Tuuli Salminen: Surulintu

Totuus voi tehdä kipeää, mutta lopulta olla myös parantava voima, luin esikoiskirjailija Tuuli Salmisen sanoman.

Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen esikoisromaani, yksi liki sadasta tänäkin vuonna Suomessa ilmestyvistä esikoisfiktioista.  Tuotteena kirjalle ennustetaan kehnoa tulevaisuutta, mutta yhä useampien luovien kirjoittajien unelmana on tulla kirjailijaksi, päästä ensi kerran koskettamaan oman painotuoreen esikoisen kantta sormillaan. Tittelissä on hohdetta, ja Salminen on ylittänyt ensikynnyksen.

Ei Surulinnun julkaisematta jättämiselle olisi löytynyt kunnon syytä, paitsi tuntemattomien kirjojen huonot myyntiluvut. Jos tuore kirjailijanalku on käynyt Kriittisen korkeakoulun tai Oriveden Opiston kirjoittajalinjan, arvattavasti hän on kuulunut opiskelijajoukon priimuksiin, heihin joiden tekstiä analysoinut kouluttaja voi myhäillä myöhemmin: ME autoimme häntä pääsemään kirjailijaksi.

Salmisen teksti on harkittua, mutta kieleltään ja kerrontatavaltaan sittenkin kovin tavallista.  Rakenteen opetellut lainalaisuudet kuultavat läpi. Kertomisen sammumattoman janon on nujertanut vielä väkevämpi voima, halu tulla kirjailijaksi.  Sen jotenkin tunnistaa tietyntyyppisistä kirjoista. Juoni on OK, kieli OK, rakenne OK, mutta Se Jokin puuttuu. Kirjallisuutemme ei Surulinnusta rikastu, jos ei sen puuttuessa olisi köyhtynytkään.

Silti kauan eläköön luova kirjoittaminen, eteenpäin ja parempaan pyrkimys! Jokaisen julkaistun kirjan takana on kosolti kaikkea tätä, myös Surulinnun.

Surulintu kertoo keuhkosyöpään kuolevasta menestyskirjailijasta, 55-vuotiaasta Jaakob Karasta, hänen läheisistään ja läheisten rosoisista keskinäissuhteista. Läheisiä ovat 65-vuotias vaimo Ellen Kara, tunnetun kirjakustantamo Werlanderin omistajan tytär, isänsä jälkiä myös firman kustannustoimittaja.  Läheisiin kuuluu Jaakobin sisar Rhea ja hänen aikuistuva tyttärensä Miriam. Kaiketi heihin kuuluu Jaakobin kirjojen todellinen kustannustoimittaja, aina henkilökohtaisista syistä poissaoleva Anjuska.

Yritin luoda lukiessani Jaakobista henkilökuvaa. En oikein onnistunut. Kirjailijana hän on ollut suosittu, kirjoja on luettu, häntä haastateltu ja julkisuudessa seurattu.  Häntä mainitaan ihmisenä hienoksi. Lähipiirilleen hän on kovin rakas. Hän oli sovinnollinen ja mukautuva. Sitä ominaisuutta tarvittiin jo avioliitossa kustantajan tyttären kanssa.  Se on avioitumista myös kustantajan kanssa. Herra Eerikki Werlander vaati vanhan järjestyksen jatkumista myös nuoren parin elämässä Ellenin lapsuudenkodissa, eikä Ellen pannut koskaan isälleen vastaan.

”Surulle pyhitettyinä päivinä tämä ei tunnu kodilta eikä Ellen tunnu vaimoltani enkä pidä tässä huoneistossa mistään. En uskalla hengittää, en käydä WC:ssä isolla enkä pienellä asialla, en yskiä, en keittää kahvia, en avata radiota tai tietokonettani, en hyräillä, en katsoa häneen enkä varsinkaan hänestä poispäin, en koskettaa, en puhua jostain niin arkisesta kuin sää tai matto tai sinappi tai bensatankki.
Muistanko, mitä Eerikki Werlander sanoi, kun Ellen ja minä olimme ostaneet kihlasormukset? Ei minulla ole mahdollisuutta unohtaa, ei minkäänlaista.”

Ellen on kuulunut seurapiireihin, Rhea on sen sijaan vanhempien kulttuuriharrastaneisuudesta  huolimatta duunari, vuorotyöläinen metrojunan kuskina. Naiset eivät tule keskenään toimeen. Heillä on kummallakin tarve puuttua myös muiden kuin vain omiin asioihinsa. He dominoivat. Ellenillä on pakottava vimma päästä Jaakobin kirjojen toiseksi kirjoittajaksi, tai varsinaiseksi. Hän pyrkii panemaan punakynänsä joka kohtaan ja kirjoittaa tilalle oman mallilauseensa. Juonesta hän riitelee miehensä kanssa tavan takaa.

Surulinnun villakoiran ydin on Ellenille Jaakobin kuoleman jälkeen paljastunut salasuhde, sillä Jaakobissa on elänyt myös pieni vapaudenjanoinen kapinallinen. Jaakobilla on ollut toinen nainen, Silja, miltei alaikäinen tyttö, ja suhdetta on pidetty yllä kirjailijan työhuoneessa, jonne Ellenillä ei ollut pääsyä. Toinen nainen, S, asui siis siellä.

Nyt Jaakob on määrännyt testamentissaan työhuoneensa Miriamille. Ellenin ja Rhean määräilyhalu kulminoituu naisten vimmaisessa tarpeessa päästä sisustamaan Miriamin ensiasunto tämän kipakasta torjunnasta huolimatta. Työhuoneen komeroista löytyvien enon muistikirjojen kautta Miriamin omakuva räjähtää pirstaksi ja uusi alkaa hiljalleen rakentua.  Kuka hän oikeasti on?

Jaakobin syrjähyppy on sittenkin se tavallinen tarina, tavallisen tarinan seuraamukset sen sijaan eivät.  Mutta kiinnostavinta tässä kirjassa tulisi sittenkin olla henkilöt, kaikki neljä. Miksi en kuitenkaan saanut heihin otetta? En huolitellusti pukeutuneeseen ja itsestään huolehtivaan yläluokkaiseen Elleniin, jolla on vara olla tyly toimittajille ja käyttää ihmissuhteissa saksia; joka on usein kulmikas ja kireä; joka ei koskaan halunnut lapsia ja joka ”osaa valita oikeat kupit, lasit, haarukat, veitset, verhot, matot, taulut, vaatteet, mutta ei sanoja”.

En saanut kunnon otetta käytännölliseen ja arkirealistiseen Rheaan, en identiteettiään rakentavaan ja enoaan kaipaavaan Miriamiin enkä kirjailijaan, jolla on ollut vaimonsa edessä vain yksi salaisuus. Mutta se on pakahduttavan musertava, eikä hän saa sitä kerrotuksi. Miehensä elämänkerran kirjoittamisen itselleen uskonut Ellen-vaimo hakee jäämistöstä vihjeitä toisesta naisesta, yli kahden vuosikymmenen takaa.

”Itku tulee vasta kolmannen kerroksen kohdalla. Tutut nimet postiluukuissa, kakkoskerroksessa itämainen tuoksu. Niin surullista, että eno asui tässä talossa melkein kolmekymmentä vuotta, mutta naapureihin hän ei tutustunut, vaikka oli ujoudestaan huolimatta varsinainen ihmismagneetti. Ellenin mielestä kaikissa heidän naapureissaan on aina ollut jotain epäilyttävää.”

Romaanin nimi Surulintu viittaa Jaakob Karan toiseen romaaniin, missä hän kuvaa vaimonsa lapsuutta. Muitakin hentoja viittauksia löytyy kerronnasta.  Jaakob rakasti lintuja ja lintuparvi myös saattelee hänet hautaan. Kirjassa on viitteitä menneisyyden traagisiin menetyksiin. Mutta nämä usein kuoleman tuottaneet onnettomuudet jäävät lopultakin irrallisiksi siitä huolimatta, että ainakin veljen kuolema on jättänyt varjon Ellenin luonteeseen ja käytökseen.

Tätä lukemaltani jäin kaipaamaan: Helpommin esiin kaivettavaa ja terävämpää henkilökuvausta. Henkilöt ja heidän lähtökohtansa Salminen on toki kirjaansa kehitellyt.

Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017, 264 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

Itke, rakastettu maa. Kun Tšernobylin reaktori räjähti, poliittinen koneisto vaikeni, mutta sotilaat komennettiin sammutustöihin. He tekivät velvollisuuttaan, vaikka veri vuosi nenästä ja suusta.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo tšernobylilaisista ihmisistä ja heidän kokemastaan, ei Tšernobylista ja sen nelosreaktorin räjähtämisestä huhtikuun lopulla 1986, ei katastrofin jälkihistoriasta, ei edes seurausten mittaamattomuudesta.   Valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš antoi äänen ihmisille, palomiehille, sotilaille, uhrien leskille, vanhuksille, äideille, lääkäreille, puoluevirkailijoille, fyysikoille, kylien lapsille.

Lukija lukee ja tärisee.

Teos on sisällöltään järkäle: kamala, mutta myös kaunis, sillä se kertoo myös suuresta rakkaudesta.  Se on pyrkimys ymmärtää ihmisten tarinoiden kautta hornaa, joka ei ollut kenenkään hallinnassa.  Valtio reagoi viikkokausia vaikenemalla ja vallan sai viidakkorumpu. Kaikki julistettiin joko salaiseksi tai erittäin salaiseksi. Onnettomuudesta sen oikeassa mittakaavassa ei kerrottu. Ei saanut syntyä paniikkia.

Eikä saanut jäädä historiaa. Kaikkinaiset yritykset valokuvata estettiin. TV-kameroista ja ihmisten kameroista kiskottiin filmit ulos ja valotettiin. Tšernobylin onnettomuudesta ja sen seuraumuksista saastuneissa kylissä ei jäänyt jälkipolville kuvadokumentteja, ei niin minkäänlaisia.

Lukijalle ei juurikaan synny kokonaiskuvaa, vaikka kirjailija kertoo alkajaisiksi saastuneilla alueilla asuvan yli kaksi miljoonaa ihmistä ja saastuneen maan käsittävä liki neljäsosan nykyisen Valko-Venäjän pinta-alasta. Tšernobylin voimala sijaitsee Ukrainan ja Valko-Venäjän rajan tuntumassa, ja pääosa saastelaskeumasta satoi Valko-Venäjän alueelle.

Lukijalle syntyy kuva ennen kokemattoman suuresta noitakattilasta. Tarinoissa lyövät toisiaan kasvoihin irrationaalisuus ja rationaalisuus, asiantuntevuus ja maallikkojärki, vastuu ja vastuunpakoilu, tunteet ja niiden eliminointi, itsekkyys ja uhrautuvuus, fanaattisuus ja petturuus, auttamishalu, luulot, taikausko, valehtelut, uhkailut, vähättelyt ja oma-apuisen selviytymisen eetos.

Valtio määräsi sammutustöihin kymmeniä tuhansia sotilaita ja palomiehiä. Pisimpään altistuneita odotti pian tuskallinen kuolema. Kysely komentokohteesta, saati kieltäytyminen tiesi sotaoikeutta. Kieltäytyä ei voinut, eikä miesten itsetunto sitä sallinut. Varustetaso oli sattumanvaraista tai puuttui täysin. Onnettomuutta vastaan taisteltiin pääasiassa lapioilla ja paljain käsin. Pelkästään Valko-Venäjän luetteloissa on 115 493 raivaajan nimi. Heidän, maan kuorijoiden, ensisijainen työväline oli lapio.

Perussuojautumisena säteilyä vastaan oli Stolišnaja-vodka. Jostakin saatiin myös tämä kokeiltu resepti: lusikallinen hanhenlantaa pullolliseen vodkaa. Viinan muututtua liian kalliiksi kylillä siirryttiin ikkunanpesunesteeseen, pontikkaan, partaveteen, lakkoihin ja aerosoleihin.

Yksinäinen ihmisääni

Svetlana Aleksijevitš aloittaa ja lopettaa kirjansa Yksinäiseen ihmisääneen. Molemmissa kertojana on nuori rakastava nainen, joka on joutunut luovuttamaan rakastettunsa kuolemalle. Nuorukaiset kuuluvat ensimmäisiin uhriryhmiin, joissa eloon ei jäänyt ainoakaan. 23-vuotiaan Ljudmila Ignatenkon mies tuhoutuu palomiehenä tultuaan komennetuksi reaktorin sammutustehtäviin. Hänet ja hänenlaisensa kuljetettiin Moskovaan radiologiseen erityissairaalaan ja kuoleman jälkeen haudattiin tiiviissä sinkkiarkuissa betonilaattojen alle. Ljudmilalta oli ankarasti kielletty pääsy kuolevan miehensä luo, jonka limakalvot olivat irronneet, musta keho oli rakkuloiden peitossa ja ulostetta tuli 20−30 kertaa päivässä. Mies oli muuttunut säteileväksi reaktoriksi. Mutta nainen oli naarastiikeri, joka oli valmis kiipeämään kerrokseen vaikka palotikkaita.

Ljudmilan ja Vasjan esikoinen syntyi kuolleena, syynä maksakirroosi.

Yhtä raastava on Valentina Ananasevitšin, raivaajan nuoren vaimon kertomus kuolevan miehensä hoidosta. Syöpä ei levinnyt kehon sisäosiin, vaan eteni pitkin ihoa. Rakastettu muuttui kasvoiltaan hirviöksi. Molempien naisten tarinoiden kannatin on ääretön rakkaus.

”En vieläkään siedä kuulla elikkojen ulvontaa”

Rakkaus nousee kirjassa myös eläinten kohtalosta. Kaikkinensa se oli kamala. Ihmisiä alettiin jossain vaiheessa evakuoida. Eläimiä ei saanut ottaa. Sotilaita lähettiin kyliin lahtaamaan niitä.  Se oli kova tehtävä, karaistuneimmillekin.

”Parempi ampua kauempaa, ettei tarvitse katsoa eläimiä silmiin.”  ”Eläinten avuttomat huudot… Ne huusivat kukin omalla kielellään…” ”Hevoset… Niitä vietiin teurastettaviksi… Ne itkivät…” ”Se villakoira oli jonkun lemmikki… Hellitty… Muistiin on takertunut… Se pikkuinen villakoira… Sääli, ettei kenelläkään silloin ollut ainoatakaan patruunaa, ei mitään millä olisi voinut lopettaa sen… Sen pikkuisen puudelin. Kaksikymmentä miestä… Eikä päivän päätteeksi ainoatakaan patruunaa…”
Kertoja, sotilas, ei saa vapautusta muistosta.

Ennätyssato piti tuhota

Joko kesä 1986 oli todella sadoltaan oivallinen, mutta ainakin tuhoalueiden ihmiset muistavat sadot määriltään ja laadultaan ennätyksellisiksi. Ne kaikki piti tuhota, samalla kun tuotantotavoitteet tuli täyttää!

”Mummo tuo korillisen munia – ne on takavarikoitava ja kaivettava maahan. Lypsi lehmän, tuo sangollisen maitoa. Hänen mukanaan on sotilas. Maito on haudattava. Kaivoivat salaa pottunsa maasta – ne on riistettävä heiltä. Niin punajuuret, sipulit kuin kurpitsatkin. Haudattava maahan… Määräysten mukaan… Vaikka kaikesta on tullut mainio sato. On niin kaunista. Syksyn ruska. Kaikilla on aivan mielipuoliset ilmeet. Niin heillä kuin meilläkin.”

Harvat ihmiset halusivat jättää kaiken taakseen ja lähteä tyhjän päälle. He ryhtyivät palaamaan salaa saastuneisiin kyliin, metsien kautta. Heitä tarvittiin perunannostoon ja ennätyssadon korjaamiseen!

Vaikka ruokaa tuhottiin massiiviset määrät, tottahan ihmiset söivät. Ja säteilymittarit rätisivät:
”Ruokala sai läheisestä kolhoosista lihan, maidon ja smetanan, ja me söimme. Lääkäri ei koskenut mihinkään. Lehtihaastattelussa hän sanoi, että ruoka täyttää normit, mutta ei koskaan maistanut lusikallistakaan. Panimme merkille. Niin olivat asiat. Olimme epätoivoisia.”

Saastunutta, säteilevää ruokaa käytettiin muualla elintarviketeollisuudessa, jauhettiin makkara- ja pasteijamassaan. Tai syötettiin eläimillä.
”Ette osaa kuvitella, millaiset määrät vyöhykkeeltä kuljetettiin pois siitä materiaalisesta avusta, jota sen asukkaille oli tarkoitus jakaa. Kahvia, lihasäilykkeitä, kinkkua, appelsiineja varastettiin laatikoittain ja kuorma-autolasteittain. Sellaisia elintarvikkeita ei siihen aikaan saanut mistään. Paikalliset kauppiaat, jokainen tarkastusviranomainen, kaikki pikkuvirkamiehet ja vähän isommatkin elivät herroiksi. Ihminen osoittautui pahemmaksi kuin olin luullut.”

Säteilevistä hirsistä saatiin huviloita

Tuhoalueelta tuhottiin paljon rakennuksia, haudattiin suuriin kaivettuihin monttuihin ja maakerroksia päälle. Mutta hyvin paljon ihmisten jättämiä koteja katosi muualle huvilamateriaaleiksi.  Jotkut osasivat muuttaa ne rahaksi.

Niin kävi myös jätehaudoille, jonne haudattiin säteilevät kuorma-autot, traktorit ja työvälineet. Hautojen kokonaismääräksi saastuneella alueella Aleksejevitš sanoo 800.  Kirjailija etsi yhtä niistä.

”Pyörimme aikamme edestakaisin, kunnes minulle selvisi, ettei hautaa ollut, ettei sitä enää ollut olemassakaan, että se oli vain paperilla. Kaikki mitä sinne oli haudattu, oli ajat sitten viety toreille, myyty varaosiksi kolhooseille ja maatiloille. Kaikki oli varastettu ja viety pois.”

Asiantuntijat pidettiin sivussa

Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin senaikaisen, nykyisin silloisen johtajan Vasili Nesterenko tarina on yksi kirjan hätkähdyttävimmistä. Ydinfyysikkona hän tunnisti katastrofin heti ja yritti ottaa yhteyttä päättäjiin. Hän kuvaa yritystään soittaa vaikutusvaltaisimmalle kommunistijohtajalle, Valko-Venäjän keskuskomitean ensimmäiselle sihteerille Sljulkoville. Puhelua ei yhdistetty. Ei niitäkään, joita hän yritti Moskovan kautta.

Hän taisteli tuulimyllyjä vastaan ja oppi tajuamaan, ettei poliittisessa päätöskoneistossa kukaan kuunnellut tutkijoita ja lääkäreitä. Tiede palveli politiikkaa, ja Tšernobylin katastrofin seuraukset häiritsivät sitä. Siksi se kiellettiin. Nesterenko alkoi saada uhkauksia, sulkemisesta mielisairaalaan tai sopivasti kohdalle osuvasta liikenneonnettomuudesta.

Hän otti selvää, teki säteilymittauksia ja laskelmia, kokosi tiedot mappeihin lukittuun työhuoneeseensa, jonne murtauduttiin ja mapit varastettiin. Instituutin kaikki säteilymittauslaitteet takavarikoitiin. Nesterenkon kertomus on varsinainen trilleri.

Näin hän kuvaa onnettomuuden jälkeistä tilannetta:

”Halusin saada selvyyden asiasta. Ottaa mukaan laitteita, mitata taustasäteilyn. Braginissa se oli 30 000 mikroröntgeniä tunnissa, Narovijassa 28 000… Väki kynti ja kylvi… Valmistautui viettämään pääsiäistä… Maalasi munia ja paistoi kulitsoja… Säteilyäkö? Mitä se on? Kukaan ei ollut antanut määräyksiä. Päinvastoin, viranomaiset halusivat tietää, miten kylvöt etenevät, millaista vauhtia. Minua tuijotettiin kuin mielipuolta.”

”Keinoja olisi ollut ilman virallisia tiedonantoja ja paniikkiakin… Me ehdotimme… Jodia olisi esimerkiksi voitu lisätä juomaveteen tai maitoon… Kaupungilla oli seitsemänsadan kilon valmisvarastot jodia… Sinne ne jäivät varastoihin… Ihmiset pelkäsivät päättäjien vihaa enemmän kuin atomia… Kaikki odottivat puhelinsoittoa tai käskyä, kukaan ei itse ryhtynyt mihinkään.”

”Ydinvoimalan johdossa ei ollut ainoatakaan ydinfyysikkoa”, Nesterenko kuittaa jälkiviisaasti. ”Oli energiatuotannon ammattilaisia, turbiininkäyttäjiä, poliittisen työn tekijöitä, mutta ei ainoatakaan asiantuntijaa. Ei ainoatakaan fyysikkoa.”

Poliittinen järjestelmä puolustautui. Lehdissä kirjoitettiin vihollisen juonista, neuvostovastaisesta agitaatiosta ja vihollisen syöttämistä provosoivista huhuista. Länsi lietsoi turhaa hysteriaa.

Massiivisesti asioita

Svetlana Aleksijevitš sai ihmiset avautumaan, naiset ja miehet, sotilaat ja siviilit. ”Tyttökulta, kuunteles tätä”, hänelle saatettiin sanoa uuden aiheen noustua kertojan mieleen.

Tarinat kertovat Tšernobylin tulipalon sinisestä savusta ja mustiksi muuttuneista miehistä, altistuneiden päätymisestä itse reaktoreiksi, miesten potenssin katoamisesta, KGB:n roikkumisesta puhelinlangoilla, kuumista koskaan katoamattomista hiukkasista, jotka polttivat keuhkot reikiä täyteen, noitakeinoista taikoa säteilyä pois ja eristäytynyttä elämää luontaistaloudessa elävistä paluumuuttajista, joista tuli lainsuojattomia:

”Nimenikö? Minulla ei ole passia. Miliisi otti sen… Hakkasi ja tivasi: Mitä sinä täällä hortoilet? Hakkasi vielä kovemmin. Löi päähän… Kirjoittakaa vain: Jumalan palvelija Nikolai… Nykyään vapaa ihminen…”

Svetlana Aleksijevitš viittaa usein tulevaisuuteen. Kirjan alaotsikkona on Tulevaisuuden kronikka. Sellaiseksi en kuitenkaan kokenut Lasten kuoroa, mihin kirjailija on koottu haastattelemiensa 9−16-vuotiaiden lasten karuja kertomuksia. Mutta ainakin Tšernobylin onnettomuus merkitsi yhden aikakauden ja yhden suurvallan loppua.

”Historiassa ne nimittäin kuuluvat yhteen: sosialismin romahtaminen ja Tšernobylin onnettomuus. Ne osuivat yhteen. Tšernobyl joudutti Neuvostoliiton hajoamista. Räjäytti imperiumin rikki. Ja minusta se teki poliitikon”, toteaa kirjassa valkovenäläinen parlamentaarikko Gennady Gruševoi, Tšernobylin lasten puolesta -säätiön perustaja ja puheenjohtaja.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka. Tammi 2015, 390 sivua. Suomennos Marja-Leena Jaakkola.

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

101 kirjassa Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvikin esikoiskirjan ilmestyminen oli Kirjallinen Tapaus. Pohjoinen kertoja oli kerralla raivannut itselleen paikan kirjallisuuden eturintamassa.

Hekin olivat puhalluskukkapoikia ja taivaankorjaajia: Meren rantajää oli murtunut kolmen leikkivän pikkupojan alla Oulun edustalla kauppatorin kupeessa. Sukeltajat etsivät heitä hyisestä vedestä. Seisoin muiden paikalle osuneiden tavoin rannalla, lehtikuvaaja Veikon vieressä. Veikko kuvasi. Sukeltaja nosti jään reunalle yksinäisen pienen kumisaappaan. Se oli sininen ja niin kovin pieni. Sitten löydettiin saappaan haltija, tumma märkä mytty.

Olin aloittanut toimittajatyöni Oulussa, ensimmäisessä varsinaisessa työpaikassani yliopistosta valmistumiseni jälkeen.  Muistan tuon 1970-luvun alussa seuraamani lasten naarauksen yhä kuvanauhana silmissäni.

Mutta jälkikäteen muistini sameni. Kun myöhemmin kuulin työtoverini Jonin mitä läheisimmän ihmisen hukkuneen, myöhemmin vuosien päästä tapahtumat sekoittuivat ja Oulun edustalla menehtynyt, pisimpään veden alla ollut pikkupoika muuntui aivossani Jonin lapseksi. Tiesinhän minä silloin, että menehtynyt oli latomon työntekijän poika. Mutta Joni Skiftesvikin kirjan niminovellia Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja lukiessani Oulun vuosientakainen julma tapahtuma palasi ajatuksiini.

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja oli ilmestyessään 1983 minulle jyrsivä lukukokemus. Niminovelli viilsi. Olin vältellyt koskemasta kirjaan uudelleen, kunnes teos valittiin nyt Kirjojen Suomen 101 kirjaa -valikkoon edustamaan ilmestymisvuottaan.

Kaksi vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen mieheni ja minä vuorostaamme menetimme oman poikamme, esikoisemme Akselin.

Joni Skiftesvikin esikoisteoksessa, lyhytproosakokoelman viimeisessä kertomuksessa isä naaraa poliisin kanssa pelätystä Kurtinhaudasta kahta kadonnutta pikkupoikaansa, Villeä ja Eskoa.  Siellä meressä he ovat. Pienet jalanjäljet olivat johtaneet jään reunaan.  Skiftesvikin tyyli on karsittu ja karu.  Hän ei tunteile lukijan puolesta. Tarina tekee lukijassa työnsä.

Tunteet tulevat kertomuksessa väliväylää: Isän hengitys puuskuttaa ja reki hentoine ruumiineen vaikuttaa ylivoimaisen raskaalta jäältä pihaan vedettäväksi. Äiti putoaa polvilleen ja haroo lastensa jäisiä nuttuja tiukemmin kiinni, jotteivät hukkuneet palelisi.

Oulun rannassa seuraamastani naarauksesta opin senkin, ettei median kuulu mässäillä. Vastuunsa tunteva lehti julkaisi vain viitteellisen kuvaotoksen murheellisesta tapahtumasta. Paljastavimmat kuvat jätettiin kuva-arkistoon.

Kun Jonin koskettava omaelämäkirja Valkoinen Toyota vei vaimoni ilmestyi 2015, perheen jäsenen, Kim-pojan hukkuminen kosketti minun lisäkseni uskoakseni kaikkia kirjan lukeneita suomalaisia. Koin varhemman oululaisen tapahtuman uudelleen.

Ehkä minun pitäisi lopettaa tähän.

Joni Skiftesvikin lyhytproosakokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sisältää 14 tarinaa. Niissä kuvatut henkilöt ovat miltei järkiään reppanoita, köyhää, usein aikaansaamatonta väkeä ja liian usein räyhääjiä. Moni räpeltäjä löytää vastakaikua kaltaistensa sökeltäjien ja uhoajien porukoissa, mutta omilleen joutuessaan he osoittautuvat auttamattomiksi tupeksijoiksi.

Kertomuksen Ensimmäinen työpäivä nuori Liisa Selander on päässyt sahalle töihin. Päivästä tulee samalla hänen viimeisensä. Vastuuntunnottomana ja työtään halveksivana hän ehtii typeryyttään hankkia yhtiölle ja työkavereilleen puhdasta vahinkoa särkyneenä sirkkelinä ja menetettyinä urakoina.  Hän mählii kaikki kolme saamaansa rutiinihommaa. Tarinan päätelmä saattaisi olla se, ettei omena koskaan putoa kauaksi puusta.

Ikuinen epäonnistuja on myös vahingossa isäksi tullut Viltteri kertomuksessa Näpertäjä.

Nuorten miesten uho tunkee läpi useassa Skiftesvikin kertomuksessa. Kansainvälisen vesiensuojelukonferenssin suomalaisvaltuuskuntaan mahdutettu Hannes on kokouksen simultaanitulkkausta ymmärtämättömänä yhtä ulalla kuin valtuuskunnan muu kielitaidoton ja valmistautumaton miessakki reteää valtuuskunnan johtajaa myöten.  Ironinen matkakuvaus Valtuuskunta lienee löytänyt kosolti vastineitaan vielä kirjan ilmestymisvuosikymmenellä, mutta tuskin enää neljännesvuosisata myöhemmin.  Maailmalla on opittu jo käyttäytymään.

Kansanmiehen vaatimattomuudesta kertoo päinvastainen kertomus, Yö Helsingissä.  Mutta eipä mistään Suomesta löytyne enää kuvatunkaltaista majoitusmörskää, missä erikseen on kyltillä muistutettava asujaa, ettei lavuaariin saa kusta.

Kokoelman avaustarina Aavistus oli niminovellin lisäksi koskettavimpia. Sodasta sairasreissulle pantu perheenisä Pauli Toppila on jo rintamalla tajunnut, mistä vihollisen joukot tunkevat läpi, ennemmin tai myöhemmin. Hän ryhtyy varustautumaan suojellakseen perhettään ja hankkii sillä itselleen hullun kirjat.  Aavistus osuu kuitenkin nappiin, tälläkin kertaa. Silti miehestä ei tule sankaria, vaikka juuri sellaiseksi hän tarinassa osoittautuukin.

Tarinoista kaksi, Katve ja Kolme miestä Kostamuksessa, eivät minulle avautuneet toisellakaan lukemisella, ei ainakaan itseäni tyydyttäneellä tavalla, vaikka niille selityksen aivostani löysinkin.

Ihailen Joni Skiftesvikin lyhytlauseista kerrontaa, jota maustaa pohjoisen maiseman ja työmaiden, sahojen, satamien ja merenkäynnin sanasto. Kirjailija tavoittaa rehvastelevan suunsoiton, leuhkimisten ja nälvimisten tori- ja kapakkakielen, tai ainakin sen tunnun. Puhalluskukkapojan ja taivaankorjaajan jälkeen olen tainnut lukea kaiken Skiftesvikiltä ilmestyneen. Tarinankertojan tyyli on tullut tutuksi.

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. WSOY 1983, 236 sivua.

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/10/22/joni-skiftesvik-valkoinen-toyota-vei-vaimoni/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/12/04/avoin-kirje/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Juha Itkosen Minun Amerikkani on tiukasti sidottu aikaan. Mielenkiintoista nähdä, miten sen terävät havainnot kestävät aikaa. Siteeraan kirjailijaa paljon, mutta kukapa paremmin taitaisi ilmaista asiansa?

Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt Amerikkaan ja pettynyt myös, niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen itseni henkilökohtaisesti petetyksi”, tuskailee Juha Itkonen kirjansa Minun Amerikkani lopulla. Hän on tehnyt Yhdysvaltain presidenttivaalivuonna 2016 neljä matkaa Yhdysvaltoihin, viimeisen niistä marraskuussa seuratakseen Donald Trumpin virkaanastujaisia paikan päällä.  Mutta eihän niin pitänyt ylipäätään käydä. Amerikkalaiset, oikeastaan heistä 63 miljoonaa Trumpin puolesta äänestänyttä, pettivät Juha Itkosen, kuten myös pettivät useimmat suomalaiset ja eurooppalaiset.

Juha Itkonen on Amerikka-fani, minun mielestäni hupsuuteen saakka. Hänen intohimonsa ei sammu, sillä Amerikka on tyhjentymätön.

Kaikki alkoi lapsuudessa Lasten suuresta kirjakerhosta, hän muistaa keskustelussaan kollegoittensa kanssa kirjailijaresidenssissä kolmannella vaalivuosireissullaan Catskills-vuoriston maisemissa. Ensimmäisen kerran hän pääsi Yhdysvaltoihin17-vuotiaana. Sen jälkeen hän on oleillut maassa tavan takaa ja kirjasta päätellen seurannut presidentinvaalikampanjoita myös tätä viimeisintä aiemmin.

Vapaus on amerikkalaisia perusarvoja, mutta kulttuurissa sekin on kaupan, ainakin se kahlitaan kielloilla ja rajoituksilla.

Hän tuntee amerikkalaisen populaarimusiikin bändit ja levyt lauluineen. Hän on katsonut hillittömät määrät amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, muistaa roolihenkilöt ja niiden näyttelijät, käsikirjoittajat ja ohjaajat – se vaikutelma ainakin minulle syntyi. Korkeakulttuurista, kuten Yhdysvaltain laadukkaasta kaunokirjallisuudesta hän ei juuri kirjassaan kirjoita, mutta lienee itsestään selvää, että ainakin kaunokirjallisuus on hallinnassa, kirjailija kun on.

Itkonen ihmettelee kunnioituksella amerikkalaisten pitkiä työpäiviä ja lyhyitä vuosivapaita. Huolimatta vapaan niukkuudesta amerikkalaiset ovat yhteisöllisiä ja valmiita luovuttamaan vapaa-aikaansa yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuten puoluetyöhön. Selityksen Itkonen löytää kaksinkamppailujen sarjaksi tiivistyvästä kaksipuoluejärjestelmästä.

Juha Itkonen tekee matkoillaan taukoamatta havaintoja ja analysoi näkemäänsä ja kuulemaansa. Maa tuntuu olevan täynnä paradokseja.

”Päällisinpuolisesta avoimuudesta huolimatta amerikkalaiset kantavat raskaampaa haarniska. Heidän kuorensa on paksumpaa, siitä on hankalampaa tunkeutua läpi… He suojaavat jotain, piilottelevat heikkouttaan, pelkäävät lopulta enemmän kuin minä”, hän toteaa. Siksiköhän niin moni Yhdysvalloissa tuntee tarvitsevansa henkilökohtaisen terapeutin, lukija miettii.

Toisena paradoksina nostan kirjasta säännöt ja kiellot:
”Vapautta rakastavaksi kansakunnaksi amerikkalaiset ovat yllättävän kiintyneitä sääntöihin. Niitä on paljon, kaikenlaisia kylttejä, älä tee sitä, älä tee tätä, älä edes yritä, ankarasti kielletty, eivätkä kyltin pelkästään kiellä, kieltoa tehostamassa on tavallisesti myös uhkaus ankarasta rangaistuksesta.”

Vaikka Minun Amerikkani keskittyy presidentinvaalikampanjaan, missä Itkonen seuraa paikan päällä Donald Trumpin, Hillary Clintonia kannattavien demokraattien, Bernie Sandersin ja Marco Rubion tilaisuuksia, kirjaan mahtuu suuri määrä amerikkalaisuutta eritteleviä aiheita.

Hän kavahtaa ehdottomuutta ja omahyväisyyttä, jonka hän tunnistaa nuorissa ”takkutukkaisissa Bernie-aktivisteissa”. Ehdottomuus ei varsinkaan politiikassa johda hyvään. Vuodet hiovat ihmisestä täydellisyydentavoittelun. Siksi hän sympatisoi äitinsä ikäistä, kokemuksen koulimaa Hillary Clintonia, itsestään selvänä pitämäänsä voittajaa.

Mutta kuin vahingossa hän tulee avanneeksi näkyviin yhden Trumpin kannatuksen kasvupohjista. Näin hän kuvaa näkemäänsä Länsi-Virginiaa:

”Koko infastruktuuri on rappiolla. Sillat näyttävät ruosteisilta, kaikki pääväyliä pienemmät tiet olivat kipeästi päällystyksen tarpeessa… Koko maisema oli kuin symboli sille amerikkalaiselle alamäelle, josta lehdissä ja televisiossa jatkuvasti puhuttiin…
Vaikka olin jo jonkin verran nähnyt Amerikkaa, yhtä köyhässä kolkassa en ollut käynyt koskaan aiemmin… Sekalaista aikuisväestöä harhaili kaupungilla… Lapset olivat ylipainoisia ja huonosti puettuja.”

East Liverpoolin asukkaille töitä riitti läheisissä teräs- ja keramiikkatehtaissa, kunnes
tehtaat yksi kerrallaan lopettivat toimintansa. Alabama näyttää yhtä lohduttomalta:

”Alabamalaisen pikkutien varrella on sellaista kuin siellä kuvittelisikin olevan. Rähjäisiä taloja ja sotkuisia pihamaita, yksittäisiä asuntovaunuja ja -autoja välillä pensaiden suojissa ja välillä niiden rykelmiä metsäkaistaleiden välissä avautuvilla niityillä; näissä tilapäisentuntuisissa asumuksissa ihmisiä, jotka Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on unohtanut vuosikymmeniksi ja jotka nyt ovat nousseet kapinaan.”

Itkonen kuvaa autoteollisuuskaupungin Detroitin kadonnutta menneisyyttä kävellessään vain parin sadan metrin päässä yliopistokortteleiden ”rauhoittavasta normaaliudesta”.
”Liikkeet on suljettu vuosia sitten, tiiliseiniin maalatuista tyylikkäistä mainoksista näkyy hylätyissä rakennuksissa harjoitetun kaupan ala: yhdessä myytiin ennen levyjä, toisessa kirjoja. Enää ei myydä mitään. Näillä kaduilla kulkevat vain narkomaanit ja muut toivonsa menettäneet.”

Mikään ei ole ikuista ja pysyvää. Millainen on Piilaakso 50 vuoden kuluttua, Juha Itkonen tulee miettineeksi.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta Yhdysvallat on kokenut Barack Obaman kaudella kansantalouden mittavan nousun.  Amerikalla pyyhkii hyvin.

Itkonen käyttäytyy uusissa kaupungeissa turistin tavoin. Memphisissä hän tutustuu kansalaisoikeustaistelun historiaan Martin Luther Kingin museossa ja Elvis-museossa rockin kuninkaaseen, jonka palvontaa vastaan oli kapinoinut nuoruudessaan. Chicago Institute of Arts`ssa hän löytää ilmavaa taidetta ja Henri Millerin kirjastossa muistaa, miten Milleriä masensi ”kaikkea amerikkalaista inhimillistä toimintaa ohjaava utilitaristisen voitontavoittelun logiikka”, missä ihmiset ovat vaihtaneet arvoistaan suurimman, vapauden, tavaroihin.

Hän näkee vain rajatuilla alueilla sallittujen uhkapelien levittäytyneen rakennemuutoksen raiskaamiin kaupunkeihin. Hän kirjoittaa amerikkalaisista kuplista, joiden symboliksi hän nostaa  vierailukohteensa Woodstockin:
”Tasku, taas kerran, kupla, ehkä missään muualla kuin Amerikassa kuplia ei ole yhtä paljon eivätkä ne ole yhtä täydellisiä, samalla tavalla vuosikymmenten läpitunkemattomiksi vahvistamia niin kuin tämäkin pieni idylli.”

Kuplat ovat sosiologisesti nyky-Yhdysvaltain merkittävin selittäjä, väestönosien eriytyneet, toisiaan kohtaamattomat maailmat, kyvyttömyys kompromisseihin ja ”niiden muiden” ymmärtämiseen. Kansa on jakautunut Trumpin kampanjan ja voiton seurauksena kahtia ja sen kahtiajaon Juha Itkonen löysi Washingtonissa seuratessaan uuden presidentin virkaanastujaisia sekä nähtyään amerikkalaisten naisten rauhanomaisen protestimarssin seuraavana päivänä.

Presidentti Franklin D. Roosefelt varoitti pelon valtaanpääsystä ja vaarallisuudesta. Sen Itkonen muistaa Valkoisen talon edustan puistossa Trumpin kannattajien keskellä seisoessaan. Pelko uhriuttaa ja synnyttää viholliskuvia.  Hän näkee kiukkuisia ja katkeria ihmisiä:

Näiden pitäisi olla voitonjuhlat, ihmisten pitäisi syleillä toisiaan, laulaa iloisia lauluja, tanssia silkasta riemusta, mutta mitään sentapaistakaan ei tapahdu, punalakit seistä jurottavat kädet puuskassa videoscreenien edessä odottaen seremonian alkua ja sankarinsa ilmestymistä. Siellä täällä on äänekkäämpiä kannattajia, yksittäisiä mesoajia, jotka keräävät ympärilleen puistossa pyöriviä toimittajia ja kuvausryhmiä, mutta kukaan heistä ei julista iloa, vaan korkeintaan vahingoniloa, tulikivenkatkuista katkeruutta. Yksi messuaa Trumpin palauttavan Yhdysvallat takaisin kristilliselle tielle. Toinen uhoaa Obaman ajan nöyristelyn loppuvan ja maailman saavan jälleen nähdä Amerikan sotilaallisen mahdin.

Minun Amerikkani -teoksessa on paljon hienoja tiivistyksiä. Yksi niistä on syvä tuohtumus tai oikeastaan vastasaarna, jonka Juha Itkonen kirjoittaa kuunneltuaan kirkossa sinänsä kelpo jumalanpalvelusaarnan. Purkaus on tutustumisen arvoinen (sivu 184).

Itkonen puuttuu luonnon raiskaamiseen, jota Trump ei tunnusta tai näe:
”Luonnonvarojen silmitön välinpitämätön tuhlaus on tuskin missään yhtä ilmeistä kuin Yhdysvalloissa, eikä puoli Amerikkaa edes tunnusta koko asiaa. Ilmastonmuutosta ei ole. Luonnonvarat ovat loppumattomat. Ihminen ensin!”

Donald Trumpin persoonaa ja vaalikampanjaa on analysoitu julkisuudessa valtavasti eikä Juha Itkosen kiukkuinen analyysi sen sisällöstä suuresti eroa. Se on silti tulenkivenkatkuisuudessaan osuvaa.

Nautin kirjassa erityisesti niistä tuokioista, joissa kirjailijan villi fantasia alkaa laukata hänen kohdatessaan itselleen vieraita amerikkalaisia. Hän luo ihmisille kuvitteellisen elämän ja historian kirjailijan oikeudella.

Juha Itkonen selostaa muutaman sivun mitassa viime vuonna ilmestynyttä J.D. Vancen teosta Hillbilly Elegy.  Amerikan työväenluokan ahdinkoa analysoiva teos on ollut ilmestymisestään lähtien Yhdysvaltain bestseller-listoille. Toivon, että tämä Yhdysvalloissa kansalliseksi keskustelunaiheeksi noussut kirja löytää tiensä Suomeen – myös suomennettuna.

Lopuksi löytämäni pieni lievennys Juha Itkosen Amerikka-faniudessa. Itkonen tunnistaa itsessään pohjoismaisuuden ja yhteiseurooppalaisuuden.
”Olen kiitollinen siitä, että aivoissani on myös jotain jollain tapaa yksityisempää ja intiimimpää kuin puolen maailman jakamat amerikkalaiset muistijäljet.”

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2017, 349 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1964−1983

Pekka Tarkan Saarikoski-elämänkerran II osa on 700-sivuinen, hurmaava järkäle, jota pystyn jutussani vain raapaisemaan.

Ruotsin runoudessa yleistyi 1960-luvun puolivälissä uusi suunta, uusyksinkertaisuus. Se lähensi runoutta proosaan. Suunnan virikkeet näkyvät myös Pentti Saarikosken kokoelmassa Kuljen missä kuljen (1965). Saarikoski hyökkäsi nyt ennen niin puolustamaansa sosialistista realismia vastaan pitäen sitä taiteen ja yhteiskunnan edistymiselle turmiollisena ”stalinismin rinnakkaisilmiönä” ja ”terrorisoituna kirjallisuutena”. Hänen mielestään se esitti yhteiskunnan sellaisena kuin sen pitäisi olla, ei sellaisena, kuin se oli.

Tärkeintä oli kansanomaisuus ja yhteys lukijaan.
Minä kirjoitan ihmisille, joiden haluan ymmärtävän ajatuksiani ja ongelmiani”, kertoi aiemmin kollaasitekniikkaa harrastanut runoilija kuulijoilleen.

Hänen mielestään runous puolustaa tai vastustaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää tai pyrkii kuvaamaan ilmiöitä kantaa ottamatta. Eniten hän itse sanoi pitävänsä runoudesta, joka ei ottanut kantaa. Koska hänen mielestään Suomessa ei ollut yhtään kelvollista kapitalismia puolustavaa runoilijaa, hän päätteli järjestelmän olevan vaihtumassa toiseksi.

Puhdasoppisesta poliittiseksi uusetsijäksi

Saarikoski oli Suomen kommunistisen puolueen lemmikki muutaman 1960-luvun alkuvuoden ajan, tässä poseerausta Kulttuuritalon edustalla. Otavan arkisto, Kirjan kuvitusta.

Mitä tapahtuu todella? -kokoelman (1962) yritys dialektiseen poliittiseen runoon oli ohitettu”, Pekka Tarkka toteaa elämänkerrassa.

Reaalisosialismissaan Saarikoski horjahteli. Yhtäältä hänen mielestään differentoitunut suomalainen yhteiskunta ”suorastaan vaati useampien puolueiden olemassaoloa, erilaisten mielipidesuuntien järjestymistä vaikuttaviksi ryhmiksi”. Pian kuitenkin hänen mielestään ”oikeiston kanssa ei pidä ryhtyä paistamaan särkeä”. Oikeistolla hän tarkoitti SDP:tä.  Poliittisen kaupankäynnin sijasta hän vaati taistelua, koska lähellä oli sosialismiin siirtymisen hetki.

Samalla hän kuitenkin jo epäili Neuvostoliiton mahdollisuuksia. Uudeksi ajatusten innoittajaksi nousi Herbert Marcuse, jonka mukaan kehittynyt teollisuusyhteiskunta pystyy imemään ja sulattamaan itseensä intellektuellien protestit, Saarikosken mielestä myös kesyttämään työväenluokan.

Pekka Tarkan Pentti Saarikoski, vuodet 1964−1983 on runoilijan etsinnän ja älyllisen pohdinnan ohessa myös kertomus runoruhtinaan joutsenlaulusta. Runoilija vaipui 1965 masennukseen, koki poliittisen väsähtämisen ja palasi antiikkiin, Odysseuksen pariin.

Mutta julkisuus oli aina ja yhä läsnä:
”Minä olen kaiken aikaa näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi.”

Saarikoski tapasi DDR:n johtavan runoilijan Sarah Kirschin Romaniassa vuonna 1966. Suhteesta tuli tärkeä.  Otavaan arkisto, kirjan kuvitusta.

Avioliiton Marjatta Melan kanssa loppuessa Pentti Saarikosken itsetuntoa nosti vakava suhde Itä-Saksan johtavaan runoilijaan Sarah Kirschiin.  Saarikoski haaveili enemmästä, mutta tunnusti lopulta kyvyttömyytensä.

Aikalaisten mukaan Pentti Saarikoski oli ”fyysisesti kuopattavassa kunnossa”, kulki selkä köyryssä, naama irveessä ja turvoksissa. Hän, kolmekymppinen, näytti mieheltä, jolla on suora tie hautaan. 1967 Saarikoski meni naimisiin Tuula Setälän kanssa. Saarikoski kävi lukuisia kertoja juoppohulluuden portilla ja söi rakastuneen Tuula-vaimon annostelemia rauhoittavia lääkkeitä.

Kansan Uutisten kulttuuritoimittajana, myöhemmin Tuulaliina Variksena tuntemamme kirjailija teki Tarkan mukaan Saarikoskesta miehen, vaikka on julkisuudessa kuvannut rooliaan aviovaimona lapsenhoitajaksi. Suhde oli alussa, mutta ilmeisesti vain alussa, seksuaalisesti hyvä.  Pari asui Keravalla.

Tuulaliina ja Pentti suutelevat Ursinin kallioilla 1968. Kuva: Tuulaliina Varis, Kirjan kuvitusta.

Marxilaisuudesta vieraantunut Saarikoski ihaili Kiinaa ja Mao Che Tungia ja kaipasi Suomeenkin maolaisliittoa.  Silti niinkin myöhään kuin Tšekkoslovakian miehitysvuoden 1968 keväällä, oman vasemmistolaisuutensa hiipuvilla hiilloksilla Saarikoski liittyi kommunistiseen puolueeseen.  Kun tankit elokuussa vyöryivät Prahaan, hän ryntäsi Kansankulttuurin kulttuuritoimittaja Marja Lallon kaulaan: ”Itketään yhdessä!”

Poliittisesti passivoitunut mies kiinnostui uudelleen kristinuskosta.  Hän perehtyi 1900-luvun teologisiin virtauksiin. Elämään tulivat myös luonnon ja maaseudun kaipuu, joka voimistui hänessä viimeisinä elinvuosina.

Saarikoski kiinnostui ajan hengen mukaisesti Kiinan ohessa Kuubasta, kolmannen maailman vapautusliikkeistä ja ylioppilaiden kapinaliikkeistä. Tarkan mukaan häntä oikeastaan riivasi samantapainen vallankumoushuuma kuin SKP:n luokkakantaisia stalinisteja, mutta hän valitsi toisin ja alkoi perehtyä revisionistien historiaan lukemalla tilaamaansa läntisten politiikantutkijain teosta Revisionism.  Viimeisinä elinvuosinaan hän vei revisionisminsa pidemmälle lähtemällä Mauno Koiviston valitsijamieheksi ja sai siitä äärivasemmiston tiukan paheksunnan.

Minulle hämmästyttävintä koko elämänkertasarjan mitassa oli se, etteivät kansainväliset ihmisoikeudet tuntuneet kiinnostaneen vasemmistolaista Saarikoskea koskaan puupennin vertaa.  Liioin hän ei ollut pasifisti, vaikka oli häärinyt SKP-kautenaan Rauhanpuolustajissa. Pekka Tarkan mukaan häntä kiinnosti sosiaalisen tarkoituksenmukaisuuden etiikka, koska se vapautti yksilöllisestä vastuusta.

Vasemmistolainen 1950-luvun kulttuurieliitti olikin pitänyt runoruhtinaan varsin lyhyttä vasemmistolaista aktiivikautta opportunistisena SKP:n liehakointina. Pitkäaikainen ystävä Jorma Ojaharju sai hänkin lopulta tarpeekseen:
”Kun jätkä vain tuijottaa napaansa ja haluaa, että kaikki muutkin tuijottaisivat sen napaa.”

Uusi testamentti uusiksi

1970-luvun taitteessa Saarikoski käänsi Matteuksen evankeliumin, osin Hesperian sairaalassa. Sitä on pidetty kääntäjä Saarikosken pohjakosketuksena, missä hän vesitti keskeiset raamatulliset käsitteet ja korvasi ne virkavaltaisella uuskielellä. Niinpä syntinen muuttui ”epäonnistuneeksi”, tehdä parannus oli ”kääntää kelkkansa”, Paholaisesta tuli ”vihollinen” ja kiusaajasta ”kuulustelija”. Sielu muuttui ensin ”hengeksi”, sitten ”mielenrauhaksi, tahdoksi ja omaksi itseksi”. Kun vuoden 1938 käännöksessä Jeesus kehottaa rakastamaan Jumalaa ”kaikesta sydämestä ja kaikesta sielusta ja kaikesta mielestä”, Saarikosken käännös pyytää rakastamaan ”herraa jumalaasi joka solullasi”. Jumala esiintyy käännöksessä pienellä alkukirjaimella.

Paljon aivotyötä, mutta paljon myös rutiinikääntämistä rahan tarpeessa. Saarikoski oli tuottelias ja ahkera. Kirjoittaminen oli hänen happensa. Otavan arkisto/ Nikolai Naumoff. Kirjan kuvitusta.

Rahapulassa kituvan runoilijan käännöstahti oli tiukka, jälki sen mukainen. Saarikosken suomentaman J.P. Donleavyn Holtittoman miehen kelvottoman ja keskeneräisen käännöksen joutui Erkki Haglund saattamaan päätökseen ja kääntämään uudelleen. James Joycen Odysseiassa Saarikosken sanotaan menneen yli siitä missä aita on matalin ja oikaisseenkin. Samuel Bellowin Uhrin Saarikoski hutiloi niin, että seuraavat Bellow-käännökset Otava tilasi Eila Pennaselta.

Ruotsi löysi Saarikosken

Jos pitkään pidin elämänkerran II-osaa Saarikosken joutsenlauluna, huomasin myös olevani väärässä. Kahteen viimeiseen elinvuosikymmeneen sisältyy mahtavia nousuja ja voittoja. Yksi niistä tapahtui 1969: Ruotsin kirjallisuuspiirit löysivät Saarikosken. Hänestä tuli Ilmiö.  Ruotsissa ilmestyivät tuolloin runokokoelma Jag går var jag går sekä proosateos Brev till min hustru ja kirjailijasta ilmestyi mittava määrä suitsuttavia lehtiartikkeleita. Nuskrift vertasi häntä moniin amerikkalaisiin julkisuushahmoihin luonnehtimalla häntä ”omaelämänkerralliseksi ihmiseksi”.

Runoilija Valsängan tilan puutarhassa. ”Lapio on väsynyt.” Kuva: Jan Kaila. Kirjan kuvitusta.

Ruotsin kampanjan jälkinäytöksen tiedämme. Göteborgin yliopiston sosiologi Mia Berner kiinnitti huomionsa kirjakaupan ikkunassa Saarikosken kirjan Rannsaken kanteen vuonna 1974, osti sen, luki, humaltui ja lähti hakemaan runoilija Pentti Saarikoskea Ruotsiin, luokseen, ja myös sai hänet mukaansa. Elämänsä kahdeksan viimeistä vuotta Saarikoski asui idyllisellä Valsängin tilalla saaressa Göteborgin edustalla levollisissa maaseutumaisemissa.

Kausi Ruotsissa oli Saarikoskelle enimmältään hyvää aikaa, suorastaan laatuaikaa, sillä hänestä tulee Mia Bernerin elämäntyön keskeinen sisältö. Berner aloitti Saarikosken fyysisen kunnon kohotusprojektin terveellisillä ja säännöllisillä aterioilla, ulkoisen habituksen siistimisellä sekä vimmaisella julkisuuskampanjalla. Hän kirjoitti runoilijasta suuria lehtiartikkeleita ja kauppasi teoksia kustantajille kilpailuttaen kustantajia kylmäpäisesti. Berneristä tulee Saarikosken runojen ruotsintaja ja työtä he tekevät rinta rinnan, uutterana parina.

Runoilijan tärkein tuotos oli Tiarnia-trilogia, jossa ilmestyivät Tanssilattia vuorella (1977), Tanssiinkutsu (1980) ja Hämärän tanssit (1983). Ne ilmestyivät tuota pikaa myös ruotsiksi ja saivat hyvät arviot.  Hän oli mukana Bonniersin  Pohjoimaiden suurimpia runoilijoita -teoksessa ja hän teki 1970-luvulla rutiinilla romaanikäännöksiä. Myös Saarikosken matkapäiväkirjoista tuli menestystä, ennen  muuta kirjasta Aika Prahassa (1967). Päiväkirjat olivat hänelle ominta ilmaisumuotoa.

Odysseuksen innoittamana ja energiaa pursuen Saarikoski tarttui Homeroksen Iliakseen, jonka arvioi monivuotiseksi käännösprojektiksi. Aluksi hän edistyi hyvin innostuen Iliaksen taipuvasta rytmisyydestä.  Aika ja voimat eivät riittäneet. Työ jäi alkurunojen jälkeen kesken.

Mutta Mia Bernerin kunnianhimossa kasvoi nälkä syödessä. Hänen toteutumaton tavoitteensa oli Saarikosken Nobel-palkinto.  Aivan mahdoton se ei olisi ollut, sillä Saarikosken runoutta käännettiin ruotsin ja norjan lisäksi monille Euroopan kielille, muiden muassa ranskaksi ja englanniksi. Englanniksi kääntämistä ja runoilijan tunnettavuutta edisti Lontoossa asunut kollega, Anselmi Hollo.

Narkissos ei kestä kilpailijoita

Narkissos on Narkissos. Pentti Saarikoski kesti huonosti kilpailijoitaan, ja voittamattomaksi sellaiseksi hän koki Suomessa Paavo Haavikon vähätellen tämän historiallisten runojen ärtyisää konservatismia. Suomessa asuessaan hän oli vähättellyt nousevia runoilijoita Jarkko Lainetta, Tuomas Anhavaa ja Hannu Mäkelää:
Siistiä, kelvollista mutta turhanpäiväistä tekstiä”.
1970-luvun loppuvuosina hän osallistuu Ruotsin Författarförbundetin kokoukseen aistien ruotsalaiskollegoiden taholta ”pelon ja kunnioituksen liitupiirin”.
Ruotsalaiset kirjailijanrääpäleet jonottivat saadakseen jutella minun kanssani.”

Otava vastuullisena kaitsijana

Pentti Saarikosken elämänkerta tuo häkellyttävästi mieleen lukemani Frans Emil Sillanpään elämänkerran. Elämäntavoissa ja suhteessa kustantaja Otavaan on paljon yhteistä. Molemmat elivät rahan arvoa ymmärtämättä Otavan siivellä ja velka kasvoi mittavaksi. Nobelin palkintorahalla Otava kuittasi Sillanpään velat, mutta Saarikosken suhteen Paavo Haavikko, Saarikoskelle ”kapitalistisen kulttuurin pääpiru”, joutui tekemään kireän taloussuunnitelman.  Saarikoskelta piiskattiin käännöstöitä.

Otava oli perustanut jo varhain elatusaputilin, jonne se vuosien mittaan siirsi Saarikosken tuotosta riittävän määrän tämän asunnon kuukausivuokriin sekä alaikäisten lasten elatusapuihin.  Näin taattiin vaimoille vaadittava minimi.

Mia Berner on matriarkka, joka piti aviomiehensä raha-asiat taskussaan. Kaikki Saarikoskelle ohjautuneet palkkiot menivät Mian pankkitilille ja hän antoi runoilijan tupakkaan ja viiniin sen, minkä katsoi asialliseksi. Hän oli rikkaasta suvusta ja Pentti Saarikosken mukaan eli kaikilla ulkomaanmatkoilla leveästi ylläpitäen ruhtinaallista elintasoa.  Hän oli kaunis, ylpeä, älykäs ja määrätietoinen nainen.

Raha-asioissa Mia Berner osoittautui haukaksi, joka kiristi Otavaa välirikon rajalle vaatimuslistoineen.  Taloudellisen vararikon partaalla oleva Otava hoiti tilanteen diplomaattisesti pariskunnan kanssa käymässään neuvottelussa. Sopu syntyi, eikä Mia Berner ollut mielestään ”koskaan missään kustantamossa nähnyt näin hienoa palvelua”.

Mia Berner ja habitukseltaan muuttunut runokuningas. Kuva: Jan Kaila, Kirjan kuvitusta.

Selvä samuus Sillanpäähän toteutui myös Saarikosken ulkoisen habituksen muutoksena elämän ehtoolla. Myös Saarikoski antoi kasvojen ympäryskarvojen kasvaa villinä, viskasi pyöreän kalotin päähänsä ja muuttui ulkoisesti menninkäiseksi.  Hänestä ei ollut enää nousevan nuorison idoliksi.

Pentti Saarikoski kaipasi viimeisenä kolmena elinvuotenaan takaisin Suomeen, mutta tiesi, ettei kykenisi järjestämään elämäänsä uusiksi omin voimin. Monen vuoden hyvä ja hedelmällinen avioliitto oli muuttunut raastavaksi. Mia Berneriä elämänkerta kuvaa Saarikosken elämän loppuvuosina väkivaltaiseksi raivottareksi ja yhteistä elämää jaetuksi kärsimykseksi. Mia totesi Saarikosken elämänsä pahimmaksi erehdykseksi, olihan hän jättänyt tämän vuoksi myös yliopistouransa.
”Sormen jäätyä vaimon paiskaaman oven väliin Saarikoski laskeskeli, että Mia oli aiheuttanut hänelle enemmän fyysisiä vammoja kuin kaikki aikaisemmat vaimot yhteensä.”

Mia Bernerille Saarikoski oli ”rajatapaus, joka tasapainoili veitsen terällä jakomielisyyden ja sopeutumisen välillä ja jota läheiset hoivasivat, jotta hän saisi häiriintymättä pysytellä oman logiikkansa pesässä”.

Saarikoski menehtyi Suomi-vierailullaan Pohjois-Karjalan keskussairaalassa 24.8.1983. Etukäteissuunnitelmaa kuoleman varalle ei ollut, mutta ratkaisu löytyi sovussa. Runoilija haudattiin ortodoksisen käytännön mukaan kolmen päivän sisällä Uuden Valamon kalmistoon Heinävedelle.

Historian kummallisuuksiin kuuluu se, että hautajaiskulkueen matkatessa kalmistoon Valamon luostarissa oli samanaikaisesti koolla lukuisia Saarikosken henkilökohtaisesti tunteneita kulttuurihenkilöitä heidän vielä apahtumahetkellä tietämättä, että hautaan saatettava henkilö on heidän kollegansa ja monen heistä ystävä. Tämän sattuman kuulin silloin tuoreeltaan taiteilijatapaamisen järjestäjätaholta.

Runoruhtinas, Benedictus (siunattu), oli päässyt kotiin.

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1964−1983. Otava 2003, hakemistoineen ja liitteineen 708 sivua.

Katso teosluettelo: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Saarikoski

 

 

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1937−1963

Elävästi kirjoitetussa, asiantuntevassa elämänkerrassa on lumovoimaa, etenkin jos sitä on myös kuvauksen kohteessa.

Pentti Saarikoski syntyi 80 vuotta sitten porvarilliseen perheeseen Karjalan Kannaksella vuonna 1937 ja kuoli vain hieman alle 46-vuotiaana Joensuussa 1983. Hänen tuotantonsa niin runoilijana kuin kääntäjänä on häkellyttävän laaja. Mies tunnettaneen kuitenkin paremmin elämästään kuin tuotannostaan. Monipolvisine ja värikylläisine elämänvaiheineen hän oli legenda jo eläessään.

Pekka Tarkka, monipuolinen ja teräväkynäinen kulttuurijournalisti, kirjallisuudentutkija ja kriitikko kirjoitti Pentti Saarikosken 26 vuoden ikään yltävän elämänkerran. Massiivinen teos sai jatko-osan pari vuosikymmentä Saarikosken kuoleman jälkeen. Tämä yhteensä yli 1300-sivuinen elämänkerta oli minulle mitä kiehtovinta, innostavinta ja hienointa luettavaa.

I-osa oli odottanut kirjahyllyssäni ilmestymisvuodesta alkaen. Vasta nyt sen luin. Ja jatkoksi oli pakko lukea myös osa II.  Tässä jutussani teen poimintoja I-osasta.

Tarkka kertoo Saarikosken uskoneen hänet ja vain hänet elämänkertansa kirjoittajaksi.  Valinta on mitä osuvin, sillä Tarkka valtavaa lähdeaineistoa käyttäen tekee tutkijana tinkimätöntä kirjallisuustiedettä. Hän pystyy lukeneena ja poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen, etenkin antiikin filosofian omaavana ja läntistä runoutta tuntevana kirjallisuuskriitikkona pureutumaan Saarikosken tuotannossa runojen sisältöihin, rakenteisiin ja laatuun, kuin myös tekemään omintakeisia ja perusteltuja tulkintoja.  Vain hieman vanhempana Pekka Tarkka edusti myös samaa sukupolvea Saarikosken kanssa.

Alkoholi ja valtaistuin kuvaavat Pentti Saarikosken elämänasennetta ja omakuvaa. Tässä kuningas valtaistuimellaan. Kuva: Max Petrelius. Kirjan kuvitusta.

Henkilökuvauksessa Tarkka on pistämätön. Tosin siinä hänen tarvitsee kertoa Saarikosken tekemiset ja tekemättä jättämiset, jotka kaikki puhuvat puolestaan.  Tarkka on kuitenkin haastatellut eri vaiheissa suurta joukkoa lähipiiriläisiä. Tarkka kaihtaa kaunistelemista tai mustaamista, mutta osaa olla ironisen pisteliäs ja satiirinen. Huumori analyyttisyyden rinnalla tekee luettavasta nautinnollisen.

Elämänkerta etsii historiallisesti kestävää kuvaa kohteestaan ja uskoakseni on sen myös löytänyt.

Mutta päästänpä ääneen Pekka Tarkan siinä, miten hän luonnehtii nuorta Narkissosta Pentti Saarikoskea:

Saarikoski oli 16-vuotiaana ylioppilaana suurten lupausten nuorukainen, perheen lemmikki, jota palvottiin ja jolle oli järjestetty hyvät olosuhteet poikkeuksellisten lahjojen kehittämiseen. Hän oli älykkään toveripiirin [luokkatoverit ja pitkäaikaiset ystävät Matti Klinge ja Anto Leikola] täysivaltainen ja kunnioitettu jäsen. Hän tunsi sosiaaliset taitonsa ja tiesi viehätysvoimansa: ”Olen kuin magneettisin voimin varustettu, kokoan ympärilleni ja sidon itseeni ihmisiä.” Tähän liittyi kyky herättää pelkoa; hänen mieliroolejaan oli torjuva, halveksiva demoni. Lähimmäistensä käsittelyä Saarikoski nimitti ”yli-ihmisen” elämäksi. Hän halusi tietää hyvästä ja pahasta kaiken mitä ihminen voi. ”Minun tehtäväni on ikaros-siivin lentää yli merten ja tuhoutua auringon hehkuun.”
Loistava nuorukainen oli kulissi, jonka takana velloi lohduton elämänpelko. Päiväkirja kertoo, että ihmisiä vanginnut näyttelijä lysähti heti esityksen jälkeen kokoon kuin sätkynukke, jonka narut on katkottu. Hän vapisi yksinäisyytensä ja kuoleman edessä. Hänen perimmäisen ajatuksensa mukaan suurinta ja kauneinta ihmisen elämässä ovat onnettomuus, hätä ja ahdistus.

Luokkakaverit ja älyköt Anto Leikola, Matti Klinge ja Pentti Saarikoski olivat vuosia hyviä ystäviä. Kuva on vaellukselta Keuruulta. Leikolan ja Klingen hakeutuminen yliopistouralle ja Saarikosken riehakas käytös erkaannuttivat kaverukset. Kuva: Marja Itkonen-Kaila. Kirjan kuvitusta.

Saarikosken elämä koostuu lukuisista toisistaan poikkeavista vaiheista. On lapsuus Kannaksella, sota ja evakkotaival, perheen asettuminen Helsinkiin, kouluvuodet, joissa isä pistää pojan harppomaan peräti kaksi vuosiluokkaa yli. Hän käy kouluaan itseään vanhempien kavereiden keskellä. Lapsen kehitysvaiheissa vuodenkin ikäero on merkittävä. Minkä jäljen saattoi jättää ylilahjakkaaseen, neron piirteitä omaavaan lapseen, josta tiedämme myöhemmin, ettei hänestä koskaan kypsynyt todella aikuista?  Hän halusi jäädä lapseksi, ja jäi.

Lapsuudessa tulevat partioliike, retkeily ja luonto sekä tulostavoitteinen urheilu. Partio johti kristillisyyteen, nuoren Saarikosken keskeiseen rakennusvaiheeseen aikuistumiseen saakka. Hän tunsi virret ja Raamattunsa.

Älyllisiä oppi-isiä etsimässä

Nuori aviomies Haagassa Kylänevantien Asunnossa. Kuva: Eero Troberg, Otavan arkisto. Kirjan kuvitusta.

Tärkein Saarikosken rakennusaine oli valtavan ahnas lukeneisuus. Yliopistokautena hän löysi antiikin suuret ajattelijat Aristoteleen, Platonin ja Sokrateen sekä 1900-luvun suuret filosofit, Schopenhauerin ja Kierkegaardin. Kaikkien heidän ajattelu toimi viiltävinä kyntöauroina Saarikosken vastaanottavilla mielenvainioilla ja vaikutti halki elämän hänen runoudessaan ja käännöksissään.

Jeesus oli keskeinen henkilö Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriassa, jota Saarikoski luki ahnaasti Matti Klingen ehdotuksesta.  Friedellin rinnalle ajatusmaailman muokkaajaksi nousi myös toinen kristitty Arnold Toynbee, kun hänen teoksensa Historia uudessa valossa oli ilmestynyt suomeksi vuonna 1951. Jeesus säilyi Saarikosken suurena ihanteena, mutta 1950-luvun lopulla Jeesuksen syrjäytti Sokrates. Saarikoski vertasi itseään Jeesukseen, joka ”kulutti itsensä loppuun valaistakseen maailman”. Kristinuskoa hän arvosti vielä pitkään siksi, että se oli avoin monille tulkinnoille eikä vaatinut yhtä totuutta.

Idän ja lännen välisen kylmän sodan alettua ja kristinuskon tulevaisuuden näyttäessä huonolta Saarikoski alkoi miettiä kommunismin mahdollisuuksia. Marxilaisuuteen kääntymisen aika oli tuleva kuitenkin vasta 1960-luvun alussa, jolloin hän oli jo vakiinnuttanut itsensä tunnettuna runoilijana.

Merkittävistä oppi-isistä on syytä mainita ainakin Hipponaks, Vähä-Aasiassa vuonna 540 eaa syntynyt irvileuka, jota pidetään herjarunouden varsinaisena mestarina. Saarikosken kolmas runokirja sai nimekseen Runot ja Hipponaksin runot (1959). Häneltä Saarikoski omaksui runoilleen tyypillisen fragmentaarisuuden. Sirpaleisuus kertoo ihmisjärjen katoavaisuudesta, siksi aukkoja on enemmän kuin jatkuvuutta. Runon ei tule olla kertomus.

Ne naiset, ne naiset

Pieni perhe. Tuula Unkari odottaa esikoistaan ja pari asuu pienesti Haagassa. Kuva: Eero Troberg, Otavan arkisto, Kirjan kuvitusta.

Nuoruuden kristilliset yhteydet olivat tuoneet Saarikosken elämään naiset ja rakastumiset, tarkemmin Tuula Unkarin, josta tuli vuosia tutustumista myöhemmin vuonna 1958 Saarikosken ensimmäinen vaimo ja hänen ensimmäisten lastensa äiti. Avioliitosta tuli yhtä surkuhupaisa, kuten liitoista myöhempien puolisoidenkin kanssa. Kirjoittamiselle ja itselleen omistautunut Pentti Saarikoski heittäytyi kulloisenkin vaimonsa ja kustantajansa Otavan holhottavaksi kuin iso lapsi. Rahaa ei koskaan ollut ja jos oli, runoilija kulutti sen ravintoloissa tai viinakaupassa.

Juominen alkoi kuitenkin varsin myöhään, runoilijan ollessa täysi-ikäinen, mutta muuttui vuosien mittaan sitäkin pidikkeettömämmäksi. Kahvilat vaihtuivat kapakoiksi ja koti alkoi täyttyä tyhjistä pulloista. Aviopuolisot joivat paljon myös yhdessä.

Nuorta Pentti Saarikoskea kiehtoi synti, mutta se pysyi pitkään teoreettisena. Synnintunto kohdistui naiseen, jota hän eroottisena olentona pelkäsi ja koki vanharaamatullisesti viettelijänä pahaan, hämähäkkinä joka pyydystää miehen verkkoonsa. Saarikosken kauniit lapsenkasvot, solakka olemus sekä karismaattisuus saivat naiset parveilemaan hänen ympärillään ja hän oli myös itse herkkä rakastumaan. Silti seksuaaliset kokemukset puuttuivat häneltä hyvin pitkään, eikä hänestä koskaan lukuisista pitkistä naissuhteista huolimatta tullut eroottista hurjastelijaa, pikemminkin päinvastoin.

Murrosiän vuosina Pentti Saarikoski tunnisti seksuaalisen horjuvuutensa, ja Tuula Unkarin arvion mukaan Pentti olisikin ilman häntä päätynyt homoseksuaaliksi. Homoseksuaalinen kokeilu jäi kuitenkin yhteen kertaan.

Saarikosken naiset olivat kaikki vahvoja ja itsenäisiä ja Saarikoski tarvitsi heitä arjen ylläpitäjinä, hänen raha-asioittensa hoitajina ja keskustelukumppaneina. ”Neron ylpeys on bunkkeri, jonka suojassa vapisi arka poika”, Tarkka muistuttaa nojaten johtopäätöksessään Saarikosken omaan päiväkirjaan.

Uusi naissuhde astui elämään, kun avioliitto korisi henkihieverissä. Tuulan jälkeen Saarikoski eli avoliitossa Leena Larjangon kanssa. Pari sai pojan, Saskan. Leenan hän hylkäsi yhteisellä matkalla Lontoossa jättäen tämän sinne rahatta ja häipyen itse. Seuraavan naisensa Marjatta Meran kanssa Saarikoski meni vihille. Hänen jälkeensä tulivat vielä toimittaja Tuula Eerola, nykyisin kirjailija Tuulaliina Varis, sekä ruotsalainen sosiologi Mia Berner.

Kaikki avioliitot noudattivat samaa kaavaa: ensin rakastuneiden yhteiselämää, töitä, juopottelua ja sosiaalista kanssakäymistä, vaimo huolehti Saarikosken puhtaudesta, ruuasta, taloudesta, lapsenhoidosta ja kodista muutaman vuoden ajan, alkoi saada tarpeekseen vallankin kun Pentti tuli usein retkiltään kotiin vieraan naisen kanssa. Riidat muuttuvat yhä rajummiksi. Vaimot olivat seksielämän niukkuuteen tyytymättömiä ja lopulta kumpikin halusi vapautusta. Vapautuksen toi uusi nainen, runoilijan pelastaja.

Runoilija rooleissaan

Saarikoski teki itsestään julkisen klovnin ja pellen. Tilausesiintyminen Varkaudessa päätyi fiaskoon vuonna 1963. Kuva: Lasse Lehtinen, Apu-lehden artikkeli. Kirjan kuvitusta.

Älykkö Saarikoski oli häirikkö, pelleilevä irvileuka, näyttelijä ja julkinen klovni, joka hauskutti tai käyttäytyi julkisissa tiloissa typerästi ja nolosti. Hän ärsytti, suututti ja rakensi mainettaan. Hän oli huomionkipeä narsisti. Hänen suuruudenhulluutensa ei tuntenut rajoja ja minäkuvasta tuntui välillä puuttuvan alkeellisinkin suhteellisuudentaju.

Hän arvosti yksilöä vain muiden johtajana ja sellaisena hän näki itsensä.

Silti hän ylsi välillä itseironiaan tai vajosi masennusta muistuttavaan apatiaan. Paheksuntaa herättävä ivallinen huutelija halusi nähdä ja näkyä, mutta myös vetäytyä yksinäisyyteen.

Kirjoittaminen oli Pentti Saarikosken happi. Hän teki raivoisan paljon töitä, kirjoitti runoja, hioi niitä, käänsi antiikin kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta ja toimi Ylioppilaslehden terävänä ja häijynä Nenä-kolumnistina. Hän ei kaihtanut pilkkaamasta muiden kirjailijoiden tuotantoa. Modernismin hän haastoi meluisasti 1960-luvun taitteessa.

Che Guevarasta tuli myös Saaarikosken idoli ja baskerista välillä tavaramerkki. II osan kuvitusta.

1960-luvun alussa Saarikoski kääntyi marxilais-leninismiin ja alkoi flirttailla SKP:n johdon kanssa. Hänen uudeksi raamatukseen muodostui Otto-Ville Kuusisen oppikirja Marxilais-leninismin perusteet, missä Kuusinen nosti materialismin varhaisiksi edustajiksi esisokraattiset filosofit, ennen muuta Herakleitoksen. Herakleitoksen mukaan vastavoimien taistelu on kaiken muutoksen perimmäinen tekijä.

Saarikosken tulinen ja intomielinen pyrky politiikan ytimeen kesti muutaman vuoden. Häneltä ilmestyi kiitetty ja marxilaiseksi luonnehdittu runokokoelma Mitä tapahtuu todella?  (1962), hän pyri Eduskuntaan kuitenkaan onnistumatta ja hän kirjoitti SKDL:n kulttuuripoliittisen ohjelman.

Alkoholi tuli Saarikosken elämään tupakkaa myöhemmin, liki aikuisena, mutta jäi sitten elämänikäiseksi seuralaiseksi. Kuva Hotelli Tornin baarista: Seppo Saves, Apu-lehti 1963. Kirjan kuvitusta.

Alkoholismi suisti kuitenkin nuorison poliittisen Tähden raiteiltaan. Hän alkoi saada epilepsiakohtauksia ja ajautui apatiaan. Välietappina oli Kupittaan mielisairaala ja diagnooseina kypsymätön persoonallisuus ja krooninen alkoholismi. Moniulotteinen Saarikoski kirjoitti päiväkirjaansa:
”Minulla ei ole vakituisia kasvoja. Minä en ole vakiintunut. Minulla on nukke, nukkeja sisäkkäin, monia, ja minä puran ja kokoan takaisin, vähän aikaa.”

Pentti Saarikoski oli työvireen saadessaan tuottelias ja aikaansaava, joskin käännöksiä on myöhemmin arvioitu huolimattomiksi. Henry Millerin Kravun kääntöpiirin suomennos nostatti epäsiveellisenä painotuotteena oikeusjutun ja kustantaja Gummerus tuomittiin hävittämään koko painos ja tuhoamaan painolaatat. Jonkinlaisen myrskyn nostatti myös Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa suomennos, sillä siinä Saarikoski loi katunuorison kielen, johon korkeakirjallisuudessa ei ollut totuttu.

Mutta kääntämistöistä tärkeimmät suuntautuivat antiikin runoilijoihin. Saarikoski käänsi James Joycen Odysseusta ja oli Tarkan elämänkerran I-osan loppuun mennessä edennyt siinä jo hyvin pitkälle. Dublinista tuli hänen Mekkansa.

Joycen jälkeen Saarikosken suuria suomennoksia oli  Homeroksen Odysseia (1973).  Harhaileva Odysseus alkoi vertautua levottomaan runoilijaan itseensä.  Odysseuksen päämäärä, Ithakan saari, oli lopultakin ”koskaan toteutumaton unelma, joka pakottaa purjehtijan matkaamaan elämän rannatonta merta”.  Ja Odysseuksen tavoin myös Saarikoski oli ”viisas, mutta moraaliton pälkäästä pääsijä, helpoimman tien kulkija”.

Tunnustan nöyryyteni Pekka Tarkan hienon Pentti Saarikoski -elämänkerran I osan edessä.  Poimimani on hyvin vajaa ja osin myös sattumanvarainen. Liian paljon tärkeää ja mielenkiintoista jää tässä mainitsematta, vaikka esiin noston ansaitsisikin.  Siispä yllytän kirjan kimppuun. Kunnioitukseni urakan tehneelle Tarkalle!

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1937−1963, Otava 1996, hakemistoineen ja lähteineen 620 sivua.

Osa II on käsittelyssäni seuraavassa blogissani.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Taisteluni-sarjan Neljäs kirja on yhtä rakastettava kuin aiemmin lukemani kolme osaa. Mutta milloin löytäisin aikaa lukea hyllyssä odottavat viidennen ja mammuttimaisen kuudennen osan?

Näytän etenevän Taisteluni-sarjassa kirja ja vuosi -tahdissa.  Ei kiirettä, kirjojen henki ei ajan vierinnässä katoa. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjoista ei kenties puhuta enää, mutta sarja on kestävää, kovaa kaunokirjallisuuden ydintä ja se jää klassikoksi terävänä ja itseä säästelemättömänä ihmis- ja ajankuvauksena.

Neljäs kirja kertoo aikuistumisesta, elämisen ja erehdysten menetelmällä. Lukiosta juuri valmistuneen 18-vuotiaan Karl Oven on pärjättävä omien tienestiensä varassa. Isältä ei heru enää elatusapua eikä äidin palkka riitä.  Etelänorjalainen nuorukainen saapuu sijaisopettajan töihin Pohjois-Norjaan Håfjordin taajamaan, missä ihmiset edustavat vallan muuta maailmaa, mihin Karl Ove on tottunut.

Hän haluaa tienata omaa rahaa. Mutta ennen muuta hän haluaa kirjailijaksi. Vuoden tavoitteena on esikoiskirja, novellikokoelma. Siinä tarkoituksessa hän raahaa isänsä hylkäämän vanhan kirjoituskoneen mukanaan.

Hänellä ei ole enää paikkaa, mihin palata. Äiti on myynyt kotitalon ja muuttanut pois. Uudelleen naimisiin mennyt isä asuu nuoren Unne-vaimonsa kanssa kauempana Pohjois-Norjassa ja isoveli Bergenissä.

Poliittisesti Karl Ove on vasemmalla ja asenteiltaan lähes anarkisti. Hän halveksii kristinuskoa, rakastaa menomestoja ja diskoja.
”Enkä halunnut tehdä siellä muuta kuin kännätä ja sekoilla etsiessäni tyttöjä, joita voisin panna, tai ainakin edes kähmiä… Avasin elämässäni uuden alaosaston. Se oli nimeltään känni ja pano, ja se sijaitsi tiedon ja vilpittömyyden vieressä”, hän kuvaa lähimenneisyyttään tai silloisia odotuksiaan.

Hän on aloittanut tupakoinnin 16-vuotiaana ja on nykyisin ketjupolttaja. Juominen on muuttunut tiheäksi ja vankasti humalahakuiseksi ja siinä hänelle riittää houkuttimia niukkoja ajanviettovaihtoehtoja tarjoavassa kalastustaajamassa. Väki on hyvin seurallista, suorastaan seuraan tunkevaa, eikä erilaisista alkoholijuomista tule puutetta. Karl Oven alkoholinkulutus on fenomenaalista, niin myös hänen aikaansaamansa nolot loput.

Humalassa hän on onnellinen. Hän nauraa ja puhuu paljon, hän tanssii ja laulaa, ja hän hakee naisia. Ei hänen tarvitse hakea, heitä hakeutuu seuraan. Hän selvästikin karismaattisena ja erilaisena miestyyppinä kerää nuoria naisia kuin hunaja mehiläisiä. Niin ainakin lukijasta tuntuu. Mutta häpeän syövereissä hän näkee itsensä toisin:

”Olin olevinani nuori opettaja, joka piti hyvää huolta heidän lapsistaan ja jonka he näkivät matkalla postiin tai kauppaan. Todellisuudessa oli sammaltava iloinen idiootti joka kuolasi yöllä kaikkien tyttöjen perään ja olisi katkaissut sekä oikean että vasemman kätensä jos joku olisi lähtenyt hänen mukaansa, mutta kukaan ei lähtenyt, ei tietenkään, hänhän oli sammaltava ja kuolaava idiootti.”

Miesten kesken vaihdetaan tietoja nais- ja yhdyntämääristä. Sellaisia hänellä ei ole, mutta sitä ei voi paljastaa.  Siksi hän valehtelee. Hän on kävelevä Eroottinen Ongelma, joka laukeaa pelkästä ajatuksesta tai naisen hipelöinnistä. Ei ole tavatonta, että hän herää aamuisin kalsarit siemennesteestä tahmeina, nähtyään vain unen. Kykenemättömyyden varjona on Salattu Häpeä.  Ongelmasta tulee neuroosimainen. Hän on sentään ikänsä puolesta aikuinen.

Hän luettaa aikaansaamiaan novelleja sukulaisillaan ja ystävillään ja kerjää palautetta. Jossakin vaiheessa hänelle paljastuu, että suopeita arvioita antaneetkin pitävät niitä harrastajakirjoittajan aikaansaannoksina ja julkaisukynnys on vielä tavoittamattomissa. Hän sisuuntuu: Hän aikoo vielä tulla Suureksi Kirjailijaksi. Hän näyttäisi.

Neljännessä kirjassa Knausgård on vasta 18-vuotias. En kykene nuorentamaan mielessäni näitä kasvoja teini-ikään.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja kertoo itse asiassa pidemmästä ajanjaksosta, taannehtivasti myös kolmesta aiemmasta vuodesta. Tuolloin hän käyttää kaikki liikenevät rahansa viinin sekä äänilevyjen ostoon. Levyjen hankinta on maanista ja nykymusiikin läpituntemus hänelle elintärkeää.  Ostamiensa lisäksi hän saa jatkuvasti pinon levyjä ainoana palkkanaan kirjoittamistaan levyarvosteluista pikkuiseen Nye Sørland -lehteen.

Hän on levyarvostelijan asemastaan koulussa polleaa poikaa. Mutta hänestä tulee pinnari.
”En lintsannut koulusta siksi että minulla oli vaikeaa, päinvastoin, lintsasin koulusta koska pidin siitä, viihdyin kaupungilla, kahviloissa, radiotoimituksessa, levyostoksilla tai kotona lueskelemassa. Olin jo kauan sitten päättänyt etten lähtisi opiskelemaan, opiskelu on turhaa, tärkeintä on elää, elää niin kuin halusi, toisin sanoen nauttia elämästä.”

Lukiovuosina isä ja äiti eroavat. Väkivaltaisen, vihaavan ja mallikelposuutta vaatineen isän tilalla on nyt erilainen mies: humalahakuinen, mutta uudesta suhteestaan ylpeä pröystäilijä. Ankaran rehtori-isän elämästä on paljastunut odottamatonta Karl Oven etsiessä isän vanhaa kirjoituskonetta. Varastosta hän oli löytänyt laatikkokaupalla pornolehtiä, oman lapsuutensa vuosilta. Karl Ove käy tiheään isovanhempiensa luona, mutta järkytyksekseen saa porttikiellon. Hän on saapunut aina nälkäisenä ja tarvinnut paluubussirahaa. Isovanhempien mielestä hän on hyväksikäyttäjä. Suhde isoveli Yngreen säilyy merkittävänä.

Karl Ove alkaa polttaa hasista ja uhoaa haluavansa varastaa ja kokeilla kokaiinia, amfetamiinia ja meskaliinia sekä ”haistattaa kaikella niin pitkät paskat kuin pystyisi”.

Kolmen vuoden taannehtiva jakso on rakenteellisesti tärkeä lohko kirjassa, sillä sitä taustaa vasten lukija kokee Karl Oven aikuistumisprosessin etenemisen. Osa siitä ilmenee opettajan roolista selviämisessä. Aluksi hän yrittääkin olla vaihtoehtoisten pedagogisten opetusmenetelmien soveltaja. Sitten hän mukautuu innottomaksi opetussuunnitelman läpiviejäksi.

Kun Håfjordin lukuvuosi on ohi, Karl Ove Knausgård hakee ja pääsee kirjoittajakouluun.  Päämäärätietoisuus kirjailijakutsumuksesta on kristallinkirkas.

Lukuvuoden aikana hän on rakastunut 13-vuotiaaseen oppilaaseensa, mutta parhaan taitonsa mukaan salannut sen. Järki sentään on tallella. Entä ongelmaksi paisunut poikuus? Sen hän lopulta menettää, riemukkaasti. Hänestä on vihdoin tullut omissa silmissäänkin aikuinen mies.

Neljättä kirjaa sanotaan väliteokseksi. Kolmen ensimmäisen osan lukemisen jälkeen pitämäni pitkän tauon jälkeen Neljänteen kirjaan oli kovin helppo upota ja sen pauloihin unohtua.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja. Like, pokkarina 2015, 534 sivua. Suomennos Katriina Huttunen.

Aiemmat blogini Taisteluni-sarjasta

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/07/27/karl-ove-knausgard-taisteluni-ensimmainen-kirja/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/04/18/karl-ove-knausgard-taisteluni-toinen-kirja/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/05/06/karl-ove-knausgard-taisteluni-kolmas-kirja/

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi