Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Kun mies etsiin mahdolliselle lapselleen synnyttäjää, kestääkö vilpitön sydän murtumatta. Marjo Vilkon romaani kertoo onnesta, kärsimyksestä ja suuresta rakkaudesta.

Romaanin alaotsikkona on Romanssi. Romanssi yhdistyy lyhytkestoiseen, kiihkeän kuohuvaan suhteeseen. Marjo Vilkon kuvaama parisuhde on kiihkeä, mutta pitkäkestoinen, vakiintunut, raamatullisesti iänkaikkinen. Romanssi-sana kannessa maistuu silti raikkaalta.

Kohtasin kirjailijan ensikertaa kustantaja S&S:n ulko-ovella. Olimme hetken kahden. Hänen olemuksensa oli hillityllä, elegantilla ja pelkistetyllä tavalla häkellyttävän tyylikäs, royal. Aistin itseeni kohdistuvan pidättyväisyyden ja yhdentekevyyden, vailla koppavuutta.

Kustantajan tilaisuudessa Marjo Vilkko kertoi esikoisromaanistaan Vilpitön sydän: Aihe on hänen omasta elämästään. Ani harva kirjailija sanoo yhtä suoraan.

Hän kertoi elävänsä parisuhteessa itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Miehen tahdosta he yrittivät saada lasta, onnistumatta. Marjon biologisen kellon aika kului umpeen. Suhteensa turvaamiseksi Marjo Vilkon oli hyväksyttävä suhteen muuttaminen polyamoriksi, avoimeksi liitoksi. Tärkein syy oli antaa miehelle oikeus etsiä äitiä tulevalle lapselleen nykyiseen suhteeseensa sitoutuen. Asetelma osoittautui ennakoitua vaikeammaksi.  ”En jätä sinua koskaan”, toistui miehen vakuuttelu.

Siinä tarina tyngäksi kutistettuna. Suhteensa kuvaamiseen Vilkko käyttää liki 600 sivua. Teksti on rakkauden ja tunne-elämän analyysia kirjoittajana älykäs, järkevä, viisas, voimakkaasti tunteissaan reagoiva tekstintuottaja. Vaikka tunsin ajoittain (ensimmäisellä kolmanneksella) puudutusta suhteen ”vatkaamiseen” (aviomieheni ilmaisu vastaavalle), Vilkon taituruutta käyttää kieltä ja magiaa kertoa ei käynyt kieltäminen. Opin ihailemaan hänen ilmaisunsa ilmeikkyyttä. Kun romaanin luettuani kävin läpi marginaalimerkintäni, näin myös kirkkaasti romaanin harkitun rakenteen sekä sisällön runsauden ja moninaisuuden.

Kirjailija Marjo Vilkko tutustui mieheen ollessaan 33-vuotias aviovaimo ja pienen pojan äiti. Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Vilkko kertoo romaanissaan tutkivansa romantiikkaa.

Romaanissa naisen fiktiivinen nimi, Franka, vilahtaa lopussa, kerran. Mies on Alvar, alussa vasta kaksikymmenvuotias, ulkoiselta olemukseltaan erikoislaatuinen ja huomiota herättävä ”hojoppi” (kertojan aviomiehen ilmaus meikkaavasta ja käsiään huitovasta nuorukaisesta). Kun nainen näkee lastentarhan pihalla kerran tapaamansa miehen (oman ongelmalapsensa Leon tulevan yksityishoitajan) kirjakaupassa, hän kokee näkemänsä mykistyttävänä.
”Hän oli puuteroinut kasvonsa ja rajannut silmänsä dramaattisesti yönsinisiksi, kuin Theba Bara. Hiuksiin sirotellut sinisiipiset perhoset saivat niiden uuden mahonkisen värin loistamaan. Suklaanruskeaan pukuun yhdistetty yönsininen paita hillittyine röyhelökauluksineen oli yhtä aikaa arvokas ja huomiota herättävä. Hän oli lumoava.”

Lumoavana Alvar kirjassa todella näyttäytyy: vastustamattomana, hauskana seuranpitäjänä ja keskustelijana, intellektuellina ja eksentrikkona, luonnon rakastajana, romantikkona tiedemiehenä, urheilijana, hellänä kumppanina, tuleen sytyttävänä rakastajana, toisen huomioon ottajana, ikuisena optimistina.

Kun pikku-Leon vuoden hoitosuhde on ohi, Alvar lähtee ”etsimään onneaan” Englantiin. Kertojan ja hänen, Miss Lonelyheartin ja Puusydämisen Pojan, välillä alkaa sähköpostiyhteys. He kirjoittavat toisilleen pitkiä kirjeitä, joissa sanojen ja ilmaisujen sävyt ja piilomerkitykset on punnittu tarkkaan. Kirjeet on puolin ja toisin tarkoitettu luettaviksi useampaan kertaan. Niiden suunnittelu ja muotoilu ottaa aikaa. Vastaanottaja analysoi etsien viestejä rivien väleistä ja puuttuvista riveistä. Vaikka Vilkko ei julkaise kirjeenvaihtoa kirjassaan paria käännekohdan poikkeusta lukuun ottamatta, hän erittelee kirjeitä ja niiden itsessään nostattamia tuntemuksia viljalti. Ehkä juuri siihen väsähdin. Oli vaikeaa elää tunnekuohuissa riittävän eläytyen, vaikka kirjoittajan ote on älyllinen.

Neljän kirjeenvaihtovuoden jälkeen nainen myöntää itselleen rakastavansa. Tuolloin vielä Alvar elää Oxfordissa opiskellen taloustieteitä ja viettäen reipasta opiskelijaelämää. Hänellä on lukuisia eripituisia rakkaussuhteita. Myös suhteistaan Alvar on kirjoittanut vilpittömän avoimesti sähköposteissaan.

Kun nainen lopulta paljastaa tunteensa kiertoilmaisuin, tunnustus aikaansaa hämmennystä, muttei vastatunnustusta – vielä. Vasta kun naisen avioliitto päätyy avioeroon miehen löydettyä uuden kumppanin (”Me emme riidelleet, mutta olimme kadottaneet toisemme.”), Alvar paljastaa sähköpostissa omat pitkäaikaiset tunteensa. Eletään vuotta 2008. Heistä tulee rakkautensa kaikille julkituova pari.  Ympäristön suhtautuminen on kirjavaa. Nainen alkaa kyläillä ja viettää aikaansa Oxfordissa. Sinne muodostuu uusi elämänpiiri, missä naiseen suhtaudutaan kohteliaasti lyhyen kauden tuttavuutena.

Rakastavaisten omalaatuisuutta kuvaa se, ettei puhelinta yhteydenpitovälineenä ole alkuvuosina käytetty (Vaivainen minuutti puhelimessa hänen kanssaan, aiheena useimmiten niinkin käytännöllinen seikka kuin jo sähköpostissa sovitun tapaamisen vahvistaminen … ja puhelun päätyttyä olin hikoillut puseroni vaihtokuntoon enkä tiennyt, mihin suuntaan minun olisi pitänyt lähteä, edes omassa kodissani.) ja että vasta nyt, fyysisen suhteen alettua, he kutsuvat toisiaan etunimillä.  Marjo Vilkko viljelee Vilpittömässä sydämessä vertauskuvia. Tyypillinen heidän rakkautensa vertauskuva on ylitettävä meri tai tutkimusmatkailu, myöhemmin härkätaistelu tai tango mutta aina katedraali. Näin Vilkko kuvaa parin rakkauden katedraalia kirjan lopulla:

Sitten seurustelumme alkamisen en ollut tuntenut sellaista vapautta ja varmuutta:
Muistelimme nyt menneisyyttä vain ihaillaksemme katedraaliamme: sanoaksemme ääneen, että pidimme sitä suurimpana saavutuksenamme; vaeltaaksemme yhdessä sen holveissa ja portaikoissa, jotka tunsimme läpikotaisin; kiinnittääksemme toistemme huomiota sen harvinaisiin taideteoksiin ja taidokkaaseen ornamentiikkaan; kuunnellaksemme hymnejä, jotka kaikuivat sen kappeleista ja sen huikaisevan korkeista kattorakennelmista, jotka tuntuivat ulottuvan taivaisiin. Tiesimme sen ulkoseinien saamista kolhuista, siihen iskeytyneistä moukarin iskuista, kappelista johon oli haudattuna kaunis unelma… huomasimme ne kaikki mutta emme sanoneet mitään, koska olimme vaikuttuneita siitä, että katedraalin rakentajat olivat tarkoittaneet sen kaiken kestämään
– he olivat tavoitelleet ikuisuutta… ja ajattelimme heidän uskoaan hämmästyneen kunnioituksen vallassa. Meidän uskoamme. Kaiken alla virtasi surua, kuin maanalainen joki olisi juossut kivilaattojen alla rakennuksen läpi, tai kuin kaiut ja kuiskaukset, joiden lähdettä emme osanneet paikantaa… tai kuin yöllä soitettu musiikki, joka ei ollut tarkoitettu ihmiskorville.

Tuttavuuden alusta lähtien mies on ilmaissut halustaan tulla isäksi, saada perhe, vaimo ja lapsia. Hänen rakastettunsa on suhteen tässä vaiheessa 40-vuotias ja hän itse, mies, 27. Nainen tulee pian raskaaksi (päivä on heidän suhteensa onnellisin), mutta raskaus päättyy katkeraan keskenmenoon. Kun nainen tulee 44-vuotiaaksi, tilastollinen mahdollisuus vajoaa puoleentoista prosenttiin. Nainen alkaa perata miehen maailmasta vauvoihin ja raskauteen liittyviä merkkejä. Maailma tuntuu olevan täynnä ei-toivottuja sanoja: isyys, äitiys, synnytys, imetys, lapsi. Ja vauvoja on kaikkialla. Vanhat ystävät olivat perheellistyneet. Vain heillä kahdella ei ollut yhteistä lasta. Adoptio ei Alvarille kelvannut ja murrosikäistä Leoa, naisen lasta, hän, entinen pojan hoitaja vältteli.

”Ei siis ollut kyse lapsesta minun kanssani, vanhemmuuden jakamisesta minun kanssani: oli vain ja ainoastaan kyse hänen biologisesta lapsestaan. Se herätti minussa halveksuntaa, jonka vain vaivoin saatoin tunnustaa itselleni.
Biologia alkoi inhottaa minua.”

Lukuisat kerrat mies on tilannut ajan spermatutkimukseen ja joka kerta perunut sen. Ei hänen tarvitse. Hänhän sai naisen kerran raskaaksi. Naista ihmetyttää mielessään, miksi mies, joka haluaa aina kaikessa täyden varmuuden, ei vain todennäköisyyttä, pelkää varmuutta tässä itselleen äärimmäisen tärkeässä asiassa.

Palattuaan Suomeen toivonsa menettänyt mies pukee epätoivonsa sanoiksi:
”Ajatus siitä, että jäisin kahden sinun kanssasi kauhistuttaa minua.”
Tunsin hiljaisen murtumisen äänen, kuin jokin kaukainen, syvällä oleva osa katedraalista olisi saanut osuman ja alkanut sortua.

He lähtevät hakemaan ratkaisua avoimesta liitosta, polyamoriasta. Sille laaditaan säännöt. Tärkeintä on avoimuus ja rehellisyys. Miehellä on tietyin ehdoin oikeus etsiä naista, joka suostuisi synnyttämään hänelle lapsen ja jakamaan elämänsä yhdessä lapsen kanssa Alvarin nykyisessä rakkaussuhteessa. Alvar uskoo mahdollisuuksiinsa, onhan hänellä aina ollut paljon naisia. Mutta hanke osoittautuu paljon kuviteltua vaikeammaksi.

Entä nainen? Epäilyksen kyy matelee keholle:
En voinut päästä ajatuksesta, että Alvar oli tehnyt unelmadiilin. Kohtalon oikusta hän oli päässyt tilanteeseen, jossa hän sai vihdoinkin toteuttaa itseään, sitä vapaamielistä, libertiiniä itseään, huoletonta paneskelijaa…

Silti ulkopuolista suhdetta ei ollut lupa jatkaa seksin vuoksi, jos oli käynyt ilmi naisen haluttomuus synnyttää ilman Alvarin luopumista rakastetustaan.
Aloin kärsiä kroonisesta ahdistuksesta… Enää ei ollut merkitystä sillä, että luotin häneen, koska en luottanut naisiin.

Kävin läpi trauman eri vaiheita, en missään kauniissa järjestyksessä vaan kaaoksessa kuin taistelukentällä, niin kuin niitä kai aina todellisuudessakin käydään: pelko, raivo, halveksunta, kapina, syvä rauha. Hoin itselleni: ole rationaalinen, yritä ymmärtää, yritä tehdä ymmärrettäväksi, löydä oikeutus, vakuuta itsesi siitä, että tämä on oikein, vakuuta itsesi siitä, että tämä voi onnistua. Vakuuta itsesi siitä, että tiedät, mitä teet, että tämä on sinun tahtosi.
Ole rationaalinen?

Se ei ole helppoa. Kun mies aloittaa ensimmäisen suhteensa, iskee mustasukkaisuus, josta vapaaksi, ylä- ja ulkopuoliseksi nainen on luullut itsensä. Aiemman suhteen loputtua ja uuden alettua nainen kirjoittaa:

Mustasukkaisuuteni oli kroonista, se oli päivittäistä, hellittämätöntä, se täytti kaikki ajatukseni jokaisena hetkenä, nukkuessanikin…
En halunnut kuulla heistä mitään. Halusin tietää heistä kaiken.

He kutsuvat uusia naisia kandidaateiksi. Kun miehen maailmaan ilmestyy uusi toivonkipinän silmiin sytyttävä ”kandidaatti”, nainen toteaa: ”Olin ollut tässä ennenkin, matkalla mestauslavalle.”

He asuvat neljä vuotta Alvarin yliopistoaseman vuoksi Amsterdamissa. Mies jatkaa lapsensa synnyttäjän etsintää Alankomaissa ja matkustamalla välillä Suomeen. Nainen alkaa kehittää itseään tangon tanssijana.
Olin valinnut sen itsepuolustukseksi, minun vastineekseni Alvarin naisille.”
Tangosta milangoineen ja tandoineen tulee hänelle elimistön ja psyyken jatke. Sen äärimmäisestä hienoudesta ja symboliikasta sain vain kalvakan aavistuksen. Tangossa hän tutustuu itseään vanhempaan, tavoiteltuun tanssijaan Pieteriin ja he päätyvät toistuvasti sänkyyn. Se on naisen oikeus avoimessa liitossa.

Mutta ystävästä ei ole Alvarin korvaajasi. Tässä on rakastavaisten ongelman ydin: Alvarin olisi helppo löytää nainen ja perustaa perhe, mutta ilman Marjo Vilkkoa. On eri asia löytää nainen, joka jakaisi miehen toisen naisen kanssa, jota mies on kertonut rakastavansa ja jonka luona on ilmoittanut pysyvänsä aina.

Marjo Vilkko päättää tarinansa onnelliseen loppuun. Hän on läpikäynyt vaihdevuodet kuumine aaltoineen (kumpaakaan käsitettä hän ei kirjoita kirjaansa), kuukautisten loppumisineen ja seksuaalisen kiinnostuksen hiipumisineen. Suhteeseen tulee aistittavaa hellyyttä. Leneä seuraa Minerva, nuori tanssija/näyttelijä, joka on rakastunut, on vaistonnut Alvarin lapsiunelman ja ehdottaa avoimen liiton järjestelyä suoraan naiselle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ei sentään. Eeva-lehden toukokuun numerossa Marjo Vilkon haastattelussa todetaan kirjailijan tarinan päätteeksi:
”Jotain lupaavalla tavalla vakavaakin on ollut, mutta sitten kolmen aikuisen perhekuvioon valmis nainen ei halunnutkaan itse lapsia.”
Päätöksestä on kulunut jo viisi vuotta.
Kesällä Marjo täyttää 53 vuotta, ja tätä kirjoitettaessa mies etsii yhä äitiä mahdolliselle lapselleen.

Vilpitön sydän on sittenkin romaani, dramaattinen ja riipaiseva, kaunis ja julma, analyyttinen ja älykäs, rakkaudesta totutusta poikkeavalla tavalla kertova, todellisuuspohjainen fiktio.

Mutta yhtä kaikki, Marjo Vilkko uskoo rakkaussuhteensa lujuuteen. Hän palaa vielä kerran katedraalivertaukseensa:
En uskonut rakkautemme päättyvän, lakkaavan olemasta, mutta uskoin että se voisi jäädä tulvan alle, hukkuneeksi katedraaliksi meren pohjalle.

Kirjailija Marjo Vilkko on julkaissut aiemmin kirjat Suomi on ruotsalainen ja Suomi on venäläinen. Molemmat perustuivat hänen samannimisten TV-sarjojen käsikirjoituksiin kokoamastaan materiaalista. Vilkko myös käsikirjoitti talvella TV 1:ssä nähdyn ja Radio 1:ssä kuullun, Jari Tervon esittämän Urho Kekkonen -dokumenttisarjan. Eipä siis lainkaan hullumpi uusi kirjailijakohtaaminen S&S:ssa ja sen jälkeen Vilpittömän sydämen ääressä!

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi. S&S 2018, 586 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyurun teoksen He hukkuvat äitiensä kyyneliin mottosanat ovat: Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen.

Ruotsin viime vuoden August-palkittu teos, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin, tulee luoksemme kuin tarjottimella. Outi Mennan käännös ilmestyi keväällä. Helsingin Sanomat julkaisi kirja-arvionsa lisäksi näyttävän kolmelle sivulle levitetyn kirjailijahaastattelun sunnuntaina 20.5. ja kirjailija on perjantaina 25.5. alkavan kirjallisuusfestivaalin HelsinkiLit kenties  huomionarvoisin ja kiinnostavin kirjailijavieras. Keskustelua Kjell Westön kanssa loppuunmyydyssä HelsinkiLitin tapahtumassa voi seurata kello 16.55 alkavasta lähetyksestä Yle Teema&Fem -kanavalta tai Yle Areenasta. Lähetys on ruotsinkielinen.

Ruotsalainen kirjailija Johannes Anyuru pääsi läpimurtoromaanillaan Myrsky nousee paratiisista ehdolle August-palkinnon – siis meidän Finlandiaamme vastaavan kirjallisuuspalkinnon – saajaksi. Seuraavalla kirjalla, De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, palkinto sitten tuli. Kirjan pahaenteistä dystopiaa on ehditty jo useamman kerran rinnastaa Margaret Atwoodin The Handmaid`s Taleen (Orjattaresi-teokseen, 1986).

Romaanin pontimena ei ole kirjailijan, tummaihoisen Ruotsin kansalaisen ja muslimin, mielikuvitus, vaan hänen kokemansa yhteiskunnallinen kehitys. Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat muuttumassa vaaralliseen suuntaan. Muutos koskee myös (lähi)tulevaisuuden Ruotsia, humanismin ja kansainvälisen solidaarisuuden malliyhteiskuntaa.

Tässä tulevaisuudenkuvassa, teoksen dystopiassa, Eurooppaan suuntautuville turvapaikanhakijoiden vyöryille ei näy loppua. Kumiveneralli Afrikasta on jatkunut, mutta ilmastonmuutoksen aiheuttamien tulvien vuoksi pakolaisten laavavirrat ovat lähteneet liikkeelle myös Kaakkois-Aasiasta. Turvapaikanhakijoilla ei ole enää asiaa Ruotsiin: jopa Göteborgin lähelle synnytetty pakolaisghetto Kaningården on tyhjennetty pakolaisista. Se palvelee kirjan nykyisyydessä valtionvihollisten vankileirinä.

Valtionvihollisten? Kunkin kansalaisen on allekirjoitettava joka kevät kansalaissopimus. Mihin siinä sitoudutaan, sitä romaani ei kerro. Mutta ne, jotka eivät allekirjoita, tulkitaan valtionvihollisiksi ja suljetaan Kaningårdeniin. Se on pohjoismainen helvetti vailla oikeuksia.

Ruotsista on tullut apartheid-yhteiskunta. Valtaa kaduilla pitävät fasistiset ritarisydämet. He pahoinpitelevät vailla rangaistuksen pelkoa ja omavaltaisissa ratsioissaan ja näpyttelevät kiinniotettujen passinnumeron hakulaitteeseensa tarkistaakseen, onko uhri jättänyt kansalaissopimuksen allekirjoittamatta ja kuuluisi siis Kaningårdeniin.

Oikeudettomat valtionviholliset asuvat Kaningårdenissa kuuliaisuutensa mukaisesti eri turvallisuuskategorioissa vyöhykekartan mukaan. Vyöhykkeet ovat valkoisia, viivallisia, ruudullisia ja mustia. Ehkä viivalliseksi luokiteltu saa huoneen jostakin kerrostalosta. Ruudullisiin tipahtavat joutuvat asumaan parkkihalleissa ja jumppasaleissa ja alimman luokituksen mustat avoimilla alueilla suojana kenties jokin poltettu auto, vanha asuntovaunu tai lahjoitusteltta.

Valtionvihollisia koulutetaan, sillä länsimaisia arvoja ja käytänteitä edistetään totalitarismin menetelmin. Siksi ruokana on liki aina sianlihaa, jota kukaan ei suostu nielemään.  Opettajat kutsuvat itseään demokratiayrittäjiksi, sananvapausvalmentajiksi ja keskusteluaktivisteiksi. Yksi sananvapauden koulutuskeino on piirrättää vangeilla islamaiheisia pilapiirroksia. Tuloksista (siis edistymisestä tai edistymättömyydestä) palkitaan ja rangaistaan.

Vaarallisin kaikista paikoista on kuitenkin T-talo. Kenenkään ei tiedetä tulleen sieltä ulos. Se on joskus ollut terveyskeskus. Nyt siellä tehdään ihmiskokeita.

Miten tähän kaikkeen on jouduttu? Anyuru aloittaa tarinansa joskus tulevaisuudessa sarjakuvaliikkeen kirjallisuusiltaan suunnatusta terrori-iskusta tekijöinä kolme nuorta, toisen polven maahanmuuttajamiehet Amin ja Hamad sekä nimetön muslimityttö, ehkä ruotsalainen, ehkä ei. Hamad on hakenut koulutuksensa Syyriasta Daesh-Isis-sotilaana ja -teloittajana. Amin ja tyttö ovat liukuneet mukaan asteittain.

Kirjan tarinassa isku on koitunut valtiolliseksi käänteeksi. Politiikan kurssi on muuttunut.

Uskottavaa? Mieli kapinoi vastaan, vaikka ruotsidemokraatit näyttävät nauttivan kasvavasta kansansuosiosta ja Ruotsi on tiukentanut useaan otteeseen pakolaispolitiikkaansa. Terrori-iskukin on koettu.

Juuri siihen kirjailija Johannes Anyuru viittaa. Monet seikat hänen dystopiassaan näkyvät nyky-Ruotsissa, kuten se, että Ruotsissa maahanmuuttajaperheeseen syntynyt Ruotsin kansalainen on vähempiarvoinen kuin ”oikea” ruotsalainen.
”Jos kaikki, joilla on Suomen passi, eivät olekaan oikeita suomalaisia, tosisuomalaisia, niin keitä he sitten ovat?” Anyuru kysyy Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa.
Mitä heiltä edellytetään, että he olisivat ”oikeita” tai saisivat samat oikeudet kuin ”oikeat”?

Anyuru näkee ihmisoikeuksien takeen nousevan kansalaisuudesta, vaikkei niiden välillä saisi olla kytköstä.
”Ilman sitä [kansalaisuutta] voit vaikka hukkua Välimereen, joutua hyväksikäytetyksi työmarkkinoilla tai prostituutiossa tai yksinkertaisesti kadota.” (HS 20.5.)

Anyuru näkee ajassamme muitakin enteellisiä periksi antamisia: On esitetty ajatus, että ihmiseltä voitaisiin ottaa kansalaisuus pois. On esitetty ajatuksia laeista, joissa tietyistä kulttuureista tulevat ihmiset ovat vähempiarvoisia kuin muut.  Tanskan hallitus esittää parhaillaan ”ghettolakeja”, joiden nojalla maahanmuuttolähiöissä tehdyistä rikoksista voitaisiin antaa kovempia rangaistuksia.

Käärme on siis luikerrellut pohjoismaiseen paratiisiin. He hukkuvat äitiensä kyyneliin viittaa niihin nuoriin, jotka eri motiiveista lähtivät Isisin houkuttelemina rakentamaan unelmien islamilaista kalifaattia. Kotoutumisen eteen parhaansa tehneet äidit jäävät itkemään kadotettujen lastensa perään.

Kirjan keskiössä on terrori-iskuun osallistunut, mutta kesken kaiken sitä vastaan kääntynyt tyttö. Hän on skitsofreenikkona, muistinsa ja identiteettinsä kadottaneena hoidettavana iskun jälkeen psykiatrisessa sairaalassa. Muuan muslimikirjailija haluaa kirjoittaa hänen tarinastaan kirjan ja saa oikeuden tavata tyttöä. Heidän välilleen kehittyy vähitellen luottamusta ja ystävyyttäkin.

Tyttöä pidetään belgialaisena muslimiksi kääntyneenä Annikkana, jonka turvallisuuskoneisto sieppasi ja kuljetti kaukaiseen, aavikoiden keskelle perustettuun al-Miiman vankileiriin manipuloitavaksi. Anyurun kirjassa al-Miima on huippusalainen paikka, joka perustettiin laajennetuin  kuulustelumenetelmin syyskuun 11. päivän tapahtumien seurauksena.  Sieltä pois päässyt ei tiedä, kuka hän on.

Tyttö elää harhoissa. Vapauduttuaan hän on hakeutunut Ruotsiin, koska luuli/tunsi olevansa ruotsalainen. Nyt, parantumisen edistymiseksi hänen on annettu kirjoittaa omaa tarinaansa. Niitä liuskoja hän luovuttaa kirjailijalle. Mitä pidemmälle eri  aikatasossa liikkuva kertomus etenee, sitä useammin tyttö päästää suustaan flaaminkielisiä lauseita ja alkaa unohtaa ruotsia. Hän liukuu kirjailijan ulottumattomiin, jollekin identiteettinsä ja Euroopan tulevaisuuden uudelle tasolle.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei ole helpoimpia kirjoja sen sisältämien tulevaisuuden aikatasojen vuoksi.  Teos tarjoaa eväitä keskustelulle yhteiskuntiemme asteittaisista, poliittisesti järkeväntuntuisestikin perustelluista muutoksista. Siintääkö edessämme – kuten Johannes Anyuru pelkää ja josta varoittaa − tulevaisuuden Pohjola, mistä maahanmuuttajien jälkeläiset pyrkivät kykyjensä mukaan pois siksi, että he tuntevat itsensä sekundakansalaisiksi vailla kansalaisuuden suomia todellisia ihmisoikeuksia? Ja siksi, että täällä he pelkäävät ja heidän peloilleen löytyy aihetta?

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Kustantamo S&S 2018, 303 sivua. Suomennos Outi Menna.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Merete Mazzarella: Alma. Edeltäkävijän tarina

Merete Mazzarellan Alma-romaanissa on  1900-luvun poliittista historiaa ja kulttuurihistoriaa.

Merete Mazzarella kertoo Alma-teoksensa jälkisanoissa Alma Söderhjelmin kuuluneen hänen ajatuksiinsa jo neljännesvuosisadan ajan. Kirjansa hän on omistanut entiselle aviomiehelleen Lars Gustafssonille, jonka kanssa Alma oli myös yhteinen keskustelunaihe.

Alma, Edeltäkävijän tarina on romaani. Se on kirjoitettu vanhuksena Saltsjöbadenin hoitokodissa asuvan Alma Söderhjelmin (1870−1949) monologiksi, muistelukseksi elämästään. En voinut välttyä tuntemukselta, että Merete Mazzarella ja Alma Söderhjelm sulautuvat monologissa liki samaksi henkilöksi, vähintäänkin toistensa hengenheimolaisiksi.

Alma on vahvan, itsenäisen, omaa tietään kulkeneen ja sovinnaisuuden rajoja ylittäneen naisen elämäntarina. Mutta onko se myös romaanin alaotsikon mukaisesti edeltäkävijän tarina? Mielestäni ei riittävän painokkaasti. Alma Söderhjelm oli kuitenkin edelläkävijä. Mazzarella hienon romaanin rinnalle tarvitaan siis tueksi muuta. Itselleni sellaisen virkaa hoiti Söderhjelmistä väitelleen Marja Engmanin hieno 15-sivuinen artikkeli Alma Söderhjelmistä Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin toimittamassa teoksessa Naisten aika. Valkoinen varis ja muita oppineita naisia (Gaudeamus 2015).

Tottahan Merete Mazzarella sivuaa Alma Söderhjelmin elämäntyötä Ranskan vallankumouksen tutkijana ja aiheesta väitelleenä naisena, mutta romaanissa painottuvat tieteellisen kirjoittamisen kustannuksella Söderhjelmin kaunokirjallisempi tuotanto, kuten omaelämäkertasarja sekä näytelmä Kärlekens väninna.

Tosin Engmanin artikkelia paremmin Mazzarella avaa kreivi Axel von Fersenin päiväkirjojen merkityksen Ranskan vallankumouksen tutkimustyössä. Axel von Fersenistä oli moneksi. Hän oli Yhdysvaltain itsenäisyyssodan sankari, suurlähettiläs sekä Kustaa III:n ja Ranskan kuningattaren Maria Antoinetten uskottu, kenties myös jälkimmäisen rakastaja, joka yritti pelastaa kuningattaren hukkumasta vallankumouksen veriseen tuhoon siinä kuitenkaan onnistumatta.

Marja Engmanin artikkelin perusteella siis tiedän, että Alma Söderhjelm jatkoi tieteellistä tutkimustyötään vallankumousvuosien lehdistöä käsitelleen väitöskirjansa jälkeen läpi elämänsä julkaisten muiden muassa kaksiosaisen Kustaa III:n ajan historian Sverige och den franska revolutionen (1920, 1924) sekä ranskankieliset Fersen et Marie Antoinette (1930) ja Marie Antoinette et Barnave (1934). Molemmista teoksista tuli Ranskassa suuresti arvostettuja julkaisuja ja ne edustivat Alma Söderhjelmin tutkijauran huippua.

Merete Mazzarella panee elämänsä ehtoota viettävän Alman muistelemaan, miten vaikeaa hänen oli naisena ja sortovuosien venäläistämismääräyksiä vastustaneen juristi-isänsä tyttärenä edetä akateemisella uralla. Dosentuurin hakeminen estettiin ja professoriksi hän pääsi vasta Åbo Akademihin perustetun yleisen historian lahjoitusprofessuurin kautta. Koko Turun akateemista kauttaan Söderhjelm muistelee kitkeränsävyisesti.

Jos tieteellinen työskentely jää Alma-kirjassa katveeseen, sitäkin vahvemmin Mazzarella kirjoittaa ainutlaatuisen naisen ja yksilön muistikuvista, ystävistä ja ennen muuta suhteesta isoveljeen Werneriin, Suomen Ruotsin suurlähettilääseen.

Suhteista erikoislaatuisimpina Mazzarella kuvaa pitkää ja intensiivistä ystävyyttä elokuvaohjaaja Mauritz Stilleriin, Greta Carbon löytäjään ja luojaan maailman megatähtenä. Alman toinen poikkeuksellinen ystävyys romaanin mukaan oli Ruotsin prinssi Wilhelmin kanssa. Alman julkiset esiintymiset, näyttävät seurustelut ja huomiota herättäneet kolumnit Dagens Nyheterissä olivat isoveljelle liikaa. Sisarusten välit menivät poikki eivätkä korjaantuneet enää koskaan.  Werner ehti kuolla ennen Almaa.

Alma Söderhjelm (oik) pitkäaikaisen ystävänsä, runoilija ja kirjastonhoitaja Sanny Ekströmin kanssa studiokuvassa. Almaa pidettiin älykkäänä, mutta rumana toisin kuin monia hänen kauniita mutta tyhminä pidettyjä sisariaan. Kuva: Teoksen Naisten aika kuvitusta.

Alma Söderhjelm pysyi koko ikänsä naimattomana. Hän koki sen akateemisen uransa hinnaksi, vaikka piti avioliittoa kohdallaan toivottavana. Hän eli vapaamielisesti. Mazzarella pistää Wernerin ilkeäksi heitoksi kehotuksen kysyä Tukholman siveyspoliisilta, kun joku tiedusteli häneltä Almasta.

Alma oli romaanin monologimuisteluitten mukaan monesti rakastunut, mutta kohteittensa suhteen epäonninen. Suhde kesti aikansa tai ei kehittynyt neutraalia ystävyyttä kummemmaksi.

Millainen Alma Söderhjelm oli Merete Mazzarellan kuvauksen perusteella ihmisenä? Tuottelias, vahva, seurallinen, itsetietoinen, sujuvasanainen, erinomainen keskustelija, nokkela ja hauska, vapaamielinen, yllättävä ja dramaattinen. Hänelle oli tärkeää olla ei vain yksilö, vaan ainutlaatuinen yksilö.  Elämänsä ehtoolla hän on myös lyhytsanaisuudessaan ja yksinäisyyshakuisuudessaan töykeä.

Loppuun saakka häntä tituleerataan hoitokodissa professoriksi, kunnes hän tajuaa, ettei ole enää professori. Hän muuttuu hoitavalle sisar Hedvigille Almaksi ja tajuaa, ettei tittelitön etunimi riistä häneltä hänen yksilöllisyyttään vaan itse asiassa korostaa  sitä.

Alma. Edeltäkävijän tarina kuljettaa kielellisenä tarinana lukijaa kuin rauhallinen, mutta lujavirtauksinen virta kellujaansa. Kirjaa oli miellyttävää ja helppoa lukea.

Merete Mazzarella: Alma. Edelläkävijän tarina. Tammi 2018, 270 sivua. Suomennos Raija Rintamäki.

Aiheesta lyhyesti myös: https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/01/16/riitta-makinen-marja-engman-toim-naisten-aika/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Paul Auster: 4321

Mammuttiromaanillaan 4321 Paul Auster on vankentanut asemansa Yhdysvaltain johtavana prosaistina.

Järisyttävä! Olen kammonnut voimasanoja, mutta nyt en: Paul Austerin mammuttiteos 4321 on nerokas: idealtaan, rakenteeltaan ja pursuavan rikkaalta kieleltään. 4321 pulppuaa ehtymättömästi mielikuvitusta. Se analysoi armottomasti amerikkalaista 1960-luvun yhteiskuntaa. Se antaa äänen toisen maailmansodan jälkeiselle nuorten sukupolvelle –kyseenalaistavalle, rohkealle, aatteelliselle, mutta pettyvälle ja oman maansa pettämälle nuorisolle.

4321 ammentaa vakuuttavuutensa ihmiskunnan vuosituhanten yli ulottuvasta kirjallisesta sivistyksestä ja on itse tuon sivistyksen jatkuvuuden fanfaari.

Luin tätä jättiteosta ihastuksen ja hämmennyksen vallassa, rehellinen ollakseni ajoittain myös väsymyksen. 1141-sivuinen lukupaketti koetteli ainakin ranteita, välillä malttiakin. Hämmennyksen saavat aikaan toistuvat ansat, tapahtumien silmiinpistävät ristiriidat. Teoksessa ikään kuin kulkee rinnakkain useita totuuksia, eikä lukija ainakaan yhdellä lukemalla tunnista niiden välisiä siirtymiä.

Edettyäni teoksessa varsin pitkälle aloin kaivata matkalleni karttoja. Ensimmäinen niistä olisi henkilökartta teoksen laajaan suku- ja henkilögalleriaan. Toinen olisi ajallinen tapahtumakalenteri. Kun olin edennyt lukemisessani pidemmälle, tajusin, että kartat hämmentäisivät paljastamillaan ristiriitaisuuksilla entisestään. Paul Auster käyttää ”pysy-kärryillä-jos-voit” -logiikkaa, sillä kirjansa jujun hän paljastaa vasta loppusivuilla.

Tajusin, ettei tapahtumien ristiriitaisuuksiin pidä kompastua, vaan sallia tarinan viedä.

Sokea sattuma

Elämänkulun suunnan määrää usein sokea sattuma tai sattumien sarja sekä omat ja muiden teot ja ratkaisut. Määrätietoinen luotsi voi säilyttää suuntaansa sattumien aallokossa, ei aina hänkään. Tästä, sattumien ja todennäköisyyksien ohjastamasta elämästä 4321 kertoo.

Se kertoo myös tapahtumien ketjuuntumisesta, syistä ja seurauksista, kuten Austerin kuvatessa pahamaineisen Attican vankilan vankilakapinaa tai New Yorkin tuhoista pommiräjähdysten sarjaa. Niiden synty juontaa Columbian yliopiston opiskelijamielenosoitusten taltuttamisesta brutaalin ylimitoitetulla väkivallalla.

Paul Austerin teoksen räjähtävä alku osoittautuu koko kirjan idean kannalta ratkaisevaksi:
1900-luvun alun siirtolaisvirrassa saapuu New Yorkiin venäjänjuutalainen Isaac Reznikoff. Kuultuaan nimen toinen juutalainen neuvoo Reznikoffia vaihtamaan sen amerikkalaisemmaksi kirjauduttaessa Ellis Islandilla maahantulijaksi. Neuvojan mielestä sopivampi nimi olisi Rockefeller. Kielitaidoton Isaac täräyttää nimeä tiukkaavalle virkailijalle hädissään jiddišiksi: ”Ikh hob fargessen (Olen unohtanut)!” Väsynyt maahanmuuttovirkailija kirjoittaa nimen kuten sen kuulee, Ichabod Ferguson. Näin saa alkunsa uudella mantereella juutalainen Fergusonin ohut sukuhaara.

Juutalaisuus

4321 liikkuu monissa tasoissa. Läpi teoksen Auster kuvaa Amerikan juutalaisten elämää keskenään risteytyvien fiktiivisten perhekuntien Fergusonien, Adlereiden, Schneidermannien ja Marxien  kautta. Juutalainen menee naimisiin toisen juutalaisen kanssa. Nuoren polven seurustelusekoilut katolisiin tai mustiin salataan vanhemmilta. Juutalainen on lojaali toiselle juutalaiselle, ainakin Isaac Reznikoffin poika Stanley kelvottomille, moraalittomille ja kiittämättömille veljilleen Arnoldille ja Lewille. Toinen putsaa veljensä kodinkoneliikkeen varaston jättiläismäisellä murtovarkaudella, toinen kavaltaa ja lopulta tuhopolttaa Stanleyn elämäntyön vakuutuskorvausten toivossa.

Juutalaisuus on kuitenkin etnistä ja kulttuurista, ei uskonnollista.
Stanley oli juutalainen samalla tavalla kuin Rose oli juutalainen: heimon uskollinen jäsen, jota ei kuitenkaan kiinnostanut harjoittaa uskontoa eikä vannoa kuuliaisuutta Jumalalle, mikä olisi merkinnyt rituaalien ja taikauskon raskauttamaa elämää; toisin sanoen heille riittäisivät hanukkalahjat, happamaton leipä ja Ma Nishtanan laulaminen kerran vuodessa keväällä, pojan ympärileikkaus – jos he saisivat pojan. Ei tarvitsisi rukoilla, ei käydä synagogassa, ei teeskennellä uskovansa siihen mihin ei uskonut, mihin he eivät uskoneet.

(Archie) Ferguson

Joissakin klassisissa saduissa sankari joutuu tienhaaraan tietämättä etukäteen, mitä valitsemansa suunnan varrella kohtaisi. 4321-romaanissa käy samoin.  Lukija huomaa palanneensa takaisin risteykseen ja jatkavansa toista suuntaa, kunnes palaa sieltäkin uudelle reitille. Hän kulkee seuralaisenaan mitä kiinnostavin nuori amerikanjuutalainen Archie Ferguson, teoksen keskushenkilö.

Archie on Stanleylle ja Roselle vuonna 1945 syntyvä poika, avioparin ainoa lapsi. Läpi romaanin häntä kutsutaan yksinkertaisesti Fergusoniksi.

Hän on kiehtova lapsi. Miten hän ehtiikään kaikkeen! Hän on sekä normaali että monilahjakkuus. Pojan opittua lukemaan äidin Mildrey-sisko alkaa sivistää tätä postittamalla hänelle tavan takaa maailman kirjallisuuden klassikoita, iän yläkanttiin mitoitettuina. Ja Ferguson lukee. Nopsaan hänessä nousevat esiin verbaaliset kyvyt ja hän tietää tulevaisuutensa: Hänestä tulisi kirjailija.

Hän käy likellä huippua omassa ikäsarjassaan jalkapallossa, baseballissa ja koripallossa, amerikkalaisten elämääkin tärkeämmissä himolajeissa. Vain uskollisuus nuorena kuolevaa peliystävää kohtaan ja kahden sormen menetys liikenneonnettomuudessa katkaisevat Fergusonin urheilu-uran. Auster lataa pelejä kertoviin osuuksiinsa omakohtaisen makuista intohimoa ja hurmaa.

Seitsemän ja puolivuotiaan Fergusonin ”lapsuuden tämänhetkisyyttä” Auster kuvaa arkisilla asioilla: koulu, urheilu, pelit, leikit, kaverit, televisio-ohjelmat, sarjakuvalehdet, kertomukset, sairaudet, polvien naarmut, luunmurtumat, ajoittaiset käsirysyt, moraaliset dilemmat ja lukemattomat kysymykset todellisuuden olemisesta…
Ferguson on pienestä pitäen elokuvafriikki kuuluen siinä ikäistensä enemmistöön.

Koulun jälkeen tulevat colleget ja yliopistot. Valinnassa ratkaisee varojen riittävyys sekä tietenkin yliopiston sijainti lähellä kulloistakin rakastettua, sillä eroottinen elämä on puhjennut jo koululaisena ja iän mukana rakkauteen tulee dramatiikkaa.

Mutta palataan tienhaaraan ja suunnan valintaan. Minne sattuma kuljettaakin, kaikkien reittien varrella odottaa kuolema. Archie kuolee kirjassa traagisesti kolme kertaa –ja silti hänen tarinansa jatkuu. Niistä eri elämistä tuo kirjan outo nimi 4321.

Ei vain Archie elä monta erilaista elämää, sama koskee hänen vanhempiaan. Stanley menehtyy veljensä Fredin tekemässä kodinkoneliikkeen tuhopoltossa, ajautuu vuosia myöhemmin avioeroon, menee uusiin naimisiin, mutta elääkin Rosen kanssa yhdessä ja he muuttavat lopulta Floridaan. Tuhopolton jälkeen leskeksi jäänyt valokuvataiteilija Rose menee uusiin naimisiin entisen työnantajansa Schneidermannin pojan Gilin kanssa, jatkaa näivettävää elämäänsä Stanley Fergusonin kanssa, eroaa ja onkin naimisissa Gilin sijasta tämän veljen Dan Schneidermannin kanssa ja jossain lomassa tietenkin muuttaa Stanleyn kanssa Floridaan. Kaikki on mahdollista. Yksilöllisten suunnitelmien ja ratkaisujen lisäksi sattuma/todennäköisyys puuttuu elämänkulkuun.

Nuori kirjailijanalku Archie Ferguson kuulee äidiltään tarinan Chicagossa ammutun Isaac-isoisänsä sukunimen vaihtumisesta. Hän tajuaa välttämättömäksi kirjoittaa romaani useasta itsestään sen mukaan, miten sattuma suuntaa ihmiskohtaloita erilaisiin elämänkulkuihin.  Austerin 4321 on tämä kuvitteellinen Archie Fergusonin romaani useasta itsestään.

Näin silmissäni Paul Austerin virnistyksen. Olen perin tyytyväinen saatuani tutustua nuoreen amerikanjuutalaiseen Archie Fergusoniin ja hänen eettisesti ja aatteellisesti valveutuneisiin opiskelijatovereihinsa.

Paul Auster: 4321. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017, 1141 sivua. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Anton Hansen Tammsaare: Maan lupaus

Anton Hansen Tammsaaaren viisiosainen Totuus ja oikeus alkaa teoksesta Maan lupaus. Sen tarina kertoo raivaajista 1860-luvulta lähtien.

Viron kansalliskirjailijan Anton Hansen Tammsaaren (1878−1940) teos Maan lupaus aloittaa viisiosaisen Viron historiaa kuvaavan romaanisarjan Totuus ja oikeus. Sarjan Tammsaare kirjoitti Viron ensimmäisen tasavallan aikana vuosina 1926−1933.

Olen lukenut Maan lupauksen kahdesti: kirjan ilmestyttyä suomeksi 2002 sekä nyt. Lukukokemukset poikkesivat toisistaan yllättävän paljon.

Maan lupaus ajoittuu 1800-luvun loppupuoliskolle Viron 700-vuotisen maaorjuuden loppumisen jälkeisiin vuosikymmeniin. Maarahvas on saanut oikeuden ostaa ja vuokrata maata ja ryhtyä itsellisiksi talonpojiksi. On maan nälkä. Niin on myös romaanin keskushenkilöllä Andresilla.  Hän on ostanut pienen Eesperen tilan Keski-Virosta Vargamäestä. Sinne hän muuttaa hevoskuormineen raskaana olevan vaimonsa, itseään nuoremman Kröötin kanssa aivan toiselta puolen Viroa.

Tammsaaren Totuus ja oikeus -sarjaa on verrattu oikeutetusti Väinö  Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Sen tekee myös sarjan suomentaja Juhani Salokannel, joka on laatinut Maan lupauksen epilogiksi vertailevan artikkelin Pentinkulmalta Vargamäelle. Suosittelen siihen tutustumista.

A.H. Tammsaaren, Viron kansalliskirjailijan, kotimuseo on Tallinnan Kadriorussa ja patsas suomalaisturistien vakioreitillä Viru-hotellin eduspuistikossa.

Eittämättä samanlaisia suuren unelman eteen uurastajia ja itsensä revittäjiä ovat molemmat, Koskelan Jussi ja Vargamäen Andres. Andres pursuaa suunnitelmia ja haaveita. Miksi ei toteuttaisi niitä, sillä kumpikaan ei pelkää työtä, Krööt on vitkeä ja Andres vahva kuin härkä.

Koskaan Andres ei ole tuntenut sellaista iloa omasta työstään kuin kaivaessaan tuota ensimmäistä veto-ojaa ja kerätessään ensimmäisiä kiviä omalta pelloltaan, ja tuskin hän tuli koskaan sellaista tuntemaankaan. Siinä oli aivan kuin jonkinlaista ensirakkauden onnenvärinää ja juopumusta, josta aavistusta on vain sillä joka on sen itse joskus tuntenut. Aivan kuin kivi jonka nostat pellolta tai vierität lankkua pitkin vankkureille ei olisikaan kivi, ja multa jota lapiolla kaivat ei olisikaan tavallista multaa. Sitä multaa kukaan ei kaiva ei päivä- ei vuosipalkalla. Se on aivan omansa laista multaa, ja kivet ovat aivan erikoislaatuisia kiviä. Vankkureilta putoillessaankin ne kolisivat omalla tavallaan, ja aivan omalla tavallaan kolinaan vastaa lepikon kaiku auringon laskiessa.

Mutta pian pariskunta saa kokea, että maa antaa kitsaammin, kuin on luvannut. Tila sijaitsee huonoilla mailla. On loppumattomasti vetistä suota, kaiken tukkivia pajukoita ja ehtymättömät määrät kiviä pelloissa, joiden tulisi kuitenkin tuottaa elanto. Viikate ei pysty mättäitä puskevaan heinämaahan ja rakennukset antavat hädin tuskin alkajaisiksi suojaa asujilleen.

Mutta vuosien saatossa eteenpäin päästään ja Vargamäen Eesperen tila vaurastuu. Perunan ja suolasilakkaliemen lisäksi pöytään aletaan saada lihaa, sylttyä, itse tehtyjä makkaroita, vehnästäkin. Peltoa raivataan lisää, rakennuksia uusitaan ja suurennetaan ja karjaa lisätään. Aina vaan, sillä loppua ei ole tiedossa.

Koko teoksen ajan Andres hakee totuutta ja oikeutta. Vuosien myötä hän, rehellisenä pidetty mies, on valmis muuntamaan niitä tavoitteittensa suuntaisesti. Totuuden ja oikeuden vaade on hänelle ylinnä suhteessa lähinaapuriinsa Pearuun, Orun elin Tagaperen isäntään. Molempien totuus ja oikeus ovat perin patriarkaalista lajia rakentuen valtaan ja voimaan.

Pearun ja Andresin kieroutunut suhde on Maan lupaus -teoksen outoa ydintä. Pearun isävainaja on ollut Andresin kaltainen raataja, jotta pojan elämä muodostuisi helpommaksi. Helppouden Pearu onkin itselleen kuitannut. Hän tekee vähemmän kuin naapurissa Andres, mutta tuntuu rikastuvan ja saavan aina hyvän sadon. Orun pellot ovat hedelmällisempiä ja seutukunnan viljavimpia. Pearu hoitaa myös suhdetoiminnan pitäjän avainhenkilöihin ja osaa katsoa etunsa.

Naapurusten välillä muhii ajan myötä ääneen lausumaton kilpailu ja Andresissa kehittyy katkeruus. Andres päihittää Pearun miehisissä voimissa, Pearu Andresin tilansa tuloksissa. Miesten kemiat eivät kohtaa. Pearu on skoijari, joka hakee hauskuutta ja konnankoukkuja ajanvietteekseen. Andres on oikeudenmukaisuutta penäävä tosikko. Hänen maailmankuvaansa ei mahdu huumori.

Vähä vähältä miesten välille kypsyy yhteenotto, ensin yksi, sitten toinen. Tapaus tapaukselta ja loukkaava sutkaus sutkaukselta miehet ajautuvat toistensa verivihollisiksi. Rumimmillaan Andresin viha saa ylivallan, kun Eesperen pirttiin eksyneeltä Pearun koiralta suljetaan pakoreitit ja Andres ruumiillistaa sokean naapurivihansa viattomaan luontokappaleeseen.

Pearu aiheuttaa tahallaan Andresille vahinkoa ja välejä ratkotaan tavan takaa oikeudessa.  Kuluu vuosia niin, etteivät naapurit näe toisiaan enää muualla kuin käräjillä tai krouvissa, missä viinanhuuruisten miesten välille  kehkeytyy oitis julkinen riita.

Kun luin Maan lupauksen ensimmäisen kerran, maalaispaikan kasvattina sympatiani olivat raataja-Andresin puolella. En voinut nähdä mitään ymmärrettävää Pearun vahingonteossa, mitä hän tuntui pitävän ilkikurisuutena, ajanvietteenä ja huumorina. Pearu nostaa joka kevät tulvavesiä Eesperen niityille, rikkoo aitoja, siirtää rajoja, vierittää kiviä peltotielle ja piilottaa vaarallisia teräviä piikkejä paljasjalkaisten kulkureiteille.

Toisella lukemisella tunnistin myös Pearun tyhjiin kilpistyneet yritykset tehdä sovintoa. Anteeksipyynnöille ei tule vastakaikua, ei liioin Pearun harvinaisille hyville teoille. Niitä kuitenkin on, kun Pearu ja hänen renkinsä rehkivät tiepohjan parantamiseksi, jotta naapurin hyvä ja eläissään niin heleä-ääninen emäntä, Krööt, ei sinkoilisi arkkunsa laitoihin matkalla kirkonkylään haudattavaksi tai kun Pearu lähetää pyytämättä Tagaperen rengit ja hevoset vetämään talkoilla hirsiä Andresin kamarien rakennustyömaalle. Kun toinen tulee sovittelevasti aavistuksen vastaan, toinen vetäytyy tai reagoi iskulla.

Totuus ja oikeus. Kun Andres hakee uuteen avioliittoonsa kuulutuksia tehtyään ensin valittunsa, piika-Marin, raskaaksi, syntyvän lapsen tähden lopulta suostuva pappi ripittää pariskuntaa ankarasti:

”Mutta oikein ei ole se, mitä minä teen, pidä se mielessäsi sinä Vargamäen Eesperen isäntä. Sen tähden älä sinäkään vaadi naapuriltasi aina pelkkää oikeutta, vaan ajattele väliin armoakin. Oikeus kovettaa sinun sydämesi, vihastuttaa sinun mielesi, oikeus asettaa silmän silmää vastaan, hampaan hammasta vastaan. Minä, sinun sielunpaimenesi, en mittaa sinulle tänään oikeuden mukaan vaan armon mukaan, minkä tähden sinä sitten niin kovasti olet oikeutesi perään? Vaatikaamme Jumalan armoa, joka on kaiken järjen yläpuolella, se olkoon meidän oikeutemme.”

Armo ja armeliaisuus eivät mahdu Andresin oikeudentajuun, eivät, sillä loppuun asti hän hakee totuutta ja oikeutta Jahvelta Raamatusta, jonka toisiaan kumoavia lauseita hän heittelee riidoissa oikeassa olemisen pakkomielteessään. Oikeus on hänelle lopultakin ylivallassa, kunnes iän myötä voimat hupenevat ja niiden myötä valta.

Andres tappaa asenteillaan itseltään ja muilta työn- ja elämänilon. Vargamäessä tyrehtyvät nauru, laulu, pilailu ja tanssi.  Huumorista ja myötätunnosta on tullut henkipattoja. Vain nuori sukupolvi näkee elämän toisin ja uskaltaa nousta uhmaamaan patriarkaalista mielivaltaa. Siinä ja lupauksessa nuoren Indrekin kouluunpääsystä siintää Maan lupauksen valonkajo.

Maan lupaus sisältää paljon perheväkivaltaa ja sydämetöntä eläinrääkkäystä, lapsilla silkasta ajankulusta. Siihen syyllistyvät aikuiset eivät ymmärrä langenneensa eläinrääkkäykseen, vaan uskovat toimivansa rangaistakseen ja antaakseen kidutuksen kohteelle opetuksen.  Lukijaa jää lohduttamaan vain historian kulussa hitaasti aikaansaatu edistys. Se mitä Pearun ja Andresin kaltaiset miehet pitivät luonnollisina oikeuksinaan, ovat nyt yksiselitteisesti laittomuuksia.

Juhani Salokanteleen suomennoksessa ihailin kielen sujuvuuden lisäksi suvereenia taitoa kääntää vanhaa kieltä. Itseäni ainakin luuvat, pankot, parret, rakennuksen lakat, pilkkeet, pienat, kehlot, luokit, sahrapuut, länkien rahkeet ja viikatteen karat ihastuttivat ja virkistivät kuin lämmin kesäsade.

Anton Hansen Tammsaare: Maan lupaus. Otava 2002, 744 sivua. Suomennos Juhani Salokannel.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Kun säteily satuttaa

Anelma Järvenpää-Summanen on julkaissut viisi runokokoelmaa, kahdeksan romaania, joista viisi salanimellä Anita Auer,yhden novelli- ja yhden esseekokoelman.

Kun säteily satuttaa -kirjan kirjailija Anelma Järvenpää-Summanen toimitti yhdessä Hanna Nurmisen kanssa kuusi vuotta sitten. Teoksen selviytymistarinat antoivat äänen sähköherkkyyteen sairastuneille.

Anelmassa sähköherkkyys puhkesi toukokuussa 2005 hänen ostettua vanhan mac-työkoneensa tilalle nopeamman ja tehokkaamman tietokoneen. Uusi hankinta oli pakko lopulta palauttaa kauppaan monien hiirivaihdosten jälkeen, mutta puhjennutta syndroomaa palautus ei poistanut.

Hänellä on nyt sairaudesta kolmentoista vuoden kokemus. Hän alkoi reagoida kaikenlaisiin sähkömagneettisiin kenttiin elinympäristössään.

Oireita

Anelma Järvenpää-Summasen kertomat kokemukset tekee uskottaviksi se, että hän piti päiväkirjaa ja on julkaissut silloiset merkintänsä omassa tarinassaan Kun säteily satuttaa -teoksessa.  Hän epäili hiirtään vialliseksi ja vaihtoi sen, koska sai siitä heti ”ikäviä nyppäyksiä” ja pienen sähköiskunkin. Näppäimistökin tuntuu ”lieväsähköiseltä sähköpaimenelta, jollaista lapsena kokeilin heinänkorrella”.

Paria päivää myöhemmin Anelma J-S kirjoittaa päiväkirjaansa aivan kuin epäilisi vaikkapa flunssan puhkeamista:
”Edelleen näppäimistö vetää eli antaa epämukavaa sähköisyyden tuntua käsiin. On ollut epämääräinen huono olo. Se sattuu lähinnä rinnassa ja ehkä vähän päässä ja kurkussa. Sairastunko?”

Kun säteily satuttaa -teos on tietoartikkeleina ja ihmisten kertomuksina laaja ja monipuolinen kooste sähköherkkyydestä, oireista ja niiden minimoimisesta.

Uusi laser-hiiri osoittautui entistäkin pahemmaksi ja antoi sähköiskuja. Portaita noustessa Anelma koki voimiensa katoavan kuin vanhuksella.  Hän vaihtoi jälleen hiiren, nyt uuteen wlaniin.
”Eihän se mitenkään VOI olla liian sähköinen. Kyllä ne tutkitaan tarkkaan, tämmöiset laatumerkit. Siinä ei VOI olla vikaa. Se on ihana käteen, nopea kuin ajatus”, hän kirjoitti tuolloin.
Hän sai silti siitä sähköiskun, joka ”täräytti sydämeen asti”.

Jälleen hän palasi tuttuun kauppaan, PC-Storeen. Portaitten nousu tuntui ylivoimaiselta. Tuttu myyjä lausui asian ensimmäisenä ääneen: ”Taidat olla sähköallerginen.”  Ensi kuulemalla Anelma ei moista uskonut, kuulosti mahdottomalta, olla allerginen sähkölle.

Mutta oireet pahenivat. Tuli ankara alavatsakramppi, pitkä kännykkäpuhelu aiheutti hengästymistä ja sähköpostia vanhalla macilla lähetettäessä aivojen suojakuori tuntui pettävän ja koneen säteilyn ”tunkeutuvan otsaluun alle pistelevänä neulamaisena sateena”.

”Tunne oli vastaava, kuin ihosta olisi suojaava kerros poissa, ja kosketus tulisi verinahkaan. Suojattomuuden tuntu.”

Hän heräsi yöllä kilpirauhasen viiltävään kipuun ja tunsi julkisissa sisätiloissa rintakehässään kummaa painetta, joka voimistuessaan muuttui kivuksi. Sieltä kipu levisi päähän.

Hän hakeutui varsin pian lääkäriin. Häntä mitattiin ja tutkittiin. Vikaa ei löytynyt. Hän etsi tietoa ja kokeili erilaisia ratkaisuja. Hän oli jo tietoinen, että syndrooma ei ole ainutlaatuinen. Sähköherkkiä on muitakin, mutta he pysyttelevät näkymättömissä.

”Tunsin velvollisuudekseni tulla ongelmani kanssa julkisuuteen auttaakseni muita vastaavassa tilanteessa eläviä.  Nyt haluan rohkaista sähköherkkyydestä kärsiviä siinä, että sairauden kanssa voi elää ja siitä jopa jossain määrin selviytyä.”

Hän kokee nykyisin elävänsä varsin ”normaalia” elämää.

Mikä kumman sähköherkkyys-syndrooma?

Anelma Järvenpää-Summanen on piirtänyt sarjan sarjakuvamaisia piirustuksia syndroomasta kärsivien näkökulmasta. Ne sisältävät tietoa, kyseenalaistavat jämähtäneitä ennakkoluuloja ja ironisoidaan asenteita. Työt ovat nähtävillä Sähköherkkyyssäätiössä.

Mistä sähköherkkyydessä tai sähköyliherkkyydessä on kyse? Ja miksi pieni osa väestöstä allergisoituu ympäristösäteilylle, joka on kasvanut elinympäristössämme räjähdysmäisesti?

Selkeää tietoa ei ole. Suomessa sähköherkkyyden todenperäisyyttä ei ole virallisesti tunnustettu, kuten Ruotsissa on tehty. Kun säteily satuttaa -teoksessa professori ja Karolinska Institutenin yliopistolehtori Olle Johanssonin, mukaan Ruotsin väestöstä sähköherkkyyttä sairastavia on prosentista kahteen. Määrältään se vastaa neljännesmiljoonaa ihmistä.

Perintötekijöillä on havaittu olevan osuutta sähköherkistymiseen. Kun suvussa yliherkkyys puhkeaa yhdellä, löytyy lähipiiristä usein joku muukin. Mutta sairauteen ei ole lääkitystä. On vain erilaisia sähkömagneettisen kentän minimoimisen ja säteilystä suojautumisen keinoja.

Yleisimmät koetut altistajat ovat juuri tietokoneet, seuraavaksi kännykät. Altistumislähteiksi on todettu myös amalgaanipaikat ja tukiasemat.  Oleellista on kuitenkin ympäristön kokonaissäteilymäärä.

Näistä löytyi apua Anelmalle

10-vuotias Julia on äidin kanssa elokuvissa, mutta yltyvä päänsärky pakottaa lähtemään kesken pois. Julialla sattuu päähän ja silmiin myös älypuhelinta käyttäessään. Yksi Anelma J-S:n piirroksista.

Kirjailijan työväline on tietokone. Kahden vuoden ajan Anelma J-S, aiemmissa työpaikoissaan tietotekniikkaan tottunut ammattilainen, kirjoitti mekaanisella koneella. Tietokoneella tekstit naputteli puhtaaksi aviomies, kirjailija Matti Summanen. Nyt Anelma käyttää tietokonetta myös itse, ei kuitenkaan pitkiä jaksoja kerrallaan. Erilaisten suojatoimien avulla hän on pikkuhiljaa vahvistunut kestämään sellaista, mikä vielä joitakin vuosia sitten aiheutti kipua ja voimien valumista elimistöstä.

Makuuhuoneen laipioon Summaset ovat asentaneet hiilikuituverkon ja esteettiseksi suojaksi sen päälle valkoiset puupaneelit. Niin oli pakko toimia, sillä talon pääsähköjohdot kulkivat juuri makkarin yläpuolella. Yhdelle seinälle on asennettu kuparitapetti ja ikkunoissa on valoverhojen näköiset suojaverhot, jonka kankaassa on ohuen ohuita hopea- ja kuparilankoja.

Kodin keittiökoneita Anelma käyttää, mutta kertoo välttelevänsä seisomista niiden likeisyydessä. Hänellä on aina mukanaan mittari, jolla hän voi katsoa kulloisenkin tilan sähkömagneettisen säteilyn voimakkuuden.

Summaset tunnetaan kulttuurielämässä aktiivisesti liikkuvana, sosiaalisena parina. Vuosien ajan juuri sosiaalisuudesta oli tingittävä. Kaikissa paikoissa, missä on paljon ihmisiä, on myös paljon avoimia kännyköitä. Niiden säteilyä on valtavasti kaikkialla, missä ihmisiäkin. Julkiset kulkuneuvot ovat yksiä pahimmista.

Anelma kertoo voivansa olla nykyisin älypuhelinympäristöissä siksi, että keho pääsee toipumaan, kun koti on suojattu. Sen ansiosta hän on pikkuhiljaa vahvistunut.

”Nautin nykyisin istuskella myös kahviloissa ja koen olevani kuten muutkin”, hän sanoo nyt, kolmetoista vuotta altistumisensa jälkeen.

Sähköherkkyys syrjäyttää

”Verkon alle on ihminen saatu./ Kämmenelle mahtuu elämän laatu./ Kysymystä monta suunta jättää./ Sivulta kun seuraa: jokin tässä mättää.”
Anelma J-S:n kannanotto ihmisten kännykkäriippuvuudesta erilaisissa tilanteissa.

Anelma iloitsee siitä, että osui aikoinaan ymmärtävälle lääkärille, jolle sähköherkkyys oli tuttu. Liian monelle ongelmana on sairauden mitätöinti.

Sähköherkkyyssäätiön erikoisasiantuntijan Marjukka Hagströmin kokemuksen mukaan moni yrittää peittää sairautensa kohtaamansa ymmärtämättömyyden vuoksi. Altistunutta ei uskota, vaan hänet saatetaan leimata psyykkisesti vinksahtaneeksi luulosairaaksi. Eihän sähkö allergisoi!

”Pahimmassa tapauksessa sähköyliherkkä saattaa menettää työnsä ja ammattinsa, ajautua avioeroon ja syrjäytyä yhteiskunnasta. Aviopuoliso saattaa kommentoida herkistyneelle huomanneensa tämän suvussakin olevan psyykkisiä ongelmia”, hän kuvailee.

Lahjoituksen turvin Helsingin Liisankatu 27:ään saatiin perustetuksi vuonna 2016 säätiö, joka jakaa tietoa, edistää ongelman tutkimusta, tarjoaa erilaisia tukimuotoja ja ylläpitää vertaistukipuhelinta.  Tärkeä tehtävä on myös yhteiskuntapoliittinen vaikuttaminen. Syksyllä 2018 säätiö avaa apuvälinelainaamon.

Säätiö tarjoaa jäsenilleen myös kulttuurielämyksiä ylläpitämällä omaa Kamariteatteria. Sellainen on tarpeen säätiön esitteen mukaan siksi, että sähköherkkyyden vuoksi ”jotkut joutuvat muuttamaan koko elämäntapansa: jättämään työnsä, etsimään uuden asunnon ja välttämään tiettyjä ympäristöjä. Esimerkiksi sairaalat, kirjastot ja teatterit eivät usein ole sähköherkille saavutettavissa niissä käytettyjen langattomien laitteiden vuoksi”.

Säätiön puheenjohtajana toimi nykyisin dosentti Ilona Herlin ja varapuheenjohtajana Kun säteily satuttaa -kirjan toinen toimittaja FK Hanna Nurminen. Säätiöstä tarkemmin: www.sahkoherkkyyssaatio.fi.

Anelma Järvenpää-Summanen ja Hanna Nurminen (toim.): Kun säteily satuttaa. Sähköherkkien selviytymistarinoita. Toimittajat sekä Edita Publishing Oy 2012, 212 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Robert Seethaler: Tupakkakauppias

Tupakkakauppias kuvaa Euroopan lähihistorian synkkää jaksoa nuoren itävaltalaispojan näkökulmasta, hänen aikuistumiskuvauksenaan.

Robert Seethalerin (s. 1966),  itävaltalaisen kirjailijan ja näyttelijän esikoisteoksesta Der Trafikant (2013) on kyse Arja Rinnekankaan suomentamassa ja Lurra Editionsin kustantamassa teoksessa Tupakkakauppias. Ilmestyessään teoksesta tuli Seethalerin kirjallinen  läpimurto.

Teos vie lukijan Wieniin natsi-ideologian hektisiin vuosiin 1937−1938.  Muuan äiti lähettää hintelän ja kokemattoman Franz-poikansa maalta ansiotyöhön pääkaupunkiin. Äidin tuttava, tupakkakioskin pitäjä Otto Trsnjek, on luvannut pojalle oppipojan paikan.  Irrottautuminen äidin suojista kuohuvaan suurkaupunkiin merkitsee pojalle kulttuurishokkia:

Otto Tresnjek osoittautuu kainalosauvoja tarvitsevaksi liikuntavammaiseksi. Franz on hyvin kasvatettu. Hän haluaa totuttaa itsensä uuteen elämäntilanteeseen, joka kaikesta päätellen on tarkoitettu pidempikestoiseksi. Hänen on opittava selviämään elämässään.

Franz on epäpoliittinen, tai oikeammin liian nuori ollakseen poliittinen. Mutta hänenkin korviin on kantautunut maalla kaikenlaista. Eräänä päivänä tupakkakioskissa asioi hauras, iholtaan miltei läpikuultava vanhus. Otto Tresnjek puhuttelee häntä kunnioittavasti Herra Professoriksi. Kyseessä oli maailmankuulu psykoanalyytikko Sigmund Freud ja ja Franz saa tietää, että Freud on juutalainen.

Franzille kohtaaminen on Tapaus. Professori jättää häneen pysyvän jäljen.

Kaksi ihmistä eivät voisi olla lähtökohtaisesti kauempana toisistaan, kuin salaperäinen, jäyhä tiedemies ja nuori tupakkakioskin apupoika, mutta uskomattomalla sitkeydellä poika tunkeutuu Freudin tuttavaksi, lopulta ”nuoreksi ystäväksi”. Freud ohjaa häntä kevyesti miehuuden tielle.

Otto Trsnjek saa maksaa ajan kasvavasta hulluudesta. Hänen kioskinsa tahritaan yöllä sianverellä tekstillä ”Häivy sinä juutalaisten kaveri”.

Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan maaliskuussa 1938. Sitä Robert Seethaler ei kuvaa − itävaltalaiset muistanevat sen hyvin muutenkin. Mutta Seethaler kuvaa paria vastarinnan yritystä.

Muutaman vuoden diktatorisena johtajana toiminut poliitikko Kurt von Schuschnigg oli nauttinut itävaltalaisten arvostusta.  Nyt hän yrittää kansanäänestyksen avulla torjua Saksan uhkaavan miehityksen. Mutta maan äänekkäimmät joukot on vallannut Hitler-hurma ”yksi maa – yksi johtaja”. Äänestys peruttiin ja Wehrmacht marssi maahan. Schuschnigg, erosi ja joutui saksalaisten vangiksemaksi.

Toisen vastarinnan suorittaa Punainen Egon, joka kiivettyään ullakkoikkunan kautta korkean rakennuksen katolle levittää banderollin riippumaan räystäältä. Siinä hän julisti Itävallalle vapautta. Kun miestä tullaan nitistämään, hän kippaa itsensä räystäältä alas.

Seethaler ei kuvaa Franzin ajatusten kautta, kuinka tapahtumat vaikuttavat.  Franzissa kasvaa valtavirrasta poikkeava moraali ja ajattelutapa. Natsien käyttäessä katuterroriaan sen kohteeksi joutuu uudelleen myös Otto Trsnjek, kohtalokkain seurauksin. Pahoinpidelty tupakkakauppias joutuu Gestapon kynsiin eikä sieltä enää elävänä palaa.

Nähty epäoikeudenmukaisuus ja mielivalta ajavat Franzia etsimään hyvitystä. Kasvoiko siis nuoresta Franzista vastavirtaan uija hänen jouduttuaan Freudiin ja työnantajaansa kohdistuvien vääryyksien todistajaksi?  Mieleltään vielä avoimen pojan olisi ollut kovin helppo liittyä enemmistön virtaan, äänekkäiden, voittajiksi itsensä julistaneiden joukkoon.

Ilo ja energia yhdistyneestä Saksasta ja natsikomennosta säteilevät kaduilla. Poikkeavat pistivät silmään.

Poliittisen ja moraalisen kypsymisen rinnalla Franz kypsyy seksuaalisesti, mutta autuuden ja helvetin kautta. Hän rakastuu vaaleatukkaiseen neitokaiseen, joka pelaa Franzilla omaa peliään. Eroottinen roihu on kuitenkin syttynyt Franzin nivusissa. Franz toipuu rakastumisen hurmasta vasta, kun tyttö paljastuu syrjäisen kapakan kabareen strippariksi. Eikä Franz ole ainoa tytön suloista osalliseksi päässyt. Uusi onnekas on nuori SS-upseeri.

Sigmund Freud pääsee maanpakoon luovutettuaan kolmanneksen varallisuudestaan pakolaisveroina natsihallinnolle. Seethaler kuvaa liikuttavasti Franzin hullunrohkeaa ja hengenvaarallista hakeutumista jäähyväiskäynnille Freudin luokse tämän viimeisenä Wienin iltana.

Ja hengenvaaraksi ystävyys vanhaan juutalaiseen professoriin osoittautuukin. Kun Freudin juna on kadonnut näkyvistä, Franz tekee mielenosoituksellisen teon murhatun työnantajansa puolesta ja sinetöi sillä oman kohtalonsa. Hänen loppuaan ei kirjailija kuvaa, eikä tarvitse. Gestapon konseptit tiedämme.

Tupakkakauppias on elegantisti ja kiihkottomasti kirjoitettu teos. Se osoittaa tyylikkäästi ja hillitysti sen, että vaihtoehdottomissakin oloissa löytyy vaihtoehtoja. Seethaler ei rakenna Franzista sankaria, jota ohjaisi jonkinlainen vasta-aatteen palo. Ohjaajana on vaistonvarainen oikeudentunto, joka antaa hänelle päättäväisyyden ja rohkeuden toimia omaa turvallisuuttaan uhmaten.

Robert SeethalerTupakkakauppias. Lurra Editions 2018, 240 sivua. Suomennos Arja Rinnekangas.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi