Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta

Nuorena aikuisena hän identifioi itsensä arjalaiseksi ja kertoi olevansa ylpeä siitä. Hän uneksi neekereiden piiskaamisestä sekä keräsi ja katseli maailman väkivaltaisimpia kauhuelokuvia. Sellaisia hän omisti noin 600. Kolmekymppisenä hän liittyi Suomen Sisun keskustelu- ja kirjallisuuspiiriin Thuleen, joka samannimisen saksalaisen esikuvansa mukaan keskittyi lukemaan tekstejä arjalaisesta ihmisrodusta ja sen ylivertaisuudesta.  Hänen piirinsä keskusteluja ja hänen omaa blogikirjoitteluaan alkoivat hallita rotuopit ja maahanmuuttajien näkeminen Suomea ja suomalaisuutta uhkaavana viidentenä kolonnana. Hän ja hänen kaltaisensa tarvitsivat vahvemman yhteiskunnallisen aseman omaavan poliittisen liikkeen, jonka kautta levittää näkemyksiään. Hän liittyi perussuomalaisiin, vaikkeivat maahanmuuttajat vielä tuolloin kuuluneet puoluetta kiinnostaviin kärkiteemoihin.  Hänen saavutettuaan viidenkympin iän maahanmuuttovastaisuudesta oli tullut tärkein ja liki ainoa puolueen ajamista tavoitteista ja asenne oli yleistynyt myös puolueen äänestäjäkuntaa laajemmalle. Hänellä oli varaa avata etenemisväylä tavoitteilleen uskollisille opetuslapsilleen. Hän haluaa puolueelleen hallitusvaltaa.

Politiikan journalistin Lauri Nurmen epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta (s. 1971) on hyinen. Toisin kuin voisi luulla, se ei ole vanhentunut huolimatta Halla-ahon kesäkuisesta ilmoituksesta olla pyrkimättä perussuomalaisten puheenjohtajaksi uudelle kaksivuotiskaudelle.

Aluksi Nurmen kirja herättää myös sympaattisia tuntemuksia. Lukijalla on kirjan kohteesta lähtökohtaisesti oma mielikuva: Jussi Halla-aho oli erottunut muista kärkipoliitikoista taitavasti muotoillulla ja pinnaltaan loogisuudellaan kiehtovalla, tyynen rauhallisella, sarkastisen viiltävällä argumentoinnillaan. Siitä tunnisti yliopistotaustaisen miehen ajatuksenjuoksua. Nurmen kirja kertoo eristäytyvästä, koulukiusatusta pojasta, jonka isä oli alkoholisti ja koti sen seurauksena rikki.
”Koulukaverit haukkuivat, tönivät ja löivät. Tunsin olevani sadistisen kiusaamisen kohde. Opin vetäytymään sellaisen kuplan sisään, missä mikään ei hetkauta millään tavalla.”
Opettajien mielestä hän vaikutti niin kiusatulta kuin kiusaajaltakin.  Koululainen koki olevansa myös koulun uuden miesopettajan nälvinnän kohde.
”Halla-ahosta on kasvamassa sanavalmis ja ristiriitoja ympäristössään herättävä ihminen”, Nurmi kirjoittaa päätelmänä koulun rehtorin muistelemasta.

•••

Jussi Halla-ahon sukujuuret juontavat vankasta Bergrothien pappissuvusta. Suvun nykyinen kantakunta on Alajärvi.
”Rovasteja, pappissäädyn valtiopäivämiehiä, vuorineuvoksia, rehtoreita, kansanedustajia, piispoja, lääkäreitä, insinöörejä ja kulttuurivaikuttajia. Jussi Halla-aho polveutuu suvusta, joka on 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien kasvattanut huomattavan määrän suomalaisen yhteiskunnan poliittisen, koulutuksellisen ja kulttuurisen yläluokan edustajia – ja kannatuslukujen kärkipäässä keikuvan puolueen puheenjohtajan…
Yhtä hyvin Halla-ahon sukutausta sopisi kokoomuksen puheenjohtajalle
”, summaa Nurmi Halla-ahon taustaa.

Tausta on siis yläluokkainen. Nuorukainen oppi käyttämään kirjakieltä ja hänestä tuli lukutoukka. Erityisesti häntä on aina kiehtonut historia. Sen kautta voi tulkita oikeansuuntaisesti nykypäivää. Jussin äiti Ulla oli Bergrotheja, isä Yrjö (Ylle) lähtöisin talollisia, mutta tilan lähipaikkojen nimet Kyyjärventie, Nälkämäki ja Kuoleman kylä kertovat elinkeinon harjoittamisen auvoisuudesta. Halla-ahon perhe asettui asumaan Tampereen Peltolammille Jussin ollessa kaksivuotias. Jussin äiti hakeutui sairaanhoitajakoulutukseen, isä viihdemaailmaan. Ylli oli Suojasen viihdetoimiston monitoimimies ja yrittäjä. Ala oli kostea, suorastaan märkä. Elettiin Irwin Goodmanin ja ”ei tippa tapa”-kautta:

”Lapsuuteni jouluissa ei ollut hurraamista. Kuten valitettavan monissa perheissä, pyhien lähestyessä alkoi sen jännääminen, milloin perheenpää katoaa humalahuuruisille reissuilleen, ja aattoiltana odoteltiin kireissä tunnelmissa, ilmestyykö se mesoamaan vai tekeekö kaikille palveluksen ja palaa vasta lähempänä uutta vuotta. Paljolti tästä syystä minulle, toisin kuin monille, ei koskaan päässyt muodostumaan selkeää käsitystä siitä, miten joulua kuuluu viettää”, kirjoitti Halla-aho blogissaan 35-vuotiaana.

Nuorukaisen koulumenestys oli kehno: hän omisti elämänsä hevibändille sen kitaristina ja laulajana. Tukka ulottui keskiselkään ja yläruumista peitti hihaton farkkuliivi. Hän oli musiikki- ja elokuvamaussaan omansorttinen nuori ”kovis”. Mutta ylioppilaskirjoitukset hän selvitti säällisesti. Laudatur-yleisarvosanasta huolimatta papereilla ei päässyt lukemaan englannin filologiaa Helsingin yliopistoon, jonne mieli paloi. Hän kiinnostui Ukrainasta ja halusi opiskella ukrainan kieltä. Mutta sitä voi opiskella yliopistossa vain venäjän kielen kautta. Hän kävi kesäyliopiston ukrainan kielen kurssin ja tilasi vaihtoehtojen puuttuessa jehovalaisten ukrainankielisen Vartiotornin. Hän alkoi omatoimisesti opiskella venäjää päästäkseen sisälle Helsingin yliopistoon.  Bändi vaihtui pänttäämiseen. Sisua ja määrätietoisuutta löytyi roppakaupalla, vaikka hänen elämänsä oli kolmekymppiseksi asti ulkoisesti haahuilua. Saadakseen jonkin ammatin hän opiskeli tarjoilijaksi Tampereen ravintolakoulu Pihrossa. Kun hän valmistui, töitä ei ala enää tarjonnut.

Mutta Helsingin yliopistoon hän vihdoin pääsi. Helsingistä tuli hänelle eräänlainen vapautus, irrottautuminen entisestä. Natsiaatteiden parissa puuhastelu osuu yksiin hänen yliopistokautensa kanssa. Hänen blogikirjoituksensa alkavat herättää pahaa verta, yliopistomaailmahan on perusajatukseltaankin humanistinen. Hänen tuntiopettajan tointa ei enää jatketa. Kun hän vuonna 2006 väiteli tohtoriksi muinaiskirkkoslaavin substantiivien ja adjektiivien taivutuspäätteistä, yliopistomaailmasta ei ollut hänelle enää töitä tarjolla. Hän oli jälleen haahuilija ja tilapäisansioiden varassa. Hänellä oli Suomen Kulttuurirahaston kahden vuoden apuraha ukraina–suomi-sanakirjan laatimiseen, mutta hanke jäi silleen ja hän kusi saamansa mahdollisuuden. Mies käytti aikansa ja kiinnostuksensa Scripta-bloginsa ylläpitoon.

Haahuilija kiinnostui politiikasta mahdollisena tulevana ammattinaan.
”Mielessä kolkuttaa jo seuraavat eduskuntavaalit. Soinilaisen perussuomalaisuuden pitkä lähtölaskenta alkaa keväällä 2009”, Nurmi arvioi noiden vuosien merkitystä.

Halla-aho oli yliopistokautenaan mennyt naimisiin latinisti Hilla Salovaaran kanssa. Pariskunnalle syntyi esikoinen, sitten kaksi lisää. Isä oli ylpeä ja onnellinen.
”Mielihyvämyrsky puhaltaa aivoissa niin valtavalla voimalla, että sen taianomaista vaikutusta on turha yrittää kuvailla lapsettomille” , hän on kuvannut isyyttään.
Jussi Halla-ahon neljännen lapsen synnytti Elisa-niminen nainen, entinen kokoomusnuorten Helsingin piirin varapuheenjohtaja. Sivusuhde virittyi verkkoviestinnän kautta vuonna 2009 ja jatkui kahdeksan vuotta. Hilla ja Elisa olivat hyvät tutut. Isyys paljastui Hillalle kuukausia vauvan onnelliseksi koetun syntymän jälkeen. Välit eivät rikkoutuneet, ainakaan pysyvästi.

•••

Halla-aho on kertonut äänestäneensä ensimmäisen kerran perussuomalaisia vuonna 2003. Sitä ennen hänen äänensä oli saanut muiden muassa pari nimekästä vihreää, Osmo Soininvaara ja Heidi Hautala. Äänen sai nyt Itä-Helsingin kapakoiden äänikeisari Toni Halme. Valinnassa kiinnostavaa on se, että Halla-aho ei ole sympatisoinut junttiutta, vaan on pikemminkin vierastanut puolueensa ilmijuntteja.

Perussuomalaisten jäsenyyden Halla-aho otti lokakuussa 2010. Jo vuosia ennen sitä hän oli käynyt neuvotteluja Timo Soinin kanssa. Halla-aholle oli kyse tarkoituksenmukaisuudesta maahanmuuttovastaisuuden edistämisessä. Suomen Sisun kantaväki perusti Muutos 2011 -ryhmän ja keräsi sitä varten tuntuvan potin vaalirahaa. Halla-aho oli heille kärkinimi, joka sai muhkean rahapotin käyttöönsä. Halla-aho arvioi kuitenkin perussuomalaiset itselleen Muutos 2011:sta tuloksellisemmaksi valinnaksi.

Sisulle ja Halla-aholle oli tärkeää saada painostuspuolue, johon suhtaudutaan vakavasti. ”Perussuomalaiset ei siihen aikaa vielä ollut täysin itsestään selvä – joskin ensimmäisenä mieleen tuleva – vaihtoehto maahanmuutosta kiinnostuneille ihmisille”, on Halla-aho kertonut.  Myös kokoomusta oli pidetty mahdollisena kanavana nostaa omia teemoja esiin.

EU-myönteinen Halla-aho ei päässyt heti testaamaan kannatustaan. Vuoden 2010 Euroopan Unionin meppivaalien kärkiehdokkaaksi Soini asettui itse. Nurmi kertoo kirjassaan syyn: jo aiemmasta vaaliliitosta Kristillisdemokraattien kanssa perussuomalaisille jäi kontolle kunniavelka, jonka Soini halusi kuitata nyt auttamalla puolestaan vaaliliitosta läpi Sari Essayan.  Halla-aho sai jäädä odottamaan vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Soinin varajäseneksi nousi Sampo Terho.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Timo Soini hyväksyi Halla-ahon Helsingin ääniharavaksi ja uskoi hallitsevansa maahanmuuttovastaiset voimat. Se teema ei häntä kiinnostanut. Hän oli Veikko Vennamon SMP-läisyyden perillinen, joka ratsasti EU-kriittisyydellä ja sai vaaleissa vetoapua erityisesti velloneesta Kreikka-tukijähnäyksestä.  
”Puolueen yleisohjelmasta [tuossa vaiheessa] ei löydy etniseltä syrjinnältä kalskahtavaa retoriikkaa. Perussuomalaisille tärkeä ammatinharjoittaja tai opiskelija voi siis olla yhtä hyvin kurdi, somali kuin kainuulainen”, muistuttaa Nurmi voimassa olleesta yleisohjelmasta.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleista tuli perussuomalaisten ensimmäinen jytky. Puolue teki 19,1 prosentin tuloksella huiman läpimurron. Halla-aho oli Helsingin ääniharava yli 15 000 äänellä, mutta silti vain Helsingissä. Halla-aho tulkitsi jytkyn oman linjansa ja väkensä ansioksi. Soinin tulkinnassa jytkyn tekivät muut, hänelle turvalliset EU-vastaiset SMP:läiset. Molemmat olivat omalla tavallaan oikeassa. Ilman Halla-ahoakin jytky olisi ollut iso, mutta monta pykälää pienempi.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissakaan Soini ei nostanut maahanmuuttoa kärkiteemoihin. Perussuomalaisten vaaliteemat olivat Nurmen kirjaansa liittämänä: 1) Julkinen talous kestävälle pohjalle, 2) Isänmaan turvallisuudesta ei tingitä, 3) Suomalaisista huolehdittava, 4) Kilpailukyky ja yrittäjyys etusijalle sekä 5) Ei saa kiusata. Halla-aholaiset laativat maahanmuuttovastaisuudelle rakennetun varjokampanjan.  Perussuomalaiset tekivät toisen jyrkyn ja puolue pääsi Juha Sipilän hallitukseen kolmanneksi rattaaksi. Hallitusneuvotteluissa Timo Soini tuskin mainitsi maahanmuuttoa. Ideologinen kahtia repeytyminen ei voisi olla selvempi.

Halla-aho ratsastaa maahanmuuttoon liittyvillä asioilla eikä edes yritä tavoitella yleispoliitikon statusta, EU-kriittisestä populistista yleispoliitikoksi muuntautuneen Soinin strategia on päinvastainen.

Halla-aholle myrkkyä ovat suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus. Hän kuvailee monikulttuurisuuden tulevaisuutta: ”Getot ja muurein ympäröidyt länsimaisen sivilisaation rippeet eristäytyvät toisistaan, ja ensiksi mainitut vajoavat runsaudensarven tyrehdyttyä anarkiaan.”
Hän on kyyninen ja hän on fanaatikko, kuten yhden asian apostolit tapaavat olla. ”Hän ei koe ristiriitaa johtajan ja duunarin välillä vaan duunarin ja elätin välillä. Elätti voi olla joko eliittiä tai pohjasakkaa”, Nurmi kuvaa Scripta-blogin ajatuksia.

Ja hän on nationalisti. ”Jussi Halla-aholle yhteiskunnat ovat kaikesta päätellen biologisia kokonaisrakennelmia”, Nurmi kirjoittaa. Halla-aho sivuuttaa politiikan tutkija Benedict Andersonin arviot siitä, että kansakunnat ovat enemmän tai vähemmän kuviteltuja yhteisöjä. ”Kansallisvaltio on kuvitteellinen yhteisö, koska sen jäsenet eivät voi tuntea toisiaan, eivätkä heitä yhdistä edes yhteiset arvot tai elämäntavat.”

Halla-aho päätti haastaa puolueensa puheenjohtajan, vaikka se oli puolueen perinteissä majesteettirikos. Perussuomalaisten gallupkannatus osoitti hallitusvastuun myötä rajua laskua ja painui lopulta alle 11 prosentin.

Puoluekokous pidettiin Jyväskylässä vuonna 2017. Soini oli aikeissa hakea jatkomandaattia, hän oli kuitenkin luomansa puolueen symboli ja ykkösvoima. Soini luopui ehdokkuudestaan maaliskuussa ja Sampo Terho kertoi omasta ehdokkuudestaan seuraavana päivänä. Hän hävisi äänestyksen selvästi. Halla-aholaiset olivat huokutelleet jäseniksi suuren määrän uusia jäseniä ja jokaisella paikalle tulleella on perussuomalaisten puoluekokouksessa äänioikeus.
Se oli sitten siinä”, kerrottiin Soinin tuumanneen uuden puheenjohtajan ja hänelle samanmielisten varapuheenjohtajien valintojen jälkeen. Puolue ei ollut enää entisensä. Loppu onkin poliittista lähihistoriaa.

•••

Nurmen kirjan arvokkainta antia on se analyysi, jonka hän tekee kahlattuaan läpi Jussi Halla-ahon Scripta-blogin kirjoitukset. Vaikka Halla-ahon julkinen käytös muuttui, Scripta-blogissa ei ollut havaittavissa mitään aatteellista kääntymystä. ”En usko Jussin muuttuneen”, arvioi vuonna 2020 eräs Nurmen haastattelema Halla-ahon sukulainen. Halla-aho on pyrkinyt hankkimaan lisääntyneellä varovaisuudella uskottavuutta ja salonkikelpoisuutta, hänen bloginsa on paljastanut hänen todellisen  ideologiansa kaikessa kavahdettavuudessaan. 

Halla-aho on individualisti, joka kannattaa liki rajatonta (ja vastuutonta) sananvapautta. Hän puolustaa liberaalia, demokraattista yhteiskuntaa ja on selkeästi oikeistolainen. Hänen yhteiskuntamallinsa on hierarkinen. Hänen ajattelussaan ihmiset eivät ole samanarvoisia eikä hän allekirjoita ihmisten jakamatonta ihmisarvoa. Hänen käyttämässään vertauksessa vuotavasta veneestä on uskallettava heittää vähempiarvoinen aines yli laidan. Sitä ideologiaa on totuttu kutsumaan fasismiksi. Hänen yhteiskunnassaan ei autettaisi vähemmistöjä. Pohjoismaisten yhteiskuntien omaksuma positiivinen syrjintä on hänestä kavahdettava. Enemmistövalta toimisi darwinistisesti ja tarpeen mukaan väkivaltaisesti.

•••

Scripta-analyysi on Nurmen kirjan laajin jakso ja sen painavin osa. Siksi Nurmen kirja ansaitsisi tulla ajatuksella luetuksi. Vaikka Halla-aho väistyy kulisseihin, seuraajakandidaatit ovat hänen aatteellisessa humanismin tuhopoltossaan palkeenpuhaltajia.

Riikka Purra (Helsingin Sanomat 9.7.2021):
”Jos minusta on kiinni, perussuomalaiset eivät koskaan osallistu hallitukseen, jossa maahanmuuttoa ei huomattavasti kiristettäisi.”

Cambridgessä vuosia opiskellut ja näin itsekin vuosia ”maahanmuuttajana” asunut Sakari Puisto on monivivahteisempi (Helsingin Sanomat 18.7.):
”Minulla on paljon positiivisia kokemuksia maahanmuutosta. Ajaisin positiivisen maahanmuuton edistämistä. Onko meillä aste-eroja Riikan kanssa? Voi siinä olla, mutta on myös minulla tiukka kanta turvapaikkapolitiikkaan.
Maahanmuuton huono puoli on laajamittainen ja hallitsematon maahanmuutto, joka aiheuttaa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Hyvät puolet ovat tänne tulevat yrittäjät, opiskelijat ja työperäinen maahanmuutto, jotka pitkällä tähtäimellä hyödyttävät Suomea.”

Juho Eerola on Jussi Halla-ahon luottomies ja lähtökohtaisesti Suomen Sisun perusjengiä.

Jussi Halla-ahon elämäkerta on merkitty epäviralliseksi, sillä kohde ei ole auktorisoinut sitä. Vaikka Halla-aho ei suostunut Nurmen haastateltavaksi kirjaa varten, Nurmi on koonnut monipuolisen ja laajan aineiston ja löytänyt Halla-ahon läheltä lukuisan määrän haastateltavia.  Aineiston käyttäjänä ja analysoijana Nurmi hallitsee suvereenisti itselleen ottamansa tärkeän urakan. Hän ei käytä tekstissä lähdeviitteitä, mutta kertoo haastateltavansa ja eri kirjalliset lähteensä teoksen liiteosassa.

Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. Into 2020, 336 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Daniela Krien: Rakkaus tositilanteessa

Rakkaus otsikon pääsanana suuntaa lukijan lähtökohtaisesti.  Suomeen muutamalla suomennetulla romaanillaan rantautunut Daniela Krien (s. 1975) sijoittaa teoksensa Die Liebe im Ernsfall (Rakkaus tositilanteessa) tapahtumat Leibzigiin joskus Berliinin muurin repimisen ja Saksojen yhdistymisen jälkeen. Kirja on tarina viidestä naisesta, Paulasta, Judithista, Bridasta, Malikista ja Jorinkasta. Ja todellakin juonellisessa keskiössä ovat miehet ja heidän myötään rakkaus sekä pettymykset rakkaudessa.

Mutta ei yksin rakkaus. Naisilla (kuten epäilemättä myös kirjan miehillä) on kyse hyväksi koetusta elämästä. Rakkaus on ydintarve, mutta niin ovat myös tarve toteuttaa itseään ja vapaus, elämän pitäminen omissa käsissä. Kaikkia hyvän elämän aineksia ei kuitenkaan voi saada. On tehtävä valintoja tai hylkäämisen kohteeksi voi joutua haluamattaan. Jonkin vielä tärkeämmän tavoittamiseksi on luovuttava jostakin toisesta tärkeäksi koetusta.

Kirjan naiset ovat yhteiskunnallisesti hyväosaisia. Hyväosaisuuteen kuuluu hankittu koulutus ja taloudellisesti vähintäänkin keskiluokkaisuus. Kulttuurisesti he kuuluvat yläluokkaan. Ammatista riippumatta naiset tuntevat saksalaisen klassisen musiikkikirjallisuuden läpikotaisin ja rakastavat sitä. Kadehdittavaa yleissivistystä aikana, jolloin meillä taidemusiikki on ajautunut sitä harrastavien myötä marginaaliin. Musiikin lisäksi kirjassa monen naisen harrastuksiin kuuluu juoksu, viidestä kymmeneen kilometrin kipaisu raikastavine suihkuineen ennen tai jälkeen pitkän työpäivän. Nykyaikaisia naisia siis!

•••

Kirjakaupan pitäjä Paulan suuri rakkaus on uudistushenkinen arkkitehti Ludger. Ludger on besserwisser, joka pitää omaa elämäntapaansa ainoana hyväksyttävänä. Hänellä on  manipulatiivinen tahto.  Ludger vie ekologisuuden elämäntapamoralisointeineen lopulta niin pitkälle, että ajautuu myös omassa firmassaan marginaaliin. Mistä ja milloin heidän hyvän avioliittonsa alamäki alkoi? Siitäkö, kun Paula alkoi uhmata miehen ohjailevaa otetta ostamalla (liian) ison auton tai paistamalla mielenosoituksellisesti omalle lautaselleen suuren lihapihvin? Murhaavin isku suhteelle koitti kuitenkin silloin, kun Ludger syyllisti Paulan heidän vauvansa kuolemasta julmimmalla ja sydämettömimmällä tavalla, jonka voi suunnata surun murtamaan äitiin.  Vauvan kuolemaa lääkäri sanoi kätkytkuolemaksi. Ludgerin mielestä sellaisia ei ole, vaan takana on aina jokin todellinen syy, tällä kertaa muutamaa päivää aiemmin vauvan vienti rokotukseen välittämättä Ludgerin vastustavasta kannasta. Rusentuneen äidin tukemisen ja surun yhteisen kantamisen sijasta Ludgerin viilto oli anteeksiantamaton: ”Johanna on sinun tunnollasi”, hän oli sanonut yhteisestä kodista poistuessaan. Tuolloin hänellä oli jo toinen, vakiintunut naissuhde, vaikkei Paula sitä vielä tiennyt.

Asettumalla vanhempiensa maailmanparannusneuvoja ja Ludgerin tahtoa vastaan Paula lunastaa vapautensa, mutta vapauden hinta on hirveä. Hän romahtaa ja tipahtaa mustaan aukkoon. Kirjailija on sankarittarelleen lopulta armollinen. Raskaan golgatanmatkansa jälkeen Paula on kohtaava toisen miehen, leskeksi jääneen Wengelin. He tutustuvat samalla juoksureitillä.

•••

Judith on Paulan paras ystävä, jo lapsuudesta. Judith on kaunotar, osaava lääkäri, joka tekee pääasiassa kotikäyntejä. Paulan tavoin hän rakastaa klassista musiikkia ja juoksee säännöllisesti. Hän omistaa hevosen ja käyttää paljon aikaansa talleilla ja ratsastamassa. Mutta pitkät työpäivät, musiikki, ratsastus ja juoksulenkit eivät riitä. Judith tarvitsee taivaallisen rakastajan. Entinen esimies Hans oli sellainen, Judithin mielestä ”jumalainen rakastaja”.

Judith etsii miesseuraa netin treffisivustolta. Miehen haussa hän on suorastaan maaninen. Ohjelma tarjoaa useampia kiinnostavia vaihtoehtoja. Ensimmäinen, lääkäri hänkin, osoittautuu täydelliseksi virhetuttavuudeksi. Mies on salannut ohjelmalta eroottisen suhteen kannalta kaikkein oleellisimman ominaisuutensa, alistetuksi tulemisen himonsa.

Seuraavan miehen, edellistä hieman vanhemman tuomarin kanssa suhde kehittyy lupaavasti. Kunnes, niin, kunnes Judith tajua tulleensa molempien varomattomuuden seurauksena raskaaksi. Hän hankkiutuu aborttiin miehen ollessa kongressimatkalla ja toisen saavuttua mäiskäyttää tiedon tälle päin naamaa tyyliin ”vastaisuudessa oltava varovaisempia”. Salattu raskaus ja omavaltainen abortti vievät mieheltä luottamuksen. Mies on tyrmistynyt ja loukattu. Judithille ratkaisu oli selvä: hänellä on yksinoikeus omaan kehoonsa.

Jätämme kauniin Judithin etsimään rakastajaa netin treffisivustolta. Hän löytää vastaisuudessa yhä vanhempia ja vähemmän viriilejä miehiä. Abortti oli hänen elämässään jo kolmas. Ensimmäinen hänet raskaaksi tehnyt mies oli hänen liikunnanopettajansa aikuistumisen kynnyksellä ja sitten lääkiksessä oli hänen proffansa.

Judith hankkii vapauden omaan kehoonsa valitsemalla lapsettomuuden. Mutta halusiko hän elämänsä uomittuvan niin? Tälläkin kertaa kirjailija on armollinen istuttamalla Judithin eräässä kirjallisuustilaisuudessa tuomari-Gregorin viereiselle tyhjälle tuolille. Teolla on symbolinen merkitys, ainakin anteeksipyynnön mitassa.

•••

Myös kirjailija Brida Lichtbaumin vapauden hintana on lapsettomuus, oikeammin luopuminen omista lapsista Herminestä ja Undinesta Bridan jättäneen ex-aviomiehen Götzin hyväksi. Götzillä on uusi rakkaussuhde nuoreen Svenjaan ja lapset mukaan lukien he muodostavat ehjän ja onnellisen(tuntuisen) perheen.

Antiikkihuonekalukauppias Götz on monen naisen Suuri Rakkaus: ennen Bridaa viulunsoitonopettaja Malikan ja Bridan jälkeen Svenjan. Mies on kuin kävelevä kulli, joka pettää rakastamaansa Malikaa Bridan kanssa ja rakastamaansa Svenjaa myös Bridan, ex-vaimonsa kanssa. Naisille hylätyksi joutuminen on raastava kokemus. Malika yritti sitoa Götzin itseensä valehtelemalla olevansa raskaana. Valheella oli lyhyet jäljet. Jätetyksi tulon jälkeen hänet löydettiin lyhistyneenä sairaalaan kuljetuskunnossa Götzin liikkeen edustalta.

Bridan avioliitto Görtzin kanssa oli vuosia hyvä, vaikka hän kamppaili kirjoittamiseen tarvitsemansa ajan ja pienten lasten vaatiman ajan välimaastossa, molemmissa epätyydyttävästi. Luovuttamalla yhteiset lapset Götzin huoltajuuteen hän valitsee omaksi elämänväyläkseen kotiäitiyden sijasta kirjailijakutsumuksensa. Hinta on korkea, mutta sillä hän ostaa itselleen tärkeäksi kokemansa luovan ihmisen vapauden.

•••

Malika ja Jorinka ovat korkeakulttuurisen perheen sisarukset. Vanhemmalla Malikalla oli ovi raollaan viulistin uralle, kunnes hän uhmasi äitinsä dominoivaa ohjausta iskemällä vähää ennen tärkeää viulukilpailua viulunsa jousen säpäleiksi. Nyt hän opettaa viulunsoittoa ja on pedagogina hyvä.  Mutta perheessä hänelle lankesi mustan lampaan osa, kun äidilleen mieliksi olemisen taidon osannut Jorinka sai perheen silmäterän ja lemmikin osan. Jorinkasta tuli urallaan ripeästi etenevä näyttelijätär. Sisarusten välit ovat olleet rakeiset. Pikkusisko Jorinka on tavoitellut eristäytyvän ja vetäytyvän Malikan huomiota ja ihailua, tuloksetta. Nyt hän tarvitsee apua. Hän on raskaana, eikä suinkaan aviomiehelleen. Hän päättää synnyttää vauvan, mutta pyytää isosiskoaan ryhtymään sen äidiksi. Ensin Malika tyrmää ehdotuksen.

Malikan vastaehdotus siskolleen on tämän muuttaminen lastensa ja hänen kanssaan yhteisasumiseen, sillä Malikan aviomies on jo kadonnut perhepiiristä. Kahden naisen epäpyhä lapsiperhe on radikaali ratkaisu, jonka sisarukset toteuttavat vanhempiensa vastustuksesta välittämättä. Vapauden kylkiäisenä tulee kuitenkin keskinäinen sovinto.

•••

Luokittelin Daniela Krienin romaanin käsitekummajaisella lukuromaani. Rakkaus tositilanteessa ei ole viihdekirjallisuutta, muttei liioin suurta, syvällistä kaunokirjallisuuttakaan – siis lukuromaani, luetuksi tulemisen ansaitseva tarina. Teos on sujuva, luistava ja rakkausdraamoissaan riittävän koukuttava. Kirjailija hallitsee teknisesti teoksensa rakennepalapelin eri aikatasojen taitavalla lomittelulla (suorastaan ovelalla sekoittelulla). Hän taitaa valitsemansa tyylilajin. Filosofiset tai yhteiskunnalliset syvävirrat puuttuvat ja tunteet hän on etäännyttänyt ja ulkoistanut. Lukija ei  myötäelä kirjan naisten tunteita, mutta lukee niitä olevan ja tietää niitä vastaisuudessakin riittävän.

Nykypäivänä yhä useammat nuoret kirjailijat ovat kouluttautuneet kirjailijoiksi. Se näkyy aikakin uuden kotimaisen kirjallisuuden tuotoksissa. Kerronta on laadukasta ja teokset viihdyttävät, mutta unohtumattoman, suuren lukukokemuksen jälki jää usein lukijan mieleen piirtymättä. Yhden lukemani kirjan perusteella veikkaan myös Daniela Krienin kouluttautuneen kirjailijaksi. Oletus on neutraali, ei ole kehu eikä vähättely.

Daniela Krien on löytänyt äänensä. Kirjoittamalla luova kirjailija myös löytää tärkeät aiheensa.  Vapaus ja vapaudesta maksettava hinta koskettaa monen lukijan omaa elämää. Tässä teoksessa sitä symbolisoi Kim Söderströmin kansiratkaisu. Hyppylaudalta ponnistaminen merkitsee vapauden kokemusta, mutta laudan takasivun on piirretty leikkaaman hyppäävän naisen sääret. Näin hänen hypystään ei tule puhdastyylistä tai ainakaan täysin kivutonta.

Daniela Krien: Rakkaus tositilanteessa. Lurra Editions 2021, 408 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Tito Colliander: Ateria

Ateria, viimeinen nide Tito Colliander omaelämäkerrallisesta kirjasarjasta, samalla itselleni ehkä vaativin ja vaikein. Kirjailija sekä kamppailee että elää sopusoinnussa oman minänsä kanssa, pohtii vapautta, luovuutta, onnea, rakkautta, pyhyyttä ja uskoa älykkään, asioita paljon miettineen ihmisen ajatussvääreissä. Hän käsittelee Ateriassa käsitteitä, joita ihminen ei normaalisti analysoi vaan uskoo ne omalla yksinkertaistetulla tavallaan selvyyksiksi.

Teoksen kattamia vuosia on vaikeaa haarukoida. Korståget (Ristisaatto) ilmestyi 1937 ja Colliander sai siitä valtion kirjallisuuspalkinnon. Sen rahan turvin kirjassa Collianderit jättävät taakseen pysyväksi arvioimansa kodin Kaakkois-Virossa Petserin luostarin tuntumassa. Ina kuvataiteilijana tarvitsi uusia aiheavauksia ja Tito Pariisin taiteilijahenkeä. Perhe matkusti Pariisiin.

Jo Viro-kodissa asuessaan Tito Colliander oli kamppaillut kirkon ja kapakan välillä. Kumpaan jalat veisivät tällä kertaa? Tito oli alkoholisti eikä kapakassa tuntenut rajojaan. Sama meno jatkuu Pariisissa. Siellä on monia Venäjän ortodoksipakolaisten perustamia kirkkoja tai rukoushuoneita. Johonkin niistä vai kapakkaan? Kirjailija etsii alkua uudelle romaanilleen. Hän kyseenalaistaa Petserissä omaksumansa ortodoksisen uskonsa ja kasteensa:
”Ehkä se olikin ollut pelkkä päähänpisto, hetken oikku, tuo itsensä voiteluttaminen ortodoksiseen uskoon siellä kaukaisessa kylässä? Täältä katsoen kaikki näytti kovin etäiseltä, kuin ilmassa leijuvalta… Se notkelmassa lepäävä kylä, luostarikirkkojen kellonhelähtely ja hiljaa virtaava joki tuomien alla… Vilkkuvien mainosvalojen maailmassa häipyvät syvä, puhtaanvalkoinen lumi ja suuri hiljaisuus epätodellisuuteen – unta, jokin näky … Nyt särkynyt.
Kangastusta, haihattelua koko uskominen… Että muka uskoo, todella. Tietty mielentila se oli ollut, ei mitään uskoa. Ympäristön vaikutusta…”

Colliander on eksyksissä itsensä kanssa ja näkee itsessään samuutta kohtaamansa kulkukoiran kanssa:
”Eksynyt koira, takkuinen ja kiihtynyt, mutta vapaa. Koira joka ei sietänyt kaulapantaa. Joka vain kuljeskeli ja haisteli, nuuski itselleen otollista ruokaa. Mitä tahansa ja mistä tahansa. Sahanpurujen seasta ihmisten jaloista. Jotain mikä sisältäisi jotain, uuden löydön, sytykkeen aiheeseen…”

Apuraha ei kanna pitkälle ja edessä on paluu. Collianderit palaavat Helsingin kautta Kuokkalaan, Neuvostoliiton rajan pintaan, takavuosien onnellisten kesien kohtuun. Eletään viimeistä rauhan kesää.
”Jälleen kesä Villa Golichessa Kuokkalan rannalla, lämmin ja ihana kesä 1939. Ja nyt meitä oli neljä. Maaliskuussa Helsingissä oli syntynyt Kati. Hän makasi nyt samassa pärekopassa, jonka olimme kerran ostaneet Terijoen torilta Mariaa varten…
Aurinko paistoi päivä päivältä yhä lämpimästi, tuuli oli lauha, rantaheinä huojui hiljaa ja mänty varisteli runsaasti siitepölyään. Villiruusut kukkivat, teepöydässä puhuttiin eri kieliä, ruotsia ja saksaa, suomea ja venäjää, jopa ranskaakin toisinaan silloin, kun herra Schuhmacher saapui ranskalaisvieraineen.
Lehtiä meillä ei luettu, radiota ei kuunneltu, ja oma osuutensa oli suloisella suvellakin siihen, että päätimme viipyä vielä talven yli, niin kuin silloin kun kirjoitin kirjan Tainasta.
Emme aavistaneet, että tämä kesä ja syksy olisivat meille Karjalan kannaksella peruuttamattomasti viimeiset.”

Joukkojen siirrot rajan pintaan vilkastuvat. J.K. Paasikivi matkustaa Moskovaan neuvotteluihin ja juna pysähtyy Terijoella. Kannakselta evakuoidaan naiset, lapset ja yli 40-vuotiaat miehet. Tito Colliander on nuorempi, mutta hänellä on sotaan kelpaamattoman punainen kortti. Mies on invalidisoitunut jo poikana polvesta. Lehmälaumoja talutetaan länteen, koti Uusikirkkoa.

Talvisodan evakossa eläminen, joskin tutussa sukulaiskartanossa Tampereen Teiskolassa, osoittautuu raskaaksi. Collianderit ovat pasifisteja, Ina lisäksi koko sielultaan venäläinen Neuvostoliiton hallintojärjestelmästä piittaamatta. Pariskunnan mykkä vastarinta on jyrkässä ristiriidassa toimeliaan ja isänmaallisen Miffo-tädin sotafanatismin kanssa. Ina ei suostu kutomaan sotilaille kaksisormisia lapasia, koska omalla etusormikotelolla niillä ampuminen on tavallista lapasta helpompaa. Collianderit ovat toisinajattelijoita, vaikkei sellaista tuolloin ääneen sanottu.

Kaiken lisäksi Tito Colliander saa kokea olevansa hylkiö. Vailla sotilasarvoa hän ei kelpaa mihinkään isänmaallisiin tehtäviin. Hän oli tarpeeton, kun kaikkia, jok`ikistä tarvittiin. Hän oli pyrkinyt kirjoittavana ammattilaisena valistusjoukkoihin, vaikka pitää valhetta sodan veljenä.

•••

Kirjan hienointa antia on perehdytys ortodoksisen luostarilaitoksen ajatusmaailmaan ja tunnettuihin luostareiden perustajiin, ortodoksisen kirkon pyhiin miehiin. Eniten hän kirjoittaa erakko Niilos Stolbenskistä. Vanha Valamo oli venäläinen luostari, joka sijaitsi Laatokassa Suomen puolella. Sen asukkaat, yli sata munkkia, evakuoitiin jään yli Suomen mantereelle. Uusi luostarinpaikka löydettiin Heinävedeltä tiettömien taipaleiden takaa, ja ne puitteet Tito Colliander kuvaa dokumentoijan tarkkuudella. Hän pääsi sinne itse jäämällä pois Joensuuhun menevästä junasta Juojärven pysäkillä. Oli talvi ja pakkasta. Häntä oli hevospelillä vastassa otets (veli?) Gennadi. Matka luostariin puuduttavassa asennossa kesti kolme tuntia. Otets Gennadille ajo oli sen päivän kuuliaisuustehtävä.

Colliander kuvaa tarkasti aamujumalanpalveluksia, joita pitänyt luostarin pappi joutui heräämään jo kello kaksi. Päivittäiset jumalanpalvelukset saattoivat kestää kuusikin tuntia, parrakkaat mustakaapuiset munkit himmeässä, kynttilänvaloisassa kirkossa seisomassa ja useampi kuoro laulamassa. Erityisen vaikuttava on luostarin yhteisaterian kuvaus. Se on hitaasti etenevän kiitostapahtuman hieno kuvaus. Perunoita, suolakurkkuja ja tattaripuuroa, puuron päällä piirretty risti. Kulhot ja puulusikat, kostukkeeksi viiliä.

Mutta vaikka luostarin ateria tekee Collianderiin voimakkaan vaikutuksen, sen pyhyyteen hän ei ulotu. Hän on tarkkailija, uusille ilmiöille ahnas kirjailija.

Vuosien saatossa Colliander joutui seuraamaan, miten munkkien rivit harvenivat ja yhä useampien maallinen matka päättyi koivukujan ja sillan taakse luostarin hautausmaalle höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa. Heistä kukin oli kotoisin eri puolilta Venäjän laajaa imperiumia, luostariin tullessaan mitä erilaisimpien ammattien edustajia ja nyt he olivat eläneet luostariyhteisön ankarissa ja vaativissa oloissa 40–60 vuotta, ihmisen mittaisen iän.

He olivat Tito Collianderin tuntemia miehiä ja heistä hän kertoo, ei kuitenkaan paljon, sillä he torjuivat väsymyksensä, kipunsa, sairautensa ja menneisyytensä. Useimpien elämä päättyi oman karun keljan lattialle.

Lopulta Uusi Valamo on päätepisteessään. Yli sadasta luostarin asukkaasta oli tähteenä neljä: yli 80-vuotiasta pappi Otets Simforian sekä yli 90-vuotias Akaki, 80-vuotias kalkkeutunut Filagri ja levoton, valittava munkki Herman. He eivät nähneet enää lakaista lattioita. Luostari oli siivoton, samoin heidän vaatteensa. Käytävät lemusivat virtsalle ja ulosteelle. Sentään he olivat alistuneet ottamaan seudun hyvien naisten tuoman ruuan vastaan. En tiedä, mitä vuotta tuossa Collianderin kuvauksessa eletään.

Mutta luostari ei saanut kuolla. Ortodoksinen kirkko, maan toinen virallisista, ei voisi elää ilman siihen elimellisesti kuuluvaa luostarilaitosta. Uusi nousu oli tuleva. Teoksen lopussa Colliander tipauttaa lukijan syliin yllätyksen. Hänen ja Inan kuopus, vuonna 1949 syntynyt Sergius valitsee ylioppilaaksi tulonsa jälkeen munkkiuden.

•••

Vaativa osuus Ateria-teoksessa on loppuosa, missä Tito Colliander on kanssakäymisessä ortodoksisen kirkon isien kanssa, heistä keskeisimpänä otets Joann eli Isä Johannes. Kirkkoisiltä tulee monia ajatuskiteytymiä, joiden syvä ymmärrys vaatii vakaumuksellista työstämistä. Kuten tämä:
”Ihmisestä on tullut oma itsensä vasta sitten, kun hän on päässyt irti itsestään.” tai ”Eivät ihmisen elämää määrää hänen hankkimansa tiedot, vaan se, miten hän käyttää niitä hyväkseen.”
Vapaudestaan Colliander toteaa: ”Taiteilijan vapaus ei ole todellista vapautta. Taiteilija on työnsä kahleissa.” Luostarin munkit elävät kahdeksatta päiväänsä, sillä toisin kuin seitsemän edellistä, se vasta merkitsee vapautta. Kirkkoisien mukaan ilman alistumista ei ole vapautta. Tottahan teoksen lukuisia viisaita ajatuksia ei tule irrottaa kokonaisuudestaan, vaikka esimerkinomaisesti niin nyt teen.

Kirjailija itse joutuu Helsingissä ortodoksisen kristinopin ja kirkkohistorian opettajaksi, sillä kirkko ei tiedä ketään toista, joka pystyisi opettamaan kouluissa ortodoksista uskontoa ruotsiksi. Koululaki takaa kuitenkin kaikille koululaisille kristinopin ja kirkkohistorian opetuksen omalla äidinkielellä. Colliander saa oikeuden opettaa eri koulujen ruotsinkielisiä kotonaan Katajanokalla sen jälkeen, kun Ina ja Tito Colliander ovat saaneet käyttöönsä Inan vanhempien omistaman asunnon. Vanhempien rakentama välirikko päättyy vasta 1950-luvun alkuvuosina, kaksi vuosikymmentä vanhempien katkaistua välit siksi, etteivät hyväksyneet tyttönsä avioliittoa Tito Collianderin kanssa.

Välirikko päättyi, kun Inas Mutter ilmestyi kerran yllättäen heidän Kauniaisten kodin keittiöön. Sovinto ja anteeksianto, myös ne ovat Aterian ravitsevia antimia.

Kevätkauden kestänyt taipaleeni Tito Collianderin rinnalla tai jäljessä on päättynyt. Ehkä luen joskus Ina ja Tito Collianderista julkaistu elämäkerran itselleni tuoreine tulkintoineen. Weinin&Göösin teoksissa ei ole kerrottu kansien suunnittelijaa. Olen varsin varma, että kansissa käytetyt taideteokset on tehnyt Ina Colliander tai sitten Tito itse. He molemmat olivat kuvataiteilijoita, vaikka Titolla kirjailijaura peri voiton.

Tito Colliander: Ateria. Weilin&Göös 1973, 304 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Ali Sadik-Ogli: Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen. Osa 2

Toisaalta kohtalo, sattuma ja Allahin tahto sekä toisaalta päätös pitää elämä omissa käsissä (= unelma1) oman elämän tarkoituksesta ja unelman määrätietoinen toteutus). Siinä tataarinuorukaisen Nizam Husainovin, uudelta ostetulta identiteetiltään persialaisen Rahim Sadik-Oglin ristiriitaisuus ja kahtiajakoisuus, toistuva epätietoisuus hänen pitkällä pako- ja vaellusmatkallaan rakentaa omaa elämää aina silloin, kun jälleen yksi hänen pysyväksi kuvittelemansa seesteinen elämänvaihe törmäsi umpikujaan. Elämän tienristeyksessä olisi ollut osattava valita vaihtoehdoista oikea.

Tienristeys ja valinnanteko. ”Tulisiko tämä seuraava uusi elämänvaihe olemaan hänelle vieläkin tuon saman, jo muistoksi muuttuneen karkumatkan jatkoa, joka alkoi kaukaisessa Kazanin kaupungissa sijainneesta kodista 15 vuotta sitten, Nizam-nimisen keskenkasvuisen pojan hylätessä oman perheensä? Olisiko nyt koittanut aika lähteä Suomesta eteenpäin joko Ranskaan, Saksaan tai vaikka Amerikkaan? Millaiset uudet tuntemattomat yllätykset ja koettelemukset olisivat häntä vielä odottamassa? Tai entäpä jos tämä olikin vakava merkki uhmakkaalle pojalle, että aika oli koittanut palata nöyrästi isänsä kotiin? Voisiko tähän sisältyä kohtalon tuoma viesti, että isällä on hätä ja hän tarvitsi poikaansa avukseen? Mitä tämä ihmisen koko elämä todellisuudessa on? Onko kaikki tähänastinen ollut vain eksyneen nuoren miehen sokeaa harhailua, elämän räpistelyä? Vai oliko tähän odottamattomaan yllätykseen jälleen kätkettynä Allahin toistuva muistutus nöyryydestä, ettei ihminen itse kykene päättämään omaa kohtaloaan, vaikka yrittäisikin?”

Ali Sadik-Ogli jatkaa suuren tataarieepoksensa tuhdissa jatko-osassa Rahim – persialainen teoksesta Nizam – tataari tuttua, lukijan otteeseensa tempaavaa pako- ja vaellustarinaa, kertomusta Nizamin/Rahimin elämänmittaisesta diasporasta.  Osan 2 aikajakso kattaa 18 kuohuvaa vuotta 1902–1920.

Tataarieepoksen 900-sivuisen kakkososan selkärankana ovat luonnollisesti Rahimin elämänvaiheet 18 vuoden mitassa.  Ensimmäisessä osassa tataari Nizam on ostanut itselleen persialaisen Rahimin henkilöllisyyden ja tällä näennäisen ”laillisella” henkilöllisyyspaperilla hänen pakomatkansa päätyy Bakusta Krimin Jaltalle. Siitä Rahim – persialainen -teos jatkaa. Massiivisen II osan lopussa Rahim on päätynyt Karjalan kannakselle Muolaan pitäjään Perkjärvelle, missä hän kirjan päättyessä on ehtinyt asua jo vuosia. Mutta jälleen seinä nousee vastaan ja hän on tuntemattoman edessä. Omaa taustaansa ja salaisuuttaan hän ei ole juljennut paljastaa kenellekään, ei asuinkumppanilleen Annalle eikä lähimmälle ystävälleen ja pitkäaikaiselle työnantajalleen ruhtinas Ivan Nikolajevitš Saltykoffille (1870–1941) luvuttomista miesten välisistä luottamuksellisista keskusteluista huolimatta.

Nikolai II sekä keisarinna Aleksandra Rasputinin polvella venäläisessä pilkkakuvassa. 

Vaikka Rahim Sadik-Ogli ja hänen kohtalonsa seuraaminen on teoksen ehdoton selkäranka ja syy teoksen kirjoittamiseen, teoksen paino jakautuu kuitenkin toisin. Eletään Venäjän historiassa 20. vuosisadan alun kuohuvia ja verisiä vuosia, konkreettisestikin maailmanpoliittisten ruutitynnyrien päällä.  Poliittisessa myrskynsilmässä ovat tsaari Nikolai II:n käymä ja häpeällisesti häviämä Venäjä–Japani-sota, vuoden 1905 kansannousu, vähemmistökansallisuuksien kuten suomalaisten pakkovenäläistävä sortoaalto, ensimmäinen maailmansota, maaliskuun vallankumous ja tsaarin vallasta luopuminen, väliaikaishallitus, bolševikkien tekemä vallankaappaus 8. marraskuuta 1917, Suomen itsenäisyysjulistus, kolmen vanhan suurvallan, Saksan, Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja Osmannien valtakunnan romahdus, Suomen sisällissota sekä Venäjän punaisten ja valkoisten välinen raaka sisällissota, ruutitynnyreitä kaikki. Lisäksi tähän kuohuvaan kauteen sisältyivät Venäjällä toistuva nälänhätä, Pietarin kaupungin 200-vuotisjuhlat sekä Romanovien 300-vuotisen valtakauden juhlavuosi 1913. Melkoinen tiivispakkaus lähihistoriaa!

Ensimmäinen maailmansota on syttynyt. Tsaari saattelee joukkoja matkaan rinnallaan ihmeistä tekevä ikoni. Kirjan kuvitusta.

Niinpä tsaari Nikolai II:n lähipiiriläinen, Venäjän valtakunnanneuvos Saltykoff nousee teoksen loppupuoliskolla Rahimia keskeisemmäksi ja kiinnostavammaksi henkilöksi. Teos tavallaan jakautuu yhtenäisestä kerronnastaan huolimatta kahteen osaan, vuoteen 1909 asti Rahimin tarinana ja siitä eteenpäin ruhtinas Saltykoffin tarinana, missä Rahimilla on ruhtinaan läheisimmän ystävän ja kuuntelijan osa.

Ratkaisu on onnistunut, sillä Saltykoff osoittautuu mitä mielenkiintoisimmaksi persoonaksi ja hänen toimintoihinsa tiivistyy tärkeä siivu Venäjän aristokraattien ja upporikkaiden kohtaloa valtiollisten vallanvaihtumisten seurauksena.  Ivan Saltykoff oli tsaarin armeijan kenraali, aateliston marsalkka sekä suurtilallinen, joka omisti Pietarissa kiinteistöjä ja Kannaksen Muolaassa vuonna 1900 perustamansa tiilitehtaan ja sahalaitoksen Savikon. Laitokset hän tarvitsi rakentaessaan niiden lähelle valtavan asuinlinnansa Valkoisen Hovin.  Saltykoff oli tehtaineen ja maatiloineen seutukunnan suurtyöllistäjä.

Tannenbergin taistelu koitui elokuussa 1914 venäläisten murskatappioon. Edessä päällystö antautuu saksalaisille valkoista liinaa heiluttaen. Takana polvistunut sotilas. Kirjan kuvitusta.

Venäjän maaliskuun vallankumousta, väliaikaishallitusta ja bolševikkien valtaannousua sekä Suomen muhkuraiseksi ja kivikkoiseksi kuvattua itsenäistymistä ja sitä seurannutta sosiaalidemokraattista vallanottamista seuranneine sisällissotineen teoksessa sanallistetaan ruhtinas Saltykoffin Rahimille puhumien kuohuvien ja paatoksellisten monologien kautta.  Nykylukija saattaa kavahtaa Saltykoffin kiihkeää vuodatusta ylimausteisena mutta juuri kärjistävät kielikuvat ja jyrkkä ääriasenne kertovat tuon aikakauden äärimmäisyyksiä etsivästä kielenkäytöstä niin poliittisessa agitaatiossa kuin tuon ajan poliittisissa sanomalehdissä.
Juuri Ivan Saltykoffin kielenkäytön kautta Ali Sadik-Ogli tavoittaa kuvaamansa ajan. Tuon aikakauden kieli ei ollut todellakaan lauhkeaa ja Venäjän aateliston kauhu oli aito. Heitä pakeni laumoittain Suomeen ja Suomen kautta Ranskaan, varallisuus Venäjälle jääden.

Propaganda oli ajan keino taistella ihmisten sieluista. Tässä piirroksessa tsaari, pappi ja porvari ratsastavat työtötekevän kansan harteilla.  Kirjan kuvitusta.

Sadik-Oglin kirjallisia tehokeinoja ovat paatos ja toistot.  Osassa 1 kirjailija kuvasi toiston
keinolla Nizamin pakahduttavaa avuttomuutta ja yksinäisyyttä. Nizamilla ei ollut ketään, kenelle purkaa sydäntään. Isän käytöksen muutos velloi hänen aivoissaan suomatta rauhaa. Osassa 2 toisto ei elävöitä enää niinkään Rahimin neuvottomuutta tai yksinäisyyttä. Ali Sadik-Ogli kuvaa sen keinoin 20. vuosisadan alun poliittista vihaa ja sekä eri väestöryhmien, erityisesti omistavan luokan elämää poliittisesti hengenvaarallisella miinakentällä.

•••

Nuori mies Rahim Sadik-Ogli on loppumattoman uuttera ja vastuuntuntoinen, rehellinen, kaikkia kohtaan käytökseltään herrasmies, luotettava, mutta aivan liian nuorena aikuistunut. Hän on tosikkomainen ja vakava. Koskaan hän ei räjähdä nauruun kuten hänen rehevä ystävänsä ruhtinas Saltykoff. Nuoren miehen seksuaalisuus välittyy uinuvana, sovinnaisena ja arkana, eikä Ali Sadik-Ogli lähde ainakaan vielä fantasioimaan oman isänsä eroottista elämää, vaan tekee sen hienotunteisen seitinohuesti. Lukija saa tietää, että eräänä iltayönä Jaltan ulkopuolella Rahim muuttui pojasta mieheksi ja että Karjalan kannaksella hän alkoi jossakin vaiheessa asua kauniin venakon Annan kanssa aikeissa mennä tämän kanssa naimisiin.  Tekeillä olevan osan 3 nimestä NINA – inkeriläinen arvaamme, ettei näin kuitenkaan käynyt.

Mutta Rahim on naisten mies. Hänet kuvataan kauniiksi mieheksi, joka herättää laajassa joukossa nuoria naisia levottomuutta, hillittömän kiinnostuksen ja likellä parveilun.

Leivänkuljetusajuri työssään Pietarissa 1900-luvun alussa. Kirjan kuvitusta.

Ali Sadik-Ogli kuvaa isänsä Rahimin neuvottomuuden tiloissaan saamattomaksi. Saavuttuaan kirjan alussa Jaltalle liki rahaton Rahim tuhlaa kaksi kuukautta kykenemättä etsimään töitä. Hänestä tulee ajelehtija, kunnes sattuma astuu tielle: hyvä vuokraisäntä kertoo Rahimille tutusta perheyrityksestä, joka tarvitsee vakioasiakasajoihin ajurin. Nizam/ Rahim on hevosmies henkeen ja vereen. Siihen pestiin hän juuttuisi, ellei uusi sattuma osuisi paria vuotta myöhemmin tielle. Se vie hänet hevosajuriksi erityistehtävin Pietariin böömiläistaustaisen Anton Marschanin lihaliikkeen palvelukseen. Rahim oli uhkarohkealla teollaan pelastanut Marschanin ja tämän Louiza-vaimon hengen tieosuudella Sevastopolista Jaltalle.  Työpaikka Pietarissa tuli tästä kiitoksena.

Tuosta vuonna 1844 Pietariin perustetusta Marschanin makkaratehtaasta veikkaan luettavan lisää tataarieepoksen kolmannessa ja viimeisessä osassa, sillä vallankumousvuonna 1917 Marschan siirsi tehtaansa Viipuriin ja sieltä toisen maailmansodan jälkeen Helsinkiin, Sörnäisiin.
1970-luvulla OY A. Marschan AB näkyy myydyn Tuottajain Lihakeskuskunnalle. Mielenkiintoista! Rahim palveli Marschania Pietarissa useampia vuosia.

Rahim rakastaa töitään, on onnellinen ja mielestään elämässään varsin vakiintunut. Ansioitakin alkaa kertyä. Mutta sattumat eivät jätä häntä – Sattuma tai Rahimin arvomaailman mukaan Allahin tahto eivät jätä.  Tultuaan pestatuksi Pietarin ulkopuolella sijaitsevan uuden Kolomjagin kilparatsastusradan työntekijäksi hän kohtaa yllättäen lapsuutensa rakkaimman ystävän, jalorotuisen hevosensa Paljatinin. Hevosen ja hänen nuoren isäntänsä ratsastussuhteen palautuminen on yksi kirjan herkimmistä käänteistä. Hänen isänsä oli ollut pakotettu myymään Paljatinin siksi, että hevonen oli Nizamin katoamisen jälkeen lamaantunut ja syömähaluttomana kuihtua suruunsa.

Rahim aloittaa pitkäkestoisen ja vaativan kipuamisen kilparatsastajana asemaan, missä palkintoina olisivat maine ja suuret ansiotulot. Paljatin on siihen jo liian vanha, joten Rahim saa nuoren ratsun Apollonin. Miten lähellä hän onkaan jockeyn, kilparatsastajan tavoitettaan! Jälleen Kohtalo astuu kuvaan. Rahim kohtaa perätysten neljä syvästi ja käänteentekevästi dramaattista tapahtumaa. Kaikki ne yhdessä ja erikseen merkitsevät sitä, ettei hän voi jäädä Kolomjagin kilparatsastusradalle, ei edes Venäjälle. Korkea-arvoisen suhteen kautta hän saa itselleen puolen vuoden oleskeluluvan Suomen suurruhtinaskunnan puolelle toipuakseen ja parantuakseen kokemastaan ratsastusonnettomuudesta, joka koitui hänen huonekaverinsa kuolemaksi ja oli invalidisoida hänet.

Rahim joutui uusimaan puolen vuoden välein Suomen oleskelulupansa Viipurin läänin kuvernööriltä. Savikon tiilitehtaan ollessa Saltykoffin omistuksessa omistaja hoiti luvan uusinnan.

Rahim matkustaa Karjalan kannakselle Perkjärvelle. En ollut tietoinen moisesta asutustaajamasta, sen emäpitäjästä Muolaasta kylläkin.  Siellä toimi neljän vuosikymmenen ajan Savikon tiilitehdas, Saltykoffin linnansa rakentamista varten perustama.  Mainetta saaneena ratsastajana Rahim oli kutsuttu eliittijuhliin, missä hän tutustui ruhtinas Saltykoffiin. Nyt, vammoistaan toivuttuaan, Rahim pyytää ruhtinaalta töitä. Hän pääsee tehtaan oppipojaksi, asteittain mestariksi ja lopulta omistajan lähimmäksi luottomieheksi.

