Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä

Elvi Sinervoa kannatti elämässä palava intohimo ja velvollisuudentunne.

Runoilija, kirjailija ja kääntäjä Elvi Sinervon elämäkerta on mitä tervetullein täydennys niissä kirjailijaelämäkerroissa, joita olemme saaneet Suomen itsenäisyyden juhlavuonna ja sen liepeillä. Historioitsija Jaana Torninoja-Latola päätti lähteä  elämäkerran kirjoittamisen reitille valmistellessaan väitöskirjaansa Sinervojen kolmesta tunnetusta sisaruksesta Elvistä, Aira Sinervosta ja Sylvi-Kyllikki Kilvestä.

Elvi Sinervon (1912−1986) kirjallinen ja poliittinen elämä liittyy kiinteästi suomalaiseen kulttuurihistoriaan ja kommunismin historiaan. Sinervo tunsi varhaisaikuisuudestaan alkaen voimakasta sympatiaa kommunismia kohtaan. Maan alta julkiseksi poliittiseksi tekijäksi nousseeseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen SKP:hen hän liittyi 1945 ja erosi siitä 1960.  Aatettaan hän ei hylännyt koskaan.

Elämäkerran lukijaa hämmästyttää hänen palava intohimonsa. Hän valjasti koko elämänsä ja energiansa aatteensa edistämiseen, minkä hän koki valoisamman tulevaisuuden rakentamiseksi ihmiskunnalle. Hän oli vapaa runoilija ja samalla valjastettu. Hän kirjoitti runsaasti poliittisia tilausrunoja ja vapaissa runoissaankin hänellä oli sisäinen vaatimus edistää suureksi kokemaansa yhteistä tavoitetta. Yksityisyyden tuli väistyä yleisen hyväksi.

Olen lukenut nuorena joitakin Elvi Sinervon runoja sekä romaanin Viljami Vaihdokas (1978) ison talon emännän ja työläisnaisten vauvojen vaihtumisesta vahingossa synnytysten jälkeen. Vaihdoksessa työläisäidille jää Viljami, raajarikko, jonka kohtaloa tarina seuraa. Sinervo on minulle menneisyyteen kadonnut kirjailija, nimenä keskeinen, tuotannoltaan kuitenkin unohduksiin painuva. Se on surullinen kohtalo kenelle tahansa kirjailijalle.

Jaana Torninoja-Latolan teoksen luin suurella mielenkiinnolla. Elämäkerrasta tavoitin neljä keskeistä juonnetta. Ensimmäinen niistä on Elvin (joksi kirjoittaja kutsuu kuvattavaansa läpi teoksen) suhde aviomieheen Mauri Ryömään, lääkäriin ja poliitikkoon.  Sinervolle Ryömä on ehdoton auktoriteetti kaikissa teoreettisissa ja opillisissa kysymyksissä. Vaimon rakkaus miestään kohtaan on aukoton, vaikka mies inhoaa tunteiden ”vatkaamista” ja on kivikasvoinen, ja vaikka molemmilla oli toisen maailmansodan jälkeen vakaviakin sivusuhteita.

Mauri Ryömä oli aluksi sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, mutta välien rikkoonnuttua SDP:n kanssa hänestä tuli sotavuosina maanpetoksesta syytetty ja pitkän vankilatuomion saanut poliittinen vanki. Raskauttavin teko oli hänen avoin kirjeensä Väinö Tannerille.  Se tuli julki Ruotsin kautta.

Sotien jälkeen Mauri Ryömästä tuli ministeri ja SKP:n politbyroon jäsen. Uransa aikana hän toimi monen kommunistisen lehden päätoimittajana. Pariskunnan lapsista ainakin Ilkka ja Liisa Ryömä jatkoivat vanhempiensa poliittista tietä.

Elvin nuoremmasta sisaresta Airasta tuli poliittinen vanki samanaikaisesti, kun Elvi Sinervo vapautui kolmen vuoden mittaisesta vankeudestaan.

Vankeusvuodet ja niiden vaikutus runoilijan myöhempään tuotantoon on toinen elämäkerran pääjuonne. Vankeusvuodet veivät Elvi Sinervon fyysisen ja psyykkisen kestämisen äärirajoille. Hän oli sairas ikävästä ja huolesta kuolemantuomiouhan alla elävää miestään kohtaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä mutta tarvitsi vankitovereiden yhteisyyttä. Vankilassa hänen suhteensa kommunismiin lujittui kivikovaksi.

”…kirjoillaan, runoillaan ja näytelmillään Elvi sukelsi syvimmälle maanalaisen kommunismin ja siihen liittyvän sodanaikaisen vastarintaliikkeen maailmaan ja poliittisen vankeuden ilmiöihin kuin yksikään muu suomalainen kirjailija, ja voi sanoa, että hän tietyllä tavalla jäi myös tematiikkansa vangiksi ja aiheen hallitsevuus marginalisoi hänet kirjailijana.  Seuraajan hän sai vasta 1970-luvulla, kun Hannu Salaman teos Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi.”

Kolmas elämäkerran pääjuonne on tuotanto. 1930-luvulla Elvi Sinervo oli varsinaisesti vasta julkaissut novelleja ja runoja Kiilan ja Tulenkantajien albumeissa. Esikoisteos oli vuonna 1937 ilmestynyt novellikokoelma Runo Söörnäisistä.  Vankilassa Sinervo kirjoitti runovihkosen Pilvet kiertämään vankien kädestä käteen. Sotien jälkeen hän suostui rahapulassa Tammen ehdotukseen kokoelman julkaisemiseen. Hän nolosteli hengentuotteitaan, mutta sai yllätyksekseen varsin positiivisen kritiikin. Sinervon pitkäaikaisen tukijan ja lehtikriitikon Maija Savutien mukaan Pilvet-runoissa Elvi Sinervo löysi itsensä kirjailijana.

Elvi Sinervolta ilmestyi yhdessä Arvo Turtiaisen kanssa runokokoelma Oi lintu mustasiipi/ Kellopoijut (1050), novellikokoelma Vuorelle nousu (1948) ja Novellit (1978),  romaani Palavankylän seppä/ Toveri älä petä (1979) sekä näytelmistä tunnetuin,  Maailma on vasta nuori (1980).  Kaikki tekstit eivät olleet tuoreita, vaan Sinervo joutui etsimään niitä vanhoista lehdistä, joissa kertomuksia ja runoja oli julkaistu.

Neljänneksi pääjuonteeksi nostan elämäkerrasta Elvi Sinervon laajan julkisen toiminnan. Hän kuului Tulenkantajien ja Kiilan keskeisiin vaikuttajiin ja toimi Kiilan puheenjohtajana sen kaikkein aktiivisimmat vuodet.

Sinervo kutsui itseään ironisesti kommunismin mannekiiniksi. SKP:n jäsenyys velvoitti osallistumaan julkiseen toimintaan ja työntämään omat yksilölliset toiveet ja haaveet sivulle.  Sinervo oli älykäs, sivistynyt, kielitaitoinen ja kaunis. Hänet oli helppo lähettää puolueen edustajaksi mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin puhumaan, luennoimaan ja edustamaan. Sotien jälkeisistä vuosista tuli hänen ruuhkavuotensa, sillä jatkuvien poliittisten velvollisuuksien lisäksi hän synnytti kaksi lasta ja yritti selviytyä kolmen lapsensa hyvänä äitinä. Lisäksi Sinervo kirjoitti lehtiin koko ajan, laati kirjelmiä, puolustuksia ja solidaarisuudenosoituksia, väitteli ja keskusteli julkisuudessa. Suuren osan julkisesta työstään hän suuntasi rauhan puolesta puhumiseen.

Vuonna 1956 Elvi Sinervon ja monen muun suomalaisen kommunistin maailma romahti, kun tieto Nikita Hrutševin Stalinin hirmuteot tuomitsevasta puheesta kantautuivat Suomeen.  Puhetta seurasi Unkarin kansannousun tukahduttaminen.

Suomessa kirjallisen kentän oli ottanut haltuunsa modernismi. Se jäi runoilija Sinervolle vieraaksi. Vuoden 1956 runokokoelmaa Neidon kaivo pidettiin jo taakse päin katsovana. Aika oli ajanut Elvi Sinervon ohi.

Kun Mauri Ryömä kuoli traagisessa liikenneonnettomuudessa 1958, Elvi Sinervo menetti läheiskriitikkonsa ja hänen luova kynänsä kuivui. Hän keskittyi kääntämään vieraskielistä kirjallisuutta ansaitakseen elantonsa. Elvi Sinervon loppukauden käännöstahti oli kiivas.  Hän on käytännössä koko Bertolt Brechtin tuotannon suomentaja, monien muiden kirjailijoiden ohessa.  Sinervo käänsi yli sata teosta.

Elvi Sinervo kuoli 1986 keuhkosyöpään. Hänen tunnetuin runonsa lienee vankilassa kirjoitettu Natalia, jonka Kaj Chydenius sävelsi 1960-luvulla. Mitään ukrainalaista desanttia ei ollut, vaan Sinervon esikuvana on suomalainen kommunistivanki Natalia Koskinen.  Kaunis, koskettava runo jäi elämään pysyvästi tässä laulussa, yhdessä Chydeniuksen tunnetuimmista ja rakastetuimmista.

Jaana Torninoja-Latolalle kiitokset tyylikkäästä ja kulttuurihistoriallisesti täyteläisestä runoilijaelämäkerrasta!

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into 2017, liitteineen, hakemistoineen ja lähteineen 488 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Laura Gustafsson: Pohja

Tilityskirjassaan Pohja Laura Gustafsson on itseään kohtaan säälimätön. Hän uskoo avoimuuden  ja rehellisyyden auttavan muitakin naisia, lukijoitaan.

Kynnys kirjoittaa vaativasta kirjasta tuntuu joskus korkealta. Laura Gustafssonin uusinta teosta Pohja  lukiessanikin varpaat osuivat usein kynnykseen. LG ei säästä kirjassa itseään eikä lukijoitaan. Hän survoo itsensä mennen tullen lihamyllyn läpi.

Miksi hän on niin säälimätön itselleen? Oliko hän itseltään uutta tekstiä vaativana kirjailijana umpikujassa muiden aiheiden kanssa siksi, että oli elämässään alennustilassa, pohjalla? Oli kirjoitettava ensin tämä, olemasta kauemmin tulppana tulevalle. Ja oli kirjoitettava näin.

Pohja on osumaotsikko, melkein kuin Maksim Gorkin Pohjalla. Kirjan nimeksi olisi sopinut myös Häpeä, mutta sen Jouko Turkka nappasi oman vaellusromaaninsa nimeksi vuonna 1994.  Häpeällisistä asioista LG kirjoittaa häpeilemättä. Joitakin kuvauksia aloin jälkikäteen pitää fiktiona, sillä miksi kehostaan huolehtiva alistaisi itsensä tieten tahtoen alisteiselle, nöyryyttävälle ja ruhjovalle kohtelulle.

Tilitysteoksessaan Laura Gustafsson (LG) kertoo omasta epätoivoisesta vuodestaan. Paikansin sen syksystä 2016 kesään 2017.  Konkreettisin tapahtuma oli avioero. Mutta ei LG sitä sen kummemmin erittele, mainitsee vain.  Syntyy käsitys, että toiveikkaana rakennettu perhe ja uusi koti kestivät kovin lyhkäisen ajan. LG on nopeasti kyllästyvää sorttia.

Laura Gustafsson

LG kuvaa lapsuuttaan hyvin onnelliseksi. Vanhemmat uskoivat lapseensa ja hänen oli ”helppo kasvaa ihmiseksi, joka uskoo kykyihinsä, perustuipa usko faktoihin tai ei”.  Aikuisuudessa vanhempien merkitys korostuu.  LG kaipaa äidiltään tukansilitystä.
”Yksikään rakastaja ei pysty samaan. Äidin hellyys on aina tullut esille käsien kautta.”

Isän mielestä minuun pitäisi iskeä samanlainen tarra kuin tupakka-askeissa. ”Kyllästyy puolessa vuodessa ja vaihtaa uuteen.” Valokuva sydämestä, johon on isketty haarukka.
tai kun kirjan mukaan kolme miestä on yhden viikon normaali satsi:
Kolme hyvää miestä ja liudan keskinkertaisia. Edes isä ei usko, että voisin onnistua rakkaudessa.

Rakkaudessa? Pohja-teoksessa on niukalti rakkautta, vaikka LG kertoo epätoivoisista rakastumisistaan. Kyse on sittenkin seksistä. Siitä LG kirjoittaa nolostelemattoman  avoimesti, vaikka välillä kertoo säästävänsä lukijaa rumimmalta. Seksi on kirjan keskeistä aineistoa. Se astui LG:n elämään varhain. Hän sanoo hypänneensä nuoruuden yli, suoraan aikuisuuteen.

Kirjailija kuvaa alkuvuosien seksiä. Silloin hän käyttäytyi alistujana, avasi reitensä ja otti vastaan mitä tuleman piti. ”Kokemukseeni nähden olen aina ollut hämmästyttävän varovainen, passiivinen, jotenkin nukkemainen.” Tai: ”Minut opetettiin objektiksi enkä voi pakottaa itseäni lopettamaan.” Nyt hän vaatii nautintoa ja on siinä kyltymätön, myös nautinnon tuottamisen kekseliäisyydessä – siis siinä, mitä hän miehiltään odottaa, kunnes kyllästyy heihin.

Laura Gustafssonin julkisissa tilaisuuksissa nähneet ovat tottuneet hänen huomiota herättävään pukeutumiseensa. Hän korostaa seksuaalisuuttaan ja kauneuttaan. Myös Pohjasta nousee vaikutelma, että ulkonäkö on merkityksellinen. Hän tietää olevansa kaunis ja vetovoimainen, miehille magneetti.  Sen hintana on armoton syömisen kontrollointi. Hän huolehtii vartalostaan, mutta Pohjan mukaan alistaa sitä myös sadismin kohteeksi.

Pohjassa hän kuvaa, miten katseiden kohteena oleminen on vaatinut opettelun. Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelma oli opintojen äiti:
Minun oli pakko opetella ilmaisemaan itseäni ja olemaan esillä ja mieluummin myös nauttimaan siitä. Muuten voisin unohtaa haaveeni taiteilijuudesta ja palata tutkimaan toisten kirjoittamia kirjoja. Prosessi oli niin mullistava, että hakeuduin terapiaan ja syömään serotoniinin takaisinotonestäjiä. Terapiassa kävin seuraavat kaksi vuotta pääsemättä lähellekään tärkeitä kysymyksiä.

LG on haastanut terapeutit. Hän on heidän asiakkaakseen verbaalisesti liian lahjakas. Hän on älykäs ja pystyy analysoimaan itsensä pitkin ja poikin. Silti hän ajautui pohjalle.

Kirjassaan hän käy keskusteluja kahden minänsä kanssa. Sille toiselle hän on antanut nimen Vapaus. Dialogi on napakkaa. Vapaus ”on niin itsenäinen, että sitä ärsyttää hengittää, koska se ei pysty itse tuottamaan tarvitsemaansa happea”. ”Sitä on mahdotonta pitää taustalla, millään tavalla aisoissa. Se haluaa olla johtaja.
Se on jotain ihan muuta kuin minä. Olen pohjimmaltani kiltti, aika nöyrä, tiettyyn pisteeseen. Kärsivällinen, vältän konfliktia. Pelkään loukkaavani. Pelkään, että minulle suututaan. Haluan hyväksyntää ja olen valmis joustamaan.”

Mutta toisen minänsä, Vapauden, tähden LG ajautuu jatkuvasti konfliktiin elämänpiirinsä kanssa, siis vaikkapa joustamattomien naapureiden. Nuoren elämänsä aikana LG on asunut lukuisissa osoitteissa eri puolilla Helsinkiä.

Vapaus on kovin erilainen kuin minä:
Se on sairaan vapaa ja siisti, häkellyttävän epäkohtelias, palavakarismainen. Siihen on helppo rakastua. Moni rakastuukin. Siitä koituu minulle hankaluuksia. Se ei nimittäin mahdu samaan kehoon rakkauden kanssa, sehän siinä on. Joku rakastuu siihen, ja sitten kaikki hölmöinä luulevat, että minuun on rakastuttu. Traaginen väärinkäsitys.
Se ei tule rakastamaan ketään.
Kun se haistaa rakkauden, se pakkaa kamansa ja häipyy. Rakkaus yököttää sitä kuin kouluruokalan haju.

Minä kaipaa hyväksyntää. Se Pohja-kirjasta nousee useamman kerran esille.  Hyväksyntä on eri asia kuin sääli, mutta toki etäsukua sille.
”Äiti säälii minua. Entinen puolisoni säälii minua. Isä ei sano mitään. Hän tajuaa, ettei tästä saa puhua. Amor vincit nihil.”

LG analysoi itseään psykiatrisin taidoin. Terapiahoitoa anova kirje on sekä mainio, huvittava, mehukas että ällistyttävän syvälle itseen tunkeutuva.  Järkyttävämpää luettavaa on LG:n ailahteleva suhde suloiseksi kuvaamaansa pieneen tyttäreensä. Yhdessä tekstikatkelmassa hän kutsuu lastaan Saatanaksi.  Kuulostaa enemmän aggressiolta kuin masennukselta. Molemmat ovat tuttuja tiloja. ”Masennus on turvapaikkani. Se, minkä tunnen. Se, mikä pysyy.”

”Kun lapsi lähestyy kolmen vuoden ikää, mietin, olisiko säädyllistä tapaa hylätä hänet. Luopua äitiydestä. Kuolisin ja tappaisin tyttäreni vuoksi, mutta kun SE EI RIITÄ, vaan pitäisi vain olla rauhassa…
… Pitäisi olla, pitäisi olla äiti.”  

Tulkitsin lukemani kirjan siten, että LG ON lapselleen hyvä äiti.

Mikä auttaisi pikku-Myytä? Laura Gustafsson kiittää kustantajaa kannustuksesta ja kannattelusta.  Koin Pohja-teoksen ydinsanomaksi tämän, kirjan loppupuolelta poimimani:
”Pyydän että he kohtelisivat minua jonain muuna kuin jumalattarena tai panonukkena – ihmisenä vaikkapa. Heidän mielestään vaadin liikaa.”
Kyse on tietenkin miehistä, rakastajista.

Olin iloinen, että luin kirjan, vaikken voinut samaistua siinä mihinkään. Kirjailija toivoo, että kirjan kautta lukija voisi tunnistaa siinä itseään.  Siksi hän oli valmis panemaan itsensä kirjoittamallaan tavalla alttiiksi. Samaistuu tai ei, upean kirjan hän joka tapauksessa teki.

Laura Gustafsson: Pohja. Into 2017, 141 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harkitsemattomien tekojen seuraukset voivat olla suuria, kuin surmaisi satakielen.

Mustaihoinen 25-vuotias Freddie Gray kuoli poliisin huostassa Baltimoressa huhtikuussa 2015 viikko pidätyksensä jälkeen.  Hänen selkärankansa oli murrettu poliisin pidätystilanteessa tekemässä väkivallassa. Nuorukaisen kuolema nostatti katumellakoita niin Baltimoressa kuin laajemminkin Yhdysvalloissa. Kuutta poliisia vastaan nostettiin syyte Grayn kuolemasta. Vuotta myöhemmin baltimorelainen tuomari vapautti Edward Neron, pääsyytetyn poliisin, kaikista syytteistä.

Poliisien afroamerikkalaisiin kohdistamasta ylimitoitetusta väkivallasta on tullut Yhdysvalloissa arkipäivää ja sen seurauksena rotumellakat ja mielenosoitukset ovat palanneet osaksi amerikkalaisuutta. Presidentti Barak Obama käytti Freddie Grayn tapauksen yhteydessä käsitettä a slow-rolling crisis.

Olisin toivonut lukevani Harper Leen kirjan Kuin surmaisi satakielen (1961) historiallisena romaanina. Sijoittuvathan sen tapahtumat 1930-luvun puoliväliin, siis liki 85 vuoden taa. Ikävä kyllä koin ottaneeni käsiini teemaltaan kovin ajankohtaisen teoksen.

Kuin surmaisi satakielen sijoittuu syvään etelään, Alabamaan, siis yhteen niistä lukuisista osavaltioista, joista kumpusi Donald Trumpin kannatus.

Kirja on valtaosaltaan kahden vilkkaan sisaruksen, Jeromyn (Jemin) ja Scoutin, kasvutarina. He ovat lakimiehen Atticus Finchin lapsia. Jem ja Scout ovat puoliorpoja, mutta jonkinlaista äidin kasvatusvirkaa hoitaa perheen musta palvelija Calpurnia.

Atticus on seutukunnassa poikkeustapaus, persoona, joka käyttäytymisellään herättää ihmisten kunnioitusta. Silti ihmiset niin massana kuin yksilöinäkin kantavat syvään syöpynyttä rotuasennettaan. Ei ole niin viheliäistä ja halveksittavaa valkoihoista renttua, ettei ”neekeri” olisi aina hänen alapuolellaan, kunnollisuudestaan huolimatta.

Martin Luther Kingin johtama oikeustaistelu ajoittuu 1960-luvulle. Harper Leen romaani ehti vaikuttaa amerikkalaisten mielissä muutamaa vuotta aiemmin. Mutta miksi tasa-arvotaistelun jäljet jäivät niin lyhyiksi ja tulokset ohuiksi? Yhdysvaltain vankiloihin on sullottu nykyään enemmän afroamerikkalaisia vankeja, kuin ennen sisällissotaa Yhdysvalloissa oli mustia orjia.

Harper Leen romaanin ankarin osuus sijoittuu loppupuolelle. Atticus Finch on määrätty mustan nuorukaisen Tom Robinsonin puolustusasianajajaksi oikeudenkäynnissä, missä nuorukaista syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Syylliseksi julistaminen merkitsee hirttotuomiota. Jokainen Maycombin asukas pitää itsestään selvänä, että kun vastassa on valkoisen miehen sana mustan sanaa vastaan, valkoinen voittaa aina, tiedettiin hänet miksi valehtelijaksi ja roistoksi tahansa. Syytteen nostajana on tytön isä Bob Ewell. Kaatopaikan kyljessä lapsiensa kanssa elävä väkivaltainen, juoppo Ewell kuuluu ympäristön mielestä roskaväkeen.

Oikeusistuntoa seuraa koko kaupunki. Ja vaikka taitava ja kokenut Atticus pystyy osoittamaan syytteen kestämättömyyden ja tapahtumien todellisen kulun, valamiehistö edustaa maallikkoja ja maallikot käyttäytyvät kuin massa. Tom Robinsson julistetaan syylliseksi.

