Moravalainen yö on erilainen. Erilainen kuin mikä tahansa.
Moravalainen Yö on Peter Handken pääteokseksi luonnehdittu romaani. Se ilmestyi vuonna 2008, Kosovon itsenäistymisen aikoihin.
Moravalaisen yön kuluessa itävaltalainen ex-kirjailija kertoo laivansa salongissa vierailleen Euroopan kiertomatkastaan, joka oli samalla väliaikainen pako Balkanilta sisällissodan jaloista. Arja Rinnekallion suomentamassa 459-sivuisessa teoksessa (Lurra Editions 2013) matkatarinaa itseään on runsaan neljän sadan sivun verran.
Tunnettu kirjailija, luovuttuaan kirjoittamasta, tekee syksystä kevääseen kestävän kiertomatkan elämänsä keskeisimmille paikoille. Matkalla hän etsii itseään suhteessa omaan kirjailijalaatuunsa ja ”kuolemattomuuteensa”, suhteessa naisiin/tiettyyn naiseen ja suhteessa menneisyyteensä ja juuriinsa.
Kirja on samalla kertomus syyllisyydestä. Syyllisyys kohdistuu ennen muuta nuoruuden lemmittyyn, kroatialaiseen nuoreen naiseen, jonka ex-kirjailija löytää kiertomatkansa alussa vanhana irtolaisena, ja syyllisyys kohdistuu ex-kirjailijan hylkäämään ja yksin jättämään, nyt jo kuolleeseen äitiin.
Hän viipyy Kroatian saarella (Cordurassa; kroat. Korčulassa?), Espanjassa, Portugalissa, Saksassa ja Itävallassa. Hän hyvästelee synnyinseutuaan ja menneisyytensä ystäviä sekä saattelee Iberian niemimaalla ystävänsä hautaan. Hän vaeltaa jalkaisin uuden pikatien vuoksi hylättyä Vanhaa Tietä myöten:
Kaikki hänen poissaolevat esi-isänsä hän pystyi aistimaan tällä matkaosuudellaan, jolla ei ollut yhtään mitään, eikä muutoin tapahtunutkaan mitään – esi-isät muodostivat yhtenäisen joukon, ei ainoastaan yksi heistä ollut kadonnut, he kaikki olivat kadonneita, vaikka he liikkuivat päinvastaisiin suuntiin, kulkeutuivat lähemmäksi, lähestyivät vaeltajaa, pyyhkäisivät hänen lävitseen. Ainoastaan äiti ei tullut vastaan Tiellä.
Kirjailija leikkii piilosta lukijansa kanssa. Ex-kirjailijan käyttäytymisen mielekkyys ja motiivi jätetään välillä kertomatta, lukijan pääteltäväksi. Siksi kerronta näyttäytyy paikoin surrealistisena, mutta tarjoaa lukijalle oivaltamisen ja löytämisen tyydytystä.
Tyyli on puhemaista tapailua, etsintää, viipyilyä, kertojan pyrkimystä kohti kirkkaampaa, täsmällisempää ja osuvampaa ilmaisua. Lukija on kerronnan vuossa kuin virtaan pudonnut irtolehti tai risu, jota vesi kuljettaa ja kieputtaa pyörteiden tahdissa. Virtaus on voimakasta, mutta samalla verkkaista. Virta vie. Risu tai lehti takertuu välillä esteeseen, irtoaa ja jatkaa taas kiireetöntä matkaansa.
Moravalaisessa Yössä on viehätysvoimaa, imua.
Peter Handkelta on ilmestynyt suomeksi aiemmin Riisuttu epäonni, Jukeboksista sekä Don Juan hänen itsensä kertomana.
Handke profiloitui Balkanin sotien aikana näkyvästi serbimieliseksi. Hän oli Haagin sotarikostuomioistuimessa syytetyn serbijohtaja Slobodan Miloševićin ystävä, muistopuheen pitäjänä tämän hautajaisissa. Hän näki serbit sodan uhreina, mikä piilotetummin tulee vastaan myös Moravalaisessa Yössä.
Siinä Serbian enklaavilta (erityisalueelta) ex-kirjailija lähtee bussilla kiertomatkalleen. Bussi kulkee vihamielisen kylien, raunioituneiden ja autioituneiden kylien ja tuhoutuneiden viljely- ja hedelmäpuutarhojen läpi miltei ryömien poliisiautosaattueessa.
Hän ei halunnut poismuuttajien bussiin, mutta hän halusi pois Balkanilta, rajakaupunkien Balkanilta ilman näkyviä rajoja, tuhansien näkymättömien, kaikkinensa ilkeiden ja katkerasti vihamielisten rajoja, jotka jatkuivat laaksosta laaksoon, kylästä kylään, purosta puroon, lantakasasta lantakasaan; pois tältä Balkanilta, kiviä sinkoavien lasten, ihmisiä halveksivien lentosuukkojen, vampyyrit vieläkin verenhimoisemmiksi tekevien valkosipulien Balkanilta… Hän halusi pois tältä Balkanilta sille toiselle Balkanille, jollaisena hän aina oli kokenut Balkanin aikaisempina vuosinaan…
Matkallaan hän hyvästelee katoavaa Eurooppaa, kuten paluumatkallaan Wienistä etelään:
Se oli yksi niistä viimeisistä kerroista, kun juna kulki yli sata vuotta vanhaa reittiä pitkin vuorten ylitse, Semmerin solan kautta. Lähiaikoina avattaisiin tunneli.Jossakin Harz-vuoriston eteläisen sivuhaaran tuntumassa hän etsii tuntemattomaksi jääneen isänsä jälkiä. Siellä äiti ja isä olivat kerran kohdanneet ja rakastuneet:
Ja muinoinen raja Itä- ja Länsi-Saksan lähellä kulki paikan läheisyydessä, kaupunki oli ennen sijainnut rajavyöhykkeellä. Keskivuoriston suuntaan, mailin verran itään, oli hänen äitinsä paennut – ilman, että äitiä kohti ammuttiin – ylittäen mäkisen kuusimetsän halki kulkevan merkityksettömän rajan eräänä alkukesän aamun tuntina, mustikanvarpujen ollessa vielä kasteesta märät, marjat vielä pieniä ja vihreitä, siellä täällä jo aavistuksen verran sinisiä, ja ne kaksi pahvista matkalaukkua, joita tämä nuori nainen raahasi mukanaan, olivat kostuneet pohjistaan, sillä niin märkää oli ollut kaste edellisenä yönä.
Moravalainen Yö on erilainen kirja. Erilainen kuin mikä? Erilainen kuin mikä tahansa.
P.S.
”The world, the so-called world, knows everything about Yugoslavia, Serbia. The world, the so-called world, knows everything about Slobodan Milošević. The so-called world knows the truth. This is why the so-called world is absent today, and not only today, and not only here. I don’t know the truth. But I look. I listen. I feel. I remember. This is why I am here today, close to Yugoslavia, close to Serbia, close to Slobodan Milošević”.
Katkelma Peter Handken puheesta 18.3.2006 Slobodan Miloševićin hautajaisissa 20 000 tuhannen surijan edessä.
Annelin kirjoissa 
Aloitin tämän kesällä mutta jäi kesken!
Kamala pettymys, kun muistan, kuinka paljon pidin Vasenkätisestä naisesta ja Kivun kiinalaisesta silloin joskus. Jotenkin tämä nyt vain oli liian laveaa minulle, huomasin miettiväni omiani vaan kun luin, ja sitten unohtui koko kirja.
Erja M. hei, mielenkiintoista kuulla. Minulle tämä Handken kirja oli ensimmäinen, mutta tuskin jää viimeiseksi. Mutta vertailukohdat varhempiin siis puuttuivat, samoin ennakko-odotukset. Koin kirjan kuurupiilona: kutsujen, niiden järjestelyiden ja toteutuksen ja kunkin matkakohteen syy piilotettiin mahdollisimman pitkään tai jätettiin kokonaan lukijan pääteltäviksi. Siis kierrettiin kuin kissa kuumaa puuroa, mutta tietoisena ratkaisuna. Tuli tarve löytää aina mieli, mielekkyys. Pidin oikeasti, lukuun ottamatta muutamaa sivua loppupuolella, missä mielestäni Handke sokeutuu johonkin kirjoitusvaiheessa olleeseen ja häntä ärsyttäneeseen poliittiseen tapahtumaan. Jäi irralliseksi. Anneli K.
Kiinnostava arvio turhan vähälle huomiolle jääneestä kirjasta ja kirjailijasta! Odotan innolla tulkintaa Suuresta Putouksesta, jos myös se löytää tiensä blogiin.
Ymmärrän täysin Erjan näkemyksen. Minulla kesti liki vuoden saada kirja luettua – ja lukematta olisi jäänyt, jos ei olisi ollut kyseessä arvostelukappale ja ”velvoite” lukea. Mutta olen kiitollinen että luin. Samankaltainen on tilanne Suuren Putouksen kanssa, joka on huomattavasti lyhyempi, mutta vähintään yhtä haastava teos. Fanaattisimmat Handke-fanit saattavat olla oikeassa: teokset on luettava hitaasti.
Suuri putous on lukupinkassani. Saas nähdä, koska siihen ehdin. Hesari (A. Majander) nuiji sen maan rakoon, mutta yritän irrottautua arvion vaikutuspiiristä. Joudun luottamaan käännökseen. Ja vaikka rinnalla olisi alkuperäinenkin laitos, ei minusta olisi käännöksen tarkkuuden vertailijaksi. Handken lauseet ovat rönsyileviä ja pitkiä. Ei mitenkään helppo nakki kääntäjälle.