Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia

Vladimir Putin monentaa itsensä. Mutta keitä hän kuuntelee ja keillä on asema hänen lähipiirissään?

Vladimir Putin monentaa itsensä. Mutta keitä hän kuuntelee ja keillä on asema hänen lähipiirissään?

Heti kärkeen: Mihail Zygarin teos Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia on mitä mainioin teos, suorastaan herkkua. Mitä enemmän on seurannut erityisesti Venäjän politiikkaa, sitä anteliaammaksi kirja osoittautuu. Siksi on merkillepantavaa kannen sisäkäänteeseen poimittu luonnehdinta entiseltä Moskovan suurlähettiläältä Rene Nybergiltä: ”Paras lukemani kokonaisesitys Putinin vallasta ja siitä Venäjästä, jota hän johtaa.”

Lukemisenaikainen ja -jälkeinen tuntemukseni oli paljon laihemmilla perustiedoilla tämä: Luonnehdinta osuu! Kirja tarkentaa ja syventää tietojamme, mutta täysin erilaiseksi se ei muuta putinismia siitä, miten sen ovat kremlologimme hahmottaneet: Venäjä haluaa imperiuminsa paluun ja haluaa sitä kunnioitettavan, arvostettavan, kuunneltavan ja pelättävän ja Venäjä nojautuu aseman saavuttaakseen nationalismiin, patriotismiin ja ortodoksiaan sekä käyttää ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan tärkeänä työkaluna.

Kuherrusvuodet länsimielisten venäläisten liberaalien kanssa ovat ohitse. Länsi itsessään, etenkin Yhdysvallat, edustaa pahaa sekä pahaa tahtoa.

Teoksesta vahvistuu kuva siitä, että Vladimir Putin pitää itseään korvaamattomana. Jos hän lähipiirin mukaan vielä empi pyrkimistä toiselle kaudelle presidentiksi, tilanne on nyt tyystin toinen.

Menestysteoksen kirjoittajan, 35-vuotiaan Mihail Zygarin kerrotaan kuuluvan Venäjän arvostetuimpiin toimittajiin. Hän on toiminut viisi vuotta televisiokanava Doždin päätoimittajana ja on saanut esittelyssä nimeämättömäksi jätetyn kansainvälisen tunnustuspalkinnon lehdistövapauden edistämisestä. Hänen kerrotaan myös julkaisseen aiemmin kirjan maakaasu- ja öljykonserni Gažpromista.

Nyt käsissäni oleva teos perustuu laajaan määrään Putinin lähipiirissä työskentelevien ja työskennelleiden haastatteluja: presidentin hallinnon työntekijöiden, hallituksen ja valtakunnanduuman jäsenten, yrittäjien ja ulkomaisten poliitikkojen.

”Lähes jokainen heistä kertoi oman tarinansa, joka välistä ei käynyt yhteen muiden henkilöiden tarinan kanssa.  Sankarit unohtivat useasti tosiseikkoja, sekaantuivat ajassa eivätkä pystyneet muistamaan edes omia tekojaan ja sanojaan. He pyysivät säännöllisesti olemaan viittaamatta itseensä. Minun onnistui kuitenkin haastatella sellainen määrä tapahtumiin osallistuneita, että kuvasta tuli melko täydellinen”, Zygar kuvaa menettelytapojaan ja lähteitään. Näistä lähtökohdista kirjaa myös luin.

Kirja koostuu neljästä pääluvusta, joilla kirjoittaja jakaa Vladimir Putinin henkilökuvassa koetut muutokset. Otsikot viittaavat satiirisesti, osin jopa pirullisesti, historian tunnettuihin hahmoihin: Putin I Leijonanmieli, Putin II Loistava, Tsarevitš vale-Dmitri, Putin IV Julma sekä loppusanoissa vielä Putin IV Pyhä.  Siis KGB:n päällikön Nikolai Patruševin ajatuksin ”Ellei Putin, niin kuka?”

Pääryhmittelyn alta löytyy 20 lukua ja kaksikymmentä erilaista ikkunaa kahteenkymmeneen eri tapahtumaan nyky-Venäjän lähihistoriassa. Kunkin luvun sisällöllinen johdatus kertoo kirjoittajan journalistisesta runsaskätisyydestä. Mutta aloin nopeasti kaivata loppuun toimitettua henkilöhakemistoa. Mielestäni kustantajan olisi pitänyt se tilata suomentajalta, vaikkei se venäläisestä versiosta kenties puuttui. Me kaikki emme ole Rene Nybergejä, joille Putinin sisäpiirin henkilöt ovat tuttuja kuin omat lähisukulaisemme.

Putin tuntuu vaihtavan lähipiirinsä kokoonpanoja epäsäännöllisen säännöllisesti ja takana on aina jotain perin mielenkiintoista. Käy ilmi, että Putin muistaa ja hänellä on varaa odottaa. Kun merkittävä tuoli kaatuu lähipiiriläisen alta, seurauksen polku syyhyn on voinut jo sammaloitua. Putin ei pidä kiirettä ja muistuttaa siten kärsivällistä vaanijaa. Missä yhteydessä kerrottiin viimeisen kerran vaikutusvaltaisesta pääsyyttäjä Vladimir Ustinovista, maan ehkä mahtavimmasta silovikista, jolla oli valta saattaa kuka tahansa politiikasta kiinnostuva rahaporho telkkien taakse, mutta joka joutui eroamaan ikään kuin omasta tahdostaan? Tai mitä tekee nyt liberaali talousmies, entinen valtionvarainministeri Aleksei Kudrin, jonka ansiosta Venäjä kokosi öljyn korkean hinnan aikaan vakautusrahastonsa? Kudrinille veikkailtiin paluuta talousministeriksi, mutta hän ”hävisi taistelun paikasta presidentin päässä”.  Ja monet muut.

Zygarin kirjassa silovikkeja riittää. Henkilöhakemiston avulla lukija olisi voinut seurata eri tappien kohtaloa vallan ja sen menettämisen vuoristoradalla, kun koneiston käyttäjänä toimii energinen Vladimir Putin.

Sillä energinen Putin on. Vaikka puolustusministeri Sergei Šoigun ajatushautomosta ovat lähtöisin Putin III Julman poseeraukset paljain rintalihaksin cowboy-hattu päässä tai perhostyylillä uinnit kapean, kylmän Hemtšik-joen yli, kaikki ei ole vain lavastetta. Kirjan yhden nimettömänä pysyvän lähteen mukaan Putin käyttää joka päivä kaksi tuntia uintiin ja harjoituksiin treenisalilla, ja lisäksi pelaa muutaman kerran viikossa jääkiekkoa – yleensä öisin.

Mutta kuolematon Venäjän kansan sankari ei toki ole. Kun Putin katosi useiden viikkojen ajaksi tavoittamattomiin, huhuttiin syövästä. Mihail Zygar ei suoraan vahvista huhua, mutta vihjaisee samaan diagnoosiin hänkin. Putin kadottua koko koneisto lamaantui eikä kukaan tohtinut käyttää suurissa asioissa päätösvaltaa.

Kaiken kaikkiaan teos valottaa tärkeimmät poliittiset tapahtumat 15 vuoden ajalta sisäpiirin näkökulmasta. Kuka oli missäkin ajatuksen isä ja miksi, ketkä vastustivat ja miksi, keitä Putin kuunteli, missä vaiheessa Putin muodosti kantansa, keillä hän korvasi syrjäyttämänsä ystävät ja ennen kaikkea miten jokainen tuntuu olevan Putinista riippuvainen. Kun Krimin anastamisen jälkeen länsi asetti Putinin lähipiirin rikkaat boikottiin, kukaan ei napissut. Kuviteltua painostusta Kremliä kohtaan ei tullut.

”Kukaan Putinin läheisistä ei uskaltanut kiistellä hänen kanssaan, koska monet ymmärsivät, että hän, − vain hän – oli heidän hyvinvointinsa varsinainen takaaja ja lähde. Heidän legitiimisyytensä kasvaa vain hänen hyväntahtoisuudestaan. He eivät ole keränneet rikkauksiaan sinnikkäällä työllä eivätkä lahjakkuudella liikkeenjohdossa, vaan hänen tuttavuutensa ansiosta. Kauemmaksi joutuminen ja epäsuosio merkitsisivät tämän hyvinvoinnin loppumista. Hänen vihansa on heille henkilökohtaisesti paljon kaikkia läntisiä pakotteita vaarallisempi.”

Kirjassa kyse ei ole lähteettömistä juoruista, vaan pyrkimyksestä ymmärtää koneiston toimintaa. Ennakoidakin? Ehkä, sillä isot trendit Putinin valtakauden ajalta erottuvat. Aluksi KGB-kasvattimme halusi isojen kerhoon. Hän koki Toni Blairin ja Silvia Berlusconin ystävikseen ja ihaili George W. Bushia, kunnes New Orleansia kohdanneen luonnonkatastrofin töpeksimisten seurauksena tajusi Bushin rammaksi ankaksi ja suhtautuminen muuttui ylenkatseeksi. Blair osoittautui petturiksi, kun Ison Britannian oikeus kielsi oligarkki Boris Berezovskin luovuttamisen. Sittemmin Berezovski löytyi hirttäytyneenä entisen vaimonsa huoneistosta.

Ydinasia Putinille on ja on ollut Venäjän suurvalta-aseman tunnustaminen. Hän on pyrkinyt viemään Venäjän supervallaksi ja kokenut nöyryytyksiä, kuten Krimin pakkoliittämisen jälkeen joutumisen marraskuussa 2014 Australian G20-kokouksen ryhmäkuvassa sijoitetuksi aivan reunalle ja lounastamaan kuin hylkiö, ainoana seuranaan presidentinvirasta hiljan erotettu Brasilian Dilma Roussoff. Siitä kokouksestahan Putin palasi kesken kaiken pois. Toinen nöyryytys tuli heti perään: paria kuukautta myöhemmin ulkoministeri Sergei Lavrovin selityksille hohotettiin avoimesti Münchenin turvallisuuskonferenssissa.

Mielestäni meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt Putinin vuodesta 2007 hellimä ajatus uudesta sopimuksesta koskien yleismaailmallista turvallisuutta. Hän ajoi uutta maailman johtamisen johtoryhmää – Venäjä sen näkyvänä osana – ajatusta, joka jätettiin vaille huomiota. Luvussa Bashar al-Assadista tulee Vladimir Putinin heijastus käsitellään Venäjän pyrkimyksiä näkyvään asemaan maailmanturvallisuuden säätelijänä, oli kyseessä lännen kanssa yhteinen vihollinen ISIS tai asemien säilyttäminen Syyrian kautta Lähi-idässä. Mutta luvussa vihjataan myös venäläisten ulkopolitiikan strategien outoihin puheisiin siitä, että ”suuresta sotilaallisesta konfliktista voisi tulla Venäjälle uusi mahdollisuus, koska se kääntää maailmantilanteen kokonaan ympäri”.

Zygarin teos on valtavan runsas. Sen sisältöä en siis edes yritä haarukoida. Uutta itselleni oli lukea, miten presidentiksi houkutettu Dmitri Medvedev ihastui virkaansa ja alkoi perustamansa uuden tukipuolueen avulla edistää pääsemistään jatkokaudelle, miten kaikki meni pieleen ja Putin katkaisi suunnitelmilta siivet. Tai miten Ukrainan oranssivallankumous muuttui Putinin painajaiseksi, miten hän asemoi itsensä tukemaan Unkarin presidenttiä Viktor Janukovitšia, miestä, josta ei pitänyt eikä luottanut, ja miten Venäjän sotkeutuminen Itä-Ukrainan sotaan eskaloitui. Ukrainan ja Krimin poliittisten tilanteiden kehitys ja aikeet on kuvattu tarkkaan muiden muassa Krimin ja Donetskin vihreän miehen, suulautensa vuoksi syrjäytetyn Igor Strelkovin kertomana mutta myös Kremlin vinkkelistä.

Tai miten Putin suostuteltiin Sotšin olympialaisten kannalle tai miten Kreml on tosiasiassa Tšetsenian yksinvaltaisen brutaalin presidentin Ramson Kadyrovin panttivanki. Grožniin viittaavat niin Jeltsinin ajan varapääministeri Boris Nemtsovin kuin toimittaja Anna Politkovskajankin murhat. Murhien tilaajaa ei  kukaan lausu ääneen.

”Venäjällä on varsin vaaratonta olla toimittaja, jos ei kirjoita Tšetseniasta. Kaikesta muusta, ole hyvä, mutta Tšetseniasta ei pidä kirjoittaa… Tämä on se pikku juttu, jolle voi uhrata totuuden, sillä onhan paljon muitakin aiheita.”

Itseäni kirjassa yllätti se, miten pitkään Putin tuntuu torjuneen tiedon Venäjän dramaattisesti heikentyneestä taloudellisesta tilasta. Putinin alkuvuosien liberaalien uudistusten ideologi Hermann Gref perusteli pommiksi luonnehditussa puheessaan Pietarin sijoitusfoorumissa 2014 Neuvostoliiton hajoamista taloudellisten lakien tuntemattomuudella, Putin ”vitsaili kovasti (salin nauraessa kuin ukkonen), vakuutti, että Venäjän talous on hyvin vahva, se vain vaatii vakavaa liikekannallepanoa ja valtiolla on tähän resurssit”.
”Mahdollisesti viimeiseksi vaikutusvaltaiseksi liberaaliksi demokraatiksi maassa” luonnehdittu talousmies Aleksei Kudrin oli menettänyt tiensä Putinin päähän.

Mihail Zygarin tyyli on vetävä. Hän letkauttelee, mutta onneksi kuitenkin harvakseltaan niin, ettei hauskuus muutu itsetarkoitukselliseksi ja pääse nakertamaan uskottavuutta. Mutta oli helppo kuvitella teoksen suomennostyö paitsi suururakaksi, myös sisällölliseksi herkuksi Jukka Malliselle, joka on aina suhtautunut terveen ironisesti naapurimme mahtimiehiin. Tässä yksi esimerkki: Kun Venäjä halusi korvata Venäjän talousfoorumin Lontoossa talousfoorumilla Pietarissa kesän kynnyksellä 2014 Itä-Ukrainan sodan temmellyksen keskellä ja yhdistää foorumin G8-kokoukseen, kaikki meni pieleen. G8 lopetti itsensä ja kokous peruutettiin. Näin Zygar kertoo:

”Pietarin foorumi muuttui surullisiksi häiksi, joista morsian oli karannut ja sulhanen ystävineen isottelivat yhä toistensa edessä väittäen, että morsian ei oikeastaan ollutkaan miellyttänyt häntä, ilman tätä on jopa parempi.”

Kirjansa lopussa Zygar vetää Putinista väittämiä ja vastaväittämiä, kumoten tai oikeammin syventäen aiemmin kertomaansa. Kaikesta tästä olemme lukeneet edellä hänen tekemänään ja nyt:

”Putin ei katsonut, että Venäjää ympäröivät joka taholta viholliset. Putin ei aikonut sulkea kaikkia riippumattomia televisiokanavia. Putin ei aikonut tukea Viktor Janukovitšia. Hän ei halunnut pitää olympialaisia Sotšissa. Hänen lähipiirinsä ajatteli, että he yrittävät arvata hänen suunnitelmansa – itse asiassa he toteuttivat omiaan…
Me olemme kaikki keksineet oman Putinimme. Ja luultavasti hän ei ole vielä läheskään viimeinen.”

Mitä Putin IV Pyhän jälkeen? Vaikka lähipiiriläiset ovat riippuvaisia Putinista, he osaavat myös pelata yhteen. Siitä yhtenä esimerkkinä kirjassa viime vuosikymmeneltä on nelikko Ivan Setšin−Vladimir Ustinov−Mihail FradkovJuri Lužkov, ryhmä joka ehti pohdiskella, että silloisesta pääministeri Fradkovista voisi tulla erinomainen presidentti. Ainakin kolme heistä, Fradkov, Lužkov ja Ustinov, on pudotettu, mutta Rosneftiä johtavaa Setšiniä luonnehditaan kirjassa kaikkein vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi Venäjän teollisuudessa ja hallituksessa.

Yhdistävä ominaisuus vallan sisäpiirissä on kunnianhimo.

Mihail Zygar: Putinin lähipiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia. Otava 2015, 452 sivua. Suomennos Jukka Mallinen.

Advertisements
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s