ilmaista, että epävarmuus on sallittua. Hän ymmärsi, että kaikkea tietämisen arvoista ei maailmasta vielä tiedetä. Moni professori Upsalan yliopistossa oli tuolloin täysin päinvastaista mieltä.”

Forsiuksen erikoislaatuisesta elämästä tulee nostaa tutkimusretki Lappiin kuningas Karl IX:n tahdosta 1601−1602. Karl oli haaveillut jopa Kuolanniemimaan ja Petsamon valloittamisesta ja kolmihenkisen retkikunnan tuli kartoittaa tuntemattomia alueita Jäämerelle asti. Forsius oli mukana tähtitieteilijänä ja matemaatikkona ja runoilija Daniel Hjort matemaatikkona. Retkikunnan saavutuksista kerrotaan  Niemessä sivuilla 283−285.

Hurmeen mukaan Forsiuksen tiedetään kirjoittaneen elämänsä aikana kronikan Niemen historiasta. Sen alkuperäinen käsikirjoitus on hävinnyt, mutta osia on löytynyt sitaatteina Johannes Messeniuksen julkaisuista. Katolisen Messeniuksen muistamme Kajaanin linnan vankityrmästä, Topeliuksen kuvaamana Välskärin kertomuksissa.

Virsiä, herjavirsiä, rekilauluja, renttulauluja ja arkkiveisuja

Suomeksi runoiltiin virsiä, käännettiin ja väänneltiin. Yhdestä hengentuotteesta tuli ”bestseller” pienin väliparanteluin liki kolmen vuosisadan ajaksi, vuoteen 1886 asti. Kyseessä on vuonna 1602 ilmestynyt Hemminki Maskulaisen virsikirja, tekijänä Maskun kirkkoherra Hemming Henriksson. Nuorena kuolleen Paraisten papin Matthias Saloniuksen Ilo-Laulua Jexuksesta vuodelta 1690 Hurme luonnehtii ”koko Ruotsin vallan ajan merkittävimmäksi kaunokirjallisuuden suomenkieliseksi teokseksi”.

Suomen kielen kehittäjistä Hurme nostaa esiin myös Paimion papin pojan Henricus Matthiae Florinuksen, joka julkaisi latina−ruotsi−suomi-sanakirjan, uudisti Raamatun käännöksen sekä julkaisi muiden muassa 1620 kappaleen kokoelman talteen kerättyjä sivalluksia. ”Täysin ylivoimainen ansioluettelo 1600-luvun jälkipuoliskon suomen kielen kehitystyössä”, toteaa Hurme. Florinuksen toimittama sananlaskukokoelma on ensimmäisen suomalaisen kansanperinteen painotuote.

Mutta taitavat ITE-taiteilijat kehittivät virsien kilpailijoiksi vallan toisenlaista runoutta. Yksi tällainen ITE-taitaja, rusthollari Kristeri Simonpoika Toikkala joutui 1634 Paimion käräjille ruokottomasta pilkkalaulustaan, jonka kohteena oli Paimion kirkkoherra vaimoineen. Huonostihan hänelle revittelyssä kävi.

Räähkälaulujen esittäjät saattoivat saada rajuja rangaistuksia, sillä kunnia oli ihmisille kovaa pääomaa. Pelotukseksi muille useita herjalaulujen laulajia tuomittiin jopa kuolemaan.  ”Ihmisiä oli vähän, ja yhteisössä jokainen tunsi jokaisen. Häpeä ja pilkkanimi seurasivat hautaan asti. Herjalaulu oli tuhoisa sosiaalinen ase”, Juha Hurme kirjoittaa. Silti pilkkalaulukulttuuri kukoisti ja levisi rahvaan keskuudessa 1600-luvulla.

Kirjallinen arkkiveisukulttuuri alkoi Niemellä niin ikään 1600-luvulla. Hurmeen mukaan arkkilauluja voidaan pitää oman aikansa epävirallisina tiedotusvälineinä. Väki kaipasi sensaatioita, väkivaltaa, pornoa, huumoria ja viihdettä – silloinkin! Arkkikirjallisuus syntyi runoista ja lauluista, jotka julkaistiin erikokoisina painettuina lehtisinä. Mutta missä kummassa ne painettiin? Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun kuninkaallinen akatemia perustettiin vuonna 1640 ja sen yhteyteen saatu kirjapaino oli vasta Niemen ensimmäinen.

Varsin viheliäisen kuvan Niemen henkisestä tilasta antavat lukuisat noitavainot kidutuksineen ja elävältä polttoineen – samanaikaisesti, kun Euroopassa vaikuttivat sellaiset kielentaitajat kuten William Shakespeare, John Locke ja John Milton.

”Noitaoikeudenkäyntien kuulustelupöytäkirjat ovat Agricolan epäjumalaluettelon jälkeen seuraavat arvokkaat lähteet, joihin on tallennettu suomenkielisen kansanperinteen loitsuja ja uskomuksia. Suomen kansanrunouden keräys alkoi poltinrautojen ja raippojen ryydittämillä haastattelutekniikoilla!”

Kansanrunoutta talteen

Jos Forsius tutki yhdessä Daniel Hjortin kanssa pohjoisia perukoita 1600-luvun alussa, sinne suuntasi myös ravennalainen pappi Don Francesco Negri kumppaneineen kuusi vuosikymmentä myöhemmin. Negri edusti luterilaisessa Pohjolassa katolisen kirkon yrittämää vastauskonpuhdistusta. Hänen seurueensa kansatieteelliset tulokset arvioidaan aikaansa nähden erinomaisiksi.

Yksi 30-vuotisen sodan omalaatuisimmista seurauksista oli se, että valtakunnankansleri Magnus de la Gardien aloitteesta Schefferus-niminen saksalaismies sai tehtäväkseen tehdä tutkimusmatkan Lappiin.  Hänen erityinen tehtävänsä oli osoittaa siellä asuvat jälkeenjääneiksi tolloiksi. Mutta tuloksena retkestä syntyi ”tutkimuskohdetta kunnioittava, monipuolinen ja hauska teos” Lapponia.

Schefferus oli jututtanut sodankyläläistä pappia Olaus Sirmaa ja tallentanut häneltä kaksi vanhaa laulunsanoitusta, saamen kielellä. Kieli sattui olemaan metsäsaamea, joka kulttuurina tuhottiin parin seuraavan vuosisadan aikana.
”Nämä Sirman sanelemat runot ovat käsittämätöntä kyllä ensimmäiset painetut, niemeläiset kansanrunot. Kiitos viisaan ja sivistyneen saksalaisen!” Hurme riemuitsee.

Annan kirjailija Juha Hurmeen jatkaa viisaita johtopäätöksiään:
”Agricolalla ja hänen seuraavilla Niemen kirjallisuushenkilöillä oli ympärillään maailmanmitassa ainutlaatuinen kulttuuriperintö, mutta ketään ei kahteensataan vuoteen voinut vähemmän kiinnostaa.
Tätä sietää hetken pohtia. Jos Sirman kaltainen kloppi osasi kaksi tämän tason
[näyte Niemessä s. 340−341] tekstiä ulkoa, niitä luultavasti liikkui suullisena perinteenä Sompion Lapissa monin kerroin, ellei monin sadoin kerroin. Mitään muuta ei saatu talteen. Revityn kulttuurin rippeet ohitettiin vielä 1800-luvulla, jolloin Lönnrothin johtama perinteenkeruujoukko oli kiinnostunut vain nelipolvisesta trokeesta ja suomen kielestä. Lapin vääräsääret olivat taas väärässä. Vasta itseoppinut perinteenkerääjä, kuuromykkien veistonopettaja Samuli Paulaharju pelasti kirjoihin 1930-luvun Sompion Lapista sen, mikä pelastettavissa oli. Paulaharjun viime hetkellä tekemät upeat löydöt kielivät aavistamattoman rikkaasta, vuosisatojen takaisesta metsäsaamelaisesta kulttuurista.”

Syntilistamme saamelaisia kohtaan on raskauttava!

Kansanperinnettä tallennettiin siis jo 1600-luvulla, kuten edellä kävi ilmi Paimion papin pojan Florinuksen osalta. Hurme nostaa näistä ”esi-isistä” nimeltä Turun akatemian nuoren opiskelijan Daniel Jusleniuksen, jonka varsinainen arvo on hänen osoittamansa ymmärrys kansanperinnettä kohtaan ja yrityksissä sen tallentamiseen. Skaran piispana toiminut Juslenius sai vanhana ja raihnaisena valmiiksi tärkeimmän elämäntyönsä, suomi−latina−ruotsi-sanakirjan 15 000 hakusanalla.

1700-luvun jälkipuoliskolla tallennustyöhön kävi ponnekkaasti käsiksi Jusleniuksen veljentyttären poika, keräys- ja tutkimusmatkoja tehnyt fennofiili ja tiedemies Henrik Gabriel Porthan, yksi niemeläisen sivistyshistorian merkkihenkilöistä. Hänen latinankielinen väitöskirjasarjansa Dissertato de poësi Fennica oli aikakautensa kansainvälisen tason julkaisu.

Juha Hurme nostaa Niemessä parrasvaloon pääasiassa sellaisia kielen pioneereja, joista emme ole mitään kuulleet. Yksi erikoislaatuisimmista on tarina Viipurin kirjapainon entisestä johtajasta Daniel Medelplanista. Entisestä siksi, että kun Isoviha pyyhki läpi Suomen, hävitys ja tuho olivat kielin kuvaamattomat. Venäläiset panivat Niemen sivistyksen ulkoiset piirteet pirstaksi. Mutta Medelplan kaiversi Pälkäneen papiston kehotuksesta Johannes Gezelius vanhemman aapisen painolaatat tervaleppäpuusta, rakensi puusta painokoneen ja keitti lampaanrasvasta, tärpätistä ja noesta painomusteen. Tällä rakennelmalla hän sai painetuksi noin sata kappaletta vanhoja aapisia, jottei lukutaito katoasi tyystin sodan riepomasta maasta.

Medelplanin aapista ei ole säilynyt ainokaistakaan. Aapinen katosi savuna ilmaan Turun kohtalokkaassa palossa, tasan sata vuotta Medelplanin kuoleman jälkeen 1827.

Niemi jättää meidät fennomanian aamunsarastukseen 1800-luvulle

Juha Hurme päättää massiivisen teoksensa niihin historiallisiin vaiheisiin, joista me niemeläiset jo tiedämme enemmän, ensimmäisten sanomalehtien syntyyn ja kansanrunouden keruun vauhdittumiseen.

Perinteenkeruun tärkeitä esihenkilöitä on monia, paljon ennen Elias Lönnrothia. Yksi monista on Porthanin aikalainen ja työtoveri Kristfrid Ganander, jonka ruotsinkielinen Mythologia Fennica käsitti noin neljä sataa uskonnollista termiä ja parikymmenkertaisesti Agricolan jumalat. Lönnrothin rinnalle nousee monipuolinen 1800-luvun kansatieteilijä, itseään savolaistanut Carl Axel Gottlund, joka lienee esittänyt ensimmäisenä ajatuksen Kalevalasta, suomalaisten muinaisrunojen yhtenäisestä kokonaisuudesta ja joka toisin kuin moni muu tohti kerätä talteen seksuaalista kansanperinnettä.

Ensimmäinen kaunokirjailijamme oli tietenkin Jaakko Juteini, jonka muutamat hienot runot elävät yhä lauluina, tunnetuimpina ehkä ”Täällä Pohjantähden alla” ja ”Älä itke äitini”.

Lukuisa määrä merkittäviä kielen kehittäjiä jääköön mainitsematta. Niemen tasavaltaisen itsenäisyyden kunniaksi lainattakoon lopuksi Turun akatemian dosentin ja kansanrunousmiehen Adolf Iwar Arwidssonin tunnettua aforimia, jonka hän lausui melko tarkalleen kaksi vuosisataa sitten:
”Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar.”

Romaaniformaatista poiketen Niemi-teoksessa on henkilöhakemisto, joka sisältää noin 490 nimeä. Melkoinen määrä Niemessä on siis sivuhenkilöitä! Kiitos hyödyllisestä hakemistosta, vaikka tätä kirjoittaessani en huomannut siihen turvautua!

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Heikki Valkama: Pallokala

Markko Tainan suunnittelemassa Pallokalan kannessa on japanilaista tatsia.

Heikki Valkaman (s. 1975) romaani Pallokala vie lukijan sekä suussa sulavan että hengenvaarallisen japanilaisen gastronomian äärelle. Pallokalan maksa ja naaraskalan munasarjat ovat näet tappavan myrkylliset. Romaanin alussa lukijalle nimettömäksi jätetty tokiolaisen kalatorin asiakas tekee pallokalakaupat tietäen itsensä osaavaksi kalan käsittelijäksi. Kalan mystifioinnissa on hänen mielestään liioittelua ja vaadittua kolmen vuoden koulutusta kalan käsittelyssä hän pitää vain byrokraattisena keino varmistaa, että ravintola-asiakkaat tuntevat jännityksestä huolimatta turvallisuutta.

Onhan se turvallinen, ellei kokki päätä käyttää juuri kalan myrkyllisiä osia. Tässä tarinassa päättää. Mutta kuka ja minkä vuoksi, se selviää vasta romaanin lopulla.

Helsinkiläinen kokki Riku Mäki on saanut kutsun Japanin maineikkaisiin keisarillisiin kokkikisoihin, jonne pääsee vain kutsusta. Riku tietää, että kaikki 12 osallistujaa ovat kilpailun jälkeen himoittuja taitajia kansainvälisillä ravintolamarkkinoilla. Itse hän ei sellaista enää himoitse. Hän kuuluu jo kahdella Michelin tähdellään kansainvälisille listoille. Ja hän on oppinut nauttimaan oman ravintolansa kotoisuudesta ja viihtyvyydestä. Mutta kutsua ei voi liioin ohittaa. Hän päättää voittaa.

Kisat kestäisivät liki kaksi viikkoa ja ateriakokonaisuudet ovat vaativat. Neljälle eri aterialle on annettu teemat ja päätarveaine kerrotaan kulloinkin viime hetkessä. Silti etukäteisvarustautuminen on vaatinut pitkän suunnittelun. Kilpailijat joutuvat valtavan showbisneksen kohteiksi. Järjestelyt ja julkisuus ovat massiiviset. Rikulla on aihetta jännittää: Hän sairastaa paniikkihäiriötä ja iskiessään se tekee hänet toimintakyvyttömäksi.

