Pekka Lehtonen: Tehtävä Tallinnassa

Tehtävä Tallinnassa  kertoo paitsi suomalaistoimittajan työstä kommunismin palveluksessa, ennen muuta pätevästi Viron lähihistorian 1960-luvulta tälle vuosituhannelle.

Tehtävä Tallinnassa kertoo paitsi suomalaistoimittajan työstä kommunismin palveluksessa, ennen muuta pätevästi Viron lähihistorian 1960-luvulta tälle vuosituhannelle.

Kirja Tehtävä Tallinnassa, neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta on kertomus siitä, miten Tallinnan radiossa ja ennen muuta Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana vuosia työskennellyt konkaritoimittaja Pekka Lehtonen on kokenut Tallinnan ja miksi se on hänelle maailman kaupungeista läheisin.

Neuvostoliitto aloitti Tallinnan radiossa Suomeen suunnatut lähetykset syksyllä 1940, pian sen jälkeen kun Virosta oli tullut neuvostotasavalta. Lähetykset kestivät yli 50 vuoden ajan ja viimeinen jo itsenäisen Viron soome keelne saade lähetettiin kesäkuussa 1998.

Pekka Lehtosen työjakso ajoittui vuosiin 1966–1969. Suomenkielisen toimittajan valitsi tehtävään Suomen Kommunistinen Puolue SKP, mutta työehdoista sovittiin Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen NKP:n kanssa. Lähtijän piti olla SKP:n jäsen ja hänellä tuli olla riittävästi toimittajakokemusta. Turussa työskennellyt, vasta 20-vuotias Pekka Lehtonen oli nuoren vaimonsa Maisun kanssa vapaa kuin taivaan lintu. Tehtävä Tallinnassa innosti. Hän oli valmis.

Mikä tehtävä oli? Hänen kuului korjata suomenkieliset ohjelmat korrektille kielelle ja useimmiten lukea ne. Myöhemmin, viroa opittuaan, hän saattoi ryhtyä tekemään omia ohjelmia. Lähetyksiä oli varsin runsaasti ja niiden tarkoituksena oli Neuvosto-Virosta uutisia ja tietoja antamalla luoda Suomessa suopeaa mielialaa Neuvostoliittoa ja kommunistista järjestelmää kohtaan.

Suurimmaksi eroksi aiempaan toimittajanatyöhönsä Lehtonen kuvaa sen, ettei yhdelläkään toimittajalla ollut omaa kirjoituskonetta. Sihteerit kirjoittivat jutut puhtaiksi.

Lehtosen kirja on ammattitoimittajan vauhdikas muistelus työskentelyvuosista Tallinnassa, radio- ja televisiotoiminnasta mieleen painuneine kollegoineen, mieleen syöpyneistä tapahtumista ja niiden uutisoinneista, uusista ohjelma-avauksista, Viron hitaan avautumisen historiasta, dramaattisista tapahtumista jotka johtivat Viron itsenäistymiseen sekä itsenäisyytensä palauttaneen Viron ensi vuosista talous- ja eläkeongelmineen sekä eturivin poliitikoista. Viron lähihistorian tärkeitä vaiheita Lehtonen kuvaa päivätarkkuudella ja journalistin värikkäällä otteella.

Olin epäonnistunut 1960-luvulla saamassani tehtävässä”, Lehtonen toteaa jo ensi sivuilla ja selittää: ”Vaikka pyrinkin radiotyössäni rehellisyyteen, eli siihen, etten asioista kertoessani valehtelisi, neuvostojärjestelmä vaati vaikenemaan niin monista asioista.” Omien ohjelmien teossa rajana olivat ainoastaan ”yleiset periaatteet, tärkeimpänä se, ettei itse järjestelmää saanut arvostella”.

Neuvostoliitto avasi Tallinnan ja Helsingin välisen laivaliikenteen vuonna 1965. Ensisijainen peruste oli länsivaluutan tarve. Sen seuraukset olivat kuitenkin pitkässä juoksussa dramaattiset.  Niihin Lehtonen uskaltaa laskea jopa virolaisten itsenäistymistahdon. Viron ikkuna oli avautunut pohjoisen kautta länteen.

Laivaliikenteen avautumisesta huolimatta Pekka Lehtonen matkasi Maisunsa kanssa vanhan käytännön mukaan perin työläästi Leningradin kautta, kuten siihen asti ani harvat Tallinnaan päässeet. Elettiinhän vasta huhtikuuta. Tallinnan hän kuvaa ensi näkemältä ankean ränsistyneeksi, nuhruiseksi ja harmaaksi, mutta myös tuulahdukseksi vanhasta Euroopasta. Tälle kaupungille ja sen asukkaille hän pian menetti sydämensä.

Hän tajusi pian, miten niukasti Suomessa tiedetään ja välitetäänkään Virosta. Kirjallista materiaalia ei juuri etukäteen löytynyt. Poikkeukset ovat poikkeuksia, kuten ohjelmaa tekemään tullut toimittaja Oke Jokinen ja Espoon kansalaisopiston rehtori Raili Kilpi. Omat tarinansa ansaitsee presidentti Urho Kekkonen vuoden 1964 vierailullaan Tartossa.

Lehtonen kuvaa nuorison idealismia ja tulevaisuudenuskoa, joka mureni tankkien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968. Idealismin raunioilla ymmärrettiin, ettei neuvostojärjestelmän muuttaminen ollut mahdollista, ei sisältä eikä ulkoa. Radiotoimittajat olivat ajanhermolla: he pystyivät seuraamaan Suomen lähetyksiä Prahasta. Lehtonen uhmasi johtoa ja kieltäytyi lukemasta Turku-uutista, jossa Wärtsilän telakan kommunistit tukivat miehitystä ja joka yksipuolisuudessaan vääristi käsityksen laajemmin Suomen kommunistien kannasta miehitykseen. Uutinen kuitenkin luettiin ilman Lehtosta.

Tšekkoslovakian miehityksen seuraukset Lehtonen kuvaa Virossa näkyviksi: ilmapiiri kiristyi, sensuuri tiukkeni, ihmisiä valvottiin ja puolueuskollisuutta vaadittiin. Kansallismieliseksi tulkittu toiminta johti herkästi rangaistuksiin.

Lehtosen työviisumi oikeutti vain liikkumiseen Tallinnassa, ulkopuolelle meneminen olisi edellyttänyt viisumia KGB:ltä. Mutta vähitellen kielitaitoon luottaen pariskunta uskaltautui toimittajakollegoiden kesäpaikkoihin ja muualle Viroon. Monet kaupungit olivat kiellettyjä, kuten Tartto, Haapsalu ja Võru, rannikkoseutu kokonaisuudessaan sekä erityisesti saaret, ydinohjusalueet.  Hänen onnistui saada lopulta esimiehen anomana KGB:ltä lupa käydä suljetulla Saarenmaalla. Vierailutarina on hurmaava. Saarenmaan passitarkastajan ilme on ikimuistoinen hänen saadessaan käsiinsä leijonapassin.

Työvuosiensa aikana Lehtonen uskaltautuu eri osiin Viroa, kuten palavan kiven alueelle Kohtla-Järvelle salaten tarkoin suomalaisuutensa, vaikka joku paikallinen siellä kertoi innostuneesti nähneensä kerran yhden suomalaisen. Hän pohtii omaa varjostamistaan päätyen siihen, että toveritarkkailun ja -raportoinnin maassa hän sittenkin pääsi ilmeisesti minimillä. Se tuntuu epäuskottavalta, sillä turismin käynnistyttyä kaikkia hotellihuoneita kuunneltiin, miksei sitten miltei ainokaista Tallinnassa asuvaa suomalaista, joka oli ammattitiedottaja ja jonka koti oli usein yhteinen kokoontumispaikka.

Tehtävä Tallinnassa -teoksesta lukija saa monipuolisen ja realistisenmakuisen kuvan Viron ihmisten elinolosuhteista ja elinehdoista eri vuosikymmenillä.

Pekka Lehtonen muuttui näkemänsä ja työnsä myötä, erityisesti 1990-luvun taitteeseen tultaessa kriittiseksi kommunistista järjestelmää kohtaan. Se tulee läpi pitkin matkaa kirjassa, sillä useimmat kuvittelut sortuivat:

”Minulle oli vaikeaa ymmärtää puolueen luonne ja tehtävä Neuvostoliitossa. Kysymys ei ollut siitä, että kansalaiset olisivat yrittäneet vaikuttaa yhteiskuntaan. Päinvastoin yhteiskunta yritti vaikuttaa kansaan ja puolueen jäsenet olivat tämän vaikuttamisen välikappaleita.”

Myöhemmin, joutuessaan tekemisiin lumevaalien kanssa tai seuratessaan vappujuhlafarssia, ilmaisut jyrkkenevät. Tasa-arvo on tarkoitettu propagandasyötiksi.

Suhteet osoittautuvat välttämättömiksi sellaisiin ihmisiin, joilla on kontakteja vaikutusvaltaisiin henkilöihin. Palkoista ja lahjuksista kerrottaessa lukija saa tietää, ketkä pärjäsivät hyvin. Ainakin heihin kuuluivat kroonisessa lihapulassa lihakauppiaat. Pekka Lehtonen kehuu virolaisia ruokia, ravintoloiden edullisia hintoja sekä Tallinnan kahvilakulttuuria suussa sulavine rahkapullineen.

Lehtonen työskenteli viiden vuoden rupeaman 1970-luvun alkuvuosina ulkomailla, DDR:n puolella Berliinissä sekä Varsovassa ja vuodesta 1984 lähtien Moskovassa, kaikissa Kansan Uutisille. Moskovasta käsin hän kävi usein Tallinnassa ja seurasi tiivisti Viron kehitystä, jota leimasi selvä venäläistäminen sekä yhteiskunnallinen pysähtyneisyys. Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa hän kuvaa ainakin jälkikäteen epäonnistumiseen tuomituksi, mutta Virossa alettiin tuolloin puhua avoimemmin, kyydityksistä, tuhansien ihmisten surmaamisesta ja muista neuvostojärjestelmän rikoksista.

Viron lähihistorian kuvaus sekä yhteiskunta-analyysi muutoksineen ovat kirjan herkkua. Arvattavasti tässä teoksessaan hän on hyödyntänyt niitä artikkeleita ja yhteenvetoja, joita hän on dramaattisten vuosien mittaan tehnyt Suomen eri lehdille, ennen muuta Kansan Uutisille. Kirja on samalla Viron lähihistorian, yhteiskunnan ja nykyjärjestelmän lyhyt ABC.

”KGB oli oikeassa, kun se pelkäsi laivaliikenteen tuovan länsimaisia porvarillisia aatteita Neuvosto-Viroon. Vaikutus oli hidas mutta murskaava”, Lehtonen kirjoittaa ja jatkaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriidasta:

”Neuvostoyhteiskunnan ihanteet olivat työ, tasa-arvo ja solidaarisuus. Kaikkien näiden ihanteiden toteuttamisessa epäonnistuttiin täydellisesti. Vaikka mikään yhteiskunta ei pysty toteuttamaan täydellisesti tavoitteitaan, neuvostoyhteiskunnan paradoksina oli se, ettei siellä edes pyritty siihen.”

Aika suoraa tekstiä ex-kommunistilta. Jossakin vaiheessa Pekka Lehtoselta evättiin pääsy vanhalle työpaikalleen tapaamaan kollegoitaan. En onnistunut löytämään uudelleen mielenkiintoisen neuvostoaikaisen porttikiellon ajankohtaa.

Pekka Lehtonen: Tehtävä Tallinnassa. Neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta. Into 2016, 269 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä

Taitavasti jaksotettu ja mitoitettu Aura Korppi-Tommolan teos on kerrontatavaltaan lukijaystävällinen.

Taitavasti jaksotettu ja mitoitettu Aura Korppi-Tommolan teos on kerrontatavaltaan lukijaystävällinen.

Juuri sitä Miina Sillanpää (1866−1952) oli, edelläkävijä. Professori Aura Korppi-Tommola toteaa yhteenvetomaisesti teoksensa Miina Sillanpää, Edelläkävijä lopussa Sillanpään kaltaisten työläisnaisten unelman vuoden 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vastanneen hyvin pitkälle nykyaikaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Kurjuutta vastaan taisteltaessa kukaan ei kuitenkaan osannut aavistaa viime vuosisadan elintason huimaa nousua. Mutta muutoksen mahdollisuuteen yhtä kaikki uskottiin.

Miina Sillanpää oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja maailmanlaajuisesti ilmeisesti toinen hieman aiemmin Tanskassa opetusministeriksi nimitetyn Nina Bangin jälkeen. Hän työskenteli liki aikuisiän kansanedustajana. Hän nousi merkittäväksi valtakunnalliseksi vaikuttajaksi sisällissodan jälkeen ja ministeriys lisäsi hänen painoarvoaan yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Eduskuntauran lisäksi hänellä oli runsaasti merkittäviä, pitkäaikaisia luottamustoimia, muiden muassa puheenjohtajuuksia useissa Helsingin sosiaalialan lautakunnissa.

Tämän merkittävimmän naissosiaalipoliitikon syntymästä tuli kesäkuun alussa kuluneeksi 150 vuotta. Toki liput hulmusivat saloissa, mutta yleisessä tietoisuudessa puolustusvoimille ja marsalkka Mannerheimille. Miinan kunniaksi liputetaan nyt ensi kerran 1. lokakuuta ja liputuksen halutaan virallistuvan.

Aura Korppi-Tommola on rakentanut Miina Sillanpää -teoksensa tuoreella otteella. Käsittelyssä on kolme Sillanpään elämäntyön keskeisintä aluetta: lastensuojelu ja ensikotitoiminta, palvelijattaret ja kotitaloustyö sekä naisten tasa-arvo. Kunkin osion hän johdattaa nykypäivään saakka toista vuosisataa pitkänä, asteittaisena kehityksenä. Neljännessä osiossa on globaali näkökulma, YK sekä sen ponnistelut ja saavutukset naisten ja lasten aseman parantamiseksi maailmanlaajuisesti.

Wilhelmiina Riktig syntyi Jokioisissa yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen. 12-vuotiaana hän aloitti työt Forssan puuvillatehtaassa, missä päivävuorolaisten työpäivän pituus oli 15 ja yövuorolaisten kahdeksan tuntia. Asuntola oli kylmä ja ankea, työ likaista ja raskasta. Ruokaa hän haki kotoaan Jokioisista viikonloppuna jalkaisin ja kärsi jatkuvaa univajetta. 16-vuotiaana Miina pääsi Jokioisten naulatehtaalle ja sai käydä töissä nyt vain neljän kilometrin kävelymatkan päässä kotitorpasta.

18-vuotiaana hän siirtyi palvelijattareksi ensin Porvooseen ja sieltä Helsinkiin. Palvelijan ammatti oli tuolloin naisten yleisin palkkatyö. Palvelijattaria oli vuosisadan vaihteessa noin 42 000. Suomi oli tuolloin maanviljelysmaa ja suurin osa palvelijattarista työskenteli maataloudessa.

Palvelijatar oli ajan käytännön mukaan isäntäväen käytettävissä kaikkina viikonpäivinä 24 tunnin ajan. Talot lämmitettiin uuneilla ja työ alkoi halkojen kannolla. Pyykki pestiin lipeällä. Ruuanlaitto saattoi alkaa kanan kynimisestä tai sian lahtaamisesta. Leipä leivottiin itse ja syksy oli säilöntäaikaa ja mehujen keittämiskiirettä. Juokseva vesi oli harvinaisuus. Kodinkoneita ei ollut ja jopa liesi alkoi yleistyä yksityiskoteihin vasta 1920-luvulta alkaen. Pölyimurin, pyykinpesukoneen ja jääkaapin, nämä ”Amerikan-ihmeet”, Miina näki Amerikan matkallaan vuonna 1931. Ruokittavat perheet olivat järkiään suuria. Monissa paikoissa palvelijatar ei säästynyt ruumiilliselta koskemattomuudeltaan ja yksinhuoltajuus oli yleistä.

Miina Sillanpään Porvoon palveluspaikan sanomalehdet ja kirjahylly olivat myös piian käytettävissä, jos vain hän töiltään enää ehti tai jaksoi lukea. Miina luki. Korppi-Tommolan mukaan Miinalla ei ollut kansakoulutodistusta. Miina alkoi Helsinkiin muutettuaan käydä kansalaisopiston kursseilla ja vuonna 1898 perustetun Palvelijatar-yhdistyksen kokouksissa ja hänen sivistystarpeensa tiedetään hämmentäneen tuolloin ymmärtäväistä työnantajaa.

Ensimmäisinä naisista järjestäytyivät ompelijattaret ja palvelijattaret. Palvelijattaret sijoittuivat yhteiskunnan arvostuksen alimmille portaille. Miina Sillanpää liittyi Palvelijatar-yhdistykseen ja tuli heti varapuheenjohtajaksi. Siinä toimessa hän hoiti yhdistyksen työnvälitystoimistoa ja hallintoa. Yhdistys liittyi 1903 Työläisnaisliittoon (nykyiset Demarinaiset) ja se vuorostaan vuotta myöhemmin Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Miinasta tuli poliitikko.

Yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta olivat taistelleen tuon ajan keskeiset naisjärjestöt ja Miina Sillanpää valittiin harvojen naisen joukossa yksikamariseen eduskuntaan. Hän oli siitä lähtien sisällissotavuotta ja yhtä kautta lukuun ottamatta kansaedustajana aina vuoteen 1948, jolloin hän oli ylittänyt 80 vuoden iän. Sillanpää toimi eduskunnan kunniapuheenjohtajana toistakymmentä vuotta aina eduskunnasta poisjääntiinsä asti.

Miina Sillanpäätä kuvataan tannerilaiseksi. Väinö Tanner Elannon hallituksen puheenjohtajana oli Miinan esimies hänen työskennellessään Elannossa parin vuosikymmenen ajan vuodesta 1915 alkaen ravintoloiden tarkastajana ja kansanravintoloiden edistäjänä. Poliitikkona Miina oli lojaali ja luotettava Väinö Tannerin luottonainen. Tanner teki hänestä vuonna 1926 lyhytikäiseen hallitukseensa apulaissosiaaliministerin. Hänen tehtäviinsä kuuluivat hänelle tärkeät asiat: köyhäinhoito, lastensuojelu ja raittiusasiat. Maakuntamatkoillaan hän kiersi katsastamassa köyhäintaloja, orpokoteja ja kuntien huoltotoimintaa, kannusti, moitti ja havaitsi muutostarpeet.

Sillanpää ammensi lasten ja naisten aseman parantamisen aloitteensa eletystä elämästä, näkemästään ja kokemastaan. Mutta paljon hän myös hyödynsi muiden tekemiä aloitteita ja ideoita. Se oli Korppi-Tommolan mukaan tapa edistää asioita: samat aloitteet kiersivät uudelleen ja uudelleen eri poliitikkojen liikkeellepanemina, kunnes yleinen tietoisuus oli saavutettu ja asia kypsynyt uudistukselle myönteiseksi.

Miina Sillanpää edisti luvuttoman määrän erilaisia sosiaalipoliittisia hankkeita, mutta teoksen perusteella on uskaliasta väittää, mitkä olivat alkujaan nimenomaan hänen. Hän uskoi yhteistyöhön, kollektiiviseen vaikuttamiseen sekä neuvottelujen, argumentoinnin ja pienten edistysaskelten voimaan. Yhteisöllisyys sisälsi ”myönteisen ajatuksen työstä yhteiseksi hyväksi, antamisen ja saamisen vuoropuhelun, itsensä unohtamisen yhteisen edun nimissä ja välittämisen heikoimmista”, tiivistää esipuheen kirjoittaja historian professori Maria Lähteenmäki.

Neuvottelutaktiikastaan Sillanpää sai myös lokaa niskaansa, omiltaan, sillä häntä syytettiin vehtaamisesta ”lahtareitten” kanssa ja kommunistit nimittivät häntä ”sosiaalifashistiksi”. Hän oli tahtonainen ja vaikuttaa olleen uupumattoman energinen, vaikka unen vähyys kulki mukana läpi elämän.

Pienet lapset saivat arvokasilmeisen Miina Sillanpään hymyilemään.

Pienet lapset saivat arvokasilmeisen Miina Sillanpään hymyilemään. Kuva: Työväen Arkisto, kirjan kuvitusta

Hädänalaiset yksinsynnyttäjänaiset sekä väkivallalta turvaa hakevat naiset olivat hänen sydämessään. Hänen puuhaamansa Helsingin ensikoti antoi turvan ensikuukausina 40 äidille ja vauvalle ja toimi esikuvana muutamissa muissa kaupungeissa avatuille ensikodeille. Sillanpää toimi Helsingin ensikodin ja Ensi ja turvakotien liiton puheenjohtajana kuolemaansa saakka. Helsingin ensikodista tuli sittemmin mielenterveysongelmaisten äitien suojapaikka.

Kansanedustajana Sillanpää toimi 1920-luvun alussa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeuksien puolesta elatusapuun ja isännimeen, olivathan lasten tarpeet jääneet itsenäistymistä edeltävän vuosikymmenen poliittisissa myllerryksissä muiden uudistusten jalkoihin. Mitä merkittävin edistysaskel maan sosiaalipolitiikassa oli vihdoin lastensuojelulain aikaansaanti vuonna 1936.

Sitä edelsi uusi, Ruotsista mallia otettu avioliittolaki vuonna 1929, missä naimissa olevat naiset saivat muiden muassa oikeuden pitää oman palkkansa. Naisjärjestöt olivat ajaneet lakia jo vuodesta 1907, tuolloin Tekla Hultinin esittämällä aloitteella, mutta laki eteni ratkaisevasti Sillanpään ministerikaudella. Ennen avioliittolakia Tannerin hallitus aikaansai lain naisten kelpoisuudesta valtion virkoihin.

Miina Sillanpään vaikutusmahdollisuus alkoi varsinaisesti Suomen itsenäistyttyä. Hän oli työväenliikkeen naisista ainoa, jolla oli mahdollisuus toimia julkisuudessa sisällissodan jälkeen. Sisällissodan aikana hän työskenteli Elannossa ja kaupungin keittolakomiteassa, mutta pysyttäytyi erossa politiikasta.

”Hän näki perheväkivaltaa, lasten kurittamista, naisten raiskauksia ja hyväksikäyttöä sekä santarmien väkivaltaa mielenosoittajia kohtaan. Kun työväki radikalisoitui ja ryhtyi perustamaan punakaarteja, Sillanpää vetäytyi syrjään.”
Teoksesta saa vaikutelman, että Miina Sillanpään ja poliittisen äärivasemmiston suhde oli puolin ja toisin vieroksuva ja karsastava.

Itse vaille koulutusta jäänyt Miina Sillanpää arvosti koulutusta keinona parantaa omaa asemaa. Oppivelvollisuuslaki vuonna 1921 tuli koskemaan kaikkia lapsia. Kansakoulun jälkeen ongelmaksi nousi ammattikoulutuksen puute. Vielä 1930-luvulla vain joka kymmenennellä nuorella oli ammattikoulutus. Kansalaiskoulusta tuli silta työelämään.

Korppi-Tommolan upeassa kirjassa toistuu Miina Sillanpään vaatimus, jonka mukaan vain paras on kyllin hyvää. Köyhillä naisilla tuli olla oikeus puhtauteen, lämpöön, laatuun ja kauneuteen siinä missä muillakin. Sillanpää kunnioitti ihmisarvoa. Laatuvaatimuksista hän piti kiinni perustamissaan lepokodeissa, kuten Siuntion lomakoti Lepopirtissä. Lepopirtistä oli 1930-luvulla nykyaikaisen kurssikeskuksen varhainen muoto.

Miina Sillanpään nimi liittyy oikeastaan kaikkiin merkittäviin sosiaalialan lakeihin, joilla vuosikymmenten aikana kohennettiin lasten, palvelusväen ja naisten asemaa ja oikeuksia. Hän ajoi kuntien velvollisuutta suojella huostaanotolla lasta väkivallalta ja epätasapainoisilta vanhemmilta, hän yritti edistää kouluruokailuun siirtymistä; hänen aloitteestaan perustettiin ensimmäinen synnytykseen erikoistunut sairaala, Naistenklinikka vuonna 1932; hän edisti äitiyshuoltoa, joka edistyi äitiysavustukseksi vuonna 1937 ja koskemaan kaikkia naisia pian sodan jälkeen. Kotiapulaislaki, Lex Miina, hyväksyttiin vuonna 1949. Se kuului sodan jälkeen säädettyyn sosiaalilainsäädännön ryppääseen, jonka seurauksena saatiin toteutetuiksi äitiysraha, äitiysloma, lapsilisät, kouluruokailu, kunnalliset kodinhoitajat ja aloitettua arava-asuntotuotanto. Kotiapulaislaki lakkautettiin tarpeettomana vuonna 1977.

Vuonna 1949 Suomen Kulttuurirahasto antoi suurpalkinnon talousneuvos Miina Sillanpäälle. Palkinnon ojensi säätiön vuosijuhlassa presidentti J.K. Paasikivi. Kuva: Työväen Arkisto, kirjan kuvitusta.

Vuonna 1949 Suomen Kulttuurirahasto antoi suurpalkinnon talousneuvos Miina Sillanpäälle. Palkinnon ojensi säätiön vuosijuhlassa presidentti J.K. Paasikivi. Kuva: Työväen Arkisto, kirjan kuvitusta.

Aikaansaannokset eivät ole näillä lyhkäisillä satunnaispoiminnoilla tyhjennetty. Teoksen julkistamistilaisuudessa spekuloitiin sillä, mihin epäkohtiin Miina Sillanpää tarttuisi tänään. Ilman epäröintiä hänen uskottiin keskittävän energiansa nyt turvapaikanhakijanaisiin.

Miina Sillanpää omisti elämänsä sorrettujen ja huono-osaisten puolustamiseen ja hän auttoi monin tavoin myös läheisiään yksityisesti. Häntä voi pitää Minna Canthin henkisenä sisarena, joka kirjoittamisen sijasta käytti keinoinaan neuvottelua ja puhumista. Häneen sopisivat J. H. Erkon Minna Canthille omistamat säkeet, vain etunimi muutettuna:
”Missä voittaa valistuksen valta,/ missä ihmisoikeus on pyhä,/ siellä heikot nousee sorron alta./ Siellä elää Miinan muisto yhä.”

Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 176 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Kommentoi

Miika Nousiainen: Juurihoito

Miika Nousiaisen Juurihoidossa tarvitaan usein puudutusta ja säännöllisesti hammaslankaa. Kansi. Elina Warsta.

Miika Nousiaisen Juurihoidossa tarvitaan usein puudutusta ja säännöllisesti hammaslankaa. Kansi: Elina Warsta.

Pekka Kirnuvaaralla, kahden leikki-ikäisen lapsosen pehmoisällä, voisi mennä paremminkin: isä on kadonnut Pekan elämästä tämän ollessa vasta kolmevuotias, vaimolla on leimahtanut rakkaus naapurin miehen kanssa ja hän on savustanut Pekan perheestä ja kaiken kukkuraksi hampaat lahoavat suussa. Pekka ei rohkene oikein edes nauraa.  Mutta armoton hammassärky pakottaa Pekka Kirnuvaaran hammaslääkärille. Lääkärin sukunimi on yllättäen sama. Potilastuolille asettautuva Pekka tajuaa törmänneensä lähisukulaiseensa, ehkä jopa lihalliseen veljeensä, sillä mistä kadonneesta ja tuntemattomasta isästä tietää.

Siitä asetelmasta käynnistyy Miika Nousiaisen uusin, mitä nousiaismaisin romaani, Juurihoito. Pekan huonosti hoidetut hampaat tarvitsevat paitsi juurihoitoa, paljon muita nykyajan hammaslääketieteen innovaatioita.

Juurihoito on ilkamoivalla huumorilla ryyditetty tarina luonteeltaan miltei vastakohtaisista veljeksistä, jotka hammaslääkäri Eskon jarrutuksesta huolimatta tunnustavat tosiasiat ja tutustuvat, lenkkeillen. Molemmilla on samanniminen isä ja molemmat on jätetty samanikäisinä, mutta raskauttavin todiste on hammasrivistössä vitosten puuttuminen. Se on geneettistä, tietää Esko. Torjuva ja varautunut Esko ei tiedä mitään edes äidistään. Hän on varttunut kasvatusvanhempien kodissa.

Isän arvoitusta he ryhtyvät selvittämään pieneen johtolankaan tarttuen. Se vie heidät rasistisessa maineessa olevaan Lieksaan, josta Eskon tietämän mukaan löytyy serkku. Matka serkun luo vie veljekset syvälle Lieksan rasistiseen historiaan, sillä isällä on ollut vakava rakkaussuhde nuoren romanitytön kanssa. Nousiainen viittaa tarinassaan Pankakosken romaniperheiden väkivaltaiseen yölliseen häätöön yli sadan aseistautuneen lieksalaismiehen toteuttamana ja romaniperheiden kotien tuhoamiseen vuonna 1956, mikä on yksi häpeällisimmistä ja murheellisimmista tapahtumista Suomen romanien historiassa. (Lisää Pankakosken ”puhdistuksesta”: Panu Pulma (toim.). Suomen romanien historia, sivut 186−187).

Lieksan matkalla päästään kuitenkin isästä uuteen johtolankaan ja se vie veljekset Ruotsiin Södertäljeen.  Siellä asuu isää vihaava katkera nainen, mutta ennen muuta hänen lapsensa, yllätyssisko, kiroile Sari, ruotsidemokraatti, jolla on erimaalaisista aviomiehistä kiukun kirjoma monikulttuurinen elämänkokemus.

Sitten paljastuu yksi sisar lisää, joltain Thaimaan saarelta. Sinne siis, koko joukko! Hammaslääkäri Esko kustantaa lystin. Villiksi äitynyt isänetsintämatka päätyy lopulta Sydneyn kautta aboriginaalien muinaisille maille Australian sisäosiin, josta löytyy vielä yksi sisar, puoliksi aboriginaali Sunday.

Ainakaan isä ei ole ollut rasisti: hänellä on ollut tärkeä ja rakas parisuhde Suomessa romanitytön ja  Australiassa aboriginaalinaisen kanssa. Mutta kumpaakaan hän ei onnistunut suojelemaan ympäristön ymmärtämättömyydeltä ja vihamielisyydeltä. Molemmilta naisilta riistettiin, virallisesti pakkohuostaanotettiin, heidän lapsensa.

Isästä sisarjoukko löytää lopulta vain haudan, mutta matka ei ole turha. Kukin löytää itsensä tai ainakin kätkössä olleita piirteitä itsestään. Eniten venyy asenteissaan ja ajattelussaan hammaslääkäri Esko, joka raahattuaan miltei koko hammaslääkäriasemansa matkalaukussaan maailman ääriin pääsee tekemään jaloja tekojaan sisartensa ja heidän läheistensä hammastarhan hyväksi. Hyvät hampaat on Eskolle evoluutioin huipentuma. Ja kun omasta elämänkuplasta on uskaltanut astua ulkopuolelle, yllätyksiä riittää: Esko rakastuu, ystävälliseen ja iloiseen thaimaalaiseen hammaslääkärin apulaiseen.

Juurihoito on siis hulppea juoniromaani, jonka läpi kulkee ylikansallisen humanismin, suvaitsevaisuuden ja inhimillisen kunnioittamisen punainen lanka. Anteeksianto, välittäminen ja rakkaus ovat kirjan kantaviksi osoittautuvia elämänpilareita. Mutta Miika Nousiaisesta ei olisi kyse, elleivät kirjan henkilöt, kukin tavallaan, olisi fanaatikkoja, jopa jonkin sortin fundamentalisteja. Maaninkavaarassa se oli hulluudeksi eskaloitunut kestävyysjuoksuharjoittelu, Vadelmavenepakolaisessa ruotsalaisuuskammon käännetty parodia ja Metsäjätissä uljas kapina kylmäsydämistä työpaikkojen karsimista vastaan. Juurihoidossa ehdottomuus kulminoituu hampaisiin, riittävän pitkäkestoiseen hampaidenpesuun, hammaslangan käyttöön ja makean välttelyyn.  Niistä Esko ei anna periksi, eikä hänen tarvitsekaan.

Mutta Pekka ei taivu hammaslangan käyttäjäksi. Hän on sitä mieltä, että jos ihminen on käynyt kuussa, Mount Everestillä ja Tuurin kyläkaupassa, hän pystyy kyllä keksimään kivuttomampiakin keinoja. Tuttua, viihdyttävää, humaania ja lämminhenkistä Nousiaista siis.

Miika Nousiainen: Juurihoito. Otava 2016, 332 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Emma Cline: Tytöt

Tyttöjen yhteisössä kaikki on jaettua. työt, roskaruoka ja rispaantuneet kierrätysvaatteet.

Tyttöjen yhteisössä kaikki on jaettua: työt, roskaruoka ja kierrätysvaatteet, minuus ja oma ruumis.

Eletään kesää 1969. Vakavaraisen porvarisäidin tyttö Evie on 14-vuotias. Viimeisen kesän ennen siirtymistä syksyllä sisäoppilaitokseen on määrä olla upea, mutta Evien bestis Connie hylkää hänet ja hankkiutuu juuri sen tytön ystävyyteen, jonka kustannuksella Evie ja Connie ovat jo pitkään ivailleet keskenään tämän selän takana. Tähän asti tytöt ovat jakaneet keskenään kaiken, mutta nyt Evie on hylätty, sysätty yli laidan, eikä hän viihdy kotona, missä äiti yrittää rakentaa uutta suhdetta naimisissa olevaan mieheen isän muutettua asumaan yhteen upean sihteerinsä kanssa.

Mutta tapahtuu yllättävää. Näin sen muistaa vuosia myöhemmin keski-ikäinen Evie:

Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsetta enää irti heistä. Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotain, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukon alemmas ja vilautti paljaan rintansa punaisia nännejä. Keskellä puistoa jossa villisi ihmisiä. Ennen kuin ehdin täysin uskoa silmiäni, tyttö kiskoi mekon takaisin paikoilleen. Kaikki kolme nauroivat roisisti ja huolettomasti, kukaan ei edes vilkaissut, katsoiko joku.
Tytöt menivät ravintolan viereiselle kujalle, kauemmas grillistä. Harjaantuneesti ja sulavasti.

Evie näkee mustatukkaisen tunkeutuvan ravintolan jätesäiliöön ja roikottavan kohta käsissään raakaa kanaa ja leipäpussia.  Tytöt ovat ruuanhankintareissulla. Kun mustatukkainen katsoo Evieen ja hymyilee, Evien vatsanpohjassa kouraisee. Mikään ei olisi enää niin kuin ennen.
”Meidän välillä tuntui tapahtuvan jotain, ilma järjestäytyi pikkuisen uudella tavalla.”

Evie ei saa pidikkeetöntä ruuanetsijää mielestään. Myöhemmin hän törmää tyttöön uudelleen, tämän ollessa jälleen varkaissa. Kun vieras tyttö, Suzanne, herättää kauppiaan terveet epäilyt, Evie juoksee perään ja tarjoutuu varastamaan tytön puolesta. Tarve merkitsee vessapaperia, jonka Evie päätyy ostamaan valehdellen Suzannelle paketin antaessaan varastaneensa sen.

Evie on läpäissyt miellyttämishalussaan ensimmäisen testin ja lisää on tulossa. Tytöt on rankan karhea, yhteen kesään sijoittuva tarina alaikäisen, levottoman Evien äitikapinasta ja ajautumisesta oman yksinäisyyden seurauksena ja korvikkeena tuntemattomien tyttöjen mukaan kaupungin laitamille, rähjäiselle maatilalle, missä sekalainen joukko nuoria elää rappionsekaista, näköalatonta, huumeista kommuunielämää.

Emma Clinen menestysromaani Tytöt kuvaa seksuaalisesti heräävän murrosikäisen tytön raastavasta tarpeesta kuulua joukkoon, tuntea itsensä hyväksytyksi ja halutuksi sekä hinnasta, minkä siitä joutuu ja minkä on valmis maksamaan. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat kiinnittyneinä minuuteen, kuin Evien varjoja, jotka hän yrittää kieltää itsepetoksessaan ja lietsomassaan kapinahengessä turvallista ja vakaata kotiaan kohtaan.

Hylätyksi tulemisen pelko ja miellyttämisenhalu ottavat ylivallan myös silloin, kun Suzanne ensi kerran nappaa hänet vieraiden ranchtyttöjen kyytiin:

”Odotin koko ajan että jäisin kiinni, että minut tunnistettaisiin tunkeilijaksi, joka ei kuulu joukkoon. Tukkani oli liian puhdas. Ulkonäössäni oli pieniä myönnytyksiä sovinnaisuudelle ja hyvätapaisuudelle, joilla ei näyttänyt muille olevan mitään merkitystä.”

Tytöt kuvaa upeasti murrosikäisten tarvetta kloonata itsensä toinen toistensa näköisiksi, olla erottumatta toisista, kulttuuria, minkä kuulee vallitsevan nuorten maailmassa yhä.  Yhdysvaltain nuorisohistoriassa vuosi 1969 huipentui rakkautta ylistävän hippiliikkeen suurkonserttiin Woodstockissa. Siitä ranchin tytöt eivät tunnu tietävän, vaikka musiikki kuuluu erottamattomana osana elämään. Ranchin taikasana on rakkaus. Kaikki on yhteistä eikä mikään ole omaa.

”Syötin laamat, kitkin puutarhaa, kuurasin ja valkaisin keittiön lattiat. Työ oli yksi tapa osoittaa rakkauttaan, luopua minuudestaan.”

Minuudestaan Evie pyrkii kaikin keinoin irti lunastaakseen Suzannen kiintymyksen ja rakkauden.  Tärkeintä maailmassa on vain Suzanne ja tuhoisinta olisi hänen suosionsa menettäminen. Evie on valmis mihin vain osoittaakseen uskollisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja mukautumiskykyään.  Tytöt sivuaa siis myös lesborakkaudesta, sitä kuitenkaan alleviivaamatta.

Ranchia johtaa muiden nuorten palvoma ja karismaattisena pitämä Russell. Russell osoittautuu eri tavoin tyttöjen hyväksikäyttäjäksi, pian myös alaikäisen Evien. Kukaan ei kyseenalaista. Muiden tahto ovat Russellin taskussa. Russellin luottonainen ja päälelu on kuitenkin Suzanne, ehdoton tottelija.

”Ystävällisiin tunteisiini alkoi sekoittua mahtipontisuutta, aloin täyttää kaikki tyhjät kohdat itsessäni ranchilla varmoina vallitsevilla totuuksilla. Russellin taitavasti tuputtamilla ajatuksilla: Luovu egostasi, kytke mielesi vapaalle. Lähde kosmisen tuulen mukaan. Uskomukset olivat yhtä laimeita ja helposti sulavia kuin ne makeat pullat ja kakut joita pihistimme leipomosta Sausalitossa, tyhjää höttöä jota ahmimme mahan täydeltä.”

Evien myöhempi muistelus on selvänäköistä ja kriittistä, mutta kesällä 1969 suhtautuminen oli ihmettelevää, sopeutuvaa ja kyseenalaistamatonta.

Tytöt on raastava, sillä Evie on eksyksissä ja orpo. Rakkauden mantrasta huolimatta ranchin kulttuurissa vallitsee selviämisen vaatimus ja rakenteellinen julmuus.
”Suzanne näki minun kirkkaana palavan ja ilmiselvän heikkouteni, ja hän tiesi miten heikoille tytöille käy.”

Lopulta kaikille käy huonosti, kuitenkin vähiten heistä juuri Evielle siksi, että tapahtuu pahinta mitä hän saattaa kuvitella: hänet hylätään. Hänet pudotetaan kyydistä tuntemattomalle pimeälle tielle. Suzannen johdolla ja tahdosta hän kokee kollektiivisen ulosheiton, täydellisen hylkäämisen. Minuudestaan luopuneet tytöt ovat menossa toteuttamaan levytyssopimuksessaan pettyneen Russellin henkilökohtaista kostoa, tämän puolesta. Keikka on päättyvä verilöylyyn ja rakkaus muuttuva umpisokeaksi vihaksi, tyttökolmikon raa`aksi yhteenhitsautumisriitiksi ja uskollisuustestiksi.

Keski-iässä suonikohjuinen Evie Boyd miettii, olisiko hänestäkin ollut tappajaksi, ellei häntä olisi viskattu pois kyydistä. Hän epäilee ettei, mutta tietää, että olisi totellut Suzannea kuten muutkin tytöt. Emma Clinen romaanissa yhdistyy alaikäinen lapsenomaisuus liian varhaisiin ja julmiin kokemuksiin.

Clinen kieli räiskyy ja kipunoi tunkeutuessaan nuoren tytön arimpiin piilopaikkoihin kuin pedon kynnet raadellessaan yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen herkkiä hermoratoja. Tytöt on kypsä ja vavahduttava esikoiskirja, jonka viesti irrottautuu irti tapahtumavuodestaan, yliaikaiseksi.

Romaani on kokenut nopeasti maailmanmenestyksen. Käännösoikeudet kerrotaan myydyn 34 maahan. Erinomainen suoritus esikoiskirjailijalta!

Emma Cline: Tytöt. Otava 2016, 297 sivua. Suomennos Kaijamari Sivill.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia

Vladimir Putin monentaa itsensä. Mutta keitä hän kuuntelee ja keillä on asema hänen lähipiirissään?

Vladimir Putin monentaa itsensä. Mutta keitä hän kuuntelee ja keillä on asema hänen lähipiirissään?

Heti kärkeen: Mihail Zygarin teos Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia on mitä mainioin teos, suorastaan herkkua. Mitä enemmän on seurannut erityisesti Venäjän politiikkaa, sitä anteliaammaksi kirja osoittautuu. Siksi on merkillepantavaa kannen sisäkäänteeseen poimittu luonnehdinta entiseltä Moskovan suurlähettiläältä Rene Nybergiltä: ”Paras lukemani kokonaisesitys Putinin vallasta ja siitä Venäjästä, jota hän johtaa.”

Lukemisenaikainen ja -jälkeinen tuntemukseni oli paljon laihemmilla perustiedoilla tämä: Luonnehdinta osuu! Kirja tarkentaa ja syventää tietojamme, mutta täysin erilaiseksi se ei muuta putinismia siitä, miten sen ovat kremlologimme hahmottaneet: Venäjä haluaa imperiuminsa paluun ja haluaa sitä kunnioitettavan, arvostettavan, kuunneltavan ja pelättävän ja Venäjä nojautuu aseman saavuttaakseen nationalismiin, patriotismiin ja ortodoksiaan sekä käyttää ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan tärkeänä työkaluna.

Kuherrusvuodet länsimielisten venäläisten liberaalien kanssa ovat ohitse. Länsi itsessään, etenkin Yhdysvallat, edustaa pahaa sekä pahaa tahtoa.

Teoksesta vahvistuu kuva siitä, että Vladimir Putin pitää itseään korvaamattomana. Jos hän lähipiirin mukaan vielä empi pyrkimistä toiselle kaudelle presidentiksi, tilanne on nyt tyystin toinen.

Menestysteoksen kirjoittajan, 35-vuotiaan Mihail Zygarin kerrotaan kuuluvan Venäjän arvostetuimpiin toimittajiin. Hän on toiminut viisi vuotta televisiokanava Doždin päätoimittajana ja on saanut esittelyssä nimeämättömäksi jätetyn kansainvälisen tunnustuspalkinnon lehdistövapauden edistämisestä. Hänen kerrotaan myös julkaisseen aiemmin kirjan maakaasu- ja öljykonserni Gažpromista.

Nyt käsissäni oleva teos perustuu laajaan määrään Putinin lähipiirissä työskentelevien ja työskennelleiden haastatteluja: presidentin hallinnon työntekijöiden, hallituksen ja valtakunnanduuman jäsenten, yrittäjien ja ulkomaisten poliitikkojen.

”Lähes jokainen heistä kertoi oman tarinansa, joka välistä ei käynyt yhteen muiden henkilöiden tarinan kanssa.  Sankarit unohtivat useasti tosiseikkoja, sekaantuivat ajassa eivätkä pystyneet muistamaan edes omia tekojaan ja sanojaan. He pyysivät säännöllisesti olemaan viittaamatta itseensä. Minun onnistui kuitenkin haastatella sellainen määrä tapahtumiin osallistuneita, että kuvasta tuli melko täydellinen”, Zygar kuvaa menettelytapojaan ja lähteitään. Näistä lähtökohdista kirjaa myös luin.

Kirja koostuu neljästä pääluvusta, joilla kirjoittaja jakaa Vladimir Putinin henkilökuvassa koetut muutokset. Otsikot viittaavat satiirisesti, osin jopa pirullisesti, historian tunnettuihin hahmoihin: Putin I Leijonanmieli, Putin II Loistava, Tsarevitš vale-Dmitri, Putin IV Julma sekä loppusanoissa vielä Putin IV Pyhä.  Siis KGB:n päällikön Nikolai Patruševin ajatuksin ”Ellei Putin, niin kuka?”

Pääryhmittelyn alta löytyy 20 lukua ja kaksikymmentä erilaista ikkunaa kahteenkymmeneen eri tapahtumaan nyky-Venäjän lähihistoriassa. Kunkin luvun sisällöllinen johdatus kertoo kirjoittajan journalistisesta runsaskätisyydestä. Mutta aloin nopeasti kaivata loppuun toimitettua henkilöhakemistoa. Mielestäni kustantajan olisi pitänyt se tilata suomentajalta, vaikkei se venäläisestä versiosta kenties puuttui. Me kaikki emme ole Rene Nybergejä, joille Putinin sisäpiirin henkilöt ovat tuttuja kuin omat lähisukulaisemme.

Putin tuntuu vaihtavan lähipiirinsä kokoonpanoja epäsäännöllisen säännöllisesti ja takana on aina jotain perin mielenkiintoista. Käy ilmi, että Putin muistaa ja hänellä on varaa odottaa. Kun merkittävä tuoli kaatuu lähipiiriläisen alta, seurauksen polku syyhyn on voinut jo sammaloitua. Putin ei pidä kiirettä ja muistuttaa siten kärsivällistä vaanijaa. Missä yhteydessä kerrottiin viimeisen kerran vaikutusvaltaisesta pääsyyttäjä Vladimir Ustinovista, maan ehkä mahtavimmasta silovikista, jolla oli valta saattaa kuka tahansa politiikasta kiinnostuva rahaporho telkkien taakse, mutta joka joutui eroamaan ikään kuin omasta tahdostaan? Tai mitä tekee nyt liberaali talousmies, entinen valtionvarainministeri Aleksei Kudrin, jonka ansiosta Venäjä kokosi öljyn korkean hinnan aikaan vakautusrahastonsa? Kudrinille veikkailtiin paluuta talousministeriksi, mutta hän ”hävisi taistelun paikasta presidentin päässä”.  Ja monet muut.

Zygarin kirjassa silovikkeja riittää. Henkilöhakemiston avulla lukija olisi voinut seurata eri tappien kohtaloa vallan ja sen menettämisen vuoristoradalla, kun koneiston käyttäjänä toimii energinen Vladimir Putin.

Sillä energinen Putin on. Vaikka puolustusministeri Sergei Šoigun ajatushautomosta ovat lähtöisin Putin III Julman poseeraukset paljain rintalihaksin cowboy-hattu päässä tai perhostyylillä uinnit kapean, kylmän Hemtšik-joen yli, kaikki ei ole vain lavastetta. Kirjan yhden nimettömänä pysyvän lähteen mukaan Putin käyttää joka päivä kaksi tuntia uintiin ja harjoituksiin treenisalilla, ja lisäksi pelaa muutaman kerran viikossa jääkiekkoa – yleensä öisin.

Mutta kuolematon Venäjän kansan sankari ei toki ole. Kun Putin katosi useiden viikkojen ajaksi tavoittamattomiin, huhuttiin syövästä. Mihail Zygar ei suoraan vahvista huhua, mutta vihjaisee samaan diagnoosiin hänkin. Putin kadottua koko koneisto lamaantui eikä kukaan tohtinut käyttää suurissa asioissa päätösvaltaa.

Kaiken kaikkiaan teos valottaa tärkeimmät poliittiset tapahtumat 15 vuoden ajalta sisäpiirin näkökulmasta. Kuka oli missäkin ajatuksen isä ja miksi, ketkä vastustivat ja miksi, keitä Putin kuunteli, missä vaiheessa Putin muodosti kantansa, keillä hän korvasi syrjäyttämänsä ystävät ja ennen kaikkea miten jokainen tuntuu olevan Putinista riippuvainen. Kun Krimin anastamisen jälkeen länsi asetti Putinin lähipiirin rikkaat boikottiin, kukaan ei napissut. Kuviteltua painostusta Kremliä kohtaan ei tullut.

”Kukaan Putinin läheisistä ei uskaltanut kiistellä hänen kanssaan, koska monet ymmärsivät, että hän, − vain hän – oli heidän hyvinvointinsa varsinainen takaaja ja lähde. Heidän legitiimisyytensä kasvaa vain hänen hyväntahtoisuudestaan. He eivät ole keränneet rikkauksiaan sinnikkäällä työllä eivätkä lahjakkuudella liikkeenjohdossa, vaan hänen tuttavuutensa ansiosta. Kauemmaksi joutuminen ja epäsuosio merkitsisivät tämän hyvinvoinnin loppumista. Hänen vihansa on heille henkilökohtaisesti paljon kaikkia läntisiä pakotteita vaarallisempi.”

Kirjassa kyse ei ole lähteettömistä juoruista, vaan pyrkimyksestä ymmärtää koneiston toimintaa. Ennakoidakin? Ehkä, sillä isot trendit Putinin valtakauden ajalta erottuvat. Aluksi KGB-kasvattimme halusi isojen kerhoon. Hän koki Toni Blairin ja Silvia Berlusconin ystävikseen ja ihaili George W. Bushia, kunnes New Orleansia kohdanneen luonnonkatastrofin töpeksimisten seurauksena tajusi Bushin rammaksi ankaksi ja suhtautuminen muuttui ylenkatseeksi. Blair osoittautui petturiksi, kun Ison Britannian oikeus kielsi oligarkki Boris Berezovskin luovuttamisen. Sittemmin Berezovski löytyi hirttäytyneenä entisen vaimonsa huoneistosta.

Ydinasia Putinille on ja on ollut Venäjän suurvalta-aseman tunnustaminen. Hän on pyrkinyt viemään Venäjän supervallaksi ja kokenut nöyryytyksiä, kuten Krimin pakkoliittämisen jälkeen joutumisen marraskuussa 2014 Australian G20-kokouksen ryhmäkuvassa sijoitetuksi aivan reunalle ja lounastamaan kuin hylkiö, ainoana seuranaan presidentinvirasta hiljan erotettu Brasilian Dilma Roussoff. Siitä kokouksestahan Putin palasi kesken kaiken pois. Toinen nöyryytys tuli heti perään: paria kuukautta myöhemmin ulkoministeri Sergei Lavrovin selityksille hohotettiin avoimesti Münchenin turvallisuuskonferenssissa.

Mielestäni meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt Putinin vuodesta 2007 hellimä ajatus uudesta sopimuksesta koskien yleismaailmallista turvallisuutta. Hän ajoi uutta maailman johtamisen johtoryhmää – Venäjä sen näkyvänä osana – ajatusta, joka jätettiin vaille huomiota. Luvussa Bashar al-Assadista tulee Vladimir Putinin heijastus käsitellään Venäjän pyrkimyksiä näkyvään asemaan maailmanturvallisuuden säätelijänä, oli kyseessä lännen kanssa yhteinen vihollinen ISIS tai asemien säilyttäminen Syyrian kautta Lähi-idässä. Mutta luvussa vihjataan myös venäläisten ulkopolitiikan strategien outoihin puheisiin siitä, että ”suuresta sotilaallisesta konfliktista voisi tulla Venäjälle uusi mahdollisuus, koska se kääntää maailmantilanteen kokonaan ympäri”.

Zygarin teos on valtavan runsas. Sen sisältöä en siis edes yritä haarukoida. Uutta itselleni oli lukea, miten presidentiksi houkutettu Dmitri Medvedev ihastui virkaansa ja alkoi perustamansa uuden tukipuolueen avulla edistää pääsemistään jatkokaudelle, miten kaikki meni pieleen ja Putin katkaisi suunnitelmilta siivet. Tai miten Ukrainan oranssivallankumous muuttui Putinin painajaiseksi, miten hän asemoi itsensä tukemaan Unkarin presidenttiä Viktor Janukovitšia, miestä, josta ei pitänyt eikä luottanut, ja miten Venäjän sotkeutuminen Itä-Ukrainan sotaan eskaloitui. Ukrainan ja Krimin poliittisten tilanteiden kehitys ja aikeet on kuvattu tarkkaan muiden muassa Krimin ja Donetskin vihreän miehen, suulautensa vuoksi syrjäytetyn Igor Strelkovin kertomana mutta myös Kremlin vinkkelistä.

Tai miten Putin suostuteltiin Sotšin olympialaisten kannalle tai miten Kreml on tosiasiassa Tšetsenian yksinvaltaisen brutaalin presidentin Ramson Kadyrovin panttivanki. Grožniin viittaavat niin Jeltsinin ajan varapääministeri Boris Nemtsovin kuin toimittaja Anna Politkovskajankin murhat. Murhien tilaajaa ei  kukaan lausu ääneen.

”Venäjällä on varsin vaaratonta olla toimittaja, jos ei kirjoita Tšetseniasta. Kaikesta muusta, ole hyvä, mutta Tšetseniasta ei pidä kirjoittaa… Tämä on se pikku juttu, jolle voi uhrata totuuden, sillä onhan paljon muitakin aiheita.”

Itseäni kirjassa yllätti se, miten pitkään Putin tuntuu torjuneen tiedon Venäjän dramaattisesti heikentyneestä taloudellisesta tilasta. Putinin alkuvuosien liberaalien uudistusten ideologi Hermann Gref perusteli pommiksi luonnehditussa puheessaan Pietarin sijoitusfoorumissa 2014 Neuvostoliiton hajoamista taloudellisten lakien tuntemattomuudella, Putin ”vitsaili kovasti (salin nauraessa kuin ukkonen), vakuutti, että Venäjän talous on hyvin vahva, se vain vaatii vakavaa liikekannallepanoa ja valtiolla on tähän resurssit”.
”Mahdollisesti viimeiseksi vaikutusvaltaiseksi liberaaliksi demokraatiksi maassa” luonnehdittu talousmies Aleksei Kudrin oli menettänyt tiensä Putinin päähän.

Mihail Zygarin tyyli on vetävä. Hän letkauttelee, mutta onneksi kuitenkin harvakseltaan niin, ettei hauskuus muutu itsetarkoitukselliseksi ja pääse nakertamaan uskottavuutta. Mutta oli helppo kuvitella teoksen suomennostyö paitsi suururakaksi, myös sisällölliseksi herkuksi Jukka Malliselle, joka on aina suhtautunut terveen ironisesti naapurimme mahtimiehiin. Tässä yksi esimerkki: Kun Venäjä halusi korvata Venäjän talousfoorumin Lontoossa talousfoorumilla Pietarissa kesän kynnyksellä 2014 Itä-Ukrainan sodan temmellyksen keskellä ja yhdistää foorumin G8-kokoukseen, kaikki meni pieleen. G8 lopetti itsensä ja kokous peruutettiin. Näin Zygar kertoo:

”Pietarin foorumi muuttui surullisiksi häiksi, joista morsian oli karannut ja sulhanen ystävineen isottelivat yhä toistensa edessä väittäen, että morsian ei oikeastaan ollutkaan miellyttänyt häntä, ilman tätä on jopa parempi.”

Kirjansa lopussa Zygar vetää Putinista väittämiä ja vastaväittämiä, kumoten tai oikeammin syventäen aiemmin kertomaansa. Kaikesta tästä olemme lukeneet edellä hänen tekemänään ja nyt:

”Putin ei katsonut, että Venäjää ympäröivät joka taholta viholliset. Putin ei aikonut sulkea kaikkia riippumattomia televisiokanavia. Putin ei aikonut tukea Viktor Janukovitšia. Hän ei halunnut pitää olympialaisia Sotšissa. Hänen lähipiirinsä ajatteli, että he yrittävät arvata hänen suunnitelmansa – itse asiassa he toteuttivat omiaan…
Me olemme kaikki keksineet oman Putinimme. Ja luultavasti hän ei ole vielä läheskään viimeinen.”

Mitä Putin IV Pyhän jälkeen? Vaikka lähipiiriläiset ovat riippuvaisia Putinista, he osaavat myös pelata yhteen. Siitä yhtenä esimerkkinä kirjassa viime vuosikymmeneltä on nelikko Ivan Setšin−Vladimir Ustinov−Mihail FradkovJuri Lužkov, ryhmä joka ehti pohdiskella, että silloisesta pääministeri Fradkovista voisi tulla erinomainen presidentti. Ainakin kolme heistä, Fradkov, Lužkov ja Ustinov, on pudotettu, mutta Rosneftiä johtavaa Setšiniä luonnehditaan kirjassa kaikkein vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi Venäjän teollisuudessa ja hallituksessa.

Yhdistävä ominaisuus vallan sisäpiirissä on kunnianhimo.

Mihail Zygar: Putinin lähipiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia. Otava 2015, 452 sivua. Suomennos Jukka Mallinen.

Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturissa Ahman aate perustuu torjuntaan, mutta päätyy sittenkin yhteistyöhön.

Korpisoturissa Ahman aate perustuu torjuntaan, mutta käytäntö päätyy sittenkin yhteistyöhön.

Ahma on selviytymisen korpisoturi. Hän on jakanut ja omaksunut näkemyksiään samanhenkisten maailmanloppuun valmistautujien nettisivustolla, irtisanonut vuokrakämppänsä ja ostanut jostakin itärajan tuntumasta Edeninsä, rappiotilan, hylätyn rakennuksen viljelyläntteineen. Tilalla on kasvatettu sikoja ja sonnalla saastutettu läheinen tekojärvi. Mutta siellä Ahma heittäytyy erakoksi omavaraistalouteensa.

Hän on jälkilinkolalainen: Ihmisiä on liikaa. Maapallo ei kohtuutta halveksivalle ihmissuvulle riittänyt. Se, että musta surma tappoi kolmanneksen Euroopan väestöstä, olisi nykyisin liian vähän. Minimivaatimus olisi yhdeksänkymmentä prosenttia. Itsepetokseen tuudittautunut ihmiskunta on ohittanut point of returnin.

Miten kekseliäs aihe, korostettu linkolalaisuus! Nyt kun Gustafsson sen nappasi, tuntuu suorastaan oudolta, ettei aihetta ole kaluttu kaunokirjallisuudessa varhemmin. Sehän on liki tyrkyllä. Mutta mikäpä minä, satunnainen lukija, olen yleistämään. Uskonlahkojen tuomiopäivän dysutopiaa on toki hyödynnetty. Ja entä koko villi ja kekseliäs scifi-kirjallisuus, jota en juuri tunne.

Tuomiopäivän ainekset kumpuavat nykytilanteesta. Venäjän ostoboikotti ja uhka ovat yhä päällä, mutta vielä rajumpaa on EU:n Suomeen kohdistama kauppasaarto. Syy on ilmeisesti pakolaispolitiikassa.  Suomi on saarrettu.

Laura Gustafssonin habituksen ja kirjan hengissäsäilymispyrintöjen välillä elää hedelmällinen ristiriita

Laura Gustafssonin habituksen ja kirjan hengissäsäilymispyrintöjen välillä elää mielestäni hedelmällinen ja älykäs ristiriita. Kuva: Markus Sommers

Tunnistin lukiessani toistuvasti Laura Gustafssonin ihailua, joka kohdistui vivahteikkaaseen kieleen ja nokkeliin ilmaisuihin sekä ennen kaikkea vaikutelmaan asiantuntijuudesta, oli kyse tuliaseista, härkäpavun viljelystä tai ulkohuussin rakentamisesta. Oli pakko lukea välissä kirjailijan loppukiitokset, keitä kaikkia hänen on kiittäminen aineiston kartuttamisessa. Yhdeksi hän mainitsee survival-keskustelupalstan, josta hän kertoo inspiroituneensa omiin sovellutuksiinsa. Kirjaa sähköistää erikoislaatuisen asiantuntijuuden (tai sen vaikutelman) ristiriita kirjailijan mitä naisellisimman habituksen kanssa.

Mutta ovatko ihmiset järkeviä? Joku kyynikko saa päähänsä, että ulosteiden täytyy nähdä maailmaa: päästä kroolaamaan kymmeniä kilometrejä pitkin putkia puhtaan veden varassa. Ei vesiklosetin keksijää yksin voi syyttää. Kaikki johtuu kaupungeista ja siitä, että ne surkastuttavat älyn. Ihmiset eksyvät niin kauas luonnostaan, etteivät osaa enää paskantaakaan oikein. Kaupungissa kokonaisuus katoaa, ketju katkeaa.

Romaani vilisee vastaavanlaisia provosoivia ja epämuodikkaita väittämiä ja yleistyksiä. Kuten tämä:

Mutta onhan se kohtuutonta, että aina haukutaan natseja. Miettikää nyt oikeasti. Mitä kaikkea muut eurooppalaiset ovat tehneet. Levittäytyneet jokaiseen maailmankolkkaan. Poranneet, räjäyttäneet, teurastaneet, kuivanneet, polttaneet, ryöstäneet, raiskanneet. Tyhjentäneet meret ja metsät kaikesta elämästä. Mutta natsit ovat niitä pahoja. Muiden toiminta on taloudellisesti perusteltua. Muut ovat normaaleja?

Ekologinen viritys on vahva. Ei Gustafsson saarnaa, kerronta on ilmavaa.

Ahma asettuu tilalleen kevättalvesta. Hän uurastaa kuin heikkopäinen koko kesäkauden saadakseen rakennuksen asuinkelpoiseksi ja peltotilkut tuottamaan ruokaa talven yli. Hän päättää, paljonko sieniä ja marjoja on kerättävä säilöön. Ihmiskunnan väkivaltaisen rajun sortumisen varalle hän varautuu kaivamalla juoksuhautaa. Hän, armeijan käymätön erakko, varautuu puolustautumaan pyssyin ja viiltoveitsin. Mutta hän on mitä rauhaa rakastavin ja todellisuudessa ennemmin nujertuu aliravitsemukseen kuin ampuisi metsästä yhdenkään eläimen ravinnokseen. Kumma kyllä hän ei silti ole kasvissyöjä ideologisesti.

Mutta miten pitkälle selviämistaistelussa tulisi tai joutuisi menemään? Ahma pohdiskelee vaatekuidun valmistamisongelmaa nokkosista tai sitä, missä vaiheessa kirjoitettu kieli alkaisi kadota. Hän on ansainnut hieman kolumnistina:

Hän kirjoittaa mustakantiseen vihkoonsa. Käsin kirjoittamisesta kipeytyvät sormet ja ranne. Pakko sitä on silti harjoitella: paraskin kirjoituskone hajoaa aikanaan. Kynän pystyy valmistamaan linnunsulasta, ja jos haju ei haittaa, mustetta saa mustesienestä, hän näki syksyllä muutaman kompostin luona. Miksei toisaalta luopuisi kirjoitetusta sanasta kokonaan. Siirtyisi takaisin legendojen ja laulujen maailmaan, alkuperäiseen kerrontaperinteeseen. Kirjoitetun sanan jälkeisessä maailmassa kukaan ei muista runoilijoita, vaan riimejä, sadoittain säkeitä. Kunnia ei kuulu trubaduureille vaan kielelle. Sille, mikä ihmisessä parasta on.
Vai onko se sittenkin pahinta?

Laura Gustafsson heittää täkyjä, mutta ei kehittele niitä pidemmälle. Mutta tuskin eteenpäin kirjasta toiseen rientävä lukijakaan sitä tekee! Sääli.

Ahman haluttomuus ja kyvyttömyys ampua kärjistyvät, kun pihaan ilmestyy villi, vaarallisentuntuinen sika. Ruokaa etsivä suuri torahampainen karju ehtii tehdä tuhoja juuresviljelmillä. Silti Ahmasta on vain sian rapsuttelijaksi. Syntyy epävireinen ystävyys ja luottamus.
Tiedätkö mitä Sika”, Ahma sanoo. ”Sadonkorjuuseen pitäisi määrätä konttoristit ja ammattiyhdistysjengi. Se olisi niille palvelus, oppisivat tärkeää työtä … Miehen pitää tietää syntyneensä riisinjyvästä.”
Jäin miettimään, miten sian lopulta kävi. Oliko se taitavampi selviytyjä kuin Ahma; Gustafsson ei kerro.

Koko maasta ovat sähköt katkenneet, kännykät mykistyvät, kaupat sulkevat ovensa kun kassakoneet eivät toimi ja pakastimet sulavat, elintarvikkeet alkavat loppua. Radiossa kansalaisia kehotetaan keräämään luonnonantimia, jos niitä metsästä löytyy. Juoksuhaudalle ei ole käyttöä, vaikka Ahman kotiin muuttaa kolme muuta: Pamsu kauppakeskustasta, raskaana oleva hevoskasvattaja Lilian ja eloonjääjien nettipalstalta tuttu Kapu. Ahmasta tulee holhoaja ja auttaja. Ylimääräiset asukit syövät talven mittaan ruokavarastot loppuun. Yksin hän olisi selvinnyt, nyt ei. Sekalainen yhteisö hajoaa lopulta traagisin ja dramaattisin kääntein.

Gustafsson näyttää kriisistä vain sotkuiset lähiseuraukset. Ahman asiat ovat perin huonosti, kunnes hänen elämäänsä ilmestyy toimelias ja osaava nainen, survival-nettiverkoston Lynx, siis ilves. Kahdestaan ja pian ehkä kolmestaan he selviäisivät – kenties maailmanlopun tuolle puolen.

Ihminen ei selviä erakkona ja ihminen tarvitsee toisten ihmisten verkostoja, lienee kirjan peruskiteytys samalla, kun Korpisoturi toimii ekologisena manifestina sekä luontoa ja yksinkertaista elämää arvottavana, mutta myös kyseenalaistavana tarinana. Superkriiseihin on löydyttävä kollektiivisemmat ratkaisut kuin yksittäisten ihmisten vastuulle jäävät selviämiskamppailut.

Lopuksi tyylinäyte Ahman ja hänen luonaan usein vierailleen Pamsun rosoisista keskusteluista:

Se kaivaa meikkilaukusta mustan kynän. Alkaa askarrella silmämeikin parissa.
”Piti ostaa maskaraa varastoon.”
”Aiot näyttää hyvältä, kun maailma loppuu?”
Pamsu hymähtää, ei se koskaan mielestään hyvältä näytä.
”Mutta siltä varalta, että tarvitsen joskus apua, on parempi, etten ole ihan perseestä reväisty.”
”Et olisi toisten avun varassa, jos opettelisit muutaman perustaidon. Sinun ei tarvitsisi miellyttää ketään”, Ahma sanoi. ”Kun ei se sinulta helposti luonnu muutenkaan.”
Pamsu valittaa, että tavarat on rakennettu liian monimutkaisiksi: niitä ei voi korjata ilman asiantuntijaa. Kukaan ei hallitse kaikkea, jokaisella on käsitys vain pienen-pienestä osa-alueesta. On järkevämpää verkostoitua, ja kauniit verkostoituvat paremmin.
”Ennen oli yksinkertaisempaa”, Ahma sanoi.
”Mitä? Joskus seitkytluvulla?”
”Tyyliin tuhat vuotta sitten.”

Laura Gustafsson: Korpisoturi. Into 2016, 254 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Winston Graham: Poldark kapinallinen

BBC on filmannut kaksi kertaa Grahamin Poldarkin. Jälkimmäisessä Ross Poldarkia näyttelee Aidan Turner.

BBC on filmannut kaksi kertaa Grahamin Poldarkin. Jälkimmäisessä Ross Poldarkia näyttelee Aidan Turner.

Lukuromaani. Ihmettelen, mistä moinen sanahirviö on levinnyt luonnehtimaan fiktiota, joka on jouhevaa luettavaa, muttei yllä kirjallisuuden aatelistoon. Winston Grahamin Poldark kapinallinen on sellainen, siis viihdyttävä kelpo kirja, joka ei tunge häiritsemään yöunia. Se on historiallisen Poldark-sarjan aloitusromaani. BBC teki 1970-luvulla siitä televisiosarjan, joka oli megamenestys. Sarja keräsi 14 miljoonaa katsojaa. BBC alkoi filmata Poldarkia uudelleen viime vuonna ja  YLE näyttää sen kahdeksanosaisena 4. lokakuuta alkaen.

Odotan siltä paljon – englantilaiset ovat vallan taitavia tv-sarjojen tekijöitä ja heillä on historiaa mistä ammentaa.

Grahamin Poldark-kirjoilla riittää historiaa. Ensimmäinen ilmestyi Englannissa heti toisen maailmansodan jälkeen ja suomeksi vuonna 1977 nimellä Ross Poldark: Namparan herra. Gummerus on siis asialla uudelleen. Esikoiselle on tuota pikaa luvassa suomeksi myös jatko-osa Poldark, Demelzan laulu. Aion lukea senkin.

Kaikkiaan Winston Graham (1908−2003) kirjoitti tusinan Poldark-kirjaa, niistä viimeiseksi jääneen vähän ennen kuolemaansa. Historiallisten Poldark-kirjojen lisäksi hänen mittava tuotantonsa käsittää 33 muuta teosta, joista tunnetuimmat ovat natsiaiheinen vakoiluromaani A Night Journey (1941) sekä suurimpaan suosioon yltänyt trilleri Marnie (1961), josta Alfred Hitchcock teki elokuvan yhtenä päänäyttelijöistään Sean Connery. Monesta muustakin Grahamin romaanista joko englantilaiset tai amerikkalaiset ovat tehneet elokuvan. Grahamilla on vakiintunut paikka Englannin kirjallisuudessa.

Poldark kapinallinen sijoittuu vuosiin 1783−1787, Cornwalliin lähelle seutua, missä kirjailija eli kolme vuosikymmentä. Seutukunta on elänyt kaivosteollisuudesta, louhitaan tinaa ja kuparia, mutta ei haluta osua rautaan. Ajat ovat nyt huonot ja kaivoksia suljetaan. Kun Ross Poldark 27-vuotiaana palaa Yhdysvaltain vapautussodasta lievästi ontuvana, häntä odottaa isän kuoleman jäljiltä pitkään laiminlyöty koti tiluksineen sekä velvollisuus kaivostöillä hengissä pidettyjä rutiköyhiä kyliä kohtaan. Vastaan iskevät rappio, palveluskunnan juopottelu ja kaiken peittävä saastaisuus sekä loppumatonta uurastusta vaativa työmäärä, jos mieli nostaa tila vielä aloilleen.

Ross saa heti saapuessaan rajun ja odottamattoman iskun: Hänen nuoruudenrakastettunsa Elizabeth on hiljattain kihlautunut Rossin serkun Francisin kanssa ja häät olisivat tuota pikaa. Kauniista Elizabethista tulee märkivä haava, joka kuitenkin tarinan edetessä paranee. Jos ja kun avohaava tuottaa kipua, sen kuten tunteiden yleensäkin kuvaajana Graham on vaisu ja laimea. Lukija kuvitelkoot!

Verity katseli häntä hetken ennen kuin puhui jälleen. Tehtyään kovaa työtä koko talven Ross oli laihtunut ja kalvennut. Hän juopotteli liikaa ja ajatteli liikaa. Verity muisti millainen Ross oli ollut villinä, hilpeänä nuorukaisena, joka puhui ja kujeili paljon. Hänellä oli ollut tapana laulaa. Tuo riutunut, omia asioitaan hautova mies oli hänelle muukalainen, niin paljon kuin hän yrittikin tuntea tämän. Syynä oli yhtä paljon sota kuin Elizabeth.

Mielen lääkitsijäksi kasvaa Demelza, juopon isän pahoin pieksemä 13-vuotias tyttö, jonka Ross pelastaa hakkaajansa kynsistä. Vuodet kuluvat ja uuttera Demelza kypsyy naiseksi, Rossin ystäväksi ja isäntäänsä jumaloivaksi kumppaniksi. Aikuistuttuaan Demelza viettelee Rossin ja tuon yön tuloksena on yläluokkaisen säädyn ylenkatsoma epäsäätyinen avioliitto.

Netin tarjoamien tietojen mukaan Demelzan ominaisuudet ja piirteet loi kirjailijalle hänen nuori vaimonsa Jean. Elämäntarinassa on samaa: Graham tapasi tulevan vaimonsa tämänkin ollessa vasta 13-vuotias. Kun BBC filmasi suositun Poldark-filminsä, Demelzaa näyttellyt Angharad Rees antoi aiempaa rohkeamman suunnan eroottisten nuorten naisten rooleja näytelleille ja BBC sai osakseen kirjailija Grahamin raivon. Roolityön tietoinen, valikoiva rajaus loukkasi Grahamin mielestä hänen vaimonsa muistoa.

Lokakuussa on siis luvassa likaa, köyhyyttä ja kaivostyöläisten raadantaa, Cornwallin nummia ja dyynejä, merta ja myrskyä, yläluokan pukuloistoa sekä tietysti henkilödraamaa. Kirjan henkilögalleria on varsin laaja enkä edes yrittänyt hallita sitä. Summaten gini voittaa veden janojuomana, itsestään liikoja luulevista mahtimiehistä moni on silkka mulkku, mutta sarjan niminaiset kuormineen ja kohtaloineen keräävät lukijan sympatian. Näitä symppisnaisia Poldark kapinallinen nostaa niin köyhästä kansasta kuin yläluokastakin. Yksi heistä on Rossin serkku Verity.

Luotan, että aistien yltäkylläisyyttä tarjoava lokakuun tv-sarja puhaltaa henkeä kirjan kirjavaan henkilökuvastoon, ehkä myös ajan yleishistoriaan, joka ensimmäisessä kirjassa jää taustoituksena ohuehkoksi. Ranskan suuri vallankumous on ovella ja Englannin kuninkaana jatkaa yli 80 vuosikymmenen ajan mentaalisesti epävakaa Yrjö III, pääministerinä tuolloin kuitenkin mieleltään terve William Pitt nuorempi.

Winston Graham: Poldark kapinallinen. Gummerus 2016, 555 sivua. Suomennos Irmeli Salamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani | Avainsanat: , , | Kommentoi