Parempien piirien päivällispöydässä rouva Vera Hyde-Claren holhokin Beatricen kuuluu olla niin kuin häntä ei olisikaan, hiljaa. Jos hänelle sattumoisin suunnataan kysymys, vastauksen kuuluu olla niukka, arka kyllä tai ei. Mutta Beatrice, 26-vuotias tapetista erottumaton, pyöreänenäinen, teräväsilmäinen ja kapeahuulinen, sosiaalisesti arka mitättömyys avaakin suunsa ja suuntaa puhuttelunsa pöytäkunnan arvokkaimmalle läsnäolijalle, hänen armolleen Kesgraven herttualle, miehelle jota Beatrice on inhonnut liki ensi näkemästä. Silkasta järkytyksestä ja häpeästä Vera-täti haluaisi vajota pöydän alle, jos se olisi paremmissa piireissä sallittua. Miten hän onkaan epäonnistunut kauan sitten kuolleelta langoltaan orvoksi jääneen Bea-tyttären käytöskoulutuksessa!
Eletään 1800-luvun alkua. Hyde-Claret ovat vierailulla Englannin järvialueella lordi Skeffingtonin maaseutukartanossa. Kutsuttuihin kuuluvat hänen ylhäisyytensä Kesgraven herttuan lisäksi myös Lady Skeffingtonin nuoruuden ystävätär rouva Otley miehineen ja tyttärineen. Herra Otley on menestyvä mausteiden maahantuoja, herttuan ylenkatseisella ilmaisulla ”kentiläinen pohatta”. Kutsuttuihin kuuluu kaikista perheistä naimaikäisiä nuoria ja Otleyien toive on johdattaa oma häikäisevän kaunis tytär ja Skeffington junior yhteen. Se olisi mitä mainioin naimakauppa.
Lemmenviritystä on nuorisolla ilmassa, mutta kirjan sankaritarta, vanhaksi piiaksi jäänyttä Beatricea ja Kesgraven herttuaa romantiikka ei sivua. Sellaisen aika on kenties myöhemmin Lynn Messinan alkavan kirjasarjan jatko-osissa. Sen jane-austinmainen nenäni näet aistii. Rakkauden kielikuvia ovat liekki, jopa roihu. Mutta ei tulta ilman savua. Romaanin heiveröinen savuhaituva tulee tässä: Beatricen ja herttuan sormet hipaisevat tarinan oudoissa käänteissä kerran, sattumoisin ja molemminpuolisessa epähuomiossa. Vahingossa tapahtunut sipaisu ei jää Beatricelta aistimatta.
Beatrice on lietsonut itsensä alusta lähtien syvään vastenmielisyyteen kopeantuntuista, itsevarmaa, upporikasta ”hänen armoaan” kohtaan ja ”hänen armonsa” kaltaisten silmissä Beatricen avuilla varustettu nuori nainen on yhdentekevä seurapiirinolla.
●●●
Englannin luokkayhteiskunta ja etenkin yläluokkainen elämä ovat yli kahden vuosisadan ajan olleet ehtymättömiä kaunokirjallisuuden ja nyttemmin tv-sarjojen aiheita. Emme kyllästy koskaan. Englannin klassinen kirjallisuus tukeutuu sääty-yhteiskuntaa kuvaaviin teoksiin, joita rakastamme yhä: Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813), Emily Bronten Humiseva harju (1847), Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre, 1850). Daphned du Maurierin Rebekka (1938), palveluskunnan puolelta Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta (1989)… Lista taitaa olla tyhjentämätön. Olemme seuranneet kahden kerroksen väen lisäksi Downton Abbeya ja Winston Grahamin päättymättömän oloista Poldarkia (1945−2002).
Tungosta siis. Nyt joukkoon on rynnistänyt yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja Lynn Messina rikosromaanillaan Murha paremmissa piireissä. Hänen aikomuksenaan on jatkaa aloittamassaan rikosgenressä pysyväksi sankarittarekseen luomansa Beatrice Hyde-Claren kanssa. Esikoisromaanissa neiti Bea ratkoo solmuista rikosta terävänäköisyydellään, uteliaisuudellaan, uskaliaisuudellaan ja hoksottimiaan käyttäen. Hercule Poirotin ja Miss Marplen agatha-christiemaisia esikuvia siis.
Kuten kirjan otsikko kertoo, tapahtuu murha. Mr. Otley löytyy takaraivo auki hakattuna kartanon yönpimeästä kirjastosta. Bea kompastuu kynttilöineen lattialla makaavaan vainajaan etsiessään unettomuuteensa sopivaa luettavaa. Mutta ennen häntä ruumiin ehti nähdä toinenkin kirjastossa läsnä oleva vieras, herttua Kesgrave. Onko Bea loukossa, pimeässä kirjastossa yhdessä murhaajan kanssa? Bea vakuuttuu pian siitä, että molemmat ovat päätyneet kirjastoon samasta syystä, hakemaan lukemista.
Kesgraven herttualle tilanne on kiusallinen ja hän haluaa Beatricen poistuvan huoneeseensa nopsasti:
”Lontoossa mitättömämmätkin huhut ovat johtaneet kosiomenoihin, enkä ole halukas joutumaan sen suuntaisen spekuloinnin kohteeksi”, hän ilmaisee Beatricelle tylysti sietämättömän tilanteen, missä heidät voitaisiin nähdä kahden ja vieläpä puolipukeissa. Molempien verhoina ovat aamutakit. Beatricea naurattaa: vainaja jaloissa ei totisesti vaikuta lemmenviritykseltä.
Jane-austinilaisuus on romaanissa Murha paremmissa piireissä vahvasti läsnä vaikka kärjistetymmin, karrikoiden ja yltäkylläisellä ironialla höystettynä. Jos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa neiti Elisabeth Bennettin äidin ensisijainen huoli on saattaa tyttärensä hyviin naimisiin, neiti Hyde-Clarea ei askarruta aviomiehen löytäminen. Häneltä on karissut toivo jo vuosia sitten. Hän on mitättömällä ulkonäöllä varustettu varaton vanha piika. Vera-tädille hän on vaisu ja valju mitättömyys, liki puhumaton pisamanaama, arka, sosiaalinen jännittäjä ja takavuosien änkyttäjä.
Vastenmielisyys alkuasetelmana (kutsukaamme sitä austinlaisittain ennakkoluuloksi) on romaanien yhdistävä piirre. Bean ja herttuan keskinäiset keskustelut on Messina marinoinut ilkikurisesti ironialla ja itseironialla. Jokainen lausuttu repliikki on kuin hiekalla hennosti peitelty miina. He yrittävät selvittää, ensin kumpikin yksin ja lopulta yhdessä itsemurhaksi kuitattua kuolemantapausta. Mutta kukaan kartanossa ei saa havaita heidän hämäriä nuuskintojaan. Kaikkein vähiten heitä saisi koskaan nähdä kahdestaan. Murhaaja on joku heidän joukostaan. Murhan selvittämismahdollisuuksia ei juuri avaudu: vieraiden viihtyvyyden on isäntäväki ohjelmoinut, miehille kalastus- ja metsästysretkensä, naisille rauniokävelynsä ja seurustelunsa kirjailutöiden äärellä.
Bea ulottaa tutkintansa myös palveluskuntaan viimeksi palkattuihin. Se on kirjailijan juonellista mutkistussälää, sillä rikosromaaneissa ei koskaan murhan tekijäksi paljastu henkilö, joka tupsahtaa tarinaan loppuvaiheessa tuntemattomuudesta. Bean ilmestymisellä kartanon keittiöön ja talleille onkin toinen viesti: säätyläisnaisen ei kuulu häkellyttää palvelusväkeä tuppautumalla heidän työreviirilleen.
Tuskin lienen ainoa, joka lukee Lynn Messinan kirjaa Murha paremmissa piireissä peileinä tutut Elisabeth Bennett ja Mr. Darcy. Messina kärjistää liki ääripäihin omat sankarinsa Beatricen ja herttuan. Herttua on nuori, komea, rikas, ylpeä, itsevarma, pedantti, ironinen ja halutessaan ylimielinen. On lopultakin toiskiinnostavaa, miksi herra Otley on murhattu ja kuka paljastuu murhaajaksi. Keskeinen jännite on sankariparin epäsymmetriassa ja omalaatuisessa keskinäisessä kommunikoinnissa, missä kumpikin samanaikaisesti asettelee miinoja ja varoo itse astumasta sellaisiin.
Lynn Messina leikittelee ilkikurisesti kirjansa parempien piirien ihmistyypeillä. Tuona aikana, jolloin kirjeenvaihto ja seurustelu ovat ainoat tietojen vaihdon keinot, juorut kiitävät liki valonnopeudella. Eritoten Skeffingtonin kartanossa naisvieraat saattavat jonkun toisen pikaisesti tietoisiksi kuulemastaan ja pian salaisuuden tietävät kaikki. Beatrice saa tuta sen nahoissaan kehiteltyään neiti Otleylle keksimänsä tarinan takavuosien traagisesta rakkaussuhteestaan. Uskoutuminen kun on tehokas tapa saada toinenkin avautumaan.
Huomaan odottavani jatkoa Beatricen elämän tulevalle suunnalle. Kun rikos on ratkennut ja kutsuvieraat jättävät Skeffingtonin kartanon, Beatricelle ei avaudu mahdollisuutta keskustella Kesgraven herttuan kanssa edes pientä tuokiota. Lähtevät seurueet kohtaavat aulassa. ”Seuraavaan kertaan, neiti Hyde-Clare”, suuntaa herttua sanansa Bealle. Kuitenkaan Hyde-Claren perheellä ei ole ollut mitään kanssakäymistä hänen ylhäisyytensä kanssa. Lause saa hymyn viipyilemään Beatricen kasvoilla pitkällä paluumatkalla järvialueelta Lontooseen. Hän on alkanut sietää Kesgraven herttuaa, hitusen jopa pitää tästä.
Maltan tuskin odottaa seuraavaa rikosta paremmissa piireissä! Murha paremmissa piireissä ei kihelmöi jännitystä, saatikka kauhua, mutta rikosromaaniksi hauska ja viihdyttävä se on.
Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä. Osa I. Aura & Co 2023, 271sivua. Suomennos Nelli Hietala.
Annelin kirjoissa 