Ensimmäinen monikerroksinen ateria tehdään kalasta ja siksi on valittu lohi. Miten arkista! Mutta Riku on muiden tavoin mestari ja hänellä on idea loihtia pääruuan lohi rapeaksi paistettuun nahkaansa käärittynä ja Aalto-maljakon muotoa hyödyntäen muistuttamaan japanilaisten ihannoimia pohjoisia revontulia.

Hän saa omat alkupalansa tuomariston eteen kilpailijoista ensimmäisenä valmiiksi. Tällaisen hän ideoi ja toteuttanut: ”lohta omatekoisella tillisinapilla kaviaarin kera, lohta kananmunankeltuaisen kanssa japanilaistyylisenä gimmi-sushina, johon kuului suolainen, vaaleanpunainen retiisivaahtokarkki, lohenmätiä kalaliemessä tutun muotoilijan tilaisuutta varten suunnittelemalle lusikalle aseteltuna, lohta kevyesti liekitettynä seesamin ja avokaadon kanssa villiyrteillä koristeltuna, makua tuovan sipuliliemikuulan kera, sekä graavattua lohta limechilillä japaninvaahteran muotoon leikatun saaristolaisleivän päällä, karpalopikkelsillä ja kaalipannakottalla höystettynä”.

Siinähän sitä. ”Yksinkertaiset” maut kiehtovat tuomaristoa ja Mr. Mäki saa suopeita hymyjä ja nyökytyksiä. Seuraavaksi annoksensa saa valmiiksi britti. Mutta tuskin tuomarit ehtivät maistaa toista satsia, kun yksi tuomareista koristen ja kurkkuaan pidellen romahtaa lattialle. Hänen jälkeensä kohtauksen saavat muutkin. Kilpailu keskeytyy kaaokseen, särkyviin astioihin ja tuomareiden pakko-oksettamiseen. Kaksi heistä menehtyy tukehtumalla.

Katastrofi osoittautuu pallokalamyrkytykseksi ja Mr. Mäki pidätetään murhista epäiltynä. Rikun tila muuttuu kafkamaiseksi.

Tämä riittänee alkupaloiksi Pallokala-romaanista! Valkama kuljettaa rinnalla toista tarinaa, missä muuan herra Furuta on pinteessä ja selviäisi armottoman pomonsa vaatimuksesta vain todellisella näyttöjen näytöllä. Sen hän aikoo toteuttaa. Hän ei halua vain irti pinteestä, vaan yletä. Hän himoitsee valtaa. Lukijalle selviää, että kyse on japanilaisesta mafiasta, yakuzasta.

Nämä kaksi tarinaa kohtaavat nyt  keisarillisissa kokkikilpailuissa.

Pallokalasta tulee Riku Mäen selviytymistarina ja kun myrkytysrikos lopulta selviää, selviää myös rikostarinan koko logiikka: kuka pakotti ja mitä kiristyskonstia käyttäen erään tokiolaisen mestarikokin salakuljettamaan pallokalan myrkkyä johonkin kilpailun tarveaineeseen ja missä nimenomaisessa tarkoituksessa. Käy ilmi, että rikos kyllä tapahtui, mutta toimeksiantajan näkökulmasta se epäonnistui. Herra Furuta näkee ainoana vaihtoehtonaan turvautua väärennettyyn passiinsa ja kadota maasta.

Heikki Valkama juttelemassa blokkari Airi Vilhusen kanssa Helsingin kirjamessuilla, aiheena arvatenkin tuore kirja.

Heikki Valkaman kirja kuhisee hienoa dialogia kokkaustaidon maagisesta maailmasta ja japanilaisesta ruokaperinteestä. Yksin pakkokalan fileointi on kuvauksena kuin taidetta. Lukija saa tietää, että mestarikokin tärkein työväline on huippulaatuinen veitsi ja maustamisen ainoa tarkoitus on nostaa itse raaka-aineen ominaismakua esiin.

Ei Valkama ole japanilaisessa kulttuurissa ensimmäistä kertaa asialla. Japanissa vuosia asuneena hän on kirjoittanut useita tietokirjoja: Umami – Japanilainen ruokakulttuuri (Teos, 2007) Miika Pölkin kanssa, Tokio, Mondon matkaopas (Image, 2010) Siru Vallealan ja Eija Niskasen kanssa sekä Sushikirja − Supisuomalaisesta perijapanilaiseen (Teos, 2011).

Itselleni Valkama oli uusi mutta miellyttävä kirjallinen tuttavuus. Google kertoo hänen työskentelevän vuoden 2017 loppuun Imagen päätoimittaja ja siirtyvän sitten Yleisradion palkkalistoille. Ennen Imagea hän on ollut ainakin Mondon ja Ylioppilaslehden päätoimittajana.

Pallokalassa on erilaisuuden tuomaa raikkautta ja imua. Sen lukee sypäkästi.

Heikki Valkama: Pallokala. Tammi 2017, 270 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Martti Häikiö: Suomen leijona: Svinhufvud itsenäisyysmiehenä

Pehr Evin Svinhufvud (1861-1944) oli taipumaton valtionjohtaja. Martti Häikiö kirjoitti hänestä järeän elämäkerran.  Tässä skannauksen litistämä kansikuva.

Itsenäisyytemme juhlavuosi on tuottanut ennätysmäärän elämänkertoja. Professori, valtiotieteen tohtori Martti Häikiön kirjoittama Pehr Evin Svinhufvudin (1861−1944) elämänkerta Suomen leijona, Svinhufvud itsenäisyystaistelijana kuuluu niistä tärkeimpiin. Lukeutuuhan sen keskushenkilö poliittisen lähihistoriamme keskeisimpiin vaikuttajiin.

Teos on järkäle, mutta niin oli kohdekin. Häikiön kirja kattaa liki sata vuotta Suomen historiasta ajalta, jonne sijoittuvat kohtalokkaimmat vuosikymmenet. Pyrin tässä teoksen ultralaajassa katsauksessa poimimaan mielestäni keskeisintä. Henkilökuvaan en juuri kajoa.

Kronologisesti etenevästä teoksesta erottuu neljä Svinhufvudin poliittisen aktiivielämän ydinkautta: 1) toiminta Venäjän sortokaudella nuorsuomalaisena poliitikkona ja laillisuuslukkona tuomarin virassa ja aktiivisen vastarinnan keulana kagaaliliikkeessä, 2) vuonna 1917 itsenäisyyttä ajavana senaatin puheenjohtajana ja sisällissodan jälkeen valtionhoitajan ominaisuudessa kiivaasti saksalaismielisenä monarkistina, 3) vuonna 1932 Lapuan liikkeen ohjelmoiman Mäntsälän kapinan taltuttajana ja samalla demokratian pelastajana sekä 4) sodan alla ja aikana Saksan suuntaan toimeliaana vehkeilijänä ohi valtioneuvoston ja tasavallan presidenttien Kyösti Kallion ja Risto Rytin.

[Häikiö ei luonnollisestikaan käytä käsitettä vehkeily, mutta itse en siltä tuntemukselta voinut aina välttyä.]

Laillisuuteen vedonnut jääräpää kuului Kagaaliin

Svinhufvud aloitti 20-vuotiaana lainopilliset opinnot ja valmistui viittä vuotta myöhemmin 1886 ”molempien oikeutten kandidaatiksi”. Hänen tärkein opettajansa oli professori Robert Hermanson, jonka johtaman komitean ehdotukset tulivat pohjaksi sille valtiopäiväjärjestykselle ja vaalilaille, joissa Suomi siirtyi yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1907 ja sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Svinhufvud oli tuon komitean jäsen. Tsaarin periksiantoa edelsi sosiaalidemokraattien masinoima vuoden 1905 suurlakko.

Svinhufvudilla on maine ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen pyrkineenä laillisuusmiehenä.  Hän toimi kahdella linjalla: laittomuuksia vastaan taistelevana poliitikkona eduskunnan puhemiehen asemassa (1907−1913) ja sen aseman menetettyään rivikansanedustajana ja tuomarin virassa.

Hänen uskalluksellaan sekä monipuoliselle ja nousujohteiselle juridiselle kokemukselleen oli kovasti käyttöä, kun Suomi väänsi suhdettaan ensin tsaari Nikolai II:n 1899 antamaan Helmikuun manifestiin, vuoden 1900 kielijulistukseen ja vuoden 1901 asevelvollisuuslakiin. Häikiö kuvaa huolella venäläistämispolitiikan päälinjat ja sisällöt, joiden tarkoitus oli muuttaa Suomen autonominen alue Venäjän maakunnaksi.

Kun myöntyväisyyspolitiikkaa kannattava senaatti päätti äänestyksen jälkeen julkaista asevelvollisuuslain, joukko passiivista vastarintaa kannattavia suomalaisia, Svinhufvud heidän joukossaan, muodosti ryhmän, jota venäläisten haukkumanimen mukaan ryhdyttiin kutsumaan kagaaliksi. Hebreankielinen sana tarkoittaa juutalaisen seurakunnan johtoa.

Kagaali toimi asevelvollisuuskutsuntoja vastaan kehottaen pappeja pidättäytymään lain kuuluttamisesta kirkoissa. Suurimmassa osassa seurakuntia se kuitenkin luettiin. Senaatin puheenjohtajan Leo Mechelinin laatiman vastalauseadressin allekirjoitti liki puoli miljoonaa kansalaista.

Tapahtumainkulun tunnemmekin pääpiirteissään historiasta: Tsaari nimitti vuonna 1903 Suomen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin antaen tälle diktatuuriset valtuudet, joita Bobrikov myös käytti. Kouluylihallituksen apukamreeri Eugen Schauman ampui Bobrikovin ja itsensä vuonna 1904. Samana vuonna murhattiin Pietarissa Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe ja vuonna 1905 Lennart Hohenthal ampui Suomen prokuraattorin (nyk. oikeuskansleri) Eliel Soisalo-Soinisen. Svinhufvud suostui oikeudessa Hohenthalin avustajaksi vaatien puolustettavansa vapauttamista. Ennen kuin Turun hovioikeuden tuomio ehti valmistua, aktivistit auttoivat Hohenthalin pakoon Katajanokan vankilasta ja sieltä edelleen Englantiin.

Yliopistosta valmistunut nuori mies osoitti pian kyvykkyytensä ja hänelle tuli kysyntää. Elämäkerran kuvitusta. Kuva: Kotkaniemi-säätiö

Svinhufvudin muuten niin aukottomantuntuisessa laillisuudessa löysin ainakin itse pitkin matkaa machavellismia. Laillisuudenvartija hyväksyi Bobrikovin murhan. Se olisi vain saanut tapahtua aiemmin. Hohenthalin puolustukseen sisältyy Svinhufvudin yleistettävät perustelut:

”Kun otamme huomioon, millaista vääryyttä on maata kohtaan harjoitettu, kun muistamme että kansa, jos se olisi voinut liittyä yhteiseen voimainponnistukseen, olisi se ollut oikeutettu karkottamaan kaiken vääryyden ja saattamaan laillisuuden maassa voimaan. Silloin on myös ymmärrettävissä, että yksittäiset teot, jotka ovat kohdistuneet turmiota tuottavaa järjestelmää vastaan, on käytetty kansan oikeuden puolustamiseksi, sen elämänehtojen suojelemiseksi.”

Finis Finlandiae! ja Svinhufvudin karkotus

Eduskunnan asema oli epävakaa ja keisari hajotti sen aina, kun puhemies Svinhufvud avajaissanoissaan ylitti vaaditut keisarin ylistyssanat ja politikoi laillisuuskysymyksissä.

Uusi venäläistämisaalto alkoi vuonna 1909, jolloin hallitusvalta Suomessa siirrettiin kokonaan venäläisten käsiin. ”Pietarissa suunniteltiin Viipurin läänin liittämistä Venäjään”, Häikiö kirjoittaa. Svinhufvud oli kansanedustaja juuri Viipurin vaalipiiristä.

Vuonna 1910 keisari määräsi valmisteltavaksi uuden lainsäädäntöjärjestyksen, jonka mukaan olennaiset Suomea koskevat asiat ratkaistaisiin Venäjän ministerineuvostossa, valtakunnanneuvostossa ja valtakunnanduumassa. Eduskunta päätti yksimielisesti olla antamatta siltä pyydettyä lausuntoa ja pyysi keisaria pitämään perustuslain pyhänä ja peruuttamaan eräät laittomuudet. Kirjelmällä ei ollut mitään vaikutusta, vaan keisari vahvisti esityksen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen. Venäläinen poliitikko Vladimir Puriškevitš lausui kuuluisat sanansa Finis Finlandiae! Keisari hajotti niskuroineen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit.

Ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914 ja Venäjä julisti yleisen liikekannallepanon tukeakseen Serbiaa. Svinhufvud alkoi ilmaista Saksa-sympatioitaan toivomalla Suomelle apua venäläisten ajamiseksi pois maasta.
”Ne [venäläiset] ovat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän maahan.”
Lokakuussa 1914 ylioppilaat Helsingissä pohtivat ylioppilaiden lähettämistä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Jääkäriliike oli syntynyt.

Suomen venäläistäminen eteni monin eri tavoin. Yksityishenkilö Pehr Evin Svinhufvudin osalta venäläisen prokuraattorin Nikolai Kasanskin laillisuuden kieltäminen johti siihen, että kenraalikuvernööri F.A. Seyn erotti Svinhufvudin tuomarin virasta vuonna 1914. Kun Svinhufvud kuitenkin jatkoi käräjätuomarina, hänet vangittiin ja karkotettiin maasta Tomskin alueelle. Seyn huomautti pidätyksen ja karkotuksen johtuneen yksinomaan Svinhufvudin ”nykyisestä julkeasta ja röyhkeästä käytöksestä kokonaan riippumatta hänen aikaisemmasta valtiollisesta toiminnastaan yhtenä nuorsuomalaisen puolueen johtajista ja eduskunnan entisenä puhemiehenä”.

Svinhufvudin karkotuksen aikana entiset Haminan kadetit perustivat helmikuussa 1915 sotilaskomitean (Militärkomittén) Suomen irrottamiseksi Venäjästä Saksan armeijan avulla.

Kun Svinhufvud kuuli karkotuspaikassaan keisarin vallan kaatumisesta helmikuussa 1917, hän ilmoitti palaavansa Suomeen omin varoin. Kukaan ei estänyt. Häikiön kuvauksen mukaan paluusta tuli kansanjuhlaa ja Svinhufvud otettiin vastaan kaikilla pysähdysasemilla kansallissankarina kuoroin, puhein ja eläköön-huudoin.

Svinhufvudin karkotus oli kestänyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

Prokuraattoriksi ja itsenäisyystaistelijaksi

Venäjän väliaikainen hallitus nimitti Svinhufvudin senaatin prokuraattoriksi huhtikuussa 1917 erotettuaan ennen sitä aiemman prokuraattorin Kasanskin. Hallitusta johti sosialisti Oskari Tokoi. Tokoin senaatti teki eduskunnalle esityksen uudesta hallitusmuodosta kesäkuussa 1917. Tällä Lex Tulenheimolla oli tavoitteena siirtää huomattava osa entisen suurruhtinaan (keisarin) vallasta eli korkeimmasta vallasta Suomen senaatille (nyk. valtioneuvosto/ hallitus).

Kun Pietarissa heinäkuun alussa kokoontunut sosialistinen työläis- ja sotilasneuvosto oli päätöslauselmassaan luvannut Suomelle valtiollisen riippumattomuuden lukuun ottamatta sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa, sosiaalidemokraatit ottivat tämän nimellä valtalaki pyrkimystensä perustaksi. Eduskunnan valiokuntakäsittelyssä sosialistienemmistöinen eduskunta päätyi radikaalimpaan versioon, ylimmän päätösvallan siirtämiseen senaatin sijasta eduskunnalle.

Valtalain kannalle tuli maalaisliitto ja muiden puolueiden itsenäisyysmiehiä ja se sai taakseen kaksi kolmasosaa äänistä 136−55. Svinhufvud ei hyväksynyt lakia, vaan katsoi itsenäisyyden jäävän puolitiehen. Venäjällä pääministeriys oli heinäkuussa siirtynyt oikeusministeri Aleksandr Kerenskille, joka ei hyväksynyt valtalakia vaan kehotti kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšia väläyttämään Venäjän mahdollisuudesta miehittää Suomi sotilaallisesti. Näin valtalaki kaatui, Kerenski hajotti eduskunnan ja määräsi lokakuun alkuun uudet vaalit.

Tapahtumat vyöryivät kiivasta tahtia. Martti Häikiö seuraa loppuvuodelta 1917 maan jakautumista kahtia välillä tuntiaikataulun tarkkuudella. Tukholmassa toukokuussa Sotilaskomitean käsittelemää Hannes Ignatiuksen suunnitelmaa pidetään Suomen sotaväen ja suojeluskunnan perustamisasiakirjana. Syyskuun lopulla E.N. Setälän senaatti perusti sotilasvaliokunnan laatimaan asevelvollisuuslakia. Valiokunta otti nimekseen ”Komitea suojeluskuntien perustamiseksi”.

Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 3. syyskuuta ryhtyä perustamaan Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -järjestöjä eli punakaarteja.  Eri paikkakunnille niitä oli perustettu jo toukokuusta alkaen, järjestyksenvalvojiksi usein kuntien tuella kuten suojeluskuntiakin.

Svinhufvud alkoi käyttää aktiivisesti Saksa-kortteja. Jääkäriliikkeen salaisen esikunnan Aktiivisen komitean epävirallinen kokoonpano valtuutti viisi suomalaista käymään neuvotteluja Saksan kanssa valtioliitosta ja muista maiden välisistä asioista. Valtakirjoissa oli myös Svinhufvudin allekirjoitus. Häikiö toteaa, ettei tiedossa ole, ketkä senaatissa saivat tietoa valtakirjoista ja valtioliittohankkeista.  Mihin unohtui tuolloin laillisuusmiehen laillisuus?

Eduskuntavaaleissa enemmistön menettäneet sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet valtalain vesittämistä. 1. marraskuuta he antoivat julistuksen ”Me vaadimme” allekirjoittajina Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling ja Oskari Tokoi. Vaatimukset koskivat elintarvikkeiden jakoa, työttömyyden torjumista, eduskunnan hyväksymien lakien, kuten kunnallislakien ja kahdeksantuntisen työpäivän vahvistamista, suojeluskuntien (”lahtarikaartien”) hajottamista ja aseistariisumista, torpparivapautuksen alkuunpanoa, vanhuusvakuutusta, verotuksen uudistamista ja valtalain vahvistamista.

Sosialistit toistivat vaatimuksensa valtalain, kunnallislakien, kahdeksan tunnin työpäivälain, venäläisten elinkeino-oikeuden ja kunnallisen äänioikeuden vahvistamisesta 12. marraskuuta. Puhemies Johannes Lundson ilmoitti, ettei kirjelmän käsittelylle ole laillisia edellytyksiä. Viiden päivän mittainen suurlakko alkoi 14. marraskuuta.

Marraskuu 15. eduskunta äänesti Santeri Alkion esityksestä, missä eduskunta julistautuu korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Ehdotus hyväksyttiin äänin 127−68. Seuraavana yönä korkeimman vallan haltijaksi julistautunut eduskunta vahvisti kunnallislait (145−45) ja lain kahdeksan tunnin työpäivästä (149−42), mutta ei valtalakia.

Samana yönä heti äänestysten jälkeen Kullervo Manner ja Yrjö Sirola siirtyivät Hakaniemeen työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston kokoukseen käsittelemään Helsingin punakaartin ehdotusta, että työväki ottaa maassa vallan. Edvard Gylling esitti sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteishallitusta, jota ajoi myös maalaisliitto. J.H. Lumivuokon ehdotus välittömästä vallankaappauksesta voitti Hakaniemen äänestyksessä 14−11.  Aamulla uudessa äänestyksessä 13−12 vallankumous peruttiin.

Helsingin punakaarti ryhtyi kuitenkin toimimaan omin valtuuksin. Häikiön mukaan eri laitoksissa tehdyt runsaslukuiset takavarikot ja varkaudet johtivat porvarillisten voimien tiivistymiseen. Vaa`ankielen asemassa ollut maalaisliitto valitsi puolensa, kun eduskunnan porvarit ryhtyivät kokoamaan Svinhufvudin senaattia.  Svinhufvud ei hyväksynyt ajatusta kokoomushallituksesta, jossa olisi mukana myös maltillisia sosiaalidemokraatteja.  Marraskuun 27. eduskunta äänesti kahdesta senaattorilistasta, joista Svinhufvudin lista voitti äänin 100−80.

Häikiö on sisällyttänyt elämänkertaan itsenäiseksi julistautuneen tasavallan ensimmäisen hallitusohjelman, ilmeisesti paljolti vielä tasavaltalaisen Svinhufvudin laatiman.  Se on mielenkiintoista luettavaa.  Muiden muassa uhkaava nälänhätä ja elintarvikepula vaatisivat tarmokkaita toimia. Olihan viljan tuonti Venäjältä katkennut.

Itsenäisyyteen tasavaltalaisuuden pohjalta

Lenin oli lähdettänyt heti bolševikkien vallankaappauksen tapahduttua 7. marraskuuta SDP:lle viestin ottaa välittömästi valta järjestäytyneen työväestön käsiin. Vallankumouksen käynnistämiseksi Helsinkiin saapui marraskuun alussa Pietarista suomalaissyntyinen bolševikki Jukka Rahja. Marraskuun lopulla Lenin lähetti vähemmistökansallisuuksien komissaarin J.V. Stalinin ja vallankumouksellisen Aleksandra Kollontain Helsingin työväentalolle, missä pidettiin SDP:n ylimääräistä puoluekokousta.  Stalinin ohjeistuksen mukaan oli toimittava ”jyrkästi ja horjumatta” ja ”vallankaappauksessa kelpasi vain Dantonin menettelytapa”.

Santeri Alkio ajoi nopeaa itsenäisyysjulistusta ja niin myös toimittiin, vaikka maalta puuttui vielä hallitusmuoto. Senaattorit näet pelkäsivät, että sosialistit antaisivat oman julistuksensa, jossa Suomi olisi yhtynyt liittoon bolševistisen Venäjän kanssa. ”Itsenäisyys pääasia, ei tasavalta. Tarpeellista saada vahva presidentti”, linjasi Svinhufvud tuolloin.

Työläisten Suomen aluekomitean (mitä se sitten tarkoittaakin) pääsihteeri Ivan Smilga vauhditti vallankumouksen aloittamista SDP:n, ammattijärjestöjen ja punakaartin johdon kokouksessa 30. marraskuuta vedoten vielä maassa olevaan venäläisen sotaväen tukeen.  Ilmassa oli uhka, että venäläinen sotaväki ampuu senaatin jäsenet kapinallisina, jos senaatti antaa eduskunnalle itsenäistymisjulistuksen.  Kun se annettiin 4. joulukuuta, sotilaat ja matruusit osoittivat mieltä Heimolan talon, silloisen eduskunnan edessä.

”Syynä siihen, ettei itsenäisyyssenaattia ammuttu, olivat mahdollisesti venäläisten ja saksalaisten aseleponeuvottelut, jotka alkoivat 3. joulukuuta ja olivat seuraavana päivänä ratkaisevassa vaiheessa. Aselepo allekirjoitettiin 5.joulukuuta. Venäjä ei halunnut vaarantaa sille äärimmäisen tärkeää aselepoa”, kirjoittaa Martti Häikiö.

Eduskunnan porvarilliset edustajat kuuntelivat senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin itsenäisyysjulistuksen seisaaltaan. Sosialistit jäivät istumaan, vain Väinö Voionmaa seisoi.

Joulukuuta 6. äänestyksessä tuli vastakkain kaksi esitystä, Santeri Alkion ja Kullervo Mannerin. Mannerin mukaan tie itsenäisyyteen tuli tapahtua siten, että pitäisi asettaa Venäjän ja Suomen yhteinen neuvottelukunta, joka tekisi ehdotuksen Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Astuakseen voimaan neuvottelukunnan ehdotuksen tulisi molempien maiden valtioelinten hyväksyä. Alkion esitys, missä eduskunta hyväksyy toimivaltuudet itsenäisyyden tunnustuksen hankkimiseksi, voitti äänin 100−88.

Tunnustusta lähtivät 30. joulukuuta Pietarista hakemaan senaatin jäsenet Svinhufvud, Carl Engel ja K.G. Idman. Sen saaminen vaati omat protokollansa, kunnes 4. tammikuuta 1918 Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva komitea vahvisti kansankomissaarien neuvoston aiemmin antaman tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.

Samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat Ranska ja Ruotsi, sitten Kreikka ja Saksa sekä pian myös Norja ja Tanska.

Piileskelyä, pakoon jäänmurtajalla

Häikiön teos kuvaa seikkaperäisesti tapahtumaketjua ja taustoja Suomen ajauduttua vallankumoukselliseen tilaan. Punakaartit olivat alisteisia sosiaalidemokraattiselle puolueelle, mutta Helsingin punakaarti irtautui yhteispäätöksestä. Turussa kuohui koko tammikuun.  Svinhufvud nimitti sotilaskomitean puheenjohtajaksi Venäjältä palanneen kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimin ja hyväksyi tämän suunnitelman lähteä Pohjanmaalle ja muodostaa siellä itselleen sotilasesikunta, josta mahdollisen sodan syttyessä tulisi päämaja.

Väkivaltaisuudet käynnistyivät Viipurista.

Svinhufvud sai kutsu venäläiselle sotalaivalle Eteläsatamassa 24. tammikuuta ja hän lähti sinne yrityksenään estää väkivaltaisuuksien alkamista ja ainakin lykätä niitä. Venäläisten vaatimuksena oli suojeluskuntien riisuminen aseista. Käynti oli uhkarohkea, sillä laivalla olleen Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Yö laivalla lienee yksi Svinhufvudin elämän dramaattisimmista.

Punaisten vallankumous käynnistyi 26. tammikuuta kello 17 liikekannallepanolla sekä käskyllä vangita senaattorit ja porvarillisten puolueiden johtohenkilöt.  Samanaikaisesti senaatti teki päätöksen olla matkustamatta minnekään. Juuri Svinhufvud oli lähtemistä vastaan, mutta taipui siihen, että kolme senaattoria määrättiin lähteviksi Vaasaan, Onni Talas, Aleksander Frey ja Yrjö Pehkonen.

Elämänkerta ei kuvaa sisällissodan kulkua sinänsä, mutta sen sijaan poliittisia siirtoja sekä Svinhufvudin ja monien muiden poliitikkojen piileskelyä Helsingissä. Asuntoa oli vaihdettava jatkuvasti ja välillä Svinhufvud johdettiin viereiseen huoneistoon palvelijain portaita myöten. Kirjassa on luettelo niistä asunnoista, joissa Svinhufvud piileskeli. Turvapaikan antajina olivat muiden muassa kansallisrunoilija Runebergin jälkeläiset.

Senaattorit muuttivat ulkonäköään Suomen Kansallisteatterin antamilla naamioitumistarvikkeilla. Kerran pakoa Vaasaan yritettiin lentokoneella. Hanke meni mönkään, vaikka pienoiskone käväisi ilmassa. Jäänmurtaja Tarmon kaappaus maaliskuun alussa sen sijaan onnistui. Svinhufvud pääsi jäänmurtajalla Tallinnaan, mistä hän jatkoi junalla Berliiniin. Sieltä hän myöhemmin tuli Tukholman kautta Vaasaan.

Suomi Saksan syliin, osa I

Itselleni oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla Ruotsi vehkeili Ahvenanmaata itselleen ja miten myöhemmin Svinhufvud olisi ollut valmis – halvasta hinnasta – luovuttamaan saariryhmän Ruotsille, ellei Suomen sisällä olisi noussut vastarinta. Ruotsi oli muutenkin sisällissodan kuukausina tyly kieltäytymällä myymästä aseita ja kohtelemalla sotaosapuolia samanveroisina.

Mutta apua saatiin Suomen hallituksen pyynnöstä Saksasta, vaikka saksalaisten tuloa vastustanut Mannerheim uhkasi erota. Asialla oli ensin Suomen lähettiläs, valtioneuvos Edvard Hjelt, joka oli omavaltaisesti solminut 7.maaliskuuta 1918 Suomen ja Saksan välisen rauhansopimuksen (ehtona sotilasavulle) sekä kauppasopimuksen. Mitään linjaeroa Svinhufvudin ja Hjeltin välillä ei Häikiön mukaan ollut, sillä Hjelt oli saanut avoimen valtakirjan jo elokuussa (”Hanki nyt saksalaisia meille.”) ja hän tulkitsi sen tavallaan.

Suomelle epäedullinen kauppasopimus antoi Saksalle suuren määräämisvallan Suomen asioissa. Saksalla oli muiden muassa oikeus sodan aikana valvoa Suomen vientiä ja elinkeinon harjoittamisessa saksalaisilla oli samat oikeudet kuin Suomen kansalaisilla. Svinhufvudin seuralainen pakomatkalla, Jalmar Castren, totesikin saksalaisista, että ”heidän sormensa syyhysivät meidän rautateihimme, metsiimme ja koskiimme”.  Myöhemmin Vaasan senaatissa katsottiin valtuudet ylitetyiksi ja kauppasopimusta arvosteltiin ankarasti. Senaattori Juhani Arajärvi kirjoitti yksityiskirjeessään: ”Nämä pojat [Edvard Hjelt ja jääkärivälittäjä, professori Rafael Erich] ovat myyneet isänmaansa saksalaisille ja mahdollisesti saattaneet meidät sotaan Englannin kanssa.” Svinhufvud oli kuitenkin ”poikien” kanssa samaa maata.

Svinhufvudin varsinainen tarkoitus oli saada saksalaisilta aseapua ja saksalaisia nousemaan maihin vapauttajina punaisessa Suomessa. Saksa vaati Suomelta sotilaittensa täyden ylläpidon, jota vastaan Svinhufvud hetken nikotteli tietäen Suomen kassatilanteen kurjuuden, mutta suostui.

Kun saksalaiset saapuivat huhtikuussa Helsinkiin, maan alta nousi toimintaan Kyösti Kallion senaatti, sillä Helsingin senaattorit kieltäytyivät lähtemästä Svinhufvudin pääkaupungiksi julistamaan Vaasaan. Valkoisella Suomella oli lyhyen aikaa kaksi senaattia, Kallion ja Svinhufvudin.

Kun Svinhufvud oli siirtynyt Vaasaan, hänen ja Mannerheimin välit viilenivät. Mannerheimin tulkinnan mukaan sotatilalaki oli valtaoikeuksineen tuolloin voimassa. Svinhufvudin jyrkästä vastustuksesta huolimatta sisällissodan rankaisutoimet menivät sotatilalain mukaan armeijalle. Mannerheim siirsi päämajansa Mikkeliin.

Kallion senaatti katsoi kiireellisimmiksi tehtävikseen yhteistoiminnan järjestämisen saksalaisten kansa, elintarvikehuollon ja kasvavasta vankijoukosta huolehtimisen. Maan kolmas hallitus, Kullervo Mannerin vallankumouksellinen kansanvaltuuskunta oli vetäytynyt huhtikuun alussa Viipuriin. Punaisten päävoimat antautuivat Lahden länsipuolella 1. toukokuuta 1918.

Suomi Saksan syliin, osa II

”Milloin ja miten Svinhufvud kääntyi vakaumuksellisesta tasavaltalaisesta monarkiksi? Tarkka ajoitus on vaikeaa”, kirjoittaa Martti Häikiö ja siteeraa Svinhufvudin myöhemmin muistelemaa:
”Aivan erityisen edullinen oli saksalainen kuningasajatus meille sen takia, että se merkitsi samalla Suur-Suomen syntymistä. Minäkin ryhdyin sitä kannattamaan.”
Ja kyllä hän kannattikin. Kääntymys näyttää tapahtuneen Vaasassa. Suomen yhdestätoista senaattorista peräti yhdeksän kannatti monarkiaa.

Kuningasajatuksen sähkötti Berliinistä Suomen lähettiläs ja kauppasopimuksen tekijä Edvard Hjelt kertoen, että ”suomalaiselta taholta on käännytty Mecklenburgin herttuan Adolf Friedrichin puoleen kysymyksessä” ja tämän olevan kiinnostunut tulemaan Suomeen tutustumisvierailulle. Tämän jälkeen Svinhufvud näyttää luovuttaneen ensisijaisen poliittisen vallan Saksan Itämeren-divisioonan komentajalle, kenraali Rüdiger von der Goeltzille, jonka johdolla saksalaiset olivat järjestäneet voitonparaatin 14. huhtikuuta Helsingin valtauksen jälkeisenä päivänä. Toukokuun 4. hän lounastaa von de Goeltzin kanssa tämän salonkivaunussa Riihimäellä neuvotellen saksalaisten joukkojen jäämisestä maahan siihen asti, kun sotatoimet on saatu loppuun. Svinhufvud toivoi myös Saksan tukea sotatoimille Itä-Karjalassa, muttei saanut rohkaisua. Saksan sotamenestys oli kääntynyt.

Korkein valta oli siirretty sisällissodan jälkeen 18.5. senaatin puheenjohtajalle, siis Svinhufvudille, josta tuli valtionhoitaja varsin itsevaltaisin valtaoikeuksin.
”Svinhufvudin valinnan kautta peruuntui 15. marraskuuta 1917 tehty päätös, jonka mukaan korkeinta valtaa käyttää eduskunta”, Martti Häikiö tiivistää.
Svinhufvud esitti välittömästi Saksan päämajalle vetoomuksen saksalaisten joukkojen jäämisestä Suomeen.  Heitä oli maassa noin 11 000.

Eduskunnan perustuslakivaltiokunta päätti 21. toukokuuta äänin 10−7 pyytää hallitukselta uuden, monarkian pohjalle rakentuvan hallitusmuotoesityksen. Hankkeen takana olivat vanhasuomalaiset, ruotsalaiset ja osa nuorsuomalaisista. Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä julkaistiin 29. toukokuuta tasavaltalaisten yhteinen julistus. Sen allekirjoittajia oli 75 kulttuuri- ja valtiollisen elämän edustajaa, senaattoreista maalaisliittolaiset Kyösti Kallio ja E.Y. Pehkonen. Julistuksen pääarkkitehti oli K.J. Ståhlberg.

Puhdistus ja tuomiot

Maassa alkoi puhdistus. Sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta 56 oli määrätty vangittavaksi ja asetettavaksi syytteeseen valtionpetoksesta. Muita kuin Matti Paasivuori ei päästetty eduskuntaan, jonka historia tuntee tynkäeduskuntana.
”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan”, kuvasti tilannetta myöhemmin Väinö Tanner.

Svinhufvud vahvisti eduskunnan hyväksymän lain valtiorikosoikeuksista. Valtiorikosylioikeuden lisäksi perustettiin 140 viisihenkistä valtiorikosoikeusistuinta ja maan koko lakimieskunta velvoitettiin tehtäviin tarvittaessa.  Tuomiota odottavat vangit keskitettiin kesällä 13 vankileirille, joista suurimmat olivat Hämeenlinnassa, Hennalassa, Viipurissa, Tampereella, Suomenlinnassa, Tammisaaressa ja Riihimäellä. Tuomioistuimet käsittelivät 75 575 tapausta. Kuolemantuomioita annettiin 555 eli 0,8 prosenttia tuomioista. Niistä pantiin täytäntöön 113. Yleisin tuomio oli 2−3 vuotta kuritushuonetta, jollaisen sai 46,5 prosenttia tuomituista.  Ehdollisena tuomion sai 88 prosenttia tuomituista.

Svinhufvud teki 7. joulukuuta laajan armahduksen, jolloin vapauteen pääsi yli puolet vangituista. Jäljelle jäivät vain yli kuuden vuoden tuomion saaneet. Martti Häikiö ei kerro, millainen kansainvälinen painostus Suomeen tässä asiassa oli kohdistunut. Siitä olisi ollut kiinnostavaa lukea, sillä Svinhufvudilla jatkui läpi elämän vimmaiseksi tulkitsemani punaviha.
”Valkoisen terrorin tekijöiden armahtamista on vuosien ja vuosikymmenten mittaan arvosteltu”, Häikiö toteaa valkoisten armahtamisesta.

Suomi Saksan syliin, osa III

Monarkkinen hallitusmuoto ja saksalaisen kuninkaan saanti Suomen hallitsijaksi muodostui Svinhufvudin suurimmaksi projektiksi valtionhoitajana. Se saa uskonnollisen herätyksen kaltaisia piirteitä. Jääräpäinen ja määrätietoinen Svinhufvud on päättänyt toteuttaa omaksumansa tavoitteen.

Perustuslakivaliokunnan mietintö perustuslaillisesta monarkiasta valmistui 6. heinäkuuta 1918. Valiokunnan esitys ei ollut yksimielinen. Eriävän mielipiteen jättivät tasavaltalaiset jäsenet K.J. Ståhlberg, Santeri Alkio, Eero Erkko, Antti Juutilainen, J.P. Kokko, Pekka Pennanen ja A.O. Wuorimaa. Helsingin yliopiston dogmatiikan ja siveysopin professorin G.G. Rosenqvistin lausunnon  mukaan olisi toimitettava eduskuntavaalit, sillä tynkäeduskunta ei edustanut maan kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Sama vajaa eduskunta hyväksyi 13. heinäkuuta Hjeltin tekemän kauppa- ja merenkulkusopimuksen.
Saksan apua ja tukea pidettiin niin tärkeänä, että sopimuksen epäedullisuus jäi taka-alalle. Helsingin kauppakamarin mukaan kauppasopimus ”varsin yksipuolisesti myöntää Saksalle taloudellisia etuja ilman vastaavia taloudellisia suorituksia. — Suomen saama korvaus langennee sopimuksen rajojen ulkopuolelle ja on sellaisena pääasiallisesti pidettävä sitä erinomaisen arvokasta sotilaallista avustusta, jota Suomen hallitus on saanut Saksasta ja josta maamme elinkeinoelämä nyt saa tyytyä suorittamaan korvauksen”, Häikiö siteeraa kauppakamaria.

Svinhufvud kutsui von der Goltzin 17. heinäkuuta 1918 keskustelemaan sotilassopimuksesta ja lähetti salaisen laatimansa sotilassopimusluonnoksen luottohenkilölleen Carl Enckellille muutamaa päivää myöhemmin. Luonnoksen mukaan ”Suomi sitoutuu hyväksymään sellaisen valtiomuodon, joka takaa saksalaisystävällisen ulkopolitiikan pysyvyyden”. Lisäksi Suomen armeijaa oli ajateltu käytettäväksi ”Saksan pohjoisilla ja itäisillä sotanäyttämöillä”.  Luonnoksen mukaan ”Saksa sitoutuu tukemaan Suomen vaatimuksia Venäjän kanssa, sikäli kuin ne ovat Suomen sekä Saksan ja Suomen välillä tehtävän liiton oikeinymmärrettävien etujen mukaiset”.

Muistelmissaan 1956 Enckell kirjoitti:
”Sotavuosien pitkällisen eristäytyneisyyden, venäläisen sorron ja vallankumouksen hermoja kuluttavan terrorin vaikuttaessa mieliin oli poliittinen arvostelukykykin tylsistynyt niin, että uskottiin kaikkien toiveiden toteutuvan Saksan avulla.” Svinhufvudin toimintaa hän kuvaa ”innostuneeksi kiitollisuudeksi Saksaa kohtaan”.

Monarkkisessa hallitusmuodossa toimeenpanovalta määrättiin kuninkaalle mutta lainsäädäntövalta kuninkaalle ja eduskunnalle yhdessä. Esitys ei saanut riittävää enemmistöä eduskunnan äänestyksessä.

Svinhufvudin johdolla maahan etsittiin kuitenkin kuningasta. Kandidaateissa tuntuu olleen tungosta, sillä Mecklenburgin herttuan lisäksi ehdokkaiksi mainittiin Tanskan prinssi Axel, Ruotsin prinssi Wilhelm, Preussin prinssi Friedrich Wilhelm, Hessenin prinssi Friedrich Karl sekä Svinhufvudin suosikki, joku keisari Wilhelm II:n pojista, erityisesti Otto.

Elokuun 1918 alussa liittoutuneet aloittivat suurhyökkäyksen Saksaa vastaan. Elokuun 18. Svinhufvud lähti Habsburg-laivalla Saksaan vielä tietämättä, ottaisiko keisari häntä vastaan.  Svinhufvud laati matkalla uuden liittosopimusluonnoksen, josta hän keskusteli Berliinissä Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsenten kanssa. Siinä Suomi sitoutuu alueellisesti rajattuun liittoon Saksan kanssa ja vastavuoroisesti Saksa tukee Suomen pyrkimystä liittää Itä-Karjala Suomeen. Samanaikaisesti Suomi keskeytti tuloksettomat rauhanneuvottelut venäläisten kanssa Berliinissä 24. elokuuta. Svinhufvudin toiveet Itä-Karjalasta hiipuivat Saksan kiinnostuksen puutteeseen.

Keisari otti Svinhufvudin vastaan 26. elokuuta, mutta vierailu oli viileähkö ja Wilhelm tyrmäsi ajatuksen poikansa antamisesta Suomeen kuninkaaksi. Seuraavana päivänä Berliinissä allekirjoitettiin ”saksalais-venäläinen täydennyssopimus”, jossa Saksa meni takuuseen siitä, että Suomen taholta ei tapahdu minkäänlaista hyökkäystä Venäjän alueelle. Enckellin mukaan Saksa oli käyttänyt hyväkseen ”suomalaisten itsenäisyysmiesten isänmaallista idealismia ja todellisuusvierasta herkkäuskoisuutta”.

Svinhufvud palasi pettyneenä Suomeen Baltian kautta. Mannerheimia lähellä ollut kenraali Hannes Ignatius kuvasi Edvard Hjeltille lähettämässään kirjeessä Svinhufvudin Suomea:
”Näin selvästi, että meillä on jäljellä ainoastaan itsenäisyyden varjo, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut ovat nukkeja hänen käsissään.”

Hiekkaa rattaisiin

Suomessa oli täysi touhu päällä: suunniteltiin kuninkaan asuntoa, sisustusta, kruunajaisohjelmaa, hovia ja sen kieltä. Häikiö ei paljasta, olisiko hovikielenä ollut saksa.

