HÄN on täällä tänään. Helsingissä 13.−14.5. pidetyssä kirjallisuustapahtumassa Helsinki Litissä häntä haastattelee salintäyteisen yleisön edessä toinen palkittu kirjailijakollega, ranskalaistunut Hannu Väisänen. En ole paikalla. Jos olisin, ostaisin sieltä juuri suomeksi ilmestyneen teoksen Tapaus. Se kertoo laittomasta abortista. Siinäkin nobelisti Annie Ernaux kuvaa sodanjälkeisestä Ranskaa oman elämänsä kautta.
Juuri nyt aiheeni on hiljattain lukemani Annie Ernauxin Vuodet. Tämä kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2022 vauhdittamana, viime syksynä suomeksi ilmestynyt teos kattaa liki ihmisiän mittaisen jakson toisen maailmansodan loppumisesta 1945 teoksen Ranskassa ilmestymiseen (2008) saakka.
Vuodet-teoksessa kirjailija kertoo omasta elämästään. Teos yltää Ranskan työläistaustaisten sukupolvien kollektiivisiksi muistelmiksi, rajatummin vuonna 1940 syntyneen Ernauxin ikäpolven kokemana. Kollektiivisesta ihmisjoukosta, johon kirjailijatar itse tuntee kuuluvansa, Ernaux käyttää persoonapronominia HE ja itsestään sen jäsenenä HÄN. Näin kerronta etääntyy kokijan omasta subjektivismista aikakauden yleispäteväksi kuvaksi.
”He kertoivat vain siitä minkä olivat itse nähneet ja minkä pystyivät siinä syödessään ja juodessaan elämään uudelleen”, Ernaux kuvaa tuttavaperheiden kanssa yhteisillä aterioilla käytyjä keskusteluja, joita hän pikkutyttönä ainakin alkuaikoina kuunteli korvat valppaina.
Ranska oli vapautunut natsi-Saksan miehityksestä. Kerrottavaa sotavuosien miehityksen koettelemuksista riitti. He puhuivat yleisistä ja yhteiskunnallisista asioista omilla kokemuksilla ja koetulla siivilöiden. Siksi ruokapöytäkeskusteluihin eivät kuuluneet natsien polttouunit, ei Yhdysvaltain atomipommi, mutta kylläkin mustan pörssin voi, huutava tavarapula, ostokupongit, sotavuosien ilmahälytykset ja syöksymiset niiden johdosta kellariin.
●●●
Vuodet on yltäkylläinen muistojen mosaiikki, jossa kerronta etenee ajan virrassa ja tahdissa. Kirjailijan muistin stimulantteina ovat toimineet perhealbumin kuvat sekä aikakausijulkaisut, niiden aiheet ja etenkin mainosten muuttuneet sisällöt. Etääntyminen sodan koettelemuksista hälventää vähitellen vapautuksen jälkeisen haltioituneen hurmoksen. Ihmiset halusivat vihdoin käydä juhlimassa. ”Maailma oli täynnä haluja, jotka piti saada tyydytettyä heti.”
Tuohon aikakautta kuvaavaan kerronnalliseen mosaiikkiin kuuluu käynnistynyt koulu. Opettaja oli armoton jumala. Koululaisesta toiseen levisivät syyhy ja täit. Käytiin taistelua tuberkuloosia, kurkkumätää, hinkuyskää, sikotautia ja korvatulehduksia vastaan, nieltiin matolääkkeitä ja kammottavaa kalanmaksaöljyä. Lapsia kuoli kaikissa perheissä. Kaikki tavaraa oli tarpeen eikä mitään heitetty menemään. Takkeja korjattiin, paidankaulukset käännettiin, kuluneet pyhävaatteet otettiin arkikäyttöön, sanomalehdet säästettiin huussiin pyllyn pyyhkimiksi.
Kaikki seksiin viittaava oli tabu ja kuitenkin seksi ahnehti keskeisen osan jokaisen mielihaluista ja kuvitelmista. Pojat ja tytöt pidettiin erillään toisistaan. Siveyttä sääteli uskonto, joka määritti juhlapyhineen vuoden kierron. Koska naiminen oli sallittua vasta avioliiton myötä, aikuisuuteen oli kiire. Tytöt maaseudulla uneksivat rintojensa kasvusta ja verisistä siteistä alushousuissa sekä haaveilivat huulipunasta ja nailonsukista.
Kun jälleenrakennus oli vauhdissaan ja elintaso kohentui, elämään tulivat muoviastiat, polyesterikankaat, tampoonit ja karvanpoistovoiteet, jopa juokseva vesi. Silti yhä vettä kauhottiin vadista, tarpeet tehtiin huussiin ja froteekankaisia terveyssiteitä liotettiin vesiämpärissä. Vallankumouksellinen, kaupallisuuteen ihmiset tempaava tekninen uutuus oli televisio, jota ensin tuijotettiin kadulta liikkeiden näyteikkunoista.
Ernauxin tarkka kuvaus on liki riemukasta.
Annie Ernaux, kypsä kirjailija vasta
varttuneella iällään.
Hän tarkastelee kasvuaan pikkutytöstä koululaiseksi, teiniksi ja aikuiseksi naiseksi valikoitujen valokuvien kautta. Kuvien analysointi paljastaa paljon ottohetken ajasta ja tytöstä itsestään. Kuvasarja muuttuu käsivaralla kuvatuksi kaitafilmiksi ja sitten videoksi. Kamera on korvattu teknisten uutuuksien rynnistyksen myötä vaurastuvan kodin mielihaluhankinnoilla.
Elintason kohoaminen merkitsee hänelle kuten useimmille muillekin maaseudun nuorille kouluttautumista ja kaupungistumista. Ero lapsuudenkotiin ja työläistaustaisiin yrittäjävanhempiin kasvaa ja henkinen kuilu repeytyy. Hänestä tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, urbaani vasemmistolaisuutta sympatisoiva, oman seksuaalisuutensa tunnistava moderni ranskatar, jonka feministinen ihanne on Simone de Beauvoir, aikansa boheemi julkkis.
Muistelija kokee elämää Ranskan kirjallisuuden, runouden, musiikin ja ennen muuta elokuvien kautta.
●●●
Kirjailija on voimakastahtoinen yksilö, joka kokee kuuluvansa kaltaisiinsa, samansuuntaisesti ajattelevien työläistaustasta nousseiden, kouluttautuneiden ja kaupungistuneiden kollektiiviin. Se kollektiivi näyttäytyy teoksen loppua kohti radikalisoituneena, kapinoivana, jopa vallankumouksellisena ihmismassana, jonka protestoinnin polttoaineena on nostalginen kaipuu Ranskan vasemmiston menetettyihin suuruudenvuosiin. Ranskan Suuren vallankumouksen alkamisen 200-vuotispäivänä 1989 ”meistä tuntui siltä, että kaikki maailman kapinat ja vallankumoukset olivat meidän ansiotamme, orjuuden päättymisestä aina Gdanskin telakan lakkoihin ja Tiananmenen aukion mielenosoitukseen”.
Oman elämänsä käännekohdaksi hän määrittää vuoden 1968 opiskelijamellakat. Liki kolmekymppisenä hän ei osallistu niihin, ei irrottele katukiviä saadakseen niillä aikaan rumaa jälkeä. Mutta hän asettautuu henkisesti mellakoijien puolelle. Silmissäni hän piirtyi vallankumousromantikoksi, vanhemmiten jopa kyynistyneeksi populistitiksi.
Hän takertuu omaan nostalgiseen kollektiiviinsa, vaikka se on pirstaloitunut ja muutosvoimaton. Vuoden 1968 mellakoiden jälkeen Ranska on menetetty valtaa pitävälle oikeistolle, jota edustaa kulloinkin vaalit voittava presidentti. Poikkeuksena on Franęois Mitterand, joka oli pitkäkestoisin presidentinviran haltija vuosina 1981−1995. Hän havainnoi yhteiskunnan jakautumisen huono-osaisiin ja hyväosaisiin. Luokkaerot kasvavat ja kärjistyvät.
●●●
Hänen elämäänsä kuuluvat rakastajat. He ovat kymmeniä vuosia häntä nuorempia, itse asiassa nuorukaisia vasta. Mutta ehkäisyvälineiden tuoma seksuaalinen vapaus jäi yhteiskunnissa lyhyeksi jaksoksi. AIDS toi tullessaan kuolemanpelon ja häpeän. Lukija havahtuu: Toden totta, ennen Covidiahan oli maailmanlaajuinen painajainen, aids. Sen aiheuttama häpeä tunki aiemman toisen häpeän tontille, tytön avioliiton ulkopuolisen raskauden aiheuttamalle. Lihaa pelättiin syödä Iso-Britannian ”hullun lehmän taudin” seurauksena.
Vuodet nostaa näkyväksi muutoksen vauhdin. Kaupallisuus suoltaa markkinoille innovaatioita ja tekee aiemmista jätettä. Kivijalkakaupat joutuvat suurten kauppakeskusten uhkaamiksi. Kassoille ilmestyy piippaavia hinnanlukulaitteita. Kirjailijan työväline, kirjoituskone, kokee mullistuksia. Suurella viiveellä yleistyvät henkilökohtaiset tietokoneet. Puhelinkopit katoavat ja korvautuvat henkilökohtaisilla puhelimilla ja lopulta matkapuhelimilla. Shekkivihkoa Hän käyttää vielä kauan.
Vuodet-teoksen kattamassa yli 60 vuoden aikajaksossa Ranska on lakannut olemasta siirtomaavalta. Algerian sodan alettua 1954 oltiin vielä isänmaallisia, mutta sodan pitkittyessä kypsyttiin tajuamaan oman maan menneisyyden alistava luonne. Charles de Gaulle oli kauan sodan kansallissankari, mutta Ranskan presidenttinä 1960-luvun loppuvuodet hänet koettiin jo sivuun joutavaksi vanhukseksi. Entisistä alusmaista pyrkivä siirtolaisuus muuttui vähitellen yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Vaikutusvaltainen kommunistinen liike suli kuin jääpala auringossa ja Jean Marie le Pen taikoma äärioikeistolainen kansallinen liike nousi enemmistön poliittiseksi uhaksi.
●●●
Vuodet on mitä kiinnostavin teos luettavaksi Ranskassa velloneen keltaliiviliikkeen ja tämän kevään loputtomien eläkeiän nostamista vastustavien katumielenosoitusten ja -mellakoiden ajankohtaiskontekstissa. Ranskalaiset eivät ole alistujakansa, eikä ainakaan hän.
Ranskalaiset ovat kaukana heti sotavuosia seuranneesta yhtenäisyydestä, yhteisestä Suuresta Kertomuksesta. Mutta yksi tapahtuma yhdistää heitä edelleen: Ranskan ympäriajo. Sieltä voi yhä nousta yhteisiä kansallisia sankareita. Siksi kansan enemmistö pysyttelee ympäriajon tilanteissa ajan tasalla.
Teoksellaan Vuodet ”hän halusi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse”. Kirjan opastama matka tuohon menetettyyn aikaan on lumoava.
Annie Ernaux: Vuodet. Gummeus 2023, 215 sivua. Suomennos Lotta Toivanen.
Annelin kirjoissa 