Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Jos fiktiota lukevan emotionaalis-seismologinen mittari joutuu kestävyysrajoille, teoksen aihe on rankka. Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula on samanaikaisesti julma ja kaunis, molempia voimakkuusasteikon äärilaidalta.  Se on luonnonkuvauksissaan ainutlaatuinen ja herkkä. Sen kuvaamat ihmiset yltävät puhtaimpaan ja ehdottomimpaan rakkauteen, mihin ihminen vain voi. Mutta ihminen kykenee myös hirvittäviin rikoksiin, luontoa ja muita ihmisiä kohtaan. Maa joka ei koskaan sula kertoo Kanadan valtion omaan etniseen alkuperäisväestöönsä, inuiitteihin, kohdistamasta kulttuurisesta kansanmurhasta.

Kansanmurha. Sanasta nousee oitis mieleen Turkin armenialaisiin kohdistama kansanmurha vuonna 1915. On niitä ollut monia muitakin. YK sai vuonna 1960 aikaan yleissopimuksen joukkotuhoamisen estämiseksi ja rankaisemiseksi.  Kanada, demokraattinen länsivaltio, pani inuiitteihinsä kohdistuvaa kulttuurista kansanmurhaa käytäntöön täydellä teholla vielä 1970-luvulla. Nuoren inuiittinaisen Alasien vauvan riiston Inkeri Markkula sijoittaa tarinassaan vuoteen 1975.

1960−1980-lukujen välisenä jaksona Kanada pani toimeen peräti 20 000 alkuperäiskansoissa syntyneiden vauvojen ottamisen vanhemmiltaan adoptiolapsiksi tai lastenkoteihin. Romaanissa Joniksi nimittämäänsä adoptiolasta lastenvaunuilla ulkoiluttaessaan Helen Jacobsen oli saanut kuulla vauvaa ihastelemaan pysähtyneiltä naisilta kiitosta, että tämä oli pelastanut lapsen. Kun yli kymmenen vuotta myöhemmin Helen kuulee totuuden adoptioista, hän ajattelee sosiaalityöntekijää, joka on ”hiipinyt öisin reservaatteihin kuin hyönteistutkija haaveineen, mutta viisitoista vuotta myöhemmin katui tekojaan ja paljasti kaiken sosiaalisen kehityksen neuvoston nuorelle virkailijalle, joka kirjoitti aiheesta kirjan”. Julkisuuskohun jälkeen Kanadaan perustettiin totuuskomissio.

Sektionukutuksesta herännyt Alasie ei saanut nähdä kuolleeksi väitettyä vauvaansa. (Virallisissa papereissa Alasie oli ”allekirjoituksella vahvistanut” luopuvansa vauvasta omasta tahdostaan; vasta 2000-luvulla grafologi totesi nimen väärennökseksi). Vaikka lapsi vietiin, se jäi häneen.
”Olet jäänyt kaiuksi kehooni. Sinun syntymästäsi on kolmekymmentä kolme vuotta, eikä minussa ole elänyt sinun jälkeesi kukaan. Mutta sinä ilmestyt uniini, ja niissä sinä kasvat ja sinä vanhenet. Niiden unien jälkeen muistan, kuinka sokerikoivun lehdet varisivat päällemme, kuinka sinun pieni jalkasi tuli minusta läpi. Muistan kivun rinnoissani, kun sidoin ne tiukasti pakettiin ja kävelin päämäärättä Quebecin katuja pitkin. Muistan maidon, joka ei lakannut vuotamasta, märän paidanrintamuksen ja kuumehorkan, keskitalven kotiinpaluun. Kuljin pitkin tundraa ja tunsin tyhjyyden, joka alkoi sisältäni ja levittäytyi ympärilleni, suikersi maata pitkin kuin pajun juurakko, mädätti lumen alla odottavan elämän…
… Ihoni on pakkasen kovettama mutta sydän pumppaa yhä verta, eivätkä kädet palele ansoja kokiessani.”
Vanhojen vääryyksien kaivelut totuuskomissiossa avaavat Alasien vanhat haavat, vaikka ajan piti olla ystävä. Aika ”muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipuasi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle.”

Oman lapsen saannissa epäonnistunut Helen olisi halunnut orpovauvan. Hän tiesi, että Jonilla on jossain vanhemmat. Mutta virkailijat vakuuttelivat, että biologiset vanhemmat ovat täysin kykenemättömiä kantamaan lapsesta vastuuta. Suomen saamelainen Unna, Markkulan romaanin Kanadan jäätiköiden tutkija, muistaa lapsuudestaan ”heikäläisiin” singottuja adjektiiveja: alkukantainen, jälkeenjäänyt, kitukasvuinen, Homo monstrous, kömpelö, tyhmä, taikauskoinen, juoppo. ”Häpeä on ainoa tunne, jota ei voi jakaa, muisti Unna isän joskus sanoneen. Kun sen jakaa, se muuttuu myötähäpeäksi, eikä kukaan halua herättää toisissa myötähäpeää.”

Helen Jacobsen on tanskalainen ja parin Kanada-vuoden jälkeen perhe muuttaa takaisin Tanskaan.
Inkeri Markkulan romaani alkaa kohtauksesta, jossa yli kolmekymmenvuotias Jon Jacobsen on kiivennyt kotitalon harjakatolle ja lopulta kadulla tuijottavien ihmisten kauhuksi tippuu asfalttiin. ”Suusta karkaa huokaus. Maa ottaa omakseen. Ihon pinta pettää, päästää luut lävitseen.”  Oliko kyse tapaturmasta vai itsemurhasta, jää lukija miettimään saaden siihen vastauksen vasta kirjan lohduttavassa loppuvaiheessa.

●●●

Markkulan teos kertoo geneettisestä muistista. Siksi Jon käyttäytyy erilailla kuin ”muut”  tanskalaiset. Kun hän töihin talvella kiirehtiessään osuu tyhjällä bussipysäkillä maassa makaavaan sairaskohtaukseen kuolleeseen inuiittinaiseen, jonka päästä kaatumisen seurauksena vuotaa jäätikköön verta, hän ei vapaudu tapauksesta koskaan. Naisen taskuista ei löytynyt mitään tunnistetta, ei edes avaimia. Jon etsii grönlantilaisten naisten nimiä puhelinluettelosta, vaikka teko on mieltä vailla. Heitä on Tanskassa parikymmentä tuhatta. Hän oli tunnistanut naisella omat kasvonsa.
”Sinä päivänä, kun tuntematon nainen kuoli kadulle, suru tuntui valtaavan hänet kokonaan. Ääneen lausumaton toive, jota hän oli lapsesta asti salaa pidellyt, paljasti itsensä. Toive, että jonakin tavallisena päivänä portista pihaan astuisi nainen, jolla olisi tuttu hymy ja tutut silmät, ja he tietäisivät toisensa heti.”

Jonissa elää suru, joka ei ollut edes hänen omansa vaan jonkun toisen, mutta joka ”yhtä kaikki kiersi hänen veressään, pusertui keräksi sydämen ja selkärangan väliin ja kasvoi aikuiseksi hänen kanssaan”.

●●●

Maa joka ei koskaan sula rakentuu neljästä koskettavasta ja suurella herkkyydellä kuvatusta rakkaustarinasta: suomensaamelaisen Unnan ja inuiittitanskalaisen Jonin sekä Jonin vanhempien Alasien ja Nilakin jo kouluajalla alkaneesta kiinnikasvamisesta sekä ajoilta, jolloin he aviopuolisoina seurasivat Alasien vatsan paisumista ja käsillään tunnustelivat vauvan potkuja Alasien kohdussa.  Kolmas on 19-vuotiaan, tuolloin vielä iloisen ja nauravaisen Alasien rajaton rakkaus kohdussa kehittyvää pienokaista kohtaan ja neljäs Helenen rakkaus adoptiolastaan Jonia kohtaan. On vielä viides, Unnan isän tyttärelleen lahjoittama orpo peuran vasa, jonka Unna ristii Martiksi. Unnasta ja Martista tulee Unnan Suomen kesinä erottamattomat, myös öisin; Martti nukkuu Unnan huoneessa.

Unnaa pidin kolttana. Äiti erottaa tytön ennen kouluikää isästään ja vie mukanaan jonnekin eteläiseen Suomeen. Unna on katkottu juuriltaan, ulkonäöltään erilaisena hän on koulukiusattu. Ei. Ei kiusattu, vaan terrorisoitu, järjestelmällisesti. Kouluun menoa, välitunteja ja koulusta paluuta hän joutuu aina pelkäämään. Ja kuten on kaikkien kouluväkivallan uhrien kohtalo, ei hänkään voi etsiä apua aikuisista. Mustelmat, ruhjeet, kuhmut ja vaatteiden repeämät on seliteltävä omaksi kömpelyydeksi.

Alasien ja Nilakin kokema kouluterrori on inuiittien sisäoppilaitokseen rakennettua koulujärjestelmän väkivaltaa. Heistä hakataan pois äidinkieli ja kaikki, mitä he ovat lapsuudessaan oppineet. Heitä rangaistaan karttakepillä oikeasta sanasta väärällä kielellä tai väärästä sanastaa oikealla kielellä. Uusia vammoja ei sentään aiheuteta, ennen kuin aiemmat ovat parantuneet.

Nyt Unna on yliopistollinen tutkija ja tekemässä väitöskirjaa jäätiköiden muutoksista. Hän on tullut tutkimaan jäätiköiden alaisten vesien virtaamista Kanadan Baffininsaaressa sijaitsevalle Pennyn ikijäätikkölle, josta löytyy paljon jääkaivoja. Hetkinen! On kaivettava kartasto esiin. Taivaanvallat! Inkeri Markkula on sijoittanut tarinansa inhimillisen asumisen pohjoisille äärilaidoille. Pennyn jäätikkö kuuluu Auyuittuqin kansallispuistoon. Auyuittuq on inuiittia ja tarkoittaa maata joka ei koskaan sula. Penny sulaa. Lämpiminä vuosina siitä irtoaa ryskyen halkeamalohkareita, jotka putoavat jyrinällä Labradorin mereen.

Ikijään hupenemisen myötä katoaa Unnan mielestä valtavasti tärkeää, myös ihmiskuntaa koskevaa tietoa, kuten hän Jonille kertoo:
”Meidän pitää saada talteen kaikki se tieto mitä jäätikössä on. Ajattele, kaikki se lumi ja vesi joka jäätikön pinnalle sataa, puristuu osaksi jäätikköä, tallentuu sen kerroksiin. Ja jokainen kerros varastoi tietoa siitä, minkälainen ilmasto sillä hetkellä oli, minkälaisia hiukkasia ilmakehässä lenteli, minkälaista kasvillisuus oli. Niitä kerroksia tutkimalla me voidaan lukea maailmaa jopa neljäsataa tuhatta vuotta taaksepäin.”

Jää ei ole äänetön. Unna tarkkailee ikijään ääniä ja etenee ne kompassinaan. Pohjoisessa kompassi ei enää toimi luotettavasti.

Rinnastan Inkeri Markkulan, pohjoisen luonnon tutkijan, hienon teoksen syksyllä lukemaani Katja Kärjen Eelakiin, jossa kolttanainen Eeledin luontosuhde ja rakkaus saamelaismieheen ovat teoksen ydinkauraa, sekä Anni Kytömäen esikoisteokseen Kultarinta, jossa Lidian suhde luontoon on harvinaislaatuisen hienovivahteinen ja jossa tapahtuu sama ihmisoikeusrikkomus kuin Markkulan kirjassa: lapsi viedään vanhemmilta kasvatettavaksi Pohjanmaalla poliittisesti oikeassa ilmastossa, sillä lapsen synnyttänyt äiti luokittui sisällissodan jälkiaallossa punanartuksi. On sitä osattu meilläkin ja myös meillä käydään keskustelua siitä, tarvitsisimmeko totuuskomission hyvittämään kaikkia etnisiä vääryyksiä, joita Suomen saamelaisväestö on joutunut valtakulttuurin taholta kokemaan kulttuurinsa ja kieltensä suunnitelmallisessa tuhossa.

Inkeri Makkula tuo ilmastomuutoslohduttomuudesta huolimatta toivoa ihmisten välillä. Moni mieltä kaihertava kysymys, joka kimpoilee lukijan mielessä Maa joka ei koskaan sula -teosta lukiessa, saa lopussa lohdullisen ja helpotuksen tuovan vastauksen. Se on mahdollista siksi, että oikeudentuntoinen ja omantunnonherkkä Helen Jacobsen ei luovuta, ennen kuin hän on perin juurin selvittänyt lapsensa Jonin vanhempien kohtalon ja nykytilan. Ja se on mahdollista myös siksi, että Unna on päättänyt löytää rakastamansa ja kaipaamansa, kadonneen Jonin.

Emotionaalis-seismologinen mittarini viisari tasaantuu ja lukijan oli helpompi hengittää.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula. Otava 2021, 314 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | 3 kommenttia

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Pidin sitä iltatähtenä. Ensin horisontissa kajastaa oudosta suunnasta valoa. Kuu? Mutta kuuhan on toisella kantilla taivasta. Nousee tähti, valtava, kirkas, suurempi kuin kuunaan. Se kohoaa ällistyttävän nopeasti ja valaisee meren pinnan ja talojen seinämät. Ihmiset tuijottavat sitä äimistyneinä ja yrittävät selittää näkemäänsä. Supernova?  Komeetta? Tähti näkyy vielä aamulla. Karl Ove Knausgård nimesi romaaninsa Aamutähdeksi. Kointähti. Valontuoja Lucifer.

Ihmisten mielenkiinto ilmiötä kohtaan himmenee yllättävän nopeasti. Se jää vaille selitystä. Varhaisemmassa ihmisen historiassa superkirkas, suuri ja tuntematon tähti olisi aiheuttanut massareaktioita, herätysliikkeitä, uskonnollisia äkkikääntymyksiä. Aamutähti-romaanissa se ei aiheuta lopultakaan mitään. Ihmiset käyttäytyvät välillä irrationaalisesti ja kaikenlaista outoa tapahtuu, mutta vain siksi, että ihmiset ovat ihmisiä heikkouksineen ja päähänpälkähdyksineen, vastuuntuntoineen ja vastuuttomuuksineen ja mitä suurimmassa määrin pikanautintojen tavoitteluineen.

Kirjan henkilöiden käyttäytymisten aiheuttaja ei siis ole outo tähti. Edes karja kaupungin ulkopuolella ei vauhkoonnu, kuten hevoset Lars von Trierin vuonna 2011 valmistuneessa scifi-elokuvassa Melancholia. Siinä kirkas tähti paisuu paisumistaan ja osoittautuu suoraan maata kohti kiitäväksi planeetaksi. Edessä on Telluksen väistämätön tuho.

Aamutähdessä tähti sitoo löysästi norjalaisia, joista Knausgård kertoo tarinoita kahden elokuisen vuorokauden mitassa. Kaikki ovat panneet ilmiön merkille. Yhdistäjänä on myös paahtava elokuun helle. Bergen korventuu kuumuudessa. Moottoriveneilijät saavat helpotusta ilmavirrasta ja uimarit viivyttelemällä vedessä. Muuten tuntuu kuin puolet suurkaupungin asukkaista etsisi helpotusta ja vetäisi sisuksiinsa viileää olutta, tuopeittain. Ennätys taisi olla litran tuoppi eikä olut ehtinyt lämmitä juojansa pöydän nurkalla.  

●●●

Aamutähti on tunnistettavaa Knausgårdia. Sen voin sanoa minut hurmiossa pitäneen Taisteluni 1−6 perusteella. Vuodenaika-sarjan (Syksy, Talvi, Kevät, Kesä) olen jättänyt väliin. Mutta vaikka Aamutähti piti otteessaan, takavuosien hurmioon kirja ei vienyt. Knausgårdilla on minäkerronnan tekniikallaan mestarillinen taito kaivautua henkilöittensä psyykeen ja mielen syövereihin. Hän tekee ihmisistään eläviä, todellisia, tajuttavia vaikkei käytökseltään likikään aina ihailtavia.

Romaanissa kuljetaan kahden vuorokauden mitassa eri henkilöiden nahoissa ja päiden sisällä. Aamutähden henkilöt ovat kesälomaansa lopetteleva Oslon yliopiston kirjallisuuden professori Arne Larsen, päiväkodissa kesäduunissa työskentelevä vastuuntuntoinen lukiolainen Emil, dokumenttifilmeillään ansioitunut Egil, paikallislehden entinen rikos- ja nykyinen kulttuuritoimittaja Jostein, hänen kehitysvammaisten hoitolaitoksessa yökkönä työskentelevä vaimonsa Turid, paikallisseurakunnan pappi Kathrine, keskussairaalan osastonhoitaja Solveig, taidemuseon kuraattori Viseli ja aikuistumisensa kynnyksellä minuuttaan rakenteleva ylipainoinen Iselin.

Arnea, kolmen lapsen isää, pidin jotenkin ”luontevasti” Taisteluni-sarjan päähenkilönä, siis Karl Ovena itsenään, tosin nyt aiempaa fiktiivisemmin rakennetussa mieshahmossa. Isä huolehtimassa pienistä kaksoispojistaan, valmistamassa perheelle ruokaa, panemassa pesukonetta päälle tai pyykkejä kuivumaan, juttelemassa joustavuudessa ja tiukkuudessa tasapainoilevana vanhempana poikiensa kanssa, huolena maaniseen vaiheeseen ajautunut kuvataiteilijavaimo Tove, perheeltään itsensä ulkoistanut mielenterveysongelmainen.  Taisteluni 2 -kirjasta tutun vaimon (kirjailija Linda Boströmin) tiedetään myös kärsineen mielenterveysongelmista. Aamuisella verkkojen kokemisella Arne saa jättisaaliin, yli sata sätkivää turskaa. Laiturille ilmaantuneen kesäystävänsä Egilin kanssa hän raahaa kalat suuressa sammiossa lomapaikan kellariin. Luvassa olisi lounaaksi kala-ateria.
Sellaista ei koskaan tule.

