Mark Galeotti työskentelee nykyisin Prahan Institute of International Relations -tutkimuslaitoksessa. Väitöskirjansa hän teki Afganistanin sodasta, mikä johti hänet selvittämään Venäjän rikollisuutta.
Mark Galeotti (s. 1965) on Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen erikoistunut brittitutkija. Hän päätyi erikoisalaansa kolme vuosikymmentä sitten tehdessään väitöskirjaa Afganistanin sodasta. Sen yhteydessä hän selvitti, mitä venäläisille Afganistanin sodan veteraaneille tapahtui heidän kotiutumisensa jälkeen. Osasta heistä tuli rikollisia poliiseja tai sodan raaistamia rikollisia.
Viime vuonna Galeotti julkaisi vuosikymmenien elämäntyönsä tuloksena teoksen The Vory: Russia´s Super Mafia. Teos ilmestyi tänä keväänä nimellä Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. Paneuduin tuhtiin teokseen liki viikon mitassa ja kerron siitä kahdessa peräkkäisessä blogissa. Tässä osa I, ajasta ennen Vladimir Putinin kaksikymmenvuotista valtakautta.
Teoksen yleisimmät käsitteet on koottu loppuun sanastoksi. Hyvä niin. Lukija tarvitsee käsitteiden selitykset. Käsitteistä kenties tärkein on varkaiden maailma, vorovskoi mir. Se tarkoittaa järjestäytyneen rikollisuuden kulttuuria (maailmaa) kokonaisuudessaan. Mark Galeotti kiteyttää vorovskoi mirin vallan Venäjällä seuraavasti:
Johtavatko gangsterit Venäjää? Eivät, eivät tietenkään, ja olen tavannut monia määrätietoisia, omistautuneita venäläisiä poliiseja ja tuomareita, jotka ovat sitoutuneet gangsterien vastaiseen kamppailuun. Sekä liikemiehet että poliitikot käyttävät kuitenkin monia keinoja, jotka pohjautuvat enemmän vorovskoi miriin kuin laillisiin käytäntöihin, valtio palkkaa hakkereita ja aseistaa gangstereita sotimaan puolestaan ja kaduilla voi kuulla vorien iskulauseita ja lauluja. Jopa presidentti Putin käyttää aika ajoin vorien slangia vahvistaakseen katu-uskottavuuttaan. Ehkäpä tämän kirjan päättävä todellinen kysymys ei ole se, kuinka hyvin valtion on pystynyt kesyttämään gangsterit vaan se, kuinka pitkälle vorien arvot ja käytännöt ovat muovanneet nykyajan Venäjää.
Mark Galeotti käynnistää mittavan rikollisuuden historiansa keisarinna Elisabetin ajalta 1730- ja 1740-luvuilla murtovarkaasta ja rikollisesta nimeltä Vanka Kain. Kainin tarina voisi Galeottin mukaan olla 1900-luvun vorin ja jopa nykyajan gangsterien, joita viranomaiset uskovat pystyvänsä hallitsemaan mutta jotka päinvastoin korruptoivatkin heidät. Kain sai virallisen aseman hallituksen tiedonhankkijana ja varkaidenpyydystäjänä, mutta hän ylläpiti onnistuneesti omaa ryöstötoimintaansa lahjoen omat valvojansa ryöstösaaliinsa ylellisyystavaroilla.
Hevosvarkaitten vuosisadat
Maaorjuuden vuosisadoilla Venäjällä kuria ja nuhdetta pitivät maanomistajien ratsupiiskat ja yhteisön omankädenoikeuteen perustuvat nyrkit. ”Punainen kukko”, tuhopoltto, oli tehokas sosiaalisen kontrollin mutta myös sosiaalinen protestin väline. Raskain rikollisuudenmuoto oli hevosvarkaus. Hevonen oli kulku- ja työväline, välttämättömyys silmin kantamattomalla maaseudulla. Poliiseja oli liian vähän ja he olivat voimattomia. Syntyi raaka ja säälimätön yhteisöllisen rankaisukäytäntö, käsivarret ja jalat saatettiin nylkeä ennen kiinni jääneen hevosvarkaan tappamista.
Joukossa on voimaa. Hevosvarkaus synnytti työnjakoon perustuvia varasryhmiä, jotka hakivat valitsemiltaan seuduilta turvaa taaten sen, ettei siltä alueelta viety hevosia. Järjestäytyneiden hevosvarkaiden ilmiö eli vielä neuvostovallan alkukaudelle, mutta valtaosaltaan ensimmäinen maailmansota teki rikoksesta vaarallisen ja ennakoi sen kuihtumista.
Slummit rikollispesiä
1800-luvun alkupuolelta lähtien ja teollistumisen seurauksena isompien kaupunkien laidoille syntyneisiin slummeihin kotiutui uudenlainen, erikoistunut rikollisuus. Slummit olivat karanneiden maaorjien, käpykaartilaisten, köyhtyneiden sotaleskien, surkeiden bordellien ja katurikollisten valtakuntaa. Slummeista kehittyi katurikollisten värväyskeskuksia, etsintäkuulutettujen piilopaikkoja ja varastetun tavaran kätköpaikkoja.
Slummeissa kohtasi ihmisiä, jotka eivät enää muistuttaneet ihmisiä:
Ne [slummit] olivat todella pohjamutaa johon vajosivat eksyneet ja toivottomat, kahdenkymmenen kopeekan huorat, viinan ahavoittamat puliukot ja huumeiden käyttäjät, jotka olivat valmiita tappamaan saadakseen seuraavan annoksensa.
Ryöstöt, varkaudet, kiristykset ja henkirikokset kuuluivat slummihelvetteihin.
Kaupunkielämänmuoto synnytti uuden kurjaliston, katulapset. Heitä tuottivat porttolat. Vastasyntyneitä käytettiin kerjäläisten rekvisiittana hellittämään säälintunteessa ohikulkijan kolikkopussin nyörejä. Katulapset kelpasivat hälytyksen tekijöiksi murtokeikoille. Hintelinä, vikkeliä ja notkeina he myös mahtuivat sisään paikoista, mistä aikuisella rikollisella ei ollut menemistä. Lapsi saattoi olla näppärä taskuvaras.
Galeottin mukaan tsaarin Venäjän loppuaikoina osa vorovskoi mirin väestä haaveili pääsystä lailliseen yhteiskuntaan, vaikka samalla ivasi porvarillisia arvoja. Syntyi myös eliittitaskuvarkaita, jotka naamioituivat herrasmiehiksi ja tunkeutuivat näin seurapiireihin. Jotkut alkoivat lainata rahaa. Syntyi velkojan ja velallisen suhde.
Merirosvoutta ja orpolapsia
Yksi rikollisuuden muoto vanhan Venäjän viimeisinä vuosikymmeninä oli merirosvous. Se kukoisti Mustalla merellä. Mark Galeotti kertoo teoksessaan monia tapauksia, muiden muassa röyhkeästä matkustajahöyrylaivan kassakaapin ryöstöstä.
”Vuonna 1918 toisinajatteleva vallankumousjohtaja Juli Martov väitti, että Mustan meren merirosvojen johtohahmo oli muuan Josif Džugašvili. Tämä haastoi Martovin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Martovin ei annettu kutsua etelästä todistajia väitteensä tueksi, ja syyte hylättiin yllättäen. Martov … karisti lopulta Venäjän tomut jaloistaan vuonna 1920.”
Josif Stalin kuuluu muutenkin Venäjän rikollisuudenhistoriaan. Stalin esimerkiksi organisoi vuonna 1907 väijytyksen, jossa Tbilisin Keisarilliseen pankkiin rahaa kuljettaneet vankkurit ryöstettiin. Tämä on kuitenkin pikkupäkinöitä siihen rinnastettuna, että läntinen historiankirjoitus pitää Stalinia yhtenä ihmiskunnan historian räikeimmistä valtiojohtajarikollisista. Mark Galeotti kuvaa nuoren neuvostovaltion lähtökohdan kirjassaan näin:
”Venäjän sisällissota 1918–1922 oli sota, joka muovasi bolševikit ja oli monin tavoin heidän pitkä tragediansa. Punaiset joutuivat uhraamaan reformistiset aatteensa ja idealisminsa eloonjäämisen alttarille, ja vaikka he voittivat sodan, he menettivät sielunsa. Jäljelle jäi brutaali, kurinalainen ja militarisoitu hallinto, jonka piirissä kyynikot ja armottomat kohosivat nopeasti ja korkealle.”
Traagisin ensimmäisen maailmansodan ja pitkän sisällissodan seuraamuksista oli räjähdysmäisesti paisunut kodittomien ja hylättyjen lasten määrä. Jos vallankumousvuoden alussa heitä oli ollut arviolta 2,5 miljoonaa, määrä nousi sisällissodan vuosina seitsemään miljoonaan. Vaikka lapsille yritettiin organisoida majoitusta ja ruokaa, katujen lapsi- ja nuorisojoukot kävivät uhriensa kimppuun ja saattoivat tappaa heitä. Näistä lapsista kasvoi uusi rikollissukupolvi.
Leireistä rikollisten yhdistäjiä
Vallan vaihtumisen tiimellyksessä tsaarin vankilat oli tyhjennetty ja monet dokumentit kadonneet tai tuhoutuneet. Nuori neuvosto-Venäjä sai sen perintönä vapaalle jalalle päässeet vanhat gangsterit. Yksi Galeottin esittelemä konna oli Vasili Kotov, jonka jengi terrorisoi vuosia Kurskin kuvernementissa maatiloja ja kartanoita. Kotov oli vapautettu vankilasta vuonna 1918 ”tsaarinvallan uhrina”.
Nuoressa Neuvostoliitossa ryhdyttiin sulkemaan rikollisia pakkotyöleireille. Galeottin mukaan ammattirikolliset olivat usein epätoivoisen selviytymistaistelun luomuksia, kun työtä ja toivoa vailla olevat ihmiset suuntasivat kohti vauraampia keskuksia. Vankileireillä vorovskoi mir muuttui entistä yhtenäisemmäksi ja verkostoituneemmaksi, todelliseksi ”gangstereiden saaristoksi”. Syntyi vorien kovat ydinjoukot blatnyje (yks. blatnoi) ja auktoriteettihahmot vor v zakone.
Keskeistä on, että leirijärjestelmä oli kuin sulatusuuni, jossa 1800-luvun lopun Venäjällä syntynyt hajanainen vorovskoi mir muuttui yhä homogeenisemmaksi, mikä merkitsi myös ei-slaavilaisten kansallisuuksien ottamista mukaan. Se saavutti jotain, mitä siltä oli aina puuttunut, jonkinlaisen hierarkian.
Tatuoinnit, kieli ja riitit
Organisoitumisen myötä tulivat tatuoinnit, riitit, rituaalit ja oma kieli fenja. Syntynyt omaleimainen kulttuuri kadotti luonnettaan vasta 1960-luvulla. Vorovskoi mirin loistoajat sijoittuvat Stalinin vainon vuosikymmeniin, 1930-luvulta 1950-luvulle. Tatuoinneilla oli vahva symbolisisältö. Mark Galeotti havainnollistaa tatuointisymboliikkaa kertomalla tarinan merestä Leningradin läheltä vuonna 1974 löytyneestä hirveässä kunnossa olevasta ruumiista. Hänet pystyttiin lopulta henkilöimään lukemalla hänen tatuoinneistaan rikos- ja vankilahistoria. Tatuoinnit olivat niin lähellä virallisia tallenteita kuin saattoi olla.
Tatuointi oli tuskallista. Sellaisia tatuointeja ei siedetty, johon rikos- ja vankileirihistorian mukaan ei ollut oikeutta. Jos joku vor hankki väärän tatuoinnin, perinteiden vaalijat leikkasivat sen hänestä irti. Oli myös raakoja pakkotatuointeja. Karmean kohtelun saivat kokea heitä seksuaalisesti hyväksi käytetyt vankilan asukit. He olivat häpäisseet vorien machokulttuurin. Nivusiin saatettiin pakkotatuoida silmät tai otsaan teksti ”orja”. Iljettävintä oli lukea silmäluomien tatuoinneista. Silmää suojasi luomen alle survottu pikkulusikka.
Rikollisten kieli oli alkanut muotoutua jo 1800-luvun puolivälistä, mutta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla siitä kehittyi rikollisten yleiskieli. Oma kieli fenja oli turvakeino, sillä viranomaisten oli vaikeampaa soluttaa rikollisten joukkoon agenttejaan. Kielellä myös peloteltiin ulkopuolisia. Kielen avulla vorit tunnistivat, ketkä ovat omia. Fenjan merkitys oheni 1970-luvulle tultaessa.
Vorovskoi mir oli miesten maailma, vaikka varkaina oli myös naisia. Varkaan ja hänen vaimonsa suhde oli isännän ja orjan suhde. Stalinin aikaa edeltänyt rikollisten koodisto vaati, että veljeskuntaan liittyessään tulokkaan tuli katkaista kaikki entiset siteensä: kirkkoon, sukuun ja vaimoonsa. Alempiarvoinen olento, nainen, oli luotu vain tyydyttämään rikollisten eläimellisiä haluja. Entinen vanki Gustav Herling on kertonut Galeottille tapauksesta, missä Koval-niminen varas joukkoraiskautti jengillään rakastajattarensa Marusjan siksi, että nainen oli sylkäissyt Kovalin toveria kasvoihin tämän ensin loukattua häntä.
”Tällainen [naisten alistamiskulttuuri] voisi kukoistaa aidosti vain keinotekoisessa piikkilankojen ja pakkotyön, pidikkeettömän väkivallan ja institutionalisoidun väkivallan maailmassa.”
Narttukoirat
Yhteistyö valtion kanssa oli vorovskoi mirin koodistossa ehdottomasti kiellettyä. Vasikoimisesta rikolliset langettivat laulajalle kuolemantuomion, jonka tuomion saaneen oli vaikeaa välttää. Leirioloissa tuomittu voitiin kuristaa miltei millä tavalla vaan.
”Totalitaaristen haaveiden ja massiivisen valtion voiman aikakaudella se [yhteistyökielto] osoittautui lopulta mahdottomaksi noudattaa.”
Rikollisvangeista erottui 1930-luvulla helpomman kohtelun ja erityisaseman leireillä itselleen hankkinut rikollisjoukko, narttukoirat (sukit). He olivat kovanahkaisia pettureita ja muiden silmissä hylkiöitä. Narttukoirien tuella Neuvostoliitto pystyi ylläpitämään valtaisaa vankileirien saaristoa. Värväämällä pahimmat alamaailman roistot luottohenkilöiksi saatiin poliittiset vangit ja pikkurikolliset pidetyksi kurissa ja raadannassa. Sukit ymmärsivät kuitenkin olemaan yrittämättä pakottaa blatnoita (hierarkian ydinjoukkoa) töihin.
Vankileirien saaristossa murtumia
Ensimmäinen merkittävä murtuma gulagjärjestelmässä tapahtui toisen maailmansodan sytyttyä. Monet vangit, mukaan lukien jotkut blatnoit päätyivät puna-armeijaan. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa väkipakolla. Sodan kolmen ensimmäisen vuoden aikana lähes miljoona leirivankia siirrettiin puna-armeijan joukkoihin. Galeottin mukaan vankisotilaissa uskollisuus Äiti Venäjään päihitti heidän tuntemansa inhon neuvostojärjestelmää kohtaan.
Toinen murtuma seurasi sodan lopussa, kun puolisen miljoonaa entistä sotilasta ja partisaania tuomittiin leireille siksi, että he olivat sodassa jääneet vihollisen puolelle. Kaiken päälle nartut käynnistivät 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa taistelun leirien herruudesta. Tätä niin kutsuttua ”narttujen sotaa” (sutšja voina) viranomaiset kannustivat aluksi. Näin on syytä uskoa siksi, että kokonainen sarja sukien hyökkäyksiä blatnoin kimppuun tapahtui lähes yhtäaikaisesti koko leirijärjestelmässä vuonna 1948. Verilöyly oli massiivinen. Narttujen sota saavutti huippunsa 1950–1951. Luottovangit veivät voiton, heillä oli hallinnon tuki.
Mutta vasikkakuolleisuus oli niin korkea, ettei viranomaisilla ollut riittävää kykyä kontrolloida tai edes ymmärtää, mitä rikollisten kehän sisällä oli tapahtunut. Galeottin mukaan narttujen sota murskasi karkean, mutta samalla brutaalin tehokkaan vanhan kontrollijärjestelmän. Leirien hallinto ei enää päässyt viisivuotissuunnitelmien edellyttämään tuotantotavoitteeseen. Leireistä tuli rasite taloudellisen tehottomuutensa vuoksi. Oli aika alkaa purkaa niitä.
Stalinin kuoleman jälkeen salaisen poliisin päällikkö Lavrenti Berija kirjoitti raportissaan, että senhetkisestä runsaasta 2,5 miljoonasta gulag-vangista vain runsaat 200 000 oli todella ”vaarallisia valtion rikollisia”. Hän suositteli välitöntä armahdusta noin miljoonalle vangille, mikä myös hyväksyttiin. Vuoteen 1960 mennessä leirien vankimäärä oli enää 20 prosenttia vuoden 1953, Stalinin kuolinvuoden, lukemasta. Seuraukset olivat dramaattiset. Kun viisi miljoonaa vankia vapautui yhtäkkiä ja ilman minkäänlaista avustusta, seurauksena oli väistämättä laittomuuksien jyrkkä lisääntyminen.
Narttukoirista vorovskoi mirin uusi peili
Voitokkaat sukit kirjoittivat uusiksi vorovskoi mirin koodiston. Yhteistyö valtion kanssa ei ollut enää kiellettyä, mutta sen tuli palvella ensisijaisesti rikollisten etua.
”Tie oli auki uudelle sukupolvelle, joka saattoi tehdä yhteistyötä epärehellisten puoluepamppujen kanssa silloin kun katsoi sen olevan etujensa mukaista. Tämä oli se myrkyllinen perintö, jonka Stalin Neuvostoliitolle jätti.”
Mark Galeotti aloittaa kirjansa jokaisen lyhyehkön luvun venäläisellä sanonnalla tai kiteytyksellä. Yhden niistä, bolševikkijuristi Peteris Stučkan lausahduksen vuodelta 1927 poimin tähän: ”Kommunismi ei tarkoita sosialistisen lain voittoa vaan sosialismin voittoa laista.”
Galeottin mukaan vankileirijärjestelmän ulkopuolella oli siis mittavampi jengi: kommunistinen puolue ja Stalinin alaisuudessa nousseet opportunistit.
”Ja se on organisoitunut helvetin paljon paremmin kuin amerikkalainen mafia. Sillä on kuitenkin toinen nimi. Sitä kutsutaan kommunistiseksi puolueeksi.”
1960- ja 1970-luvuilla vorit pidettiin varsin tiukasti aisoissa ja 1950-luvulla syntyneet jengit hajosivat lähes kokonaan. Vorovskoi mir selväpiirteisenä alakulttuurina alkoi tehdä kuolemaa.
Elpyminen Brežnevin kaudella
Vorovskoi mir elvytettiin uudelleen Leonid Brežnevin ja Mihail Gorbatšovin valtavuosina. ”Se teki uuden esiinmarssin alamaailmaan, jota hallitsivat epävirallisen talouselämän ja korruption tarjoamat mahdollisuudet.” Nousun yksi uusi avainsana oli musta pörssi. ”Vaikka valtiolla olikin lakeja. miehiä ja aseita, sitä riivasi myös korruptio ja se oli yhä enenevässä määrin riippuvainen mustasta pörssistä, joka tyydytti sekä tavallisten venäläisten että eliitin tarpeita. Esiin nousi toinen hämärä kolminaisuus: korruptoituneet virkamiehet, gangsterit ja mustan pörssin kauppiaat.”
Kun suunnitelmatalous jumiutui tuskallisesti paikoilleen, maanalainen talouselämä nousi kompensoimaan.
Galeotti analysoi korruption syvää pesiytymistä Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään ja näkee toisen maailmansodan sen ”pitkälti huomaamattomana käännekohtana”. Korruptiokudelman punoivat tiiviiksi nälän ja epätoivon onneton yhdistelmä, toisaalta rankaisematta jättäminen ja virallinen kaikkivoipaisuus. Kun riippumatonta kirjanpitoa ei ollut ja laittomuuden kulttuuri ulottui kaikkialle, se antoi virkamiehille mahdollisuuden organisoida huijauksia. ”Päästiin käsiksi kaikkein suurimpaan säästöpossuun: itse valtioon.”
Galeotti on ripotellut kerrontansa lomaan runsaasti tapauskuvauksia. Yksi tällainen ”säästöpossuvarkaus” tapahtui Uzbekistanissa, missä tasavallan puoluejohtaja Šaraf Rašidov ja paikallinen KGB kavalsivat valtiolta kolme miljardia ruplaa maksuina puuvillasta, jota ei koskaan korjattu pelloilta ja maatiloilta, joita ei ollut olemassakaan. Huijaus onnistui pysymään pitkään salassa Moskovassa olevien rikostovereiden ansiosta. Apureihin kuului muiden muassa Brežnevin vävy, apulaissisäministeri ja ”naurettavan usein ylennetty” Juri Tšurbanov.
Brežnevin itsensä kerrotaan muistelleen omaa kujeilevaa nuoruuttaan hänen ansaitessa rahaa junien rahtivaunuja purkamalla. ”Jokaista kolmea purkamaamme laatikkoa tai säkkiä kohti otimme yhden itsellemme. Sillä tavalla tässä maassa elävät kaikki.”
Musta pörssi kukoisti. Sen häiriöttömän toiminnan takeeksi gangsterit alkoivat vaatia oman kymmenyksensä. Jengipomot alkoivat myös pohtia uusia tulolähteitä: kannattaisiko välittää huumeita ja pitäisikö lähteä mukaan politiikkaan. Asiasta pidettiin jengipomojen konferenssi Tbilisissä 1982.
Gorbatšovin perestroika tarjosi odottamattoman onnenpotkun uusia rahavirtoja janoaville gangstereille. Rajattu talouden liberalisointi, uudenlaisen yksityisyritysmallin, osuuskuntien, perustaminen tarjosi rikollisille uusia kiristyksen kohteita ja tilaisuuksia pestä kaikki hankkimansa rahat. Gorbatšovin alkoholin vastainen kampanja nostatti ennen näkemättömän laittoman viinamyynnin. Viinatehtaiden alkoholivarastot valuivat myyntiin mustan pörssin hinnoin. Gangsterit olivat kansalaisten liittolaisia kauppiaina ja tavaroiden toimittajina. Heistä oli tullut uusine rahavirtoineen riippumattomia. Korruptoituneet puoluepamput tarjosivat heille suojelustaan.
Rahanpesua ja hakkerointia
Rikollisuuden ilmiöksi oli noussut rahanpesu. 1990-luvulla uudessa poliittisessa todellisuudessa siitä tuli myös kommunistipamppujen ja kommunistisen puolueen rahojen pesua. Jo Gorbatšovin kaudella mutta selvemmin myöhemmin menestyvät gangsterit muuntuivat liikemiehiksi. Monet yritykset joko vallattiin tai ajettiin nurin. Vuoden 1989 lopulla rikolliset hallitsivat arviolta 75 prosenttia osuustoimintayrityksistä tai saivat niiltä suojelurahaa. Väkivaltaiset yrittäjät, velkojen perijät ja kiristäjät olivat vaarallisimpia.
Jengeillä oli kysyntää myös uudelle tekijäjoukolle, bykeille (”sonneille”, mukiloijille) sekä torpedoille eli palkkamurhaajille. Rekrytointi suuntautui urheilukeskuksiin, kehonrakentajiin ja kamppailulajeja harjoittaviin sekä Afganistanin sodan veteraaneihin. Viimeksi mainittuja värväsi myös OMON-mellakkapoliisi erikoisjoukkoihinsa. Vastakaikua tuli myös pullistelevasta nuorisosta, jota yhdisti fasistis-rasistinen Komsomol-retoriikka. ”Neuvostoajan jälkeinen 1990-luku merkitsisi rikollisen uran huippua sekä urheilijoille että Afganistanin sotaveteraaneille… kunnes valtion kontrolli ja tavanomaiset gangsterit panivat urheilijat ja afgantsyt taas kuriin 2000-luvulla.”
Galeottin mukaan 1990-luvun avoimen gangsterismin ääriviivat alkoivat tulla näkyviin jo 1980-luvulla lopulla. Järjestäytynyt rikollisuus oli entistä vaikutusvaltaisempaa, varakkaampaa ja itsevarmempaa. Gorbatšovia hän pitää (tämän sitä tahtomatta) yhtenä Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden kätilöistä ja Venäjän ensimmäistä presidenttiä Boris Jeltsiniä sen imettäjänä.
Vuonna 1994 Jeltsin julisti Venäjän olevan ”maailman suurin mafiavaltio”. Hänen apurinsa olivat sekaantuneet perusteellisesti maan kriminalisoitumiseen. Palkkamurhat olivat normaaliutta ja myyntikioskien hyllyt rikollisuuden monopolisoimia. Vuonna 1999 presidentiksi valitaan perin epädemokraattisen prosessin myötä Vladimir Putin.
Siihen jätän. Olen edennyt Mark Galeottin teosta yli puolivälin.
Jos en ole ollut kriittinen täsmentäjä, se johtuu siitä, ettei minulla ole Venäjän järjestäytyneeseen rikollisuuteen kompetenssia. Galeottin tutkija-CV ja Venäjä-tuntemus mittavine viranomais-, tutkija- ja rikollispomoverkostoineen riittivät vakuuttamaan itseni.
Venäjän vorovskoi miristä Putinin kahdelta vuosikymmeneltä kerron osassa II muutaman päivän kuluttua. Vorovskoi mir ei silloin ole vain Kremlin suojeluksessa, vaan myös/ ennen kaikkea sen palveluksessa.
Mark Galeotti: Voima ja valta. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa. Docendo 2019, lähteineen ja hakemistoineen 431 sivua. Suomennos Hannu Tervaharju.
Annelin kirjoissa 