Friedrich Karl oli ottanut harkinta-aikaa saatuaan tietää, että eduskunnan enemmistö eli suurin puolue sosiaalidemokraatit ja toiseksi suurin puolue maalaisliitto vastustivat monarkiaa. Hän kaipasi todellista kansan kannatusta.

Tasavaltalainen Santeri Alkio poistuu eduskunnasta sen äänestettyä monarkiaan siirtymisestä.  Tuulispään pilapiirros Paavo Tuomarin kirjassa Santeri Alkion yhteiskunnalliset aatteet.

Hallitus ei saanut monarkkiselle hallitusmuotoesitykselleen kahden kolmasosan kannatusta eduskunnassa 8. lokakuuta äänestyksessä 74−34.  Ehdotus uusien vaalien toimittamisesta kaatui sekin äänin 68−39. Maalaisliitto pysyi sitkeästi tasavaltaisuuden puolella. Lopulta äänin 64−41 eduskunta päätti ryhtyä kuningasvaaliin, mihin maalaisliiton kansanedustajat sekä Matti Paasivuori eivät osallistuneet.  Vaali tapahtui tuolloin vuoden 1771 hallitusmuodon nojalla. Monarkistit valitsivat kuninkaaksi Hessenin prinssin, hieman suomalaistettuna Fredrik Kaarlen.

Mutta itsenäisyyden tunnustuksissa oli vielä merkittävää vajetta. Mannerheim suostui pitkin hampain tunnustusten tunnustelijaksi. Ranska ilmoitti, että sen tammikuun alussa antama tunnustus ei kohdistunut uuteen hallitusmuotoon, jota ”ei ollut voitu toteuttaa muulla tavalla kuin loukkaamalla perustuslaillisia säädöksiä ja vallankaappauksen avulla”. Lisäksi kuningas on Ranskan kanssa sodassa olevan maan prinssi. Englanti vuorostaan ilmoitti, että Suomella on oikeus päättää hallitusmuodostaan mutta katsoi, että sillä on oikeus päättää, kenen kanssa se solmisi ystävälliset suhteet.  Suomi oli hankkinut Yhdysvalloista viljaa, mutta se oli yhä saamatta. Amerikan elintarvikeavun esteeksi nousi Suomen pidättäytyminen yhä Saksaan.

Kun nämä tulokset saatiin, todettiin Suomen hallituksen kärsineen haaksirikon. 15. lokakuuta päätettiin, että ulkovaltojen kannat tulee saattaa Friedrich Karlin tiedoksi. Hessenin prinssi ilmoitti harkinta-aikansa jälkeen Suomen valtuuskunnalle kielteisen päätöksensä 4. marraskuuta.

Samanaikaisesti Ruotsi pelasi saadakseen Ahvenanmaan. Se lupasi Suomelle taloudellista tukea sekä tukea Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Ruotsi vaati Ahvenanmaalle kansanäänestystä, muuten Ruotsi estäisi Suomen pääsyn yhteistyöhön Ruotsin ja Pohjolan kanssa.
”Tuo pieni saari ei saa olla esteenä hyvien suhteitten saavuttamiseksi molempien maiden välillä”. lausui Svinhufvud.

Marraskuun 9. keisari Wilhelm luopui vallasta ja Saksa solmi ympärysvaltojen kanssa aselevon. Svinhufvud jäi virkavapaalle ja Suomeen muodostettiin J.K. Paasikiven hallitus. Se päätti 17. marraskuuta pyytää Mannerheimia valtionhoitajaksi, mihin tämä suostui. Svinhufvudin valtionhoitajuus päättyi 12. joulukuuta 1918.

Kun ympärysvallat vaativat täydellistä Saksan sotilaiden vetäytymistä rajojensa ulkopuolelta, saksalaiset pitivät Helsingissä lähtöparaatin 15. joulukuuta. Viimeisten joukossa nousi laivaan von der Goltz. Svinhufvud oli saattamassa.

Liike-elämässä, maanviljelijänä ja suojeluskuntalaisena

Svinhufvud oli Suomen valtiollisen elämän löydettyä tasavaltaiset muotonsa jo liki 60-vuotias. Hän toimi aluksi liike-elämässä (Suomen Vakuutus Oy, Gutzeit, Kullervo ja Kansallispankki), mutta intohimoiseksi kutsuisin hänen aktiivitoimintaansa suojeluskuntajärjestössä. Hän mukautui rivijäsenen tavoin sen sääntöihin ja velvollisuuksiin ja kehitti itsestään kilpailuissa menestyneen mestariampujan. Vaimonsa Ellen Svinhufvudin kanssa hän harjoitti fyysisesti Luumäen Kotkaniemen suurtilallaan maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Tämä tiivistelmä edellyttäisi myös tarinat siitä, miten 1920-luvun alussa väännettiin kättä suojeluskuntalaitoksen asemasta ja käskyvallasta. Svinhufvud osallistui siihen vääntöön. Se päättyi vasta 1927, jolloin suojeluskunnat vakinaistettiin lailla osaksi tasavallan sotavoimia.

Mutta on aika loikata 1930-luvulle.

Lapuan liike voimansa tunnossa

Vuoden 1929 eduskuntavaaleissa maalaisliitto nousi ensi kertaa Suomen suurimmaksi puolueeksi, 60 (+8). Myös kommunistit menestyivät. Kun lapualaisia nuoria kokoontui marraskuussa 1929 työläisten opintopäiville, maanviljelijä Vihtori Kosola järjesti sinne marssin. Työväentaloa kivitettiin ja lapualaiset marssivat taloon sisälle.

Joulukuun 1. pidettiin Lapualla suuri kansalaiskokous, johon osallistui myös nimekkäitä maalaisliittolaisia, kuten maanviljelijä Kustaa Tiitu, Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen, Lapuan yhteiskoulun äärioikeistolainen rehtori Hilja Riipinen ja kirkkoherra K.R. Kares. Kokous vaati kommunistisen puolueen toimintamuotojen lakkauttamista tai ”muuten syttyisi sisällissota”. Sortavalassa pidetty Karjalan Kansallisliiton kokous sekä samanhenkiset kokoukset Kuopiossa, Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Kotkassa ja Savonlinnassa tukivat pohjalaisten vaatimuksia.

Itsenäisyyspäivänä Lapualta Helsinkiin saapunut kansalaislähetystö Artturi Leinosen johdolla otettiin vastaan lauluin ja puhein. Seuraavana keväänä eduskunta hyväksyi Kallion hallituksen esityksen painovapauslain muuttamisesta. Kansanliikkeen aktivistit tuhosivat Työn Äänen kirjapainon Vaasassa 28. maaliskuuta 1930. Asiasta  tehtiin eduskunnassa välikysymys. Asiaa puitiin myös Vaasan raastuvanoikeudessa. Asian vireille pannut kommunistinen kansanedustaja ja hovioikeudenauskultantti Asser Salo vietiin väkijoukon tuella Lapualle ja pahoinpideltiin.

Pääministeri Kyösti Kallio oli tyrmistynyt välivallasta ja tuomitsi käräjärauhan rikkomisen. Presidentti Relander sen sijaan katsoi, että kommunismin juuriminen pyhittää keinot. Lapuan miehet pitivät Teknillisen korkeakoulun tiloissa kokouksen 11. kesäkuuta vaatien kommunististen kirjapainojen sulkemista sekä uusia eduskuntavaaleja säätämään uusia lakeja. Relander otti lähetystön vastaan. Hän myös lakkautti Työn Äänen ja erotti Vaasan läänin maaherran Bruno Salinin.

Lapualla maaliskuussa 1930 pidetty Suomen Lukon kokous valitsi kansanliikkeen presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden vaaleihin Svinhufvudin.

Laajamittaiset kommunistien muilutukset alkoivat kesäkuun puolivälissä. Yksin kesäkuussa 1930 toteutettiin 137 kyyditystä tai sen yritystä. Kallio ei hyväksynyt väkivaltaa ja niin Lapuan miesten ja pääministerin välit rikkoutuivat. Liikkeen äänitorvi Erkki Räikkönen kävi esittämässä eduskunnassa ulkoministeri Hj.J. Procopélle vaatimuksen hallituksen erosta ennen Helsinkiin suunniteltua talonpoikaismarssia.
”Jos hallituksen muutos ei tapahdu ennen marssia, tulee ilman muuta hulina ja diktatuuri”, arvioi Procopé tilannetta presidentti Relanderille.

Svinhufvud tarjoutui matkustamaan Pohjanmaalle hillitsemään paineita. Hän kävi Lapualla, Ylistarossa ja Ilmajoella, mutta pastori Olavi Kareksen mukaan ei saanut läheisempää kosketusta lapualaisiin.

Maalaisliiton johto suhtautui epäillen Lapuan liikkeen tarkoituksin ja katsoi 19. kesäkuuta, ettei kansanvaltaista ja parlamentaarista järjestelmää kannattava talonpoika voinut hyväksyä monia liikkeen sivupyrkimyksiä. Kallion hallituksen maalaisliittolaisten ministerien mielestä äärimmäinen raja maassa oli jo ylitetty. Hallitus sai eduskunnalta luottamuksen äänin 112−69. Helsingin Sanomat asettui jyrkästi diktatuuria vastaan, samoin teki K.J. Ståhlberg.

Kosola ei pääse ministeriksi

Vihtori Kosolan johtama Lapuan liikkeen valtuuskunta saapui kesäkuun lopussa Helsinkiin ja esitti vaatimuksensa niistä laista, joista hallituksen on annettava esitykset eduskunnalle. Liikkeen kärkimiehet Kosola, Räikkönen, ylistarolainen herännäisjohtaja Vihtori Herttua ja tohtori Gunnar von Hertzen muodostivat Kämpin ryhmän, joka alkoi laatia uutta, mieleistään hallituslistaa. Svinhufvud tarjosi liikkeelle muodostettavaan uuteen hallitukseensa kaksi ministerinpaikkaa. Kyösti Kallio suostui Relanderin painostuksesta jättämään hallituksensa eronpyynnön 2. heinäkuuta.

Ymmärtääkseni Svinhufvudin hallitukseen tulleet Lapuan liikkeen miehet olivat Erkki Räikkönen ja Paavo Virkkunen. Kosola halusi kovasti ministeriksi, mutta siihen Svinhufvud ei Relanderin painostuksesta huolimatta suostunut. Kun Kosola samana iltana soitti pyyntöineen Svinhufvudille, tämä sanoi asian loppuun käsitellyn ja tarinan mukaan mäiskäsi luurin soittajan korvaan.

Karusti katkennut puhelu tuli maksamaan SDP:n kansanedustajille Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö, jotka Kosola määräsi vihapäissään ja kostoksi kyydittäviksi seuraavana päivänä Venäjän rajan taakse. ”Se oli Kosolan vastalause siitä, että hän ei päässyt hallitukseen.” Toinen pääkyyditsijöistä, Kalle Haapalainen siirtyi myöhemmin Valtiollisen poliisin ja sisäministeriön palvelukseen ja ”toimi Lapuan liikkeen vakoilijana ja ilmiantajana”.

Muutenkin kyyditykset vain vauhdittuivat. Vapusta syyskuun loppuun tehtiin 250 kyyditystä tai sen yritystä.

Svinhufvudista oli 4. heinäkuuta 1930 tullut pääministeri. Lapuan liike oli saanut keskeisen vaatimuksensa läpi: hallitus oli vaihtunut ennen talonpoikaismarssia 7. heinäkuuta. Marssin järjestelyistä vastasivat suojeluskunnat. Monet teollisuusmiehet tukivat marssia taloudellisesti. Vahvuudeltaan 12 000 miehen marssin ottivat vastaan tasavallan presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud, valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmari sekä Vihtori Kosola. Suomen Sosiaalidemokraatin pakinoitsija Sasu Punanen myönsi kirjoituksessaan, että Svinhufvudilla oli joukkoihin tyynnyttävä vaikutus.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei hyväksynyt hallituksen muutosesityksiä valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin. Relander hajotti eduskunnan 15. heinäkuuta ja määräsi uudet vaalit lokakuun alkuun. Lapuan liike kaavaili maahan diktatuuria. Sopivina kandidaatteina esitettiin Mannerheimia, Svinhufvudia ja kenraali Rudolf Waldenia. Eduskuntavaaleja varten perustettiin Isänmaallinen vaaliliitto.

Heinäkuuta 17. siepattiin Tampereen pormestari, sosiaalidemokraatti Väinö Hakkila, joka pahoinpideltiin kuortanelaisella metsätiellä ja pakotettiin istumaan muurahaispesään. Tapaus on myöhemmin jäänyt elämään Lapualaisoopperassa. Syyskuun alussa kyyditsijät sieppasivat Heinäveden valtuuston kokouksesta kunnallisvaalilautakunnan sosiaalidemokraattisen puheenjohtajan Onni Happosen ja ampuivat hänet autoon ajomatkalla Joensuuhun.

Svinhufvud kutsui näitä laittomuuksia vallattomuuksiksi ja vaati niiden kertakaikkista lopettamista. Hänen mielestään Lapuan liikkeen ydin on kommunismin vaikutuksen lopettamisessa eikä hän nähnyt ”sen yhteydessä sattuneissa lainrikkomuksissa ja vallattomuuksissa liikkeen varsinaista olemusta”.
”Nuo väkivallanteot painavat vähän sen rinnalla, että ainakin kommunistien julkinen toiminta on saatu ehkäistyksi ja tämä on tapahtunut kansanliikkeen ansiosta”, kuittasi Svinhufvud laittomuudet presidentiksi tultuaan vuonna 1931.

Lapuan liike vaati hallitusta kieltämään kommunisteilta äänioikeuden. Räikkölän kuvaamana Kosola vaati, että ”ellei hallitus anna siitä määräystä, otamme hallituksen käsiimme ja karkotamme Pekan pellolle”. Svinhufvudin kerrotaan vastanneen viestintuojalle: ”Tulkoon vaikka vallankumous, mutta minä en suostu. Minä noudatan lakia, enkä mene tällaisia laittomia määräyksiä antamaan.”

Eduskuntavaalien suurin voittaja olivat sosiaalidemokraatit, 66 (+7). Toiseksi tuli maalaisliitto 59 (−1). Kommunistit eivät saaneet yhtään edustajaa.

Lokakuun 14. päivänä 1930 kyyditsijöiden umpiauto tavoitti Kulosaaressa aamukävelyllä olleen K.J. Ståhlbergin vaimoineen ja pakotti presidentin autoon. Presidenttipari kyydittiin aina Joensuuhun saakka, missä heidät päästettiin vapaiksi. Lapuan liike irtisanoutui entisen presidentin muilutuksesta. Toimeksiantajaksi osoittautui Suomen Lukon sihteeri, tuomari Mikko Jaskari, joka ilmoitti toimineensa yleisesikunnan päällikön Martti Walleniuksen ja everstiluutnantti Eero Kuussaaren toimeksiannosta.  Kaikki kolme vangittiin ja Relander erotti Walleniuksen tehtävistään 27. lokakuuta. Korkein oikeus vapautti Walleniuksen syyttömänä kesällä 1931.

Presidentin muilutuksesta tuli käänne kansalaisten suhtautumisessa Lapuan liikkeeseen. Pekkala ja Rönkö vaadittiin vapaiksi ja heidän vangitsijansa luovutettaviksi viranomaisille. Vastaliikkeenä Lapuan liike kutsui kaikki muiluttajat Helsinkiin. Heitä saapui Ostropotnialle yli neljä sataa. Kosolan johdolla he jättivät sisäministeriölle kaikkien allekirjoittaman vetoomuksen, missä kertoivat omat motiivinsa. Martti Häikiön teoksen mukaan kyydityksiin syyllistyneiden määrä nousi tuhansiin, missä mukana on myös kyyditykselle myötämielisiä.

Mäntsälän kapina ja Svinhufvudin radiopuhe

Hyvin seikkaperäisesti kuvattu Mäntsälän kapina on elämäkerrassa melkoinen jännitysnäytelmä. Tässä sen pääpiirteet:

Vuosi 1931 oli presidentinvaalivuosi. Lapuan liike oli pyytänyt Svinhufvudin ehdokkaakseen. Hänen taakseen asettui myös kokoomus. Maalaisliiton syrjäytti Relanderin ja asetti ehdokkaakseen Kyösti Kallion, Edistyspuolue Ståhlbergin ja SDP Tannerin.  Lapuan liikkeen Aktivisti-lehti kirjoitti, että jos Svinhufvudia ei valita ja valituksi tulee Ståhlberg, tulisi hulina.

Helmikuun vaaleista tuli kihelmöivän jännittävä. Toisella äänestyskierroksella Ståhlberg sai lähes täyden potin, 149 valitsijamiestä. Kallion pudottua pelistä maalaisliitto uhatun ilmikapinan pelossa päätti, etteivät sen valitsijamiehet voisi ottaa vastuuta sellaisen noususta. Näin Svinhufvud tuli valituksi kolmannella kierroksella 151 valitsijamiehellä.
”Minkäänlaisia myönnytyksiä oikeistosuunnalle tämä vaali ei maalaisliiton taholta merkitse”, ilmoitti maalaisliiton äänenkannattaja Ilkka.

Mutta Svinhufvudin saanti presidentiksi ei maaliskuussa yhdistykseksi muuttuneelle Lapuan liikkeelle riittänyt. Huhujen mukaan liikkeen pääsihteeri kenraali Martti Wallenius oli laatinut vallankaappaussuunnitelman, joka oli määrä toteuttaa itsenäisyyspäivän aattona.

Lapualla pidettiin kokous 14. marraskuuta.
Kokouksessa vaadittiin siirtymistä enemmistövaalijärjestelmään, äänioikeuden sitomista verojen maksukykyyn, sosiaalisista uudistuksista luopumista, eduskunnan vallan siirtämistä hallitukselle, maataloustuotannon tukemista tullein, Lapuan liikkeen laittomaan toimintaan osaa ottaneiden vapauttamista ja sosiaalidemokraattisen toiminnan kieltämistä”, Martti Häikiö listaa vaatimuksia.

Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla oli kansanedustaja Mikko Erichin määrä puhua 21. helmikuuta 1932. Koska hän oli loikannut kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin, hän oli petturi. Suojeluskuntalaiset naulasivat työväentalon oviin ja ikkunoihin laudat. Maaherra Bruno Jalander määräsi nimismiehen palauttamaan järjestyksen. Erich oli hyväksyttänyt puheensa sisäministeri Ernst von Bornilla ja nimismies antoi sen pitämiseen luvan.

Vihtori Kosola kokoontui Kärkölässä yhdessä Pekkalan ja Rönkön kyydityksestä etsintäkuulutettujen Artturi Vuorimaan ja Kosti-Paavo Eerolaisen kanssa ja Vuorimaan kertoman mukaan ilmoitti ”tarvitsevansa johonkin alun levottomuuteen”, sillä ”Wallenius on järjestänyt toimenpiteet mahdollista vallankaappausta varten, että olisi saatava aikaan jossakin sellainen alku, josta kehittyisi isompi metakka”.

Mäntsälän Ohkolasta se saatiin. Erichin puheen alkaessa laukaukset alkoivat kajahdella ja kivet lentää ikkunoista. Kuulijat lakosivat penkkien alle. Lapuan liikkeen johto asettui kapinallisten rinnalle vaatien 29. helmikuuta hallituksen eroa ja poliittisen suunnan muutosta maassa sekä määräten suojeluskunnille liikekannallepanon. Miesten tuli kokoontua suojeluskuntapiireittäin odottamaan keskusjohdon ohjeita. Tohtori Eino Suolahtea kehotettiin pyytämään Mannerheimilta tukea Juho Emil Sunilan hallituksen kaatamiseen. Mannerheim soittikin Svinhufvudille, mutta tämä ei taipunut.

Valtakunta asetettiin valmiustilaan: kolme divisioonaa asetettiin toimintavalmiiksi, asevarastot ja asekaupat asetettiin valvontaan, Turun, Riihimäen, Hämeenlinnan, Kouvolan, Lahden ja Haminan varuskunnat määrättiin hälytystilaan, varuskuntien viestiyhteyksiä valvottiin ja salakielen käyttö kiellettiin, armeijan lomat peruttiin ja panttiin puhelinsensuuri automaattivaihteisiin. Rautatie varmistettiin ja kaikki Helsinkiin johtavat päätiet suljettiin.

Lapuan liikkeen johtomiehet Vihtori Kosola, Iivari Koivisto, Walde Sarion ja Martti Wallenius määrättiin vangittaviksi. Kokoomukselaiset ministerit vastustivat määräystä. Vangittavat painuivat maan alle. Lisäksi määrättiin vangittaviksi Lapuan liikkeen varojen kerääjä rouva Gudrun Lindroth ja Ajan Sanan päätoimittaja Arne Somersalo. Tehtiin kotietsintöjä.

Suojeluskunnat valmistelivat siirtymistä Mäntsälään. Mannerheim lähetti kenraali Hannes Ignatiuksen ottamaan selvää tilanteesta. Helsinkiin palanneen Ignatiuksen viesti oli se, ”ettei tästä mitään tule, kaikki ovat juovuksissa.”

Svinhufvud piti 2. maaliskuuta illalla ratkaisevaksi osoittautuneen radiopuheen, missä hän määräsi suojeluskunnan miehet hajaantumaan ja palaamaan koteihinsa.  Radiopuhe oli kuitenkin vähällä mennä mönkään, sillä kapinalliset olivat käskeneet valtaamaan Lahden radioaseman, mutta viestinviejä Aulis J. Alanen luki viestin, piti sitä järjettömänä, söi käskypaperin ja käskyn sen mukana.

Armeija aloitti 2 300 sotilaan voimin 4. maaliskuuta Mäntsälän kapinakeskuksen saartamisen. Seuraavana päivänä kapina oli sulanut. Ukko-Pekkaa alettiin kutsua lapualaisissa piireissä Akka-Pekaksi ja Hilja Riipinen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Nyt aiotaan iskeä kansanliikkeen sydän pirstoiksi. Ja Svinhufvud johtaa. Hyvä Jumala!”

Luovutettaviksi kapinajohtajiksi määrättiin Kosola, Wallenius, Koivisto, Sario, Eerolainen, Wuorimaa, everstiluutnantti Paavo Susitaival ja Somersalo. Kapinasta syytettyjä oli kaikkiaan hieman toista sataa. Heistä vankeustuomion sai 52, osa ehdollisena. Kosola, Wallenius ja Sario saivat yhdeksän kuukautta ehdonalaista. Kuritushuonetta sai kolme, pisimmän niistä Vuorimaa.

Oikeusprosessi johti suojeluskuntien hienoiseen puhdistamiseen.

IKL nousi Lapuan liikkeen tuhkasta

Lapuan liike oli ajanut karille ja sen johtajat saaneet vankeutta. Ministerinä toimiva liikkeen aktiivi Erkki Räikkönen kutsui Lapuan liikkeen miehiä yksityisasuntoonsa Helsingissä 21. maaliskuuta, jotta saataisiin aikaan laillisilla raiteilla toimiva liike. Henkistä tukea antoi Svinhufvud − yhä. ”Asia on hyvä, mutta keinot ovat väärät”, hän totesi tähänastisesta.

Tässä kokouksessa muodostettiin uusi yhtymä, Isänmaallinen kansaliike IKL. Kolme päivää sen jälkeen sisäministeri Arvo Manner lakkautti Lapuan Liike ry:n. Isänmaallinen kansanliike perustettiin virallisesti 5. kesäkuuta Hämeenlinnassa.

Martti Häikiön vetää elämäkerrassa yhteen Lapualla syntynyttä ääriliikkettä:
”Lapuan liike syntyi tilanteessa, jossa kommunismivaara oli asiallisesti vähäisimmillään ja sosiaalidemokraatit jo käytännöllisesti sitoutuneet porvarilliseen järjestelmään. Väkivaltaan turvautuminen muistuttaa työväenliikkeen ryhtymisestä aseelliseen vallankumoukseen marraskuussa 1917, hetkellä, jolloin liike oli saavuttanut keskeisimmät käytännön tavoitteensa – lukuun ottamatta kuvitteellista ihanneyhteiskuntaa. Kummassakin oli kysymys puolueisiin, vaaleihin, eduskuntaan ja lainsäädäntöön perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta. Lapuan liike, kyyditykset ja Mäntsälän kapina olivat todellinen uhka kansanvallalle.”

Svinhufvudista ei ollut eheyttäjäksi

Svinhufvud puhui kansan eheytymisestä, mutta ei tehnyt lopulta mitään sen edistämiseksi. Talvisodan hengestä on kiitetty 1930-luvun lopulla syntynyttä A.K. Cajanderin punamultahallitusta, kun vasemmisto vedettiin hallitusvastuuseen. Se onnistui kuitenkin vasta presidentin vaihduttua Kyösti Kallioon. Svinhufvudin kanta oli tiukka.

Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit olivat jälleen vaalivoittaja ja suurin ryhmä, 83 (+5).  Kallio suunnitteli punamultahallitusta ja suorastaan lupasi sellaista Tannerille. Harkittuaan aikansa Svinhufvud soitti Tannerille ja ilmoitti, ettei hänen presidenttikautenaan sosiaalidemokraateilla olisi asiaa hallitukseen. Hän oli käynyt läpi SDP:n vuoden 1930 puoluekokouksen pöytäkirjat, joissa päämääräksi määriteltiin monien käytännön toimenpiteiden, kuten tuotantovälineiden haltuunoton kautta sosialismi.

Tämän jälkeen sosiaalidemokraatit pitivät tavoitteenaan Svinhufvudin syrjäyttämistä. Se toteutui tukemalla Kyösti Kallion valintaa tasavallan presidentiksi. Svinhufvudista tuli jälleen yksityishenkilö. Svinhufvud pysyi kannassaan: Vasemmiston ja keskustan kansanrintama-ajatus on viemässä valtakuntaa turmioon. ”Tätä maata on rakennettava jumalanpelossa, isänmaanrakkaudella ja työllä, uutteralla työllä.”

Suomi Saksan syliin, osa IV

Svinhufvudin oma-aloitteisuus ja puuhakkuus Saksan suuntaan talvisodan aattona sekä välirauhan ja jatkosodan aikaan sai otsani rypyille. Tarkoitus oli varmaan isänmaallinen ja hyvään pyrkivä, mutta koin myös demokraattisesti valitut päättäjät ohitettaessa vehkeilyn makua.

Keskeiseksi aktivistiksi nousee Svinhufvudin luottomies Erkki Räikkönen, jonka kulloistakin muodollista asemaa en pystynyt paikantamaan. Räikkönen oli Svinhufvudin yksityissihteeri. Mutta milloin? Hän oli Lapuan liikkeen ja IKL:n aktiivi toimija sekä kansallissosialisti. Jatkosodan loppuvaiheessa hän pakeni Ruotsiin ja jäi sinne.

Räikkönen ehdotti Svinhufvudille syys-lokakuussa 1939, (jolloin Suomi kävi neuvotteluja Neuvostoliiton aluevaatimuksista) että tämä lähtisi Saksaan neuvottelemaan Hitlerin kanssa. Kallio ei suostunut herrojen tapaamiseen, mutta IKL:n puheenjohtajalta, lääkäri Martti Mustakalliolta onnistui pyyntö paremmin. Kallio antoi suostumuksensa Svinhufvudin lähettämiseen Saksaan ja antoi hänelle hallituksen valtuudet.  Matkasta ei tullut mitään. Saksan ulkoministeri von Rippentrop antoi Saksan lähettilään tehtäväksi estää matka. Suomi oli näet tuolloin jo sovittu Neuvostoliiton etupiiriin.

IKL lähetti kuitenkin muita miehiä tapaamaan Himmleriä. Miehet yrittivät saada tietoa huhusta, joka myöhemmin osoittautui Molotov-Rippentropin sopimuksen lisäpöytäkirjaksi. Himmler kiisti tietävänsä mitään. Panin merkille, että Saksan matkan muistio annettiin yksityishenkilö Svinhufvudin lisäksi ulkoministeri Erkolle ja pääministeri Toivo Kivimäelle, muttei tasavallan presidentille.

Samana päivänä, kun Suomen rauhanvaltuuskunta lensi Tukholman kautta Moskovaan 1940, Svinhufvud lähti laivalla Tukholmaan ja lensi sieltä Berliiniin. Hän asui Suomen lähetystössä. Svinhufvud tapasi lähetystössä Saksan ulkoministeriön pohjoismaisen osaston päällikön Werner von Grundherrin. Von Grundherrin mukaan Svinhufvud toi julki Saksan ihailunsa ja esitti, ettei Suomen pitäisi tehdä kunniatonta rauhaa. Svinhufvud toivoi, että Saksa tekisi jotain Suomen rauhanehtojen kohtuullistamiseksi.

Hän pyrki myös tapaamaan Rippentropia ja Hitleriä, mutta he eivät ottaneet Svinhufvudia vastaan. Kävi selväksi, ettei Saksalta ollut odotettavissa mitään apua. Svinhufvud jatkoi matkaa Roomaan, mutta ei päässyt liioin tapaamaan Italian johtajaa Benito Mussolinia mutta kylläkin paavin.

Räikkönen kuitenkin uskoo, että Svinhufvudin käynneillä saattoi olla vaikutusta Himmlerin ja Hitlerin päiden kääntymiseen talvisodan jälkeen. Tästä kannan muuttumisesta keskusteltiin Räikkösen kotona heinäkuussa 1940. Mukana oli myös ulkoministeri Rolf Witting. Verkostoon oli liitetty ruotsalainen tutkimusmatkailija ja Saksan ystävä Sven Hedin, jota Svinhufvud matkusti tapaamaan. Sen jälkeen Hedin toimi Svinhufvudin kirjekuriirina Saksaan. Saksalainen everstiluutnantti Josef Veltjens saapui elokuussa Suomeen tarjoamaan aseita ja sopimaan saksalaisten huoltokuljetuksista Suomen läpi Pohjois-Norjaan. Sopimus solmittiin 12. syyskuuta, mutta Suomen hallitus sai tietää asiasta vasta 24. syyskuuta, kun ensimmäiset saksalaislaivat olivat Vaasassa. Ketkä sopimuksen allekirjoittivat? Häikiö ei kerro.

Kallio erosi terveydellisistä syistä presidentin virasta ja uusi presidentti valttiin poikkeuslain turvin vuoden 1937 vaalien valitsijamiehillä. Syy oli käytännöllinen: Talvisodan luovutettujen alueiden väestö ei ollut vielä henkikirjoilla uusilla asuinpaikkakunnilla voidakseen äänestää. Valituksi tuli Risto Ryti, kun niin maalaisliitto kuin sosiaalidemokraatit asettuivat hänen taakseen. Räikköselle oli muodostunut omien kontaktiensa kautta käsitys, että ”Saksan tarkoitus oli asettaa Svinhufvud presidentiksi ja hänet itsensä pääministeriksi”. ”Se on vallan viimeinen hullutus”, kerrotaan Svinhufvudin sanoneen.

Räikkönen matkusti Saksaan kutsusta maaliskuussa 1941 ja yhdessä Svinhufvudin kanssa hän kertomansa mukaan sopi, miten ”saksalaisille selvitetään, mistä Suomen rajat pannaan menemään”. Rajojen piirtelystä tuli Svinhufvudille mieluisa harrastus. Suomeen tuli hänen mukaansa liittää Itä-Karjala laajoine maa-aloineen pohjoisessa ja idässä sekä Inkeri. Hänen mukaansa jos Suomi ja Pohjola tahtoo elää, Pietarin on kuoltava.

Vuoden 1942 lopussa Svinhufvudin kaulasta löytyi kasvain. Hän laati IKL:n yhdysmiehensä Martti Pihkalan avustuksella saksalaislämpöisen Kansallisen ohjelman, josta otettiin 150 kappaleen painos − Svinhufvudin vaatimuksesta presidentti Rydin tietämättä. Häikiö kertoo, miten moniste koottiin kirjaseksi nimellä Pehr Evin Svinhufvudin testamentti kansalle. Sille ei Suomessa saatu painolupaa, minkä vuoksi se painettiin 150 000 kappaleen painoksena Saksassa ja tuotiin saksalaisella sotalaivalla Ouluun. Painopaikaksi oli kuitenkin merkitty Stockholm 1944. Testamentin sisällöstä elämäkerta kertoo hyvin ylimalkaisesti.

Svinhufvud vieraili jatkosodan rintamilla vahvistamassa taistelutahtoa. Hän kuoli 83-vuotiaana helmikuussa 1944. Hänet haudattiin Luumäelle.

Martti Häikiön kirjoittama elämäkerta oli itselleni järisyttävää luettavaa. Vaikka sen keskiössä on yksi henkilö, teos sopii seikkaperäisyydessään ja selkeydessään myös  lähihistoriamme hakemistoksi. Häikiö pidättäytyy omista tulkinnoistaan, mikä teosta lukiessani ärsytti minua. Mutta ratkaisu on viisas. Näin Häikiö antaa  lukijalle tilaa tehdä omat päätelmänsä, olihan  Svinhufvud suurista ansioistaan huolimatta hyvin kiistanalainen henkilö.

Teoksen liiteosa on kiitettävän informatiivinen. Laaja henkilöhakemisto auttaa lukijaa palaamaan tarkistamistarpeissaan taaksepäin.

Martti Häikiö: Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. Docendo 2017, 640 sivua.

 

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandun esikoisteos on maaginen kuvaus elämästä kahden kulttuurin, suomalaisen ja romanialaisen, välissä.

Valas nimeltä Goliat on yksi tämän vuoden esikoisromaaneista. Sen kirjoittaja Cristina Sandu kilpailee Finlandia-palkinnosta. Sandu (s. 1989) on synnyttänyt upean esikoisen. Teos ansaitsee ehdokkaana paikkansa, päätyy Elisabet Rehn mihin ratkaisuun tahansa.

Romaanissa nuori helsinkiläinen Alba, romanialaisen tiedemiehen Mihai Popescun ja suomalaisen arkeologiäidin Eevan tytär, hahmottaa suhdettaan suomalaisen ja romanialaisen kultturin välissä ja leikkauskohdissa, tunteella ja kaikin aistein.

Alba on romanian kielen tulkki. Hän työskentelee milloin oikeudessa, milloin romaanikerjäläisten ja viranomaisten välissä. Yksi monista autettavista on jo pitkällä raskaana oleva kerjäläisnainen Beti, jota Alba vie alussa Helsingin Diakonissalaitokselle neuvolaan. Kun lääkäri järkyttyy Betin haaravälin likaisuudesta, romanialainen osa Albaa jättää huomautuksen kääntämättä.

Albaa sitoo Romaniaan Popescun perhekunta sekä monivuotinen suhde isän nuorempaan kollegaan Albertiin.  Suhteen hän uskoi päätyvän avioliittoon, mutta koti-ikävän magneetti veti Albertin Romaniaan siitä huolimatta, ettei hänellä filosofina ole työskentelyedellytyksiä Romaniassa. Yhteydenpito on jo harvennut.

Sopeutumisvaikeuksia on myös Mihailla, joka perusti Helsinkiin perheen. Mies kaipaa auringon lämpöä ja luonnonvaloa. Kun hän vetää verhot auki, Eeva palauttaa ne takaisin ikkunaan. Jos aurinko paistaa, sekin tuntuu kumman kylmältä. Mihai lähti kerran, mutta tuli takaisin.
”Kirjat palasivat hyllyyn, johon äiti oli ehtinyt asetella valokuvat mahdollisimman leveästi.”

Heti kirjan alussa lukija tapaa Suden, tarinan toisen päähenkilön. Susi on kuolemansairas.
”Hän makaa peittoihin käärittynä Adidaksen verkkapuvussa, villasukat jalassa, toisen jalan sukka puolikkaan jalkaterän yllä roikkuen, ja nukkuu vuosia kestänyttä, vain wc:n ja ruokataukojen pilkkomaa untaan. Jos peiton kulmaa nostaa, pistävä hien ja virtsan haju pöllähtää kasvoille kuin kevyt läpäys.”

Susi, Alban isoisä ja Mihain isä, kuolee ja perhekunta matkustaa Romaniaan hautajaisiin. Heille kaikille käynti on ties kuinka mones. Mutta nyt ruumiin ääreen, kolmen päivän suremiseen Suden ja Flavelin kotiin Punaisessa kylässä saapuvat myös Kaliforniassa elävä Costel-setä, tämän tukkansa monet kerrat valkaissut vaimo Ana-Maria sekä aikuistunut Pikkukukka.

Perinteen mukaan myös kyläläisten tulisi saapua suremaan. Kukaan ei tule.
 ”Äitini kerää pöydille valuneen steariinin.  Isäni kiertää huoneesta toiseen ja mittaa ajan kulua katsellaan. Meidän on valvottava miehen kanssa, jonka kuolemaa peltonsa menettäneet maanviljelijät rukoilivat vuosikymmenten ajan.”

Vaikka Susi riisui omasta aloitteestaan univormunsa ja erosi kommunistisesta puolueesta, liian kauan hän ehti työskennellä Ceauȿescun salaisen poliisin Securitasin ilmiantajana ja kyläläisten maiden kollektivisoijana. Susi oli saanut kutsun Securitasin poliisikouluun, sillä isä, Bacriun, oli ansioitunut kommunisti. Bacriunille on nimetty oma katukin.

Mätänemään alkavan ruumiin ääreltä valvojaisista puuttuu myös isoäiti-Flavelin veli Pavel, runoilija. Hänet Securitas vangitsi vuosia sitten, homoseksualismista ja kenties salaisten radio-ohjelmien kuuntelusta. Hän joutui rakentamaan yhtä Ceauȿescun suurista unelmista, Tonavaan jättiläispatoa jauhamaan sähköä. Kun kivien raahaamista joutui tekemään 40 asteen pakkasessa, ei olisi enää ollut sormia kirjoittamaan runoja. Sudelle läheinen ihminen, itselleen uskollinen ja omalla tavallaan kapinoinut Pavel kuoli.

”Kun Pavel haudattiin, isäni lensi kylään ja palasi Suomeen vanhentuneena.”

Cristina Sandun kirja on moniaistinen. Hajut, maut, äänet ja niin visuaaliset yksityiskohdat kuin meri- ja vuoristopanoraamat vyöryvät Alban tietoisuuteen ja verkkokalvolle tuoreuttamaan lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Sillä Punaisessa kylässä hän eli osia varhaislapsuuttaan synnyttyään Bukarestissa samanaikaisesti, kun maanjäristys tuhosi kaupunkia ja peitti sen betonimurskaan ja pölyyn. Kyläläiset järkyttyivät Alba-vauvan nukuttamisista ulkona pakkasessa. Hänestä tuli sinisine silmineen ja valkoisine hiuksineen kyläläisille Enkeli. Ennen Mihain vaaleatukkaista vaimoa sellaisia ei ollut aiemmin kylässä nähty.

Hautajaismatkalla Romania-suhteeseensa sukeltava Alba muistaa Popescun pariskunnan statuksensa nousun, koska toinen pojista asuu Yhdysvalloissa ja toinen Helsingissä. Myös isoisä ja isoäiti alkoivat elää kulttuureiden välissä. Matkoille Susi ja Flavel lähtivät lukuisten tyhjien matkalaukkujen kanssa voidakseen tuoda kotiin ylellisyyttä ja käyttötavaraa, joita muilla ei ollut. Kalifornian vierailulla amerikkalaisuus ei juuri koskettanut kahvimerkkiä lukuun ottamatta (!), sillä Alban kertoman mukaan Costel ja muut emigranttiromanialaiset ylläpitävät romanialaiskylää tiukkoine perinteineen ja keskenään seurustellen. He ovat siirtäneet Romaniansa mukanaan.

Ulkomaantuliaisilla, eritoten Flavelilta pihistämillään hajuvesillä ja kosmetiikalla Susi lahjoi tilapäisrakastajattariaan. ”Hän ei ollut hyvä mies”, toteaa Flavel, mutta tarkoittaa vain uskottomuutta. Sillä Susi rakensi hänelle talon, kylän suurimman ja komeimman, ainoan valkoisen. Mutta nyt hautajaisten aikaan paljastuu, että talo on läpeensä homeessa. Tähän asti on vedetty maalikerros toisensa päälle, tosin suotta.

”Tahmea lika valtasi valkoharmaan talon. Ovenkahvat, pöydät, lattialankut olivat rasvakerroksen peitossa. Opin koskettamaan ovenkahvoja sormenpäillä. Talo hajosi silmissä mutta se oli täysin tavallista. Ikkunalaudat hilseilivät, valkoiset maalilastut satoivat maahan kuin lumihiutaleet. Rikkinäiset ikkunat paikattiin teipillä. Tapettien mustuneet helmet kohosivat ylös ja paljastivat betonin.”

Toisin kuin Alba, hänen vanhempansa eivät ole koskaan viihtyneet hilseilevässä talossa:

”Vanhempani olivat koko ajan jossakin, keskustassa tapaamassa nuoruuden ystäviä, naapureilla maistamassa uuden sadon luumuviinaa, vuorilla vaeltamassa kohti huippua. Punaisessa kylässä he myös riitelivät ahkerasti. Ehkä siksi että jäimme sinne niin pitkäksi aikaa, riidat ehtivät pesiä lohkeilleissa kahvimukeissa, mustuneiden kukkamaljakoiden pohjilla, tunkea esille vesikannun nokasta ja levitä tuoreen leivän tuoksuisen aamiaispöydän ylle. Riitapäivinä isäni sanoi suomalaisen kirosanan. Hän jätti äitini puutarhaan ja lähti kävelemään joelle, kädet ristissä selän takana ja katse maassa.”

Kirja on täynnä hienoja paikan ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksia, ja Sandun kielikuvien äärellä tunsin ihailua ja nöyryyttä. Mutta entä valas nimeltä Goliat? Jättivalaan tulo kauan sitten pakkastalvena kaupungin sirkustelttaan on jäänyt monen muistoksi, mutta aikaa myöten valaasta on tullut myytti. Todellisuus ja taru ovat sekoittuneet, kuten nykyisyys ja menneisyys romanialaisten kokemuksissa.

Helsinkiläinen Cristina Sandu asuu tätä nykyään Englannissa. Hän on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingissä ja Edinburghissa. Hänen hurmaavaa esikoisteostaan ei pidä  jättää väliin!

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017, 263 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Nykykirjailijoita Virosta – myös Martin markkinoilla

Jan Kaus ja Kai Aareleid, kaksi seuraamisen arvoista virolaista nykykirjailijaa

Kuuntelin Helsingissä virolaisen kirjallisuuden illassa kahta perin fiksua virolaista nykykirjailijaa, Kai Aareleidia ja Jan Kausia. Matkallaan Suomeen kirjailijakollegat olivat huomanneet olevansa pikkuserkkuja. Heidän isoisänsä olivat näet veljeksiä.

Kai Aareleid valittiin romaaninsa Linnade põlenemine (Poltetut kaupungit) johdosta viime vuonna Virossa Vuoden kirjailijaksi.

Aareleidin romaaneissa vaihtuvat historialliset kerrostumat ja hän käyttää toiseen aikaan siirtymisissä keinoina kirjeitä, valokuvia sekä tuoksu- ja hajumuistoja. Erityisen arvokkaita hänelle ovat vanhat valokuvat:
”En halua tekstiini eksyvän vahingossa edes pieniä historiallisia virheitä. Vanhoista valokuvista voi etsiä vastauksia asioihin, joihin kenelläkään ei vastausta ole, sillä ihmisen muisti on epäluotettava. Ikävä kyllä enää vastaisuudessa valokuviinkaan ei voi luottaa, sillä nykykuvat käsitellään fotoshopissa.”

Vaikka Tarttoon sijoittuva Poltetut kaupungit sivuaa Viron kyydityksiä, Aareleid sanoo näkökulmansa kyydityksiin olevan ei-kyyditetyn. Aareleidin mukaan se nostatti syyllisyyttä ja kysymyksen, miksi sitten minua ei viety. ”Se myös vaikutti ihmisten suhteisiin, sillä uhreiksi joutuneet olivat epäluuloisia ja katkeria.

Aareleidin aiempi romaani, Vene veri (suom. Venäläinen veri) ei ole ainakaan vielä ilmestynyt suomeksi. Vene veri on minän kuvitteellinen kirje isoäitinsä äidille. Virolainen ”minä” on diplomaatin rouvana päätynyt Pietariin ja hänen elämäänsä astuu tarina isoäidin äidistä, venäläisestä Aleksandrasta. Aleksandran ansiosta kertojassa on pisara venäläistä verta, jota hän on ”hävennyt kuin mustia kynnen­alusia tai huomaamatta karkaavaa sukansilmää”. Aleksandra oli lähes sata vuotta aiemmin muuttanut virolaisen miehensä Friedrichin kanssa Venäjän Simbirskistä pieneen virolaiseen Palamusen kauppalaan.

Romaani sisältää historiallisia ja kulttuurihistoriallisia kytkentöjä, sillä Simbirsk oli Leninin kotikaupunki ja romaanissa Friedrich oli nähnyt tämän omin silmin. Lisäksi eräs Aleksandran ystävä on ollut toinen paikallinen venäläinen Palamusessa, Oskar Lutsin Kevadessa seikkailevan Tootsin esikuvan vaimo.

Kai Aareleid kertoi myös omassa veressään olevan ”tippa venäläistä verta”. Kai puhuu täydellistä suomea, sillä hän opiskeli vuosia dramaturgialinjalla Helsingissä Teatterikorkeakoulussa.

Kai Aareleid kuvasi suhdettaan kirjailijakollegoihinsa kuvaamalla Viron nykykirjailijoita verkostoksi. ”Se on kuin elimistön verenkierto.”

Jan Kausia kiinnostavat suhteet

Jan Kaus on kirjallisuuden aktiivi järjestömies. Hän on toiminut Viron kirjailijaliiton puheenjohtajana ja järjestää Tallinnassa vuosittaista kirjallisuusfestivaalia. Hänen romaaninsa Ma olen elus valittiin vuoden 2014 romaaniksi.

Kausia kiinnostaa kertomansa mukaan inhimillisen kuvittelun ja todellisuuden ristiriita. ”Kuvitelma on aina todellisuuden yksinkertaistamista. Yritän tuoda tämän ristiriidan näkyviin, saada todellisuudesta kiinni kuvittelulla.”

Kun Kai Aareleid liikkuu lähihistoriassa ja eri aikatasoilla, Jan Kausin kirjat ovat nykypäivän Tallinnassa päähenkilönä saman tuntuinen nuori mies.
Kausille ihmisten väliset suhteet ovat kaiken ydin:
”On sanottu, että miehille tärkeitä ovat objektit mutta naisille objektien väliset suhteet. Minulle myös. Kaikki tärkein tapahtuu minun ja muiden välillä. Me olemme suhteita ja suhteissa. Mikä on Minä itse? Paljonko siinä on DNA:ta, paljonko ympäristöä? Missä on piste Minä itse? Sitä on etsittävä suhteessa muihin”, sanoi  Pikku Kakkosesta suomensa oppinut kirjailija.

Jan Kaus kertoi pyrkivänsä kirjoittamaan hyvin niukasti ohjeenaan ”Less is More”. On pystyttävä sanomaan sanojen välissä. Hän on kirjoittanut miniatyyriromaaneja (suomalaisittain proosarunoa), joka pakottaa tiiviiseen, niukkaan ilmaisuun ja siihen, että tarina alkaa silloin, kun se loppuu.

”Arvostan kriitikoita. Perusteltu kritiikki on hyödyllistä. Se auttaa minua kehittämään itseäni kirjailijana”, Jaa Kaus sanoi. Hänen toinen teoksensa Hetk (Hetki) kuvaa oikeaa hetkeä, potentiaalia, joka menee ohi, kun hetkeen ei osata tarttua.

Kausilta on ilmestynyt suomeksi lyhyttekstejä, miniatyyrejä.

Kirjallisuutta Martin markkinoilla

Kaksipäiväisillä perinteisillä Martin markkinoilla Helsingin Kaapelissa alkavana viikonloppuna 18.−19. marraskuuta on kirjamyyntitiskeillä tarjolla virolaisia klassikoita ja nykykirjallisuutta, viroksi ja suomeksi.

Kulttuurikahvila Koidula tarjoaa seuraavaa kirjallisuusohjelmaa:

Viro 100 –juhlakirjan johdosta kokoaja keskustelee kirjailijain kanssa,  la klo 11
Tõnu Õnnepalua haastattelee uuden kirjan Paratiisi johdosta suomentaja Jouko Väisänen, la klo 12.30
Kauksi Üllen runokirja Maaemon lapset julkistetaan, paikalla myös suomentaja Hannu Oittinen, la 14
Seppo Zetterberg ja Uusi Viron historia, la 14.30
Tapion matkassa Tallinna I –matkaoppaan julkistaminen, kirjoittaja Tapio Mäkeläinen, la klo 15
− Uutta virolaista lyriikkaa, paikalla runoilijat Kätlin Kaldmaa, Kauksi Ülle, Asko Künnap ja Tõnu Õnnepalu, la klo 16.30
Heikki Hurtta ja Suomalais-virolaisen sanakirjan verkkoversio sekä Merja Hietaharju-Tuurin Meie keelesild, su klo 11
− Runoilija Asko Künnapin runoteos Purjehdus vapauteen, Künnap ja suomentaja Jouko Vanhanen, su klo 11.30
Juhani Salokannel: Nuoren Viron omatunto, teos Anton Hansen Tammsaaresta, su klo 12.30
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia, su klo 13
Täällä Vatikaanin radio! – Vello Salon muistelmat, mm. suomentaja Hannu Oittinen, su klo 14
− Oskar Lutsin klassikko Pieni sarvipää, su klo 14.30

Lisää: http://www.martinmarkkinat.fi

 

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | 2 kommenttia

Aino Kallas: Sudenmorsian

Sudenmorsian kertoo myös peitellysti Aino Kallaksen kielletystä rakkaudesta Eino Leinoon. Leino oli Sudenmorsiamen ilmestyessä jo kuollut.

”Koska ehtoo joutui, ja sudet hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella, niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niin kuin suloinen soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.
Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta kauemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen oli muutakin riistaa ravinnoksi kuin raavaskarjaa…”

Aino Kallaksen Surmaava Eros -trilogian kolmas teos, ”Sudenmorsian, Hiidenmaalainen tarina” – ”Barbara von Tisenhusenin” ja ”Reigin papin” jälkeen − ilmestyi vuonna 1928. Kallas itse piti romaaniaan hyvin omaelämänkerrallisena, tietää Aino Kallaksen elämänkerran kirjoittaja Silja Vuorikuru teoksessaan Maailman sydämessä. Hänen mukaansa Sudenmorsian oli Kallakselle hänen teoksistaan omakohtaisin ja samastuttavin, jopa suuremmassa määrin kuin oman lapsuuden kuvaus Katinka Rabe.

Tarinaa onkin luettu Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletyn rakkauden vertauskuvana. Metsässä ja suolla utuisena juhannusyönä samoileva Aalo kohtaa susilauman, muuttuu itse villissä hurmiossa laukkaavaksi sudeksi ja löytää pääsudesta kumppaninsa. Myöhemmin samana yönä susien hajaannuttua tahoilleen Aalo, lempeä, arka ja siveä nuori puoliso ja perheenäiti, jää kahden pääsuden kanssa, joka muuttuu Metsän Hengeksi, Diabolus Sylvarumiksi. Aalo on ”himoja täynnä”.

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylenpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän välillänsä, niin että he toinen toisiinsa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään pysty enää toista toisesta erottaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammalen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum`in oma ja Saatanan saalis.”

Noituuden historia Euroopassa on vuosisatoja pitkä ja uhrien, lähes aina naisten, kohtalo oli hirveä. Virossa viimeisen noidaksi tuomitun mestaus tapahtui vuonna 1799, puolitoista vuosisataa Aalon kolkkoa kohtaloa myöhemmin. Myytti ihmissusista, libahunteista, oli elänyt Virossa elinvoimaisena siksi, että muutama sata vuotta sitten metsäisillä seuduilla susi oli yleinen petoeläin. Vaarallisuutensa vuoksi se samaistettiin Paholaiseen.

Sudet aiheuttivat köyhälle väestölle raskaita taloudellisia menetyksiä. Vastoinkäymiset ja onnettomuudet saivat tietämättömässä ja taikauskoisessa rahvaassa selityksen noituudesta. Oli vastustamaton sosiaalinen paine löytää syyllinen ja tunnistaa uhriksi valikoituneessa noidan tunnusmerkit, jotka soveltuivat todisteiksi.

Aalolla, Suuremõisan kartanon metsävahdin Priidikin mallikelpoisen ihanalla nuorella vaimolla oli toisen rinnan alapuolella syntymäluomi. Hänellä oli myös epäilyttävä taipumus vetäytyä luontoon, metsään ja soille. Kun Haavasuon krouvarilta susi vie uuhen, tämä suuntaa syytöksen suoraan vasemman jalkansa loukanneeseen Aaloon. Krouvari kun oli ehtinyt ampua sutta ja nähnyt sen pakenevan ontuen metsän kätköihin. Aalo on krouvarin silmissä libahunt. Epäily tarttuu myös Priidikiin, jonka väkivaltaa Aalo joutuu pian pakenemaan korpeen.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon kironalainen, niin että itse kukin taisi ajaa häntä takaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikinä hänet tavoittaisi elikkä myös loukkuun elikkä paulaan pyydystää niin kuin metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Aino Kallaksen hiidenmaalainen kertomus on julmuudessaan hyinen. Kun henkihieverissä, vaaterääsyissä ja iho paiseita täynnä oleva olento ilmaantuu talven yli elossa sinnitelleenä pihapiiriin synnytyspoltoissaan, hänen kohtalonsa on sinetöity. Hän synnyttää yksin saunassa. Kun kylän väki kuulee Aalon paluusta, se ottaa teilausvimmassaan oikeuden käsiinsä, junttaa saunan oven kiinni ja sytyttää saunan palamaan. Kun palo on lopulta ohi, Aalo on vastasyntyneen vauvansa kanssa palanut jäännöksettömäksi. Tähteenä raunioilla ovat vain nokiset kiuaskivet.

”Homo homini lubus ” (Ihminen on ihmiselle susi.), toteaa Aino Kallas.

Aino Kallas imi ahnaasti itseensä vanhoja virolaisia kertomuksia ja myyttisiä tarinoita ja hyödynsi niitä läpi kirjallisen tuotantonsa. Monesti saman historiallisesti dramaattisen kertomuksen parissa työskenteli useampi virolaiskirjailija. Ihmissusi/ libahunt-aihe oli Kallakselle jo varhain tuttu. Vuonna 1916 hän oli kääntänyt August Kitzbergin novelliin Libahunt perustuvan samannimisen näytelmän. Toinen esikuva oli Sudenmorsianta kahta vuotta aiemmin ilmestynyt August Gailitin novelli Libahunt.

Mutta Aino Kallas ei ollut kopioija. Hänen kertomuksensa olivat erilaisia, jäljittelemättömiä ja uniikkeja.

Sudenmorsiamen keskeisin lause on tuo Homo homini lubus. Aino Kallas joutui  kahdella Yhdysvaltain matkallaan 1925 ja 1926 näkemään mustaan väestöön kohdistuvan rotusyrjinnän. Syiksi hän tunnisti erilaisuuden herättämät pelot. Vuoteen 1650 sijoittunut noitamyytti muuttui ajankuvaksi.

Olen elämäni mitassa lukenut Aino Kallaksen Sudenmorsiamen useita kertoja ja joka kerta se herättää syvän myötätunnon sekä kiukun ihmisen sokeaa taikauskoa ja julmuutta kohtaan. Miksi edes Priidik ei tuntenut sääliä? Tunnontuskia hän sai, mutta liian myöhään.

Kallas kuvaa Aalon kohtalon 17. vuosisadan ihmisten ymmärryskyvyn kautta, mutta lukija on 20. tai 21. vuosisadan lapsi. Siinä on tarina mahti.

Kaikkein väkevimmäksi elämykseksi minulle on jäänyt Tampereen Työväen Teatterin Sudenmorsiamen tanssiproduktio vuonna 2011. Siinä tarina kerrottiin rajun tanssin keinoin. Teatteriesityksistäkin se on tärisyttävimpiä kokemuksiani. Kävellessäni teatterista Helsingin junalle halusin huutaa ääneen: ”Ihmiset, menkää ihmeessä katsomaan.” En huutanut.  Satuin nimittäin näkemään Tiina Puumalaisen ohjaaman Sudenmorsiamen viimeisen esityksen ja kaiken lisäksi uskomattomalla tuurilla olin saanut siihen vihoviimeisen myynnissä olleen lipun.

http://www15.uta.fi/yky/arkisto/historia/noitanetti/ajat.html

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina. Otava, 141 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi