Harva kirja on herättänyt minussa yhtä voimakasta oudoksuntaa ja vierautta kuin lukiessani Annika Oksasen aikuiselämästään kirjoittamansa kirjan Kansainvälisissä tehtävissä – kotirouvana. Ei kirjoittaja ollut kansainvälisissä tehtävissä. Aviomies oli ja vaimo lähti mukaan viettäen 19 vuotta elämästään kotirouvana vieraissa maissa, niistä suurimman osan Kiinassa miehen asemapaikkana Shanghai.
Annika Oksanen (s. 1955) päätyi kotirouvaksi viimeistellessään pro graduaan yli 30 vuotta sitten. Aviopuoliso nimitettiin suuren yrityksen kansainväliseen tehtävään. Vaihtoehtoja oli kaksi: mies hylkää tarjouksen ja jää Suomeen tai ottaa tehtävän vastaan ja lähdetään yhdessä.
”Valitsin kotirouvuuden kaksi kertaa ennen kuin todella ymmärsin, mitä olin valinnut. Sitten olikin jo liian myöhäistä.”
Tehdyn valinnan seurauksena muut vaihtoehdot hupenivat vuosien juoksussa. Annika Oksasesta oli tullut taloudellisesti täysin riippuvainen puolisostaan.
Ulkosuomalaisuuden asemakaupunkeja olivat Lusaka, Peking, Shanghai, Bangkok, Singapore ja Abu Dhabi. Sambiassa Oksanen oli vielä kotiäiti mutta Pekingin kaksivuotiskaudella lapsi lähti pesästä ja kotiäidistä tuli kotirouva.
Eläkeiän koittaessa pariskunta palasi Suomeen, Nurmijärvelle. Ensivaikutelmana oli muutto suurkaupungista suoraan talviseen metsään, ainakin melkein. Elämänmuutos oli jyrkkä. Annika Oksanen ei ole kertomansa mukaan luontoihminen, vaan kaupunkilainen, joka viihtyi Shanghain kaltaisissa suurkaupungeissa. Shanghaista tuli heidän ekspatriaattisuudessaan 14 vuoden mittainen elämänvaihe. Siitä ajasta mies oli paljon matkoilla eri puolilla Kiinaa, välillä Kaakkois-Aasiassa tai hän teki yrityksen odotusten mukaisesti pitkiä työpäiviä. Annika Oksasen kirjasta mies on poissa lukuun ottamatta yhtä ulkomaisille asujille tarkoitettua myyntimessua, minne pariskunta meni yhdessä. Oletan kirjan antavat kuitenkin liioitellun kuva yhteisten käyntien olemattomuudesta.
Lukemani perusteella Annikan kotirouvan roolista ei löydy kansainvälisiä velvoitteita. Hän karttoi esiintymistä ja edustamista viimeiseen asti. Hän viihtyi yksin ja vaikuttaa kertomansa perusteella epäsosiaaliselta. Tyhjänaikainen small talk kestohymyineen ei ollut hänen juttunsa.
Hän kertoo omista ontolta kumisevista päivistään ja hän pohtii naiseuden toteutumismuotoja naiseutta käsittelevän kirjallisuuden kautta, jollaiseen hän on perehtynyt myös väitöskirjaa tehdessään. Väitöskirjan kotirouvuudesta hän teki pariskunnan asuessa ulkomailla. Hänen kirjansa lopussa on 50 teoksen teosluettelo, joten hyvin laveasti hän on asemansa pohdintaan paneutunut suomalaisen ja kansainvälisen kirjallisuuden kautta. Osuudet ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Oman normipäivän kuvaukset saivat minut huokailemaan. ”Herttinen sentään, tuollaisia elämäntapoja on vielä olemassa. Booring.”
●●●
Kiinnitin Oksasen kirjaan huomioni Helsingin kirjamessuilla. Taustalla olivat kolmen tuttuni kokemukset kotirouvan velvoitteista. Ne eivät vähimmässäkään määrin osu yksiin Oksasen elämäntapavalintojen kanssa.
Ensimmäinen tutuistani oli ulkomaan komennuksen aikaan kouluikäisten lasten äiti. Hän oli ulkoasianministeriön alaisen lehdistöneuvosmiehen vaimo. Hänen tehtäväksi lankesi emännöidä kodissaan lehdistön, kärkipoliitikkojen ja silmäätekevien tilaisuuksia, siis suunnitella ja toteuttaa vaikkapa illallisvastaanottoja runsaine tarjoiluineen ja näyttävine kattauksineen. Ei tavan takaa, mutta omaa maataan pariskunta edusti ja sille suhteita rakensi. Lehdistöneuvos ja hänen puolisonsa asemapaikkanaan Tukholma järjestivät myös ainakin kerran Suomen itsenäisyyspäivän vastaanoton illallisineen. Velvollisuus vaati rouvalta pitokokin kykyjä. Hän oli ylpeä taidoistaan. Hän oli taitava ruuanlaittaja sekä sosiaalinen ja kielitaitoinen henkilö. Syntyneet materiaaliset kustannukset Suomen valtio luonnollisesti maksoi. Mutta palkkaa rouva ei työpanoksistaan saanut eikä liioin työtodistusta miehensä työkauden päätyttyä.
Toinen nainen oli diplomaattimiehensä mukana Nepalissa ja eri Afrikan maissa. Hän pursusi energiaa ideoiden ja organisoiden erilaisia kampanjoita kohdemaassa. Hänkin kirjoitti nomadivuosista muistelmat, mutta painatti niistä vain muutaman numeroidun kappaleen läheisimmille ystävilleen. En kuulunut saamaan oikeutettuihin eikä edes kirjaa häneltä kuulemani mukaan ruinannut Helsingin Sanomat.
Kolmas henkilö oli piispan vaimo. Vanhoilla päivillään hän kertoi, miten heidän kuului tuohon aikaan vastata hiippakunnan virallisista tilaisuuksista. Piispa ja piispatar jopa leipoivat yhdessä. Edesmennyt piispa oli taitava karjalanpiirakoiden rypyttäjä. Väärin käytettyä aikaa? Sain sen kuvan, että he venyivät oman jaksamisensa kustannuksella. Velvollisuus veti eikä hiippakunnalla ollut varaa tarjota apuvoimaa.
●●●
Jotain tämänsuuntaista odotin Annika Oksasen kirjasta. Kohtasin vallan muuta. Konteksti on nyt kansainvälinen liike-elämä. Kohtasin arkkityyppisen kotirouvuuden, siis sellaisen, jolla on tyhjänpäiväisen elämän imago.
Tyypillinen päivä näytti tältä: herääminen yhdeksän tietämillä, teetä kelloon tuijottamatta, unien jatkamista, sähköpostia ja tietokonetta, kotilounas, kotonaoloa sen aikaa kun kiinalainen kahdesti viikossa käynyt pyykkien silittäjä ja siivooja touhusi (palkanmaksu hänelle lopuksi käteisellä), kävely pääasiassa kolmeen tuttuun kauppaan ostoksille. Kävelystä omassa rauhassaan Oksanen piti, se meditoi. Lähin kaupoista, kioski, oli hätävara, toinen ”lohtukauppa”, tavaratalo kauempana ostos- ja ”ajanviettokauppa”.
Shanghain vuosistaan Oksanen laskee ansiokseen ylläpitää kulutusta ja sitä kautta tukea kansantaloutta ja työllisyyttä asemamaassa. Hän käy säännöllisesti mani- ja pedikyyrillä ja kampaajalla, ostaa uusia laukkuja, kenkiä ja vaatteita, hoitoaineita, kukkia, hedelmiä ja pullovettä. Hän käyttäytyy kuin Betty Friedanin kuvailema amerikkalainen kotirouva, jonka ”yhteiskunnallinen velvollisuus on pitää osaltaan Yhdysvaltain talouden rattaat pyörimässä. Niinpä kotirouvat täyttivät päivänsä käymällä ostoksilla.”
”Vaikka olen koko kotirouvaurani ajan ponnistellut tehdäkseni eron itseni ja arkkityypin välillä, Shanghaissa luovutin. En jaksanut kehitellä vivahteikkaampaa kodin ulkopuolista ajankulua kuin ostoksilla käymisen.”
Huh! Lievennykseksi todettakoon, että Pekingissä asuessaan Kiina-kauden kahtena ensimmäisenä vuonna Annika Oksanen teki vimmaisesti väitöskirjaa naisten roolista miestensä tukena ekspatriaattisuudessa. Hänestä sukeutui valtiotieteen tohtori. Mutta aikomus kehittää itselle jonkinlainen akateeminen rooli surkastui nopsasti. Hän antoi periksi saamatta läpi ainokaistakaan tieteellistä artikkelia.
Oksanen ei tykkää kokkaamisesta. Järkytyin hänen pikaruoka-lounaistaan: makaronin seassa tonnikalaa ja ketsuppia tai tomaattikeittoa monipuolistettuna purkillisella tonnikalaa. Tavaratalojen kotiruuan ainekset maksoivat miltei enemmän kuin ravintolaruoka. ”Miksei käynyt ravintoloissa?” kummastelin. Alliksi kutsutun tutun kokemukset ovat samanlaiset: ”Kauppojen tarjonnasta on vaikeaa löytää helppoa kokattavaa. Olemme syöneet viisi viikkoa tomaattipastaa ja valmispitsaa.” Kiinassa.
Annikalle kehittyi nopeasti vakiokulkureitit ja vakiokaupat. Kielitaidottomana hän ei mielellään lähtenyt seikkailemaan eikä luottanut kiinankielisen kartan tulkintataitoonsa. Hänen käyttökielensä oli englanti. Se rajasi liikkumista. Harvat kiinalaiset puhuivat tuolloin englantia edes välttävästi.
Tottahan hän aluksi innostui opiskelemaan kiinaa, mutta innostus laimeni nopsaan motivaation puuttuessa. Asuminen Shanghaissa, vaikkakin monen monituisia vuosia, olisi väliaikainen olotila. Väliaikaisuus rajasi myös halun luoda suhteita kaupungin muihin kotirouviin. Ystävystyminen on vaativaa ja joku kirkas päivä ystävä muuttaisi jo muualle. Ei maksanut vaivaa. Sitä paitsi kotirouvaverkostot lienevät lopulta juorupiirejä. Joitakin tuttavuuksia hän loi ilmeisesti siksi, että sai vaihtaa heidän kanssaan kokemuksia kotirouvuuden eri ulottuvuuksista, aiheesta jota hän kirjassaan erittelee. Hän nimeää naiset Elliksi, Alliksi, Nelliksi ja Salliksi.
Innokkaana lukijana hän piti jonkin aikaa lukupiiriä. Siinä keskusteltiin vain kirjasta. Alkuvaiheessa hän yritti öljyvärimaalausta. ”En kuitenkaan jatkanut alkeiskurssia pidemmälle, sillä pelkkä jonkin asian harrastaminen ei minulle riittänyt.”
”Ooppera ei ole minua varten. Klassisen musiikin konsertitkin ovat poissa laskuista, koska en jaksa kuunnella riittävällä hartaudella…”
Kiinnostuksen puute huokuu läpi kirjan. Kuvattu elämä näyttäytyy latteana vailla innostusta, jopa vailla unelmia ja tulevaisuutta. Elämästä huokuu tarkoituksettomuus. Päivät kuluvat samankaltaisina.
Hän ei ollut turisti, joka tutustuu erilaisiin nähtävyyksiin ja paikalliseen kulttuuriin.
”Bangkokissa vieraillessani matkustamista rakastava lapsuudenystäväni pöyristyi huomatessaan, kuinka vähän olin kiinnostunut elämyksistä, joita eksoottinen Thaimaa turisteille tarjosi. Se, että kaikista hänen tuntemistaan ihmisistä juuri minulla oli mahdollisuus asua ulkomailla, tuntui hänestä hillittömältä inhimillisten resurssien tuhlaukselta. Maat ja kaupungit vaihtuvat, mutta Annika se vaan kykkii täällä neljän seinän sisällä.”
●●●
Antoisinta Annika Oksasen kirjassa on valikoidut poiminnat naiseutta koskevasta kirjallisuudesta. Yksi sellainen on Elämän tarkoitus -kirjassa (Frank Martela, 2020) esitelty itsemääräämisteoria. Siinä ihmisellä nähdään olevan kolme psykologista perustarvetta: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden ja läheisyyden tarve.
”Eniten kotirouvilla on vaikeuksia suhteessa autonomian tarpeeseen.” Tekojen ja valintojen tulee olla itse tehtyjä, ei ulkoisesti pakotettuja.
Annika Oksasta ei pakotettu muuttamaan ulkomaille, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut ottaen huomioon avioliitto, perheen yhtenäisyys ja silloinen oman vihreän oksan puuttuminen. Niin hän tuli omistaneeksi koko aikuiselämänsä miehensä uran tukemiseen läsnäolollaan tullen taloudellisesti miehestään riippuvaksi.
Kyvykkyyden tarpeesta Elämän tarkoitus suosittelee laajan taitokirjon hankintaa. ”Joutilaisuus on huomattavasti huonompi eloonjäämisstrategia kuin uusien taitojen hankinta.” Oma lehdistöneuvos-rouvaesimerkkini osoitti, että tuttavani kyvykkyystarpeet täyttyivät täysimääräisesti siksi, että hän oli entuudestaan hankkinut laajan kirjon erilaisia, hyödyllisiksi osoittautuneita taitoja.
Yhteenkuuluvuuden tarpeen tulkitsin Oksasen osalta täyttyneen, sillä hän kuvaa aviosuhdettaan kestäväksi kumppanuudeksi. Vaikka mies oli jatkuvasti matkoilla ja teki pitkää päivää ja vaikka kiinattaret säilyttivät uhkaavasti notkean solakkuutensa ikääntyessäänkin, Annika luotti omaan suhteeseensa.
Kotirouvien yleiseksi peloksi hän kertoo tulemisen miehen hylkäämäksi. Sellaista tapahtuu, jos on tapahtuakseen, ulkomailla siinä kuin kotimaassakin. Ulkomaan komennukselle ei tule lähteä motiivina tilkitä rakoilevaa avioliittoa. Ulkomailla asumisesta ei ole suhteen pelastajaksi, jos suhde ei ole vakaa. Oksasilla oli.
●●●
Olen syvästi työmoraalin läpäisemä suomalainen. Kotirouvuus istuu maailmaani huonosti. Kotirouvuutta ei arvosteta ja sen Annika Oksanen tunnisti koko aikuisuutensa ajan. Hän on syyllistänyt itseään ja tuntenut häpeää. Ehkä nämä negatiiviset tuntemukset ovat vahvistaneet hänen eristäytymisen ja yksinolon viehtymystään.
Hän ei ole pakottanut itseään toisenlaiseksi toimijaksi, jollainen ei ole. Hänelle vain on langennut vapaus olla tekemättä juuri mitään. Useimmille niille, joille tekemättömyys lankeaa, se osoittautuu vapauden sijasta vankilaksi. Tekemättömyyden kyllästämästä vapaudesta kärsivät työttömät työikäiset, usein myös pitkäaikaissairaat ja vanhukset.
Vaikka Oksanen kirjoitti päiviensä tapahtumia/ tapahtumattomuutta muistiin, hän on kirjassaan tukeutunut muistiin joka on tunnetusti valikoiva ja pettävä. Hän nostaa esiin oman elämänsä tyhjänpäiväisyyttä, tekemättömyyttä, niukkaa kiinnostustaan kohdemaasta ja maailmanmenosta. Hän kertoo häpeästä ja itsesyytöksistä. Tämänkaltaisella itsepaljastuksella hän osoittaa rohkeutta ja kirjoittaa näin myös itsepuolustustaan. Tietoisesti? Ehkä ei. Mutta hän tuntee olevansa sinut aikuismenneisyytensä kanssa:
”Shanghai on varissut mielestä, kuin en olisi missään Kiinassa koskaan asunutkaan…
Abu Dhabissa annoin viimein periksi. Huomasin pikkuhiljaa rentoutuvani, eikä se, että olin kotirouva, tuntunut maailmanlopulta…
Nykyään kykenen suhtautumaan kotirouvamenneisyyteeni stoalaisen tyynesti.”
Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä – kotirouvana. Reuna 2023, 146 sivua.
Annelin kirjoissa 