Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturissa Ahman aate perustuu torjuntaan, mutta päätyy sittenkin yhteistyöhön.

Korpisoturissa Ahman aate perustuu torjuntaan, mutta käytäntö päätyy sittenkin yhteistyöhön.

Ahma on selviytymisen korpisoturi. Hän on jakanut ja omaksunut näkemyksiään samanhenkisten maailmanloppuun valmistautujien nettisivustolla, irtisanonut vuokrakämppänsä ja ostanut jostakin itärajan tuntumasta Edeninsä, rappiotilan, hylätyn rakennuksen viljelyläntteineen. Tilalla on kasvatettu sikoja ja sonnalla saastutettu läheinen tekojärvi. Mutta siellä Ahma heittäytyy erakoksi omavaraistalouteensa.

Hän on jälkilinkolalainen: Ihmisiä on liikaa. Maapallo ei kohtuutta halveksivalle ihmissuvulle riittänyt. Se, että musta surma tappoi kolmanneksen Euroopan väestöstä, olisi nykyisin liian vähän. Minimivaatimus olisi yhdeksänkymmentä prosenttia. Itsepetokseen tuudittautunut ihmiskunta on ohittanut point of returnin.

Miten kekseliäs aihe, korostettu linkolalaisuus! Nyt kun Gustafsson sen nappasi, tuntuu suorastaan oudolta, ettei aihetta ole kaluttu kaunokirjallisuudessa varhemmin. Sehän on liki tyrkyllä. Mutta mikäpä minä, satunnainen lukija, olen yleistämään. Uskonlahkojen tuomiopäivän dysutopiaa on toki hyödynnetty. Ja entä koko villi ja kekseliäs scifi-kirjallisuus, jota en juuri tunne.

Tuomiopäivän ainekset kumpuavat nykytilanteesta. Venäjän ostoboikotti ja uhka ovat yhä päällä, mutta vielä rajumpaa on EU:n Suomeen kohdistama kauppasaarto. Syy on ilmeisesti pakolaispolitiikassa.  Suomi on saarrettu.

Laura Gustafssonin habituksen ja kirjan hengissäsäilymispyrintöjen välillä elää hedelmällinen ristiriita

Laura Gustafssonin habituksen ja kirjan hengissäsäilymispyrintöjen välillä elää mielestäni hedelmällinen ja älykäs ristiriita. Kuva: Markus Sommers

Tunnistin lukiessani toistuvasti Laura Gustafssonin ihailua, joka kohdistui vivahteikkaaseen kieleen ja nokkeliin ilmaisuihin sekä ennen kaikkea vaikutelmaan asiantuntijuudesta, oli kyse tuliaseista, härkäpavun viljelystä tai ulkohuussin rakentamisesta. Oli pakko lukea välissä kirjailijan loppukiitokset, keitä kaikkia hänen on kiittäminen aineiston kartuttamisessa. Yhdeksi hän mainitsee survival-keskustelupalstan, josta hän kertoo inspiroituneensa omiin sovellutuksiinsa. Kirjaa sähköistää erikoislaatuisen asiantuntijuuden (tai sen vaikutelman) ristiriita kirjailijan mitä naisellisimman habituksen kanssa.

Mutta ovatko ihmiset järkeviä? Joku kyynikko saa päähänsä, että ulosteiden täytyy nähdä maailmaa: päästä kroolaamaan kymmeniä kilometrejä pitkin putkia puhtaan veden varassa. Ei vesiklosetin keksijää yksin voi syyttää. Kaikki johtuu kaupungeista ja siitä, että ne surkastuttavat älyn. Ihmiset eksyvät niin kauas luonnostaan, etteivät osaa enää paskantaakaan oikein. Kaupungissa kokonaisuus katoaa, ketju katkeaa.

Romaani vilisee vastaavanlaisia provosoivia ja epämuodikkaita väittämiä ja yleistyksiä. Kuten tämä:

Mutta onhan se kohtuutonta, että aina haukutaan natseja. Miettikää nyt oikeasti. Mitä kaikkea muut eurooppalaiset ovat tehneet. Levittäytyneet jokaiseen maailmankolkkaan. Poranneet, räjäyttäneet, teurastaneet, kuivanneet, polttaneet, ryöstäneet, raiskanneet. Tyhjentäneet meret ja metsät kaikesta elämästä. Mutta natsit ovat niitä pahoja. Muiden toiminta on taloudellisesti perusteltua. Muut ovat normaaleja?

Ekologinen viritys on vahva. Ei Gustafsson saarnaa, kerronta on ilmavaa.

Ahma asettuu tilalleen kevättalvesta. Hän uurastaa kuin heikkopäinen koko kesäkauden saadakseen rakennuksen asuinkelpoiseksi ja peltotilkut tuottamaan ruokaa talven yli. Hän päättää, paljonko sieniä ja marjoja on kerättävä säilöön. Ihmiskunnan väkivaltaisen rajun sortumisen varalle hän varautuu kaivamalla juoksuhautaa. Hän, armeijan käymätön erakko, varautuu puolustautumaan pyssyin ja viiltoveitsin. Mutta hän on mitä rauhaa rakastavin ja todellisuudessa ennemmin nujertuu aliravitsemukseen kuin ampuisi metsästä yhdenkään eläimen ravinnokseen. Kumma kyllä hän ei silti ole kasvissyöjä ideologisesti.

Mutta miten pitkälle selviämistaistelussa tulisi tai joutuisi menemään? Ahma pohdiskelee vaatekuidun valmistamisongelmaa nokkosista tai sitä, missä vaiheessa kirjoitettu kieli alkaisi kadota. Hän on ansainnut hieman kolumnistina:

Hän kirjoittaa mustakantiseen vihkoonsa. Käsin kirjoittamisesta kipeytyvät sormet ja ranne. Pakko sitä on silti harjoitella: paraskin kirjoituskone hajoaa aikanaan. Kynän pystyy valmistamaan linnunsulasta, ja jos haju ei haittaa, mustetta saa mustesienestä, hän näki syksyllä muutaman kompostin luona. Miksei toisaalta luopuisi kirjoitetusta sanasta kokonaan. Siirtyisi takaisin legendojen ja laulujen maailmaan, alkuperäiseen kerrontaperinteeseen. Kirjoitetun sanan jälkeisessä maailmassa kukaan ei muista runoilijoita, vaan riimejä, sadoittain säkeitä. Kunnia ei kuulu trubaduureille vaan kielelle. Sille, mikä ihmisessä parasta on.
Vai onko se sittenkin pahinta?

Laura Gustafsson heittää täkyjä, mutta ei kehittele niitä pidemmälle. Mutta tuskin eteenpäin kirjasta toiseen rientävä lukijakaan sitä tekee! Sääli.

Ahman haluttomuus ja kyvyttömyys ampua kärjistyvät, kun pihaan ilmestyy villi, vaarallisentuntuinen sika. Ruokaa etsivä suuri torahampainen karju ehtii tehdä tuhoja juuresviljelmillä. Silti Ahmasta on vain sian rapsuttelijaksi. Syntyy epävireinen ystävyys ja luottamus.
Tiedätkö mitä Sika”, Ahma sanoo. ”Sadonkorjuuseen pitäisi määrätä konttoristit ja ammattiyhdistysjengi. Se olisi niille palvelus, oppisivat tärkeää työtä … Miehen pitää tietää syntyneensä riisinjyvästä.”
Jäin miettimään, miten sian lopulta kävi. Oliko se taitavampi selviytyjä kuin Ahma; Gustafsson ei kerro.

