Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja

Kansi kuvaa Karl Ove Knausgårdin epäonnea pyrinnöissä kirjailijaksi: katkenneita kyniä ja kynien lyijyjä.

Olen edennyt omaa verkkaista tahtiani Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa viidenteen kirjaan. Valitsin sen pehmytkantisena matkalukemistokseni. Suomeksi kirja ilmestyi kaksi vuotta sitten. Myös viides kirja alkaa matkasta: Karl Ove liftaa ensimmäiseltä omalta ulkomaanmatkaltaan Italiasta Norjaan, rahatta ja ruuatta. Tupakasta tyhjätasku ei silti luovu. Sen hän varmistaa vaikka keräämällä maahan viskattuja tumppeja. Kuvaus tempaa heti kirjan kyytiin.

Viides kirja on raju kuvaus juuri aikuistuneen nuoren miehen aivoissa kuohuvasta vuorovedestä, vuoksesta ja luoteesta: ylikorostuneesta ylemmyyden- ja alemmuudentunteesta, hekumallisesta itsevarmuudesta ja raastavasta epävarmuudesta, suuruudenluuloista ja mitättömyyden kokemuksesta. Aikuistumisella on hintansa.

Kirja on myös kuvaus sukulaissiteiden vahvuudesta, vaikka muunkinlaiseen olisi perusteensa. Charmantti isoveli Yngve, Karl Oven idoli, vie pikkuveljeltään tämän rakastetun, Ingvildin. Petos johtaa välien säröytymiseen, mutta veljeys lopulta voittaa. Isästään Karl Oven ei tarvitsisi välittää puupennin vertaa. Silti poika odottaa hyväksyntää ja välittämistä, turhaan. Alkoholisti-isä pysyy loppuun saakka itseriittoisena, omahyväisenä paskiaisena.  Suhde äitiin on lämmin ja rakastava, ja isovanhemmat sekä muut lähisukulaiset säilyvät Karl Ovelle tärkeinä ihmisinä.

Viides kirja on suora jatko neljännelle. Karl Ove on nyt 19-vuotias ja hän astuu opiskelija- ja kaupunkilaiselämään Bergenissä.  Teoksen tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuoden haarukkaan 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkupuoliskolle.

Hänet on hyväksytty kirjoittajakouluun, Skriftekunstakademihin. Hän on jo kauan halunnut kirjailijaksi ja tultuaan hyväksytyksi akatemiaan hän miltei luulee olevansa sellainen. Ensimmäisen opintopäivän aamuna hän rakentaa huolella rooliaan:

”Vietettyäni puoli tuntia kiehuvan kuuman vesisuihkun alla menin yläkertaan ja pukeuduin, huolellisesti ja järjestelmällisesti. Musta paita ja mustat liivit joissa oli harmaa takakappale. Mustat levikset, niittivyö, mustat kengät. Runsaasti geeliä hiuksiin, jotta ne nousivat pystyyn niin kuin pitikin. Olin myös saanut Yngveltä Virginin muovipussin, panin siihen muistikirjan ja kynän sekä Nälän [Knut Hamsunin romaanin], jotta siihen tulisi vähän enemmän painoa.”

Nopsasti hän saa huomata olevansa kurssin huonoin ja kypsymättömin, mutta se ei estä häntä tuntemasta ajoittaista ylemmyyttä ja halveksuntaa muita kurssikavereitaan kohtaan tyyliin ”mitä nuo luulevat olevansa”.

Akatemian tekstianalyyseissa saadut palautteet pudottavat hänet nöyryyttävästi ja toistuvasti epäonnistujaksi. Hän alkaa pinnata, on poissa viikkokausia eikä selviä edes kurssin päätöspäivällisille. Kirjalliset takaiskut, jopa lähetetyn esseen jättäminen  ulos akatemian entisten oppilaiden antologiasta ja turhat yritykset saada käsikirjoituksia läpi kustantamoissa jatkuvat miltei viidennen kirjan loppuun, jolloin esikoisromaani Ute av verden (1995) ilmestyy ja Knausgård alkaa saada julkisuutta.

Tupakka käryää tauotta ja olutta virtaa kurkusta alas runsain määrin. Ketjupolttaja Karl Ove on luetun perusteella isänsä jäljillä, valmis alkoholisti. Hän ei useinkaan lopeta ennen sammumista. Sitä ennen hän on häpäissyt itsensä hölmöilyillään. Käytös on pahimmillaan kuvottavaa. Hän on vastuuton, holtiton ja halpamainen.

Raha polttaa näpeissä eikä kauan siellä viihdy. Opiskelijalaina kuluu vailla huomisen huolia loputtomaan määrään uusia nuorisomusiikin äänilevyjä, kirjoja, olutta ja alkoholia itselle ja ryyppyseurueelle, taksiajoja jatkoille tai vain asunnolle. Kun laina loppuu, nuorukainen on ehtinyt vipata kaikilta tuntemiltaan mahdollisuuksiensa maksimin. Kun vippivara on kulutettu, hän hakeutuu äitinsä elätettäväksi.

Hormonit kuohuvat ja kiehuvat, Knausgård on nuori ja himokas. Neljännen kirjan lopussa Karl Ove menetti poikuutensa. Nyt hänellä on tarve saada tyttöystävä. Karl Ove rakastuu ja himoitsee, nai ja runkkaa tekemällä runkkausreissuja asuntolan kellarin yhteisvessaan postimyynnistä tilaamansa pornokuvakirja housujen etuosaan tungettuna. Ingvildin jälkeen hän löytää suloisen Gunvorin. Suhdetta yhteisasumisineen kestää neljä vuotta. Sitten tulee suuri rakkaus Tonja ja Karl Ove menee naimisiin. Mutta uskottomuus syö luottamuksen ja pari ajautuu eroon.

Siitä tapahtumat jatkuvat vuorostaan Taisteluni-sarjan toisessa kirjassa, missä hän tapaa toisen vaimonsa, ruotsalaisen Linda Boströmin ja asettuu asumaan Ruotsiin.

Kaikesta sekoilusta huolimatta Karl Ove on myös vastuuntuntoinen, ahkera, kiltti ja hyvin herkkä. Hänessä asuu pohjimmaltaan hyvä ihminen. Kirja kuvaa siis virheiden ja mokien kautta aikuistumista, raadollisesti ja kaunistelematta.

Knausgård kuvaa toistuvasti ja upeasti Bergenin sadetta. Kaupungissa tuntuu satavan aina.
”Kun heräsin seuraavana aamupäivänä, ulkona satoi vettä, tasaista, ropisevaa sadetta, joka oli niin tyypillistä tälle kaupungille, se ei ollut voimakasta eikä rajua mutta hallitsi silti kaikkea. Vaikka olisin lähtiessä pukeutunut sadetakkiin ja sadehousuihin ja kumisaappaisiin, kotiin tultuani olisin silti märkä. Sade hiipi hihoja ylös, työntyi kauluksesta sisään, ja vaatteet höyrysivät kosteutta sadevaatteiden alla, puhumattakaan siitä, mitä sade teki kaikille seinille ja katoille, kaikille nurmikoille ja puille, kaikille teille ja porttisyvennyksille valuessaan kaupungin ylle. Kaikki oli märkää, kaiken peitti märkä kalvo, ja satamalaiturin reunalla tuntui että sadevesi oli yhteydessä mereen, että näiden kahden maailman rajat olivat tässä kaupungissa liukuvia, elleivät suorastaan kelluvia.”

”Niinpä lampsin mäkeä alas eräänä iltana seitsemän aikaan, katulyhdyt keikkuivat yläpuolellani tuulessa, sade pieksi ympärilläni talojen seiniä ja kattoja. Taivas oli ehtymätön, oli satanut joka päivä syyskuun alusta saakka, enkä ollut nähnyt aurinkoa paria tunnin mittaista poikkeamaa lukuun ottamatta pian kahdeksaan kuukauteen. ”

Taisteluni-sarjalla on vakiosuomentaja. Pari pientä huomiota käännöksestä: Lehmät seisovat parressa, eivät pilttuussa; Jatkuvasti toistuva ilmaisu täysin tyhjä tuntuu absurdilta. Suomen kielessä on osuvampia vastineita, typötyhjä, aivan tyhjä tai pelkästään tyhjä, sillä mielikuvituksen voimaan kuuluu se, että vuo on leveämpi kuin leveä vuo. Alkuperäisestä teoksesta en ole tarkistanut, väittikö Knausgård todella seisseensa puoli tuntia  kiehuvassa suihkuvedessä.

Knausgård kuvaa ensimmäisessä kirjassa mieleen syöpyvällä tavalla veljesten Yngven ja Karl Oven maratonsuursiivouksen isoäidin kodissa alkoholisti-isän kuoleman jälkeen. koti kun pursusi tyhjiä viinapulloja. Viidennessä kirjassa kuvaus poikkeaa ensimmäisestä huomattavasti.  Taisteluni on autofiktio. Ja osa osalta hurmaava sellainen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja. Like 2015, 683 sivua. Suomennos Katriina Huttunen.

Aiemmista osista Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/07/27/karl-ove-knausgard-taisteluni-ensimmainen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/04/18/karl-ove-knausgard-taisteluni-toinen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/05/06/karl-ove-knausgard-taisteluni-kolmas-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/04/20/karl-ove-knausgard-taisteluni-neljas-kirja/

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , | Kommentoi

Prologini Finlandiaan

Cristina Sandun esikoisteosta luonnehditaan maagiseksi kuvaukseksi elämästä kahden kulttuurin, suomalaisen ja romanialaisen, välissä.

Nyt sitten tiedämme, mitä ministeri Elisabet Rehn lukee lähiviikkoina: kokeellista uutta kotimaista kaunokirjallisuutta. Kuuden Finlandia-ehdokkaan 2017 joukkoon ei ole näet mahdutettu yhtään perineistä romaania.

Tunnen sen johdosta kutkuttavaa iloa. Minulle se on viesti suomalaisen kirjallisuuden voimasta ja uusiutumiskyvystä. Silti juuri tarinat kantavat kaunokirjallisuutta. Tarinoissa on myös yksi selitys sille, että rikoskirjallisuus on niin valtavan luettua. Juoni kantaa.

Finlandia-palkinnosta kisaavat kuusi kirjailijaa ja kirjaa ovat siis:
Hannu Hauru: Jääkausi
Juha Hurme: Niemi
Tommi Liimatta: Autarktis
Miki Liukkonen: O
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

En ole lukenut niistä ainoatakaan. Ensimmäisen kerran kävi näin – niin kauaksi  kuin muistan. Mutta kaksi kirjamessuilta hankittua kuuluu siihen kirjapinoon, johon olen valinnut lähiaikojen lukemiseni: Juha Hurmeen Niemi ja Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat.

Jälkimmäinen on esikoisromaani. Jäänkin ihmettelemään, ettei se mahtunut Helsingin Sanomien vuoden esikoisromaanipalkinnon 2017 kandidaatteihin, joita sentään on valittu kymmenen.  Pakko ajatella jälleen positiivisesti: Myös esikoiskirjojen tasossa kärki on leveä.

Valintaraadin kerrotaan olleen riitainen. Mitä siis jäi ulkopuolelle? Olin lähes varma siitä, että Finlandia-ehdokkaiksi nousisivat Selja Ahavan koskettava Ennen kuin mieheni katoaa ja Kjell Westöön kertakaikkisen kiehtova  Rikinkeltainen taivas. Ylistävän kritiikin perusteella sinne olisi voinut kuulua myös Rosa Liksomin Everstinna ja …

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Matti Rönkä: Yyteet

Matti Rönkä kirjoitti tuntemattomista sotilaista yritysmaailman muutosmyllerryksessä.

Melkoinen velikulta tuo Ylen uutisankkuri Matti Rönkä! Hän on julkaissut viidentoista vuoden sisällä päätyönsä ohessa kymmenen romaania, niistä enin osa dekkareita ja viimeisimpinä pari vakavampaa (mielikuvitukseton ilmaisu ei-dekkareille!). Uusin on Yyteet, romaani työelämän tuntemattomista sotilaista. Tässä sodassa kyse on työtahdin kiihtymisestä, yritysostoista, työelämän muutosmyllerryksistä, yhteensopimattomista henkilökemioista ja irtisanomisista.

Mutta mistä kummasta Rönkä tuntee tulos-tai-ulos-johtamisen ja organisaatiouudistusten kiemurat noin hyvin? Tai it-maailman spesialiteetit? Eihän Yle sentään elä silkkaa pysyvää muutosta. Tai taitaa sittenkin elää.

Yyteessä liikutaan it-maailmassa. Varma-Data on ollut turvallinen, kotoisakin tiedontallennus/tietovarastointifirma, jossa kahvimukin on saanut kantaa työkoneen ääreen. Tauolla on löytynyt tovi aikaa käydä yhteisenä viihdykkeenä läpi Ilta-Sanomien kymmenen kysymystä. Kellokorttia ei ole tarvinnut leimata säntillisesti, sillä työn imussa useimmat eivät rätnänneet liioin ylitöitään. Ollaan joustavia puolin ja toisin ja työmoraali kaikkinensa on korkea. Johtaminen rakentui luottamukseen. Mutta nyt firmaan on palkattu uusi toimitusjohtaja, erilaisen johtamistyylin tuova vauhtimimmi Lammio.

Yyteet-romaanin muutosmylläkkä vertautuu siis sotaan. Mutta miten väistää oma kaatuminen – haavoittumista on vaikeampi välttää – kun Lammion mustalle listalle potentiaaliseksi irtisanottavaksi tuntuu joutuvan myös arveluttavin perustein, vaikka pykäliä noudatetaankin? It-maailmassa ei ole perustettu luottamusmiehistä.

Lammion vauhti on kiihkeä ja organisaatiojargonia suoltuu suusta sujuvana nauhana. Sellaista Rönkä onkin saksinut kirjaansa melkoisen määrän, tutunkuuloista tulosjohtamisen ilosanomaa.

Firman työntekijöistä, koodaajista, myyntimiehistä ja muista löytyvät Tuntemattoman sotilaan tutut perustyypit, Lahtinen, Rahikainen, Vanhala, Lehto, Hietanen, Määttä, Honkajoki, Salo, Rocca – ja tietysti Koskela, Ville Koskela, työporukan luottopomo.  Rönkän kirjassa he ovat vahvoja ja värikkäitä persoonallisuuksia kuten alkuperäiset esikuvansakin.

Rönkän romaanista löytyvät myös monet tutut Väinö Linnan romaanin tokaisut, ne koko kansan omaksumat, sopivasti it-firmaan sovellettuina tietenkin, kuten:
”Koskelan Ville Varma-Datasta päivää. Entinen teologian ylioppilas. Nykyisin Mircosoftin mannekiini. Syö koodia ja paskantaa bittejä.”

Tai: ”Steve Jobs ratsasti Appleja katsellen”, Vanhala sanoi ja tyrskähteli itsekseen.

Honkajoki tulee nuoren kaverinsa kanssa Varma-Dataan henkilöstövuokrauspalvelun välittämänä ja Koskelaa kätellessä esittäytyy sujuvasti:
”Olen suorittanut datanomin tutkinnon ATK-instituutissa. Lisäksi minulla on opintoja Helsingin ja Turun yliopistossa sekä Teknillisessä korkeakoulussa, tai nykytermein Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulussa. Niistä olen kerryttänyt myös kandidaatin tutkintoja, mutta suoranaisesti ne eivät ole pätevöittäneet minua tietojenkäsittelyn ammattilaiseksi. Sellainen kuitenkin katsoisin olevani.”

Tokaisut maustavat Rönkän surullista aihetta nokkelasti, liikaan lainaamiseen sortumatta. Kirjailija hallitsee sovelluksensa tyylikkäästi.

Aihe Yyteet-romaanissa on ilman muuta raskas ja lopussa alkavat miehet ja naiset harveta kuten rintamallakin: Hietanen irtisanoutuu, Lehdon katoaminen paljastuu itsemurhaksi, moni on irtisanottu. Mutta kirjansa lopun Matti Rönkä kirjoittaa vastavirtaan: ydinjoukko yhdistää osaamisensa ja tekee rohkean ratkaisun osittaisena paluuna entiseen.

Oman työurani varrella muuan organisaatiouudistajakonsultti rakensi kauan sitten  nelitaulukon ja kysyi meiltä työntekijöiltä, mikä neljästä ruudusta on tärkein: vanhat toiminnot – vanhat asiakkaat, vanhat toiminnot – uudet asiakkaat, uudet toiminnot – vanhat asiakkaat sekä uudet toiminnot – uudet asiakkaat. Innostunut työtoverini valitsi empimättä viimeisen. Konsultin mukaan oikea valinta olisi kuitenkin vanhat toiminnot – vanhat asiakkaat. Se on hänen mukaansa toiminnan tukeva kivijalka, josta on pidettävä ensisijaisesti huolta. Sen päälle voi lähteä rakentamaan uusia kerroksia, kun rahkeet riittävät, hän opetti.

Tämän ratkaisun tekee Rönkän kirjan lopussa joukko it-miehiä ja -naisia, joissa on puhtia, mutta jotka eivät halua työskennellä pysyvässä pyörremyrskyssä. Heille kyse on myös moraalista. Nopeaa menestymistä kun ei saa rakentaa asiakkaiden vedätykseen.

”Kisan ykkönen oli piilaakson kansainvälinen jätti Microsoft, mutta kakkosena maaliin tuli pieni ja sisukas Varma-Data”, Vanhala huuteli Rahikaisen perään.
Lahtinen murahti Vanhalaa rauhoittumaan.

Minulle Yyteet oli vasta toinen Matti Rönkältä lukemani. Vaikutta siltä, ettei jää viimeiseksi.

Matti Rönkä: Yyteet. Gummerus 2017, 251 sivua.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Lauantaina Helsingin kirjamessuilla

Rosa Liksomin Everstinna on saanut haltioituneet arviot. Osuin paikalle ja vilkas kirjailija kutsui yhteiskuvaan italian kielelle kääntäjänsä kanssa. 🙂

Poden messuähkyä, itse aiheutettua. Ei hätää, sunnuntaina istun jo lentokoneessa matkalla kesänrippeille matkalukemisenani pehmytkantinen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni  5. kirja. Hiljaa siinä hyvää tulee!

Helsingin kirjamessujen seitsentoistavuotisessa historiassa tunnettaneen lavatapahtumien yleisöhuiput. Taisin olla todistamatta sellaista ja tämänvuotisten messujen vetovoimaisinta tilaisuutta. Puhuttiin runoudesta. Aiheena Aleksis Kivi -lavalla oli Jenny Haukion kokoama ja kriitikoiden kiittämä kokoelma Katso pohjoista taivasta ja esiintyjänä luonnollisesti suurteoksen kokoaja itse yhdessä Anja Salokanteleen ja Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Naisvaltaista ihmismassaa riitti 180 asteen kaaressa niin kauaksi, kuin mikrofonien ääni kantoi.

Ihmisiä kertyi massoittain kuulemaan ja näkemään Jenny Haukiota.

Jenny Haukion nimi kokosi väkeä 180 asteen paksussa kaaressa.

Myöhemmin äimistelin messukeskuksessa noin sadan metrin jonoa, kolme neljä ihmistä aina rinnatusten. Mihin kummaan täällä näin jonotetaan? Otavan osastolle saamaan Jenny Haukion omistuskirjoitus omaan runokirjaan!

367 runoa sisältävän teoksen tarkoitus on kokoajansa mukaan luoda kuva itsenäisestä Suomesta ja kauempaa, ”tarina meistä ja kollektiivisista muistoista”, muttei olla kirjallisuustieteellinen läpileikkaus suomalaiseen runouteen. Kronologisuus on väljä, minkä ansiosta runot keskustelevat keskenään. Kokoaja kertoi monen merkittävänkin runoilijan jääneen ulkopuolelle ja mukana olevan toisaalta sellaisia, joita ei ole pidetty itseoikeutetusti antologioihin päätyvinä.

Vuoden 2017 kirjailijoita

Lauantaipäiväni aikana tapasin isohkon joukon vuonna 2017 julkaisseita suomalaisia kirjailijoita. Sain kuulla pienen tuokion Tammen ja WSOY:n kirjailijoita, Heikki Valkamaa, Marianna Kurttoa, Roope Sarvilinnaa, Joonas Konstigia, Aki Yrjänää ja Tuomas Kyröä.

Heikki Valkama on julkaissut dekkarin Pallokala, joka käsittelee rikosta ja japanilaista ruokakulttuuria. Kirjailija sanoi syöneensä itse myrkyllistä pallokalaa, jonka valmistamiseen kokeilta vaaditaan kolmen vuoden koulutus. Hän kertoi annosta poskeen pistäessään mielessä käväisseen mahdollinen elämään tympääntynyt kokki, joka päättäisi viedä enemmänkin sakkia mukanaan rajan yli.

Roope Sarvilinna, Marianna Kurtto ja Joonas Konstig kertoivat kirjoistaan.

Marianna Kurtto on sijoittanut tarinansa Tristania Atlantin valtameren keskelle tulivuoriselle saarelle. Kirjan keskeinen teemat ovat välimatkat, koti, kaipaus ja syyllisyys. Roope Sarvilinnan toisen romaanin Osuma taustalla on Bosnian sota. Enempää kirjasta en vielä tiedä. Sarvilinnan esikoisesta Kateissa pidin kovasti. Kirjailija on ammatiltaan ortopedi ja kirurgi.

Joonas Konstigin teos Vuosi herrasmiehenä perustuu omakohtaiseen herrasmiehistymiseen, jolle sysäyksen antoi oma melskaava ja rääkyvä pikkuskidi. Sitä käytöstä katsoessaan Konstig näki itsensä. Käytöstapojen muuttuessa suurin muutos tapahtui hänen kokemuksensa mukaan pään sisällä. Muuttui suhtautuminen naisiin. ”Hyvät käytöstavat on miehen keino ohjelmoida ottamaan nainen huomioon muulloinkin kuin rakastumisen aikaan. Se pelasti minun avioliittoni”, kirjailija tunnusti.

Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön tuorein on Mielensä pahoittajan Suomi, joka sijoittuu 85-vuotiaan vanhuksen ja tämän pojantyttären suhteeseen. Mutta tuottelias Kyrö on kirjoittanut samanaikaisesti myös Mielensä pahoittajan olympiamatkakirjan, joka ilmestyy samanaikaisesti Suomessa ja Etelä-Koreassa.
”Ukkeli on universaali hahmo, jollaisia on muissakin kulttuureissa. Jos meillä on sadassa vuodessa siirrytty ryminällä soilta sushibaariin, Koreassa on noustu lyhyemmässä ajassa riisipelloilta it-eksperteiksi. Mielensä pahoittaja pahoittaa mielensä pienissä asioissa mielensä pahoittamisista ja hänellä on aina tarjolla myös ratkaisu”, Kyrö kertoi hahmostaan.

Kuuntelin dramaturgi, kirjailija Marjo Niemen haastattelua hänen erikoislaatuisesta teoksestaan Kaikkien menetysten äiti (Teos). Se on monologimuotoinen, lapseksi taantuvan aikuisen naisen puhetta kuolleen äitinsä ruumiille kuvitteellisella näyttämöllä. Punaisena lankana on häpeä, joka Niemen mukaan on meissä hyvin alkuperäistä. Se syntyy vauvassa ennen muistia ja kieltä. Häpeän kokemus tulee katkenneista kontakteista, kun vauva ei saa yhteyttä äitinsä silmiin. Marjo Niemi kuvasi aihetta hyvin henkilökohtaiseksi, vaikka kirja ei ole autofiktio. Kirjan lukemisen on kerrottu aiheuttaneen fyysisiä reaktioita.

Juha Hurme

Päivän hauskin kirjailijatapaaminen oli kuunnella Juha Hurmetta, jota haastatteli teoksen Niemi johdosta Teemu Keskisalo. Taiteilijalla ja tiedemiehellä natsasi hyvin yhteen ja sanailu oli verbaalista ilotulitusta. Niemellä Hurme tarkoittaa maakaistaa, jolla Suomi sijaitsee. Suomi on Hurmeen katsannossa sanana läpeensä kulunut ja ylikäytetty. Teos Niemi on laaja läpileikkaus historian takamailta nykypäivään, ja kyytiin Hurmeen kerronnassa pääsee koko joukko suurmiehiä, jotka historiamme on unohtanut. Tällaisia ovat muiden muassa 1700-luvulta pälkäneläinen kirjapainon rakentaja Daniel Medelplan sekä 1800-luvun alkupuoliskolta Suomen kansallisen muistin pelastaja Matti Pohto. Mutta heistä enemmän, jahka luen teoksen.

Nuori Aleksis 2017 on Hanna Karppinen.

Perinteiseen tapaan Suomen lukiolaiset jakoivat Nuori Aleksis -palkinnon. Sen sai Hanna Karppinen kirjastaan Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti). Valinnan perusteluissa teoksen koettiin inspiroivan omasta kirjoittamisesta haaveilevia nuoria ja teoksen vetoavan lukijoihin fantasiallaan, henkilöhahmoillaan ja kirjan ulkonäöllä. Hanna Karppinen on itse ollut lukiolaisena jakamassa samaista palkintoa.

Pitkän messupäivän päätteeksi bloggarit saimme johdatuksen Teoksen kirjailijoiden Juhani Känkäsen, Maria Peuran, Mikko Rimmisen, Heikki Reivilän, Jarkko Volasen sekä Juha Hurmeen ja Marjo Niemen tämän vuoden teoksiin. Känkänen on kirjoittanut lapsille Hyvältä näyttää, Apo Apponen! Maria Peura on julkaissut vaihteeksi novelleja nimellä Tunkeilija. Rimminen kertoi menneensä kielellä leikittelyssään varsin pitkälle romaanissaan Maailman luonnollisin asia. Reivilän Onnettomat Roomassa haluavat kuulua edes johonkin porukkaan ja rooliin. Jarkko Volasen esikoinen Hiekankantajat sijoittuu saaristomerelle ja sisältää paljon luonnon monimuotoisuuden kuvausta.

Eino Leino -lavan lauantaiuskolliset

Ne, keitä kiinnostaa Suomen lähihistoria ja etenkin sotavuodet, saivat liki täyden päivän kattauksen Eino Leinon lavalta. Enin osa sinne tulleista pysyi paikallaan, ehkä välillä vessassa tai kahvilla käyden, mutta paikkansa merkaten. Hyvin siellä viihdyin minäkin.

Uutta tietoa Pohjois-Koreasta siellä vuosia työskennelleen silmin

Ensimmäinen kattaus käsitti kokemuksia Pohjois-Koreasta. Markku Toimela on vuosikymmenet tehnyt erilaisia valtion projekteja Aasiassa, ensin Bangladeshissa, sitten kommunistisessa Mongoliassa ja nyt 31 työmatkan verran Pohjois-Koreassa. Siitä hän on kirjoittanut kirjan Salakahvila Pohjois-Koreassa (Duocedem). Elämä on vienyt paikkoihin, joihin turisteilla ei ole asiaa, syvälle maaseudulle, sairaaloihin ja saunoihin.

”Pääkaupunkiin on panostettu valtavasti ja tekniikka on huipussaan. Tosin kaupungin laitaosissa vesi haetaan kantamalla myös kerrostaloissa. Polttoainepula on valtava ja sähköä säännöstellään. Sähkökatkot kestävät tunteja, usein jopa useita päiviä. Korvikkeena on valopetroli. Maa käyttää energianaan hiili- ja vesivoimaa ja hiili on suurin vientituote. Maa ei riitä tuottamaan ruokaa tarpeeksi ja jos vienti ei vedä, ei saada ulkomaanvaluuttaa. Maaseudulla kyntötyöt tehdään härjillä. Harvat traktorit ovat mallia, jotka eivät vanhene koskaan.”

Toimela on tullut tutuksi korealaisen häpeäkulttuurin kanssa. Nolaaminen on pahinta, mitä voi aiheuttaa toiselle. Käytännössä vaikeita tilanteita on tullut tiukoissa herrojen ja työläisten rajanvedoissa. Käsistään osaavana asentajana Toimelan kun on ollut vaikea kravatti kaulassa puuttua asennustyöhön roolia työntekijäksi vaihtamalla.

”Aivoni ovat länsimaiset ja ajattelu on pystyttävä sinne mennessä muuttamaan pohjoiskorealaiseksi. Kulttuurin tuntemus on välttämätöntä ja senkin jälkeen on pidettävä 720 aistia päällä. Diplomatia tarkoittaa sitä, että kaveri pärjää,”

Ydinaseuhitteluun Toimela vastasi Pohjois-Korean yhteistyöhalukkuudella lännen kanssa. ”Lännen osaamista tarvitaan. Pohjois-Korea on maailman turvallisin maa. Valvonnan alla olemista joko kestää tai sitten ei.”

Viina, hermot ja rangaistukset 1918−1945

Lasse Laaksonen sai haastattelijakseen puolustusministerimme. Hän korvasi ohjelmassa kerrotun Anna Kortelaisen.

Lasse Laaksonen on julkaissut tieteellisen tutkimuksen sotilasjohtomme ”henkilökohtaisista ongelmista”. Teoksen Viina, hermot ja rangaistukset 1918−1945 johdosta tutkijaa haastatteli puolustusministeri Jussi Niinistö. Hän oli päivän toinen sininen messuilla, sillä Sampo Terho oli keskustelemassa toisaalla taiteilijain tulevaisuudesta.

Laaksosen uusin tutkimus juontaa aiemmasta väitöskirjasta, joka käsitteli sodanjohdon henkilösuhteita, eripuraa ja arvovaltaa. Viina toi ristiriitoja, kun yksi upseeri oli raitis ja toinen joi paljon. Näitä henkilöpareja Niinistö nosti muutamia. Mannerheim itse joi päivittäin ja hän käytti pöytätapoja valtansa välineinä. Mannerheim ei noudattanut tiukasti linjajohtamista, vaan pärstäkerroin vaikutti suhteessa alaisten alkoholinkäyttöön.

Stalinin arkistojen avauduttua

Kun Venäjän Neuvostoliiton aikainen presidentinarkisto avautui suomalaistutkijoille, tiedemiehet Ohto Manninen, Timo Vihavainen ja Kimmo Rentola pääsivät käsiksi Suomea koskevasta 20 mapista 18 mappiin. Löytyneen uuden tiedon perustalta syntyi syksyllä ilmestynyt teos Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo). Messuilla paikalla olleiden Mannisen ja Vihavaisen mukaan Lapuan liike otettiin rajan itäpuolella suurella vakavuudella. Syynä oli pakkokollektivisoinnin aiheuttanut kasvanut tyytymättömyys ja koettu sodan vaara.

Arkistojen mukaan Stalin puuttui varsin yksityiskohtaisesti rintamien tapahtumiin ja Suomen rintamalta kymmenkunta korkeaa upseeria teloitettiin. Neuvostoliitto ei Vihavaisen mukaan ollut kiinnostunut Petsamon nikkelistä vielä 1930-luvulla. Kiinnostus muuttui, kun Saksa halusi nikkeliä sieltä. Kiperämpi oli Ahvenanmaan asema, sillä Kuusisen nukkehallitus julisti Ahvenanmaan neutraliteetin tulleen valkoisten toimesta kumotuksi ja Neuvostoliitto alkoi pommittaa Ahvenanmaata. Vuosina 1942−1943 on ollut epävirallisia rauhankontakteja, joiden järjestelijäksi ilmenee Boris Jartsev, Suomen puolelta Kilpi ja kenties Tanner. Aleksandra Kollontai olisi tuolloin ehdottanut Ahvenanmaan pohjoisimpien saarien saantia.

Konkreettisesti mapeista löytyi tiedot siitä, miten Emil Skogin pyynnöstä Neuvostoliitto antoi 100 miljoonaa markkaa SDP:n hajottamiseksi. Vihavaisen mukaan Urho Kekkosen asema ei ollut kovin vahva aluksi, mutta Kekkonen oli itse aktiivinen. Molotovia suunniteltiin Suomeen suurlähettilääksi, mutta sen Suomi onnistui estää. Vihavainen vertasi Neuvostoliittoa ja Suomea Tomiin ja Jerryyn, missä hiiri pitää kissaa pilkkanaan.

Tiedot tippuivat sirpaleina. Vihavainen totesi valmisteluasiakirjojen puuttuvan edelleen eli paljastuneet olivat päätösasiakirjoja. Valmisteluasiakirjat avaisivat kuitenkin kantojen muotoutumista ja syiden taustoja syvemmälle.

Suomalaisnaiset sisällissodassa

Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit (Gummerus) ja Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (Otava) selvittävät aseisiin tarttuneiden naisten kohtaloa ja elämää.

Tutkijat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen valottivat punaisten naisten roolia sisällissodassamme. Hoppu on tutkinut naiskaarteja, joissa oli aseissa noin 2500 naista. Lintunen on rajannut tutkimuksensa Porin seudun naisiin, mutta seurannut näiden noin 300 naisten elämää koko elämän mitassa.

Lintusen mukaan vanhemmat punanaiset saivat punakaartissa palkallisia huoltotöitä, joita ei riittänyt nuorille. Siksi he innon siivittäminä tarttuivat aseisiin. Naiset olivat 14−20-vuotiaita, työväenliikkeessä kasvaneita. Tutkimusaineisto oli pääosin viranomaisasiakirjoja, mutta myös kirjeitä ja työväenyhdistysten tuottamaa. Päiväkirjan kirjoittaminen oli pikemminkin valkoisten ominaisuus.

Osa rintamalla olleista naisista vaikenivat kokemuksistaan täysin. Esimerkiksi omat lapset eivät juuri tienneet äitiensä menneisyydestä. Osa naisista katui, osa oli katkeroitunut. Hopun mukaan valkoiset suhtautuivat rintamalla olleisiin punaisiin naisiin erittäin kielteisesti. Heidät leimattiin katulutkiksi. Lintusen haastattelemista naisista kolmannes oli vapautettu kaikista syytteistä, kymmenen prosenttia sai ehdottoman vankeustuomion ja loput ehdollisen. Kolmannes naisista oli myöhemmin naimisissa ja äitejä. Useimmat elättivät itsensä tehdastyöläisinä, palvelijoina ja käsityöläisinä.

Lasten ristiretki

Käsivarren sota kertoo lasten ristiretkestä, missä meillä on ollut tiedon musta aukko.

Tutkija Mika Kulju on avannut tuoreella kirjallaan Käsivarren sota, Lasten ristiretki 1944−1945 (Gummerus) meillä heikosti tunnettua noin 600 nuorukaisen passittamista häätämään saksalaiset pois Lapista. Pojat olivat vasta 19−25-vuotiaita ja heitä vastassa oli tuolloin Lapissa 220 000 saksalaista sotilasta. Suurin osa heistä taisteli Petsamossa.

”Neuvostoliiton vaatimuksen tarkoitusperänä saksalaisten karkottamisessa oli estää näin saksalaisten lisäjoukkojen pääsy Petsamoon. Petsamon suuressa taistelussa iski yhteen 180 000 miestä. Kun lisävoimien sitomistavoite ei onnistunut, Lapin sota ei enää kiinnostanut Neuvostoliittoa”, Kulju muotoili.

Viimeiset saksalaiset poistuivat käsivarresta 25.−26. huhtikuuta 1945 välisenä yönä.  ”Kun Saksa antautui, Norjassa oli saksalaisia täysissä aseissa”, Mika Kulju muistutti.

Lasi kuohuviiniä kirjamessujen ja kirjailijoiden kunniaksi. Lasin takaa kuultavat Heikki Reivilän, Marjo Niemen ja Mikko Rimmisen hahmot.

Ensi vuonna 1900-luvun suomalaisten poliitikkojen ja merkkihenkilöiden elämänkertoja ja sotiimme liittyviä tutkimuksia tuskin ilmestyy sellaisena tulvana, kuin nyt itsenäisyyden juhlavuonna. Helpotus, vaikka kaikki tuo kiinnostaakin itseäni suuresti.

Messuilla jaetaan lukuisa kunnianosoituksia. Vasta aamulla sain kuulla, että Kiitos kirjasta -palkinnon sai Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen. Vuosikymmenien mittaisen elämäntyönsä kirjallisuuden edistäjänä ja tunnetuksitekijänä sekä upean Kirjojen Suomi -sarjan toteuttajana hän on osoittanut olevansa ansioiltaan ylivertainen. Mitä sydämellisimmät onnittelut hänelle!

Mutta onneksi näin massiivisia tapahtumia on vain kerran vuodessa.  Voimille otti! Nyt otan iisisti ja alan lukea.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Perjantaina Helsingin kirjamessuilla

Tässä he, paljon lukevat presidenttiehdokkaat, ovat kuvan oikealta laidalta alkaen: Paavo Väyrynen, Matti Vanhanen, Nils Thorvalds, Tuula Haatainen ja Pekka Haavisto. Haastattelijana toimi Jukka Petäjä.

Otin osaa kuuntelijana ensimmäiseen presidenttikandidaattien esiintymiseen, vaikka mielessäni hieman nolostelin populistista valintaani. Helsingin Sanomat nimittäin haastoi ehdokkaita kertomaan suhteestaan kirjaan ja lukemiseen. Paikalle saapuivat Tuula Haatainen (SDP), Pekka Haavisto (vihreät), Nils Thorvalds (RKP), Matti Vanhanen (kesk.) sekä kannatuskorttejaan keräävä Paavo Väyrynen (kansalaispuolue).

En tilaisuudesta mitään kirjallista syväluotausta odottanut eikä sellaista siitä tullutkaan. Mutta jokainen ehdokas vaikutti aidosti kirjallisuuden ystävältä.  Monella vaikuttaa kuvauksensa mukaan olleen lapsena suorastaan lukuhimo. Haatainen sanoi lukeneensa Vehmersalmen koulun koko kirjaston, Thorvalds runoilijaisänsä laajan kotikirjaston ja Väyrynen Kemin maalaiskunnan kirjaston kirjat. Koska Thorvals alkoi lukea kirjoja aakkosjärjestyksessä, ensimmäinen oli Aristoteles. Sen hän muistaa siksi, että joutui siitä kinaan opettajansa kanssa.

Mutta otetaan lukuharrastuksen esimerkkejä. Haavisto kertoi olleensa tietokirjojen ystävä. Niissä viehätti eri toten Ranskan vallankumous. Hän mainitsi nuoruudestaan mieleen jääneinä Pentti Linkolan Unelman paremmasta maailmasta, Herman Hessen Arosuden sekä Pablo Nerudan ja Bertolt Brechtin runot. Haatainen nosti esiin Anna-Liisa Härkösen, Anja Kaurasen sekä ajatteluaan kehittäneenä Simone de Beauvoirin teokset. Vanhanen nosti niin ikään Herman Hessen, paljolti erinomaisen äidinkielen opettajansa ansiosta, sekä Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan. Sen jatkon, Konsta Pylkkänen etsii kortteeria, hän kertoi saaneensa kirjailijalta lahjaksi hauskalla omistuskirjoituksella. Väyrynen vanhana runonlausujana harrasti runoilijoita, ennen muuta Eino Leinoa, P. Mustapäätä ja V.A. Koskenniemeä.

Nykylukemistoa ei kysytty ja tuskin monikaan heistä ehtii nykytilanteessa paneutua kummemmin kaunokirjallisuuteen.  Kisassa itsenäisyyden ajan suurimmasta kirjailijasta Väinö Linnan ja Mika Waltarin välillä mieltymykset menivät tasan.  Vanhasen lisäksi Sinuhe egyptiläisen nosti tärkeäksi lukukokemuksekseen myös Thorvalds, jonka isä käänsi Sinuhen ruotsiksi. Kun Thorvalds pääsi aakkosissa L-kirjaimeen, vastassa oli niin Linnan kuin Ivar L. Johansonin tuotanto ja molempien koko tuotannon hän myös luki. Suhdettaan Linnaan hän kuvasi dramaattiseksi.  Pekka Haavisto oli nuoremman sukupolven edustajana interrailaaja ja hänen matkalukemistoonsa kuului Waltarin Yksinäisen miehen juna.

Turvapaikkapolitiikasta keskusteltiin loppuaika. Poistuin siinä vaiheessa, kun kädennostolla juontaja Jukka Petäjä järjesti yleisöäänestyksen siitä, onko Suomen turvapaikkapolitiikka onnistunut vai epäonnistunut. Millaisen politiikan puolesta jälkimmäiset mahtoivat äänestää, nykyistä suvaitsevamman vai tiukemman? Se ei selvinnyt, hallituksenvastaisuus kyllä.

Turvapaikaksi Alaska?

Henry Oinas-Kukkonen on kirjoittanut kirjan suunnitelmista evakuoida suomalaiset Alaskaan Puna-armeijan tieltä.

Oulun yliopiston yliopistonlehtori Henry Oinas-Kukkonen kertoi suomalaisen osavaltion unelmasta tilaisuudessa Finalaska. Hän on kirjoittanut aiheesta samannimisen kirjan (Vastapaino). Kirja kertoo amerikkalaisten suunnitelmasta evakuoida talvisodan lopulla Pohjois-Suomen väestö Alaskaan uudisasukkaiksi.

Oinas-Kukkonen pääsi tähän meillä tuntemattomaan suunnitelmaan käsiksi ollessaan vierailevana tutkijana Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa tutkimassa Yhdysvaltain ja Suomen suhteita talvisodan aikaan. Yhdysvalloissa kuten läntisessä Euroopassakin oli tuolloin valtava myötätunto Suomea kohtaan. Suomalaisia haluttiin auttaa. Kaksi nuorta älykköä laati tuolloin evakuointisuunnitelman, jonka he lähettivät Finnish Relief  Fundille.

Ajatuksena oli siirtää kaikki Pohjois-Norjan ja Petsamon satamiin saapuvat pakolaiset meriteitse Alaskan territorioon, joka on 4−5 kertaa Suomen pinta-alan suurempi, mutta jossa asui vain 59 000 asukasta, siis valtavalla maa-alalla Rovaniemen asukasluvun verran. Asutuksen puute nähtiin turvallisuusriskinä, sillä Alaska ei olisi voinut puolustautua Japania ja Neuvostoliittoa vastaan.

”Uudisasukkaiksi haluttiin valkoihoisia, pohjoisiin talvisiin oloihin karaistuneita. Käsitys suomalaisista oli häkellyttävä. Suomalaisia pidettiin rohkeina, älykkäinä, rehellisinä ja luotettavina supermaanviljelijöinä, jotka rakentaisivat Alaskan muutamassa vuodessa ja saisivat sen maanviljelyksen kukoistamaan. Lisäksi suomalaisten ajateltiin rakentavan Alaska−Kanada-valtatien”, Henry Oinas-Kukkonen kuvasi perusteluja.

Luottamus perustui siihen, että Suomi ainoana maailman maana maksoi takaisin maailmansotien välissä Yhdysvaltain jälleenrakennuslainansa. Lisäksi Suomi oli ani harvoja Euroopan demokratiamaita, lisäksi vielä tasavalta.

Oinas-Kukkosen mukaan Alaskan asuttamista oli mietitty jo varhemmin, kongressissa vuodesta 1937 lähtien.  Hanke raukesi Suomen osalta talvisodan päättymiseen ja Yhdysvalloissa se törmäsi senaatin alakomiteassa nationalismiin:
Alaskaan sataprosenttisesti amerikkalaisia, ei muita.
Suomen osalta lähetystö oli informoitu suunnitelmista, mutta vastaus oli väestön evakuointiin ollut: ”Ei nyt lähiaikoina ainakaan.”

Vaikka kirjamessuilla aiheessa ei ehditty edetä pidemmälle, kirja tietää kertoa, että suunnitelma otettiin uudelleen esille vuonna 1944, jolloin pelättiin Neuvostoliiton miehittävän Suomen. Nyt evakuoinnin tulisi koskea 3,8 miljoonaa suomalaista, joiden maasta poistumiseen Neuvostoliitto suostuteltaisiin. Kun Suomea ei miehitetty, suunnitelma pantiin kassakaappiin.

Hajoaako Euroopan Unioni?

Heikki Patomäki, Heidi Hautala ja Jouko Kajanoja keskustelevat EU:n tulevaisuudesta.

Jouko Kajanojan ja Eero Yrjö-Koskisen toimittama kirja Hajoaako unioni? Kirjoituksia EU:n kohtalonkysymyksistä (Into) innosti EU-parlamentin tuoreen varapuheenjohtajan Heidi Hautalan ja professori Heikki Patomäen keskustelemaan, miten päästä ulos nykyisestä EU:n seisahtuneesta tilanteesta. Vika oli joko puheenvuorojen sisällössä tai puhenopeudessa – tai molemmissa – mutta en tullut juuri hullua hurskaammaksi EU:lle määrätyistä lääkkeistä.

Euroopan tilanteen muutos kuvattiin kuitenkin dramaattisen nopeaksi. Pessimismi on vallannut alaa eikä suuriin kansainvälisiin ongelmiin tunnu löytyvän ratkaisuja.

Patomäki piti mahdollisena, että mahdollinen uusi suuri kriisi brexitin ja turvapaikanhakijain tulvan jälkeen saattaa johtaa unionin disintegraatioon. Hänen mielestään unionilla ei ole taloudellistaa toimintakapasiteettiä, jonka avulla tasoittaa elintasoeroja. Hänen mielestään tarvittaisiin ”verotuskapasiteettiä” ja sen jälkeen laaja investointiohjelma. Perussopimukset tulisi muuttaa.

Hautala ei usko Patomäen ”fiskaaliunioniin”, vaan unionin vahvuus on sen moniarvoisuudessa ja nykyinen budjetti, 1,23 prosenttia bkt:stä on riittävä. Suuriin haasteisiin kuuluu molempien mielestä veroparatiisien kitkeminen. Hautalan mielestä maakohtainen veroraportointi on ainoa keino saada läpinäkyvyyttä ja avoimuutta.

”Poliittisen tahdon vaje on suurempi kuin instituutioiden riittämättömyys”, hän osaltaan tiivisti.

Eurooppa vajoamassa barbariaan?

Timo Vihavainen on jälleen teroittanut jo ennestään terävän kynänsä. Haastattellijana Juha Roiha.

Monta astetta synkempänä tuntui Euroopan tulevaisuuden kokevan emeritusproferrori Timo Vihavainen, jolta on tänä syksynä ilmestynyt jälleen uusi kirja Barbarian paluu Euroopan auringon laskiessa (Otava).  Myös hänen vinkkelistään EU näytti vielä vuonna 2008 ennen suurta talouskriisiä ihan hyvältä. Mutta nyt unionin dynamiikka on hiipunut ja kun väestö kutistuu, Vihavaisen ennusteessa EU ei toivu.

Auringonlaskun maanosaksi Eurooppa joutuu Vihavaisen mukaan kahdesta syystä. Ensiksikin Eurooppa suhteellisesti kutistuu niin väestöllisesti kuin taloudellisesti.  Toisekseen väestö kasvaa muualla ja kun se Euroopassa kutistuu, syntyy tyhjiö, johon kohdistuu paine täyttyä.

Vihavainen puhuu rousseaulaisesta sivistyksestä, missä tärkeinä aineksina ovat uskonto sekä tieto ja tiede. Uskonnon asema on romahtanut nopeasti ja sitä vastoin islam on piristynyt Euroopassa.  Vihavainen vertasi EU:n tuhoa Rooman valtakunnan tuhoon:

”Myös siellä tapahtui barbarien paluu, kaupungit hävisivät, lukutaito katosi. Kulttuuri löydettiin takaisin vasta renessanssissa.” Vihavainen piti pahana omien arvojen halveksuntaa ja vieraiden kumartelua. ”Islam on ainoa toimiva totalitarismi”, hän tiivisti ajatuksensa.

Entä Vihavaisen lääkkeet? Omat eurooppalaiset arvot ja kulttuuri kunniaan ilman muuta. Afrikan tulevaisuuden räjähdysmäiseen väestökasvuun tulee varautua Euroopan maahanmuuttopolitiikalla. Nyt sellaista ei ole.

”Venäjän vaikutusvaltaa liioitellaan. Venäjä olisi hyvä integroida Eurooppaan. Se ei vain ole ollut yhteistyöhaluinen”, Vihavainen ilmaisi kantanaan.  Eräänlaisena haastattelun summaryna pidin toteamusta: ”Uuden uljaan maailman utopioita ei enää ole.”

Globalisaatiossa paljon hyvää

Tuottelias Sixten Korkman

Professori Sixten Korkman pohdiskelee vuorostaan globalisaation tilaa uutuuskirjassaan Globalisaatio koetuksella (Otava). Syynä kirjoittamiseen olivat brexit, Trumpin valinta presidentiksi, populismin nousu sekä Ranskan presidentinvaalien piirteet, jotka kertovat globalisaation ajamisesta karille. Niistä kaikista yleisö kuuli suoria mielipiteitä, kuten: ”Luulin brittejä rationaalisiksi, mutta brexitillä he aiheuttivat itselleen syvenevän kaaoksen.” sekä ”Populismiin kuuluu se, ettei järkeä käytetä. Siihen kuuluu tiedon ja tieteen kieltäminen.”

Korkmanin mukaan moni maa on hyötynyt globalisaatiosta, Suomi mukaan lukien. Erityisen suuria hyötyjiä ovat olleet Kiina ja Intia, joiden rahoitusylijäämät Korkman näkee yhdeksi syyksi vuoden 2008 talousromahdukseen.

Mitä tiedämme kasvien tuntemuksista?

Kasvitieteilijät, professorit Jouko Rikkinen ja Kurt Fagerstedt kertoivat kasvien aistimisesta ja liikkumisesta.

Kasveja pidetään ympäristössämme niin itsestään selvinä, ettei niitä usein havaita eikä niille anneta arvoa.  Tilaisuudessa Loistavat kasvit kasvitieteilijä, professori Kurt Fagerstedt kertoi tutkimuksesta, missä 37 prosenttia pojista oli vastannut, ettei kasveilla ole mitään merkitystä. Tutkimus tehtiin ( jos oikein kuulin) Englannissa.  Kasvien merkityksen kieltäminen on kasvisokeutta. Kasvit nähdään vain taustana.

Kasvit ovat kuitenkin aistivia ja tuntevia, mutta hyvin eri tavalla kuin eläimet. Italialaiselta kasvitieteilijältä Stefano Mancusolta on ilmestynyt nyt suomeksi teos Loistavat kasvit, Mitä tiedämme kasveista ja niiden älykkyydestä (Aula & co). Fagerstedt ja hänen kirjamessujen keskustelukollegansa, professori Jouko Rikkinen, eivät ”konventionaalisen kasvitieteen edustajina” ymmärrä radikaaleimpia Mancuson käänteitä, mutta pitävät kirjaa kiinnostavana tieteen popularisointina. Suurin asiaero on siinä, ettei kasveilla ole hermojärjestelmää. Niiden kyky aistia perustuu ennen muuta valon aallonpituuteen ja maaperän värinään sekä juurikarvojen kärkiin.

Valon suhteen kasvi onkin herkkä. Useimmat kasvit hakevat valoa ja koko kasvin elämä on suuntautunut valon saantiin. Poikkeaman tekee nokkosta isäntäkasvinaan pitävä nokkosvieras, joka aistii varjoja ja hakeutuu niihin. Toisin kuin eläinten, kasvin on selviydyttävä ympäristössään. Se ei voi paeta. Sen on pystyttävä puolustautumaan ja sietämään sitä, että osa siitä saatetaan nirhaistaan pois.

Erityisen herkkä Fagerstedtin mukaan kasvi on aistimaan vettä. ”Koivun ohuet juurikarvat ovat massana yhtä suuri kuin koivun lehdistö. Juurenkärjet ottavat ravinnon, mutta ne eivät toimi kuten hermosolut.”  Fagerstedtin mukaan kasvin solut myös oppivat: ”Jos kasvi on kärsinyt jonain vuonna kuivuudesta, siemenet kuljettavat tietoa siitä, että saattaa koittaa uusi kuivuus.”

Ranskassa on esitetty tutkimus, jonka mukaan soittamalla viiniviljelmillä Mozartin musiikkia sato on ollut parempi ja viinistä tullut laadukkaampaa. Tällaiseen Fagerstedt ei sano uskovansa. Tieteellisten koejärjestelyjen tulee olla tällaisessa hyvin tarkkoja. ”Jos kasvi reagoi, se on musiikin värähtely, ei Mozart sinänsä.”

Kasvitieteilijämme antoivat kuitenkin Mancusonin kirjalle suopean lämpimät arviot eli kuten Rikkinen muotoili: ”Tieteenhistoriaa ja kasvien perusbiologiaa, hyvin kirjoitettu ja hyvin käännetty.”

Tommi Uschanov hauskutti häpeämättömällä itsetunnollaan. Tenttaajana Tuomas Nevanlinna.

Seurasin myös paria kolmea muutakin lavatilaisuutta, yhtenä niistä kerrassaan mainiota ja päivän hauskinta kirjaesittelyä, missä filosofi ja kirjailija Tuomas Nevanlinna haastatteli Tommi Uschanovia hänen kirjasta Sininen tango (Teos). Kirja rakentuu kulttuurisista kertomuksista tai esseistä. Itselleni kävi selväksi, että teos on ehdottomasti luettava. Luvassa taitaa nimittäin olla jotain perin yllättävää, ironista, hauskaa ja älyllisesti haastavaa.

 

The Guardianin ulkomaantoimittaja Luke Harding joutui lähtemään Venäjältä 2011. Nyt häneltä on ilmestynyt suomeksi teos Vaiennettu agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa. Harding esiintyy lauantaina kirjaessuilla.

Helsingin kirjamessuilla on 42 ulkomaista kirjailijavierasta 11 eri maasta. Yksi heistä on suosittu tanskalainen dekkaristi Lone Theils, jonka teos Runoilijan vaimo on ilmestynyt Innon kustantamana.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi

Torstaina Helsingin kirjamessuilla

Nyt ne taas alkoivat, jokavuotiset Helsingin kirjamessut! Kasvonsa uudistaneena siten, että teemana on suomalainen kirjallisuus. 100 vuotta valtiollista itsenäisyyttä näkyy ennen muuta lavatapahtumien teemoissa.

Juhani Salokannelta kuuntelin pitkän torstaipäiväni päätteeksi. Anton Hansen Tammsaaren romaanisarjan Totuus ja oikeus suomentanut Salokannel on nyt julkaissut teoksen Nuoren Viron omatunto, Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare (Vastapaino).

Vuosia kestänyt kiihkoni on taittunut. Enää en ravaa näyttelyosastolta toiselle, juoksuta sormiani kirjojen laminaattipinnoilla tai sukkuloi ihmisten lomassa tilaisuudesta toiseen. Olen ruksannut etukäteen kiinnostavimmat lavatapahtumat. Niitä kertyy liian paljon, päällekkäin. Torstain lavatapahtumia oli rätinkini mukaan 264. Kuuntelin niistä kymmenen. Tässä kerron joistakin, hieman.

Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma ovat koonneet Hietaniemen hautausmaalta viimeisen leposijansa saaneista kirjailijoista teoksen nimeltä Kirjailijoiden Hietaniemi, kulttuurikävelijäin opas (Avain). Vaikka omistan seikkaperäisen, Voitto Viron kokoaman Hietaniemi-oppaan, taidan hankkia tämänkin. Tekijät nostavat siinä esiin monia unohduksiin vaipuneita kirjailijoita elämäntarinoineen. Yhdeksi sellaiseksi he mainitsevat minulle vielä vieraan Selma Anttilan.

Vuosi 1917 ajan ihmisten silmin

Teemu Keskisarja kirjoitti nimmareita kuulijoiden teoksiin.

Yhden, kapeamman näkökulman kirjallisuudenhistoriaamme tarjoaa Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1917 – Suomen ihmisten vuosi (WSOY). Teos valottaa vuotta 1917 tuon ajan ihmisten silmin poliittisista ja yhteiskunnallisista, taloudellisista ja kulttuurisista näkökulmista.

Kai Häggmanin mukaan tuon ajan merkittävimmät kirjailijat olivat porvarillisia. Heistä rintamalle lähtivät  ainakin Eino Railo, Kyösti Vilkuna, Juhani Siljo ja Ilmari Kianto. Valkoisia olivat niin ikään Juhani Aho, Eino Leino ja Veikko Antero Koskenniemi. Häggmanin mukaan 10−15 kirjailijaa oli aseissa tai käytti kynäänsä valkoisten puolella, 20−30 muuta kirjailijaa otti kantaa, puolesta tai vastaan.

”Sen ajan kirjailijat olivat myös keskeisiä lehtimiehiä, samalla siis poliittisia äänitorvia. Kirjailijat hoitivat myös sisällissodan jälkipyykin, ensisijassa Juhani Aho sekä F. E. Sillanpää romaanillaan Hurskas kurjuus.”

Herrat kävivät lyhyen keskustelun siitä, onko 6. joulukuuta oikea itsenäisyyspäivä ja mikä olisi voinut olla vaihtoehto. Teemu Keskisarjan mukaan itsenäistymisprosessi vyörähti tositoimeksi bolševikkien vallankumouksesta, ”mutta sitä päivää tuskin halutaan meillä juhlia”. ”Venäjään kuulumisen viimeinen niitti oli bolševikkien vallankaappaus.” Keskisarjan mukaan itsenäistymisen teki mahdolliseksi 1800-luvun lopun taloudellinen ja kulttuurinen vaurastuminen. Siinä suuri ansio oli fennomaaneilla.

Yksimielisyys kirjoittajien kesken vallitsi siinä, että Suomi oli itsenäistymiseen valmis. Sen edellytyksiä olivat Venäjän imperiumin hajoaminen sekä ensimmäinen maailmansota. Siinä rytäkässä syntyi joukko muitakin pikkuvaltioita, jotka selvisivät seuraavina vuosikymmeninä huonohkosti, kun sen sijaan ”Suomi pysyi raiteillaan”.

Kirjoittajien mukaan viimeisen plokin itsenäistymisessä muodosti suurteollisuus ja liike-elämä. Syynä olivat taloudelliset realiteetit. Suomen viennistä 90 prosenttia oli mennyt Venäjälle ja venäläinen vilja elätti suomalaisia. Venäjän vallan vaihtumisen seurauksena vienti katkesi.

Kannattiko idän kauppa?

Pekka Sutela ja Jyrki Koulumies keskustelijoina olivat kaksi kokenutta ja kaikenlaista nähnyttä konkaria.

Ei edes kokenut taloustieteilijä ja Venäjä-tuntija Pekka Sutela anna ehdotonta vastausta siihen, kannattiko Suomen kahdenkeskinen idänkauppa Neuvostoliiton kanssa vai ei. Hän on kirjoittanut yhdessä Inkeri Hirvensalon kanssa teoksen Rahat pois bolševikeilta, Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa (Siltala). Hän kertoi aiemmin vastanneensa kysymykseen vastakysymyksellä: Mikä olisi ollut vaihtoehto?

”Suomalaisyritysten kustannuslaskelmat eivät tuolloin olleet hääppöisellä tasolla. Mutta Suomi myi myös länsimarkkinoilla, joten sillä oli olemassa hintakontrolli toisin kuin Suomen idänkauppaa vähätelleellä Unkarilla, joka tuskin pystyi itse päättämään edes sitä, mitä se Neuvostoliittoon vei.”

Sutela luonnehti idänkauppaa osin improvisoinniksi. Hänen mukaansa kunnon selvitystä tarvittaisiin Kostamuksen rakennusprojektista, siinä kun neuvottelut keskivät 7−8 vuotta ja niinä vuosina Suomen inflaatio oli noin 20 prosenttia. Neuvostoliitto ilmoitti, ettei se halua maksaa Suomen inflaatioita.

”Kannattaisi selvittää perinpohjaisesti. Toinen selvitystä kaipaava on se, mitä tapahtui idänkaupan loputtua. Sitä koskevat materiaalit ovat suurelta osin hyödyntämättä”, totesi Sutelan keskustelukumppani, Moskovan pitkäaikainen Ylen kirjeenvaihtaja Jyrki Koulumies, joka kertoi haastatelleensa 2000-luvulla vuorineuvoksia ja tallentaneensa aineiston Kansallisarkistoon.

Todettiin siis, että kokonaistase idänkaupan kannattavuudesta puuttuu edelleen. Ajatuksia siitä irrottautumiseksi esitettiin jo 1950-luvulta lähtien. Esimerkiksi pankkimies Mauno Koivisto piti kaupan järjestelyjä 1960-luvulla tilapäisinä.

Koiviston idänsuhteet tiedettyä laajemmat

Tutkija Juho Ovaska teki analyysiä löydöksistään teoksessaan Mauno Koiviston idänkortti.

Tutkija Juho Ovaska muokkasi Mauno Koivistoa käsitelleen tieteellisen työnsä lyhyessä ajassa populaarin kirjan muotoon. Kirja julkistettiin torstaina nimellä Mauno Koiviston idänkortti, Sotamiehestä presidentiksi (Otava).  Ovaska muistutti siitä, että vaikka kirja on varsin elämänkerrallinen, se ei ole elämänkerta eikä edes poliittinen elämänkerta.

Hänen mukaansa kaukopartiomies Koivisto kääntyi vahvassa Neuvostoliiton ja kommunismin vastaisessa kannassaan 1950-luvun lopulla sopeutuen realiteetteihin toisin kuin puolueensa SDP.  Hän alkoi opiskella 1950-luvulla venäjän kieltä ja matkusti ensimmäisen kerran Neuvostoliittoon 1960-luvun alussa.  Hän pääsi sinne, toisin kuin Väinö Leskinen ja Raafael Paasio.  Ajattelun avautumiseen ja uudelleen arviointiin vaikuttivat sosiaaliset suhteet, kun hän tapasi vastapuolelta itsensä kanssa samantyyppisiä ihmisiä.

Paikalla olleen Koiviston läheisen ystävän Seppo Lindblomin mukaan ratkaisevassa osassa oli Koiviston väitöskirja vuonna 1956, jota tehdessään Koivisto oli tutkija. Se muutti ajattelutapaa eli Koivisto pyrki analyyttisesti ymmärtämään Neuvostoliittoa. Yöpakkashallituskriisin seurauksena hän tosin kirjoitti Ovaskan mukaan marraskuussa 1958 Ylioppilaslehden kirjoituksessaan, että Suomen tulee määritellä Suomen sisäiset asiat ja menettelytavat, jos niihin ulkopuolelta puututaan. Siihen hän ei ottanut kantaa, mitkä ne rajat olisivat olleet.

Ovaska toi esiin sen, miten pankkimiehenä Koiviston ei tarvinnut tehdä päivänpolitiikkaa idänkortilla eikä hänellä ollut SDP:ssä virallista asemaa. Ovaska kertoi tulleensa siihen päätelmään, että Kekkosen sairastuttua Koivisto oli Neuvostoliitolle mieluisin vaihtoehto Suomen presidentiksi.

Missä poliittinen valta Suomessa?

Mari K. Niemi ja Ilkka Ruostetsaari pohtivat, missä on valta nyky-Suomessa.

Poliittisesta vallasta nyky-Suomessa keskustelivat erikoistutkija Mari K. Niemi ja valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari. Kaksikko on yhdessä Tapio Raunion kanssa toimittanut teoksen Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino).

Ruostetsaari näki suurina muutoslinjoina poliittisen järjestelmän parlamentarisoitumisen presidenttivaltaisesta järjestelmästä eduskuntakeskeiseksi sekä populismin nousun. Populismia hän kuvasi vanhaksi ilmiöksi jo 1800-luvulta ja näki sen syyksi kansalaisten voimattomuudentunteen suhteessa valtaeliittiin.  Uutta on sen sijaan se, että popularismi vaikuttaa kaikkialla yhtä aikaa.

Mari K. Niemen mukaan tapahtuu mallioppimista yli valtiollisten rajojen ja siitä syntyy vahvistuva aalto. Toinen syy popularismin yleistymiseen on kansainvälistyminen ja digitalisoituminen, joiden edessä puolueet ovat reaktioineen hitaita.

”Jos hallituksen ja eduskunnan valta on vahvistunut, toisaalta EU on vienyt niiltä valtaa Brysseliin. Puolueiden sisällä valta keskittyy puoluejohdolle ja puolueorganisaatiot menettävät vaikutustaan. Politiikka on medioitunut ja sen seurauksena puolueet henkilöityvät johtajiinsa”, Ruostetsaari eritteli.

Kansanvallan nähtiin voivan huonosti. Äänestysaktiivisuus on laskenut, puolueiden jäsenmäärät samoin ja poliittinen liikkuvuus on lisääntynyt.  Ihmiset eivät koe voivansa juurikaan vaikuttaa poliittisiin instituutioihin. Niemen mukaan alhainen poliittinen osallistuminen perustuu huono-osaisuuteen.

Kolmoisdraamoja ja avioerojen kipuja

Voiko mies kertoa tunteistaan ajautuessaan avioeroon vai ovatko tunteet monopolisoitu naisille? Lauri Törhönen on kirjoittanut avioerostaan romaanin ja Kaarina Hazard haastatteli häntä.

Ihmisten arjen asioita käsitteli usea seuraamani lavatilaisuus. Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen on purkanut toista kymmentä vuotta sitten tapahtuneen avioeronsa fiktiiviseen romaaniin Elämäni banaanin kuorena (Docendo). Kirjassa hän halusi ”selvittää sydämensä”. Tunteet ovat siis aitoja kirjailijan tunteita, muistikuvat hataria koetusta erosta mieleen jääneitä.

”Koin, että tällaiset asiat on varattu vain naisille. Mies jää erossa vaille kaikkea tukea. Ystäväpiiri jakautuu, samoin lapset, rahat, auto. Jää häpeän kokemus epäonnistumisesta.”

Naisten ystävyyksiä Törhönen vertasi noita-akkuuteen, mikä herätti kirjailijan ja häntä haastatelleen Kaarina Hazardin kesken vilkkaan lisäkeskustelun.

Tarinoita pettämisestä ja petetyksi tulemisesta löytyy Sanna Raita-Ahon ja Tuija Sorjasen kirjasta Tarinoita kolmoisdraamoista.

Ihmissuhdeteema jatkui osaltani Sanni Raita-Ahon ja Tuija Sorjasen tilaisuudessa Kolmoisdraamat, missä kirjoittajat kertoivat kirjastaan Toisen kanssa, Tarinoita kolmoisdraamoista (Into). Kirjaan on koottu haastatteluihin perustuvia ihmisten kertomuksia pettämisestä, petetyksi tulemisesta ja toisten naisten/ miesten kertomuksia. Haastateltavansa kirjoittajat tavoittivat somen, neuvoloiden ja joidenkin naistenlehtien kautta.

”Kuvittelimme aloittaessamme, että pettämistapaukset liittyvät vaikkapa pikkujoulussa tai vastaavissa harkinnan pettämisiin, mutta osoittautui, että kaikki olivat isoja ja pitkiä tapahtumasarjoja. Tapahtuman taustalta löytyi yhteyden katkeaminen tai valta-aseman muutos omassa parisuhteessa pitkän ajan kuluessa”, kirjoittajat kertoivat.

Pettäjät tekevät kirjoittajien mukaan tietoisen valinnan, mutta kokevat järkytystä omasta valheellisuudestaan. Valheiden verkko alkaa kutoutua salailusta. Petetty osapuoli ajautuu kriisiin luottamuksen menettämisen vuoksi.

Kirjoittajat pitävät pettämistä edelleen tabuna aiheena:

”Parisuhde näyttäytyy kulttuurissa normatiivisena yhden kumppanuuden suhteena. Tämä ideaali ei kuitenkaan aina ihmissuhteissa kohtaa. Pettämisestä on erittäin vaikeaa toipua. Monissa tarinoissa paistoi yksinäisyys ja puhumattomuus”, kirjoittajat sanoivat.

Ihmisten tarinoiden lisäksi kirjaan on sisällytetty journalistista tietoainesta asiantuntijapuheena.

 Asteittain eläkkeelle jos mahdollista

Miten selvitä eläkepäivistä hengissä? Siitä kertoo viisaantuntuisesti Pekka Järvinen.

Miten selvitä eläkepäivistä hengissä (WSOY) oli teemana samannimisen kirjan kirjoittaneella Pekka Järvisellä. Kuuntelin pienen tuokion. Kirjoittaja suositteli liukuvaa, asteittaista irrottautumista työstä. Hänen mielestään eläkkeelle siirryttäessä tulee muutenkin välttää pikaratkaisuja, kuten nopsaa asunnon ostamista Espanjan aurinkorannalta.

Nykyeläkeläisillä on kuntoa, koulusta ja rahaa enemmän kuin eläkeläisillä keskimäärin koskaan aiemmin. Moni jatkaa oravanpyöräänsä suorittamalla, kuten osoittamalla kuntoaan ja vireyttään.

”Kannattaa ottaa rennommin. Päivätyön loppuessa vapautuu valtavasti psyykkistä energiaa. Siksi tulisi luoda itselle rytmi ja päiväjärjestys”, Järvinen neuvoi.

Virolainen Ilmar Taska kirjoitti Viron muuttamisesta kommunistiseksi Neuvostoliiton osaksi romaanissaan Pobeda 1946 (WSOY). Teos on ilmestynyt suomeksi.

Hänen mukaansa kolmannen isän eläkeläisissä on valtava potentiaali, jota ei osata hyödyntää yhteiskunnassa. Koulutetuissa eläkeläisissä on paljon asiantuntemusta ja osaamista.

”Vanhenemista on verrattu vuorelle kiipeämiseen. Nousu on raskasta, mutta näköalat ylhäällä hienot. Vanhetessa aikakäsitys muuttuu, itsekeskeisyys vähenee, samoin häpeäntunne, ihminen nauttii yksinolosta ja nousee arkisen hälyn yläpuolelle. Myös kuolemanpelko hälvenee. Ihminen näkee itsensä osana pitkässä historiallisessa jatkumossa”, Pekka Järvinen kuvaili.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 Annelin kirjoissa
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/05/16/ilmar-taska-pobeda-1946/

 

Kategoria(t): Ajankohtaista, Poliittinen historia | Avainsanat: , | Kommentoi

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén maustaa ihmiskuvauksensa hyväntahtoisella huumorilla.

Zinaida Lindén (s. 1963) oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. En ollut pannut merkille hänen Runeberg-palkinnolla vuonna 2005 palkittua romaaniaan, suomeksi nimellä Ennen maanjäristystä.

Tätä suomenruotsalais-venäläistä kirjailijaa aion kuitenkin vastaisuudessa seurata.  Hän oli hyvin omaääninen. Sytykkeenäni on tietenkin tuore novellikokoelma Valenciana, suomenkieliseltä nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin.  Aivan! Nimi tunnetaan paremmin Sergei Prokofjevin samannimisenä oopperana (1921), jonka libretto vuorostaan perustuu italialaisen 1700-luvulla eläneen näytelmäkirjailijan Carlo Gozzin näytelmään Rakkaus kolmeen pomeranssiin.

Zinaida Lindén on valmistunut filosofian maisteriksi Leningradin yliopistosta pääaineinaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hänen kirjailijakielensä on ruotsi. Oman tuotantonsa ohessa Lindén kääntää suomenruotsalaista kirjallisuutta venäjäksi. Tärkeä kulttuurilähettiläs siis useampaan suuntaan!

Rakkaus kolmeen appelsiiniin sisältää kahdeksan tarinaa. Ne kaikki kertovat kulttuurien kohtaamisista, jopa törmäyksistä, ”toissyntyisten” sopeutumisista itselleen vieraan kulttuurin kehyksiin.  Kirjailijalla on kaiken aikaa pienet naurunkurtut silmäkulmissa. Teksti on viihdyttävää ja taiten huumorilla maustettua.

Sattumat ja yllättävät käänteet vaikuttavat tapahtumien kulkuun ja ihmisten aikeisiin. Käänteet ovat usein luonnonmullistuksia, kuten Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajakull-tulivuoden purkaus Islannin 2010 tai Fukushiman maanjäristys ja tsunami Japanissa 2013. Esimerkiksi kertomuksessa Valenciana  filippiiniläissyntyinen Monica lähtee tapaamaan sisariaan Japaniin yhdessä suomalaisen miehensä, kielitaidottoman Timon kanssa.  Kun lentoliikenne pysähtyy tulivuoren purkauksen vuoksi ja paluu viivästyy, eleisiin kommunikointinsa perustava Timo löytää Japanissa ystävystymistapansa ja viihtyy.

Novellissa Sateenkaaren syrjässä kiinni lukija tutustuu uskomattoman luovaan ja säkenöivään japanittareen Megomiin. Kesken kaiken elämän mullistaa maanjäristys, pahin vuosikymmeniin.  Tarinassa symboleilla on elämää säätelevät merkitykset.

Kokoelman kenties hauskimmassa tarinassa Ei hääppöinen aviomies japanilainen rouva Hayasako on lopen kyllästynyt mieheensä. Suomalaisen kirjeenvaihtoystävän kautta hän rohkaistuu ajatukseen jättää miehensä, muuttaa Suomeen ja perustaa tänne japanilainen ravintola. Suomessa kun käy paljon japanilaisturisteja. Mutta suunnitelmat saavat uuden käänteet, kun rouvan inhoama aviomies kertoo sairastavansa syöpää.

”En tahdo, että sinä kuolet.”
Se oli totta. Miehen sairaus ja kuolema eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Sekä avioero että muutto oli ajateltu kostotoimenpiteiksi. Yhtäkkiä ei olisi ketään jolle kostaa.
Mies herätti hänessä edelleenkin inhoa kasvojen violetteine uurteineen ja haisevine kainaloineen. Rouva oli vain viisikymmentä kolme, hän oli keksinyt itselleen uuden jännittävän elämän, hän haaveili voivansa hengittää vapaasti, levittää siipensä – mutta saikin äkkiä riippakiven kaulaansa. Pian hänen olisi pakko raahata se lentokoneeseen.

Pelko toteutuu. Kun rouva kertoo muuttoaikeistaan, mies innostuu. Hänkään ei ole koskaan ollut ulkomailla. He muuttaisivat yhdessä. Ja muitakin yllätyksiä rouva Hayasakalle on tulossa. Tässä tarinassa mainitaan myös aiemmin tuttu naapurin Megomi, nyt jo jäljiteltävän säihkeensä kadottaneena.

Venäläisyys pilkahtaa tarinoissa lopultakin yllättävän vähän. Novellissa Elämä on paikallista sopeutujan, venäläissyntyisen naisen avioliitto suomalaismiehen kanssa ei kestänyt. Liittoa riitti vain yhteisten ulkomaanmatkojen mitassa.  Novellissa Keskustelukurssi venäläinen nainen ystävystyy suomen keskustelukurssilla puolalaisen Teresan kanssa. Teresa, roomalaiskatolinen nunna kommunistisessa Puolassa, avaa eloisalla persoonallaan naiselle uuden, vieraan maailman.

Niminovelli tuntui omakohtaiselta. On se sitä tai ei, siinä Leningradin yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva noin 20-vuotias nainen (vuonna 1983) toipuu syvästä masennuksesta ja itsemurhayrityksistä kimmokkeina mielisairaalan hoidokilta saamansa kolme appelsiinia. Novellissa on sekä ajan kuvaa että poliittista särmää.

Lentäjän poika on surullinen kertomus pienestä energisestä ja uteliaasta pojasta, joka on lentämässä yksin Yhdysvaltoihin lentäjäisänsä luo. Pojan molemmat vanhemmat ovat venäläisiä. Äiti asuu Suomessa. Mutta isä ei tule vastaan eikä häneen saada yhteyttä. Lentofirman ainoa mahdollisuus on istuttaa poika paluulennolle.  Silläkö lapsuudenkokemuksella petoksesta pojalta leikattiin siivet?

Hauska tarina sen sijaan on kirjan päättävä, ajankohtaisenmakuinen Anastaja. Ukoksi kutsuttu mies on oikealta nimeltään Matti Pellonpää. Koska Ukko on vanhempi kuin ”se kuollut näyttelijä”, nuorempi on Ukon henkilön ja minuuden anastaja. Ukko inhoaa häntä ja paljon muutakin. Yhteiskunnan ilmiöt ovat tehneet Ukosta juurettoman omassa elämässään. Teemana on siis suvaitsemattomuus ja joustamiskyvyttömyys. Hän on ajatuksineen kovin yksin:

Hän oli tullissa töissä. Hän meni naimisiin ja sai tyttären.
Siihen aikaan hän tunsi kaikki kotinurkilla kulkijat. Suomessa ei ollut mustia. Ei myöskään vihreitä, jotka nyt innokkaasti toivottavat nämä tervetulleiksi. Ainoa ongelma olivat punaiset.
Hän inhosi sydämensä pohjasta Hella Wuolijokea, taistolaisia ja venäläisiä hännystelevää roskasakkia. Ei muuta kuin nappi otsaan, niin loppuu kaksinaismoraali, falskit iskusanat ja huuto solidaarisuuden perään.
Siihen aikaan oli kyllä ihmisiä, jotka ymmärsivät häntä kyllä sanoittakin: sukulaiset, naapurit, työtoverit. Isä eli vielä ja pamautti moukille epäilemättä suorat sanat. Yhdessä oli helpompi kestää kaikki tuo aivopesu ja itsepetos, Agit Prop, maatuskanuket, susimaisesti virnuilevat kosmonautit, tanssivat kaukasialaiset, Kekkosta suuteleva Breznev.
Rauhanmarssit, vodkaturismi, ”Miljoona ruusua”, venäläiset lutkat, korruptoituneet ay-pomot, ”Kansainvälinen”, ”Blowing in the Wind”, hikiset hipit, ”All You Need Is Love”, sinisilmäiset pasifistit, vastuuttomat vanhemmat jotka lähettivät lapsensa pikkupioneereiksi ties mihin Gulagiin, kukkahattutädit, YYA-sopimuksella elämöivät teeskentelijät…

Ukon ainoa ymmärtäjä isän lisäksi on ollut Kari Suomalainen pilapiirroksillaan. Mutta nyt, vuonna 2011, tapahtuu jotain kauheaa. Oslossa ja Norjan Utøyan saarella valkoinen mies Anders Behring Breivik on ampunut 77 ihmistä, uhreista useimmat nuoria. Ukko ei saa yhteyttä Oslossa asuvaan tyttäreensä. Entä, jos hän oli saarella tai ainakin hänen miehensä? Kun isä hysterian, paniikin ja ahdistuksen jälkeen saa ex-vaimolta tietää, että tytär on synnyttänyt samanaikaisesti kaksoset, isän aivoissa tapahtuu niksahdus. Hän menee näyttelijä Matti Pellonpään mielikapakkaan kunnon paukuille ja tervehtimään mielestäänkin ”suurta suomalaista näyttelijää” ja ystäväänsä, jonka elokuvajuliste on edelleen kapakan seinässä.  Vahinko vain yhtään Pellonpään roolia hän ei ole tullut katsoneeksi.

Anastaja on lempeän humoristinen päätös raikkaalle, hienolle ja persoonalliselle kertomuskokoelmalle.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Into 2017, 209 sivua. Suomennos Jaana Nikula.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi