Nykyisin on mahdoton erottaa, mikä raha Venäjällä on puhdasta ja mikä likaista rahaa, kirjoittaa Venäjän rikollisuutta kolmen vuosikymmenen ajan tutkinut Mark Galeotti.
KGB-taustainen Vladimir Putin nousi Boris Jeltsinin tekemällä seuraajavalinnalla ja näennäisvaaleilla Venäjän presidentiksi vuonna 1999. Pääministerinä Putin oli tehnyt selväksi, ettei hän tulisi sietämään haasteita hallitusta vastaan. Presidentinvaaleja edeltävinä kuukausina rikollisen pääoman karkaaminen Venäjältä kiihtyi gangstereiden valmistautuessa pikaiseen häipymiseen, jos Putinin retoriikka realisoituisi. Jeltsinin kaudella syntyneille oligarkeille Putin tarjosi rauhallista elämää, kunhan he eivät haastaisi Kremliä.
Useimmat uskoivat. Uudet pelisäännöt ohjasivat korkeamman tason järjestäytynyttä rikollisuutta säännöstellymmäksi, liikemiesmäisesti johdetuksi ja integroituneemmaksi valtion kanssa. Poikkeuksen politiikkaan puuttumisessa teki oligarkeista kolme, Boris Berezovski, Mihail Gusinski ja Mihail Hodorkovski. Heille kävi kehnosti.
Alamaailma oli Putinille tuttu Pietarin varapormestarin kaudelta. Hänen tapaamisensa pietarilaisten rikollismaailman pomojen kanssa oli tuolloin ollut säännöllistä.
Venäjän rikollisuuden yläkerros on nyt pukeutunut liituraitaan. Taakse ovat jääneet vankileirien aikaiset tatuoinnit ja kulttimaiset rituaalit. Uuden sukupolven gangsteripomot ovat avtoritet (auktoriteetteja). Venäjän rikollisuuden rakenne on yleismaailmallinen: yksi tai useampi johtohahmo (avtoritet), sisäpiirin gangsterien rinki ja laajempi valikoima löyhästi liittoutuneita satunnaisia jäseniä. Mitään valtakunnallista hierarkiaa ei ole. Rakenne on esimerkiksi Italian mafiaa löyhempi.
Rikollisverkostoja
Mark Galeotti esittelee kirjassaan laajasti merkittävimmät itsenäiset rikollisjengit ja niiden tärkeimmät johtajat. Putinin pitkänä valtakautena useimmat rikollisjohtajat ovat ehtineet vaihtua uusiksi. Rikollisverkostoilla on omat reviirinsä ja rajasotia pyritään pääsääntöisesti välttämään. Matala profiili verkostojen kesken on havaittu yhteiseksi eduksi. Reviirirauhaa tosin uhkaavat nuoret malttamattomat rikolliset, kunnianhimoiset kuumakallet, joista eteneminen vorovskoi mirin portaikossa tuntuu liian hitaalta.
Verkostojen täsmällistä määrää ei tiedetä, sillä Venäjällä on myös monia hyvin löyhiä ryhmittymiä, jotka dominoivat jotain tarkkaa rikollista hanketta. Tällaisia ovat esimerkiksi Afganistanista heroiinia salakuljettava ”Pohjoinen reitti” sekä ”Ukrainalaiset”, jotka ovat todellisuudessa muita kuin ukrainalaisia. He toimivat Venäjän ja Ukrainan rajan yli höyläten hyötyä Itä-Ukrainan julistamattomasta sodasta. Galeottin mukaan selkeitä rikollisverkostoja on kuudesta kahteentoista.
Slaavilaisista verkostoista laajin on Moskovassa toimiva Solntsevo. Putinin vanhan kotikaupungin Pietarin merkittävin verkosto on Tambovskaja (Tambov). Sen Putin sai osin sidotuksi poliittiseen kontrolliin ja työkalukseen. Presidentiksi tultuaan Putin sovelsi samaa Tambovskaja-strategiaansa koko valtakuntaan: Saatte toimia, jos tuette virkamiehiä ja hallintoa ettekä sotkeudu politiikkaan.
Juuri Tambovskaja oli sen yleisen venäläisen trendin eturintamassa, jossa valta alamaailmassa siirtyi vorien käsistä avtoritetylle. ”Mitä enemmän laillista liiketoimintaa Tambovskajan johtajat keräsivät, sitä enemmän sen ohjasi heitä noudattamaan lakia ja sitä leveämmäksi tuli kuilu avtoritetyn ja bandityjen välillä. Tambovskaja on tunkeutunut energia- ja kuljetussektorille, tärkeimpänä niistä Pietarin polttoaineyhtiö PTK. Yritysten hallinta on kaapattu kiristämällä suojelurahoja. Toisaalta liikemiehet ovat menettäneet samaa tahtia valtaansa alamaailmassa. Galeottin mukaan monet Tambovskajan johtajista ovat päätyneet siksi toimimaan Espanjassa sekä Saksassa ja Baltian maissa.
Kirjan mukaan avtoriteteilla on oltava varaa lahjoa virkamiehiä ja bandyteja säilyttääkseen kotimaassaan asemansa portinvartijoina. Galeottin mukaan rikollisverkosto saattaa siksi siirtyä takaisin väkivaltaisempaan ja näkyvämpään rikolliseen toimintaan varsinkin huumeiden ja ihmisten salakuljetuksen osalta. Verkoston ”päivät saattavat olla (silti) luetut”. Tambovskajan organisaatio on hajoamassa jo nyt, uskoo Galeotti.
Samaa uskottiin myös Jegaterinburgin rikollisverkosto Uramašista Venäjän sisäministeriön järjestäytyneen rikollisuuden vastaisessa taistelussa mutta kukistumisen sijasta se vain tiivistyi. Uralin vuoristossa sijaitsevalla Jegaterinburgilla on pitkä rikollinen historia. Kaupunki toimi yhtenä väliasemana rangaistusvankien leirikuljetuksissa. Vahva Uramaš on ottanut nimensä Uralin konetehtaasta. Pienestä kaikki on alkanut: paikallisten kauppatorien kojumyyjien kiristys, alkoholinvastaisen kampanjan aikaiset laittomat tislaamot, sitten tehtaan myymien kiinteistöjen hankinta ja vuokraus monopoliasemasta käsin, alueen huumekaupan kontrolli. Uralmaš on nyt muuttunut vaikutusvaltaisten rikollisliikemiesten klubiksi, jonka jäsenet edustavat kirjoittajan mukaan karkeaa nationalismia mutta pitävät matalahkoa profiilia.
Venäjän Kaukoidässä ja Keski-Siperiassa hallitsee Varkaiden Kaukoidän liitto. Galeottin mukaan Kaukoidän alamaailma on ”melko primitiivinen”. Alueella käytiin jengisota 1990-luvun lopulla syinä kiistat kalastusteollisuudesta, saaliiden jaosta ja ”laiskanvirkojen uusjaosta”. Verisessä valtataistelussa moni jengipomo sai surmansa. Saaliinjaolle pyrki myös Euroopan-puoleisen Venäjän jengipomoja, paikallisella rikollisslangilla varjageja, kuitenkaan erityisemmin onnistumatta. Paremmin onnistuivat kiinalaiset rikolliset.
”…kaupalliset kontaktit toivat … kiinnostuneita potentiaalisia yhteistyökumppaneita kiinalaisesta alamaailmasta. Kauppaa alettiin käydä huumeilla, aseilla, laittomilla siirtolaisilla ja lopulta puutavaralla, raaka-aineilla, harvinaisilla eläimillä ja erityisillä hyödykkeillä, ja venäläiset alkoivat myös pestä entistä suurempia määriä rikollista kiinalaisrahaa.”
Galeottin mukaan pelkästään Kiinan rakennusmarkkinoille laittomasti hakattava venäläinen puutavara merkitsee valtavaa teollisuutta. Arvo on kenties 620 miljoonaan dollaria (oletettavasti vuodessa). Kaikkea puutavarasta kalaan salakuljetetaan ulos Venäjältä ja maahan tuodaan valmiita tuotteita ja laittomia siirtolaisia. Reittien kautta kulkee Etelä-Amerikan kokaiini Venäjälle ja Afganistanin heroiini ulos maasta. Kaukoidän Varkaiden liitto ei ole onnistunut pysäyttämään, vaan vain viivyttämään otteensa löyhtymistä ja Kaukoidän rikollisuuden sulautumista mahtavimpiin ja laajempiin rikollisuuden talouksiin.
Slaavilaiset ja muut
Slaavilaisten rikollisverkostojen rinnalla Venäjällä on lukuisia vähemmistökansallisuuksien rikollisverkostoja, niistä pelätyin ja mystifioiduin on tšetšenien verkosto. Mark Galeotti kuvaa tapaamistaan Moskovan kalleimman ja taitavimmaksi mainitun palkkamurhaajan kanssa, tšetšenin peitenimeltä Borz kanssa. ”Borz oli ystävällisyyden perikuva”, hän kuvaa kokemustaan Moskovan päälentoasemalla. Häneltä M.G. sai valikoituja tietoja tšetšenien toimintatavoista.
Ei-slaavilaisen ryväksen muodostavat Venäjälle ja eritenkin Moskovaan pesiytyneet ”Vuoristolaiset”. He koostuvat useista etnisistä rikollisryhmistä, ainakin tšetšeneistä, georgialaisista, armenialaisista ja azereista. Armenialaisia on varsin vähän, mutta azerit muodostavat kiinteän sukulaissiteisiin perustuvan yhteisön, jonka jäsenillä on kykyä liikkua notkeasti edestakaisin Venäjän ja Azerbaitžanin välillä välttäen pidätyksiä ja salakuljettaen tavaraa. Azerien pienempiä ryhmiä toimii myös muualla, Moskovasta Vladivostokiin asti. Vuoristolaiset hallitsevat Moskovan toreja, muiden muassa hedelmäkauppaa.
Georgian vorovskoi mir oli Neuvostoliiton aikana pahamaineinen ennennäkemättömän laajan ja julkean korruptionsa vuoksi. Se lähti myös röyhkeästi hyödyntämään Gorbatšovin politiikan avaamia mahdollisuuksia. Johtajaksi nousi pankkiryöstöistä tuomittu tappaja Dšaba Ioseliani, joka perusti 1989 puolisotilaallisen Mhedrionin (”Ritarit”). Se oli suojelubisnekseen, huumekauppaan, kidnappauksiin, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja politiikkaan keskittyvä ryhmä. Georgian ensimmäiseksi presidentiksi noussut Zviad Gamsahurdia vangitutti Ioselianin, mutta tämä pääsi vapaaksi vallankumouksessa, joka pakotti Gamsahurdian maanpakoon. Ioselianilla oli vuosien ajan näkyvä osa Georgian hallituksessa, kunnes hän kuoli sydänkohtaukseen 2003.
Georgian rikolliset perivät Ioselianin jäljiltä kunnossa olevan verkoston. ”Vorit omaksuivat… roolin kuninkaantekijöinä ja parlamentaarikkoina.” Georgiassa kuumapäinen presidentti Mikheil Saakašvilin hallinto käynnisti kampanjan vorien päänmenoksi mallina Italian kamppailu mafiaa vastaan. Kampanja onnistui: Rikollisten valta murtui oleellisesti. Seurauksena monet georgialaisrikolliset valitsivat 2000-luvulla maanpaon ja toiminta-alueekseen Venäjän. Heistä tuli moskovalaisen Solntsevon reviirille tunkeutuva Lavrušniki (”Laakerinlehdet”). Heidän voimansa perustuu yritteliäisyyteen ja taitoon tehdä sopimuksia. Lavrušnikin ”kummisetiä” ovat ”imperiumin rakentaja” Tariel Oniani, ”verkoston kutoja” kurdilais-georgialainen Aslan Usojan ja ”kapinallinen”Rovšan Džanijev.
Yksi rautaisimmista georgialaisista toimijoista jopa Venäjän mitassa on Tariel Oniani (”Taro”). Hän on ”ehkä eräs vaarallisimmista ja hajottavimmista voimatekijöistä nykyajan Venäjän alamaailmassa. Hän ei piittaa vanhoista tavoista, sopimuksista ja tasapainosta, jotka ovat pääasiassa säilyttäneet alamaailman rauhan vuosikausien ajan”… ”Oniani ei hanki liittolaisia, kun voi hankkia alamaisia.”
Hänen sisäpiirinsä jäsenet ovat pitkälti peräisin Kutaisin klaanista, kuten suurin osa georgialaisista rikollisryhmistä Venäjällä. Klaanin johtaja Merab Dšangveladze (”Džango”) ”näyttää olleen Onianin oikea käsi kostoksi siitä, että Usojan yritti riistää tältä vorin arvon vuonna 2008.
Onianin ja Usojanin välillä on käyty kiivasta riitaa rahasta, jonka Usojanin katsoi käärineensä Espanjassa mutta johon Oniani näki itsellään olevan oikeutta yhteisten rahanpesuoperaatioiden ja laittomien maahanmuuttajien salakuljetuksien johdosta. ”Venäläisten rikollisten taakaksi lankesi rauhan hierominen Onianin ja Usojanin välille.” Prosessissa yksi Onianin lähimmistä miehistä sekä itse venäläissovittelija murhattiin. Kesällä 2010 Oniani tuomittiin kymmeneksi vuodeksi huipputurvalliseen vankilaan hänen roolistaan toisen georgialaisen ”liikemiehen”, Johnny Manadzen kidnapauksesta. Vankeus ei ole kuitenkaan estänyt Oniania hallitsemasta imperiumiaan.
”Tämä yhdistelmä kokoa, kurinalaisuutta ja julkeutta teki – ja tekee vielä tätä kirjoittaessani – Onianin organisaatiosta luultavasti vaarallisimman, dynaamisimman ja hajottavimman koko Venäjän alamaailmassa, vaikka se ei olekaan niistä suurin.”
Mutta mahtitekijä oli myös vuonna 2013 murhattu Aslan Usojan (Ded Hassan, Isoisä Hassan). Galeottin mukaan hän kohosi yhdeksi Venäjän mutkikkaan multietnisen alamaailman hallitsevimmista hahmoista. Hän pystyi hieromaan sopuratkaisuja niin valtion, etnisten venäläisjengien, georgialaisten kuin tšetšeenienkin kanssa. Hänestä tuli yksi tuolloin edelleen olemassa olleen yhteisen obštšakin (rikollisten sosiaalinen turvarahasto) kirstunvartijoista eli käytännössä alamaailman pankkiiri.
Kun Usojan oli pidätetty vuonna 1995 poliisin tekemässä ratsiassa hänen Sotšissa järjestämässään vor v zakonen (ydinryhmän) kokouksessa, sanomalehti Nezavisimaja gazeta julkaisi liigataulukon Venäjän rikollisjengeistä, siis urheilun liigataulukkojen tapaan. Sen mukaan Usojanin ryhmä oli kolmantena edellään vain Solntsevo ja Kaukoidän varkaiden liitto. Usojanin jengin toiminta-alue oli maantieteellisesti laajin: sen sydänmaita olivat Moskova ympäristöineen, Jaroslavl, Krasnojarsk, Irkutsk, Krasnodar ja Pohjois-Kaukasia, mutta se toimi myös Ukrainassa, Moldovassa, Valko-Venäjällä, Armeniassa ja Georgiassa sekä Espanjan, Kreikan ja Balkanin hotelleissa. Usojan pyrki luomaan rikollisten imperiumin hallitusti siten, että varat jakautuvat siihen liittyville autonomisille liikeyrityksille.
Usojanin murhan järjestämisen pääepäillyt ovat vankilasta toimineen Onianin ohessa aiemmin mainitsemani nuori azerikapinallinen Rovšan Džanijev, jonka tavoitteena oli riistää Usojanin rooli ”Vuoristolaisten” yhteisössä.
”1990-luvulla kunnianhimoiset nuoremmat gangsterit saattoivat odottaa nopeaa ylenemistä joko toisilta jengeiltä ryöstettyjen uusien tilaisuuksien hyödyntämisen tai vanhempien gangstereiden murhien kautta. Mutta kun aluerajat kiinteytyivät, murhat vähenivät ja uusia tilaisuuksia tarjoutui harvemmin, ylennykset olivat hitaampia ja harvinaisempia.”
Džanijevista tuli magneetti, joka veti puoleensa toisia tyytymättömiä nuoria rikollisia. Hänestä tuli sukupolvien välisten jännitteiden symboli. Hänen pomojaan olivat Moskovan huumekaupan nokkamiehet, jotka hallitsivat kaupungin hedelmä- ja vihannesmarkkinoita. Hänelle tärkeä laittoman tavaran ja palveluiden kaupan foorumi, Tšerkizovon tori, suljettiin itäisessä Moskovassa vuonna 2009. Džanijev menetti myös toisen apajansa, kun Oniani antoi tukensa Pokrovskin vihannestorin ryöstölle häneltä. Džanijev murhattiin Turkissa vuonna 2016. Yksi syy oli hänen järjestämässä Usojanin murhassa, toinen siinä, että hän haastoi avoimesti rikollisvallan tasapaino.
Galeottin mukaan omilla tavoillaan kaikki kolme, Oniani, Usojan ja Džanijev tarjosivat erilaisen vastauksen siihen, kuinka luoda nykyaikaan sopiva rikollisuuden rakenne, joka ei kuitenkaan hylkää täysin vanhoja tapoja ja lojaaliuksia. Usojan tarjosi puoliautonomista, toisiaan tukevien ryhmien liittoa, ”Vuoristolaisten” vastinetta slaavien verkostoille. Džanijeville vallitsevan tasapainon järkyttäminen meni etnisten juurien edelle. Onianin malli oli armoton ja keskittävä malli. ”Se näyttäisi tällä hetkellä vallitsevan.”
”… on vaikeaa olla näkemättä näiden mallien välistä kamppailua epätoivoisena ja brutaalina viimeisenä hengenvetona, jonka jälkeen myös vuoristolaiset sulautuvat modernin euraasialaisen alamaailman multietniseen, monia hyödykkeitä tulvivaan rikoksen, bisneksen ja politiikan verkostoon. Vastarinta on turhaa.”
Venäjän rikollisverkoston lisäksi Mark Galeotti käy pikaisesti läpi myös ”ikävät naapurit”. Niistä Ukraina on hyvä esimerkki maasta, jossa kaikilla tärkeimmillä venäläisillä ryhmillä on intressinsä, operaationsa ja kumppaninsa ja jossa vorien kulttuuri on voimissaan. Ukrainan rikollisuus on tiiviissä yhteydessä korruptoituneeseen eliittiin ja talouden oligarkiseen hallintaan. Vaikka Itä-Ukrainassa luodit viuhuvat, huumeet virtaavat ”rajan” yli esteettä. Aljaksandr Lukatšenko pitää Valko-Venäjällä alamaailman otteessaan, mikä muistuttaa tilaa Neuvostoliitossa 1970-luvulla. Moldovan, Armenian ja Kirgisian alamaailma on heikko, mutta ”niin ovat myös valtiot”. Niissä venäläisverkostot pystyvät poimimaan rusinat pullasta. Paikalliset jengit tekevät venäläisten kanssa yhteistyötä innokkaasti, joten reviirivaltauksia ei tarvita. Keski-Aasiassa (Tadžikistan, Turkmenistan, Kazakstan ja Uzbekistan) tärkeimpiä rikollisorganisaatioita johtaa eliittikoneisto tai organisaatiot ovat siitä riippuvaisia.
”Organisaatioiden roolina on usein ohjata korruptiosta ja valtion varojen kavalluksista saatuja tuloja eliitille tai pyörittää eliitin puolesta rikollisia organisaatioita, etenkin huumekauppaa. Näissä tapauksissa gangsterit ovat usein korruptoituneen eliitin käsikassaroita, joiden olemassaolo voidaan kiistää.”
Georgiassa valta on siirtynyt uudelle sukupolvelle. Miljardööri Bidzina Ivanišvilin vuonna 2012 perustaman Georgialainen unelma -puolueen nousu johti Moskova-suhteissa pehmeämpään politiikkaan. ”Sen jälkeen maassa ei ole hoitamattomia bisnespaikkoja, joita venäläiset pystyisivät nopeasti tai helposti käyttämään hyväkseen.”
Venäjän reunalla on joukko jäätyneitä pikkuvaltioita, Moldovan Venäjä-mielinen Transnistria, Georgian entiset Etelä-Ossetia ja Abhasia ja Ukrainan Donbass. Ne ovat venäläisen rikollisuuden vapaita markkina-alueita, tosin kooltaan pieniä. Niissä kukoistaa laiton ase- ja ihmiskauppa sekä rikollinen rahanpesu.
Huumeita ja juustoa
Huumeet ovat vankka ja varma rikollisuuden tulolähde. Keski-Aasiasta tuleva heroiini on kansallinen ongelma. Venäjällä käytetään asukasta kohti heroiinia eniten maailmassa. Virallisten lukujen mukaan liki kuusi prosenttia maan väestöstä (noin 8,5 miljoonaa ihmistä) on huumekoukussa tai säännöllisiä käyttäjiä. Venäjä kuluttaa viidesosan maailman heroiinintuotannosta. Heroiinin leviämistä edistää myös se, että salakuljetusjengit ottavat palkkio-osuutensa itse aineena, jota sitten myyvät paikallisesti voitolla.
Tuloaan markkinoille tekevät huippuvaaralliset huumeet, kuten krokodil (desomorfiini, joka saa kirjan mukaan käyttäjänsä ihon vihertämään ja suomuille, jopa lihan mätänemään).
Kun Euroopan Unioni asetti Venäjälle pakotteita Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014 ja Venäjä vastasi vastapakotteilla, ranskalaiset juustot kuuluivat kieltolistalle. Viiveettä heroiinin kanssa alkoi kuitenkin salakuljetusmarkkinoilla liikkua uusi tuote, juusto. Se liikkui Venäjän markkinoille valkovenäläisillä kääntölavarekoilla.
Hakkerit kysytty ammattikunta
Keskeinen nykypäivän rikollisuuden alalaji on hakkerointi, osaaminen, jota valtio tarvitsee ja tilaa rikollismaailmalta.
”Teollisuusanalyysien mukaan Venäjä vastasi vuonna 2011 noin 35 prosentista globaaleista kyberrikollisuuden tuotoista, rahassa ilmaistuna 2,5 miljardin ja 3,7 miljardin väliltä. Epäsuhta Venäjän osuuteen globaalista informaatioteknologiamarkkinoista on valtaisa, sillä tuolloin Venäjän osuus oli noin yhden prosentin luokkaa.”
Galeottin mukaan monet maailman tietokonerikollisista hyödyntävät Venäjällä kehitettyjä ja venäläisten myymiä ohjelmia ja työkaluja tai palvelimia, joita tarjoaa pahamaineiseksi luonnehdittu yritys Russian Business Network (RBN). Sitä on kuvattu suurrikollisten operaatioiden vuokrapalveluksi, jonka on raportoitu vastanneen jopa 60 prosentista kaikesta kyberrikollisuudesta.
Venäläisen hakkerointiylivallan katsotaan juontavan korkeamman matematiikan perinteestä ja alkukantaisista laitteista, jotka kannustivat ohjelmoijia opettelemaan koodausta valmiisiin ohjelmiin luottamisen sijasta. Kun puuttui kunnollisia laillisia työtilaisuuksia, se loi väylän hakkerien kehittymiseen. Hakkerit ovat venäläisille teknisiä ammattilaisia. Heitä voidaan pestata ja heitä pestataan ammattisalamurhaajien, väärentäjien ja rahanpesijöiden tavoin asiantuntijoina erilaisiin operaatioihin.
Kremlin palveluksessa
Galeotti kuvaa teoksensa lopulla neljää rikollissodaksi kutsumaansa poliittista operaatiota. Ne ovat Krimin valtaus, Donpassin polttaminen, Krimintern ja takapakki. Tiivistettynä: niin Krimin valtauksessa kuin Itä-Ukrainan sodassakin Kreml käytti ja käyttää suoritusportaina rikollisorganisaatioita. Jo ennen Neuvostoliiton romahtamista Krimistä oli tullut salakuljettajien ja mustan pörssin kauppiaiden sekä tuottoisten kavallushankkeiden paratiisi kohteina terveyskylpylät ja lomakeskukset. Jengit pakottivat paikalliset yritykset maksamaan osinkoja ja myymään jengien tuotteita tuhopolttojen, pahoinpitelyjen ja vielä pahemman uhalla. Huumeiden sekä väärennettyjen tai verottomien savukkeiden kuljetukset riippuivat suhteista Venäjän rikollisverkostoihin.
Niin Ukrainan kuin sille kuuluvan Kriminkin tilanteessa Kreml pystyi lähestymään potentiaalisia liittolaisiaan Krimin alamaailman kanavien kautta. Niinpä Krimin miehityksessä ”itsepuolustusjoukot” käyttivät ”yhtä paljon aikaa liikeyritysten valtaamiseen – mukaan lukien autoliike, jonka omisti Ukrainan tulevan presidentin Petro Porošenkon liikekumppani – kuin varsinaiseen strategisten kohteiden valtaamiseen”.
Kiovan Maidanin jälkeen Kremlin tavoitteena oli luoda Donbassissa kaaos, joskin kontrolloitu ja aseilla varustettu. Voreille avautui loistava tilaisuus muuttaa katujoukkonsa laillisen vallan haltijoiksi. Väärennetyn alkoholin ja tupakan laiton tuotanto ja vienti Venäjälle, Ukrainaan ja Eurooppaan lisääntyi, kun valta oli käytännössä rikollisten käsissä. Se koskee myös aseita, joissa piikki Kremlistä on yhä auki. Vaikka Donbassissa päätekijät ovat armeijan ja turvallisuuspalvelun veteraaneja, rivijäsenet ja nuoremmat komentajat ovat alamaailman väkeä.
”Kun pääsin perille, tajusin muutamassa minuutissa, ettei se ollut sotilaallinen yksikkö – se oli rikollisjengi”, raportoi kokemuksiaan yksi venäläinen Donpassin vapaaehtoinen seikkailija.
”Pitääpä Kreml tätä kaikkea onnistuneena tai ei, on kiistatonta, että Donpassissa käydään rikollista sotaa, eikä pelkästään kansainvälisen lain termien puitteissa”, kuittaa Mark Galeotti.
Moskova käyttää venäläislähtöistä järjestäytynyttä rikollisuutta tarpeensa mukaan erilaisissa rooleissa käydessään ”poliittista sotaa” hajottaakseen, hämätäkseen ja demoralisoidakseen länsimaita, varsinkin Eurooppaa. Moskova värvää kyberrikollisia tai yksinkertaisesti ottaa heihin silloin tällöin yhteyttä vastineeksi heidän pysymisestään vapaalla jalalla. Venäjän alamaailma saattaa haitata vakavasti maan yhteiskunnallista, poliittista ja taloudellista kehitystä, mutta se myös voidaan valjastaa maan ulkopolitiikan työkaluksi, kuten myös tehdään.
Entä Galeottin mainitsema neljäs sota: takapakki. Sillä hän tarkoittaa turvallisuuspalvelu FSB:n suhdetta rikollisuuteen. Yksinkertaistettuna: Missä kulkee lopulta rosvon ja poliisin välinen raja? Turvallisuuspalvelu on pitkään käyttänyt voreja ja heidän verkostojaan satunnaisina kiristyksen ja tiedonhankinnan työkaluina. Kun FSB helpottaa salakuljetusta, se saa vastapalveluna osansa voitoista. Yhteydet voreihin korruptoivat valtion turvallisuuspalvelu-upseereita entistä pahemmin. Heidän etuoikeutettu asemansa, tehokkaan valvonnan puute ja lain ulkopuolella olevien menetelmien käyttö ovat kaikki olleet tekemässä heistä, FSB:n entisen johtajan Nikolai Patruševin ilmaisulla Venäjän ”uuden aateliston”, rikollisen verkostojen luojia.
”Mitä enemmän tiedustelupalvelut käyttävät rikollisia resursseinaan, niin hakkereina kuin tappajinakin, ja mitä enemmän he ovat tekemisissä näiden kanssa, sitä suurempi on vaara, että palkkaajasta tuleekin palkkalainen”, Galeotti muistuttaa.
Siinäpä vuodatukseni II tuhdista ja ruuhkarunsaasta teoksesta. Paljon jätin asiaryväksiä pois, tärkeitäkin. Lukijoita kiinnostavia olisivat joidenkin legendaaristen gangstereiden vaiheet. Yksi gangstereista on Galeottia eniten kiinnostunut Volodja, palkkamurhaaja ja ”torpedo”, liikanimeltään Tšainik (”Teekannu”). Hänen ja hänenkaltaistensa vaiheita olisi voinut kuitenkin seurata vain, jos teoksen lopusta löytyisi myös kirjassa mainittujen gangstereiden henkilöhakemisto. Gangstereita tulee ja menee. Silti hakemistosta olisi ollut iloa teokseen taannehtivasti palatessa. Nyt kuitenkin elävät tai kuolleet henkilöt jäävät osaltani kasvottomiksi.
Voima ja valta -teos on tutkimus, vaikka myös populaariksi lukemistoksi suunnattu. Siinä on siis lähdemerkinnät. Katsoin Galeottin käyttämiä lähteitä kuitenkin hyvin harvoin. Tuhti teos, runsas ja antoisa, tuo merkittävää lisäarvoa Venäjä-tietämykselle, niin meillä kuin muualla.
Mark Galeotti: Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. Docendo 2019, lähteineen ja hakemistoineen 431 sivua. Suomennos Hannu Tervaharju.
Annelin kirjoissa 