Koko maasta ovat sähköt katkenneet, kännykät mykistyvät, kaupat sulkevat ovensa kun kassakoneet eivät toimi ja pakastimet sulavat, elintarvikkeet alkavat loppua. Radiossa kansalaisia kehotetaan keräämään luonnonantimia, jos niitä metsästä löytyy. Juoksuhaudalle ei ole käyttöä, vaikka Ahman kotiin muuttaa kolme muuta: Pamsu kauppakeskustasta, raskaana oleva hevoskasvattaja Lilian ja eloonjääjien nettipalstalta tuttu Kapu. Ahmasta tulee holhoaja ja auttaja. Ylimääräiset asukit syövät talven mittaan ruokavarastot loppuun. Yksin hän olisi selvinnyt, nyt ei. Sekalainen yhteisö hajoaa lopulta traagisin ja dramaattisin kääntein.

Gustafsson näyttää kriisistä vain sotkuiset lähiseuraukset. Ahman asiat ovat perin huonosti, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy toimelias ja osaava nainen, survival-nettiverkoston Lynx, siis ilves. Kahdestaan ja pian ehkä kolmestaan he selviäisivät – kenties maailmanlopun tuolle puolen.

Ihminen ei selviä erakkona ja ihminen tarvitsee toisten ihmisten verkostoja, lienee kirjan peruskiteytys samalla, kun Korpisoturi toimii ekologisena manifestina sekä luontoa ja yksinkertaista elämää arvottavana, mutta myös kyseenalaistavana tarinana. Superkriiseihin on löydyttävä kollektiivisemmat ratkaisut kuin yksittäisten ihmisten vastuulle jäävät selviämiskamppailut.

Lopuksi tyylinäyte Ahman ja hänen luonaan usein vierailleen Pamsun rosoisista keskusteluista:

Se kaivaa meikkilaukusta mustan kynän. Alkaa askarrella silmämeikin parissa.
”Piti ostaa maskaraa varastoon.”
”Aiot näyttää hyvältä, kun maailma loppuu?”
Pamsu hymähtää, ei se koskaan mielestään hyvältä näytä.
”Mutta siltä varalta, että tarvitsen joskus apua, on parempi, etten ole ihan perseestä reväisty.”
”Et olisi toisten avun varassa, jos opettelisit muutaman perustaidon. Sinun ei tarvitsisi miellyttää ketään”, Ahma sanoi. ”Kun ei se sinulta helposti luonnu muutenkaan.”
Pamsu valittaa, että tavarat on rakennettu liian monimutkaisiksi: niitä ei voi korjata ilman asiantuntijaa. Kukaan ei hallitse kaikkea, jokaisella on käsitys vain pienen-pienestä osa-alueesta. On järkevämpää verkostoitua, ja kauniit verkostoituvat paremmin.
”Ennen oli yksinkertaisempaa”, Ahma sanoi.
”Mitä? Joskus seitkytluvulla?”
”Tyyliin tuhat vuotta sitten.”

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016, 254 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Winston Graham: Poldark kapinallinen

BBC on filmannut kaksi kertaa Grahamin Poldarkin. Jälkimmäisessä Ross Poldarkia näyttelee Aidan Turner.

BBC on filmannut kaksi kertaa Grahamin Poldarkin. Jälkimmäisessä Ross Poldarkia näyttelee Aidan Turner.

Lukuromaani. Ihmettelen, mistä moinen sanahirviö on levinnyt luonnehtimaan fiktiota, joka on jouhevaa luettavaa, muttei yllä kirjallisuuden aatelistoon. Winston Grahamin Poldark kapinallinen on sellainen, siis viihdyttävä kelpo kirja, joka ei tunge häiritsemään yöunia. Se on historiallisen Poldark-sarjan aloitusromaani. BBC teki 1970-luvulla siitä televisiosarjan, joka oli megamenestys. Sarja keräsi 14 miljoonaa katsojaa. BBC alkoi filmata Poldarkia uudelleen viime vuonna ja  YLE näyttää sen kahdeksanosaisena 4. lokakuuta alkaen.

Odotan siltä paljon – englantilaiset ovat vallan taitavia tv-sarjojen tekijöitä ja heillä on historiaa mistä ammentaa.

Grahamin Poldark-kirjoilla riittää historiaa. Ensimmäinen ilmestyi Englannissa heti toisen maailmansodan jälkeen ja suomeksi vuonna 1977 nimellä Ross Poldark: Namparan herra. Gummerus on siis asialla uudelleen. Esikoiselle on tuota pikaa luvassa suomeksi myös jatko-osa Poldark, Demelzan laulu. Aion lukea senkin.

Kaikkiaan Winston Graham (1908−2003) kirjoitti tusinan Poldark-kirjaa, niistä viimeiseksi jääneen vähän ennen kuolemaansa. Historiallisten Poldark-kirjojen lisäksi hänen mittava tuotantonsa käsittää 33 muuta teosta, joista tunnetuimmat ovat natsiaiheinen vakoiluromaani A Night Journey (1941) sekä suurimpaan suosioon yltänyt trilleri Marnie (1961), josta Alfred Hitchcock teki elokuvan yhtenä päänäyttelijöistään Sean Connery. Monesta muustakin Grahamin romaanista joko englantilaiset tai amerikkalaiset ovat tehneet elokuvan. Grahamilla on vakiintunut paikka Englannin kirjallisuudessa.

Poldark kapinallinen sijoittuu vuosiin 1783−1787, Cornwalliin lähelle seutua, missä kirjailija eli kolme vuosikymmentä. Seutukunta on elänyt kaivosteollisuudesta, louhitaan tinaa ja kuparia, mutta ei haluta osua rautaan. Ajat ovat nyt huonot ja kaivoksia suljetaan. Kun Ross Poldark 27-vuotiaana palaa Yhdysvaltain vapautussodasta lievästi ontuvana, häntä odottaa isän kuoleman jäljiltä pitkään laiminlyöty koti tiluksineen sekä velvollisuus kaivostöillä hengissä pidettyjä rutiköyhiä kyliä kohtaan. Vastaan iskevät rappio, palveluskunnan juopottelu ja kaiken peittävä saastaisuus sekä loppumatonta uurastusta vaativa työmäärä, jos mieli nostaa tila vielä aloilleen.

Ross saa heti saapuessaan rajun ja odottamattoman iskun: Hänen nuoruudenrakastettunsa Elizabeth on hiljattain kihlautunut Rossin serkun Francisin kanssa ja häät olisivat tuota pikaa. Kauniista Elizabethista tulee märkivä haava, joka kuitenkin tarinan edetessä paranee. Jos ja kun avohaava tuottaa kipua, sen kuten tunteiden yleensäkin kuvaajana Graham on vaisu ja laimea. Lukija kuvitelkoot!

Verity katseli häntä hetken ennen kuin puhui jälleen. Tehtyään kovaa työtä koko talven Ross oli laihtunut ja kalvennut. Hän juopotteli liikaa ja ajatteli liikaa. Verity muisti millainen Ross oli ollut villinä, hilpeänä nuorukaisena, joka puhui ja kujeili paljon. Hänellä oli ollut tapana laulaa. Tuo riutunut, omia asioitaan hautova mies oli hänelle muukalainen, niin paljon kuin hän yrittikin tuntea tämän. Syynä oli yhtä paljon sota kuin Elizabeth.

Mielen lääkitsijäksi kasvaa Demelza, juopon isän pahoin pieksemä 13-vuotias tyttö, jonka Ross pelastaa hakkaajansa kynsistä. Vuodet kuluvat ja uuttera Demelza kypsyy naiseksi, Rossin ystäväksi ja isäntäänsä jumaloivaksi kumppaniksi. Aikuistuttuaan Demelza viettelee Rossin ja tuon yön tuloksena on yläluokkaisen säädyn ylenkatsoma epäsäätyinen avioliitto.

Netin tarjoamien tietojen mukaan Demelzan ominaisuudet ja piirteet loi kirjailijalle hänen nuori vaimonsa Jean. Elämäntarinassa on samaa: Graham tapasi tulevan vaimonsa tämänkin ollessa vasta 13-vuotias. Kun BBC filmasi suositun Poldark-filminsä, Demelzaa näyttellyt Angharad Rees antoi aiempaa rohkeamman suunnan eroottisten nuorten naisten rooleja näytelleille ja BBC sai osakseen kirjailija Grahamin raivon. Roolityön tietoinen, valikoiva rajaus loukkasi Grahamin mielestä hänen vaimonsa muistoa.

Lokakuussa on siis luvassa likaa, köyhyyttä ja kaivostyöläisten raadantaa, Cornwallin nummia ja dyynejä, merta ja myrskyä, yläluokan pukuloistoa sekä tietysti henkilödraamaa. Kirjan henkilögalleria on varsin laaja enkä edes yrittänyt hallita sitä. Summaten gini voittaa veden janojuomana, itsestään liikoja luulevista mahtimiehistä moni on silkka mulkku, mutta sarjan niminaiset kuormineen ja kohtaloineen keräävät lukijan sympatian. Näitä symppisnaisia Poldark kapinallinen nostaa niin köyhästä kansasta kuin yläluokastakin. Yksi heistä on Rossin serkku Verity.

Luotan, että aistien yltäkylläisyyttä tarjoava lokakuun tv-sarja puhaltaa henkeä kirjan kirjavaan henkilökuvastoon, ehkä myös ajan yleishistoriaan, joka ensimmäisessä kirjassa jää taustoituksena ohuehkoksi. Ranskan suuri vallankumous on ovella ja Englannin kuninkaana jatkaa yli 80 vuosikymmenen ajan mentaalisesti epävakaa Yrjö III, pääministerinä tuolloin kuitenkin mieleltään terve William Pitt nuorempi.

Winston Graham: Poldark kapinallinen. Gummerus 2016, 555 sivua. Suomennos Irmeli Salamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , | Kommentoi

Päivi Ingrid Siren: MCS-potilas

"Peilistä minua tuijotti avaruusmiehen näköinen ilmestys." Päivi Siren oppi elämään laitteen avulla ja jopa heittämään siitä huumoria.

”Peilistä minua tuijotti avaruusmiehen näköinen ilmestys.” Päivi Ingrid Siren oppi elämään hankalan laitteen avulla ja jopa heittämään siitä huumoria.

Monikemikaaliyliherkkyys, Multiple Chemical Sensibility, MCS tunnetaan myös nimellä tuoksuyliherkkyys, hajuste- ja kemikaaliyliherkkyys tai yleinen kemikaaliherkkyys. Se on ihmisen aiheuttama ympäristöperäinen vitsaus, josta Suomessa arvioidaan kahden sadan tuhannen ihmisen kärsivän, kahden kymmenen tuhannen suomalaisen olevan sen johdosta pysyvästi työkyvytön ja neljän kymmenen tuhannen menettäneen sen vuoksi työ- tai koulutuspaikkansa.

Yksi sairastavista, koko aikuisuutensa pituisen ristintiensä kulkija on varsinaissuomalainen kielenkääntäjä ja englannin kielen opettaja Päivi Ingrid Siren. Viime keväänä häneltä ilmestyi monikemikaaliyliherkkyydestä kertova omaelämänkerrallinen tietokirja MCS-potilas. Hän uskoo kemikaalien yhteisvaikutuksesta olevan kansainvälisesti muhimassa aikapommi.

Suppea, mutta tiivis teos on jopa terveelle rankkaa luettavaa: Monikemikaaliyliherkkä ihminen elää ”pakon sanelemana vankilassa, jonka kemikaaleista muodostuvat kalterit ovat terveille näkymättömät”.

Ympäristömme on kemikaaleilla kyllästetty. Huomattava osa niistä on keinotekoisia, ostohaluja stimuloivia hajusteita, joille ei löydy luonnossa vastinetta. ”Yhdessä hajuvedessä voi olla jopa 1500 eri kemikaalia”, hän tietää. Sirenin mukaan hajusteteollisuus käyttää yli 5000 ainesosaa, josta vain noin 1300 ainetta on tieteellisesti testattuja. Testattu kemikaali ei merkitse suinkaan vaarattomuutta.

Siren on kiistatta maassamme MCS-sairauden harvoja asiantuntijoita pitkäkestoisen ja syvän perehtyneisyytensä kautta. Tarpeesta ymmärtää sairauttaan ja kielitaitoisena hän on perehtynyt laajaan määrään kansainvälistä tutkimusta ja tieteellisiä artikkeleita koskien kemikaalien vaikutusta ihmisen elimistöön, keskushermostoon, hormooneihin ja aivoihin. Asiantuntemuksellaan hän päivittänee mennen tullen suurimman osan koulutetusta lääkärikunnastamme, vaikka ammattikunnan tietämys karttunee kovaa vauhtia.

Päivi Ingrid Siren on kielenkääntäjä, mutta myös sanankäyttäjä kirjoittaessaan MCS-sairaudestaan.

Päivi Ingrid Siren on kielenkääntäjä, mutta myös sanankäyttäjä kirjoittaessaan MCS-sairaudestaan.

Kirjan suuri arvo on sen avoimessa omakohtaisuudessa. Päivi Ingrid Siren kertoo aloittaneensa hajusteiden, siis deodorantin, ihovoiteiden ja parfyymin käytön kolmetoistavuotiaana. Pari vuosikymmentä myöhemmin hän alkoi saada parfyymeista päänsärkyä. Hän jätti hajuvedet, mutta töissä alkoi sujua huonosti. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja huonovointiseksi, nenä oli tukossa ja silmiä ärsytti. Sitten jalkoihin ja käsiin tuli puutumus ja hän alkoi saada nivel- ja lihaskipuja. Hän alkoi saada oireita hiustenpesun jälkeen: päätä särki, silmät vetistivät, nenä meni tukkoon ja ääni käheni. Lopulta rikkoutuneet nenäkalvot vuosivat verta.  Työmatkoista tuli piinaa, ”kun bussi sulloutui täyteen suihkunraikkaita ihmisiä deodorantteineen, hiuslakkoineen sekä parta- ja hajuvesineen”.

Työpaikan yritys rajoittaa hajusteiden käyttöä ei riittänyt. Home- ja sisäilmaongelmathan sieltä takaa löytyivät. Viisi vuotta oireiden alkamisen jälkeen Päivi Ingrid Siren luopui työstään ja aloitti kotonaan diplomikielenkääntäjänä.

Näin hän kuvaa kapeaksi rajautunutta elämäänsä, joka koetteli myös perheen terveitä jäseniä:

”Sain oireita jo aivan pienistä pitoisuuksista. Lisäksi aloin reagoida kaikkiin muihin altisteisiin, kuten kukkien tuoksuun, tupakansavuun, pientalojen savupiipuista tupruaviin savuihin, pakokaasuihin, liimoihin, maaleihin, lakkoihin, huopakyniin ja kaikenlaisiin teknokemian tuotteisiin. Myös sanoma- ja aikakauslehtien painomusteet sekä erilaisten tulostimien musteet ärsyttivät keuhkojani. Kaiken kukkuraksi joidenkin mausteisten ruokien tai juomien hajut alkoivat aiheuttaa oireita… En voinut enää käyttää edes tavallisia hammastahnoja.”

Auton tuulilasinpesuaineet ja bensiini tuntuivat keuhkoissa. Perhe lakkasi käymästä kylässä eikä voinut kutsua vieraita. Teatteri, elokuvat, konsertit, uimahallit ja kuntosalit olivat mahdottomia.  Muuta yleisöä kun ei voinut velvoittaa tulemaan ilman deodoranttia ja muita hajusteita. Lopulta pelkästä kaupassa käynnistä tuli rankka koettelemus. Perhe joutui vaihtamaan usean kerran kotia ja hajusteettoman kodin löytäminen osoittautui kimurantiksi.

Yksin vaatteiden osto osloittautui taitolajiksi, sillä vaatteiden valmistus vaatii monia kemikaaleja.
”Kuituja, lankoja ja tekstiilejä värjätään, valkaistaan, pestään ja tärkätään erilaisilla kemikaaleilla. Valmistuksen loppuvaiheessa voidaan vielä lisätä kemikaaleja, jotka tekevät kankaan tai nahan pehmeäksi, antistaattiseksi, palonkestäväksi, vettä pitäväksi tai likaa hylkiväksi. Pitkien kuljetusmatkojen vuoksi valmiit tekstiilit käsitellään myös homeenestoaineilla.”
Monet tekstiilit käsitellään myös pysymään sileinä. Tee sitten tässä kemikaaliviidakossa tiedostavia ostoratkaisuja!

Siisteydestä tuli Sirenin evankeliumi. Hän pesee ja puunaa, hajusteettomilla pesuaineilla tietenkin – niillä joiden löytäminen oli aluksi oma taitolajinsa. Pyykkikone surisee kodissa päivittäin eikä pölyä saa olla missään. Pesuaineista Siren antaa käytännön neuvoja ja vihjeitä.

Mutta vasta vuonna 2005, yli kaksi vuosikymmentä oireiden alkamisen jälkeen Päivi Ingrid Siren sai tietää sairastavansa monikemikaaliyliherkkyyttä. Sitä ennen hän oli etsinyt liki päättymättömästi apua lääketieteen asiantuntijoilta, sangen turhaan. Lukijalle tulee tunne, että hänen ja hänen perheensä on täytynyt haaskata pieni omaisuus pelkästään turhauttavaan avun etsintään.

Tuolloin, runsas kymmenen vuotta sitten, Siren sattui näkemään televisiosta moottoroidun puhallinsuojaimen, joka oli kehitetty lähinnä maalareiden ja maanviljelijöiden keuhkojen suojaamiseksi. Hän hankki sellaisen:
Peilistä minua tuijotti avaruusmiehen näköinen ilmestys. Silloin minulta pääsi itku.”
Mutta sen vempeleen avulla hän pystyi menemään kauppaan.

Päivi Siren on elänyt niin kemikaaleista ja hajusteista riisuttua elämää, kuin se on ollut mahdollista, potenut yksinäisyyttä ja sen seurauksena syvää masennusta. Kemikaaleja ja hajusteita välttävä elämä ja äärimmäisen pitkälle viety hygienia ja tarkka ruokavalio ovat edesauttaneet sen, että nykyisin hän pystyy liikkumaan ilman avaruusvarustettaan. Oireet alkoivat miedontua. Hän on löytänyt itselleen voimaannuttavan ja merkityksellisen harrastuksen, kuorolaulun, sekä hyvin ilmastoidun kuntosalin. Mutta ennen muuta hän toimii vaikuttajana, alan erikoislehtien kolumnistina ja kirjoittajana, joka jakaa hankkimiaan tietoja ja kokemuksiaan muille kanssakumppaneille.

Tietoon tarvitaan tutkimusta, ja sitä hän vaatii enenevässä määrin, sillä kemikaalien seurausvaikutukset ovat laajamittaiset ja muuttumassa maailmanlaajuisiksi. Ruotsin toksikologisten tieteiden tutkimuskeskuksessa Swetoxissa rinnastetaan kemikalisoituminen laajuudessaan, vakavuudessaan ja salakavaluudessaan jopa ilmastonmuutokseen. Sirenistä ainoa tie on pyrkiä välttämään altistavia aineita:
”Ongelma pitäisi ratkaista ennemminkin vähentämällä turhien kemikaalien käyttöä maailmassa ja suojelemalla ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Pitäisi panostaa enemmän ilman- ja vesistöjen puhdistamiseen sekä ruuan luomutuotantoon”, hän kirjoittaa.

Epärealistinen optimisti? Ei välttämättä. Mutta valistus on pitkä ja hidas tie. Omalla kirjallaan ja aikuisuusvuosiensa valistustyöllä on Siren itse osoittanut uskonsa tiedon voimaan. Tutkimuksen ja valistuksen jalanjäljillä tarvitaan rajoituksia ja kieltoja, sekä tarjonnan valtavirraksi hajusteettomia välttämättömyysaineita.

Sirenin oma pakotie on monesti suuntautunut meren rantaan tuulten hellimäksi. Pelastusrenkaikseen hän listaa perheensä, vertaistuen, moottoroidun puhallinsuojaimen, kuntosalin ja kuorolaulun. Aviomies saa kainostelematonta kiitosta paljosta joustamisesta, kestämisestä ja tuesta. Turhan moni tuoksuyliherkän ihmisen avioliitto hajoaa, sillä kanssaeläjät joutuvat koville hekin.

Omakohtaisuuden aluksi ja lisäksi Päivi Ingrid Siren kuvaa yliherkkyyssairauden mekanismeja elimistössämme sekä kertoo hajusteista. Kirjan tietomäärä yleisimmistä kemikaaleista ja niiden käytöstä on hyödyllinen ja siksi aion reunamerkintöjeni turvin käyttää MCS-potilaskirjaa myös jonkinasteisena hakuteoksena.

Vaikka Siren kirjoittaa itkuistaan, epätoivostaan ja masennuksestaan, hän osoittautuu vahvatahtoiseksi, optimistiseksi ja lujaksi ihmiseksi. Kaikissa suurissa ongelmissa tarvitaan omat pioneerinsa. Hän on ottanut harteilleen valistajan arvokkaan tehtävän. Jokainen meistä – siis terve – on muita kohtaan velvollinen olla kuormittamatta yhteistä maailmaamme ja hengitysilmaamme turhilla hajusteilla eli kirjasta Dalai Laman ajatusta lainaten:
”Our prime purpose in this life is to help others, And if you can`t help them, at least don`t hurt them.”

Päivi Ingrid Siren: MCS-potilas. Omaelämänkerrallinen tietokirja monikemikaaliyliherkkyydestä. Päivi Ingrid Siren 2016, lähteineen 104 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Pulitzerin lisäksi Doerr sai kirjallaan vuonna 2015 Andrew Carnegie Medal for Exellence Fiction.

Pulitzerin lisäksi Doerr sai kirjallaan vuonna 2015 Andrew Carnegie Medal for Exellence Fiction.

Kaikki se valo jota emme näe osui ostoskoriini kaupan kassalla. Maalaispaikkakunnan S-marketin suppeaan pokkaritarjontaan lukeutui vuoden 2015 Pulitzer-palkittu kirja, maailman valiolukemistoa siis. Olihan pakko ostaa.

Doerrin kirja on lukijaystävällinen. Juoniromaani kuljettaa rinnatusten kahta eri tarinaa hyvin lyhykäisin luvuin. Tarinat etenevät jaksoissa 7. elokuuta 1944, 1934, kesäkuu 1940, tammikuu 1941, 8. elokuuta 1944, 9. elokuuta 1944, toukokuu 1944, 7. elokuuta 1944, 1945 ja lopulta 2014. Tiheimmässä kohdassa, elokuussa 1944, länsirintama teki maihinnousua Normandiassa ja Britannian pommikoneet jauhoivat kivimurskaksi ja tulimereksi viimeiset saksalaisten hallussa olleet rannikkokaupungit. Yksi niistä on kirjan päänäyttämö, idyllinen Saint-Malon pikkukaupunki.

Puitteina on siis toinen maailmansota ja sen rajaton ahneus, pakkomielteisyys, julmuus, mutta myös uskollisuus ja kiintymys.

Toinen rinnakkaistarinoista kertoo saksalaisesta orpokodin Zollvereinin kasvatista, hennosta, pienikokoisesta Werner Pfenningistä, toinen yhtä hennosta, varhaislapsuudessaan umpisokeutuneesta ranskalaistytöstä Marie-Laure LeBlancista. Molemmat kuuluivat arjalaisissa kriteereissä hyödyttömiin väestöryhmiin. Ainakin siksi kuoleman uhka leijuu kaiken aikaa henkilöiden ympärillä.

Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe on ennen muuta kaunis rakkausromaani, mutta siitä myöhemmin. Pääosassa tarinassa ovat kuitenkin Ranskan kansallismuseon hallussa ollut päärynänmuotoinen jalokivi Liekkien meri sekä radio, tai sitä tapailevien teknisten härveleiden lähettämät energia-aallot, joita satunnainen korva sieppaa jossakin ja viehättyy löytämästään.

Kirjansa motoksi Anthony Doerr on valinnut Josef Goebbelsin lauseen: ”Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.”

Werner on päässyt löytämiensä yksinkertaisten kelojen ja johtojen avulla ääniaalloille. Kohinan lomasta hän ja hänen pikkusiskonsa Jutta kuulevat ranskankielistä luentaa ja välillä musiikkia. Werner osoittautuu tekniseksi neroksi, jonka maine alkaa pian levitä orpokodin ulkopuolelle. Hänestä tulee radioiden korjaaja ja käytäntö vie hänet yhä syvemmälle radioäänen lähettämisen ja vastaanottamisen logiikassa. Tekninen taitavuus pelastaa hänet myös isänsä kohtalolta joutua 15-vuotiaana epäinhimillisiin oloihin rautakaivoskuiluihin. Sinne isä tuhoutui tehden Werneristä ja Jutasta orpoja.

Teknisen poikkeavuutensa vuoksi Werner kutsutaan Valtakunnan poliittisen koulutusinstituutin seikkaperäisiin, brutaaleihin testeihin ja tulee harvojen joukossa valituksi. Schulpfortan instituutista tulee kirjan ikkuna natsismiin. Sen koulutusohjelma on raaka. Sen sisään rakennettu sadistinen järjestelmä luo uhrinsa ja yksi heistä on Wernerille läheinen ystävä Frederick, jossa maailma menettää tulevan hienon, herkän ja omistautuvan lintutieteilijän.

Natsit valjastavat Wernerin radiolahjakkuuden erityistehtäviin, sillä muut radiovastaanottimet kuin valtion kontrolloimaa ohjelmaa lähettävät lyhytaaltovastaanottimet Deutschlandsenderit ovat ankarasti kiellettyjä. Wernerin tehtäväksi tulee paikantaa ja eliminoida lähettimiä itärintaman vallatuilla alueilla. Kaikki radiot on kerätty natsien miehittämiltä alueilta, myös Saint-Malosta, jossa sokea Marie-Laure elää ensin isänsä ja myöhemmin Etiennen, isoisosetänsä kanssa. Mutta yksi lähetin jää: ullakolle se kömpelö laite, jolla ensimmäisessä maailmansodassa psyykkisesti vaurioitunut Etienne on aikanaan lähettänyt eetteriin luentaansa ja musiikkiaan.

Elokuussa 1944 rintamalta toiselle siirretty, radiolähettimiä paikantava Werner on joutunut Saint-Maloon. Hänen ja sokean teini-ikäisen Marie-Lauren tiet ovat yhtyvä kerran, vuorokaudeksi.

Rakkaustarina? Kyllä vaan mutta Marie-Lauren isän. Monsieur LePlanc oli Pariisissa kansallismuseon harvinaislaatuisen näppäräsorminen lukkoseppä.  Kun saksalaiset uhkaavat Pariisia, kansallismuseon aarteita siirretään turvaan. Yksi niistä on mystinen jalokivi Liekkien meri. Sille on tehty kolme identtistä kopioita ja saksalaisten saapuessa neljä uskottua miestä saa kukin yhden sellaisen vietäväksi turvaan määrättyyn paikkaan miehittämättömällä alueella. Kukaan ei tiedä, onko juuri hänellä aito. Yksi valituista on Marie-Lauren isä.

Jalokiveen liittyy tarina kuoleman tuottavasta kirouksesta.

Yhtenä päivänä puhutaan harvinaisen magnesiumin ja hydroksikarbonaatin ryppäästä, seuraavana tähtisafaarista, joka sytyttää ihmisen käden tuleen, jos siihen koskee. Sitten kyseessä onkin timantti, ehdottomasti timantti. Jotkut sanovat sitä Paimenen kiveksi, toiset Khon-Maksi, mutta ennen pitkää kaikkien huulilla on nimi Liekkien meri.
Marie-Laure miettii: on kulunut neljä vuotta.
”Siinä on jotain pahaa”, sanoo yksi vartiokopin vartijoista. ”Se tuottaa surua jokaiselle joka sitä kantaa. Kuulemma kaikki yhdeksän aiempaa omistajaa ovat kuolleet itsemurhaan.”
Toinen ääni sanoo: ”Minä olen kuullut, että se joka pitää sitä paljaalla kädellään, kuolee viikon kuluessa.”

Monsieur LeBlanc on äärimmäisen luotettava Liekkien meren tai sen kopion kuljettaja. Kun Pariisin kaikki ulosmenotiet ovat pakahduttavan täynnä kaupungista pakenevia, isän ja tytön on määrä matkustaa junalla. Liput ovat käsissä mutta junia ei kulje. Lukkoseppä joutuu sokean lapsensa kanssa samaan loppumattomaan taivallukseen kuin näkevät aikuiset. Lopulta he kuolemankielisinä ihmisraunioina päätyvät epäonnisen vaelluksensa lopuksi Saint-Malossa Etiennen talon ovelle.

Kaikki se valo jota emme näe on hurja tarina isän pohjattomasta rakkaudesta pientä tyttöään kohtaan. Äärettömän kärsivällinen ja uhrautuva Monsieur LeBlanc valmistaa kaikissa toimissaan sokeaa tytärtään selviämään joskus yksin päättelykykynsä avulla. Hän alkaa valmistaa syntymäpäivälahjaksi rasioita, joiden avaaminen on arvoitus. Saint-Malossa hän rakentaa kaupungin tarkkaa pienoismallia, sillä tytöllä ei ole lupaa mennä ulos saksalaismiehittäjien vuoksi. Jokainen pienoismallin talo savupiippuineen, ikkunalautoineen ja vesikouruineen on äärimmäisen taidokas ja tarkka ja sen avaamisessa on aina keksittävä niksit kätketyt miniavaimen löytämiseksi. Isä kävelee katuja ja mittailee askeleitaan, sillä lapsen on opittava tuntemaan kaupunki pienoismallin koskettelujen kautta pystyäkseen joskus liikkumaan ulkona huomiota herättämättä. Mutta askelmittailu herättää hajuvesikauppiaan, keinottelijan, huomion ja tämä ilmoittaa LeBlancin epäilyttävänä saksalaismiehittäjille.

Isä katoaa lapsensa elämästä, lopullisesti. Hänet on kuljetettu Saksaan, leirille. Myös miehittäjä tietää mystisestä kansallismuseon jalokivestä ja sen halutaan löytyvän. Kaikki se valo jota emme näe on tarina himoitusta jalokivestä, jonka isä on pirullisen taidokkaasti piilottanut yhteen lukuisista pienoiskaupunkinsa minitaloista.

Kaikki se valo jota emme näe perustuu vetävään juoneen. Doerrin kieli on rikasta ja sen välittää lukijalle ílmaisuvoimaisesti kirjan suomentanut Hanna Tarkka. Hänen kielen nyansseissa laipio on laipio eikä  sisäkatto – ja siitäkin yksityiskohdasta iloitsin! Mutta ennen muuta kirja hellyttää rakkaudella, jota Marie-Laure ravitsee isässään, isoisosedässään, naapurikorttelin leipäkauppiaassa ja tavallaan lopulta myös Wernerissä. Kirja nostaa kunniaan pienet kosketusaistin tavoittamat yksityiskohdat ja inhimillisen kunnioituksen ja kiintymyksen kauneuden. Marie-Lauren sormissa on silmät.

Kansien arvostelupoiminnoissa romaania kuvataan läkähdyttäväksi ja mykistäväksi, tarinaksi ”jonka haluaisi ahmia yhdellä istumalla”. Minä kuulun kai laatutarinan tuhoajiin: luin kirjaa marjanpoiminnan ja mehujen keittämisen lomassa silloin, kun ehdin ja jaksoin enää yli päätään lukea. Kannattaa siis lukea tiiviissä rytmissä.

Vetävä kirja, mutta mahtaako sittenkin kertoa enemmän Pulitzerin tasosta ja palkitsemiskriteereistä?

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2015, 543 sivua. BON-pokkarit. Suomennos Hanna Tarkka.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Paula Havaste: Veden vihat

Eevaliina Rusasen kansi on onnistunut ja tukee luonnon uskontoon painottuvaa kirjan sisältöä.

Eevaliina Rusasen kansi on onnistunut ja tukee luonnon uskontoon painottuvaa kirjan sisältöä.

Paula Havasteen Veden vihat on kolmas osa sarjassa, missä aiemmin ilmestyivät Tuulen vihat ja Maan vihat. Talonpoikaisnaisen Kertten tarina sijoittuu 1150-luvulle kristinuskon tuloon.  Perimätiedon mukaan satakuntalainen talonpoika Lalli tappoi englantilaissyntyisen piispa Henrikin Köyliön järven jäällä vuonna 1156. Havasteen historiallisten romaanien sarjassa äkkipikainen piispan tappaja on nimetty Larriksi, ja hänen onnistuu paeta jäljittäjiään aina Lapin perukoille saakka.

Maan vihoissa (2015) Larrin nuori Kertte-vaimo lähtee intohimonsa ajamana piispan uskotun miehen Arimon mukaan meren tuolle puolen Tokholmaan. Rakkaussuhteessa tuulet kääntyvät pian perille päästyä ja Kertte ajautuu lopulta vaikeuksissaan umpikujaan. Maan vihojen lopussa hänen onnistuu pelastautumaan virolaisen kaupankävijän purjelaivaan. Laivan irrottautumisesta satamalaiturista alkaa Veden vihat.

Kirja käynnistyy lupaavasti ja vauhdikkaasti. On täysi syy pelätä, että soutamalla avoimille vesille varhain aamulla pyrkivää laivaa lähdetään ajamaan takaa, sillä Kertte on puukottanut raiskausyrityksen tehnyttä piispan lähintä miestä. Kun Kertten ei vielä tiedetä paenneen lähtevään laivaan ja takaa-ajajia ei näy, edessä ovat uudet vaarat: Itämeren saaristoalueet vilisevät väijyviä merirosvoja.

Keitä merirosvot olivat 1100-luvulla? Viikinkien jälkeläisiä vai aikakautensa seikkailijoita? Kirja vihjaa rosvojen ruutukuvioisilla villapaidoilla varovasti siihen, että tuolla vuosisadalla meriryöväreitä saattoi lähteä Viron saarilta. Seuraavalla vuosisadalla Itämerta tyrannisoivat vitaaliveljeskunnan merirosvot, jotka esiintyvät vuorostaan ainakin jossakin virolaisen dekkarikirjailijan Indrek Hardlan 1400-luvun Tallinnaan sijoittuvista kirjoista. Tiedonjanoisena lienee syytä lukea Juha Ruusuvuoren teos Itämeren merirosvot (2009).

Paula Havaste kuvaa väkevästi pienen kauppalaivan epätoivoista yritystä eksyttää ketterästi lähestyvää merirosvovenettä, kun tyyni ilma vie puhdin pakenijain purjeista. Huonostihan Turukylään pyrkiville purjehtijoille käy ja meren armoille joutumista täydentää nopeasti nouseva rajumyrsky. Siipirikkoina ja henkitoreissaan eloon jääneet, Kertte yhtenä heistä, pääsevät Koluvaan, etelärannikon satamakylään, joka sijoittunee nykyisen Tallinnanlahden paikkeille.  Kiinteä asutus tuolle markkinapaikalle lienee syntynyt juuri ”Kertten vuosisadalla”, sillä Tallinna pitää perustamisvuotenaan vuotta 1154.

Veden vihat kuvaa yhtä vuoden kiertoa Kertten elämässä, vuotta jonka hän viettää nykyisen Harjun maakunnan rannikolla ja sisämaassa siihen saakka, kunnes vaurioitunut purjelaiva on korjattu ja on aika pyrkiä laivan mukana uudelleen Turukylään ja sitä kautta kotiin.

Kakkososan Maan vihat voi hyvin lukea vielä itsenäisenä romaanina, mutta kolmatta osaa mielestäni ei, vaikka kirjailija on pyrkinyt kompromissiin sirottelemalla viittauksia aiemmin tapahtuneeseen. Tämä uusien lukijoiden vastaantulo johtaa paikoittain lukijan aliarvioimiseen, kun tiivis ilmaisu korvautuu selittelyllä.

Veden vihat kuvaa rivakan alun jälkeen tavallista arkista elämänmenoa vuoden kierrossa. Markkinat ovat vuoden kohokohtia, jolloin raiteilla riittää vilinää sekä tarvekalut ja raha vaihtavat omistajaa. Hirttomäellekin löytyy käyttöä. Kaupankäyntiin kuuluu laadun ja hinnan huolelliset vertailut, tinkimiset ja harkitut ostot. Kertte hankkii hameita, lankoja, äimiä, pirtanauhoja, pirtoja, arkivirsuja, kirjailtuja puseroita ja kankaita sekä arvonsa osoitukseksi kuuluvia rintasolkia – tai monia niistä vain yhden, sillä runsaudella ei pröystäillä ja vaatevarasto on kaikilla niukka.  Kirja kuvaa eri käsityöläisammattilaisten, erisortin seppien tuotteita. Kerttelle uusi innovaatio on puuauraan taotut kärkiraudat.

Lukijalle tulee tutuksi arki- ja juhlaruuat, saunan monipuolinen käyttö ja henkilökohtaisen hygienian loppumattomat ongelmat. Kyykistymässä käydään jossain pihan perillä, mutta entä sitten? Sammal lienee monikäyttöinen, ainakin vauvan alla.

Mutta Veden vihat sijoittuu Viron historiassa vielä rauhalliseen aikakauteen. Oikeastaan tunnutaan pelkäävän vain susia metsätaipaleilla. Riian piispan joukot ja kalpaveljet saapuisivat Liivinmaalle ja siitä edelleen pohjoisemmaksi vasta seuraavan vuosisadan alkupuolella.  Vielä eletään luontoa lepytellen ja mitä moninaisimpia taikoja tehden. Kertte osaa loitsut ja rituaalit. Mutta näiden kirjallisten materiaalien toistuessa arjen ja elämän normaalissa kulussa Veden vihat hidastuu verkkaiseksi kansatieteelliseksi ja sosiaalisen elämän kuvaukseksi ja lopultakin lukija puutuu.  Draama on vähissä eikä suurpiirteinen henkilökuvaus tuo sille korviketta.

Mielestäni tämä osa olisi pitänyt kirjoittaa huomattavasti tiiviimmin, vaikkapa kahteen kolmasosaan nykyisistä mitoistaan.  Miksi osien pitäisi olla keskenään saman paksuisia, jos kirjailija on päättänyt sarjan osan lopetustavan, mutta hänellä ei ole tuoda tarinansa välivaiheeseen enää oleellisesti uutta ja tuoretta. Nyt kerronnasta katoaa puhti ja sen korvaa pahvinen rutiinikirjoittamisen maku.

Mutta harmistuin minä toisestakin asiasta. Kun ollaan vieraassa maassa, missä kielenä on viro, kirjailijaa on houkuttanut ripotella dialogiin runsaasti viroa tavoittelevia lauseita. Niitä on tuskallista lukea, sillä virheellisiä sanoja tai virheellisiä taivutuksia on rutosti enemmän kuin oikeaan osuneita.  Miksi, miksi, miksi kirjailija ei tarkistuttanut näitä virolaisten suuhun sijoittamiaan lauseita joltakin viron kieltä taitavalta, kun heitä Suomesta löytyy kovinkin helposti!

Näitä viroa tavoittelevia lauseita on kirjassa paljon ja kaikki ne ovat järkiään virheellisiä, jopa aivan yksinkertainen tere tulemast (ei tere tulemas). Otan yhden esimerkin. Kertte taittaa pitkää taivalta Pärnin kanssa Pärnin kotitilalle, ”piilopirttiin”, ilta lähestyy ja Kertte haluaa tietää, missä he yöpyisivät: Mis me makame öösel? Mis = mikä, nukumme = magame, ei öösel, vaan õõl = yöllä, õ ja ö ovat eri kirjaimia ja pehmeät konsonantit g, b ja d ääntyvät kovina. Oikea lause kuuluisi: Kus me õõbime?(Kus = missä).

Sain siis ”variksen virosta” näppylöitä ja hämmästelin, sillä arvostan Paula Havastetta seikkaperäisen tarkkana ja luotettavan paneutuneena kuvatun ajan, tapojen ja asenteiden tuntijana. Moite kuuluu myös liian luottavaiselle ja/tai kiireiselle kustannustoimittajalle.

Vaikka on pakko myöntää pettyneeni, innostan uusia lukijoita lukemaan sarjan edelliset osat, jos ne ovat lukematta.  Sarja elävöittää hyvin vuosisataa, josta tietomme joka tapauksessa ovat kovin ohuet ja aneemiset.

Paula Havaste: Veden vihat. Gummerus 2016, 396 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Michael Katz Krefeld: Lahko

Krefeltin lahkolaiset ovat varsin järkeviä, mutta pelokkaita, alinomaan syyllistettyjä ja manipuloituja.

Krefeltin lahkolaiset ovat varsin järkeviä, mutta pelokkaita, alinomaan syyllistettyjä ja manipuloituja. Liimana on hullun johtajan karisma.

Michael Katz Krefeld on tanskalainen kirjailija, joka debytoi ensimmäisellä prostituutio- ja ihmiskauppa-aiheisella rikosromaanillaan Langenneet pari vuotta sitten. Pidin siitä kovasti. Nyt suomeksi on jo ilmestynyt kolmas Krefeldin rikosromaani, Lahko. Aiheensa kirjailija ottaa nykypäivästä ja nimestä voi päätellä, mistä tällä kertaa.

Krefeldin rikosromaanien ihmemies on entinen poliisi, alkoholisoitunut Thomas Ravnsholdt, jota kaikki kutsuvat Ravniksi. Vaimonsa Evan murhan jälkeen hän ei ole kyennyt asumaan yhteisessä kodissa, vaan majailee enimmäkseen koiransa kanssa veneessään. Henkilökohtainen tragedia suisti hänet viralta liian rajun ryyppäämisen seurauksena. Mutta kyvyt ja hoksottimet ovat yhtä kaikki tallella. Niinpä hän kapakkalaskujaan lyhentääkseen ajautuu satunnaisiin keikkahommiin.

Tällä kertaa Ravnin kekseliäisyydestä on halukas maksamaan johtamistaidon koulutuksella melkoisen bisneksen luonut Ferdinand Mesmer, jolla on tarve saada vuosia sitten katkennut yhteys poikaansa Jacobiin. Liikekumppanina aiemmin toiminut poika on hurahtanut uskoon ja perustanut takavuosina suurtakin julkisuutta keränneen seurakunnan Jumalan Valo. Sen tarkoituksena oli auttaa hengen lähteille erisortin heikko-osaisia, pultsareista aviomiestensä väkivaltaa piileskeleviin.

Ravn kieltäytyy ensin työstä, mutta liukuu siihen ammatillista uteliaisuuttaan. Jacob ja koko lahko tuntuu kadonneen kuin maan nielemänä. Jopa kirkkoministeriön uskonnollisten yhteisöjen rekisteri tarjoaa vain vanhentunutta tietoa. Jäljet tuntuvat katoavan muutaman vuoden taakse seurakunnan rakennuksen tulipaloon.

Ravnia aiemmin samassa jäljityspestissä on ollut toinenkin, mutta hänet, uskovaiseksi naamioituneen ja lahkoon soluttautuneen etsivän ”Mestarin” karisma oli imaissut mukaansa. Kun Jacobin löytämisessä seinä tulee heti vastaan, Ravn lähtee jäljittämään edeltäjäänsä. Pienistä päätelmistä ja tiedonmurusista seurakunta lopulta löytyykin, Lollandin maanviljelyssaarelta, jonne lahko on linnoittautunut muurien ja valvontakameroiden suojiin ylläpitämäänsä herkkusieniviljelmään.

Niin auvoista seurakunnan liiketoiminta ei kuitenkaan ole ja sen saa sinne Ravn kokea nopsasti tunkeutuessaan sinne yksin isä-Mesmerin kirje mukanaan. Jo ennen tilalle saapumista Ravn on saanut selville, että tilaa on käytetty Kööpenhamina-ajalla eräänlaisena kurinpalautus-, katumus- ja työleirinä. Lahkojohtajan hulluuden ja häikäilemättömyyden tässä vaiheessa kyse on liki keskitysleiristä, jonka muutamat kymmenet asukkaat elävät pelossa ja manipulaatiossa.

Isän rakkaudesta pojan etsinnässä ei kuitenkaan ole kyse. Isä-Mesmer tarvitsee suurta fuusiokauppaansa varten poikansa allekirjoituksen laatimaansa sopimuspaperiin, jossa muhkeaa korvausta vastaan poika luopuisi osuudestaan isän firmassa. Ravn on siis metsästämässä allekirjoitusta, turhaan tietenkin.

Mutta rikosromaaniin ja Krefeldin kerrontaan erityisesti kuuluu pirunmoinen ansa ja tapahtumien äkkinäinen eskaloituminen. Tapahtumat etenevät nopeasti kohti inhimillistä katastrofia. Mutta ne eivät kuulu tässä blogissa enää kerrottaviksi.

Hieman hupaisaa, että lyhyen ajan sisällä Likeltä on ilmestynyt kaksi pohjoismaista rikosromaania, joiden aiheet muistuttaa paljon toisiaan. Norjalaisen Ingar Johnsrudin Wieniläisveljeskunnassa keskeisenä on niin ikään maatilalla asustava Jumalan valo -lahko ja sen kätköistä löytyvä hämäräperäinen laboratorio. Molempien laboratorioiden tuotoksilla on tarkoitus edistää maailmanloppua, nopeuttaa Jumalan tuomiopäivän saapumista ja lopullista taistelua hyvän ja pahan välillä. Siinä missä Jacobin myrkkysienijohdannaisia kehittävä tanskalaislaboratorio on lähinnä hämähäkinseittinen lato, norjalaisen kaimalahkon laboratorio on uusinta huutoa ja sen tutkijat alansa eksperttejä. Mitäpä muuta tuosta sanoisi, kuin että rikosromaanien ja dekkareiden tungoksessa on väkisin onki heitettävä usein samaan lammikkoon.

Molemmissa kirjoissa pidin erityisesti dialogista. Se kertoo paljon kirjailijan kynän terävyydestä. Krefeldin kirjassa Ravnin kavereittensa kanssa käymät keskustelut ovat suorasukaista ja lukijaa piristävää hetulanheittoa ja nälvimistä. Minulle Lahko napsahti sopivasti pitkän junamatkan viihdykkeeksi, ja erityismotiivina tässäkin valinnassa oli Pohjoismaiden kirjallisuuden teema tulevan lokakuun Helsingin kirjamessuilla. Mutta muuten suhtauduin varsin kriittisesti tapahtumien loppua kohti kiihtyviin kierroksiin.

Michael Katz Krefeld: Lahko. Like 20016, 347 sivua. Suomennos Päivi Kivelä.

Annelin kirjoissa Langenneista 7. huhtikuuta 2014 ja Wieniläisveljeskunnasta 8. kesäkuuta 2016.

Kategoria(t): Rikosromaani | Avainsanat: , , , | Kommentoi

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

Mitä oikeastaan tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen identtisistä kaksoistytöistä kuoli? Erinomaisesti rakenneltu brittitrilleri.

Mitä oikeastaan tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen identtisistä kaksoistytöistä kuoli? Erinomaisesti rakenneltu brittitrilleri.

Lontoolaisella Moorcroftin perheellä menee huonosti. Milloin vakaavaraisen keskiluokkaisen perheen elämä lähti luisuun? Yhden päivämäärän Sarah ja hänen miehensä Agnus tietävät liiankin hyvin. Silloin, toista vuotta sitten, toinen pariskunnan identtisistä kaksoistytöistä putosi isovanhempien Devonin talon ylimmän kerroksen ikkunaparvekkeelta ja menehtyi. Vuosi on liian lyhyt aika toipua oman lapsen menetyksestä edes auttavasti.

Kaksoistyttöjen koko vilkas, eloisa lapsuus oli kietoutunut yhteen. On kuin yhdestä persoonasta kuolema olisi repinyt väkivaltaisesti puolet pois. Laululintu on vaiennut.

Sarahin muistissa parisuhteessa alkoi kuitenkin mennä huonosti jo pian kaksosten syntymän jälkeen, kun miehen seksihalut hiipuivat. Ongelmat on jo pitkään opittu ohittamaan vaikenemalla ja asioita salaamalla. Milloin Angus, komea, menestynyt ja hyvin ansainnut arkkitehti, alkoi viihtyä viskipullonsa ääressä? Avioparihan oli juonut aina yhdessä, viinipullon pari illassa.

Juopottelu johti Agnuksen potkuihin ja Moorcroftin perhe on ajautunut toimeentulovaikeuksiin. Lontoon koti on liian kallis ylläpidettävä heidän nykyisillä satunnaisilla tuloillaan. Mutta heille on avautunut ratkaisu kuin taivaasta: Agnus on perinyt isoäidiltään lapsuutensa Torranin majakkasaaren Skotlannin rannikolla paratiisimaisissa maisemissa likellä Sisä-Hebridejä. Vaikka siellä majakanvartijan majana palvellut isovanhempien entinen asuinrakennus olisi päässyt hylättynä huonoon kuntoon, he remontoisivat sen ja saisivat elämälleen uuden alun.

Luonto, etenkin meri, on hyvä lääkäri.

Mutta ongelmat ovat heidän sisällään ja heidän keskinäisissä suhteissaan. Ne muuttavat mukana samalla, kun Torranin luoto ottaa heidät vastaan nujertavalla määrällä käytännön ongelmia ja ikäviä yllätyksiä. Ne devonilaissyntyinen journalisti ja kirjailija Sean Thomas, peitenimeltään S.K. Tremayne kuvaa psykologisessa trillerissään naturalistisen elävästi.

Lydian kuollessa tytöt olivat juuri tulossa kouluikään. Identtisillä kaksosilla on aina pieni eroavaisuus, vaikka miten vähäinen, mutta Moorcroftin suloiset kaksoset saattoi erottaa vain lakkaamalla yhdet varpaan kynnet kummaltakin eriväriseksi lakalla ja pukemalla heidät erivärisiin vaatteisiin – kunnes tietyssä iässä tytöistä oli hauskaa vanhemmiltaan salaa vaihtaa henkilöä keskenään vaatteita vaihtamalla.

Myöhemmin heidän kiinnostuksissaan ja taipumuksissa alkoi erottaa eroja. Lukemista rakastavasta Lydiata tuli Sarahin lemmikki, kun taas vilkkaammasta Kirstiestä tuli isin tyttö.

Lapsen menetyksen jälkeen Sarah on ollut kuin sumussa ja hänen tietoisuudessaan on ammottava aukko. Hän tietää olleensa tapahtuman jälkeen hoidossa. Vuosi Lydian kuoleman jälkeen Kirstie katsoo äitiään jäänsinisillä silmillään ja sanoo: ”Minä olen Lydia. Se oli Kirstie joka kuoli. Miksi sinä sanot minua aina Kirstieksi?” Koulun alkaessa tyttö vaatii kirkuen tulla kutsutuksi Lydiaksi. Hämmentyneet vanhemmat eivät tiedä enää totuutta ja he myöntyvät tuhkatun lapsensa olleen Kirstie.

Molemmat tytöt tuntuvat kuitenkin elävän samassa hennossa ihmistaimessa. Elävä lapsi juttelee, nauraa ja leikkii kuolleen sisarensa kanssa ja leimautuu koulussa heti muiden kammoamaksi ja välttelemäksi ”hulluksi”. Tyttö oirehtii muiden nujertavassa syrjinnässä.

Jääkaksoset kuvaa tapahtumia pääasiassa Sarahin kokeman ja hänen ymmärryksensä kautta. Äiti yrittää ratkaista lapsensa sosiaaliset ja psyykkiset ongelmat, hakee mieheltään salaa ammattiapua, mutta kylvää omilla äkkijyrkillä tulkinnoillaan, johtopäätöksillään ja hätäisellä käyttäytymisellään juurettomuutta ja epävarmuutta.

Sarahissa hellyys ja huoli Lydiaa kohtaan vuorottelevat aviomieheen, opettajiin ja muihin lapsiin kohdistuvan vihan ja raivon tunteiden kanssa. Sarahin tempoilevuus ja tunnetilojen äkkijyrkkyys panevat lukijan kohottamaan ajoittain kulmiaan. Agnus on paljon työkeikoilla mantereella, ja on kotona ollessaan Sarahin aistimana vihamielinen ja kylmä. Sarah vihaa ja pelkää miestään, mutta on toisaalta itse valmis turvautumaan väkivaltaan.

S.K. Tremayne kehittelee trilleriään taitavasti ja tapahtumat etenevät spiraalina. Tarinaan ei jää epäloogisia aukkoja. Jokin ratkaiseva pala onnettomuuspäivän tapahtumista puuttuu ja Sarahin aivossa päivä ennen Kirstien putoamista on usvan peitossa. Mutta lopulta, elossa olevan lapsen suostuttua kertomaan äidilleen, mitä tuolloin isovanhempien yläkerrassa tapahtui ja Sarahin avattua miehensä yllyttämänä lipaston alimman lukitun laatikon, Sarah löytää ratkaisevan palan – sen jota hän ei ehkä olisi halunnut löytää lainkaan.

Toivon onnistuneeni viekoitellemaan ja eksyttämään nyt lukijan liian yksinkertaisen tai peräti väärän päätelmän petolliselle polulle, kuten kuten hyvä trillerikirjailijakin tekee!

Kirjailija on psykologiansa lukenut. Jääkaksoset on trilleri syyllisyydestä, häpeästä ja niiden kieltämisestä sekä aikuisten aiempien tekojen seuraamuksista. Jos kesälaitumille kaipaa laadukkaan bestsellerin, tässäpä se olisi tarjolla.

S.K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava 2016, 349 sivua. Suomennos Oona Nyström.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani, Yllättäjät | Avainsanat: , , , , | Kommentoi