Pikimustasta asenneilmastosta huolimatta Harper Lee valaa myös toivoa oikeudenmukaisemmasta Amerikasta. Päätöksestä voi valittaa ja oikeuden tuomari Heck Tate osoittaa kirjan myöhemmässä, Finchin lapsiin suunnatussa väkivallanteossa nopeaa ja luovaa ajattelukykyä.

Kuin surmaisi satakielen on viehättävimmillään, kun ennen muuta terhakas ja rasavilli Scout tekee teräviä havaintoja kotikadun aikuisista asukkaista, kuten neiti Maudie Atkinsonista, salaperäisyydessään kiihottavista Radleystä, ilkeästä rouva Dubosesta, Cunninghameistä tai sosiaaliavun ja salametsästyksen varassa elävistä Ewelleistä.

Scout on epäsovinnainen eikä siedä kaavamaisen joustamatonta käytöstä.  Sellaista edustaa pahimmillaan Scoutin nuori opettaja, oppimisteoreetikko John Deweyn uuden desimaalisysteemin metodikseen omaksunut Caroline-neiti.  Kokemus koulusta on Scoutille raskas pettymys.

Fincheillä on ”taustaa” ja taustalla on Alabaman Maycolmissa merkitystä. Mitä tausta tarkoittaa, jää Scoutille hieman epäselväksi. Pitkään hän, isän tyttö, on siinä käsityksessä, ettei hänen isänsä tee mitään, vaikka lähteekin aamiaisen jälkeen säntillisesti ja tulee illalla takaisin syödäkseen, avatakseen sanomalehtensä ja ottaakseen Scoutin syliinsä.

Meidän isämme ei tehnyt mitään. Hän työskenteli konttorissa, ei rohdosmyymälässä. Hän ei ajanut kaupungin puhtaanapitolaitoksen autoa, hän ei ollut šeriffi, hän ei viljellyt maata, ei ollut työskennellyt autohallissa eikä tehnyt mitään, mikä mahdollisesti olisi herättänyt jonkun ihailua.
Kaiken lisäksi hänellä oli silmälasit.

Romaanin keskeisin henkilö on pieni Scout, josta ankara, konservatiivinen Aleksandra-täti yrittää kasvattaa hienon neidin. Mutta lopultakin kirjan tärkeimmäksi henkilöksi kohoaa isä Atticus, viisas, sivistynyt, hieno oikeusoppinut. Hän osaa arvostaa kaikenlaisia ihmisiä ja kun hän avaa suunsa, sieltä tulee aina viisasta ja punnittua puhetta. Hänessä ruumiillistuvat ne arvot, joista amerikkalaiset ovat ylpeitä omassa perustuslaissaan, vaikkeivät piittaa vaatia niiden realisoitumista käytännössä.

Kuin surmaisi satakielen oli vuosikymmenet ainoa Harper Leeltä (1926−2016) julkaistu romaani. Se sai vuonna 1961 Pulitzer-palkinnon. Hieman ennen Harper Leen kuolemaa ilmestyi hänen toinen romaaninsa, pitkään kadoksissa ollut Kaikki taivaan linnut.  Harper Lee tiesi, mistä kirjoitti: hän syntyi ja kuoli Alabamassa.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Gummerus 1961, 408 sivua. Käännös Maija Westerlund.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielensäpahoittaja ei ole yhtä vanha kuin itsenäinen Suomi, mutta liki jokaisesta sen sadasta itsenäisyyden vuodesta hänellä on käsityksensä.

Mitä omaperäistä pystyy untuvikkona sanomaan Tuomas Kyrön mielensäpahoittajasta?  Suomen itsenäisyyden satavuotisesta historiasta aiheensa ottanut Mielensäpahoittajan Suomi oli näet itselleni ensimmäinen sarjasta lukemani. Kyrön kirjoista on kirjoitettu  palstakilometreittäin, enemmän kuin mistään muista viime vuosina.

Velmu kirja! Ei veijarilajia tämäntasoisena juuri muuta ilmesty. Veikko Huovinen meni manan maille. Kirjoittajaltaan velmu kirjallinen tuote edellyttää tarkkaa havainnointikykyä ja keskenään vieraidenkin asioiden yhdistämistaitoa, riittävää elämänkokemusta kompastuksineen kaikkineen, sosiaalista mielenlaatua vaikka yksinäisyydessä viihtyisikin, solkenaan syntyviä oivalluksia, siis mielikuvitusta, eikä oivalluksia synny ilman älykkyyttä, elämänviisautta ja laajaa yleissivistystä, siis tapahtumaketjujen, niiden syiden ja seurausten tuntemusta.

Kyrö on eritellyt sankarinsa, tänä vuonna 85-vuotiaaksi ehtivän  mielensäpahoittajan, ihmistyyppinä. Ei hän ole metsä-Suomen erikoislaji, vaan yleismaailmallinen, kirjailija muistuttaa. Silti meikäläisittäin he viihtyvät juuri metsä-Suomessa. Ihmisiä, joiden mielestä ennen asiat olivat paremmin ja jotka vastustavat vaistonvaraisesti muutoksia, on kaikkialla.

Mielensäpahoittajalle tällainen ideaalinen aika sijoittuu vuoteen 1954. Silloin kaikkea oli riittävästi, muttei liikaa, ja ihmiset osasivat olla tyytyväisempiä kuin paljoudessa elävät nykyisin. Ainakin niin Itte (vaimon nimi mielensäpahoittajasta) on muistavinaan.

”Terveydenhoito oli yksinkertaisempaa, koska ihmiset olivat yksinkertaisempia. Emme valittaneet vaivoistamme. Emme me osanneet pitää elämää vaivana. Jos sahalla jäi sormi sirkkeliin, niin turha oli pyrkiä terveyskeskuksen päivystykseen, koska sitä ei ollut.”

Mielensäpahoittajan Suomessa Itte käy läpi itsenäisyyden kaikki sata vuotta ja sanoo jokaisesta jotain oleellista, mitä mieli assosioi. Vuosista 1923 ja 1931 ei synny ajatuksia. Ja itsenäistymisvuodestakin tule muuta mieleen vain sianpää, jota ei enää saa mistään.

Mielensäpahoittaja kertoo syntyneensä vuonna 1933. Aiemmat vuodet perustuvat kuultuun, mutta mitään Suomen itsenäisyydenajan lyhyttä historiaa Tuomas Kyrö ei kirjassaan kirjoita. Eri vuosien nostattamat ajatukset eivät ole sattumanvaraisia, mutteivät myöskään arvattavissa.

Omasta elämästään mies pääasiassa kertoo. Hän oli sotakorvausvuosista lähtien sahatyöläinen ja kirvesmies, joka yhytti tulevan vaimonsa sahan ruokalasta.  Yhteiseksi asuinsijaksi hän rakensi yksinkertaisen talon, johon hyvinvointiyhteiskunnan edetessä tehtiin ratkaisevia elintasoparannuksia. Tulivat pyykkikone, tiskikone, sisävessa, telkkari ja parkettilattia, muttei mitään niistä hallitsemattomasta mielihalusta. Ja huussia Itte käyttää edelleen luomutietoisena huhtikuusta myöhäissyksyyn.

Uudistusten vauhdittajana oli yleensä vaimon päättäväinen tahto. Telkkarin tuloa nopeuttivat televisioidut urheilukisat sekä pieni naapurikilpailu Kolehmaisen kanssa kateuden poikasineen.  Vaimon vaatimuksesta käydään Grand Canarialla, mutta siitä matkasta Itte ei nauti. Matkan parodiointi on mielestäni kirjan heikoin kohta. Tunnistan Ittessä on myös uteliaisuutta. Ei sellainen eristäydy viikoksi hotellihuoneeseen hotelliaamiaisen varassa, vaikkei museoihin lähtisikään tai kärventäisi nahkaansa uima-altaan reunalla.

Lapsia on pariskunnalle syntynyt kaksi, pojat Pekka ja Heikki. Heistä etenkin esikoinen on isälle äärimmäisen tärkeä. Mutta kun itsepäinen isä ja hänen esikoisensa Pekka ovat kuin samasta puusta veistetyt, eivät he pojan aikuistumisen kriiseistä yli pääse. Pekka lähti ovet paukkuen ja yhteydet ovat olleet poikki vuosia.

”Läheisetkin välit hiipuvat, kun yhteiset asiat loppuvat. Talkoot, mäkiauton tekeminen, kolmiottelut. Yhteisille asioille palataan vasta perunkirjoituksessa, jolloin kaveruus muuttuu kinaksi siitä kumpi saa hopeat ja kumpu joutuu ottamaan ryijyn.”

Nuorimmaisen Heikin tyttöön, likkaan Ittellä on sen sijaan likeinen yhteys. Kotiaan vastaan kapinoiva likka viipyilee isoisänsä ja isoäitinsä luona jossakin syrjä-Suomessa, joka kaikesta päätellen sijaitsee Keski-Suomessa, Helsingistä kauimmillaan Pohjois-Pohjanmaan eteläisellä kaistalla.

Lukijalle alkaa kuoriuttua mielensäpahoittajasta varsin elämänviisas mies. Eivät hänen ajatuksensa jonninjoutavia ole, vaikka hän ne äreästi usein esittääkin. Hän on ollut rehellinen ihminen, hyvä ja vastuuntuntoinen työmies ja edellyttää samaa myös muilta. Siksi Neuvostoliitto ja kommunismi saavat häneltä huutia:

”Kyllä ei antanut kunnia periksi höylätä väärin ja jättää rakennustarvikkeita sateeseen, vaikka mieli teki”, hän muistelee sotakorvauspuutavaraa, joiden kylkeen Pakkas-Lauri työpäivän päätteeksi muisti kusaista. ”Asioista ei saa päästää siihen tilaan, ettei voi enää korjata. Pätee niin ihmisten kuin valtioidenkin välisiin suhteisiin, pätee hampaisiin, ulkolaudotukseen ja eturauhasvaivaan.
Pystyyn mätäneminen on kolhoosisosialismin ongelma.”

Lukija havaitsee, että suksien veistotaidollaan mainettakin saanut mielensäpahoittaja on himohiihtäjä. Normaali päiväannos on kymmenissä kilometreissä, ei kilometreissä. Ja arvatenkin ladut ovat itse hankeen puhkottuja. Mies hoitaa kuntoaan, mutta kodin ruokavalio tuntuu olevan pääosin perunaa ja kastiketta.  Tuttua ja tavallista sapuskaa ainakin maaseudulla sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, todennäköisesti myös kaupunkien työläisperheissä!

Mielensäpahoittaja osaa myös yllättää, kun hän ryhtyy vanhoilla päivillään opiskelemaan latinaa. Mielensäpahoittaja seuraa aikaansa, vaikka motkottaakin. Hän ottaa kantaa ajan ilmiöihin.

Hipaisupuhelinriippuvuutta hän ei ymmärrä – eikä tarvitsekaan, sillä tulevat sukupolvet irvailevat riippuvuudesta myöhemmin meissä.

Ei ole mies turhanaikainen, vaikka useasti omapäisyyttään hermoille käypä: ”Älä varasta, vaan käytä jokamiehenoikeutta. Tee semmoisia päätöksiä, ettei hävetä. Jos hävettää, korjaa,”  mielensäpahoittaja soveltaa kymmentä käskyä.

Hän tajuaa, että ”kyllä taitaa enemmän olla sattuman kauppoja tässä elämässä”. Niinpä. ”Mitä minä olisin elämässäni tehnyt, jos olisin saanut itse valita?”, käy mielessä miehellä, joka on aina tehnyt valintoja, mahdollisuuksiensa ja oman päättelykykynsä rajoissa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi. WSOY 2017, 275 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Koskettava kirja juoksemisen himosta ja oman identiteetin paljastamisen pelosta.

Lähtölaukaus.
Juoksijoiden vauhko lauma rynnistää kuuden kilometrin armottomaan koettelemukseen. Yhdeksäntoista minuuttia, lähellä maksimaalista hapenottokykyä, äärimmäisen taloudellisesti, vauhti ja tekniikka sulautettava toisten kilpailijoiden arvaamattomaan käyttäytymiseen.

On käynnistynyt maastojuoksun SM-kilpailu. Metsäiseen loivaan nousuun ovat sännänneet saman urheiluseuran nuorukaiset Axel ja kuntoaan etsivä Joonas, molemmat juoksijalahjakkuuksia.

Löytöni on Marko Kantomaan (s. 1975) esikoisromaani Ylpeydestä. Kirja on huima, hurmaava, hurja ja herkkä.

Ylpeydestä kertoo Joonaksesta; siitä miten nuori juoksua rakastava koulupoika kadottaa ja lopulta hyväksyy omintakeisuutensa ja elämän oikeutensa sekä hakee niille myös muiden hyväksyntää.  Ylpeydestä ei kerro vain juoksemisesta ja sille annettavista uhreista, vaan menee minuuden ytimeen.  Joonas tietää olevansa homo, on tiennyt jo neljätoistavuotiaana. Hän on kokematon ja koskematon. Mainettaan varjelevassa urheiluseurassa homous ei ole plussaa.  Joonaksen osalta se nousee valmennusrinkiin kuulumisen esteeksi, vaikka syyt haetaan heikohkosta harjoituskaudesta ja urheiluvammasta.

Kykenisikö hän harjoittelemaan yksin? Valmentamaan itse itseään? Ottamaan kaiken vastuun tekemisistään? Selviäisikö hän yksin tyhjällä kentällä, piiskaavassa vesisateessa, vihaisessa tuiskussa, tukahduttavassa helteessä, kun rata haisee auringon paahtamalle kumille ja kuivana pölyävä ruoho tukahduttaa hengityksen?
Selviäisikö hän ilman sitä silmäparia, joka jää, silloinkin kun kukaan muu ei jää?
Ei edes tule.

Kilpajuoksija tarvitsee ympärilleen muut. Niin tarvitsi myös 16-vuotias Joonas siinä 1500 metrin juoksussa, jossa hän paransi kolmella sekunnilla ennätystään ja juoksi neljänneksi, lopulta tajunnan sumuisessa putkessa ”pallean repiessä nieluun pölyistä, helteen kuivattamaa ilmaa” ja ”maitohapon lamauttamien jalkojen takoessa kimmottomaan rataan”. Oli alkanut viimeinen kierros:

Hän riuhtaisi ajatuksen irti väsymyksestä. Säilytä vauhti, asento ja rytmi. Ei liian aikaisin, älä hätäile. Pidä vauhti kasassa, pidä!
Takasuoran puolivälissä silmiin osuu punamusta hahmo. Siinä on jotain tuttua.  Tummansinisten piikkareiden valkoiset pohjat nousevat kauas taakse, virheetön ryhti kannattelee vaaleaa sänkipäätä korkealla muiden yläpuolella.
Alex! kuiskaa ääni pään sisällä. Alex, joka on hallinnut keskimatkoja koko kauden. Kärki! kuiskaa sama ääni. Vasta silloin hän tajuaa: kilpailun kärki, siinä, vain muutaman juoksijan päässä!

Kuulostaa yhtä helpolta kuin seurattaessa kotisohvalta kilpailuja televisiosta, kun katsoja ei näe eikä tajua juoksussa kestettävää kipua sekä juoksukunnon eteen tehtyä massiivista ja pitkäkestoista työtä etenemisineen ja takaiskuineen.

Marko Kantomaa on liikunnan ja oppimisen tutkija. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa pääaineenaan kansanterveystiede. Kantomaa on itsekin kilpaurheilija.

Kantomaa on itse myös kilpaurheilija, hiihdossa, suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa ja kestävyysjuoksijassa. Täytyykin olla.  Juoksulle annettuja uhrauksia ja juoksun palkitsevuutta kokematon ei pysty kuvaamaan kehon tuntemuksia kuten Kantomaa tekee. Kokemukset  ovat taltioituneet kehon solukkoon.  Niitä ei voi kopioida Juoksija-lehden artikkeleista.  Siksi Ylpeydestä lukeminen on kiihottava ja kiihkeä kokemus.

Joonaksen haparointi seksuaalisen suuntautuneisuutensa orpouttamana raastaa.  Tukea hän saa puheilleen hakeutuvasta saman koulun Jennistä, ”lommoposkesta”, fyysisesti hauraasta lesboksi tunnustautuvasta tytöstä, jonka ajattelu on eritellympää kuin eksyksissä olevalla, hämillisellä ja sosiaalista kanssakäymistä pakoilevalla Joonaksella.  Molempien kasvuvuodet ovat erilaisuuden vuoksi tuskaisat.

Perhe on seisonut Joonaksen tukena tämän juoksuharrastuksessa. Mutta Joonas joutuu peittämään identiteettinsä niukkasanaisuuden suojaan. Eletään kuitenkin nykypäivän suvaitsevassa Suomessa. Niinköhän suvaitsevassa sittenkään?

Seksuaalisessa minuudessaan arkaileva Joonas katsoo televisiosta elokuvaa Brokeback Mountain. Isä, Joonaksen lapsuuden väsymättömän  sinnikäs juoksukannustaja, osuu olohuoneeseen, katsoo elokuvaa hetken:
… isä nousee sohvalta ja naulaa televisioon raudankylmän katseen. Niin hyytävän, halveksivan ja sanoinkuvaamattoman pettyneen, että miesten liikkeet ruudussa kangistuvat.
Hiljaisuus on korvia huumaava.
”Vastenmielistä”, isä sanoo värittömästi.
Ja kävelee pois.

Lommoposken painostamana (”Sitä vaan, että sä oot valmis uhraamaan oman identiteettis ja kaiken itsekunnioituksen niiden homofobian takia.”) ja Joonaksen jouduttua ulos seuran valmennuksesta Joonas paljastaa kotona epäilemänsä poissulkemisensa taustavaikuttimen.  Kuin kello pysähtyisi. Perheenjäsenet eristäytyvät toinen toisistaan teeskennellen kukin omaa kiinnostavampaa ajan kiinnikettä. Joonas jätetään yksin.

Kantomaa kuvaa herkästi nuoren pojan tajunnanvirtoja, juoksumotiivin sammumista ja sen arkaa herättelyä, kun seurasta soitellaan sitkeästi.  Arvokkaimman työn tekee Alex, Joonakselle bi:ksi myöhemmin tunnustautuva ihanne ja esikuva.

Ylpeydestä ei ole rakkausromaani. Tai ehkä sittenkin on, sillä Joonas ja hänen kiihkonsa, pelkonsa ja hämmennyksensä kohde Alex tarvitsevat toisiaan sparraajina treeneissä ja kilparadoilla, vaikka toinen on aina parempi kuin toinen.  Lukija aavistaa nuorukaisten välille eroottisia aistimuksia, mutta niistä Kantomaa taitavana kuvaajana ei sorru kertomaan juurikaan juoksukaveruutta enempää.

Ylpeydestä on hieno kirja, upea, suurenmoinen. Niinkö korkealaatuisia olivat suomalaiset esikoiskirjat vuonna 2017, että tätä teosta ei havaintoni mukaan yksikään kirjallisuusasiantuntija poiminut esikoisten suosikkilistalleen?  Kiinnostuin kirjasta Helsingin kirjamessuilla ja nyt sen ostettuani luin.

Kirja nostatti mieleeni vuosia sitten lukemani Jari Ehrnrothin koskettavan juoksuaiheisen rakkausromaanin Lähemmäksi kuin lähelle sekä hänen filosofisemman kirjansa Juoksun pyhyys. Lihaskivun, helteen ja uupumuksen lukukokemuksiin voi lisätä Haruki Murakamin kulttikirjan What I Talk About When I Talk About Running. Siinä yksinäisessä maratonmatkatestissään Murakamilta puuttui juoksijamassan tuki. Mutta toisaalta Murakami juoksi matkan Ateenasta Marathoniin, jolloin Ateenan maratonin raskas nousujohteinen reitti muuttui laskuvoittoiseksi.

Marko Kantomaan esikosien osalta viidakkorumpuni viesti on tämä: Lukijat, löytäkää teos Ylpeydestä, tiheä ja koskettava kirja juoksusta ja toiseudesta!

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Knige 2017, 248 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Roope Sarvilahti: Osuma

”Laukaus, lukko, liike, aika”. Roope Sarvilahden toinen romaani Osuma haastaa lukijaa.

Aika. Liike. Valo. Pyhyys. Kirjailija Roope Sarvilahti tiivistää sanoihin jotain oleelliseksi kokemaansa toisessa romaanissaan Osuma.  Osuma on älykkään kielenkäyttäjän taidokas rakennelma. Se leikkii käsitteillä ja kielellä.

Viides sana, osuma, on täsmällinen. Toista yhtä tiivistä sanaa en keksi. Kuolema? Muttei sekään, ainakaan lääketieteellisessä merkityksessä. Luoti löytää kohteensa.  Kirja ei kerro kohteista. He ovat ihmisiä, bosnialaisia muslimiuskoisia miehiä, naisia ja vanhuksia.

Osuma ei ole kuitenkaan sotakirja, vaikka sotaa sivuaakin.

Kirjaa on vaatelias. Siinä on paljon avauksia, jotka toimivat löydettäviksi tarkoitettuina kätköpaikkoina, mutta lukija ei aina huomaa säilyttää niitä tulevien kysymystensä avaimina. Kenties en tavoittanut kirjasta oleellisinta. Siis ehken, ajasta, liikkeestä, valosta ja pyhyydestä.

Mietin kirjailijan kirjoitustekniikkaa. Kenties on ensin syntynyt kaksi tarinaa, toinen Monasta ja Andresista, toinen Leasta ja Jakobista. Kirjassa tarinat kohtaavat. Osuma koostuu 81:stä 1−2 sivun mittaisesta tekstikokonaisuudesta. En ryhtynyt miettimään ryhmityksen palapeliä. Kokonaisuus koostuu osistaan. Moneen lukijassa heränneeseen epätietoisuuteen selitys oli piillyt jossain aiemmin, vaikkei lukija tuolloin tajunnut napata sitä tai ehti sen jo unohtaa.

Kirja vaatii tarkkaavaisen luennan, ei silmäilevää sivujen yli harppomista.

Osuman naiset ovat odottajia ja miehet niitä, jotka lähtevät ja joita odotetaan. Mutta aina he myös palaavat.

Mona ja Andres

Monan ja Andresin suhteen koin kahdesta parisuhteesta tärkeämpänä ja kiinnostavampana. Suhde kestää pari vuosikymmentä. Sitten Mona lähtee  Andresin elämästä.

Mona on miettinyt, kuka Andres, menestyvä taiteentuntija ja taiteen välittäjä, oikeasti on:
Kansallismielinen ja oikeamielinen kulttuurin puolustaja, natsi, korkeakoulutettu sivistynyt hyväkäytöksinen mies, natsi, sivistynyt natsi, taideharrastaja, natsi, miellyttävä herrasmies, taidenatsi, harmaantunut hyväryhtinen varakas mies, natsi. Liian suoraviivaisia päätelmiä, ajatteli Mona. 

Ja näkee lentokentälle herrasmiehen tavoin vastaan tulleen sivistyneen miehensä.

Kauan sitten, Andresin ollessa vielä yliopisto-opintojaan lopetteleva opiskelija kolme suomalaista laskuvarjojääkäriä osallistui Ruotsin Lapissa Kebnekaisella vuoristokurssille. Heistä Peter, vielä tutkintoa vailla mutta  lahjakkuutensa jo osoittanut taiteilija, sai idean yhdessä pestautumisesta Bosnian sotaan palkkasotureiksi, puolustamaan eurooppalaisia arvoja mantereelle leviäviä vieraita uskontoja ja kulttuureita vastaan. He lähtivät, Peter, Andres ja Matti. Andresin nuori naistuttavuus Sundsvallissa, yliopistonopettaja Mona, jäi odottamaan.

Senkertainen palkkasoturius kesti vajaan vuoden, mutta jätti Andresiin elämänmittaiset jäljet.  He, kolmentoista sotilaan yksikkö, hitsautuivat yhteen, vaikkeivat myöhemmin juurikaan tavanneet, kerran kyllä. Miehinen yhteenkuuluvuus, hiki, väsymys ja testosteroni selättivät vielä äsken niin tavoitellun naissuhteen.

Peter kaatuu. Andres palaa Pariisin kautta ja tapaa kahvilassa toisen maailmansodan aikaa muistelevan vanhan naisen:

Oli maaliskuu. Pariisissa pystyi päivisin kulkemaan ilman takkia mutta Sundsvallissa lumi peitti vielä kaiken, siellä pakkanen naksui ja jäät paukkuivat ja Mona odotti häntä. Ja Vaikka Mona odotti ja Andres halusi palata, häntä nakersi epäilys joka vahvistui vanhan naisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen. Hän tiesi ettei vuoristoa ylittäisi edes ikävää hehkuva nainen.

Andresista tulee taiteenharrastaja samoista motiiveista kuin hänestä tuli palkkasoturi: Säilyttämällä eurooppalaista taidetta suojaudutaan kulttuurisesti ulkopuolelta tulevaa vastaan.  Siitä pariisilainen mummokin oli puhunut: Louvren suojaamisesta ja taiteen kätkemisestä.

Andresista ja Monasta tulee kulttuurin suurkuluttajia: teatteria, konsertteja, taidegallerioita, yhteisiä taidematkoja. Mutta vilpittömyydestään huolimatta myös taiteen kokemisiin luikertelee sotakokemus. Kun sinfoniaorkesteri soittaa täysin virheettömästi, Andres ajattelee häntä kiehtonutta aseensa virheettömyyttä, metallikappaleen täydellistä toimintavarmuutta. Ja katsoessaan Unto Koistisen Mustat kuhilaat -teosta vuodelta 1959, hän näkee kuhilaiden takaa, miten talot sytytetään palamaan ja he kulkevat jo rinnettä ylös.

Ennen päähänsä osunutta luotia Peter, taiteilija, oli katsonut laaksoon avautuvaa maisemaa:
Peter oli pohtinut voisiko siitä maisemasta työstää taulun jossa näkyisi vain maa ja kivet, polut ja varjot mutta josta heijastuisi myös se mitä ei näy, maalarin ajatukset, kaikki se raakuus, väistämätön väkivalta, ammusten haju, ruumiinosien väsymys, mielen lujuus, päämäärä ja epäröinti.

Sota syöpyi heihin. Matista tuli moottoripyöräkerhon pomo. Kerho elää varastetulla tavaralla ja Matti ottaa porukoineen vastaan ”päällikön”, Andresin, tehtäväksiannon. Se koskee porilaisen liikemiehen Jakob Koistisen uhkailua ja lopulta – kun etäkäsky tulee – vähintäänkin pahoinpitelyä.

Lea ja Jakob

Vanhan testamentin mukaan Jaakob nai isäntänsä Laamanin tekemän huiputuksen seurauksena tämän vanhemman tyttären Lean, vaikka rakasti pikkusiskoa Raakelia. Hänellä oli Jumalan käsky täyttää maa synnyttämällä kansa ja kaiken Jumala antaisi Jaakobin ja hänen kansansa omaisuudeksi. Saman tehtävän saa lestadiolaisten suviseuroissa Jakob Koistinen. Hänestä tulee siittäjä ja rehevästä Lea-vaimosta äiti Maa.

Jakobilla on jalkavaimoja eri puolilla eteläistä Suomea, ovat Millit ja Mollat ja kaikille hän tekee lapsia, tyttäriä. Yksi Jakobin naisista on lopulta myös Mona. Mutta siinä Jakob on erehtynyt astumaan alfauroksen varpaille. Seuraa välien selvittely.

Urosten, Andresin ja Jakobin, kuolemantuojan ja elämänsiittäjän, mittelö saa surrealistisia sävyjä. Mittelö tapahtuu puistossa painimalla, yön yli. Jakob voittaa. Jakob tietää täyttäneensä lisääntymistehtävänsä ja yrittää itsemurhaa samanaikaisesti, kun moottoripyöräkerholta on Andres tilannut Jakobin lopullisen hoitamisen.

Käsky jengille jää tulematta.

Aika, liike, valo ja pyhyys

Valo, kirkkaus ja pyhyys muodostavat ykseyden.  Jakobin ja Lean adoptoiman Isbabin nimi tarkoittaa valoa. Isbabista tulee Monan työpari kehitysyhteistyössä, kuin tämän rakas pikkusisko. Isbab tuo ja luo ympärillään valoa.

Valon pyhyyden Jakob kokee Saimaalla.
Pohjoisen valoa, päättymätöntä päivää joka nopeasti kuolee raskaiden pisaroiden alle ja peittyy paksuun jäähän. Mutta kirkkaus heräsi aina uudelleen, oli sanottu tulkoon valo, se tuli, se tuli aina takaisin, jäästä ja vedestä valo sirosi…

Osuman jatkuvasti toistuva sanapari on kuitenkin aika ja liike. Se toimii liikkeen ehdoilla.
Elämän liike.
Ilmavirran kireä pauke luodin taittaessa sen, seisahtuneiden vuohien katsomaton katse, leukojen sulkeutuminen vuorenrinteellä jonne ääni ei vielä kuulu. On vain liike, luodin rauhaisa liike sen repiessä aukkoa eteensä, iltapäivän kuumuuden nostattamien väreiden väliin. Liike eteenpäin ja alaspäin, lopulta syvenevä kaari, maan, maiseman huomioon ottava liike. Hento tusaus lähimpien korvissa, kohteen vajoaminen, vuohien leukojen avautuminen, ilmavirran nouseminen, tähystäjän tähystäminen, auringon kirkas paahde, rinteillä varjoisten paikkojen suojissa etenevien askeleet, vesipullon korkin kiertyminen ja aataminomenan nousu, lasku, vesipisaroiden valuminen suupielestä paidalle. Ihokarvojen väristys.

Roope Sarvilahden esimerkkitekstit Osumassa ovat useimmiten juuri luodin liikettä ja sen liikkeen suhdetta aikaan, jota ei ole. Tai Andresin huoltaessa kivääriään, jolloin ”hyvin suoritetut oikea-aikaiset käsien liikkeet antoivat ajalle merkityksen, ihminen oli ehkä luotu niitä varten”.

Myös Andresin elämäntyö taiteen välittäjänä perustuu liikkeeseen, tavaran kulkuun, teosten vaihtoon museoiden välillä, pitkiin neuvotteluihin arvotaulujen vakuutuksista, turvallisuusjärjestelyistä, hälyttimistä.
Satoja vuosia vanhoja teoksia kuljetettiin ensin ympäri maailmaa, lopulta tänne.

Osuma opetti minut kavahtamaan sivistynyttä herrasmies-Andresia, jolle liike ja aika kiinnittyvät, joskin peitellysti, etniseen ja uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen. Röyhkeä suoran toiminnan liikemiestä Jakobia ei Sarvilahti suinkaan kuvaa pyhimykseksi, vaikka Jakob sentään joskus pysähtyy aistimaan valon ja kirkkauden pyhyyttä.

Valo on tärkeää myös Andresin maalauksissa. Yksi niistä, Sinebrykoffin kokoelmiin kuuluva, kuvaa lukevaa vanhaa munkkia. Ikivanhasta, tummasta taulusta heijastuu himmeää valoa.

En tiedä, tavoitinko Osumasta kirjailijan tarkoittamaa oleellista. Mutta tämän tavoitin.

Roope Sarvilahti: Osuma. Tammi 2017, 192 sivua.

Roope Sarvilahden esikoisesta Kateissa (2015):
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/10/07/roope-sarvilinna-kateissa/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Lone Theils: Runoilijan vaimo

Runoilijan vaimo on tanskalaisen toimittajan Lone Theilsin aloittaman uuden dekkarisarjan toinen kirja.

Kaksi rikosromaania per vuosi -normaalikiintiöni täyttyi viime vuoden osalta, ja kun tarkkoja ollaan, ylittyi yhdellä. Kuittauksen kiintiössäni teki varsin tuore tanskalainen dekkarikirjailija, toimittajataustainen Lone Theils. Hänen aloittamassaan sarjassa ilmestyi suomeksi toinen romaani, Runoilijan vaimo.

Theilsin sarjan hahmo on tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon kirjeenvaihtaja Nora Sand, tehokas ja pätevä toimittaja, joka viskataan kotimaasta käsin juttuhommiin milloin mistäkin aiheesta. Nyt lehti haluaa erikoishaastattelun iranilaisesta Nobel-kirjailijasta Manashista, runoilijasta, joka on paennut kotimaastaan ja päätynyt oudosti pakolaisten turvapaikkaan Tanskassa. Julkisuutta välttelevä runoilija edellyttää haastattelijakseen juuri Nora Sandin.

Kun Nora Sand tapaa erityisturvajärjestelyjen takana piileskelevän runoilijan, tällä on kuitenkin haastattelulle ehto. Jos Lontoossa asuva Sand pystyisi löytämään hänen oudosti kadonneen vaimonsa Aminan, runoilija antaisi haastattelun. Runoilijalle rakas vaimo kun tuli turvallisuussyistä toista kyytiä Lontooseen ja siellä hän myös katosi oudosti jäljettömiin. Viranomaisapuun ei ole turvauduttu.

Kirjassa siis ratkotaan Aminan mystistä katoamista. Iso Britannian virallisissa järjestelmissä häntä ei ole olemassakaan. Tehtävä muistuttaa nuppineulan etsimistä heinäsuovasta. Kaiken lisäksi Nora Sandilla on lukuisia lehtijuttuja niskassa ja määräajat ovat umpeutumassa.

Theils hämmentää asetelmaa liittämällä kuvioon Aminan ydinfyysikkoveljen samanaikaisen katoamisen Iranista. Iranin ja YK:n neuvottelut Iranin ydintutkimusohjelmasta ovat juuri alkamassa ja mies olisi kotimaalleen mitä tärkein.

Lone Theils hyödyntää Sandin hahmossa omaa työtaustaansa Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Kirjan tarinassa Sand löytää heiveröisen oljenkorren, tarttuu siihen, saa sitä kautta toisen oljenkorren ja hentoja vihjeitä nuuskimalla saattaa itsensä lopulta suuriin ongelmiin. Pitkin matkaa hänen tietokonettaan ja sähköpostiaan manipuloidaan ja hakkeroidaan tuhoisin seurauksin. Lopulta Sand on kirjaimellisesti hengenvaarassa. Tosin aivan yksin hän ei toimi, eikä voisikaan. Hänellä on verkostonsa.

Epäily johtaa lopulta amerikkalaisen SecurCopsin ylläpitämään karkotettavien turvapaikanhakijoiden säilytyspaikkaan, joka osoittautuu vankilaa rankemmaksi paikaksi. Paikka on salattu ja suljettu. Nora Sandilla ei ole keinoja selvittää, olisiko Amina joutunut sinne.

Runoilijan vaimon perusviesti on läpi kirjan se, että fiktio ei yllä lähellekään todellisen elämän pahimmillaan edustamaa rumaa, moraalitonta ja rikollista, jos sivistysvaltiona pidetyn maan valtaapitävät ovat sen järjestelmätasolla hyväksyneet eivätkä halua tietää sen todellisuudesta.

Palautuskeskus on annettu suuryritykselle valtion tarjouskilvan kautta, siis halvimmalla hinnalla. Ja lopulta käy selville, miten keskuksen toimintaa alkavat ohjata suunnitelmat suunnattomista taloudellisista voitoista. Avainsanaksi osoittautuu dinitrofenoli.

Mitä rumaa, pahaa ja rikollista muutamille virallisten rekistereiden ulkopuolisille uhreille tehdään ja miksi, se paljastuu tarinan edetessä, ja myös se, kuuluuko Amina uhrien joukkoon. Mutta niille, jotka uskaltautuvat panemaan nenänsä väärään paikkaan ja tihkumaan edes tiedonhitusia, käy huonosti. Nora Sand ei ole turvassa. Häntä valvoo Iso Perkele. Loppuyhteenotto on dramaattisuudessaan mielikuvituksellinen.

Mutta miten käy Nora Sandin selvittämälle totuudelle? Se saa jäädä ani harvan  tiedokseen, sillä vastavoimat ovat ylivoimaiset. Sandin artikkeli ei ilmesty tanskalaisessa Globaltissa eikä paljastus liioin Iso Britannian omassa mediassa. Niin rikostutkijat kuin lakimiehetkin ovat realisteja todennäköisten seurausten arvioinneissa. Mutta kadonneen Aminan arvoituksen Nora Sand sai sentään selville.

Rakkaus on rikosromaaninkin hyödyllinen mauste. Nora Sand on puoleensavetävä, kaunis, älykäs ja näppärä. Seurustelutarjokkaita olisi. Suuren Rakkauden Lone Theils jättää kuitenkin roikkumaan ilmaan. Nora tarvitsee aikaa selvittääkseen ajatuksensa ja tunteensa ja Theils kirjailijana tarvitsee kiinnikkeitä ja koukkuja sarjansa seuraavaan osaan.

Luin enimmän osan kirjaa vailla erityisempää intoa. Oljenkorret eivät oikein kannatelleet minua. Mutta kaikessa pessimismissään synkkä loppurutistus eli kysymys siitä, voittaako oikeus ensinkään, muutti suhtautumistani suopeammaksi.

Sarjasta on aiemmin ilmestynyt kirjamarkkinoilla hyvin menestynyt Kohtalokas merimatka. Sitä en tunne. Sarjan osia voi kuitenkin lukea toisistaan irrallisina. Omaan tyyliini on kuulunut lukea valitsemaltani dekkaristilta yksi kirja, ja liki poikkeuksetta se on riittänytkin.

Lone Theils: Runoilijan vaimo. Aula & Co 2017, 337 sivua. Suomennos Kari Koski.

Kategoria(t): Rikosromaani, Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi