La Laponie Mythique – Myyttinen Lappi

Ranskan viimeisen kuninkaan retkikunta valaisee myös Laestadiuksen merkitystä kasvitieteilijänä.

La Laponie Mythique -näyttely esittelee Ranskan viimeisen kuninkaan Louis Philippen (1830–1848), suomalaisittain Ludvig Filipin, tutkimusmatkaa Pohjois-Norjaan ja Suomen Lappiin vuonna 1795. Tuolloin tuleva Ranskan kuningas tunnettiin Orlėansin herttuna. Isänsä, Philippe Tasavaltalaisen, mestauksen jälkeen hän pakeni peitenimen turvin Ranskan vallankumouksen verisiä vaiheita ulkomaille. Maanpakolaisvuodet johtivat hänet lyhyeksi aikaa myös Muonioon.

Yli neljä vuosikymmentä myöhemmin Louis Philippen hovimaalari François-August Biard (1789–1882) maalasi neljä suurta öljymaalausta sekä kymmeniä akvarelleja isäntänsä Pohjolan matkasta osallistuttuaan sitä ennen itse Ranskan La Recherche -retkikuntaan Huippuvuorille, Karhusaareen ja patikoituaan retkikunnan jäsenenä Hammerfestista Lars Levi Laestadiuksen pappilaan Karesuvantoon oppaana juuri Laestadius.

Orlean herttua saamelaiskodassa, Biardin maalaus vuodelta 1841. Teokset näyttävät blogikuvissa tummemmilta kuin luonnollisina.

Nyt kolme noista maalauksista on esillä Rovaniemen taidemuseon upeassa näyttelyssä kesäkuun puoliväliin saakka. Neljättä maalausta odotettiin käydessäni saapuvaksi Pietarista. Näyttelyn keskeistä antia maalausten lisäksi on upeasti toteutettu elokuva La Recherche -tutkimusretkikunnasta.

Louis Philippen seikkailusta Pohjolassa ja retkikunnasta ilmestyi vuonna 2014 John Nurmisen säätiön kustantama teos La Recherche Lapissa, Ranskan viimeisen kuninkaan retkikunta. Teoksen artikkeleiden kirjoittajat ovat Jan Born, Osmo Pekonen, Matti Klinge, Juha Pentikäinen ja Märtha Norrbach. Teoksen on toimittanut Tuula Kousa.

Orleansin herttua laskee Äijänpaikan kosken Muonionjoella, Biardin maalaus 1841

Maanpakolainen

Orlėansin herttuan maanpakolaisuus kesti seitsemän vuonna, 1793–1800. Peitenimen turvin hän toimi Sveitsissä poikien sisäoppilaitoksen matematiikan opettajana, mutta lähtö sieltä tuli, kun keittiöpiian huomattiin olevan raskaana. Herttua viipyi herra Müllerinä aikansa Saksassa, kunnes halu tutustua Euroopan pohjoisimpiin kolkkiin veti hänet seurueineen Tanskan kautta Norjan Trondheimiin ja sieltä Nordkapiin.

Sieltä Orlėansin herttua saapui vuonna 1795 Muonion erämaakirkon pappilaan saaden vieraanvaraisuutta seurakunnan paimenelta Mathias Kolströmiltä. Vierailu kesti vajaan viikon, mutta kun herttua oli lähtenyt, ruustinnan sisaren, avainpiian Beata Caisa Walbomin huomattiin tulleen raskaaksi. Synnytys hoidettiin hienotunteisesti kaukaisessa kalastusmajassa ja Kolström adoptoi Erkki-vauvan, jonka uskotaan olevan Ranskan viimeisen kuninkaan ensimmäinen poikapuoleinen jälkeläinen.

Lars Levi Laestadius saarnaa lappalaisille, Biardin maalaus 1840.

Kun herttua pääsi Tornion kautta Turkuun, hän sai lukea Ludvig XVII kuolemasta. Tie Ranskan kruunuun muuttui mahdolliseksi. Herttuan pako jatkui kuitenkin vielä Amerikan mantereelle, Bostoniin, Nashavilleen, Havannaan ja Kanadaan, josta hän palasi Lontoon kautta Eurooppaan vuonna 1800.

Toisen kerran elämässään hänestä tuli pakolainen, kun vallankumouksessa 1848 Louis Philippe menetti kruununsa ja pakeni Englantiin Mr. Smithinä. Hän kuoli siellä kahta vuotta myöhemmin.

Louis Philippe edisti kuninkaana ollessaan ranskalaisten arktisten alueiden tutkimusta lähettämällä tieteellisen retkikunnan nuoruutensa pakolaisvuosien Pohjolaan. Retkikunta keräsi tietoa kasvillisuudesta ja eläinkunnasta, minerologiasta, etnologiasta ja geologiasta. Heille oli valtavan suuri hyöty Laestadiuksesta, jolla oli tuhansien eri kasvien kokoelma ja suuri kasvitieteellinen asiantuntemus.

François-August Biard

Ludvigin hovimaalari esittää isäntänsä vahvoissa maalauksissaan rohkean sankarillisena hahmona ja maanpakolaisikää vanhempana. Myös Biard joutui maanpakoon, sillä vuoden 1848 vallankaappauksen johdosta hänen asemansa hovimaalarina oli mennyttä. Hän siirtyi Brasiliaan keisari Petro II:n palvelukseen. Hän maalasi Brasilian kautenaan myös Amazonin intiaaneja.

Itselleni laadukkaasti kootussa näyttelyssä viipyminen oli melkoinen elämys, vaikka neljäs maalaus Orlėansin herttuasta saapumassa laivalla Nordkapiin jäi valokuvavedoksen varaan.

Samanaikaisesti taidemuseossa on esillä Suomen taiteen tarina -näyttely, joka on Ateneumin teoksista koottu laaja läpileikkaus Suomen taiteen historiaan. Näyttely kiertää Suomessa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi ja siirtyy huhtikuun lopussa Oulun kaupungin taidemuseoon.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

”Säkenöivä romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta”

Maailman kaunein tyttö valikoitui viime syksynä ehdokkaaksi vuoden 2016 esikoiskirjaksi. Teoksen kirjoittaja Aino Kivi (s. 1985) on Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamanopettaja, toimipaikkanaan Joensuun kaupunginteatteri. Hänen esikoiskirjansa on draamallinen ja siinä on vahva syke, poljento, jopa jyske.

Pidin kirjasta paljon.

Kirja kuvaa nuorten naisten, neljän eri-ikäisen sisaruksen, eriaikaista kasvua aikuisuuteen. Tie sinne on rosoinen. Tytöt hakevat minuuttaan kypsyvän naisellisuutensa sekä lukemisen ja keskustelujen kautta elämän peruskysymysten kivikoissa. He ovat kauniita mutta myös kilpailijoita.

Katsottiin kuin naista. Rintojani kasvojani ihoani sääriäni IHAILTIIN kun miehet kääntyivät katsomaan perääni, kun minäkin käännyin, kun terasseilla tokaistiin, katso tuonne, kun minä hymyilin, kun joku huusi VITTU miten kaunis nainen. Kun minä vilkutin, kun kaikkien katseet lankesivat minun olemukseeni minun kauneuteeni minuun sillä he kaikki halusivat minun kauneuttani minun nuoruuttani minun hehkuani. Ja kuinka outoa. Pidin siitä. Minä joka en ennen pitänyt ihmisten tuijotuksesta. Nyt annoin heidän laskea katseensa minuun, katseiden nuolla ihoa, tarjosin itseni heidän arvioitavakseen.

Kertoja on 13-vuotias mutta aikuisemman oloinen Anni. Uhmakkaan kapinallisen, röyhkeän, holtittoman ja häpeämättömän ystävänsä Susannen kanssa hän kilpailee kulttuuristen sovinnaisuussäännösten halveksunnassa, hakee vaaraa, etsii seksuaalista minäänsä, rikkoo, ilkkuu ja nauttii herättämästään paheksunnasta. Mutta hän on kaksikasvoinen, kotona sovinnainen ja mukautuva, kaupungilla uusia rikottavia rajoja etsivä nuori, Susannen mittareilla jo portto.

Kun Kiven kirja alkaa, Anni on vasta kahdeksanvuotias. Esikoinen, 15-vuotias Aliisa, on sen sijaan ”maailman kaunein tyttö”, kaikkien mielestä. Aliisa on paitsi käsittämättömän kaunis, myös lahjakas: koulussa ja harrastuksissaan huilistina ja balettitanssijana. Hänelle suodaan kaunottaren oikeudet. Kun perhe muuttaa asumaan kesäksi Helsingin edustan saareen, Aliisa saa hankkia tasaisen kauniin rusketuksen ja seurustella koko kesän Helsingin yliopiston filosofian opettajan kanssa, kun hieman nuorempi Ada hoitaa pikkusiskojaan sekä auttaa alati äitiään huushollin pitämisessä. Kesän jälkeen Ada on kalpea. Sisarukset ahmivat kirjoja, usein samoja. Heidän välejä leimaavat riippuvuus ja välittäminen mutta myös viha.

Kun sisarusten kasvutarina jatkuu Annin tolkuttomana mellasteluna muutamaa vuotta myöhemmin, Aliisan mieli on pahan kerran järkkynyt ja isosisko makaa useimmiten suljettuna mielisairaalassa, kauneutensa menettäneenä, lihoneena, askeleitaan laahaavana, vaaleat kutrit kuolleeksi hampuksi muuttuneena, silmät sammuneena ja mieleltään parantumattomana. Kivi ei selitä Aliisan nopean luhistumisen syitä.

Ada valitsee porvarillisen perhe-elämän, turvallisen lääkärin ammatin ja asuinpaikakseen lapsuudenkodin.
”Ada tyytyy yksinkertaisiin, materialistisiin asioihin: riittää kun kaapit notkuvat Nansoa ja Iittalaa.”
Isosisko Aliisan menneisyydestä hän ei suostu kertomaan sisaruksista nuorimmalle, Almalle, joka Aliisan hehkuvina nuoruusvuosina oli vasta vauvantaapero.

Aino Kivi seuraa Alma-kuopuksen elämäntaivalta yliopistovuosina. Filosofian luennolla hän joutuu luennoitsijan, jo vanhemman herran, huomion kohteeksi. Kyse on samasta, vuosia sitten perheen elämään monen kuukauden ajan liittyneestä miehestä. Tietämättään Alma kantaa Aliisan piirteitä. Hänellä, avioliitossaan karille ajautuneella nuorella naisella kehittyy fyysinen suhde miehen kanssa. Mies saa kuulla Aliisan kohtalosta, mutta Alman mahdollisuudet ymmärtää isosiskonsa kohtaloa eivät juuri parane. Mutta hän saa tietää, että kohtalokkaana kesänä miehellä oli ollut suhde hänen äitinsä kanssa.

Vaikka sisaruksista holtittomin, Anni, syyttää seurauksista lapsuudenperhettään, josta on juostava karkuun jotta selviäisi, perheen Aino Kivi kuvaa kuitenkin aika tavalliseksi ja hyvään pyrkiväksi perusperheeksi. Mutta aikanaan se hajoaa:
”Äiti yritti edelleen. Hän halusi pitää kiinni kulissien rippeistä kuin ne olisivat voineet pelastaa tuhoon tuomitun yhteiselämän. Isä oli jo luovuttanut.”

Kukin ”maailman kauneimman tyttö” etsii aikuisuutensa itse. Näin kaikkivoipaisuutensa kokee ystävänsä vahvistuksella Anni:

Joimme viinaa ja keskustelimme vihaisten nuorien miesten kanssa kasvissyönnistä ja vallankumouksen mahdollisuudesta, imimme tupakkaa ja olutta ja auringonsäteitä ja tolkutonta vapauden ja onnentunnetta. Jumalauta! Me olimme kauniita ja nuoria ja ihmeellisiä olentoja! Olemme sata tulevaa ihmeiden vuotta! Sata vuotta iloa ja kuolemattomuutta!
Meitä ennen tyhjyys, meidän jälkeemme vedenpaisumus, olemme ensimmäinen ja viimeinen sukupolvi, niin kuin kaikki sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme, mutta juuri nyt emme ajattele sitä, koska olemme jumalia, olemme iloisia ja olemassa vain nyt.  

Luulenpa, että Aino Kiven Maailman kaunein tyttö saa vielä näytelmän muodon, piankin, ja sisarten kasvutarina jatkaa elämäänsä jossain teatterissa. Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä ilmaisuvoimainen suomen kieli on esittävää teatteria notkeampi.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Into 2016, 327 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , | Kommentoi

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kuvaa kansalaissodan valkoisten voittajien silmin, selkeästi pyrkimyksenään ymmärtää tapahtunutta.

Anneli Kanto kirjoitti tärkeän ja koskettavan kirjan. Toivon Lahtarit-romaanin kokoavan lukijoita paljon kirjailijan lukijafaneja sekä Pohjanmaan suojeluskuntalaisten ja jääkäreiden jälkeläisiä laajemmasta joukosta. Sukupolvien takaisenakin aihe on näet mitä arvattavimmin monille epämukava, häiritsevä ja kiusallinen, vaikkei sotarikoksiin syyllistyneitä ole enää elossa. Armahtamalla teloituksiin syyllistyneet valtionhoitaja Per Evin Svinhufvud kun vei pohjat suomalaiselta ”totuuskomissiolta”.

Kansalaissotaa on käsitelty elokuvissa ja kirjallisuudessa, mutta ennen muuta poliittinen laululiike ammensi siitä voimaansa – onneksi, sillä muuten haavat puolin ja toisin märkisivät yhä. Kansakunnan on tehtävä menneisyydestään tiliä niin kauan kuin arvetkin ovat tallella.

Anneli Kanto on kertonut aiheeseen tarttumisensa taustan: kansalaissodasta kertovassa näyttelyssä Tampereen Verstaassa hänen katseensa osui Ilmajoen suojeluskuntalaisten ryhmäkuvassa keskirivillä seisovaan ukkiin. Olihan Kanto jotain kuullut, mutta torjunut tiedon, eikä perhepiirissä ollut tapana aiheesta puhua. Kanto halusi ottaa selvää.

Ukista ei löytynyt juuri mitään merkintöjä. Mutta aihe ei antanut rauhaa: Kanto luki sisällissotaa käsitteleviä lähdeaineistoja ja kirjoitti romaaninsa Lahtarit valkoisten näkökulmasta, keskiössä sotaan lähteneet Ilmajoen suojeluskuntalaiset.

Annan suuren arvon sille, että vasemmistolaisena tunnettu kirjailija pystyy asettautumaan kuvattaviensa ajatusmaailmaan niin puolueettomantuntuisesti, totuutta tavoitellen ja ymmärtämystä etsien kuin inhimillisesti se lienee mahdolliselta. Ukkinsa hän jätti henkilövalikosta pois, ymmärrettävästi, tai ainakin kehitti hänelle peitenimen kuten muillekin.

Kanto kuvaa kansalaissodan alusta loppuun eri mukana olleiden kertomana ja kokemana.  Näin syntyy erilaisilla arvoilla ja moraalilla varustettujen henkilöiden galleria. Tavalliset suojeluskuntalaiset, pohjalaisten talollisten monesti herännäistaustaiset pojat edustavat valkoisissa pääasiassa tappiolle jäävää eettisyyttä.

Järeä kirja alkaa kansalaissodan alkua kauempaa, jääkäriliikkeen juurilta vuodesta 1916. Vasta 16-vuotias lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee hiihtämällä ylittämään Merenkurkkua Ruotsin rannikolle tavoitteena yhtyä kaltaisiinsa ja hakeutua Saksaan sotilaskoulutukseen. Teko on laiton ja vaarallinen. Pimeän laskeuduttua nuorukainen ei ole enää varma edes suunnasta. Pahimmillaan häntä odottaisi jäälakeudella väsymys ja kuolema.

Kaksi vuotta myöhemmin Suomi on saanut itsenäisyyden ja punaiset kaapanneet vallan Etelä-Suomessa. Pohjanmaan suojeluskunnat komennetaan tyhjentämään kasarmit niissä vielä viipyvistä venäläisistä. Jääkärit palaavat intoa täynnä Saksasta.

Valkoisessa armeijassa mukana olevien miesten ja naisten motiivien kirjoon mahtuu runsaasti isänmaallisuutta, aatteellisuutta, vaihtoehdottomuutta, kaverien joukkovetoa, ryssävihaa, velvollisuudentuntoa ja silkkaa seikkailunhalua.

Suhde tappamiseen vaihtelee ampumisen välttelystä tappamisriippuvuuteen. Se saa teurastuksen muodot, kun verenhimoisin on esimiesasemassa. Pahimmat löytyvät keskipäällystöstä. Kirjan antisankariksi muotoutuva jääkäri Elias Ylivalli on teloitusvimmassaan pahimpia. Hänet lukija tapaa vielä joukon viimeisenä, yksin mauserinsa kanssa Kaivopuiston rantakalliolla valkoisten voitonparaatin päivän iltana. Hänestä tarina alkaa ja häneen se loppuu.

Siinä välissä on karissut ennen muuta saksalaisen sotilaskoulutuksen mutta myös jääkäreitten glooriaa, jos lukijalla sellaista vielä oli. Ammattitappajiksi heidät koulutettiin ja sen he Kannon kerronnassa sisällissodassa osasivat.

Vaikka sisällissodasta on paljon kirjoitettu, aina tulee uutta. Minulle uutta oli se, miten katkeraa jääkäreiden on hyväksyä Mannerheimia, ryssän upseeria, valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Avoimeen kapinaan aseistetut ja koulutetut joukot eivät kuitenkaan ehtineet nousta. Jääkärit hajotetaan suomalaisten talonpoikaisvapaaehtoisten kouluttajiksi ja komentajiksi. Ratkaisu oli jääkäreille karvasta kalkkia.

Valkeakosken punaisten naisten joukkoraiskauksesta ei ole historiallisesti varmuutta, todennäköisyys ja mahdollisuus joka tapauksessa. Joukkoteloituksen uhreiksi nämä yli kaksi kymmentä nuorta naista joutuivat, Kannon kirjan mukaan siksi, etteivät uhrit silminnäkijöinä ja terrorin omakohtaisina kokijoina saaneet jäädä todistajiksi. Heidän muistomerkkinsä on viljapellon keskellä Hauholla.

Koko kansalaissodan historia on hirveän kärsimyksen ja kurjuuden historiaa. Pelko ja moraali ottavat mittaa joukkovoimasta ja armeijakurista.  Moni Pohjanmaan ”lahtari” ei sallisi tapahtuvaa tapahtuvaksi. Sudenvitunloukon pikkutilalliselta Arvo Sippolalta sekoaa järki.  Karskeimmat ja myötätunnottomat osuvat koulutetuimpiin: Ylivallin ohessa lakitieteen ylioppilas Nils Friisiin ja opettaja Frans Ketoluomaan, joka tulkitsee  aatteensa paatoksella Tampereen antautuvia punaisia naisia:

”Oli järkytys nähdä kaiken naisellisuutensa ja äidillisyyden hylänneitä katulunttuja. He olivat vastenmielisen näköisiä. Salakavalat ja tylsämieliset kasvot paljastivat, että näitä olentoja hallitsivat alkukantaiset, kaikkein alhaisimmat vietit.
…Mutta kun tuo surkea, tylsämielinen ryysyläisjoukko oli raahustanut torille ja heittänyt aseensa yhteen kasaan, jota raikaskasvoiset, suoraselkäiset pohjalaisnuorukaiset vartioivat, raskas paino heltisi rintamme päältä ja ymmärsimme: lopultakin oli punaisten valta murtunut.”

Naisten asema nousee esiin muonitusvapaaehtoisten kansanopistonaisten ja sairaanhoitajien kautta. Karjakko Martta Sinkon ja kartanon kyökkipiian Anna Myllymäen kiihko imee heidät sotilaiksi ja punikkien tappajiksi. Heistä tulee miehiksi naamioituneita, miestenkin kammoamia amatsoneja.

Naisen siveyttä jaksetaan punnita näissä teurastusorgioissa. Sen saa kokea sulhaselleen kerran tarjoutunut muonittaja Helena Malmberg, johon isketään nopeasti leviävä ja tuhojaan tekevä huoran leima.

”Lakkasi nolottamasta. Alkoi pistää vihaksi niin että silmissä säti ja korvissa soi.
Olen keittänyt hernesoppaa, kun stapnellin sirpaleet lensivät vonkuen pihalle ja halkaisivat padan. Olen ajanut keikkuvaa saksalaista soppitykkiä könkköisillä teillä lähellä rintamaa, että saisin pojille ruokaa. Hevonen säikkyi, mutta uskoi, kun talutin sitä päitsistä ja olin rauhallinen. Olen pessyt verisiä vainajia arkkuun. Olen arkuttanut sulhaseni. Olen kaivanut punikkityttöjen kanssa mädäntyneitä ruumiita Kalevankankaan joukkohaudasta. Olen ollut Hennalan helvetissä ja tuonut Arvon sieltä pois.
Siitä kaikesta minua kiitetään huoran nimellä.”

Anneli Kanto kirjoittaa pohjalaisten sotilaiden osuudet murteella ja ainakin minusta hän tuntuu olevan siinä varmoilla vesillä. Ilmajoen murre antaa kerronnalle persoonallisen ja inhimillisen leiman.

Oma sijansa kirjassa on sodan avuttomimmilla uhreilla, eläimillä. Karjaa yritetään pelastaa sodan jaloista, vaikka hangen rikkoutuva jääpeite repii arkoja utareita. Sotaan viety suomenhevonen Sälli on yksi kirjan kertojaäänistä. Hevonen näkee hyvän isäntänsä kuoleman:
”Makasi hangella, oli silmissä tuska ja koetti kättä nostaa. Huulilla hamusin korvan viertä, koetin lohtua, kun kuolema oli isännässä. Oli niin paha, kun isäntä meni pois.”

Sälli saa monta säälimättömästi kohtelevaa hevosmiestä, mutta viimeinen ennen Sällin omaa kuolemaa on jälleen hyvä. Kun Sälli kuolee, ”mies painaa naamansa kaulalleni. Itkee kovasti. Sanoo Sälliraukka, eläinparka.”

Kun valkoinen armeija on päässyt sodassa niskan päälle, vihan ja koston myrkyttämä sadismin henki tukahdutti inhimillisyyden ylimmän johdon päiväkäskyistä piittaamatta. Suureen joukkoon ihmispoloja kohdistunut nälkään näännyttäminen ja mielivaltaiset teloitukset saavat lukijan taivastelemaan sitä, miten kansakunta pystyi kokoamaan itsensä kansakunnaksi kahdessa vuosikymmenessä; kokoamaan yhteisen uhan alla, mutta tuskin vielä antamaan anteeksi.

Kaikesta julmuudesta huolimatta Lahtarit-romaanista kantautuu sittenkin myös inhimillisiä ja myötätuntoisia ääniä.  Hyvä ja paha ottavat Suuren Pahan keskellä mittaa jokaisessa yksityisessä tilinteossa. Anneli Kanto on onnistunut vaativassa ja vaikeassa aiheessa uskomattoman hyvin.

Anneli Kanto: Lahtarit. Gummerus 2017. 382 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Tyttöjen usko vaatii joukkovoimaa ja kilpailumieltäkin.

Kainuulaisen Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo nuoresta Elsasta, joka liittyy helluntaiherätykseen. Elsa, kajaanilainen lukiolaistyttö, on jäänyt luokkakaverinsa Talvin luo yökyliin ja tämä ehdottaa rukousiltaa äidin ystäväpariskunnan Virpin ja Arvin kotona.

Illasta tulee vastaanottavaisten tyttöjen elämänkäänne. Sen jälkeen heidän valve-elämänsä on jatkuvaa kimpparukoilua ja hakeutumista helluntailaisiltoihin aina kuin vain koulunkäynniltään ehtivät. Mukaan liittyy pian myös tyttöjen kaveri Mira. Tytöt ovat valaistumisestaan tohkeissaan.

Mutta valmiita he eivät ole. He rukoilevat, että Herra ilmaisisi voimansa heille kielilläpuhumisen lahjana. Muhii keskinäistä kilpailua ja pientä kateuttakin, sillä heistä lapsenomaisin Talvi saa kielilläpuhumisen armon ensin, juuri kun Elsa sattuu olemaan vessassa. Pian ehtii perään myös Mira. Vain Elsa saa loputtomasti rukoilla lahjaa itselleen. Ja lopulta se tulee, patoamattomana tulvana irrallisia, mitään tarkoittamattomia tavuja.

Vaikka vuoret järkkyisivät, minun uskoni sinuun ei horju, uskoo Elsa. Silti, muutamaa vuotta myöhemmin, kun Elsaa ollaan nostamassa liikkeen korkeimmalle askelmalle, saarnaajaksi hänen uudessa kotimaassaan Kolumbiassa, Kajaanissa käyvä Elsa tunnustaa liikkeen jättäneelle Miralle: ”En minä enää usko.”

Törmälehto vuorottelee kirjassaan tyttöjen kehitystarinaa Kajaanissa ja Elsan elämää lukion jälkeen Bogotassa, sikäläisen helluntailiikkeen sisällä. Vuorotteluratkaisu on oikea. Kronologinen tarina olisi puuduttava, sillä puutuminen heittää varjon jo nyt romaanin alkuosan ylle. Kaikissa luvuissa näet rukoillaan, rukoillaan ja rukoillaan, yksin ja yhdessä, kädet kattoa kohti. Karismaattinen liike perustuu suggestioon ja hengen nostatukseen.

Tuntui, ettei kerronnassa ole laaksoa eikä kukkukaa, sillä Elsan herännäiskodin vastarinta tai hienoinen oppositioasenne opettajia kohtaan ei sellaiseksi riitä. Eikö älykkäässä Elsassa herää epäilyjä, kyllästymistä ja ennen muuta ristiriidan synnyttämiä kysymyksiä? Kuten oman körttitaustaisen mummun ja ukin sekä isän ja äidin joutumisesta kadotukseen liikkeen ulkopuolisina? Talvin, Miran ja Elsan tiivis kumppanuus ei suo rakoja horjunnalle, tai ehkä sittenkin:

”Se oli alkanut taas jo aamulla, epäily oli kiertynyt kumppaniksi kaipuulle, jossa siinäkin olisi ollut tarpeeksi, ja istui nyt päällä ja painoi alas vasten pulpettia, käsivarsiin tarttui kumin tahmeaa nöyhkää. Hän oli yrittänyt keskittyä puuroon ja mustikoihin, Narkissokseen ja kultasuuhun, matikan tuntiin ja Miran uusimpaan ihastukseen, joka oli Make. Mutta epäily liikkui hänen liepeillään kuin peto joka etsii kohtaa mistä purra.”

Elsan toimittajaäiti pyrkii ohjaamaan tyttöään normaaliin kasvuikäisten elämänkokemuksiin, naiseudesta ja viiniin tutustumisesta alkaen.

Mutta sitten tarinassa alkaa tapahtua.  Tytöt ovat jo pitkään rukoilleet itselleen miestä, sitä oikeaa Herran valitsemaa elämänikäistä kumppania, varsinkin Talvi:

Talvi pyysi säällistä todistusta kevään ylioppilaskirjoituksista ja sen jälkeen hyvää miestä, kolmea komeaa poikaa ja tonttia jolla valo tulvisi sisään suurista ikkunoista. Olisi Talvi rukoillut vielä takapuoltaan pienemmäksi jos olisi kehdannut, mutta Talvinkin proosallisuudella oli rajansa.
Elsa pyysi vain yhtä, aina sitä yhtä.

Elsan ”se yksi” oli videovuokraamossa vilahtanut poika, Benjamin. Maailma on pieni, erityisesti Kajaani. Poika osoittautuu myös helluntailaiseksi ja Elsa saa kuin saakin hänestä poikaystävän.  He puhuvat avioliitosta. Talvi ehtii naimisiin ensin, helluntailaisen Petrin kanssa ja häät pidetään palloiluhallissa. Mutta Herra oli osoittanut Helsinkiin opiskelemaan lähteneelle Benjaminille toisen kohtalon: pääkaupungin ja uuden rakkauden, turkulaisen helluntailaissaarnaajan kauniin tytön kanssa. Elsa kokee haaksirikkonsa.

Elsa hakeutuu kaikkien yllätykseksi helluntailiikkeen maailmankonferenssiin Kolumbiaan, opiskelee pohjaksi espanjaa ja jää maahan. Viitekehys uskovaisten yhteisössä on siellä hänelle valmiina.

Elsan elämään astuu Manuel, rikkinäinen mies, joka on sotilaana kokenut kovia sissien vankina. Manuel terapoi piirtämällä Elsan iholle. Suhde on epävakaa ja pohja hutera, ja Manuelilta paljastuu lopulta oma salaisuutensa. Sitten yliopiston rappusilla Elsa tapaa toisen miehen, Santiagon, ja hän on helluntailiikkeen ulkopuolelta.

Elsalla on mitä todennäköisimmin elämä uusine käänteineen avoinna, kun hän Kajaanin kotinsa ullakolla ennen paluutaan Bogotaan kuuntelee alakerrasta kantautuvaa ukin körttivirttä ja keinutuolin kitinää virren poljennon tahdissa.

Kelpo romaani lopultakin, vaikka tyttöjen lukiokauteen olisin kaivannut terävämpiä jännitteitä ja draamaakin.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava 2017, 287 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla?

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten Vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Maanviljelijä Paulin monologiksi kirjoitettu teos kuvaa sitä, miten vierastyöläinen saa talon isännän liikahtamaan pinttyneissä asenteissaan.

Paul on karjatilallinen Ranskassa. Kauan sitten hän nai Vulvan, kaupunkilaisnaisen. Vulva on käynyt kouluja ja lukenut kirjojakin. Mutta Paulin arvomaailmassa mies on naisen yläpuolella, ilman epäilystä. Ja sen Vulva on saanut kokea. Eipä enää kysele turhia:

”Ja jos tullaan häiritsemään kun minä ajattelen tai kun minä teen töitä, että haluanko kovaksikeitettynä vai puoliraakana vai löysänä, niin silmät pullistuvat raivosta ja minä karjaisen että seuraavan kerran minä komautan.”

Paul on komauttanut Vulvaa ja penskoja usein, syystä  tai syyttä. Hän ei anna mitään arvoa vaimolleen:

Kun siltä kysyy että: ”Mitä sinä Vulva ajattelet näistä siemenistä?” niin se vaan toljottaa ja lopettaa siivoamisen eikä se vastaa mitään, pitää vaan suuta auki. Siksi minä ajattelen että Vulva ei osaa ajatella mitään, sen minä olen aina tiennyt, ja sitten minä haluan satuttaa sitä koska minua hermostuttaa kun se vaan tuijottaa kuin joku typerä elikko ja minä läimäytän sitä. Minä tykkään kun se ei huuda vaan lähtee pois ja sitten ainakin siitä pääsee.

Vulva on oppinut selkäsaunojen kautta olemaan hiljaa, myös Paulin satuttavien pikapanojen yhteydessä. Aviopuolisoiden välillä ei keskustella. Ainoa Vulvan sana on enää myöntyvä joo.

Vulvasta on tullut avioliitossa ylettömän lihava. Paulista hän on hirveän ruma.
”Vaikka Vulva on ruma niin keittiön kanssa se on ihan nätti kokonaisuus”, tunnustaa Paul.

Paulin maatilalla tehdään töitä, tehdään lihakset kiiltäen, otsasuonet päästä pursuten  ja hiki valuen, pitkiä päiviä. Töitä riittää loputtomiin ja lehmilleen Paul on hellä. Toisin kuin Vulva, Paul muistaa jokaisen lehmän nimeltä ja tuntee niiden luonteet. Mutta omien penskojensa nimiä hän ei muista eikä erota heitä naamaltakaan. Penskat kuuluvat Vulvan ja lehmät Paulin maailmaan. Niitä maailmoja Paul ei sekoita.

Ranskalaisen nykykirjailija Noëlle Revazin (s. 1968) läpimurtoteos Eläintenkö ehdoilla? kertoo kielettömyydestä ja sen aiheuttamasta tylsistyneestä kommunikoinnista avioliitossa. Asetelma on ahdistava ja järkyttävä. Miksi Vulva alistuu? Lasten ja vaihtoehdottomuudenko vuoksi? Vaikka lähellä on muita maatiloja, avioparilla ei liioin ole kyläläisten kanssa kanssakäymistä.

Mutta kesän alussa maatilalle saapuu palkattu työmies, roteva portugalilainen Jorge. Paul ei taivu lausumaan vieraskielistä nimeä, hänelle palkollinen pysyy ranskalaisittain Georgesina.

Talossa on yksi tilava ja valoisa huone käyttämättömänä ja lukittuna – se jossa talon vanha isäntä kuoli vuosi sitten. Silti palkollinen sijoitetaan olkipatjoineen läpinäkyvään kasvihuoneeseen tomaatinvarsien ja muiden hyötykasvien lomaan. Huone pysyy Paulin isän kuolinpyhättönä.

Mutta Georges on toista maata. Hän on armoton ja itseään säästämätön työmies, jonka aikaansaannoksiin Paul voi olla vain tyytyväinen. Mutta jutteleva, herkästi naurava  Georges kyseenalaistaa alusta lähtien Paulin ajattelun luutumia  kysymyksillään, mielipiteillään ja ehdotuksillaan.  Aivan heti kyseenalaistaminen kohdistuu Vulvan, talon emännän, kohteluun.  Georges arvostaa emäntää ja opastaa isäntäänsä:

No niin, Georges sanoo, tämä osoittaa että pitää olla läsnä kun suojelee jotakin. Ja naisten kanssa on sama juttu kuin lehmienkin, ne odottavat hellyyttä mitä ne tarvitsee joka päivä. Se pieni uhraus pitää tehdä, että akka ei enää näyttäisi hapanta naamaa, että sen silmät alkaisi nauraa ja posket hehkua ja se uskoisi olevansa onnellinen ja pyörittäisi talon asioita.

Eläintenkö ehdoilla? asettuu puolen vuoden mittaan. Siitä ajasta Georges on talon töissä kesäkuukaudet, sitten hänen pestinsä loppuu, työt eivät. Puolivälissä kesää Georges panee merkille Vulvan kivut ja oudosti palloksi paisuneen vatsan. Se ei ole raskautta. Hän kutsuu lääkärin. Paisunut pallo osoittautuu pitkälle kehittyneeksi syöväksi ja talon emäntä joutuu kaupunkiin sairaalaan. Leikkauksen jälkeen rankat sädehoidot sitovat hänet sairaalasänkyyn vielä viikkokausiksi. Miesten on tultava toimeen ilman naista, ruuanlaittoa, tiskaamista ja siivoamista myöten.

Päivistä tulee ylettömän pitkiä. Mutta Georges on saanut Paulin kaivamaan talon vanhan television piilosta – sinne se joutui, kun myös Vulva kiinnostui siitä. Miehet ryyppäävät yhdessä kohtuullisesti ja kaiken aikaa Georges nakertaa Paulin ajattelun rakennelmia. Mutta Vulvaa sairaalaan katsomaan Paul ei sentään lähde eikä liioin kysele perään. Georges menee, mukanaan kirje, jonka hän on suostutellut Paulin kirjoittamaan.

Ei Paul ole tottunut pitämään kynää kädessään. Kirjoittamisesta tulee farssi. Eikä hän edes tiedä, mitä kirjoittaisi. Georges yrittää sanella, mutta lopputulos on jotain aivan muuta:
”Vaimo, Täällä sataa paljon on sadellut täällä meidän tiluksilla mutta älä huolehdi. Kun parannut sieltä, on paljon hommaa. Näkemiin. Paul, aviomies”

Georgesin ideat kypsyvät hitaasti Paulin tahmeissa aivoissa, sillä hyväksyäkseen ne hänen pitää luulla ajatuksia ensin omikseen. Kun perin juurin laihtunut ja heikko Vulva lopulta palaa, appivainajan pyhäkkö on siivottu Vulvan sairashuoneeksi ja Paul suostuu pitämään pihajuhlat, jonne kutsutaan naapureita. Vasta naapureiden suhtautuminen Vulvaan avaa Paulin huomaamaan, että hänen kaventunut vaimonsa nauttii arvoantoa muiden silmissä.

Paul joutuu Georgesin lähdön jälkeen käymään oman sisäisen koulunsa, sillä tartuntataudin vuoksi koko karja joudutaan hävittämään ja sen myötä menevät Paulin  tärkeät kiintymyksenkohteet, kuten Turska-vasikka. Mutta karjatilan tulevaisuudelle menetys ei merkitse täystuhoa. Elämä jatkuu. Vaikka Paulin pää ei tyystin vaihdu toiseksi, paljon siellä on ajattelutapa muuttunut.

Revazin tyylilajina on monologimaisen rosoinen ajatustenvirta. Kaisa Kukkolan suomennoksessa välittyy hyvin ajattelulle ominainen katkelmallisuus ja puhekielimäisyys.

Kirjailijaesittelyn mukaan Revaz on kirjoittanut jokaisen kolmesta teoksestaan erilailla kuin muut ja kunkin teoksen tulee olla kielellisesti omanlaisensa. Hän on saanut kirjoistaan Ranskassa palkintoja.

Noëlle Revaz: Eläintenkö ehdoilla? Lurra Editions 2016, 280 sivua. Suomennos Kaisa Kukkola.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , | Kommentoi

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla

Teheranin kodeissa, Kaironm kaduilla koostuu suomalaisten antropologien artikkeleista. He kaikki ovat asuneet pitkään islamilaisissa maissa.

Teheranin kodeissa, Kaironm kaduilla koostuu suomalaisten antropologien artikkeleista. He kaikki ovat asuneet pitkään islamilaisissa maissa.

Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla on artikkelikokoelma, joka kertoo nuorten elämästä islamin maissa. Kirjoittajina on kahdeksan antropologia, jotka kaikki ovat tehneet pitkään kenttätutkimusta islamilaisissa maissa. He ovat suomalaisia tai vähintään suomalaistuneita, kuten Suomeen eläkepäivinään asettunut Tunisian yliopiston sosiologian emeritusprofessori Fred Stambouli.

Hämmästyttävintä itselleni oli se, miten monen monituista arabiankielisiin maihin erikoistunutta antropologia meillä on. Eikä vain nykyajassa. Teoksen johdannossa palautetaan mieliimme nykyantropologiemme ansioituneet edeltäjät: maineikas 1800-luvun Arabian niemimaan tutkija Georg August Wallin (1811−1852) sekä Edvard Westermarck (1862−1939) ja palestiinalaisen kyläelämän tutkija Hilma Granqvist (1890−1972).

Dahlgrenin toimittaman teoksen tarkoituksena on lisätä ymmärrystämme islamilaisten kulttuureiden nuorisosta. Tärkein tutkijain oivallus on se, ettei nuorten arvoja ja käyttäytymistä pidä lähtökohtaisesti tutkia uskonnosta käsin, vaan lähteä nuorten arjesta ja unelmista.
Vaikka uskonto on monille muslimeille tärkeä asia, se ei silti täytä kaikkea heidän aikaansa eikä määrittele heidän koko elämäänsä”, kuten Samuli Schielke toteaa egyptiläisnuorten elämää käsittelevässä artikkelissaan.

Artikkeleista käy ilmi, että islamilaisten maiden nuoria askarruttavia asioita ovat naimisiinmeno, bilettäminen, seksi, poliittinen vaikuttaminen, seksuaalinen häirintä, seurustelu ja uskonnonharjoituksen vaatimukset. Tiukoissakin kehyksissä nuoret löytävät omat kohtaamistapansa.

Artikkeleiden taustana olevat kenttätutkimukset on tehty Egyptissä, Jemenissä, Kamerunissa, Iranissa, Tunisiassa ja Marokossa.

Egyptin vitsaus: seksuaalinen häirintä

Artikkeleista peräti kolme kertoo egyptiläisnuorista. Senni Jyrkiäinen on tutkinut naisten seksuaalista häirintää Kairossa ja etelän pienessä konservatiivisessa maaseutukaupungissa Sohagissa.

Seksuaalinen häirintä on arkipäivää. Peräti 83 prosenttia egyptiläisnaisista on kokenut häirintää kadulla ja heidän kokemuksissaan häirintä on päivittäistä. Peräti 62 prosenttia miehistä myöntää harrastavansa seksuaalista häirintää, näin siitä riippumatta, onko mies naimisissa ja itse teini-ikäisten tyttöjen isä. Egyptian Centre for Women`s Rights -järjestön tutkimuksen mukaan yli puolet miehistä syyttää naisia häirityksi joutumisesta.

Nuorten naisten liikkuminen kadulla on rajoitetuinta ja varjelluinta. Kotiintuloajat ovat tarkat ja äidit soittelevat lastensa perään. Veljien tehtävänä on suojella siskojaan.  Naapurit, etenkin naapurin miehet, pitävät silmällä naisten käyttäytymistä ja kotiintuloja.

Nuorten naisten kokemuksissa häirintä on vain pahentunut Hosni Mubarakin ajoista, vaikka Egypti kriminalisoi seksuaalisen häirinnän vuonna 2014.  Asenneongelma koskettaa koko yhteiskuntaa. Näin Senni Jyrkiäinen selittää:

On vaikeaa antaa tyhjentävää vastausta siihen, miksi häirinnästä on tullut Egyptissä niin iso ongelma. Usein vedotaan siihen, että nuorten miesten turhautuneisuus purkautuu naisten häirintänä, koska miehillä ei ole taloudellisten vaikeuksien vuoksi mahdollisuutta avioitua eikä yhteiskunta yleisesti salli esiaviollisia suhteita. Toiseksi käytöshäiriöiden kasvusta syytetään kaupunkien nopeaa kasvua ja yhteishengen katoamista. Häirinnästä syytetään myös naisten tiukkaa ja vartalonmyötäistä muotia. Uskonnollisten juhlapyhien aikaan on kuitenkin raportoitu tapauksia, joissa häirikkölaumat ovat käyneet käsiksi myös pitkiin kaapuihin ja niqaab-kasvohuntuun pukeutuneisiin naisiin. Edes kaiken peittävä pukeutuminen ei siis jarruta ahdistelijoista. Ongelma piilee naisia esineellistävässä asennoitumisessa ja kunnioituksen puutteessa.

Egyptissä keskiarvoasukas on iältään 25-vuotias. Työttömyys on korkea: Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella 15−24-vuotiailla virallinen työttömyys on 25 prosenttia.

Samuel Schielken mukaan Egyptissä kaupungeissa ja varsinkin opiskelijoiden keskuudessa seurustelu on yleistä ja rakkausavioliitto on yleistynyt myös maaseudulla. Kuitenkin vapaampi seurustelu voi koitua avioliiton esteeksi. Tyttö, joka suostuu seurusteluun, on ”huono” ja ”pilalla” ja siten vaimoksi sopimaton.

”Haluttavan tytön pitäisi olla sekä kouluja käynyt ja seksikäs että kiltisti kotona istuva ja siveä.”
Eikä siveyteen riitä, että on neitsyt, pitää myös olla kaikin puolin kokematon.

Naimisiinmeno on nuorelle kallista. Siksi moni nuori mies hakeutuu Persianlahden öljyntuottajamaihin siirtotyöläiseksi ansaitakseen rahaa. Mutta saadakseen työpaikan tarvitaan suhteita ja rahaa lahjuksiin.
Ilman suhteita vain harvat pääsevät elämässä eteenpäin. Miltei kaikki menestyksekäs työ vaatii varastamista, lahjuksia ja huijausta – ja varsinkin varastaminen on islamissa vakava rikos”, Schielke tiivistää.

Teoksen kolmas egyptiläisartikkeli, Henri Onoderan, kuvaa nuorison verkottumista ja ryhmittymistä ennen Tahririn kansannousua. Syntyi erilaisia aktivistiryhmiä, joista jotkut keskittyivät ihmisoikeusloukkauksiin ja kidutuksen vastaiseen työhön, toiset asunnottomien oloihin sekä väestönsiirtohankkeiden vaikutuksiin paikallistasolla. Osallistuttiin Palestiinan ja Gazan solidaarisuusliikkeisiin, tuettiin omien tehtaiden lakkoliikkeitä ja protestoitiin leivän kallistumista. Menetelminä olivat ketterät ja lyhyehköt katumielenosoitukset ja nopea kommunikointi mobiililaitteilla. Bloggauksesta tuli keskeinen osa arkipäivän vaikuttamista.

Nuorten politisoituminen ja aktivoituminen kulminoitui kansannousuun, kun kaksi vuosikymmentä diktatorisesti maata johtaneen Mubarakin huhuttiin siirtävän valtaansa pojalleen. Harmi, että Onoderan artikkeli pysähtyy aikaan ennen vallankumousta. Miten lamaannutettuja tai aktiivisesti yrittäviä nuoret ovat nyt?

Jemenissä naiset menettivät saavuttamansa vapauden

Susanne Dahlgren on asunut pitkään Adenissa ja tutkinut jemeniläisnuorten elämää ja unelmia. Nuoria kiinnostavat samat asiat kuin nuoria muuallakin: seurustelu, biletys ja naimisiinmeno.
”Islam ei ihannoi selibaattia eikä kehota harrasta uskovaista pidättäytymään ruumiillisista iloista. Islamissa seksi kuitenkin kuuluu avioliittoon – ja paratiisiin”
, Dahlgren muistuttaa.

Dahlgrenin artikkeli kuvaa Adenin vapautunutta, varsin liberaalia ja suvaitsevaa ilmapiiriä, joka mahdollisti jopa samaa sukupuolta olevien kävelyn käsi kädessä julkisesti. Pukeutuminen oli vapaata, julkiset tilat kuuluivat kaikille ja naiset kävivät töissä.

Muutos tapahtui vuoden 1990 jälkeen, kun Etelä- ja Pohjois-Jemen yhdistettiin yhdeksi valtioksi. Sana`assa vierailevat adenilaisnaiset saivat kuulla kadulla miesten huoritteluhuutoja. Miesten ja naisten vapaa kanssakäyminen julkisilla paikoilla loppui. Aiemmin julkiset ja yhteiset tilat, kuten ravintolat, puistot ja elokuvateatterit, muuttuivat miesten alueiksi ja aiemmin suosittuja keskustelutilaisuuksia, juhlia ja konsertteja ei enää järjestetty. Liikkuminen ”miesten maailmassa” oli mahdollista enää vain peittävien vaatteiden alla.

”Sukupuolten erottelu oli siirtomaavallan aikana ollut sosiaalinen erottelujärjestelmä, jossa ylemmät luokat erottuivat alemmista. Vuosien 1967−1990 välinen vasemmistohallituksen kausi oli poistanut luokkaerot, mutta Jemenien yhdistäminen toi ne takaisin”, Susanne Dahlgren kuvaa.

Kulttuurin kiristymisen jälkeen Dahlgren pääsi Dar Zahraan, joka on vain naisille tarkoitettu uskonnollinen klubi. Siellä hän kohtasi äärimmilleen menevän naisiin kohdistuvan alistamisen uskonnon varjolla. Naisen ei tule peittää vain vartaloaan ja kasvojaan vaan myös äänensä. Naisen ääni on osa ”vaarallista” eroottista olemusta. Siksi naisen on kodin ulkopuolella oltava näkymätön ja äänetön.

”Tyypillisesti naapurimaiden puhe Adenin ”liian vapaista” naisista on vallankäytön diskurssi. Arabian niemimaan konservatiivisten valtioiden kohdalla kyse on patriarkaalisesta ideologiasta, jolla miesten ylivalta naisiin normalisoidaan”, Dahlgren kirjoittaa.

Iranin vapautensa raivanneet nuoret

Herkullisimpia kokoomateoksessa on Ulriikka Johanssonin iranilaisnuorten kapinasta ja huumasta kertova artikkeli. Etnografista kenttätyötä tehnyt Johansson löysi nuorten uhman, joka konkretisoituu viikoittaisena bilettämisenä eri puolilla Teherania jonkun kotona järjestettävissä bileissä, joissa juodaan alkoholia vastoin Iranin lakia ja soitetaan valtion paheellisena pitämää musiikkia. Teheranilaisnuoret tuntuvat tuntevan länsimaiset hitit hyvin.

”Puolen vuoden aikana opin, että Iranin islamilaisessa tasavallassa kaikki hauska on periaatteessa kiellettyä mutta käytännössä mahdollista.” Nuorten juhlinta saa myös aikuisten suojeluksen. Silti kukaan ei ole täysin rento ja mahdollisia poliisiratsioita osataan varoa.

Johanssonin kokeman mukaan tyttöjen ja poikien väliset suhteet alkavat olla yhtä vapaamielisiä kuin länsimaissakin ja esiaviolliset suhteet ovat monien maallistuneiden kaupunkilaisnuorten keskuudessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Iranilaisnuoret myös vaihtavat seurustelukumppaniaan tiuhaan.

Alkoholi on kotipolttoista viinaa araghia, joka on edullista ja helposti saatavissa. Humaltuminen ei kuitenkaan ole nuorten tarkoitus. Johanssonin mukaan pilvenpoltto on erittäin yleistä ja sitä harrastavat niin tytöt kuin pojatkin. Biletyspaikalle tullaan pitkissä takeissa ja peittävissä huiveissa, mutta alta paljastuu kimallusta ja korkokenkää. Jokainen haluaa saada ihailua ja huomiota osakseen.  Osallistujia saattaa olla muutamasta moneen kymmeneen nuoreen.

Islamilaisuuden ihanteisiin kuuluu vaatimattomuus niin ulkonäössä kuin käytöksessäkin. Naisen tärkein tehtävä, äitiys, on jopa kirjattu perustuslakiin. Miesten tehtävänä on jatkaa sukua sekä suojella ja elättää perhettä. Johanssonin mukaan ihmiset näyttelevät vallankumouksen ideologian mukaista rooliaan. Ruotsalainen antropologi Shahram Khosravi vertaa kirjassa Irania teatteriin, jolla ei ole yleisöä. Kaikki osaavat käsikirjoituksen, jonka mukaan elämää näytellään.

Mutta tällä teatterilla on lipuntarkistajansa, basij-joukot, 3,5 miljoonaa vapaaehtoista moraalinvartijaa. Basijit pidättävät ja nöyryyttävät ihmisiä kaduilla, yliopistoissa ja työpaikoilla varsin mielivaltaisesti. He voivat tehdä myös ratsioita yksityiskoteihin etsien satelliittilautasia, alkoholia ja kotibileitä.

”Iranin nuoriso on luonut yhden muslimimaailman merkillisimmistä nuorisoliikkeistä”, Johansson kiteyttää. Silti varattomilla nuorilla ilman sosiaalisia suhteita on vain vähän mahdollisuuksia edetä elämässään hyvästä koulutuksesta huolimatta.

Tunisian politisoitunut nuoriso

Tunisin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Frej Stambouli kirjoittaa vuoden 2011 jasmiinivallankumouksesta ja sitä seuranneesta kansalaisyhteiskuntaliikkeestä. Tunisia itsenäistyi Ranskan siirtomaaherruudesta vuonna 1956 karismaattisen Habib Bourguiban johdolla. Bourguiba oli uudistaja. Hänen saavutuksiinsa lasketaan naisten vapautuminen, yleinen lukutaito, ilmainen koulutus ja terveydenhuolto sekä perhesuunnittelupalvelut.

Bourguiban mukaan arabiyhteiskuntien rappion syynä on hallitsijoiden itsevaltius ja epäoikeudenmukaisuus.

Vuonna 1987 Tunisian pääministeri Ben Ali kaappasi vallan Bourguibalta. Islamilaisuus alkoi eri syistä levitä ja Ben Ali kahlitsi sen nousun voimakeinoin. Kun koulutettujen nuorten työttömyys kasvoi ja kaivostyöläiset lakkoilivat, muuan koulutettu työtön protestoi sytyttämällä itsensä tuleen. Tapahtumasta käynnistyi kansanliikkeeksi noussut jasmiinivallankumous.

Vallankumouksen seurauksena alistettu islamilaisuus voimistui ja kun Tunisiassa järjestettiin vaalit, voittajaksi nousi islamilainen Ennahda-puolue. Stambouli analysoi, miksi näin kävi maallistuneessa Tunisiassa. Hänen mukaansa fundamentalistit käyttävät tuttuja sanoja ja vetoavat tuttuihin arvoihin sekä tarjoavat maallistuneelle hallinnolle vaihtoehdon. Moskeijoiden kautta islamistit ovat myös parhaiten verkottuneita.

Ennahdan menestymistä Stambouli myös pitää loogisena seurauksena yhteiskunnan syvästä jakautumisesta puolen vuosisadan aikana. Alueelliset erot hyväosaisen rannikon ja sisämaan välillä ovat suuret ja nuorisotyöttömyys kasvoi 30 prosenttiin, koulutettujen nuorten osalta jopa 45:een.

”On myönnettävä, että islamistit ovat kiinteämmin kosketuksessa yhteiskuntaan ja paremmin selvillä ihmisten arjen ongelmista ja kärsimyksistä. Heidän kannattajakuntansa on laaja ja moninainen. Lisäksi he ovat tehokkaasti organisoineet tiiviitä lähipalveluverkostoja, kuten köyhäinapua”, Stambouli kirjoittaa.

Tunisia sai vuonna 2014 uuden kansalliskokouksen hyväksymän perustuslain. Se tunnustaa kansalaisvaltion ja torjuu uskonnollisten johtajien johtavan roolin valtion politiikassa. Stamboulin mukaan Ennahda hyötyi vapaista vaaleista ja uudesta perustuslaista. Mutta uuden vallanjaon ei katsottu riittävän takaamaan demokratian.

Jotta kansalaiskulttuuri voisi kukoistaa, yksilöt ja yhteisöt tarvitsevat sellaisia julkisen vuoropuhelun tiloja, joita syntyy, kun valtio ja sen elimet erotetaan kansalaisyhteiskunnasta.”
Demokratia vaatii siis kansalaislähtöisen julkisen elämän.

Kun Tunisiassa murhattiin vuonna 2013 kaksi edistyspuolueen johtajaa, heräsi yleinen Ennahdaan kohdistunut suuttumus, koska Ennahda oli noussut valtaan lupailemalla hallintomallin, jossa islamistit periaatteet yhdistettäisiin suvaitsevaiseen moniarvoisuuteen. Liikehdinnän seurauksena syntyi poliittisia koalitioita. Lopulta, vuoden 2014 alussa islamistihallitus erosi ja tilalle tuli sitoutumaton väliaikaishallitus. Vuoropuhelun seurauksena maa saa uuden perustuslain. Vuoden lopussa pidettiin uudet parlamenttivaalit ja presidentinvaalit.

Osapuolet, Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti, sai vuonna 2015 Nobelin rauhanpalkinnon ”vaihtoehtoisen rauhanomaisen poliittisen prosessin käynnistämisestä tilanteessa, jossa maa oli sisällissodan partaalla”.

Ironia purkaa paineita Marokossa

Marko Juntunen kuvaa laittomien siirtolaisten virtoja Gibraltarin salmen yli Eurooppaan paljon ennen nykyisiä Välimeren venepakolaisia. Taustalla ovat Marokon mittavat ongelmat, katurikollisuus, korruptio, väkivalta, työttömyys, köyhyys ja terrorismi.
”Ei Marokko ole valtio, Marokko on mafia”, hän lainaa tuttuaan. Korruptio, lahjukset ja asioiden hoitamisen kannalta välttämätön välikäsien kulttuuri ovat maan syöpäkasvaimia.

Juntunen kuvaa tieteellisen kiinnostuksensa kohteeksi Euroopan ja arabimaailman välisen siirtolaisuuden sekä kasvavan liikkuvuuden tuottamat sosiaaliset ja kulttuuriset seuraukset Euroopan ulkorajoilla. Saatuaan tutkimusluvan hän valitsi kenttätyönsä kohteeksi Larachen, jossa oli yksi takavuosien vilkkaimmista laittoman siirtolaisuuden lähtösatamista.

Larachen hän kuvaa ikivanhaksi jyrkästi kahtiajakautuneeksi 120000 asukkaan satamakaupungiksi. Sen mittavimman osan muodostaa rannikon ulkopuolinen asuinalue, missä maaseudulta muuttavat pienviljelijät kasasivat hökkelinsä aaltopelleistä, seipäistä, tiilenpaloista ja metallikanistereista. Juntusta varoitettiin toistuvasti olemasta tekemisissä alueen ja sen ihmisten kanssa.

Hänellä oli kuitenkin onnea ja tuttavikseen saamiaan kolmea kaveria hän piti mitä luotettavimpina oppaina ihmisten elinoloihin ja ajatteluun.
”Valtaosa köyhälistön kotitalouksista kamppailee virallisen talouden ulkopuolella satunnaisissa rakennustöissä, katukaupassa, työpajoissa tai kalastuksen, maatalouden ja teollisuuden parissa.”
Alueen laitamilla asuu väliporras: pikkuvirkamiehiä, poliiseja, opettajia ja yrittäjiä. Sitten on vaurastuva alue:
”Larache sijaitsee lähellä kannabiksen tuotannon kanta-aluetta Pohjois-Marokossa, ja kansainvälisen huumekaupan sekä espanjaan suuntautuvan siirtolaisten salakuljetuksen tuottamat tulot näkyvät korttelien vauraissa rakennuksissa.”

Yhteiskunnan läpeensä korruptoitunut ja lahjuksille rakentuva yhteiskunta on luonut omat eksperttinsä, ”järjestelijät”, joilla on kyky käsitellä viranomaisia.
”Selvitäkseen on pakko osallistua mädännäiseen talouteen, mutta lopulta yksilön mahdollisuudet päästä köyhyyskierteestä ovat vähäiset järjestelmän mahdollistamien lahjusten vuoksi”, Juntunen kuvaa.

Keinoksi, eräänlaiseksi happiletkuksi nuoret ovat kehittäneet vitsit ja ironian. Niitä keränneen ja tutkineen Juntusen mukaan pilanteko kumpuaa siitä tosiasiasta, että köyhälistön nuoret ymmärtävät, miten rajalliset resurssit heillä muuttaa elämäänsä isäntä-suojattisuhteiden, korruption ja lahjusten värittämässä todellisuudessa. Vitseillä ja sutkauksilla ei niinkään tavoitella poliittisia päämääriä.

Esimerkiksi hän nostaa Marokossa hyvin tunnetun ja rakastetun stand up -koomikon Ahmad Sanoussin , jolta on riistetty esiintyminen pisteliään ja osuvan poliittisen satiirin vuoksi. Silti hän yhä esiintyy, uhanalaisena pienfoorumeilla. Juntunen löytää Sanoussin komiikasta kolmen lajin satiiria. Yksi niistä on ”heistä”, jälkikolonnialistisen talouselämän ja hallinnon eliitistä, jonka asema perustuu länsimaiden tukeen, toinen kansalaisten kokeman yhteiskunnan näköalattomuuden jakamista, ja kolmantena Sanoussi tuottaa käsitystä ”meistä” viitaten omanarvontuntoa vaille jätettyihin, alistettuihin, työttömiin, kouluttamattomiin köyhiin sekä yhteiskunnan marginalisoimiin nuoriin, jotka ovat valmiita lähtemään kuolemaan uhmaten kohti Eurooppaa laittomina siirtolaisina.

Entä Marokko arabikevään jälkeen? Vuoden 2011 kansannousun jälkeen perustuslaki on uusittu ja kuninkaan valtaa kavennettu. Hallituksen johtoon on noussut maltillisen islamistinen Oikeudenmukaisuus ja kehitys -puolue. Mutta nuorten elinolosuhteissa se ei mitenkään näy. Siksi monelle työttömälle ja turhautuneelle nuorelle eivät vitsit enää riitä. Hyvin moni heistä on lähtenyt Isisin riveihin Syyriaan ja Irakiin.

Surullista luettavaa!

Härkäpitoja Kamerunin häissä

Artikkeleista poikkeavin on Tea Virtasen artikkeli omasta antropologisesta kenttätutkimuksesta Kamerunin mbororojen monipolvisista hääseremonioista, joita kirjoittaja kuvaa yksityiskohtaisesti. Mbororojen siirtyminen paimentolaisuudesta karjankasvattajiksi on merkinnyt paikalleen asettumista ja islamilaistumista.  Häärituaaleihin liittyy niin morsiuslahjoja kuin härän ja lampaiden teurasaterioita.

En lähde kuvailemaan monimutkaisia ja outoja tapoja, joissa esimerkiksi raskaana oleva nuori vaimo palaa äitinsä luo synnyttämään ja kasvattamaan vauvan imetysiän yli ennen uutta rituaalipalaamista miehen kylään. Tea Virtasen havaintona on rituaalien kaventuminen ja köyhtyminen islamilaisuuden vaikutuksesta. Islamistit paheksuvat mbororojen pitkittynyttä avioitumisprosessia, joka estää aviomiestä saamasta yksinoikeutta nuoreen vaimonsa seksuaalisuuteen ennen kuin prosessi on päättynyt parin esikoislapsen rinnasta vieroittamiseen.

Karjajuhlien korvikkeeksi sulhasen suvun morsiamen suvulle antamat lahjat ovat suurentuneet. Mbororot pitävät kehitystä avioliiton solmimisen muuttumisena kyläjuhlasta kaupankäynniksi. Kyse on jatkuvasta neuvottelusta siitä, millaiset avioitumiseen liittyvät rituaalit kuuluvat islamiin tai ovat ”tarpeeksi” islamilaisia. Mbororo-tyttöjen nuoruusaikaan kun on perinteisesti kuulunut mahdollisuus esiaviollisiin suhteisiin.

Ihmisten ja kulttuureiden tiede, antropologia, syventää sitä tietoa, jota imemme uutisten kautta. Media tarjoaa pohjat, antropologit elävät tutkimiensa ihmisten keskuudessa yhtenä heistä.  Pääsemme heidän mukanaan paikkoihin, minne meillä ei muuten ole menemistä, ja kohtaamme ihmisiä, joita muuten emme kohtaisi.

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla. Nuorten elämää Islamin maissa. Otava 2016, 272 sivua.

 

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

101 kirjaa: Risto Isomäen Litium 6

Litium 6 on ekotrilleri, missä ydinpommin valmistamiseen tarvittavat aineet uskotaan päätyneen terroristien käsiin.

Litium 6 on ekotrilleri, missä ydinpommin valmistamiseen tarvittavat aineet uskotaan ja tiedetään päätyneen terroristien käsiin.

Lukijan ei tarvitse ymmärtää ydinfysiikasta, ydinvoimaloista ja ydinpommeista, saati olla ydinfyysikko joutuakseen Risto Isomäen ekojännärin Litium 6:n imuun. Tosin ei perusymmärryksestä haittaakaan olisi. Sen sijaan kirjailijan täytyy tietää kirjoittamistaan asioista paljon. Jälkisanoissaan Isomäki kertoo, mitä kaikkia tutkimuksia ja teoksia hän on lukenut ja opiskellut aiheesta. Litium 6 rakentuu faktasta ja fantasiasta: Mitä voi tapahtua ja mitä olisi voinut tapahtua.

Litium 6 on scifijännäri, joka ei jää lukijaltaan kesken.

Kirjan luettuani mietin, mikä on Isomäen pääviesti. Ydinvoimaloiden vastaisuus on ilman muuta viesteistä yksi, sillä kirjailijan mukaan vain syvälle peruskallion sisään rakennettu ydinvoimala voi olla turvallinen. Eivätkä aivan nekään kaikki. Isomäki rajaa peruskallion sisälle rakennetuistakin pois litium 6:ta polttoaineenaan ja jäähdytysaineenaan käyttävät hyötö-, fuusio- ja hybridireaktorit sekä Rapid L -tyyppiset ydinvoimalat.  Mitä jäi tähteeksi? Myönnän, etten pysynyt mukana.

Mutta ymmärtääkseni ydinvoimalat ovat Litium 6:ssa sittenkin sivuroolissa, ainakin tarinan pääosan ajan. Tosin pitkin matkaa Isomäki väläyttää eläteltyjä utopioita maailmasta, missä lähes kaikki toimii ”turvallisen ydinvoiman” antamalla energialla, yksittäisten rakennusten sähkön- ja lämmöntuotannosta avaruuslaivoihin.  Utopioiden mottona on ydinfyysikko Ted Taylorin kaikkivoipa lausahdus: Minä annan teille tulevaisuuden.

Kirjan tapahtumien tuoreena taustana on Yhdysvaltain traumaattinen terrori-iskujen pelko. Al-Qaidan isku 11. syyskuuta 2001 on korventunut pysyvästi jokaisen amerikkalaisen verkkokalvolle. Kirjassa Yhdysvaltain ydinterrorismin vastainen erityisyksikkö N.T.U. (Nuclear Terrorism Unit) on saanut Japanista Osakasta tiedon Yoshikawan sähköä tuottavasta ydinreaktorista varastetun pirullisen röyhkeästi ja rumaa jälkeä jättäen reaktorin LR-modulit, yhteensä kuusi tonnia litium 6:ta.  Kun samanaikaisesti ranskalainen ydinvoimalayhtiö tiedottaa siltä kadonneen usean vuoden jaksossa 180 grammaa plutoniumia, N.T.U.:n asiantuntijat alkavat kuumeisesti pohtia, liittyvätkö katoamiset jotenkin yhteen ja mihin se kaikki voisi pahimmillaan johtaa. Alkaa kiivas kilpajuoksu pakenevan ajan kanssa.

Isomäki antaa lukijan jo kirjan alkupuolella tietää, kuka on kaiken arkkitehti tai kellä on todella pahoja aikeita. Hän on äitinsä puolelta irakilainen Timothy Washburn, vaurasta elämää New Yorkissa elävä mies, jonka ruumis on palanut rujoksi siitä pommista, joka tuhosi hänen kotinsa, perheensä ja likisukulaisensa Bagdadissa Yhdysvaltain Irakin sodan alkuvaiheessa. Häneen johtavat johtolangat myös N.T.U:ssa, kun tilattu viihdyttäjänainen Katharine Henshaw haluaa kertoa jostain varkain kuulemastaan puhelusta. Arabitaustaisen miehen puhelu oli koskenut kuutta tonnia litium 6:ta, joka ”on nyt hallussa”.

Tärkeä, suorastaan keskeisin henkilö Isomäen romaanissa on N.T.U:n agentti ja asiantuntija Lauri Nurmi, joka on naimisissa intiaaniverisen agentin Alicen kanssa. Molemmat tuntuvat omaavat yli-inhimillisiä voimia ja taitoja.  Jonkinlaisessa sivuroolissa jännärissä on myös intuitio, epäily ja vaisto, jollainen tuntuu olevan tarinan naisilla.
”Me näemme niin usein vain ja ainoastaan sen, minkä haluamme nähdä, se on meidän kaikkein vaarallisin ominaisuutemme”, tuskailee Lauri Nurmi ajattelun juuttumista.

Washburnin kutsuilla puhelimeen puhunut mies Hassan Yussef vangitaan ja kidutetaan kuulusteluissa tunnistamattomaksi möykyksi. Häneltä on saatu verkoston nimilista sekä tieto ydinpommin sijoittamisesta johonkin laivaan. Häneltä saadaan myös puristettua tieto, että pommia vartioi räjäyttämisvalmiudessa kolme vartijaa, jotka toimivat heti, jos laivaa yritetään jollain keinoin vallata.

Saatu nimilista herättää hämmennystä: siinä on hyvin monia viranomaisten kanssa yhteistyötä tekeviä ja luotettavaksi luokiteltuja Yhdysvaltain imaameja. Agentit uppuroivat pakenevaa aikaa vastaan epätoivoisina. Varastetun litiumin ja plutoniumin kohtalosta ja sijainnista ei ole edes aavistusta.

Tarinan varrella lukija saa tutustua ydinpommien synkkään historiaan: Hirošiman tuhonneeseen Pikku Poikaan, jonka pudotti lentäjän äitinsä nimiin ristinyt taistelukone, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuonna 1962 räjäyttämään Tsar Bombaan, Chicagon läjään, Fat Maniin, Muratti Mikeen ja amerikkalaisten Bikinillä vuonna 1954 räjäyttämään, hyvin tuhoisaan vetypommiin Castle Bravoon.

Aina on haettu suurempaa ja tuhovoimaisempaa. Agentit tajuavat, että huippusuuri ydinpommi syntyy muutamasta kymmenestä grammasta plutoniumia, runsaasta määrästä litium 6:ta ja runsaasta määrästä rikastamatonta luonnonuraania. Missä sellaista olisi? Ydinvoimaloille luonnonuraania kuljettavissa rahtilaivoissa tietenkin, ruuman täydeltä.

Tietokoneajojen ja satelliittikuvien avulla rahtilaiva löytyy. Se on matkalla Australiasta Los Angelesiin lastinaan luonnonuraania Yhdysvaltain ydinvoimaloille. Se on pystyttävä pysäyttämään. Alice ja Lauri ryhtyvät toteuttamaan mielikuvituksellista suunnitelmaa. Mutta edes fantasiassa fantastisen taitavilla agenteilla asiat eivät suju käsikirjoituksen mukaan.  Oikeammin, kaikki menee pieleen.

Risto Isomäen Litium 6:n ydinviesti on pelossa piilevä vaara. Lauri Nurmen ajatukseksi puettuna se kuuluu:
Miten me voimme olla niin varmoja siitä, että juuri muiden ihmisten pelotteleminen on kaikkein paras tapa lisätä meidän omaa turvallisuuttamme?

Koko Pohjois-Amerikan ja Euroopan mantereen täystuho ei Litium 6:ssa toteudu. Mutta katkeruuden ja vihan syövyttämän Washburnin puhe verenhukassaan tajuissaan pysymisensä puolesta ponnistelevalle Lauri Nurmelle on julkaisemisen arvoinen evankeliumi, jota lukiessa Litium 6 tuli yllättävän ajankohtaiseksi Donald Trumpin valtaanpääsyn taustaa vasten:

Katsohan, pommi, joka on olemassa vain vastustajiesi mielissä, on täydellinen pelote, sillä se on olemassa kaikkialla, yhtä aikaa. Se on yhtä aikaa jokaisen tunnetun ja tuntemattoman terroristijärjestön ja jokaisen vihamielisen valtion käytössä. Se on jokaisen kuorma-auton, junan tai laivan mukana tulevassa kontissa ja jokaisen Yhdysvaltoja lähestyvän lentokoneen ruumassa. Sitä ei voi löytää, sitä ei voi tuhota, sitä ei voi hävittää, siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei ole olemassa. Vaikka me vakuuttaisimme jatkossa itse tuhanteen kertaan, että koko juttu olikin vain pelkkää hämäystä, sinun hallituksesi ei ikinä uskoisi meitä. Ei ikinä. Joten nyt kun olemme saaneet teidät uskomaan, että meillä on monta plutoniumsytytintä ja kuusi tonnia litium 6:ta, meidän ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin odottaa ja katsoa, miten Amerikan Yhdysvallat repii itsensä palasiksi. Miten se kovistelee ja ahdistelee liittolaisiaan ja kiduttaa näiden kansalaisia ja omia kansalaisiaan ja vieraannuttaa luotaan maan toisensa jälkeen, kunnes sen suurella vaivalla kylmän sodan aikana rakentamat liittoutumat ovat kaikki peruuttamattomasti hajalla eikä sillä ole maailmassa enää yhtään todellista ystävää, ehkä Israelia lukuun ottamatta.

Ja siunatuksi lopuksi vielä yksi lainaus, vuorostaan Laurilta:

Jotenkin me olemme onnistuneet tulkitsemaan nuo al-Qaidan ibessillien puheet aika eriskummallisella tavalla. He eivät hyökänneet ydinvoimaloita vastaan silloin kun olisivat voineet. Mutta me pidämme tätä vain todisteena siitä, että he hyökkäisivät ydinvoimaloita vastaan heti, jos vain voisivat.

Mielenkiintoinen kirja aikanamme, jolloin poliittinen puhe tuntuu kiertyvän yhä useammin puheeksi turvallisuudesta.

Risto Isomäki: Litium 6. Tammi 2007, 343 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Scifi | Avainsanat: , , , , | 2 kommenttia