”Vanhoina hyvinä aikoina.” Tuttu tokaisu!
”Vanhoina viheliäisinä aikoina”, sanoisin luettuani Katja Ketun uusimman romaanin Erään kissan tutkimuksia.
Moottoritiet, kadut, ladut, valtatiet, metsiä halkovat metsäautotiet, paikallistiet ja rautatiet muodostavat tiheän verkoston. Voidaksemme päästä mielikuvitusmatkalle sadan vuoden takaisiin tai vaikka vain toisen maailmansodan jälkeisiin korpiin läpi tiettömien erämaiden tarvitsemme kaunokirjallisuuden. Tarvitsemme Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepin ja Punaisen viivan, Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, huutolaislasten myötätunnottomat kohtalot Teuvo Pakkalan kuvaamina, F.E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden, Tommi Kinnusen romaanin Pimeät kuut, Rosa Liksomin Väylän tai Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia. Ne ja monet muut saattelevat lukijan viheliäisille perukoille viheliäisyydessä elää kituuttaneiden ihmisten historiaan.
Nuo Suomen kaunokirjallisuuden merkkiteokset kertovat raadannasta olosuhteissa, joissa ulkoiset vastukset ylittivät ihmisen yritteliäisyyden ja jaksamisen ja missä puolustuskyvytön merkitsi vahvemmille vapaata riistaa. Nuo teokset ovat korvaamatonta kulttuuris-historiallista pääomaamme.
Olkoon tämä johdantona juuri lukemaani Katja Ketun kirjaan.
●●●
Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia kuvaa entisen huutolaistytön Eevan elämää sisällissodan aikaan, 1920-, 1930- ja 1950-luvuilla lähellä itärajaa Kuhmon perukoilla, Perukassa. Yritykset lähteä ”ihmisten ilmoille” olisivat merkinneet monen päivän ponnistusta, pitkin vesiväyliä ja metsäisiä polkuja. Silti Perukallekin ylsi halutessaan IKL-läinen sortovalta rottien myrkytysmatkoillaan jahdattaessa viimeisiä valtakunnan rajan tälle puolelle jääneitä punikkeja. Ylsi myös talvisota, se jos mikä. Rajan pinnassa oleva väestö evakuoitiin ja itse rakennetut asumukset tuikattiin tuleen.
Kuva: Nicklas Mäkelä. Kirjan irtokannen kuvitusta.
Sisällissodan lopulla valtakunnan rajan toiselle puolelle lähti Eevan mies ja rakastettu, sotaan osallistumaton rauhanmies Mahte, Alkulan talosta osattomaksi jätetty veljeksistä kolmas. Mahte ajautui lopulta monien suomalaispakolaisten tavoin englantilaisten Murmannin legioonaan. Kun Mahten olemisesta elossa ei Eeva saanut viestiä, hän lähti hiihtäen etsintäreissulle Uhtuaan. Hän sai kuulla Mahten kirjoittaneen hänelle kirjeitä. Ne härski ja pahansuopa anoppi, Alkulan emäntä ja Mahten äiti Helmi oli takavarikoinut. Kuinka lienevät Perukkaan ajautuneetkaan.
Uhtualla Eeva joutuu ilonpidon seurauksena joukkoraiskatuksi. Raiskauskuvaus on tympeä − mitä muutakaan voisi olla. Eeva tulee raskaaksi ja tuhoaa omilla konsteillaan sikiönalun muuraten sen asuinrakennuksen biisiin. Joskus hänen ja Mahten yhteiselämässä tulee vaihe, jolloin Eeva kertoo tapahtuneen miehelleen.
Neuvostomaan puolelle yrittivät 1930-luvun lopulla pitkän pohdinnan päätteeksi Eeva ja Mahte muassaan lapsensa Tytti ja Poju. Usko sosialistisen valtion paremmuuteen eli perukoilla lujasti:
”− Siellä ei tarvitte kylymässä hytistä. Koko ajan suviaurinko hellii työläistä.
− Ihanko minä kesämekossa menen, Eevaa nauratti.
−Juu, Mahte vakuutti. Ei tarvitte sielä palttoota. Ei tarvitse edes kenkiä pitää, jollei halua, mutta uuet koriat kyllä saa kun vain pyytää. Ja siellä on lämpimämpi, Mahte jankutti.
− Miten voi olla, Eeva empii.”
Eevan ja Mahten kotipaikka Saari on ollut itään pakenevien etappipaikka. Siellä rajan taa suuntaavat jakavat perheen kanssa viimeisistä jauhoista keitetyn vellin. Avioparin keskustelu jatkuu:
”−Ja tuonneko sinä tahat mennä, vieraisiin koteihin?
− Ei sielä vieraita ole, palijon on suomalaista menny.
Ja onhan Eeva nähnyt ne, omassa pirtissään passannut itään pyrkiviä. Osa pakenee henkensä edestä, toinen köyhyyttä, yksi on aatteen palossa ja joku villihengen hurmassa.
− Vaan eipä ole kukhaan palannu…
− Ei sieltä kenkään raatsi pois lähteä, ku on kerran vappauven makkuun pääsy.”
Hilma-tamman onnettomuus katkaisi yrityksen ja ontuva Hilma tuoda nyhjättiin takaisin kotiin Saareen. Mutta Alkulan nuori isäntä, Mahten isoveli, kommunistiksi tunnustautuva Johan, lähti. Lähti rakentamaan neuvostomaata ja sinne suuntasi myös Amerikoista keskimmäinen veli Hermanni intiaanivaimonsa kanssa. Johanin tuhoksi koitui Vorkutan leiri, Hermannin kohtalosta ei tietoa tihkunut.
Eeva piti päiväkirjaa. Ne paksut vihkot Eeva tytöntytöntyttö, helsinkiläinen kirjailija löysi sodan jälkeen uudelleen rakennetun Saaren asuinpirtin ullakolta kissan opastamana. Eevan viimeinen päiväys oli 10.10.1979.
●●●
Eevan, Mahten ja kirjailijan lisäksi neljäs kirjan keskushenkilö on Kissa. Se ilmestyy kirjailijan Helsingin asuntoon tämän umpisolmuisessa elämänvaiheessa kirjailijan maatessa verisenä vessan lattialla keskenmenon saaneena. Kirjailijalle jostakin tupsahtanut ja kotiutunut eläin merkitsee vain kissaa eläimenä, mutta otuksen merkityksellisyyden vuoksi hän on tässä romaanissa Kissa ja hän. Hänet on lähetetty tuonaikaisista, kuolleiden valtakunnasta, manasta tai Kirkkaudesta suorittamaan tehtävä.
Katja Kettu punoo kirjansa punaiseksi langaksi buddhalaisen sielunvaelluksen ja kristinuskosta Jeesuksen odotetun uuden tulemisen. Kirkkauden Toimisto lähettää olevaisiaan maan päälle tehtäviin, joista niiden tulee suoriutua kelvollisesti. Elleivät suoriudu, vaellus jatkuu toisessa olomuodossa ja uudella tehtävällä.
”Riemastun. Olen vihdoin saapunut ajan halki paikkaan, jonne minut Taivaiden Tutkimusosasto alun perinkin lähetti. Olen ryöpsähtänyt jonkun Kirjailijan luokse, Eiraan, satavuotiaaseen keltarapattuun kivilinnaan, valtavaan lukaaliin, jossa on kaksi pyöreäreunaista balkonia ja makuukammarissa puolikaaren muotoinen, valtava ikkuna merelle.”
Hieman alle nelikymppinen kirjailija on syvässä kriisissä. Hän on ollut menestyjä, kustantamonsa Tärkeä Kirjailija. Hän julkaisi, menestyi miesten maailmassa ja ylenkatsoi naisia, jotka synnyttivät ja halusivat perheen.
”Häpesin mahojaan silitteleviä, raskaudestaan ja lapsistaan loputtoman ylpeäntuohtuneena jatisevia naaraita, heidän pienimielisyyttään, korskeuttaan ja helppohintaisuuttaan tiineyden edessä, heidän eläimellisyyttään sen rinnalla, että heistä olisi voinut tulla jotain muuta, jotakin suurempaa kuin äitejä, alistettuja lypsykoneita.”
Mutta vuosien karttuessa Kirjailijan mieli muuttui. Hän halusi miehen, lapsen ja perheen. Rakkauden Runoilijaan kokiessa vesiperän Kirjailija takertuu itseään tuhdisti vanhempaan mieheen, kustannustoimittajaansa Iso-Pomoon, avioliittoaan salaavaan ylipainoiseen elostelijaan. Nainen itse on eroottisesti vetävä ja sutjakka. Pitkään sujui yhdessä reissaaminen hulppeasti. Mutta Kirjailijan kynä hyytyy eikä kustantamo ollut tyytyväinen tarjottuun käsikirjoitukseen. Sitten tulee pettymyksen hyöky, keskenmeno, ja Iso-Pomo alkaa vältellä iskettyään kustantamosta uuden naisen. Kirjailija jää surkeuteensa sammuneen luovuuden ja kotiin pesiytyneen vieraan kissan kanssa.
●●●
Ketun tarinassa ovat vuoroin äänessä isoisoäiti Eeva, Kissa ja Kirjailija. Kirjailija ottaa kissan mukaansa saadessaan päähänpiston matkustaa vuosikymmenien takaiseen lapsuutensa Kuhmoon, Saareen rajan pinnassa. Isoisoäiti Eeva ja isoisoisä Mahten asumus painuneine saunoineen ovat tallella ja Kirjailijalla on vielä taito sytyttää uuniin tuli.
Seutuun kotiuduttuaan hän avaa läppärinsä ja alkaa kirjoittaa. Hänelle avautuu vaihe vaiheelta Eevan, Mahten ja isoäiti Tytin tarina.
”Ensimmäistä kertaa tulee mieleen, että saatan selvitä tästä.
Tuoksuu kaarnalle, sammalelle, märälle maalle. Metsänpohja massahtaa ylös jalkapohjasta, väliin tirskahtaa suoliejua. Kuljetan sormiani kanervien kuivissa varvuilla ja pienten männyntaimien neulasissa. Kipu sormenpäissä tuntuu ihmeen hyvältä.”
Kun Kissa on miltei suorittanut tutkimustehtävänsä, tämä pikkujyrsijöiden verenhimoinen saalistaja erehtyy syömään myrkkyyn menehtyneen rotan ja alkaa menettää viimeistä yhdeksästä kissanhengestään. Kettu kuvaa kissuuden katoavan kissasta asteittain ja kuolleen kissan muuttuvan hohtavaksi. Tuo hohtava olevainen saapuu kuolleiden olevaisten Kirkkauteen sen pysyvästi hellimäksi.
Kirkkauteen saapuessaan entinen Kissa näkee pienen välähdyksen, jonka se tajuaa kirjailijan vessanpönttöön vetämäksi sikiöksi. Sikiö odottaa uutta elämää:
”En jaksa selittää, miten lapsi ei oikeastaan enää ole lapsi, vaan on palannut elämänkipinäksi syntymättömien sielujen vyöhykkeelle ja kellii siellä vailla muistia saati kipua, ilman tuskallista tietoisuutta. se odottaa odottamatta, että singahtaa uuteen kohtuun, joka voi olla ihmisen tai vaikka beduiiniperheen dromedaarin aavikolla. Tai voi se syntyä kasvinakin, tai jokihelmisimpukkana, mikä ei ole hassumpi vaihtoehto. Luulen, että siihen on tarttunut pohjoisen villi, ja sen emo jolkkaa erämaassa nytkin ja nuuhkii ja kuulostaa, onko yksinäinen koirassusi lähettyvillä.”
Entisen sikiön uusi tuleminen kiinnostaisi, muttei enää kirjailijan myöhemmät vaiheet. Pärjäähän tämä jo omillaan.
●●●
Erään kissan tutkimuksia -romaanissa kolme sivuhenkilöä ansaitsisi paneutuvamman katsannon. Heistä eläinten, elämän ja luonnon ystävä Mahte kohoaa lukijan silmissä syvän kunnioituksen ansaitsevaksi, rakastettavaksi mutta yritteliäisyydessään alinomaa epäonnistujaksi, huutolaispiika-Eevan rinnalla eläjäksi. Oman mainintansa ansaitsee korska, ivallinen ja pahansuopa Helmi, Mahten äiti. IKL:läisen fasismin jälkeen Perukkaan on löytänyt reitin lestadiolaisuus ja sille Helmi suo Alkulasta tukikohdan itse syvälle uskonrituaaleihin hurahtaen. Helmin kohtaloksi koituu mielipuolisesti kärsivän hevosen kavion isku.
Ja lopulta on Eevan ja Mahten tyär, Tytti, joka tekee kirjassa vihanpidollaan, uhmallaan ja emoonsa sylkevällä halveksunnallaan raastavaa äidinmurhaa, kunnes joskus aikuisuudessa tuttua sanontaa käyttäen ”Siperia opettaa”, katkerimman kautta.
Katja Ketun uutuuskirjassa elää kolme tasoa, viiltävä rankka menneisyytemme, ihmismielten uskomaton moninaisuus hyvässä ja pahassa sekä kirjailijan väkevä kieli.
Kiitos tästä kirjasta!
Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023, 355 sivua.
Annelin kirjoissa 