Kirjansa ensimmäisestä luvusta lähtien Knausgård lataa ihmisten kuvaukseen outoa käytöstä ja outoja tapahtumia, suorastaan surrealismia. Sitä ei vielä ole viskin naukkailu Egilin kanssa, heidän keskinäiset keskustelunsa ovat aina viihdyttäviä ja Arne on kaivannut aikuisseuraa. Mutta alkuun päästyään Arne ei lopeta, vaikka Egil on lähtenyt. Vessan peilin ääressä humalatilaansa nauraen hän muistaa kellarissa olevat kalat ja käy fileroimassa perheen pääluvun mukaisesti viisi turskaa, ottaa pullonsa ja hyppää kännissä autoonsa. Lapsilleen hän ilmoittaa puhelinviestillä, että pakasteesta löytynee pitsaa. Maailma on yhtäkkiä hänelle vapaa ja kutsuva. Siinä perhe tiivistettynä: äiti maaninen, isä umpihumalassa ja auto pian romuna. Mätänevien kalojen kohtalosta lukija ei sen koommin lue. Mielisairaalaan pian vietävän Tove-vaimon maanisuuteen kuuluu nyrhiä perheen lemmikiltä Sophi-kissalta puukolla pää irti. Pään hän haluaa malliksi taidehahmotelmiinsa.

Kirjan kaikille henkilöille tapahtuu outoja asioita tai heillä on vähintäänkin luuranko kaapissa. Kehitysvammaisten hoitokodissa yökkönä työskentelevä Turid on salanarkomaani, jolla on pakkomielle pihistää osastonhoitajan lukitusta lääkekaapista sobril-tabletti ennen työvuoron alkua. Tällä kertaa ”hänen hirmuisuutensa” on vienyt kaapin avaimen mukanaan ja lisäksi yksi aggressiivisista aikuisista kehitysvammaisista pakenee alastomana pimeän metsän uumeniin Turidin varomattomuuden vuoksi. Turid on saattanut itsensä kuseen. Raamatun uuskäännöskomitean kokoukseen työmatkan tehnyt pappi Kathrinea odottaa palattua hautajaiset. Hän on siunaava miehen, jolle ei ole löytynyt yhtään sukulaista eikä yhtään tuttua. Lentomatkansa yhteydessä hän joutuu vastentahtoisesti sananvaihtoon vieraan miehen kanssa, mennen tullen ja kun hän näkee myöhemmin vainajan arkussa, hän tunnistaa tämän samaksi seuraan tunkijaksi.   

Henkilöiden päähänpistot ja hetkelliset mieliteot viestivät vapaudenkaipuusta, säröilevistä ihmissuhteista, itsekkyydestä ja nautinnonhalusta. Norjalaiset tuntuvat Aamutähden perusteella päihittävän saksalaiset oluen kulutuksessa ja tanskalaiset tupakoinnissa. Röökiä palaa paljon, enimmältään mekaanisen tavan vuoksi.

Jostein on seksi-, olut- ja tupakkanarkomaani, itsetuhoinen matso, joka pitää yllä pysähtymätöntä kohellusta, kunnes massiivinen unenpuute ja yhtämittainen ryyppääminen päätyvät hänen osaltaan maailman mustenemiseen. Hän herää koomastaan monen monituisten vuorokausien jälkeen samalla kun Turid-vaimo on valvonut itsemurhaa yrittäneen Ole-pojan luona sairaalan teho-osastolla.

Iselinin kauhukokemukset ovat enemmän kuin hallusinaatioita. Mutta mitä ne ovat, sillä kukaan muu ei niitä koe tai näe. Kapakassa, missä hän syö peräkkäin jo toista hampurilaisateriaansa, roihuaa aggressiivisesti levinnyt tulipalo tai hänen vuokra-asuntonsa alakerrassa riehuu mielipuolisesti käyttäytyvä tunkeutuja. Poliisit eivät talosta ketään löydä.

Egil on yksinäisyyttä tarvitseva luontoihminen kesäpaikassaan meren äärellä. Häntä askarruttavat vapauden filosofiat, Jumala-käsite, elämä ja kuolema. Hän tutkii Raamattua, lukee filosofisia teoksia ja miettii. Siihen ei sovi ennalta sopimatta ex-vaimon hänen huollettavakseen lykkäämä yhteinen poika Viktor, kymmenvuotias huonokäytöksinen pikkupaholainen.

Surrealismin huipun kokee Solveig, joka valtavassa levontarpeessaan hälytetään takaisin töihin sairaalan leikkausosastolle. Juuri kuolleelta, tunnetulta paikallispoliitikolta on määrä irrottaa sisäelimet. Mies on jo aivokuollut, mutta sydäntä on vielä elinsiirron vuoksi pidetty koneellisesti käynnissä. Juuri ennen rinnan ja vatsan vetämistä auki sydän pysäytetään. Sekä aivo- että sydänkäyrät osoittavat elämän loppuneen. Juuri kun kirurgi on avannut vainajan rintalastan, kuollut avaa silmänsä ja päästää suustaan ”aaaaaah”. Sydän viriää käyntiin ja aivokäyrä osoittaa hienoista levottomuutta. Poliitikko elää vielä muutaman päivän koomassa, vaimon pitäessä häntä kädestä.

Vaikka keskuspaikkana on Bergenin suurkaupunki, Knausgård kuvaa paljon ja värikylläisesti luontoa ja maaseutua. Norja näyttäytyy kesyttämättömän, vaihtelevaisen luonnon päättymättömänä maisemana. Niiden suojiin Knausgård kirjoittaa myös paljastuvan kolmen nuoren rituaalimurhan.

Aamutähti on kelpo suoritus kirjailijalta, jonka rima nousi Taisteluni 1−6:n seurauksena tavoittamattomiin. Knausgård kirjoittaa itselleen ja tyylilleen uskollisesti, laadukkaasti ja lumoavasti. Hänen vahvuutensa hyvien ja syvien henkilökuvien rakentamisessa on lyhyt, naseva dialogi, jota on liukasta ja nastaa lukea.

Romaanissa on kosolti outoja käänteitä ja viihdyttävää surrealismia. Sattumoisin sellaiseksi asettuu myös suomennetun laitoksen sivumäärä, 666.  Sekin on kuin paholainen, aamutähti, aamunkoi, valonlähde, Lucifer, miten kukin tulkitsee jos tulkita mielii.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. Like 2021, 666 sivua. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen

Tämänhän me muistamme: Venäjän vaikutusvaltaisin, Vladimir Putinille ja hänen valtapiirilleen vaarallisin oppositiojohtaja ja aktivisti Aleksei Navalnyi (s, 1976) yritettiin murhata myrkyttämällä 20. elokuuta 2020. Siinä onnistuttiin – melkein. Hänen ollessaan ennen paluulentoa Tomskista Moskovaan hotellissaan aamu-uinnilla hänen kalsareittensa sepalussaumoihin siveltiin novitšok-hermomyrkkyä. Riittävä iho- tai limakalvokosketus riittäisi viemään hengen. Navalnyin lentomatka kestäisi kolme tuntia. Ensimmäisen lentotunnin jälkeen Navalnyin sietämätön huonovointisuus päättyi lyhistymiseen wc-käynnillä koneen käytävälle. Lentokone teki välilaskun Omskiin, kentällä tajuton Navalnyi siirrettiin ambulanssiin ja kiidätettiin Omskin sairaalan toksikologian osastolle.

Lentokapteeni toimi vastuunsa ja järkensä ohjaamana uskoakseni vain siksi, että myrkytyksen toteuttaneet ja Navalnyia Tomskissa varjostaneet FSB-agentit palasivat muilla lennoilla eikä heistä kukaan ollut estämässä välilaskua. On hyvät perusteet sanoa, että ambulanssimiehet olivat Navalnyin ensimmäiset hengenpelastajat. He olivat varmoja myrkytyksestä ja mitä todennäköisimmin antoivat hänelle atropiinia. Viimeistään sitä annettiin tajuttomalle Navalnyille toksikologian osastolla.

FSB-miesten ehdittyä Omskiin ja sitä seuranneiden sitkeiden väistö-, jarrutus- ja estokuvioiden jälkeen Navalnyi lopulta siirrettiin Saksasta häntä noutamaan lähetettyyn sairaalakoneeseen ja sitä tietä Berliinin Charité-sairaalaan liittokansleri Angela Merkerin vaatimuksesta sekä presidentti Sauli Niinistön ja muutaman muun valtionpäämiehen vetoamisen tuloksena. Myös Charitéssä hänelle annettiin atropiinia. Lääkkeen avulla hän jäi henkiin. Toisin oli tarkoitus. Navalnyi heräsi koomasta 17 vuorokautta tajuttomuutensa jälkeen. Alkoi hidas toipuminen, opettelu ensin seisomaan ja kävelemään.

Nuo tapahtumat on monen monituiset kerrat päällisin puolin kuultu ja luettu. Mutta Kalle Kniivilä kertoo kirjassaan Putinin pahin vihollinen verrattomasti enemmän ja juuri Aleksei Navalnyin oppositiotien lukuisat yksityiskohdat ja käänteet muodostavat teoksesta mitä arvokkaimman suomenkielisen dokumentin siitä, miten Putin on onnistunut turvallisuuskoneisto FSB:n ja erikoisjoukkojen avulla murskaamaan Venäjän oppositioliikkeet.

Kirjan luettua on pakko miettiä, miten pitkälle ajassa Venäjä voi edetä valitsemallaan tiellä. Kauan, ennustaa Helsingin yliopiston Aleksander-instituutin professori Vladimir German.
”He haluavat sementoida koko poliittisen maiseman niin, ettei mikään voi siinä enää kasvaa. Tarkoituksena on säilyttää nykytilanne niin pitkään kuin mahdollista. Mieluiten ainaisiksi ajoiksi.”
Näin Vladimir German.

Toki Venäjällä vaaleja tarvitaan. Niiden tehtävänä on vallanpitäjien legitimiteetin säilyttäminen, ei mahdollisuus vallanpitäjien vaihtamiseen. Vaalilakeja muutetaan jatkuvasti tarvittavan tuloksen varmistamiseksi.  

Navalnyi on astunut Putinin varpaille lukuisat kerrat. Yksi niistä oli yritys asettua presidenttiehdokkaaksi vuoden 2018 vaaleissa. Vaalikampanjan aikana Navalnyi teki 2 060 lupa-anomusta saadakseen pitää vaalikokouksen. Anomuksista neljä (4) hyväksyttiin muutoksitta, 1 325 hylättiin täysin. Kampanjan aikana kampanjatyöntekijöitä tuomittiin yhteensä 3 080 päivän arestirangaistuksiin ja 270 000 euron sakkoihin. Ehdokkaaksi Navalnyita ei päästetty.

Ja nyt, elokuussa 2020 hän oli väkiluvultaan Helsingin kokoisessa Tomskissa käynnistämässä paikallistasolla ”älykkään äänestämisen” kampanjaansa syksyn duumanvaaleihin. Älykäs äänestäminen tähtäsi äänten keskittämiseen Yhtenäisen Venäjän vallan kaventamiseksi. Navalnyilta oli evätty mahdollisuus perustaa oma puolue ja sen tilalle hän oli organisoinut korruptionvastaisen järjestön FBK. Järjestö oli paikallistoimistojen verkostona levittäytymässä yli valtakunnan. Rahat toimistoihin FBK sai lahjoituksina.

Vuoden 2021 aikana, Navalnyin ollessa vangittuna, Venäjän valtakoneisto oli tehnyt lakkautetun FBK:n organisaatiosta, sen 39 päämajan verkostosta haketta. Oppositio oli murskattu. Runnotulla uudella lailla kaikki Navalnyin toimintaan yhteydessä olleet voidaan takautuvasti julistaa vaalikelpoisuutensa menettäneiksi. Mielenosoitukset eivät ole enää opposition keino ilmaista mielipidettä tai vastalausetta. Osallistumisesta seuraa massapidätyksiä ja taloudellisesti tuntuvat sakot, järjestäjille useimmiten vankeutta. Kansan suuri enemmistö on välinpitämätön, mutta ne jotka eivät ole, he ovat oppineet varomaan. Tutkimuslaitos Levadan viime keväänä tekemän kyselyn mukaan 52 prosenttia venäläisistä pelkää paluuta neuvostoajan laajoihin mielipidevainoihin.

Venäjälle palattuaan vangittu Navalnyi kärsii tuomiotaan rangaistusleirillä numero 2 Pokrovin kaupungissa. Tämä Venäjän vankilajärjestelmän mallilaitos tiedetään ankarasta kuristaan ja kaikenkattavasta valvonnasta. Navalnyin osalta se tarkoittaa nukkumisen estämistä ja propagandafilmien pakkokatselua koko päivän ruokailua ja lyhyttä ulkoilua lukuun ottamatta. Hänen elämästään tehdään niin sietämätöntä kuin mahdollista, ilman fyysistä väkivaltaa.  Kun nyt oikeuden määräämää rangaistusta on jäljellä runsas vuosi, hänelle haetaan uudella rikossyytteellä kymmenen vuoden jatkovankeutta. Myös sen syytteen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut aiemmin laittomaksi, kuten voimassa olevan vankeusrangaistuksenkin.

Käsittelyllä pyritään tuhoamaan Navalnyin mielenterveys. Voiko vahvatahtoinenkaan ihminen suojautua? Nelson Mandelalta pyrittiin nujertamaan ajantaju pirunsaarella Robben Islandilla 18 vuoden fyysisesti näännyttävän vankeuden aikana eikä hän tiennyt vankeutensa päättyvän kuunaan. Hänestä tuli Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän kaaduttua maansa presidentti. Navalnyilla on välilevyn pullistuman aiheuttamia sietämättömiä selkäkipuja, mutta vaikeinta on selvitä selväjärkisenä. ”Vapaaksihan häntä ei Putinin ollessa vallan kahvassa voi Venäjällä enää päästää”, päättelee Kniivilä kirjassaan.

 ●●●

Mitä Kalle Kniivilä tietää enemmän mitä emme jo ennestään tietäisi? Kniivilä on Venäjään erikoistunut asiantuntija ja ennen muuta kokenut tutkiva journalisti. Kun Aleksei Navalnyi toipui Berliinissä, hän alkoi jäljittää tapahtunutta. Hän sai korvaamatonta apua Bellingcat-järjestöltä. Bellingcat on toimittajien, tutkijoiden ja nettiaktivistien järjestö, joka onnistui kaivamaan yksityiskohtaista tietoa FSB-agenttien lentomatkoista ja puheluista murhayrityksen aikoihin. Miten? Onnistumalla hankkiutumaan Venäjän pimeiden markkinoiden avulla erinäisiin suljettuihin tietojärjestelmiin. Niistä Kniivilä kertoo. Bellingcat selvitti ja Navalnyi hyödynsi paljastuksia ja jatkoi.

Huikein oli hänen onnistunut puhelunsa varastamallaan FSB-henkilöllisyydellä myrkkyasiantuntija Konstantin Kudrjavtseville. Vastahakoisuudestaan huolimatta mies lopulta kertoi, että myrkky siveltiin sinisten aluskalsareiden sepalussaumoihin, miehen herkkien ihoalueiden kosketuskohtiin. Navalnyi äänitti puhelun ja se julkaistiin myöhemmin, keskeiset kohdat ovat tekstinä Kniivilän kirjassa. Navalnyin kalsareista tuli kuuluisat. Mutta takaisin Navalnyi ei ole vaatekappalettaan saanut, virnuilee Kniivilä.

Bellingcut yhdisteli lento- ja puhelintietoja ja sille selvisi, että agentit varjostivat Navalnyia herpaantumatta. Moskovasta lennätettiin seuranta- ja myrkytysoperaatioon kahdeksan agenttia, eri lennoilla, eri päivinä ja eri kentiltä mutta ei ketään samassa koneessa Navalnyin kanssa. Eritahtiset lennot selittivät myös sen, miksi Omskin toksikologisen osaston lääkäreiden käytös muuttui, kun sairaalaan ehti FSB-miehiä Moskovasta.

Bellincat pystyi jäljittämään agenttien henkilöllisyydet.  Myrkyn käsittelyssä olivat Aleksei Androv ja Vladimir Panjajev -nimiset miehet ja hanketta johti eversti Stanislav Makšakov, tiedemies, joka oli työskennellyt tutkimuslaitoksessa, joka kehitti kansainvälisillä sopimuksilla kiellettyä novitšok-myrkkyä käyttäviä aseita. Makšakov johti operaatiota viidellä puhelinsoitolla Moskovasta myrkyttäjäkaksikkoon puolen tunnin aikahaarukassa.

Vladimir Putin myönsi lehdistötilaisuudessa 17. joulukuuta 2020 Navalnyia pidetyn silmällä, mutta vain siksi että tämän on ”ulkomaan agentti”. Mutta hänen mukaansa ”FSB ei tietenkään voinut olla syyllinen mihinkään myrkytykseen, sillä FSB:ltä yritys olisi onnistunut”. Kun lehdistötilaisuuden jälkeen Putinin lehdistösihteeri Dmitri Peskovilta kysyttiin, miksi Venäjän turvallisuuspalvelu ei ollut onnistunut estämään Navalnyin myrkytystä jos häntä kerran pidettiin niin tarkkaan silmällä.
− Ei kuulu minulle. Oliko muista kysymyksiä, kuului vastaus.

Venäjällä ei ole käynnistetty tutkimusta Navalnyin myrkytyksestä. Väitettä Navalnyin omasta syystä tilaansa rajun ryyppäämisen seurauksena ei sentään enää tarjota. Tapahtuma on painettu hiljaisuuteen ja miehen halutaan unohtuvan hänet vielä muistavien mielestä.

●●●

Aleksei Navalnyi keskittyi järjestönsä avulla korkean tason ja välihallinnon korruption paljastamiseen. Kyllä korruption vastaisuudesta puhutaan myös Kremlin äänellä, mutta se ei estä käyttämästä korruptiota laajamittaisesti hyväksi. Netissä julkaistuilla paljastusvideoillaan Navalnyi on murjonut valtaa omaavien varpaita. Häntä on täysi syy vihata.

Hänellä on tietoisia vastustajia myös kansalaisten keskuudessa. Suuri venäläinen yleisö on saanut ainoat tietonsa Navalnyistä valtion television uutiskanavien kautta ja niissä lähetyksissä häntä on mustamaalattu ja leimattu maataan pettäväksi rikolliseksi. Kalle Kniivilä kuuli haastattelemiltaan ihmisiltä sen mukaisia mielipiteitä: ”Heittäisi vain henkensä. Sellainen sika.” (eläkeikäinen nainen); ”Maanpetturit pitäisi ampua!” (keski-ikäinen mies); ”Mies on häpeäksi koko maalle! Nöyristelee ulkomaille ja luulee olevansa joku.” (sama eläkeläinen)

Vallitseva suhtautuminen on kuitenkin välinpitämättömyys, ei-voisi-vähempi-kiinnostaa -ajattelu. Niin ajattelee ihmisten enemmistö. Levadan tekemässä mielipidetutkimuksessa selvisi, että 30 prosenttia kansalaisista ei usko mitään myrkytystä ylipäänsä tapahtuneen. 19 prosenttia uskoi, että myrkytyksen takana ovat läntiset tiedustelupalvelut, seitsemän (7) prosenttia uskoi myrkyttäjäksi jonkun hänen korruptionvastaisen kampanjansa uhrin, kuuden (6) prosentin mielestä takana ovat opposition sisäiset ristiriidat ja 19 prosenttia vastasi ”en tiedä”. Vain 15 prosenttia uskoi takana olleen vallanpitäjät. 

Kun Venäjälle palannut Navalnyi tuomittiin siitä, ettei hän ilmoittautunut ”välittömästi” Moskovan viranomaisille koettuaan Saksassa 55 vuorokautta myrkytyksen jälkeen selvinneensä, liki puolet (48 prosenttia) Levadan kyselyssä piti hänen ehdonalaisen muuttamista vankeudeksi oikeudenmukaisena, tuomiota piti epäoikeudenmukaisena 29 prosenttia ja 23:lla ei ollut kantaa. Ylivoimainen enemmistö tuomion hyväksyneistä kertoi saavansa tietonsa virallisesta televisiosta.

”Myrkytyksen uhriksi ei ole joutunut pelkästään Navalnyi, vaan koko Venäjän yhteiskunta. Se on myrkytetty valheilla”, totesi Kalle Kniivilälle pietarilainen lääkäri Juri, jonka sukunimen miehen suojelemiseksi Kniivilä korvasi kirjaimella Ž.  Juri on nähnyt sen, että jos uskallat asettua järjestelmää vastaan, se ”raiskaa sinut useammalla tavalla kuin pystyt kuvittelemaankaan”. Hänen mukaansa ”pahinta nyky-Venäjällä on korruptio ja päättäjien täydellinen omavaltaisuus”.

●●●

Mitä päämääriä korruption paljastamisen ja siitä rankaisemisen lisäksi Aleksei Navalnyi on julkisessa poliittisessa ohjelmassaan ilmoittanut tavoittelevansa? Keskeisimmiksi tavoitteiksi on Navalnyi vuonna 2018 sanonut vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit, riippumattomat tuomioistuimet ja vapaat tiedotusvälineet. Yksikään presidentti ei saisi istua kahta kautta kauemmin, ei vaikka hänen nimensä on Vladimir Putin. Homopropagandan kieltävä laki tulisi kumota. Sukupuolten välisessä tasa-arvossa hän näkee suuria puutteita. Venäjän on lopetettava diktatuurien tukeminen ja kehitettävä kumppanuutta Euroopan Unionin kanssa. Schengen-maiden kanssa tulisi neuvotella viisumivapaus.

Vaikka hän ei Krimin valtausta hyväksynytkään, hän ei ole vaatinut Krimin palauttamista Ukrainalle. ”Lupaus Krimin palauttamisesta olisi poliittinen itsemurha. Lisäksi se rikkoisi Venäjän lakia: se joka syyllistyy toistuviin kehotuksiin Venäjän federaation alueellisen koskemattomuuden rikkomiseen, voidaan tuomita jopa neljän vuoden vankeusrangaistukseen.” No, Navalnya odottaa pian kymmenen vuoden tuomio vanhoista keksityistä syistä.

Häntä on sanottu/ syytetty kansallismieliseksi ja sellainen hän on siitä huolimatta, että hän on Jablokosta ulos jouduttuaan lieventänyt kantojaan. Perumatta on silti jäänyt kanta viisumipakosta Keski-Aasian ja Kaukasuksen entisille neuvostovallan kansalaisille. Silti hänet luokitellaan vasemmistoliberaaliksi.

Venäjän kansan ylivoimainen enemmistö ei ole Navalnyin poliittisista tavoitteista kuullutkaan eikä 18 prosenttia tiedä koko miehestä. ”Kun Putin on Venäjä, on Venäjäkin. Ilman Putinia ei Venäjääkään ole”, tiivisti Venäjän duuman puheenjohtaja Vlatšeslav Volodin ajatuksensa Krimin valtaamisvuonna 2014.  

Putinin pahin vihollinen. Aleksei Navalnyin tarina on kirpaiseva ja hyytävä poliittinen dokumentti, tietokirjallisuustrilleri. Puhkikuluneen kehun mukaan ”tämän kaikkien tulisi lukea”. Eipä liioitella. Mutta suosittelen teosta mitä vilpittömimmin kaikille, jotka haluavat syventävää ymmärrystään nyky-Venäjän kulissien liepeiltä ja niiden takaakin. Kirja on vetävästi ja houkuttavasti kirjoitettua asiatekstiä, kuten osaavalta tutkivalta journalistilta sopii odottaakin.

Kalle Kniivilä: Putinin pahin vihollinen. Aleksei Navalnyin tarina. Into 2021, 226 sivua.  

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Joonas Konstig: Viimeinen kaatunut

Joonas Konstig osuu trillereissään Vaaran vuodet (2020) ja Viimeinen kaatunut (2021) kultasuoneen. Kirjat ovat fiktioita, mutta kutkuttavasti ja tukevasti jatkosodan jälkeisiin vuosiin ankkuroituja. Toisen maailmansodan jälkeisessä asekätkennässä – virallisesti aseiden hajasijoituksessa ja Joonas Konstigin trillerissä Liikekannallepanoliitossa – oli kyse Suomen armeijan varustamisesta sissisotaan sen varalle, jos Neuvostoliitto yrittäisi vastoin välirauhansopimusta miehittää maan.

Päämajan käynnistämässä operaatiossa varauduttiin pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen. Se ei ole uutta auringon alla: varautumissuunnitelmia tekevät yleisesikunnat kaikkien maiden armeijoissa. Sodan jälkeisessä Suomessa siitä tuli kuitenkin valtionvastainen rikos, joka paljastuttuaan taisi toimia Neuvostoliiton suuntaan varoituksena. Ainakin verhotusti sellaisena Konstig tällää silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen esittelemään asian valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanoville. Mutta asia on Kekkosen toimesta luonnollisesti hallinnassa.  

Asekätkentä organisoitiin pääesikunnasta käsin loka-marraskuussa 1944 ja toteutettiin 37 suojeluskunnan piiriorganisaation avulla. Piilotettujen aseiden määrä oli melkoinen: lopultakin aseita kätkettiin aiottua enemmän, noin 35 000 sotilaan käyttöön. Suojeluskuntalaiset tunsivat maastot ja mahdollisuudet, riihien ja latojen lattioiden aluset, haat ja soiden reunamaat. Sinne jonnekin Kotisuon hentoheinäisten heinäpeltojen päässä sijainneeseen suohetteikköön myös isäni oli upseeriveljensä toimeksiannosta kuljettanut aseita heinähäkissä heinienhakureissuksi retkensä naamioiden. Eräässä lapsuusvuosieni heinäteossa hän viskasi kerran kättään hetteikön suuntaan ja kertoi. Upseerisetäni ei kertonut koskaan. Upseerit olivat valalla sinetöineet vaikenemisensa, ja vala piti.

Ensimmäinen huomattavampi kätkö paljastui Helsingissä marraskuussa 1944. Samoihin aikoihin oululainen sotamies, kommunistinen Lauri Kumpulainen jäi kiinni varastosta varastamiensa muonapakkausten edelleen myynnistä. Valvontakomissio ja kommunistien miehittämä Valpo terästäytyivät. Upseereita pakeni maasta, enimmältään Ruotsiin, ja paljon heitä vangittiin kiven sisään. Suomeen säädettiin asekätkennän oikeuskäsittelyjä varten erikoislaki ja lopulta Pohjoismaiden laajimmassa oikeusjutussa kätkennästä tuomittiin liki 1500 henkilöä, pääosin upseeristoa. 

●●●

Ruotsissa pakoilee myös Konstigin Viimeinen kaatunut -romaanin päähenkilö Aarne Salo työskennellen suksitehtaalla. Hänen vaimonsa Helen on britti. Hän odottaa lasta eikä määräaika ole enää kaukana. Tukholmassa ja sen seuduilla Salo tapaa eri seurueita, jotka kaikki tuoksahtavat epävirallisilta poliittisilta tai sotilaallisilta salaseurueilta. Suomen tapahtumat ovat kiinnostuksen keskiössä. Keskustelut eivät ole välittömiä. Jokaisen on osattava kätkeä sanottavansa sanojen  väleihin ja lukea viestit sieltä. Ei ole varaa liikkua huolettomasti ja vapaasti. Aarne Salo on tottunut tekemään harhautuskierroksia. Heitä etsitään ja tarkkaillaan. Ilmiantaja voi olla likellä.

Suomesta on kantautunut koko asekätkennässä mukana olleiden kannalta huolestuttava viesti. Muudan asekätkennästä lopulta sivuun jätetty mies, romaanissa Karhapääksi nimetty, on saanut haltuunsa Liikekannallepanoliiton tärkeimmän lakanan, paperin joka kertoo asekätkennästä kaiken. Hän kiristää sillä suurta määrää rahaa, ensi vaiheessa Valpolta mutta on valmis kääntymään uuteen kohteeseen, jos… Määräaika on kuroutumassa umpeen eikä Valpo tiedä miehen henkilöllisyyttä. Suomeen palaaminen on Aarne Salolle äärimmäisen vaarallista, Karhapään löytäminen voi olla mahdotonta ja lakanan saaminen pois häneltä utopistinen yritys, mutta Aarne Salo ei näe muuta vaihtoehtoa. Hänen on lähdettävä. Helen vaatii päästä mukaan, raskaudesta vatsa pyöreänä.

Konstig tekee sodanjälkeisestä Valposta yhtä tiheäsilmäisen vakoiluverkon kuin millaisena olemme tottuneet pitämään myöhempää DDR:n Stasia. Valpo pystyy kirjassa valvomaan kaikkea ja ilmiantajatovereita on valppaina kaikkialla. Piileskelijällä ei ole suojapaikkoja ja sen Salot saavat huomata heti Helsinkiin päästyään. Helsingissä on huutava asuntopula ja huoneenvuokralautakunnat kaikkialla maassa tietävät jokaisen asunnon koon ja siellä asuvat henkilöt. Talojen asukkaat ovat valpassilmäisiä.

Mutta Aarne Salolla on poikkeava etu. Hänen pikkuveljensä Hugo on kommunisti ja töissä Ratakadun Valpossa. Kun Hugo joutuu tosipaikan eteen ja vastakkain ovat oma veli ja oma aate, hän pitää veljensä puolta kuitenkaan myymättä tai pettämättä aatettaan. Se vaati suurta taitoa, hyvää onnea ja paljon oveluutta. Hugon varoituksesta Aarne tietää lähteä Helsingistä heti sinne saavuttuaan. Mutta mitä syvemmälle Suomeen he matkustavat, sitä enemmän he herättävät huomiota.  Aarne pyrkii rajan pintaan Lieksaan etsimään käsiinsä rintamakaveriaan Tahvanaista. Vain hänen kauttaan hän voisi jäljittää Karhapään. Aarnella on Price & Pierce Timber Limitedin väärennetty asiakirja mukaan. Sen mukaan hän on Aarne Keinonen ja tekemässä puukauppoja. Hyvällä asialla siis. Ennen sotia puuta meni rutosti Englantiin. Se toi leivän monille suomalaisille.

●●●

Vielä kaksi vuotta sitten niin energinen ja kaikki asetoverinsa voimaannuttanut Tahvanainen on töissä rajavartiolaitoksessa ja osoittautuu enää pelkäksi ihmisraunioksi. Hän oli asekätkennässä Lieksan kakkosmies. Aarne Salolla nousee seinä eteen. Tahvanainen yrittää todistaa tälle lojaaliuttaan ja syyttömyyttään lakanan kohtalosta viemällä Aarne Salon tietämilleen kätkentäpaikoille. Ensimmäinen, muurahaiskeon alus suon laidassa, osoittautuu tyhjäksi. toinen on pieni tsasouna lähellä rajaa. Se tärppää: lattialankkujen alta löytyy aseita ja käsikranaatteja.

Tahvanaisen lähdettyä Salo kokee välttämättömäksi nukkua pois nujertavaa univajettaan. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Hän herää siihen, että tsasounan pientä ikkunaa hakataan ulkopuolelta parruilla umpeen. Ovi on jo salvattu. Miehet ulkopuolella sytyttävät tsasounan palamaan. Aarne Salon hengestä on kyse muutamasta minuutista, jos niistäkään. Sen enempää en kerro.

Joonas Konstig on kutonut taitavan ja monimutkaisen tapahtumakuvion, missä ihmishengelle ei lasketa paljon hintaa. Sen saa havaita myös Helen Salo, joka nuoren pojan Oton avulla keplottelee miehensä tietämättä Karhapään hirsilinnan piha-alueelle miehen itsensä ollessa juuri silloin poissa. Aarne on tehtävässä epäonnistunut. Helen kokee, ettei hänellä itsellään ei ole valinnanvaraa, hän päättää yrittää etsiä tulenarkaa asekätkennän toteutuksen lakanaa. Meniköhän Konstigilla nyt hieman överiksi, tuumaa lukija. Kirjailijalla on kuitenkin varattuna yllätys, mutta se paljastuu vasta kirjan lopussa. Moni kirjan kummallisuus ja epäuskottavuus saa sen myötä luontevan ja näppärän selityksen.

Viimeinen kaatunut jännittää, hirvittää ja lopulta yllättää. Vaaran vuodet -trilleriä en ole lukenut, mutta Viimeisen kaatuneen jälkeen tiedän haluavani lukea. Lukijan luottamus tarinaan on samalla tunnustus kirjailijalle. Ja aivan kuin olisin itse ollut sodan jälkeisessä Joensuussa ja Lieksassa, kaukana kaikesta ja kuitenkin juuri siellä lähikosketuksessa sodanjälkeisten kuukausien suomalaiseen elämään.

Mutta kuka oli viimeinen kaatunut? Riippuu lukijan tulkinnasta, mutta itse annan romaanin nimen aseman Lieksan rajavartiolaitoksen fyysisesti ja henkisesti luhistuneelle Tahvanaiselle, vaikkei hän jää kirjassa viimeiseksi kuolleeksi. Kaatuminen on rajattu käsite.

Joonas Konstig: Viimeinen kaatunut. WSOY 2021, 272 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Neljä vuotta sitten Helsingin Sanomat raportoi Hangon Tulliniemessä tehdyistä Saksan armeijan kauttakulkuleirin Durchgangslagerin (1942−1944) kaivauksista. Leirin kautta kulki noina vuosina kymmeniä tuhansia saksalaissotilaita ja leirillä asui samanaikaisesti 4000 sotilasta. Loppuvaiheessa osa heistä oli ukrainalaisia, jotka oli siirretty suomalaisten pitämältä Hangon venäläisvankileiriltä Saksan Durchsgangslageriin. Kaivaukset kertoivat ukrainalaisten elämästä leirillä. Löytyi nuotioiden pohjia, tyhjiä säilykepurkkeja ja pieniä tarve-esineitä.

Katja Kallion romaanin Tämä läpinäkyvä sydän mukaan vankien siirto toteutettiin Suomen ja Saksan välisenä sopimuksena ja ukrainalaiset siirtyivät leirille vapaatahtoisesti, siis vaihtoivat puolta. Vaikka venäläisten vankileiri oli äärimmäisen eristetty eivätkä sotavangit ymmärtäneet ruotsia tai suomea, käsitys Neuvostoliiton todennäköisestä voitosta oli levinnyt ja sen myötä tietoisuus omasta kohtalosta heidän Neuvostoliittoon luovuttamisensa jälkeen. Perheidensä pariin he eivät pääsisi. Vangeiksi joutuneita odottaisi kova tuomio. Kun vaihtoehdot olivat pelkästään huonoja, osa suostui siirtymään sotilaiksi Saksan joukkoihin, uudelleenkoulutuksen jälkeen.

Tämä kaikki toimi Katja Kalliolle oivalluksena Hangon sotavankiaiheiseksi romaaniksi Tämä läpinäkyvä sydän. Teos on rakkauskertomus, osapuolina suomenruotsalainen hankolaisnainen Beate ja suomalaisten pitämän vankileirin ukrainalainen sotavanki Ivan.

Katja Kallio kirjoitti jälleen hienon romaanin Hangon historiasta. Kuva Elsa K

Romaanillaan Katja Kallio jatkaa Hangon lähihistoriaan kiinnittyvää fiktiotaan, jota hänen tuotannossaan edustaa vuonna 2013 ilmestynyt ensimmäisen maailmansodan aattoon sijoittuva kylpyläromaani Säkenöivät hetket. Tuolloin Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan ja Hangon kylpylä oli Pietarin vauraiden seurapiirien tavoiteltu kesäkauden asumiskohde. Kun sota syttyi, venäläiset pakenevat paniikin vallassa ruuhkaisissa junissa takaisin Pietariin. 

●●●

Tämä läpinäkyvä sydän on siis rakkaustarina. Ei siviilien ja sotavankien välille voinut syntyä suhdetta. Jo nälkiintyneelle pakkotyövangille pienen syötävän antaminen säälistä oli maanpetoksellinen teko. Eikä antamiseen olisi ollut mahdollisuuttakaan. Välissä olivat piikkilanka-aidat ja vartiosotilaat. Siviilit ja pakkotyövangit pidettiin etäällä toisistaan. Leirin liepeiltä tuli pysytellä poissa.

Ja silti syttyi kahden ihmisen, naisen ja miehen, vapaan naisen ja vihollisia edustavan sotavangin välillä mahdoton suhde.

Beaten perhe pääsi palaamaan Hankoon sen jälkeen, kun jatkosodan sytyttyä Hangosta vetäytymään joutuneen puna-armeijan teiden varsiin ja maastoon asentamia maamiinoja ja asuinrakennuksiin viritettyjä lankamiinoja oli saatu puretuksi. He, Kreutzmanit, palasivat ensimmäisten joukossa: kalastajaisä, siivoojaäiti, tyttäret Harriet, Beata ja Sylva sekä Beatan avioton lapsi Agnes. Agneksen oli siittänyt ennen sotia ruotsalainen Hangossa viipynyt merimies. Langenneen häpeän paossa Beate oli synnyttänyt lapsensa Ruotsissa. Hangossa osattiin juoruta ja panetella. Perheen aikuistunut poika Cyrul on rintamalla. He eivät tiedä, missä. Sotasensuuri poistaa harvoin saapuvista kirjeistä paikannustiedot.

Kun Suomi talvisodan rauhansopimuksen mukaisesti joutui vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle, Kallion mukaan evakuoiduilla hankolaisilla oli aikaa vain pari viikkoa poistua ja he raahasivat mukanaan kaiken paitsi kotiensa seinät. Avain piti jättää ulko-oveen. Moni repi lavuaarin ja lämpöpatterit seinistä ja tuhosi muovimaton. Se oli puna-armeijalle tyrmistys, venäläiset kun luulivat tulevansa kalustettuihin koteihin. Kun venäläiset jättivät miinoittamansa Hangon, he tuhosivat kaivot vierittämällä niihin eläimenraatoja. Monesti oli potta tyhjennetty rakennuksen sisälle. Entisestä leipätehtaasta löytyneisiin jauhosäkkeihin venäläiset olivat kaataneet petrolia. Hankolaiset kauhoivat paakkuuntumia pois ja käyttivät osan jauhoista. Kaikki sellainen ruoka maistui petrolille. Viha oli juurtunut syvälle.

Kreutzmanien koti oli maalattu kirkkaan siniseksi. He eivät ensin tunnistaneet taloa entiseksi kodikseen. Ensitöikseen talo maalattiin punaiseksi ja ikkunapielet valkoisiksi.

Suomessa oli raju elintarvikepula erityisesti vuonna 1942. Vankileireillä nähtiin kirkuvaa nälkää. Kerran yksin ollessaan Beata lapioi pihalla lunta ämpäriin, sillä kaikki käyttövesi piti sulattaa lumesta saastuneen kaivon vuoksi. Hän näki ensimmäistä kertaa sotavangin.
”Tulit peuranpolku pitkin ja kyyristyit pihan peränurkkaan. Näytit siellä ihan kivenmurikalta. Kyyristelit paikoillasi kuin sinulla ei olisi päätä lainkaan. Taisit kaivaa jotakin lumen alta, etsit ehkä tunkiota ja sieltä jotain suuhunpantavaa. Harmaan manttelisi selässä oli suuri valkoinen V-kirjain.”

Kun heidän katseensa kohtaavat, mies tulee hieman lähemmäksi ja sanoo sanan Ljebä. Se on kuin rukous.
”Sydän riuhtoi rinnassani järjiltään säikähtyneenä, ja jalkani olivat alkaneet vapista. Me erehdyttiin, sydän kiljui. Ne eivät olekaan lähteneet täältä. Tämä on ansa.”

Kestää tovin, kunnes Beate tajuaa miehen sotavangiksi, jollaisten ei pitäisi voida hiiviskellä heidän pihanurkissaan. Hän päättää antaa miehelle muutaman silakan tyhjän ruokakomeron silakkanelikosta sanomalehteen käärittynä.”Mustat sulat pyyhkivät poskiasi kuin näit silakat”. Mies sanoi spasiba. Voiko niin tuuheita silmäripsiä olla kenelläkään? Beata ajattelee.

Siitä lähtien Beate etsi tilaisuutta nähdä ja tunnistaa tuon miehen, kun näki joukon vankeja, töihin vietäessä tai sieltä tuotaessa. Joskus hänen onnistui tunnistaa häivähdys ja joskus hänellä oli tunne, että mies tunnisti hänet. Beateen on roihahtanut polte. Kerran leirin liepeillä liikkuessaan hän kuuli piikkilankaverkon takana huudettavan sanan Grinin ja sen seurauksena tuo mies tuli ulos parakista. Mies oli saanut henkilöllisyyden. Beate alkoi rakentaa hänen identiteettiään mielikuvituksensa varassa, kuvitteli tämän odessalaiseksi opettajaksi, sillä vangit olivat kaikki tyynni ukrainalaisia.

Katja Kallion romaanin rakkaustarinaa ei ole syytä kertoa, mutta viiltävä se on. Kun veri huutaa toisen lähelle, kaikki muu muuttuu merkityksettömäksi: sota ja sen osapuolet, isänmaa, maanpetturuus ja epäisänmaallisuus, vangeille rikkeistä koituvat raipparuoskinnat. Jos karkasi leiristä, mutta palasi pian oma-aloitteisesti, ruoskinnan määrä puolittui siihen nähden, että oli jäänyt kiinni.

He kohtasivat metsätiellä, kun mies ilmestyi hänen eteensä. Ensin mies pisti käden sydämensä päälle ja sanoi koko nimensä, Ivan Ivanovitš Grinin. Beate oli kertonut oman nimensä aiemmin samalla tavalla käsi sydämen päällä. Kolmen vuoden aikana he onnistuvat kohtaamaan metsän suojassa kolme kertaa eikä se kestänyt montakaan minuuttia. Yhteistä kieltä ei ole. Mutta sitä ei noihin hetkiin tarvittu. Mies ohjasi Beaten paljaan raajan oman haalarinsa leveään lahkeeseen kiinni hänen laihaan jalkaansa. Heistä tuli yhtä.

Heidän rakkaudellaan ei ollut tulevaisuutta. Silti sen, mitä heidän välillään tapahtui, sen Katja Kallio kuvaa väkevästi ja kauniisti. Heitä veivät heitä vahvemmat voimat. Ja silti oli oltava kaikki aistit virittyneinä. Oli opittava olemaan kekseliäs ja ovela.

Kun Suomi tekee erillisrauhan, rauhanehtoihin kuuluu saksalaisten poistaminen Suomen maaperältä kahden viikon sisällä. Hangosta Saksa evakuoi Lagerin sotilaat puolustamaan Saksaa länteen etenevää puna-armeijaa vastaan. Siinä hässäkässä sotilaita on karannut, samoin sotavankeja. Yksi laivamatkasta paennut on Ivan. Mutta ei hän usko utopistiseen tulevaisuuteen. Hän on päättänyt ratkaista kohtalonsa toisin.

”Tuuli on seisahtanut. Viimeinenkin laiva on lähtenyt satamasta. Kohta on pakko nousta. On luovuttava sinusta. On varmaan parasta tarttua sinusta kainaloiden alta ja kiskoa sinut mereen. Joudun uimaan sinun kanssasi jonkin matkaa, mutta onneksi tässä tulee äkkisyvää. Vesi on jäätävää ja on pilkkopimeää, mutta ranta on minulle tuttu. Minä kyllä pääsen takaisin.”

Beaten ja Ivanin fiktiivinen rakkaustarina on poikkeuksellinen, muttei mahdoton tai epäuskottava. Intohimo murtaa esteitä ja saa altistumaan hengenvaaraan. Beate menettää rakastettunsa, mutta kolmas rakastelu metsän kätköissä, se jossa kohtaamisen mahdollistajana oli pikkusisko Sylvan saksalainen miesystävä Werner, se loi uuden elämän. Beate tietää, että hänessä sykkii toinenkin sydän, aivan pieni vielä.

●●●

Tämä läpinäkyvä sydän on kuvaustani moniulotteisempi. Tärkeää on Beaten vaikea suhde tyttärensä Agnesin kanssa. Myös isosisko Harriet rakastaa Agnesia ja Agnes tätiään aina siihen mittaan, että sisarusten välille syntyy jonkinasteinen valtataistelu lapsesta. Vain taistelemalla lapsensa luokseen murtamalla Agnesin uhma ja vastarinta Beate löytää lapsensa tämän sortuneen puolustusmuurin takaa. ”Mikset tullut hakemaan aikaisemmin”, syyttää nyt lapsi äitiään ja tarkertuu tähän kiihkeästi itkien.

Herkkä ja arka on myös Beaten suhde pikkusisko Sylvaan, joka Lagerin kanttiininpitäjänä saa muun perheen silmissä hälyttävän naisellisia ja eroottisia lahjoja saksalaisilta. Mutta Sylvan suhde Werneriin osoittautuu aidoksi ja Wernerin aikeet vilpittömiksi, vaikkei silläkään rakkaustarinalla ole saksalaisten nopeassa vetäytymismyrskyssä jatkumisen mahdollisuuksia.

Kolmen eri-ikäisen sisaruksen keskinäisväleissä on rosoa ja lämpöä. Kaunis, inhimillisyyttä henkivä tarina nostaa näkyviin ihmisen oikeutetun kaipuun toisen ihmisen luo. Kaipuu rikkoo yksilöiden sisällä sodan rintamalinjat murskaamalla tomuksi käsityksen vihollisuuksista ja vihollisista.

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021, 267 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö

Timo Soinin Yhden miehen enemmistö on siinä määrin valloittava ja vallaton poliittinen muistelmateos, että lukijan on vaikeaa edetessään pitää kaiken aikaa käsijarrua päällä. Mutta miksi lukea muistelmat poliitikolta, joka on keikkunut lähivuosikymmenet julkisuuden valokiilassa ja josta lukija siksi tietää kohtuullisen riittävästi? Jos lukija on itsekin poliittinen eläin (riippumatta poliittisesta asemoitumisesta). häntä kiinnostaa kirjoittajan näkökulma ja tulkinnat. Muistiin palautuu paljon jo unohtunutta lähihistoriaa.

Soini kertoo pyrkivänsä olemaan rehellinen ja avoin. Ihan kaikessa hän ei ole. Ei hän avaa omia juoniaan neuvotellessaan vuonna 2007 Jussi Halla-ahon liittymisen perussuomalaisiin ja mahdollistamalla sitä kautta hommafoorumilaisten vuonna 2017 toteuttaman puolueensa vallankaappauksen. Aivan sääntöjen puitteissa kaappaus tapahtui. Jokaisella jäsenellä oli osallistumis- ja äänioikeus ja halla-aholaisten suljettu 700 kannattajan Facebook-ryhmä takasi lopputuloksen. Soinille se on valjennut jälkiviisautena.

Yhden miehen enemmistössä Soini sivuuttaa Halla-ahon tulon ja sen taustat. Tapahtuma on yksiselitteisesti kerrottu Lauri Nurmen kirjassa Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta (Into 2020). Halla-aho etsi poliittista alustaa, jonka kautta edistää Suomen Sisun ideologisia tavoitteita. Soinilla oli nousuhumala, motiivina ahneus paisuttaa puoluettaan.

●●●

Yhden miehen enemmistö on tarina miehestä, joka uskoi asiaansa. Hän on vakaumuspoliitikko. Vakaumus syntyi aatteesta ja uskosta. Niiden edestä hän oli valmis panemaan itsensä likoon yli 40 vuotta. Politikointi jäi, kun hän käänsi avainta kotiovessa Espoon Iivisniemessä. Perhe on hänelle politiikkaa tärkeämpi, niin hän väittää. Vakuuttavasti hän pystyy sen kirjassaan ilmaisemaan.

Kirja luo kuvan miehestä, josta on ainakin jossain määrin pakko pitää, vaikka käsijarru olisi päällä. Soini on karismaattinen ja varsin symppis tyyppi. Karisman perustana on välittömyys ihmisiä kohtaan, sanavalmius ja huumori. Huumorilla hän sulatti monet vastarinnat. Hän toistaa kirjassaan pitävänsä ihmisistä ja sitä ei käy epäileminen. Hän solahtaa ihmisten, herrojen ja narrien, joukkoon ja viihtyy. Hänen poliittista alkukotiaan Suomen Maaseudun Puoluetta SMP:tä itseoikeutetusti johtanut Veikko Vennamo tukijoukkoineen kutsui SMP:tä unohdetun kansan puolueeksi. Sitä se taisi oli.

Timo Soini kertoo kolunneensa vuosikymmenten saatossa Suomessa joka kolkan moneen kertaan. Ei kuulemma tarvitse karttaa. Hänellä on erinomainen nimi- ja kasvomuisti. Kun SMP:llä ja sen tuhkalle rakennetulla perussuomalaisilla ei ollut rahaa, Soini yöpyi vaalikiertueillaan jonkun kannattajan kodissa, peräkammarissa, aitassa, missä milloinkin. Yöpymisiltaisin tuli käydyksi läpi piirongin päällä olleet valokuvat, tyttären rippikuva, toisen ylioppilaskuva ja pojan armeijakuva, vaarit ja mummot. Heidän kaikkien elämästä seisoi halukkaasti vieraalle kertomassa perheen äiti. Soini kuunteli ja imi itseensä ihmisten tarinoita ja elämäntaustoja, poliittista ymmärrystä ja pääomaansa.

Toreilla ja turuilla hän nousi käännetyn olutkorin päälle, koska pikkuisen ylempää näki lähellä seisovien ilmeet ja tiesi, mikä asia ja miten esitettynä puri kuulijoihin. Pääsääntöisesti hän kokosi ympärilleen väkeä, äimistelijöitä, uteliaita, ihailijoita ja vastustajia kuin kukkiva kirsikkapuu kimalaisia. Aina ei kuitenkaan väkeä ollut sankoin joukoin. ”Joskus torilla oli vain kaksi pulua ja niistäkin toinen lensi pois.”

●●●

Timo Soinin poliittinen ura on pitkä ja moninainen. Hän liittyi 16-vuotiaana lukion ensiluokkalaisena vastoin vanhempiensa poliittista vakaumusta SMP:hen. Hän luonnehtii itseään lukiovuosina hyvällä itsetunnolla varustetuksi mutta räväkäksi koululaiseksi, joka osasi käyttäytyä ihmisiksi. Hän ei ollut koulukiusattu tai ylenkatsottu, kuten kenties jotkut Vennamon puolueen jälkikasvut. Helsingin yliopistossa hän opiskeli valtiotieteitä. Poliittinen ura eteni SMP:n nuorisojärjestön pääsihteerin pestistä emäpuolueen järjestösihteeriksi, siitä varapuheenjohtajaksi ja lopulta puoluesihteeriksi aina SMP:n konkurssiin ja loppumiseen saakka 1995.

Hän oli 33-vuotias valtiotieteen maisteri vailla poliittista kotia ja työtön. SDP houkutteli häntä ammattiyhdistyspoliitikoksi. Tarjous lämmitti mieltä, mutta mies ei lähtenyt. Hänestä ei ole sosialistiksi.
”Keskusta teki tuolloin kolossaalisen virheen. Lähestymällä SMP:n jäljellä ollutta ydinryhmää siinä historiallisessa tilanteessa olisi ollut jotakin tehtävissä.”
Ehkä niin, mutta tuskin siitä kihlauksesta olisi koitunut kovin pitkäkestoista. Emme päässeet näkemään.

Seuraavana vuonna neljä tunnettua SMP:läistä kokoontui Saarijärvellä, tapaamaan toisiaan. Mukana oli SMP:n ainoa kansanedustaja Raimo Vistbacka, kaatuneen puolueen kokenut ratsu Urpo Leppänen, puolueensa rahoja myöhemmin kavaltanut Kari J. Bärlund ja Soini. Syntyi ajatus uuden puolueen perustamisesta SMP:n organisaation ja kannattajakunnan varaan. Nimen taisi keksiä Urpo Leppänen. SMP:n paikallisosastot muutettaisiin sääntömuutoksella perussuomalaisten paikallisosastoiksi. Soini valittiin pystyyn rykäistyssä puoluekokouksessa muutamien satojen paikalle tulleiden voimin puheenjohtajaksi. Rahaa ei ollut, intoa ja aatteen paloa siitäkin edestä.

●●●

Soinin onnistui päästä eduskuntaan kolmannella yrittämällä. Edellisten vaalien tappiot karvastelivat mieltä. Vuonna 2003 hän teki läpimurron kristillisdemokraattien kanssa solmitun vaaliliiton turvin. Se merkitsi hänelle voittoa kuninkuuslajissa.
”Kansanedustajuus on politiikan kultamitali. Tämä ensimmäinen oli maukkain, parhain ja ikimuistoisin.”
Vaalien ja sen tuloksen sijoittaminen melkein kirjan alkuun kertoo tapahtuman suurimerkityksellisyydestä hänelle itselleen ja puolueelleen. Kansanedustajuus toi näkyvyyttä ja tukevamman aseman.

Eduskuntaan pääsi samanaikaisesti myös Itä-Helsingin olutkuppiloiden kantaväen sankari, Tony Halme. Soini kutsuu Halmetta perussuomalaisten kantoraketiksi. Vaikeuksia hänen eduskuntataipaleellaan kertyi ja Halme päätti vuonna 2010 elämänsä oman käden kautta. Mutta tunnustetusti hän veti äänestäjiksi lähiöiden poliittisesti passiivista kansanosaa.

Timo Soinin poliittista uraa on tarpeetonta ryhtyä kertaamaan. Lähihistoria on lähellä. Summa summarum: Soini valittiin kansanedustajaksi neljissä perättäisissä vaaleissa (2003, 2007, 2011 ja 2015). Hänet valittiin kerran (2009) Euroopan parlamenttiin, kahdesti (2006 ja 2012) presidenttiehdokkaaksi ja kerran (2015) ministeriksi. Espoon kaupunginvaltuutettu hän oli 20 vuotta vuodesta 2000 alkaen. Yhden miehen enemmistössä ei jää epäilyksen häivää, etteikö nelivuotinen urakka Juha Sipilän hallituksen ulkoministerinä olisi ollut miehelle uran makean mehukas ja mieluinen huippu.

Soini sitoutui hallitusohjelmaan ehdottomalla lojaaliudella, vaikka tiesi ja tajusi, ettei edes eduskuntaryhmä kokonaisuudessaan saati kannattajakunta ”pysynyt mukana”. Napinaa ja kapinaa riitti ja tyytymättömyys yltyi päätyen PS:n vuoden 2017 Jyväskylän puoluekokoukseen, missä 20 vuotta puheenjohtajana puolueensa rekeä vetänyt Soini ei tavoitellut jatkoa. Hän kertoo tajunneensa heti kokousväkeä nähtyään Jussi Halla-ahon peittoavan hänen suosikkinsa Sampo Terhon. Mutta pahempi oli vielä edessä. Kaappaus näytti kasvonsa, kun Soinin sanoin ”laajasti arvostettu puolustusministeri”, filosofian tohtori Jussi Niinistö syrjäytettiin ”kopiomaisteri” Lauri Huhtasaarella ja ”kirsikaksi kakun päälle tuli kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen valinta toiseksi puheenjohtajaksi”. Railo oli revennyt ammottavaksi.

●●●

Soini ei kaihda osoittamasta omienkaan joukosta inhokkejaan. Heihin lukeutui myös Suomen Sisun Sebastian Tynkkynen, jonka Soini onnistui erottamaan kerran, muttei pysyvästi. Halla-ahoa hän kai tervehti muttei seurustellut.

Mutta ihmiskuvauksessa hallitseva ja vallitseva on läpi kirjan ihmisten aidonmakuinen arvostus ja kunnioitus. Hän nostaa esiin nimeltä suuren joukon tavallisia rivipuurtajia. Suhde ihmisiin on lämmin ja aito. Sama korostuu hänen kuvatessaan varsin seikkaperäisesti ulkoministerin työsarkaansa. Hän jakaa kiitoksensa ja kehunsa ulkoministeriön virkamieskunnasta lukuisille kokeneille asiantuntijoille ja avustajille. Hänen, kuten muittenkin ulkoministereiden, taipaletta oli tasoittamassa suuri joukko osaajia. Suomen ulkopoliittinen hallinta on tukevissa käsissä. Ministerin ei anneta mokata. Hänen osallistumisensa vuonna 2018 Ottawassa abortinvastaiseen iltavigiliaan laskettiin Suomessa sellaiseksi. Nousi julkinen meteli ja hän sai eduskunnalta huomautuksen.

Hän tiesi olleensa ulkoministeriksi tultuaan hämmentävä ei-toivottu henkilö, mutta tietää myös sulattaneensa routaa käytöksellään ja työnäytöillään. Olli Rehniä siellä oli odotettu.”

Kansainvälisillä foorumeilla Soini tuntuu liikkuneen kuin hyvin öljytty sukkula, käsiteltäviin asioihin mahdollisimman hyvin ennalta perehtyneenä, hyvien avustajien ja diplomaattien tukemana, riittävän itsevarmana ja vapaamuotoisen, huumorilla mehustetun seurustelun hallitsevana. Hieman itseäni huvitti hänen uskonsa siihen, että monista korkea-arvoisista valtiomiehistä ja ulkoministereistä tuli hänen ystäviään. Politiikassa henkilösuhteet ovat katoavaisia. Asemat miehitetään nopsasti uusilla kasvoilla. Mutta ehkä joskus kahden eläkkeelle tai sivuun siirtyneen, ammoin yhdessä saunoneen tapaaminen toteutuu hilpeän jälleennäkemisen ja muisteluksen merkeissä. Ainakin Soinilla tuntuu olevan siihen tahtoa ja valmiutta.

●●●

Timo Soini ei sijoita itseään eikä SMP:tä tai perussuomalaisia oikeisto−vasemmisto-janalle. Vasemmistolainen ei hän ole. Se tuli selväksi hänen letkauksestaan presidentinvaaleja edeltävässä vaalikeskustelussa MTV3:ssa 2006. Oli puhuttu virkanimityksistä ja palkkioviroista ja aiheeksi nousi Erkki Liikasen nimitys Suomen Pankin pääjohtajaksi. Soinin heitto, ”Aina ei pidä nimittää sosialistia, kun se on mahdollista”, oli saanut salissa naurun repeämään. Veikkaan, että tokaisijan hekotus oli äänekkäin.

Sipilän hallituksen vuosina Soinissa näyttää nousseen toistuvasti kiukku kokoomusta kohtaan. Soini kuvaa, miten kokoomus jarrutti hallitusohjelmassa sovittua sote-uudistusta kaikin mahdollisin keinoin vänkäämällä hanketta niin, että se karahti aina kiville perustuslakivaliokunnassa. Turhauduttiinhan siitä myös keskustassa. Muistan Hanna-Kaisa Heikkisen tuskaantuneen puuskahduksen ”mehiläisistä ja pörriäisistä” soten ympärillä. Juha Sipilää Soini näyttää arvostaneen ja arvostavan edelleen. Mies on joutunut hänen mielestään kohtuuttoman nuijimisen kohteeksi. Hallitus toteutti lopussa kaatunutta sotea lukuun ottamatta lupauksensa ja sai paljon hyvää aikaan. Valtion velkaantumisen taittamisesta, kilpailukyvyn palauttamisesta ja työllisyyden nostamisesta vallitsi laaja kansallinen yksimielisyys jo ennen vaaleja eikä leikkausten välttämättömyyttä ollut salattu.

Uskonnollisuus ja siinä vakaumuksellinen katolilaisuus nousee Yhden miehen enemmistössä varsin korostetusti esiin. Soini käy kirkossa ja rukoukset kuuluvat hänen arkeensa. Katolilaisuudesta seuraa hänen politiikassaan monia seikkoja, jotka karahtavat useimmissa suomalaisissa: jyrkkä ja ehdoton abortin vastustus sekä naispappeuden ja avioeron vastustus. Timo Soini on arvokonservatiivi, isänmaallinen ja humanistinen ihmisten ymmärtäjä, mutta abortti-, naispappeus- ja avioliittokannoissaan järkähtämätön. Sementoituneita kantojaan hän perustelee kirjassaan. Hän väittää tehneensä paljon naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi raadollisessa eriarvoisuuden maailmassa. ”Ulkoministeriössä se muistetaan”, hän vakuuttaa.

Jäikö politiikka ex-poliitikon selän taakse? Todennäköisesti. Mieli kaihertaa kuitenkin Euroopan Unioniin parlamentaarikoksi. Mutta siihen hän tarvitsisi tukevan poliittisen astinlaudan, jollaista ei ole näköpiirissä. Nykyinen PS se ei ole. Entisen puolueensa nykymeno ei häntä muutenkaan miellytä.

Timo Soini: Yhden miehen enemmistö. Otava 2021, liitteineen ja hakemistoineen 367 sivua. Kirjassa on valokuvaliitteet.  

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan Pyhän Ristin kirkko sai arvokkaat seinämaalauksensa arvattavasti vuonna 1513. Ei kopealla ja kunnianhimoisella kirkkoherra Petrus Herchepaeuksella tai Ruotsista saapuneilla kirkkomaalareilla voinut olla aavistusta siitä poliittisesta myllerryksestä, joka muuttaisi pian kaikkien elämän. Tuona vuonna 1513 Tanskassa nousi valtaan kuningas Kristian II, pian Kristian Tyranniksi kutsuttu. Voitettuaan häntä vastaan taistelleet Sten Sture nuoremman joukot hän otti valtansa alle myös Ruotsin ja kaupan päällisiksi tuon ajan Itämaan, Suomen. Sten Sturen kannattajat leimattiin kerettiläisiksi ja heidät Kristian mestautti julkisesti Tukholman verilöylyssä kruunajaispäivänään 1520. Tapettuja, enimmiltään rälssien edustajia, oli 80−100.

Verilöyly kerrotaan myös Anneli Kannon kirjan kanssa samanaikaisesti ilmestyneessä Jari Tervon Mikael Agricola -romaanissa Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Tukholman Historiska museetissa tuo historian verinen vaihe kuvataan korostetun dramaattisesti. Useasti olen sen äärellä viipynyt.

Verilöyly johti Kristianin omaan kukistumiseen ja Kalmarin unionin loppuun. Häntä vastaan nousi valtaneuvos Erik Vaasan poika Kustaa, joka kohosi Ruotsin kuninkaaksi 1523. Saksassa oli augustinolaismunkki Martti Luther julkaissut viisi vuotta aiemmin teesinsä, joilla hän uskonluopiona irrottautui Paavin kirkosta ja loi Vatikaanista irrallisen luterilaisen kristinuskon haaran. Kustaa Vaasalle Lutherin huimapäinen käytös avasi vallanlujittamisen mahdollisuuden. Vain neljä vuotta kuninkaaksi valintansa jälkeen hän toteutti uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä, anasti katolisen kirkon omaisuuden valtiolle ja muutti kuninkuuden perinnölliseksi. Kustaa Vaasan tekojen seuraukset heijastuivat myös meren taakse Suomeen. Tanskan Kristianin kannalle asettunut Turun hiippakunnan piispa Arvid Kurki pakeni henkensä edestä ja hukkui pakomatkallaan uppoavan laivansa mukana. Hämeenlinnasta käsin maallista valtaa pitänyt linnanherra Åke Tott menetti päänsä.
Historia ei muista Kustaa Vaasaa lempeämielisenä hallitsijana.

●●●

Mistään tällaisesta Anneli Kannon Rottien pyhimys ei kuitenkaan kerro, vaikka mainitsee Kurjen ja Tottin kohtalon romaaninsa viimeisessä lauseessa. Siitä lukija tietää, että Hattula ja ympäröivä Häme siirtyivät eri aikakauteen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun maalipinta oli kuivunut Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvista ja taiteilijat siveltimensä pakattuaan lähteneet jalkapatikalla pitäjästä kohti Turkua. Anneli Kannon kirja sijoittuu historian nivelkohtaan. Silti se on yltäkylläisesti katolisesta uskosta ja keskiajasta kertova romaani. Rottien pyhimys on läpikotaisin keskiaikakirja.

●●●

Vaikka Kannon teos on romaani maalarimestareiden puoli vuotta kestäneestä ahkeroinnista seitsemänä päivänä viikossa aamun valkenemisesta siihen asti, kun kirkossa ylipäänsä näki työskennellä, kirja on draamaltaan kertomus arvovallasta ja sen mahdollistamasta vallasta. Nehän ihmisten keskinäisessä elämässä vallitsevat, vaikka ne pyritään peittämään ja kiistämään. Rottien pyhimyksessä arvovaltajännitteitä on useita.

Pyhän Ristin kirkon kylässä Hattulan Hurttalassa jännite kipunoi kirkkoherran Petrus Herchepaeuksen ja kirkkoisäntä, kirkkoväärti Klemetti Mikonpojan välillä. Herchepaeus on nimensä latinistanut Härkäpään mahtitalon kurittomana Pekka-poikana muistettu ja Mulli-Pekaksi lapsena kutsuttu, vasta Uppsalan yliopistosta valmistunut, latinankieltä omaksunut pappi. Klemetin maatila on pappilaa vauraampi ja sen Klemetti osoittaa kutsumalla Ruotsista lähetetyt valtakunnan taitavimmat kirkkomaalarit, mestari Andreas Pictorin ja mestari Martinuksen sekä heidän kaksikielisen oppipoikansa Vilppu Mikonpojan kotiinsa asumaan. Talo tarjoaa aamulla suuruksen, illalla murkinan, eväskorin kirkkoon mukaan ja jopa maalareille välimatkan taittamiseen hevoskyydin. Kirkkoherraa moinen näyttämisenhalu kaihertaa.

Tapahtumista surkuhupaisimmat ja kohtalokkaimmat juontavat lapsenkasvoisen kirkkoherran halusta osoittaa arvokkuutensa ja vahvistaa arvovaltaansa pyhäinjäännöksen ja pyhän ristin juhlassa, toukokuisessa internio cruciksessa. Muuttolinnut ovat tulleet, kevät on kesäinen ja peltotyöt jo tehdyt, mutta kulkueen Pyhän Ristin kirkolta Tyrvännön kirkkoon pilaa ankara takatalvi, joka murhaa pystyyn vähäiset mukaan uskaltautujat. Kuin ihmeen pelastamana kylmetystautivuoteeltaan selvinnyt Herchepaeus heittäytyy kesällä kirkkotaiteen arvioijaksi ja haluaa nähdä keskeneräiset maalaukset. Hänet tuomiokapituli oli nöyryyttävästi ohittanut kirkon kuvista päätettäessä. Hän etsii hyvitystä. Hän saa raivokohtauksen kirkon tuhoamisesta ja hakee tuomiolleen vahvistusta tuomiokapitulista. Töiden väliarvioijaksi suostuu tulemaan vain kaniikki Olavus, joka on tyytyväinen maalarien kädenjälkeen, mutta sen sijaan antaa nuhteita kirkkoherralle ja kirkkoväärtille pyhäinjäännöksen huolimattomasta varjelemisesta. Rukiin jyvän kokoinen Jeesuksen ristin siru kun on arvokkaampi kuin itse kivikirkko.

Ja niinhän siinä käy, että pyhäinjäännöslipas varastetaan ja Anneli Kanto joutuu kertomaan myös maallisen vallan brutaaleista keinoista puristaa tunnustus siltä, joka moisen rikoksen on rohjennut tehdä. Vanhimmalta kirkkomaalarilta Andreakselta poltetaan Hämeenlinnan kuulusteluissa jalkapohjat. Kirkkohan oli sentään internio crusiksesta myöhäissyksen exaltatio crucikseen asti ulkopuolisilta salvattu.

Arvovaltakamppailuista surkuhupaisin on käyty jo ennen maalareiden Hattulaan saapumista. Tuomiokapitulissa jokaisella on ollut oma käsitys, mitä kuvakertomuksia ja ennen kaikkea mitä pyhimyskuvia kirkon seinillä tulee näkyä. Tiukan kantansa olivat ilmaisseet Turun piispa, apulaispiispa, tuomiorovasti, arkkidiakoni, arkkipresbyteeri, prelaatti ja kadettikoulun rehtori. Tingityllä hinnalla saattoi maalata 150 kuvaa, mutta lista nousi kahteen sataan maalaukseen. Mestari Martinus oli ollut selväjärkinen ja tiukka neuvottelija. Maalaustyön kustantavalla linnanherra Åke Tottilla ja hänellä vaimollaan Märta Bengtsdotterilla oli kuitenkin omia vaatimuksia, Tottien aatelisvaakuna nyt ainakin.

Taiteilijoilla oli omat ehdottomat ennakkovaatimuksensa: kirkon sisäseinät tulivat olla sileiksi rapatut ja päältä kalkitut, puuseppien rakentamat telineet sekä siirreltävissä että turvalliset ja riittävän korkeat ja maalin tekemisessä tarvittavan poltetun kalkin tuli olla peräisin Aalannista Krakanesin kalkkivuoresta. Muu kalkki pilaisi värien kirkkauden. Rahoittaja ja tuomiokapituli tuli pitää tyytyväisinä. Seurakuntalaisten tuomio tai ihastus tulisivat jälkikäteen. Yhdestä maalarit eivät tinkineet: vaikka kirkko määräsi kuvien aiheet, he päättävät maalaustavan tai taiteelliset ratkaisunsa.

●●●

Sisällissodan valkeakoskelaisia punikkinaisia kuvattuaan Anneli Kanto siirtää lukijansa keskiajan loppuun ja nostaa estraadille hyljeksityn hattulalaisen naisen Pelliinin, kirkkomaalareiden taitavvan apurin.

Anneli Kannon Rottien pyhimys on emansipatorinen romaani aikakaudesta, jolloin naisella oli arvoa vain keittiössä ja miehen sängynlämmittäjänä tai rahvaannaisella ei aina arvoa edes ihmisenä, kuten kirjan Pelliini Rutgerintyttären on laita. Pelliini on kylän savenvalaja ja tiilimestari Rutgerin orpokasvatti, jo vauvana tämän hoivaan pelastettu. Pelliini on nuori mutta ruma, kourat suuret kuin sontalapiot, kolhonaamainen, suurikokoinen, karkeakäytöksinen ja vahva naisenkuvatus, jota kaikki tiilimestari Rutgerin kuoltua pelkäävät, karttavat ja ylenkatsovat. Mutta Pelliini on lahjakas piirtäjä ja hänen valmistamiensa saviastioiden koristekuviot herättävät Andreas Pictorin mielenkiinnon kirkkoväärtin murkinalla. Mistä kaukaa ulkomailta kipot mahtavat olla peräisin?

Kanto kirjoittaa romaaniinsa ilkikurisen käänteen. Niin paljon kuin kirkkomaalarit kammoavatkin naisia ja kokevat heidät Jumalan huoneen saastuttajiksi, hätä ei lue lakia, kun maalarit ovat suuressa pulassa oppipoika Vilpun menetettyä telineiltä tipahdettuaan työskentelykätensä ja sitä kautta mahdollisuutensa hiertää maaleja ja toimia sapluunamaalarina. Pelliini nousee kuin tuhkasta Rottien pyhimyksen päähenkilöksi ja sellaisena myös pysyy teoksen loppuun asti. Mainiota, Anneli Kanto!

Toki Kanto on kehitellyt romaaniinsa myös rakkaustarinan, ehkä yksipuolisen ja vain Pelliinin kuvitelmissaan ja eroottisesti heränneessä kehossaan uskotteleman ja mestari Martinuksen nautinnonhalussaan synnyttämän, mutta rakkaustarinan yhtä kaikki. Kiipeävälle Pelliinille tikapuita pitelevä Martinus harmittelee hameen alle kiskottuja tiilimestarin vanhoja housuja:
”Hän kaipasi ja himoitsi saada sieraimiinsa pesemättömän naisen imeläntunkkaista, ruokotonta ja kiihottavaa hajua, mutta heilahteleva hame heitti hänen silmilleen savea ja kiveä ja tiilimestari Rutgerin muinaisia pieruja.”

Pelliinistä tulee viikkojen aikana Hattulan kirkon korvaamaton apumaalari, johon molemmat mestarit oppivat nopeasti luottamaan. Tiilimestarin kasvattamana hän on saanut ruotsin ja saksan kielten taidon ja geeneissä varman sivellinkäden ja värisilmän sekä nopeat hoksottimet. Hänen työskentelynsä lajia kylässä ei tiedetä. Kai siivooja, mihin kukaan kirkossa häntä muuten tarvitsisi.  

Hattulan Pyhän Ristin kirkosta Kanto tekee Pelliini Rutgerintyttären kirkon, sillä siellä hän maalasi ja tarkasteli omaa ja mestareiden työn jälkeä:
Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen, tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvasta pettymyksestä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Kun maalausurakka on saatu päätökseen, vanha Andreas Pictor ottaa Pelliinin mukaansa. Työtähtäimenä on Lohjan kirkko. Ilman Pelliiniä mestari ei kykenisi, eihän hän uskalla edes nousta telineille ja kirkkomaalarin on pystyttävä työskentelemään huiman korkealla. Mutta ennen sitä, viimeisenä hänelle uskottuna työnään Pelliini maalaa sakaristoa. Sinne hän maalaa Kalukyllan, rotilta ja hiiriltä varjelevan suojeluspyhimyksen. Pelliini on kokenut usein vihlovaa nälkää, kun hänen vaivalla hankkimansa jauhopussin hiiret olivat yöllä rikkoneet ja tuhonneet sen kallisarvoisen sisällön.

●●●

Nautin suunnattomasti kaikesta siitä keskiaikatietämyksestä, joka Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä tulvii. Yksin Hattulan markkinahumun kuvaus valtavine tavaravalikoimineen on kerrassaan verraton. Pyhäinjäännöksissä vain inhimillinen mielikuvitus voi asettaa rajat. Pensseleiden suhteen taiteilijat ovat vaateliaita ja tarkkoja:
Siveltimiä ja hiilikyniä valmistivat Benedictuksen munkkiveljet mutta vaivalloisesta oravanhäntien näpertämisestä piti maksaa kova hinta.
− Harja on kömpelö, nahkariepu tarkempi. Jotkut on tehty pehmeästä jäniksen karvasta, karkeammat sian harjaksista. Vain valkoiset harjakset kelpaavat. Hienoimmat ovat oravan häntäkarvoista. Siveltimet ovat kalliita. Niitä pitää käsitellä kunnioittavasti ja pestä ne hyvin, kun maali on vielä märkää. Jos sivellin pääsee kuivumaan, se on kastettava savivelliin, niin että karvat säilyvät turvassa syöpäläisiltä. Karvat on sidottu yhteen vahatulla langalla. Hanhensulasta on leikattu pätkä, karvatuppo on työnnetty sulan putkeen ja taitavasti liitetty varteen, joista parhaat tehtiin vaahterasta, pyökistä ja katajasta, opetti mestari Martinus Pelliiniä.

Maailmankuva on kapoinen. Ei Hurttilasta kylän ulkopuolella ole juuri käyty. Rajallinen on kirkkomaalareidenkin tieto. Raamatun kertomuksissa tulee vastaan jalopeuraa, leijonaa, yksisarvista, viikunapuuta ja taatelipuuta. Ei ole edes mielikuvaa, miltä sellaiset kohteet voisivat näyttää.  Kuvakieli otetaan tutusta arjesta, kuten maalataan lapio Aatamin kouraan. Sen hattulalaiset ymmärtävät.

Kannon näppärä tehokeino on vältellä pilkkua. Tottahan välimerkki on hänen tietokoneessaan, mutta säästeliäästi hän on sitä käyttää. Lopputulos on viehättävä. ”Mehiläiset surisivat linnut tirisivät aurinko paistoi kirkon tiiliseinä hohkasi lämpöä jossain ammui lehmä ja meidän oli hyvä.”

●●●

Kirkkomaalausten tarkoitus oli opettaa lukutaidottomalle, latinaa ymmärtämättömälle kansalle Raamatun opetuksia ja tarinoita. Hattulan kirkon maalareilla on Anneli Kannon kirjassa kunnianhimoisempi tavoite, kuvittaa elämä kaikkinensa.
Me maalaamme kirkkoon maailman synnyn ja lopun ja kaiken sen välillä. Se on opetus kirkkokansalle, siinä se pieni pappi oli oikeassa vaikka pullistelikin itseään kuin sammakko. Kun ihmiset katsovat kuviamme, he ymmärtävät, miten maailmassa pitää elää. Kuvat näyttävät, mikä on Jumalan tahtoa vastaan ja mikä on Hänelle suosiollista.
Andreas viittoi kohti tyhjiä seiniä. Mielessään hän näki niille syntyvät kuvat ja värit ja selitti, että kirkon maalaaminen on työ, jonka suuruuden edessä maalari on vähäinen. Maalausten pitää kertoa kirkkoväelle, keitä ihmiset ovat, miksi olemme maailmassa ja mitä seuraa, kun maallinen elämämme kerran loppuu. Mitä on toisella puolella, jota aistimme eivät tavoita vaan jota voimme hatarasti kuvitella. Siitä suuresta ja kauhistuttavasta salaisuudesta pitää kuvilla antaa aavistus. Jumala aloittaa maailman ja hän sen lopettaa. Hän nostattaa vedet ja hukuttaa kaiken elävän, eläimet ja kasvit ja ihmiset kuten profeetta Jesaja kirjoittaa.
− Silloin maailma sammuu ja katoaa. Jää
pimeys, rauha ja hiljaisuus, liikkumaton kuin tyynen järven pinta, Andreas sanoi.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021, 408 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Yksi kommentti

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa

Kannen kuva: Olaus Magnus, Carta Marina

Uskonpuhdistaja, suomen kielen isä Mikael Agricola (noin 1510−1557) pitää itseään Jari Tervon romaanissa ennen muuta kääntäjänä. Silti hän – Tervon hänen suuhunsa asettamien sanojen mukaan – käänsi kieliltä, joita ei osannut, kielelle, jota ei osannut. Wittenbergin yliopiston filosofian professori Philip Melanchthon kehotti häntä opettelemaan kielet. Niillä hän tarkoitti muinaiskreikkaa, latinaa, alasaksia ja sen sellaisia. Suomea Wittenbergissä ei voinut oppia.

Ohutta ohuempikin tuntuma suomen kieleen oli peräisin lapsuusajalta Pernajan Torsbystä. Mikael oli kuullut perheensä piian, tietäjä ja parantaja Malinin moninaisuudessaan runsaat miehensä Vaisu-Sturen sättimiset. Niitä hän muisteli ja sijoitteli käännöksiinsä. Kun myöhemmin Malin-piialle luettiin Agricolan käännöstä, hän Tervon romaanissa riemastui huomatessaan tietämättään puhuneensa Jumalan sanaa.

Jos kääntämisen eväät olivat uskonoppineelle Agricolalle laihat, laihoja lienevät olleen Jari Tervonkin arkistolähteet päähenkilöstä Mikael Agricolasta kirjaansa Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. On tarvittu erilaisia oheislähteitä, mielikuvitusta ja kuvattavan ajan tajua. Tervon edellytykset niiden tavoittamiseen ovat erinomaiset, kirjoittamisen kokenut ammattilainen kun on.

●●●

Uskonpuhdistuksen opillisiin hienouksiin Tervo ei tarinaansa johdattele.  Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on ennen muuta Mikael Agricolan tarina lapsuudesta miehuuteen sekä opillisesta aikuisuudesta kuolemaan. Kuten muistamme, Agricolan elämä päättyi Kannaksen Uusikirkolla paluumatkalla Suuren Venäjän sodan (1554−1557) rauhanneuvotteluista tsaari Iivana IV Julman kanssa Moskovassa. Raskaalle neuvottelumatkalle vasta 47-vuotiaan mutta olemukseltaan ikääntyneentuntuisen miehen oli määrännyt itsevaltainen kuningas Kustaa Vaasa. Hänen ehdotuksensa oli samalla käsky.

Vähintään yhtä paljon kuin Agricolaa Tervo kuvaa uskonpuhdistaja Martti Lutheria. Se ei ole kuvausta kilvoittelijasta ja kristinuskon ytimen etsijästä, vaan kuvaus munkkikahleensa repineestä nautiskelijasta, lihavasta ja meluisasta juoposta, miehestä, jolle maistuvat eroottiset hekumat, vaahtoavat oluttuopit, viinit sekä rasvaa tirisevät pippuroidut lammasmakkarat höysteenä kuminalla maustettu hapankaali. Hänessä olivat kaikki ainekset päätyä uskonluopiona polttoroviolle, ellei hänellä olisi ollut suojelijaa, vaaliruhtinas Fredrikiä. Katolinen kirkko kärkkyi tilaisuutta saada kirkon rienaaja tulisiin pihteihinsä.

Vallasta ja vallan mahdollistamasta vapaudesta kirjassa on kyse. Katolisen kirkon oppien kyseenalaistaminen oli vaarallista puuhaa. Polttoroviot roihusivat halki Euroopan pienemmistäkin syistä. Usko aneisiin, pyhäinjäännöksiin, pappien selibaattiin, rippiin ja muihin sakramentteihin istuivat vankassa maaperässä. Papit olivat tottuneet tyydyttämään tarpeensa masturboimalla ja käyttämällä hyväkseen kirkon kuoripoikia. Luther ratkaisi tarpeensa naimalla nunnaluostarista paenneen Katharina von Boran, oman Käthensä.

Mutta polttorovio uhkaa Tervon romaanissa myös Mikael Agricolaa. Hänessä on kaatumatauti, kirjan kielellä kaatuvatauti. Saatana oli päässyt kaatuvatautisen sisälle eikä Saatanaa kovin lempein konstein ulos saada. Agricola joutuu pelkäämään kohtauksia läpi elämänsä. Mitkään parannus- tai hoitokonstit eivät ole tehonneet. Tauti osoittautuu parantumattomaksi.

Tervo ei olisi Tervo, ellei Lutherin persoonaan olisi huiskaistu aimo annos satiiria. Lutherin rehevä persoona suo komiikalla maustamiseen edellytykset. Merkitykseltään historian ja maailman kulkuun vaikuttaneen uskonpuhdistuksen oivalluksen pahanlaatuisesta ummetuksesta kärsivä Luther saa käymälässä, kun loputtomien rukousten päätteeksi paksusuoli lopulta tyhjeni tulivuoren purkauksen voimalla. Helpotus tuo kirkastuksen kokemuksen. Ja vielä äsken Luther oli uskonut kuolevansa täyteen pakkautuneen suolensa repeämiseen.

●●●

Romaanin tärkeä sivuhenkilö on Mikaelin lapsuuden leikkitoveri Petrus, kotikylän poika.  Hänen korvansa äiti-Malin tapasi peittää tukalla, sillä korvista puuttuivat nipukat. Sellaiset korvat olivat vain ylitalon Olof-isännällä, Mikaelin isänä pidetyllä kylän mahtitalollisella. Petrus seuraa Mikaelin mukana Viipuriin kouluun, sieltä Turkuun ja edelleen Wittenbergiin. Kun Agricola on muodollista piispanvihkimystä vaille Turun piispa, Petrus Paljaspää on häntä avustava kappalainen. Petruksen syliin Agricola kuolee paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista (Novgorodin rauhana tunnetusta).

Petruksen myötävaikutuksesta Mikael oli muuttunut nuorukaisesta mieheksi leski Reetta Torkkelintyttären kärsivällisissä ja opettavaisissa käsissä. Moskovan talvessa he näkevät puolialastomia sotavankeja kaivuun raadannassa ja yksi säälittävistä vangeista lähestyy kerran Mikael Agricolaa kutsuen tätä isäksi ja väittää olevansa tämän poika. Väite tuntuu sekä mahdottomalta että mahdolliselta. Vanki pyytää ”isää” ottamaan hänet mukaansa takaisin Suomeen. Sitä Agricola pyytää myös tsaari Iivanalta, kun valtuuskunnalla on lupa saada kymmenen sotavankia mukaansa. Kun Iivana penää ”koiranpennukseen” kutsumaltaan Agricolalta vastausta esittämäänsä kysymykseen, Agricola lupaa vastata sitten, kun on saanut Leevi Jousimieheksi kutsutun poikansa valtakunnan rajan yli. Kun tsaarin toimittama lahja-arkku matkan loppupuolella avataan, sieltä löytyy korujen ja herkkujen lisäksi myös vaatteeseen kääritty Leevi Jousimiehen pää. Entisen vangin korvista puuttuvat nipukat. Leevi osoittautuu Petruksen siittämäksi.

●●●

Rauhanneuvottelijoiden lahja Ruotsilta tsaarille kuuluu peruskohteliaisuuksiin. Paketin minimaalinen koko ällistyttää tsaaria ja vielä enemmän sen sisältö, piikki. Agricola kertoo sen olevan Kristuksen orjantappurakruunusta. Hän oli Wittenbergissä ollessaan kähveltänyt sen vaaliruhtinaan pohjattomasta pyhäinjäännöskokoelmasta, missä piikkejä oli ollut kaksi. Tsaari ei saamaansa lahjaa arvosta ja se löytyykin palautettuna vastalahja-arkusta.

Tervon ajatuksenjuoksua en luonnollisestikaan tiedä, mutta luin orjantappurakruunun piikissä tervomaista ironiaa Lepikontorpan mullalle, jota keskustalaiset vierailijat veivät kommunisti-isännilleen tuliaisiksi vuonna 1983. Multaa ei tietääkseni palautettu vastalahjan mukana.

Tervon romaanin otsikko esiintyy kirjassa kolme kertaa. Kenties 1500-luvulla eli uskomusta siihen, että järvien pohjamuta olisi pääskyjen talvehtimispaikka.  Uskottiin tai ei, Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on sekä omalaatuinen että kiinnostava romaanin nimivalinta.  

Kirjoitetun suomen kielen isän Mikael Agricolan käännöstekstiä voi ymmärtää vain hyvällä tahdolla. Kuitenkin hän teki valtavan elämäntyön. Hänen jäljiltään jäi yhdeksän kirjaa, liki 2 400 sivua. Ne syntyivät kymmenessä vuodessa. Agricola kustansi käännöstyönsä paljolti itse.  Valtakuntansa lutherilaiseen uskoon valtapoliittisista syistä pakottanut Kustaa Vaasa ei suonut Uuden testamentin käännöksiin Agricolalle rahallista tukea.  Tervon romaanissa Agricola suunnittelee lopulta käännöstöittensä hävittämistä. Hän katsoi epäonnistuneensa elämäntyössään.

Jari Tervon romaania on helppo suositella laadukkaan, omaperäisen kirjallisuuden ystäville.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Otava 2021, 456 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö

Kirjatyttö, Kustantajaelämää on elegantti, charmikas ja lämmin teos. Yli 40 vuoden mittaisen kirjallisuuden edistäjän uran tehnyt Leena Majander-Reenpää kertoo tarinansa, samalla tukevan siivun Kustannusosakeyhtiö Otavan historiaa sekä kuvaa ajanjakson kotimaisia ja kansainvälisiä merkkipaaluja ja kohtaamiaan ihmisiä. Lukijalle rakentuu kuva karismaattisesta, innovatiivisesta, energisestä, alaisiaan tukevasta, laajasti verkottuneesta, säteilevästä ja jämptistä kustannusjohtajasta, kirjatytöstä joka tuli 1980 Otavaan markkinointiosaajana. Hänen kirjansa on kuin koronan omikron-muunnos, herkkä tarttumaan. Kun on ryhtynyt lukemaan, ote pitää. Mutta oireet jäävät vähäisiksi.

Leena M-R:llä on vahva, terve itsetunto. Sellainen on henkilöllä, jota on rakastettu ja jota rakastetaan ja joka on määrätietoisesti kartuttanut osaamistaan. Hän tietää itsensä yhdeksi kaikkein kokeneimmista alan ammattilaisista, ellei peräti alan ykkösnaiseksi (vaikkei sellaista kirjoita). Hän tunnistaa itseään kantavat vahvuudet pimittämättä heikkouksiaan. Kovimman paikan eteen työelämässään hän joutui vuonna 2000, kun Otavan silloinen toimitusjohtaja, vuorineuvos Olli Reenpää osoitti erään lehtihaastattelun jälkeen epäluottamuksensa: ”Sinun asemasi yhtiössä on olla omistajan vaimo ja toimit siinä ominaisuudessa.” Leena Majander-Reenpää havaitsi olevansa väärässä firmassa, kolmelle vuosikymmenelle ulottuneen, menestyksellisen työuransa jälkeen. Väistämätön tuli vastaan vuonna 2010 ja Leena M-R lähti talosta. Kirjailija Anja Snellmanin kiteytti tapahtuman: ”Otava lähti Otavasta.”  

Vuorineuvos ei kestänyt perheyrityksen vaikutusvaltaisinta, sekä talon sisällä että ulkopuolella arvostettua kustannusjohtajaa, joka oli julkisuudessakin ollut vuorineuvoksen inhokkien listalla. Leena M-R:n jälkeen Otavasta lähti nopsaan myös hänen aviopuolisonsa Antti Reenpää, autoritaariseksi luonnehditun vuorineuvoksen poika. Tovin verran hän oli toki jatkanut Otavan hallituksessa.

Kulttuuri- ja kirjallisuus-Suomelle tapahtumat olivat keskisuuri maanjäristys. Vanhassa Reenpäiden perheyrityksessä rytisi. Mutta Leena Majander-Reenpään Kirjatyttö-teos ei olisi elegantti, jos elämästään kertova kirjailija olisi kätkenyt tekstiinsä koston kyteviä kekäleitä. Kertojalle kunniaksi sellaisia ei löydy. Sen sijaan hän kertoo sen, miten Otavan oven painaminen kiinni koski koko kehoon ja vaikeutti hengitystä. Oli pakko tutkia myös itseä:

”Olenko vienyt Antilta tulevaisuuden perheyrityksessä olemalla mahdoton, yhteistyökyvytön, vallanhimoinen, itsevaltias, korskea ja dominoiva, sietämätön akka? Onko minulla todellakin huono luonne, jonka takia ihmiset alkaisivat lähteä Otavasta, kuten appiukkoni julisti. Olenko työmarkkinoiden ongelmajätettä niskassani kokemusta vain yhdeltä toimialalta ja pääosin yhdestä yhtiöstä? Öisin näin painajaisunia, päivisin hermostuin pienistäkin vastoinkäymisistä”

Leena M-R ei halunnut tehdä mitään. ”Aikaa olisi, muttei intoa. Ei ole halua nähdä ystäviä, ei lukea, ei matkustaa, ei kohottaa kuntoa, ei siivota kellaria.”

Hän sai valtavasti myötätuntoa. Kirjatytössä mainitaan niistä joitain: Max Jakobson kehotti olemaan hätäilemättä ja ottamaan aikaa. Hän luetteli joukon nimekkäitä henkilöitä, jotka olivat samassa tilanteessa. Antti Herlin kehotti pitämään pään kylmänä. Työ hakeutuisi pätevän tykö, kuten tapahtuikin. Tauno Matomäki kehotti kirjoittamaan näytelmän luonnehtien Otavaa: ”Tuohan on täyttä herliniä”. Matomäki oli istunut Otavan hallituksessa. Elämänsä aikana paljon muiden maksamia lounaita nauttinut Jörn Donner ilmoitti ystävälleen maksavansa heidän yhteiset lounaat aina siihen asti, kunnes Leena M-R:lla olisi Otavan jälkeen taas kunnon duuni. Otavan hallitukseen vuonna 1996 saatu Nokian Jorma Ollila osoitti myötätuntonsa tavallaan: ”Tiedätkö, mihin sijoitin, kun sijoitin Otavaan? Sijoitin Anttiin ja sinuun!”

Yhteyden ottaja oli Ruotsista, Bonnierin kirjadivisioonan johtaja Maria Curman. Lounaalla Helsingissä Curman pyysi Leenalta aivotyötä. Se oli pakko tulkita työtarjoukseksi. ”Herrajumala! Onko tämä valtakirja. Tee Bonnierista Suomen johtava kustantamo, tee sitä varten suunnitelma ja valitse oma roolisi siinä.” Sellaisesta ei ollut varaa kieltäytyä, vaikka yhteistyö kahden suurimman kirjatalon välillä järkkyisi hänen siirtymisestään Bulevardille. Niin myös kävi. Vuorineuvos Olli Reenpää julisti sen miniänsä kostoretkeksi Otavaa vastaan ja julisti sodan, jonka päätteeksi Bonnier tulisi vetäytymään Suomesta verissä päin.

WSOY oli ollut otsikoissa. Sanoma Oy oli ostanut WSOY:n vuonna 1998 haluten näin muodostaa tuhdin viestintätalon. Uudenmaankadulla oli vallinnut tyrmistys ja vanhojen ystävysten, Sanoman toimitusjohtaja Jaakko Rauramon ja Otavan toimitusjohtaja Olli Reenpään välit menivät poikki. Osuessaan vastakkain kadulla he eivät tervehtineet. Sanoman Oy:n kauppa osoittautui onnettomaksi ja vuonna 2010 Bonnier osti WSOY:n kustannustoiminnan Sanomalta.

Vaikutusvaltainen kustannusjohtaja Ville Vikstenin jäi eläkkeelle ja uudeksi toimitusjohtajaksi oli palkattu Anna Baijars Gummerukselta. Hänen ”retkensä” WSOY:ssä jäi parin vuoden mittaiseksi. Baijars savusti kirjatalosta tunnetuimman kirjailijan, Sofi Oksasen. Kustantamon teoksi se oli ennen kuulumaton. Oksanen oli nimittänyt Baijarsia apinaksi. Oksanen päätyi lyhyen Teos-mutkan jälkeen Like-kustantamoon, joka oli aiemmin liitetty Otavan kylkeen. Kustannustoimittajat Touko ja Aleksi Siltala olivat lähteneet WSOY:stä perustaen Siltala-kustantamon ja vieneet mukanaan ryväksen WSOY:n kotimaisia kärkikirjailijoita. WSOY:lle oli jäänyt vain yksi suuri ja yksinäinen, Jari Tervo, mutta hänkin vain toistaiseksi. Kun WSOY:n vahva-asemainen kustannuspäällikkö Harri Haanpää siirtyi Likeen 2011 ja sitä tietä eläkkeelle, hän vei Tervon mukanaan. Ovet kävivät joka suuntaan. Kirjailijat eivät tunnista enää vanhanaikaista kustantajauskollisuutta.

●●●

Kirjatyttö ei ole skandaalikirja, vaikka paljon lehtiotsikoita poikivaa tapahtuikin Leena Majander-Reenpään työuravuosina. Kirja on tarina pienen rillipäisen ja hampaiden oikaisurautoja kantavan lukutoukan vääjäämättömästä tiestä kirja-ammattilaiseksi. Tammen kultaisten kirjojen Laivakoirasta kaikki alkoi.  

Leena Majander syntyi 1956 porvarilliseen helsinkiläisperheeseen opettajaäiti Seija ja Kansallis-Osake-Pankin pankkimies ”Taitsa” Majanderin esikoisena. Sisaruksista pikkuveli Antti Majanderista tuli Helsingin Sanomien teräväkynäinen, analyyttinen kirjallisuuskriitikko ja nuorimmaisesta Mikko Majanderista kuunneltu demarivaikuttaja. Isovanhemmat olivat molemmilta puolilta kymenlaaksolaisia maanviljelijöitä.

Kirjat olivat lapsuuden perusvarustus. Leenan ollessa 11-vuotias perhe muutti lapsiystävälliselle alueelle Laajasaloon. Leena sai oman huoneen ja yksityisyyden.
”Äiti kysyi talon arkkitehdiltä, mihin asunnossa oli tarkoitus laittaa kirjahyllyt, kun seinät olivat pelkkää ikkunaa. Ikkunoiden eteen, vastasi arkkitehti, valo heijastuisi niin kauniisti hyllyn lasiesineistä.”

Kouluaikaan kuului tupakanpoltto koulukavereiden kanssa: ”Puimme sadetakit ja hanskat, jotta tupakanhaju ei tarttuisi vaatteisiin – kiinni ei sopinut jäädä.” 
Tultuaan ylioppilaaksi Leena Majander opiskeli ensin ekonomiksi ja sitten kauppatieteen maisteriksi työskennellen viimeiset kaksi vuotta Helsingin kauppakorkeakoulun amanuenssina. Opiskeluvuosiensa ajan hän toimi myös Sokoksen kirjamyyjänä. Kirja ja neitokainen olivat erottamattomat. Hän luki kaikki ajomatkansa Helsingin sinisissä busseissa. Vuonna 1980 Leena Majander palkattiin Otavaan markkinointiassistentiksi. Siitä se alkoi.

Vuonna 1983 Otavan kirjasyksyn avajaisjuhlien jatkoilla Pressiklubilla Leena Majander osui yksiin Helsingin Sanomien kärkevän kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan kanssa. Suhde johti avioliittoon. Pekka Tarkalle se oli kolmas ja julkisuudessa naureskeltiin Tarkan vaimojen kerta kerralta nuorentumista. Ikäeroa oli 22 vuotta. Vanhemmat eivät avioliittoa hyväksyneet. Paljon puhuva oli äidin tokaisu: ”Että miun tyttärestäin tuli vanhan miehen huora!” Pekka Tarkka oli tuolloin hitusen alle viisikymppinen. Avioliitto välittyy Kirjatyttö-teoksessa onnellisena tai muunlaisesta Leena Tarkka ei kerro. Pari matkusteli paljon, kirjallisuus yhdisti ja Pekka johdatti nuoren vaimonsa omaan ystäväpiiriinsä sekä setlementtiliikkeen ideologiaan. Jouko Turkka murjaisi Leena Tarkalle tämän avioliitosta: ”Kun sää eroot siitä Tarkasta, tuu Turkalle muijaks!”
Leena ja Pekka Tarkan avioliitosta syntyi tyttö, Ulla.

Leena Majanderin elämän Suuri Rakkaus syttyi 1990 salasuhteena Otavan silloisen toimitusjohtajan Antti Reenpään, oman esimiehen, kanssa.  ”Olimme sairaita rakkaudesta, levottomia, päässä ja sydämessä vain yksi ainoa tunne, pakko saada olla lähellä tuota ihmistä, joka on mennyt veriini, asuttaa ajatukseni, tunteeni, uneni.”  Teoksen välittämä tarina yli 30 vuotta jatkuneesta rakkaussuhteesta on vaikuttava ja vakuuttava. Nyt, Leena Majander-Reenpään vetäydyttyä parantumattoman, vakavan sairautensa vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle viimeisestä, lyhytaikaiseksi jääneestä työstään FIFIstä (Finnish Literature Exchange), elämän tärkeimmän sisällön pariskunnalle tuovat lapset ja lapsenlapset.

Ystäväjoukko työelämän ajoilta tuntuu mittaamattomalta. Eivät he ole jättäytyneet ystävistään ja Leenalle tärkeästä teatterista. Leena M-R toimi pitkään Suomen Kansallisteatterin hallituksessa, loppuvuosina puheenjohtajana ja oli valitsemassa nykyistä pääjohtajaa Mika Myllyahoa taloon.

●●●

Kirjatyttö. Kustantajaelämää -teoksen kaikkein rikkain anti on kuitenkin niissä kirjailijoissa, joiden kanssa Leena Majander-Reenpää teki uransa aikana töitä ja joiden kanssa hänellä syntyi tiivis ja lämmin ystävyys. Hänen verkostonsa olivat valtavat, niin Suomessa kuin ulkomailla. Kirjan henkilöhakemisto sisältää noin 400 nimeä, aikalaisia enimmältään.

Keitä nostaisin valtavasta henkilömassasta? Otavan painosten kuningatar oli Otavan tähdistön kahdeksas tähti, Leena M-R:n kiintotähdeksi kutsuma Laila Hietamies, leskeksi jäätyään Laila Hirvisaari. Naisista tuli toisilleen läheiset. Painosten kuningatarta ylenkatsottiin ja vähäteltiin ja julkisuudessa spekuloitiin hänen menestyskirjojensa kirjoittajaksi aviomiestä Heikki Hietamiestä. Se haavoitti ja loukkasi kirjailijaa. Hyvitys tuli vasta, kun Katariina Suuresta kertova Minä, Katariina nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2011. Nyt nirsoilijatkin halusivat lukea.

Leena M-R:llä oli poikkeuksellisen lämpimät ystävyyssuhteet Otavan tärkeisiin kirjailijanaisiin. Heistä, runoilija Kirsi Kunnaksesta ja runoilija Eeva Kilvestä kerrotaan teoksessa kiinnostavia tarinoita. Läheisiin ystäviin kuuluu edelleen valtakunnan säkenöivä suffragetti Lenita Airisto, jonka liikkeenjohdollisten oppikirjojen julkaisija Otava oli. Erityisen vahvan vaikutuksen Leena M-R:ään teki suomen kielen ja lukemisen edistäjä, äidinkielen opettaja Kirsti Mäkinen, jonka vaikutuksen saatoin kokea omalla työkaudellani Kansanvalistusseurassa.

Jörn Donner halusi nähdä ystäväänsä vielä elämänsä viimeisessä vaiheessa. Helsingin Sanomien ristiriitaiselta musiikkikriitikolta Seppo Heikinheimolta Leena M-R sai heikkoäänisen puhelun, kun tämä oli jo käynnistänyt oman henkensä riiston. Käsikirjoitus Mätämunan muistelmat olivat tiukasti ohjeistettuina Otavan kustannusjohtajan käsissä. Heikinheimo soitti viimeisillä hetkillään useille ystävilleen.

Kulttuuriväkeä ja vaikuttajia on niin paljon! Otavassa liki 20 vuotta työskennellyt kirjailija Hannu Mäkelä siirtyi 1980-luvulla Leena M-R:n mukana Tapiolaan Weilin & Göösiin ja siirtyi ammattikirjailijaksi Leenan palattua Otavaan.

Oma lukunsa Leena M-R:n työuralla ja Suomen kulttuurihistoriassa on suomalaisen kirjallisuuden 1900-luvun älykkö Paavo Haavikko. Runoilija, kääntäjä Haavikko teki yhden elämänsä uristaan kirjallisena johtajana Otavassa 1963−1983, kunnes lähti perustamaansa Art Houseen. Kaipuu Otavan graniittilinnaan jäi kuitenkin pysyväksi ja sovinto Reenpäiden ja akateemikko Haavikon välillä tehtiin yli 20 vuoden soraisten välien jälkeen. Haavikko teki vierailumuotoisen paluun vajaat kaksi vuotta ennen kuolemaansa 2008. Molemmille osapuolille tärkeä ja lämminhenkinen tapaaminen päätyi Haavikon lupaamaan elämäkertaan, johon hänen luottotoimittajansa Mauno Saari saisi vapaat kädet. Työnimeksi tuli Haavikko-niminen mies. Asiat menivät kuitenkin solmuun, kun akateemikon poika Heikki Haavikko kääntyi Saarta vastaan ja vaikutti siinä myös kuolevaan isäänsä. Akateemikon vaimon Ritva Haavikon vakuuttelut runoilijan tahdosta eivät painaneet syntyneessä henkientaistossa. Saaren kirja ilmestyi Otavan kustantamana. Media nosti teoksesta esiin pääosin sensaatiomaisina pitämiään herkkupaloja.

Leena Majander-Reenpää nostaa kirjassaan esiin Otava- ja WSOY-talojen upeita ja osaavia työntekijöitä, assistentteja, kustannustoimittajia, vahtimestareita, emäntiä. Yhden heitä sentään poimin, Werner & Jarl-kirjamyymälän myymälänhoitajan Harri Mäen. Ystävällisen ja palveluhaluisen Harrin on moni muukin Lönkan kaupassa asioinut tuttuni maininnut.

●●●

Kirjatyttö kertoo villejä tarinoita messumatkoista, Turun ohessa Göteborgiin ja Frankfurt am Mainiin sekä vuosittaisista agenttitapaamisista New Yorkiin. New Yorkissa Leena M-R koki järkytyksen kirjakauppojen katoamisesta. Maineikkaat kirjakaupat olivat kadonneet. Kirjakaupoista oli tullut kirjoilla täydennettyjä paperi- ja tietokonekauppoja. Rahaa paloi matkoilla hotelleihin, ravintoloihin sekä erinäisin pakollisiin ja ei-pakollisiin menoihin järkyttävät määrät.

Kirjatyttö esittelee kansainvälisiä kirjapalkintoja, kuten ranskalaisten Prix Goncoufin, brittien Bookerin, Ruotsin Akatemian Nobelin, suomalaisten Finlandian ja Finlandian jälkeen perustetun Ruotsin August Prisetin sekä eri palkintoihin ja kirjailijakandidaatteihin liittyviä spekulaatioita ja palkintojen sääntömuutoksia perusteineen.

Kirjatyttö kertoo paperikirjan myynnin kääntymisestä rajuun laskuun, digimaailman tulosta kustannusalalle ja e-kirjojen nopean nousun. Mutta ennen niitä tulivat pokkarit alkuaan kustantaja Per I. Gedinin ideoimina Bonnierilta Ruotsista. Pokkari jatkoi kirjan ikää ja toi uusia lukijoita halpojen kappalehintojen myötä. Pokkarisarja Loisto aloitti Suomessa neljän suurimman kustantamon (WSOY, Otava, Tammi ja Gummerus) yhteistyönä. Loisto kaatui kuitenkin juridiseen kuoppaan. Otava perusti omille kirjoilleen sarjan Seven, johon Like liittyi. Tammi perusti yhteiskunnallisesti kantaaottavan Huutomerkki-sarjan. Pokkaribisnes oli kestävä innovaatio. Se voi hyvin.

Kirjatyttö kertoo kirjakerhosta, joka nosti lukemisaktiivisuutta tuntuvasti. Kuukauden kirjaksi valikoituneiden kirjojen menekki nousi ennätyksellisiin lukemiin. Otavan, WSOY:n ja Tammen Suuri Suomalainen Kirjakerho kuuluu nykyisin Otavamedialle.

Mutta Kirjatyttö on ennen muuta kirjojen ilotulitusta: niin paljon loistavia kaunokirjallisia ja tietoteoksia meiltä ja maailmalta! Kirjatyttö on lukevien ihmisten herkkukattaus. ”Voi että, tuokin kirja… Ja tuo. Ja tuo, voi että…” Kun Leena Majander-Reenpäältä oli kysytty hänen työuransa tärkeintä kirjaa, miten valita kirjamerestä vain yksi? Valinta ei lopulta ollut vaikea: ”Suomalaisen Yhteiskoulun lahjakkuuksien paimentajan” Kirsti Mäkisen uuskielelle kirjoittama ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvittama Suomen lasten Kalevala vuodelta 2003. Siitä tuli Otavan kevään myydyin teos ja elävä klassikko.

●●●

Lopuksi palaan Otavan monisukupolviseen Reenpäiden kustantajasukuun menemättä kuitenkaan kirjassa kerrotuille alkujuurille. Leena Majander-Reenpään työuran aikaan sen aristokraattinen hahmo oli professori Heikki A. Reenpää (1922−2020), Otavan pitkäaikainen toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Kirjatytöstä välittyy hyvin, miten lämpimät ja läheiset sukuun avioliiton kautta tulleen Leenan ja iäkkään Heikki A:n välit olivat. Oma muistoni hänestä on joistakin eduskuntavaaleista, jolloin olin vaalitoimitsijana Hietaniemessä Reenpäiden äänestysalueella. Oli uljas näky, kun joukko pitkänhuiskeita, suoraryhtisiä Reenpään miehiä marssi sisälle äänestämään. Vaikutuin.

Otava on suuri ja vanha perheyritys. Suvun edustajat osallistuivat kerran perheyrityksen johtamisen kursseille maineikkaassa IMD-buisnesskoulussa Lausannessa. Siellä kuultiin villejä tarinoita: meksikolaisesta sementtifirmasta, missä setä ja veli saivat toisensa hengiltä, tai italialaisesta kahvidynastiasta, missä jouduttiin vaihtamaan firman lukot ja kantamaan patruuna jalat edellä ulos sukupolven vaihdoksen aikaansaamiseksi. ”Meitä Reenpäivä nauratti kovasti.”

Leena Majander-Reenpää: Kirjatyttö. Kustantajaelämää. Siltala 2021, hakemistoineen 495 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Meri Valkama: Sinun, Margot

Isän kuoleman jälkeen Vilja kävi läpi tämän tavaroita. Alimman vetolaatikon pohjalta käsiin osui peltisessä rasiassa nippu saksankielisiä kirjeitä, kaikki allekirjoituksella Sinun, Margot. Vilja vei kirjeet äitinsä nähtäväksi. Että sellaisia ylipäänsä löytyi, oli äidille järkytys.
”Kuka on Erich? Kenen kirjeitä nämä ovat?”
Äiti oli laskenut rätin, kääntynyt häntä kohti ja Vilja oli nähnyt: väri oli paennut kasvoilta, jotka näyttivät siltä kuin niille olisi asettunut kireä kalvo. Ääni oli ollut väsynyt, hidas.
”Nuo kirjeet kirjoitettiin miehelle, jonka joskus luulin tunteneeni. Isällesi. Sinun isäsi oli Erich.”

Kirjeet saavat Viljan lähtemään äidin tietämättä Berliiniin ”etsimään” siellä perheensä kanssa asunutta isäänsä, vasemmistolaisen Kansan Voiman 1980-luvun DDR:n kirjeenvaihtajaa Markus Siltasta.

•••

Meri Valkaman palkittu esikoisromaani Sinun, Margot on surullinen rakkauskertomus. Markus Siltasen suhde, vuosia jatkunut vaimon pettäminen, laiminlyönnit ja valhetehtailut, päättämättömyys ja ratkaisunteon välttely sekä elämää kannatelleen ideologisen ajatusrakennelman hapertuminen 1980-luvun loppua kohti johtavat Siltasen hajonneessa perheessä menneisyyden ja muistojen kieltämiseen. Mutta tuntemattoman saksalaisnaisen Margotin kirjoittamat rakkauskirjeet saavat kieltämisellä haudatun menneisyyden vyörymään päälle ruhjovalla voimalla. Viljan on saatava oman itsensä tähden tietää, kuka on Margot ja kuka hänen isänsä oikein oli. Hän päättää löytää tuntemattoman Margotin. Kirjeiden kirjoittajan on syytä tietää, että isä on kuollut.

Suhteen aikana nainen on rakastanut suuresti Kastanjaksi kutsumaansa pikkutyttöä. Myöhemmin Viljalle selviää olleensa Margotin Kastanja.
”Tiedätkö, että isä oli jättää meidät hänen takiaan? Hän aikoi ottaa minut mukaansa. Jättää äidin. Nainen kirjoittaa minusta kuin olisin hänen oma tyttärensä. Näissä kirjeissä, Ute. Hän kirjoittaa kuin olisin hänen lapsensa, ja minä en muista hänestä mitään. Jos olisit minä, sinäkin haluaisit tietää.”

He, Rosa ja Markus Siltanen, olivat luokkakantainen nuori onnellinen pari muuttaessaan vuonna 1983 kaksi lastaan Matias ja Vilja mukanaan Itä-Berliiniin myötävaikuttamaan työllään ja elämäntavallaan sosialistisen mallimaan DDR:n kehitykseen sen taistelussa luokkavihollisen valeuutisten ja vääristellyn totuuden vaikutusta vastaan. Kyllä, valeuutisia silloinkin, läntinen tiedonvälitys merkitsi heille valeuutisia ja kapitalistista propagandaa. Markuksella olisi paljon oiottavaa kirjoittaessaan DDR:n kehityksestä suomalaisille lukijoille. Markus on saanut unelmatyön. Sen hyväksi kirjailijavaimo Rosan on keskitettävä elämänsä lasten- ja kodinhoitoon.

Sivusuhde alkoi melkein heti muuton jälkeen. Salarakastavaiset käyttivät keskenään oikeita nimiä, kunnes suhde neljän vuoden jälkeen 1987 paljastui ja syvästi haavoitettu Rosa ilmoitti Markukselle koko perheen muuttavan takaisin Suomeen. Niin tapahtui. Viljalle Margot oli Mutti, äiti. Berliiniin jäänti olisi merkinnyt Markukselle pojastaan luopumista. Kun rakastavaiset sopivat kirjeenvaihdosta Markuksen Berliiniin palaamiseen saakka, peitenimiksi sovittiin Margot ja Erich. Margot Honecker oli DDR:n kansanvalistusministeri, kansalaisille ”vanha luuska”. Erich Honecker oli yksipuoluemaan epäsuosittu johtaja, vanha jäärä.

Peitenimiä on Margotin kirjeissä muitakin: Lesnik, Punainen pyörä, Tähkä, Tohtori Tomaatti, Seppele. Mutta keitä he ovat ja miten Vilja pääsisi edes isän rakastetun jäljille? Kirjeistä ei löydy vihjeitä.

•••

Sinun, Margot -romaani liikkuu kolmessa ajanjaksossa: varhaisin on vuodet 1983–1984, jolloin Rosa ja Markus ovat horjumattoman luokkakantaisia ja perhe-elämä toimii vaikkei Rosan kannalta tyydyttävästi. Huoneistossa on leegioittain russakoita. Markus ylläpitää jatkuvien ylitöiden varjolla salaista seksisuhdettaan toiseen naiseen. Rosa on löytänyt samasta kerrostalosta ystävän, Uten. Hän on ainoa, jonka isänsä jälkiä seuraava Vilja saattaa liki kolme kymmentä vuotta myöhemmin hakea alkajaisiksi käsiinsä tarvitessaan apua etsinnöissä.

Toinen ajanjakso ovat vuodet 1987 ja 1989. DDR on ajautunut kriisiin, jonka myös aatteessaan vahva Markus joutuu myöntämään. Hän panee toivonsa Mihail Gorbatšoviin ja perestroikaan. DDR:n vanhoillinen johto sanoutuu siitä irti. Kun Berliinin muuri murtui 1989, DDR:n kansalaisia oli paennut länteen jo 2,5 miljoonaa. Maa oli hajoamassa.
”Tämä sosialismi kuolee, sillä se on kipsisosialismia… Henkiin voi jäädä ainoastaan todellinen, aito sosialismi. Siihen kuuluu matkustusvapaus. Kansanvalta. Aito Demokratia”, oli berliiniläinen Anne sanonut Markukselle.

Rosa oli kypsynyt typerryttävään, laiminlyödyn kotiäidin ja vaimon osaansa. Markus välttelee koskemista eivätkä he enää rakastelleet. Kun miestään kadulla jäljittämään lähtenyt Rosa kohtaa toisiinsa liimautuneet rakastavaiset, hän tunnistaa naisen. Moni varhempi tapahtuma ja hänelle sanottu loksahtaa paikoilleen. Avioliitto romahtaa. Markus on väistellyt ratkaisun tekemistä eikä kykene siihen edes vielä vuonna 1989, jolloin hän on vienyt Margotin käymään Länsi-Berliinin puolella:
”Etkö ymmärrä, etten halua tätä. Haluan Viljan ja sinut. Mutta sinulla ei taida olla aikomustakaan tehdä asian eteen mitään.”…
”Haluan pois. Minun on päästävä pois”, Margot
[romaanissa oikealla nimellä] sanoi ja kääntyi. Markus seisoi paikoillaan, katseli Margotin [kuten edellä] selkää, joka keinui alas katua, kunnes katosi nurkan taakse. Jos hän olisi ymmärtänyt näkevänsä sen viimeistä kertaa – hän olisi toiminut toisin, hän tiesi sen varmasti. Mutta siinä länsiberliiniläisessä kadunkulmassa Markus ajatteli korjaavansa kaiken, kaikkihan oli korjattavissa, oli ollut ennen ja oli nytkin.”

Kolmas romaanin ajanjakso on 2011–2012, isän kuolema ja Viljan tarvitsema aika Margotin henkilöllisyyden selvittämiseksi ja tämän löytämiseksi. Etsintä on neulan hakemista heinäkuormasta. Viljan muistissa ei ole Berliinin ajoilta mitään. Hän oli Berliinin vuosina 4–6-vuotias. Aikuisena hän tajuaa: Hänen ei ole sallittu muistaa. Siitä ajasta ei Suomessa puhuttu. Niistä ei ollut valokuvia, ei mitään. Kieli oli vaihtunut suomeksi.

•••

Meri Valkama on rakentanut uskomattoman taidokkaan tiedonmurusten jäljittämiskirjan. Epärealistista tai ei, Viljan onnistuu saada selville, kuka Margot oli/on. Mutta nainen on kadonnut jälkiä jättämättä vuonna 1989. On vielä etsittävä johtolangan päitä. Yksi niistä tekee kipeää. Suomeen palannut Päivän Sanomien saman ajan DDR:n kirjeenvaihtaja esittää Viljalle kysymyksen, olisiko Markus voinut olla Stasin agentti. Vaikka pelkkä epäilyn heitto tuottaa tuskaa, Viljan on käynnistettävä senkin selvitys. Syy siihen löytyy Margotin viimeisestä kirjeestä, jossa hän kertoo Stasin vanginneen miehensä Leslikin (Maxin) syytettynä valtionpetoksesta ja tämän menehtyneen pian vangitsemisen jälkeen. Olisiko isä raivannut Margotin aviomiehen pois tieltä? Margotin avioliitto oli ollut varsin ehjä. Vain lukija saa tietää totuuden. Viljaan tieto ei yllä.

Sattumalla, sinnikkyydellä, päättelyllä ja moukantuurilla Vilja löytää Margotin. Sen tuttavuuden kautta hän voi rakentaa historiattomia Saksan kauden lapsuusvuosiaan ja eheyttää identiteettiään.

•••

Rosan ja Markuksen luokkakantaiset tokaisut ja kommentit ovat Valkaman romaanin koomista höystettä ja kuitenkin aidonmakuisia. Itäblogin mallimaa on moskvitšien wartburgien ladojen ja trabantien maa. DDR:ään kaksivuotiaana tuotu Vilja saa tietää saaneen nimensä DDR:n valtiolipussa sirpin ja vasaran vieressä olleesta viljantähkästä. Kun perheen pienokainen Matias sai henkeä uhanneen keuhkokuumeen, lääkäri Rusch kertoo Rosalle huolestuttavan määrän keuhkokuumepotilaista menehtyvän. Syynä ovat ilmansaasteet.  

”Suurissa kaupungeissa ilma on saastunutta. On ruskohiilen tuomia hiukkasia, pakokaasuja ja metalli- ja kemianteollisuuden tuomia päästöjä. Ne rasittavat kehitysvaiheessa olevia keuhkoja ja aiheuttavat sairauksia.”
Rosa tuijotti Ruschia.
”Mutta…” hän sopersi kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa, ”ympäristönsuojeluhan on täällä kehittynyttä.”

Ruskohiili merkitsi DDR:lle energiaomavaraisuutta ja oli kansallinen ylpeydenaihe. Rosan on vietävä Matias Suomeen puhtaaseen hengitysilmaan, mutta sitä ennen Markus pesee kodin ikkunat:
Ikkuna kerrallaan hän pesi näkyvistä pakokaasut ja ruskohiilen ja kaatoi lopuksi mustaksi liejuksi muuttuneen pesuveden vessanpöntöstä alas… ”Oho”, Rosa lausui auringossa kiiltäviä ikkunoita tuijottaen.

•••

Meri Valkaman teos on vavahduttava tarina kaksoiselämän ihmissuhteita raunioittavasta lopputuloksesta. Viljan äidistä tulee katkera, väsynyt ja kireä, nainen joka hylkii tytärtään ja käytännössä hylkää tämän. Aikuinen kostaa kokemansa Viljaan, johon toinen nainen oli kiintynyt kuin omaan lapseensa. Siltasen perheen kahden eri joulun kuvaukset ovat Viljalle kalseita kokemuksia. Kuitenkin Valkama on kirjoittanut teoksensa niin, että lukija ymmärtää molempia Markuksen naisia, Rosaa ja Margotia, heidän tunteitaan, käytöstään ja kärsimystään. Markukselle kirja ei anna armoa. Hän haluaa kaiken, sekä säästää tupakat että polttaa ne. (1980-luvun DDR:ssä tupakoitiin kirjan mukaan herkeämättä.)

•••

Rakkaustarinaa kenties tärkeämpi taso käsittelee itäsaksalaisten identiteettiä ja kansallista ylpeyttä. Olemme tottuneet puhumaan Saksojen yhdistymisestä. Suurelle osalle DDR:n kansalaisista kyse oli kirjassa kuitenkin DDR:n pakkoliittämisestä Länsi-Saksaan. Heiltä riistettiin kansallinen ylpeys.

”Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatellut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata, kuinka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi. Vääntävät eletyn elämän ja tapahtumat muotoon, joka ei vastaa todellisuutta… Harva haluaa kuulla, mitä hyvää DDR:ssä oli. Että valtaosa ihmisistä oli oikeastaan aivan tyytyväisiä elämäänsä”, sanoo Ute Viljalle.

Juuri tässä on Valkaman upean ja koskettavan kirjan ydin:
Ettei juuri kukaan DDR:ssä 20 vuotta sitten halunnut kaataa sosialismia tai kotimaataan tai liittää sitä yhtään mihinkään, vaan muuttaa yhteiskuntajärjestelmä vapaammaksi ja demokraattisemmaksi.

DDR:ssä hankittu koulutus ei riittänyt yhdistetyssä Saksassa. Sen teollisuutta ajettiin alas eivätkä tuotteet kelvanneet lännessä. Mitätöinnin seurauksina tulivat lisääntyneet sydänkohtaukset, itsemurhat ja alkoholin liikakäyttö.
Itäsaksalaiset on heidän kokemustensa mitätöinti altistanut populistiselle, nationalistiselle propagandalla.
Muisti on edellytys itseymmärrykselle, ja se pätee niin yksilöihin kuin yhteiskuntiin. Ilman käyttökelpoista menneisyyttä ehyen identiteetin kehittyminen on mahdotonta. Tämä Meri Valkaman havainto koskee niin Margotia ja isäänsä etsivää Viljaa kuin kokonaista kansakuntaa. Uudelleen kirjoitetusta DDR:n historiasta muistamme etupäässä sen, minkä länsi haluaa meidän siitä muistavan: Stasin, Stasin ja Stasin, Berliinin muurin ja doppingilla marinoidut urheilijat.

Sinun, Margot on ansainnut Helsingin Sanomien vuoden 2021 esikoiskirjapalkinnon. Epäilemättä teos ilmestyy myös maassa nimeltä Bundesrepublik Deutschland ja sitä luetaan myös niissä maan osissa, jotka kolme vuosikymmentä sitten lakkasivat olemasta DDR.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY, 556 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi