Se sijaitsee Kotkaa vastapäätä Suomenlahden leveimmän vesialueen eteläpuolella: Stalinin aikainen suljettu kaupunki, tuolloin oikeastaan vain tehdas n:ro 22, kaivos ja ryhmä kyliä. Sillamäe oli avolouhos-, kaivos- ja tehdaspaikkakunta. Se oli eristetty monin suojavyöhykkein. Neuvostoliiton aikaan Suomenlahdelta ei pyrkinyt rantaan ainoakaan vene. Sillamäkeen pääsi vain erityisviisumilla, siis ne geologeiksi, minerologeiksi, teknikoiksi ja ties miksi kouluttautuneet, joita Sillamäessä tarvittiin ja jotka palkattiin sinne asumis- ja vaitiolovelvoitteella. Seutu oli tyhjennetty aiemmista asukkaista.
Neuvostoliitto tarvitsi raaka-ainetta atomiaseiden valmistukseen. Viron rannikon mustapalavakivestä löytyi uraania. Sitä esiintyi rajatulla rannikkoalueella.
Sillamäe sijaitsi Neuvosto-Virossa olematta Viroa. Kun se on nyt nuukahtanut venäjänkielinen paikkakunta, olen käynyt siellä pari kertaa. Vuosia sitten vein sinne viron kielikurssilaisryhmän. Kiertoajelulla meille esiteltiin kolme toisistaan arkkitehtonisesti poikkeavaa asuinaluetta, ensin säilyneet laadukkaasti rakennetut talot Stalinin kaudelta, sitten NikitaHruštšovin kauden yhteisasumiskerrostalot (kommunalkat) ja lopuksi Leonid Brezhnevin stagnaatiokauden huonot ja rumat kerrostalot. Viron pikkukaupungeille ominaiset omakotitalot puuttuivat. Kun olin tehnyt pienen kävelylenkin ja ostanut jäätelötuutin, Sillamäeltä jouti jo pois.
●●●
Kuitenkin Sillamäe tulvii historiaa. Sitä ei vain pääse näkemään. Yritetäänpä avata sitä. Ennen neuvostoliittolaista Sillamäkeä ja Viron ensimmäistä itsenäisyysvaihetta siellä vaikutti Baltian saksalainen von Stackenbergin suku. Siis oli aateliskartano puutarhoineen, peltoineen, karjoineen ja omine viinapolttimoineen, kesävieraita käyskentelemässä päivettymiseltä suojaavin päivävarjoin hienoissa leningeissään ja lierihatuissaan. Panka (pangad), meri ja vehreys tekivät alueesta hivelevän kauniin. En tiedä, milloin von Stackenbergit lähtivät. Viimeiset Virossa asuneet Baltian saksalaiset muuttivat Saksaan Adolf Hitlerin kutsusta.
Hypätään yli Viron pakkoliittäminen Neuvostoliittoon ja Viroon kohdistetut kesäkuun 1941 kyyditykset (koski 10 000 virolaista). Syksyllä 1941 tulivat natsit. Miehitysvuosina 1941−1944 Saksa perusti Viroon keskitysleirien verkoston. Sillamäen lähin, Varvaran keskitysleiri, sijaitsi vain parin kilometrin päässä. Se oli juutalaisten tuhoamisleiri. Sillamäen murhenäytelmä -teoksen kirjoittanut virolainen toimittaja Andrei Hvostov (s. 1963) etsi nuoruudessaan Varvarasta keskitysleirin jäänteitä tai edes muistoja siitä. Niin neuvostomiehittäjät kuin nykyvirolaisetkin ovat peittäneet juutalaisten synkän historian. Muistomerkit, muistopatsaat ja opasteet puuttuvat. Juutalaisyhteisö oli kiinnittänyt oman laattansa. Aistin, että Hvostov oudoksui ja häpesi Viron menettelyä. Samoin tunsin lukijanakin.
●●●
Sillamäen murhenäytelmä on Andrei Hvostovin kasvutarina. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa äitinsä kanssa Sillamäessä. Teoksen alkuosa, satakunta ensimmäistä sivua on hervotonta satiiria. Yllätyin omista toistuvista naurun tyrskähdyksistäni. Hvostov on armoton mehevissä ja ilmeikkäissä ilmaisuissaan konkretisoidessaan pienen pojan kasvuympäristöä ja virkeän vesselin pyrkimystä löytää selityksiä askarruttaneisiin ilmiöihin.
Metsiköistä pikkupojat kaivoivat ehtymättömästi toisen maailmansodan aikaista taisteluroinaa, osa niistä hengenvaarallisiakin. Sinimäen taistelupaikat sijaitsevat aivan Sillamäen tuntumassa. Virolaiset rinnastavat Sinimäen taistelut merkitykseltään Tali-Ihantalaan. Kun saksalaiset vetäytyivät, virolaiset jäivät puna-armeijaa vastaan. Virolaiset sotivat vastapuolen virolaisia vastaan.
Suuren maailman ihmeellisyydet ylsivät joskus myös Sillamäelle. Farkut järisyttivät nuorten aivotoimintaa. Hvostov käsittelee aihetta viipyen yksityiskohdissa. Jokainen farkkujen saumaommel, metallinappi, taskut, kankaan laatu, värien kulumat ja istuvuus käsitellään herkullisen tarkasti. Andrein ”Amerikka” oli Suomi, unelmamaa, josta hänellä ei ole vähäisintäkään tietoa ennen kuin rantaan huuhtoutuu laivojen viskomaa kotitalousjätettä: pariton kenkä tai maitopurkki. Suomen television lähetykset eivät yllä Tallinnasta itään, mutta toisen käden huhuja sentään kiirii Sillamäeen saakka. Kauppojen muovikassit olivat kuumaa kamaa.
Sillamäessä Andrei on sairas. Hänessä on pahanlaatuinen astma. Keuhkoja repii rasituksesta mieletön kipu, kuin henkitorvea nuohottaisiin rautalangalla. Hän ei saa koulun liikuntatunneilla ymmärrystä, saati armahdusta. Vasta lähellä aikuisuutta hän päästyään pois Sillamäestä astma alkaa hellittää.
Murrosikää lähestyttäessä satiirin terä pyöristyy. Saattoi se kokemus johtua hienoisesta kiinnostuksen madaltumisesta, sillä kasvukivun keskeiset ongelmat, kuten seksi ja ensimmäiset humalakokemukset, tuntuivat yleismaailmallisilta. Humaltuminen toi vapauden harhan. Andrein mielestä humaltuneet ovat toisinajattelijoita. Andrei on intohimoinen lukija. Sillamäen kirjaston valikoima ei aina riitä.
Loppua kohti kirja vakavoituu. Andrei Hvostov avaa virolaisen äitinsä ja venäläisen isänsä henkilöhistoriaa ja ne ovat vavahduttavia pienoismalleja neuvostoihmisen ennakoimattomista kohtaloista Stalinin imperiumissa. Äiti karkotettiin nuorena naisena Siperiaan Krasnojarskiin ja siellä Andrein isä oli syntynyt.
Ihmisten mielivaltaisista karkotuksista saivat osansa myös Andrein isoisä ja isoisänisä. Siperiassa työskentelevä isä on pojalle poissaolija. Isään ei ehdi syntyä suhdetta. Kerran poika yrittää luoda sellaisen vihkimällä isänsä lapsuudenaikaiseen salaisuuteensa. Isä reagoi nauramalla, mikä loukkasi häneen luottanutta poikaa. Suhde jäi torsoksi.
●●●
Sillamäen murhenäytelmä oli syksyn kirjamessulöytöjäni. Yhytin sen puoli-ilmaisten kirjojen pöydiltä, minne oli kasattu kustantamoiden varastoihin jääneitä painosten jämiä kahden euron kappalehintaan. Ostaessani ajattelin lukevani sen joskus tai ”saattaahan se jäädä lukemattakin”. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2013. Tehdessäni suursiivousta kotikirjastossani aikeissani valikoida erilleen kaikki maalle joutavat kirjat, tein yllättävän löydön: vironkielisten kirjojeni hyllystä löysin aiemman Sillamäen murhenäytelmän. Olin ihastunut kirjaan myös kaksi vuotta sitten samaisten alennuspöytien äärellä, ostanut ja unohtanut saman tien.
Tuplateoksen löytämisellä oli maagista voimaa: Aloin lukea. Nyt luokittelen kirjan kirjalliseksi löydöksi. Teos on kerrassaan mainio, oivallinen niin tyyliltään kuin sisällöltään, lisäksi historian käänteiden osalta sivistävä. Itseäni askarruttaa, miksi Andrei Hvostovin erinomainen kirja on jätetty virolaisen kirjallisuuden ulkopuolelle, ikään kuin siihen kuulumattomana. Kuitenkin Hvostov on vironkielinen toimittaja ja kirjoittanut kirjansa viroksi, Sillamäe passioon, 2011. Presidentti Konstantin Pätsin kaudella virolaiset alkoivat virontaa sukunimiään. Andrein äiti ei tehnyt sitä eikä Andrei itsekään halunnut muuttaa nimeään. Mutta siitä hän on saanut maksaa, koska häntä on erehdytty pitämään joukkoon kuulumattomana.
Uutuuskirjojeni pinon huvettua katse haki kirjahyllyistä lukematta jäänyttä luettavaa. Valintani kohdistui Ulla-Lena LundberginMarsipaanisotilaaseen (toinen painos 2002). Varma valinta, Lundberg ei petä. Eikä pettänyt nytkään.
Tuhti teos liki neljännesvuosisadan takaa rinnastui mielessäni lopputalvella lukemaani Kjell Westöön sota-ajan romaaniin Molly ja Henry. Ei Molly ja Henry ole Marsipaanisotilaan aihetoisinto. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta erot ovat suuremmat. Molemmat kirjailijat ovat kuvaamisen ja ihmisluonnehdintojen mestareita.
Westöön teos paikantuu talvisodan ja välirauhan aikaiseen Helsinkiin. Lundbergin Länsi-Uudellemaalle ja itärintamalle sijoittuva teos alkaa syksyn 1939 kutsunnoista ja päätyy valvontakomission saapumiseen. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat ruotsinkielisiä.
Molly ja Henry -teoksessa Henry Gunnars pakottuu mittaamaan mielessään kansanvaltaa ja perusoikeuksia, kuten päätäntävaltaa kansalaisena ja yhteiskuntaan vaikuttamista sotaolojen kurinalaisissa kehyksissä. Hän kokee ratkaisematonta ristiriitaa paatoksellisen sotaretoriikan ja omien rintamakokemustensa kanssa. Eettinen taistelu heijastuu Henryn työhön ja sitä kautta Mollyn ja Henryn rakkaussuhteeseen koetellen sen kestävyyttä välirauhan olosuhteissa, missä on – hieman kärjistäen − vapaasti ostettavissa vain tupakkaa ja viinaa, kenties itäviä perunoita ja nahistuneita juureksia.
Marsipaanisotilas on painokkaasti ihmissuhteiden romaani ja psykologinen teos kuuden keskushenkilön asetelmassa. Talvisota, välirauha ja jatkosota antavat henkilökuville ja ihmissuhteille taustan ja näyttämön. Kirja käsittelee perheenjäsenten keskinäissuhteiden tasolla dominointia ja vallankäyttöä, kiintymystä, kannattelua ja keskinäistukea. Hienoinen ironia silmäkulmissa Lundberg sirottaa perheen sisäisen vallankäytön ylle pehmeän ja arkisuudessaan tunnistettavan humuksen. Väkivaltaa kuvattu valta ei ole.
Martha ja Leonard Kummelin perhe on sivistynyt keskiluokkainen ruotsinkielinen ruokakunta länsiradan varrella, Kirkkonummella tai sen tuntumassa. Eläkeikää lähenevällä Marthalla ja Leonardilla on kolme poikaa ja iltatähtenä oikukas ja hurmaava Charlotte.
Aikuistunut Petter opiskelee teologiaa Helsingissä, Göran (Jösse) ja Frej ovat lukionsa käyneet, mutta Charlotte matkaa aamuisin junalla Graniin (Kauniaisiin) lukioon. Marraskuun 1939 Helsingin pommitusten seurauksena koulut suljetaan väliaikaisesti. Kummelit ovat opettajia oman kylänsä kansakoulussa, jonka ohi juna kulkee muutaman kerran päivässä vislaten läheisessä kaarteessa varoitusäänellä.
Rakastettavia ja kaikkien rakastamia ja arvostamia ammattikasvattajia Martha ja Leonard ovat, mutta omien lastensa suhteen puolueellisia. Tottahan he kaikkia lapsiaan rakastavat ja heistä huolehtivat, mutta nuorimmaiset Göran ja Charlotte saavat huolenpitoa kauhakaupalla siinä missä kaksi muuta lusikalla. Lempilapsista huokuu sisäsiittoista charmia. Martha-äiti on pehmeä ja myyty Jössen toivomusten ja pyyntöjen edessä. Jösse osaa esittää pyyntönsä hurmaavan valloittavasti ja äidin mieltä kuin hunajalla valaen. Sitä paitsi näitä kahta nuorimmaista rakastavat kaikki: koulukaverit, naapurit, sukulaiset, Görania lisäksi aliupseeerikoulun kaverit ja myöhemmin rintamakaverit.
●●●
Ulla-Lena Lundberg on terävä, ironinen ja humoristinen kuvatessaan Kummelin perheen jäseniä. He ovat keskenään niin erilaiset kuin samassa perheessä varttuneet voivat olla vahvuuksineen ja vikoineen, luonteenpiirteineen ja käytöksineen. Yhdistävä piirre on sivistynyt ja kohtelias käytös. Heidät on opetettu hyville tavoille ja siksi Kummelin perhe on erimielisyyksissään ja mielenpurkauksissaan pidättyväinen ja hillitty. Vahvatahtoinen ja dominoiva Martha-äiti tekee kaikesta asian kokoa suuremman numeron ja tirauttaa herkästi itkun, jolloin kaikki kiirehtivät tukemaan hermopaineeseen joutunutta äitiä.
Martha Kummel on seutukunnan matriarkka. Hän on omaksunut palvelevan roolin. Päivittäisen opetustyönsä ja perheensä ”pyörittämisen” lisäksi hän on aktiivinen kaikkialla. Hän on kuoron kiinteä jäsen (kuten hyvä-ääninen Görankin). Hän on aktiivi martta, kampanjoiden järjestäjä ja varojen kerääjä. Taakoista suurin ja samalla rakkain on tolkuton aviomies Leonard ailahtelevine ja itsekkäine päähänpistoineen. Hitleriä ihailevan Leonardin oikkuja ja temppuja Martha on kestänyt 35 vuotta ja kestäisi loppuunkin. Erilaisuudestaan huolimatta keskinäissuhde on luja.
Sota ja joutuminen rintamalle merkitsevät Göranille ja Frejille itsenäistymistä kodista, irtipääsyä sidonnasta äidin esiliinan hihnoihin. Poikien ja vanhempien kirjeenvaihto on tiivistä. Tiedonvaihtoa ja keskinäissuhteita ylläpidetään kirjeitse. Petter komennetaan pääkaupungin väestönsuojelutehtäviin. Hänellä yhteys vanhempiin toimii kotona käyden ja hyvällä onnella puhelimitse.
Lundberg kuvaa hilpeällä huumorilla hemmotellun Göranin osaa tämän pommittaessa äitiään pitkillä elintarvikkeiden ja eri tilpehöörien pyynnöillä. Maassa on elintarvikepula ja ankara säännöstely, jotka näkyvät askeettisuutena myös Kummeleiden kodin ruokapöydässä. Mitäpä ei Martha-äiti tekisi täyttääkseen kultapoikansa pyynnöt. Rintamalle lähteviin paketteihin haalitaan ympäri maakuntaa eri maatiloilta elintarvikkeita ja herkkuja, joita kotirintamalla ei ole nähty pian miesmuistiin. Göran on perso herkuille ja makeisille.
Kun riittämätön ja heikko ravinto ovat riuduttaneet uudet rintamalle määrätyt ikäluokat, Göran Kummel lihoo yksin aliupseerikoulutuksen aikana kaksitoista kiloa ja sotavuosina lisää. Hän on pullamössösotilas tai korvike&pulla-sotilas, kirjan otsikossa ilmeisessä hämäystarkoituksessa Marsipaanisotilas. Makeisia Göranilla riittää ja pullapitkoja hän saa vongutuksi charminsa ja lumovoimansa avulla niin Martha-äidiltä kuin kanttiinien hentomielisimmiltä lotilta.
Göranista kehittyy huipputaitava radisti, josta on todellista hyötyä armeijalle. Mutta Göran pitkästyy ja sortuu ajattelemattomuuksiin. Hänen kohtalokseen koituu kuolla venäläiseen käsikranaattiin, joka osuu hänen sormiinsa kuorma-auton matkustamokopin istuimen alta ajettaessa Syväriltä kohti Joensuuta lomamatkalla kotiin. Huolimattomuudella aikaan saatu kuolema on surkea eikä kovin sankarillinen. Sankarillista on se, ettei Göran oman henkensä pelastamiseksi yritä heittää kranaattia autosta ulos, jolloin hän tappaisi ja haavottaisi ison joukon kuorma-auton sivussa rintamalle marssivia omia miehiä.
●●●
Göranin kuoleman jälkeen Martha-äiti pakottaa Petterin palaamaan väestönsuojelutehtävistä kotiin tuekseen. Lupauksena on saattaa teologian opinnot loppuun kotoa käsin ja valmistua papiksi. Martha ei vakuuttelujaan kauan muista. Petteristä tulee polttopuiden pilkkoja, puiden kantaja, veden hakija, laskiämpärin tyhjentäjä, tiskaaja, siivooja, äidin ja Frejin asioiden hoitaja sekä alinomainen äidin lohduttaja ja tukija. Petter tajuaa jäävänsä tyhjän päälle, ellei saa keskittyä saattamaan lukujaan loppuun. Äiti on omahyväinen marttyyri, joka on valmis uhraamaan vanhimman poikansa vaatimustensa alttarille. Tilanteensa tajuava Petter repäisee itsensä 26 vuoden iässä Kummelin kodistaan menemällä pikaisesti naimisiin pitkäaikaisen, salaisen naisystävänsä Mona Hellénin kanssa. Ratkaisu loukkaa äitiä vallankin, kun äiti katsoo pojan vaimovalinnan kuuluvan myös hänelle. Äiti olisi odottanut etukäteisneuvottelua. Olisihan toki hänen vanhin poikansa yltänyt parempaan avioliittoratkaisuun.
Petterin avioliittohankkeissa lukija tapaa Gunnar ja Karin Hellénin maanviljelijäperheen, joka tulee lukijalle tutuksi vuonna 2022 ilmestyneessä Lundbergin romaanissa Liekinkantajat. Liekinkantajat kertoo Mona Hellénin isästä ja äidistä kaksi vuosikymmentä varhemmalta ajalta, sisällissodan kuukausilta 1918. Marsipaanisotilaassa ollaan vuodessa 1944.
●●●
Itä-Karjalassa Syvärillä sotansa käynyt ilmatorjuntaupseeri Frej joutuu asemasodan pitkittyessä ja Saksan sotamenestyksen käännyttyä komennukselle Kotkaan, jonka satama on venäläisten kiivaiden pommituslentojen kohde. Frej rakentaa Kotkassa elämänsä, jossa viihtyy. Rauhansopimuksen ja puolustusjärjestelmien purkamisen jälkeen hänen on tehtävä ratkaisunsa elämänsä suhteen. Kouluvuosina hän oli lintsari, mutta ilmatorjuntaupseerina hän oli kokenut ammattimies. Nyt sotansa hävinnyt Suomi ei hänen taitojaan tarvitse. Martha-äidin tilalle Frejin tulevaisuuden suunnittelijaksi asettuu jälleen nainen, kotkalainen kihlattu Marja, joka odottaa häitä ja yhteistä tulevaisuutta Kotkassa.
Isoveljensä Petterin tavoin myös Frej tekee ratkaisunsa, joka on moneen suuntaan väkivaltaisen ja kunniattoman makuinen. Mutta hänen on tehtävä se, minkä hän itsensä ja oman elämänsä suhteen tietää väistämättömäksi. Hän ei halua olla Martha-äidin ja Marjan puudeli.
Summaten Marsipaanisotilas on henkilöiden välisiä suhteita kuvaava, sotavuosiin ja sodan kontekstiin sijoittuva perhetarina, joka kuvaa ihmisten keskinäistä dominointia ja vallankäyttöä ajattelemattoman itsekkäissä, kuitenkin omaa ja toisen hyvää tarkoittavissa tarkoitusperissä.
Hylkäsin syksyllä osan kotikirjastomme kirjoista siirrettäväksi maalle useassa pikkuautokuormassa tarkoituksena rakennuttaa syntymäkotini verstaan yksi seinä hyllystökodiksi maalle siirretyille kirjoille. Syynä oli luonnollisesti tilanpuute. Siirretyt kirjat ovat niitä, joita arvioni mukaan tuskin tulisin lukeneeksi ainakaan uudelleen. Väärin! Viettäessäni pääsiäisviikkoa maalla kiinnostuin juuri hylkäämistäni kirjoista ja luin niistä kolme. Yksi oli virolaisen pakolaiskirjailijan Augut Mälkin (1900−1987) Saarenmaalle sijoittuva kalastajaromaani Kukkiva meri (Õitsev meri).
Viron ensimmäisen tasavallan ajalla ilmestynyttä teosta on kehuttu mestariromaaniksi. Varmaan ilmestyessään ja pitkään senkin jälkeen Kukkiva meri on ollut merkkiteos. Aika on nyt toinen ja kirjallisuus on muuttunut vuosikymmenten myötä. Kukkivaa merta voi luonnehtia vanhanaikaiseksi. Ei kuitenkaan negatiivisessa merkityksessä. Vanhahtavassa romaanissa on kiehtovuutensa, jonka tavoitin. Harmittelin vain, että omistamani laitos oli käännöskirja. Tunnistin, että kirja olisi taipunut luettavakseni myös alkukielisenä, vaikka kalastusvälineisiin ja meriveneisiin liittyvä erityissanasto olisi vaatinut apuvälineen.
August Mälk ammensi teostensa aiheet Saarenmaan rannikkoseudun kalastajayhteisöistä. Kukkivan meren lisäksi häneltä ovat ilmestyneet suomeksi romaani Hyvä satama ja kertomuskokoelma Meren antimet. Vuonna 1944 Mälk liittyi niihin virolaisiin, jotka puna-armeijan miehitettyä Viron pakenivat maasta. Enin osa lähteneistä kirjailijoista asettui Ruotsiin, missä he muodostivat vuosikymmenien ajan tuotteliaan pakolaiskirjailijoiden alakulttuurin. Suomella on kanssakäymisessä virolaispakolaisiin oma historiansa poliittisine kurssinmuutoksineen. En avaa sitä, vaikka yhteyksiä pakolaisiin ylläpitänyt maalaisliiton V.J. Sukselainen sai presidentti Urho Kekkoselta ”ajattelemattomuudesta” satikutia.
●●●
Kukkiva meri on ilmestynytVirossa vuonna 1935. Romaani kuvaa Turjan kalastajaperheen nuorimmaisen Hanneksen varttumista koulupojasta avomerikalastajaksi niillä veneillä ja pyydyksillä, joihin kalastajaperheellä oli varaa ja miesvoimaa. Taisteluun merestä saatavasta elannosta tarvittiin airoihin käsipareja, peränpitäjä ja purjeiden käsittelijä. Ankarassa aallokossa pyydysten kokemisessa oli kyse arvokkaiden pyydysten ja venemiehistön hengen pelastamisesta, ei niinkään senkertaisesta kalasaaliista.
Apajat olivat ulkomerellä. Jo 1930-luvun rannikkokalastajat kokivat meren tyhjenneen kaloista. Oli ulotettava yhä etäämmälle rannikosta: turskapyydykset laskettiin kymmenenkin kilometrin päähän avoselälle, hailipyydykset muutamaa kilometriä lähemmäksi. Ahvenet ja hauet saatiin rannikkoverkoilla, mutta sillä saaliilla ei ollut kaupallista kysyntää. Kun meri ärtyi raivoon, jokaisen piti moninkertaista maksimivoimansa ja -jaksamisensa.
Hannes katsoi myrskyävällä merellä kuolemaa silmästä silmään kirjan tarinassa kaksi kertaa. Ensimmäinen niistä oli kalastajakylän nuorten purjehdus, joka päättyi huonosti. Meri kosti kevyet perusteet purjehtia. Purjehdusta oli vaatinut Suurkartanon keltakutrinen neitokainen Niitta, Hanneksen kouluvuosien matkakumppani. Varttuessaan Hannes alkoi haaveksia avioliitosta Tallinnassa koulunkäyntiä jatkaneen kartanonneidin kanssa. Rakentaisi oman talon, maalaisi sen keltaiseksi ja hankkisi moottoriveneen. Hanneksella oli suunnitelmia ja haaveita.
Tietenkin Hanneksen haaveet romuttuvat. Ei Suurkartano huoli tyttären puolisoksi köyhää kalastajapoikaa. Hanneksen isoveli Arno oli jo vuosia sitten pestautunut rahtialukselle kyntämään maailman meriä ja perheen yhteys häneen oli ensimmäisen rahakirjeen jälkeen kadonnut. Veljistä keskimmäinen, Klaus, tuo saman katon alle jostakin löytämänsä kitkerän katkeran Luise-vaimon ja omaksuu asumukseen omistajan elkeet, vaikka poikien äiti ja kaiken aina parhain päin kääntävä Jaak-isä elävät saman katon alla. Eräänä talviyönä palaa pirtti ja kaikkien on ahtauduttava asumaan saunaan. Hanneksella ei ole enää sijaa lapsuudenkodissa. Unelma omasta talosta ja moottoriveneestä murentuvat. Ruuasta oli ainainen puute, minkä Luise tekee joka aterialla Hannekselle selväksi. Riita ja katkeruus kotiutuvat veljesten väliin.
”Syötiin perunoita ja silakoita. Leipä pysyi pöydällä, sillä sitä syötiin vähän, se kun maksoi rahaa. Jokainen tiesi ja käsitti, että syksyllä kaloista saadut sentit haihtuivat tiehensä kuin löyly kiukaalta. Suola ja öljy, verkkolangat ja verot, häämenot ja uudet saappaat – ne kaikki maksoivat rahaa. Mitenkä siitä sitten jäisi enää kovinkaan paljon suun iloksi ja vatsan riemuksi.”
Turjat eivät ole kalastajakylän köyhimpiä. Rannikon kalastajat kykenevät pitämään vain pienoista plänttiä perunalle, sillä kivisyydessä maa rinnastuu saunan kiukaaseen.
●●●
August Mälk kuvaa Hanneksen elämän kautta kahta toisilleen vierasta elämänmuotoa, rannikkokalastajien ja sisämaassa karjanhoidosta ja maanviljelyksestä elävien. Kolmas maailma ovat kaupunkilaiset, joita lukiota käyvä itsetietoinen ja korkealle kurottava Niitta edustaa. Hannes joutuu rippikoulun jälkeen armeijaan ja tutustuu siellä maalaispoikaan, joka houkuttelee hänet armeijalomalla kotitilalleen Tondiojaan vaivalloisen Saarenmaalle matkustamisen asemasta. Maalaistalon navetassa piisaa karjaa ja pellot ovat viljavat. Ruokapöydän antimet ovat muuta kuin Hannekselle Turjalla liikenevä ravinto.
Tondiojan tila tarvitsee jatkajaa, sillä isäntäväelle on siunautunut pojan sijasta vain naimaikäinen tytär Liida. Koska Hannes osoittautuu vahvaksi ja työteliääksi, isäntä ja emäntä heittäytyvät asiassaan puhemiehiksi. Hanneksesta tulee tilan vävy, kuitenkin vailla isännän oikeuksia. August Mälk korostaa Hanneksen heikkoa asemaa kutsumalla anoppia ja appea emännäksi ja isännäksi. Hanneksen raadantakaan ei heille riitä. Hannes tajuaa pian olevansa pelkkä orja, jolta etenkin emäntä vaatii ylipitkiä työpäiviä vailla oikeutta riittävään lepoon. Rannikon kalastajakylissä revittiin lihaksista kaikki mahdollinen voima, kun oli pakko. Muulloin oli oikeus kylän yhteiseen iloon, lauluun ja tanssiin. Tondiojassa ilonpito on tyhjänaikaista
Hannes sulkeutuu ja itkuinen vaimo muuttuu hänelle nopsaan vastenmieliseksi.
Kun kiirii viesti Klaus-veljen kuolemasta ja Luisen lähtemisestä Turjasta omiensa joukkoon, kuoleva Jaak-isä kaipaa poikaansa Hannesta. Siltä vierailultaan Hannes ei palaa enää Tondiojaan. Se johtaa avioeroon, sillä isännällä on entistä suurempi kiire löytää Liidalle tilaa jatkava maanviljelyshenkinen aviomies. Hannes päätyy nuoruutensa tanssikaveriin, Kaltaan mökin Taaliin. Heidän yhteiselämänsä ei tulisi olemaan tanssia, vaikka Hanneksessa herää henkiin vanha unelma keltaisesta talosta ja moottoriveneestä.
●●●
Vaikka Kukkiva meri on fiktiota, tiedämme, ettei Hanneksen ja Taalin unelma olisi toteutunut. Muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Viron liittäen sen itseensä. Rannikkokalastajien elinkeino loppui ja meri kiellettiin rannikon asukkailta. Merenpuoleiset ikkunat tuli luukuttaa umpeen. Kalastajien veneet sahattiin kahtia ja rannikolla valvottiin annkarasti jokaista neliömetriä. Niistä saa rankan dokumentaarisen kuvauksen Jaan Krossin viimeisessä romaanissa Tahtamaa, josta julkaisin blogijuttuni hiljattain.
Mälkin romaanin suurtila Saarenmaalla on Suurkartano, viroksi siis Suuremõisa. Sattuma vai tarkoitettu, mutta sen nimisellä Saarenmaan kartanolla on merkittävä asema Viron kirjallisuudessa. Aino Kallaksen järkyttävä, arkaistinen saarenmaalaiskertomus Sudenmorsian sijoittuu Suuremõisan alustalaisten keskuuteen ja susien asuttamiin kartanon metsäerämaihin. Jaan Krossin romaani Kolmannet vuoret kertoo Viron 1800-luvun tunnetun taidemaalari Johann Köhlerin vierailusta Suuremõisassa, missä tämä ilmoitti mallikseen tarjoutuneille kartanon aateleille valinneensa kartanon pehtorin Kristuksen malliksi häneltä tilattuun alttaritauluun. Kun Tallinnan Kaarlin kirkon alttaritaulun paljastus ja vihkiminen on edessä, Köhler saa kartanosta kirjeen, jossa tehdään taiteilijalle tiettäväksi, millaisen miehen kasvot hän valitsi Kristus-mallikseen. Pehtori ei ollut mikään lempeä Kristus, vaan tunnettiin säälimättömyydestä kartanon alustalaisia kohtaan. August Mälkin alkukielinen romaani olisi kiinnostavaa saada näppeihin. Onko Viron fiktiivisen kirjallisuuden Suuremõisa fiktiivinen? En ole nähnyt sitä koskaan Saarenmaan historiassa paikannetun.
Itselleni oli merkityksellistä lukea tunnetulta virolaiselta pakolaiskirjailijalta August Mälkiltä edes yksi teos, realismissaan ja arkiromantiikassaan viehättävä Kukkiva meri. Tunnelmoiva etukansi on silmiinpistävästi suomalainen. Harmi! Mitähän muuta nastaa ja kiehtovaa keksinkään vielä maalle viedyistä ”hylätyistä” kirjoista.
August Mälk: Kukkiva meri. WSOY 1941, 303 sivua. Suomennos Kerttu Mustonen.
Mitä tekee vaimoaan syvästi rakastava aviomies, kun monen vuoden rakkausavioliiton jälkeen vaimo on muuttunut tunnistamattomaksi eikä mies saa vastarakkautta? Kysyttäessä vaimo toistaa mekaanisesti vanhan vakuuttelunsa, vaikka kehonkieli, ilmeet, eleet ja käytös viestivät muuta. Miehellä ei ole syytä epäillä vaimon rakkauden kohdistumista toisaalle. Vaimo välttelee keskustelun mutta hoitaa kodin säntillisesti. Ahdistus täyttää miehen pääkopan helpotusta suomatta.
On raastavia ja megaraastavia romaaneja. Alberto Moravian (1907−1990) Keskipäivän aave kuuluu jälkimmäisiin. Kaunokirjallisesti se on huimaava suoritus, mestarillinen kerrontataiteen näyte.
Keskipäivän aave on psykologinen avioliittotarina. Vuonna 1956 suomeksi ilmestynyt teos oli lymyillyt maalla. Vasta kun kaupunkikodista mukaani valikoimieni kirjojen pino oli huvennut, etsiskelevä katseeni havaitsi maalle joskus viemäni pokkarin. Tarina on tiheää tykytystä ja tapahtuu kokonaan näytelmäkirjailija Riccardo Moltenin aivokopassa hänen kokemanaan. Molteni etsii epätoivoisesti selitystä parisuhdeongelmaansa.
Joitakin aikojan sitten vielä yhteen hitsautuneet mutta nyt entiset rakastavaiset ovat erilaiset. Riccardo on sanataidetyöläinen ja älykkö. Emilian koulusivistys rajoittui alkeiskouluun. Emilian koti oli vähävarainen ja neitokainen oli nuorena hakeutunut konekirjoittajaksi. Riccardon vaimoksi tultuaan hän jätti palkkatyönsä omistautuen asunnon pedantiksi hoitajaksi ja kotihengettäreksi.
Koti oli valmiiksi kalustettu vuokra-asunto. Enempään heillä ei ollut varaa. Emilia yrittää tehdä paikasta omanlaisensa vaikka kiillottamalla ovenripoja ja laskostelemalla vuoteita sijatessaan yöasut esteettisiksi. Riccardo tietää rakkaansa unelmoivan omasta kodista, jonka hän voisi tehdä näköisekseen.
Halutessaan täyttää rakkaimpansa unelman Riccardo ottaa vastaan tilaustöitä, joilla ansaitsee enemmän. Hänestä tulee elokuvatuottaja Battistan skenaarikko. Battista tuottaa elokuvia nopsassa tahdissa ja filmit ovat viihteellisiä ja pinnallisia. Ne saavat yleisöä ja kasvattavat tuottajan varallisuutta. Vaikka Riccardo oivalluksineen on usein kehnojen elokuvien pelastaja, työ ei tyydytä häntä. Se muuttuu produktio produktiolta vastenmielisemmäksi. Hän on pohjimmaltaan teatterimies, näytelmäkirjailija, joka on Emilian onnen tähden luopunut haluamastaan urapolusta.
Onnistuttuaan lopulta hankkimaan omistusasunnon hän on entistä syvemmällä suossa kodin erääntyvien velkaerien ja vastenmielisen työn tähden. Hän etsii ulospääsyä mutta ennen ratkaisujen tekemistä hänen on kuultava Emilialta totuus. He eivät riitele eivätkä huuda toisilleen. Riccardo ei liioin muutu väkivaltaiseksi. Emilia vain liukuu ulottumattomiin. Lopulta Emilia vastaa: ”En rakasta sinua.” Pelkistetymmin Riccardo ei voisi vastausta saada.
●●●
Kun Emilialta on lopulta irronnut vastaus, se on julma eikä suo helpotusta. Miksi Emilia on lakannut rakastamasta? Riccardo on yrittänyt parhaansa ja tehnyt ratkaisunsa Emilian onnen tähden. Ulottumattomiin liukuva Emilia kääntää asioita päälaelleen: hankittua omaa kotia hän ei olisi koskaan halunnut, vaikka juuri sen kalustamisessa ja hankinnoissa hän oli pursunut energiaa ja riemua. Kun Emilia muuttaa erilaisin tekosyin makuuhuoneesta olohuoneen sohvalle Riccardo vetoaa heidän aviolliseen suhteeseensa. Mykkä Emilia tällää itsensä parivuoteen sivustalle kuin ilotyttö kasvoillaan työlääntynyt ilme: Toivottavasti tämä on sitten sukkelasti ohi. Mieheltä häipyvät halut ja himot.
Riccardon pää vilisee miksi-kysymyksiä. Hän haluaa ymmärtää, löytää omat vikansa ja hyvittää. Vaimon lopulta ilmaistua halveksivansa miestään, haavoittunut mies suuntaa kysymyksen itselleen: miksi. Miksi? Itsetutkiskelu ja itsekritiikki eivät helpota ahdistuksessaan kiemurtelevan aviomiehen epätoivoista pyrkimystä ymmärtää. Emilia haluaa jättää hänet, mutta naisella ei ole paikkaa minne mennä, eikä työtä, millä elättää itsensä.
Emilian viimeinen syytös on raaka ja Riccardoa syvästi haavoittava: Et ole edes mies. Tämän hän ilmaisee vasta aviodraaman loppuvaiheessa. Silloin he asuvat Caprilla tuottaja Battistan omistamassa huvilassa välimerellisen lumoavan luonnon keskellä.
●●●
Alberto Moravia tuo Riccardon ja Emilian avioliittodraaman rinnalle parisuhteen 2700 vuoden takaa antiikista. Battista haluaa tuottaa runoilija HomeroksenOdysseus-tarustosta elokuvan. Ohjaajaksi hän on palkannut nimekkään saksalaisen elokuvaohjaajan Rheingoldin ja skenarion kirjoittajaksi hän haluaa Riccardo Moltenin, tehtävään parhaaksi tietämänsä. Vaikka Riccardo on päättänyt kieltäytyä tarjouksesta, Emilian tahdosta hän taipuu ottamaan työn vastaan. Elokuva tehtäisiin Caprilla.
Odysseuksen tarinasta ja sen tulkinnoista kehkeytyy rikkinäisen avioliiton peili, todellinen tai vääristävä. Ohjaajan, tuottajan ja skenaarikon näkemykset antiikin runoelmasta ja Odysseuksesta poikkeavat jyrkästi toisistaan. Tuottaja haluaa näyttävän amerikkalaistyylisen seikkailuelokuvan. Riccardo näkee Odysseuksen kunnianmiehenä ja haluaa nostaa arvoon Homerokselta taruston ytimen, runouden. Rheingold tulkitsee tarustoa freudilaisen psykoanalyysin kautta. Osuiko Rheingoldin ajatusrakennelma kipeästi rakkauden tuskissaan kärvistelevään Riccardoon ja hän torjui ohjaajan tulkinnan liiaksi iholle tulleena?
Psykologisia tulkintoja ja vastaavuuksia Moravian kirjasta löytyy monia. Riippumatta siitä, miten Homeroksen runoelmalle oikeutettu tai epäoikeutettu Rheingoldin psykologinen näkemys Odysseuksen ja Penelopen suhteesta on, se muistuttaa viiltävän hyvin Riccardon ja Emilian aviollista umpikujaa.
Saavuttuaan Ithakaan Odysseus ampui poikansa Telemakhoksen kanssa jousipyssyllä Penelopen kosijat. Rheingoldin teoriassa Penelope pysyi uskollisena, vaikka oli ennen tämän Troijan sotaan lähtöä evännyt vastarakkautensa. Siksi Odysseus oli lähtenyt ja siksi hän viipyi erilaisin seikkailullisin tekosyin paluumatkallaan kymmenen vuotta. Pitäisikö Riccardon surmata tuottaja Battista, jota Emilia haltioituneena ihailee? Riccardo on havainnut Battistan pyrkivät rakkaussuhteeseen Emilian kanssa. ”Et ole edes mies”, oli Emilia langettanut Riccardolle viimeisen tuomionsa.
Alberto Moravia katkaisee tragediansa helpohkolla ratkaisulla. Joku draaman osapuolista todella kuolee kadoten näyttämöltä. Hän ei ole Riccardo, joka vain päivää aiemmin oli Caprin kallioseinän kielekkeellä seisoessaan harkinnut itsemurhaa, hyppäämistä kivikkoiseen rantarotkoon. Mielenrauhaa Moravian ratkaisu ei hänelle suosi, sillä viimeinen miksi-kysymys jäi vaille vastausta. Odysseus-elokuvaa tuskin tulisi. Mutta kenties Riccardo saisi joskus helpotusta palaamalla näytelmäkirjailijaksi ja kirjoittamalla oman tulkintansa Homeroksen suurelle runoelmalle kunniaa tehden. Jatkoin näin mielessäni Moravian poikkileikkaamaa psykologista draamaa.
Entä otsikon aave? Riccardon parisuhdeongelmaa työstävät aivot tuottavat Caprilla keskipäivän valvetilassa unitilan kaltaisia kohtauksia Emilian kanssa tuloksena keskinäinen ymmärrys ja uudelleenlähentyminen. Riccardo kohtaa toistuvasti ja todentuntuisesti vaimonsa puoleensavetävän hahmon keskipäivän aaveena.
Alberto Moravia: Keskipäivän aave. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1956, 266 sivua. Suomennos Kai Vuosalmi.
Jaan Krossin (1920−2007) viimeinen romaani Tahtamaa valmistui hieman ennen kirjailijan omaelämäkerrallista teosta Kallid kaasteelised (Kalliit kanssamatkustajat). Hoksasin tämän moniin Krossin teoksiin nähden vähemmälle huomiolle jääneen teoksen Helsingin kirjamessujen kahden euron tarjoustiskeiltä.
Tahtamaa poikkeaa Krossin laajasta tuotannosta siksi, että muun tuotannon ammentaessa kerrottavansa Viron historiasta Tahtamaa liikkuu nykyajassa, tarkennettuna 1990-luvun alkuvuosissa, jolloin uudelleen itsenäistyneen maan neuvostoies oli poistunut, tosin neuvostojoukkojen tukikohdissaan olon osalta viipeellä. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1992.
Kirja on ilkikurinen ja ovela, kuten olemme Jaan Krossin velhosta ilmaisutaidosta kokeneet. Satiiria on maistuvaksi asti, ennen muuta kirjan keskeisissä henkilöissä. Päähenkilö, tarinan kertoja Aabel Haljand on Neuvosto-Viron tuote, välttämättömyyteen sopeutunut kääntäjä, jonka ansiot ovat nyt tiukassa. Maan itsenäistyttyä kirjailijaliitto kutistui eikä valtiolta juokse enää säännöllistä kuukausipalkkaa. Kirjan mitassa Haljand kääntää Joachim von Belleyn sonetteja. Haljandissa asuu oppositiomies, kuten neuvostovuosikymmeninä niin monissa virolaisissa asui todellisuuteen mukautumisesta huolimatta.
Haljandia vieläkin selkeämpi neuvostotuote on Saarenmaan Lüütjalan kunnan villapaitainen virkamiehenlaiskimus, jolle Haljand jättää hakemuksen isoisänsä ja isänsä omistamien Tahtamaan maiden siirtämisestä hänen nimiinsä, Viro kun on sitoutunut palauttamaan Neuvostoliiton riistämät omaisuudet omistajien jälkeläisille. Hakemus on virkamiehelle vastenmielinen. Se teetättäisi töitä eikä virkailijalla ole aikomusta liikauttaa sormeakaan ilman virkailijalle osoitettua henkilökohtaista voitelurahaa. Kaikkivaltias korruptio irvistelee Krossin Tahtamaassa niin, että ikenet paistavat.
Vastakkaisia ovat edellisten jälkeläiset, nuoret aikuiset, juppimiehet, jotka edustavat kapitalistista yrittäjähenkeä katse kohti länttä. Aabelin aikamiespojasta Mihkelistä on kehkeytynyt menestyvä lakimies, uuden Viron markkinatalouskansalainen.
●●●
Tahtamaa on hylätty, vuosikymmenet laiminlyöty maaläntti jumalan selän takana, rakennukset kaiketi miehittäjien miehityksen alussa polttamat. Joutomaata ja pitkää rantaviivaa. Aabel Haljandin tavallista ylösnousemushetkeä Tallinnassa parranajoineen häiritsee kutsumaton vieras, Lingo Luukiksi esittäytyvä virolainen mies Tukholman liepeiltä tarkoituksenaan ostaa Tahtamaa Haljandilta, jolle uskoo maan kuuluvan. Tarjottu maksu on nimellinen ja naurettava.
Haljand on taitava sanailija. Toki hän lapsuudestaan muistaa, että Tahtamaa-niminen paikka kuului hänen isoisälleen, mutta siinä kaikki eikä maa ole hänen nimissään. Hän keplottelee miettimisaikaa, jonka hän Luukin tietämättä käyttäisi käyntiin Saarenmaalla Lüütjalan Tahtamaalla. Hän saa mukaansa rakastajattarensa Marge Taaverin, joka syöttää aviomiehelleen parin päivän poissaolostaan peitetarinan.
Kuressaaressa Haljand etsii käsiinsä nuoruutensa luokkakaverin, omalaatuisen, erakoituneen hepun Juss Sooven, johon hän sattumoisin törmäsi muutama vuosi sitten Tallinnan kadulla ja sai kuulla tämän työskentelevän Kuressaaren mutakylpylässä mudan käsittelijänä. Mies arvatenkin tietää kaiken, mitä mudasta voidaan tietää. Juss Soova on löydöksestä utelias ja suostuu mukaan mittauslaitteineen.
Tahtamaan mutakenttä osoittautuu valtavaksi ja mudan laatu erinomaisemmaksi kuin Kuressaaressa käytetty. Haljand kirjoittaa maanpalautusanomuksen ja jättää sen vastahakoiselle Lüütjalan kunnanvirkailijalle.
●●●
Tahtamaa on romaani osakeyhtiömuotoisen hoitolaitoksen perustamisesta. Aabel Haljand maan myyjänä sysätään merkityksettömälle ulkokehälle. Pääosalliset ovat Lindo Luukin lisäksi Aabelin lakimiespoika Mihkel, kemistitaitoinen naisystävä Marge sekä kaksi suurrahoittajaa. Luuk on käyttänyt kaunopuheisen osaamisensa lahjoitusten keräämiseen yrityksen pääomaksi. Yksi lahjoittaja on löytynyt Kanadasta ja toinen, kreivitär Silverfjälliltä, Saltsjöbadenista Tukholman liepeiltä. Kreivitär, syntyään hiidenmaalainen maalaistyttö oli varakkaan kreivin kartanossa piikana päätynyt prinsessasadun tavoin kreivin vaimoksi ja lopulta perijättäreksi.
Sen symbolisen merkityksen kautta, että Aabel Haljandin luokkakaveri, kouluikäinen Juss Soov yritti ylittää Itämeri moottoriveneellä, sekä kreivittären, kanadalaisrahoittajan ja Luukin kautta Kross liittää Tahtamaahan sodanjälkeisen pakolaisvirolaisuuden.
Kylpylä rakennetaan ja asiakkaita saadaan etenkin Ruotsista. Muta ei tee Virosta Nokia-Suomea tai öljy-Norjaa, mutta pienessä mittakaavassa jotain sen suuntaista, ainakin kylpylän osakkaille.
●●●
Tarinan läpikulkevana juonteena on kolmoisdraama. Se on kaksoisjuoni, silkkaa täytettä henkilögallerian laajentamiseksi ja juonen lisukkeeksi.
Aabel ja Marge ovat pitäneet kaksitoista vuotta kestäneen suhteensa salassa ja sen seurauksena väliin intohimoinenkin suhde on kangistunut ja rajautunut työpäivän jälkeisiin kello seitsemän kohtaamisiin Aabelin asunnossa. Draaman kolmas on Margen aviomies Elmar, joka jouduttuaan altistetuksi radioaktiivisesti Neuvostoliiton komennuksella menetti mieskykynsä. Elmar oli antanut vaimolleen oikeuden miessuhteisiin, jos vain avioliitto pysyy voimassa. Margen vapaudelle hän asetti ehdon. Jos vaimon sivusuhde paljastuu, mies tappaisi itsensä. Marge oli hyväksynyt kiristysrenkaan, eivätkä Aabel ja Marge halunneet sälyttää omatunnolleen kolmannen kuolemaa. Niin kuitenkin käy silkan väärintulkinnan vuoksi.
Tahtamaassa solmitaan monta ennakoimatonta ja outoa avioliittoa. Laitapuolen kansalaisena pidetty Tahtamaan kylpylän nykyinen mutamestari Juss Soove ja Lingo Luukin Tallinnassa asuva runoilijatäti Helene Luht avioituvat, samoin Luuk ja kreivitär Silverfjäll. Vain Aabelin ja Marge suhde jää tarkkailuasteelle. Pähkäilin, oliko Kross Tahtamaata kirjoittaessaan jo vanhuudenväsynyt vai liittikö hän nämä parittumiset (kirjassa pelkkinä mainintoina) naurunkureet silmäkulmissaan pilkaten siten romaanitaiteen onnellisia loppuja.
●●●
Kolmoisdraamaa oleellisesti arvokkaampaa teoksessa on Krossissa puhjennut suoruus hänen kuvatessaan neuvostomiehitystä, vuoden 1940 massakyyditystä ja Viron ranta-alueen sulkemista kansalaisten ulottumattomiin. Merellisyydestä identiteettinsä ja paljolti elantonsa saaneilta virolaisilta riistettiin vapauden illuusio, odottihan kansa miehityksen jälkeen vielä vuosia lännen vapauttajaa, eräänlaista valkoista laivaa (vrt. Aino KallaksenLasnamäen valkoinen laiva, 1913). Kuulkaamme hetki Jaan Krossia:
”Viron meriraja oli 3 400 kilometriä pitkä. Se osoittautui yhtäkkiä koko pituudeltaan Neuvostoliiton länsirajaksi. Siihen asti joka metri tuosta rajasta oli ollut virolaisille ainakin teoreettisesti portti rajattomaan maailmaan. Nyt oli joka metri äkkiä aukko, jota ryhdyttiin sairaalloisella valppaudella vartioimaan ja puolustamaan. Rannoille koetettiin aluksi pystyttää esteitä milloin pajunvitsaksista, milloin Roosenveltilta lend-lease-ohjelman kautta anellusta piikkilangasta. Rantahiekka äestettiin iltaisin traktoreilla – jotta yöllä maahan hiippailleiden diversenttien jäljet olisivat nähtävissä. Kaupungin satamat ympäröitiin vartioiduilla sisäänkäynneillä ja valvotuilla alueilla. Maaseudun kalasatamien ympärille rakennettiin piikkilanka-aidat vartiotorneineen, mutta pienet kalasatamat, kylien venelaiturit ja maatalojen venetelat hävitettiin ja rikottiin tyystin. Rannikon miesten kalastusveneet siirrettiin piikkilankojen taakse yksittäisiin jäljelle jätettyihin kalasatamiin. Ja mikä pahinta – rajavartiosto sahasi loput veneet kylien laidoilla katajikossa tai rantahiekalla puoliksi. Miehet nostivat veneenpuoliskonsa pystyyn. Joku pani niiden alle vanhat verkkonsa sateelta suojaan, joku toinen kaivoi veneenpuoliskon suojassa soraan kuopan, sovitti veneenkaariin sopivalle korkeudelle laudat ja sahasi niihin reiän – ulkokäymälää varten. Nuo traagiset ja naurettavat verkkokojut tai huussit, nuo puoliksi sahatut vapauden muistomerkit jäivät lahoamaan rantakylien ympärille puoleksi vuosisadaksi.”
Tahtamaassa Jaan Kross suree, ettei tuota kansakunnan viiltävää historiaa ole museoitu.
”Siellä täytyisi olla vaikka ne samat äskeiset rajavartiokopit esillä (jotka nyt tyhjinä sekä Virtsussa että Kuivastussa narisuttivat aamutuulessa retkottavia oviaan). Siinä museossa täytyisi olla näytteet noista satamia ympäröivistä piikkilanka-aidoista, joita ei ollut vielä ehditty siivota pois, siellä tulisi olla parakkeja, vartiotorneja, verikoirien juoksuaitauksia, kaikentyyppisiä kalteroituja härkävaunuja, kalteri-ikkunaisia ja ikkunattomia mustia maijoja…”
Tahtamaa osoittautui ennakko-odotuksiani mittavasti suuremmaksi teokseksi.
Jaan Kross: Tahtamaa. Moreeni 2012, 336 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen.
Yhdysvaltain tunnetun mustan kirjailijan Colson Whiteheadin neljäs suomeksi ilmestynyt romaani Kieron miehen manifesti on jatkoa teokselle Harlem Shuffle. Uusimman kirjan sujuvassa seuraamisessa on eduksi, jos viive edelliseen ei ole venähtänyt pitkäksi. Perätysten luettuina teokset muodostavat ylikuormittavan satsin.
Teokset sijoittuvat Harlemin rikollisuustäyteisen elämän kuvauksissaan 1960- ja 1970-luvuille päättyen vuoteen 1976, jolloin Yhdysvaltain itsenäistymisestä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Harlemin katurikollisuus oli räikeimmillään. Elettiin myös Black Powerin ja sitä seuranneen Mustien vapausarmeijan aktiiviaikaa. Poliittinen tietoisuus imeytyy Whiteheadin kuvauksessa Harlemiin huonosti.
Teosten ytimessä on New Yorkin rehottava rikollisuus. Harlem Shufflessa se realisoituu huumebisneksenä sekä ryöstöinä, joiden kohteina ovat mustien liikeyritykset, pelihallit, kapakat, kampaamot, kultasepänliikkeet ja kaupat pahaisia kioskejakaan väheksymättä. Pikkujengien nyrkkipajarikollisuus rehottaa aluskasvillisuutena, mutta kovemman luokan rikollisuus on monopolisoitunut ja organisoitunutta. Kaiken kattavia määrittäjiä ovat korruptio, verkostoituminen ja työnjako.
Kieron miehen manifesti nostaa Harlem Shufflea selkeämmin esiin läpi suurkaupungin rakenteiden levinneen korruption. Likaisen työn tekijät ovat mustia, mutta voittojen lapioinnissa ovat osallisina valkokaulusrikolliset. Tuloksellinen rikosorganisaatio käsittää kiinteistövälittäjiä, rakennuttajia, tuhopolttajia, vakuutusvirkailijoita, vakuutustarkastajia, poliiseja, poliitikkoja, lakimiehiä, pankkiireita, ryöstösaaliiden jälleenmyyjiä, pahoinpitelijöitä ja tarvittaessa tappajia. Rikollisuusrihmaston ulottuessa kaikkialle yksittäisen mustan on vaikeaa pysyä laillisuuden puolella. Siihen molemmissa teoksissa pyrkii harlemilainen huonekalukauppias Raymond Carley.
●●●
Harlem Shufflessa köyhän mustan Ray Carleyn onnistuu avata Harlemin 127. kadulle käytettyjen huonekalujen myymälä. Rayn isä Mike oli pojan poikuusvuosina Harlemin pahamaineisimpia ja pelätyimpiä rikollisia, joka en tuntenut moraalisia pidikkeitä. Kun isä kohtasi väkivaltaisen loppunsa, hänen autonsa siirtyi pojalle. Renkaiden vaihdossa yhden renkaan sisältä löytyi isän rahakätkö. Sen turvin Ray lunasti pienen katutason liiketilan ja myöhemmin seinäntakaisen leipomon, joihin kaksi tilaa yhdistämällä rakensi kauppansa. Ray oli luontainen yrittäjä. Liike alkoi pikkuhiljaa menestyä.
Rikollisesta toiminnasta hän ei kuitenkaan vapautunut. Kasvinkumppani Freddie-serkku oli ammattimainen ryöstökeikkojen tekijä joka haki Carleyltä apua ryöstösaaliin eteenpäin myymisessä. Carley ei voinut jättää serkkuaan pulaan etenkin, kun sai pienen siivun tuloista korvaukseksi. Saaliin alkuperää hän ei halunnut tietää. Isänsä jäljiltä Carleyllä oli tuntuma jälleenmyyjiin. Jalokiville löytyi varma lunastaja Manhattanilta.
Freddien kuoleman jälkeen Carley irrottautui välittäjän nivelroolista, mutta joutui vielä maksamaan Harlemin valkoiselle poliisipäällikölle Munsonille viikoittaiset lunnasrahat, kuten muutkin Harlemin yrittäjät. Poliisipäällikkö Munson on poliisivaltuuksiaan käyttävä häikäilemätön ja kyltymättömän ahne rikollinen.
●●●
Kieron miehen manifestissa Carley on ollut jo vuosia vapaa Munsonille maksettavista viikkorahoista. Mutta hän astuu ansaan. Carleyn murrosikäinen tyttö May, isän lemmikki, haluaa päästä New Yorkissa järjestettävään loppuunmyytyyn Jackson 5 -konserttiin ja vaatii lippuapua isältään. Konsertissa esiintyvät Jacksonin viisi veljestä, nuorimpana 10-vuotias lapsitähti Mickael Jackson. Isä on luvannut yrittää auttaa. Ainoa henkilö, jonka puoleen hän tietää kääntyä, on rikoskomisario Munson. Carley ei tule ajatelleeksi, ettei rikollismaailma tunneta hyväntahtoisia palveluksia, vaan kaikella on hintansa.
Konserttilippuja vastaan Munson vaatii Carleytä muuttamaan hallussaan olevan salkun sisällön rahaksi. Raskaassa salkussa on ennen näkemätön määrä häikäiseviä koruja ja jalokiviä. Alistuminen pakkovälittäjäksi on Carleylle vastenmielistä, mutta yksi käyntikortti menneisyydestä on sentään säilynyt. Jalokiviliikkeen omistaja kieltäytyy kuitenkin joutumasta mihinkään tekemisiin näkemänsä saaliin kanssa. New Yorkissa on tehty hiljattain huomiota herättänyt jalokiviryöstö. Saalis on vielä liian vaarallinen. Korusalkku palautuu Munsonille.
Munsonilla ei ole aikomustakaan päästää Carleytä vapaaksi. Voidakseen muuttaa ryöstösaaliin rahaksi hänen on häivyttävä New Yorkista, mitä kauemmaksi sen turvallisempaa, mutta ennen itsensä kyydityttämistään New Yorkin lentokentälle hän haluaa mukaansa omaisuutta niin paljon, että sen turvin elää herroiksi vuosia. Hän pakottaa Carleyn iltayöstä autokuskikseen ja ryöstöapulaisekseen. Hän tekee ryöstöjen sarjan. Carleyn roolina on uhata kohdepaikoissa olevia aseella.
Valkoisen poliisin apurinaan liki vapiseva musta pyssymies onnistuu nylkeä pari pienehköä katuyrittäjää kassavaroistaan ja tyhjentää pian kiinni menevä pelikasino kassakaapin sisältöä myöten. Etenkin kasinosta kertyy mojova saalis. Munson tekee virheen käskiessään Carleyn noutaa puoliltaöin elintarvikekioskilta ruokaa (testattuaan sitä ennen, ettei Carley uskalla paeta). Kioskilta Carleyn onnistuu soittaa ja hälyttää miehiä Munsonin tukikohtaan. Munsonin tarina saa päätöksensä. Miesten haavoittama Munson raahataan asunnosta ryöstösaaliineen. En välittänyt tietää tarkemmin, keitä Carleyn häkyttämät noutajat olivat. Yksin jäänyt Carley löytää takahuoneesta kirjekuoren. Sen sisällä on kaksi konserttilippua.
●●●
Colson Whiteheadin Harlem-romaaneissa voi nähdä kaksi pääolevaista. Persoonaton olevainen on Harlemin raaka rikollisuus, persoonallinen olevainen on musta yrittäjä Raymond Carley. Teokset seuraavat hänen toimiaan todellisuuden puristuksessa. Tietoisen toiminnan tasolla hän onnistuu mallikkaasti, sekoittaessaan mukaan tunteita hän lipeää, kompastuu ja tulee toistuvasti kaadetuksi. Hän on kuin kala sameassa, hengenvaarallisessa vedessä. Yrittäessään selvitä on oltava kekseliäs ja osaava. Whitehead sallii hänelle välillä ripauksen onnea.
Romaani sisältää kolme tarinaa, joista konserttilippuihin liittyvä on yksi. Kahteen muuhun on aluksi vaikeaa päästä sisälle, sillä Whitehead kehystää tarinansa kaikenmoisilla liepeillä ja taustakerronnalla ennen kuin varsinainen juoni alkaa.
Molempien juonteina on jäljittäminen. Otetaan selville, kuka tai ketkä ovat jonkin tapahtuneen takana. Carley ei leiki salapoliisia, mutta hänellä on syynsä ottaa selvää. Kieron miehen manifestissa hän käyttää apurinaan turvamiestään Pepperiä, väkivaltaista ja päättelykykyistä kaveria, isänsä entistä apuria, joka oppi Mike-isän suoratoimintakoulussa alamaailman lainalaisuudet. Kieron miehen manifestissa Pepper saa Carleyltä tehtäväkseen löytää kesken elokuvan teon kadonnut musta päänäyttelijätär Lucinda Cole. Mustan ohjaajan Zippon elokuvaa Nefertiti on tehty Carleyn huonekaluliikkeessä. Toinen Pepperille langennut jäljitystehtävä koskee syyllisyyttä tuhopolttoon, joka liki raunioittaa poltetussa autiotalossa nukkuneen pikkupojan keuhkot. Pojan perhe on Carleyn vuokralaisia.
Toista juonellista juonnetta voi kutsua pahan saamaksi palkkansa. Kirjoissa esiintyvät superroistot kokevat loppunsa, kukin tavallaan. Harlem Shuffleyssä Carley punoi kostoa mustien klubin päällikölle, pankkiiri Wilfred Dukelle. Koston seurauksena Duke pakeni, mutta ennen katoamistaan lapioi itselleen kaikkien klubin jäsenten tallennetut varat ja liukeni niiden kanssa Bahamasaarille. Kieron miehen manifestissa makoisaan elämään pyrkivä rikoskomisario Munson kohtaa ainakin uransa lopun, samoin Harlem Shuffleystä tuttu rikollisten superpomo Chink Montague, Lucinda Colen takavuosien rakastaja. Molemmatsivujuonteet kutoutuvat yhteen syy−seuraus -suhteessa.
●●●
Kieron miehen manifestin oleellista sisältöä ovat päivittäin toistuvat massiiviset tuhopoltot. Rahakkaimmat rikosvyyhdet viimeistellään tuhopoltoilla ja niistä saatavilla vakuutuskorvauksilla.
”Millainen ihminen polttaa talon, kun sisällä on ihmisiä? Palatessaan kotiin öisiltä keikoiltaan Iso Mike oli haissut joskus paloöljyltä ja paloviinalta. Monenko lapsen ja äidin kodin hän oli polttanut? Entä montako äitiä ja lasta? Carley tiesi hyvin, millaiset miehet tekivät sellaisia temppuja. Vastuuseen he eivät teoistaan joutuneet. Kenties oli aika.”
Erään Läntisen 118. kadun talon omistaja oli ennen talon tuhopolttoa häätänyt vastaan hangoittelevat asukkaat katkaisemalla lämmityksen ja sähkön sekä revityttänyt putket, sähköjohdot ja muu myyntiin kelpaavan. Tyhjennetyn talon oli vallannut kavereineen ”klubitalokseen” 11-vuotias Albert Ruiz, joka oli nukkumassa sisällä taloa poltettaessa. Ehkä hän heräsi ja pääsi omin avuin ulos, mutta ”herättyään koomasta viisi päivää myöhemmin hänet oli kytketty koneeseen, joka jumppasi korventuneita keuhkoja”. Ruizit olivat yläkerran vuokralaisia Carleyn omistamassa huonekalukaupan talossa. Carley kantoi vastuuta ”omista väestään”.
Jos pistää nenänsä itselleen kuulumattomaan tapahtumaan vaikkapa erään mustan pikkupojan vuoksi, saa maksaa seuraukset. Syyllisten kannoille pääsystä seuraa kosto. Carleyn huonekalukauppa tuikataan polttopulloin tulimereksi. Liekkien nielu ahnehtii mukaansa Carleyn siihenastisen elämäntyön ja saavutukset.
●●●
Kieron miehen manifestissa kerrotaan Manhattanin liuskekivestä, mannerlaattojen yhteen osumisessa syntyneestä kivimassasta, jonka lujuuden varassa New Yorkin suurkaupunki pilvenpiirtäjineen seisoo. Ray Carleyn Ironinen lause tuhopolttojen seurauksista: ”Kun vanha katosi, tilalle tuli uutta”, maistuu kyyniseltä.
Colson Whitehead: Kieron miehen manifesti. Otava 2023, 392 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.
Lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt useampi vanhan Venäjän ja Neuvostoliiton kaunokirjallisuutta käsitelevä kokoomateos. Viimeksi lukemani on Martti Anhavan kirjoituskokoelma Pientä, keskikokoa ja suurta. Sitä edelsivät vuonna 2022 ilmestyneet Anneli HeliönAnna Ahmatovanelämä, joka on rajaavasta otsikostaan huolimatta kattava katsaus Neuvostoliiton ajan runoilijoihin ja runouteen, sekä Ville Roposen ja Ville-Juhani Sutisen rankka teos Sorretut sanat, Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä.
Tuhti kolmen teoksen pläjäys itänaapurimme mittavaan ja maineikkaaseen kirjallisuuteen!
Kustannustoimittaja, kirjailija ja kääntäjä Martti Anhava oli herättänyt valppauteni jo aiemmin vuonna 2018 ilmestyneellä teoksellaan Siperia opettaa. Se on kooste tunnetuimmista vankileireille kitumaan ja menehtymään suljetuista venäläisistä kirjailijoista.
Pientä, keskikokoa ja suurta on nimenä kuin pussillinen kirppuja. Kirja sisältää useita pitkiä, sisällöltään järeitä lukuja aiheena kulloinenkin käsittelyyn valittu kirjailija sekä lyhyempiä kirjoitelmia, jotka toimivat kirjallisina välipaloina.
Venäläisistä kirjailijoista kriittiseen katsantoonsa Martti Anhava on valinnut MihailŠolohovin, Pjort Dostojevskin sekä supertähdeksi Neuvostoliitossa nostetun suomalaisen Martti Larnin. Anhava kaataa heidän kuvitteelliset patsaansa ja perustelee tekonsa. Venäjän kieltä puhuva ja venäläistä kirjallisuutta hyvin tunteva tutkija-kirjailija Anhava on asiansa tuntijana vakuuttava.
Anhava päättää teoksensa pitkään esseeseen Venäjä 1839: Markiisi de Custinen matka menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Aloitan siitä.
●●●
Markiisi de Custine, syntymänimeltään Astolphe Louis Léonor, saavutti Ranskassa mainetta (pääasiassa kyseenalaista) pintapuolisiksi luonnehdituilla matkakirjoillaan Euroopan eri maista. Ainoastaan teos L`Espagne sous Ferdinand VII (Espanja Ferdinand VII:n hallintokaudella) saavutti aikalaisissa kiitosta. Ranskassa 1820-luvulla ilmestynyt Alexis de Tocquevillen teos Demokratia Amerikassa sai de Custinen innostumaan, vallankin kun Tosqueville näki Amerikan vastapoolina tuntemattoman Venäjän, ”tulevaisuuden suurvallan”. Vuonna 1839 de Custine matkusti Lyypekin, Travemündenin ja Kronstadtin kautta Pietariin ja liki vuoden Venäjällä viipymisen jälkeen kirjoitti Ranskassa neliosaisen teoksensa Venäjä 1839.
Teoksen todettiin vilisevän virheitä ja koostuvan silkasta herrasmiesmatkailusta. Se sai tylyt arvostelut. Silti siitä tuli myyntimenestys. Tuon ajan Euroopassa kallista neliosaista laitosta myytiin pitkälle yli satatuhatta kappaletta useille eri kielille käännettynä. Anhavan suhde teokseen on kriittinen. Salongeissa viihtynyt Custine ei tehnyt minkäänlaista kenttätutkimusta, vaan etsi kokemastaan oman itsensä kuvajaista. ”Hän kirjoittaa vaikutelmiensa pohjalta proosaa tai runoutta joka parhaimmillaan herättää myös lukijassa elämyksiä, mutta sosiologista todistusvoimaa sellaisella tekstillä ei juuri ole.”
Venäjä 1839 -teoksesta tuli lyhennelmänä käyttökelpoinen sata vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa, koska kirja antoi liki viheliäisen kuvan keisarillisesta Venäjästä Nikolai I:n ajalta. Kirjan kerrotaan löydetyn lännessä myös kylmän sodan käyttöön. Martti Anhava kuvaa teoksessaan markiisin oleilua Venäjällä – tarkemmin Pietarissa ja Moskovassa – ja pitäytymistä seurapiireihin ilman vähäisintäkään halua tutustua muihin kansankerroksiin. Markiisi raportoi näkemäänsä pitäytyen asenteissaan ja hakien niille vahvistusta varhaisimmista historioista (Sigismund von Herbersteinin 1500-luvulta Pietari Suuren aikaan ulottuvasta Rerum Moscovitiarum Commentarii sekä Nikolai KaramzininVenäjän valtakunnan historiasta). Venäjästä hän ei juurikaan löytänyt hyvää.
Anhavan esseen otsikko puhuu matkasta ”menneeseen ja tulevaisuuteen”. Siinä on esseen idea. Markiisin matkakirja oli tarkoittamatta ennuste. Anhava analysoi Vladimir Putinin valtakautta. Yhtäläisyyksiä löytyy riittävästi. Venäjässä on paljon stabiiliutta, muuttumattomuutta. Anhava siteeraa Putin-kautta käsittelevän tekstinsä lopuksi suoraan markiisi de Custinea: ”Tuon riiston näännyttämän, perimmältään vallanhaluisen kansakunnan nöyryyttävä alennustila ajaa sen herkuttelemaan etukäteen ja itse tykönään toisten kansojen tyrannisoimisen toivolla; odotettavissa oleva kunnia ja vauraus kääntää sen ajatukset pois häpeästä jonka alaisuudessa se elää, ja puhdistautuakseen kaiken yhteisen ja yksityisen vapautensa epäpyhästä uhraamisesta tuo polvillaan oleva orja unelmoi maailman valtiudesta.” Venäjä, imperialistinen ennen, myöhemmin ja yhä.
●●●
Mihail Šolohov
Muistan hurmaantuneeni Mihail Šolohovin suurteoksesta Hiljaa virtaa Don ja sen pohjalta tehdystä neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Kirjailijasta tuli teoksen myötä Neuvostoliitossa kansallinen sankari ja Stalinin suosikki, jolle generalissimus soi omakätisesti puhelinnumeronsa. Mitään likikään vastaavanlaista ei ollut maassa vielä luotu. Kaksiosaiseen kasakkaeepokseen alettiin odottaa kolmatta osaa. Vaatimattomaksi luokiteltu Aron raivaajat ei vastannut odotuksia.
Nyt tiedämme, että kasakkaeepos perustuu tuntemattoman kirjoittajan työn käyttöön. Nuori Šolohov oli saanut vuoden 1923 tietämillä käsiinsä keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen sekä siihen liittyviä lehtileikkeitä, kirjeitä ja muistiinpanoja, joiden avulla hän loi nimissään julkaistun eepoksen. Neuvostoliitossa häly syntyi varhaisessa vaiheessa, kun pojalleen oikeutta hakenut äiti vaiennettiin. Šolohov saattoi nojata vuonna 1925 voimaan tulleeseen tekijänoikeuslakiin, jossa rikokseksi ei lueta toisen henkilön työn hyväksikäyttöä luotaessa ”olennaisesti erilaista”. Oleellista erilaisuutta ei määritelty eikä sitä osoittanut myöskään Šolohov.
Šolohov sai runsain määrin etuoikeuksia, palkintoja ja kirjailijaliitossa valtaa. Ylistetyn nerouden korvasivat kuitenkin ilkeys ja kauna. Hänestä tuli alkoholin suurkuluttaja. Lopulta Stalin lakkasi vastaamasta muuttuen hänelle mykäksi.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Šolohovilta odotettiin suurta isänmaallista romaania. Sodasta kirjoittaneet kirjailijat, kuten Alexandr Fadejev, Konstantin Simonov jaŠolohov olivat rintaman tuntumassa ja Šolohov lahjoitti saamansa Stalinin palkinnon rahat puna-armeijalle. Kun suurta sotaromaania ei kuulunut, valtio ilmoitti velkovansa kirjailijalta hänen talonsa hulppeat rakennuskustannukset. Šolohov kirjoitti hädissään tekeleeksi luonnehditun kirjansa He taistelivat isänmaansa puolesta.
Vuonna 1952 Šolohov haki yhteyttä Staliniin ja tällä kertaa sai vastaanoton. Menomatkalla Kremliin hän pysäytti häntä kyydinneen auton ja kävi ostamassa kaksi pulloa kallista konjakkia antaakseen toisen niistä lahjaksi generalissimukselle. Toisen hän korkkasi itsensä rohkaisuksi. Kun hän audienssia odotellessaan avasi toisenkin pullon, juomista estellyt Stalinin sihteeri poistui ja tapaaminen kuivahti siihen. Šolohov tajusi tilanteen ja katosi etelään menevään junaan. Mitään seuraamuksia ei tullut, josko sitten Martti Anhavan kaivamat tiedot pitävät paikkansa. Siksi irvokas ja erikoislaatuinen tarina on.
Brežnevin kaudella Šolohov muuttui epähenkilöksi. Hän alkoi käyttää valtaa vainottuja kollegoitaan Andrei Sinjavskia ja Juli Danielia vastaan vaatien heille suurempia tuomioita kuin heille vuonna 1966 langetetut seitsemän vuoden työleirituomiot. Šolohov jatkoi öykkärimäistä käytöstään ja suuntasi iskunsa Alexandr Soltšnitsyä vastaan. Hän luonnehti kollegaansa ”koloradokuoriaiseksi, jollainen tulee hävittää kirjallisuuden vainiolta”.
Šolohovin kunniaksi on laskettava, että hän yritti pelastaa ja myös pelasti Donin alueen maanviljelijöitä nälkäkuolemalta valtiolta viljaa anomalla ja saamalla 1930-luvun alun nälkäkuolemahelvetissä.
Šolohov sai Nobel-palkinnon 1965. Palkittu uskotteli edelleen kirjoittavansa Stalinille lupaamaansa suurta sotaromaania. Kun Šolohov kuoli kurkkusyöpään 1984 ja hänen jäämistönsä avattiin, pöytälaatikoista ei löytynyt käsikirjoituksia.
●●●
Martti Larni
Martti Larni julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kuilu nimellä Martti Laine. Luin sen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna saamanani kaukolainana. Sisällissodan jälkeisten riuduttavien vuosien kuvaus sisältyi tuolloin YLEn 101 kirjaa sarjaan.
Oleskeltuaan useampaan otteeseen 1950-luvulla Yhdysvalloissa Larni kirjoitti satiirisen kirjansa Neljäs nikama (1957). Se jäi Suomessa vähäiselle huomiolle mutta koettiin Neuvostoliitossa käyttökelpoiseksi. Yhdysvaltoja ilkkuvasta Larnista tuli naapurissa merkittävä kirjailija. Anhava kertoo törmänneensä Moskovan ja Kiovan lentokentillä telineeseen, missä Larnin saksannettua laitosta oli vapaasti otettavissa.
Larni nautti Neuvostoliitossa paapomista, mutta saamiaan rahallisia palkkioita hän ei voinut vaihtaa länsivaluuttaan. Ruplat piti käyttää Neuvostoliitossa ja paljon hän yrittikin. Suomessa Larni toimi Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1964−1967. Merkittävämmän Larnin aseman tutkija Hannu Rautkallio paljasti vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Laboratorio Suomi – Kekkonen ja KGB 1944−1962. Siinä Rautkallio kertoo Larnin olleen KGB:n tiedustelija, joka nautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean palkkaa. Larnin keskeinen tehtävä oli raportoida KGB:lle suomalaisen älymystön edesottamuksista ja ennen kaikkea sosiaalidemokraattien tilasta.
Eläkevuosinaan hänellä ei liene enää ollut kummoisiakaan kontakteja sosiaalidemokraattien sisäpiireihin eikä älymystöönkään. Larni kuoli 1993. Hänen hautansa on Malmilla.
●●●
Pjotr Dostojevski
”Dostojevskin romaanit ovat kuohuvia kurimuksia, pyörteileviä hiekkamyrskyjä, kohisevia ja pulppuavia syövereitä jotka imaisevat meidät nieluunsa. Niiden ainoa ja kaiken kattavaa raaka-aine on sielu. Vasten tahtoamme meidät vetäistään mukaan, riepotetaan pitkin poikin, sokaistaan, tukahdutetaan ja samaan aikaan täytetään huikealla hurmiolla. Mitään kiihottavampaa luettavaa ei voi Shakespearen ulkopuolelta löytää.” Näin on luonnehtinut Virginia Woolf.
Anhavan pihdeissä on kuitenkin kieltä käyttäneen kirjailijaneron kieli. Dostojevski ei kirjoittanut ”nasevia, jänteviä, virtaviivaiseksi jatkumoksi asettuvia lauseita eikä hänen kerrontansa imu perustunut kielellisiin tehoihin”, Anhava havainnollistaa epäloogisuuden esseensä otsikossa Todella ehkä. Romaanit vilisevät kielellisiä hoiperteluja ja epäloogisuuksia. Lauseet ovat hutiloituja tai keskeneräisiä. Jokin sana saattaa toistua luvuttomia kertoja. Helsingin yliopiston slavistiikan laitoksen professori Tomi Huttunen taulukoi äkkiä-adverbin esiintymistä Dostojevskin keskeisissä teoksissa. Idiootissa, Riivaajissa ja Keskenkasvuisessa äkkiä esiintyi yli 600 kertaa ja Karamazovin veljeksissä lähes 1200 kertaa.
Kirjailija ryöstöviljeli turhanaikaisia täytesanoja. Kun hän oikoluki puhtaaksikirjoitetut käsikirjoituksensa, hän ei vaivautunut editoimaan tekstiään tai korjaamaan ilmeisiä kömmähdyksiä ja huonoa kieltä. Kaiken tämän johdosta Vladimir Nabokov luonnehti Dostojevskia ala-arvoiseksi kirjailijaksi.
Otetaan esimerkkiteksti Martti Anhavan löydöksenä. Karamazovin veljeksissä Mitjan ajomatka lähenee määränpäätä: ”Yöllä valjun pimeyden läpi alkoi äkkiä häämöttää valtavalle alueelle sinne tänne ripoteltujen rakennusten vankka massa.” Jos rakennukset on ripoteltu ”sinne tänne” ”valtavalle alueelle”, ne eivät muodosta ”vankkaa massaa”, ja toisaalta vaikka syyskuun yön pimeys olisi ”valjukin” – sinänsä outo määre – sen läpi katsojan silmä tuskin kykenisi hahmottamaan ”valtavaa aluetta”.
Toinen esimerkki on esikoisteoksesta Köyhää väkeä. Kirjeessään Makar kertookertoo Varenkalle, ettei satanut, ”mutta sumu kyllä vastasi kunnon sadetta. Pilvet kulkivat taivaalla leveinä kaistaleina.” Sumusäällä me tavalliset kuolevaiset emme pilviä näe, kuittaa Anhava. Dostojevski oli pohdiskelija, ei kuvaaja kuten aikalaisensa Anton Tsehov.
●●●
Leo Tolstoi
Venäläisen kirjallisuuden jättiläinen Leo Tolstoi muistetaan suurista romaaneistaan Sota ja rauha ja Anna Karenina ja Kreutzersonaatti sekä hänen karkaamisestaan kotoaan Jasnaja Poljanasta kuolemansa kynnyksellä. Anhavan esseen otsikko on Pakeneva Tolstoi ja siinä hän kertoo, miten Tolstoi oli läpi elämänsä pakenija, vaikka historia muistaa paoista viimeiseksi jääneen.
Eikä vain kirjailija Tolstoi turvautunut pakenemisiin eri tilanteista, vaan myös hänen teostensa keskeiset henkilöt pakenevat, heistä traagisimmin Anna Karenina itsemurhaan.
Essee tekee sivuloikan Tolstoilta kesken jääneeseen Isä Sergiuksen tarinaan ja siinä vaeltajamunkki Fjodor Kuzmitsin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin. Keisari Aleksanteri I on merkitty kuolleen vuonna 1825. Legendan mukaan Aleksanteri kuitenkin lavasti kuolemansa ja panetti arkkuun pituisensa, sopivasti kuolleen kaartilaisensa. Itse vallasta irrottautunut keisari lähti Siperiaan ja loi siellä itselleen uuden elämän vaeltajamunkkina nimellä Fjodor Kuzmits. Kokemuksensa 29 vuoden ajalta hän kirjoitti muistiin.
Anhavan mukaan legendalla on vielä uskojia nyky-Venäjällä ja yksi legendaa uskottavana pitänyt olisi ollut edesmennyt emeritusprofessori, Venäjä-tuntija Matti Klinge.
●●●
Nikolai Gogol
Nikolai Gogolin”`Valitut kohdat` ei ole venäläisen kirjallisuuden vihatuin, mutta varmasti hämmentävin teos. Kukaan toinen kirjailija ei ole niin typerryttävällä tavalla nykäissyt mattoa omien jalkojensa alta kuin Gogol julkaistessaan tuon henkiseksi testamentikseen tarkoittamansa tekstikokoelma.”
Mitä tämä mainetta ja suosiota Reviisorilla ja Kuolleilla sieluilla saavuttanut kirjailija kirjoitti oleskellessaan pysyvästi 1840-luvulla Roomassa? Martti Anhavan mukaan Venäjällä suosion huipulle kohonnut kirjailija haaveksi tuottavansa Danten Jumalaisen näytelmän veroisen teoksen. Sekin olisi kolmiosainen: D: Helvetti (G: Synti), D: Kiirastuli (G: Rangaistus) sekä D: Paratiisi (G: Lunastus).
Valitut kohdat oli kirjemuotoinen. Kirjeissään Gogol suomi ankarasti entistä kotimaataan Venäjää ja sen kipeimpiä epäkohtia, niistä näkyvimpinä korruptio ja virkamiesten lahjottavuus sekä urkinta, salakuuntelu ja ilmiantaminen. Ajankohtaisin oli kuitenkin kysymys maaorjuuden poistamisesta. Siitä oli keskusteltu jo Katarina Suuren kaudella hallintovirkamiesten piirissä. Gogol ilmaisi teoksensa 22. kirjeessä voimakkaan vastustuksensa ja siinä samalla ihmiskäsityksensä.
Gogol kehottaa tilanomistajia kertomaan talonpojilleen että he ovat orjia, koska sellainen on Jumalan tahto, mikä selvin sanoin myös Raamatussa ilmoitetaan. Tilanomistajaa vaatii orjia tekemään töitä hänen hyväkseen, koska uskonto velvoittaa hänet siihen. Tilanomistajan ja papin tulee yhteisvoimin estää talonpoika oppimasta lukemaan, tai, mikäli jotkut heistä onnistuisivat tuon epäsuotavan taidon hankkimaan, salata heiltä muiden kuin uskonnollisten teosten olemassaolo. Talonpoikien lyömisen Gogol neuvoo uskomaan voutien ja muiden päällysmiesten asiaksi. Isännän pitää osata piikitellä ja haukkua alustalaista mahdollisimman purevin sanon. Suulliset ojennukset tulee hoitaa julkisesti ja nuhdeltava tulee saattaa naurunalaiseksi. Tilanomistajalla on tiluksillaan tuomarin oikeudet.
Kun Gogol menestysteoksissaan kuvasi virkamiesten nokkimisjärjestykset, juonittelut ja kähminnät, seurapiirirouvien juoruilut ja tilanomistajien omalaatuisuudet huvittavassa valossa, hän ei tarkoittanut näin tehdessään haluavansa horjuttaa yhteiskunnan rakenteita. Hän oli vallitsevien olojen ja keisarivallan kiivas ihannoija. Hän näki muutoksissa piilevän hämmennyksen, sekasorron ja pahimmillaan tuhon siemenen. Tällaisen tulkinnan sain Anhavan kirjasta.
Mutta tarkoittiko Gogol kammottavan testamenttinsa tosissaan vai oliko taantumuksellisella kärjistyksellä kokonaan muu tavoite, sitä en ole oikea henkilö arvioimaan. Parodia, kärjistys ja nauru ovat tehokkaita työvälineitä. Niin tai näin, kirjan herättämä suuttumus ja pilkanteon vyöry järkyttivät Gogolin ja lamauttivat hänen kirjailijana lopullisesti.
●●●
Martti Anhava käsittelee teoksessaan seikkaperäisesti Neuvostokirjallisuus-sarjan syntyä Suomessa. Sarjahan luotiin 1970-luvulla kahdeksan kustantamon yhteispäätöksellä. Luotiin yhtenäinen, tunnistettava formaatti. Kun kustantamo eteni jonkin venäläisen romaanin suhteen, asiasta kerrottiin muille. Jokainen oli omien hankintataitojensa varassa.
Neuvostokirjallisuus-sarjassa aloitteellisin oli Otava, joka kuitenkin julkaisi sarjassa niukimmin. Tammi poimi merkittävimmät löydöksensä Keltainen kirjasto -sarjaansa. Soltšenytsin kuului tämän laatuluokkaan. Ahkerin toimija sarjassa oli Weilin&Göös. Sarjassa julkaistiin vuosina 1975−1988 kaikkiaan 84 nidettä. Tuollaiseen nidemäärään mahtui paljon laadukasta, mutta myös heikkotasoisempaa uutuuskirjallisuutta. Neuvostokirjallisuus tuli tutuksi vallankin, kun Tammi toteutti suuritöisimmän ja kalleimman käännös- ja julkaisuhankkeen Neuvostolyriikkaa I−IV.
●●●
Yksi Neuvostokirjallisuus-sarjassa ilmestyneistä teoksista oli Juri Trifonovin romaani Talo Rantakadulla. Talosta Rantakadulla kertoo Martti Anhavan teoksen aloitusesseessä. Kyseessä on eliittikommunisteille rakennettu valtava talokolossi Moskova-joen mutkassa aivan Kremlin kupeessa. Sieltä saivat asunnon monet puoluevirkailijat, korkeat upseerit, Kominternin johtohahmot, vallankumouksen ja kansalaissodan sankarit ja muut etuoikeutetut ihmiset.
”Rakennustyöt aloitettiin 1928 ja talo valmistui 1931 – hämmästyttävän nopeasti ottaen huomioon neuvostobyrokratian kankeuden, alkeelliset työmenetelmät ja huutavan materiaalipulan”, Anhava kirjoittaa. Huoneistoja, pinta-alaltaan 40−300 neliötä, oli 505. Huonekorkeus oli hulppeat 3,7 metriä. Porraskäytäviä oli 24. Asunnot olivat uudenaikaisesti varustettuja: olivat huoneistokohtaiset roskakuilut, kaasuliedet, puhelimet, kylpyhuone- ja käymälätilat eurooppalaisin standardein sekä lämminvesijohto, joka talon valmistuttua puuttui jopa Kremlistä. Kalustamisessa noudatettiin mahdollisuuksien mukaan yksilöllisiä toivomuksia.
Talolla oli oma postitoimisto, pankki, lennätinkonttori, ensiapuasema, elintarvikemyymälät, parturi, ravintola, kirjasto, 1500-paikkainen elokuvateatteri, lastentarha, kerhohuoneisto, koulut ja urheiluhalli. Talo Rantakadulla oli oma kaupunkinsa. Se oli tarkkaan vartioitu. Vieraiden oli ilmoittauduttava porraskäytävän vartijalle eivätkä vieraat saaneet liikkua talossa ilman saattajaa. Heidän oli poistuttava talosta kello 23 mennessä. Öisin sisäpihoja vartioivat koirapartiot. Naapurien silmälläpito ja ilmianto muuttuivat 1930-luvulla ei vain suotaviksi, vaan jopa velvoittaviksi.
Suomalaista talossa asuivat ainakin Otto Ville Kuusinen ja Arvo (Poika) Tuominen.
Kun Stalin käynnisti ensimmäisen terroriaaltonsa, siellä he kaikki olivat, kuin valmiina öisiä noutoja varten. Suurten puhdistusten vuosina talosta pidätettiin ja pantiin syytteeseen ainakin 800 henkilöä. Sen seurauksena talo sai kansan suussa joukon lisänimiä (Bolševikkiloukko, Veljeshauta, Kremlin krematorio, Vankileirin välipysäkki, Stalinin hymy…). Nykyisin talossa asuu tunnettuja näyttelijöitä, muusikoita ja estraditaiteilijoita sekä Moskovan metropoliitta Kirill.
On päätöspisteen aika. Martti Anhavan Pientä, keskikokoa ja suurta on kihelmöivän kiinnostava ja kirjallisuustietämystä syventävä teos.
Martti Anhava: Pientä, keskikokoa ja suurta. Otava 2023, 334 sivua.
”Vanhoina hyvinä aikoina.” Tuttu tokaisu! ”Vanhoina viheliäisinä aikoina”, sanoisin luettuani Katja Ketun uusimman romaanin Erään kissan tutkimuksia.
Moottoritiet, kadut, ladut, valtatiet, metsiä halkovat metsäautotiet, paikallistiet ja rautatiet muodostavat tiheän verkoston. Voidaksemme päästä mielikuvitusmatkalle sadan vuoden takaisiin tai vaikka vain toisen maailmansodan jälkeisiin korpiin läpi tiettömien erämaiden tarvitsemme kaunokirjallisuuden. Tarvitsemme Ilmari KiannonRyysyrannan Joosepin ja Punaisen viivan, Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, huutolaislasten myötätunnottomat kohtalot Teuvo Pakkalan kuvaamina, F.E. SillanpäänHurskaan kurjuuden, Tommi Kinnusen romaanin Pimeät kuut, Rosa LiksominVäylän tai Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia. Ne ja monet muut saattelevat lukijan viheliäisille perukoille viheliäisyydessä elää kituuttaneiden ihmisten historiaan.
Nuo Suomen kaunokirjallisuuden merkkiteokset kertovat raadannasta olosuhteissa, joissa ulkoiset vastukset ylittivät ihmisen yritteliäisyyden ja jaksamisen ja missä puolustuskyvytön merkitsi vahvemmille vapaata riistaa. Nuo teokset ovat korvaamatonta kulttuuris-historiallista pääomaamme.
Olkoon tämä johdantona juuri lukemaani Katja Ketun kirjaan.
●●●
Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia kuvaa entisen huutolaistytön Eevan elämää sisällissodan aikaan, 1920-, 1930- ja 1950-luvuilla lähellä itärajaa Kuhmon perukoilla, Perukassa. Yritykset lähteä ”ihmisten ilmoille” olisivat merkinneet monen päivän ponnistusta, pitkin vesiväyliä ja metsäisiä polkuja. Silti Perukallekin ylsi halutessaan IKL-läinen sortovalta rottien myrkytysmatkoillaan jahdattaessa viimeisiä valtakunnan rajan tälle puolelle jääneitä punikkeja. Ylsi myös talvisota, se jos mikä. Rajan pinnassa oleva väestö evakuoitiin ja itse rakennetut asumukset tuikattiin tuleen.
Kuva: Nicklas Mäkelä. Kirjan irtokannen kuvitusta.
Sisällissodan lopulla valtakunnan rajan toiselle puolelle lähti Eevan mies ja rakastettu, sotaan osallistumaton rauhanmies Mahte, Alkulan talosta osattomaksi jätetty veljeksistä kolmas. Mahte ajautui lopulta monien suomalaispakolaisten tavoin englantilaisten Murmannin legioonaan. Kun Mahten olemisesta elossa ei Eeva saanut viestiä, hän lähti hiihtäen etsintäreissulle Uhtuaan. Hän sai kuulla Mahten kirjoittaneen hänelle kirjeitä. Ne härski ja pahansuopa anoppi, Alkulan emäntä ja Mahten äiti Helmi oli takavarikoinut. Kuinka lienevät Perukkaan ajautuneetkaan.
Uhtualla Eeva joutuu ilonpidon seurauksena joukkoraiskatuksi. Raiskauskuvaus on tympeä − mitä muutakaan voisi olla. Eeva tulee raskaaksi ja tuhoaa omilla konsteillaan sikiönalun muuraten sen asuinrakennuksen biisiin. Joskus hänen ja Mahten yhteiselämässä tulee vaihe, jolloin Eeva kertoo tapahtuneen miehelleen.
Neuvostomaan puolelle yrittivät 1930-luvun lopulla pitkän pohdinnan päätteeksi Eeva ja Mahte muassaan lapsensa Tytti ja Poju. Usko sosialistisen valtion paremmuuteen eli perukoilla lujasti: ”− Siellä ei tarvitte kylymässä hytistä. Koko ajan suviaurinko hellii työläistä. − Ihanko minä kesämekossa menen, Eevaa nauratti. −Juu, Mahte vakuutti. Ei tarvitte sielä palttoota. Ei tarvitse edes kenkiä pitää, jollei halua, mutta uuet koriat kyllä saa kun vain pyytää. Ja siellä on lämpimämpi, Mahte jankutti. − Miten voi olla, Eeva empii.”
Eevan ja Mahten kotipaikka Saari on ollut itään pakenevien etappipaikka. Siellä rajan taa suuntaavat jakavat perheen kanssa viimeisistä jauhoista keitetyn vellin. Avioparin keskustelu jatkuu: ”−Ja tuonneko sinä tahat mennä, vieraisiin koteihin? − Ei sielä vieraita ole, palijon on suomalaista menny. Ja onhan Eeva nähnyt ne, omassa pirtissään passannut itään pyrkiviä. Osa pakenee henkensä edestä, toinen köyhyyttä, yksi on aatteen palossa ja joku villihengen hurmassa. − Vaan eipä ole kukhaan palannu… − Ei sieltä kenkään raatsi pois lähteä, ku on kerran vappauven makkuun pääsy.”
Hilma-tamman onnettomuus katkaisi yrityksen ja ontuva Hilma tuoda nyhjättiin takaisin kotiin Saareen. Mutta Alkulan nuori isäntä, Mahten isoveli, kommunistiksi tunnustautuva Johan, lähti. Lähti rakentamaan neuvostomaata ja sinne suuntasi myös Amerikoista keskimmäinen veli Hermanni intiaanivaimonsa kanssa. Johanin tuhoksi koitui Vorkutan leiri, Hermannin kohtalosta ei tietoa tihkunut.
Eeva piti päiväkirjaa. Ne paksut vihkot Eeva tytöntytöntyttö, helsinkiläinen kirjailija löysi sodan jälkeen uudelleen rakennetun Saaren asuinpirtin ullakolta kissan opastamana. Eevan viimeinen päiväys oli 10.10.1979.
●●●
Eevan, Mahten ja kirjailijan lisäksi neljäs kirjan keskushenkilö on Kissa. Se ilmestyy kirjailijan Helsingin asuntoon tämän umpisolmuisessa elämänvaiheessa kirjailijan maatessa verisenä vessan lattialla keskenmenon saaneena. Kirjailijalle jostakin tupsahtanut ja kotiutunut eläin merkitsee vain kissaa eläimenä, mutta otuksen merkityksellisyyden vuoksi hän on tässä romaanissa Kissa ja hän. Hänet on lähetetty tuonaikaisista, kuolleiden valtakunnasta, manasta tai Kirkkaudesta suorittamaan tehtävä.
Katja Kettu punoo kirjansa punaiseksi langaksi buddhalaisen sielunvaelluksen ja kristinuskosta Jeesuksen odotetun uuden tulemisen. Kirkkauden Toimisto lähettää olevaisiaan maan päälle tehtäviin, joista niiden tulee suoriutua kelvollisesti. Elleivät suoriudu, vaellus jatkuu toisessa olomuodossa ja uudella tehtävällä.
”Riemastun. Olen vihdoin saapunut ajan halki paikkaan, jonne minut Taivaiden Tutkimusosasto alun perinkin lähetti. Olen ryöpsähtänyt jonkun Kirjailijan luokse, Eiraan, satavuotiaaseen keltarapattuun kivilinnaan, valtavaan lukaaliin, jossa on kaksi pyöreäreunaista balkonia ja makuukammarissa puolikaaren muotoinen, valtava ikkuna merelle.”
Hieman alle nelikymppinen kirjailija on syvässä kriisissä. Hän on ollut menestyjä, kustantamonsa Tärkeä Kirjailija. Hän julkaisi, menestyi miesten maailmassa ja ylenkatsoi naisia, jotka synnyttivät ja halusivat perheen. ”Häpesin mahojaan silitteleviä, raskaudestaan ja lapsistaan loputtoman ylpeäntuohtuneena jatisevia naaraita, heidän pienimielisyyttään, korskeuttaan ja helppohintaisuuttaan tiineyden edessä, heidän eläimellisyyttään sen rinnalla, että heistä olisi voinut tulla jotain muuta, jotakin suurempaa kuin äitejä, alistettuja lypsykoneita.”
Mutta vuosien karttuessa Kirjailijan mieli muuttui. Hän halusi miehen, lapsen ja perheen. Rakkauden Runoilijaan kokiessa vesiperän Kirjailija takertuu itseään tuhdisti vanhempaan mieheen, kustannustoimittajaansa Iso-Pomoon, avioliittoaan salaavaan ylipainoiseen elostelijaan. Nainen itse on eroottisesti vetävä ja sutjakka. Pitkään sujui yhdessä reissaaminen hulppeasti. Mutta Kirjailijan kynä hyytyy eikä kustantamo ollut tyytyväinen tarjottuun käsikirjoitukseen. Sitten tulee pettymyksen hyöky, keskenmeno, ja Iso-Pomo alkaa vältellä iskettyään kustantamosta uuden naisen. Kirjailija jää surkeuteensa sammuneen luovuuden ja kotiin pesiytyneen vieraan kissan kanssa.
●●●
Ketun tarinassa ovat vuoroin äänessä isoisoäiti Eeva, Kissa ja Kirjailija. Kirjailija ottaa kissan mukaansa saadessaan päähänpiston matkustaa vuosikymmenien takaiseen lapsuutensa Kuhmoon, Saareen rajan pinnassa. Isoisoäiti Eeva ja isoisoisä Mahten asumus painuneine saunoineen ovat tallella ja Kirjailijalla on vielä taito sytyttää uuniin tuli.
Seutuun kotiuduttuaan hän avaa läppärinsä ja alkaa kirjoittaa. Hänelle avautuu vaihe vaiheelta Eevan, Mahten ja isoäiti Tytin tarina. ”Ensimmäistä kertaa tulee mieleen, että saatan selvitä tästä. Tuoksuu kaarnalle, sammalelle, märälle maalle. Metsänpohja massahtaa ylös jalkapohjasta, väliin tirskahtaa suoliejua. Kuljetan sormiani kanervien kuivissa varvuilla ja pienten männyntaimien neulasissa. Kipu sormenpäissä tuntuu ihmeen hyvältä.”
Kun Kissa on miltei suorittanut tutkimustehtävänsä, tämä pikkujyrsijöiden verenhimoinen saalistaja erehtyy syömään myrkkyyn menehtyneen rotan ja alkaa menettää viimeistä yhdeksästä kissanhengestään. Kettu kuvaa kissuuden katoavan kissasta asteittain ja kuolleen kissan muuttuvan hohtavaksi. Tuo hohtava olevainen saapuu kuolleiden olevaisten Kirkkauteen sen pysyvästi hellimäksi.
Kirkkauteen saapuessaan entinen Kissa näkee pienen välähdyksen, jonka se tajuaa kirjailijan vessanpönttöön vetämäksi sikiöksi. Sikiö odottaa uutta elämää: ”En jaksa selittää, miten lapsi ei oikeastaan enää ole lapsi, vaan on palannut elämänkipinäksi syntymättömien sielujen vyöhykkeelle ja kellii siellä vailla muistia saati kipua, ilman tuskallista tietoisuutta. se odottaa odottamatta, että singahtaa uuteen kohtuun, joka voi olla ihmisen tai vaikka beduiiniperheen dromedaarin aavikolla. Tai voi se syntyä kasvinakin, tai jokihelmisimpukkana, mikä ei ole hassumpi vaihtoehto. Luulen, että siihen on tarttunut pohjoisen villi, ja sen emo jolkkaa erämaassa nytkin ja nuuhkii ja kuulostaa, onko yksinäinen koirassusi lähettyvillä.” Entisen sikiön uusi tuleminen kiinnostaisi, muttei enää kirjailijan myöhemmät vaiheet. Pärjäähän tämä jo omillaan.
●●●
Erään kissan tutkimuksia -romaanissa kolme sivuhenkilöä ansaitsisi paneutuvamman katsannon. Heistä eläinten, elämän ja luonnon ystävä Mahte kohoaa lukijan silmissä syvän kunnioituksen ansaitsevaksi, rakastettavaksi mutta yritteliäisyydessään alinomaa epäonnistujaksi, huutolaispiika-Eevan rinnalla eläjäksi. Oman mainintansa ansaitsee korska, ivallinen ja pahansuopa Helmi, Mahten äiti. IKL:läisen fasismin jälkeen Perukkaan on löytänyt reitin lestadiolaisuus ja sille Helmi suo Alkulasta tukikohdan itse syvälle uskonrituaaleihin hurahtaen. Helmin kohtaloksi koituu mielipuolisesti kärsivän hevosen kavion isku.
Ja lopulta on Eevan ja Mahten tyär, Tytti, joka tekee kirjassa vihanpidollaan, uhmallaan ja emoonsa sylkevällä halveksunnallaan raastavaa äidinmurhaa, kunnes joskus aikuisuudessa tuttua sanontaa käyttäen ”Siperia opettaa”, katkerimman kautta.
Katja Ketun uutuuskirjassa elää kolme tasoa, viiltävä rankka menneisyytemme, ihmismielten uskomaton moninaisuus hyvässä ja pahassa sekä kirjailijan väkevä kieli. Kiitos tästä kirjasta!
Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023, 355 sivua.
Jukka Kajava (1943−2005). Käsite. Satiirinen sivaltelija ja solvausten mestari. Hänen tekstejään luettiin. Ne ihastuttivat ja vihastuttivat, niistä loukkaannuttiin ja niistä nautittiin. Kajava sai naurun kirpoamaan. Hän rakasti teatteria poikavuosistaan kuolemaansa asti. Kajava näki massiiviset määrät teatteria ja televisio-ohjelmia ja kirjoitti tuhansittain lehtijuttuja. Yksin Helsingin Sanomissa niitä ilmestyi 15 000, joista 3 000 teatteriproduktioista.
Hän talloi vailla tunnontuskia teatterintekijöitä anturansa alle ja nostatti mieleisiään kunniankukkulalle. Hän ei epäröinyt käyttää valtaansa, jonka hänelle valtakunnan suurimman päivälehden selkänoja varmisti. Hän teki teatteria myös itse, mutta saadessaan ohjauksistaan nuivaa kritiikkiä osoittautui haavoittuvaksi ja herkkänahkaiseksi.
Elämäkerran takakannen luonnehdintojen mukaan hän oli legenda, keikari, narsisti, makutuomari, moraalinvartija, itsevaltias julkkisälykkö. Hän oli suunnattoman ahkera, tunnollinen ja tuottelias. Hän osasi olla sydämellinen, ystävällinen ja lämmin − rakastettava.
Aikuisaikana hänen elämäänsä määrittelivät teatteri ja homous. Homous oli pitkään rikos ja lääketieteellisessä luokituksessa sairaus. Hän eli vapainta osaa elämästään ulkomailla, useimmille tuntemattomana, toistuvana kohteenaan Thaimaa. 1980-luvulla hänestä tuli kuntosalilla kävijä. Hän tavoitteli Tom of Finland -ihannevartaloa. Aivan siihen hän ei yltänyt. Hän rakasti äitiään, vaikka tämä ei koskaan myöntänyt, saati hyväksynyt poikansa homoutta. Nyt äidin ja pojan tuhkauurnat lepäävät saman muistokiven alla Järvenpäässä.
Jukka Kajavan elämäkertaan rohkeni tarttua teatterimies, jolla on siihen kanttia. Hannu Harju on työskennellyt liki 20 vuotta Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä sekä ennen sitä Helsingin Sanomien teatterikriitikkona ja Teatteri-lehden toimitussihteerinä. Siistiä, että elämäkerran KAJAVA, pelätty, parjattu, palvottu julkaisi Siltala.
●●●
Kajavan vaikuttava olemus tuli teatteriauloissa tutuksi: pitkänhuiskea, solakka, liinaharjainen mies useimmiten jaloissaan buutsit ja mustat kireät nahkahousut ja yläosan verhona vyötäröön päättyvä rotsi, kaulalla liina. Sillä, oliko paidan kaulus ylhäällä vai alhaalla, oli merkitystä. Hän oli pukeutumisestaan tietoinen. ”Hän pukeutui miten halusi, mutta ei koskaan miten sattui”, Hannu Harju kiteyttää. Useimmat asusteensa Kajava hankki ulkomaanmatkoillaan.
Teattereissa jännitettiin ensi-illan alla, kuka Helsingin Sanomien teatterikriitikoista tällä kertaa tulisi. Jos hän oli Kajava, hänen ruumiinkieltään seurattiin. Hänen istuessa näyttämöön etukenossa, esitys miellytti. Jos hän vetäytyi istuimen selkänojaan, se tulkittiin peukalon painamisena alas.
●●●
Jukka Kajava oli Oulun Raksilan kasvatti. Perhe kuului alempaan keskiluokkaan. Isän puolelta perhe juonsi pappissuvusta. Rakennuksilla työnjohtajana toiminut isänsä oli juoppo ja paha suustaan, väkivaltaankin taipuvainen. Perheen helpotukseksi hän lähti pesästä eikä Jukalla juurikaan ollut suhdetta isäänsä. Äiti piti lasten leikkikoulua.
Pientä siskonpoikaansa rakastava eno. Kirjan kuvitusta.
Nuoruusvuosien Oulussa oli useita elokuvateattereita ja Jukka kirjoitti näkemästään Oulun Teini -lehteen, myöhemmin Kalevaan. Teatteria hän seurasi, mutta siitä kirjoittamiseen Oulu ei suonut mahdollisuuksia. Hän oli uimavalvoja ja antoi täydennysopetusta ikäisilleen ruotsissa ja saksassa. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän otti mukaansa punaiseksi maalaamansa kirjoituskoneen, lähti Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja teatteritiedettä ja löysi alivuokralaishuoneen Roihuvuoresta. Juttujaan hän sai julki Ylioppilaslehdessä. Yliopistossa samanaikaisia opiskelijoita olivat Kalle Holmberg ja Jouko Turkka. Tuttavuus kehkeytyi työtoveruudeksi myöhemmin.
Kajava herätti terävillä kirjoituksillaan huomiota ja vuonna 1966 Helsingin Sanomat palkkasi hänet freelancer-toimittajaksi seuraamaan YLEn ohjelmistoa. Kahta vuotta myöhemmin hänet vakinaistettiin kulttuuritoimittajaksi. Teatteria hän arvosteli vielä satunnaisesti. Kun Helsingin Sanomien pääteatterikriitikko, ”punaiseksi paroniksi” kutsuttu Sole Uexküll kuoli 1978, Jukka Kajava kiinnitettiin hänen seuraajakseen. Ei mutkitta. Kirja kertoo teatterikriitikko Kirsikka Siikalan (myöhemmin Moring) soittaneen Radioteatterin päällikkö Pekka Kyrölle ja tiedustelleen tämän kiinnostusta tulla Helsingin Sanomien teatterikriitikoksi. Kysyjä oli perustellut asiaansa Jukka-kollegansa työmäärällä. Kyrö arvioi Siikalan tavoitelleen itselleen pääkriitikon asemaa, talon teatterikriitikko kun jo oli. Uexküllin seuraajan etsiminen ei luonnollisestikaan kuulunut hänelle. Tapaus kertoo eturistiriidoista, joita Kajavan pitkään journalistiuraan mahtui. Niitä oli paljon ja myös niistä Harju kirjan kertoo.
Helsingin Sanomat tunnisti Jukka Kajavan merkityksen. Verotilastoissa hänen vuositulonsa kipusivat enimmillään päätoimittajan tuloihin.
●●●
Vaikka muistan nähneeni joitakin Jukka Kajavan ohjaamia näytelmiä, niiden runsaus yllätti. Ohjaaminen kiinnosti Kajavaa, muttei ollut ongelmatonta. Hän vei töitä koulutetuilta ohjaajilta ja Helsingin Sanomien ostama kritiikki oman toimittajansa ohjaustyöstä herätti uskottavuusepäilyjä.
Ensimmäinen ohjaus taisi olla operetti, Franz LehárinGlada änkan (Iloinen leski) yhdessä Antti-Einari Halosen kanssa Åbo Svenska Teaternissa. Halosesta tuli Kajavalle pitkäkestoinen elämänkumppani.
Helsingin kaupunginteatteriin Kajava ohjasi sumerilaisen runoelman Gilgamesh. Taustalla oli runoelmasta innostunut ja ohjaajan sille etsinyt teatterinjohtaja Eugen Terttula. Nimiroolia esitti nuori Pekka Laiho. Tulkinnassa oli homoseksualisteille tunnistettavia piilomerkityksiä, minkä johdosta Hannu Harju toteaa: ”Suomen tiettävästi ensimmäinen homoseksualistinen teatteriesitys vastaanotettiin sammutetuin lyhdyin.”
Mauno Mannisen vuonna 1949 perustaman Intimiteatterin ajauduttua kriisiin johtajaksi pestattiin Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Matti Ranin. Hän tarjosi Kajavalle ohjausta ja Kajavan valinta oli musiikkinäytelmä Cabaret. Natsien nousuun liittyvä Cabaret oli kuumaa kamaa maailmalla, etenkin New Yorkissa ja Berliinissä ja se oli esitetty aiemmin Helsingin Svenska Teaternissa.
Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Kai Savola etsi konservatiivisena pidetylle kansalliselle näyttämölle uusia vierailuohjauksia ja teki tarjouksen Kajavalle. Valinta osui satiirisista teksteistään tunnetun Daniel KatzinKolmipäiseen buddhaan. Esityksestä seurannut vaihteleva kritiikki meni Kajavalla ihon alle. ”Kyllä se sattui. Ei kovaan kritiikkiin totu. Sitä kääntää sisuksiaan ja miettii, miksi se mihin yritti ei yltänytkään katsojiin.”
Ohjauksia riitti, sillä ovien sulkeuduttua johonkin Helsingin teattereista ovi avautuu muualle: Jussi Kylätaskun Kyllikki ja Runar (1970) ja Maaria Blomma (1981) sekä Tennessee WilliamsinViettelysten vaunu (1982), kaikki Intimiteatterissa. Viettelysten vaunun harjoitusten aikana syntyi välirikko, ohjaaja ja päänäyttelijät vaihtuivat ja produktion ohjasi loppuun uusin päänäyttelijöin Ahti Ahonen.
Dramaturgi Jussi Parviaisen näytelmät Jumalan rakastaja ja Diletantti toivat muassaan teatterikuohuntansa. ”Mr. Evergreenillä ja Jumalan rakastajalla Ryhmäteatteri sinetöi roolinsa 1980-luvun suomalaisen teatterin tärkeäksi tiennäyttäjäksi… Jumalan rakastajan saamat kehut, huomio ja suosio nostivat julkisuuteen näytelmässään kolmea roolia esittäneen ja itsensä timmiin kuosiin trimmanneen Jussi Parviaisen”, Harju kertoo.
Vuonna 1984 Jussi Parviainen ja Ryhmäteatteri ajautuivat riitoihin, minkä seurauksena Parviainen veti näytelmänsä Valtakunta pois Ryhmikseltä. Tarvittiin uusi foorumi ja Kajava astui kehiin. Näytelmän ohjasi Intimiteatterin Itä-Pasilan näyttämölle Antti-Einari Halonen. Kun suureellisen näkyvästi sijoitettu Kajavan kritiikki ilmestyi, kirjoittaja näytti sivua Parviaiselle ja sanoi: ”Katso, miten minä näitä asioita hoitelen.”
Parviainen on kertonut Kajavan tehneen Valtakunnan harjoitusten yhteydessä useita lähentely-yrityksiä. Parviainen ja Kajava riitautuivat myöhemmin. ”Tulin näkemään hänen valtansa sekä täydellisen kohtuuttomuutensa ja mielivaltansa hänen puoltaessaan tai haukkuessaan teattereita tai niiden esityksiä”, on Parviainen luonnehtinut Kajavaa.
●●●
Kohtuuttomuudesta saivat osansa muutkin. 1970-luvun alussa Turun kaupunginteatterin taiteellisina johtajina toimivat Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka, joiden yhteisohjaus Aleksis KivenSeitsemästä veljeksestä oli vuoden teatteritapaus. Kaikkien kynnelle kykenevien tie vei silloin Turkuun. Ohjaajien rinnalle ylsi myös produktioon musiikin säveltänyt Kaj Chydenius.
Kun Helsingin kaupunginteatteri ajautui yleisövajeen seurauksena talousongelmiin, teatterinjohtaja Paavo Liski lähti freelanceriksi ja tilalle palkattiin Ralf Långbacka Turusta. Kajavan ja Långbackan välit tulehtuivat kuitenkin heti alussa. Kajava murjoi maan rakoon Ralf Forströmin ohjaaman ja lavastaman lastennäytelmän Peter Pan, kirjoitti laimean arvostelun Långbackan ohjaamasta Peer Gyntistä ja kriittisen arvion Jotaarkka Pennasen ohjaamasta Henry Kapulaisen näytelmästä Leijonalla ratsastava paviaani. Långbacka työlääntyi ja vetäytyi oopperan pariin sekä ohjaamaan Kaivopuiston edustan pienellä saarella toimineessa ruotsinkielisessä Viirus-teatterissa. Kajava tuli sinne katsomaan Shakespearen näytelmää Som ni vill ha det (Miten haluatte) ja kirjoitti kehuvat arviot. Långbacka tulkitsi ne anteeksipyynnöksi.
Helsingin kaupunginteatterin johtajana toimi lyhyehkön kauden Lahden kaupunginteatterista liki savustettu ohjaaja Raija-Sinikka Rantala, kunnes johtajaksi valittiin Lilla Teaternin johtaja Asko Sarkola. Hän aloitti farssiohjelmistolla ja sai sen johdosta Jukka Kajavalta toistuvasti ironiset otsikot. Suomen suurin teatteri oli siirtynyt kevyen viihteen linjalle.
●●●
Kajavan suorittamia teatterinjohtajien ja ohjaajien mestauksia teki pahaa lukea. Osansa niissä on myös eri ajanjaksojen teatteripoliittisilla tendensseillä ja Kajavan asemoitumisella niissä. Kajavaa pidettiin joissakin piireissä piilostallarina (useimmat arvelivat demariksi). Hän suitsutti kiitosta KOM-teatterin produktioille, mutta niin tekivät muutkin. Kajava inhosi KOMin yleisön väärissä paikoissa mielisteleviä nauruja.
Pikku-Kalle ja Kallen Jukka-eno. Kajava manifestoi riittävän ja laadukkaan lastenkulttuurin puolestaja tuli siitä palkituksi.Kirjan kuvitusta.
”Vasemmistolaisen, taiteen ja politiikan liittoa korostavan teatterinäkemyksen aktiivinen vaihe tuli kestämään kymmenisen vuotta, eikä se koskaan varsinaisesti levinnyt teatterin valtavirtaan”, Harju arvioi. Kunnallisilla teattereilla oli lautakuntansa ja niissä vallitsi epäluulo vasemmistolaisiksi, seksuaalisesti liian rohkeiksi tai elämäntavoiltaan kyseenalaisiksi epäiltyjä näytelmiä kohtaan. Tähän moraalisointiin kietoutui naurettavuuksiin saakka Jussi Kylätaskun Kyllikin ja Runarin hylkiminen. Hyljeksinnän katkaisi lopulta Jouko Turkka Kotkan kaupunginteatterissa. Näytelmästä tuli yksi katsojien suosikki ja se alkoi kelvata muihinkin teattereihin.
Jukka Kajava tullessa pääkaupungin kriitikkokaartiin teatteri oli taitekohdassa. Nousussa olivat amerikkalaiset modernit draamat sekä eurooppalainen absurdi teatteri. Kajava seurasi New Yorkin, Berliinin, Pariisin ja Lontoon teattereita ja kävi kansainvälisillä festivaaleilla. Hänellä oli tuore tuntuma ja maailmalla hankkimaansa tietouttaan hän hyödynsi.
1970-luvulla kaipailtiin uutta suomalaista näytelmäkirjallisuutta. 1980-luvulla sitä pukkasi vallankin Ryhmäteatterin ohjelmistoon: Pirjo ToikanPoikkeustila eli Rakkausralli kesäyössä, Jukka AsikaisenMielentila, Jukka VienonTähdet Saharan yllä 1924, Jouni TommolanPuuteria ja punamultaa eli Maria ja miehet,Arto MellerinSopimus Mr. Evergreenin kanssa sekä Siriuksen vieraat, ulkomaisista Oliver BukowkinTokioon menossa (myös muodossa Toki oon menossa, jossa lumouduin aloittelevan näyttelijän Peter Franzenin roolisuorituksesta). Ei tullut uusista suomalaisnäytelmistä klassikkoja. Hesarin kriitikot Kajava ja Moring nuijivat esitykset kilpaa maan rakoon. Kriisinhän se pukkasi.
Muistiini 1980-luvulta on jäänyt, että urallaan suuria klassikkoja ohjannut Ritva Siikala käytännössä savustettiin ulos Ryhmäteatteriksi muutetulta Kirjan näyttämöltä. Mutta ei paremmin sujunut seuraajillakaan Arto av Hällströmillä ja Raila Leppäkoskella. Kritiikki oli viiltävää.
●●●
Jukka Kajavan osakkeet kohosivat johtajapörssissä. Häntä mietittiin vakavasti Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Hän kieltäytyi. Hänen nimensä oli esillä etsittäessä Suomen Kansallisteatterille uutta johtajaa. Paikan sai Marja-Liisa Nevala.Kajavan nimi oli esillä etsittäessä johtajaa Oulun kaupunginteatteriin. Tuskin kiinnosti. Vauhdikkaat keskustellut käytiin myös Svenska Teaternin johtajan paikasta, kun Georg Dolivo siirtyi Helsingin juhlaviikkojen johtoon. Tehtävään kutsuttiin lopulta kansallisteatterin näyttelijä Lars Svedberg.
Mutta Svenskanille Kajava ohjasi. New Yorkista napattu Terrence McNallynMasterclass, näytelmä ikääntyvästä Maria Callaksesta, sai loistavat arviot kollegalta Kirsikka Moringilta. Callaksen roolin teki Svenskanin valovoimainen näyttelijä Christina Indrenius-Zalewski.
Vaikka Hannu Harju ei tätä kirjoita, itselleni syntyi kuva, että Helsingin Sanomien kriitikkokaksikko Kajava ja Moring pelasivat yhteen (tuskin sovitusti) ja että Kirsikka Moring kiritti itseään kritiikin rajuudella Kajavan rinnalle. Molemmat olivat huippua sanankäyttäjinä.
●●●
Kajava ohjasi 1990-luvulla lukuisia monologityyppisiä, pienimuotoisia, mutta merkityksellisiä produktioita, joukossa myös jokunen musiikkishow. Kansallisteatterin kahden näyttelijän esitystä Margaruete Duras´in näytelmässä KuolemantautiSeela Sella on kuvannut yhdeksi raskaimmista. Tarmo Mannin 68-vuotisjäähyväisesityksessä legendaarinen näyttelijä istui ääneti kylpyammeessa Gustav Mahlerin ensimmäisen sinfonian soidessa esityksen keston ajan. Edellisen vuosikymmenen puolelta tulee mainita Kajavan ohjaaman revyyn Pallo hallussa ohjaus Uuteen Iloiseen Teatteriin Linnanmäelle.
Kajava ohjasi Tarmo Mannin jäähyväisnäytännön vuonna 1989. Kirjan kuvitusta.
Ohjausmahdollisuuksissa Kajavaa sytytti uusi ja erikoinen. Innostavia miljöitä olivat ravintolat: Katajanokan Kahdessa kanassa Franz Xaver Kroetzin kahden näyttelijän teksti Muuten meillä menee hyvin (1985), Leppävaaran Alberga-ravintolassa Aino Piirolan Aino Kallas -monologi Nainen kuin jäätynyt sampanja (1993) esittäjänä uljashahmoinen Tiia Louste samoin kuin Alan BennettinPuhuvat päät (1995), ravintola Kolmessa kruunussa Kruunuhaassa Edward AlbeenKuka pelkää Virginian Woolfia (1996) ja Itäkeskuksen Stoassa Ilkka Kuusiston säveltämä Aino Kallas -pienoisooppera. Kajavan pienimuotoisten ohjausten lista ei tällä tyhjene.
Musiikkiteatteri, revyyt ja operetit kiinnostivat. Vuonna 1999 Kajava laajensi valikkonsa oopperan puolelle ja ohjasi Tampere-taloon Giagomo PuccininManon Lescautin. Nimiosan laulanut sopraano Karita Mattila oli saanut valita sekä mieleisensä oopperan, oman roolinsa siinä ja produktion ohjaaja.
Jukka Kajavan kohtuuttomuuden ilmentymiä oli se, että Kajava janosi uusia tähtiä, supersuorittajia, ja kun tähti syttyi, Kajavan silmissä hän menetti nopsasti loisteensa ja Kajava kaipasi uusia. Näin kävi Ralf Långbackalle, Arto av Hällströmille ja monelle muulle. Vain Jouko Turkka säilytti asemansa. Yhden sortin toisinajattelijana hän rinnastui Kajavalla Pentti Linkolaan ja Paavo Haavikkoon. ”Hän tuli kirjoittaneeksi Jouko Turkasta enemmän kuin kukaan muu toimittaja mihinkään mediaan… Kajava käytti omalla tavallaan Turkkaa yhteistyökumppaninaan ja työkalunaan, haki hänestä taustatukea ja kaikua omille teatterinäkemyksilleen… Kajava sai myös kokea, miltä tuntuu tulla Turkan syrjäyttämäksi”, Harju erittelee suhdetta. Turkka ohjasi Kyllikin ja Runarin Tampereen teatterikesään 1990-luvun puolivälissä, ohjauksen jonka Kajava oli mielinyt itselleen.
Yleisradion puolella Kajavan varauksettoman ihailun säilytti Neil Hardwick.
●●●
Pari tekstinäytettä Kajavan kritiikeistä lienee paikallaan. Kajava kävi lokakuussa 1977 katsomassa Tampereella kolme näytelmää, joista yksi oli Vili Auvisen työväenteatteriin ohjaama Maiju Lassilan Nuori mylläri. Helsingin Sanomien päätoimittaja oli vähällä kieltää Kajavan kritiikin julkaisemisen peläten lehden joutumista raastupaan. Näin Kajava pudotteli: ”Minusta väärennös, huiputus, kaikkien rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen olisivat oikeusjutun arvoisia asioita. Puhumattakaan teatterin pyhien tilojen häpäisemisestä, teatterin ammattitaidon väärinkäyttämisestä ja siitä, mitä tämä esitys ajattelee katsojistaan. Näkemäni esityksen näyttämökuri oli sitä luokkaa, että katsoja mietti, milloin hyppäävät näyttämöltä syliin ja alkavat kutittaa leuan alta tai jostain naurun kirvoittamiseksi. Kaikkea muuta kieltämättä tehtiinkin. Ketä tämä sotku muka palvelee. Älä anna heille anteeksi, Lassila.”
Helsingin kaupunginteatterin Viettelysten vaunu -produktiossa Blanchen ja Stanleyn päärooleja näytelleet Eija Vilpas ja Antti Virmavirta saivat suorituksistaan luonnehdinnat: ”Blanche, kovaääninen ja terve. Hän on terve ja punaposkinen kuin piikatyttö noin kymmenen lehmää lypsettyään. Antti Virmavirran tulkitsema Stanley ilmeisesti samalta karjatilalta.”
●●●
Lipsun jutussani laitojen yli legendaarisiin musiikkiproduktioihin, jotka Harjun kirjaa lukiessa tunkivat mieleeni. Kajava rakasti musiikkiteatteria. Hannu Harjun teos on ensisijaisesti Jukka Kajavan elämäkerta, toissijaisesti pitkittäisleikkaus suomalaisen teatteritaiteen ja teatteripolitiikan samanaikaishistoriaan, jälkimmäistä vain siltä osin, jos legot osuvat kohdalleen. Osumattomina produktioiden historiaan ei jäänyt Kajavalta ”Eskon puumerkkiä”, vaikka katsomossa ehkä istuikin.
Kajava opiskeli yliopistossa, kun Uljas Kandolinin maitokuski Tevjenä tähdittämä Viulunsoittaja katolla kostutti katsojien silmiä. Kajava aloitti Hesarin YLE-freelancerina, kun nuoret näyttelijät lauloivat Arvo Salon kirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Lapualaisoopperan Vanhalla ylioppilastalolla musiikkiteatterin paaluteokseksi. Kajava aloitteli Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana, kun nuoret harrastajat hohkasivat tulivuoren purkauksen voimalla energiaansa ja hurmostaan Tampereen Teatterin lavalla Reijo Paukun ohjaamassa nuorisomusikaalissa Hair (Kajava vierasti siitä löytämäänsä huumausainemyönteisyyttä).
Oopperataiteelle oli Helsingin Sanomissa erityiskriitikko. Kuin rooliinsa luodun Tamara LundinCarmen Aleksanterin teatterissa 1960-luvun lopussa ei siksi ulottunut nuoren Kajavan työalueelle eikä myöskään kuoron ja Martti Talvelan jylisevän basson veisuu Joonas Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa Paavon virressä ”Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä.”
Veikko Sinisalon tähdittämä Tevje musikaalissa Viulunsoittaja katolla 1980-luvun alussa lienee langennut jollekulle toiselle kriitikolle. Mutta 1992 Vesa-Matti Loirin ties-kuinka-monta-vuosikymmentä-taiteilijana -illassa Ryhmäteatterissa olin katsomossa, kuten oli Kajavakin. Muistiini jäi Kajavan haltioitunut otsikko Hesarissa: ”On meillä taiteilija!”
●●●
2000-luvun alussa kuusikymppisen Jukka Kajavan kunto romahti. Hän ei kyennyt kävelemään Lönnrothinkadun asunnostaan toimitukseen Erottajalle pysähtymättä istumaan välillä. Kuolemansa hän kohtasi berliiniläisessä hotellihuoneessa työmatkalla, jonne lähdön lääkäri oli kieltänyt.
Uutta Jukka Kajavaa ei voinut syntyä eikä nykyisenkaltaisessa mediakartastossa synny. Hänen asemansa jäi poikkeavuudessaan ainutlaatuiseksi. Hänen elämäntyönsä merkitystä täydensi se, että hän kampanjoi toistuvasti määrältään ja laadultaan paremman lastenkulttuurin puolesta ja tuli siitä hyvästä palkituksi valtionpalkinnolla.
Hannu Harju: KAJAVA, pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023, 320 sivua.
Karl RistikivenSielujen yö on virolaisen modernismin merkkiteos. Julkaisijana tuntematon vantaalainen kustantamo Enostone Kustannus. Julkaisuohjelmaansa kirjoja valitsevat suurehkot kustantamot eivät harrastele kulttuuritekoja. Niitä tekevät säätiöt. Ei merkintää minkään säätiön tuesta teoksen julkaisemisen mahdollistamiseksi, 70 vuotta äidinkielellä (Hingede öö) ilmestymisen jälkeen. Käsilläni on merkkiteos, kulttuuriteko. Haluaisin tietää, keitä kiittää.
Karl Ristikivi (1912−1977) oli virolainen pakolaiskirjailija. Nimeltä hänet toki estofiilit tietävät, mutta harvat heistäkään ovat lukeneet Ristikiven teoksia. Omistan Ristikiven trilogiaksi tarkoitetun kirjasarjan toisen osan Oikeamielisen miehen talo. Se ei tehnyt vaikutusta ja olen sen jo vuosikymmenten saatossa unohtanut. Mutta tässä teoksessa Ristikivi oli luonut nahkansa. Uraa uurtava modernistinen teos 1950-luvun alkuvuosilta!
Olen lukemastani hämmentynyt ja vaikuttunut. Teos on kihelmöivä, muttei helppo. Sielujen yö on suppeiden lukijapiirien teos. Käsiini se osui sattumalta virolaisilla Martin markkinoilla. Sielläkin sitä oli tarjolla vain muutama kappale.
●●●
Viron pakolaiskirjallisuus, traaginen, historiallisesti ainutkertainen ilmiö. Puna-armeijan vyöryessä Viroon liki kaikki nimekkäimmät kirjailijat lähtivät maasta, Itämeren yli Ruotsiin. Sinne syntyi virolaisen pakolaiskirjallisuuden keskittymä, oma kustantamo Lundiin, mistä vironkielisiä uutuuskirjoja läheteltiin eri puolilla maailmaa eläville ostoon sitoutuneille virolaispakolaisille postipaketteina. Kustannustoiminta oli vilkasta. Viroon kirjoja saatiin vasta Neuvostoliiton luhistuttua. Henkinen juopa Viroon jääneiden ja pakolaiskirjailijoiden välillä eli syvänä ja katkerana. Viroon jääneitä pidettiin kommunismiin mukautuneina myötäilijöinä.
Karl Ristikivi, suuresti arvostettu prosaisti, lähti maasta 1943, ensin Suomeen, lopulta Ruotsiin hänkin.
Nyt Ristikivi noteerataan Viron 1900-luvun kirjallisuuden yhdeksi merkittävimmistä virolaiskirjailijoista, henkilöksi, joka toisissa historiallisissa olosuhteissa olisi noussut kansalliskirjailija Anton Hansen Tammsaaren rinnalle, merkittävyydessään ehkä jopa ohi. Ristikiven kohtalona oli jäädä marginaaliin.
Sielujen yö on maanpakolaisen mielen anatomiaa, tajunnanvirtainen teos vailla klassista juonta. Se oli aikaansa edellä. Lukijat kaipasivat selkeää tarinaa, seurattavaa juonta. Se ei Karl Ristikivelle riittänyt. Hän tiesi ja tunnisti teoksensa arvon.
●●●
Sielujen yö sijoittuu vuodenvaihteen myöhäiseen aattoiltaan talvisessa kaupungissa vieraalla maalla. Kirjailija on lähtenyt asunnostaan kaupungille. Hän tuntee itsensä muukalaiseksi eikä viihdy juhlimaan menevien hälisevien ihmisten seassa. Ihmiset nauravat, vaikka naurusta puuttuu aito ilo. Välttääkseen ihmisvilinää kirjailija siirtyy pimeälle sivukadulle ja aikansa edettyään törmää hämmästyksekseen suureen rakennukseen, joka on valaistu ja jonka ulko-ovet ovat auki. Hän kävelee sisälle ja siitä Sielujen yön outo tarina alkaa.
Kirjailija odottaa sisältä kulttuuritapahtumaa, elokuvaa, konserttia, jotain sellaista, ja hän etsii tiskiä ostaakseen pääsylipun. Sellaisia ei myydä. Sen sijaan joku noutaa häneltä takin naulakkoon. Hänet ohjataan istumaan suuren salin takaosaan. Salissa on konsertti. Kirjailija tuntee kappaleen, Mozartin 26. pianokonserton.
Asemoituaan itsensä myöhässä saapuneena tilaisuuteen hän tajuaa ihmisten pukeutuneen juhlavaatteisiin, iltapukuihin ja frakkeihin. Ensimmäinen voimakas vieraudentunne syntyy vaatetuksesta. Kirjailija on siisti mutta arkivaatteissa. Vaikka musiikki kiehtoo, hän on ikään kuin tunkeutuja, vieraassa paikassa, vaikka tulikin ohjatuksi saliin kuin odotettuna saapujana.
Sielujen yö on teos kolmessa osassa. Ensimmäinen ja keskeisin niistä on nimeltään Kuolleen miehen talo. Konsertin päätyttyä kirjailijaa aletaan viedä ”kuin pässiä narusta”. Hänet tunnistetaan ja puhuttelija kutsuu häntä paikkaan, jossa häntä odotetaan. Näin hän siirtyy tai häntä johdatetaan paikasta toiseen uusiin tilanteesiin uusien ihmisten keskuuteen. Useimmat kätensä hänen olkapäälleen asettajat ja puhuttelevat vaikuttavat jotenkin tutuilta, jostakin toisesta ajasta, kaukaa. Silti kirjailija ei tunne ketään.
Suuri talo osoittautuu monikerroksiseksi labyrintiksi, joka on täynnä puolipimeitä käytäviä, suljettuja ovia, raskain verhoin peitettyjä ikkunoita, erilaisia huoneita, leveitä portaita, kapeita kierreportaita, kabinetteja ja saleja, loputtomiin. Ajautuessaan paikasta toiseen hän kadottaa käsityksen talosta ja paikkojen keskinäissuhteista. Hän ei tiedä, missä on. Hän on muukalaisena jättisuuressa labyrintissä.
Kaikki talon ihmiset tuntuvat käyttäytyvän normaalisti. Jossain tanssitaan. Jossain väitellään ja käydään kiivasta pseudoteologista keskustelua, yhdessä salissa esitetään viron kielellä kirjailijan näytelmää ja yhteen saliin hänet johdatetaan päivälliselle.
Päivällinen merkittyine istumajärjestyksineen on aterian irvikuva. Gourmeen kanssa aterialla ei ole tekemistä. Tarjoilijaksi epätyypillisellä valkotakkimiehellä on mustat kynnenaluset ja kun vastapäinen rouva kieltäytyy syömästä alkukeittoa, tarjoilija lusikoi sen suuhunsa rouvan vieressä seisten.
Ateria ei herätä ruokahalua eikä tuo kylläisyyden tunnetta. Toisaalta Sielujen yön tarinassa ei ole luonnollisia tarpeita kuten näläntunnetta, unen tai levon tarvetta tai vain tarvetta päästä vessaan. Lukijalle on selvää, että moisen maallisen tarpeen herätessä vessaa tuskin löytyisi. Sielujen yön kiivaita keskusteluja käyvät ihmiset ovat epäolentoja.
●●●
Lukijassa herää kysymys, osaisiko kirjailija ulos, jos hän haluaisi palata kadulle. Päästettäisiinkö hänet? Onko hän vapaa lähtemään, sillä kirjan edetessä pintaan nousee valta ja ihmisen valinnanvapaus, tarkennettuna pakolaisen valinnanvapaus.
”Minä en kysy teidän mielipidettänne. Se kysymys päätetään ilman teitä, kuten kaikki muutkin kysymykset.” ”Tietenkin – niille, jotka osaavat käyttää sitä vapautta. Mutta mitä te vapaudella teette – te ette ole koskaan osannut käyttää sitä mihinkään. Siksi teillä on täällä yhtä vähän vapautta kuin siellä ulkona. Ei, sen suhteen voin olla huoletta. Kun aika on täysi, te olette siellä missä teidän täytyykin olla. Te ette – ja edellä mainituista syistä – kuulu niihin ihmisiin, jotka vaikuttavat asioiden kulkuun vähäisemmässäkään määrin.”
Teos kietoutuu vallan, vapauden ja valinnan mahdollisuuksiin. Kirjailijalla ei ole enää kotimaata. Uusi maa, edes seitsemän pakolaisuusvuoden jälkeen, ei ole oma maa. ”Meillä ei yksinkertaisesti ole, mihin mennä”, kirjailija sanoo keskustelukumppanilleen. Vallan ja vapauden suhteessa pakolaisuus on tila, joka jättää ihmisen tuon suhteen ulkopuolelle, ulkopuoliseksi. Kyse on pysyvästä muukalaisuudesta.
●●●
Karl Ristikiven Sielujen yö on kolmiosainen. Osista keskimmäinen on huumorintajuun osuva ratkaisu. Se on kirjailijan sivunumeroimaton kahdeksansivuinen Kirje rouva Agnes Rohumaalle. Kirjeessä kirjailija puolustautuu sapekkaasti rouvalta ja tämän oletetulta lukijaseurueelta saamaansa kuvitteelliseen kritiikkiin koskien kirjan modernistista kerrontaa. Kirje on älykäs, näppärä vitsi, puolustus ja vastahyökkäys, jossa kirjailija ennakoi niin pakolaisvirolaisilta kuin kenties Neuvosto-Virosta odotettavissa olevaan moitteeseen kunnollisen juonen puuttumisesta.
Puolustuskirje on sanamuodoltaan herrasmiesmäisen kohtelias, mutta samalla säästelemättömän pisteliäs: ”… Ja erityisen närkästyneenä epäilette, että tuo modernismi on peräisin vierasmaalaisesta kirjallisuudesta. Käytätte myös sanaa dekadentti, ja puuttuu vain sana formalistinen… Siellä [ulkomaisessa kaunokirjallisuudessa] te ehkä olette pitänyt sitä ei vain sallittuna vaan jopa positiivisena, sopimatonta se olisi vain meille, suunnilleen samaan tapaan kuin kaupunkilaisrouvan päähine maalaistytön päässä…”
Formalismi merkitsi Stalinin Neuvostoliitossa taiteilijoille syrjään sysäämistä, pahimmillaan kuolemantuomiota.
●●●
Teoksen kolmas jakso Seitsemän todistajaa vie teoksen mielikuvat yhä selkeämmin Stalinin näytösoikeudenkäynteihin 1937−1938 ja vastaaviin ennen ja jälkeen näiden terrorivuosien. Kirjailija etsii labyrinttitalosta keittiötiloja, osuu kuolleen miehen sarkofagiin ja joutuu lopulta pidätetyksi oikeudenkäyntiä varten. Hänen ollessaan kirjan ensimmäisessä osassa yhden ainokaisen maalauksen käsittävässä taidenäyttelyssä tilasta sammuivat joksikin aikaa valot. Siitä lähtien etsitään syyllistä siihen, kuka valot sammutti. Teos saa vahvasti militaristisen yleissävyn.
Tunkkaisessa, ikkunattomassa oikeussalissa kuullaan seitsemää todistajaa, jotka kukin vuorollaan joutuvat oman elämäntarinansa kautta tunnustamaan syyllisyytensä yhteen kuolemansynneistä. Tunnistin synneistä ylpeyden, ahneuden, vihan ja kateuden. Kuolemansyntisyytöksillä ja valojen sammuttamissyyllisyydellä on yhtä olematon keskinäisyhteys kuin loogisuudella Neuvostoliiton tekaistuissa oikeudenkäynneissä. Näytelmä on absurdi. Lisäksi kirjailijaa epäillään sotilaskarkuruudesta.
Sielujen yössä Karl Ristikivi vie lukijan yhä syvemmälle henkensä edestä kotimaastaan paenneen ihmisen mielenkehikkoon ja sielunsyövereihin. Vaikka väkivaltaista ei tapahdu, surrealistinen kuvaus on uhkaava.
Teoksen lopussa kirjailija ohjautuu ulos talosta. Hän on kadulla ja puoliyö on ohitettu. ”Uusi vuosi on alkanut”, kirjailija päättää kirjansa monitulkintaisesti.
Teoksen lopussa on kirjailijan jälkisanat, joissa hän kertoo Sielujen yön syntymiseen vaikuttaneista tapahtumista, jotka alkoivat elää hänen kirjoittaessaan tajunnanvirralla etenevää teostaan. Teos päättyy kirjailijan Rein Raudin jälkisanoihin, joissa Raud analysoi Ristikiven poikkeuksellista teosta. ”Sielujen yö on tavoittanut hyvin tarkasti koko aikakauden ilmapiirin.”
Raud luonnehtii teosta realistiseksi saduksi ja toteaa: ”Absurdiksi koettu todellisuus avautuu meille tarkemmin, jos absurdius viedään äärimmäiselle rajalleen; elämää joka joutuu toimimaan vailla luonnollisia sääntöjä on oikeampi kuvata alistumatta pakollisiin näennäissääntöihin.”
Karl Ristikivi: Sielujen yö. Enostone Kustannus 2022, 310 sivua. Suomennos Jouko Vanhanen. Hilgede öö, Stockholm 1953.
Annelin kirjoissa 