Laura Malmivaara: Vaiti

Talebanit ja Kabulin stadion 1990-luvun alussa. Väki pakotettu katsomoihin. Lava-auto ajaa kentälle kyydissä sidottu nainen. Nainen on rakastanut väärää miestä tai rakastanut liian aikaisin. Hänet juntataan rintoja myöten maahan. Sitten alkaa hidas murha, kivittämällä. Kaikkien on katsottava, opiksi.  Afganistanin naisilta oli riistetty ihmisoikeudet ja nyt, kivitetyltä, oikeus elämään.
Maaliskuu 2018, television A-studio heti kohupaljastuksen jälkeen. Tunnettu näyttelijätär esittää läsnä olevalle miehelle syytöksiä, väitteitä hänen käyttäytymisestään ohjaajana. Syytetty istuu hämmentyneenä kuin häpeäpaaluun sidottu kasvot viestien unen puutetta. Syytetty katsoo kameraan ja pyytää anteeksi, toistaa pyyntönsä. Keiltä kaikilta hän pyytää anteeksi?

Rinnastukseni on rienaava, epäoikeudenmukainen, jopa rietas. Mutta aito mielleyhtymäni maaliskuussa 2018 se silti oli. Syöpyi mieleen. Olo A-studiota katsoessa oli vaivautunut. Tuosta maaliskuun paljastuksesta käynnistyivät kuukausia jatkuneet lehtikirjoitukset, uudet paljastukset ja paisunut naisten joukkoliike epäeettisiä ja näyttelijäin itsetuntoa nujertavia ohjausmetodeja vastaan. Naiset olivat oikealla asialla, sitä ei käynyt kenenkään kieltäminen. Asioiden korjaantuminen koituisi pitkässä juoksussa kaikkien eduksi.

Mutta yhteistäkin rinnastuksessa löytyy. Molemmissa oli kyse julkisesta teloitusareenasta.

Suomessa syytetty oli elokuvaohjaaja Aki Louhimies, jonka kehuttu suurelokuva Tuntematon sotilas pyöri samanaikaisesti elokuvateattereissa kautta maan. Elokuva oli valmistunut edellisenä vuonna  itsenäisen Suomen täyttäessä sata vuotta. Se oli tuolloin Vuoden elokuva.

Louhimiestä syyttäneitä naisnäyttelijöitä oli aluksi kahdeksan, hänen elokuvissaan työskennelleitä, muiden muassa Pihla Viitala ja Pamela Tola karuine kokemuksineen. Facebookin, Twitterin ja sometuksen kautta jokainen naisnäyttelijä löysi nopsasti edestään kysymyksen, kenen joukossa seisot. Oli kyse solidaarisuudesta. Kysymyksen löysi edestään myös Laura Malmivaara, Aki Louhimiehestä vuosia aiemmin eronnut näyttelijä. Kollegoiden joukkohyökkäyksessä oli kyse hänen ”surusilmäisestä” ex-aviomiehestään, nuoruudenrakastetustaan ja lastensa (kirjassa Ellan ja Aunen) isästä. Hän tunsi miehen ja kykeni aavistamaan, miten loukkoon ajettu, häväisty ja yksinäinen tämä on.

Kirjan mies Atte kärsii.  Mutta ei Malmivaara astunut rinnalle tukemaan, vaikka oli hyökkäyksen jälkeisessä ensimmäisessä puhelussa lähellä sanoa tälle rakastavansa häntä. Ei sanonut. Ei pystynyt, sillä naiset ovat kaikkien naisten asialla, hänenkin. He halusivat ”purkaa rakenteita, jotka ovat aiheuttaneet väkivaltaista jälkeä vuosikymmeniä, vuosisatoja”.  Heillä oli oikea tavoite. Laura Malmivaara ei liittynyt #metoo-liikkeen jälkimainingeissa nousseeseen myrskyyn, vaan eristäytyi ja vaikeni.

Nyt häneltä on ilmestynyt noiden kuukausien omakohtainen tilitys, Vaiti. Vaiti on autofiktiivinen romaani, jossa näyttelijä kertoo tuntemuksistaan myrskyn jälkeisinä kuukausina mutta hän kertoo myös ensimmäisistä treffeistä Aki Louhimiehen kanssa, kymmenen vuotta kestäneestä avioliitosta ja erovuosista tiukkaan säännellyine lasten yhteishuoltajuuksineen.  Niistä kiinnipitämisessä Louhimies oli ehdoton ja joustamaton.

Vaiti on tavallaan kolmoisdraama. Kolmas henkilö on kohuun asti Lauran paras bestis Katriina, näyttelijäkollega ja vanhimman lapsen, Ellan, kummi. Seurustellut teatterikouluvuosina  Louhimiehen kanssa hänkin eikä ollut kovinkaan mielistynyt Lauran ja Louhimiehen orastavasta suhteesta; katsoi jopa asiakseen varoittaa Lauraa korviinsa kantautuneesta ensitreffistä sen ”tunnekylmän, itsekkään kusipään” kanssa.  A-studiossa hän esiintyi omilla kasvoillaan viileänä syyttäjänä muiden naisten puolesta. Teppo Sillantauksen artikkelin Nyt puhuu Laura Malmivaara mukaan (Helsingin Sanomien kuukausiliitteen 9/2021) A-studiossa roolin hoiti Matleena Kuusiniemi. Laura Malmivaara sanoo artikkelissa Katriinan olevan sekoitus useammasta naisnäyttelijästä. Lukijan ei tarvitse tietää enempää.

Kesäkuun loppu 2018:
”Teki mieli soittaa jollekin.
Katriinalle. Haluaisin olla siellä missä Katriina ja muut. Haluaisin, että nauraisimme tämän kaiken pois. Katriina sanoisi, ettei mitenkään ole vihainen minulle, miksi olisi. Halaisimme niin kuin ennen. Se olisi helpottavaa. Istuisin naisten joukkoon ja humaltuisin. Sanoisin kaikille, ettei tarkoitukseni ole vähätellä, ei tietenkään. Yleensä tunnen empatiaa, en yleensä ole näin ahdistunut ja kireä. Tunnustaisin suoraan, että olen melkein katkera, en olisi uskonut, että niin voi käydä. Miksi et ole Atelle vihainen, he ehkä kysyisivät. Hän on tästä vastuussa, lopulla. Hänestä tässä on kyse, ei mistään muusta.”

Ei hän soita. Kun hän viikkojen eristäytymisen jälkeen päätti vihdoin lähteä yhteen alan tilaisuuteen ja Katriinakin tuli sinne lopulta, tämä käänsi häneltä päänsä näyttävästi. Lauraa ei toivottu  mihinkään pöytäkuntaan, sen hän tajusi. Olisi tullut vain vaivautunut, vaikea ja kiusallinen ilmapiiri. Hän palasi kotiin.

Mutta eivät vain naisnäyttelijät kääntäneet selkäänsä Aki Louhimiehen ex-vaimolle, vaikenijalle, vaan saman tekivät myös miehet Louhimiehelle:
”Ellalle on vaikeinta ymmärtää, miten Aten työkaverit vuosien jälkeen muuttivat mielipidettään. Ensin he olivat kavereita ja sitten hetkessä eivät olleetkaan. Yhtenä päivänä näyttelijät olivat heillä kylässä, toisena syyttivät Attea väärinkäytöksistä lehdissä. Sitä yhtälöä ei ole helppo ymmärtää. Totaalinen selän kääntäminen on nuoren maailmassa pahin rangaistus. Ella tietää, mitä porukasta ulkopuolelle jääminen tuntuu. Harva selviää koulusta ilman sitä kokemusta.”

●●●

Vaiti kuvaa yhden ex-perheen invalidisoitumisen, mutta näyttää myös valoa kohti sen jäsenten eheytymistä. Ruhjoutuneet ihmissuhteet eivät kenties koskaan palaa entiseen luottamukseen ja lämpöön. Mutta kohuvuoden aikana Malmivaara−Louhimies -suhde on ollut läheisempi kuin vuosiin ennen. 
”Meidän rikkimenneestä perheestä on muodostunut toisenlainen yhteisö, laajempi ja sovinnollisempi.”
Ellan syntymäpäivillä he pystyvät halaamaan toisiaan, tosin vain kevyesti. Vaikka Katriina on jättänyt vastaamatta Lauran viesteihin eikä kutsuttuna saapunut aikuistuneen kummilapsensa synttäreille (Louhimiehen läsnäolon vuoksi ymmärrettävästi), Laura ilmaisee kirjassaan uskovansa  juovan heidän välillään kuroutuvat joskus umpeen. Se olisi varmaankin päätös Vaiti-teoksen kolmoisdraamalle. En usko juovan häviävän. Välissä on sittenkin enemmän kuin puhtaasti ammatilliset syyt eli todennetut Aki Louhimiehen epäeettiset ohjausmenetelmät.  Heidän keskinäissuhteissaan on kyse nyt myös vallankäytöstä.

−  Katriina ei vastaa mulle.
−  Älä anele siltä.
(äiti)
Menetän valon. Kyvyn katsoa muita ilman epäilystä. Menetän vapauden ja leikin. Jään pyörimään kehää ilman selkeää syytä. En ole syyllinen enkä syytön. Olen jossain mukana, en vain oikein hahmota missä. Olen joutunut pyörteeseen tahtomattani enkä voi tehdä mitään korjatakseni vauhdin suuntaa tai voimaa. Epäilen muiden motiiveja ja omaa vilpittömyyttäni. Olen  kadottamassa ilon ja vaivattoman keveyden olla muiden kanssa.

Kirjassa ei esiinny sanaa kosto. Mutta sen maku jäi suuhuni. Jaloihinkin tarkoitusperiin saattaa yhdistyä tiedostamattomia motiiveja. Myös Laura Malmivaara on alkanut epäillä syytösvyöryä pitkittäneiden naisten motiiveita.
”Alan epäillä itseäni, teitä, tätä aikaa, jossa elämme.”

−  Mitä ne ajattelee, että Aten pitäisi jatkossa tehdä? Sitä minä olen miettinyt.
−  Vaihtaa alaa, lopettaa. Tai ainakin pysyä hiljaa, olla puolustautumatta. Tai sitten Atte tuhoaa itsensä. Sekin kävisi.
(äiti)

●●●

Vuoden 2018 naisten liikkeessä oli kyse jokaisen oikeudesta terveeseen työympäristöön. Näyttelijät olivat julkisuuden henkilöitä. He käyttivät julkisuutta, jota heidän oli helppo saada. En muista puhutun ensisijaisesta ja kaikkein luonnollisimmasta korjausväylästä, työsuojelulainsäädännöstä, joka koskee myös taiteilijoita.

Laajetessaan mukaan tuli keskinäinen solidaarisuus ja valtaa antava joukkovoima. Joukkovoima on puoleensa imevä magneetti. Joukkovoima antaa energiaa, vahvistaa ja rohkaisee.
”Me taistelemme historian voittajien riveissä.”  Tämä voittajien oikeutusta hehkuttava lause on tallentunut näyttelijä Eero Melasniemeltä vuodelta 1975. Hän lukeutui lukuisten kaltaistensa tavoin Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöön, taistolaisiin.  He vannoivat Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle värähtämätöntä uskollisuutta ja näkivät puolueen teot ennen, nyt ja tulevaisuudessa erehtymättöminä ja oikeina. Rivissä oli hyvä seistä.  Epäilemättömyys ja oikeassa olemisen varmuus pyyhkivät pois oman vastuun. Seisottiinhan edistyksen rintamassa.

Vuoden 2018 naisnäyttelijäin esiinnousu tuotti ruhjeita ja arpia, mutta varmaan saavutti tarkoitusperänsä näyttelijäin oikeudesta tehdä työtään ilman pelkoa ja alistavaa häpeää. Odotan Aki Louhimieheltä, yhdeltä lahjakkaimmista ohjaajistamme, uusia elokuvia. Hänen on aika palata näkyville.  Suomalainen elokuva tarvitsee myös häntä.

Laura Malmivaaralle kiitos hienovaraisesta, tyylikkäästä, koskettavasta, ajatuksia herättävästä ja ilmaisuissa punnitusta romaanista Vaiti. Teos on ilmestynyt myös äänikirjana. Siinä lukija on Laura Malmivaara itse.

Laura Malmivaara: Vaiti. Otava 2021, 242 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti

Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat

Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan teos Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö avaa tärkeän, yli 80 vuoden ajan suljettuna pysyneen ikkunan tyystin unohdetun suomalaisen kansanosan historiaan, Kuolan niemimaan suomalaisiin, heidän elämäänsä Muurmannissa ja heidän tuhoamiseensa 1930-luvulla Stalinin vainon vuosina. Ei vain kansainvälisesti vaan jopa Suomessa tämän suomalaisväestön kohtalo on jäänyt vaille minkäänlaista huomiota. Molemmat kirjoittajat, tietokirjailija ja tutkija Tarja Lappalainen ja professori, VTT Martti Turtola puhuvat yhdellä suulla kansanmurhasta.

Oleellisin käy ilmi jo johdantoluvusta: Kaiken kaikkiaan noin 80–85 prosenttia Muurmannin suomalaisista kohtasi loppunsa Stalinin vainoissa. Luku 85 lienee lähinnä totuutta. Se täyttää kansanmurhan tiukat kriteerit. Jäämeren rantojen ja vuonojen suomalaiskylissä asui yli 4400 suomalaista. Heitä oli muuttanut Kuolan niemimaalle 1860-luvun alusta lähtien aina Suomen sisällissodan jälkeisiin vuosiin. Venäläisen tutkijan Elena Vladislavnovna Busyreva on jakanut heidät neljään ryhmään: Suomen pohjoisosista nälänhädän ja myöhemmin sisällissodan seurauksena muuttaneisiin, Suomen eteläosista sisällissodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton puolelle paenneisiin ja myöhemmin Muurmanniin siirtyneisiin sekä amerikansuomalaisiin ja inkeriläisiin.

1860-luvun nälkävuodet pakottivat väestöä aina Kuusamon, Kemin ja Sodankylän korkeudelta hakeutumaan kolttasaamelaisten alueille kaloista runsaiden jokien varsille ja Jäämeren ranta-alueille. Nälänhätä ei kuitenkaan suojannut pohjoisimpiakaan alueita. Ryysyiset kerjäläislaumat vaelsivat kylästä kylään ja lapsikuolleisuuden tiedetään olleen rajua.

Kuola oli paljolti kartoittamattoman niemimaan keskus. Muurmanskin kaupunkia ei vielä toista vuosisataa sitten ollut olemassa. Muurmannin nimi juontanee normanneista, sillä Ruijan norjalaiset väittivät Jäämeren rantojen kuuluvan Norjalle aina Vienanmerelle asti, vaikka tällaista aluehallintaa ei tosiasiallisesti koskaan vallinnut. Ruijan asukkaita tosin siirtyili rajan yli milloin Venäjän puolelle, milloin takaisin Ruijaan veropakoilumielessä.

Tarja Lappalainen kertoo kirjassa erityisesti kolmesta siirtolaisten rakentamasta suomalaiskylästä, Uurasta Uura-vuonon pohjukassa, Tuulomasta muutama penikulma Kuolasta etelään sekä Pummangista Jäämerelle pistävällä niemellä ennen Kalastajasaarentoa.

Aluksi suomalaiset rakensivat turvemajoja. Myöhemmin ne korvattiin hirsitaloilla. He, nälänhätää pakoon lähteneet, toivat tullessaan maanviljelyksen, perunan ja hevosen, suomen kielen ja luterilaisen uskonnon. He loivat Kuolan niemimaalle elinvoimaisen asutuksen. ”Kirkkoja ja kansakouluja nousi rannikolle kymmeniä, ja kauppa kävi norjalaisten ja Ruijan suomalaisten kanssa, venäläisistä kauppamiehistä puhumattakaan. Vahvan suomalaisasutuksen toivat Suomen sisällissotaa 1918 paenneet punaiset tai heitä sympatiseeranneet peräpohjalaiset”, luonnehtii Martti Turtola asutusta.

Heiltä puuttui terveydenhuolto ja lääkäripalvelut tyystin. Koko Muurmannin väestön terveydentila oli kehno. Yleisiä vaivoja olivat reumatismi, keripukki, erilaiset vatsasairaudet, tuberkuloosi, isorokko, keuhkokuumeet, vetoisten huoneiden tuomat sairaudet sekä 1910-luvun lopussa espanjantauti.

He olivat ahkeria. Vuonna 1873 alueella liikkunut Vasili Ivanovitš Dantšenko raportoi näkemistään Zemljannoin asukkaista:
”Kaikki ovat suomalaisia. He ovat tulleet köyhinä ja rakentaneet energiallaan, raittiudellaan ja aloitteellisuudellaan hyvinvoivan yhteiskunnan. Suomalainen sana on Muurmannilla pyhä, se on vekseliäkin luotettavampi. Maamajojen paljous selittyy sillä, että suomalainen rakentaa ensin navetan ja aitan, hankkii pyyntivälineitä, kokoaa rahaa aluksen ostoon ja vasta viimeisenä pystyttää itselleen talon.”
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Muurmannin rannoilla liikkunut toimittaja, merimies ja tutkimusmatkailija N.V. Maksimov kuvasi puolestaan suomalaisasumuksia siisteiksi, valoisiksi ja lämpimiksi. Seinissä oli lasiset ikkunat, lattialla laattakivet ja niiden päällä kudotut matot, nurkassa venäläinen paakariuuni ja sen edessä valurautainen uuni. Ero ”velttoihin, laiskoihin ja epärehellisiin venäläisiin” kuvattiin selonteoissa silmiinpistäväksi.

••

Lappalaisen ja Turtolan teos on runsas ja monipuolinen. Lappalainen kertoo monien ihmisten traagisen tarinan ja Turtola käy alueen historian läpi eri sotavuosien, sodankäynnin ja puolustuksen vinkkelistä.

Vuonna 1937 käynnistyneet massiiviset vainot eri vaiheineen on teoksessa kuvattu volyymiltaan suppeasti, mutta seurauksiltaan totaalisen kohtalokkaiksi.  Alettiin jahdata ”kulakkeja”, vaikka suomalaisväestö varsin mukisematta taipui perustettuihin kolhooseihin, sosialismin aatteelle myönteisiä kun useimmat olivat. Kuvataiteilija Sven Lokan isä, Muurmanniin Suomesta paennut kommunisti Benjamin Yli-Lokka vangittiin kulakkina.
”Tilanteen koomisuutta lisäsi, että isäni tempaistiin ylös nukkumasta olkipatjalta peittonaan virttynyt toppatakki.”
Stalin halusi pyyhkiä koko suomalaisväestön Kuolasta jäljettömiin. Kylien johtohenkilöt vangittiin, kidutettiin kuulusteltaessa ja teloitettiin Kuolassa. Kommunistisen puolueen Murmanskin aluekomitea oli saanut avukseen Leningradista Ezsovan teurastusryhmän. Kolmen tai kahden miehen kenttäoikeudet tahkosivat kuolemantuomioita yötä päivää.

Pääväestön pakkosiirrot aloitettiin kansankomissaari Lavrenti Berijan käskystä kesäkuussa 1940. Miehet kuljetettiin vankileireille ja useimmat teloitettiin siellä. Naiset, lapset ja vanhukset siirrettiin härkävaunuissa Vienan Karjalaan, joka oli vuonna 1937 toimeenpannuilla joukkoteloituksilla tyhjennetty suomalaisista. Karjalaiskylien tyhjilleen jääneet asumukset ja autiokylät asutettiin Muurmannin suomalaisilla. Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Muurmannin suomalaiset määrättiin evakkomatkalle Arkangelin metsiin oman onnensa nojaan. Sodan päätyttyä heistä oli selvinnyt hengissä tuskin neljännes.

Kun Stalinin kuoleman jälkeen vainon uhreja rehabilitoitiin, kenelläkään ei suotu enää lupaa muuttaa Kuolan niemimaalle. Siitä oli tehty sotilaallinen vyöhyke ja vanhat kylämaisemat raiskattu. Eloon jääneet ikävöivät vuonokyliin samaa kipua kantaen kuin Suomeen evakuoidut karjalaiset Karjalaansa.

Tarja Lappalainen elävöittää teoksen laajaa omaa osuuttaan monien yksittäisten suomalaisten elämäntarinoilla. Kaikki ne ansaitsisivat tulla kerrotuiksi myös tässä, kuten kuvataiteilija ja kirjailija Sven Lokan, hänen äitinsä Greeta Ekströmin ja hänen toisen miehensä, yksitoista vuotta nuoremman Benjamin Yli-Lokan sekä Tyyne Manteren, Unto Kemppaisen ja amerikansuomalaisen Orvo Björnisen tarinat. Elämänvaiheet ja koettelemukset ovat monipolvisia ja syvästi koskettavia.

Vankileiriltä hengissä selvinneen Sven Lokan Tarja Lappalaisen onnistui tavata ja haastatella. Tyyne Mantere tuli Lappalaiselle läheiseksi niiden kirjeiden kautta, jotka entinen muurmannilainen kirjastonhoitaja Tyyne oli kirjoittanut 1980-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Sven Lokalle ja jota Sven Lokka oli haastatellut Petroskoissa 1989 haastattelunsa äänittäen.

Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö on tietokirjallisuutta, jonka lopussa on luettelo tekijäin käyttämästä taustakirjallisuudesta. Teos ei ole tieteellinen teos. Siksi tekstin yhteydestä puuttuvat viittaukset lähteisiin. Näin kirja on lukijaystävällisempi. Mutta yhdessä Martti Turtolan kirjoittamassa osuudessa koin harmistusta, etten voinut tietää lähdettä, tutkijoita, joihin Turtola viittaa. Olin itse törmännyt samanlaisiin Turtolan viittaamiin argumentointeihin suurvallan ”legitiimistä” oikeudesta vaatia turvallisuussyistä pieneltä maalta rajan siirtoa ja oikeudesta tarvittaessa toteuttaa tämä ”legitiimi” vaatimuksensa vaikka asevoimin. Tämän Neuvostoliiton Leningradin suojaksi vaatimien alueluovutusten oikeutuksen paikannan Länsi-Eurooppaan, muistini mukaan Iso Britanniaan. Heidän mukaansa suomalaisten tuon ajan poliitikkojen OLISI pitänyt tajuta Neuvostoliiton ”legitiimi” oikeus Kannakselta vaatimiinsa alueisiin. Turtola vetää henkselit moisen suurvallan oikeutetun rajansiirtovaatimuksen päälle ja tukee toisenlaista sodan syyn analyysiä.

Lainaan Martti Turtolaa, sillä näkökulma on mielenkiintoinen ja tärkeä:
”Vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sekä suomalaiset että myös venäläiset tutkijat ovat tulleet toisenlaisiin tuloksiin. [Juuri tässä kaipasin lähteitä.] Kysymys oli pitkälti taloudellisesta ryöstösodasta, hieman samaan malliin kuin Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Ensinnäkin miljoonakaupunki Leningradin energiahuolto, sähkönsaanti, oli turvattava, ja se kävi parhaiten valloittamalla Vuoksen koskivoima Karjalankannaksella. Miksi ostaa Suomesta sähköenergiaa, kun sen voi saada joko poliittisella painostuksella tai pienellä ”sotilaallisella konfliktilla” haltuun.
Toinen, lähes yhtä merkittävä tavoite oli suomalaisen puunjalostustuotantolaitosten saaminen Neuvostoliiton haltuun käyttökuntoisina. Karjalankannaksella ja Vuoksenlaaksossa oli maailman nykyaikaisin selluloosatehdas, Enso, ja lisäksi tehtaat Johanneksessa (Hackman Oy) ja Käkisalmessa (Waldhofin tehtaat). Laatokan Karjalassa sijaitsivat Pitkärannan tehtaat ja Jänisjoen laakson tuotantolaitokset (mm. Oy Läskelä Wood ja Oy Karelia Wood). Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi selluloosaa nimenomaan ruudin valmistukseen, sodankäyntiin. Jo pelkästään Enson tehtaat tyydyttivät nämä tarpeet yltäkylläisesti. Tulevia operaatioita varten Neuvostoliitto sai haltuunsa Karjalan rataverkon vetokalustoineen ja liikkuvine kalustoineen. Myös kaikki muut pienemmätkin tuotantolaitokset oli luovutettava toimivina, avaimet käteen -periaatteella.”

En ole havainnut tästä ”suomalaisten ja myös venäläisten tutkijain” analyysistä käydyn mitään julkista keskustelua. Ja kuitenkin lukemani teos ilmestyi jo kaksi vuotta sitten. Ovatko silmäni ja korvani olleet suljetut? Lainaamani tekstiosuus ei kuulu Muurmannin suomalaisten kohtalosta kertovan teoksen ydinteemaan, mutta helskutin mielenkiintoinen se on, suorastaan helmi teoksen loppuosuudella. Nostatti lukiessani miltei sydämen tykytyksen ja hien otsaan! Tarja Lappalaisen ja Martti Turtolan teos avaa siis suljettuna olleita ikkunoita. Kunnioitukseni sille, että moni tärkeä ikkuna lähihistoriaamme on nyt tämän teoksen myötä avattu.

Teoksessa on historiallinen, aiheeseen liittyvä kuvitus sekä sarja kuvataiteilija Sven Lokan naivistisen tyylisuunnan teoksia. Teoksessa on myös Muurmannin aluetta käsittelevä kartta.

Tarja Lappalainen ja Martti Turtola: Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019, 323 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Katja Kärki: Eeled

Sanna-Reetta Meilahden suunnittelema kansi on yhtä loimuava kuin tarinan naiset.

Eeled on Katja Kärjen toinen romaani, kirjailijan luomus kiitetyn ja kehutun laestadiolaisuudesta kertovan esikoisromaanin Jumalan huone jälkeen. Eeled on elegantti, kipunoiva ja ryhdikäs. Se on maustettu sakeilla luonnon antimilla ja yrteillä. Tarina elää luonnon ehdoin.

Eeled kertoo rakkaudesta ja rakkaudennälästä, luisumisesta epäsymmetriseen yhteisöelämään sekä  myös tarpeesta luopua ja palata lapsuudesta tuttuun ja vanhaan. Kirja kertoo kolmen ihmisen, suomalaisen Kristiinan, ruotsalaisen Torvaldin ja maailman kansalaisen (ilm. ruotsalaisen) Bambin, keskinäisestä rakkaudesta ja yhteiselämästä kommuunin kaltaisissa oloissa Tukholman ulkopuolella Torvaldin äveriäältä äidiltään saamassa Aurinkotalossa lammasfarmarin naapurustossa. Pohjoismaisilla maaseutukommuuneilla oli alkunsa, kukoistuksensa ja loppunsa, niin myös Aurinkotalon yhteisöllä.

Mutta ensin Eeledistä. Hän on kirjan rinnakkaisjuonen henkilö, kolttanainen, aluksi pelkkä metsänpentu, ”pieni sättärä, nokinenäinen sittiäinen”, orpo, jonka otti suojiinsa ikäloppu äkka:
”Äkka tuoksui pihkalta ja väkevältä savulta, kun Eeled painaa päänsä tämän helmaan ja karkea käsi kutittaa nopeasti poskesta, saa Eeledin suupielet nousemaan ja silmät sirrilleen. Ja vaikka hän on metsänpentu, mikä lie peikko ja piruemon vaihdokas, äkkan tytärtä hän saa sanoa äidiksi. Se sana ei tarkoita Eeledille mitään, ja hän seuraa vanhaa äkkaa kuin varjo.”

Kärjen teoksessa pohjoissuomalaisen Kristiinan ja koltta-Eeledin elämät kulkevat lomittain ja rinnatusten, toisistaan tietämättä ja toisiaan kohtaamatta, silti toiveissa ja unelmissa toisiaan muistuttaen. Molempien osalta kyse on rakkaudesta toiseen ihmisolentoon, rakkauden täyttymyksestä ja sen rajallisuudesta. Molempien naisten mielet ovat junttautuneet syvälle saamen Suomen kallioperään ja käkkyräkasvustoon.  

Vaikka ihminen on kasvi- ja eläinkunnan suurin uhka, Katja Kärjen upeassa uutuusromaanissa Eeled luonto viimekädessä säilyy, vaikka vain kasvien juuririhmastoina.
Huidon horsmia pois, etsin kantoja, mutta en löydä. Ehkä puut on kaadettu ja juuret kaivettu ylös. Jos ei, puut jatkavat elämäänsä maan alla, niiden juuret ja juurakot yhdistyvät sienirihmastoon, ne puhuvat toisilleen, sähköttävät keskinäisiä viestejä alisessa maailmassa. Se on lohduttava ajatus. Muistavatko ne latvoissaan istuneet linnut ja tuulen suhinan lehvistössä, omenankukat ja sadosta raskaana riippuvat oksat? Niistäkö ne kertovat toisilleen? Entä me ihmiset? Mitä meistä jää, mitä me kerromme lapsillemme, lapsenlapsillemme, onko meistä kertomaan mitään, mikä joskus oli totta?

Suomalais-ugrilaisessa mytologiassa kuolleille kuuluu alinen maailma. Käsitteen käyttö Eeledissä aiheutti itsessäni lämpimän tuulahduksen. Eeled rakastuu kiihkolla porojen talvileirillä kohtaamaansa harvinaisen sinisilmäiseen kolttamieheen Evvaniin:
”Suu on kuin sudenmarja, kalmankukka, myrkyllinen mutta lääkkeeksi sopiva. Ja miehen kourat ovat ikimännyn vahvat oksat, niska kallion kiveä. Eeledin jalat ovat noidutut, mies manan nostama karhu.
Yhtäkkiä he seisovat polunmutkassa vastakkain, Eeled tulossa metsästä, marjavasu lantiota vasten, ja Evvan sinne menossa, lintuansoja kokemaan. He tuijottavat hetken toisiaan ja kumpikin tietää, mitä pian tapahtuu, mutta ei vielä, ei vielä. Vielä hetken he seisovat jalanmitan päässä toisistaan ja lintu laulaa yksitoikkoista hiipuvan kesän sävelmää.”

Juovuin Katja Kärjen kyvystä loihtia ihmisten keskiset sähköistyneet tilanteet kipunoimaan. Niin myös Kristiinan rakkaudessa. Hän kohtaa Torvaldin capoeiristain tanssikurssilla ja hänestä tulee Torvaldin shakti, Aurinko, Jumalatar, jonka Torvald vie asumaan kanssaan Aurinkotaloon. 
”En meinannut uskoa, että olin tässä, minä, vähäinen ja mitätön Kristiina, Aurinkotalon yläkerran vuoteella ja vieressäni nukkui jumalaisen kaunis ja ihana mies, jota rakastin. En enää ikinä heräisi kapeasta sängystäni tunkkaisessa opiskelija-asunnossani, jossa seuranani oli vain tahmea yksinäisyys ja päivien loputon toisto.”

Mies on syntynyt yltäkylläisyyteen ja pyrkii peittelemään sen.
”Hymähdin. Minun suvustani oli turha hakea suuriruhtinaita tai kuninkaita. Sukuni koostui metsäläisistä, töllien ukoista ja akoista, juopoista ja porovarkaista, eikä kukaan ollut piikonut hienoissa kartanoissa tai pitsihuviloissa ja saanut avioliiton ulkopuolisia lapsia, vaan jalat oli pidetty ristissä niin että ne olivat kasvaneet vänkyröiksi kuin kelopuun oksat,” Kristiina vertaa mielessään.

Kristiina haluaa olla Torvaldille luonnollinen ja loputon kuin erämaa, jota vaeltaa.
”Halusin olla hänelle jotakin, jota tutkia, johon eksyä, jonka puroista juoda ja mättäiltä poimia, johon painaa päänsä ja levätä. Halusin olla hänelle aurinko ja tähtitaivas ja koko maailma.”

Kesä oli silkkaa rakkautta ja onnea. Olisiko elämä jatkunut niin, ellei kuvioon olisi tullut myös Bambi? Torvald oli kertonut ihmeellisestä Bambista ja kun he matkustavat yhdessä Brasiliaan, Kristiina kohtaa Bambin, säkenöivän energisen, lämpimän, lumoavan nuoren naisen.  Bambi nauraa ja tanssii, ehtymättä. Bambin solakat ruskettuneet käsivarret ja pitkät sääret kurottelevat mahdottomiin asentoihin, ”hänen vahvat jalkansa olivat kuin rytmisellä voimistelijalla ja helisevä nauru soi seinillä.” Torvald on Bambista liki ekstaasissa mutta kun Bambi sulkee Kristiinan sisäpiiriinsä, Torvald ei sinne oikein mahdu. 

Myös Bambi asettuu asumaan Aurinkotaloon, sen sivurakennukseen, kutsuttuna tai kutsumattomana. Kristiina on tullut varomattomuuttaan raskaaksi ja Torvald riemuitsee ylpeänä siittäjänä. Hänen elämäntapaintiaanin idylliinsä kuuluu muodostaan pieni perhe. Rakkaustarina saa käänteen, kun paljastuu myös Bambin olevan raskaana, Torvaldille hänkin. Kristiina on raivoissaan ja loukattu, mutta kykenemättömyyttään irrottautua asetelmasta hän luisuu Torvaldin kaupittelemaan ihannekuvaan, jossa molemmat naiset kasvattaisivat yhdessä pienokaiset ja yhteiselo jatkuisi keskinäisen hyödyn harmoniassa. He elävät Torvaldin varassa, tämän äidin poikansa tilille siirtämällä kuukausittaisella elatusrahalla. Mutta väkevämmin Kristiinan sitoo paikalleen kiintymys Bambiin.  Kristiina rakastaa Bambia, Bambia enemmän kuin Torvaldia. Kristiina näyttäytyy biseksuaalina, vaikkei avointa lesbosuhdetta naisten välille synnykään.

He kasvattavat puutarhassa mitä erilaisimpia maan hedelmiä ja valmistavat viljelemistään ja ostamistaan ravintoaineista kirjavan vaihtelevia aterioita. ”Keltaisen talon keittiössä paisuivat riisit, falafelit ja makeat baklavat, sakea tuoksu tarttui Torvaldin vaatteisiin ja tukkaan… Hän ohjasi meidät istumaan keittiön tuoleihin, toi mintulla maustettua boolia, paistamaansa naan-leipää ja savupaprikahumusta.”

Aurinkotalossa pidetään juhlia ja niihin ilmestyy kitaraa soittavaa, laulavaa, tanssivaa ja humaltuvaa capoeiristakansaa. Kirjassa on syljen erittymistä kiihdyttäviä menulistoja, useimmat tavallista arkiruokaa, kuten mykkäkoulun jälkeisessä Kristiinan kattauksessa:
”Hiljaisuus oli myrkkyä. Kokkasin meille, katoin pöydän, kun lapsi nukkui ja odotin. Torvald vilkaisi pöytää eikä tullut. Kuin se olisi ollut tyhjä eikä täynnä papusalaattia, avokadodippiä, chilisalsaa, chiansiemenleipää, aurinkokuivatuilla tomaateilla maustettua humusta, falafel-pihvejä, korianterimajoneesia, hampunsiemenkeksejä. Menin makuuhuoneeseen, tuijotin ulos ikkunasta enkä nähnyt kuin sen siitepölyn likaaman lasin.”

Kristiinan ja Bambin elämä on vauvojen Nicklaksen ja Vanessan syöttämistä, vaipanvaihtoa, itkujen tyynnyttämistä, nukuttamista, pyykkiä, siivoamista, ruuanlaittoa ja puutarhanhoitoa. He hakevat voimansa toinen toisistaan vahvuutensa yhdistäen. Myös Torvald häärii, haran kanssa puutarhan irtolehtiä kasaten tai kesäkeittiössä naapurin farmilta ostettua lammasta kypsyttäen. Mutta useimmiten hän on kitaroineen poissa, jossakin ja tietymättömän ajan. Naiset eivät tarvitse häntä enää – miehenä. Bambi on rakastunut tulivuorenpurkauksen voimalla Mikaeliin. Kenties Mikael oli jossakin heidän capoeiristajuhlissaan. Bambi odottaa hänelle lasta. Se on avarakatseisuuden apostolille Torvaldille liikaa.  Jonkinlaisen muutoksen on tapahduttava. Joku heistä lähtee, ennakoi Kristiina mielessään.

Aurinkotalon kommuuni siis hajoaa. Romaanin alussa Kristiinan palaa Aurinkotalolle useita vuosikymmeniä myöhemmin mukanaan tyttärekseen ottamansa Bambin esikoinen Vanessa. Muistaisiko hän enää ajotietä Aurinkotaloon? Muistaisiko Vanessa mitään lapsuusvuosistaan siellä? Talo on rappiokunnossa, ollut autio ja hylätty jo pitkään. Joku oli niittänyt kesällä kaistaleen heinikkoa kulkupoluksi puutarhassa.

Kristiina oli suunnitellut paluutaan Suomen Lappiin Bambin ja lasten kanssa. Aie ei koskaan toteutunut, vaikka Bambi oli luvannut. Kristiina ei tiedä, missä Bambi on. Bambin häneltä kadonnut myöhempi elämä nakertaa mieltä eikä vähiten aikuistuneen Vanessan tähden.

Kolttanainen Eeled muuttaa lopulta itsensä kalaksi menetettyään Evvanin julman kuoleman jälkeen elämänhalunsa. Mutta vielä on teoksessa yksi traaginen rakkaustarina, kala-Maijan ja Kristiinan isoisän, papan keskinen. Joskus Kainuun pappa oli nuori ja saattoi kala-Maijan raskaaksi. Lialta haiseva, lumppuihin pukeutuva ja juopotteleva kala-Maija elää Kristiinan äitiä lähellä vastarannalla. Kainuun pappa vihaa leppymättömästi kala-Maijaa ja hänellä on siihen syynsä. Äiti välittää järventakaisesta naapuristaan, mierolaisesta, joka on luuskaisesta olemuksestaan huolimatta äiti ja Kristiinan isoäidistä, näiden tästä kuitenkaan tietämättä.

Luin Katja Kärjen Eelediä päihtyneenä kielen yltäkylläisyydestä ja ilmaisuvoimasta. Viehätyin rujojen keväiden, suojaavan pimeyden ja lempeästi vaippaansa käärivän kaamoksen kuvauksista. Luonnon moninaisuuden ja maagisuuden kuvaajana Kärki lunastaa tällä romaanillaan suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kirkkaimman sijan.  Eeled on ehtaa Finlandia-palkintoainesta.

Katja Kärki: Eeled. Bazar 2021, 364 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Joona Keskitalo: Tottelemattomat

Takakannen varoitus: Voi aiheuttaa riippuvuutta.

Joona Keskitalon Tottelemattomat on menestyskirjan aineksilla ladattu rikosromaani. Näkemässäni mainostekstissä näyttelijä Aku Hirviniemi ennakoi kirjalle kansainvälistä menetystä. Nyökyttelen. Kyllä, kyllä; siinä määrin tuoreutta juonen rakenne, henkilötyypit ja dialogi sisältävät.  Kirjan aiheena on huumekauppa. Vanha rikos ja vanha rikosromaanin aihe, nyt vain uudessa ja tuoreenmakuisessa paketissa!

Tottelemattomat-romaanissa ei ratkaista rikosta vaan seurataan rikoksen tekijöitä ja sitä, miten he ajautuivat laittomuuden lavealle väylälle. Kirjan rikollisnelikosta kaksi, Pete ja Max, ajautuivat raha-asioissaan kuseen. Kaksi muuta lähtee mukaan siksi, että ammattitaidollinen haaste tuottaa kiihoketta ja onnistuminen tuo tyydytystä. He saavat näyttää nyt todellisen osaamisensa, Joonas juristina, Jesse kyberturvallisuuteen erikoistuneen yrittäjänä.  He ovat vanhoja tuttuja vuosien takaa, kouluajoilta.

Koulussa nelikkoa kutsuttiin Yhtiöksi. He hankkivat taskurahaa myymällä omatekoista limua, painattamalla musapinsettejä ja t-paitoja ja lopulta Max alkoi tuoda venäläisen tuttavan kautta röökiä myytäväksi koululaisille. Jässiköiden tuottototeumat eivät olleet kummoiset. Mutta vipinä toi koulupiirissä kunnioitusta.  Koulun jälkeen heidän tiensä erkaantuivat.

Max on edelleen saman sortin räpeltäjä kuin kouluaikana, nykyisin ”kaljuuntuva ja kaljamahainen simpanssi, jolla on vain yksi asia mielessään – raha.” Hänen yrityksensä myy Kiinassa tehtyjä suojahaalareita.  Maxia ei hätkäytä myydä sekundaa laatuna. Hän on häikäilemätön keinottelija ja opportunisti. Nyt hän on sotkenut itsensä lohduttomiin ongelmiin. V-tukseen unohdusta hakevassa ryyppyputkessa hänen haltuunsa ajautuu tömäkkä 10 kilon erä huumeita muhkealla ja tiukalla maksusitoumuksella, kädenpuristuksella kuitattuna. Moottoripyöräkerhon puheenjohtaja, norsun kokoinen Stefu narutti varattoman humalaisen miehen huume-erän ostajaksi. Stefu myös opetti Maxin ryystämään tarjoamiaan jauhoviivoja sieraimeen. Ai, että maailma kirkastui, järki alkoi Maxin itsearvioimana leikata ja ongelmat katosivat! Mutta ryyppyputkea seurasi arki ja Max tajusi tilansa:

”Max on vihainen. Vihainen Stefulle, koska tämä käytti häntä hyväkseen. Vihainen palkkaamilleen työntekijöille, koska nämä ovat niin tyhmiä. Vihainen maailmalle, koska se ei tarjoa hänelle merkitystä, vaan ongelmia. Vihainen ruoalle, joka kertyy rasvana hänen keskivartaloonsa. Vihainen taantumalle, joka sotkee hänen raha-asiansa. Miten ihmeessä hän saa kasaan 60 000 ilman luottotietoja, maanantaihin mennessä?”

Pahoissa rahaongelmissa on myös markkinoinnin start-up-yrittäjä Pete. Innovatiivinen Pete oli kehittänyt yksilöllisen markkinoinnin suunnitelman mielenliikkeitä tulkitsevan kasvontunnistusohjelman idealle ja tarvitsi sen kehittämiseen tuntuvia sijoituksia. Kunnianhimoinen sijoitustapahtuma hulppeine kestityksineen meni kuitenkin poskelleen, kun sijoittajista vaikutusvaltaisin, härski ja upporikas Marko löi julkisesti innovaation lyttyyn ja veti tähänastisetkin sitoumuksensa Peten firmasta. Pahinta Peten ahdingossa on se, että hän oli ”lainannut” vaimonsa rahat firman kulujen katteeksi eikä hänellä ole ratkaisua, miten palauttaa ne ennen kuin vaimo huomaa tapahtuneen. Iina-vaimolla on suuret elintasovaatimukset, jotka Pete on vakuuttanut täyttävänsä. Nyt oma yritys on menossa viemäriin ja työntekijäin palkat ovat maksamatta. Peten ahdinko on syvä.

Joonas on taitava ja uuttera lakimies, jolle ratkaisujen etsintä tuo tyydytystä. Hänen ongelmansa on kuitenkin häpeämätön siipeilijä, juristi Elli, joka vie toistuvasti toisen tekemän työn kunnian itselleen ja suhteellaan esimieheen pystyy kiristämään kollegoitaan. Jos Joonas ryppyilisi, Elli syyttäisi häntä lähentelijäksi ja sana sanaa vastaan -mittelössä Elli vetäisi pidemmän korren. Joonas liittyy nelikkoon kasvaneen voimansa tunnossa. Hän tuntee olevansa haukka: hän on vihdoinkin uskaltanut asettua Elliä vastaan. Nelikossa tarvitaan Joonaksen juridista osaamistaan. Liikutaan heikoilla jäillä huumekaupassa, sillä Maxin käsiin joutuneista huumekiloistahan tarinassa on tietenkin kyse.  Tehdään suunnitelma ja diili tuottojen jakamisesta. Kaikki hyötyisivät.

Jesse on kiltti ja moraalinen perheenisä, muiden mielestä jo kouluvuosina oikea partiopoika. Hän suostuu lopulta mukaan siksi, että Joonaskin suostui. Hänen kyberturvallisuusasiantuntemustaan tarvitaan.

He tajuavat nopsasti, että huumekauppa Suomessa on ällistyttävän alkeellista. He nimeävät yrityksensä Local Dealer Yhtiöksi ja hakeutuvat Dark Webbiin Silkkitielle, pimeän verkon kauppapaikkaan, missä käyttäjän henkilöllisyys on salattu. Silkkitie mahdollistaa anonyymien kauppiaiden kaupankäynnin anonyymien ostajien kanssa. Kauppa tapahtuu virtuaalivalutta bitcoineissa. Nelikon yritys onnistuu yli odotusten. Erä on myyty kahdessa viikossa ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Pete ja Max pääsevät kuittaamaan velkansa ja hulppeasti jää yli. Kun virtuaalivalutan arvo nousee, ylijäämäkin alkaa turvota.

Huumeiden nettikaupan piti loppua yhteen kokeiluun, mutta kuka lypsävää lehmää teurastaisi. Maxiin iskee mittasuhteeton ahneus. Hänestä tulee sukkelasti törsäilevä narkomaani, huumeiden ja kalliiden laatuviinojen sekakäyttäjä. (Hänen reteän elämänsä kuvaus on yksi kirjan mainioimmista osuuksista. Siinä kerronta hipoo komiikkaa.) Arvostelu- ja arviokyvytön, rahanahne juoppo kun on, hän johdattaa Peten ja Joonaksen reteesti ”ystävänsä” Stefun kotkanpesään uuden huume-erän hankintamatkalle. Kutsumattomina vieraina he ajautuvat heti sotatilaan Stefun jengin kanssa. Jos ”ensikertalaiset amatöörit” möivät pilven ennätysajassa tuottoisasti, sellaiset pika-apajat Stefu haluaa haltuunsa. Hyväuskoiset seikkailijat pääsevät lopulta pakenemaan Stefun piilolinnasta jostakin Hauhon metsistä henki vielä tallella mutta vaatteet ja asetetut odotukset menetettyinä. Stefulle Max on tästä alkaen merkitty mies, riistaa.

Riistaa siksi, että huumeareenoilla touhuaa myös huumepoliisin päällikkö Ari Kaarna. Kaarna ymmärtää, ettei sotaa rikollisuutta vastaan voiteta taistelemalla kaikkia vastaan. Se voitetaan liittoutumalla ja Ari Kaarnan liittolainen on jengi- ja huumemarkkinoiden kunkku Stefu. ”Tarvitsen syyllisiä”, hän ilmoittaa liittolaiselleen, jonka tehtävänä on osoittaa Kaarnalle sellaiset. Huumemarkkinoille juuri tyrkyttäytyneet hyväonniset tulokkaat sopivat Stefun ja Kaarnan maalitauluksi. Jos eivät itse asettaudu sellaisiksi, heille järjestetään syötti ja ansa. Mutta Stefu tuntee heistä vain rehentelevän Maxin. Narkomaanina ja alkoholistina tämä on onneksi heikkoa tekoa.

Kaikki tämä on Joona Keskitalon tarjoilemaa aperitiivia.  Jesse on halukas hyppäämään nelikon kyydistä, muut eivät vielä. Bitcoin näet jatkaa nousuaan. Niinpä Tottelemattomat johdattaa Peten, Joonaksen ja Maxin Pietariin Venäjän huumemarkkinoille, kun Suomesta ei myytävää erää saatu. Max pitää itseään Venäjä-asiantuntijana kouluaikaisten röökiostosten johdosta. Venäjän huumekauppaa pyörittää yksinoikeudella Bratva, mafia. Sille suomalaiskolmikko on pelkkiä aloittelijoita ja uhkarohkeita idiootteja, kunnes Peten onnistuu herättää mafiakuningatar Alexiksen, vankilassa istuvan ukrainalaissyntyisen mafiapäällikön Semjon Mogilevitšin (s. 1946) tyttären Aleksandra Semjonova Mogilevitšin kiinnostuksen Dark Webin Silkkitiehen ja sen avulla Suomen huumemarkkinoiden todennäköiseen haltuunottoon. Yhteistyösopimus syntyy.

Sairaanloisen ahnetta Maxia lukuun ottamatta muut suunnittelevat irrottautumista huumekaupasta ja rahanpesusta perustamansa nettikasinon Coin Ruletten avulla, mutta he tarvitsevat kuitenkin ensin valtavia pääomia toteuttaakseen uudet liikevaltauksensa, missä toiminta olisi laillista. Siksi he jatkavat.  Sitten jysähtää pommi: bitcoinin arvo romahtaa ja he putoavat monin verroin alkutilannetta kammottavampaan ahdinkoon.  Virtuaalikurssin romahduksesta häikäisevän tappion kärsinyt Venäjän Bratva raivostuu ja vaatii jättikorvauksia. Max on kadonnut jäljettömiin ja viikkoja myöhemmin Stefu vaatii kolmikolta hulppeat lunnaat sieppaamansa ja ihmisraunioksi ”kuulustelemansa” Maxin vapauttamista vastaan.  

Koiria ja juoksupoikia näistä pullistelevista kingeistä tulee, Stefu hampaitaan kiristellen huumepoliisi Kaarnalle ja Max niin Stefulle kuin nelikossa johdon ottaneelle Joonaksellekin.

Tottelemattomat-romaanissa on paljon käänteitä, kuten Joonaksen ja vastentahtoisen Jessen liikematka pankkimaailman ja rahanpesun keitaalle Gibraltarille. Mutta enää onni ei ole nelikolle myötä.

”Normirikosromaania” Joona Keskitalo lähenee päätyessään tarinansa loppua kohti tuliaseiden käyttöön.  Ruumiita syntyy pariin eri otteeseen ja liikaa, kun myös mahdolliset silminnäkijät ja potentiaaliset todistajat kuuluu eliminoida. Sen, mikä nelikosta jää jäljellä, on pakotettu katoamaan ulkomaille. Mutta voiko missään olla piilossa? Sen Keskitalo kertonee lupaamassaan jatko-osassa.

Tottelemattomat-romaanin juonen juoksutus ylläpitää lukijan herpaantumattoman mielenkiinnon. Paikoin dialogi herätti itsessäni ihastusta ja – kateutta, erityisesti kohdassa, missä huumepoliisi Kaarna kuulustelee Peteä häneen liitetyn pahoinpitelytapauksen johdosta. Siinä poliisi Kaarnan  rennontuntuisen kuulustelun juoksutus on herkullista. Keskitalo osoittaa olevansa kielentaituri.

Tottelemattomat on omintakeinen tarina, joka väistämättä nostaa muistinpalautusyritykseen Jari Aarnion oikeudenkäyntien julkisuuteen nostamat monimutkaiset järjestelykuviot. Keskitalo ei kirjoita Aarnio-casesta mutta mitä ilmeisimmin Tapaus Jari Aarnio on suonut hänelle anteliaan  luovuuden lähteen.

Rikoskirjallisuus ei kuulu omaan kirjallisuusgenreeni. Taidanpa silti lukea myös Keskitalon seuraavan kirjan, kun se aikanaan ilmestyy. Kirjan moraalinen kysymys on tämä: Mitä tehdä lypsävälle lehmälle? Lypsää, myydä tai teurastaa? Pulma ei ole tullut koskaan eteeni.

Joona Keskitalo: Tottelemattomat. Bazar 2021, 378 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Anna Takanen: Sinä olet suruni

Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Timo omaksui pärjäämisen eetoksen – ulkoisesti. Selviytyäkseen hän takertui aluksi villamyssyynsä, joka pantiin hänen päähänsä kun hänet lähetettiin pois kotoa. Selviydyttyään keuhkokuumeestaan Ruotsin kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa hänet vietiin kasvattikotiin. Hän käpertyi kasvattivanhempien Alma ja Gustav Bengtssonin pöydän alle ja oli puhumaton viikkoja. Eipä ollut yhteistä kieltäkään. Vuosikymmeniä myöhemmin hänen ruotsinsuomalainen tyttärensä Anna sai lukea lastensairaalan vanhaa potilaskertomusta. Sen mukaan ”ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä, ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.”

Koko elämänsä hän oli poika, jonka äiti oli lähettänyt pois. Hän oli yksi kymmenistä tuhansista suomalaisista sotalapsista, jotka talvisodan loppuviikkoina lähetettiin Ruotsiin turvaan. Hän menetti Suomesta kotinsa ja kielensä, mutta kaipaus jäi. Sörjen som blev.

Surusta ja suomalaisuudesta kertoo Anna Takasen romaani Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta. Anna Takanen on jälkimmäisiä, Ruotsiin viedyn ja siellä elämänsä läpi eläneen sotalapsen Timo Takasen tytär. Kaltaisiaan hän tapaa aikuisuudessa monia. Sellainen oli yksi sairaan isän hoitajista. Sellainen oli Annan hierojaterapeutti Lena. Taustat paljastuivat sattumalta.

Vaikka kumpikaan heistä, isä ja tytär, eivät olleet kokeneet sotaa, he ovat sodan uhreja. Sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana, Anna Takanen tietää. Siksi hän kirjoitti esikoisromaaninsa Sörjen som blev. En berättelse.

Mutta aluksi oli vain Saara ja Väinö, kaksi toisilleen riittänyttä nuorta:
”Hyttyset kiertelevät sukkajalkojen ympärillä, ja viileän iltanenän ympärillä parveilee mäkäriä. Saaran muodot sulavat kun hän ajattelee kasteenraikasta ruohoa ja sitä että pääsee Väinön käsien ja suun kieriteltäväksi ja saa Väinön koko kaipauksen puhkeamaan syliinsä. Hän seisoo elokuisella niityllä hymy täydessä kukassa ja odottaa odottamistaan.”

Heistä tuli nopsasti pikku perhe: Saara, Väinö, esikoinen Timo ja kuopus Leevi.  Heistä jäi yksi kokoava muisto, lainavaatteissa otettu valokuva. Leevi istuu äidin polvella, Timo ”seisoo lattialla Saaran oikealla puolella tummassa villatakissa jonka alla on paita, ja hänellä on polvihousut, villasukat ja varsikengät. Myös hänellä [kuten Leevillä] on pieni solmio ja sama kampaus [lyhyt,  otsatukallinen].

Syttyi sota ja vie aivan jatkosodan alussa Väinön. Saarasta tuli leski. Pikku-Timoon oli iskenyt jos keväällä 1940 hentoa ruumista ravisuttanut, polttava keuhkokuume. Kun lapsia alettiin siirtää Ruotsiin, sairas Timo lähetettiin lääkärin ehdotuksesta. Helsingin rautatieasemalle lyyhistynyttä Timoa ei nostettu lähtevään junaan. Paikalle osunut lotta siirsi hänet syrjään. Timo vietiin lentoteitse Ruotsiin, ensin parannettavaksi keuhkokuumeesta. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun syöpä on levinnyt nyt jo liki 80-vuotiaan Timon koko sisäelimistöön, hän soperteli puhetta junasta, johon hän ei ”ehtinyt. Juna suistui raiteiltaan ja kaikki lapset kuolivat”. Kyseessä oli Iittalan junaturma 4. maaliskuuta 1940, kun rankasti myöhässä etelään matkannut pikajuna ei pysähdysmerkistä huolimatta pysähtynyt Iittalan asemalla ja törmäsi Kalvolassa vastaantulevaan sotalapsia kuljettaneeseen erikoisjunaan.
”Asema ja junat oli sota-ajan määräysten vuoksi pimennetty. Junat törmäsivät yhteen niin rajusti, että molempien junien veturit ja alkupäässä olleet vaunut murskautuivat. Sotalapsia kuljettaneen ylimääräisen junan veturi ja ensimmäiset vaunut syttyivät palamaan, ja suurin osa turman uhreista menehtyi palon takia. Onnettomuuden uhreista 23 oli lapsia kuljettaneessa junassa ja kahdeksan pikajunan matkustajia.” (fi.wikipedia.org/wiki/iittalan_junaturma).

Anna Takasen romaani on viiltävä, koskettava, herkkä ja rujosta tarinasta huolimatta kaunis. Se kertoo rakkaudesta, jonka ei sallittu ilmetä vapaasti. Oli kaksi äitiä, suomalainen Saara, joka kaipasi Ruotsiin lähettämäänsä pientä Timoa rajattomasti, ja oli ruotsalainen Alma, jonka vanhemmat olivat pakottaneet naimisiin väärän miehen kanssa. Rengille ei talon tytärtä ollut annettu. Omia lapsia Gustavin kanssa ei syntynyt. Korvikkeeksi otettiin suomalainen sotalapsi. Timolle tämän ollessa jo nuori aikuinen Gustav ilmoitti aikovansa adoptoida hänet.  Sen seurauksena Timo poltti tulipesässä Suomen passinsa. Hän oli tehnyt yrityksen palata kotiin Kuorevedelle. Suomen koti sylkäisi kuitenkin hänet uudelleen pois. Syynä oli Saaran toinen mies Eemil. Hän ei sietänyt Saaran ensimmäisen avioliiton lapsia ja osoitti vihansa avoimesti. ”Silmät märkivät kellanpunaisina ja viina lietsoo pahansuopaisuutta.”  

Timo oli ollut Bengtssoneilla lapsityövoimaa (nykypäivän ilmaisulla) ja Gustavin remmi oli heilunut vähästä. Timo sai eri kohtelun kuin perheen toinen kasvattilapsi, ruotsalainen Axel.. Jouluaattona Axel saa joululahjan, Timo ei, sillä Suomesta ei ole tullut pakettia. ”Jos et ole kiltisti, sinut lähetetään takaisin Suomeen ja siellä on sota. Hurja sota. Ja sota tappaa lapsia pommeilla.” Axel-veli ajautui aikuisena juopoksi ja teki itsemurhan pillereillä ja väkiviinalla. Se satutti Timoa kovasti, samoin kuin Saara-äidin toisesta avioliitosta syntyneen Railin julma itsemurha Helsingissä asettamalla kaula rautatiekiskolle.

Timo opetteli pärjäämisen eetoksen. Hän, suomalainen Timo Takanen, selviäisi omin voimin kun on pakko, itse esteensä raivaten. Hänestä tuli poliisi, oman talon rakentaja ja Irenen kanssa perheen perustaja. Eetoksestaan huolimatta hän ei ollut ehjä. Hän piti muistot ja tunteet sisällään, sinne haudattuina. Anna tietää ja tahtoo, että ne tulevat sieltä ulos, hänenkin tähtensä. Myös hänen on oltava sinut oma suomalaisuutensa kanssa. Hän oli ruotsalaisena ja ruotsinkielisenä koulukiusattu. Pahimmat kiusaajat huusivat hänelle ”Finne på pinne luktar inge!” ja pitelivät nenäänsä. He hakkasivat hänet ja veivät hänen pienen ilonaiheensa, tuoksukumin. Syynä kiusaamiseen oli hänen sukunimensä nen-pääte. Lapsi löysi oman turvakeitaansa: ”Seitsenvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi talli on minun paikkani maailmassa.”

Traumaattisista kokemuksista huolimatta rakkaus murtautuu teoksessa sulkuporttien takaa. Se sädehtii Saara-mummin silmistä ja se elää väkevänä veljesten Timon ja Leevin välillä kielimuurista huolimatta. Leevin tunteman Timo-lojaaliuden vuoksi Eemil yritti kerran tappaa Leevin. Pesutupakamarista tuli silppua, mutta Leevin onnistui karata kirveen terän ulottumattomiin, lähisukulaisten hoiviin.

Tärkein sulkuportti avautuu lopulta, kun Anna isäänsä yhteydet katkaistuaan kiristää tämän lupaamaan kertoa vanhoista muistosta hänelle. Isä toteutti sen aidoilla tapahtumapaikoilla ja vei tyttärensä tässä tarkoituksessa Suomeen. Mutta ennen välien katkolla oloa isä oli huutanut tyttärelleen:
”Unohda Suomi. Mitä tekemistä Suomella on sinun opintolainojesi, sinun köyhyytesi kanssa, Anna? Suomi on unohtanut minut, joten asiaa on turha miettiä. Lopeta tuo tonkiminen. Minä en tarvitse mitään, kuuletko? En mitään. Älä sinä sano minulle minun kodissani, mitä minun pitää tai mitä minun ei pidä tehdä.”

Anna Takanen. Teoksen irtokannen kuvitusta.

Teatteriammattilainen, näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja Anna Takanen valmisteli vuosia isän kokemuksia valottavaa näytelmää Fosterlandet Göteborgin kaupunginteatteriin yhdessä näyttelijä Birgitta Ulfssonin ja näytelmäkirjailija Lucas Svenssonin kanssa. Kun Isänmaa esitettiin, se avasi jonkin vielä säilyneen itseymmärryslukon isässä. Näytelmästä tuli menestys. Sitä esitettiin myös Tukholmassa ja Svenska Teatern i Helsingforsissa. Siitä tuli merkityksellinen ruotsinsuomalaisille, erityisesti Ruotsiin jääneille sotalapsille ja heidän lapsilleen. Anna valittiin myöhemmin Vuoden ruotsinsuomalaiseksi naiseksi.

Anna Takasen esikoisteos kouraisee lukijaa syvältä. Todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin rakentuva romaani koskettaa lukijaa väkevästi riippumatta siitä, monennettako sotasukupolvea hän itse edustaa. Kirjan kielikuvat ovat vahvoja ja omintakeisia. ”Isä huutaa sanatonta lapsenhuutoaan.”; ”Kuuluu yhä selvemmin, että hän vaikenee.”; ”Sota teki suomalaisista vahvoja ja vammaisia.”; ”Pyydän häntä luottamaan siihen, että äiti on luonnonsatama, joka on suojassa kaikilla säillä” (isälle ennen tämän kuolemaa); ”Pyydän kaikkia odottajia kantamaan häntä hellästi ja kevyesti viimeiselle taipaleelle läpi elämän neulansilmän.” (isän hautajaiset) jne. Teoksesta tulvii ymmärrys ja lämpö. Kerrassaan hieno marketin kirjaosastolta ostoskoriini löytynyt teos!

Anna Takanen:  Sinä olet suruni. Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta. Gummerus 2020, 266 sivua. Suomennos Leena Vallisaari. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ilja Repin: Mennyt aika läheinen

Ilja Repin oli synnynnäinen ihmisluonteen tuntija ja jos hän olisi valinnut kuvaamataidon sijasta kirjallisuuden, hän olisi varmasti kohonnut parhaiden venäläisten kertojien joukkoon.” Näin Repiniä luonnehtii teoksen Mennyt aika läheinen esipuheessa Valdemar Melanko, teoksen suomenkielisen laitoksen toimittaja. Oli helppo uskoa arvion oikeellisuuteen alettuani lukea Repinin teosta. Se on kielellisesti ja kerronnallisesti mestarillinen. Tämä vuonna 1986 Profiili-sarjassa ilmestynyt teos osui sattumoisin silmiini mieheni isän kirjahyllystä. Teos ilmestyi suomeksi ensikertaa vuonna 1970.

Käytin nuukailematta ja hidastellen keskisen kesän aikani tämän kiehtovan teoksen lukemiseen. Erityistä ajankohtaisuutta sille toi Ateneumin taidemuseossa elokuun loppuun nähtävänä oleva Ilja Repinin taiteen näyttely. Näin sen kesäkuussa.

Ilja Repinin osin muistelma-, osin omaelämäkerrallisella teoksella on dramaattinen historia. Ennen Venäjän vallankumousta Repin tapasi kirjoittaa laajoja tekstikokonaisuuksia aikansa tunnetuista taiteilijoista, ystävistään. Niistä, taiteilijoista ja heidän teoksistaan, oli koostunut varhempi kirja, jolle suunniteltiin uutta painosta. Mutta kaikkein tärkein puuttui: Repinin kirjoittama kertomus itsestään.  Repin ryhtyi töihin ja kirjoitti lapsuudestaan, nuoruudestaan ikonien korjausmaalarina sekä vuosistaan Pietarin Taideakatemiassa. Vuonna 1917, taiteilijan ollessa jo yli 70-vuotias, valmistui taiteilijan allekirjoittama taittovedos, mutta levottomana ja sekasortoisena vallankumousvuonna kustantajaa ei kirjalle löytynyt. Kirjaan esipuheen kirjoittaneen Kornei Tšukovskin onnistui painattaa vuonna 1922 erillispainos Volgan lauttureista kertovasta pitkästä luvusta. Vuonna 1924 hän ehdotti valtion kustantamolle koko teoksen julkaisemista ja luovutti kustantamoon varhemman taittovedoksen. Leningradia kohtasi tulva. Vedokset tuhoutuivat. Tšukovskille oli jäänyt vain kasa korjaamattomia oikovedoksia ja pari toisistaan poikkeavaa käsikirjoitusta. Lopullinen teos ilmestyi vasta vuonna 1937. Repin oli tuolloin jo kuollut.

Valdemar Melankon konstruoimassa suomenkielisessä laitoksessa on hieman poikkeava sisältö.  Liki puolet teoksesta on Repinin kirjoittamaa omaelämäkerrallista osuutta, josta puuttuvat kuitenkin vanhuus ja Suomen vuodet. Niitä hän ei ehtinyt koskaan kirjoittaa. Teos sisältää ajan tunnetuista taiteilijoista Repinin kirjoittamia lukuja, mutta karsitusti Melankon valikoimana. Mukana olevista yksi tärkeimmistä kertoo Repinin ystävyydestä kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Häntä Repin kuvasi useassa maalauksessaan. Täydennyksenä on burlakeista eli Volgan lauttureista kertova jakso sekä vavahduttava kuvaus tsaari Aleksanteri II:n murhaa yrittäneen Karakozovin hirttämisestä Pietarin teloituspaikassa, Smolenskin kentällä. Repin oli ystävineen yksi tuhansista mestausta läsnä seuranneista kaupunkilaisista.

•••

Ilja Repin (1844–1930) oli syntyisin Ukrainasta ja siellä, Tšugujevin kaupungin liepeillä hän eli lapsuutensa. Mummu piti kaupungin ulkopuolella kestikievaria.

”Pitkän käytävän kautta menimme usein kyökin puolelle ja toisinaan näimme ajomiesten syövän päivällistä.
Talvella, kun ulkona oli kova pakkanen ja ilta pimeni, Motrja-täti, joka muistutti vaatemyttyä, seisoi pitkään portin luona, piteli lyhtyä kädessään ja odotti matkustavaisia.
Kun suuri kuormasto, jossa saattoi olla parikymmentä ajopeliä, tuli kohdalle, hän meni lähemmäksi ja alkoi kutsua pehmeällä, laulavalla äänellään.
– Tulkaa sisään, arvoisat vieraat, tulkaa sisään!
Kuormasto pysähtyi, huurteiset, paksusti puetut ihmiset lähestyivät häntä.
– Mihin te nyt enää jatkatte, yön selkään!…”

Repinin perhe kuului siirtolaväkeen. Heidän juridinen asemansa oli liki yhtä huono kuin maaorjien. He olivat kruununtalonpoikia, jotka määrättiin perhekuntineen siirtoloihin. Ymmärsin sotilassiirtolat keskeiseksi osaksi vanhan Venäjän puolustusjärjestelmää. Miehet voitiin komentaa milloin vain armeijan palvelukseen ja naiset raskaisiin rakennustöihin. Isä oli yritteliäs, vaurastuva hevoskauppias, mutta kun käsky armeijan riveihin tuli, perhe köyhtyi.

”Isän lähdettyä meistä tuli orpoja. Hänet oli ”karkotettu” hyvin pitkälle. Kotona oli ikävää ja köyhää ja minä olin usein nälkäinen. Mutta leipä oli erittäin hyvää kun siihen sirotteli karkeata, harmaata suolaa, mutta sitäkin sai vain vähän kerrallaan.
Me köyhdyimme jatkuvasti.
Isästä ei ollut mitään tietoa; näimme hänet vain kerran sotilaana, hänellä oli päällään harmaa sotilasmantteli. Hän näytti surkealta, vieraantuneelta. Äiti itki nyt koko ajan ja teki erilaisia ompelutöitä…”
Teki sen aikaa, kunnes hänet muiden kylän naisten tavoin määrättiin tiiliä tekemään. Niitä tehtiin haisevalla jätealueella ja työ oli raskasta.

Hevoset olivat Ilja Repinin lapsuudessa välttämättömiä. Kalmukit kesyttivät villihevosia raa`asti ja säälimättä. Repinin lapsuudenkuvauksissa joutuu lukemaan hevosten sydämettömästä kohtelusta, yliraskaiden kuormastojen vedättämisestä ilman lepoa. Ajurin ruoska löysi hanakasti väsyneen hevosen selkänahkaan. 

Nuori Ilja osoitti varhain taidokkuutta tallentaa alustalle näkemäänsä. Hänet pantiin topografiakouluun ja hänestä tuli kirkkomaalari, ikonostaasien ja ikoneiden korjausmaalari, jonka taito ja pettämätön värisilmä herättivät huomiota.

Taiteilijuuteen vaadittiin vuosien kurinalaisia opintoja pääkaupungissa Keisarillisessa Taideakatemiassa. Ikonimaalarina mainetta saatuaan Repinin oli ylitettävä oma Rubikon-virtansa ja matkattava talvella suuren hevosten vetämän postivaunun katolla Ukrainasta Moskovan kautta Pietariin, kaupunkinen väli tosin kolmannen luokan vaunussa höyryjunassa. Jokaisella opiskelijalla tuli olla joko varakkaat vanhemmat tai rahakas mesenaatti. Moni vauras ylimys tavoitteli mesenaatin statusta. Ilja Repinkin sellaisen löysi näytetöillään tarjottuaan ensin turhaan palveluksiaan ikoniverstaissa ja kilpimaalaamoissa. Ruhtinas lupautui maksamaan hänen akatemiamaksunsa.

Mutta Taideakatemiasta hänet käskettiin ensin piirustuskouluun, josta hänet jo muutaman kuukauden päästä komennettiin akatemiaan. Piirustuskouluvaiheesta koitui kuitenkin mielenkiintoinen hyöty, ystävyys Iljaa vanhemman ja jo kuuluisan taidemaalari Ivan Kramskoin kanssa. Kramskoi oli koulun vieraileva opettaja. Kramskoi istutti Repiniin taidesuuntakapinallisuutta.

•••

Ilja Repinin maalaus nyt Ateneumin

Teoksen Mennyt aika läheinen läpikäyvä punainen lanka on kertomus venäläisen kansallisen kuvataiteen synnystä ja siihen liittyvästä henkien taistelusta eri koulukuntien välillä. Keisarillinen Taideakatemia oli valjastanut koko opetuksensa antiikin klassismin, tarkennettuna italiaisen klassismin sääntöjen ja aiheiden tarkkaan noudattamiseen. Mitään poikkeamia ei sallittu.  Ymmärtääkseni Kramskoi oli yksi niistä 13 loppututkintoa vaille jääneestä kuvataiteilijasta, jotka erosivat akatemiasta siksi, ettei heidän sallittu tehdä lopputyötä itse valitsemastaan aiheesta.

Repin on taltioinut kirjalliseen asuun makoisan väittelyn, joka tapahtui ajan tunnetun ja sapeikkaimman kriitikon Vladimir Stasovin ja akatemian linjaa kiivaasti puolustaneen historiamaalari H.I. Semiradskin välillä.

Semiradskin näkemyksen mukaan akatemia edusti korkeinta, puhtainta ja kauneinta, mitä ihmisnero on luonut korkeammasta maailmasta, omasta sielustaan. Hänen mukaansa sen edelle stasovilaiset olisivat asettamassa arkisen elämän jokapäiväisiä ilmiöitä, siis ihmiselämän jokapäiväisiä latteuksia. Stasoville taas Kreikan antiikin veistokset näyttävät kastraateilta Hollannin suurten mestareiden, Rembrandtin, van Dycken ja Halsin, mestarillisten töiden rinnalla. Repin opiskelijaystävineen oli hengessä Semiradskin puolella.  ”Renesanssin ajan maalaukset olivat meille kaikki kaikessa, hollantilaisia me emme arvostaneet. Klassisistit pitivät Rembrandtia toisen luokan piirtäjänä. Elävyyttä, taiturimaista tekniikkaa pidettiin akateemisten sääntöjen mukaan merkkinä taiteen rappiosta. Emme olleet edes kiinnostuneet Rembrandtista ja hänen työnsä olivat mielestämme keskeneräisiä ja melkeinpä maneerisia”, Repin kirjoittaa muistelmissaan. Myöhemmin nähtyään Hollannin suurten mestareiden töitä museoissa hän tiesi erehtyneensä.

Ilja Repin: Kurskin kuvernementin ristisaatto (Ateneumin näyttelyä)

Stasov: Antiikin veistoksissa ei ole hiventäkään totuutta, ne ovat ideaaleja, keksintöä. Taideakatemian italialaisen klassismin tuotokset ovat akateemisia pyhäinjäännöksiä. Parhaat nuoret voimat koulutetaan turhaan apinoimaan. ”Kuin yrittäisimme herättää henkiin vainajan… Tuloksena on pelkkä valhe. Meillä on omat kansalliset tehtävämme, on osattava nähdä oma elämä ja kuvattava sitä, mitä ei vielä ole koskaan kuvattu.”

Vastaväite: Tuohikurpposet, hevoskiesit ja harmaat vinot tönöt edustavat rumuutta, eivät taidetta.

Taideakatemia antoi linjakiistassa siinä määrin periksi, että perusti laatukuvamaalareiden linjan, jonka se kuitenkin pian lopetti. Laatukuvamaalarit perustivat taiteilijaseuran ja kiertonäyttely-yhdistyksen (Peredvishnikit) alkaen levittää kansanaiheisia maalauksia eri puolille maata.  Ilja Repinistä tuli Stasovin ystävä ja he tekivät yhdessä laajan museokiertueen Euroopan metropoleihin. Repin nousi tunnetulla tuotannollaan venäläisen kansallisen kuvataiteen kärkinimeksi kautta taidetta tuntevan maailman. Hänen kuuluisin maalaus on Burlakit Volgalla eli Volgan lautturit.

•••

Ilja Repin näki burlakeja Pietarissa ja kiinnostui heistä aiheena. Nuori nerokas maisemamaalari Feodor Aleksandrovitš Vasiljev yllytti ja innosti Repinin pitkälle matkalle Volgalle tavoitteena tavata lauttureita raadannassaan aidossa ympäristössä. Vasiljev hommasi matkaan tarvittavat varat ja Repin otti myös veljensä mukaan.

Mutta ensin lyhyt sivuloikka Feodor Vasiljeviin (1850–1873). Taiteen tuntijat ovat sijoittaneet tämän nuoren neron taiteen Šiškinin ja Kramskoin välille. Hänen kohtalokseen koitui kuitenkin menehtyä keuhkotautiin vain 23 vuoden iässä. ”Hänen soinnukas äänensä, tarttuva naurunsa, lumoava älykkyytensä, jota täydensi terävä, suorastaan julkea pilkallisuus sekä nuorekas pursuava elämänhalu valloitti jokaisen. Kaikki tunsivat vetoa tuota onnenpekkaa kohtaan ja hän itse käsitti nopeasti ja selvästi kaiken ympärillään tapahtuvan ja tempaisi näyttämölle ilmestyvät ihmiset heti mukaan elämänsä leikkisään komediaan.”
Siis kuin taidemaailman nuorena kuollut Puškin!

Hänen kanssaan Repin siis matkasi jokilaivalla ja asui viikkoja kylässä Stavropolista etelään. He kohtasivat kaikkialla pimeää taikauskoa, mutta kun naapuritaajaman lukutaitoinen kirjuri oli tulkinnut heidän Keisarillisen taideakatemian leimoin varustetun suosituspaperinsa, kyläläisten silmissä he tuntuivat olevan tsaarin suojeluksessa. Mutta kansanihmisiä heidän oli vaikeaa saada mallikseen edes rahasta. Malleille se olisi merkinnyt oman sielun myymistä.

Ilja Repin kohtasi burlakien joukossa miehen, jonka silmistä hän oli lukevinaan syvempää kuin muiden surkeaan työhön ajautuneiden. Miehen nimi oli Kanin ja hänet Repin halusi maalata ja sen tekikin. Hänet näemme lauttureiden surkean letkan kärjessä. Kyläläisiltä hän sai tietää Kaninin olevan virkaheittopappi, joka virkansa menetettyään oli toiminut kymmenen vuotta laulajana lukkarin toimessa. Katsokaamme Volgan lauttureiden kärkiburlakia tuon tiedon valossa!

Volgan lautturit osti itselleen suurruhtinas Vladimir Aleksandrovitš, Aleksanteri II:n kolmas poika ja tsaari Aleksanteri III:n pikkuveli. Suurruhtinas sijoitti maalauksen biljardihuoneensa seinälle. Sieltä se oli kuitenkin enimmän osan poissa, sillä maalaus haluttiin kiertämään tärkeimmissä näyttelyissä.

Ensin oli Wienin maailmannäyttely. Maalauksen vieminen vieläpä Venäjän ulkopuolelle herätti yläluokassa raivoa ja syvää isänmaallista loukkaantumista. Lautturit olivat nopeasti jo katoava kurjalistoryhmä, huonoa mainosta ylpeälle Venäjälle. Ja heidänlaisiaan Repin siis levitteli maailmalle. ”Saatan kuvitella kuinka hovi ja aristokraatit vihaavat tuota kuvaa”, Repin kirjoittaa teoksensa Mennyt aika läheinen lopussa.

Teos kuuluu Venäläisen taiteen museon kokoelmiin Pietarissa.  Elokuun 29. päivään saakka se on esillä lukuisten muiden Ilja Repinin hienojen teosten rinnalla Ateneumin taidemuseossa. Vielä ehtii! Lippu on ostettava ennakkoon netistä.

Ilja Repin: Mennyt aika läheinen. WSOY 1986, 282 sivua. Suomennos Mirja Rutanen.

P.S.
Kohtasin Volgalla raataneet burlakit keväällä myös Ali Sadik-Oglin suurenmoisen tataarieepoksen ensimmäisessä osassa Nizam – tataari. Nizam sai ahdingossaan apua burlakkityökolonnan johtajalta, joka rinnastui oitis Repinin tapaamaan virkaheittopappiin. Hyvästä yhteiskunnallisesta asemastakin voi tippua syvälle. Nizamin kohtaama burlakki oli viinariippuvuutensa myötä työnsä, perheensä ja sukulaisensa menettänyt entinen opettaja.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta

Nuorena aikuisena hän identifioi itsensä arjalaiseksi ja kertoi olevansa ylpeä siitä. Hän uneksi neekereiden piiskaamisestä sekä keräsi ja katseli maailman väkivaltaisimpia kauhuelokuvia. Sellaisia hän omisti noin 600. Kolmekymppisenä hän liittyi Suomen Sisun keskustelu- ja kirjallisuuspiiriin Thuleen, joka samannimisen saksalaisen esikuvansa mukaan keskittyi lukemaan tekstejä arjalaisesta ihmisrodusta ja sen ylivertaisuudesta.  Hänen piirinsä keskusteluja ja hänen omaa blogikirjoitteluaan alkoivat hallita rotuopit ja maahanmuuttajien näkeminen Suomea ja suomalaisuutta uhkaavana viidentenä kolonnana. Hän ja hänen kaltaisensa tarvitsivat vahvemman yhteiskunnallisen aseman omaavan poliittisen liikkeen, jonka kautta levittää näkemyksiään. Hän liittyi perussuomalaisiin, vaikkeivat maahanmuuttajat vielä tuolloin kuuluneet puoluetta kiinnostaviin kärkiteemoihin.  Hänen saavutettuaan viidenkympin iän maahanmuuttovastaisuudesta oli tullut tärkein ja liki ainoa puolueen ajamista tavoitteista ja asenne oli yleistynyt myös puolueen äänestäjäkuntaa laajemmalle. Hänellä oli varaa avata etenemisväylä tavoitteilleen uskollisille opetuslapsilleen. Hän haluaa puolueelleen hallitusvaltaa.

Politiikan journalistin Lauri Nurmen epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta (s. 1971) on hyinen. Toisin kuin voisi luulla, se ei ole vanhentunut huolimatta Halla-ahon kesäkuisesta ilmoituksesta olla pyrkimättä perussuomalaisten puheenjohtajaksi uudelle kaksivuotiskaudelle.

Aluksi Nurmen kirja herättää myös sympaattisia tuntemuksia. Lukijalla on kirjan kohteesta lähtökohtaisesti oma mielikuva: Jussi Halla-aho oli erottunut muista kärkipoliitikoista taitavasti muotoillulla ja pinnaltaan loogisuudellaan kiehtovalla, tyynen rauhallisella, sarkastisen viiltävällä argumentoinnillaan. Siitä tunnisti yliopistotaustaisen miehen ajatuksenjuoksua. Nurmen kirja kertoo eristäytyvästä, koulukiusatusta pojasta, jonka isä oli alkoholisti ja koti sen seurauksena rikki.
”Koulukaverit haukkuivat, tönivät ja löivät. Tunsin olevani sadistisen kiusaamisen kohde. Opin vetäytymään sellaisen kuplan sisään, missä mikään ei hetkauta millään tavalla.”
Opettajien mielestä hän vaikutti niin kiusatulta kuin kiusaajaltakin.  Koululainen koki olevansa myös koulun uuden miesopettajan nälvinnän kohde.
”Halla-ahosta on kasvamassa sanavalmis ja ristiriitoja ympäristössään herättävä ihminen”, Nurmi kirjoittaa päätelmänä koulun rehtorin muistelemasta.

•••

Jussi Halla-ahon sukujuuret juontavat vankasta Bergrothien pappissuvusta. Suvun nykyinen kantakunta on Alajärvi.
”Rovasteja, pappissäädyn valtiopäivämiehiä, vuorineuvoksia, rehtoreita, kansanedustajia, piispoja, lääkäreitä, insinöörejä ja kulttuurivaikuttajia. Jussi Halla-aho polveutuu suvusta, joka on 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien kasvattanut huomattavan määrän suomalaisen yhteiskunnan poliittisen, koulutuksellisen ja kulttuurisen yläluokan edustajia – ja kannatuslukujen kärkipäässä keikuvan puolueen puheenjohtajan…
Yhtä hyvin Halla-ahon sukutausta sopisi kokoomuksen puheenjohtajalle
”, summaa Nurmi Halla-ahon taustaa.

Tausta on siis yläluokkainen. Nuorukainen oppi käyttämään kirjakieltä ja hänestä tuli lukutoukka. Erityisesti häntä on aina kiehtonut historia. Sen kautta voi tulkita oikeansuuntaisesti nykypäivää. Jussin äiti Ulla oli Bergrotheja, isä Yrjö (Ylle) lähtöisin talollisia, mutta tilan lähipaikkojen nimet Kyyjärventie, Nälkämäki ja Kuoleman kylä kertovat elinkeinon harjoittamisen auvoisuudesta. Halla-ahon perhe asettui asumaan Tampereen Peltolammille Jussin ollessa kaksivuotias. Jussin äiti hakeutui sairaanhoitajakoulutukseen, isä viihdemaailmaan. Ylli oli Suojasen viihdetoimiston monitoimimies ja yrittäjä. Ala oli kostea, suorastaan märkä. Elettiin Irwin Goodmanin ja ”ei tippa tapa”-kautta:

”Lapsuuteni jouluissa ei ollut hurraamista. Kuten valitettavan monissa perheissä, pyhien lähestyessä alkoi sen jännääminen, milloin perheenpää katoaa humalahuuruisille reissuilleen, ja aattoiltana odoteltiin kireissä tunnelmissa, ilmestyykö se mesoamaan vai tekeekö kaikille palveluksen ja palaa vasta lähempänä uutta vuotta. Paljolti tästä syystä minulle, toisin kuin monille, ei koskaan päässyt muodostumaan selkeää käsitystä siitä, miten joulua kuuluu viettää”, kirjoitti Halla-aho blogissaan 35-vuotiaana.

Nuorukaisen koulumenestys oli kehno: hän omisti elämänsä hevibändille sen kitaristina ja laulajana. Tukka ulottui keskiselkään ja yläruumista peitti hihaton farkkuliivi. Hän oli musiikki- ja elokuvamaussaan omansorttinen nuori ”kovis”. Mutta ylioppilaskirjoitukset hän selvitti säällisesti. Laudatur-yleisarvosanasta huolimatta papereilla ei päässyt lukemaan englannin filologiaa Helsingin yliopistoon, jonne mieli paloi. Hän kiinnostui Ukrainasta ja halusi opiskella ukrainan kieltä. Mutta sitä voi opiskella yliopistossa vain venäjän kielen kautta. Hän kävi kesäyliopiston ukrainan kielen kurssin ja tilasi vaihtoehtojen puuttuessa jehovalaisten ukrainankielisen Vartiotornin. Hän alkoi omatoimisesti opiskella venäjää päästäkseen sisälle Helsingin yliopistoon.  Bändi vaihtui pänttäämiseen. Sisua ja määrätietoisuutta löytyi roppakaupalla, vaikka hänen elämänsä oli kolmekymppiseksi asti ulkoisesti haahuilua. Saadakseen jonkin ammatin hän opiskeli tarjoilijaksi Tampereen ravintolakoulu Pihrossa. Kun hän valmistui, töitä ei ala enää tarjonnut.

Mutta Helsingin yliopistoon hän vihdoin pääsi. Helsingistä tuli hänelle eräänlainen vapautus, irrottautuminen entisestä. Natsiaatteiden parissa puuhastelu osuu yksiin hänen yliopistokautensa kanssa. Hänen blogikirjoituksensa alkavat herättää pahaa verta, yliopistomaailmahan on perusajatukseltaankin humanistinen. Hänen tuntiopettajan tointa ei enää jatketa. Kun hän vuonna 2006 väiteli tohtoriksi muinaiskirkkoslaavin substantiivien ja adjektiivien taivutuspäätteistä, yliopistomaailmasta ei ollut hänelle enää töitä tarjolla. Hän oli jälleen haahuilija ja tilapäisansioiden varassa. Hänellä oli Suomen Kulttuurirahaston kahden vuoden apuraha ukraina–suomi-sanakirjan laatimiseen, mutta hanke jäi silleen ja hän kusi saamansa mahdollisuuden. Mies käytti aikansa ja kiinnostuksensa Scripta-bloginsa ylläpitoon.

Haahuilija kiinnostui politiikasta mahdollisena tulevana ammattinaan.
”Mielessä kolkuttaa jo seuraavat eduskuntavaalit. Soinilaisen perussuomalaisuuden pitkä lähtölaskenta alkaa keväällä 2009”, Nurmi arvioi noiden vuosien merkitystä.

Halla-aho oli yliopistokautenaan mennyt naimisiin latinisti Hilla Salovaaran kanssa. Pariskunnalle syntyi esikoinen, sitten kaksi lisää. Isä oli ylpeä ja onnellinen.
”Mielihyvämyrsky puhaltaa aivoissa niin valtavalla voimalla, että sen taianomaista vaikutusta on turha yrittää kuvailla lapsettomille” , hän on kuvannut isyyttään.
Jussi Halla-ahon neljännen lapsen synnytti Elisa-niminen nainen, entinen kokoomusnuorten Helsingin piirin varapuheenjohtaja. Sivusuhde virittyi verkkoviestinnän kautta vuonna 2009 ja jatkui kahdeksan vuotta. Hilla ja Elisa olivat hyvät tutut. Isyys paljastui Hillalle kuukausia vauvan onnelliseksi koetun syntymän jälkeen. Välit eivät rikkoutuneet, ainakaan pysyvästi.

•••

Halla-aho on kertonut äänestäneensä ensimmäisen kerran perussuomalaisia vuonna 2003. Sitä ennen hänen äänensä oli saanut muiden muassa pari nimekästä vihreää, Osmo Soininvaara ja Heidi Hautala. Äänen sai nyt Itä-Helsingin kapakoiden äänikeisari Toni Halme. Valinnassa kiinnostavaa on se, että Halla-aho ei ole sympatisoinut junttiutta, vaan on pikemminkin vierastanut puolueensa ilmijuntteja.

Perussuomalaisten jäsenyyden Halla-aho otti lokakuussa 2010. Jo vuosia ennen sitä hän oli käynyt neuvotteluja Timo Soinin kanssa. Halla-aholle oli kyse tarkoituksenmukaisuudesta maahanmuuttovastaisuuden edistämisessä. Suomen Sisun kantaväki perusti Muutos 2011 -ryhmän ja keräsi sitä varten tuntuvan potin vaalirahaa. Halla-aho oli heille kärkinimi, joka sai muhkean rahapotin käyttöönsä. Halla-aho arvioi kuitenkin perussuomalaiset itselleen Muutos 2011:sta tuloksellisemmaksi valinnaksi.

Sisulle ja Halla-aholle oli tärkeää saada painostuspuolue, johon suhtaudutaan vakavasti. ”Perussuomalaiset ei siihen aikaa vielä ollut täysin itsestään selvä – joskin ensimmäisenä mieleen tuleva – vaihtoehto maahanmuutosta kiinnostuneille ihmisille”, on Halla-aho kertonut.  Myös kokoomusta oli pidetty mahdollisena kanavana nostaa omia teemoja esiin.

EU-myönteinen Halla-aho ei päässyt heti testaamaan kannatustaan. Vuoden 2010 Euroopan Unionin meppivaalien kärkiehdokkaaksi Soini asettui itse. Nurmi kertoo kirjassaan syyn: jo aiemmasta vaaliliitosta Kristillisdemokraattien kanssa perussuomalaisille jäi kontolle kunniavelka, jonka Soini halusi kuitata nyt auttamalla puolestaan vaaliliitosta läpi Sari Essayan.  Halla-aho sai jäädä odottamaan vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Soinin varajäseneksi nousi Sampo Terho.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Timo Soini hyväksyi Halla-ahon Helsingin ääniharavaksi ja uskoi hallitsevansa maahanmuuttovastaiset voimat. Se teema ei häntä kiinnostanut. Hän oli Veikko Vennamon SMP-läisyyden perillinen, joka ratsasti EU-kriittisyydellä ja sai vaaleissa vetoapua erityisesti velloneesta Kreikka-tukijähnäyksestä.  
”Puolueen yleisohjelmasta [tuossa vaiheessa] ei löydy etniseltä syrjinnältä kalskahtavaa retoriikkaa. Perussuomalaisille tärkeä ammatinharjoittaja tai opiskelija voi siis olla yhtä hyvin kurdi, somali kuin kainuulainen”, muistuttaa Nurmi voimassa olleesta yleisohjelmasta.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleista tuli perussuomalaisten ensimmäinen jytky. Puolue teki 19,1 prosentin tuloksella huiman läpimurron. Halla-aho oli Helsingin ääniharava yli 15 000 äänellä, mutta silti vain Helsingissä. Halla-aho tulkitsi jytkyn oman linjansa ja väkensä ansioksi. Soinin tulkinnassa jytkyn tekivät muut, hänelle turvalliset EU-vastaiset SMP:läiset. Molemmat olivat omalla tavallaan oikeassa. Ilman Halla-ahoakin jytky olisi ollut iso, mutta monta pykälää pienempi.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissakaan Soini ei nostanut maahanmuuttoa kärkiteemoihin. Perussuomalaisten vaaliteemat olivat Nurmen kirjaansa liittämänä: 1) Julkinen talous kestävälle pohjalle, 2) Isänmaan turvallisuudesta ei tingitä, 3) Suomalaisista huolehdittava, 4) Kilpailukyky ja yrittäjyys etusijalle sekä 5) Ei saa kiusata. Halla-aholaiset laativat maahanmuuttovastaisuudelle rakennetun varjokampanjan.  Perussuomalaiset tekivät toisen jyrkyn ja puolue pääsi Juha Sipilän hallitukseen kolmanneksi rattaaksi. Hallitusneuvotteluissa Timo Soini tuskin mainitsi maahanmuuttoa. Ideologinen kahtia repeytyminen ei voisi olla selvempi.

Halla-aho ratsastaa maahanmuuttoon liittyvillä asioilla eikä edes yritä tavoitella yleispoliitikon statusta, EU-kriittisestä populistista yleispoliitikoksi muuntautuneen Soinin strategia on päinvastainen.

Halla-aholle myrkkyä ovat suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus. Hän kuvailee monikulttuurisuuden tulevaisuutta: ”Getot ja muurein ympäröidyt länsimaisen sivilisaation rippeet eristäytyvät toisistaan, ja ensiksi mainitut vajoavat runsaudensarven tyrehdyttyä anarkiaan.”
Hän on kyyninen ja hän on fanaatikko, kuten yhden asian apostolit tapaavat olla. ”Hän ei koe ristiriitaa johtajan ja duunarin välillä vaan duunarin ja elätin välillä. Elätti voi olla joko eliittiä tai pohjasakkaa”, Nurmi kuvaa Scripta-blogin ajatuksia.

Ja hän on nationalisti. ”Jussi Halla-aholle yhteiskunnat ovat kaikesta päätellen biologisia kokonaisrakennelmia”, Nurmi kirjoittaa. Halla-aho sivuuttaa politiikan tutkija Benedict Andersonin arviot siitä, että kansakunnat ovat enemmän tai vähemmän kuviteltuja yhteisöjä. ”Kansallisvaltio on kuvitteellinen yhteisö, koska sen jäsenet eivät voi tuntea toisiaan, eivätkä heitä yhdistä edes yhteiset arvot tai elämäntavat.”

Halla-aho päätti haastaa puolueensa puheenjohtajan, vaikka se oli puolueen perinteissä majesteettirikos. Perussuomalaisten gallupkannatus osoitti hallitusvastuun myötä rajua laskua ja painui lopulta alle 11 prosentin.

Puoluekokous pidettiin Jyväskylässä vuonna 2017. Soini oli aikeissa hakea jatkomandaattia, hän oli kuitenkin luomansa puolueen symboli ja ykkösvoima. Soini luopui ehdokkuudestaan maaliskuussa ja Sampo Terho kertoi omasta ehdokkuudestaan seuraavana päivänä. Hän hävisi äänestyksen selvästi. Halla-aholaiset olivat huokutelleet jäseniksi suuren määrän uusia jäseniä ja jokaisella paikalle tulleella on perussuomalaisten puoluekokouksessa äänioikeus.
Se oli sitten siinä”, kerrottiin Soinin tuumanneen uuden puheenjohtajan ja hänelle samanmielisten varapuheenjohtajien valintojen jälkeen. Puolue ei ollut enää entisensä. Loppu onkin poliittista lähihistoriaa.

•••

Nurmen kirjan arvokkainta antia on se analyysi, jonka hän tekee kahlattuaan läpi Jussi Halla-ahon Scripta-blogin kirjoitukset. Vaikka Halla-ahon julkinen käytös muuttui, Scripta-blogissa ei ollut havaittavissa mitään aatteellista kääntymystä. ”En usko Jussin muuttuneen”, arvioi vuonna 2020 eräs Nurmen haastattelema Halla-ahon sukulainen. Halla-aho on pyrkinyt hankkimaan lisääntyneellä varovaisuudella uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta, hänen bloginsa on paljastanut hänen todellisen  ideologiansa kaikessa kavahdettavuudessaan. 

Halla-aho on individualisti, joka kannattaa liki rajatonta (ja vastuutonta) sananvapautta. Hän puolustaa liberaalia, demokraattista yhteiskuntaa ja on selkeästi oikeistolainen. Hänen yhteiskuntamallinsa on hierarkinen. Hänen ajattelussaan ihmiset eivät ole samanarvoisia eikä hän allekirjoita ihmisten jakamatonta ihmisarvoa. Hänen käyttämässään vertauksessa vuotavasta veneestä on uskallettava heittää vähempiarvoinen aines yli laidan. Sitä ideologiaa on totuttu kutsumaan fasismiksi. Hänen yhteiskunnassaan ei autettaisi vähemmistöjä. Pohjoismaisten yhteiskuntien omaksuma positiivinen syrjintä on hänestä kavahdettava. Enemmistövalta toimisi darwinistisesti ja tarpeen mukaan väkivaltaisesti.

•••

Scripta-analyysi on Nurmen kirjan laajin jakso ja sen painavin osa. Siksi Nurmen kirja ansaitsisi tulla ajatuksella luetuksi. Vaikka Halla-aho väistyy kulisseihin, seuraajakandidaatit ovat hänen aatteellisessa humanismin tuhopoltossaan palkeenpuhaltajia.

Riikka Purra (Helsingin Sanomat 9.7.2021):
”Jos minusta on kiinni, perussuomalaiset eivät koskaan osallistu hallitukseen, jossa maahanmuuttoa ei huomattavasti kiristettäisi.”

Cambridgessä vuosia opiskellut ja näin itsekin vuosia ”maahanmuuttajana” asunut Sakari Puisto on monivivahteisempi (Helsingin Sanomat 18.7.):
”Minulla on paljon positiivisia kokemuksia maahanmuutosta. Ajaisin positiivisen maahanmuuton edistämistä. Onko meillä aste-eroja Riikan kanssa? Voi siinä olla, mutta on myös minulla tiukka kanta turvapaikkapolitiikkaan.
Maahanmuuton huono puoli on laajamittainen ja hallitsematon maahanmuutto, joka aiheuttaa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Hyvät puolet ovat tänne tulevat yrittäjät, opiskelijat ja työperäinen maahanmuutto, jotka pitkällä tähtäimellä hyödyttävät Suomea.”

Juho Eerola on Jussi Halla-ahon luottomies ja lähtökohtaisesti Suomen Sisun perusjengiä.

Jussi Halla-ahon elämäkerta on merkitty epäviralliseksi, sillä kohde ei ole auktorisoinut sitä. Vaikka Halla-aho ei suostunut Nurmen haastateltavaksi kirjaa varten, Nurmi on koonnut monipuolisen ja laajan aineiston ja löytänyt Halla-ahon läheltä lukuisan määrän haastateltavia.  Aineiston käyttäjänä ja analysoijana Nurmi hallitsee suvereenisti itselleen ottamansa tärkeän urakan. Hän ei käytä tekstissä lähdeviitteitä, mutta kertoo haastateltavansa ja eri kirjalliset lähteensä teoksen liiteosassa.

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. Into 2020, 336 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Daniela Krien: Rakkaus tositilanteessa

Rakkaus otsikon pääsanana suuntaa lukijan lähtökohtaisesti.  Suomeen muutamalla suomennetulla romaanillaan rantautunut Daniela Krien (s. 1975) sijoittaa teoksensa Die Liebe im Ernsfall (Rakkaus tositilanteessa) tapahtumat Leibzigiin joskus Berliinin muurin repimisen ja Saksojen yhdistymisen jälkeen. Kirja on tarina viidestä naisesta, Paulasta, Judithista, Bridasta, Malikista ja Jorinkasta. Ja todellakin juonellisessa keskiössä ovat miehet ja heidän myötään rakkaus sekä pettymykset rakkaudessa.

Mutta ei yksin rakkaus. Naisilla (kuten epäilemättä myös kirjan miehillä) on kyse hyväksi koetusta elämästä. Rakkaus on ydintarve, mutta niin ovat myös tarve toteuttaa itseään ja vapaus, elämän pitäminen omissa käsissä. Kaikkia hyvän elämän aineksia ei kuitenkaan voi saada. On tehtävä valintoja tai hylkäämisen kohteeksi voi joutua haluamattaan. Jonkin vielä tärkeämmän tavoittamiseksi on luovuttava jostakin toisesta tärkeäksi koetusta.

Kirjan naiset ovat yhteiskunnallisesti hyväosaisia. Hyväosaisuuteen kuuluu hankittu koulutus ja taloudellisesti vähintäänkin keskiluokkaisuus. Kulttuurisesti he kuuluvat yläluokkaan. Ammatista riippumatta naiset tuntevat saksalaisen klassisen musiikkikirjallisuuden läpikotaisin ja rakastavat sitä. Kadehdittavaa yleissivistystä aikana, jolloin meillä taidemusiikki on ajautunut sitä harrastavien myötä marginaaliin. Musiikin lisäksi kirjassa monen naisen harrastuksiin kuuluu juoksu, viidestä kymmeneen kilometrin kipaisu raikastavine suihkuineen ennen tai jälkeen pitkän työpäivän. Nykyaikaisia naisia siis!

•••

Kirjakaupan pitäjä Paulan suuri rakkaus on uudistushenkinen arkkitehti Ludger. Ludger on besserwisser, joka pitää omaa elämäntapaansa ainoana hyväksyttävänä. Hänellä on  manipulatiivinen tahto.  Ludger vie ekologisuuden elämäntapamoralisointeineen lopulta niin pitkälle, että ajautuu myös omassa firmassaan marginaaliin. Mistä ja milloin heidän hyvän avioliittonsa alamäki alkoi? Siitäkö, kun Paula alkoi uhmata miehen ohjailevaa otetta ostamalla (liian) ison auton tai paistamalla mielenosoituksellisesti omalle lautaselleen suuren lihapihvin? Murhaavin isku suhteelle koitti kuitenkin silloin, kun Ludger syyllisti Paulan heidän vauvansa kuolemasta julmimmalla ja sydämettömimmällä tavalla, jonka voi suunnata surun murtamaan äitiin.  Vauvan kuolemaa lääkäri sanoi kätkytkuolemaksi. Ludgerin mielestä sellaisia ei ole, vaan takana on aina jokin todellinen syy, tällä kertaa muutamaa päivää aiemmin vauvan vienti rokotukseen välittämättä Ludgerin vastustavasta kannasta. Rusentuneen äidin tukemisen ja surun yhteisen kantamisen sijasta Ludgerin viilto oli anteeksiantamaton: ”Johanna on sinun tunnollasi”, hän oli sanonut yhteisestä kodista poistuessaan. Tuolloin hänellä oli jo toinen, vakiintunut naissuhde, vaikkei Paula sitä vielä tiennyt.

Asettumalla vanhempiensa maailmanparannusneuvoja ja Ludgerin tahtoa vastaan Paula lunastaa vapautensa, mutta vapauden hinta on hirveä. Hän romahtaa ja tipahtaa mustaan aukkoon. Kirjailija on sankarittarelleen lopulta armollinen. Raskaan golgatanmatkansa jälkeen Paula on kohtaava toisen miehen, leskeksi jääneen Wengelin. He tutustuvat samalla juoksureitillä.

•••

Judith on Paulan paras ystävä, jo lapsuudesta. Judith on kaunotar, osaava lääkäri, joka tekee pääasiassa kotikäyntejä. Paulan tavoin hän rakastaa klassista musiikkia ja juoksee säännöllisesti. Hän omistaa hevosen ja käyttää paljon aikaansa talleilla ja ratsastamassa. Mutta pitkät työpäivät, musiikki, ratsastus ja juoksulenkit eivät riitä. Judith tarvitsee taivaallisen rakastajan. Entinen esimies Hans oli sellainen, Judithin mielestä ”jumalainen rakastaja”.

Judith etsii miesseuraa netin treffisivustolta. Miehen haussa hän on suorastaan maaninen. Ohjelma tarjoaa useampia kiinnostavia vaihtoehtoja. Ensimmäinen, lääkäri hänkin, osoittautuu täydelliseksi virhetuttavuudeksi. Mies on salannut ohjelmalta eroottisen suhteen kannalta kaikkein oleellisimman ominaisuutensa, alistetuksi tulemisen himonsa.

Seuraavan miehen, edellistä hieman vanhemman tuomarin kanssa suhde kehittyy lupaavasti. Kunnes, niin, kunnes Judith tajua tulleensa molempien varomattomuuden seurauksena raskaaksi. Hän hankkiutuu aborttiin miehen ollessa kongressimatkalla ja toisen saavuttua mäiskäyttää tiedon tälle päin naamaa tyyliin ”vastaisuudessa oltava varovaisempia”. Salattu raskaus ja omavaltainen abortti vievät mieheltä luottamuksen. Mies on tyrmistynyt ja loukattu. Judithille ratkaisu oli selvä: hänellä on yksinoikeus omaan kehoonsa.

Jätämme kauniin Judithin etsimään rakastajaa netin treffisivustolta. Hän löytää vastaisuudessa yhä vanhempia ja vähemmän viriilejä miehiä. Abortti oli hänen elämässään jo kolmas. Ensimmäinen hänet raskaaksi tehnyt mies oli hänen liikunnanopettajansa aikuistumisen kynnyksellä ja sitten lääkiksessä oli hänen proffansa.

Judith hankkii vapauden omaan kehoonsa valitsemalla lapsettomuuden. Mutta halusiko hän elämänsä uomittuvan niin? Tälläkin kertaa kirjailija on armollinen istuttamalla Judithin eräässä kirjallisuustilaisuudessa tuomari-Gregorin viereiselle tyhjälle tuolille. Teolla on symbolinen merkitys, ainakin anteeksipyynnön mitassa.

•••

Myös kirjailija Brida Lichtbaumin vapauden hintana on lapsettomuus, oikeammin luopuminen omista lapsista Herminestä ja Undinesta Bridan jättäneen ex-aviomiehen Götzin hyväksi. Götzillä on uusi rakkaussuhde nuoreen Svenjaan ja lapset mukaan lukien he muodostavat ehjän ja onnellisen(tuntuisen) perheen.

Antiikkihuonekalukauppias Götz on monen naisen Suuri Rakkaus: ennen Bridaa viulunsoitonopettaja Malikan ja Bridan jälkeen Svenjan. Mies on kuin kävelevä kulli, joka pettää rakastamaansa Malikaa Bridan kanssa ja rakastamaansa Svenjaa myös Bridan, ex-vaimonsa kanssa. Naisille hylätyksi joutuminen on raastava kokemus. Malika yritti sitoa Götzin itseensä valehtelemalla olevansa raskaana. Valheella oli lyhyet jäljet. Jätetyksi tulon jälkeen hänet löydettiin lyhistyneenä sairaalaan kuljetuskunnossa Götzin liikkeen edustalta.

Bridan avioliitto Görtzin kanssa oli vuosia hyvä, vaikka hän kamppaili kirjoittamiseen tarvitsemansa ajan ja pienten lasten vaatiman ajan välimaastossa, molemmissa epätyydyttävästi. Luovuttamalla yhteiset lapset Götzin huoltajuuteen hän valitsee omaksi elämänväyläkseen kotiäitiyden sijasta kirjailijakutsumuksensa. Hinta on korkea, mutta sillä hän ostaa itselleen tärkeäksi kokemansa luovan ihmisen vapauden.

•••

Malika ja Jorinka ovat korkeakulttuurisen perheen sisarukset. Vanhemmalla Malikalla oli ovi raollaan viulistin uralle, kunnes hän uhmasi äitinsä dominoivaa ohjausta iskemällä vähää ennen tärkeää viulukilpailua viulunsa jousen säpäleiksi. Nyt hän opettaa viulunsoittoa ja on pedagogina hyvä.  Mutta perheessä hänelle lankesi mustan lampaan osa, kun äidilleen mieliksi olemisen taidon osannut Jorinka sai perheen silmäterän ja lemmikin osan. Jorinkasta tuli urallaan ripeästi etenevä näyttelijätär. Sisarusten välit ovat olleet rakeiset. Pikkusisko Jorinka on tavoitellut eristäytyvän ja vetäytyvän Malikan huomiota ja ihailua, tuloksetta. Nyt hän tarvitsee apua. Hän on raskaana, eikä suinkaan aviomiehelleen. Hän päättää synnyttää vauvan, mutta pyytää isosiskoaan ryhtymään sen äidiksi. Ensin Malika tyrmää ehdotuksen.

Malikan vastaehdotus siskolleen on tämän muuttaminen lastensa ja hänen kanssaan yhteisasumiseen, sillä Malikan aviomies on jo kadonnut perhepiiristä. Kahden naisen epäpyhä lapsiperhe on radikaali ratkaisu, jonka sisarukset toteuttavat vanhempiensa vastustuksesta välittämättä. Vapauden kylkiäisenä tulee kuitenkin keskinäinen sovinto.

•••

Luokittelin Daniela Krienin romaanin käsitekummajaisella lukuromaani. Rakkaus tositilanteessa ei ole viihdekirjallisuutta, muttei liioin suurta, syvällistä kaunokirjallisuuttakaan – siis lukuromaani, luetuksi tulemisen ansaitseva tarina. Teos on sujuva, luistava ja rakkausdraamoissaan riittävän koukuttava. Kirjailija hallitsee teknisesti teoksensa rakennepalapelin eri aikatasojen taitavalla lomittelulla (suorastaan ovelalla sekoittelulla). Hän taitaa valitsemansa tyylilajin. Filosofiset tai yhteiskunnalliset syvävirrat puuttuvat ja tunteet hän on etäännyttänyt ja ulkoistanut. Lukija ei  myötäelä kirjan naisten tunteita, mutta lukee niitä olevan ja tietää niitä vastaisuudessakin riittävän.

Nykypäivänä yhä useammat nuoret kirjailijat ovat kouluttautuneet kirjailijoiksi. Se näkyy aikakin uuden kotimaisen kirjallisuuden tuotoksissa. Kerronta on laadukasta ja teokset viihdyttävät, mutta unohtumattoman, suuren lukukokemuksen jälki jää usein lukijan mieleen piirtymättä. Yhden lukemani kirjan perusteella veikkaan myös Daniela Krienin kouluttautuneen kirjailijaksi. Oletus on neutraali, ei ole kehu eikä vähättely.

Daniela Krien on löytänyt äänensä. Kirjoittamalla luova kirjailija myös löytää tärkeät aiheensa.  Vapaus ja vapaudesta maksettava hinta koskettaa monen lukijan omaa elämää. Tässä teoksessa sitä symbolisoi Kim Söderströmin kansiratkaisu. Hyppylaudalta ponnistaminen merkitsee vapauden kokemusta, mutta laudan takasivun on piirretty leikkaaman hyppäävän naisen sääret. Näin hänen hypystään ei tule puhdastyylistä tai ainakaan täysin kivutonta.

Daniela Krien: Rakkaus tositilanteessa. Lurra Editions 2021, 408 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Tito Colliander: Ateria

Ateria, viimeinen nide Tito Colliander omaelämäkerrallisesta kirjasarjasta, samalla itselleni ehkä vaativin ja vaikein. Kirjailija sekä kamppailee että elää sopusoinnussa oman minänsä kanssa, pohtii vapautta, luovuutta, onnea, rakkautta, pyhyyttä ja uskoa älykkään, asioita paljon miettineen ihmisen ajatussvääreissä. Hän käsittelee Ateriassa käsitteitä, joita ihminen ei normaalisti analysoi vaan uskoo ne omalla yksinkertaistetulla tavallaan selvyyksiksi.

Teoksen kattamia vuosia on vaikeaa haarukoida. Korståget (Ristisaatto) ilmestyi 1937 ja Colliander sai siitä valtion kirjallisuuspalkinnon. Sen rahan turvin kirjassa Collianderit jättävät taakseen pysyväksi arvioimansa kodin Kaakkois-Virossa Petserin luostarin tuntumassa. Ina kuvataiteilijana tarvitsi uusia aiheavauksia ja Tito Pariisin taiteilijahenkeä. Perhe matkusti Pariisiin.

Jo Viro-kodissa asuessaan Tito Colliander oli kamppaillut kirkon ja kapakan välillä. Kumpaan jalat veisivät tällä kertaa? Tito oli alkoholisti eikä kapakassa tuntenut rajojaan. Sama meno jatkuu Pariisissa. Siellä on monia Venäjän ortodoksipakolaisten perustamia kirkkoja tai rukoushuoneita. Johonkin niistä vai kapakkaan? Kirjailija etsii alkua uudelle romaanilleen. Hän kyseenalaistaa Petserissä omaksumansa ortodoksisen uskonsa ja kasteensa:
”Ehkä se olikin ollut pelkkä päähänpisto, hetken oikku, tuo itsensä voiteluttaminen ortodoksiseen uskoon siellä kaukaisessa kylässä? Täältä katsoen kaikki näytti kovin etäiseltä, kuin ilmassa leijuvalta… Se notkelmassa lepäävä kylä, luostarikirkkojen kellonhelähtely ja hiljaa virtaava joki tuomien alla… Vilkkuvien mainosvalojen maailmassa häipyvät syvä, puhtaanvalkoinen lumi ja suuri hiljaisuus epätodellisuuteen – unta, jokin näky … Nyt särkynyt.
Kangastusta, haihattelua koko uskominen… Että muka uskoo, todella. Tietty mielentila se oli ollut, ei mitään uskoa. Ympäristön vaikutusta…”

Colliander on eksyksissä itsensä kanssa ja näkee itsessään samuutta kohtaamansa kulkukoiran kanssa:
”Eksynyt koira, takkuinen ja kiihtynyt, mutta vapaa. Koira joka ei sietänyt kaulapantaa. Joka vain kuljeskeli ja haisteli, nuuski itselleen otollista ruokaa. Mitä tahansa ja mistä tahansa. Sahanpurujen seasta ihmisten jaloista. Jotain mikä sisältäisi jotain, uuden löydön, sytykkeen aiheeseen…”

Apuraha ei kanna pitkälle ja edessä on paluu. Collianderit palaavat Helsingin kautta Kuokkalaan, Neuvostoliiton rajan pintaan, takavuosien onnellisten kesien kohtuun. Eletään viimeistä rauhan kesää.
”Jälleen kesä Villa Golichessa Kuokkalan rannalla, lämmin ja ihana kesä 1939. Ja nyt meitä oli neljä. Maaliskuussa Helsingissä oli syntynyt Kati. Hän makasi nyt samassa pärekopassa, jonka olimme kerran ostaneet Terijoen torilta Mariaa varten…
Aurinko paistoi päivä päivältä yhä lämpimästi, tuuli oli lauha, rantaheinä huojui hiljaa ja mänty varisteli runsaasti siitepölyään. Villiruusut kukkivat, teepöydässä puhuttiin eri kieliä, ruotsia ja saksaa, suomea ja venäjää, jopa ranskaakin toisinaan silloin, kun herra Schuhmacher saapui ranskalaisvieraineen.
Lehtiä meillä ei luettu, radiota ei kuunneltu, ja oma osuutensa oli suloisella suvellakin siihen, että päätimme viipyä vielä talven yli, niin kuin silloin kun kirjoitin kirjan Tainasta.
Emme aavistaneet, että tämä kesä ja syksy olisivat meille Karjalan kannaksella peruuttamattomasti viimeiset.”

Joukkojen siirrot rajan pintaan vilkastuvat. J.K. Paasikivi matkustaa Moskovaan neuvotteluihin ja juna pysähtyy Terijoella. Kannakselta evakuoidaan naiset, lapset ja yli 40-vuotiaat miehet. Tito Colliander on nuorempi, mutta hänellä on sotaan kelpaamattoman punainen kortti. Mies on invalidisoitunut jo poikana polvesta. Lehmälaumoja talutetaan länteen, koti Uusikirkkoa.

Talvisodan evakossa eläminen, joskin tutussa sukulaiskartanossa Tampereen Teiskolassa, osoittautuu raskaaksi. Collianderit ovat pasifisteja, Ina lisäksi koko sielultaan venäläinen Neuvostoliiton hallintojärjestelmästä piittaamatta. Pariskunnan mykkä vastarinta on jyrkässä ristiriidassa toimeliaan ja isänmaallisen Miffo-tädin sotafanatismin kanssa. Ina ei suostu kutomaan sotilaille kaksisormisia lapasia, koska omalla etusormikotelolla niillä ampuminen on tavallista lapasta helpompaa. Collianderit ovat toisinajattelijoita, vaikkei sellaista tuolloin ääneen sanottu.

Kaiken lisäksi Tito Colliander saa kokea olevansa hylkiö. Vailla sotilasarvoa hän ei kelpaa mihinkään isänmaallisiin tehtäviin. Hän oli tarpeeton, kun kaikkia, jok`ikistä tarvittiin. Hän oli pyrkinyt kirjoittavana ammattilaisena valistusjoukkoihin, vaikka pitää valhetta sodan veljenä.

•••

Kirjan hienointa antia on perehdytys ortodoksisen luostarilaitoksen ajatusmaailmaan ja tunnettuihin luostareiden perustajiin, ortodoksisen kirkon pyhiin miehiin. Eniten hän kirjoittaa erakko Niilos Stolbenskistä. Vanha Valamo oli venäläinen luostari, joka sijaitsi Laatokassa Suomen puolella. Sen asukkaat, yli sata munkkia, evakuoitiin jään yli Suomen mantereelle. Uusi luostarinpaikka löydettiin Heinävedeltä tiettömien taipaleiden takaa, ja ne puitteet Tito Colliander kuvaa dokumentoijan tarkkuudella. Hän pääsi sinne itse jäämällä pois Joensuuhun menevästä junasta Juojärven pysäkillä. Oli talvi ja pakkasta. Häntä oli hevospelillä vastassa otets (veli?) Gennadi. Matka luostariin puuduttavassa asennossa kesti kolme tuntia. Otets Gennadille ajo oli sen päivän kuuliaisuustehtävä.

Colliander kuvaa tarkasti aamujumalanpalveluksia, joita pitänyt luostarin pappi joutui heräämään jo kello kaksi. Päivittäiset jumalanpalvelukset saattoivat kestää kuusikin tuntia, parrakkaat mustakaapuiset munkit himmeässä, kynttilänvaloisassa kirkossa seisomassa ja useampi kuoro laulamassa. Erityisen vaikuttava on luostarin yhteisaterian kuvaus. Se on hitaasti etenevän kiitostapahtuman hieno kuvaus. Perunoita, suolakurkkuja ja tattaripuuroa, puuron päällä piirretty risti. Kulhot ja puulusikat, kostukkeeksi viiliä.

Mutta vaikka luostarin ateria tekee Collianderiin voimakkaan vaikutuksen, sen pyhyyteen hän ei ulotu. Hän on tarkkailija, uusille ilmiöille ahnas kirjailija.

Vuosien saatossa Colliander joutui seuraamaan, miten munkkien rivit harvenivat ja yhä useampien maallinen matka päättyi koivukujan ja sillan taakse luostarin hautausmaalle höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa. Heistä kukin oli kotoisin eri puolilta Venäjän laajaa imperiumia, luostariin tullessaan mitä erilaisimpien ammattien edustajia ja nyt he olivat eläneet luostariyhteisön ankarissa ja vaativissa oloissa 40–60 vuotta, ihmisen mittaisen iän.

He olivat Tito Collianderin tuntemia miehiä ja heistä hän kertoo, ei kuitenkaan paljon, sillä he torjuivat väsymyksensä, kipunsa, sairautensa ja menneisyytensä. Useimpien elämä päättyi oman karun keljan lattialle.

Lopulta Uusi Valamo on päätepisteessään. Yli sadasta luostarin asukkaasta oli tähteenä neljä: yli 80-vuotiasta pappi Otets Simforian sekä yli 90-vuotias Akaki, 80-vuotias kalkkeutunut Filagri ja levoton, valittava munkki Herman. He eivät nähneet enää lakaista lattioita. Luostari oli siivoton, samoin heidän vaatteensa. Käytävät lemusivat virtsalle ja ulosteelle. Sentään he olivat alistuneet ottamaan seudun hyvien naisten tuoman ruuan vastaan. En tiedä, mitä vuotta tuossa Collianderin kuvauksessa eletään.

Mutta luostari ei saanut kuolla. Ortodoksinen kirkko, maan toinen virallisista, ei voisi elää ilman siihen elimellisesti kuuluvaa luostarilaitosta. Uusi nousu oli tuleva. Teoksen lopussa Colliander tipauttaa lukijan syliin yllätyksen. Hänen ja Inan kuopus, vuonna 1949 syntynyt Sergius valitsee ylioppilaaksi tulonsa jälkeen munkkiuden.

•••

Vaativa osuus Ateria-teoksessa on loppuosa, missä Tito Colliander on kanssakäymisessä ortodoksisen kirkon isien kanssa, heistä keskeisimpänä otets Joann eli Isä Johannes. Kirkkoisiltä tulee monia ajatuskiteytymiä, joiden syvä ymmärrys vaatii vakaumuksellista työstämistä. Kuten tämä:
”Ihmisestä on tullut oma itsensä vasta sitten, kun hän on päässyt irti itsestään.” tai ”Eivät ihmisen elämää määrää hänen hankkimansa tiedot, vaan se, miten hän käyttää niitä hyväkseen.”
Vapaudestaan Colliander toteaa: ”Taiteilijan vapaus ei ole todellista vapautta. Taiteilija on työnsä kahleissa.” Luostarin munkit elävät kahdeksatta päiväänsä, sillä toisin kuin seitsemän edellistä, se vasta merkitsee vapautta. Kirkkoisien mukaan ilman alistumista ei ole vapautta. Tottahan teoksen lukuisia viisaita ajatuksia ei tule irrottaa kokonaisuudestaan, vaikka esimerkinomaisesti niin nyt teen.

Kirjailija itse joutuu Helsingissä ortodoksisen kristinopin ja kirkkohistorian opettajaksi, sillä kirkko ei tiedä ketään toista, joka pystyisi opettamaan kouluissa ortodoksista uskontoa ruotsiksi. Koululaki takaa kuitenkin kaikille koululaisille kristinopin ja kirkkohistorian opetuksen omalla äidinkielellä. Colliander saa oikeuden opettaa eri koulujen ruotsinkielisiä kotonaan Katajanokalla sen jälkeen, kun Ina ja Tito Colliander ovat saaneet käyttöönsä Inan vanhempien omistaman asunnon. Vanhempien rakentama välirikko päättyy vasta 1950-luvun alkuvuosina, kaksi vuosikymmentä vanhempien katkaistua välit siksi, etteivät hyväksyneet tyttönsä avioliittoa Tito Collianderin kanssa.

Välirikko päättyi, kun Inas Mutter ilmestyi kerran yllättäen heidän Kauniaisten kodin keittiöön. Sovinto ja anteeksianto, myös ne ovat Aterian ravitsevia antimia.

Kevätkauden kestänyt taipaleeni Tito Collianderin rinnalla tai jäljessä on päättynyt. Ehkä luen joskus Ina ja Tito Collianderista julkaistu elämäkerran itselleni tuoreine tulkintoineen. Weinin&Göösin teoksissa ei ole kerrottu kansien suunnittelijaa. Olen varsin varma, että kansissa käytetyt taideteokset on tehnyt Ina Colliander tai sitten Tito itse. He molemmat olivat kuvataiteilijoita, vaikka Titolla kirjailijaura peri voiton.

Tito Colliander: Ateria. Weilin&Göös 1973, 304 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Ali Sadik-Ogli: Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen. Osa 2

Toisaalta kohtalo, sattuma ja Allahin tahto sekä toisaalta päätös pitää elämä omissa käsissä (= unelma1) oman elämän tarkoituksesta ja unelman määrätietoinen toteutus). Siinä tataarinuorukaisen Nizam Husainovin, uudelta ostetulta identiteetiltään persialaisen Rahim Sadik-Oglin ristiriitaisuus ja kahtiajakoisuus, toistuva epätietoisuus hänen pitkällä pako- ja vaellusmatkallaan rakentaa omaa elämää aina silloin, kun jälleen yksi hänen pysyväksi kuvittelemansa seesteinen elämänvaihe törmäsi umpikujaan. Elämän tienristeyksessä olisi ollut osattava valita vaihtoehdoista oikea.

Tienristeys ja valinnanteko. ”Tulisiko tämä seuraava uusi elämänvaihe olemaan hänelle vieläkin tuon saman, jo muistoksi muuttuneen karkumatkan jatkoa, joka alkoi kaukaisessa Kazanin kaupungissa sijainneesta kodista 15 vuotta sitten, Nizam-nimisen keskenkasvuisen pojan hylätessä oman perheensä? Olisiko nyt koittanut aika lähteä Suomesta eteenpäin joko Ranskaan, Saksaan tai vaikka Amerikkaan? Millaiset uudet tuntemattomat yllätykset ja koettelemukset olisivat häntä vielä odottamassa? Tai entäpä jos tämä olikin vakava merkki uhmakkaalle pojalle, että aika oli koittanut palata nöyrästi isänsä kotiin? Voisiko tähän sisältyä kohtalon tuoma viesti, että isällä on hätä ja hän tarvitsi poikaansa avukseen? Mitä tämä ihmisen koko elämä todellisuudessa on? Onko kaikki tähänastinen ollut vain eksyneen nuoren miehen sokeaa harhailua, elämän räpistelyä? Vai oliko tähän odottamattomaan yllätykseen jälleen kätkettynä Allahin toistuva muistutus nöyryydestä, ettei ihminen itse kykene päättämään omaa kohtaloaan, vaikka yrittäisikin?”

Ali Sadik-Ogli jatkaa suuren tataarieepoksensa tuhdissa jatko-osassa Rahim – persialainen teoksesta Nizam – tataari tuttua, lukijan otteeseensa tempaavaa pako- ja vaellustarinaa, kertomusta Nizamin/Rahimin elämänmittaisesta diasporasta.  Osan 2 aikajakso kattaa 18 kuohuvaa vuotta 1902–1920.

Tataarieepoksen 900-sivuisen kakkososan selkärankana ovat luonnollisesti Rahimin elämänvaiheet 18 vuoden mitassa.  Ensimmäisessä osassa tataari Nizam on ostanut itselleen persialaisen Rahimin henkilöllisyyden ja tällä näennäisen ”laillisella” henkilöllisyyspaperilla hänen pakomatkansa päätyy Bakusta Krimin Jaltalle. Siitä Rahim – persialainen -teos jatkaa. Massiivisen II osan lopussa Rahim on päätynyt Karjalan kannakselle Muolaan pitäjään Perkjärvelle, missä hän kirjan päättyessä on ehtinyt asua jo vuosia. Mutta jälleen seinä nousee vastaan ja hän on tuntemattoman edessä. Omaa taustaansa ja salaisuuttaan hän ei ole juljennut paljastaa kenellekään, ei asuinkumppanilleen Annalle eikä lähimmälle ystävälleen ja pitkäaikaiselle työnantajalleen ruhtinas Ivan Nikolajevitš Saltykoffille (1870–1941) luvuttomista miesten välisistä luottamuksellisista keskusteluista huolimatta.

Nikolai II sekä keisarinna Aleksandra Rasputinin polvella venäläisessä pilkkakuvassa. 

Vaikka Rahim Sadik-Ogli ja hänen kohtalonsa seuraaminen on teoksen ehdoton selkäranka ja syy teoksen kirjoittamiseen, teoksen paino jakautuu kuitenkin toisin. Eletään Venäjän historiassa 20. vuosisadan alun kuohuvia ja verisiä vuosia, konkreettisestikin maailmanpoliittisten ruutitynnyrien päällä.  Poliittisessa myrskynsilmässä ovat tsaari Nikolai II:n käymä ja häpeällisesti häviämä Venäjä–Japani-sota, vuoden 1905 kansannousu, vähemmistökansallisuuksien kuten suomalaisten pakkovenäläistävä sortoaalto, ensimmäinen maailmansota, maaliskuun vallankumous ja tsaarin vallasta luopuminen, väliaikaishallitus, bolševikkien tekemä vallankaappaus 8. marraskuuta 1917, Suomen itsenäisyysjulistus, kolmen vanhan suurvallan, Saksan, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja Osmannien valtakunnan romahdus, Suomen sisällissota sekä Venäjän punaisten ja valkoisten välinen raaka sisällissota, ruutitynnyreitä kaikki. Lisäksi tähän kuohuvaan kauteen sisältyivät Venäjällä toistuva nälänhätä, Pietarin kaupungin 200-vuotisjuhlat sekä Romanovien 300-vuotisen valtakauden juhlavuosi 1913. Melkoinen tiivispakkaus lähihistoriaa!

Ensimmäinen maailmansota on syttynyt. Tsaari saattelee joukkoja matkaan rinnallaan ihmeistä tekevä ikoni. Kirjan kuvitusta.

Niinpä tsaari Nikolai II:n lähipiiriläinen, Venäjän valtakunnanneuvos Saltykoff nousee teoksen loppupuoliskolla Rahimia keskeisemmäksi ja kiinnostavammaksi henkilöksi. Teos tavallaan jakautuu yhtenäisestä kerronnastaan huolimatta kahteen osaan, vuoteen 1909 asti Rahimin tarinana ja siitä eteenpäin ruhtinas Saltykoffin tarinana, missä Rahimilla on ruhtinaan läheisimmän ystävän ja kuuntelijan osa.

Ratkaisu on onnistunut, sillä Saltykoff osoittautuu mitä mielenkiintoisimmaksi persoonaksi ja hänen toimintoihinsa tiivistyy tärkeä siivu Venäjän aristokraattien ja upporikkaiden kohtaloa valtiollisten vallanvaihtumisten seurauksena.  Ivan Saltykoff oli tsaarin armeijan kenraali, aateliston marsalkka sekä suurtilallinen, joka omisti Pietarissa kiinteistöjä ja Kannaksen Muolaassa vuonna 1900 perustamansa tiilitehtaan ja sahalaitoksen Savikon. Laitokset hän tarvitsi rakentaessaan niiden lähelle valtavan asuinlinnansa Valkoisen Hovin.  Saltykoff oli tehtaineen ja maatiloineen seutukunnan suurtyöllistäjä.

Tannenbergin taistelu koitui elokuussa 1914 venäläisten murskatappioon. Edessä päällystö antautuu saksalaisille valkoista liinaa heiluttaen. Takana polvistunut sotilas. Kirjan kuvitusta.

Venäjän maaliskuun vallankumousta, väliaikaishallitusta ja bolševikkien valtaannousua sekä Suomen muhkuraiseksi ja kivikkoiseksi kuvattua itsenäistymistä ja sitä seurannutta sosiaalidemokraattista vallanottamista seuranneine sisällissotineen teoksessa sanallistetaan ruhtinas Saltykoffin Rahimille puhumien kuohuvien ja paatoksellisten monologien kautta.  Nykylukija saattaa kavahtaa Saltykoffin kiihkeää vuodatusta ylimausteisena mutta juuri kärjistävät kielikuvat ja jyrkkä ääriasenne kertovat tuon aikakauden äärimmäisyyksiä etsivästä kielenkäytöstä niin poliittisessa agitaatiossa kuin tuon ajan poliittisissa sanomalehdissä.
Juuri Ivan Saltykoffin kielenkäytön kautta Ali Sadik-Ogli tavoittaa kuvaamansa ajan. Tuon aikakauden kieli ei ollut todellakaan lauhkeaa ja Venäjän aateliston kauhu oli aito. Heitä pakeni laumoittain Suomeen ja Suomen kautta Ranskaan, varallisuus Venäjälle jääden.

Propaganda oli ajan keino taistella ihmisten sieluista. Tässä piirroksessa tsaari, pappi ja porvari ratsastavat työtötekevän kansan harteilla.  Kirjan kuvitusta.

Sadik-Oglin kirjallisia tehokeinoja ovat paatos ja toistot.  Osassa 1 kirjailija kuvasi toiston
keinolla Nizamin pakahduttavaa avuttomuutta ja yksinäisyyttä. Nizamilla ei ollut ketään, kenelle purkaa sydäntään. Isän käytöksen muutos velloi hänen aivoissaan suomatta rauhaa. Osassa 2 toisto ei elävöitä enää niinkään Rahimin neuvottomuutta tai yksinäisyyttä. Ali Sadik-Ogli kuvaa sen keinoin 20. vuosisadan alun poliittista vihaa ja sekä eri väestöryhmien, erityisesti omistavan luokan elämää poliittisesti hengenvaarallisella miinakentällä.

•••

Nuori mies Rahim Sadik-Ogli on loppumattoman uuttera ja vastuuntuntoinen, rehellinen, kaikkia kohtaan käytökseltään herrasmies, luotettava, mutta aivan liian nuorena aikuistunut. Hän on tosikkomainen ja vakava. Koskaan hän ei räjähdä nauruun kuten hänen rehevä ystävänsä ruhtinas Saltykoff. Nuoren miehen seksuaalisuus välittyy uinuvana, sovinnaisena ja arkana, eikä Ali Sadik-Ogli lähde ainakaan vielä fantasioimaan oman isänsä eroottista elämää, vaan tekee sen hienotunteisen seitinohuesti. Lukija saa tietää, että eräänä iltayönä Jaltan ulkopuolella Rahim muuttui pojasta mieheksi ja että Karjalan kannaksella hän alkoi jossakin vaiheessa asua kauniin venakon Annan kanssa aikeissa mennä tämän kanssa naimisiin.  Tekeillä olevan osan 3 nimestä NINA – inkeriläinen arvaamme, ettei näin kuitenkaan käynyt.

Mutta Rahim on naisten mies. Hänet kuvataan kauniiksi mieheksi, joka herättää laajassa joukossa nuoria naisia levottomuutta, hillittömän kiinnostuksen ja likellä parveilun.

Leivänkuljetusajuri työssään Pietarissa 1900-luvun alussa. Kirjan kuvitusta.

Ali Sadik-Ogli kuvaa isänsä Rahimin neuvottomuuden tiloissaan saamattomaksi. Saavuttuaan kirjan alussa Jaltalle liki rahaton Rahim tuhlaa kaksi kuukautta kykenemättä etsimään töitä. Hänestä tulee ajelehtija, kunnes sattuma astuu tielle: hyvä vuokraisäntä kertoo Rahimille tutusta perheyrityksestä, joka tarvitsee vakioasiakasajoihin ajurin. Nizam/ Rahim on hevosmies henkeen ja vereen. Siihen pestiin hän juuttuisi, ellei uusi sattuma osuisi paria vuotta myöhemmin tielle. Se vie hänet hevosajuriksi erityistehtävin Pietariin böömiläistaustaisen Anton Marschanin lihaliikkeen palvelukseen. Rahim oli uhkarohkealla teollaan pelastanut Marschanin ja tämän Louiza-vaimon hengen tieosuudella Sevastopolista Jaltalle.  Työpaikka Pietarissa tuli tästä kiitoksena.

Tuosta vuonna 1844 Pietariin perustetusta Marschanin makkaratehtaasta veikkaan luettavan lisää tataarieepoksen kolmannessa ja viimeisessä osassa, sillä vallankumousvuonna 1917 Marschan siirsi tehtaansa Viipuriin ja sieltä toisen maailmansodan jälkeen Helsinkiin, Sörnäisiin.
1970-luvulla OY A. Marschan AB näkyy myydyn Tuottajain Lihakeskuskunnalle. Mielenkiintoista! Rahim palveli Marschania Pietarissa useampia vuosia.

Rahim rakastaa töitään, on onnellinen ja mielestään elämässään varsin vakiintunut. Ansioitakin alkaa kertyä. Mutta sattumat eivät jätä häntä – Sattuma tai Rahimin arvomaailman mukaan Allahin tahto eivät jätä.  Tultuaan pestatuksi Pietarin ulkopuolella sijaitsevan uuden Kolomjagin kilparatsastusradan työntekijäksi hän kohtaa yllättäen lapsuutensa rakkaimman ystävän, jalorotuisen hevosensa Paljatinin. Hevosen ja hänen nuoren isäntänsä ratsastussuhteen palautuminen on yksi kirjan herkimmistä käänteistä. Hänen isänsä oli ollut pakotettu myymään Paljatinin siksi, että hevonen oli Nizamin katoamisen jälkeen lamaantunut ja syömähaluttomana kuihtua suruunsa.

Rahim aloittaa pitkäkestoisen ja vaativan kipuamisen kilparatsastajana asemaan, missä palkintoina olisivat maine ja suuret ansiotulot. Paljatin on siihen jo liian vanha, joten Rahim saa nuoren ratsun Apollonin. Miten lähellä hän onkaan jockeyn, kilparatsastajan tavoitettaan! Jälleen Kohtalo astuu kuvaan. Rahim kohtaa perätysten neljä syvästi ja käänteentekevästi dramaattista tapahtumaa. Kaikki ne yhdessä ja erikseen merkitsevät sitä, ettei hän voi jäädä Kolomjagin kilparatsastusradalle, ei edes Venäjälle. Korkea-arvoisen suhteen kautta hän saa itselleen puolen vuoden oleskeluluvan Suomen suurruhtinaskunnan puolelle toipuakseen ja parantuakseen kokemastaan ratsastusonnettomuudesta, joka koitui hänen huonekaverinsa kuolemaksi ja oli invalidisoida hänet.

Rahim joutui uusimaan puolen vuoden välein Suomen oleskelulupansa Viipurin läänin kuvernööriltä. Savikon tiilitehtaan ollessa Saltykoffin omistuksessa omistaja hoiti luvan uusinnan.

Rahim matkustaa Karjalan kannakselle Perkjärvelle. En ollut tietoinen moisesta asutustaajamasta, sen emäpitäjästä Muolaasta kylläkin.  Siellä toimi neljän vuosikymmenen ajan Savikon tiilitehdas, Saltykoffin linnansa rakentamista varten perustama.  Mainetta saaneena ratsastajana Rahim oli kutsuttu eliittijuhliin, missä hän tutustui ruhtinas Saltykoffiin. Nyt, vammoistaan toivuttuaan, Rahim pyytää ruhtinaalta töitä. Hän pääsee tehtaan oppipojaksi, asteittain mestariksi ja lopulta omistajan lähimmäksi luottomieheksi.

•••

Rahim – persialainen on kirjallinen herkkuannos niille, joita poliittinen lähihistoria kiehtoo ja joilla on viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista riittävän vahvat pohjatiedot.  Uskon, että kirjan laajojen tietoiskujen anti tuo myös valistuneille lukijoille uusia yksityiskohtia. Ainakin itselleni kirkastui sen tapahtumaketjun loogisuus, missä Suomen vuoden 1917 valtapuolue, sosiaalidemokraatit, jättivät eduskunnan yksinkertaisesta enemmistöstään huolimatta julistamatta Suomea itsenäiseksi ja miksi he uudessa, koostumukseltaan muuttuneessa eduskunnassa joulukuun alussa 1917 äänestivät itsenäisyysjulistusta vastaan.  Tähän Saltykoffin äimistelemään käytökseen tuli vastaus 23. tammikuuta 1918, kun suomalaiset ”bolševikit” ottivat niskaotteen myös omista ”menševikeistään”.  Myös itsenäisyysjulistukseen ajoitettu ”yleislakko” kirkastuu yksityiskohdissaan. Ja löysinhän sieltä kaikenlaista muutakin.

Kirjaan on koottu valtava määrä lähihistoriamme tietoutta kiihtyneen Saltykoffin lukuisissa ei yhteyksissä Rahimille analysoimana. Saltykoffilla oli käytössään laaja suhdetoimintaverkosto, niin Pietarissa kuin Helsingissä ja Viipurissa. Yksi vaikutusvaltaisista upporikkaista on Viipurin maalaiskuntaan Suur-Merijoelle rakennuttamassaan linnoituksessa asunut sveitsiläis-venäläinen kumitehtailija Maximilian (Max) Neuscheller, jonka mahtipontisen linnan suunnitteli koristeyksityiskohtia myöten arkkitehtikolmikkomme Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Neuscheller murhattiin vuonna 1920. 

Kun upporikas ja valtaa omannut Saltykoff kuvataan kirjassa humaaniksi ja oikeudenmukaiseksi, koko Perkjärven tienoon kunnioittamaksi teollisuusmieheksi, hänen humaaniuteensa olisi voinut Rahim-romaanissa istuttaa myös Suomen sisällissodan jälkeisen valkoisen terrorin kauhistelun ja tuomitsemisen. Vankileireistä, mielivaltaisista teloituksista, laittomista lahtauksista ja paljolti tietoisesta punavankien nälkään näännyttämisestä ei tässä poliittisessa moralisoinnissa ole riviäkään. Se olisi tuonut Saltykoffin poliittiselle raivolle kaipaamani tasapainon.

•••

Rahim – persialainen sisältää Nizam-osan tavoin reheviä ja hienoja tietojaksoja niistä aiheista, jotka koskettivat Rahimia hänen vaellusreitillään. Ali Sadik-Ogli kuvaa upeasti Jaltan kehittymisen Venäjän lomaparatiisiksi Aleksanteri II:n rakennutettua Krimille Livadian palatsin.

”Tästä alkoi 1800-luvun loppupuolella Krimin niemimaan ja erikoisesti Jaltan kaupungin kukoistus, sillä Pietarin, Moskovan, Varsovan, Kiovan ja monen muun pohjoisen suurkaupungin arvovaltaiset joutilaat siirtyivät sinne pitkiksi talvikuukausiksi aikaa tappamaan, itseään näyttämään ja terveyttään hoitamaan. Kerran näin maineensa luotuaan Krimistä tuli hetkessä ympärivuotisesti suosittu matkailukohde… ja yhteiskunnallinen statussymboli.”

Ali Sadik-Ogli kertoo Krimin tataariväestön rankan kohtalon ja tataarien kokemat diasporat sen jälkeen, kun Katariina Suuri petti antamansa lupauksen liittäen Krimin Venäjään ja aiheuttaen tataarien massapakenemisen Turkin puolelle.  Rahim käy katsomassa tataarikulttuurin miltei ainutta säilynyttä jäännettä, khanikunnan keskusta Bahtš isaraissa.  Jaltalla Rahim kohtaa ensimmäisenä kokemuksenaan venäläisistä tataariväestöön kohdistuvan vihan.

Sadik-Ogli kertoo Pietarin kaupungin synnyn ja sen 200-vuotisen historian ja kuvaa kaupunkia Rahimin silmin. Massiivisen tietoaineiston rinnalla Rahim – persialainen on kuitenkin romaani, johon kuuluu draama ja fantasia. Vaikka sattuma näytää ohjaavan Rahimin elämää enemmän kuin omat tietoiset suunnitelmat, fantasian luokkaan niputin ne sinänsä mieleenpainuvat sattumukset, joissa kaupunkiin juuri sen suurena juhlapäivänä saapunut Rahim onnistuu Palatsiaukiolla näkemään tsaari Nikolai II:n ja vieläpä läheltä ja miten Perkjärven rautatieasemalla seisovan Helsinki–Petrograd-junan sivustaa laituria myöten iltamyöhän kävellessään Rahim näkee salonkivaunun oviaukolla vahamaisen miehen, jolla liikkuivat vain silmät, yksinäisen Rahimin kulkua seuraten. Oli huhtikuu 1917:
”Rahimin ruumiin puistatukset yltyivät. Tunne oli kuin suoraan käärmeen lasimaisiin silmiin tuijottamista. Nuo kylmät silmät olisivat voineet jatkaa rävähtämätöntä, julkeaa, hypnoottista tuijotustaan loputtomasti. Vähäpätöinen mies ei hahmollaan kyennyt pelottamaan Rahimia, mutta hän ei voinut kestää tuon katseen heijastamaa, henkilön sielusta ja sydämestä kohoavaa ilakoivaa pahuutta, aivan kuin jollain verenimijävampyyrillä…”

Ali Sadik-Oglia ei totisesti voi lukea aateliskartanon pojan Vladimir Iljitš Uljanovin (Leninin) ihannoijaksi.

Rahim Sadik-Ogli on haudattu Helsingin Hietaniemen muslimihautausmaalle.
Kuva teoksen kirjoittajan.

Sattuma, Allahin tahto tai Rahimin oma tahto, siinä pelkistettynä elämänarvoitus, jota Rahim Sadik-Ogli ei ainakaan vielä 32 ikävuoteensa mennessä ole pystynyt elämänsä perussäätelijänä tunnistamaan. Mutta Allahin pohjimmaisen tahdon toteutumiseen elämässään hän uskoo, kuten kunnon muslimin kuuluukin.

Jään odottamaan innolla tataarieepoksen kolmannen ja viimeisen osan ilmestymistä. Se on tietämäni mukaan työn alla.

Yläviite 1)   
Unelmasta ja sen toteuttamisesta puhuu Rahimille Jaltalla lomaileva Marinski-teatterin nuori ballerina Anna. Hän kertoo olevansa pyykkäriäidin avioton lapsi, patronyyminimeltään Matvejevna. Hänen tanssijattaren uran jarruttaja oli synnynnäinen jalkavamma. Rahimin kohtaama kaunotar henkilöityy Anna Matvejevna Pavlovaan (1881–1931), myöhemmin maailmankuuluun prima ballerinaan, jota on tähtenä verrattu Rudolf Nurejeviin. Nuori Anna on Rahimin kohdatessaan 22-vuotias.

•••

NÄIN HANKIT TEOKSEN JA/TAI MOLEMMAT TEOKSET:

Koska teos on ulkomailla kustannettu (USA ja Venäjä), sen molemmat ilmestyneet osat on mahdollista hankkia paikallisesti Suomessa joko ottamalla yhteys kustantajaan info@ninaproductionsinc.com tai suoraan kirjailijaan ali@sadik-ogli.com.
Tilauksen voi tehdä suomen kielellä.
Teosten kappalehinta on 25 euroa plus 5,90 euroa postituskuluja. Molempien osien yhteistilauksissa veloitetaan vain yksi postituskulu.  Toimitusaika 1−2 viikkoa.

•••

Ali Sadik-Ogli: Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen. Osa 2.NINA Productions 2021, vierasperäisten sanojen suomennoksineen ja historiallisten henkilöiden taustatietoineen 915 sivua. Teoksessa on aikaan liittyvä kuvitus.

AIEMMIN:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2021/06/09/ali-sadik-ogli-nizam-tataari-pitka-matka-suomeen-osa-i/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi