Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä

Peter Handkella on oma kerrontatapansa, josta pitää tai sitten ei. Tyyli vaatii keskittymistä.

Peter Handkella on oma kerrontatapansa, josta pitää tai sitten ei. Tyyli vaatii keskittymistä.

Peter Handkea luonnehditaan kaunokirjallisuuden valtavirrasta poikkeavaksi kertojaksi, jonka tuotannossa keskeistä on ”kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta”. Luonnehdinta on osuva.

Hiljattain suomeksi ilmestyneessä pienoisromaanissa Intohimoisesta sienestäjästä kirjailijaminä kertoo ulkopuolisena havainnoitsijana ystävänsä ja entisen naapurinsa ulkoisesta käyttäytymisestä tai joltakulta hänen käyttäytymisestään kuulleena, sekä siitä, mitä ystävä, kirjassa poissaoleva ihminen, on hänelle eri vaiheissa itse kertonut silloisista omista sisäisistä kokemuksistaan ja tunteistaan.

Tarina on kuvaus riippuvuudesta, sen kehittymisestä hulluudeksi ja vihdoin parantumisesta. Hallitsematon, ihmisestä ylivallan ottava riippuvuus voi kohdistua miltei mihin tahansa, nykypäivänä vaikkapa kestävyysjuoksuun, johonkin herkkuun, tiukkaa sisäistä kuria ylläpitävään uskonnolliseen liikkeeseen, seksiin tai painonhallintaan anorektian ja bulimian muodossa. Handken tarinassa se on sienestys, tiheään asutulla kaupunkialueella ja sen ympärysmetsissä keskellä Eurooppaa, missä sienet tarkoittavat ihmisille pääasiassa vain marketeista ostettavia viljeltyjä herkkusieniä.

Handke pääsi uutisjutun aiheeksi osallistuessaan vuonna 2006 sotarikoksista Haagin tuomioistuimeen joutuneen Serbian presidentin Slobodan Miloševićin hautajaisiin. Kirjassa kirjailijan ystävä, intohimoinen sienestäjä, on korkeantason juristi, joka puolustaa sotarikoksista syytettyjä, mutta sientenetsinnän muututtua hallitsemattomaksi hulluudeksi hänet vapautetaan virastaan. Taitavuutensa ansiosta moni syytetty on saanut hänen kauttaan vapautuksen. Handke vihjaa lähialuesotaan. Näin sienestystarina hipaisee muutamassa kohtaa Balkanin murhenäytelmää.

Handken tyyli ei ole helpoimpia. Koin kirjan alkusivut silkkana jaaritteluna, poimuilevana ja pitkäveteisenä johdatuksena aiheeseen. Mutta sitten pääsin kyytiin. Kerronta vaatii silti lukijalta tarkkuutta ja kiireetöntä etenemistä, koska kertoja tavoittelee jotain, mitä teksti piilottelee. Ei, vaan mitä se etsii. Kyse on siis sisäisestä ilmiöstä ja sen muuntamisesta tunnistettavaksi uudessa ilmenemismuodossa, kielenä ja sanoina. Mahdoinko kuitenkaan tavoittaa piileskelevän ytimen, tarkan ajatuksen, jota kirjallinen ilmaisu tavoittelee? Tuskin.

Kun kirjailijan ystävä vasta seitsenvuotiaana poikana lumoutuu tuulen suhinasta metsänreunan puissa, kirjailija rajaa ulos kaikki normaalit lumoutumisen syyt ikään kuin ystävän tiedostamattomat perusteet olisivat jotenkin poikkeukselliset ja uniikit. En usko. Luonnon äänien, kuten kosken pauhun ja pärskeiden, meren maininkien, tasaisesti virtaavan puron, tuulen äänien puissa tai nuotion liekkien lumovoima vetoavat ihmisissä universaalisti, jos vain maltamme pysähtyä.

Tulevaa sienihullua vetää metsänreunaan puiden havina, kahina ja suhina ja metsän sisällä sammalikon valo. Kun pieni poika vaellellessaan osuu ränsistyneeseen taloon, josta ”slaavilainen heimo” (siis romanit) ovat tehneet sienienkeruuaseman jälleenmyyntiä varten, myös pojasta tulee sienten, kantarellien, etsijä. Ensin hän tekee sitä taskurahan vuoksi, sitten aarteenetsinnän riemusta. Ja kerran hän osuu paikkaan, mihin metsän joka sopen tuntevat heimon jäsenet eivät ole osuneet. Tässä näyte Handken poimuilevasta kerronnasta:

Mihin hän katsoikin, kulki, juoksi, ryntäsi, poikkesi polulta, teki äkkikäännöksen, hyppeli purojen, lahoavien puunrunkojen, pienten solien yli: keltaista, keltaista, kaikkialla aina vaan keltaista. Keräsipä hän kuinka paljon tahansa, ajan mittaan jopa kaksin käsin, vasemmalta, oikealta, vasemmalta, poimi, keräsi, veti niitä irti maasta: ne keltaiset metsäsammalen joukosta, ”pikkukeltanokkia”, kuten klaanin väki käänsi sen omasta slaavilaisesta kielestään, ne ”Reherl”, ne ”Fiderli”, ne ”Setas de San Juan (vasta paljon sieneen liitetyt yleiset nimet) eivät vähentyneet ollenkaan, ”keltaantuminen” – ”sellainen sana olisi siinä kohdassa ollut paikallaan, kuten `sinertyminen`, `vihertyminen` ja `harmaantuminen`!” hän kertoi minulle paljon myöhemmin −, ”keltaantuminen” ei loppunut ollenkaan.

Tarinan sienestäjä kuuluu eliittiin. Hän pukeutuu kalliisti ja huolitellusti. Hän vetoaa naisiin. Kerran, metsikön kautta vaimonsa tapaamiseen kävellessään hän huomaa ensikertaa elämässään maassa makaavien lehtien seassa sienten kuninkaan, täydellisen herkkutatin, ”ei kovinkaan suuren, mutta aikuiseksi kasvaneen, jonka hehkuvan punaruskeaa lakkia ei etana eikä mikään muu hyönteinen ollut nakertanut ja jonka alaosa oli puhtaanvalkoinen”. Silloinko hänellä naksahti?

Handken kirjassa ei vain kerätä sieniä, vaan myös syödään. Mutta rajansa kaikella. Kuvan sienet blogistin.

Handken kirjassa ei vain kerätä sieniä, vaan myös syödään. Mutta rajansa kaikella. Kuvan sienet blogistin.

Tarina kieputtaa sienihullun ystävän muuttumista monelle mutkalle. Jossain vaiheessa sulkeutunut mies alkaa kokea muut liikkujat läheisikseen, joita hän tervehtii. Hän löytää muihin sieni-ihmisiin yhteyden. Maaston hiekkaa, kivensiruja ja lehtiä haravoivat silmät terävöityvät etsimään ja löytämään. Etsintä, löytäminen ja sienten keruu ottavat vallan. Huolitellusti pukeutunut mies palaa yhä rähjääntyneempänä. Hänen minäkäsityksensä vääristyy. Hän alkaa pitää itseään erityislaadussaan suvereenina ja vapaana halveksien muita ihmisiä orjina tajuamatta itse käyttäytyvänsä orjallisen riippuvasti, terävä katse maahan juuttuneena, ”pisteorjana”, jonka käytös on hallitsematonta. ”Orjaihmisiin” kuuluvat nyt myös muut sienistä kiinnostuneet, jopa sienitutkijat.

Vaimo on yrittänyt ymmärtää pitkään, sitten hän on vetänyt johtopäätöksensä ja lähtenyt.

Hulluus saa absurdit muodot. Kellari täyttyy mädänneistä sienistä ja talvella mies etsii maanisesti kaapimalla lumikerroksen alta. Ystävän Übermensch-harha on hätkähdyttävintä, sillä samainen juristi on uransa huipulla puolustanut sotarikoksiin syyllistyneitä Übermenschejä.

Kertomuksen lopussa, vuosia myöhemmin, sienestäjäystävä on parantunut ja normalisoitunut. Tarina ei kerro, miten se onnistui. Handke kertoo loppusivuilla kirjansa kuuluvan hänen Versuch-teossarjaan (Versuch: koe, kokeilu) ja erään kriitikon luonnehtineen sitä ”kuin hitaaksi maitojunaksi aamuvarhaisella”. Intohimoisesta sienestäjästä on siis sarjan nimestä päätelleen kirjallinen kokeilu, mutta maitojunan asemasta vertaan kerrontaa mieluummin viipyilevään, kiireettömään vaellukseen maastoltaan kumpuilevassa sienimetsässä.

Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä. Lurra Editions 2015, 182 sivua. Suomennos Arja Rinnekangas.

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s