Rax Rinnekangas kutsuu Narkomaniassa käsittelemäänsä ilmiötä laumautumiseksi. Laumautuminen ei ole Narkomanian pääaihe. Pääaihe on laumautumisen rusikoimaksi ajautunut eurooppalainen megaluokan kirjailija Peter Handke. Narkomania kertoo Peter Handkesta, tämän elämästä, mittavasta tuotannosta ja asemasta maailman kirjallisuudessa. Se kertoo palkitusta ja ylistetystä kirjailijasta, joka koki huolta saksan kielen lukkiutumisesta ja näivettymisestä toisen maailmansodan seurauksena. Hän loi oman kielellisen ilmaisunsa jopa osin lauserakenteita myöten.
Handken viipyilevästi etenevä, tapahtumiltaan niukka, liki juoneton kirjallisuus vaatii keskittymistä ja vastaanottavuutta. Suomeksi häneltä on ilmestynyt yksitoista teosta, kustantajina Weilin&Göös, Otava ja Lurra Editions.
Narkomania kertoo kirjailijasta, jonka maine tahrautui Jugoslavian hajoamissotien seurauksena, ilmeisen pysyvästi. Kirjoitettuaan 1990-luvun loppuvuosina Jugoslavian hajoamissodasta saksalais-ranskalaisiin sanomalehtiin (Franfurter Allgemeine Zeitung, Der Spiegel, Libération) hänestä tuli niiden ulkomaantoimittajien vastareaktioina hylkiö ja niiden tarttuvassa julkisuusimussa maailman kirjallisuuspiirien persona non grata.
Kaikki alkoi Handken kahden viikon matkasta sotaa käyvään, hajoavaan Jugoslaviaan, slovenialaisen äidin puolelta sydämen kotimaahan. Hän kirjoitti suppean matkakirjan Eine Winterliche Reize zu den Flüssen Donau, Save, Morawa und Drina ober Gerechtigkeit für Serbien (1996). Kirjassa hän kertoo vaelluksesta ystäviensä kanssa otsikossa mainittujen jokien varsilla loppusyksyn kosteassa ja lumisessa säässä. Kirjassa ja sen pohjalta kirjoittamissaan lehtiartikkeleissa Handke esitti Serbiaa puolustelevia ja joitakin sotareportaaseja kyseenalaistavia huomioita. Monet hänen tulkintansa poikkesivat virallisesta käsityksestä sodasta ja sen syistä. Ennen kaikkea hän arvosteli NATOn suorittamia Serbian pommituksia keväällä 1999.
Serbia edusti aukottomasti Jugoslavian hajoamissodassa pahuutta. Handke pyrki monipuolistamaan jyrkkää musta-valkeaa kuvaa sodassa tehdyistä rikoksista ja syyllisyydestä. Tunnetustihan sodan ensimmäinen uhri on totuus ja toinen sen moniselitteisyys, kuten sotatutkija Ilmari Käihkö toteaa haastattelussaan Suomen Kuvalehdessä nro 20, 19.5.2023.
Hänestä tehtiin julkisuudessa Srebrenican kansanmurhan puolustaja. Hän ei kyseenalaistanut tai kieltänyt tapahtunutta sotarikosta, mutta teki epäelegantteja kysymyksiä: ”Haluaisin kysyä, miten moinen koko maailman silmien edessä tapahtunut teurastus on ylipäätään selitettävissä. Etenkin, kun se tapahtui kolmen sotavuoden jälkeen, jolloin, kuten sanotaan, sodan eri osapuolet, jopa sotakoirat, olivat kuolemanväsyneitä. Ja kaiken huippuna, kuten tapana on sanoa, toteutettiin tällainen organisoitu, systemaattinen massalynkkaus.” Sillä hänet naulittiin ristille.
Rinnekangas avaa sitä, mitä Handke kirjansa pohjalta kirjoittamissaan lehtiartikkeleissa kirjoitti ja mitä hänen sanomakseen on ohi artikkeleiden tällätty. Itse alkuperäistä teosta, englanniksi A Journey to the Rivers: Justice for Serbia (1997) Rinnekankaan ei onnistunut saada käsiinsä. Kirja on hänen ilmaisullaan kätketty suurten kirjakauppojen ”myrkkykaappeihin”.
Rinnekangas ymmärtää Peter Handkea. Kirja on hänen omatoiminen ja oma-aloitteinen Handken puolustus. Lukijaa ratkaisu ei oudoksuta, sijoittuuhan Rax Rinnekangas itse laumoittumiskehien ulkopuolelle omatahtoisena intellektuellina individualistina. Lisäksi Peter Handke on ollut vuodesta 2003 lähtien toisen itävaltalaiskirjailijan, Thomas Bernhardin, ohella Rinnekankaiden omistaman pienkustantamon Lurra Editionsin keskeisiä kirjailijoita. Motiiveja oman kirjailijan puolustamiseen siis on. Tärkeimmäksi motiiviksi Rinnekangas ilmaisee kuitenkin halunsa puolustaa ”kirjailijan oikeutta ilmaista tapahtuneista ja tapahtuvista asioista tietävistä ja tietämättömistä täysin eriävä mielipide”.
Rinnekangas ei pidä Handkelta huterasti harkittuina tekoina tavata Serbian presidentti Svobodan Miloševitć Haagissa, seurata häntä vastaan käytyä oikeudenkäyntiä (suostumatta todistajaksi) tai osallistua lesken kutsusta Miloševitćin hautajaisiin. Handke myös poseerasi kuvassa, jossa etualalla on suur-Serbian luomiseen raaoilla sotatoimillaan pyrkinyt Bosnian ääriserbi Radovan Karadžić.
Rinnekangas ei aseta ratkaisuja moraaliselle ulottuvuudelle, vaikka Handke mahdollisti niillä arvostetun nimensä joutumisen Miloševitć-mielisten käyttöön. Rinnekangas on vakuuttunut, ettei Handke kuulunut Miloševitćin kannattajiin. Handke toimi hänen tulkinnassaan inhimillisestä uteliaisuudesta ja tilaisuuden siihen mahdollistuttua, vaikka lopultakin pettyi Haagissa syytetyn itsekeskeiseen, maaniseen monologiin. Kysymysten tekoon syytetty ei suonut tapaamisessa mahdollisuutta. Esiintymistä yhteiskuvassa Karadžićin kanssa Rinnekangas puolustaa muistutuksella, miten monet suomalaispoliitikot ovat tyytyväisinä poseeranneet Vladimir Putinin kanssa. Hyväuskoisina kylläkin.
Alkujaan Handke hakeutui Serbiaan siksi, että se oli hänen sydämensä kotimaa, vaikka hän asui Ranskassa. Hän oli aina tuntenut sympatiaa kulttuurista, monikansallista sosialistista Jugoslaviaa kohtaan, joka rohkeni kulkea omaa tietään Neuvostoliiton kontrollin ulottumattomissa. Serbia palkitsi hänet 1990-luvun lopussa kunniakansalaisuudella. Hän omisti Jugoslavian passin, minkä vuoksi Itävallan viranomaiset pohtivat Nobel-vuoden alussa Itävallan kansalaisuuden riistämistä häneltä.
●●●
Laumautuminen tai narkomania. ”Kyse on matkivan eläimen nimeltä ihminen tiedostamattomasta ja tiedostetusta tarpeesta olla sosiaalinen ja yhteisöllisesti yhdenmukainen ja samanarvoinen, ei unohdettu eikä ohitettu, lajitovereiden keskuudessa”, Rinnekangas määrittelee käsittelemänsä ilmiön ja lainaa yhdysvaltalaista filosofia ja yhteiskunnallista kirjailijaa Eric Hofferia (1902−1983):
”Kun ihmiset ovat vapaita tekemään, mitä he haluavat, he yleensä alkavat matkia toisiaan.”
Kirjallisuuspiirit toimivat kuten laumayksilöt. Kun Handkelle myönnettiin vuonna 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinto, paheksuvia tuomioita alkoi tulvia. Kirjallisuuspiirit kiirehtivät tekemään moraalisen pesäeron palkittuun. ”Näin toimiessaan nämä kirjailijat toimivat kaikkein puhtaimman logiikkansa mukaisesti: Suuresta suopeudesta ja ymmärryksestä heidän laillaan ajattelevien kirjailijoiden suhteen ja epäsuopeudesta ja täydestä ymmärtämättömyydestä eri lailla ajatteleviin kirjailijoihin.”
Nobel-palkinnon roihauttavasta keskustelusta Rinnekangas nostaa kummastuksensa kohteeksi WSOYn käännöskirjallisuuden osastopäällikön, Yleisradion kulttuuritoimittaja Miia Gustafssonin, joka palkintoa käsitelleessä radio-ohjelmassa oudoksui Nobel-komitean ratkaisua. Hänen mielestään Handkelta ei ollut ilmestynyt mitään suomeksi jälkeen 1980-luvun ja hän edellyttäisi palkittavilta ”pehmeämpiä arvoja”. Rax Rinnekangas muistuttaa, ettei palkintoon vaikuta tuon taivaallista, onko teoksia ilmestynyt suomeksi ja että Handken teoksia oli ilmestynyt 1980-luvun jälkeen suomeksi peräti kahdeksan.
Rinnekangas luonnehtii Peter Handkea ”metafyysiseksi luontokirjailijaksi”, jonka tuotanto on täynnä pehmeitä luontoarvoja, sitruunaperhosia, kimalaisia, korentoja, sieniä… Kun luin uudelleen kahdesta Handken kirjasta vuosia sitten kirjoittamani blogit (linkit lopussa), hämmästyin miten herkkää luonnonaistimusta niistä lukemieni kirjojen kautta oli itselleni välittynyt.
”2000-luvulle tultaessa Handke oli kirjailijana ekologisilta teemoiltaan vihreämpi kuin vihreät olivat poliitikkoina”, Rinnekangas kirjoittaa. Se siis pehmeämmistä arvoista.
Handken tuominneeseen laumaan eivät luonnollisestikaan yhtyneet kaikki. Vetoomuksen hänen teoksiinsa kohdistunutta sensuuria vastaan allekirjoittivat muiden muassa elokuvaohjaaja Emir Kusturica (osin poliittisin syin) sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon aiemmat saajat Matrick Modiano ja Elfriede Jelinek sekä samanaikainen Nobelin saaja Olga Tokarczuk, kuin myös Handkea arvostava Karl Ove Knausgård. Tuomitsijoiden joukkoon tälläytyi Salmon Rushdie, mies, joka oli joutunut islamilaisessa maailmassa Handken läntisen tapauksen tavoin laumoittumisen uhriksi. Samassa asemassa olevalta kollegalta ei heltinyt ymmärrystä. Hän asettui saman ”vihakartellin etujoukkoon kivittäen Handkea”.
Rax Rinnekangas mainitsee Salmon Rushdien ohessa kolmannen laumoittumisen uhrin, Hannah Arendtin juutalaisessa yhteisössä hänen luodessaan natsi Adolf Eichmanin oikeudenkäynnin yhteydessä käsitteen pahuuden arkipäiväisyys ja mitätöiden sillä Eichmanin todellista syyllisyyttä natsien hirmutekoihin. ”Se käynnisti narkomanian häntä kohtaan. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Hannah Arendtin näkemykset kyettiin kohtaamaan kiihkottomasti.”
Peter Handkelle käynee toisin. Hänen teoksiaan ani harva on lukenut ja eikä juuri kukaan lue niitä tämänkään jälkeen. Totuudeksi sementoituu siis ”kollektiivisen vampyrismin” luoma mielikuva ja maine.
●●●
Mutta mennäänpä Nobel-kirjallisuuspalkinnon juurille. Palkintotestamentissaan Alfred Nobel määritteli palkinnon seuraavasti: ”Palkinto myönnetään kirjailijalle, jonka tuotannolla on ihanteellinen tendenssi.” Nobel-komitean jäsen Henrik Petersen kuvasi Handkea radikaalin epäpoliittiseksi.
”Kun palkitsemme Handken, tarkoitamme sitä, että kirjallisuuden tehtävä on jotakin aivan muuta kuin vahvistaa ja toistaa sitä, mitä yhteiskuntien keskeiset näkemykset pitävät oikeana.”
Rinnekangas tunnistaa Handkelta erityisesti luonnon hienovaraisena kuvaajana johdonmukaisen ihanteellisen tendenssin.
”Toisinajattelijan tuomitsemisessa ei olekaan kyse tosiasioista, vaan ennen kaikkea omasta oikeassa olemisesta”, Rinnekangas pistelee täydentäen sanottavaansa: ”Handke on tuonut julki asenteensa serbien historiaa ja nykyisyyttä kohtaan, mihin hänellä on ihmisenä ja kirjailijana oikeus, kuten meillä muilla on oikeus arvostaa venäläistä taidetta huolimatta Putinin hallinnon hirmuteoista Ukrainassa.”
Tuomiovyörytyksen alla kirjailija eristäytyi ja keskittyi työhönsä kirjailijana. Mutta oli hänenkin taivuttava jälkiselitykseen: ”Kansanmurha on ääretön kärsimys, jota en ole koskaan hyväksynyt – kärsimys, jonka muistoa ei voi sammuttaa. Olen pahoillani, jos sanani ovat välittäneet joillekuille muuta.”
Kukaan meistä ei ole immuuni narkomanialle. Ihminen reagoi sukkelimmin tunnepohjaisesti. Niin reagoi myös Peter Handke, joka tunsi sympatiaa edesmennyttä Jugoslaviaa kohtaan ja surua sen hajoamisesta sotien kautta kansallisuusjaon sotkuisella logiikalla.
Ehkä luen Handkelta lisää ja etsin ensin käsiini vuonna 2003 suomeksi ilmestyneen teoksen Riisuttu epäonni (vuodelta 1972). Knausgård on luonnehtinut sitä ”aikamme tärkeimmäksi saksan kielellä kirjoitetuksi romaaniksi”. Handke käsittelee siinä äitinsä itsemurhaa.
Handkea aiemmin Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2013/12/05/peter-handke-moravalainen-yo/ sekä
Rax Rinnekangas: Narkomania. Kirjailija – Media – Nobel. Lurra Editions, 2022, 183 sivua.
Annelin kirjoissa 