•••

Rahim – persialainen on kirjallinen herkkuannos niille, joita poliittinen lähihistoria kiehtoo ja joilla on viime vuosisadan alkupuolen tapahtumista riittävän vahvat pohjatiedot.  Uskon, että kirjan laajojen tietoiskujen anti tuo myös valistuneille lukijoille uusia yksityiskohtia. Ainakin itselleni kirkastui sen tapahtumaketjun loogisuus, missä Suomen vuoden 1917 valtapuolue, sosiaalidemokraatit, jättivät eduskunnan yksinkertaisesta enemmistöstään huolimatta julistamatta Suomea itsenäiseksi ja miksi he uudessa, koostumukseltaan muuttuneessa eduskunnassa joulukuun alussa 1917 äänestivät itsenäisyysjulistusta vastaan.  Tähän Saltykoffin äimistelemään käytökseen tuli vastaus 23. tammikuuta 1918, kun suomalaiset ”bolševikit” ottivat niskaotteen myös omista ”menševikeistään”.  Myös itsenäisyysjulistukseen ajoitettu ”yleislakko” kirkastuu yksityiskohdissaan. Ja löysinhän sieltä kaikenlaista muutakin.

Kirjaan on koottu valtava määrä lähihistoriamme tietoutta kiihtyneen Saltykoffin lukuisissa ei yhteyksissä Rahimille analysoimana. Saltykoffilla oli käytössään laaja suhdetoimintaverkosto, niin Pietarissa kuin Helsingissä ja Viipurissa. Yksi vaikutusvaltaisista upporikkaista on Viipurin maalaiskuntaan Suur-Merijoelle rakennuttamassaan linnoituksessa asunut sveitsiläis-venäläinen kumitehtailija Maximilian (Max) Neuscheller, jonka mahtipontisen linnan suunnitteli koristeyksityiskohtia myöten arkkitehtikolmikkomme Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. Neuscheller murhattiin vuonna 1920. 

Kun upporikas ja valtaa omannut Saltykoff kuvataan kirjassa humaaniksi ja oikeudenmukaiseksi, koko Perkjärven tienoon kunnioittamaksi teollisuusmieheksi, hänen humaaniuteensa olisi voinut Rahim-romaanissa istuttaa myös Suomen sisällissodan jälkeisen valkoisen terrorin kauhistelun ja tuomitsemisen. Vankileireistä, mielivaltaisista teloituksista, laittomista lahtauksista ja paljolti tietoisesta punavankien nälkään näännyttämisestä ei tässä poliittisessa moralisoinnissa ole riviäkään. Se olisi tuonut Saltykoffin poliittiselle raivolle kaipaamani tasapainon.

•••

Rahim – persialainen sisältää Nizam-osan tavoin reheviä ja hienoja tietojaksoja niistä aiheista, jotka koskettivat Rahimia hänen vaellusreitillään. Ali Sadik-Ogli kuvaa upeasti Jaltan kehittymisen Venäjän lomaparatiisiksi Aleksanteri II:n rakennutettua Krimille Livadian palatsin.

”Tästä alkoi 1800-luvun loppupuolella Krimin niemimaan ja erikoisesti Jaltan kaupungin kukoistus, sillä Pietarin, Moskovan, Varsovan, Kiovan ja monen muun pohjoisen suurkaupungin arvovaltaiset joutilaat siirtyivät sinne pitkiksi talvikuukausiksi aikaa tappamaan, itseään näyttämään ja terveyttään hoitamaan. Kerran näin maineensa luotuaan Krimistä tuli hetkessä ympärivuotisesti suosittu matkailukohde… ja yhteiskunnallinen statussymboli.”

Ali Sadik-Ogli kertoo Krimin tataariväestön rankan kohtalon ja tataarien kokemat diasporat sen jälkeen, kun Katariina Suuri petti antamansa lupauksen liittäen Krimin Venäjään ja aiheuttaen tataarien massapakenemisen Turkin puolelle.  Rahim käy katsomassa tataarikulttuurin miltei ainutta säilynyttä jäännettä, khanikunnan keskusta Bahtš isaraissa.  Jaltalla Rahim kohtaa ensimmäisenä kokemuksenaan venäläisistä tataariväestöön kohdistuvan vihan.

Sadik-Ogli kertoo Pietarin kaupungin synnyn ja sen 200-vuotisen historian ja kuvaa kaupunkia Rahimin silmin. Massiivisen tietoaineiston rinnalla Rahim – persialainen on kuitenkin romaani, johon kuuluu draama ja fantasia. Vaikka sattuma näytää ohjaavan Rahimin elämää enemmän kuin omat tietoiset suunnitelmat, fantasian luokkaan niputin ne sinänsä mieleenpainuvat sattumukset, joissa kaupunkiin juuri sen suurena juhlapäivänä saapunut Rahim onnistuu Palatsiaukiolla näkemään tsaari Nikolai II:n ja vieläpä läheltä ja miten Perkjärven rautatieasemalla seisovan Helsinki–Petrograd-junan sivustaa laituria myöten iltamyöhän kävellessään Rahim näkee salonkivaunun oviaukolla vahamaisen miehen, jolla liikkuivat vain silmät, yksinäisen Rahimin kulkua seuraten. Oli huhtikuu 1917:
”Rahimin ruumiin puistatukset yltyivät. Tunne oli kuin suoraan käärmeen lasimaisiin silmiin tuijottamista. Nuo kylmät silmät olisivat voineet jatkaa rävähtämätöntä, julkeaa, hypnoottista tuijotustaan loputtomasti. Vähäpätöinen mies ei hahmollaan kyennyt pelottamaan Rahimia, mutta hän ei voinut kestää tuon katseen heijastamaa, henkilön sielusta ja sydämestä kohoavaa ilakoivaa pahuutta, aivan kuin jollain verenimijävampyyrillä…”

Ali Sadik-Oglia ei totisesti voi lukea aateliskartanon pojan Vladimir Iljitš Uljanovin (Leninin) ihannoijaksi.

Rahim Sadik-Ogli on haudattu Helsingin Hietaniemen muslimihautausmaalle.
Kuva teoksen kirjoittajan.

Sattuma, Allahin tahto tai Rahimin oma tahto, siinä pelkistettynä elämänarvoitus, jota Rahim Sadik-Ogli ei ainakaan vielä 32 ikävuoteensa mennessä ole pystynyt elämänsä perussäätelijänä tunnistamaan. Mutta Allahin pohjimmaisen tahdon toteutumiseen elämässään hän uskoo, kuten kunnon muslimin kuuluukin.

Jään odottamaan innolla tataarieepoksen kolmannen ja viimeisen osan ilmestymistä. Se on tietämäni mukaan työn alla.

Yläviite 1)   
Unelmasta ja sen toteuttamisesta puhuu Rahimille Jaltalla lomaileva Marinski-teatterin nuori ballerina Anna. Hän kertoo olevansa pyykkäriäidin avioton lapsi, patronyyminimeltään Matvejevna. Hänen tanssijattaren uran jarruttaja oli synnynnäinen jalkavamma. Rahimin kohtaama kaunotar henkilöityy Anna Matvejevna Pavlovaan (1881–1931), myöhemmin maailmankuuluun prima ballerinaan, jota on tähtenä verrattu Rudolf Nurejeviin. Nuori Anna on Rahimin kohdatessaan 22-vuotias.

•••

NÄIN HANKIT TEOKSEN JA/TAI MOLEMMAT TEOKSET:

Koska teos on ulkomailla kustannettu (USA ja Venäjä), sen molemmat ilmestyneet osat on mahdollista hankkia paikallisesti Suomessa joko ottamalla yhteys kustantajaan info@ninaproductionsinc.com tai suoraan kirjailijaan ali@sadik-ogli.com.
Tilauksen voi tehdä suomen kielellä.
Teosten kappalehinta on 25 euroa plus 5,90 euroa postituskuluja. Molempien osien yhteistilauksissa veloitetaan vain yksi postituskulu.  Toimitusaika 1−2 viikkoa.

•••

Ali Sadik-Ogli: Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen. Osa 2.NINA Productions 2021, vierasperäisten sanojen suomennoksineen ja historiallisten henkilöiden taustatietoineen 915 sivua. Teoksessa on aikaan liittyvä kuvitus.

AIEMMIN:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2021/06/09/ali-sadik-ogli-nizam-tataari-pitka-matka-suomeen-osa-i/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I

”Älä koskaan luota maailmassa kehenkään toiseen kuin vain Allahiin ja itseesi”, kuului yksi tataari-isä Aliskander Husainovin ydinopetuksista kuusivuotiaalle pojalleen Nizamille.  Nizamilla oli lapsena kaksi sankaria: isä sekä profeetta Mohammed, rauha hänen sielulleen1). Ei ehdi kulua kuin kaksi vuotta, kun Nizamin luottamus isäänsä alkaa järkkyä. Useimmat lapselleen teroittamansa ohjeet isä tulee rikkoneeksi itse epäoikeudenmukaisellaan ja puolueellisella käytöksellään. Lapsi on pudotettu tyhjän päälle:

”Aamun koittaessa Nizam tunsi selvittäneensä itselleen valvotun yön aikana kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli todellinen käsitys perheen uudesta tilanteesta. Sen mukaisesti äitipuolen lapset, Faruk ja Fazile olivat saaneet todella uuden isän. Hänen oma Fatima-siskonsa oli myös todennäköisesti saanut uuden äidin ja sisarenkin ja ehkä vielä veljenkin. Hän itse oli saanut pienen herttaisen sisarpuolen, muttei ollut saanut uutta äitiä, vaan oli vielä kaiken lisäksi menettänyt isänsä. Se merkitsi, että hän oli todella ilman vanhempia ja siksi ilman paikkaa uudessa perheessä. Häntä ei hyväksytty uuteen yhdistettyyn perheeseen.”

Ali Sadik-Oglin Nizam – tataari on laajan tataarieepoksen ensimmäinen osa. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten luin ystäväni Mailan lukemakseni kehottaman ja oman kappaleensa sitä varten lainaaman teosjärkäleen, kirjalliset mannerlaatat lähtivät sisälläni liikkeelle. Tunnistin käsilläni olevan tarinan mittasuhteiden suuruuden. Teos kolahti rajusti. Mutta tätä suomeksi kirjoitettua teosta ei ollut vielä tuolloin saatavilla, eikä löytyne vieläkään kirjastoista tai kirjakaupoista. (Hankintatiedot löytyvät juttuni lopusta.) Se oli painettu Venäjällä ja kustantajan NINA Productionsin ilmaistun sijaitsevan Yhdysvalloissa.

Kirja herättää lukijassa kysymyksiä, joihin hän kaipaa kärsimättömästi vastauksia. Niiden löytämiseksi hän kokee tarvitsevansa eepoksen toisen osa. Se ilmestyi tänä keväänä nimellä Rahim – persialainen. (Sen lukemisen olen vasta aloittanut.) Lukija on ensimmäisen osan lopussa saanut tietää tuolloin 14-vuotiaan Nizamin hankkineen itselleen Venäjän imperiumissa välttämättömät henkilöllisyyspaperit. Lakien ja säädösten mutkat suoristamaan tottunut juutalainen monipuuhamies David Israelov toimitti hänelle Bakussa sellaiset, persialaisen Rahim Sadik-Oglin nimellä. Kuka monen vuoden oleskeluluvan Venäjälle saanut Rahid Sadik-Ogli on ollut, sitä Nizam ei tiedä.  Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa henkilöään ja omaksua uusi identiteetti.

Syntyperäinen tataari Nizam Husainov (1888−1955) on haudattu häntä kaksi vuotta vanhempana Rahim Sadik-Oglina Helsingin Hietaniemen islamilaiselle hautausmaalle. Olen käynyt hänen haudallaan.
Teoksen kirjoittanut Ali Sadik-Ogli on hänen Suomessa asuva poikansa.

●●●

Ali Sadik-Ogli on työskennellyt isänsä elämäntarinan kirjoittamisen ja aineiston keräämisen parissa  25 vuotta perehtyen seikkaperäisesti Venäjän tataariväestön historiaan ja kulttuuriin, Kaukaasian öljyteollisuuden historiaan, Venäjän myrskyisiin vaiheisiin 1800- ja 1900-lukujen molemmin puolin ja paljon muuhun. Teoksen tarinaan sulautettu tietomassa on valtava. Se on sytyttävän kiinnostavaa ja yleissivistävää.

Nizam – tataari muodostuu näin kahdesta ydinaineistoista: eloisasti ja yltäkylläisesti kirjoitetusta ja aiheiltaan monipuolisesta tietomassasta, joka myötäilee ja lomittaa romaanin juonta, nimihenkilön tarinan kanssa, sekä Nizamin tarinasta vuosina 1894−1902. Teoksen ensimmäisestä lukemisesta päällimmäiseksi itselleni jäivät Nizamin riipaisevat pakomatkat kotoaan, niistä ensimmäinen, kahdeksanvuotiaana tehty epäonnistunut ja toinen hengenvaarallinen ja hurja Volgaa (tataariksi Ideliä) pitkin proomun lastiruumassa”laivarottana”.

Mutta mikä ajoi pienen pojan niin epätoivoiseen tilaan, että hänen ainoa ratkaisunsa saattoi olla karkaaminen kotoa? Kaikki ongelmathan oli totuttu vielä äidin eläessä selvittämään rauhallisesti keskustelemalla. Nizamin tarina on sydäntä särkevä. Se on kuin maanjäristys. Ensin on tyyni, turvallinen ja onnellinen varhaislapsuus, sitten äidin kuoltua ja isän mentyä uusiin naimisiin alkaa hälyttävä tärinä, kunnes katto ja seinät kuvitteellisesti halkeilevat, sortuvat ja ruhjovat uhrinsa alleen. Näin epätoivoiseksi Nizam tilansa koki. Oli pakko vapautua eikä siinä kukaan auttaisi.

Nizamin isä Aliskander Husainov on varakas, arvostettu ja tunnettu tataari, murzan tataariaatelisarvon isältään perinyt mies, suuren mittaluokan hevoskauppias, joka uusina yritysavauksina myy myös hiekkaa ja Venäjän armeijalle Siperian turkiksia. Hevosten välittäjänä hän on saanut Venäjän sotaministeriöstä ehtymättömän asiakkaan. Hän on hevosten laadussa tarkka ja sopimusosapuolena luotettava. Nizamista hän on suunnitellut yrityksensä jatkajan. Siksi hän on kouluttanut poikansa hevosmieheksi miltei samassa aikataulussa, kuin taapero opetteli kävelemään. Pienestä Nizamista kehittyi isänsä opettamana taitava hevosten käsittelijä, ratsastaja, hevosten hoitaja ja eläinten luonteen tuntija. Hän on hevosmies henkeen ja vereen ja isä on hänestä syystä ylpeä.

Ylpeä niin kauan, kunnes menee uusiin naimisiin Kazanissa asuvan nuoren, kauniin ja sorjavartaloisen leskirouva Färide Shajdullanin kanssa. Tämä oli Nizamin rakastettavan Fatima-äidin, isän suuren rakkauden pitkäaikainen hyvä ystävä. Färide Shajdullanin poliisiaviomies on tehnyt joitakin vuosia sitten selittämättömäksi jääneen itsemurhan ampumalla poliisipistoolillaan itseään ohimoon. Murza Aliskander Husainov on vielä nuori, komea, solakka, poikamainen sekä ulkoisessa olemuksessaan turhamainen ja tarkka – ja halullinen eroottisen elämänsä jatkumiseen.

Rouva Shajdullan on aikansa taustaa vasten epätavallinen tataarinaiseksi: emansipoitunut, nykyaikainen, muutoshakuinen, aikaa seuraava, sanavalmis ja taitava argumentoija, konservatiivisille tataarimiehille peräänantamattomuutensa ja radikaaleiksi koettujen mielipiteittensä vuoksi vastenmielinen. Husainovin perheen jäsenille täytenä yllätyksenä tulevan isän uuden avioliiton myötä ja Husainovin hulppeaan maaseutukartanoon isän uuden vaimonsa lapsineen muutettuaan Färide Husainovassa ilmenee kaksi muuta piirrettä. Hän on häikäilemätön ja kavala. Mutta niille piirteille Nizamin isä näyttää olevan sokea. Hänestä, isännästä valtakunnassaan, tulee uuden vaimonsa kuohittu puolisko, kaiku, joka kyseenalaistamatta omaksuu omikseen kaikki vaimonsa väittämät ja perustelut. Lapselleen Nizamille hän oli teroittanut opetuksen: ”Äläkä hyväksy toisten valmiita ajatuksia tutkimatta niitä ensin.”

Äitipuoli ottaa pian kohteekseen Nizamin, Ali Husainovin esikoisen ja tilan suunnitellun jatkajan. Hänen oma poikansa Faruk on vuotta vanhempi, siis uusperheessä uusi esikoispoika. Mutta toisin kuin äitipuoli ja häntä käsittämättömästi myötäilevä isä näyttävät uskovan, Nizam tietää tyrmäävän kauhukokemuksensa kautta, että hänen velipuolensa on sadisti. Hän on myös vanhemmilleen kaksinaamainen mielistelijä. Hän on silmin nähden laiska, pahantahtoinen, röyhkeä ja tekojensa seurauksista piittaamaton kelmi. Hevoset eivät häntä kiinnosta. Juonivatko äitipuoli ja Faruk Nizamia vastaan myös yhteistuumin vai onko äitipuoli vain poikaansa uskoen tämän herpaantumaton puolustaja, se jää lukijan tulkittavaksi.

Mutta isän persoonan jyrkkä muuttuminen lapselleen tunnistamattomaksi, häntä kuuntelemattomaksi, hänen vakuuttelunsa ohittavaksi, vihaavin silmin katsovaksi, ärjyväksi, syyllistäväksi ja väkivaltaan valmiiksi mieheksi sekä täydellinen uuden vaimon tahdon myötäily askarruttavat paitsi Nizamia, myös lukijaa. Kirjan kahden lukemisen välillä kehitin oman selitykseni ja toisella kertaa luin teosta tuon teoriakehikon lävitse. Vaikka en tulkinnut kirjailijan teokseensa piilottamiksi tarkoituksellisiksi vihjeiksi paria sisään kirjoitettua yksityiskohtaa, ne soveltuivat itselleni sellaisiksi. Nizam saa kuulla isän olleen nuorena samanlaisen hunsvotti kuin Faruk on nyt. Ja Nizam kuulee äitipuolen puhuvan isälleen itsestään ilmaisulla ”sinun poikasi”, mutta Farukista ilmaisulla ”meidän poikamme”.
Jos pojilla olisikin eri äidit, mutta sama isä, isän ensimmäistä avioliittoa olisi täytynyt edeltää hänelle muslimina kielletty esiaviollinen kanssakäyminen ja raskaaksi saatetun naisen hylkäys kenties tämän tilasta tuolloin vielä tietämättä. Raskaaksi tulleella nuorella tataarinaisella olisi tuohon maailmanaikaan ollut kaksi vaihtoehtoa: ajautua yhteisönsä halveksimaksi huonoksi naiseksi, pahimmillaan jopa prostituoiduksi tai saada kiikkiin mieluisin lukuisista ihailijoistaan jo raskauden alkuvaiheessa. Isälle olisi langennut leskeksi jäätyään ja tilanteen viimein tajuttuaan loppumaton hyvitysvelka, niin uudelle vaimolleen kuin ”meidän pojallemme” Farukillekin. Entä poliisiaviomies? Olisiko hän joskus tajunnut tulleensa useiden vuosien ajan pissatuksi silmään ja näin miehisyytensä häväistyn? Alleviivaan: Ali Sadik-Ogli ei tällaista selitystä kirjassaan kirjoita. Isä vaikuttaa aidosti rakastuneelta ja onnelliselta elämänsä uudesta käänteestä. Ali Sadik-Ogli kirjoittaa tapahtumat nuoren Nizam-lapsen ymmärryksen ja tulkintojen kautta ja moinen ajattelukuvio on lapsen ulottumattomissa. Nizamille isän muuttumisen syy pysyy mysteerinä.

●●●

Venäläisiä perinteisissä asuissaan keittämässä Volgan rannalla teetä ja kalasoppaa.

Paljon ennen Nizamin pakoa hänen elämässään ehtii tapahtua suuria upeita asioita. Hän lienee vasta seitsenvuotias, kun isä ottaa hänet opetusmielessä mukaansa Nizni-Novgorodin kansainvälisille messuille. Nuo vuosittaiset viikon kestävät messut kokosivat satojen tuhansien ihmisten kävijämäärän, Venäjältä ja Euroopasta. Messuosastoja ja kojuja oli tuhansittain ja erilaisten tuotteiden ja uutuuksien valikoimat ehtymättömät. Messut olivat monien uusien teknisten innovaatioiden esittelypaikka. Messujen pitkä kuvaus on yksi kirjan huimimmista tihentymistä. Tässä siitä pieni katkelma:

”Yksi vaatekappale, mistä yksikään kaukaa saapuneista muukalaisista miehistä ei ollut tinkinyt, oli luonnollisesti kansallinen päähine, jonka mukaan heidän kansallinen taustansa oli myös arvattavissa. Yhtäkään ainoaa hatutonta miestä ei ollut koko alueella. Nizam tunnisti joukosta niin muhkeat turbaanit kuin tummanpunaiset fetsit heiluvine mustine tupsuineen. Keskiaasialaiset ja kaukaasialaiset esiintyivät korkeissa lammaskarvaisissa papaha-tötteröissään, useimmat muhamettilaiset pyöreissä yksinkertaisissa kufi-pipoissaan, uzbekit omine pikkuruisina, nelikulmaisine tjybeteikoineen, afgaanit ruskeissa, villaisissa kaksikerroksisissa piirakkaa muistuttavissa pahal-baskereissaan. Näitten kansallisuuksien miehiseen käytösetikettiin kuului pitää aina päähineitä päässä, talven kylmyydessä, kesän helteessä, kuin myös sisällä ja ulkona. Oman erehtymättömän ryhmänsä muodostivat länsimaiset miehet korkeine silinteripyttyineen, knallihattuineen tai kesäisen huolettomine olkihattuineen.”

Globaali pukeutumisen samankaltaistuminen ei näytä kuvauksen valossa pelkästään edistykseltä!

Kazanin tori, missä Nizam möi kasvattamiaan tomaatteja. Kirjan kuvitusta.

Teoksessa on runsaasti värikkäitä, tarkkoja, yltäkylläisiä kuvauksia erilaisten arvorakennusten interiööreistä, monista tataarien kansallisista juhlista ja paikoista, jonne kerääntyy paljon ihmisiä. Visuaalisia, hajujen, lemujen ja metelin kuormittavia kuvauksia Ali Sadik-Ogli on sisällyttänyt teokseensa satamista, rautatieasemilta, toreilta, aamuvarhaisilta Kazanin kaduilta, venäläisen junan ylimyydyistä III luokan vaunuista tai vaikkapa nousevan öljyteollisuuden loputtomasta työvoiman tarpeesta. Yksin Bakussa toimi tuolloin 160 öljynporausyhtiötä ja kaikki ne kilpailivat työvoimasta. Öljykentät imivät työhön pyrkiviä kuin magneetti.

Eurooppa- ja länsikeskeisestä maailmankuvastamme on kirjassa hätkähdyttävänä esimerkkinä meille tuntematon Bakun liepeellä tapahtunut katastrofaalinen öljyonnettomuus 1880-luvulla. Onnettomuus oli kaiken inhimillisen ratkaisukyvyn ulottumattomissa ja se uhkasi hukuttaa myös Bakun persialaisen Vanhan kaupungin Ichäri Shähärin. Näin tapahtuneesta kerrotaan Nizamille:

… järkyttävänä erikoistapauksena miehet muistelivat kyyneleet silmissä kymmenen vuoden takaista Bibi Heibatin alueella tapahtunutta purkausta, joka jatkui taukoamatta peräti 120 päivää. Neljän kuukauden ajan mustaa, rasvaista, kaiken luonnon tuhoavaa nestettä suihkusi maan alta räjähdysmäisellä paineella 150−160 arsenan korkeuteen2) 30,000 puutan3) tuntivauhdillaTuulensuunnasta riippuen suihku oli kääntyillyt ympäriinsä jokaiseen ilmansuuntaan, ja limaista nestettä satoi taivaalta kaikkialle kuin pyörivästä suihkulähteestä. Öljysade ei armahtanut pienintäkään kohtaa saastuttamiselta kymmenen virstan4) säteellä…”

Öljynpurkaukset olivat tavallisia ja reitit monilta osin tahmeaa kaiken sotkevaa öljylietettä.

●●●

Alaikäisen Nizamin hurja pakomatka Kazanin (”Siperian portin”) rahtisataman kautta on henkeä salpaava monine odottamattomine vaaratilanteineen ja umpikujaan ajautumisineen. Vastakkain ovat hänen toivomansa vapaus ja hänen tarvitsemansa turvallisuus. Hän ei voi jakaa päätään pommittavaa ahdinkoaan kenenkään kanssa. Hänet on tuomittu yksinäisyyteen, irtolaiseksi tai nomadiksi, joka voi paperittomana ja isänsä toimesta etsintäkuulutettuna jäädä kiinni missä tahansa, tulla palautetuksi kotiin isänsä ruoskan runneltavaksi ja henkisesti lapsuudenkodistaan  ulkopuoliseksi sylkäistyksi hylkiöksi. Vaikka tokihan siellä ovat rakas pikkusisko Fatima, suloinen sisarpuoli Fazile, sukupolvelleen tyypillisenä tataarinaisena vailla valtaa elävä rakastettava isoäiti Äbi sekä ennen kaikkea Paljak, Nizamin uljas hevonen.

Turkmenistanilaisen ahaltek-rotuisen hevosen osto oli isän uskomattoman hieno ja kallis lahjoitus ennen uutta avioliittoaan seuraajakseen aikomalle pojalleen Nizamille. Ahaltek-hevosella tiedettiin ratsastaneen Makedonian Aleksanteri Suuren, Persian Xerxesin ja Mongolian Tsingis Khanin eikä Venäjällä tiedetty olevan tuolloin ainokaistakaan muuta ahaltek-hevosta. Nyt sen sai nuori poika ollessaan vielä isänsä suosiossa. Paljatin ja Nizamin keskinäiskiintymyksen kuvaukset ovat teoksen helmiä ja Nizamin jättämät jäähyväiset viisaalle, tilanteen tajuavalle ratsulleen pakoaamuaan edeltävänä iltana ovat kirjan riipaisevimpia yksityiskohtia. Miten Paljatinin kävisi? Uljas rotuhevonen ei sietänyt Farukia silmissään ja äitipuoli oli vaatinut isältä ”sen pedon” hävittämistä. Sen vaatimuksen sentään isä oli osannut hevosammattilaisena väistää vaikenemalla.

●●●

Teoksen suuret kehykset ovat yhä kertomatta: kansallisuustietoisuus ja 350-vuotinen ristiriitainen suhde miehittäjäkulttuuriin venäläisyyteen sekä öljyn ja sähkön mahdollistamat käänteentekevät tekniset uutuudet ja myötä tuomat keksinnöt. Kansallistietoisuus ja jyrkät rodulliset asenteet ovat kirjan läpikäyvä juonne. Tataarikulttuuri on ahtaassa raossa. Ainoat sallitut tataarikieliset koulut ovat imaamien pitämät alkeiskoulut moskeijoiden yhteydessä. Sieltä myös pieni tiedonnälkäinen Nizam on imenyt sivistyksensä, kuten Koraanin hyvän tuntemuksen ja pakomatkallaan hyödylliseksi kokemansa farsin kielen. Tataarikielistä kirjallisuutta ei ole sallittu, ei sanomalehtiä, ei oppikirjoja, ei runoutta tai kaunokirjallisuutta, ei omaa kirjapainoa, ei teattereita, ei kehittyneempiä kouluja, saati omaa yliopistoa. Tsaari Nikolai II:n toimesta on käynnistetty  venäläistämistoimet tataarien sulauttamiseksi vihdoinkin venäläiseen valtaväestöön samanaikaisesti, kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin kuullaan toimeenpanevan Helmikuun manifestin ohjelmaa Finljandia-nimisessä suurruhtinaskunnassa jossakin imperiumin luoteiskolkassa.

Aliskander Husainov on harras muslimi ja kiivas kansallisuusmies, suorastaan nationalisti. Hänen 40 kirjansivun mittainen väittelynsä venäläisen everstin Sergei Mihailovitšin kanssa kotonaan järjestämänsä ramadan jälkeisen bäijräm-juhlan yhteydessä on kirjan rehevimpiä aihekeitaita. Ali Sadik-Ogli on taitava verbaalistamaan teoksen paatoksellisia väittelyitä, mukaan lukien äitipuolen monet argumentoinnit. Nyt, yli sata vuotta myöhemmin voi todeta nationalististen teemojen pysyneen eri ilmenemismuodoin pinnalla edelleenkin.

Toisin kuin konservatiivinen isä, äitipuoli on aktiivinen sopeutuja ja hanakka muutoksille. Imaamit opettajina kuuluvat hänellä menneisyyteen. Husainovin uusperheessä elävät rinnakkain Husainovien harras muslimius ja äitipuolen uskonnosta maallistunut tataarius. Isä ei usko uusiin keksintöihin, vaikka suostuukin hankkimaan liikeyhteyksiensä vuoksi telefoonin. Hän pitää hevosvetoisia raitiovaunuja konkkia pysyvinä keksintöinä, vaikka sähkökäyttöiset raitiovaunut syrjäyttävät hevosvetoiset muutamassa vuodessa, Kazanissa ensimmäisenä koko Venäjällä. Aftomobiiliin päin hän ei suostu edes vilkaisemaan Nizni-Novgorodin messuilla. Nekö muka voisivat syrjäyttää hevosen kulkuvälineinä maalla!

Tulevan muutoksen fyysinen ilmentäjä on isää ravintolassa häiriköivä nuori humalainen narodnikki agitaatiopuheineen ja -ohjelmapapereineen. Isä on tuohtunut ja peloissaan. Isän ja pojan ollessa kahden kesken isä polttaa narodnikin ravintolapöydälle jättämän paperin ja kertoo pojalleen, keitä narodnikit ovat ja mihin he pyrkivät. Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut isänsä kertomaksi kaiken sen vallankumouksellisten säälimättömän terrorin, joka toteutuisi, mikäli vallankumous pääsisi tapahtumaan. Nyt jälkikäteen tiedämme, että isän ja muiden hänen kaltaisten yläluokkaan kuuluvien pelolle oli perusteensa. Niitä poliittisesti dramaattisia ja maailmanhistoriallisesti järisyttäneitä tapahtumia kohti Nizamin alias Rahid Sadik-Oglin elämä on kulkeva. Niistä pääsen lukemaan tataarieepoksen toisessa osassa Rahim – persialainen. Pitkä matka Suomeen, osa 2.

Ali Sadik-Ogli on kirjoittanut merkittävän romaanin, eepoksen, joka on vangitsevaa ja lumoavaa luettavaa. Tosipohjaisista pakahduttavan jännittävistä käänteistä ei tule pulaa. Teoksessa on hieno ja informatiivinen yli sadan vuoden takainen mustavalkokuvitus. Kodistaan paenneella Nizamilla ei ollut käsillään omia tai lapsuudenperheen valokuvia pakattavaksi varaamiensa eväiden sekaan olkalaukkuunsa. Muisti sentään ottaa koulutodistuksen ainoana silloisena henkilöllisyyspaperinaan. Lukija ei siis saa tietää, miltä pieni Nizam näytti.

Suuren tataarieepoksen kolmas osa ilmestyy aikanaan nimellä NINA – inkeriläinen. Pitkä matka Suomeen, osa 3. Nina oli Rahid Sadik-Oglin puoliso ja kirjailijan äiti.

Ali Sadik-Ogli: Nizam – tataari. Pitkä matka Suomeen, osa I. NINA Produktions 2019, hakemistoineen 772 sivua.

Selitykset:
1) 
Muslimit lisäävät ilmaisun rauha hänen sielulleen mainitessaan profeetta Mohammedin nimen.
2)  Noin 110−115 metriä
3)  Puuta tai pud on vanha venäläinen painomitta, 1 puuta = 16,38 kg
4)  Virsta on runsas kilometri.

NÄIN HANKIT TEOKSEN tai molemmat ilmestyneet TEOKSET:

Koska teos on ulkomailla kustannettu (USA ja Venäjä), sen molemmat ilmestyneet osat on mahdollista hankkia paikallisesti Suomessa joko ottamalla yhteys kustantajaan info@ninaproductionsinc.com tai suoraan kirjailijaan ali@sadik-ogli.com. Tilauksen voi tehdä suomen kielellä.
Teosten kappalehinta on 25 euroa plus 5,90 euroa postituskuluja. Molempien osien yhteistilauksissa veloitetaan vain yksi postituskulu.  Toimitusaika 1−2 viikkoa.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Lähellä

Kahdesti lukemani Tito Collianderin (1904–1989) läpimurtoromaanin Ristisaatto (Korståget 1937, suom. 1978) jälkeen koin Lähellä-teoksen antoisimmaksi seitsenosaisen omaelämäkertasarjan niteistä. Teos sijoittuu 1930-luvulle, kirjailija viettää toisena suomalaisista kutsutuista aikaa natsi-Saksassa Travemündessä pohjoismaisessa kirjailijakodissa eikä vaikuta ymmärtävän politiikasta tuon taivaallista. Hän etsiytyy vuosikymmenen loppupuoliskolla Kaakkois-Viroon Petserin luostarin lähelle, kohtaa kiehtovan mutta oudon massakulkueen, helatorstain ristisaaton ja liittyy kuin magneetin vetämänä mukaan.

Hän on kirkkoon kuulumaton uskonnollinen kipuilija, maallikkomystikko, joka löytää venäjänkielisestä Malaja (Pieni) Patškovskan kylästä Petserin luostarin kupeesta sydämensä kotimaan.  Siellä hän asuu Ina-vaimonsa ja Maria-tyttärensä kanssa kolme ja puoli vuotta. Arvattavasti Colliandereiden evakkotaival Suomeen oli seurausta toisen maailmansodan syttymisestä, mutta siihen tämä nide ei vielä yllä. Tito Colliander kirjoittaa Patškovskassa läpimurtoromaaninsa Ristisaatto. Aviopuolisot liittyvät yhdessä ortodoksiseen kirkkoon.

Tärkeitä elämänvaiheita siis.

He olivat aikoneet asua Kuokkalassa, mutta sinnittely yhden tuisku- ja pakkastalven yli pienen vauvan kanssa kulutti voimat eikä toimeentuloa ollut. Collianderit muuttivat tilapäisesti Helsinkiin palaten kesäksi Kuokkalaan, jos Villa Golicke oli vapaana. Helsingissä he etsivät kotia loputtomasti asuen usean vuoden aikana lukuisissa eri osoitteissa alinomaa muuttaen. Työskentelyneliöitä ja omaa rauhaa ei riittänyt kahdelle luovalle taiteilijalle.

•••

Tito Colliander kutsuttiin vuonna 1934 yhdessä Lauri Viljasen kanssa Travemündeen Nordisches Dichterhauseen. Hän kohtasi natsismin massahurmoksen Hampurissa, minne eri pohjoismaiden kirjailijavieraat vietiin näkemään ja kuulemaan Adolf Hitleriä livenä. Siihen asti hän oli ollut suhteessa natsismiin teflonia (ainakin Lähellä-teoksesta tekemäni tulkinnan mukaan). Poliittinen mielipide oli hänestä individualistinen ratkaisu. Runoilijatalossa he kaikki olivat kanssakäymisessä saksalaisten kanssa päivittäin:
”Aloin nähdä saksalaiset elävinä ihmisinä – natseja tai ei, se oli heidän yksityisasiansa, siitä he osasivat päättää itse. Heillä oli oma älynlaatunsa, oma korkea kulttuurinsa, yksi oli Baijerista, toinen Saksista tai Reininmaalta tai Itä-Preussista. Heidän kokemuksensa olivat aivan erilaiset kuin meidän suomalaisten…”
Hän tunnisti omat vanhat lapsuudesta juontuvat ennakkoasenteensa saksalaisuutta kohtaan. Kielitaito oli riittämätön, samoin Saksan uuden ja vanhan kirjallisuuden tuntemus. Hampurissa hän koki kuulumattomuutensa joukkoon. Väki oli hurmoksessa ja vierellä seisovalle kollegalle Herybert Menzelillä nousivat kyyneleet silmiin. Menzelin silmistä loisti rakkaus ja usko.
Puhe herätti kammoa”, Colliander luonnehti omaa kokemustaan Hitlerin esiintymisestä.. 
Olavi Paavolainen
oli natsien vieraana Travemündenissä kahta vuotta myöhemmin seuraten Nürnbergissä puoluepäiviä 1936 ja kirjoittaen niistä kokemuksista pienoisteoksen Kolmannen valtakunnan vieraana. Kuten muistamme, esteetikko Paavolaisessa kävivät järki ja tunteet sylipainia. Collianderin kirjasta syntyi vaikutelma, että hän on minimoinut ja tietoisesti unohtanut vierailuviikot Saksassa. Oli kuitenkin kirjoitettava vaikka vähän, koska vierailu sijoittui kirjan kertomaan elämänjaksoon.

•••

Lähellä-niteestä käy ilmi, miten paljon Tito Colliander kirjoitti Ristisaaton päähenkilöön Thomasiin itseään. Paljon, hyvin paljon. Hän ei sairastanut Venäjän maaseudulla talonpoikaisasumuksessa lavantautia. Sairastaja oli ollut hänen vaimonsa Ina. Mutta hän seurasi viereltä ihmisjoukon suorittamaa nuorukaisen teilausta, jopa yllyttäjänä. Hirvittävä muistikuva ja syyllisyys seurasivat mukana koko elinajan. Ristisaatossa teilatuksi tulee Thomasin ystävä, syytön Boris Thomasin seuratessa kuoliaaksi potkimista ikkunasta.  Ja helatorstain ristisaaton hän näki juuri sellaisena kuin hän sen Ristisaatossa kuvaa. Siitä tuli käännekohta Tito Collianderin elämässä.

Kirjailija oli juuri niin alkoholisti, joksi hän kuvaa Thomasin Suomen kauden. Tito C. ei tuntenut rajojaan juomisessa myöskään Patškovaskassa. Kirkkoon rukoilemaan mennessään hän jakautui kahdeksi: kirkkoonko vai Must kassin kapakkaan (Musta kissa) nurkkapöytään viinapullon äärelle miettimään työn alla olevan romaaninsa ratkaisuja. Must kass veti sangen usein voiton. Ina oli säyseä eikä tehnyt toisen harharetkistä suurta numeroa.

Ristisaatto on suuri teos. Se on tulkittava Tito Collianderin ripiksi, ja siksi hän sen tunnistaa itsekin.

•••

Ei Tito Colliander, vuosia sitten luterilaisesta kirkosta eronnut, tullut niin kutsutusti uskoon. Koko hänen uskon etsintänsä oli juuri etsintää. Kun hän tarkkaili kirkossa ihmisten rukoilua tuohus kädessä, hän tajusi kielen moninaisuuden puhuttua kieltä laajemmaksi:
”Luulen, että aloin etsiä silloin kieltä jota etsin yhä. Rukouksen kieltä, joka jättää sanat taakseen. Tai: jonka jokainen sana on sali, josta aukea luvuttomasti ovia ja ikkunoita ja jokaisen oven takana uusi sali, josta aukeaa luvuttomasti ovia ja ikkunoita. Huone joka ei ole yksi vaan luvuttoman monta. Luonnostaan se on aina valoisa, pimeyttä siihen voi tuoda vain ihminen…
… Sellaista kieltä minä tahtoisin käyttää. Kirjainten ja äänteiden tuolla puolella olevaa. Palavan tuohuksen kieltä. Tai sitä ehkä, jota käyttää tuo nainen, joka polvillaan asettelee muutamaa talonsa nurkalla kasvanutta koreankeltaista kehäkukkaa Jumalanäidin, Vapahtajan iäisen, korkeasti siunatun Äidin kuvan kupeelle. Ja minä kysyn itseltäni: kiitollisuuttaanko hän noin tekee?”

Colliander kirjoittaa uskonnosta, jossa muinaisia ihmetekoja pyritään selittämään järjen päättelyn avulla, löytämään looginen selitys. ”Oli monia asioita, jotka hämärästi aavistin, mutta en voinut edes kuvitella, että järkeilevä, älyllinen minäni koskaan niitä hyväksyisi. Sitä, että ilman mahdottomuuksia uskonto lakkaisi olemasta uskonto.”

Ilman mahdottomuuksia uskonto lakkaisi olemasta uskonto. Lahjomaton tiivistys!

•••

Viettelys lainata Tito Collianderia koskee myös miltei elinikäisesti isänmaattomaksi ja kodittomaksi itsensä kokeneen kirjailijan, ikuisen evakon, valaistumista Petserin luostarialueen asuinkylää lähestyessään. Hän on palaamassa rekikyydissä talvipakkasella turkkiin kääriytyneenä pienen perheensä luo, kapakasta:
”Ja sitten tapahtui se merkillinen: että minut siinä heittelehtivässä reessä, pimeyden ja lumen keskellä valtasi kotonaolon tunne. Tämä on minun kotini. Tämä on ainoa kotiseutu, jota olen koskaan rakastanut. Kotiseutu, isänmaa – yhtäkkinen ja kirkas oivallus: että ihminen saattoi rakastaa jotakin paikkaa, seutua, maisemaa, niin kiintyä tähän kaikkeen, kotiinsa ja johonkin kieleen, pihatanhuaan, rantakaistaan ja jokeen, pieneen kylään, yhteen tuhansista – rakastaa sitä niin ylitse kaiken järjen, siinä määrin, että olisi puolustanut sitä kuolemaan asti…
… Ja minä kysyn itseltäni: tätäkö se on, jota sanotaan kotiseuturakkaudeksi? Vai oikeinko isänmaanrakkaudeksi?”

Mystikoksi luonnehdin Tito Collianderia minän, kielen, uskonnon ja yhteisöön kuulumisen pohdinnoissa. Uskonnollista mystikkoa hän hipoo tutkiessaan Nikolai Gogolin (k. 1852) unohdettua teosta Ajatuksia Jumalallisesta Liturgiasta (kirjoitti ajanjaksona 1847–1852), Siinä Gogol avaa kirkkoisä Johannes Krysostomoksen Liturgiaa jota Collianderin mukaan noudatetaan kirkoissa vielä tänä päivänä. Gogol itse piti teostaan tärkeänä. Sitä liturgiaa Colliander kuuli Petserissä aina vaan uudelleen pyhien toimitusten osana. Sen hän halusi avautuvan itselleen kaikessa moninaisuudessaan ja mielestään onnistuikin. ”Tästä aukeni tunteelleni ja ajattelulleni uusia näköaloja: tuki loputtomuudelle ja rajattomuudelle, ajallisesti ja paikallisesti. Ainaoleva ja iänkaikkinen.”

Tito Colliander: Lähellä. Weilin+Göös 1971, 264 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri

Venäjä ei ole diktatuuri, totalitaarinen valtio, vaan autoritaarinen. ”… se on läpeensä korruptoitunut, mikä tekee siitä yhtä aikaa sitkeän ja hauraan. Sitkeän, koska on vahvasti eliitin edun mukaista, että se säilyy, ja hauraan, koska kaikki loppujen lopuksi tietävät, kuinka mätä se on.”  Mädän hallinnosta tekee läpinäkymättömyys ja läpeensä korruptoituneisuus. Valtio valehtelee häikäilemättä. Näin tulkitsin palkitun ja arvostetun journalistin, Svenska Pressenin ja Hufvudstadsbladetin Moskovan kirjeenvaihtajan Anna-Lena Laurénin teosta Samettidiktatuuri. Se on mitä tervetullein päivitys venäläisyyteen ja ennen muuta Kremlin politiikkaan.

Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä ei kata eikä pyrkikään kattamaan Putinin hallinnon politiikan koko kirjoa. Laurén pitäytyy niihin tapahtumiin, poliittisiin linjauksiin ja ilmiöihin, joiden kanssa hän oli tekemisissä kymmenvuotisen kirjeenvaihtajakautensa aikana. Paljoon Laurén on ehtinyt ja paljoon hän kirjassaan kajoaa.

Samettidiktatuuri on kuin rautakoura silkkihansikkaassa, rumaa jälkeä aikaan saava siis. Tässä samettidiktatuurin tiivistystä:
”Sananvapaus on Venäjällä jatkuvasti uhattuna. Ihmisoikeuksia poljetaan, valtiokoneisto rikkoo kansainvälisiä sopimuksia, eivätkä vaalit ole vapaat ja oikeudenmukaiset. Toisinajattelijoita vainotaan, opposition edustajia ei sallita asettua vaaleissa ehdokkaiksi, mielenosoittajia pidätetään ja heille jaetaan pitkiä vankeusrangaistuksia tekaistuista rikoksista. Vankiloissa ja armeijassa kidutus ja simputus on järjestelmällistä. Oikeuslaitos on läpeensä korruptoitunut, ja poliittisia vankeja on leegio.”

Miten maassa näin kävi? Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli viinaan menevä mies mutta myös tulevaisuuteen katsova uudistaja ja viemässä Venäjää kohti länsimaista demokratiaa. Hänen ratkaiseva virheensä oli valita seuraajakseen tuntemattomuudesta KGB:n koulutuksella ja kokemuksella marinoitunut mies, Vladimir Putin. Ensimmäisellä kaudellaan energinen Putin aloitti uudistajana. Mutta ”kaksikymmentä vuotta myöhemmin Putinin järjestelmä muistuttaa parhaat päivänsä nähnyttä näyttelijää, joka pitää kulissia yllä botoksen avulla, mutta on pahasti päihdeongelmainen, Venäjän tapauksessa riippuvainen öljy- ja kaasuvarannoista.”

Kaksi vuotta sitten Putin ajoi läpi perustuslain muutoksen, jossa hänen tähänastiset presidenttiysvuotensa nollattiin ja jolla hänelle avautui mahdollisuus jatkaa presidenttinä käytännössä elinikäisesti, aina vuoteen 2036 saakka. Kaikki tämä tuttua ja tiedettyä. Näin tapahtuneekin, vaikka Venäjällä/ Neuvostoliitossa on totuttu myös äkkijyrkkiin muutoksiin personoimalla edellinen vallanpitäjä syylliseksi. Laurén ei liioin usko demokratiaan Venäjän lähitulevaisuudessa:
”Mutta muutokseen uskon. Se on väistämätön. Vielä ei tiedetä, milloin se tapahtuu. Mutta kun sen aika koittaa, kaikki pitävät sen tuloa itsestään selvänä.” Muutos ei tule Putinin aikana. ”Putinin hallinto ei kuitenkaan ole ikuinen, muutos tulee. Kysymys on, kuinka kauan siihen menee ja kuinka paljon sitä ennen hukataan aikaa.”

•••

Anna-Lena Laurén muotoilee näin perin optimistisen muutosennusteen. Nykyinen meno ei voisi jatkua samanlaisena. Ihmiset ovat kyllästyneitä ja turhautuneita. Mielenosoitukset eivät koske enää vain suurkaupunkeja Moskovaa ja Pietaria, vaan ne ulottuvat eri syistä kautta laajan valtakunnan, vaikka osallistujat ovat luonnollisesti pieni vähemmistö isosta kansakunnasta.

Arkangelissa ja Murmanskissa ihmiset lähtivät pysäyttämään omalla ruumiillaan Kremlin kaavailemaa jättikaatopaikkaa Šiesin asukkaiden sienimetsiin, jonne Moskovan lajittelemattomia  jätteitä oli tarkoitus ryhtyä kuljettamaan. Runsaat sata kilometriä Moskovasta länteen Volokolamskin ihmiset tukkivat tiet jäteautoilta, jotka toivat aina vain lisää lemuavaa jätettä heidän naapurustoonsa.  Alueelle oli muuttanut myös asukkaita Moskovasta, jotta heidän lapsensa saisivat kasvaa raittiissa ilmassa. Länsimainen jätteiden lajittelu, kierrätys ja käsittely voitaisiin toteuttaa, mutta se veisi lyhyen aikavälin voitot jäteasioista vastaavilta.

Habarovskissa kansalaiset äänestivät kelvottoman kuvernöörin tilalle entisen romukauppiaan Sergei Furgalin. Hän osoittautui toimeliaaksi ja hyväksi hallintomieheksi. Mutta häntä ei ollut istuttanut paikalle Kreml. ”Putinin hallinto ei siedä itsenäisyyttä. Sallitaan kyllä korruptio, mielivalta ja tehottomuus, mutta epälojaalius Kremlin hallinnolle on kielletty.” Viime heinäkuussa Sergei Furgal vangittiin ja vietiin Moskovaan käsiraudoissa. Syitä löytyy aina: häntä syytettiin kolmesta murhasta. Habarovskilaiset lähtivät kaduille vaatimaan kuvernööriään takaisin. Osallistujia oli Laurénin mukaan 40 000. Kun mielenosoitukset vain jatkuivat, Putin lähetti Habarovskiin sisäasiainministeriön erikoisjoukot, OMONin, pahoinpitelemään mielenosoittajia sairaalakuntoon. Habarovskilaiset eivät ole tyyntyneet. Putinin asettaman uuden, hänelle lojaalin kuvernöörin Mihail Degtšarjovin kerrotaan välttävän kohtaamasta ihmisiä.

Vaikka mielenosoituksiin osallistuminen on muuttunut vaaralliseksi, ihmiset uskaltavat yhä.  
”He ovat itse asiassa paljon rohkeampia kuin me. Me emme vaaranna mitään, kun lähdemme protestoimaan. Mutta Venäjällä vaarannetaan paljon. Siinä voi menettää työnsä, saada vankilatuomion, menettää perheensä ja terveytensä.
Siinä voi menettää henkensä.
Kuka ei vaikuttuisi moisesta urheudesta?”
Putinin hallinnolle mielenosoitusten järjestäjät ovat ”ulkomaisia agentteja”.

•••

”Ulkomaisia agentteja”. Ulkomaat, länsi, on Venäjän yliherkkä käsite. Venäjä ja venäläiset ovat pitkän historiansa ajan mitanneet identiteettiään suhteessa länteen. Anna-Lena Laurén nimeää juuri sen Venäjän ongelman ytimeksi. ”Vaikka kuinka halutaan osoittaa, että selviydytään ilman länttä, länteen itseä kuitenkin aina verrataan ja länsimailta halutaan hyväksyntää.
Samalla Kreml pitää tiukasti kiinni siitä, että Venäjä ei tarvitse länttä. Että ei edes haluta olla länsimaalaisia, koska ei uskota heidän valheellisiin ihanteisiinsa. Länneltä ei ole mitään opittavaa.
Yhtälö ei toimi.”

Tähän Venäjän skitsofreeniseen länsisuhteeseen Laurén kajoaa useamman kerran. Eliitin varallisuus on piilotettu länteen ja läntiset ylellisyystarvikkeet ja sijoitukset ovat himoittuja. Mutta huolimatta italialaisesta huvilastaan tai kyproslaisesta passistaan venäläisministeri tai korkea virkamies ”ei voi koskaan ostaa kunnioitusta eikä arvostusta länsimaista. Se rassaa, sillä venäläinen viitekehys on aina ollut Eurooppa. Eurooppaan halutaan kuulua, ja sieltä kaivataan arvostusta.”

Jos Eurooppa ei arvosta, pelätköön edes.

•••

Venäjä edustaa jotain erityisyyttä ja on kuitenkin samaa kuin muualla. Tämä suhteellistaminen on yksi Laurénin mieliaiheista, ilmiö, mihin hän törmäsi jatkuvasti myös yksityisissä kanssakäymisissään. Suhteellistamisen hän kiteyttää kolmeen ilmaisuun: ”Kaikkihan sen tietävät.” ”Niin on kaikkialla.” ja ”Vain Venäjällä”. Näillä ilmaisuilla voidaan vesittää asia kuin asia. Laurén kertoo lukuisia esimerkkejä. Yksi tässä:
”Minulta kysytään toisinaan Venäjällä, miksi esimerkiksi GULAG ja sen historia kiinnostaa minua niin paljon. Miksi te juuri siitä kirjoitatte? Vastaan aina samalla vastakysymyksellä: 18 miljoonaa ihmistä kävi teidän maassanne läpi pakkotyöleirin. Kuinka on mahdollista, ettei se kiinnosta teitä?
Vastaukseksi tulee esimerkiksi:
– Samaa tapahtuu kaikissa maissa.”

”Niin on kaikkialla”-vastauksilla mitätöidään ja ohitetaan piinallisimmatkin asiat ja ilmiöt.

Laurén seurasi viimeisen alkuperäisenä säilyneen Gulag-leirin Perm 36:n neutralisointioperaatiota museona neuvostotyyppiseksi ketään puhuttelemattomaksi yleismössöksi. Se on yksi luvuttomista toimenpiteistä siloitella lähihistoria uuteen, Kremlille mieluisampaan muotoon. Historian tulee ilmentää Venäjän suuruutta, imperiumin mahtia.

Historian vääristelyn ja kaunistelun kansainvälisestikin huomiota saanut (ainakin Suomessa) tapahtumaketju on historiantutkija Juri Dmitrievin tuhoaminen sekä henkilönä että elämäntyönsä osalta. Juri Dmitriev on vuosikymmenet NKVD:n arkistoja ja joukkohautoja kartoittamalla pystynyt yksilöimään valtavan määrän Stalinin ”suuren puhdistuksen” aikaisia niskaan ampumalla teloituksia. Uhreja, kansallisuudeltaan enimmältä osin venäläisiä, puolalaisia, suomalaisia ja karjalaisia hän pystyi erittäin työläällä tekniikalla yksilöimään julkaisuunsa ”Kirja vuosien 1930–1940 poliittisten vainojen uhrien muistolle”. Omaiset saivat ensimmäistä kertaa vastauksen kysymykseen, mitä heidän sukulaisilleen todella tapahtui.  Sitten käynnistyi tutkijaa itseään vastaan noitavaino. Häntä syytettiin lastenkodista adoptoimansa pikkutyttön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Vaikka oikeus totesi hänet syyttömäksi kehitellyistä syytteistä, valtiovalta ei ole luovuttanut. Dmitriev, jo vanha mies, on vangittuna uusitulla syytteellä. Venäjän vankilaolot tietäen hänelle on vain laihaa henkistä lohtua siitä, että suuri määrä ihmisiä vaatii hänelle oikeutta, kansalaisten mukana myös ihmisoikeusjärjestö Memorial. Mutta Kreml ja sille alisteinen oikeuslaitos ovat teflonia. Meille joukkohaudoista tunnetuin, Sandarmoh, sijaitsi Karjalassa. Nyt siellä on uhreilla haudat sekä nimillä ja elinvuosilla varustetut ristit.

•••

Samettidiktatuuri on myös satiirinen ja paikoin hupaisaa luettavaa. Palveluammateissa työskentelevien vakiovastaus kysymykseen kuin kysymykseen on kieltävä Njet. Laurén on dokumentoinut kirjaansa monia surkuhupaisia keskustelupoimuiluja. Tässä Laurén esittää kysymyksen Pietarin jätteidenkäsittelyasemalla:
– Otatteko vastaan PET-pulloja? kysyin.
– Njet.
– Mutta tuossahan lukee PET.
– Mutta niinhän tuossa lukee.
– Njet.
Mutta niinhän tuossa lukee.– Njet. Siinä lukee, mitä emme ota vastaan.
– Totta. Mutta lukee siinä myös, mitä otatte vastaan. Ja siinä lukee PET.
– PET-pullot otetaan vastaan.
– Miksi sitten sanoitte minulle, että niitä ei oteta vastaan?
Njet. Ne otetaan vastaan.

Kieltoilmaisulla tuntuu olevan sama merkitys, kuin miettimistauossa tokaisulla Noh, paitsi että njet tulee kuin tykinsuusta, miettimättä.  Palveluammateissa vallitsee tylyys. Mutta kun pulaan joutunutta asiakasta tulee sivullinen auttamaan, tämä on poikkeuksetta ystävällinen ja avulias. Niin venäläiset ovat, on Anna-Lena Laurén kokenut.

Valhe ja veruke ovat käyttökelpoisia väistökeinoja. Jokin palvelupiste saattaa olla kiinni päiväkausia ”tekninen katkoksen” vuoksi eikä sitä kukaan kyseenalaista. Kremlin linjana on hyökätä ja syyttää pääasiassa länttä itse aiheuttamastaan ongelmasta. Hyökkäys on paras puolustus. Aleksei Navalnyn myrkytykselle novitšokilla (johon vain Venäjän turvallisuuspalvelu pääsee käsiksi) Kreml on kehittänyt fantasiaselityksiä samalla, kun se kieltäytyy tutkimasta epäonnistunutta murhayritystä. Kremlille uskollisen propagandaelimen Russia Todayn päätoimittaja Margarita Simonjan on ilmoittanut Navalnyn myrkyttäjänä olleen hänen ”pahin kilpailijansa” oligarkki Mihail Hodorkovski. Miten, se on sivuseikka. Kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron otti viime vuonna keskustelussa Putinin kanssa puheeksi Navalnyn myrkytyksen Putinilla oli otsaa kertoa Navalnyn todennäköisesti myrkyttäneen itse itsensä. Moisen vastauksen sylkäisy Macronin kasvoille oli sen luokan loukkaavaa ylimielisyyttä, että Laurénin mukaan uutta suhteiden lähentymispyrkimystä on turha odotella. Se oli sitten siinä. Putin sössi mutta tajunneeko niin tehneensä.

Samettidiktatuuri on raikasta asiantuntija-analyysia nyky-Venäjästä. Tarvitsemme tällaisia päivityksiä, näkemyksiä, kokemusperäistä tietoa ja analyyseja määräajoin, mielestäni parin kolmen vuoden välein. Onneksemme asiantuntevia kirjoittajia meillä on tähän mennessä riittänyt (mm. Rene Nyberg, Jussi Konttinen, Timo Vihavainen, Kalle Kniivilä ja virkkuna suomentajana Jukka Mallinen). Samettidiktatuuria on helppo suositella. Se on lukijaystävällinen, selkeä ja paikoin hupaisa teos. Anna-Lena Laurénille kymmenen vuotta Venäjällä kirjeenvaihtajana olivat rikasta ja antoisaa aikaa. Hänelle kertyi iso joukko lämpimiä ystävyyssuhteita venäläisiin, eri tavoin, vaikkakin kriittisesti Venäjän nykymenosta ja venäläisyydestä ajatteleviin.

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri. Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä. Teos & Förlaget 2021, 199 sivua. Suomennos Kaisa Sivenius.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Tito Colliander: Kohtaaminen

Luin Tito Collianderin omaelämäkerrallisen sarjan viidettä nidettä Kohtaaminen yksilöllisen vapauden manifestina, tai pikemminkin vapauden janona. Kirjailija pakenee ja etsii tajutakseen lopulta vapautensa rajallisuuden.  Ehdotonta ja hinnatonta vapautta ei ole, ei taakseen jättämässään Porvoossa eikä maailmalla. Suurimman vapauden hän tavoittaa lopulta rakkauden kautta kohdattuaan tulevan elämänkumppaninsa taiteilija Ina Behrsenin ja muodostettuaan hänen kanssaan perheen. Mutta ennen sitä hän on koditon harhailija.

Kuoleva äiti on neuvonut matkustamaan pois, kunhan vain pois. Hän on myynyt Porvoon kodin vähäiset irtaimet ja jättänyt Suomen. Niteen alussa hän on yksinäinen kuljailija Marseillen köyhälistökujilla, myöhemmin Algerissa ja viimein Pariisissa. Samalla tapaa kuin nyt luen Collianderin omaelämäkerrallista sarjaa luin vuosi sitten Thomas Bernhardin viisiosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan. Nämä kaksi kirjailijaa ja kosmopoliittia kuvaavat elämäänsä eri vuosikymmeniltä (Colliander 1920-luvun lopusta ja aivan 1930-luvun alusta ja Bernhard 1940-luvun lopusta). Silti he muistuttavat pessimistisessä perusvireessään hämmästyttävästi toisiaan. Kummankin näkemä ja kokema on inhorealistista, raadollista, köyhää ja jopa arkijärjen vastaista, Bernhardilla jopa tragikomiikkaan saakka. Mutta Colliander ei kirjoita piiloironiaa, pikemminkin nuoruuden minänsä säästelemätöntä paljastusta ja tilitystä.
”Eihän sinun tarvitse jatkaa. Kuka käskee? Sinähän voit lakata kirjoittamasta minusta, hypätä yli hm, hm, yhtä ja toista. Tai uskotella, ettei ole ikinä ollutkaan tuollainen holtiton nautintoihminen”, nuori Tito penää yli 60-vuotiaalta Kohtaaminen-nidettä kirjoittavalta kirjailijaminältään.

Nautintoihminen? Luin kärsimystä, kurjuutta ja äärimmäistä niukkuutta kaikkialla näkevän ja sitä itse kokevan nuoren taiteilijanalun tarinaa. Kurjuus on nautintoaineeksi masokismia.

Colliander asuu riisutuimmissa ja karuimmissa majapaikoissa mitä vain löytää, yrittää hankkia elantoaan tarjoamalla pariin ruotsinkieliseen sanomalehteen artikkeleita Ranskasta ja Algeriasta, tuskaantuu juttupalkkioiden viipymisestä ja alinomaisesta nälästä, alkaa ansaita päivittäisen lämpimän aterian ruotsalaisen kapakan laulajana Pariisissa, kokee lumoavan lauluäänensä ansiosta huumaavaa vallantunnetta etenkin moniin yksinäisiin naisiin mutta ei päästä heitä lähelleen.  Hänen piti edistyä taidemaalarina. Toki hän yhä maalaa. Hän käyttää henkensä pitimiksi kaikkia kolmea erityislahjakkuuttaan: taitoa kirjoittaa, maalata ja laulaa. Mutta päivittäistä ruoka-annosta ja muutamaa pernod-ryyppyä enempää hän ei niistä raavi kasaan ja vuokraemännälleen Madame Duttolle hän on velkaa useamman viikon mitassa.

”Mutta kaikki oli niin puolinaista. Kaikki puolinaista, vain puolinaista. Puolivillaista, järjestään.
Ranskan kieli? Hyvä jos osasin sanoa lauseparren pari viinurille ja yöperhosille. Maalaaminen? Hyvä jos osasin täyttää kankaan eri väreillä niukkaa asteikkoa käyttäen. Kirjoittaminen? Juttujen väsäämistä. Kaikki vain puolinaista. Palaminenkin: puolinaista. Puolinainen kyky. Epäonnistunut yritys. Tyhjän yritys. Fiasko.”

Aikamoista itseruoskintaa.

Hän on tyhjätasku. Jättäisikö hän kaiken taakseen (kunniattomasti myös velkansa Madame Duttolle maksamatta) ja lähtisi kohti pohjoista jalkapatikassa? Nuori Tito Colliander käy niteen perusteella pohjamudissa. Ja vielä syvemmälle hän vajoaa palattuaan lopulta Porvooseen ja saatuaan palkkatyön lay out -piirtäjänä. Hän on sosiaalisesta yhteisöstä vieraantunut sekä tuntee ihmisinhoa ja halveksuntaa porvarillista turvallisuushakuisuutta kohtaan. Hän on alkoholisoitunut:
”Mutta ryyppää liikaa. Ylettömästi, tolkuttomasti, tajuttomuuteen ja skandaaliin asti. Yksi tapa vastata epäviihtyvyyteen (lue: kodittomuuteen)…
… Kun hän sitten romahtaa vuoteesta lattialle eikä jaksa nousta, kun hän makaa siinä poski ja takinhiha oksennuksessaan. Kun hän ei herää vielä sittenkään, että alushousut ja puvun housut kastuvat kuseen ja ryvettyvät, kun hän tekee yöllä alleen – ei, siinä ei ole humalan riemusta ja romantiikasta enää tietoakaan, vain saastaa ja iljetystä, pahanhajuista, inhottavaa. Loppuluku ihmisestä Jumalan kuvana. Ilman loppuvinjettiä.”

Kun hän tapaa tulevan vaimonsa Ina Behrsenin, WSOY:n kirjojen kansisuunnittelijan, kohtaaminen on taianomainen. He ovat kohdanneet kohtalotoverinsa, tulevan elämänkumppaninsa. Kaksi itsenäistä ja yksinäistä ihmistä, kumpikaan ei kyseenalaista syttyvää kiintymystä. Mentyään naimisiin he muuttavat Kannakselle Kuokkalaan Inan sukulaisten käyttämättömään kalastajatorppaan Villa Golickeen. Ina odottaa lasta. Uuden elämän puitteet ovat riisutut ja primitiiviset.  He päättävät jäädä torppaan ja lähettävät kumpikin työnantajilleen irtisanoutumisilmoituksen. Päätös ilman vakiotuloja on kuin hyppäämistä vielä heikontuntuisille jäille.

Eivät he pääse helpolla. Lämmön antajana on kamiina, peltilaatikko, jonka kyljessä on luukku ja kannessa pyöreä reikä hellanrenkaita varten. Talviaikaan pimeys kestää iltapäivän neljästä aamukahdeksaan, siis kuusitoista tuntia. Jäätynyt meri on kuin ääretön jäälakeus. Maantie nietostuu pyryttävästä lumesta ja lumi tukkii polun kaivolle ja ulkohuussiin. Polttopuita yritetään löytää meren avauduttua rannikolle ajautuneista karahkoista. Niitä etsivät kaikki Kuokkalan harvat asukkaat. Hiljaisuuden rikkovat ainoastaan Kronstadtista ajoittain jysähtävät tykinlaukaukset.

Kun Colliander kuvaa rankkaa lumipyryä, koin nostalgisen muistin palautumisen. Aivan, juuri sellaiselta se tuntui lapsen herkkätuntoisilla kasvoilla:
”Jokainen lumipyryhiukkanen pisti kuin terävä neula, se on totta. Polttava, eikä kylmä.”

Naimisiinmeno ja perheen perustaminen voisi individualistille merkitä vapauden menetystä. Tito Colliander löytää vapauden menetyksen kautta vapautensa, siis siinä mitassa kuin se inhimillisessä elämässä on mahdollista. Silti hänellä on heikkoja hetkiä, jolloin hän pohtii mahdollisuutta paeta, jättää vaimonsa oman onnensa nojaan tai pikemminkin onnettomuutensa armoille yhdessä jatkuvasti parkuvan vauvan kanssa. Maria-vauvan liki tauoton rääkyminen repii hermot ja uuvuttaa elimistön. Ja silti heidän on vain kestettävä.
”Tuska ei ole meidän. Se on hänen. Me olemme vain sen todistajia”, hän järkeilee lapsensa tilaa.

Suhtautumiseen Maria-vauvan kirkumiseen päätän Collianderin pohdinnan inhimillisen vapauden rajoista:
”Tämä ihmisen salaperäinen kyky tuntea myötätuntoa, sääliä, tämä merkillinen ja rasittava pakko. Miten siis voimme kuvitellakaan, että olemme vapaita? Usko vapauteen on haaveilua, ja enemminkin: houretta. Ihminen ei ole koskaan vapaa. Hän on sidoksissa, aina yhtä sidoksissa, siksi että hän on ihminen. Hänen on pakko hyväksyä tämä päämäärätön tilansa. Riippuvaisuutensa kärsivästä lapsestaan ellei omasta kärsimyksestään.”

Vapautta suurempi on sittenkin rakkaus. Kodittomuutta ja mihinkään kuulumattomuutta kokenut Tito Colliander on löytänyt rakkaudesta kodin. Ja vielä äsken hän oli ajatellut näin:
”Mutta koti, oikea koti, se oli jäänyt Pietariin. Sinne emme voineet palata enää milloinkaan.”
He molemmat, myös Ina, olivat syntyneet Pietarissa. Villa Golickesta tuli 1930-luvulla runoilijoiden ja taiteilijoiden kokoontumispaikka. Sodan loputtua Kannas ja sen myötä Kuokkala liitettiin Neuvostoliittoon.

Tito Colliander: Kohtaaminen. Weilin+Göös 1969, 201 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Tito Colliander: Kahdet kasvot

Seitsenosaisen omaelämäkerrallisen teossarjan neljännessä niteessä Kahdet kasvot Tito Colliander on 18-vuotias. On aika itsenäistyä, hakea vapauden ja riippumattomuuden täyttymystä. Nuorukainen jättää vanhempiensa Porvoon kodin ja muutama isältä herunut seteli taskussaan muuttaa Helsinkiin, asunnottomana, työttömänä ja tietämättä, mihin elämässään ryhtyä. Hän on monilahjakkuus laulajana, kuvataiteilijana ja kirjoittajana, mutta elämäntie on usvassa.

Hän rantautuu aluksi Rööperiin Pursimiehenkadun asunnottomien vierasmajaan. Muistan rakennuksen 1970-luvulta; olin töissä kadun vastakkaisella puolella. Näytti aika viheliäiseltä mestalta. Vielä tuolloinkin rappioalkoholisteiksi kutsutut asuivat kaduilla, myös talvella, siis ennen Lepakkoluolaa (”Liekkihotellia”).  Pursimiehenkadun vierasmaja myi ankeasta yhteissalista sänkypaikkoja oleskeluajalle iltakuudesta aamukahdeksaan. Vierasmajaa käyttivät ennen muuta maalta kaupunkiin saapujat. Pummaavan naapurimiekkosen mukaan vuoteeseen vaihdettiin lakanat sen jälkeen, kun sänkyyn oli juuri kuoltu. Titolle kävi säkä. Hän aloitti puhtaissa lakanoissa.

Nuorukainen vältteli työn etsintää viettäen aikaansa Richardinkadun kirjastossa (vuosikymmeniä Helsingin pääkirjasto). Köyhien ruokalasta sai markalla hernekeittoannoksen. Mutta Titolla oli myös sukulaisia Helsingissä, kaikki varakkaita. Hän pääsi asumaan Aina-tädin keittiöntakaiseen palvelijanhuoneeseen ja alkoi käydä vuoropäivinä eri sukulaisissa lounaalla ollen aina tervetullut hieman nukkavierusta ulkoasustaan huolimatta. Ruotsinkielinen yläluokka oli vieraanvarainen ja sukurakas. Oli suojeluskuntalaissukulaisten Villa Carina Kauniaisissa, valtiopäivänainen Annie Furuhjelmin, Honkolan kartanon valtiattaren, Helsingin koti, Rabelinit ja kenraalitar von Willebrandtin huoneisto Töölönkadulla. Ruuat olivat herkullisia, tarjoilu sivistynyttä ja keskustelu hienostunutta.

Keskustelutaito on näissä piireissä välttämättömyys ja siitä taidosta Colliander kirjoittaa vuolaan seikkaperäisesti. Tässä pieni katkelma:
”Siinä juuri keskustelutaidon ydin onkin, tasaisessa eteenpäin menossa, johon ei kuulu kiusallisia taukoja. Tauko, siinä on vaara, silloin voi nähdä tyhjiön…
… seurustelussa ei kuunnella, kuullaan vain, ja samalla sommitellaan jo vastausta. Sen tulee olla nokkela, osuva, herttaisesti vastarepliikkiin yllyttävä. Rehellisen sen ei suinkaan tarvitse olla – rehellisyys on rattoisalle seurustelulle pikemminkin myrkkyä. Vastauksen ei siis tarvitse pitää yhtä puhujan oman mielipiteen kanssa, mikäli hänellä sattuu sellainen olemaan. Seurustelun säännöt kammoavat vakavia, piintyneitä mielipiteitä. Niillä on uhkaava taipumus muuttaa keskustelunsävy liian raskaaksi. Pirteä, yllättävä huomautus, älykkäästi muotoiltu ja leikkisä vastaveto, mikä tahansa mikä hätkähdyttää, herättää hämmennystä – mutta vain sivistynyttä hämmennystä, ei paheksuntaa – siinä ainekset, joista seurustelun olemus elää.”

Tito pääsee ylimääräisenä Ateneumiin Taideteollisen korkeakoulun koristemaalarilinjalle. Ei hän sinne halunnut, vaan Vapaaseen taidekouluun, johon hänellä ei kuitenkaan ollut varaa. Kun hän myöhemmin tarvitsi ruotsinkielisen tyttökoulun piirustuksenopettajan sijaisuutta varten todistuksen, sitä oli vaikeaa kirjoittaa, sillä sen verran harvoin häntä oli opetuksessa nähty. Tito ylenkatsoi koristemaalaamista ja halusi vapaaksi taiteilijaksi.

Mutta Ateneumin linjalta tarttui kavereita. He kuluttivat aikaansa Etelä-Esplanadilla Brondinin ravintolassa usein ravintolan sulkemiseen asti. Kieltolain aikaisen salakuljetetun virolaispirtun täydennyksiksi tulivat Brondinin vhiskit sokerilla ja kuumalla vedellä. Hän lauloi itseään kitaralla säestäen, Bellmania ja kaihoisia venäläisiä lauluja ja saavutti äänellään suosiota. Elämä oli ulkoisesti kevyttä ja hauskaa nuoruuden riemullista elämännälän tyydytettä taiteilijainalkujen kosteassa seurassa.

Elämä on kuitenkin sinnittelyä:
”Elin niin alkeellisesti kuin elää voi, tai melkein, ja nälässäkin olin taas. Reikäleipä, lasi piimää, annos kaurapuuroa tai hernekeittoa, siinä päivän tavallinen ruokajärjestys. Ja ehkä kuppi kahvia Brondinilla.”
Hän tarjoili artikkeleita ruotsinkielisiin lehtiin ja piirsi firmojen mainoskuvia. Hän juo seurassa mutta alkoholisoituu yksin:
”Kyllä, ehkä pyrkimys johonkin, mutta johonkin aivan epämääräiseen. Hukkaantunut ilmaisutahto. Kuinka pitkälle minun täytyy kulkea? Mihin suuntaan? Joka puolella vastassa sama epäjärjestys, sama tuho, mikään ei ole paikallaan.
Tunnekiihko, kaiken hävittävä jännitys oli päämäärä, mutta myös portti ja tie. Kiertokulku, joka katkesi vasta voimattomuuteen ja oksennukseen. Yhtenä yönä siellä, toisena täällä, jonkin satunnaisen murjun lattialla.”

Hän on haluttu seuramies, mutta seurassakin ihmisten tarkkailija. Myöhemmin Porvooseen palattuaan hän viihtyy ruotsinkielisten pankkivirkailijoiden, insinöörien, apteekkareiden, tuomareiden ja johtajien seurassa ruotsalaisen klubin biljardi- ja korttipöytien äärellä:
”Istuin lumoutuneena paikallani, näennäisesti joutilaana, mutta aistit vireänä: pelaajien käytöksen syvä inhimillisyys, huomautukset, hirnahdukset, maiskutukset, vihellykset, huokaukset, huudot, usuttelut: nonono – mene mene, siitä niin –  hitto vie! Vilkkaimmilla myötäilivät kieli ja pää, jalat ja koko vartalo pallojen risteilyä vihreiden vallien välissä…”
Lauma hyvin toimeentulevia isoja pikkupoikia!

●●●

Kahdet kasvot -niteen ajanjaksolle osuivat isän ja äidin kuolemat. Molempia hän seurasi sängyn laidalta. Hänen kirjoittamansa isän kuoleman naturalistinen kuvaus herätti paheksuntaa.  Kahdet kasvot -teokseen sisällytetty kuvaus on yksinkertaisesti taidokas, samoin kuvaus äidin kuolemaan johtaneesta pitkästä sairaudesta ja omaishoidosta. Osaava kirjailija niissä näyttää lukijalle taitonsa.

Collianderin Kahdet kasvot -niteessä on filosofinen ote. Kirjailija pohtii minäänsä kuvatessaan neljänkymmenen vuoden takaista itseään. Hän on yksin silloinkin, kun on seurassa, ihmisten tarkkailijana ja yksinolossaan viihtyen.
”Huvia – hauskuutta, sitä minulla on harvoin. Päältä päin sitä kyllä näyttää olevan paljonkin. Mutta vain harvoin aistini todella kokevat levon, jonka huvitusten pitäisi niille suoda. Minä työskentelen kaiken aikaa, opiskelen kaiken aikaa, tunnen.”

Hän on taiteilija, vaikkei nuorena miehenä vielä laajemmin nimeä saanut graafikkona tai kirjailijana. Taiteilija kuitenkin:
”Taiteilijan elämä ei ole hänen omansa. Kukaan ei omista elämäänsä täysin – mutta taiteilija ei omista siitä edes osaakaan. Hän on antanut sen pois. Aikomattaan hän on lahjoittanut sen jollekin suuremmalle, selittämättömälle. Näin ainakin minusta tuntuu –”

Teoksen lopussa hän on palannut Porvooseen, piirustuksenopettajaksi Porvoo ruotsinkieliseen tyttölyseoon. Hän on lyseotyttöjen keskuudessa mitä ilmeisimmin suosittu, ihailtukin, nuori opettaja, johon moni teinityttö kohdisti uskoakseni eroottiset ajatuksensa.

Mutta kiinnostavinta on sittenkin ruotsinkielisen väestön keskinäinen lojaalius, yhteisöllisyys, yhteenkuuluvuus ja auttamisenhalu, myös taloudellisesti. Äidin maatessa Porvoon kodissa kuolemaansa odottaen kukaan, joille perhe on kerryttänyt velkaa, ei suostu ottamaan vastaan velan takaisinmaksua. Kulttuurinen ero suomenkieliseen väestöön tuntuu jyrkältä.

Kuolevan ja rakastavan äidin neuvo pojalleen on mielenkiintoinen:
”Täällä on kaikki niin pientä ja sievää, täällä on niin herttaista, niin pehmeää ja miellyttävää ja mukavaa… Ei, Tito, lupaathan myydä kaikki nämä tavarat heti kun minä olen kuollut, myy ne huutokaupalla, viimeistä myöten – ja lähde pois Porvoosta. Revi itsesi irti, ennen kuin alat todella kotiutua. Muuten olet mennyttä.”

Ehkä äidin huolena on havainto poikansa alkoholin käytöstä ja mukautumisesta serkkujen ja taiteilijakavereiden kanssa ajanviettoon, lahjakkuuden keskinkertaisesta käyttöönotosta Ja Tito tottelee, sillä kirjasarjan seuraavassa osassa Kohtaaminen hän on Euroopan laidalla, rahatta jälleen.  Sielläkin hän etsii itseään.
”Olla oma itseni. Kuka ihmeen itse?”

Tito Colliander: Kahdet kasvot. Weilin+Göös 1968, 235 sivua. Suomennos Kyllikki Härkäpää.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Jung Chang: Villijoutsenet

Rakastamme listoja. Sen jälkeen kun Facebook vuonna 2007 rantautui Suomeen, se alkoi vilistä kirjalistoja. Heittäydyin mukaan miltei kaikkiin. ”10 elämääsi eniten vaikuttanutta romaania”,  ”20 maailman suurinta romaania” jne. Tein omia listoja ja luin muiden. Äitienpäivänä Helsingin Sanomat julkaisi listan Mikä naisen kirjoittama kirja jokaisen tulisi lukea?  Olen lukenut sen 30 kirjasta yksitoista. Yksi niistä on kahteen kertaan lukemani Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina.

Jung Changin romaani oli ilmestyessään pommi lukevan maailman laajuisesti, myös Suomessa. Kun kirja ilmestyi meillä 1991, olin läsnä julkistamistilaisuudessa ja sain kirjaani kirjailijattaren omistuskirjoituksen. Sellaisten jahtaaminen oli tuolloin vielä kova juttu.

Kirja kolme vuosikymmentä sitten jysähti. Harvoin mikään teos kykenee avaamaan historiaa ja yhteiskuntaa inhimillisen kokemuksen siivilässä niin laajasti ja laadukkaasti kuin tämä kirja teki. Kiina oli ollut sulkeutunut vuosikymmeniä ja läntisten maiden maolaiset liikkeet olivat vimmaisesti mystifioineet ja idealisoineet puhemies Mao Zetungia. Jung Changin teos toi eteemme uutta tuntematonta. Silti luin kirjan nyt uudemman kerran hieman velvollisuudentuntoisesti. Se oli näet valittu liikuntaseurani lukupiirin toukokuun kirjaksi vuosipuoliskon kattoteemana kielletyt kirjat. Sen sisältö on siinä määrin arka ja peittelemätön, ettei sen kieltämistä manner-Kiinassa tarvitse ihmetellä. Ja Guomintangia se käsittelee siksi hyisesti, että tuskinpa kirja on ollut suotavaa lukemista Taiwanissakaan.

Korona on ohjannut meitä lukemaan kotikirjastomme kirjoja uudelleen ja hyllyyn vuosia sitten unohtuneita lukemattomia kuin uutuuksia. Se on hyvä se. Villijoutsenet ei kuitenkaan kuulunut automaattisesti niihin, joita olisin valinnut lukea toisen kerran. Nyt luettuani en harmittele. Kannatti, vaikkei kirja voi enää avata eteen tuntematonta maailmaa. Olinhan lukenut joskus myös Jung Changin ja Jon Hallidayn mammuttiteoksen MAO (2006). Se ei totisesti imartele kohdettaan. Muiden nuorten tavoin puhemies Maoa palvoneen Jung Changin silmät avautuivat aikuisuudessa ja hän tunnisti vuosia jatkuneen järjestelmällisen terrorin takaa suuren johtajan tarkoitusperät yksinvaltaan ohi kommunistisen puolueen. 

Molemmat Jung Changin suurteokset on kustantanut Otava.

●●●

Villijoutsenet on – kuten teoksen lukeneet muistavat – vuosisadan pituinen tarina kolmen eri sukupolven naisesta, isoäiti Yu-fangista (1909−1969), hänen tyttärestään De-hongista (1931−) ja tämän tyttärestä Er-hongista/ Jung Changista (1952−). De-hong merkitsee villijoutsenta ja Er-hong toista villijoutsenta. ”Toinen villijoutsen” muutti myöhemmin nimensä isänsä suvun nimen mukaiseksi.

Isoäiti naitettiin nuorena tyttönä itseään 33 vuotta vanhemmalle keisariajan kenraalille jalkavaimoksi. Enempään tämä kaunotar (= nahkuriperheen hyödynnettävin kalleus) ei olisi voinut yltää. Elämän ulkoiset puitteet Mantshurian Jinzhoussa olivat ylelliset, mutta ympärille rakentui tarkka eristys sisälläpysymispakkoineen. Miestä hän näki elämänsä aikana kolmesti. Ensimmäinen kerta oli häät, toisesta tapaamisesta lukuisia vuosia myöhemmin hän tuli raskaaksi ja kolmannella hän paikalle määrättynä hyvästeli kuolevan kenraalin tämän kaukaisessa palatsissa Tianjinissa.

Isoäiti kuului vielä siihen vuosisatojen mittaiseen aikakauteen, jolloin kaikkien muiden kuin talonpoikaisten tyttövauvojen jalat sidottiin vääntämällä varpaat tiukasti jalkapöydän alle ja vuolemalla kantapäätä pienemmäksi. Toimenpide ja sitä seuranneet kasvuvuodet olivat raastavaa tuskaa. Kävely oli vaivalloista töpöttelykeinuntaa ja aiheutti tuskaa. Vaikka tyttöjen jalkojen sitominen kiellettiin Kiinassa tasavallan kaudella, käytäntö ei loppunut nopeasti. Normaalijalkaisella tytöllä kun ei ollut mahdollisuuksia avioliittoon.  Helsingin Sanomat julkaisi 27. maaliskuuta tarinan yhdestä viimeisistä elossa olevista sidottujalkaisista naisista, 94-vuotiaasta Zhai Baolasta (”Tuskan askeleet”). Tarina ja vallankin sen valokuvat puistattivat.

Leskeksi jäänyt isoäiti oli menettää jalkavaimon asemassaan lapsensa kenraalin suvulle, mutta onnistui avustajan turvin pakenemaan kenraalin linnasta takaisin Mantshuriaan vauvansa kanssa. Hän päätyi lopulta rakkausavioliittoon itseään liki neljä kymmentä vuotta vanhemman lääkärin Xian kanssa. Perhe joutui välillä tyhjän päälle mutta Xia käynnisti lääkärintoimensa uudestaan ja humaanin maineensa kiidättämänä menestyi.

Teoksen kaikki kolme naista ovat kaunottaria, mutta ennen muuta älykkäitä, neuvokkaita, moraalisia ja oikeamielisiä. Kun Jungin äiti, ”villijoutsen” De-hong varttui nuoreksi tytöksi ja lopulta naiseksi, Kiina oli hajonnut. Mantshuria ja laajat alueet Kiinaa olivat Japanin miehittämiä ja eri osissa maata kävivät erilaiset kiinalaiset armeijajoukot sotaa japanilaisia vastaan.  Kaksi suurinta ryhmittymää, Guomintang ja kommunistit, olivat keskenään vihollissuhteessa. Ne kilpailivat vallasta japanilaisilta vapautettavassa Kiinassa. Molemmat halusivat hallintaansa Mantshurian suurimman kaupungin Jinzhoun, missä Jung Changin isoäiti ja äiti asuivat. Valtaryhmittymät pyyhkivät kaupungin ja perheen yli vuorotellen. Vaikka tohtori Xia toimi puolueettomana, suvulla oli kytköksiä Guomintangiin. ”Villijoutsen” (teoksessa äiti) tunsi vetoa kommunisteihin ja liittyi nopsasti heidän tukijoikseen.

Jinzhoussa äiti tapasi sympaattiseksi kokemansa kommunistin, Jungin tulevan isän Shou-yun Changin (Shou-yun = ”epäitsekäs typeryyteen asti”). Vihkiminen oli kommunistisen karu ja isoäidin kauhuksi se mursi vanhat kiinalaiset hääperinteet. Vaikka liitto oli rakkausavioliitto, perhe-elämää ei ollut. Kommunistivirkamiesten kuului asua työpaikoillaan ja perhettä sai nähdä lauantai-iltana. Kaikki henkilökohtainen (= yksityinen) oli poliittista, siis puolueelle alisteista. Henkilökohtaiseen kuului yöpyminen.

Jung Chang kuvaa isänsä jääräpäiden jääräpääksi, periaatteen mieheksi äärimmäiseen naurettavuuteen asti, lahjomattoman ja sokean lojaaliksi kommunistiksi. Siihen hänet oli kovakouraisesti koulittu Maon ”pitkän marssin” jälkeen. Arvojaan toteuttaessaan hänestä tuli vaimoaan kohtaan myötätunnoton ja raaka. Pieni humaanisuuden osoitus katkeamispisteessä olevaa vaimoa kohtaan merkitsi isälle perheenjäsenen suosimista. Isän työkomennuspaikkaan Sichuanin Yibiniin ryhmä kommunisteja joutui marssimaan satoja kilometrejä kallioisten vuoristoalueiden läpi, äiti jalkapohjien rakot puhjenneina ja verta vuotavina jaksamatta raahata raskaustilassa omia kantamuksiaan, isä korkea-arvoisena kommunistina autokyydissä. Julma ja kohtuuton rääkki johti äidillä keskenmenoon. Jung Chang syntyi myöhemmin, toisena lapsena.

Villijoutsenet on pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Sekä isä että äiti joutuivat vastuullisiin työtehtäviin, joissa työmäärä oli rajaton. Molemmat olivat vääristyneen velvollisuudentuntoisia.  

Aloin inhoja Jungin oikeamielistä isää, jonka käytös omiaan kohtaan oli systemaattisen epäoikeudenmukainen. Perhe hävisi puolueelle 0−10.  Katkeroitunut äiti harkitsi välillä itsemurhaa ja kerran ilmoitti haluavansa avioeron. Mutta hänellä oli lapset, lopulta kaikkiaan viisi. Ennen kuolemaansa 1975 isä katui syvästi perheensä säälimätöntä kohtelua.

●●●

Mutta mitä nousi teoksen toisella lukemisella pintaan maolaisesta kommunismista? Tässä muutama hajapoiminto.

  • Puoluejäsenyys. Sen saavuttaminen oli tehty äärimmäisen vaikeaksi. Jos näyttöjä oli riittävästi, pyrkijä saattoi päästä koejäseneksi tiukan tarkkailun alla. Jäsenyyden kilvoittelu oli herpaantumatonta. Puoluejäsenyyden ylettömän vaikea saavuttaminen on ollut yhteistä kaikille kommunistisille diktatuureille. Demokratioissa ilmiö on sen sijaan perin vieras. Puolestaan yritys irrottautua järjestelmästä merkitsi täysimittaista, kaikkeen yltävää pannaan joutumista.
  • Voileipävalvonta. Kun kaikki yksityinen on poliittista, ihmiset alistettiin naapurivalvonnalle, raportoinneille ja ilmiannoille. Koska ihminen on myös alhainen ja iljettävä olento, voileipävalvonta (kumpienkin seinänaapureiden välissä) toimi.
  • Luvanvaraisuus. Käytännössä kaikkeen piti saada ensin puolue-elimeltä lupa. Ihminen ei ollut oman harkintansa varassa – eikä liioin saanut käyttää omaa harkintaa vaan totella. Naimalupa tuli luonnollisesti saada ensin puolueelta.
  • Pesäeron tekeminen ihmisiin. Kommunistin tuli katkaista kaikki yhteydet ei-kommunisteihin, vanhoihin ystäviinsä ja ennen muuta sukulaisiinsa. Suku ajettiin alas.
  • Uusi asenne. Kommunistin tuli omaksua uusi puolueelle alistettu asenne kaikkeen, mikä koski perhettä, työtä, rakkautta, omaa ruumista, elämäntyyliä ja itseä. Esimiehen asenne = puolueen asenne.
  • Elämäntavat. Siisteys oli epäproletaarista, porvarillista. Naisilta (ainakin jossakin vaiheessa äidiltä) oli lämpimän veden käyttö pesemisessä kielletty. Korkea-arvoinen isä oli oikeutettu peseytymään lämpimällä vedellä, äidillä ei ollut oikeutta pestä itseään edes miehensä jo käyttämällä vedellä (= isän tulkinta). Vanhat seremoniat kiellettiin tuhlaavina ja feodaalisina. Koski muiden muassa isänisän hautajaisia.
  • Luokitusjärjestelmä. Valtio otti käyttöön vuonna 1953 luokitusjärjestelmän, jolla rakennettiin tiukka ja sitova luokkayhteiskunta ja siihen kuuluva hierarkia erilaisine etuineen tai niiden puuttumisineen. Etuhierarkia ulottui kaikkiin elämänalueisiin.
  • Koko kansan valvontakoneisto. Kun johtava kommunistinen valtio Neuvostoliitto nojasi sisäisen turvallisuuden koneistoon Tšekaan, NKVD:hen ja KGB:hen, DDR Stasiin jne…, Kiinassa väkivaltaan ja kidutukseen tukeutuvana ”turvallisuuskoneistona” olivat kansalaiset. Kulttuurivallankumous rakentui ihmisten kostonhalun, kateuden, kaunan ja vihan logiikkaan.
  • Huumori. Huumori oli miina, johon astumista jokainen oppi varomaan. Iloinen ilme oli varattu vain Suuren Johtajan Puhemies Maon ylistämiseen.
  • Tiede. Tiede oli porvarillista. Kulttuurivallankumouksessa loppuivat ensin välttämättömyystarvikkeet ja tuli nälänhätä, mutta kiellettiin myös kirjat, musiikki, elokuvat, urheilu, museot ja teehuoneet.

Kulttuurivallankumouksen (1966−1976) ohessa olin lukenut paljon ”Suuresta harppauksesta”, joka johti miljoonien ihmisten nälkäkuolemaan ja metsien hävitykseen. Toisella lukemisellani kirja palautti unohtuneeseen mieleeni sen, että Mao Zedong käynnisti uuden kampanjan joka vuosi valtaantulonsa ensimmäisellä vuosikymmenellä.

  • 1951. ”Kolmen vastustuksen” kampanja kohteina korruptio, tuhlaus ja byrokratia. Jokaiselta kommunistilta vaadittiin tiukkaa itsekritiikkiä näissä paheissa. Kampanja johti kuitenkin  naurettaviin ilmenemismuotoihin samalla, kun korruptio, tuhlaus ja byrokratia vakiintuivat osaksi järjestelmää.
  • 1952 ”Viiden vastustuksen”  kampanja. Lahjonta, veronkierto, valtion omaisuuden varastaminen, petos ja taloudellisten tietojen hankkiminen korruption välityksellä. Kampanjassa rakennettiin koko kansan valvontakoneiston varaan. Synnytettiin silmälläpitomentaliteetti ja nimettömät ilmiannot. Ilmiannoista luovuttiin 1953, kun enin osa niistä osoittautui perättömiksi.
  • 1955 ”Salaiset vastavallankumoukselliset” -kampanja. Maon mukaan ajatuksetkin on alistettava valtion valvontaan. Jung Changin mukaan näin myös tapahtui. Aivoihin ei edes uskallettu päästää epäilyjä, koska pelättiin tahatonta lipsahdusta.
  • 1956 ”Antakaa satojen kukkien kukkia” -kampanja. Kampanja kohdistettiin kulttuuriväen, kirjailijoiden ja tiedemiesten ruotuun saattamiseksi. Ihmisiä kehotettiin esittämään kritiikkiä. Se oli ansa, jolla ”käärmeet ajettiin ulos koloistaan” ja voitiin paljastaa Maon mahdolliset arvostelijat. Valtakunnallisesti murskattavien ihmisten määräksi Mao määräsi viisi prosenttia. Vuoden kestävässä kampanjassa maassa murskattiin ”oikeistolaisina” 550 000 kiinalaista. Äidin velvollisuutena oli nimetä yli sata ihmistä. Hän ei onnistunut.
  • 1958 ”Suuri harppaus”. Jokaiselle työyksikölle läpi maan määrättiin teräksentuotantokiintiö, jonka saavuttamisessa varsinaiset työt kuului panna syrjään. Koululaiset etsivät maasta nauloja, wokit ja metalliset suojakaiteet koottiin rovioille sulatettavaksi teräkseksi. Hallitus kielsi kotona syömisen.  Harppaukseen liittyi varpustentappokampanja. Tauotonta meteliä pitämällä estetään varpusten laskeutuminen lepäämään, kunnes linnut nääntyneinä tippuvat maahan. Harppausta seurasi ehkä ihmiskunnan historian tuhoisin nälänhätä ja miljoonien (joidenkin arvioiden mukaan kymmenien miljoonien) ihmisten nälkäkuolema. Josef Stalin oli toteuttanut oman teräsharppauksen pakkokollektivisoinnin ja seuranneen Ukrainan ja eteläisen Venäjän nälänhädän hinnalla 1930-luvun alussa (esim. Anne Applebaum: Punainen nälkä). Historia toisti itsensä.
  • 1966 ”Kulttuurivallankumous”. Siinä oli useita eri vaiheita: 1. uhrejaan terrorisoivat ja rääkkäävät murrosikäisten punakaartilaiset, 2.  kapinalliset sekä hyökkäyskampanja ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan. 3. kapinallisryhmien keskinäinen valtataistelu (jyrkkä Elokuu 26 -liike ja hieman maltillisempi Punainen Chengdu) sekä 4. osa kapinallisista saatettiin vainojen kohteiksi; ”Puhdistakaa luokan rivit”. Maan yli pyyhkineessä hävitysvimmassa myös Jung Changin vanhemmat joutuivat koulutusleireille.
  • MAO. Mao Zedong oli uransa perusteella sotilas ja hävittäjä, joka ei kestänyt tyvenevää ilmapiiriä ja yhteiskunnan kehittämistä. Hänelle hänen aikainen Neuvostoliitto oli revisionistinen valtio, jotain halveksittavaa ja noloa.

●●●

Kulttuurivallankumous ansaitsee ainakin yhden nostatuksen. Käynnistäessään kulttuurivallankumouksen Mao siirsi vallan luomilleen väkivaltaryhmille, jotka hän asetti suoraan alaisikseen. Samalla hän lakaisi kommunistisen puolueen päätöksentekokoneiston syrjään. Lähimpänä käsikassaranaan hänellä oli neljän koplaksi myöhemmin nimetty ryhmä (”Maon silmät ja korvat”), yhtenä ja johtajana siinä hänen oma näyttelijävaimonsa Jiang Qing.

Voidaan perustellusti sanoa, että keskivarakkaan maanviljelijäperheen poika Mao Zedong toteutti kaksi suurta vallankumousta. Ensimmäinen kesti vuosikymmenen ja päätyi vallan vakiinnuttamiseen 1949 Kiinan demokraattisen tasavallan luomisena. Toinen oli mielestäni vallankaappaus ja se tapahtui vuonna 1966, kun MAO lähti nujertamaan kokemiaan uhkia, Kiinan presidenttiä Liu Shaoqia ja puolueen pääsihteeriä Zeng Xiaopingiä ja siinä onnistuakseen syrjäytti koko puoluekoneiston.

Siksi ihmettelen, miksi vielä nyky-Kiinassa Maon itsetyytyväiset kasvot somistavat Kielletyn kaupungin porttia Taivaallisen rauhan aukiolla. Siellä kuva oli, kun seisoin aukiolla marraskuussa 2019, toisella pitkistä Kiinan matkoistani. Nyky-Kiina on valtiodiktatuuri, joka toteuttaa kapitalistista ja valtiokapitalistista talouspolitiikkaa. Xinjiangin uiguurien rautakouraisen tuhoamisen vuoksi Kiinaa voisi kutsua terroristiseksi valtioksi.

Villijoutsenet on tyhjentämätön ja tyhjentymätön teos.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava 1991, hakemistoineen ja karttoineen 571 sivua. Suomennos Kaarina Turtia.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti