Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Urheilu-uutisoinnissa on vellonut pidempään kohupaljastuksia valmentajien epäeettisistä menetelmistä ja käytöksestä.  Paljastukset ovat koskeneet nuorten tyttöjen valmennusta joukkuevoimistelussa ja taitoluistelussa. Nuoriin kohdistetut fyysiset ja painoa koskevat vaatimukset ovat olleet kohtuuttomia ja valmentaja on tunkeutunut valmennettaviensa henkilöön. Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä vuodelta 2020, siis ennen tunnettuja kohuja, saa kysymään, koskeeko sama kenties myös tyttöjen kuntonyrkkeilyä.

Lola menee mukaan kotikunnassaan käynnistettyyn nyrkkeilykoulutukseen. Laji lumoaa hänet. Se on tarpeeksi vaativa ja haasteellinen. Hän haluaa kehittyä ja edistyttyään hän ruinaa ryhmän yhteisen kouluttajan Roman Barren itselleen henkilökohtaiseksi valmentajaksi. Lola haluaa kilpanyrkkeilijäksi.

Olen luonut nyrkkeilijätutuiltani käsityksen, että lajissa on todella magiaa. Se imaisee mukaansa. Harrastuksesta tulee intohimo ja lajissa kehittymisestä päivien rytmittäjä ja elämälle tärkeä merkityksenantaja. Nyrkkeilysali on kuin toinen koti ja siellä treenaajat kuin toinen perhe.Silti treenaajien kesken ei ole juurikaan kanssakäymistä. Kukin keskittyy omaan suoritukseensa ja muut ovat tulevia haastajiaa. Jokainen on harrastuksensa kanssa yksin. Yksinäisyys sitoo kunkin valmentajaan, hakemaan tältä huomiota ja tunnustusta omassa edistymisessä.

Suostuessaan valmentajaksi Barre kertoo kasvatilleen Lolalle olevansa yksityisvalmennuksessa paljon vaativampi ja ankarampi. Hän vaatii täydellistä tottelemista ja sitoutumista. Lola sitoutuu, sillä hänellä on enemmän tahtoaa kuin taitoa. Hän tietää sen olevan edistymisensä edellytys ja hinta. Hän muodostaa valmentajansa kanssa parin, joka työskentelee samaa tavoitetta kohti. ”Kehässä minä olen sinä”, on valmentaja hänelle teroittanut. Mutta vielä pitkiin aikoihin ei olisi asiaa kehään. Sinne Lola palavasti mielii.

Valmentaja ja valmennettava eivät ole tasaveroinen tai tasa-arvoinen pari. Barre on keski-ikäinen takavuosina menestynyt kilpanyrkkeilijä. Hän on isällinen ja kova. Hän on turvallinen ja manipulatiivinen. Lola altistaa elimistönsä kestämään ennätysmäistä rääkkiä, jatkamaan vaikka maitohappoisia lihaksia kuinka särkee. Keskeyttämiseen johtaneesta uupumuksesta seuraisi rangaistus, vaikkapa sata punnerrusta suorin vartaloin.

Siinä on kilpaurheilijan ja kuntourheilijan ero. Kilpaurheilijan todellinen koetus alkaa vasta maitohappohyökkäyksen jälkeen. Kuntoilija on silloin lopettanut ja nautinnollinen endorfiini valtaa kehon.

Tiesikö tai halusiko Lola nuorena naisenalkuna tietää, kuka Roman Barre, koko kunnan hurmannut urheilujulkkis on.
”Mitä sinä pelkäät, Lola?”
Katson varovaisesti Barrea. Hänen heltynyttä tutkivaa katsettaan. Jokin siinä on aina vialla, jokin siinä on kovaa ja julmaa. Hänen kasvonsa eivät paljasta kenet hän näkee, kun hän katsoo minua, enkä minäkään yhtäkkiä tiedä kuka hän on.”

Roman Barrella on kahdet kasvot. Julkisuudessa tunnettu Barre on nuorten hyvinvoinnista huolestunut liikuntaharrastuksen edistäjä ja nuorille itsepuolustuskurssin vetäjä. Se mies on vastuunkantaja, isällinen ja luotettava. Toisen Barren Lola kohtaa vähitellen, kuin salaa ja varkain.

Milloin rajanylitykset alkoivat, silloinko kun Barre tonki häpeilemättä Lolan laukkua tämän silmien alla eikä Lola puuttunut siihen tai antaessaan viimeisestä bussista myöhästyneelle Lolalle kyydin kotikylään ja pannen autoa ohjatessaan kouransa tytön reidelle. Lola ei teosta pitänyt vaikkei tohtinut poistaa kättä. Entä kun Lola oli hikisen ja uuvuttavan treenin jälkeen ottanut hyytävän kylmän suihkun ja hanan suljettuaan kääntynyt ympäri tajutakseen kauhistuksekseen valmentajan istuvan suihkuhuoneen penkillä häntä katsoen. Lolan pyyhe roikkui Barren selän takana.

”Miten vanha sinä olet?” oli Barre kysynyt kerran muina miehinä.
”Neljätoista.”
”Ai, niinhän se oli.”

Lolan ollessa kai 15-vuotias Barre raiskaa tytön ylivertaista voimaa käyttäen ja isällistä turvapuhetta hänelle korvaan supattaen ja estää kourallaan Lolan mahdollisuuden huutaa tai hengittää suun kautta. Kipu on raastava. Lola rukoilee sen päättymistä, kuten nääntynyt nyrkkeilijä odottaa erän loppumista kongin vapauttavaan kumahdukseen. Lola ei tee rikosilmoitusta. Menestymisen nälkä tekee hänet sokeaksi. Mutta kuinka pitkälle lojaalius omaa kilpanyrkkeilijätavoitetta ja sen seurannaisena valmennussuhdetta kohtaa kantaa? Missä alkaa vastuu itsestä?

Myrkkyhämähäkin verkko on kietoutunut Lolan ympärilleen. Siitä hänet vapauttaa vasta toisen nuoren nyrkkeilijän Annan Lolalle tekemä ahdistunut paljastus omasta raskaudestaan, vain muutama tuntia ennen Annan joutumista nyrkkeilykehään tosimielessä. Sikiö Annan kohdussa on Barren, sen Lola tajuaa. Kuinka hän ei koskaan huomannut mitään? Tieto on Lolalle shokki. Molempien tyttöjen nyrkkeilytie katkeaa näihin kansallisiin koitoksiin, vaikka he niissä menestyvätkin. Barre ei ilmaantunut paikalle.

●●●

Yli kymmenen vuotta myöhemmin kuvataiteilija Lola on lupautunut työväenopistoon grafiikkakurssin vetäjäksi. Silmätessään ilmoittautuneiden nimilistaa hän löytää sieltä Roman Barren tyttären Rebekan nimen. Vihan aalto vyöryy Lolan yli. Nuoresta, kauniista ja kaiken haluamansa saaneesta Rebekasta tuli se, joksi Lola oli halunnut, menestynyt kilpanyrkkeilijä. Vielä Lolan kateus ja katkeruus suuntaavat väärään kohteeseen. Isää hänen tulisi vihata, ei tämän tytärtä. Lolan onnistuu peittämään tunteensa eikä grafiikan oppimisesta innostunut Rebekka huomaa mitään.

Kunnallispolitiikkaan pyrkivän Barren perheessä luurangot alkavat kaatuilla  kaapeista juuri vaalien alla, sillä Barren vaalijulisteita näkevän Lolan viha löytää oikeamman suunnan. Lola ja Rebekka käyvät paljastavan kahdenkeskisen keskustelun saunanlauteilla grafiikkakurssin päätösnäyttelyn jälkeisessä illanvietossa. Barren perheeseen kuuluvat mielenterveydessä tasapainottomaksi ajautunut vaimo, jota Barre on kaksoiselämällään kaiken aikaa pettänyt, isänsä varavalmentajana toimiva poika Risto sekä isältä kaiken haluamansa saanut Rebekka. Perheessä muhii valtavasti ihmissuhdekuonaa ja Barre hakee rankan ja kurjan lapsuutensa johdosta muilta myötätuntoa. Tunnetun urheiluvalmentajan perheen hajoamisprosessi näyttäytyy monin ilmenemismuodoin.

Inga Magga kehittää kirjaansa vielä yhden lisämausteen, Annan kohtalon. Pidin tätä päälle liimattuna ja tarpeettomana ratkaisuna mutkistaa kaunokirjallista juonenjuoksutusta. Se on kirjailijalla keino saattaa valmentaja Barre, kirjan varjonyrkkeilijä, vastuuseen. Anna löytyy kuolleena, roikkumassa Pispalan kotinsa nyrkkeilysäkin kiinnityshihnoista.

Magga jättää tarkoituksella paljon avoimeksi. Annan kuolemasta kehkeytyy poliisitutkinta. Vaikka kyse lienee itsemurhasta, langat johtavat Roman Barreen, jonka tietokoneen poliisi takavarikoi. Ehkä Barre oli Annan asunnon omistaja tai maksaja. Tietokoneen syövereistä löytyy yhtä jos toistakin. Oikeusprosessi on käynnistynyt, tietää lehtiuutinen kertoa.

Alaikäisiin kohdistunutta pedofiliaa kirjassa siis. Mutta kirjan painava ja määrällisesti suurin anti on nyrkkeilytreeneissä; treenien raa`assa kohtuuttomuudessa; harjoitteluissa kestää kovaa kipua; pystyä kilpaurheilijana jatkamaan vielä sen jälkeen, kun kuntoilijoilla olisi elimistöstä kaikki voima käytetty. Varjonyrkkeilijä on romaani itsensä viemisestä omien fyysisten rajojen yli. ”Rakastin sitä, kuinka lyönti lyönniltä unohdin kehoni, aikeeni, toiveeni ja väsymyksen.”

●●●

Uh-huh, olipa kirja! Varjonyrkkeilijä on thainyrkkeilijä, kirjallisuuden maisteri Inga Maggan (s. 1983) esikoisromaani.  Tulin vakuuttuneeksi Maggasta kiinnostavana tulokkaana kaunokirjallisuuden maisemaamme, vaikka pidin kirjan kieltä liian kirjakielisenä. Ihmiset eivät ajattele ja puhu aivan noin puhdaskielisesti. Vakuuttuneisuuteni Maggan kyvystä luoda kaunokirjallista tarinaa ei estänyt minua tuntemasta lukemaani kohtaan vastenmielisyyttä. Mutta se johtui inhostani ensin puhtaasti nyrkkeilyä, sitten pedofiliaa ja lopulta kirjassa kuvattuja muita vallan väärinkäytöksiä kohtaan.

Lola nuorena nyrkkeilijä, aikuisena kuvataiteilija. Eva Wahlström teki nuorena aikuisena huiman uran ja ylsi nyrkkeilyn maailmanmestaruuteen. Ammattinyrkkeilijän uransa lopetettuaan hän kouluttautui taiteen maisteriksi ja on nyt kuvataiteilija. Pieni ja olettaakseni ainoa samankaltaisuus siis. Ideat taiteessa ovat ilmaisia, ainakin melkein.
Annelin kirjoissa Eva Wahlströmin loistava teos Rajoilla:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/11/29/eva-wahlstrom-rajoilla/

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä. Like 2020, 352 sivua.

Kristiina Kalleinen: Valtioaamun aika. Suomen suurruhtinaskunta 1809–1863

Vuodenaikoja ja vuorokaudenaikoja on käytetty historiallisten kausien havainnollistajina ja kielikuvina. ”Valtioyön” on omaksunut Helsingin yliopiston professori, historioitsija Markku Kuisma luonnehtiessaan sillä Suomen autonomian ajan jaksoa 1809–1863 eli kautta, joiden välissä Suomen lakiasäätäviä valtiopäiviä ei kutsuttu koolle.

Valtiotieteen tohtori, Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Kristiina Kalleinen haastaa uusimmassa tutkimuksessaan ”valtioyön” ja päätyy kutsumaan samaa ajanjaksoa ”valtioaamuksi”. Hänen tutkimuksensa Valtioaamun aika. Suomen suurruhtinaskunta 1809–1863 ilmestyi hiljan. Puhuisin lukemani perusteella valtioyön nopsasta vaihtumisesta sarastukseksi ja valkenemisesta aamuksi. Aamua seuraa päivä. Olkoon Suomen voimakas kansallisen kulttuurin, koulutuksen, kansalaisjärjestötoiminnan ja teollistumisen kausi aamua seurannut päivä, välillä pilvinen, välillä poutainen.

Ajatusleikit ravitsevat mielikuvitusta, mutta johtavat myös väkivaltaan loogisuudessa. Historia on rosoinen jatkumo, joka ei myötäile luonnon ja Telluksen kiertoa.

•••

Suomi-käsitteen muotoutumisen kannalta on merkillepantavaa, että Suomen sodan (1808–1809) rauhansopimuksessa Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle Finlandia-nimistä maa-alaa vaan joukon läänejään: Kymenlaakson, Uudenmaan ja Hämeen, Turun ja Porin, Savo–Karjalan, Vaasan ja Oulun, Ahvenanmaan ja itäisen osan Länsipohjaa. Tähän ”uudeksi Suomeksi” kutsuttuun alueeseen Venäjä liitti ”vanhan Suomen”, siis Käkisalmen läänin ja Kannaksen, jotka olivat kuuluneet liki 1700-luvun ajan Venäjään.

Vanhan Suomen liittäminen pää-Suomeen toi tullessaan pitkään hiertäviä ongelmia. Vanha Suomi oli ortodoksinen ja sen virkamieskunta puhui venäjää, mutta ei osannut ruotsia, mikä oli kanta-Suomessa viransaannin edellytys. Suomen oma virkamieskunta ei osannut venäjää, mikä taito muuttui nyt erinomaisen tärkeäksi asioiden hoidossa Pietariin. Hovikieli ranska taisi molemmilla puolin olla heikoissa kantimissa. Vanhassa Suomessa koulu oli irrotettu kirkosta, pää-Suomessa kouluopetus oli pappien vastuulla (maaherra Carl Gustav Mannerheimin, marsalkka Mannerheimin isoisän, mukaan pappien laiminlyömänä; koulut olisi pitänyt siirtää maaherrojen alaisuuteen).

Suomi oli saanut 1.12.1808 keisarilta varsin pitkälle ulottuvan autonomian. Juhlavan lupauksen seurauksena Suomea koskevat asiat eivät kuuluneet Venäjän hallinnon ja sen virkamiesten toimivaltaan, vaan asiat esiteltiin suoraan keisarille. Venäläinen virkamies ei saanut tehdä Suomea koskevia päätöksiä tai antaa Suomea koskevia käskyjä. Ulko- ja puolustuspolitiikkaa lukuun ottamatta Suomi hoitaisi asiansa itse. Annettu keisarillinen käsky merkitsi samalla Suomen itsehallinnollisen alueen syntyä (kokonaisuutta, ei listaa läänejä) sekä oman hallintokehikon rakentamista ja omaa talous- ja tullipolitiikkaa. Suomi sai pitää omat verotulonsa.

Entuudestaan keskushallintoa ei Suomessa ollut. Sellainen piti luoda vailla perusteellisia valmisteluja, jollaisia valtiosääntöön liittyvät reformit kokemuksemme mukaan edellyttävät. Päätösten tekijäksi luotiin hallituskonselji, senaatiksi myöhemmin nimetty. Venäjän keisarikunnan ja Suomen väliseksi niveleksi tuli kenraalikuvernööri. Senaatin alainen (!) oli korkein oikeuselin, oikeusosasto, ja sen alapuolella hovioikeudet.

Juridisesti suurruhtinaskunta seisoi hatarin jaloin. Mitään kirjallista valtiollista sopimusta sen asemasta ei tehty, eikä suurruhtinaskunnan aseman määrittelyyn päästy myöhemminkään suomalaisten yrityksistä huolimatta. Ruotsin vallan aikaiset peruslait jäivät voimaan, vaikkei niitä kirjallisesti vahvistettu. Ne olivat hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ja yleiset siviili-, prosessi ja rikoslait (rikoskaaret) vuodelta 1734. Suomen saama erityisasema perustui keisari Aleksanteri I:n juhlalliseen vakuutukseen, josta suullisesti annettuna puuttui kaikkinainen hienosäätö.

Suomi säilytti uskontonsa ja kielensä. Kesti aikansa, ennen kuin kansa alkoi kokea luottamusta siihen, ettei heitä pakoteta ortodoksiseen uskoon eikä Suomeen uloteta maaorjuutta (tosin ero vallinneeseen tilanteeseen ei ollut suuri, kuten jäljempänä käy ilmi). Rahapolitiikassa villi käytäntö kesti vuosikymmeniä, sillä kansalaiset luottivat maksuvälineenä riikintaalariin, jonka vetäminen pois käytöstä osoittautui kimurantiksi. Virallista valuuttaa, hopeapohjaista ruplaa liikkui maassa ensimmäisinä vuosikymmeninä hyvin vähän. Lopulta Ruotsi lunasti 1834 Suomesta imuroidut ruotsalaissetelit.

Venäjällä keisari oli yksinvaltias. Suomen erityisasema riippui keisarin tahdosta. Suomen ylin virkamieskunta oppi pitämään kielen keskellä suuta ja sammuttamaan niitä palopesäkkeitä, joita erityisesti pääkaupunkiaseman menettänyt Turku sekä 1830-luvulla skandinavismin omaksunut yliopiston opiskelijakunta aikaansaivat. Maan asioiden edistämisessä oli tärkeää, että keisari luotti Suomeen. Tärkeää oli, ”ettei nukkuvaa karhua herätetä”. Yksinvaltiudesta on suora tie suosikkijärjestelmään ja sen myös kuninkaan alainen suomalainen virkamieshallinto oli omaksunut.

•••

Suomen 1800-lukua pidetään perustelluista syistä hyvänä vuosisatana, jolloin Suomi saattoi kehittyä rauhan oloissa oman pystymisensä ja voimavarojensa varassa. Mutta suurruhtinaskunta oli tiukasti yleiseurooppalaisiin taloudellisiin ja poliittisiin suhdanteisiin sidoksissa. Lähdimme liikkeelle Ruotsin entisenä takapihana ympäröivään maailmaan verrattuna taka-asemista. Suomessa vallitsi nälänhätä ja väkimäärä aleni kahden sotavuoden aikana prosentuaalisesti enemmän kuin suurina nälkävuosina 1867–1868. Kulkutauteihin kuoli liki 120 000 suomalaista. Omaa osaamista tai pääomia ei ollut. Lähtötilanne oli kehno, suorastaan surkea.

1800-luvun alkupuoliskoa ja Napoleonin sotien jälkeistä aikaa kuvaa kautta Euroopan taantumuksellinen pysähtyneisyys. Sen yksi symboli oli vain muutaman vuoden ajan kestänyt Pyhä Allianssi (Venäjä, Itävalta ja Preussi), yksinvaltaisesti hallittujen valtioiden liittouma. Euroopan valtiot suojelivat omaa talouttaan korkein tullimuurein. Elettiin protektionismin ja merkantilismin aikaa. Ilmaisu-, paino- ja kokoontumisvapaus olivat tiukasti kahlitut. Kokoontumiskielto (konventikkeliplakaatti vuodelta 1726) riipaisi myös 1800-luvulla nousseita herätysliikkeitä. Maallikkoseuroista saattoi seurata kutsu käräjille. Painovapaudessa vain Ruotsi ja Iso-Britannia tekivät edukseen poikkeuksen.

Pysähtyneisyys oli järkkyvä vasta Euroopan hulluina vuosina 1830 ja 1848, jolloin puhkesivat Unkarin kansannousu, Puolan kapina ja Ranskan vallankumous sekä Belgia repeytyi irti Alankomaista. Kaikki nuo vuosikymmenet heijastuivat myös Suomeen ensin kehitysmahdollisuuksia rajoittaen, sitten vapauksien ja kansanvallan aatevirtauksia synnyttäen.

•••

Omaa teollisuutta ei ollut. Oli muutamia järvi- ja suomalmia käyttäviä ruukkeja ja niiden raudansaanti oli riippuvaista Ruotsista, jonka alueelle Haminan rauhansopimuksen yhteydessä Kiirunan ja Jällivaaran suuret rautavarannot jäivät Torniojoen jokilaakson molemminpuolisesta suomenkielisestä asutuksesta huolimatta. Raudantuotantoa pidettiin niin elintärkeänä, että Venäjä vielä puolen vuosisadan ajan teki sen tuonnissa Ruotsista poikkeuksen, vaikka muuten pyrkikin minimoimaan Suomen ja sen entisen emämaan keskinäisriippuvuutta.

Ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan omalla tuotannolla. Keisari kannusti malmisuonien etsintään, mihin pontevasti ryhdyttiin. Mutta Suomesta puuttuivat etsintään tarvittavat laitteet, tutkimusmenetelmät ja osaajat. Kaikki oli ulkomaisen tuonnin varassa. Iso-Britannialla oli jyrkkä teknologian vientikielto. Koneiden saamiseen tarvittiin omaa tuotantoa, mihin ruukkien ylläpito tuontiraudan turvin ponnisteli.

Ruukit nielivät valtavat määrät puuta. Metsät hupenivat hulppeaa vauhtia myös kaskiviljelyn ja tervanpolton seurauksena. Kaskiviljely oli nopein ja satoisin tapa tuottaa viljaa, josta jatkuvien katovuosien seurauksena oli pysyvä puute. Viljaa ostettiin Venäjältä, jonne myytiin voita ja sahatavaraa. Suomen ja Venäjän välillä ei ollut tulleja.

Tampere sai heti autonomian alussa vapaakaupunkioikeudet ja sinne syntyi Suomen ensimmäiset varsinaiset teollisuuslaitokset, rauta- ja kehruuteollisuus. Teollisuuden käynnistyminen oli Suomessa paljolti ulkomaisten yrittäjien varassa.

Kun metsävarojen huomattiin huolestuttavasti ehtyvän, uusien sahojen perustaminen käytännössä kiellettiin. Muutamat ruukit tosin saivat perustaa omia vesisahoja. Sahatuotteiden vienti Iso-Britanniaan oli katkennut jo mannermaasopimuksen myötä. Vielä vuoden 1851 metsälaki oli sahojen perustamiseen kielteinen. Höyrysahojen aika oli tuleva 1860-luvulta lähtien.

Vaikka Kristiina Kalleinen mainitsee kollegansa Markku Kuisman kirjassaan yhden johdantolauseen lisäksi vain lyhyesti kerran, itselleni jäi tunne, että Kalleinen ainakin jossain määrin opponoi ”valtioyö”-ajattelussa juuri häntä:

”Vaikka professori Markku Kuisma luo hyvin perusteellisessa, laajassa ja ansiokkaassa tutkimuksessaan Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920 mielikuvan, että joutuessaan Venäjän imperiumin yhteyteen Suomi astui taloudellisesti kaksi askelta taaksepäin, puhuu hänen oma tekstinsä näitä väitteitä vastaan. Sen enempää puutavaraviennin tyrehtyminen kuin sahaukseen liittyvät rajoitukset eivät johtuneet Suomen kuulumisesta Venäjän imperiumiin, vaan puutavaraviennin tyrehtymisen syynä olivat kansainväliset suhdanteet ja sahausrajoitusten syyt olivat kotimaisia (pelko metsävarojen hiipumisesta ja raudantuotannon ensisijaisuus).”

•••

Olimme oman osaamattomuutemme varassa. Elettiin merkantilismin ja tiukkaa elinkeinorajoitusten aikaa. Ratkaisevan suuri kehityksen este oli Ruotsista 1700-luvulla peritty maakaupan kielto. Maaseudun tuotteet tuli viedä myytäviksi kaupunkeihin ja sieltä ne oli myös mentävä ostamaan. Kielto jyrkensi maaseudun ja kaupunkien eriarvoisuutta. Maakaupan salliminen olisi loukannut säätyprivilegioita eivätkä kaupunkiporvaristo ja käsityöläiset sallineet omiin oikeuksiinsa kajoamista.

Ammattikuntalaitos oli sitoutunut tiukasti kolmiportaiseen oppipojasta mestariksi -järjestelmään, joten käsityöaloille ei ollut sen ulkopuolelta asiaa. 1700-luvulla oli tosin tehty se poikkeus, että kussakin pitäjässä sai olla pitäjäsuutari ja pitäjäräätäli. Vasta vuonna 1868 laillistettiin maaseudulle muurarit, tiilentekijät ja lasimestarit, sitten nahkurit, satulasepät, pyöräntekijät, kellosepät ja maalarit. Säätyjen ote oli siis koko vuosisadan alkupuoliskon tiukka eikä se antanut maaseudulle mahdollisuuksia kehittyä.

Maaseudun kurjistumisen ratkaiseva syy maakauppakiellon lisäksi oli väestön palveluspakko ja laillisen suojelun järjestelmä. Molemmat olivat perintöä Ruotsin vallan ajalta. Niiden mukaan jokaisen kansalaisen, jolla ei ollut omaa maata tai omaa erillistä elinkeinoa, tuli pestautua nämä ehdot täyttävän henkilön palvelukseen. Ellei ollut palveluksessa, oli irtolainen. Se oli rikos. Vuosisadan puolivälissä vankiloidemme vangeista 40 prosenttia oli tuomittuina irtolaisuudesta. Kun maaseudulla maattoman väestön määrä paisui, ennen elinkeinorajoitusten löyhtymistä ongelma räjähti käsiin. Vuosisadan lopussa se purkautui runsaana maattomien ihmisten hakeutumisena siirtolaisiksi Amerikkaan.

On pakko nähdä, että säätyjen pitäessä tiukasti kiinni privilegioistaan kansan enemmistön oli vaikeaa, liki mahdotonta parantaa elinolojaan.

Monia poikkeuksia katsoi keisari välttämättömäksi määrätä. 1830 Rauma, Uusikaupunki, Tammisaari ja Porvoo saivat rajoittamattomat tapulikaupunkioikeudet (= oikeuden ulkomaankauppaan) ja kaikille maan asukkaille myönnettiin oikeus viedä maatalouden ja vuoriteollisuuden tuotteita Itämeren satamiin. Kun Venäjä hävisi Krimin sodan (1853–1856), ratkaisevaksi syyksi Venäjällä nähtiin surkeat kulkuyhteydet. Alettiin rakentaa rautateitä ja se ulottui myös Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien saantiin. Suomessa siitä nousi erimielisyys. Suomen taloutta 1800-luvun alkupuoliskon ajan voimakkaasti kehittänyt senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman pelkäsi Euroopan kansanvaltaisten aatteiden leviämistä Suomeen ja kirjoitti ratahanketta vastaan: ”Mieluummin jääkööt kaikki rautatiet kuin että rakennettaisiin tie demokraattisten hourailujen eduksi.”
Kemin ja Rovaniemen välille saatiin maantie 1840.

Kulkuyhteydet olivat yksi ydinsyistä sille, että katovuosien aiheuttaessa pohjoisessa Suomessa toistuvia nälänhätiä keisarin määräämää apua ei saatu ajoissa perille. Lähetetyt siemenperunat paleltuivat toistuvasti vientimatkoilla. 1840-luvulla käynnistetyt Saimaan kanavan rakennustyöt olivat Suomen talouden kehityksen kannalta suurimerkitykselliset. Pääosin vankityöllä tehty kanava vihittiin käyttöön 1854.

•••

Mutta monipuolista vireyttä Suomen aamunsarastus toi, esimerkiksi 15 000 asukkaan kalastajakylän rakentaminen empire-Helsingiksi venäläisin varoin ja pääosin venäläisellä työvoimalla sekä Carl Ludvig Engelin piirtämät kirkot, kasarmit, vankilat ja virkatalot eri puolille Suomea (esimerkki blogistin). Arvioimani ”valtioaamu” käynnistyi erityisesti 1830-luvun alusta.

1700-luvun lopussa oli Turkuun perustettu vaikutusvaltainen ja toimelias Suomen Talousseura, jota pidettiin jonkinlaisena säätyvaltiopäivien korvikkeena. Kun ruudin valmistuksessa tarvitun salpietarin vienti Ruotsiin kiellettiin, Seinäjoelle perustettiin ruutitehdas 1829. Turkuun perustettiin Åbo Ångfartygbolaget 1834, joka avasti höyrylaivaliikenteen Tallinnaan sekä reitille Tukholma–Turku–Helsinki–Pietari. Vuonna 1838 perustettiin Suomen Tiedeseura, jonka vireästä aktiivisuudesta Kalleinen kertoo kirjassa seikkaperäisesti moninaisena kansanvälisenä kanssakäymisenä ja tutkimustiedon vaihtona. Turkuun tuli  ilmapuntareita ja lämpömittareita valmistanut konepaja 1823 ja Helsinkiin 1843 mekaaninen instituutti, joka valmisti tieteellisiä kojeita ja mittalaitteita sekä koulutti hienomekaanikkoja. Helsingin observatorio tuli käyttöön 1844. Helsinkiin ja Turkuun perustettiin teknilliset reaalikoulut, Mustialaan maanviljelyskoulu, Turun Kupittaalle puutarhakoulu, Kuopioon ”työväestön tyttökoulu” 1840. Alettiin perustaa vapaapalokuntia, hyväntekeväisyysyhdistyksiä, naisyhdistyksiä. Alettiin kouluttaa lapsenpäästäjiä, kätilöitä. Helsinki sai kaasulaitoksen. Perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Taiteilijaseura, joka Nikolai I:n suuren ruplalahjoituksen turvin perusti Kansallisgallerian. Avattiin ensimmäisiä kirjastoja ja kirjakauppoja. Suomalaisuusaatetta pohdittiin Auroraseurassa ja Lauantaiseurassa. Elias Lönnroth kokosi kansalliseepos Kalevalan. Kansalaisten ajattelutapaan ja kansallistietoisuuden nousuun vaikuttivat monella tapaa poleemiset ja varsin Venäjä-mieliset Johan Ludvig Runeberg ja Zachris Topelius, mutta heitäkin enemmän ripeästi kehittyvä, alkuvuosikymmeninä ruotsinkielinen sanomalehdistö. Yrittämistä oli paljon.

Kansakoululaitosta alettiin hahmotella 1840-luvulla. Se saatiin aivan valmiiksi vasta vuosisadan lopussa, jolloin määrättiin, ettei kenelläkään tullut olla viittä kilometriä enempää koulumatkaa.

Tieteelliset suhteet ovat kirjan suurimerkityksellistä antia. Kristiina Kalleinen tutustuttaa lukijat lukuisiin suomalaisiin tiedemiehiin, joista harva meistä lienee kuullut, mutta joiden tieteellisiä saavutuksia arvostettiin Euroopan yliopistoissa. (Tieteellinen vuorovaikutus ja suomalaiset tiedemiehet ansaitsisivat erillisen bloginsa.) Ulkomaisiin tieteellisiin matkoihin piti saada matkustuslupa keisarilta ja se annettiinkin helposti ennen Euroopan hullua vallankumousvuotta 1848.

Keisari Nikolai I sai osin matkustuskieltojensa vuoksi santarmin maineen. Hän myös perusti santarmilaitoksen, jonka päätehtävänä oli urkinta. Aiemmin oli ollut yksittäisiä santarmeja avustamassa vankikuljetuksissa. Oli meillä urkinnasta omaakin osaamista. Postitoimen johtajaksi 1820-luvulla noussut postitirehtööri, Ruotsista aiemmin karkotettu Gustaf Ladau organisoi virkakautensa alussa kirjeurkinnan eli kirjeiden sieppauksen ja niiden sisällön raportoinnin ylemmille tahoille.

Liki poikkeuksellisen matkustusluvan sai vuoritoimen johtaja Nils Nordenskiöld, joka pääsi vuonna 1851 ensimmäiseen teolliseen maailmankonferenssiin The Great Exhibition of the Works of Industry of all Nations. Lontoon Christal Palaceen. Nordenskiöld tutustui uusimpiin teknisiin keksintöihin ja toi tullessaan lukuisten koneiden tarkat mallipiirustukset. Se mahdollisti mankeleiden, käsimyllyjen, pesukoneiden ja kopiointilaitteiden kotimaisen valmistuksen. Lasista ja raudasta rakennettu Christal Palace toimi Euroopassa esikuvana rautatieasemien, tavaratalojen ja suurten näyttelytilojen rakentamisessa.

•••

Kristiina Kalleinen päätyy Suomen ”valtioaamun” ajanjaksossa Karl Mannheimin sukupolviteoriaa ja jakaa käsittelemänsä ajanjakson kolmeen sukupolveen. Ensimmäiseen kuuluivat ne, jotka olivat korkeissa yhteiskunnallisissa asemissa jo Suomen sodan vuosina. Sukupolven esimerkeiksi Kalleinen nostaa Turun hovioikeuden asessorista Suomen ministerivaltiosihteeriksi kohonneen salaneuvos Robert Henrik Rehbinderin ja hänen luottomiehensä Carl Johan Walleenin. Rehbinder oli korkein virkamies kuolemaansa 1841 saakka ja hän esitteli asiat keisarille ”varmistaen näin Suomen vapaana pysymisen keisarin silmissä”. Walleen laati laajan ja yksityiskohtaisen mietinnön Suomen valtiosäännöstä. Se toimitettiin Aleksanteri I:lle, joka luettuaan palautti sen ilman allekirjoitusta.

Toinen sukupolvi oli merkityksellinen Suomen omassa toimeliaisuudessa. Vaikutusvaltaisin heistä oli aiemmin mainittu senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman. Hän toimi ratkaisevasti sekavien rahaolojen yhtenäistämiseksi, merkantilismin lieventämiseksi, malminetsinnän edistämiseksi ja Saimaan kanavan rakentamiseksi. Hän teki myös tulliuudistuksen. Mutta Haartmanissa oli vankka kaksijakoisuus ja uransa lopulla hänestä tuli Suomelle taakka. Edellä kerrotun kansanvallan kammon lisäksi Haartman hautasi papereittensa joukkoon kansanvalistuskomitean laatiman kansakoulu-uudistussuunnitelman. Suomi ei hänen mielestään ollut kypsä kansakoululle. Haartman syrjäytettiin asemastaan vuonna 1858.

Haartmanin tullipolitiikasta on mainittava sananen. Tullit vaikuttivat ratkaisevan paljon Suomen taloudelliseen liikkumavaraan, koska veroihin ei voitu kajota säätyvaltiopäivien puuttuessa. Kun Euroopassa oli korkeat suojatullit, maat sekä maksoivat tulleja että saivat niistä tuloja. Suomen viennistä 40 prosenttia suuntautui Venäjälle ja raja oli tulliton. Keisari puuttui epäsuhtaan, minkä seurauksena Suomen taloudellinen tasapaino ratkaisevasti parani ja salakuljetus Suomen kautta Venäjälle tyrehtyi. Venäjän omat korkeat suojatullit koskivat erityisesti ylellisyystavaroita, kuten konjakkia, viinejä, sokeria, mausteita ja kahvia.

Toisen sukupolven toinen vaikutusvaltainen edustaja oli Turun ja Porin maaherran poika Carl Gustav Mannerheim, Rehbinderin luottomies, Vaasan läänin maaherra ja Euroopassa arvostettu hyönteistutkija. Mannerheim vastusti ”kielifanatismia” ja vastusti siksi suomen kielen ulottamista tieteen kieleksi. Ruotsin kielestä luopuminen taannuttaisi Suomea kaksi vuosisataa taakse päin, hän polemisoi. Hän oli kaikin puolin Ruotsin ja ruotsin kielen ystävä ja kun kansanperinteen keruuta suosinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vähätteli Ruotsin metsäsuomalaisten keskuudessa keruutyötä tehneen Carl Axel Gottlundin saavutukset, Mannerheim asettui oppositioon SKS:ää kohtaan. Henkilökemiat eivät kohdanneet Suomessa monillakaan tasoilla. Johan Vilhelm Snellman mitätöi vuorostaan Mannerheimin hyönteistiedemiehenä nimittäen tätä ”keräilijäksi”, vaikka Mannerheim oli kutsuttu useiden eurooppalaisten tiedeseurojen jäseneksi.  Mannerheim jättäytyi vuonna 1821 perustetun Societas pro Fauna et Flora Fennican ulkopuolelle siksi, että seura rajasi toimintansa ulkopuolelle kansainvälisen vaihdon.  Mannerheim ajoi voimallisesti Saimaan kanavan rakentamista.

Toisen sukupolven edustajia Kalleinen kutsuu ”vanhan järjestyksen vartijoiksi”. Kolmannesta sukupolvesta Kalleinen ei nosta henkilönimiä. Syy on se, että sukupolvi on radikalisoitunut oppinut nuori sukupolvi itsessään. Se imi kansainvälisiä aatteita koskien ilmaisuvapautta, kokoontumisvapautta, kansallisuusaatetta, elinkeinorajoitusten purkua, kansanvallan edistämistä sekä ensi tuulahduksia marxilaisuudesta.  

Vaikka säätyvaltiopäivät puuttuivat meiltä yli puoli vuosisataa, radikaalia puutetta kansanvaltaan se ei aiheuttanut. Vaali- ja äänioikeus oli hyvin rajallisella määrällä kansalaisia. Ilman äänioikeutta olivat tilattomat, torpparit, palstatilalliset ja muut vähäväkiset. Talonpoikaissäädyn äänioikeus oli maalaiskunnissa keskimäärin noin 4,3 prosentilla maalaiskunnan väestöstä. Kaupunkien väestöstä äänioikeus oli 7,1 prosentilla. Kun varaton väestönosa kasvoi nopeammin kuin vauras kansanosa, säätyvaltiopäivät edustivat jatkuvasti pienenevää osaa kansasta.

Kristiina Kalleisen teos varsin vähän tutkitusta ajanjaksosta on tärkeä ja runsas. Oma poimintani siitä on yksi valintavalikko. Kirjassa on aineksia monenlaisiin analyyseihin. Toivottakaamme ne kaikki tervetulleiksi, vaikka juuri menehtyneen ja 1800-luvua poikkeuksellisen suotuisana ajanjaksona Suomelle pitäneen professori Matti Klingen muistoksi.

Kristiina Kalleinen: Valtioaamun aika. Suomen suurruhtinaskunta 1809–1863. Gaudeamus 2023, lähteineen, liitteineen ja henkilöhakemistoineen 352 sivua.

Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä

Jonkin sulkapallopelin jälkeisissä löylyissä kai ajatus heitettiin pitkän lehtimiesuran tehneelle Ilkka Lappalaiselle. Mikset kirjoittaisi tuosta kaikesta kirjaa! Kaleva-lehdestä eläkkeelle siirtyvän Lappalaisen tiedettiin suhmuroineen pitkän jakson elämästään Neuvostoliiton renkinä. Hän työskenteli journalistina vuorovaikutuksessa KGB:n kanssa Kremlin kyljen kiillottajana tai ainakin sellaiseen tehtävään valittuna. Päivätyöstä vapaalle jäänyt mies tarttui ideaan. Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö antoi työskentelyapurahan. Viime syksynä ilmestyi teos Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio.

Lappalaisen kirja on muistelmateos ja samalla oma poliittinen katumuskirja. Kirjassaan hän pyytää anteeksi nuoruutensa ja nuoren aikuisuutensa toimintaa taistolaisessa liikkeessä. Siltä osin teoksessa on vastaavuutta kohua herättäneen Lauri Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin (2021) kanssa.

Takakannen tekstiä silmätessäni lukukiinnostuksessani tuli pieni ilmakuoppa. Esittelytekstin kärki oli vuosina 1968−1992 ilmestyneessä Maailma ja Me -julkaisussa, jonka päätoimittajana Ilkka Lappalainen toimi vuodesta 1984 alkaen lehden lopettamiseen saakka. Mutta keitä näkökulma suomalaiseen kommunismiin tai Neuvostoliittoon juuri tuon ikkunaläven rajaamana ja avaamana kiinnostaa? Maailma ja me -lehti muistetaan vielä suurissa ikäluokissa, jotka sitä tilasivat ja lukivat, sekä keski-iän jälkipuoliskolle ehtineiden parissa. Nuoret ovat tuskin lehdestä kuulleetkaan. Ja jos ovat, luullakseni heistä harvaa kiinnostaa.

Nopsaan itselleni selvisi, että teokseen kannattaa toki tarttua. Ilkka Lappalainen on pitkän linjan ansioitunut lehtimies, joka toimi nuoruudestaan alkaen keskeisissä journalistissa tehtävissä, ensin kirkasotsaisesti uskossa käännynnäistaistolaisena, sitten kommunistien kolmaslinjalaisena ja lopulta kommunistisesta puolueesta eronneena vasemmistolaisena journalistina. Tehtävät olivat enimmältään päätoimittajuuksia. Porvarillisessa Kalevassa hän, vasemmistolaisuuttaan salaamatta, kohosi ajankohtaistoimituksen päälliköksi ja lopulta pääkirjoitustoimittajaksi.

Maailma ja Me oli Neuvostoliiton suomenkielinen jäljitelmä Yhdysvaltain Valituille paloille. Se tehtiin ja painettiin Suomessa. Se oli Kremlin tahdosta perustettu korjaamaan Tšekkoslovakian miehityksen Neuvostoliitolle aiheuttamaa mainehaittaa. Lehteä julkaisivat Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Uutistoimisto APN. Suurimman osan kustannuksista kattoi Neuvostoliitto.

●●●

Porvarisperheen poika Ilkka hurahti taistolaisuuden (stalkkareiden, stalinistien, sarvikuonojen jne.) imuun aikuisuuden kynnyksellä. Hänestä tuli oikea työläinen, sillä hän hankki elatustaan Nokialla rakennuksilla ja myöhemmin rengastehtaalla. Taistolaisten Hämeen Yhteistyö -lehteen juttuja tarjottuaan ja niitä läpi saatuaan tie johti lehden toimittajaksi. Siitä alkaen hän näki läheltä ja sisältä kommunistien raivokkaan valtataistelun asemasta SKP:ssä ja sen piirijärjestöissä. Hän koki olevansa marxilais-leninismin ja proletariaattisen internationalismin asialla. 

Lappalaisen pienen perheen koti tapetoitiin valtavilla Lenin-julisteilla ja lapselle luettiin iltasaduksi uudestaan ja uudestaan Eduard Uspenskin Fedja-sedästä tai Lenin-sedästä, joka asui Venäjällä. Nukutuslauluissa riistäjät soittivat ruoskaansa proletariaatin selkiin. Kun lapsi alkoi kysellä laulujen kummallisista sanoista, taistelulaulut vaihdettiin lastenlauluiksi. Ilkka Lappalainen oli armeijansa käynyt vakaumuksellinen pasifismi, joka oli nuoruudessaan ihaillut Yrjö Kallista.

SKP:n piirijärjestöissä ehdoton diktaattori oli piirisihteeri. Hän teki tosiasialliset linjaukset ja poliittiset päätökset. Hänen suojassaan ja suosiossaan oli hyvä olla, mutta väärästä tekemisestä tai tekemättä jättämisestä piirisihteerin peukalo saattoi hetkessä osoittaa alaspäin ja se merkitsi  poliittista loppua. Tampereella tuo vallantäyteinen jyrä oli taistolainen Esko Malmberg. Lappalainen koki sekä Malmbergin suosion että lopulta epäsuosion. M ehdotti Lappalaiselle tämän lähettämistä Moskovan poliittiseen kouluun. Se oli valtava suosionosoitus. ”Me tai Moskova”, ilmoitti vaimo. Ehdotus tyssäsi siihen, vaikka perheen ja yksityiselämän oli aina väistettävä puolueen tarpeiden edestä. Muusta syystä kuitenkin M toteutti Lappalaisen ajolähdön Hämeen Yhteistyöstä.

●●●

Suomen kommunistisen puolueen historia näyttäytyy Ilkka Lappalaisen journalistiuran ajalta siltä, mitä se oli: hajaannuksena, jakautumisena kahteen vihamieliseen leiriin, enemmistöön (saarislaiset) ja vähemmistöön (taistolaiset) sekä sitkeinä yritelminä yhtenäistää puolue siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Kummallakin siivellä olivat omat änkyränsä ja kompromissiyritelmät olivat heille myrkkyä.

Lappalaisen mukaan SKP:n jakautuneisuuden syvät syyt eivät olleet teoreettiset ja opilliset. Oma puoli saattoi olla sattuman tulos riippuen siitä, mihin porukoihin ja ystäväpiireihin sattui osumaan. Ero oli kuitenkin siinä, miten erehtymättömänä pidettiin Neuvostoliittoa ja erityisesti NKP:tä ja saiko Neuvostoliittoa arvostella tai saiko sen kehityksessä näkemiään puutteita sanoa ääneen. Kyse oli siis kansallisen kommunismin liikkumatilasta ja johtavien poliitikkojen ja toimijoiden osalta vallasta.

Lappalainen kuvaa näitä taistontemmellyksiä työvuosiensa 1974−1985 ajalta Hämeen Yhteistyössä. Tuona aikana hän tympääntyi samana toistuvaan poliittiseen mantraan ja tunsi vetoa Jouko Kajanojan puheenjohtajuuden alle ryhmittyneisiin kolmaslinjalaisiin. Ei siitäkään ollut pitkäkestoiseksi suunnaksi. Kajanoja liukui Taisto Sinisalon poliittiseen beesiin.

Vakavimmin otettavia eheyttämisyrityksiä oli Yhteistyö-sanomalehden perustaminen Helsinkiin. Sen tuli tehdä vähemmistöläisten Tiedonantajasta tarpeettoman. Yhteistyö ilmestyi vuonna 1984 muutaman kuukauden päätoimittajana Tampereelta virkavapaalle jäänyt Ilkka Lappalainen. Sinisalo kampitti eheytyksen SKP:n saman vuoden edustajiston kokouksessa. Vähemmistöläiset viskattiin sen seurauksena puolueesta ulos ja perustettiin SKP:n enemmistön ja SKDL:n varaan Vasemmistoliitto puheenjohtajana runoilija-jazzpianisti-poliitikko Claes Andersson.  Faktisesti SKP koki poliittisen loppunsa, vaikka joitakin sen riekaleita sinnitteli vielä vuosia omine kuppikuntineen valtakunnallisissakin vaaleissa.

Tämä kaikki on tuttua, joskin muistin haurastuttamaa historiaa. Lappalainen antaa luiden ympärille lihat itse asiat sisältä kokeneena ja mukana olleena.

●●●

Rapistuvan Kremlin renkinä -kirjan ydin on Maailma ja Me -julkaisussa. Lehdellä oli kaksi päätoimittajaa, suomalainen ja venäläinen. Jälkimmäisenä toimi pitkään Jevgeni Želežnov, tiuhaan tahtiin Neuvostoliiton suurlähetystössä asioinut NKP:n vanhan kaartin mies. Yhteinen kieli puuttui, kunnes Lappalainen nosti venäjäntaitonsa riittävälle tasolle.

Lehden tuli artikkeleillaan esitellä Neuvostoliiton yhteiskuntaa sen kaikilta kanteilta. Puhuttiin kommunistisen ja kapitalistisen maan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja syvenevästä ystävyydestä, mutta suomalaista yhteiskuntaa ei ollut tarve esitellä vastavuoroisesti itänaapurissa. Vaikka Lappalainen sai vapaat kädet toimia suomalaisen laatujournalismin periaatteiden mukaisesti, sisällön valvonta oli melkoinen.

”Maailma ja Me -lehden sivuvedokset lähetettiin junalla uutistoimisto APN:ään Moskovaan tarkistettaviksi. Moskovassa ne menivät monen seulan läpi. Ennen kuin vedokset hyväksyttiin, niihin piti saada APN:n toimittajan, APN:n Länsi-Euroopan toimituksen päätoimittajana ja päätoimitussihteerin allekirjoitukset. Jos asiat olivat arkaluontoiset, koskivat esimerkiksi sotilaallisia tai salaiseksi luokiteltuja tieteellisiä kysymyksiä, ne alistettiin vielä sensuurin käsittelyyn.”

Kerran kuukaudessa ilmestynyt laajahko julkaisu saatiin kuitenkin ajallaan painokoneisiin. Suuresti siinä auttoi päätoimittajan ja toimittajien omaksuma itsesensuuri. ”Neuvostoliitossa tämä tuskin tuotti erityistä päänvaivaa, olihan siellä jo eletty vuosikymmenet rajoitetun sananvapauden oloissa. Rajojen ylityksistä oli maksettu kallis hinta. Hintalappu oli iskostunut jokaisen toimittajan selkäytimeen.”

Lehden sisällölliseksi tueksi ja levikin edistämiseksi perustettiin mahtipontinen toimitusneuvosto. Suomesta siihen kuului poliitikkoja, yliopistoihmisiä, toimittajia ja ystävyysseura-aktivisteja. Neuvostoliiton puolelta siihen nimettiin lehtimiehiä, avaruuslentäjiä, kulttuurivaikuttajia ja talousasiantuntijoita. Kokouksen isäntämaa vaihtui vuosittain. Itse lehden sisällön käsittely oli lyhyt rutiini. Muuten kokoukset olivat tutustumista kiinnostaviin paikkoihin, siis matkailua, runsaita ruokapöytiä, runsaita ja ehtymättömiä juomia sekä pitkiä, uuvuttavia ja ympäripyöreitä puheita, joiden aikana saattoi torkahtaa.

”Virvokkeiden” riittävyys vaati välillä kekseliäisyyttä, elettiinhän Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin viinahanat kiinni -politiikkaa. Täpärästä pulmasta selviämisestä Lappalainen kertoo viinakortteihin (max ½ litraa) keräämisillä saadusta tarjoilusta, jonka muuan neukkukirjailija toteutti ja berijozkasta noutamansa pullot lahjoitti. Lasku tuli perästä. Lahjoittaja osoittautui kauppamieheksi, kuten moni isäntä vuosien varrella. Hän vaati laskun osoittamalla melkoisella summalla auttamaan Suomessa asuneen lähisukulaisensa perhettä. Tuliaislahjoista saatettiin lähettää toivomuslista. Pelkät firmojen edustuskynät eivät riittäneet.

●●●

Neuvostoliitossa oli Gorbatžovin myötä julistettu avoimuus, glasnost. Lappalainen alkoi toteuttaa sitä entistä rohkeammin Maailma ja Me -lehdessä. Yritys karahti pian soraan. Päätoimittaja Želežnovin mukaan glasnost ei koskenut Neuvostoliiton julkaisupolitiikkaa ulkomailla. Luotavan maakuvan mukaan Neuvostoliitossa ei siis ollut rikollisuutta, prostituutiota, korruptiota, mielisairauksia, epätasa-arvoisuutta, ympäristöongelmia, köyhyyttä, kansallisia kiistoja ja poliittisia erimielisyyksiä. Asiaa Lappalainen pui Neuvostoliiton suurlähetystössä suurlähettiläs Vladimir Sobolovin työhuoneessa ja sai lopulta tältä siunauksen edustamalleen avoimuuden ja kriittisyyden linjalleen. Siihen oli myös Želežnovin hengenheimolaisen, KGB:n lähetystöneuvos Albert Akulovin, ”varsinaisen poliittisen hämähäkin”, tyytyminen.

Tšernobyin ydinvoimalaonnettomuudesta 1986 tuli avoimuuden vedenjakaja. Salaaminen, kiistäminen, vähättely ja valehteleminen jatkuivat kiivaasti, mutta kuva tuhojen laajuudesta valkeni Kiovassa ja ydinvoimala-alueen liepeillä käyneille toimittajille kaikessa kammottavuudessaan. Neuvostoliittolaisena uutena päätoimittajana aloittaneen inkeriläistaustaisen Reima Ruhasen kanssa yhteistyö sujui leppeämmin. Vaikka Ruhanen piti kannastaan kiinni, hän osasi kuunnella ja etsiä sopivaa ratkaisua.

Tiukin yhteenotto syntyi Boris Jeltsiniä koskevan artikkelin julkaisemisesta. Aihe ja itse artikkeli oli jo hyväksytty, mutta Jeltsin joutui poliittiseen epäsuosioon: Gorbatšov erotti hänet NKP:n politbyroosta ja Moskovan pormestarin asemasta. APN oli valmis maksamaan painokoneisiin menossa olevan numeron uuden, laihdutetun painoksen, mutta Lappalainen ei taipunut. Journalismia ei tehdä politiikka edellä. Metakka siitä tuli, mutta päätoimittajan pallinsa hän yhtä kaikki säilytti.

Yksi avoimuuden vastakohta ovat mustat listat. Virallisia, paperille pantuja mustia listoja Maailma ja Me -lehdellä ei ollut, mutta kaikki sen tiesivät ja tunsivat. Tiettyjä henkilöitä ei sopinut esiintyä lehdessä. Lappalainen luettelee ei-toivotut nimet kirjassaan sivuilla 132−133. Yllättävin on ehkä keskustan silloinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen, johon ”neuvostoliittolaiset suhtautuivat varauksellisesti. Väyrynen näkyi lehdessä mutta pääasiassa vain asemansa perusteella.”

Suomi piti kaikissa loppukommunikeoissaan kiinni puolueettomuusasemansa tunnustamisesta. Siinä erityisen tiukka oli presidentin läheinen ulkopoliittinen neuvonantaja ja UM:n alivaltiosihteeri Keijo Korhonen (mustan listan nimiä!). Maailma ja Me -lehdessä Suomen puolueettomuutta EI saanut mainita. Päättelin, ettei tässä Lappalainenkaan ryhtynyt kaivamaan verta nenästään.

●●●

Ilkka Lappalainen kirjoitti lehteen itse hyvin paljon, monien mielestä liikaa. Hän pääsi asemansa puolesta Neuvostoliitossa sangen suljettuihin paikkoihin, kuten kammottavaan vankilaan Petroskoissa. Lappalaisen kuvaus näkemästään on hyytävä.

Afganistaniin hän pääsi siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto oli vetäytymässä. Lento toteutui monien vaikeuksien jälkeen Uzbekistanista. Pelkästään täpötäyden lentokoneen pudottautuminen spiraalimaisesti 7500 metrin korkeudesta vuorten kehystämään kattilalaaksoon Kabulissa saa lukijan veret pysähtymään. Siviilikone sinkosi ympärilleen pimeyteen valo- ja savujuovia suojellakseen itse matkustajakonetta tulemisesta alasammutuksi talibanien lämpöohjautuvin ohjuksin. Lähtö Kabulista tapahtui samalla turvattomalla tavalla.

Lappalaisen vierustoveri näki lentokoneen ikkunasta valtavat punaiset maa-alueet, unikkopellot. Oopiumin tuotolla sotaa rahoittivat niin huumeita julkisesti vastustanut Neuvostoliitto kuin muslimisissit. Lappalaisen kuvaus Neuvostoliiton onnistumisesta ei kaikilta osin vastannut annettua auttajan ja uudistajan kuvaa. Neuvostosotilaiden kohtaloita olivat huumeet, alkoholi, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, turhautuminen ja kotiuttamisen jälkeen heitteille jättö.

Päätoimittajuus toi erityisesti lehden loppuvuosina erikoislaatuista turismia, kuten pääsyn Kaukoitään Beringinmeren tuntumaan Tšukotkaan, tšukšien niemimaalle suljetulle sotilasalueelle seuraamaan hylkeenpyyntiä. Alkuperäisväestön, tšukšien ja eskimoiden joutuminen asumaan alkuperäisiltä asuinsijoiltaan valvotuille alueille sulavan roudan kallistamiin ankeisiin kerrostaloihin on ankeaa luettavaa. Alueesta on kirjoittanut värikkäästi myös Jussi Konttinen teoksessaan Siperia (2019).

Erikoisia juttumatkoja oli Lappalaiselle myös käynti Vuoristo-Karabahissa. Vihanpitoa ei voi kutsua jäätyneeksi konfliktiksi. Se on yhä vastakkaisen puolen vartiointia silmä kovana ja kovat piipussa, jo 35 vuotta jatkunutta. Vastaavaa Lappalainen koki myös päästyään Hämeen Yhteistyön päätoimittajana Pohjois-Koreaan ja demilitarisoidun vyöhykkeen pohjoiselle vartiopaikalle. Pohjois-Korean johtajan Kim Il Sungin saamille lahjoille rakennetussa palatsissa lienee vieläkin Lappalaisen syntymäpäivälahjaksi tuoma Aallon maljakko. Etuoikeutettu kommunisti sai idässä etuoikeuksia.

Lappalaisen kuvaukset eksoottisista juttumatkoiltaan ovat värikkäitä ja hänen havaintojentekonsa tarkkaa.

●●●

Ilkka Lappalainen kuvaa pontevimmin ja innostuneimmin työtään Maailma ja Me -lehden uudistamiseksi suomalaista journalismia toteuttavaksi monipuoliseksi aikakauslehdeksi. Siinä hän onnistui tavoitteittensa mukaisesti, todisteena se, että lehden tilaajakunnasta alkoi tippua vanhoja vakiotilaajia, pesunkestäviä tiukan linjan kommunisteja. He närkästyivät sankarimaansa Neuvostoliiton epäkohtien liian avoimesta kirjoittelusta.

Viron pyristellessä irti Neuvostoliitosta Lappalainen toteutti Virolle omistetun teemanumeron. Siinä meni herne monen toverin nenään. Aihe oli tuolloin vielä tulenarka.

Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio on runsas ja eloisasti kirjoitettu teos. Moskovassa käydessään Lappalaista kuljetettiin eri tapaamisiin mustalla volgalla. Kun Lappalainen jäi Kalevasta eläkkeelle, työporukka hommasi jostakin mustan volgan, jolla lähtijä saateltiin lehtitalosta. Eipä hullummat läksiäiset!

Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. Minerva 2022, lähteineen ja hyödyllisine henkilöhakemistoineen 239 sivua.

Aiheen harrastajan mietteitä 24. helmikuuta 2022 johdosta

Hyökkäyssota Ukrainaan, Vladimir Putinin maailmankuva ja ihmiskäsitys, NATO ja Suomen ulkopolitiikan uusasemoiminen. Kaikki se on virittänyt runsaasti puhetta ja julkaistuja analyyseja Venäjän imperialistisesta pakkomielteestä palauttaa edesmenneen Neuvostoliiton alueellinen suuruus ja vanhat etupiirit. Autonominen Suomi kuului yli sata vuotta keisarillisen Venäjän alaisuuteen ja myöhemmin vastentahtoisesti Neuvostoliiton etupiiriin.

Entä nyt? Kuulummeko Venäjän valtiojohdon mielestä yhä Venäjän etupiiriin? ”Suomi on osa tätä Putinin haaveilemaa etupiiriä”, toteaa ruotsalainen Venäjä-tutkija Gudrun Persson (Helsingin Sanomat 11.1.2023).
”Kaikkia maita ei ehkä haluta miehittää, mutta hän [Putin] haluaa niihin jonkun [Aleksandr] Lukašenkan kaltaisen johtajan”, Persson tarkentaa.

Seuraavaksi historiamietiskelyjäni Venäjän imperiumista koskien Suomea, Suomenniemeä, Juha Hurmeen kutsumana Niemeä (Finlandia-palkittu Niemi, 2017).

Aluevaltauksilla on ihmiskunnan historiassa syvät juuret. Ihminen on levittäytynyt kautta historiansa ”ei-kenenkään-maille”, useimmiten alkuperäisasukkaiden maille etsien parempaa toimeentuloa, runsaampia metsästysmaita tai vain omaa reviiriä. Niin ovat tehneet myös suomalais-ugrilaiset suhteessa saamelaisten asuttamaan Niemeen. Ruotsi hivuttautui Aurajoen ympäristöön ja siitä laajentaen Vanajalle ja Saimaalle. Syntyi reviirikahakoita. Varhaisin sodaksi mielletty lienee käyty Ruotsin ja Novgorodin välillä. Se päätyi Pähkinäsaaren rauhaan 1323 ja jakoi Suomen kaakkois−luoteis-suunnassa kahtia. Sen ainoa merkitys lienee ollut verotuksellinen.

Ensimmäinen vakava sota Venäjän kanssa, vanha viha (1570−1595), kehkeytyi Käkisalmen alueen rajakahakoista sekä Juhana III:n ja Iivana Julman keskinäisistä kirjallisista loukkauksista. Ruotsi paisutti alueitaan Täyssinän rauhassa hipoen idässä jo nykyistä Pohjois-Karjalaa.  

Historiantulkintani ei ole looginen. Silti jaksotan Suomi–Venäjä -etupiirihistoriani viiteen Suomen valloitusyritykseen, joista yksi onnistui pysyvämmin. Epälooginen viiden ”pointtini” on sen vuoksi, että kahdessa ensimmäisessä imperialistinen hyökkääjä oli Svea Mamma, Ruotsin sotaisat kuninkaat Kaarle XII ja Fredrik I. On siis kyse isovihasta ja pikkuvihasta.  Jälkimmäisestä kertoo Teemu Keskisarja syksyllä ilmestyneessä kirjassaan Hattujen sota (Siltala 2022).
(Kenellä on hajua Fredrik I:stä? Historiasta muistanemme paremmin hänen puolisonsa Ulrika Eleonoran.)

●●●

Tässä viisi kriisiajan poimintaani Suomi kuuluu Venäjälle -ajattelun historiasta eli naapuruussuhteemme lyhyt historia kirjallisin maustein

Suuri Pohjansota (1700−1721) ja isoviha

Isossa vihassa Venäjä miehitti Suomen 1713 ja Pietari Suuren määräyksestä käynnisti väestöön kohdistetun terrorin etenkin länsirannikolla. Vihan vuosien kauhusta ilmestyy yhä hyytäviä kuvauksia. Vaikka Venäjä jakoi valloittamansa maan Viipurista ja Turusta hallinnoitavan kahden hallintokunnan alaisuuteen, maan pitäminen miehitettynä ei ollut mielekästä. Venäjä vetäytyi saatuaan Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsilta Inkerin, Viron, Liivinmaan ja Käkisalmen läänin. Svea Mamma solakoitui ja lakkasi alueellisesti ja sotilaallisesti olemasta eurooppalainen suurvalta. 

Hattujen sota 1741−1743

Hatut lietsoivat sodan oletuksenaan Venäjän kruunun ja sen myötä Venäjän sotilaallinen heikkous. Otetaanpa edellisessä sodassa menetetyt alueet takaisin! Soitellen sotaan rynnännyt Ruotsi sai köniinsä, vaikkei Lappeenrannan taistelua kummoisempaa yhteenottoa tullutkaan. Ruotsin sota oli miltei yhtäjaksoisen vetäytymisen surkeutta. Suomen eri puolustuslinnat (Hämeenlinna ja Kajaani), eri hallintokunnat ja osa eliitistä kiirehtivät vannomaan uskollisuutta Venäjän keisarinnalle, Pietari Suuren tyttärelle Jelizavetalle.

Venäjä oli kuitenkin armeijansa osalta heikko eikä sille ollut mielekästä pitää suurruhtinaskunnaksi jo tuolloin kutsumaansa Suomea. Jelizaveta pani väkensä vetäytymään ja valtakunnan rajaksi määräytyi Turun rauhassa Kymijoki ja Saimaa. Vuonna 1762 valtaistuimelle noussut Katariina Suuri ei pitänyt saatuja kaakkoisia kolkkia merkityksellisinä: ”Hyvä Jumala! Mikä maa! Kuinka on mahdollista, että haluttiin uhrata ihmisverta erämaan omistamiseksi, missä edes suolinnut eivät halua asustaa”, hänen kirjoitti suosikilleen Potjemkinille.
Suomi ei kiinnostanut vielä.

Suomen sota 1808−1809

Suomen sota liittyi Euroopan sotien ryppääseen, missä Napoleonin Ranska antoi Venäjälle sen kanssa solmimassa Tilsitin sopimuksessa 1807 oikeuden valloittaa Suomi. Tavoitteena oli painostaa sillä Ruotsi mannermaasopimukseen, kauppasaartoon, jolla Britanniaa heikennetään merivaltana.

Sodasta tuli Ruotsille hattujen sodan toisinto, perääntymisiä toisensa perään, vaikka useamman kerran otettiin valloittajien kanssa ankarasti yhteen. Lopputuloksena Suomi liitettiin suurruhtinaskuntana keisarilliseen Venäjään. Meille jäi muistoksi sodasta Vänrikki Stoolin tarinat, Lotta Svärd ja Sven Dufva. Autonomia-ajatus oli Aleksanteri I:ltä ja hänen neuvonantajiltaan nerokas. Suomella oli itsehallinto, vanhat Ruotsin vallan aikaiset lait, vapautus osallistumisesta Venäjän puolustukseen ja sodankäynteihin, oma kieli, oikeus pitää oma uskonto ja myöhemmin oma raha. Kauppa rajan yli toimi vilkkaasti. Kansa taipui helposti hallittavaksi ja uskolliseksi. Satojen vuosien ajan neljännesvuosittain toistuneet sotaan lähdöt Ruotsin suurvaltapyrkimysten vuoksi olivat loppuneet. Kansa sai vaurastua ja alkaa sivistää itseään. Suomelle koitti yli vuosisatainen rauhan aika.

Paras Suomen sodasta lukemani teos on vuonna 2006 ilmestynyt Martin Härdstedtin teos Suomen sota 1808−1809 (WSOY, 2007, suomennos Seppo Hyrkäs).

Helmikuun manifesti 1899

Suomalaisten etuoikeudet alkoivat ottaa monia Venäjällä päähän. Oli aika liittää autonominen alue aidoksi osaksi Venäjää mutta sitä ennen se oli venäläistettävä ja riivittävä etuoikeudet. Tsaari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin. Se toimi sodanjulistuksesta Suomelle. Sivistyneistön enemmistö ja valveutuneet kansalaiset nousivat ärhäkkään vastarintaan, joka sai sivustatukea Venäjällä leimuavasta tsaarinvastaisesta aktivismista. Nikolain oli peruttava manifesti ja suurlakon jälkeen suotava Suomelle demokraattinen hallinto, vaalit ja eduskunta. Uudistus oli radikaali.

Sisällissota 1918

Suomen itsenäistymisjulistuksen vahvistivat allekirjoituksillaan tammikuun 1918 alussa Vladimir Iljitš Lenin ja Josif Stalin. Venäjän hyväksynnän Suomen itsenäistymisjulistukselle olivat länsivallat asettaneet ehdoksi tunnustaa Suomen itsenäisyys. Bolševikkijohtajille allekirjoitusten oli tarkoitus olla vain hidastava taka-askel, osana Leninin kaksiosaista kansallisuuspolitiikkaa. Uutukainen bolševikkivalta piti selviönä, että vallankumous leimahtaa myös muutamassa muussa maassa, yhtenä kiireisimmistä Venäjän kylkiäisessä Suomessa. Suomen uskottiin liittyvän vallankumouksensa jälkeen neuvostojen liittoon ja sitä tavoitteli myös Moskovassa elokuussa 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue SKP.  

Bolševikit patistivat moneen otteeseen Suomen aateveljiään nousemaan aseelliseen kansannousuun. ”Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväestön käsiin”, kuului Venäjän Helsingin sotilasneuvoston puheenjohtajan Aron Scheimanin Leniniltä välittämä hoputus. Pietarista saapuivat Aleksandra Kollontain ja komissaari Josif Dšugasvili sosiaalidemokraattien puoluekokoukseen Helsingissä 25.−27. marraskuuta 1917.  Väinö Tanner näki tuolloin Stalinin ensikertaa elävänä ja hänen havaintojensa mukaan pietarilaisvieraat keskittyivät neuvottelemaan vain sosiaalidemokraattien äärilaidan edustajien kanssa. (Yli pari vuosikymmentä myöhemmin Tanner Suomen rauhanneuvotteluvaltuuskunnan jäsenenä joutui kasvotusten Stalinin kanssa ja niissä keskusteluissa oli myös kyse Venäjän etupiirinään pitäneen Suomen liikkumavarasta.)

Venäjän Itämeren laivaston neuvoston johtaja Pavel Dybenko näki porvariston aseistariisunnalla olevan kiire. ”Suomalaiset toverit yhä vain epäröivät. Me julistamme heille: Jos kieltäydytte tukemasta meitä, me toteutamme itse kumouksen täällä [Suomessa]”.

Vallankumous ja sen käynnistämä sota alkoivat 27. tammikuuta 1918.  Jos historiaa hieman yksinkertaistaisi, vallankumousta suunniteltiin ja siitä puhuttiin useissa Euroopan maissa. Se puhkesi sodaksi vain kahdessa maassa, Ukrainassa ja Suomessa. Ukrainassa punaiset voittivat ja maa liitettiin neuvostojen liittoon. Suomessa punaiset hävisivät ja Suomi säilytti itsenäisyytensä.

Vallankumouksen levittämisaatetta valaisee Lasse Lehtisen ja Risto Volasen teos 1918, Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Talvisota 1939

Viimeinen pointtini on tietenkin talvisota. Sitä edeltäneet kansainvälispoliittiset tapahtumat sekä itse sodan lopputulos ovat tiedossamme. Ennen sotaa Venäjän etupiiripolitiikassa konkreettisin oli Molotov-Ribbentrop -sopimus 1939 salaisine lisäpöytäkirjoineen. Siinä ulkoministerit Vjatšeslav Molotov ja Joachim von Ribbentrop sinetöivät muiden muassa Baltian valtioiden ja Suomen kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitolla oli Suomeen vapaat kädet ja sitä Stalin oitis hyödynsi. Helsinkiin oli määrä marssia kahdessa viikossa ja Ouluun maan ohuimmalta kohdin  peräti viikossa.

Vaikka talvisodan hävisimme, Stalin sai tuikean opetuksen siinä, ettei itsenäisyyttään, kansanvaltaansa ja kansalaisoikeuksiaan arvostava kansa olisi ollut helposti hallittavissa.

Toisen maailmansodan tulemana YYA-sopimuksella Neuvostoliittoon sidotusta, puolueettomana itseään pitäneestä Suomesta tuli Neuvostoliiton etupiiri, sille luotettava ja turvallinen maa. Siellä asui nelimiljoonainen kansa, jonka enemmistö uskoakseni myötäili Neuvostoliittoa väkinäisesti.

●●●

Suomi haki kansan laajalla yksimielisyydellä NATOn jäsenyyttä 17. toukokuuta 2022. Keskustelemme nyt NATO-liittoutumisen tuovasta turvallisuudesta, mutta myös sen aiheuttamista turvallisuusuhista. Emme voi rakentaa turvallisuuttamme kristallipallon varaan. Silti yritämme siihenkin katsoa. Helsingin yliopiston historian yliopistolehtori Risto Marjomaa uskoo Suomelle koituvan sotilaallisen uhan koskevan korkeintaan jotain kaukaista tulevaisuutta. Suomesta Venäjä voisi Marjomaan kärjistämänä saada vain metsiä, joita sillä on monin verroin enemmän itsellään.

Venäjä on Marjomaan ilmaisulla polttanut Ukrainassa näppinsä. Jos se havittelee uusia maa-alueita, tähtäimessä ovat ensisijaisesti Baltian maat, Itämeren rantaviivan oikaisu Kaliningradista Pietariin ja sitä kautta saavutettu Itämeren herruus. (Brysselin kone, Yle 1.2.2023)
Se kuulostaa johdonmukaiselta mutta hyytävältä tulevaisuuden näkymältä.

Suosittelen erinomaiseksi kokemaani Viktor Pilipenkon & Georgi Kasjanovin teosta Ukrainan historia (Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, Helsinki 1997).

Slava Ukraine!

DILETANTTIUDEN OPPIRUPEAMA

Sain lukijapostia, missä pidettiin epäviisaana käyttää itsestä asian harrastajana termiä diletantti. Käytin tuota harmistusta herättänyttä käsitettä blogini alkuperäisessä otsikossa seuraavassa merkityksessä vähääkään väheksymättä itseäni ja aiheeseen perehtyneisyyttäni:
”Diletantti on johonkin tieteen tai taiteen alaan hyvin perehtynyt henkilö, jolla ei kuitenkaan ole tämän alan muodollista koulutusta ja joka ei tee alan parissa palkkatyötä.” (Google)
Sopi itseeni. Toinen minua reagoinnillaan lähestynyt oli seikkaperäinen, joten en malta olla kopioimatta dilentantille siinä löydetyt erilaiset sisällöt tähän alapuolelle.
Bloggari kiittää käsitteestä kirjoittanutta kiinnostuksesta. 25.2.2023.

1.) Diletantin negatiivinen määritelmä pohjaa termin suhteeseen ammattilaisen kanssa. Tällöin diletantismi näyttäytyy ammattilaisuuden negaationa, ei-arvokkaana tietämisen ja osaamisen tapana. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa diletantti määritellään termiksi, jota käytetään usein halventavassa merkityksessä. Sen mukaan diletantti on henkilö, joka harrastaa jotakin taidetta, tiedettä tai muuta sellaista huvikseen, asiantuntemattomasti, pintapuolisesti. Diletantti on siis epäpätevä henkilö, jonka tietämisen taso on pinnallista ja diletantismi nähdään osaamattomuutena tai aloittelijamaisuutena.

2 ) Diletantin positiivinen määritelmä korostaa harrastelijamaisuutta voimavarana ja innovatiivisuuden mahdollistajana. Diletantismi merkitsee tällöin mahdollisuutta tietoon, joka ei ole ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden leimaamaa tai kapea-alaista, eikä välttämättä mukaile rahataloutta tai asiantuntija-instituutioita. Positiivisessa määritelmässä diletantti assosioituu erityisestä tietämyksestään huolimatta terveeseen järkeen, laajaan yleissivistykseen, vilpittömään sitoutumiseen ja taloudelliseen riippumattomuuteen. Usein positiivinen määritelmä tuokin selvästi esille käsitteeseen liittyvän vahvan poliittisen latauksen; diletantti voi asemastaan käsin kyseenalaistaa voimassa olevia valtasuhteita ja totuttuja käytäntöjä.”

Tämänhetkisessä eurooppalaisten sivistyskielten käytännössä painottuu kohdan 1 mukainen asiantuntemattomuuden ajatus, samoin Nykysuomen sanakirjan (ja Kielitoimiston sanakirjan) mukaan suomen kielessä. Jos englanniksi kertoo jonkun olevan ”dilettante”, kohde loukkaantuu verisesti, koska häntä moititaan termillä pinnalliseksi ja asiantuntemattomaksi. Sen sijaan jos ilmaus on ”amateur”, kaikki on hyvin, joku harrastaa jotakin mutta ei tee sitä työkseen. Ruotsin kielessä ero ei ole suuri, mutta samaan suuntaan: ”dilettant” on saanut vähättelevän sivumerkityksen toisin kuin ”amatör”

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista

Rintamakarkurit-teoksen kirjoittaja, Tuija Saarinen-Härkönen, syntyi 1963 lähiöperheeseen. Vanhemmat olivat kotoisin maalta. Yhteyksiä heidän lapsuudenkoteihinsa pidettiin tiheään ja isovanhemmat kuuluivat Tuija S-H:n elämään. Mutta yksi puuttui: äidin isä. ”Häntä edusti vain mummolan tuvan seinällä puisissa, ristillä koristetuissa kehyksissä valokuva, epätarkka suurennos sotilaspukuisen miehen kasvoista”. Tuija vaistosi, ettei Eino-ukista haluttu puhua, ei halunnut Hilkka-äiti eikä Hilja-mummi. Isoisä Eino Hietarinne (1905−1943) oli ollut rintamakarkuri. 

Ukin sotahistoria paljastui Tuijalle, kun hän sai käsiinsä Kansallisarkistosta pyytämänsä Eino Hietarinnettä koskevan aineiston. Määrä yllätti: 140 liuskaa. Ja kuitenkin Eino oli ollut silkka sotamies. Hän kuului kuitenkin sotavangeista koottuun erillisrykmenttiin kansalaisluottamuksensa menettäneenä työvelvollisena (sisälsi hänen osaltaan myös asevelvollisuuden). Hän kaatui kranaatinsirpaleen osuessa rintaan Maaselän lohkolla elokuussa 1943. Hänestä tuli sankarivainaja.

●●●

Tuija Saarinen-Härkönen on koonnut laaja-alaisen tietoteoksen rintamakarkuruudesta, aiheesta jota näyttää tutkitun niukasti. ”Eivät suomalaiset arkistot ole järjestäneet karkuruuteen keskittyviä, sotaveteraaneille osoitettuja muistitietokeruita.” Ne mahdollisuudet on menetetty. Mutta erilaisista tietolähteistä, kuten rintamamiesten mielenhaurautta sekä käpykaartilaisia koskeneista tutkimuksista ja muusta aihetta käsitelleestä kirjallisuudesta kirjoittaja on koonnut rintamakarkuruudesta, sodan kiusallisesta juonteesta varsin kattavan kokonaiskuvan. Sotavuosien paikallislehtien uutiset ja ilmoitukset ovat kirjassa tärkeää, aikaa valaisevaa aineistoa. Teoksessa on runsaasti tällaisia näköispainoksia leipätekstin lomassa.  

Keitä rintamakarkurit olivat? Kuinka laajaa ja yleistä sotilaskarkuruus oli? Karattiinko yksin vai yhdessä? Mikä kaikki laskettiin sotilaskarkuruudeksi? Missä sodan vaiheissa karkuruutta esiintyi eniten? Millaisia syitä rintamakarkuriksi ryhtymiseen oli? Millä tavoin rintamaa välteltiin? Miten paettiin ja minne piilouduttiin? Millaisia tuomioita karkuruudesta sotatuomioistuin langetti? Miten kotirintama suhtautui karkuruuteen, entä rintamalla olleet miehet? Kaikkiin näihin kysymyksiin Tuija S-H vastaa teoksessaan tietokirjailijan tarkkuudella. Niiden lisäksi hän kertoo Eino-ukkinsa tarinan ja taustan pyrkien löytämään tekijöitä, jotka altistivat ja houkuttivat ukin laittomiin ratkaisuihinsa.

Eino Hietarinteen lapsenlapsi Tuija Saarinen-
Härkönen kertoi teoksestaan Helsingin
kirjamessuilla lokakuussa.

Tuija S-H:lle kävi selväksi, että Eino Hietarinne oli vain yksi monista. Rintamakarkuruus oli laajempi ilmiö kuin ehkä haluamme myöntää. Varmaankin juuri siksi sitä ei ole korostettu. Suomen armeijan vahvuus jatkosodan alkaessa oli 350 000 asevelvollista. Rintamakarkureita oli molempien sotien vuosina yhteensä 30 000. Laajimmillaan omilla teillään olleiden miesten määrä oli kesällä 1944, arviolta juuri nuo 30 000.

Päällekkäisyydet pois lukien karkureita oli noin viisi prosenttia asevelvollisista. Se on iso määrä. Lukiessani teosta minulle tuli yllättäen turvaton olo.

●●●

Koska mitään kattavaa tiedonkeruuta aiheesta ei ole Suomessa tehty, myös Tuija S-H on joutunut asioita ja taustoja yhdistelemällä tekemään päätelmiä. Tiedetään, että suurin osa karkureista oli kotoisin alueilta, jotka kuuluivat vuoden 1918 punaiseen Suomeen, siis Pohjois- ja Lounais-Hämeestä ja pohjoiselta Uudeltamaalta. Asiakirjat eivät kuitenkaan kerro syitä yksittäisten karkureiden osalta, ei myöskään näiden poliittista vakaumusta. Useimmiten karkurit olivat työläistaustaisia nuoria miehiä.

”Osa karkuruudesta oli sodanvastaisuutta, sotaväsymystä sekä epäluuloa jatkosodan tarkoitusta ja lopputulosta kohtaan. Talvisodan läpikäyneet eivät halunneet kokea sotaa uudelleen. Miehiä saattoi vaivata nälkä, kylmyys ja unenpuute ja he saattoivat kärsiä huonoista varusteista.” Keskitykset ja tykistötuli kävi kaikkien, myös kovahermoisten psyykelle. Kuoleman- ja haavoittumisenpelon alla oli raskasta elää. Miehille oli luvattu lyhyttä, muutaman viikon sotaa. Sadonkorjuuseen ehdittäisiin kotiin. Se lupaus ei pitänyt. Elokuussa 1941 rintamakarkuruudessa näkyi selkeä piikki.

Yli sata miestä kieltäytyi Kannaksen etenemisvaiheessa ylittämästä vanhaa rajaa. Ilmeisesti etenemiskäskyä uhmanneet luokiteltiin rintamakarkureiksi.

Rintamalta omin luvin poistuneen karkulaisen pakomatka oli kimurantti jatkuvan kiinnijäämisen uhan alla, sillä karttoja sotamiehillä ei ollut pakoreitin suunnittelemiseksi. Pitkäaikainen piiloutuminen oli vielä vaikeampaa. Karkureita etsittiin ensimmäisenä kotiseudulta. Piti päästä muualle. Jokin määrä miehiä oli jo keväällä 1941 alkanut valmistautua selviämiseen metsässä, jos uusi sota alkaisi. Oli rakennettu korsuja, joissa saattoi sinnitellä kauan, ei kuitenkaan pakkaskauden yli. Ruoka loppuisi ja lumeen jäisi jälkiä. Ilman tulta ei selviäisi, mutta savu voisi paljastaa.

Kullaan korsu Porin seudulla on yksi historiaan jääneistä. Se sijaitsi kolmen kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta. 6 x 12 metrin korsussa piileskeli 12 miestä. Asikkalasta löytyi maahan kaivettu korsu mitoiltaan 3 x 3,5 metriä. Näissä asuneista käpykaartilaisista on ilmestynyt kirjoja, Jukka Rislakin Maan alla, Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941−1944 sekä Jukka Kulomaan väitöskirja Käpykaartiin? 1941−1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Olen joskus lukenut tarinan satakuntalaisen metsälammen ja avosuon saarekkeeseen piiloutuneesta käpykaartilaisesta.

Tuija S-H ei esitä arvioita, minkä verran Suomessa oli käpykaartilaisia. Useimmat heistä piileskelivät kotiin tai sen sivurakennuksiin kyhätyissä piilotiloissa, jolloin ruuan sai kotoa. Salakomeroita rakennettiin myös kaupunkitaloihin. Kysymykseen tulivat pannuhuoneet, ullakot ja maalla riihen tai navetan yliset. Sukulaisten luona saattoi oleilla jonkin aikaa lomautettuna. Tuija S-H:n mukaan kotirintama suhtautui sangen myötätuntoisesti rintamakarkuruuteen, kuten myös rintamalle jääneet aseveljet. He ymmärsivät karkurin psyyken ja motiiveita.

Tyypillisimpiä olivat kuitenkin rintamalle palaamatta jäämiset ja raskauttavat myöhästymiset määräaikaikaan saapumisessa. Sotilaskarkuruudesta sai kuritushuonetuomion, vakavimmissa päätyi lääninvankilan jälkeen työleirille Sukevaan ja lievemmissä passitettiin vankeusrangaistuksen jälkeen takaisin rintamalle. Teloituksia välteltiin, mutta niitäkin oli, molempien sotien aikana yhteensä 76.

●●●

Lukiessani Eino Hietarinteen elämäntarinaa syntyi pian yleispäätelmä: tuo mies oli juoppo rähinöitsijä, alkoholisoitunut retku. Kuva hänestä silottuu kuitenkin loppua kohti. Hietarinne oli kyltymätön juoppo ja useimmat häntä koskevat kirjaukset pitkähkössä rikosrekisterissä juonsivat viinaan. Elettiin kieltolain aikaa ja esiintyminen yleisillä paikoilla juopuneena oli sekin rangaistava teko. Näitä rikkomuksia Eino keräsi Helsingissä 15-vuotiaasta alkaen. Yksi sakoista lankesi puukon nostamisesta ja heiluttelusta iltamapaikalla. Kertyneet sakot Eino jätti maksamatta ja joutui siitä 19-vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi Tuusulan vankisiirtolaan.

Eino Hietarinne oli ammatiltaan maalari, jonka työt olivat keikkahommia, useimmiten varsin kaukana kotoaan Orimattilasta. Kauimmaisin työmatka suuntautui Petsamon Liinahamariin. Juoppo mies ei sellaisessa tavoitellut raittiutta. Rahaa hän tarvitsi viinaan ja jos sitä ei ollut, hän varasti. Armeijakaverinsa törkeäksi luokitellusta varkaudesta hän istui Helsingin keskusvankilassa puoli vuotta.

Avioitunut ja perheen 1930-luvun pula-aikana perustanut Eino alkoi salakuljettaa ja välittää pirtua, mistä hän jäi pari kertaa kiinni ja sai sakkoja. Perheellisen Einon elämästä on lapsenlapsella Tuija S-H:lla kerrottavana myös tällainen tarina välirauhan ajan lopulta: Einon Hilja-vaimolle oli luvattu tämän lapsuudenkodista Hausjärven Mommilasta lehmä. Karjankuljetusautoa ei ollut saatavissa, joten lehmä oli talutettava koko 40 kilometrin matka Mommilasta Orimattilan Mallusjoelle. Isä otti mukaansa seitsenvuotiaan poikansa Urhon. Aikojen päästä kotiin saapui lehmä taluttajana pieni Urho-poika. Isä ei ollut voinut vastustaa viettelyksiään.

Ennen talvisotaa Eino Hietarinne ehti olla Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kuukauden virkavallan vastustamisesta. Talvisodassa Eino oli määritelty työvelvolliseksi, asevelvolliseksi, ajomieheksi ja hevosmieheksi. Rintamakarkuri hänestä tuli jatkosodan aikana. Hän lähti elokuussa 1941 kenenkään huomaamatta kävelemään 77 kilometrin taivalta Terijoelta kohti Viipuria. Viipurista hän lienee keplotellut tavarajunissa ja sen sellaisissa Helsinkiin, missä hän kuitenkin jäi pian kiinni.

Kun häntä oltiin saattelemassa takaisin Kannakselle, hänen onnistui karata Lahden rautatieasemalla junanvaihtoa odoteltaessa.  Einon onnistui piileskellä liki kuukauden, kunnes hän jäi uudelleen kiinni, jälleen Helsingissä. Suojeluskuntapiirin kenttäoikeus langetti hänelle kolmen vuoden ja kuuden kuukauden kuritushuonetuomion ja Eino menetti kansalaisluottamuksensa. Lopulliseksi Einon sijoituspaikaksi tuli Sukeva, jonka vangeista 40 prosenttia oli sotilasvankeja. Yksi vangeista oli kommunistina säilöön otettu runoilija Arvo Turtiainen.

Suomen vankilat olivat jatkosodan aikana ylikuormitettuja ja vangit kärsivät jatkuvaa nälkää. Jatkosodan aikana 27 henkilön luokitellaan kuolleeksi nälkään Suomen vankiloissa. Vaikka energiamääriä yritettiin nostaa, ne eivät päätyneet juurikaan vankien ruokakuppeihin. Vankiloiden johto ja vartijat kävivät elintarvikkeista omaa mustan pörssin kauppaa.

Näännyttävä nälkä ja romahtanut kunto eivät kuitenkaan vapauttaneet työpalveluksesta, vaikkei työmaan laidoilla pystynytkään tekemään mitään. Työvelvoitteesta saattoivat vapauttaa vain vankilan liikkuvat sairaanhoitajat. Sellainen ei ollut ”tarinoiden hyväsydäminen enkeli, vaan yleensä joku vankilajärjestelmän luukovaksi purema naiskummitus”, on Turtiainen luonnehtinut näitä työhön piiskureita.

Vangeista, jotka katsottiin voitavan lähettää rintamalle, perustettiin vuonna 1941 erillisrykmentti JR 101. Siihen myös Eino Hietarinne sijoitettiin.

”Miehille rintamalle paluu merkitsi mahdollisuutta parempaan ravintoon, ja rintamapalvelu näyttäytyikin parempana vaihtoehtona kuin nälkäkuolema vankilassa. Rintamalta oli myös mahdollisuus päästä lomalle toisin kuin vankiloista, ja rintamasotilaan perhe saattoi saada sotapalkkaa. Näiden syiden vuoksi ainakin 1 500 sotilasvankia, Eino heidän joukossaan, suostui palaamaan rintamalle.”

Einon työvelvollisuus rintamalla sisälsi myös asevelvollisuuden, mutta todennäköisesti hän oli avustavissa tehtävissä kuten patruunoiden kantajana ja lataajana. Lokakuussa 1942 Eino pääsi lomalle. Hän ei palannut rintamalle ajoissa, sillä hänet pidätettiin juopuneena. Kun Eino tajusi myöhästyvänsä paluusta, hän suuntasi takaisin kotiin ja viinalle persona miehenä lähti hamstraamaan juotavaa. Sillä keikalla hän päätyi ryöstämään vieruskaverinsa linja-autossa. Kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen jälkeen hänet palautettiin rintamalle, missä hän kaatui 12. elokuuta 1943. Rintamakaverit pitivät häntä reippaana, tunnollisena ja hyvin käyttäytyneenä sotamiehenä.

●●●

Tuija Saarinen-Härkönen pyrkii tulkitsemaan Eino-ukkinsa riekaleista elämää ja ennen muuta rintamakarkuruutta. Esikuvat sille hän löytää Suomen sisällissodasta 1918. ”Sisällissota oli sen eläneen lapsisukupolven avainkokemus, jonka purkamiseen ei ollut mahdollisuutta”, Tuija S-H kirjoittaa tuolloin 13-vuotiaasta Einosta. Einon kaikki kolme veljeä olivat sodassa punaisten puolella. Veljistä vanhin, Siivo, katosi Lusin taistelussa maaliskuussa ja julistettiin kuolleeksi seuraavana vuonna. Veljet Huvi ja Tyyni joutuivat vankileirille. Huvi tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuonerangaistukseen avunannosta valtiopetokseen.

Tyyni luokiteltiin osallisuudesta äärimmäisen raskauttavassa ja raa´assa veriteossa jollakin lailla mukana olleena. Forssan punakaarti tunkeutui 19.4. Mustialan maatalousoppilaitokseen ja oppilaat määrättiin kuljetettavaksi junalla Humppilan kautta Toijalaan. Junamatkan aikana yhden oppilaan onnistui paeta hyppäämällä liikkuvan junan kyydistä. Pako yllytti punakaartilaiset jäljelle jääneiden oppilaiden kimppuun. Heitä seivästettiin, puukotettiin ja ammuttiin. Heistä 22 menehtyi välittömästi. Vaikka Tyyni väitti olleensa aivan toisessa osassa junaa, hän kuului verimyrskyn tehneeseen punakaartiin. Hän sai elinkautisen.

Tyynin onnistui kuitenkin paeta Hennalasta 24. marraskuuta 1918 ja piileskellä peräti yli kaksi vuotta. Tämän jälkeen hänet passitettiin Tammisaaren sotavankileiri-pakkotyölaitokseen, mistä hänet vapautettiin ehdonalaisuuteen tammikuussa 1925. Tuija S-H:n päätelmä on, että pikkuveli Einolle isoveljien kohtalot ja erityisesti Tyynin kyky piileskellä yli kaksi vuotta toimivat johdattimina ja esikuvina hänen omille karkumatkoilleen.

”Eino Hietarinteen karkuruuteen vaikutti se, että hän kuului maaseudun vähävaraisempaan väestönosaan. Taustalla oli sukupolvelta toiselle siirtynyt köyhyys ja syrjäytyminen. Einon kolme vanhempaa veljeä aktivoituivat työväenliikkeessä ja osallistuivat sisällissotaan punakaartin joukoissa…
…Pitkään viranomaisia paennut veli todennäköisesti kertoi Einolle kokemuksistaan. Niiden perusteella Eino oppi, että on mahdollista elää myös rintamakarkurina yhteiskunnan ulkopuolella viranomaisia vältellen, kunhan tuntee keinot.”

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva 2022, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 232 sivua. Teoksessa on valokuvaliite.

Annie Ernaux: Isästä Äidistä

Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai oli viime vuonna kirjailija Annie Ernaux (s. 1940). Häntä ja hänen teoksiaan ei juurikaan aiemmin tunnettu Suomessa. Palkintovuonna Ernauxin teoksia ilmestyi meillä kuitenkin pari. Pienoisromaanin Isästä (La place, 1983) ilmestymisestä oli kulunut liki neljä vuosikymmentä ja pienoisromaanin Äidistä (Une femme, 1987) lähes yhtä kauan. Vuodet  (Les années, 2008) edustaa kirjailijan myöhäistuotantoa.

Isästä ja Äidistä ilmestyivät suomeksi samoissa kansissa. Kustantajan tekemä kahden rinnasteisen pienoisromaanin niputus on rationaalinen ja viisas ratkaisu. Vaikka niiden Ranskassa ilmestymisessä oli usean vuoden väli, meillä ne kahtena lituskana pienoisteoksena olisivat tuntuneet pelkästään ylihinnoitelluilta vihkosilta.

Ernaux kertoo pienoisromaaneissaan vanhemmistaan. He ovat isä ja äiti, ilman nimiä.  Kumpikaan miniromaaneista ei ole elämäkerta, mutta kumpikin on elämäkerrallinen. Pitkän yhteisen avioliiton vuoksi äidin tarinaa lomittuu runsaasti isän tarinaan ja vastaavasti isän tarinaa äidin tarinaan. Perätysten luettuna miniromaanit tukevat toisiaan.

Oman isän tai äidin elämästä kertominen tuntuu ensiajatukselta helpohkolta kirjalliselta aiheelta. Aineistoa on. Ovat vanhempia koskevat elämänvaiheet ja tosiasiat ja ovat omat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden muistot. Ernaux ei päästä itseään näin helpolla. ”Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä… Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli… enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin.” (teoksessa Isästä)

Oli siis kerrottava todellisista ihmisistä ja riuhtaistava itsensä irti omakohtaisuuden ansasta. Ja kuitenkin kirjailija kokee menettelynsä vanhempiaan kohtaan vääryytenä:
”Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotain totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja haluaisin säilyttää äidistäni puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä.” (teoksessa Äidistä)

Kaunokirjallisuusnobelisti Annie Ernaux

Ernaux onnistuu tasapainottelussa subjektiivisuuden (henkilökohtaisen) ja objektiivisuuden (yleisen) välisellä kiikkulaudalla mielestäni taidokkaasti. Tulos on paljon enemmän kuin kahden hänelle tärkeän ihmisen elämäntarinat. Isästä Äidistä on 20. vuosisadan halki kulkeva kertomus Ranskan työläistaustaisen väestön sinnikkäästä pyrkimyksestä kohti parempaa ja vauraampaa elämää.
Tapanamme on kaivata Suurta kertomusta. Niiden uskotaan olevan kirjallisuudessa ohi. Isästä Äidistä ei yllä kansakunnan tai yhteiskunnan ”suureksi kertomukseksi”, mutta merkityksellinen se yhtä kaikki on.

Isästä Äidistä yltää Ranskan yhteiskunnallisen nousun, teollisuuden laajenemisen ja monipuolistumisen, koulutuksen, kaupungistumisen ja elämäntapojen muutoksen historiaksi vähävaraisten ihmisten elämänpiiristä nähtynä. Tällaiseen historiaan eivät kuulu valtiotason dramaattiset tapahtumat, kuten toinen maailmansota, elleivät tapahtumat kiinteästi kietoudu kirjan henkilöiden elämäntarinaan. Ernauxin kirjoissa eivät näytä kietoutuneen.

Isästä Äidistä on myös kirja yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttamasta vieraantumisesta ja luokkanousun tuoman luokkaetäisyyden repeytymisestä vanhempien ja yhteiskunnalliseen nousuun yltäneen lapsen välillä. Aiheeseen Annie Ernaux palaa usein kuvatessaan etääntymistään vanhemmistaan 16 ikävuoden paikkeilla, ehkä jo aiemmin. ”Kuin halkaistua rakkautta”, hän ilmaisee tuntemuksensa.”Hivuttauduin pikkuporvarillisiin piireihin, sain kutsuja pirskeisiin, joiden ainoa mutta tiukka pääsykriteeri oli se, ettei ollut naurettava. Se, mistä aikaisemmin olin pitänyt, tuntui nyt junttimaiselta.” Ernaux havainnollistaa vanhemmissaan tunnistamaansa nousevan työväenluokan junttimaisuutta lukuisin esimerkein halki teostensa.

Jopa vieraanvaraisuuden osoittamisen tapa paljasti luokkarailon. Oman tyttären ystävättären tai poikaystävän vierailu sai kodissa suhteettoman suuren merkityksen. ”Isä teki juhlan siitä, mikä ystävilleni oli pelkkä arkinen pikkuvisiitti, sillä lailla hän halusi osoittaa heille kunnioitusta ja esiintyä vieraanvaraisena isäntänä. Käytöksellään isä lähinnä paljasti alempiarvoisuutensa, jonka ystäväni toki tunnistivat…”

Molemmat vanhemmat halusivat lapselleen paremman elämän kuin heillä itsellä oli ollut. Sen eteen he olivat valmiit tekemään uhrauksia, erityisesti koulutusta arvostava äiti. ”Hänen [isän] suurin ylpeydenaihe tai jopa elämän oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.”

Tyttären mielestä tiettyinä hetkinä äiti näki hänessä luokkavihollisen. Tytär halusi pois, ja sen mahdollistaakseen äiti oli valmis tekemään liki ylivoimaisia uhrauksia. Raha oli perheessä tiukilla. Mutta kirjailija ei osoita vanhempiaan kohtaan välinpitämättömyyttä tai kiittämättömyyttä. Hän huolehtii äidistään sen jälkeen, kun seinä on noussut pystyyn hänen ponnisteluissaan ylläpitää kahvila-kauppayhdistelmää, tämän yhteiskunnallisen nousun kunnianhimoisinta yritystä. Naapuritaajamaan oli avattu ensimmäinen valintatalo, radikaali kulttuurinen muutos ranskalaisessa pienten kivijalkakauppojen symbolisoimassa elämänmuodossa.    

●●●

Minulle siis Isästä Äidistä avautui 20. vuosisadan kattavana työväenluokan historiana esimerkkitapauksen, kirjailijan omien vanhempien elämän kautta kuvattuna. Kyse on kaunokirjallisuudesta. Ihmistieteissä lähestymistä kutsuttaisiin kvalitatiiviseksi tutkimukseksi. Elämä Ylä-Normandiassa pysyi paikallaan. Kiinnepaikka on Isästä-kirjassa Y, mikä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Äidistä-kirjassa paljastuu ”tuuliselle tasangolle rakennetuksi koleaksi kaupungiksi” Yvetotoksi.

Isoisän (isän isän) elämä ulottuu pitkälle 1800-luvun loppuvuosikymmenille. Isoisä on rehkinyt kahdeksanvuotiaasta asti maatilan työvoimana, aikuisena tilan kuormarenkinä.
”Hän oli ankara mies, ei kukaan uskaltanut häntä härnätä. Vaimon elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Isoisä imi häijyydestä elinvoimaa, jotta kesti kurjuuden ja saattoi tuntea olevansa mies. Väkivaltaiseksi hän äityi erityisesti silloin, kun näki jonkun kotona syventyvän lukemaan kirjaa tai sanomalehteä. Hän itse ei ollut ehtinyt opetella lukemaan tai kirjoittamaan. Laskea hän osasi.”

Isoäiti sen sijaan oli hankkinut lukutaidon nunnien pitämässä koulussa. Kylän muiden naisen tavoin hän teki töitä kutojana rouenilaisessa tekstiilitehtaassa, kutoi kankaita kotona tunkkaisessa pimeässä huoneessa, jossa oli tuskin ampuma-aukkoa leveämmät pitkulaiset ikkunat.

Ernauxin isä oli syntynyt nippanappa edellisen vuosisadan puolella, 1899. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän pääsi töihin köysitehtaalle. Sinne kun otettiin jo 13-vuotiaana. Sitä ennen hän oli reuhtonut maatyöläisenä isänsä tavoin.

Isä oli iloinen luonne, mikä käy kertomuksessa ilmi monin paikoin. Hänestä varttui pitkä, tumma, komea, raitis, suoraryhtinen mies, joka oli äidin häneen tutustuessa ”vähän olevinaan”, Isä kujeili ja hauskutti ihmisiä. Kirjasivistystä hän ei arvostanut. Kun Annie kävi koulua, isä saattoi esittää muodon vuoksi koulua koskevan kysymyksen olematta kiinnostunut kuulemaan vastausta. Isä oli käytännön mies, jolle työntekoa oli käsillä tekeminen.

Köysitehtaaseen siirtyi myöhemmin myös äiti jätettyään taakseen margariinitehtaan, missä ”hän kärsi kylmästä ja kosteudesta ja sai käsiinsä paleltumia”.  Mielikuvitukseni ei kanna tuon ajan tehtaiden työskentelyolosuhteisiin, kun nykyajasta näemme elintarviketeollisuuden kiiltävien pintamateriaalien, korostetun hygienian ja automaation toisenlaista todellisuutta.

Äidin tahdonvoimasta aviopari yritti nostaa yhteiskunnallista asemaansa. Unelmana oli oma liikeyritys. Sunnuntaisin he pyöräilivät katsomaan lähialueiden pieniä kuppiloita ja maaseudun lyhyttavaraliikkeitä ja ostivat velalla kapean laakson päästä La Valléen kahvila-ruokakaupan.

Aluksi kaikki tuntui yhdeltä juhlalta. Ajatella, rahaa saattaisi ansaita näin helposti, myymällä hyllyille järjesteltyjä elintarvikkeita. Mutta kytkös köyhyyteen säilyi. La Valléen, 1800-luvulla syntyneen kehräämöalueen asujaimisto, koostui köyhästä kansasta ja yksi jos toinen halusi ostaa elintarvikkeita tilille myöhemmin maksettavaksi. He kitkuttelivat nipin napin köyhyysrajan yläpuolella.
 ”Vielä nytkin jos mainitsen sodanedellisen La Valléen, kaikki tietävät mistä on puhe, alueella oli kaikkein eniten alkoholisteja ja aviottomia äitejä, seinät tihkuivat kosteutta ja imeväiset kuolivat vihreään ripuliin muutamassa tunnissa. Äiti oli tuolloin kaksikymmentäviisivuotias.”

Pian isän oli tehtävä ratkaisunsa: hän lähti rakennustöihin ja sieltä kolmivuorotyöhön Seinen varrella sijainneeseen Standardin öljynjalostamoon. Myöhemmin hän kohosi siellä työnjohtajaksi. Isä ja äiti olivat halunneet vain yhden lapsen voidakseen taata ainokaiselle onnellisen elämän. Esikoistyttö oli kuollut muutaman vuoden ikäisenä rimppakinttuna kurkkumätään. Kun surusta oli jotenkin toivuttu, hankittiin uusi lapsi. Niin syntyi Annie.

Kahvila-kaupan ylläpito kaikkine vaiheineen oli jäänyt äidin vastuulle. Jos toimeentulo oli niukkaakin niukempaa, vastinetta äiti sai asioimisesta kahvilassa ja kaupassa kävijöiden kanssa. Lievitystä raadannalle toi sosiaalinen kanssakäyminen. Kaikki tunsivat toisensa.

Saksalaiset polttivat öljynjalostamon, kuten he polttivat suurelta osin Yvetotinkin. Isää ei ollut kelpuutettu korkean ikänsä vuoksi sotilaspalveluun. Hän palasi La Valléen, mutta kahvila-kauppayritys oli myytävä. Vanhemmat muuttivat Yvetotiin, missä isä pääsi tilkitsemään pommituksissa syntyneitä aukkoja. Perhe asui sukulaisten omistamassa kaksiossa, jossa oli maalattia. Sähkö puuttui. He alkoivat etsiä uutta liiketilaa ja löysivät kahvila-elintarvike-polttopuu-hiilikaupan laitakaupungilta.

Työpäivät venyivät pitkiksi, sillä kanta-asiakkaita riitti aamuseitsemästä iltayhdeksään. Kesäisin he sulkivat liikkeen kahdeksi päiväksi. Silloin he viettivät kesälomansa vierailemalla sukulaisissa. Liike kitkutteli pystyssä, mutta uudistuksissaan he olivat muita jäljessä. Kun he hankkivat liikkeen etumukseen neonvalot, muut olivat niistä jo luopuneet. ”Isällä oli edelleen ideoita siitä, miten liikkeen ja kodin ilmettä voisi ehostaa, mutta entistä heikompi käsitys niistä isoista muutoksista, joita uusien asiakaskuntien houkuttelemiseksi olisi tarvittu.”

Liikkeen yhteyteen kuului pieni tontti ja siihen isä rakensi puutarhan. Hän alkoi kasvattaa kanoja ja kaniineja, rakennella piharakennuksia ja autotallin. Hän eli elämäänsä käsillään. Puutarhan piti olla tiptop. ”Isä on maalainen, minkäs teet”, totesi äiti. Itse liike oli isälle enää jäänne. Hän oli menettänyt sitä kohtaan kunnianhimonsa.

Isä ja äiti riitelivät yhtenään. ”Emme osanneet puhua toisillemme mitenkään muuten kuin jäkättämällä. Kohtelias sävy säästettiin vieraille. Karkeus oli syvälle juurtunutta.”

Isän terveys heikkeni. Hän oli keuhkoparantolassa ja häneltä leikattiin vatsapolyyppi. Toipumatta sydänkohtauksestaan hän kuoli 60-vuotiaana, yhteiskunnallisesti piirun verran kohonneena, mutta pääsemättä irti itseensä piintyneestä työläisen hajusta ja leimasta. Vaikka kotiin oli rakennettu kylpyhuone, hän loppuun asti pesi itsensä vadista keittiössä ja nukkui yönsä riisumatta aluspaitaansa ja paitaansa.

●●●

Äiti on Annie Ernauxille merkittävämpi henkilö, ehkä siksi, että hän leskeksi jäätyään eli isää kauemmin ja osin joutui tyttärensä huollettavaksi, osin siksi, että juuri äiti oli ponnistellut tyttärensä saamiseksi opintojen ja yhteiskunnallisen nousun polulle. ”Siinä naisessa on ytyä”, monet naapurit olivat luonnehtineet.

Annie Ernaux pyrkii tavoittamaan äidissään yhteisesti koettujen vuosien lisäksi myös ”sen naisen, joka eli ennen minun syntymääni, sen todellisen naisen, joka syntyi normandialaisen pikkukaupungin rahvaanalueella ja kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla”. Tuohon monilapsiseen perheeseen vuonna 1906 syntyneen tytön elämän hän tiivistää pähkinänkuoressa ja minä tiivistän siitäkin: kyltymätön ruokahalu, lasten yhteisessä makuuhuoneessa siskonpeti sisarusten kanssa, sisarilta perityt mekot ja jalkineet, siiderin syömät hampaat, ratsastusta työhevosella, maalaistytön ulkoilmaelämää ja samat kyvyt ja harrastukset kuin pojilla ainoana erona poikiin se, että tyttöjen oli muistettava alinomaa varjella ”toosaansa”,

Äidistä tuli loppuvuosiensa dementoitumisvaihetta lukuun ottamatta elinikäinen harras messussa kävijä. Katekismus oli hänen ainoa oppikirjansa. Aikuisena hän luki naistenlehtiä, siis hienosteli. Mutta hän halusi myös oppia: etiketin, trendit, uutuudet, merkittävimpien kirjailijoiden nimet, uutuuselokuvat (niitä kuitenkaan näkemättä), puiston kukkien nimet. Kirjoihin hän suhtautui kunnioituksella, pesi kätensä ennen kuin koski niihin.

Mutta äidin oppimishalu osoittautui pintakiilloksi. Äiti lakkasi olemasta murrosikäisen tyttärensä esikuva, kun hän havahtui näkemään ”sen syvän kuilun, joka sivistyksen ja sivistyksentavoittelun välissä on. Äidin piti katsoa tietosanakirjasta, kuka on Van Gogh, ja suurista kirjailijoista hän tiesi vain nimet.” Ystävättärien kodeissa oli kirjastohuoneet.

Äiti oli kaunotar. Hänellä oli kantava ääni ja hän huusi usein, korkealta ja kovaa.  Y:hyn muuton jälkeen hänestä tuli tukeva. Kun Annien isä kuoli 1969, äiti myi liikkeensä ja muutti tyttärensä perheeseen ollakseen avuksi. Kaikki osapuolet turhautuivat ajan myötä. Äiti oli kehno kokki eikä hän oppinut käyttämään kodinkoneita, ne tekivät hänet vain perheessä tyhjänpantiksi. Astianpesukone oli anastanut häneltä yhden ajanvietteen. Äidin ja tytön maailmat olivat toisistaan kaukana. ”Hänen piti ymmärtää, ettei täällä oltu kiinnostuneita samoista asioista, pikku-uutisista, rikoksista, onnettomuuksista, hyvistä naapuruussuhteista, muiden häiritsemisenpelosta.”
”Olen teille pelkkä riesa”, äiti tajusi.

Ehkä pahinta oli itsenäisen liikkeenpitäjänaisen joutuminen tyttärestään ja tämän autosta riippuvaiseksi, kun piti ostaa sukat, päästä messuun tai kampaajalle. Äidistä tuli turhautunut ja kärtyisä. ”Ei aina jaksa vain lukea ja lukea.”
Hänellä ei ollut vanhoja sosiaalisia kontakteja. Ainoat ihmiset, joille hän olisi halunnut esitellä tyttärensä ja vävynsä menestystä, eivät koskaan näkisi sitä omin silmin.

Äidin sielunmessussa on murheellinen ja alakuloinen sävelkulku: dementoitunutta äitiä pariisilaisen lähiösairaalan kroonikko-osastolla ei enää kukaan tuttu käynyt katsomassa, lonkka oli murtunut, mutta uutta keinoniveltä ei kannattanut laittaa, ei liioin uusia hampaita tai silmälaseja. Äidin kuoleman kautta kirjailija menetti viimeisen siteensä siihen maailmaan, josta oli kotoisin.

Annie Ernauxin kuvaus vanhempiensa elämästä on vivahteikasta ja nyansoitua. Ernaux tallentaa arjen olematta arkinen. Kuvaus on hienostunutta, muttei hienostelevaa. Isästä Äidistä ei ole 1900-luvun ranskalaisen työväenluokan Suureksi Kertomukseksi, mutta yhdessä nämä pienoisromaanit yltävät liki sitä.

Annie Ernaux: Isästä Äidistä. Gummerus 2022, yhdessä 152 sivua. Suomennos Lotta Toivanen.

Christian Kracht: Eurotrash

Natsismi ei nujertunut Kolmannen valtakunnan romahdukseen eikä Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin, tekee sveitsiläinen kirjailija Christian Kracht (s.1966) selväksi romaanissaan Eurotrash.

Eurotrashin päähenkilö on Christian Kracht itse, omalla nimellään. Hän kertoo suvustaan ja isoisästään ja tämän natsisidonnaisuuksista. Krachtin suku ei ole tehnyt tiliä menneisyydestä. Holokaust on perheessä vaiettu tabu. Denatsifikaatioleiriltä vapauduttuaan isoisä tuoreutti vanhat natsisuhteensa. DDR:n puolella natsit kilpaa liittyivät valtapuolueeseen ja jatkoivat diktatuuri-ideologiaa uuden lipun alla.

Autoritaarinen hallinto ja natsismi voivat myös nykypäivänä hyvin, vaikkeivät likikään yhtä julkeasti kuin 1900-luvun alkupuoliskon Saksassa.  Ottakaamme Eurotrash-romaani varoituksena siitä, miten asiat voisivat edetä demokratioina itseään pitämissä yhteiskunnissa.

Christianin 80-vuotias äiti on pyytänyt poikaansa kertomaan jotakin. Pojan tiedusteluun, kertoisiko hän tarua vai totta, äiti vastaa: ”Aivan sama. Päätä sinä.”
”Okei. Tarina tapahtuu täällä, aivan silmiemme alla. Sveitsissä oli, ööh, oli otettu pieni askel oikealle, ja sitten toinen ja puolen vuoden kuluttua vielä yksi iso harppaus. Sen jälkeen sellaiset sanoma- ja aikakauslehdet kuin Neue Züricher Zeitung, Die Weltwoche, Blick, Schweizer Illustrierte, Nebelspalter ja Annabelle olivat muodostuneet hallitsevan puolueen äänitorviksi ja puolueen jäsenet olivat alkaneet kantaa rinnuksissaan punaisella pohjalla olevaa pientä valkoista Sveitsin ristiä.”
”Oho.”
”Kyllä, ja sitten kiellettiin uusien moskeijoiden rakentaminen…”
”…mikä ei ole lainkaan väärin, koska kuinka monta kristillistä kirkkoa on Saudi-Arabiassa tai vaikka Palestiinassa?”
”Kuuntele nyt, kun kerron, äiti. Sitten kaikki saksalaiset hammaslääkärit ja kirurgit karkotettiin maasta, koska heidän katsottiin hyötyvän toisten ahdingosta. Sen jälkeen aloitettiin murretestien järjestäminen ja tamilien ja tiibetiläisten siirtäminen Mittel- ja Oberlandin alueille, omiin yhteisöihinsä, kuten asiat ilmaistiin. Heidän jälkeensä alueille joutuivat vegaanit.”
”Miksi vegaanit?”
”Poliisivoimat aseistettiin ja rinnastettiin armeijaan, yhtäkkiä he käyttivät punaisia hihanauhoja, joissa oli valkoinen Sveitsin risti. Teiden risteyksissä päivysti panssaroituja ajoneuvoja, kaikki tapahtui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kuitenkin täysin avoimesti, koska kaikkien toimien takana oli kansan tahto.”
”Älähän nyt. Puhut höpöjä.” JNE

Luonnollisesti on säädetty uudet vaalilait, joiden turvin valtapuolue säilyttää miltei tuloksessa kuin tuloksessa asemansa. Näinhän on toimittu Puolassa, Unkarissa, Turkissa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.

●●●

Christian Kracht käy tiliä menneisyyden kanssa. Perheen kaapeista kaatuu luurankoja. Isoisä oli Saksan kansallissosialistisen puolueen jäsen ja SS:n Untersturmführer. Hänen Syltin saarella sijainneen talonsa vierashuoneen lukitusta kaapista löytyi hautajaisten jälkeen sadomasokistisia välineitä. Niitä isoisä käytti onnistuttuaan palkkaamaan islantilaisen sisäpalvelijan Sigrið̠in, joka oli valmis yhteisiin seksileikkeihin, kuten toisen sitomiseen ensin rautalangalla pöydän jalkaan.

Christianin äiti on joutunut toistuvasti raiskauksen uhriksi alkaen 11 ikävuodesta. Raiskatuksi tulon muistaa myös Christian kokeneensa lapsena.

”Lapsuuteni ja nuoruuteni oli ollut … sieluttoman kullan kyllästämää.” Alkuaan alemman luokan perhe kylpi vauraudessa. Isästä tuli sodan jälkeen rahantekokone, joka rakensi turvallisuutta arvotavarafetisismin varaan. Mutta pojan mielestä häneltä puuttui rikkaan ihmisen aitous. ”Hänen englantilaisiin mittatilauspukuihinsa oli pinttynyt saksalaisen työväenluokan lemu, ja mitä pahempaa, hänestä paistoi nousukkaan elkeet.”
Isä osti taloja ja palatseja eri puolilta Eurooppaa ja hankki taidemaalauksia, ei niiden taiteellisen arvon vuoksi, vaan myyntiarvolla mitattuina. Nyt, kun isä on kuollut, varallisuus makaa äidin sveitsiläisessä pankissa osakkeisiin sijoitettuna.

”Isäni oli ollut äärettömän valtakeskeinen ihminen, joka toisia piinaamalla ja nöyryyttämällä oli kyennyt pitämään itselleen välttämätöntä etäisyyttä muihin ja hankkimaan läpinäkymättömän suojapanssarin. Olin toisinaan pohtinut, eikö koko lähisukuni ja lähisukuni ystävät eläneet toisten nöyryyttämisestä, omasta eliittitietoisuudestaan, joka todellisuudessa oli ominaista keskiluokalle, joka kiihkeästi halusi nousta korkeammalle ja joka samanaikaisesti ei kammonnut mitään enemmän kuin omaa työväenluokkaista taustaansa.”

He olivat linnoittautuneet merkkivaatteiden tulvaan. ”…ne pinottiin, säilöttiin, niin sanotusti arkistoitiin, eikä niitä koskaan enää otettu esille, vaan sinne ne jäivät kymmenien Hermés-käsilaukkujen ja, valehtelematta satojen, ikuisesti käyttämättömien Ferragamon-kenkien joukkoon. Kaikki soopeli-, hopeakettu- ja muut turkikset, joita taloudenhoitaja ei ollut varastanut, äiti oli sijoittanut viiteen zürichiläiseen vuokravarastoon, koska turkkien käyttäminen ei ollut enää soveliasta ja koska niistä ei kuitenkaan voinut luopua kokonaan, kuten ei ylipäänsä mistään voinut luopua kokonaan, sillä kaikkiin esineisiin liittyi jokin tarina.”

●●●

Hän, Christian, teki ensimmäisen irtirepäisynsä perheestään nuoruudessaan protestimaisen rajulla ulkomuodon muutoksellaan, meikkimaskillaan ja partavaahdolla muotoillulla punaiseksi värjätyllä tukallaan. Hänen idolinsa oli David Bowie. Yritys kolhia myös hampaat samanlaisiksi kuin Bowiella päätyi kehnosti. Varakas perhe korjautti pojan aikaansaamat vauriot.

Nyt hän on aikuinen kirjailija, teoksensa Faserland  kirjoittaja. Hän matkustaa tapaamaan vanhaa äitiään ja tästä muutaman päivän mittaisesta äidin ja pojan yhdessäolosta Eurotrash kertoo.  Pojan saapuessa äiti ei ole vielä humalassa. Jääkaapista löytyy homeista juustoa ja pullo valkoviiniä, ei muuta.  Humalassa äiti on päivittäin, useimmiten iltapäivästä alkaen. Hän käyttää sekaisin yhtä aikaa lääkkeitään ja alkoholia.
”Pystyin ainoastaan näkemään nuoren, tulevaan elämään toiveikkaana suhtautuvan äidin kasvot, sellaisena kuin olin nähnyt ne pikkupoikana, enkä hänen nykyisiä naarmuisia, kuluneita, vodkan ja fenobarbitaalin ja pettymyksen ja tuskan pöhöttämiä kasvoja.” 

Ison osan vanhuuttaan äiti viettää Winterthurin hoitolaitoksessa. Se on oikeammin mielisairaala, jonne äiti on joutunut, koskaan sairaala ei suostu ottamaan häntä enää vastaan. Ei äiti ole mielisairas, poika päättelee matkan aikana. He ovat ajaneet taksilla pankkiin, missä äiti määrää kaikki Saksan aseteollisuuteen sijoittamansa osakkeet muutettavaksi käteiseksi. Setelitukut pakataan pankin antamaan muovikassiin. Näillä eväin lähdetään luotettavaksi osoittautuvan taksikuskin kuljettamana sinne, minne mieli ja tuuli milloinkin vievät. Valtaisat määrät rahaa sisältävä muovipussi ja äidin rollaattori kulkevat taksin tavarasäilössä.

Äidin ja pojan matkasta tulee tolkuton ja päätön, sillä mitään suunnitelmaa heillä ei ole, vain äkillisiä päähänpistoja, kuten suunnata jonnekin tuntien ajomatkan päähän tuntemattomaan kommuuniin ja sen esitteessä mainittuun hotelliin. Kehnossa kunnossa oleva kommuuni majataloineen osoittautuu pojan arvioimana ”natsiretkujen pesäpaikaksi”. Poika pakenee aamuyöstä äitinsä kanssa tilalta. Ryöväreiden kynsiin he ovat joutua myös pienellä Saanenin lentokentällä tilattuaan muiden matkustajien puuttuessa yksityisen lennon Baseliin.  Lentokenttäroistojen kynsistä selviämisen jälkeen matkaoikku vaihtuu nousuksi gondolihissillä Alpeille etsimään alppitähtiä. He löytävät ylhäällä lumiset laakeudet ja Christian päästää tuulenpuuskassa tuhansittain Sveitsin frangeja hujeltamaan tuulessa pitkin jäisiä rinteitä. Rahaa on kuin roskaa ja sitä kohdellaan sen mukaisella välinpitämättömyydellä.

Äidin ja pojan tolkuton matka on surrealistinen, mutta yhdessäolon aikana, pojan jouduttua vaihtamaan useamman kerran äidin ulosteavanne uuteen heidän keskinäiset välinsä hioutuvat.  Christian alkaa tuntea äitiään kohtaan suurta hellyyttä. He juttelevat paljon, Christian kertoo tarinoita, mutta perheensä menneisyyteen he eivät koske. Äiti ei kerro omasta menneisyydestään, hyväksikäytön jäljistä itsessään, avioliitosta uskottoman isän kanssa ja elämän kehystämisestä yliarvostetuilla merkkituotteilla, jotka nyt ovat auttamattoman vanhanaikaisia. Muoti kun ei tunne armoa. Muodin vanhenemisesta yksinäisyyteensä koteloitunut äiti ei enää tiedä mitään.

Eurotrash on sekä kammottava että hellyttävä kirja. Äidin ja pojan suhteessa on armollista ja vapauttavaa. Eurotrash hautaa poliittista menneisyyttä, mutta samalla varoittaa sen palaamisesta vanhoin keinoin, kaupattuina kansalle ja julkisuudelle tuoreutetuilla perusteluilla.

Christian Kracht: Eurotrash. Lurra Editions 2022, 261 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Tuula Väisänen: Ida

”Kuolemassa ei ole oikeudenmukaisuutta. Mutta eipä sitä oo elämässäkään.” Tähän tulokseen on päätynyt pitkällä elämäntaipaleellaan liki hampaaton Piippumuori Ruijan Vesisaaressa (Vadsö) Varangin (Varange halöya) kalasatamassa. Piippumuori pujottelee reuman runtelemilla sormillaan pieniä roskakaloja loddeja käsittämättömän vikkelästi koukkuihin syöteiksi. Idakin yrittää, mutta hänen pienet sormensa eivät ole yhtä harjaantuneet.

Takana ovat Suomen painajaismaiset nälkävuodet 1866−1867. Silloin Kainuuta myöten pohjoisesta Suomesta laahusti sivakoiden kuoleman kulkueita, Ruijaan pyrkivien nääntyneiden ihmisten venyviä ihmisjonoja. Iso osa taivaltajista menehtyi. Piti päästä edes Inariin, sieltä saattoi jollain vaihtokaupalla tai ostamalla saada saamelaisilta pulkkakyydin rannikolle. Tärkein kuljettaja oli Peura-Mooses. Hänen kyytiinsä mahtui monta.

Ida-vauvan löysi liki autiosta asumuksesta vesisaarelainen kauppias Hans tehdessään kauppareissunsa paluumatkalla kierroksen reittinsä varren kuolemankartanoon. Vauvan sieppaus ja pelastaminen. Nälkäkuoleman rajalla horjuvaa pikku poikaa lukuun ottamatta kaikki asumuksessa olivat kuolleet ja pihalumi oli verinen. (Nahkansa pelastusmatkalle lähteneen perheen isän lukija tapaa Vadsön vesillä myöhemmin.) Mukaan pääsyä rukoilleen pikku pojan Hans jätti tuupertumaan hankeen. Vauva kelpasi, sillä sen hän halusi tuliaisena lapsettomalle Martha-vaimolleen. Vuosia oli yritetty saada omaa. Lasten tuontia Suomesta pidettiin häpeällisenä ja kiusallisena. Vauva oli selitettävä Oslossa asuvan sukulaisnaisen synnyttämäksi. Eivät ihmiset kuitenkaan siihen pitkään uskoneet.

Hans oli lempeä mies, muttei hyväntekijä. Vauvan imettämisen vuoksi hän kelpuutti pulkkaan rintamaitoa tihkuvan, vauvansa menettäneen naisen, mutta tyrkkäsi tämän kyydistä heti, kun uskoi vauvan kanssa itse selviävänsä. Tähän naiseen Hans oli törmäävä tavan takaa Vesisaaressa. Nainen etsi imettämäänsä vierasta vauvaa ja tunnisti Hansin.

Tuula Väisäsen esikoisromaani Ida on rankka ja koskettava kertomus 1860−1880-lukujen Ruijasta, suomalaisten kultamaasta, joka takasi työtä ja ruokaa. ”Vuono oli kuin valtava kalasammio niin täynnä kalaa, että saattoi kuvitella päällimmäisten purskahtelevan ihan itsestään rannalle.”  Turskien nousua vuonoon edelsivät loddit, pienet mitättömät kalat, joita ihmiset eivät suuhunsa kelpuuttaneet, mutta ne houkuttivat turskaparvet vuonoon.

Vaikka romaani Ida kuvaa monelta kantilta elämää Ruijassa ja Ruijan kehittymistä suomalaisten muuttovirtojen ja brittien kaivosinvestoinnin myötä, kirja on Idan tarina. Vauvan kapalosta, oudolta haisevasta vaatteesta Martha löytää nimen Iita Maria Gumse. Hän oli ehtinyt ennen nimilöytöä julistaa tyttövauvan Idaksi. Iita Maria lienee ollut vauvan äiti. Martha pesee vaatteen ja säästää muistoksi Idalle.

Väisänen on kirjoittanut romaaniinsa ankean ja lohduttoman tarinan. Köyhälistön lasten kohtalot olivat säälimättömän julmat. Pikku Ida saa ensivuosinaan Martha-äidiltään ja Hans-isältään hellän ja rakastavan kohtelun, mutta Martha kuolee pian kivuliaaseen sairauteen. Kuvattu sairaus muistuttaa syöpää. Vielä sata seuraavaa vuotta se oli oleva toivoton, tuskallinen tappaja. Leskeksi jäänyt miehinen Hans haluaa pikkuiselle uuden äidin ja nai rehevän, vanhana piikana pidetyn Astridin. Kun Astrid synnyttää Hansille Knutin ja sen jälkeen Oddin, hänestä tulee Idalle paha äitipuoli. Idalle Astrid on ankara eikä ota koskaan syliin, ei hymyile, saatikka silitä päätä, kuten tekee omilleen.

Ida on tuskin kahdeksanvuotias, kun hänet vastoin Hans-isän tahtoa tyrkätään Kåfjordiin (Kaavuono) piiaksi Hansin kauppiastutulle Gunnar Andersonille ja tämän Sofia-vaimolle. Jos Astrid-äiti oli kylmä ja puolueellinen, Sofia-rouva on ilkeä, pahansuopa ja häijy. Vaaditut työt ovat ylivoimaisen raskaita ja pikku Idaa niissä säälistä auttanut Augusti-renki osoittautuu nopsaan seksuaaliseksi hyväksikäyttäjäksi Idan ymmärtämättä aiemmin häntä auttaneen rengin muuttumista pelottavaksi ahdistelijaksi.

Idalle ei Sofia salli riittävästi yöunta. Palkkaa hänelle ei makseta, hänhän saa Andersoneilla asumisen, ruuan ja vaatteet. Idasta tulee suomalainen äpärä, nimittely, jonka sanomista Gunnarin kuullen Sofia varoo, kuten lapsen päivittäistä repimistä tukasta.

Ida elää 20-vuotiaaksi. Hän on lahjakas piirtäjä, mutta sekin syljetään hänelle synniksi ja häpeäksi ja piirrokset Sofia heittää tulipesän liekkien ruuaksi. Mutta suurin kaltoin kohtelu on oleva vielä edessä ja siitä Idaa ei vapauta enää muu kuin kuolema, kauan sitten Piippumuorin epäoikeudenmukaiseksi luonnehtima. Yhden ainutkertaisen rakkaudenkokemuksen kokeva Ida on tullut heti raskaaksi. Sen paljastuttua hänet tuomitaan häpeän salaamiseksi piilotetuksi, kunnes vauva on syntynyt. Synnytysvuoteelta vauva luovutetaan Idan tietämättä pois. Vauvan kerrotaan syntyneen kuolleena, mutta Ida tietää sen vaheeksi. Vauvahan itki. Epätoivoinen Ida alkaa etsiä lastaan.

Väisäsen tarinassa molemmat miehet, Hans ja Gunnar, ovat kilttejä ja Idasta välittäviä, mutta samalla molemmat heikkotahtoisia vaimojensa tahtoon alistujia, perhesovun nimissä lällyjä. Astrid pyörittelee Hansia seksillä, Sofia Gunnaria periksi antamattomuudellaan. Myöntyvä Gunnar sovittelee Sofialle omaa piilojuopotteluaan. Vaikka tarinan valtanaiset ovat vahvoja ja itsenäisiä, Tuula Väisänen kuvaa niin esikoiskirjassaan Ida kuin hiljattain häneltä lukemassani toisessa romaanissa Houkka, Helgi Hansintyttären elämä kansannaisten ja vähävaraisten perheiden lasten olematonta ihmisarvoa.

Houkan tarina houkutteli minut löytämään Idan. Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoryväs on maamme suurin. Helmet-järjestelmällä Idaa löytyi yksi kappale, Kauniaisten kirjastosta. Selitys löytynee kustantamon huonolla tunnettavuudella. Elisa-kirjasta Ida löytyi toki äänikirjana (vihje, vihje!). Vaikka kertomus on menneensaikaisesti kronologinen, romaani olisi ansainnut laajemman levinneisyyden ja tunnettavuuden.

Tuula Väisänen: Ida. Nordbooks 2017, 176 sivua.

Teemu Keskisarja: Hattujen sota

Hattujen sota 1741−1743. Kouluaikaisessa historiankirjassani sitä kutsuttiin pikkuvihaksi. Se on unohdettu, kansainvälisesti ja kansallisesti merkityksetön sota. Ruotsin valtiopäivien hatut sen halusivat ja saivat nujerrettuaan ensin sodan sitkeät vastustajat, myssyt. Aika oli loppumassa, sillä valtiopäivät olivat päättymässä. Sodanjulistukselle tuli tulipalokiire. Se tehtiin 28. heinäkuuta trumpettien töräytyksin. Kyse oli hyvityssodasta, kostosta. Ruotsi lähti valloittamaan takaisin Suuressa Pohjansodassa menettämiään alueita ja − sai köniinsä.

Teemu Keskisarja luonnehtii hattujen sotaa mielettömäksi, surkeaksi ja puuduttavaksi. Suomen kielen akrobaattina hän tiivistää sodan päättömyyden seuraavasti:
”Hattujen sotaa olisi vaikea selittää avaruuden `järkiolennolle`, joka kyselee, miksi laihat ryysyläiset kiskoivat kamalilla keleillä rauta- ja pronssihärveleitä, rääkkäsivät itseään ja luontokappaleita, talloivat vähät viljelykset, varppasivat vastatuuleen, vajosivat suonsilmäkkeisiin ja ahtautuivat taudinpesiin tarkoituksenaan surmata samanmoisia myötäeläjiä. Mikseivät he mieluummin ojittaneet, saunoneet, pelehtineet tai opponoineet latinankielisiä väitöskirjoja?”

Edellisestä Venäjältä turpiin saamisesta oli kulunut kaksikymmentä vuotta ja rapiat. Nyt oli hattujen mielestä erinomainen ajankohta revanssiin: Euroopassa käytiin Itävallan perimyssotaa Maria Teresian korvaamiseksi uusilla vallankäyttäjillä. (Maria oli hallitseva Itävaltaa 20 vuotta, 1740−1760.) ”Yhden hallitsijan sukupuoli aiheutti tuhansia käsi- ja jalkapuolia”, leukailee Keskisarja. Venäjällä keisarillinen kruunu horjui ja siksi Venäjä arvioitiin heikoksi. Vuonna 1740 kuolleesta tsaaritar Annasta perimys ei jatkunut eikä Romanovien suvulla ollut asettaa valtaistuimelle suurmiestä. Tsaariksi nimettiin kaksikuukautinen vauva Ivan VI ja valtiohoitajaksi nostatti itsensä prinsessa Anna Leopoldovna. Valtaa kuitenkin kärkkyi hyvistä asemista Pietari Suuren tytär Jelizaveta. Hatut asettuivat tukemaan häntä. Tukemisesta palkkioksi Svea Mamma halusi menettämiensä alueiden ainakin osittaista palautusta.

Hattujen riemuksi Jelizaveta nousi valtaan. Hän istui kruunupäänä aina Katariina Suuren 40-vuotisen valtakauden alkamiseen saakka, näin ollen 20 vuotta.

●●●

Pikkuviha sotana pelkistyy Lappeenrannan taisteluun elokuun 25. päivänä 1741. Enin osa sodassa kuolleista aikaansaatiin siellä. Venäläiset korjasivat kaatuneensa pois ja veivät mukanaan satoja suomalaissiviilejä orjiksi ja pakkosiirtolaisiksi. Ruotsin armeija jätti omat 2500 kaatuneensa  kalmoröykkiöt hautaamatta kolmeksi viikoksi. Ylipäällikkö Charles Emil Lewenhauptin saavuttua päätukikohtaan Haminaan 3. syyskuuta annettiin määräys vainajien joukkohautaamisesta.
”Hautaajien oli pakko auttaa luontoa, koska muuten mätänemiskaasuissa tarttuva tauti saastutti seudun elinkelvottomaksi”, Keskisarja kertoo.  
Lewenhauptin johdolla suoritettiin kuitenkin vielä marraskuinen talvimarssi Viipurinlahdelle Säkkijärvelle aikomuksena valloittaa Viipuri. Joukot koottiin Lappeenrannasta paenneista ja saaduista tuoreista lisäjoukoista.”Lewenhauptin resuiset reissaajat eivät moiseen [Viipurin valloitukseen] pystyneet.”

Teemu Keskisarja signeerasi Helsingin kirjamessuilla 2022
Hattujen sota -teoksiaan ostajille ja soi heille hymynsä.

Sota oli sen jälkeen Ruotsin osalta milteipä vain vetäytymistä ja leiriytymistä, pyrkimystä viivyttää venäläisiä, venäläisten etenemisen pelossa uutta vetäytymistä ja uutta leiriytymistä. ”Tavallisen upseerin perspektiivistä `häviömarssi` oli ennenkuulumattoman mielenvikainen.” Päivittäiset marssit olivat penikulmasta kahteen ja kun ”palkoille ei ollut pankkeja ja tallelokeroita, jotkut kantoivat olkapusseissa raskaita kuparitaalareita”.

Perääntymissota päättyi Helsingin Tuomarinkylään ja sieltä leiriytymisenä nykyisen Töölön ja Kampin niemelle, missä armeijan rippeet joutuivat saarroksiin. Ratsuväki riutui renkaan sisällä, hevosille ei ollut rehua ja ”sotilaat pilkkoivat Helsingin röttelöitä polttopuiksi”. Venäläiset olivat kaartaneet ruotsalaisten ja suomalaisten länsipuolelle Pikku Huopalahteen ja uhkasivat laivoineen mereltä. Todellisuudessa saartajia oli yhtä paljon kuin saarrettujakin. Venäjän irlantilaistaustainen päällikkö Peter de Lacy ei ollut lainkaan varma lopputuloksesta.

Vaikka todellisia taisteluja ei ollut yhtä enempää, ruutia kului, pamahduksia kaikui ilmassa, vainajia syntyi, ruumiinosia menetettiin ja tauteihin kuoltiin. Ruotsin armeija tunnusti toivottoman tilanteen, Tukholmasta saapunut purjelaiva tuli vangitsemaan johtajat ja hattujen ylipäälliköksi valitsema  Lewenhaupt sai maksaa häviön mestauslavalla omalla päällään. Saman kohtalon koki ennen häntä armeijan sijaisylipäällikkö, Suomen armeijan komentaja Henrik Magnus von Buddenbrock.

Venäjä salli upseereiden palata Ruotsiin ja ruotuväen koteihinsa.”…aluksissa ei ollut tilaa kaikille. Monta sataa tynnyriä sotilasleipää ja kauraa lensi yli laidan. Sillä lailla. Eikö mitenkään, siis mitenkään, onnistunut ajoissa syöminen, pakolaisille jakaminen tai edes hevosille syöttäminen. Nämä kommervenkit eniten korpesivat nälkäisiä rivi-ihmisiä.”

Sodankäynnin jälkipuintia

Hattujen sodan sodankäynnin kuvauksia lukiessani itselleni sodan strategiaa ymmärtämättömänä tuli vaikutelma, että Ruotsin sodankäynnin ratkaisevat virheet olivat Lewenhauptin kyvyn riittämättömyys sekä se, että korkeimmassa johdossa kenraaleita oli niin monta, että heidän päänsä olisivat kolisseet yhteen, ellei heillä olisi ollut useamman penikulman verran väliä toisiinsa. Tai Ruotsi hävisi juuri suurten keskinäisten välimatkojen vuoksi.

Palataan siis alkuun. Taistelukykyinen armeija jaettiin nimittäin heti kahteen osaan, joista puoliskoista toinen jäi Buddenbrockin komennossa Haminaan ja toinen leiriytyi kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin komennossa Lappeenrannan lähelle Taavettiin. Herrojen välit olivat ”äityneet kuolioksi” viimeistään kesällä 1741. Tiedonkulussa ja strategian yhteisessä punonnassa jäi toivomisen varaa.

Wrangelilla oli Taavetissa noin 5000 miestä, kun Venäjä marssitti armeijansa Viipurin kautta Lappeenrantaan. Otaksumat sen määrästä ja laadusta olivat ylimalkaiset. Ilmeisesti venäläisiä oli kaksinkertainen määrä ruotsalaisiin ja suomalaisiin nähden.
”Wrangel oli ällistyttävän altis ja estoton. Hän ei peittänyt aikeitaan eikä pelannut aikaa Buddenbrockille, joka oli penikulmien päässä.”  Lyhytkin uni ja ateria olisivat elvyttäneet marssijoita. ”Siitä Wrangel viis veisasi.”
Voidakseen lähteä armeijoineen marssille Haminasta kohti Lappeenrantaa Buddenbrockin oli koottava hajallaan laiduntavat hevoset mitkä mistäkin metsistä. Ne tarvittiin kuormastojen kiskontaan. Kun helteisen sunnuntain 25. elokuuta taistelupäivä oli taipunut yöksi, Ruotsin armeija kärsinyt tappion ja Wrangel jäänyt venäläisten vangiksi sekä tieto lopputuloksesta saavuttanut Buddenbrockin, tämä käänsi armeijansa takaisin Haminaan, missä sijaitsivat myös tärkeimmät huoltomakasiinit.

Upseerisotavankeja kohdeltiin tuohon maailmanaikaan herrasmiesmäisesti. Niinpä Jelizaveta päästi havoittuneen Wrangelin jonkin ajan jälkeen kotimaahansa toipumaan. Wrangel joutui päätodistajaksi Buddenbrockin vastaisessa sotaoikeudenkäynnissä, niin asianosainen kuin siihen olikin.

●●●

Jos Keskisarjan kirjan nimi on Hattujen sota, historioitsijan on pakko kahlata kolmevuotinen sota vaihe vaiheelta ja erityisesti läpivalaista Lappeenrannan taistelua. Itselleni tuo väistämätön aines oli tylsää ja kaiken lisäksi vaikeaselkoista luettavaa. Tunsin myötätuntoa uurasta historioitsijaa kohtaan, joka ilmiselvästi oli ahkeroinut joka lauseen osalta lisätäkseen kerrontaansa elävyyttä ja mielenkiintoa. Hattujen sota on tiedemies-historioitsija Teemu Keskisarjan tutkimuksestaan tietokirjallisuuden lukijoille ja vertaisilleen suuntaama pakettina. Lähdeaineisto on laaja ja hyödyntänee muita tieteentekijöitä.   

Kun Teemu Keskisarja esiintyy Helsingin kirjamessuilla (kuta kuinkin aina kun messut pidetään), tilaisuuteen tarvitaan messukeskuksen suurin sali.

Olen lukijatyyppinä kartan tuella lukija. Olisin tarvinnut yksinkertaistetun, vajaaälyiselle piirretyn kartan Helsingin seudusta siltä laajuudelta, kuin se armeijoiden historiallisia marssireittejä ja leiriytymisiä koskee. Helsingissä aikuisikäni asuneenakaan en hahmottanut. Sodan näyttämön keskeisimpiä paikkoja olivat Vanha kaupunki (= Vanhan kaupungin lahti ja koski), Vantaa (tässä Vantaajoki) sekä Tuomarinkylä. Kaikissa niissä paikoissa olen pyöräillyt, hiihtänyt ja kestävyysjuossut vuosien ajan ja paljon. Silti.

●●●

Hattujen sota -teoksen kiinnostavimmat osat koskevat muita sodan tuhoja kuin taistelussa kaatumisina ja haavoittumisina tuotettuja. Lappeenrannan teurastusta lukuun ottamatta ylivoimaisia kuoleman aiheuttajia olivat pilkkukuume, punakuume ja lavantauti. Ruotsi lähetti sotaansa sotalaivastonsa, 20 purjelaivaa kansillaan 800 tykkiä ja sisuksissaan 5000 miestä. Äärimmäisen ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa pilkkukuume odotti tilaisuuttaan ryöstäytyä valloilleen.
”Liikkeelle polkaistuilla riskiryhmillä ei ollut väljää majoitusta, tuuletusta, jätehuoltoa ja peseytymistä, kaikkein vähiten laivoissa. Nukkuminen oli sanoin kuvaamattoman ahdasta riippumatoissa ja kannen teltoissa. Toilettina oli sinänsä kätevä keulahytti, aallot huuhtelivat reikää ja köyttä, johon asioijat pyyhkivät pyllynsä.”

Laivoista taudit tuotiin maihin. Itämisaikaa seurasi kuume, vilunväristykset, punoittavat läiskät ja ihonalaiset verenpurkaukset. ”Verenpaine laski. Elimistö kuivui. Verta tuli oksennuksena, virtsaputkesta ja peräsuolesta. Tajunta sumentui…”
Teemu Keskisarja kertoo Eino Jutikkalan rinnastaneen pilkkukuumeen teholtaan ydinpommiin. Punataudin, pilkkukuumeen ja lavantaudin sikermä oli normivuosinakin helsinkiläisten yleisin kuolinsyy, tietää kirja kertoa. Poikkeusoloissa tuhovaikutus oli liki totaalinen.

Sodan vaarallisin joukkotuhoase oli kuitenkin kuusijalkainen, pienikokoinen otus vaatetäi. Sotilaat raapivat kutisevan ihonsa rikki ja rikottuun ihoon pääsi täin ulostetta. Väylä infektioille oli avoinna.

Vai oliko keripukki vitsauksista sittenkin pahin? C-vitamiinin päälle ei tuolloin ymmärretty mitään, vaikka metsistä olisi löytynyt syksyllä puolukoita. Perunassa C-vitamiinia on, mutta ei ollut riittävästi tuomaan vastustuskykyä. ”Aliravitsemusta ja paleltumisia vastaan ei ollut laumasuojaa.” Miesten yleiskunto romahti ja armeijan miesvahvuus suli ilman taisteluja.    

Välskärit tekivät voitavansa. Monipuolisempaa muonaa olisi tarvittu, mutta pikkuvihan ajan sotalääkärin varusteisiin kuuluivat lähinnä luusaha, haavanlevittäjä, hammaspihdit ja poltinrauta.

●●●

Eivät vain ruotusotilaat kärsineet. Jos jalka-, ratsu- ja laivastomiehistöä oli hulppeammin kuin 10 000, kuormastoa kiskovia, väestöltä ostettuja tai pakko-otettuja hevosia oli useita satoja, ellei aluksi peräti jokunen tuhat. (Keskisarja välttää kirjassaan armeijan kokonaisvahvuuden arvioimisen.) Jokainen hevonen tarvitsi päivässä useita kiloja heinää sekä runsaat määrät vettä. Talven saapuessa iski rehupula. Heiniä ei riittänyt edes arvohevosille. Nälkiintyneet kaakit kalusivat havuja ja kanervia, mitä huonoilla hampaillaan pystyivät. Hevosia oli teurastettava.
Mutta mistä sitten venäläiset taikovat hevosilleen heiniä, tekevätkö ne sitä lumesta, ihmetteli Lewenhaupt vihollisen selviytymistä. Huolto-ongelmia potivat silti sodan molemmat osapuolet.

●●●

Teemu Keskisarjan teoksessa lukija tapaa jo viisissäkymmenissä olevan ison vihan legendaarisen sankarin Tapani (Staffan) Löfvingin. Isänmaallisena ja kuningasmielisenä miehenä tämä kapteenin arvon omannut kaveri tarjoutui Lewenhauptille partiopäälliköksi. Hänellä oli valtava kokemus. Hän osasi suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Hänellä riitti rohkeutta ja hoksnokkaa. Mutta Lewenhaupt ei tajunnut hänen hyödyllisyyttään. ”Löfvingillä ei ollut sijaa Lewenhauptin sotaneuvotteluissa, tokko mielipidevaikuttajanakaan.”

Konkari Löfving ei sopeutunut armeijan ruotuun ja kuriin, vaan työllisti itse itsensä tiedustelijana. Hän oli ratsuineen nopea ja ovela. Hän sai ratsumiehineen selville, ettei venäläisistä ole lähiaikoina uhkaa ja haukkui Lewenhauptin tämän surkeista tiedoista vihollisen toiminnasta. Lewenhaupt otti neniinsä ja vangitutti Löfvingin. Sotakonkari teljettiin Hämeenlinnaan. Häntä, Helsingin pitäjän entistä pitkäaikaista asukasta, olisi tarvittu tiedustelijana, kun armeijalla oli loppuperääntymisessään vain sumea käsitys venäläisten sijainnista ja etenemisaikeista.

Kun Hattujen sota oli ratkennut Venäjän voittoon, aatelisto, papisto ja porvaristo vannoivat Vaasan valtiopäivillä 28. syyskuuta 1942 uskollisuudenvalan. Talonpoikien valatilaisuudet pidettiin pitäjittäin. Hämeenlinnan ja Kajaanin puolustuslinnat vakuuttivat uskollisuutta Venäjälle. Turun valtiopäivillä 18. lokakuuta kaikki säädyt pyysivät mitä alamaisimmin Jelizavetasta ruhtinasta Suomen suurruhtinaskunnalle (Storfurstendömet Finlandia).

Hämeenlinnan komentaja Michael von Bütner oli tiedustellut vangiltaan, mitä tulisi tehdä, kun Venäjän armeija saapuu. Löfving neuvoi järjestämään varat Tukholmaan ja neuvottelemaan venäläisten kanssa vasta, kun he ovat parin penikulman päässä. Bütner oli pian vapauttanut Löfvingin ja tämä lähti lähteen. Keskisarjan kirjassa hänestä kuullaan vielä, kahakoitsijana Hailuodossa ja venäläisten jauhokuormien väijyjänä Torniossa.

●●●

Sodassa vallitsevat sotalait. Rangaistukset ovat kovennettuja ja armottomia. Karkaaminen rintamalta merkitsi kuolemantuomiota. Vaikka pakoja oli varsin paljon ja ruotumiehiä katosi touontekoaikaan peltotilkkujensa osoittamaan ilmansuuntaan, kuolemanrangaistusten toimeenpanoa vältettiin. Oikeusistuimetkin kevensivät ne kujanjuoksuiksi 300 pieksijän muodostaman kujan läpi, 1−3 kertaa. Jotenkin siinä jäi henkiin.

Sodan jälkeen pakenijoille julistettiin yleinen armahdus. Sota oli kestänyt vuoden. Turun rauha solmittiin vuonna 1743.

Tutkimustaan tehdessään Teemu Keskisarja havaitsi tuon ajan oikeudenpöytäkirjat keskeisen tärkeiksi  informaatiolähteiksi. Lukija törmää niissä muihinkin rikoksiin kuin rintamalta luvatta lähtemisiin. Yksi vakavista rikoksista oli eläimeen sekaantuminen. Kirja myös vihjaa, että rutiköyhissä perheissä, joissa syötiin useammin pettua ja suovehkaa kuin viljaa ja juureksia, ainoa keino hillitä lapsilauman kasvamista olisi naisilla ollut itsensäkin säästämiseksi ummistaa tietoisuus  miesten eläimiin sekaantumisesta. Pelkkä ajatuskin on villi ja hurja, mutta oikeuden tuomiokirjat sisältävät myös näitä rikossyytteitä ja tuomioita. Niistä lankesi kuolemantuomio, myös eläimelle jos mahdollista.

Venäläisten Suomen miehitys ei jäänyt päälle. Keisarinna Jelizaveta allekirjoitti vuosi sodan päättymisen jälkeen rauhansopimuksen, jossa armeija sitoutui vetäytymään Kymijoelle ja Saimaalle ja niiden idänpuoleiset alueet liitettiin Venäjään. Vuonna 1762 valtaistuimelle noussut Katariina Suuri ei pitänyt saatuja kaakkoisia kolkkia merkityksellisinä: ”Hyvä Jumala! Mikä maa! Kuinka on mahdollista, että haluttiin uhrata ihmisverta erämaan omistamiseksi, missä edes suolinnut eivät halua asustaa”, hänen kirjoitti suosikilleen Potjemkinille.

Sodilla on opetuksensa, tälläkin. Hattujen sota osoittaa, miten voi käydä, jos entinen suurvalta lähtee sodan keinoin palauttamaan vanhaa alueellista suuruuttaan.

Teemu Keskisarja: Hattujen sota. Siltala 2022, lähteineen 272 sivua.

Satu Rämö: Hildur

Marraskuussa kirja komeili useita viikkoja pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen kysytyimpien teosten listalla. Yksi ystäväni suositteli lukemistaan kirjoista juuri sitä. Ostin sen joulukuussa yhdessä kymmenkunnan muun uutuuskirjahankintani yhteydessä. Kansi oli kutsuvainen. Luin hankkimistani ensin muutaman kotimaisen kärkikirjailijan uutuusteoksen, palkitun Iida Rauman, laadukkaiksi tuntemani Tommi Kinnusen ja Olli Jalosen uusimmat sekä itselleni pari tuntemattomampaa. Vasta sitten valitsin tämän.

Lukemastani jäi tyhjähkö olo. Olin pettyneenoloinen. Odotin kai enemmän. Mutta mitä?

Kyse on Satu Rämön (s. 1980) esikoisromaanista Hildur. Se osoittautui rikoskirjallisuudeksi, kertomukseksi sarjasta murhia, siis sarjamurhaksi. Niitä aiheita fiktiivisessä kirjallisuudessa pukkaa. Viihdytämme itseämme murhilla ja sarjamurhilla. Rikoskirjallisuudesta on tullut kustantamoille pystyssä pysymisen vakuutus. Rikoskirjallisuuden turvin voi julkaista muutakin fiktiivistä.

Tekopyhä moralisti, kuulen korvissani lukijani äänettömän, tympääntyneen sihahduksen. Kirjallisuudessa toimii kysynnän ja tarjonnan laki ja lukijan valinnanvapaus. Kirjallisuuden äärellä kuuluukin viihtyä, oli genre mikä hyvänsä.

Kyllä Satu Rämö osaa kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen eikä sellaiseen ole tarvettakaan. Kirjoittaa paremmin kuin leegio dekkarikirjallisuudella itseään elättäviä. Umpisolmuisen sarjamurhan rakentelu ja selvitystyö on vaativa älyllinen peli vallankin, kun tapahtumista ei tunnu löytyvän yhdistävää ja selittävää tekijää. Patologi löytää vaaleita hiuksia uhrien kielen alta. Niistä ei saada DNA:ta.

Miksi sitten Islannin luoteisimpaan kolkkaan sijoittuvan Hildurin luin, kun rikossarjan loppuratkaisu on ja oli minulle yhdentekevä? Satu Rämö kuvaa rikospoliisi Hildur Rúnarsdóttirin liikkumisten kautta nykypäivän Islantia, ihmisiä ja elämäntapoja sekä seutuja joihin Reykjávikissa käynyt, Kultaisen kierroksen, kuumavesilähteet, vesiputoukset, Sinisen laguunin ja valasretken kokeneet turistit eivät näe ja koe. Hildur ajaa vanhalla autollaan suomalaisen poliisiapulaisen Jakobin kanssa tajuttoman pitkää taivalta Ísafjörð̠urista Reykjávikiin. Syrjäisillä vuonoilla ei toimi autoradio eikä kännyköillä ole kenttää. Se on ajatuksena huima ja pelottavampi kuin mikään tarinan murhista.

Olin tutkinut Islannin kartasta mahdollisia ajoreittejä Länsivuonoilta (Vestfirð̠ir) pääkaupunkiin. Löytyi kaksi tietä, toinen, rantoja myötäilevä on silmämääräisesti rutkasti pidempi kuin sisämaata halkova. Hildur ajaa kuusi tuntia rantareittiä. On marraskuu 2019 ja taivas pieksää tuulilasiin räntää.
”Täälläpäin Islantia tiet oli rakennettu tarkoituksella aivan merenrantaan. Ylhäällä vuoristossa teiden kunnossapito oli talviaikaan kallista, sillä lunta saattoi sataa yhden yön aikana hurjia määriä, ja jyrkissä mutkaisissa mäissä suurten auraustraktoreiden oli mahdoton liikkua. Monet seudun vaikeakulkuisimmista ylänköteistä suljettiin talveksi.”

Vuoristoiset Länsivuonot muodostavat Islannin luoteisimman kolkan, kartalla erottuvan puolisaaren, joka on ”kaukana kaupungeista, liikennevaloista, keilahalleista ja kansainvälisistä lentokentistä”. Tosin paikalliskentälle lennetään potkurikoneilla. Liikuntasali on ja sinne sekä juoksulenkeille Hildur pääsee. Hän hoitaa kuntoaan.

●●●

Rämön esikoiskirjan viehätys on sen eksoottisuudessa. Lukija pääsee maanantaisin istumaan Ísafjörð̠urissa Hildurin Tinna-tädin keittiönpöydän ääreen syömään mielikuvitusnälkäänsä tädin rasvalta tihruavaa sláturia, sisäelimistä tehtyjä makkaroita, ja jälkiruuaksi minttusuklaalla kuorrutettuja kuumia päärynöitä kermavaahdon kera. (Täytyypä kokeilla seuraaville vieraillemme.) Poliisiaseman grilliravintolasta Hildur valitsee ajanpuutteessa nälkäänsä pizzalohkoja. Poliisiaseman kahvi on usein seisonutta.

Ihmiset tuntevat toisensa joko hyvin tai päällisin puolin ja toisen avuksi tuleminen on itsestäänselvyys. Silti pahuus pesii myös Ísafjörð̠urissa. Hildur on erikoistunut lasten katoamisiin. Neljännesvuosisata sitten hänen pienet siskonsa, 8- ja 10-vuotiaat Björk ja Rósa katosivat jälkiä jättämättä. Tragedia on Hildurin sisässä kuin koteloitunut, liikkumaan lähtenyt kranaatinsirpale.

Romaanin ansiokas sivujuonne on kiltinoloisen suomalaisen poliisikokelas Jakobin kolkko kohtalo huoltajuuden lapseensa menettäneenä isänä. Avioliitto norjalaisen Lenan kanssa oli päättynyt ennakoimattomasti ja romaanin kuvausten mukaan Lena muuttui pirulliseksi ex-puolisoksi, joka tekee edelleen röyhkeästi ja juonikkaasti kaiken katkaistakseen Jakobilta yhteyden pieneen poikaansa. Lena pyyhkii isää pois pojan mielestä. Rämön kuvaus on puistattava.

●●●

Harvoin törmään yhtä onnistuneeseen kanteen kuin Hildurissa. Ville Laihosen kansi on kirjan myyntivaltti. Se herättää uteliaisuuden ja houkuttelee astumaan kirjan tarinaan.

Hildurin takakannen mukaan Satu Rämö on aloittanut esikoisromaanillaan uuden nordic noir -dekkarisarjan. Se on taitava veto ja hän on itsekin paljastanut olleensa siinä laskelmoiva. Suuria kustantamoita kiinnostaa jatkuvuus eikä niinkään yksittäinen dekkari. Ennen Hilduria Rämö on kirjoittanut Islannista matkakirjoja. Fiktiivisenä kirjailijana hänestä kuulemme siis ja Hildurista tullee uusi poliisihahmo aiempien fiktiivisten hahmojen joukkoon. Veikkaan, että Rämö on osunut malmisuoneen siinä mielessä, että juuri rikosromaaneista etsitään aiheita vetäviin sarjafilmeihin ja elokuviin. Islannin huonosti tunnetut kolkat tarjoavat kiehtovia elokuvallisia kehyksiä. Toivoa sopii, että sarjafilmin tekijät ovat riittävän taitavia ja kunnianhimoisia ja osaavat vangita syrjäisen Islannin ainutlaatuisuuden.

Tulisi kai tuntea syyllisyyttä siitä, että vyörytin happamuuteni koko rikoskirjallisuusgenrestä yhden tulokkaan päälle, joka lukeutunee genren kelvollisimpaan kirjoittajajoukkoon. Tuskin Rämö on moksiskaan. Hänen maantieteellinen ja kulttuurinen asiantuntemuksensa sekä Islanti-tietoisuutensa luovat vankan panssarin. Se ei anna myöten, kuten Hildurissa vanhan pedofiilin Jónin mökin seinät antoivat kirjan tuhoisassa lumivyöryssä.

Satu Rämö: Hildur. WSOY 2022, 365 sivua.