Daniela Krien: Muldental

Muldental on yhdentoista kertomuksen kokonaisuus, jossa saksalainen kirjailija Daniela Krien (s. 1975) käsittelee Saksojen yhdistämiseen liittyviä traumoja. Aihe tuntuu tulevan Saksan ulkopuoliselle lukijan puskasta, vaikka olemme jo vuosia seuranneet äärioikeistolaisen Afp:n suosiota etenkin Saksan liittotasavallan itäisissä osavaltioissa. Näyttää siltä, että luvuttomien DDR-läisten kokemuksissa Saksojen yhdistäminen teki heistä mielestään toisen luokan kansalaisia.

Krien kertoo tarinoissaan yhdistymisen mentaalisista seurauksista. Sellaisia ovat lännen puolella  vastenmielisyys ja tympääntyneisyys pohjattomia rahanreikiä aiheuttavia osseja kohtaan, ossien alemmuudentunne ja alemmuudesta kumpuava loukattu ylpeys, häpeä, kateus, purkautumistaan etsivä raivo, jopa kirkuva viha, myrkyllisiä yhdessä ja erikseen. Ja kuitenkin on ja on ollut niin paljon hyvää tahtoa ja yrittämistä.

Kun Saksat yhdistettiin 1990, Daniela Krien oli 15-vuotias leibzigilainen. Hän tietänee, mistä kirjoittaa. Ennen suomennettua Muldentalia itäsaksalaisten pettymyksen ”pakkoyhdistämisestä” puki meillä sanoiksi Meri Valkama rakkausromaanillaan Sinun, Margot.  Siinä, missä Valkamalle unelmien törmäys realismiin on sivujuonne, Krienillä se on pääjuonne, Muldentalin idea ja tarkoitus.

Krienin kertomukset järkyttävät ja koskettavat. Harvoin varttuneella iälläni olen kokenut lukemaani yhtä väkevästi. Luin teoksen kahteen kertaan. Toisella kerralla tarinain juonen muistaminen madalsi  tunnekokemusta ja päällimmäisin oli tunnustus kertomusten korkealaatuisuudesta, niin sisällöltään kuin kertomateknisestikin. Daniela Krien on kerronnan taituri.

Yhdistynyt Saksa ja yhdistyväksi tarkoitettu kansa. Muutamissa Krienin kertomuksessa ihmiset eivät ymmärrä edes puhetta. Ääntämys on eriytynyt eivätkä murteet olleet olleet vuosikymmeniin kosketuksessa keskenään. Ennen yhdistämistä DDR:ssä vallitsi vapaudenkaipuu, unelmat ja utopiat, tietoisuus Länsi-Saksan kehittyneisyydestä, korkeammasta elintasosta, vapaudesta ja etumatkasta miltei kaikessa muussa paitsi (DDR:n osalta dumpattujen) urheilijoiden kansainvälisessä menestyksessä. Meri Valkaman romaanissa Ute henkii Viljalle isänmaan rakkautta, jonka mukaan oli aitoa kommunistista aatteellisuutta ja uskoa maan kehittymisestä vapaammaksi ja vähemmän autoritaariseksi. Utelle kyse oli Saksojen pakkoyhdistämisestä. Yhdistämistä seuraa Krienillä raju törmäys realismiin, tuntemusta oman ihmisarvon kutistamisesta, joutumisesta ei-toivotuksi uudessa yhteisessä isänmaassa. Isänmaassa? Voiko Saksa olla sellainen ihan kaikille saksalaisille?

●●●

Jukka Mallinen kirjoittaa Saksojen yhdistämisteemasta uusimmassa Parnassossa (3/2022) otsikolla Painetaan legenda. Legenda DDR:stä on painettu romaaniin Sinun, Margot.  DDR:ssä lapsuutensa kokenut, etuoikeutetussa vasemmistolaisessa ulkomaalaisperheessä varttunut, poliittisesti vasemmistolainen Meri Valkama ei kokenut millään muotoa kommunistista diktatuuria. DDR:n terroristinen järjestelmä näyttäytyy Viljalle nostalgisena idyllinä. Maa oli kuitenkin yhdistymisen aikoihin konkurssikypsä, muistuttaa Mallinen: valtionvelka oli kestämättömän suuri, välttämättömät investoinnit tekemättä, teollisuus jäänyt kehityksestä. Stasi oli kaikkialle ulottautunut rautapanta.  

Nyt entiset ossit purkavat yhteiskunnallista pettymystään kannattamalla äärioikeistolaista Afp:tä.
Mutta milloin DDR-läiset olisivat oppineet demokratiaan? Kommunistinen diktatuuri tyrannisoi 65 vuoden mitassa, sitä ennen Hitlerin natsidiktatuuri ja ennen lyhyttä epäonnistunutta Weimarin tasavaltaa vallitsi keisarillinen Preussi. Kansalaisten kanssa ei järjestelmän valinnasta neuvotella.

”Tosiasiassa nykysaksalainen uusnatsismi kasvaa marxilais-leniniläisen kasvatuksen jäänteistä. Ero kommunismin ja äärioikeiston välillä on veteen piirretty viiva. Niiden lähes identtistä maailmankuvaa luonnehtii mustavalkoinen manikealaisuus, omien ongelmien projisoiminen muiden viaksi.
Luokkaviha ottaa lyhyen askeleen kansalliseksi ja etniseksi vihaksi. Samaa autoritaarista persoonallisuutta kiihdyttää toiseuteen kohdistuva kauna, fanaattisuus ja apokalyptiset huurut…
Stalinismi on helppo vaihtaa natsismiin…”
, laukoo Jukka Mallinen.

Ja tästä kaikesta, Wessien ja Ossien kitkaisesta yhteiselämästä kertoo Daniela Krien kirjassaan Muldental.

Muldentalissa on monia henkilökohtaisia haaksirikkoja. Tarinassa Kesäpäivä käsistään taitava Otto menestyy muurin murtumisen jälkeen piiloviinapulloineenkin niin hyvin, että avioparilla elämänhallinta karkaa lapasesta. Otto ja Maggie elävät hulppeasti yli varojen. On elettävä, kuten olettavat länsiosissa elettävän. Molempien palkkatyöt kuitenkin loppuvat ja pariskunnan tuttu vieras on enää ulosottomies. Oton alamäestä on tullut pudotus. Hän vetää johtopäätöksensä.

Työttömäksi ajautuu myös Natsanpoimija-kertomuksen nimetön mekaanikko, jonka osaamista ei enää kaivata. Modernit koneet ja laitteet ovat aivan toisenlaiset eikä miehen hoksottimet mahdollista riittävää uudelleen kouluttautumista. Voiko enää alemmaksi vajoja, kaikkien inhoamaksi kuvatukseksi, jolla ei ole edes nimeä?

DDR:n vanhanaikaisen raskaan teollisuuden alasajon kohtaa räikeimmillään raaoista murhista tuomionsa istunut Gunnar hakeutuessaan vankilan jälkeen kotiinsa paperiteollisuusalueelle. Kertomuksessa Kotiinpaluu lapsuudestaan asti avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan peukalonimijä, äitinsä pois sysimä, koulukiusattu ja syrjitty Gunnar kohtaa entisen kotinsa jäänteet. Perhe on muuttanut tietymättömiin eikä sinne Gunnaria kaivata.
”Kaikkialla lasinsiruja, kivenmurikoita, villiintynyttä kasvillisuutta. Muratin seasta pyrähtelee esiin pikkulintuja. Vajan puuovet on lukittu pitkällä rautaisella salvalla. Hän on käynyt vajassa edellisen kerran yli viisitoista vuotta sitten. Se oli ollut erityisen kylmä talvipäivä.”
Gunnar on palannut rikospaikalleen, mutta ei hän muista eikä tunne mitään.

Betti saisi töitä yhdistyneessä Saksassa: ”Minut ne halusivat laittaa töihin. Hoiva-avustajaksi vanhainkotiin. Pelkkää siivoamista, syöttämistä ja perseiden pyyhkimistä. Ei tule kuuloonkaan.”  Hän esittää suunnitelmansa vanhalle jengikaverilleen Marenille. He kokeilisivat prostituutiota, ei Muldentalissa, vaan Leipzigissa.  Tarina Varasuunnitelma on taidokkaasti kirjoitettu tarina siitä, miten vielä varsin kokematon Maren antaa prostituutiolle pikkusormensa.  Kertomuksessa Murdental II lukija saa tietää, miten Marenille lopulta käy ja millaisen hinnan hän on ratkaisustaan joutunut maksamaan. Tarinan loppu on valoisa ja optimisinen.

Läheisten ihmistenkin väliset ihmissuhteet järkkyvät ja repeilevät, kun yhteiskunnan sosiaalinen liima ei pidä. Eva on tullut vastoin tahtoaan raskaaksi ja tutkimukset ovat paljastaneet sikiössä Down-syndrooman. Eva ei halua vammaista lasta, vaikka Paul tietää heidän selviävän myös sellaisen kanssa. Tarina Vapaus on teoksen hyytävimpiä. Syntymävalmis vauva tapetaan äidin vatsanahan läpi kaliumkloridilla. Eve ja Paul tietävät aineen teloitusmyrkyksi, mutta toisin kuin vauva, tuomitut nukutetaan teloituksen tuskallisuuden vuoksi. Eve lohduttaa Paulia uuden raskauden yrittämisellä, mutta suhde ei palanne koskaan entiselleen.

Leipzigin sinfoniaorkesterin johtaja Ludwig menetti kuvankauniin pikkusiskonsa Almutin 28 vuotta sitten kyydittyään tämän länsirajan yli hyvin rakennetun tarinan turvin. Almutissa oli aikuisuuden kynnyksellä puhjennut skitsofrenia ja perhe uskoi, että lännessä tautia voitaisiin hallita. Muuri murtuessa Ludwig lähtee tapaamaan siskoaan. Oletettavasti hän tapaa Münchenin ulkopuolisesta mielisairaalasta iloisen Almutin sijasta ihmisraunion, jonka tehokkaimmaksi mielialalääkkeeksi osoittautuu myöhemmin veljen aina ja aina uudelleen viululla soittama Bachin Sarabande d-mollissa. Se on myös koskettavan kertomuksen nimi.

Raastavin tarinoista on Mimikry. Anne on oppisopimuskoulutuksessa hammaslääkäriasemalla lännessä. Hän uskoo, että luvuttoman monet ”Wessit” inhoavat ”Osseja” ja hän puolestaan vihaa Wessejä. Anne oppii taitavaksi teeskentelijäksi elämään kaksoiselämää. Anne on kämppiksensä  Mattisin kanssa yksityiselämänsä täysiaikainen terroristi, joka tekee niin paljon taloudellista vahinkoa kuin mahdollista kohteina tuntemattomat ihmiset ja etenkin heidän autonsa. Terrori-iskujaan tytöt pohjustavat provosoimalla ja lietsomalla riitatilanteita, joiden kehittäjinä tytöt ovat mestarillisia ja häikäilemättömiä. 

Kertomuksessa Kiusaus itäsaksalainen taidehistorian opiskelija Juliane on hakeutunut siivoojaksi työkohteena varakkaan opiskelukollegansa Wiebken ja hänen professorimiehensä hulppea koti. Työ on helppoa ja palkka hyvä.  Juliane saa kiusauksen löydettyään sattumalta nipun Wiebkelle tulleita rakkauskirjeitä allekirjoittajana tunnistettava (?) O.W.

Kahdessa kertomuksessa, Muldental ja Näkymä, naisella on riesanaan narsistinen ”taiteilijanero” ja ponnistus vapautua oikuttelevasta, vaateliaasta elätistä sysää liikkeelle traagiset tapahtumasarjat.  Muldentalissa Marie joutuu menestymättömän keramiikkataiteilija Hansin ja raportoijaksi hänet pakottavan Stasin puristukseen. Näkymässä perhepäivähoitaja Nina joutuu uhmaikäisen tyttärensä Laran systemaattisen terrorin kohteeksi ja polttaa tuokioksi pinnansa. Tapahtumasarjan seuraukset ovat dramaattiset ja Ninan osalta myös kohtalokkaat.

●●●

Neljäkymmentä viisi vuotta jyrkästi eri yhteiskuntajärjestelmissä eläneet ja niihin syntyneet saksalaiset tarvitsevan ainakin sukupolven tai kahden siirtymän sulautuakseen aidosti yhdeksi saksalaiseksi kansaksi. Tarvitaan aikaa, aikaa ja aikaa ja paljon hyvää tahtoa. Tästä kaikesta Daniela Krien kirjoittaa väkevissä, elämänmakuisissa kertomuksissaan. Muldental on rutosti kokoaan merkittävämpi teos!

Arvioni Daniela Krienin romaanista Rakkaus tositilanteessa löytyy Annelin kirjoista päiväyksellä 17. heinäkuuta 2021.

Daniela Krien: Muldental. Lurra Editions 2022, 264 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23

Risteilyaluksilla katoaa vuosittain yli 20 matkustajaa, kirjoittaa Sebastian Fitzek aihetta käsittelevässä kirjassaan Matkustaja 23.

”… kiitän teitä siitä, että yli kymmenen tuhannen vuosittain ilmestyvän kirjan joukosta olette onkineet juuri minun teokseni…”, kirjoittaa nyky-Saksan menestyvin jännityskirjailija Sebastian Fitzek kirjansa Matkustaja 23 lopussa. Näppärästi muotoiltu. Todellakin: Olin tietoisesti poiminut kirjan ostoskoriini hamutessani joulun alla itselleni jouluajan lukemistoja. Edellisenä keväänä häneltä lukemani Potilas oli jysähtänyt. (Kolmannen kanssa oli huonompi onni: luokittelin kirjan roskakirjallisuudeksi. Nimen olen unohtanut.)

Niin Potilaassa kuin Matkustaja 23:ssakin lähtökohtana on lapseen kohdistuva rikos. Sellainen on häijyä luottavaa. Tuoreimmassa kirjassa rikos on pöyristyttävän vastenmielinen, äidit rahanansainnassa myymällä omaa lastaan pedofiileille. Oli pakko pohtia kirjailijan vastuuta, kun hän rakentaa jännityskirjansa uhreina puolustuskyvyttömät lapset. Lapsiin kohdistuvat rikokset kumpuavat kuitenkin todellisuudesta. Mutta Matkustaja 23:ssa ensimmäinen niistä tuntui toimivan jännitysromaanin starttiryyppynä, yhden sortin aperitiivina. Siinä rikostapahtumaan osalliset saadaan poliisiryhmän huolellisen suunnitelman mukaisesti ”rysän päältä” ja hitusen ennen sitä kiinni. Se onnistuu vain, kun pääsuorittajana on pitävää todistusaineistoa tallentava rikolliseksi naamioitunut poliisi.  

Fitzekin kirjan keskushenkilö on poliisipsykologi Martin Schwartz. Hänen toimenkuvansa on soluttautua rikollisten joukkoon. Kirjan irrottua kammottavista aloitusluvuistaan Schwartz saa omalaatuisen puhelun, joka saa hänet matkustamaan Southamptoniin ja nousemaan siellä The Sultan of the Seas -alukselle viivähtääkseen laivalla vain välttämättömimmän ajan. Laiva on uiva pikkukaupunki ilman poliisiasemaa tai järjestyksenvalvontaa. Se on kaupunki, jossa heti kannelle astuttua on jonkin takapajuisen banaanivaltion oikeusjärjestelmän armoilla, valtion, jonka lipun alla laiva on aikoinaan laskettu vesille.

Sultan on viimeisin laiva, mihin Martin haluaisi astua. Viisi vuotta sitten hän oli silloisen vaimonsa Nadjan ja Timmy-poikansa kanssa Sultan of the Seas -aluksen Atlantin risteilyllä, kun hänen vaimonsa ja pikkupoikansa katosivat. Ainoaksi selitykseksi jäi laajennettu itsemurha. Martin Schwartzin on ollut mahdotonta käsittää itseensä kohdistunutta ja hänet raunioittanutta onnettomuutta. Nadjassa ei ollut näkynyt häivähdystäkään masennuksesta tai henkisestä epävakaisuudesta. Hän oli valoisa ja elämäniloinen nainen.

Kun alus irrottautuu satamasta, Martin on yhä laivassa ja kiedottu eriskummalliseen ongelmaan. Liki vuosi sitten laivalta katosi niin ikään äiti ja lapsi, Naomi Lamar ja hänen pikkutyttönsä Anouk. Etsinnät olivat massiiviset, mutta selitykseksi jäi äidin tekemä itsemurha ja lapsen vienti mukanaan mereen. Tapaus oli näkynyt tummina varjoina partaalla kannen valvontakameran nauhalla. Mutta hiljattain, myöhään illalla laivan yhtä siivooja Shahlaa päin oli rynnännyt kannen mutkassa kadonnut Anouk. Tyttö oli viskannut jotain roskakoriin. Sieltä löytyi virttynyt nallelelu, jonka Martin tunnisti myöhemmin Timmyn lempinalleksi.

Tyttöä pidetään nyt äärimmäisen salaisessa paikassa. Häneen ei saada kontaktia, sillä hän ei puhu. Vastuu hänen puhtaudestaan, turvallisuudestaan ja ruuastaan on laivasairaalan henkilökunnasta sairaanhoitaja Elena Beck. Martinia on pyydetty auttamaan poliisipsykologina. Hän saa kulkukortin, jollainen on vain sairaanhoitajalla ja luottosiivooja Shahlalla. Anoukin säilytystilat ovat risteilymatkustajilta tunnistamatta jäävän henkilökuntakerroksen päädyssä. Martinilla herää kysymys, jos Anouk on elossa ja ollut jossain kaikki nämä kuukaudet piilotettuna, onko Naomi yhä elossa ja siinä tapauksessa missä.

Matkustaja 23:n aiheena ovat laivoilla tapahtuvat itsemurhat ja katoamiset. Niitä tapahtuu kirjan mukaan vuodessa yli kaksikymmentä. Kapteeni Daniel Bonhoeffer purkaa henkistä ahdistustaan  Martinille ja kertoo tälläkin risteilyllä olevan matkustajan 23. Kapteeni ja Elena-sairaanhoitaja ovat kihloissa. Kapteenin painostaja on häntä niskaan hengittävä varustaja. Kirjan asianosaisille muodostuu käsitys, että perillä New Yorkissa on edessä aluksen myynti uudelle omistajalle ja ennen kauppakirjan allekirjoitusta yhtään uutta katoamista ei saa tapahtua. Jos tapahtuisi, viranomaisille siitä ei ilmoitettaisi. Uutisjuttua ei tarvita.

Risteilyllä ovat matkustajina myös äiti Julia Stiller ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Lisa. Kapteeni on Lisa kummi ja siksi Julia uskoo heille lahjaksi tulleen kalliin risteilyn olevan lahja Lisan kummisedältä. Kun hän myöhemmin kiittää lahjasta kapteenia, selviää, ettei näin ole. Lahjoitusristeily on tuntemattomalta antajalta. Ennen kuin Sultan of the Seas on lähtenyt Southamtonista, Julia saa puhelun nuorelta rakastajaltaan, tyttärensä opinto-ohjaajalta Tomilta. Tom rukoilee heitä luopumaan risteilystä. Perustelu löytyisi videolta, jonka linkin hän lähettää heti Julialle. Kun Julia on nähnyt itsensä järkyttäneen videon, hän alkaa pelätä Lisan aikeita. Lisa saattaa suunnitella itsemurhaa syynä nettiin levinnyt hänet häpäissyt ja huoraksi leimannut video. Julia myös tietää Tomin maanneen ainakin kerran alaikäisen Lisan kanssa.

Kirjassa on lisäksi omalaatuinen sivuhenkilö, suuressa hyttikodissaan asuva pysyväisristeilijä Gerlinde Dobkowitz, iltayöstä omia ”tutkimuksiaan” autioituneilla kansilla pyörötuoleineen tekevä vanhus. Juuri hänen kummallinen soittonsa Martin Schwartzille sai tämän pyörtämään päätöksessään olla koskaan astumatta Sultaniin. Dobkowitz on eräänlainen neiti Marple. 

Matkustaja 23 on rikosryteikkö ja samanaikaisten tapahtumien näyttämö. Vaatimattomimpia ovat pikkukonnat, hyttivarkaat, jotka myös sotkeutuvat tapahtumaketjuun. Martin edistyy Anoukin suhteen, kun tyttö sanoo yksittäisiä irrallisia sanoja ja piirtää lehtiöön kummallisia koukeroita. Anoukin oudot merkit ovat kuin salakieltä, joista Martin yrittää löytää mieltä tai vihjeitä. Yksi kuvioista on syvä lieriö. Jossain laivan uumenissa täytyy olla sellainen, vaikkeivat laivan pohjapiirrokset paljasta mitään. Martin pääsee tutkimaan laivan tekniset uumenet. Hän palaa tyhjin käsin.

Kun paljastuu laivasta löytyvän vielä yksi tutkimaton paikka, Fitzekin tarina lähestyy kliimastaan. Jossain ruuman perällä on käytöstä kauan sitten poistettu laivajätteiden mereen laskemiskoneisto. Siinä oli puristettu jätteet jätelieriötä myöten laivan alle mereen potkureiden silvottavaksi. Lukija ei ole tiennyt, missä ollaan, mutta sen kylläkin, että lieriön pohjalla kituu Naomi Lamar.  Häntä on kuukausia kiduttanut ”Hämähäkki”, joka vaatii häntä köydellä pohjalle laskettavalla tietokoneella vastaamaan kysymykseen: ”Mikä on pahinta, mitä olet koskaan tehnyt?”  Naomi on tunnustanut pettäneensä miestään. Vastauksesta koitui hänelle kammottava rangaistus. Ei riittänyt Hämähäkille. Naomin myöntää pettäneensä miestään järjestelmällisesti rahaa vastaan. Vastauksesta seurasi uusi rangaistus. Rangaistukset ovat tyyliä nälkään näkevälle valkeita matoja kuhiseva riisikulho tai kulhollinen Naomin lutikoiksi tunnistamia vilistäjiä. Naomi toivoo enää vain omaa vapautustaan kuoleman kautta. Julma leikki päättyy Naomin uuteen tunnustukseen ja tällä kertaa se kelpaa Hämähäkille. Lieriön pohja alkaa sentti sentiltä liukua auki.

Jännityskirjat eivät pääty tietenkään näin. Jotakin on tapahtuva, jotta Hämähäkin henkilöllisyys selviäisi. Kliimas-tilanteessa on läsnä ainakin neljä muuta henkilöä: Martin, äitinsä kohtaava Anouk, Shahla ja Elena.

Ihmissieppausten, itsemurhien, pedofilian, kidutuksen ja sarjamurhien mysteeriä ei kuulu paljastaa. Joku tai jotkut laivassa ovat kuitenkin asialla ja jossakin on henkilö, joka ostaa risteilyn netistä löytämilleen ”sopiville” äideille ja lapsille lähetettäväksi lahjana tai satumaisena veikkausvoittona. Myös Martinin henkilökohtainen tragedia paljastuu. Toimijalle Nadja oli virhearvio ja päätyi naisen murhaan. Ruumiin toimija hävitti heittämällä todisteet yli laidan. Mutta Timmyn Martin saisi takaisin, viisi vuotta vanhemman ja arvattavasti lapsuutensa unohtamisen kautta menettäneen. Lapset selviävät aluksi unohtamalla ja kieltämällä, vaikkei kokemaa pääsekään pakoon koko ihmiselämän mitassa.

Kirjailija lienee kustantajalle onnenkantamoinen päätellen siitä, että kustantaja julkaisi peräti kolme Fitzekin kirjaa saman vuoden sisällä. Matkustaja 23 oli niistä toinen..

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23. Bazar 2020, 426 sivua. Suomennos Sanna van Leeuwen.

Kategoria(t): Rikosromaani | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Anu Patrakka: Häpeän aukio

En kuulu dekkariholisteihin. Siksi kirjailija Anu Patrakka oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Luin hänen rikosromaaninsa Häpeän aukio. Se kuuluu viidentenä niteenä dekkarisarjaan, jonka keskushenkilö on rikospoliisi Rui Santos Vila de Conden pikkukaupungista läheltä Portoa. Porvoolaissyntyinen Anu Patrakka asuu pysyvästi Portugalissa sijoittaen kirjansa tarinat uuteen kotimaahansa.  

Alkuasetelma on tämä: Tunnetun sukkatehtailijan ja kaupungin kunnallispoliitikon Ferdinand Cameron nuorempi sisar, työtön ja alkoholisoitunut Mafalda Camero Limbo kuristetaan silkkiliinalla keskustan Häpeäaukiolla häpeäpaalun juurelle, kun nainen askelsi lauantain vastaisena yönä kotiin veljensä vaalitilaisuudesta laskuhumalassa. Seuraavana päivänä käy ilmi, että Mafaldasta erillään asuva aviomies Oscar Limbo on tehnyt lauantaiaamuna kotinsa työpöydän  ääressä itsemurhan ampumalla itseään ohimoon. Pöydältä on löytynyt tulostettu konekirjoitustekstinen tunnustus. Pariskunnan aikuistunut tytär Soraia on menettänyt traagisen väkivaltaisesti molemmat vanhempansa, samalla kertaa.

Käynnistyvät murha- ja kuolemansyytutkimukset Rui Santosin johdolla apurina tutkija Ana Torres. Koin aluksi Häpeän aukion klassisena dekkarina. Tapahtuu murha. Tutkimuksissa käy nopsaan ilmi, että myös Oscar Limbon kuolema on murha. Tarina tuo kehään puolentusinaa tapahtumaan jollakin tavalla liittyvää henkilöä ja vuorotellen heistä jokaisella tuntuisi olevan syy tekoon, joskaan ei kaikilla yhtä vakuuttavan painava. Lukija eksytetään aavistelemaan kutakin heitä vuorollaan ilmenneiden asianhaarojen johdosta mahdolliseksi ja ehkä jopa todennäköiseksi murhaajaksi. Syyllinen löytyy esitellyn todennäköisen ringin ulkopuolelta, muttei kuitenkaan tuntemattomuudesta. Näinhän klassinen kaava menee.

Patrakka noudattaa kuitenkin omaa kirjarakennetta. Tutkinnan edetessä hän kuvaa asioita vuorotellen kunkin potentiaalisen tekijän ajatuksenjuoksujen kautta. Heillä on syvä vastenmielisyys ja kauna Mafaldaa kohtaan, joillakin jopa syytä pelätä Mafaldan äkkivääriä päähän päkähdyksiä, mutta kukaan heistä ei huou murhanhimoa. Mafaldan kuolema on kaikille kuitenkin helpotus. Ainoa, joka ei näin saa kirjassa ääntä, on Oscar Limbo, jota epäillään ilmeisimpänä vaimonsa kuristajana.

Tutkimukset polkevat paikoillaan. Monia läpimurtoa edistäviä asioita tulee julki. Kun Soraia muutamia vuosia aiemmin oli tarvinnut nopeasti uuden munuaisen, kävi ilmi, ettei isän munuainen sovellu. Oscarille paljastui, ettei hän ole Soraian biologinen isä, vaan vuosia petkutettu aviomies ja vieraan lapsen elättäjä. Ferdinand Cameron vaimo inhoaa Mafaldaa pohjattomasti, sillä tämä on poliitikkoaviomiehelle häpeällisellä humalaisen käytöksellään rasite ja riski. Lisäksi Mafalda on liiankin tietoinen veljensä harjoittamasta sukkien myynnistä kirjanpidon ja verotuksen ulkopuolelta. Cameron pahin uhkaaja lähestyvissä valeissa on paperikauppias Teodor Varandas, naistenmies, jolla on vuosikymmenet sitten ollut jotain sutinaa myös tuolloin vielä kauniin ja räiskyvän Mafaldan kanssa.  Tarvitaan DNA-näytteitä.

Sivujuonteena tarinaan tuodaan myös yöllinen katujenlakaisija Amorim, joka on aina ollut rakastunut Mafaldaan mutta josta tämä tai kukaan muukaan nainen ei ole kuunaan välittänyt rahtusenkaan vertaa. Amorim on ollut kaikkien hylkimä. Hän on yöeläjä, joka näkee pimeillä kaduilla yhtä ja toista, ainakin siellä kulkijat.

Rui Santoksella on omat ongelmansa tutkinnan keskellä. Kodin keittiöön on hänen töissä ollessaan ilmaantunut avovaimolle Ritalle mitä mieluisin miesvieras, eläinlääkäri, pelkällä etunimellä Gustavo, Ritan aiempi rakkaus. Ruin ja Ritan koira Branco on sairastellut ja Gustavo on tuonut lääkkeitä. Mutta mistä alkaen eläinlääkärit käyvät kodeissa potilaskäynneillä? Rui ajautuu mustasukkaisuuden mustaan hornaan. Kun Ritan raskaus päätyy keskenmenoon, suhteen jatkuminen saa Ruin aivoissa uuden synkän varjon.

Häpeän aukiossa koskettavinta on Anu Patrikan tapa ja tarkkasilmäisyys hänen kuvatessaan  elämänsä pohjamutiin vajonnutta Mafaldaa. Alamäki alkoi Oscarin muutettua erilleen. Ei Mafalda Oscaria rakastanut, mutta yritti parhaansa ja Soraian munuaistautiin asti onnistuikin siinä hyvin. Oscarin lähdettyä kodista unohtui työssäkäynti ja tuli humalahakuisuus. Silti vuosia Mafalda piti itseään vetävännäköisenä, nuorekkaana, hauskana ja seksikkäänä naisena, kunnes hän kohdattuaan veljensä vaalitilaisuudessa nuoruudenihastuksensa Teodor Varrasin inhosta ja halveksunnasta viestivän katseen tajusi oman olemuksensa: nuoren tytön minihame vanhenevan naisen päällä, jalassa revenneet sukkahousut, lyhythelmainen pusero kykenemättä peittämään vatsakupua. Mafalda päättää ottaa itsestään niskasta ja jättää jatkuvan viininlatkinnan. Muutama tunti päätöksen jälkeen hän on kuollut. Olisiko hän kyennyt elämänmuutokseen, uskoo ken tahtoo.

Kun rikostutkinta ei tunnu edistyvän, Rui Santos tietää, että jotain häneltä on jäänyt huomaamatta, sellaista joka kuitenkin on ollut silmien alla. Ja vihdoin kerran aivot tuottavan spontaanisti ja yllättäen oivalluksen kaltaisen epäilyksen ja tutkimus löytää uuden kohteen. Se johtaa rikosmysteerin ratkaisuun. Murhille löytyy myös motiivi, raha ja rahan kautta unelmainen uusi elämä.

Murhat hän oli suunnitellut huolella. ”Hän suunnitteli kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, sen miten hän harhauttaisi poliisitutkintaa. Aluksi hänellä ei ollut tarkoitustakaan toteuttaa suunnitelmaansa. Se oli vain ajanvietettä, huvia, älyllinen haaste tasapaksun arjen keskellä. Näin hän selitti sen itselleen ja tiesi sen olevan puppua.” 

Häpeän aukiossa on portugalilaisen pikkukaupungin pimeiden öiden kalseutta ja vanhan, arvokkaan kaupunkimiljöön lumoa.

Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021, 273 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani | Avainsanat: , , | Kommentoi

Charlotte Gray: The Promise of Canada

Kansallinen identiteetti – miten kukin sen mieltää − kehystää kaikkien ihmisten persoonaa, niidenkin, jotka väittävät olevansa ensisijaisesti eurooppalaisia tai maailmankansalaisia. Vaateliaan maansa kansallisen idean hahmottamisen teki skottisyntyinen kanadalainen historioitsija Charlotte Gray tuplasti palkitulla ja rakenteellisesti kunnianhimoisella teoksellaan The Promise of Canada. People and Ideas That Have Shaped Our Country (2016). Teos on huima matka Kanadan menneisyyden kautta nykyisyyteen ja henkilöihin, jotka eri vuosikymmeninä ovat olleet luomassa kanadalaista identiteettiä. Juuri kukaan ei osanne määritellä, mitä se lopulta on.

”Openness, respect, compassion, willingness to work hard, to be there for each other, to search for equality and justice. There is no core identity, no mainstream in Canada”, on pääministeri Justin Trudeau hahmotellut johtamansa maan arvopohjaisia identiteettitekijöitä. Moni laatisi samankaltaisen listan täydennettynä monikansallisuudella, suvaitsevaisuudella sekä − jääkiekolla ja vaahterasiiraapilla. Kanada on kuin leikekirja, on kirjailija Douglas Coupland todennut.

Kun itäiset territoriot Ontario, Quebec, New Brunswick, Nova Scotia ja Prince Erward Island muodostivat vuonna 1867 Kanadan valtioliiton (The Canadian Confederation) solmimalla The British North American Actin, identiteetin saattoi vielä yksinkertaistaa lauseisiin We are not British. We are not Americans. We are not Australians. We are Canadians. Pelkistys on yhtä mitään ilmaisematon kuin oma iskulauseemme Suomenlinnan Kuninkaanportilla: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.

Valtioliitto kursittiin yhteen jyrkästi poikkeavista aineksista. Oli englanninkielinen ja ranskankielinen väestö, sen myötä rojalistit (lojalistit) ja tasavaltalaiset, katoliset ja protestantit, mutta myös merelliset (Maritimers) ja mannermaiset (central Canadians). Monet olivat syntyperältään eurooppalaisia. Suuren osan esivanhemmat olivat kuitenkin asuneet alueilla vuosikymmeniä, pisimmillään jopa liki pari vuosisataa. Federaatio merkitsi siis valkoisen miehen valtaa. Käytetty käsite Canadian Dominion tarkoittaa ylivaltaa. Se oli tuonaikaisten valkoihoisten itsestään selvä identiteetti. Maan runsaan ja moninaisen alkuperäisväestön lukuisia eri intiaaniheimoja ja inuiitteja (First Nations, First Peoples tai Indigenous) ei vaivauduttu ajattelemaan. Heiltä maahanmuuttajat, siirtolaiset olivat vallanneet viljelyksiinsä preerioita ja sankkoja metsästyserämaita.

Liioin ei päätösvalta tarkoittanut naisia. Heillä ei ollut edes äänioikeutta ennen vuotta 1918. (Albertassa, Saskatschewanissa ja Manitobassa naiset taistelivat itselleen alueellisen äänioikeuden paria vuotta aiemmin.) Vuonna 1920 viisi naista Albertan osavaltiosta kysyi Kanadan Korkeimmalta oikeudelta (Suprime Court), voiko naisia pitää henkilöinä (persons) ja voisiko naisia tulla siten valituksi Senaattiin.  Vastaus viipyi vuosia. Korkeimman oikeuden tekemässä The British North American Actin (BNA Act) tulkinnassa 1928 Senaattiin voitiin valita vain tasokkaita henkilöitä (qualified persons) ja piti ymmärtää, että Actin laatijat olivat tarkoittaneet sellaisilla ainoastaan miehiä. Koska Kanada Kansainyhteisön jäsenenä (The British Commonwealch) oli sidoksissa Britannian laintulkintaan, pääministeri Mackenzie King rohkaisi naisia vetoamaan Lontooseen. Naiset voittivat. Vuonna 1929 Lontoon lakilordit katsoivat, että peruskirja Actin tulee myötäillä kasvavan puun tavoin aikaa eikä pysyä jäädytettynä syntyaikaansa ja Actin laatijoiden ajatteluun.

Charlotte Grayn keksintö pureutua kanadalaiseen identiteettiin (Grayllä the idea tai the promise) oli poimia valtion 150-vuotisen historian varrelta yhdeksän henkilöä, joiden persoonan ja elämäntyön kautta hän tavoitteli jotain keskeistä asettamastaan aiheesta, Kanadan lupauksesta kansalaisilleen. Kaikki Grayn valitsemat henkilöt ovat olleet omana elinaikanaan tunnettuja, mutta nykypolvi ei heistä kummoisemmin tiedä, tuskin tuntee kaikkia edes nimeltä.

We are not British

Kanada oli vuosisatojen ajan Euroopan jatke, pakenijoille ja paremman elannon etsijöiden turvapaikka ja Britannialle raaka-ainelähde. Viennistä kanadalaiset toki vaurastuivat itsekin.

Kun federatiivinen valtioliitto (myös nimellä The Great Coalition) alkoi kurkottautua kohti länttä, tarvittiin toimiva kulkuyhteys. Vuosina 1881−1884 rakennettiin yli 4300 kilometrin mittainen Canadian Pacific Railway, mantereen yli Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Urakan raatoi erittäin vaikeissa ja vaihtelevissa maastoissa 15 000 alipalkattua kiinalaista. Gray kuvaa teoksessaan urakan rahoitukseen liittyvää lahjontaa ja yksityisetuja. Siihen kaatui federaation isän, ranskankielisen George-Ètienne Cartierin komea ura. Cartier on ensimmäinen suurmiehistä, joita Charlotte Gray on kirjaansa poiminut.

Pacific Railway oli federaation jalokivi. Ontariolaissyntyinen Harold Innis suisti rautatien ensisijaisaseman vuonna 1930 julkaisemallaan teoksella The Fur Trade in Canada. Innis osoitti, että kauan ennen rautatietä liikkumisen mahdollistivat mannerta halkovat vuolaat joet. Hän osoitti, miten eurooppalaisten siirtolaisten turkiskauppa juonsi jopa 1600-luvulle ja miten liki kahden vuosisadan ajan Kanada oli tuottanut turkiksia intiaaniväestön kautta Britannian kukoistavan teollisuuden raaka-aineeksi. Tärkein turkiseläin oli majava, Kanadan kansalliseläin. Idässä sen kanta metsästettiin vähiin. Turkisten jälkeen ja ohessa Kanada alkoi viedä valtameren yli Britannian laivanrakennusteollisuuden tarvitsemia järeitä tukkipuita. Sitten alkoi turskan kalastus ja kalojen vienti. Miten käsiteltyinä, sitä Gray ei kirjassaan kerro.

1800-luvun lopulla Kanada loi jo omaa teollisuutta ja lännestä löytyi öljyä. Mutta Kanada oli Britannian ihmisraaka-aine, sillä vuoteen 1931 saakka sillä ei ollut Britanniasta erillistä ulkopolitiikkaa. Sen tuli lähettää sotilaita Britannian käymiin sotiin, ensin buurisotaan Etelä-Afrikkaan, Kanadan osalta 1899, sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Kanada lähetti sotiin korostetun aktiivisesti intiaanejaan. (Vuonna 1939 Kanada oli osallisena toisessa maailmansodassa omalla sodanjulistuksellaan Saksalle sekä myöhemmin Korean sodassa.) Ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut Harold Innis tajusi, ettei hän ollut puolustanut, niin kuin lähtiessään luuli, Kanadaa vaan Britanniaa, The Mother Countrya. Kanadalaisilla ei hänen mielestään kuulunut olla mitään tekemistä valtameren takaisen kuningas Yrjö V:n ja The Mother Countryn sodassa.

Kanadalaisille kirkastui oma idea entisestä emämaasta irrottautuvana, maataan omin ehdoin kehittävänä kansana. Napanuora Britanniaan ei täysin katkennut, mutta tapahtuneella oli käänteentekevä merkitys, kun kuningatar Elizabeth II ja pääministeri Pierre Trudeau vahvistivat vuonna 1982 allekirjoituksillaan Kanadan uuden perustuslain (The Canadian Constitution), johon sisältyi pitkän poliittisen taistelun tuloksena oikeuksien ja vapauksien peruskirja (The Charter of Rights and Freedoms). Vahva taustavaikuttaja siinä oli Kanadan Korkeimman oikeuden ensimmäinen naistuomari, terävä-älyinen ja tarkka laintulkitsija Bertha Wilson, yksi Charlotte Grayn teokseensa valitsema vaikuttaja.
Tuntemamme nykyaikaisen Kanadan peruspilarit oli allekirjoituksella mahdollistettu.

We are not Americans

Kanadalaiset tunsivat alusta lähtien isoveli Yhdysvaltain ideologiset paineet. Paineet kohdistuivat myös maa-alueisiin: Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot pyrkivät laajenemaan uusille preerioille ja vereksiin erämaihin. Kanada pysyi kuitenkin alueellisesti yhtenäisenä: viidentenä provinssina federaatioon liittyi keskeltä mannerta Manitoba, 1870 Luoteisterritoriot siirtyi Hudson`s Bay Companylta Kanadalle, 1871 liittyi läntisin, köyhä British Columbia, vuonna 1905 Saskatchewan ja Alberta sekä 1949 vihoviimeisenä Newfoundland, joka muutti territorionsa nimeksi Newfoundland and Labrador. Vuonna 1999 Luoteisterritorioista erotettiin erilliseksi provinssiksi Novahut. Kanada oli asettunut valtiona tanakasti Yhdysvaltain pohjoispuolelle.

Sekä Yhdysvallat että Kanada rakentuivat individualismin ja yksityisyrittäjyyden ideologioille. Työ on kunniassaan. Kun Kanada perusti 1873 punatakkiset puolisotilaalliset vuoristojoukot North West Mounted Police, pääkaupunki Ottawa katsoi järjestyksen- ja rauhanturvaamisen läntisillä alueilla siirtyneen valtiolliselle elimelle vastakohtana Yhdysvaltain siirtolaisilleen salliman omankädenoikeuden.

Tuntuvin maiden ero koskee kuitenkin sosiaalipoliittisia uudistuksia, joista käytyjä poliittisia kädenvääntöjä alueiden ja keskusvallan välillä Gray kuvaa kirjassaan. The Family Allowance Act (1945) merkitsi lapsilisiä, baby bonuksia, Old Age Security Act (1951) kansaneläkkeitä ja The Medical Care Act (1966) yleistä julkista terveydenhuoltoa. Terveyslain riittävä tai riittämätön peittoavuus jääköön tässä, mutta tottahan lukiessa palautui mieleen Barac Obaman sitkeä taistelu Yhdysvaltain terveysvakuutuksen puolesta. Kanadassa esikuvana ei ollut Yhdysvallat vaan Nordic Eden, Ruotsi.

Kanadalla oli Yhdysvaltain ja Meksikon kanssa yhteinen kauppaliitto NAFTA (1994−2020). Kaupallinen napanuora on tärkeä. Mutta ennen muuta Yhdysvaltain tärkeys korostuu Grayn kirjassa kaunokirjallisuudessa. Kanadalaiset kirjailijat ja taiteilijat pitävät omaksi hämmästykseksesi kotimaisia markkinoita liian kapeina ja katseet suuntautuvat New Yorkiin ja Yhdysvaltoihin. Tunnetuin kirjailija Margaret Atwood pitää välttämättömänä ylläpitää omaa agenttia New Yorkissa.

Atwood on yksi Grayn yhdeksästä keskushenkilöstä, kuten modernismin Pariisista Kanadan kuvataiteisiin tuonut Emile Carr. Carr sai odottaa läpimurtoaan kuolemansa kynnykselle.

Aboriginaleista Indigenouseihin

”There is no issue in Canadan history more complicated and painful than relations between this land`s original inhabitants and the larger community of Canadians.”

Alkuperäisväestöstä on käytetty monia eri termejä. Aboriginals on jätetty pois käytöstä. Käsite Natives sopii Grayn mukaan joissakin tilanteissa. First Nations merkitsee yleensä maan intiaaniväestöä, joka itse käyttää itsestään termiä Indians. Nykyajan soveliaita käsitteitä ovat First Peoples ja Indigenous. Ne kattavat sekä intiaanit että inuiitit. 

Hupaisaa alkuperäisväestön käsitteiden osalta on se, että Kanadan väestön valtaenemmistöllä ei ole yhtenäistä termiä, The Whites ei ole ammoin pitänyt paikkansa monikansallisessa valtiossa, missä yksin äidinkieliä on englannin ja ranskan lisäksi liki pari sataa ja kansallisuuksia kaikista maailman maista. Kanada on maailman eri kansalaisuuksien maa, valtava monikulttuurinen mosaiikki.

Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Kanadan alueille, siellä arvioidaan asuneen noin kaksi miljoonaa Indigenous-ihmistä. Kolmessa vuosisadassa heidän määränsä tippui tautien, köyhyyden ja konfliktien seurauksena sataan tuhanteen. Nykyisin suuri osa Indians-statuksen omaavista elää kaupungeissa, useimmat köyhyydessä kaukana perinteisistä yhteisöistään. Eri puolilla Kanadaa vesireittien varrella sijaitsee yli kolme tuhatta pientä reservaattia. Niiden asukkaiden kamppailu elinmahdollisuuksiensa ja itsemääräämisoikeutensa puolesta on raskas ja synkkä juonne Kanadan historiassa. Taipumaton etujenajaja oli etenkin 1980-luvulla Elijah Harper, Grayn teoksen ainoa intiaaniväestön edustaja. Harper politikoi periksi antamattomuudellaan tehden alkuperäisväestön sosiaalisine ongelmineen näkyväksi.

Kaukaa lähdettiin. Intiaanilaki Indian Act vuodelta 1876 ei kohdellut intiaaneja kansalaisina, ei edes aikuisina, silti kruunun alamaisina. Heillä ei ollut äänioikeutta ja oikeuden ostaa alkoholia he olisivat saaneet kieltämällä juurensa eli luopumalla Indian-statuksestaan.  Liki sata vuotta myöhemmin, vuonna 1969 pääministeri Pierre Trudeau julkaisi White Paperin, jossa hän osoitti Indian Actin harjoittaman diskriminoinnin ja vaati First Nations -kansalaisille samoja oikeuksia kuin oli muillakin kanadalaisilla.

Nykyisin alkuperäisväestöä on noin kaksi miljoonaa.

Siirtolaisuus jatkui koko 1900-luvun

Nyky-Kanada on monikulttuurinen, suvaitsevainen maa. Mutta suhteessa uusiin maahanmuuttajiin taival on ollut rosoinen. Kiinalaiset rautatien rakentajat saivat häipyä. Vuonna 1914 the Komagata Maru -laivan ei sallittu päästää Vancouverin satamassa maihin sen 376 itäintialaista matkustajaa.  Toisen maailmansodan seurauksena 22 000 Kanadan japanilaista pidätettiin 1942 ja internoitiin leireihin (Japanese internment camps). Sama tapahtui Yhdysvalloissa pian Pearl Habourin hyökkäyksen jälkeen. (Olen lukenut joskus tästä aiheesta itseäni järkyttäneen romaanin, David Gutersonin Snow falling on cedars.)

 1930-luvulla Kanadan maahanmuuttolakeja tiukennettiin, mikä esti esimerkiksi Natsi-Saksasta pakenevien juutalaisten maahanmuuton. 1940-luvun lopulla lakeja löysennettiin, ja maahan tuli noin 40 000 holokaustista selvinnyttä juutalaista. 1950-luvulta lähtien juutalaisia tuli myös Pohjois-Afrikasta. Koska monet heistä puhuivat ranskaa suuri osa heistä asettui Quebeciin. 1970- ja 1980-luvuilta lähtien juutalaisia tuli Neuvostoliitosta, Israelista ja Etelä-Afrikasta.

Vietnamin 55 000 venepakolaisen maahantulo oli vuosina 1978−1980 yksi suurimmista väestömuutoista.

Kanada väljensi siirtolaislakiaan vuonna 1976. ”Mutta mikä on sellaisten maahan muuttaneiden ensimmäisen polven nuorten identiteetti ja odotukset, jotka ovat tulleet lain väljennyksen jälkeen”, pohtii kirjailija ja taiteilija Doug Coupland, yksi Grayn kirjan henkilöistä. Erään tutkijan mukaan heidän identiteettinsä juontaa ennemminkin minuudesta (their sense of self) kuin vallitsevasta kulttuurista (dominant culture). Heitä ei kiinnosta kanadalainen identiteetti vaan feminismi, Indigenous-väestön oikeudet ja ympäristö. Pakolaisiksi tulleilla on kaksi kotimaata, myös se, josta on lähtenyt.

Rautatiet ja laivareitit, koneellistunut maatalous, öljyntuotanto, julkisin varoin kustannettu koulutus, korkea koulutustaso, kirjastot, terveydenhuolto, julkiset palvelut kuten uimahallit ja julkinen liikenne… ”Voimmeko ylläpitää nykyisentasoista elintasoamme myös tulevaisuudessa?” miettii  journalisti Lisa Bissonnette.

”Voiko Kanada jatkaa niin monista eri kulttuureista saapuvien sulauttamista itseensä? Voiko maan talous jatkaa siirtymistä pääresursseistaan tietotalouteen? Voimmeko parantaa tuottavuutta ja ylläpitää sosiaalista turvaverkkoa?” kysyy vuorostaan business innovaattori Annette Verschuren.

Vuoden 2015 vaaleissa avoimesti ilmaistut rodulliset ennakkoluulot jäivät lymyämään pinnan alle. ”Kanadan tulee puolustaa pluralismia niistä äänistä, jotka pyrkivät jakamaan meidät.” (Calgaryn pormestari, Afrikka-taustainen muslimi Naheed Nenshi) Moni pelkää rasismin nousua. Nykyisen kaltainen Kanada ei ole itsestäänselvyys. Terrorismin aikakaudella moniarvoisuuden luut saattavat olla hauraat.

Charlotte Gray: The Promise of Canada. People and Ideas that Have Shaped our Country. Simon & Schuster, 2016, 378 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Kommentoi

Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa

Keskustan kuiskaaja pitää pihdeissään. Se toimii yli viiden vuosikymmenen ajalta sisäpoliittisena käsikirjana, vaikka Timo Laaninen kertoo siinä vain niistä asioista, missä oli itse mukana. Hyvin paljossa oli. Hän oli mukana lähes kaikkialla, missä maalaisliitto/keskusta oli politiikanteon osallisena, hallituksessa tai oppositiossa. Hänen verkostonsa ovat laajat ja monipuoliset ja hänen suhteensa kanssatoimijoihin hyvät.

Hän on ollut keskustan kuiskaaja liki aktiivin aikuiselämänsä mitassa.

Laanisen muistelmateos ei ole poliittinen juorukirja. Miten muhkeilta juorujen ja panettelujen määriltä hän on joutunutkaan sulkemaan korvansa tai olemaan piittaamatta! Hän ei panettele, vihjaile tai mustamaalaa ketään, ei heitäkään, joiden työskentelytavoista ja ratkaisuista ei pitänyt. Kriittinen suhtautuminen on ilmaistu hienovaraisesti, ennemminkin rivien välistä kuin riveiltä. Hän on sanankäyttäjänä siinäkin taidokas ja tyylikäs. Hänen asenteensa ihmisiin on lähtöoletukseltaan positiivinen. Hänellä oli hyviä kamuja yli puoluerajojen. Teiniliiton aikainen tuttavuus Eero Heinäluomaan on pitkäkestoisimpia.

Laaninen ei esitä olettamuksia tai arvailuja. Kirjasta löytyy toki paljastuksia, muttei koskaan henkilöön meneviä. Hän kertoo tapahtuneesta ja osallisuudestaan tekijänä, ideoijana, tarkkailijana, poliittisena toimittaja, kommentoijana, huippupoliitikkojen neuvonantajana, keskustan kuiskaajana. Hän on läpeensä poliittinen olento, syntyjuuriltaan äidinmaitomaalaisliittolainen. Nyt eläkeläisenä hän toteaa: ”Voin lähteä keskustasta mutta keskusta ei lähde minusta.” Hän mittautti oman poliittisen kannatuksensa vain Helsingin kaupunginvaltuustovaaleissa ja pääsi kerran valtuustoon sekä tuli kolme kertaa perätysten valituksi vaaleilla keskustan puoluesihteeriksi. Muuten hänellä ei riittänyt kannatusta – kuten hän itsekriittisesti asian ilmaisee –, sen myötä vetoakaan pyrkiä kansanedustajaksi. Häntä tarvittiin muuhun ja arvostettiin juuri siinä roolissa, jonka hän itselleen omaksui.

Timo Laanisen ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen uran tuoma asema – ja sellainen hänellä todella oli koko valtakunnan mitassa – perustui vahvaan eettiseen arvopohjaan. Hän oli lojaali ja luotettava. Hän on sydänjuuriaan myöten alkiolainen ilmentymä, periaatteellinen, korkean moraalin ja kristillisyyden syntymäkodistaan omaksunut, pragmaattinen, itseään säästämätön, uuras, joukkuepelaaja kuten tavataan sanoa. Hän pani yhteisen edun aina oman etunsa edelle ja isänmaan edun kuten keskustakin puolueen edun edelle. Työ keskustan kuiskaajana oli hänelle myös kutsumus vaikka ansiotyö olikin. Omaa etuaan hän valvoi siinä, että hänen tuli olla motivoitunut tehtävään, johon hänet kulloinkin pyydettiin. Perhettään hän ei alistanut politiikalle.

Hän on käyttäytynyt itseään korostamattomasti ja hankkinut sillä ympärilleen kunnioituksen ja arvostuksen auran.

Olen tiennyt/tuntenut Timo Laanisen vuosikymmenten ajan. Silti hän on jäänyt minulle tuntemattomaksi, ehkä siksi, etten ole kuulunut niihin elämänpiireihin, missä hän on kulloinkin työtään tehnyt. Hän ei ole seuraan tyrkyttäytyjä. Hänestä huokuu hienoinen pidättyvyys, kuitenkin lämpimän kohtelias, tarve olla omissa mietteissä, tarkkailijana. Olemuksessa on itsevarjelua, sillä hän ei ole pidikkeettömästi rinnukset auki huomioiduksi pyrkijä.

•••

Timo Laaninen syntyi Liperissä kymmenlehmäisen maatilan poikana. Lehmäluku on itselleni maalaispaikan kasvattina tärkeä. Laanisten tila on siis ollut pohjoiskarjalaisittain kohtalaisen hyvinvoiva. Isä oli poliisi, äiti vastasi tilasta yhdessä Timon vanhemman veljen kanssa. Timon koulupaperit olivat loistavat. Hän kirjoitti viisi laudaturia sekä yhden magnan. Niillä papereilla pääsi opiskelemaan mihin tahansa. Hän valitsi Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollisen tiedekunnan. Sieltä hän aikanaan valmistui hallintotieteen maisteriksi opintoaineinaan julkishallinto, julkisoikeus, aluepolitiikka ja kansantaloustiede. Kaikista niistä oli hänelle suuri hyöty työuralla.

Nuoren Timon poliittisen taipaleen voi katsoa alkaneen kouluvuosina Liperissä teinikunnan puheenjohtajana. Hänestä tuli valtakunnallisesti teinipoliitikko, tiukkojen taistolaisvyörytyksen vuosina. Nuorten sieluista kamppailivat maailmanlaajuisesti oikeisto ja kommunistit. Timo Laanisesta tuli nuorena aikuisena alkiolainen. Ja sitä hän oli myös lähellä eläköitymistään, kun hän teki teologiaopinnoissaan pro gradu -tutkielmansa Santeri Alkion uskonnollisesta ajattelusta tämän päiväkirjojen pohjalta.

Hän on sanojensa mukaan keskustan ”loistavan sukupolven” kasvatti. Siitä sukupolvesta nousivat myöhemmin pääministereiksi Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen sekä Juha Sipilä. Viides keskustalainen Laanisen aikainen pääministeri Mari Kiviniemi edusti nuoren ikänsä vuoksi seuraavaa sukupolvea. ”Kaikkia viimevuosikymmenten keskustalaisia pääministereitä yhdistää toiminta puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä.” Timo Laaninen toimi Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtajana, Esko Aho Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajana kuin myös loistavaan sukupolveen lukeutuva Risto Volanen, joka työskentelimyöhemmin poliittisena valtiosihteerinä Valtioneuvoston kansliassa sekä pääministeri Matti Vanhasen kansliapäällikkönä.

Laanisen viesti on selvä: poliittiselle uralle mieluiten pitkän linjan järjestötyön ja poliittinen kasvun kautta. Keskustan nuorisojärjestön (1970-luvulla hyvin vahvan) aatteellinen ohjelmatyö huipentui vuonna 1972 ohjelmajulistukseen Vihreämpään yhteiskuntaan. Laaninen laskee julistuksen keskustanuorten ja koko puolueen tärkeimpiin ohjelmadokumentteihin. Valmistelua johti ”loistavan sukupolven” idoliksi noussut nuori ja dynaaminen Paavo Väyrynen. Ohjelmajulistuksen muita kirjoittajia olivat Seppo Niemelä, Pertti Seiskari, Iikka Vehkalahti ja Toivo Pihlajaniemi, kaikki aikanaan tunnettuja keskustaideologian kirkastajia. Seiskarilla oli vankka ympäristösuojelullinen asiantuntemus sekä virkamies- ja yliopistotyötausta. Niemelä aikuiskasvattajana ja sanomalehtimiehenä oli Santeri Alkion ajatusten tulkki, ja Iikka Vehkalahtea arvostettiin jo Tampereen keskustalaisissa opiskelijapiireissä kirkkaasta ja jäsentyneestä ajattelusta.

”Loistava sukupolvi” saavutti vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa tärkeän tavoitteensa onnistumalla vaihtamaan keskustan pitkäaikainen puheenjohtajan Johannes Virolaisen nuoreen Paavo Väyryseen. Syntyi äänestyksessä hävinneen idiomi ”Kansa on puhunut, pulinat pois!” Rehdin kansanvaltaisen poliitikon tokaisu on sulattanut monien häneen kriittisesti suhtautuneiden sydämet.

Oli eletty kiihkeä jako V-linjaan ja K-linjaan. Nyt jälkikäteen Laaninen tunnustaa, ettei ymmärrä, mitä aatteellista eroa linjoilla olisi ollut. Se oli silkkaa valtapolitiikka, joka henkilöitiin keskustan kahteen tohtoriin, Virolaiseen ja Ahti Karjalaiseen. Kun Paavo Väyrysestä tuli puolueen puheenjohtaja, hänelle tuli hyödylliseksi kumota linjat ja yhdistää joukot.

•••

Timo Laanisen ansioluettelo on järeä. Hän toimi viiden ministerin erityisavustajana. Niistä työvuosistaan ja ennen muuta niihin vuosiin liittyvistä poliittisista tapahtumista ja teosta hän kertoo kirjassaan sekä luonnehtii kulloisiakin esihenkilöitään. Erityisavustajan tehtävät sijoittuivat kahdelle vuosikymmenelle. Hän avusti Esko Ahon hallituksen sisäasiainministeriä Mauri Pekkarista vuodesta 1992 alkaen sekä sen jälkeen ulkoministeri Heikki Haavistoa. Runsaan puoli vuotta hän ehti toimia myös pääministeri Ahon poliittisena erityisavustajana ennen hallituksen vaihtumista Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen 1994. Vuonna 2003 hän oli pääministeri Anneli Jäätteenmäen poliittinen erityisavustaja ja pääministeriyden vaihduttua kesäkuussa Matti Vanhaseen tämän erityisavustajana neljän vuoden ajan. Ahoon ja Vanhaseen välit olivat enemmän kuin pelkkä työsuhde. Molemmat olivat (lienevät edelleen) Laanisen likeisimpiä puoluekavereita. Ahon kanssa hän jakoi Helsingissä pitkään saman asunnon.

Vuonna 2010 Laaninen valittiin keskustan puoluesihteeriksi. Hän syrjäytti valinnallaan keskustan suoraviivaisen eteläpohjalaisen toiminnanmiehen Jarmo Korhosen. Puoluesihteeriä ei ole ollut keskustassa tapana syrjäyttää äänestyksin. Vaateliaaseen tehtävään hän haki kaksi kertaa jatkokaudet ja teki niihin kunnon vaalikampanjat. Kun voittomarginaali kapeni kerta kerralta, hän ei hakenut enää jatkoa. Takaa pyrki 2016 nuori tamperelainen Jouni Ovaska, puoluevaltuuston silloinen puheenjohtaja. Timo Laaninen halusi keskittyä viimeistelemään teologian opintojaan Helsingin yliopistossa. Hänellä oli unelma tulla papiksi, joksi hänet myös vihittiin pyhäinpäivänä 2018.

Timo Laaninen oli myös keskeinen toimija keskustan presidentinvaalikampanjoissa, erityisesti Matti Vanhasen erityisavustajana, mutta kuului myös Väyrysen ja Ahon vaalivankkureihin. Presidentinvaalimittelöt ovat kiinnostavaa muistin kertausta, olihan moni lopputulos melko pienestä kiinni. Ennen vaaleja kilpailtiin puolueen presidenttiehdokkaan paikasta. Hävinneet osapuolet ryhmittivät taktisesti ääniään kahden eniten ääniä saaneen kesken. Dramaattisin (vaikkei jälkikäteen yllättävä) oli niistä kentän suosikin Eeva Kuuskosken häviö toisella kierroksella Esko Aholle, jolle siunautuivat ehdokas Seppo Kääriäisen tukijain äänet.  Myös vaalit olivat dramaattiset: Tarja Halonen sai äänistä 51,6 ja Aho 48,4 prosenttia.

Vaikka keskustan omissa ministeriryhmissä sukupuolijakauma saattoi olla varsin kohdallaan, Laanisen kirjasta näkyy, miten politiikkaa hoidettiin ”näin miesten kesken”. Siitä on härskinä muistona sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken lähtö hallituksesta, kun Ahon hallituksen vahvat miehet eivät halunneet edes kuulla Kuuskosken kantoja tehdessään hänen hallinnonalaansa koskevat leikkaukset.

Eduskuntavaaleissa Timo Laaninen oli toimijana vuosikymmenet. Kontolleen hän laskee niistä kaksi puoluesihteeriajalleen osunutta, vuoden 2011 tappiovaalit (15,8 %) ja vuoden 2015 voittovaalit gallupien povaamaa supermenestystä heikommalla tuloksella (21,1 %).  Eduskuntavaalimittarilla hän suo itselleen keskustan puoluesihteerinä 11. sijan, mutta katsoo menestyneensä tehtävässään kohtalaisen hyvin.

Poliittisten erityisavustajan ja presidenttikampanjoiden lomassa Timo Laaninen teki mittavan uran lehtimiehenä, poliittisena toimittajana ja keskustan pää-äänenkannattajan Suomenmaan päätoimittajana ennen puoluesihteerivuosiaan. Pääkaupungin poliittiset toimittajat, siis Laanisen kollegat, ovat aina kohdelleet Laanista suurella arvostuksella. Vaikka kollega ei toista kollegaa näyki, arvostuksen hän heiltä ansaitsi toiminnallaan ja persoonallaan.

•••

Laaninen luonnehtii esihenkilöitään erityisavustajavuosiltaan:

Mauri Pekkarista Laaninen kuvaa pääministeri Ahon sisäpoliittiseksi nyrkiksi. ”Aho ja Pekkarinen muodostivat tehokkaimman työparin, mitä olen politiikassa tavannut.” Laaninen kuvaa molempien työtarmoa ja -moraalia erittäin koviksi. Pekkarinen paneutui asioiden yksityiskohtiin ja ”puolusti niin tarmokkaasti keskustalaisia näkemyksiä, että siitä jäi vamma [Iiro] Viinasen sieluun.” Viinanen lanseerasikin poliittiseen kieleen käsitteen ”pekkarointi”. Yhden tärkeän ja kenties huomaamattomaksi jääneen asian Laanila nostaa esiin Pekkarisesta: ”Hän jaksoi aina pohtia ratkaisujen vaikutusta heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin ja alueisiin.”

Heikki Haavistoa muistelija kiittää siitä, miten tämä osasi kauniilla tavalla huomioida työtoverit ihmisinä. Hän huolehti muistamiset ja kyseli perheen kuulumisia. Nyökkään. Olen kerran ollut itselleni yllätykseksi Haaviston kauniin huomaavaisuuden kohteena. Kyse oli yhdessä MTK:n kanssa tehdystä kehitysyhteistyöprojektista Sambian maanviljelijöille.

Pääministeri Esko Ahoa Laaninen kuvaa innostavaksi ja vaativaksi. ”Työaikoja ei tunnettu.” Aho oli ratkaisuhakuinen ja optimistinen. Aho kuunteli muita, mutta omaksuttuaan mielipiteen asiasta piti päänsä. Aho tarkisti asioita asiantuntijoilta. Soittorinki oli laaja, piispoista pääjohtajiin.
”Ahon kautta on keskustan johdossa mitattu monella tavalla. Lahjomattomin mittari on puolueen vaalimenestys. Sillä mittarilla Aho nousee yhdeksi maalaisliitto-keskustan parhaista puheenjohtajista.”  Vaalimenestys oli Seppo Kääriäisen manaama ”veret seisauttava vaalivoitto” 1991.

Anneli Jäätteenmäen osa Suomen ensimmäisenä naispääministerinä tyssäsi tunnetusti hallituskumppani SDP:ltä tulleeseen epäluottaukseen, mikä johti pääministerin vaihtumiseen lennosta. Laaninen kuvaa yksityiskohtaisesti tilanteeseen johtaneen IRAK-gaten ja toteaa pariinkin kertaan, ettei usko lopullisen totuuden tulleen ilmi. ”Muutama sivu tapahtumasta on edelleen kirjoittamatta.” Hän laskee Jäätteenmäen suureksi ansioksi valtiosääntöuudistuksen valmistelun ja läpiajon oikeusministerivuosina ja pääministerinä hyvin tietoisen pyrkimyksen asioiden selväsanaiseen ilmaisuun. Pihtiputaan mummonkin piti ymmärtää kuulemansa. Itse lisäisin kolmen kuukauden pääministeriyteen hyvin määrätietoisen politiikkaohjelman Itämeren puhdistamiseksi. Asian edistäminen jäi muille. Irak-gaten päätöspäivän kesäkuussa 2003 Laaninen nimeää raamatullisesti Vihan päiväksi, Dies Irae. Eduskuntasali oli tuolloin täynnä ”synnittömiä kivenheittäjiä” ja Jäätteenmäki jätettiin yksin. Valtioneuvoston jäsenten tuolit pysyivät tyhjinä.

Matti Vanhanen on Laanisenkin mittareilla lojaali keskustalainen. ”Olen tottunut palvelemaan puoluetta siltä paikalta, minkä puolueväki osoittaa”, hän on sanonut ja myös toiminut niin, kuten siirtyessään puheenjohtaja Katri Kulmunin pyynnöstä arvovaltaiselta Eduskunnan puhemiehen paikalta Sanna Marinin hallituksen valtiovarainministeriksi. Samaa lojaaliutta oli myös siirtyminen ilmeisen vastentahtoisesti pääministeriksi ja siihen liittynyt luopuminen juuri saamastaan itselle mieluisasta puolustusministerin salkusta. Vanhasen ansioihin kuuluu asiaperehtyneisyys, kyky säilyttää tyyneys ja olla provosoitumatta. Laaninen kertoo pyrkineensä minimoimaan esimieheensä ja puolueeseen kohdistuneen vahingon, minkä media aikaansai Vanhasen naisasioita metsästäessään ja löydöksiään tikunnokkaan nostaessaan.

•••

Timo Laanisella omaksui periaatteita erityisavustajatyönsä tukipilareiksi ja niitä hän on koonnut huoneentauluksi. Tällaisia poimin:

•  Tuin aina puoluekokouksen valitsemaa keskustan puheenjohtajaa riippumatta siitä, ketä minä itse olin kannattanut puheenjohtajaksi. Näen sen puoluemiehen lojaaliutena.
•   Erityisavustajan pitää ymmärtää paikkansa. Hän säteilee kyllä valoa, mutta se on kuun valoa, lainavaloa.
•   Myös ministeri on kansan palvelija (lat. minister = palvelija, apulainen). Erityisavustajan tehtävä on auttaa parhaansa mukaan ministeriä tämän palvelutehtävässä.
•   Erityisavustajan tulee käytöksellään muistaa, että myös hän on puolueensa käyntikortti.
•   Asema on väliaikainen. Neljän vuoden välein kansa jakaa politiikan kortit uudelleen. Myös avustajien pestit tulevat uusjakoon.   

Sitten yleinen, kaikkia poliitikkoja koskeva ohje: ”Politiikassa ei kannata tehdä mitään, mitä ei voi puolustaa julkisuudessa.”
Laaninen suhtautuu tekemisiinsä kriittisesti ja nostaa esiin tekemiään virheitä. En ryhdy avaamaan niitä tässä, mutta yhden asian hän ainakin oppi: Tein pahimman virheen, minkä puoluesihteeri voi vaalitaistelussa tehdä, syyllistyin ääneen ajatteluun. Hyvä neuvo hänestä joissakin tilanteissa on myös se, että tekee niin kuin omatunto neuvoo, muttei puhu asiasta julkisesti. Tämän hän oppi, kun Juha Sipilä ja hänen vaimonsa suunnittelivat luovuttaa Kempeleen kotinsa Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille. Hetken suopeuden jälkeen alkoi myrskyisä parjaus.

Kokemuksia keskustan hallitusyhteistyöstä SDP:n ja kokoomuksen kanssa kertyi eri hallituksista. ”SDP:n kanssa oli vaikeaa kokoushuoneiden neuvotteluissa, mutta helppoa julkisuudessa. Kokoomuksen kanssa oli taas helppoa kabineteissa mutta vaikeaa julkisuudessa.”

Lopuksi parisen paljastusta. Juha Sipilän hallitukseen pyrkivät 2015 keskustan ja perussuomalaisten kimppaan tasavahvat kokoomus ja SDP. Valinta ratkaistiin keskustassa suljetulla lippuäänestyksellä. Sipilä toteutti täpärän 5–4 tuloksen. Päättäjien joukkoon kuulunut Laaninen ei uskonut Heinäluoman vakuuttelusta huolimatta vaalitappiotaan kipuilevan SDP:n kestävän pidemmässä juoksussa mukana. Perussuomalaiset lunastivat paikan hallituksessa jytkyvoitollaan, mutta vasta siten, että kolmeen heidän esteelliseen asiaansa etsittiin yhdessä ratkaisu. Nämä solmut olivat EU, jalkaväkimiinat ja maaseudun jätevesiasetus. EU ei ollut kompastuskivi Timo Soinille, jalkamiinoissa ei sopimuksesta irrottautuminen ollut mahdollista ja Satu Hassin ministeriyskaudella säädettyä ympäristönsuojelulakia täytäntöön paneva asetus voitiin muuttaa vain muuttamalla itse lakia. Se tehtiin ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen toimesta ja aikana.

Virkistävää oli myös mieliinpalautus, että tankeroenglannista ivailtu Ahti Karjalainen käänsi professorinsa aloitteesta suomeksi yhdessä Pentti Kivisen kanssa taloustieteilijä Keynesin pääteoksen The General Theory of Employment, Interest and Money (suom. Työllisyys, korko ja raha). Teos ilmestyi talousihmistemme raamatuksi 1951.

Timo Laanisen kirja koskettaa. Rankin ja samalla tavattoman kauniisti laadittu on osuus, missä Laaninen kertoo perheen esikoisen, Antti-vauvan kuolemasta pian keskossynnytyksen jälkeen. Ei yhtä omakohtainen kuvaus mutta vahvasti myötä tunteva on Juha Sipilän pojan Tuomon yllättävä kuolema leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Oli eduskuntavaalikevät 2015 ja keskustan puheenjohtaja veisti Kempeleessä lapselleen ruumisarkkua purkaen tuskaansa tähän viimeiseen isän palvelukseen lapselleen. Koskettaviin osuuksiin lukeutuu Laanisen Suomenmaa-kirjoitus 2016 päätöksestään luopua puoluesihteerin paikasta. Teksti on loistava. Sen hän tietää ja siksi hän on sen kirjaansa kokonaisuudessaan sisällyttänytkin.

Neljäskin seikka kirjassa kosketti. Laaninen nostaa omana lukuna näkyviin viiden keskustalaisen pääministerin avustajan Ritva Larilahden ja kutsuu häntä arvostavasti ylivaltiosihteeriksi. Ritva menehtyi viime kesäkuussa. Hän oli rakastettava, iloinen, energinen ja organisaatiotaitoinen persoona, työtoverini 1980-luvulta Maaseudun sivistysliiton vuosiltani.

Keskustan kuiskaaja -teoksesta olisi vielä moneksi mutta riittänee. Lämmin, sympaattinen, paljon tarjoava teos! Muistelmakirjan kirjoittajalle sopii toivottaa antoisia eläkepäiviä.

Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa. Kirjapaja 2021, 382 sivua. Kansi: Mika Tuominen, kannen kuva: Jari Laukkanen.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Jussi Marttinen: Mikä perussuomalaisia vaivaa?

Otsikon kysymyksen ovat esittäneet muutkin kuin tutkija Jussi Marttinen. Perussuomalaiset ovat silittäneet kevään mittaan myötäkarvaan valtakunnan konsensushenkistä politiikkaa. Turvapaikanhakijoihin liki nollalinjalaisilta vaikuttanut PS on perin suopea ukrainalaisten sotapakolaisten suurimääräiseenkin maahantuloon. Muunlainen asenne herättäisikin pahaa verta. Mutta Jussi Marttinen tarkoittaa kirjansa kysymyksellä vallan muuta. Siitä muusta kertoo tämä juttu.

On perusteita puhua väestöllisestä jakaumasta perussuomalaisiin ja muihin. Kun vuonna 2016 edellisten vaalien puoluevalinnan lisäksi tiedusteltiin, mitä muuta tai mitä muita puolueita vastaaja voisi ajatella äänestävänsä tulevissa vuoden 2017 vaaleissa, perussuomalaisista peräti 23 prosenttia ei maininnut mitään puoluetta lukuun ottamatta kenties nukkuvat. Vastaavaa ehdotonta rajanvetoa ei esiintynyt muissa puolueissa, paitsi suhteessa perussuomalaisiin. Kun nimittäin kysyttiin, haluaisiko vastaaja antaa jollekin puolueelle miinusäänen, kolmannes vastaajista vastasi siihen perussuomalaiset. On perusteltua puhua perussuomalaisesta kuplasta. Kun on näin, mikä perussuomalaisia vaivaa? Ensin on kuitenkin tiedettävä, keitä he ovat ja mikä tekee heistä he (tai meistä me). Puolue on vaihtanut melko lailla nahkaansa, vennamolaisesta kristillissosiaalisesta työväenpuolueesta kansalliskonservatiiviseksi, talousoikeistolaiseksi liikkeeksi.

Jussi Marttinen analysoi perussuomalaisia ja perussuomalaisuutta viime syksynä ilmestyneessä teoksessaan Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Vastapaino 2021) käyttäen lähdeaineistona laajaa joukkoa väestötieteellisiä tutkimuksia. Tutkijatahot ovat eri laitoksista, instituutioista ja yliopistoista yksittäisiin tieteentekijöihin. Tietoja yhdistelemällä Marttinen vetää tuloksista päätelmänsä.

●●●

Mitkä väestölliset ominaisuudet kuvaavat juuri perussuomalaisia? Jossain määrin syntyy eroavaisuuksia siinä, onko kyse perussuomalaisten vaaliehdokkaista, puolueen jäsenistä vai kannattajista. Vuoden 2017 kunnallisvaalien ehdokasasettelu nostatti esiin monia taustatekijöitä:

1.  Miesvaltaisuus. Ehdokkaista peräti 74,5 prosenttia oli miehiä.
2.  Matala koulutus.  Keskusta-oikeistoon asemoituvilla perussuomalaisilla oli ehdokkaista pelkän peruskoulun varassa enemmän ja korkeakoulutettuja selvästi vähemmän kuin vasemmistopuolueilla.
3.  Työllisiä oli muihin puolueisiin verrattuna vähiten ja vastaavasti työttömiä ja eläkeläisiä eniten. Työllisistä selvästi muita vähemmän oli toimihenkilöitä ja työntekijöitä vasemmistoliiton jälkeen toiseksi eniten. (Toimihenkilöt, varsinkin ylemmät, ovat tyypillinen koulutettujen vihreiden vahvuus.)
4.  Yksin asuvia osuus oli muihin verrattuna korkein.
5.  Tulotaso oli muihin verrattuna matalin.

Nykyinen työväenluokka on enemmän perussuomalaista kuin vasemmistolaista. Silti puolue ei ole profiloitunut työttömien aseman parantamisen ja koulutustason noston agendoilla. Niissä asioissa puolue ei aja kannattajakuntansa aseman kohottamista.

Perussuomalaiset profiloituvat yrittäjäpuolueena. Puolueella onkin varsin runsaasti yrittäjäjäseniä ja -kannattajia. Yrittäjyys painottuu duunarialoille: rakennus-, kuljetus-, korjaus- ja valmistusaloille.
Opiskelijoita kannattajissa on vähän.
Kannattajien sosioekonominen asema on matala, kotitalouksien tulot ovat vasemmistoliiton kannattajien jälkeen alimmat. Silti tulotasossa kohtaavat ääripäät: Iltalehden kyselytutkimuksessa (2021) peräti 21 prosenttia yli 5800 euroa kuukaudessa ansaitsevista ilmoitti puoluekannakseen perussuomalaiset, kun kokoomuksen prosenttiosuus oli 24 (vihreät 11, keskusta 10 ja SDP 8).

●●●

Perussuomalaisten koulutustaso on siis matalin. Sillä on suora yhteys valmiuteen ja kykyyn vastaanottaa, ymmärtää, tallentaa ja hyödyntää tietoa. Oikeusministeriö tutki vuonna 2008 suomalaisten politiikkatietämystä. Se sisälsi 38 tietokysymystä politiikan ja yhteiskuntaelämän alueilta. Alimpaan tietämisen kvartiiliin sijoittuivat perussuomalaiset suurimmalla, 31,6 prosentin osuudellaan. Eniten tietävien kvartiilissa perussuomalaisia oli 13,2 prosenttia. Tietokysymyksissä parhaiten pärjäsivät RKP:n kannattajat vastaavilla luvuilla 11,1 ja 44,4.

Oikeusministeriön edellisessä, vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeisessä tutkimuksessa selviteltiin äänestämiseen vaikuttaneita tekijöitä. Tietotaso oli mitä merkittävin. Perussuomalaisten tietotaso oli 65,3 prosenttia maksimimäärästä, toiseksi matalin kristillisdemokraattien 63,3 lukeman jälkeen. Molempia ryhmiä vielä selvästi huonommin pärjäsivät äänestämättömät.

Marttisen kirjassa mainitaan muissa asiayhteyksissä pari esimerkkiä yhteiskunnallisesta tietämyksestä ja ymmärryksestä. Helsingin Sanomat kysyi vuosi Sanna Marinin hallituksen nimittämisen jälkeen, mitkä puolueet ovat hallituksessa. 23 prosenttia perussuomalaisista nimesi oman puolueensa hallituspuolueeksi. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Helsingistä ehdolla olleen Jussi Halla-ahon vaalinumero oli 98. Uudenmaan vaalipiiristä sai Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokas Kalevi Wahrman samalla numerolla 483 ääntä, kun hän oli edellisissä vaaleissa saanut 49 ääntä. Ei ihan sattuma.

Mikä matalasti koulutettuja sitten vetää puolueeseen päin? kysyy Jussi Marttinen. ”Perussuomalaiset eivät ole mitenkään profiloituneet toimijana, joka parantaisi kouluttamattomien asemaa yhteiskunnassa tai ajaisi selvästi heidän etujaan.”  Koska puolue ei myöskään selvästi aja työttömien asemaa puolueessaan korkeasta työttömien määrästä huolimatta, vetovoima täytyy olla jossakin muualla.  Yksi selittäjä valtavirralle poikkiteloisiin mielipiteisiin voisi olla syrjäytymisessä. 

Kokevatko perussuomalaiset itseään syrjäytyneiksi tai syrjäytetyiksi?  Medialukutaidon kannalta kyllä. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuksen (2018) mukaan 29 prosenttia perussuomalaisista koki, ettei yhteiskunnallinen viestiminen ole ollenkaan ymmärrettävää. Ero muihin puolueisiin oli melkoinen. Jos tiedon ja viestinnän valtavirtaan ei saa otetta, pelkistetyt, yksinkertaistetut väittämät tai mehevät iskulauseet löytävät suopean vastaanottopinnan.

●●●

Yksi perussuomalaisia yhdistävä ominaisuus on konservatiivisuus.  Sillä on useampia selittäjiä. Kaikista konservatiiveista ei tule perussuomalaisia. Lukiolaisia tutkittaessa on käynyt selvästi esiin, että konservatiivisuus−liberaalisuus-akseli korreloi todistuksen keskiarvon kanssa. Matalampi koulumenestys houkuttaa konservatiivisuuteen ja korkea keskiarvo liberaalisuuteen ja suvaitsevaisuuteen.

Yhteiskunnan muutos ja yhteiskunnalliset uhat luovat turvattomuutta ja pelkoa. Pelko ja turvattomuus synnyttävät vuorostaan muutosvastarintaa, konservatismia.  Perussuomalaiset kaipaavat enemmän vanhaa nostalgista Suomea kuin sumeana ja arvaamattomana näyttäytyvää tulevaisuutta. Perussuomalaiset kokevat mahdollisuutensa vaikuttaa tulevaisuuteen kaikkia muita heikoimmiksi.

Konservatiivisuudella on kytkökset kognitiivisiin taitoihin tai niiden puutteisiin. Eri tutkimukset ovat osoittaneet, että korkeimmat kognitiiviset kyvyt – taito vastaanottaa, tallentaa, käsitellä ja käyttää erilaista tietoa – johtavat liberaalimpiin asenteisiin. Onko tiedon vastaanottamis- ja ymmärtämiskyvyssä kyse älykkyydestä? Sekin kysymys on pakko tehdä.
”Usein konservatiivisten ja oikeistopopulististen mielipiteiden syntymisen taustana pidetään matalampaa älykkyyttä”, tiivistää Marttinen. Jokainen päätelköön itse. Rinnastusta Marttinen hakee ennen muuta Donald Trumpin kiivaimman kannattajakunnan hölmöilyistä ja Yhdysvaltain repivästä kahtia jakautumisesta.

Älykkyyttä useammin Marttinen mainitsee alemmuudentunnon. Ainakin siitä hän on perussuomalaisia analysoidessaan vakuuttunut. Alemmuudentunne korvautuu usein ylemmyydentunteella. Perussuomalaisuuteen kuuluu usko oikeassa olemiseen riippumatta siitä, mitä asiantuntijat sanovat. Tietämisen kokemus on yksilöllinen tai ryhmäkuntainen erotuksena liikkeen syrjäytyneen aatteellisen isän Veikko Vennamon kollektiiviin vedonneesta iskulauseesta ”Kyllä kansa tietää”.

●●●

Liki päälle käytävänä perussuomalaisuuden ominaisuutena tulee Jussi Marttisen kirjan perusteella pitää luottamuksen puuttumista. Perussuomalaiset eivät tutkimusten mukaan luota oikein mihinkään, eivät valtiollisiin organisaatioihin ja laitoksiin, eivät asiantuntijoihin, eivät yliopistoihin ja tutkimuksiin (”niin sanottuihin”) eivätkä valtaosaltaan mediaan. Epäluottamus kohdistuu Yleen, Helsingin Sanomiin ja oman maakunnan valtalehteen – eihän niiden jutut ja käyttämä kieli edes kunnolla aukea.

Mutta ei tässä kaikki. Perussuomalaisten luottamus myös muihin ihmisiin on matala. ”Vaikka muiden puolueiden sosiaalinen luottamus on kasvanut vuosien varrella, perussuomalaisten luottamus muihin ihmisiin junnaa paikallaan. Tämä on kasvattanut entisestään eroa muihin puolueisiin.”  
Hyvinvointiyhteiskunnan keskeinen peruspilari on luottamus.

Epäluottamus yhteiskuntaa, asiantuntijoita, tutkijoita ja mediaa kohtaan altistaa uskomaan salaliittoteorioihin. Niihin perussuomalaiset innokkaina sosiaalisen median suosijoina ovat alttiimpia kuin monet muut väestöryhmät. Vuoden 2019 eduskuntavaalien vaalivideossaan V niin kuin ketutus perussuomalaiset vihjasivat, että hallitus ja media muodostavat yhdessä eräänlaisen perussuomalaisten sananvapautta rajoittavan salaliiton. ”Kesällä 2019 salaliitoista vihjailu sai jopa perussuomalaisten mittapuulla erikoisia piirteitä, kun kohteeksi otettiin Suomen Poliisi.”  Poliisi oli sentään aiemmin (uskoakseni palokuntien ohessa) säästyneet luottamuspulasta.

●●●

Yleinen olettamus on, että perussuomalaiset pitävät itseään muita vankemmin isänmaallisina ja kansallismielisinä. ”Oletus siitä, että perussuomalaisten kansallismielisyys näkyisi rakkautena omaa kansaa kohtaan, on väärä. Perussuomalaiset välittävät muihin puolueisiin verrattuna kaikkein vähiten toisista suomalaisista, ja kaikkein vähiten maahanmuuttajista.”

Eri tutkimukset nostavat perussuomalaisten näkyväksi piirteeksi empatian puutteen, suorastaan empatiakuilun. Perussuomalaiset välittävät muihin puolueisiin verrattuna kaikkein vähiten muista ihmisistä. Vuonna 2018 tehdyssä empatiatutkimuksessa Samassa veneessä empatian kohteena olevat ihmisryhmät jaettiin kahteen ryhmään, kunniallisiin ja kunniattomiin. Kunniallisissa ryhmissä perussuomalaiset olivat kaikkein välinpitämättömimpiä mielenterveysongelmallisten, köyhien perheiden lasten, vanhusten ja vammaisten eli kaikkien tutkittujen ryhmien osalta verrattuina muiden puolueiden kannattajiin. Kunniattomissa ryhmissä perussuomalaiset välittivät vähiten asunnottomista ja päihdeongelmaisista, ja erityisen vähän maahanmuuttajista ja pakolaisista. Ylivelkaantuneista he välittivät hieman ”perinteisiä oikeistopuolueita” enemmän. Yhdenmukaisimmin kunniallisiin ja kunniattomiin suhtautuivat vasemmistoliiton kannattajat.

”Perussuomalaisten kansallishenkisyys ei ole suomalaista yhteishenkeä, vaan yhteisyys rajautuu samanmielisiin. Suomalaisuus on perussuomalaisille tiukka käsite, johon ei haluta ylimääräisiä ihmisiä.”
Niinpä useimmille Suomen kansalaisuuden saanut maahanmuuttaja voi olla maan kansalainen, muttei suomalainen. Marttisen tulkinnassa perussuomalaisten tiukasti rajattu käsitys isänmaallisuudesta johtuu pelosta ja epäluottamuksesta tulevaisuutta kohtaan. ”Ylpeys äidinkieleen, synnyinmaa ja etniset piirteet nostavat itsetuntoa vaatimatta aktiivista ponnistelua.”

Isänmaallisuuteen kuuluu myös Suomen luonnon puolustaminen, onhan luonto osa meidän kansallista identiteettiämme. Eivät perussuomalaiset halua turmella luontoa. He ovat huolissaan vesien tilasta ja kaivostoiminnan luonnolle ja vesistöille aiheuttamista uhista. Mutta nykypäivän suurin kysymys on ilmastonmuutoksen torjunta ja se edellyttää onnistuakseen kansainvälistä yhteistyötä ja globaaleja sopimuksia. Perussuomalaiset ovat globalistumisen vastustajia. Sitä paitsi arkkiviholliseksi on muotoutunut ilmastonmuutoksen torjunnan aktiivein ryhmä, vihreät. Perussuomalaisista keskustelu aiheesta on enimmältään liioittelua ja vouhkaamista. Suhde ilmastonmuutokseen on vihreiden lailla poliittinen keino erottautua muista puolueista.

●●●

Tärkeä puolueita erottava tai yhdistävä kysymys on se, mitkä ovat keillekin pyhiä arvoja. Perussuomalaisille Suomen itsenäisyyttä voi pitää pyhänä arvona. Sen sijaan ihmisarvo ei sitä ole. Vain 31 prosenttia perussuomalaista pitää ihmisarvoa pyhänä. Korkealla prioriteettilistalla eivät liioin ole ihmisoikeudet. Suomalaisista 78 prosenttia on sitä mieltä, että hyvinvointivaltio on hintansa väärti. Perussuomalaisista näin ajattelee 54 prosenttia. Se on matalin mihin tahansa väestöryhmään verrattuna. Talkoohenki hyvinvointivaltion hyväksi on hukassa. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset nostivat ”oikeudenmukaisuuspaketissaan” sisäilmasairaiden auttamisen. Kaikkein jyrkimmin ”sisäilmaveroa” ovat kuitenkin vastustaneet (tutkimus 2017) perussuomalaiset.

On pakko nostaa vielä kaksi käsitettä: uusnatsi ja rasisti. Uusnatseja perussuomalaisten joukossa varmaan on, mutta ehdottomasti miksikään enemmistöksi heistä ei ole. Kiinnostavampi on sen sijaan kysymys rasismista. Perussuomalaisilla on aina ollut kivuliasta puuttua puolueessaan ilmenneeseen rasismiin. ”Tämä on osa omalaatuista performanssia, jossa sekä puolueen kannattajat että sen jäsenet ovat täysin tietoisia omista ja toistensa rasistisista asenteista, mutta aina asian noustessa pintaan esitetään yhtä pölvästynyttä moisista väitteistä. Puolue ei selvästikään halua menettää rasistien ääniä puhumalla asiasta.”
Ei rasismi rajaudu yksin perussuomalaisiin. Euroopan Unionin perusoikeusviraston tutkimus vuonna 2018 osoitti, että Suomi on läntisen Euroopan tasolla varsin rasistinen maa. Kuluneen sanonnan mukaan on peiliin katsomisen paikka!
Rasismilla on selvä yhteys kognitiivisiin kykyihin. ”Heikommilla älyllisillä kyvyillä varustetut ihmiset kokevat vetoa autoritarismiin ja etnosentrismiin – eli maailman näkemiseen katsojan oman etnisen ryhmän näkökulmasta… Matala älykkyys lapsena johtaa ennakkoluuloisiin ja syrjiviin asenteisiin aikuisena.”

Katsottaessa yhteiskuntaa ja maailmaa kuplan sisältä syntyy viholliskuvia. Ovat ne muut: feministiämmät, suvakkitädit, homot, ruotsinkieliset ja transut, mutta ennen muuta maahanmuuttajat kirjavasta taustastaan ja maahantulosyistään huolimatta. Maahanmuuttajat, nehän ainakin ennen uhkasivat viedä suomalaisilta työpaikat. Mutta miten ne sen tekevät, kun ovat jo lähtökohtaisesti laiskoja valtion elätettäviä?

Vieläköhän kevään 2023 eduskuntavaaleihin löytyy maahanmuuttajista tulta perussuomalaisten vaalitapparaan? Jäämme näkemään. Päätän Jussi Marttisen kirjan Mikä perussuomalaisia vaivaa? pläräilyn tähän, vaikka hän käsittelee kirjassaan vielä kerrotun lisäksi paljon muuta, perussuomalaisten Putin– ja Venäjä-myötämielisyyttä ja antaa lopuksi kuplan ulkopuolisille hyviä käytösneuvoja perussuomalaisten kanssa keskusteluun satuttaessa. Ylitse jyräämisen asemasta Marttinen suosittelee kuuntelua ja maltillista, perusteluihin nojautuvaa keskustelua. Itse en ole siihen kyennyt.

Mikä perussuomalaisia vaivaa? on runsas ja tarpeellinen kirja. Tarvitsemme ymmärrystä ja itseymmärrystä. Itselleni tuli lopulta ähky.  

Summataanpa kirjan todennäköisyyksiä: työttömyys tai duunarityö, matala koulutus, matala tulotaso, vaikeuksia seurata yhteiskunnallista keskustelua ja joukkotiedotusta, kognitiiviset vaikeudet omaksua ja soveltaa tietoa, kuvitteellinen muiden ylenkatse tai ylemmyydentunto, oma alemmuudentunne, yksinäisyys, epäluottamus kaikkia keskeisiä valtiollisia instituutioita, asiantuntijoita ja tutkimusta kohtaan sekä kuviteltu isänmaan jakaminen maahanmuuttajien ja muslimien kanssa. Vaikka sana ei mielestäni esiinny lainkaan Jussi Marttisen kirjassa, voisin sillä sanalla vastata kirjan kannen kysymykseen, mikä perussuomalaisia vaivaa? Näköalattomuus.

Kirjan lähteet on merkitty sivujen alalaitaan.  Se tekee lähteitä kaipaaville lukemisesta kevyemmäksi, kuin etsinnän lähdeluettelosta kirjan lopusta.

Jussi Marttinen: Mikä perussuomalaisia vaivaa? Vastapaino 2021, 304 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Rax Rinnekangas: Baabel. Kirjojen juurella

Rax Rinnekangas on julkaissut esseitään lukemisesta, musiikista ja painetusta kirjasta. Ajatuksia stimuloiva teos on Baabel. Kirjojen juurella. Minulle teos toimi myös lukemisen ideapankkina. Jotain luin uudelleen, jotain ensikertaa, jokin odottaa pöydän nurkalla vuoroaan ja jotain en ole onnistunut vielä tavoittamaan.

Kirjallisuus vertautuu itselleni mystiseen tammeen, jättiläispuuhun, jonka oksistosta laaja määrä lintuja löytää pesimis- ja laulupuunsa. Kirjojen myyttinen tammi on antelias:
Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.

Kalevalan tammi yhdistää maan, taivaan kirjokannen ja tuonelan. Myös Rinnekankaan kirjan alaotsikko viittaa kirjallisuuteen puuna. Ollaan puun juurella. Baabel viittaa muinaisen sumerilaisen kulttuurin kehtoon Babyloniaan. Siellä kehittyi vuosisatojen saatossa monipuolinen kulttuuri, josta on kirjallisia lähteitä alkaen ajasta 2500 ennen ajanlaskumme alkua.  Babylonian kirjallisuudesta tunnettuja ovat ennen muuta Gilgames-eepos sekä yksi maailman varhaisimmista luomistarinoista.

●●●

Rax Rinnekankaalla on taito liikkua ”meikäläisittäin” laatukirjallisuuden katvealueella. Maailmankirjallisuuden marginaalista hänen poimimansa helmet eivät ole underground-kirjallisuutta, ainakaan tarkoitushakuisesti. Joissakin teoksissa, joista hän Baabel-kirjassaan kertoo, on vahva eettinen lataus. Kirjoilla on saattanut olla käänteentekevä merkitys hänen elämässään ja arvomaailmassaan. Ernest Hemmingwayn romaanilla Ja aurinko nousee on kiinnostava henkilöhistoriallinen merkitys siinä, miten Espanjasta tuli Rax Rinnekankaan toinen kotimaa. Espanjankielisille alueille hän on sijoittanut suuren osan elokuvistaan, valokuvataiteestaan ja kirjoistaan.

Baabeliin valikoituneet kirjat sijoittuvat eri vaiheisiin kirjailijan kehityskaarella. Tärisyttävin niistä lienee Richard Wrightin Amerikan poika (Native Son, 1940, suomenkielisenä 1972). Teos on yhdysvaltalaisia järkyttänyt romaani mustan nuorukaisen tietoisuuden heräämisestä rasismin ja rotusorron yhteiskunnassa, missä rasismi ja rotusorto olivat vuosisatojen aikana sementoituneet normaaliudeksi.  
”Richard Wright irrottaa teoksessaan nuoren mustan miehen omiensa yhteisöstä; sen säännöistä ja tavoista ja rajallisista edellytyksistä kohdata elämä, ja tekee hänestä itsenäisen ajattelijan ja yksilön.”

Ei hänestä, mustasta nuorukaisesta Bigger Thomasista, tule mielestäni itsenäistä ajattelijaa, mutta oman yksilöllisyytensä hän tunnistaa. Amerikan pojan päähenkilö, musta nuorukainen, tekee kaksi murhaa huomaten siten ensimmäistä kertaa elämässään olevansa elossa, koska veritekojen kautta hänet vihdoin huomaavat ”todelliset” ihmiset, valkoihoiset. Tuo mielettömän tuntuinen motiivi tulla huomatuksi nosti mieleeni aseelliset kouluhyökkäykset, tekijän kouluunsa kohdistamat massasurmat. Niissä takana on ollut tarve tulla huomatuksi, kenties kuuluisaksi. Mutta heräsikö niissä ampujan tietoisuus?

Rinnekangas kertoo Wrightin kirjan vaikutuksesta 16-vuotiaaseen itseensä: ”Kesällä 1970 sisälläni räjähti.” Oululaisnuorukainen kohtasi ensimmäisen kerran rasismin.
Lause hätkähdytti samankaltaisuudella. Wrightin Amerikan poika sijaitsi näet vuosia omassa kotikirjastossamme paikassa, missä sen päätyselkämys osui silmiini aina kun menin kylpyhuoneeseen tai tulin sieltä. Joka ikinen kerta sen vaikutus oli sama: Tuo kirja on joskus järkyttänyt minut. En kuitenkaan pystynyt palauttamaan sisältöä mieleeni. Oli siis aika lukea teos uudelleen. Se järkytti yhä syvälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan iskostuneella rasistisella vihallaan.

Rinnekangas tuo Amerikan pojan yhteydessä unohduksesta tietoisuuteen Suomen ulkopolitiikan  historiasta pois siivotun tapahtumasarjan. Etelä-Afrikka toteutti 1950-luvulla säätämiinsä erityislakeihin nojannutta apartheid-politiikkaansa puolen vuosisadan ajan. Suomen asiainhoitajana Etelä-Afrikassa toimi diplomaatti Jaakko Lyytinen. Hän näki rotusorron karmean merkityksen ja esitti vuonna 1971 ulkoministeriölle, että Suomi kannanilmaisuna sulkisi suurlähetystönsä ja tyytyisi konsulaattitason yhteyksiin.

Omavaltaisuudesta – myös yhteyksistä ANC:hen − Lyytistä rangaistiin kutsumalla hänet kotiin ja asettamalla disponibiliteettiin. Vuonna 1973 hänet erotettiin virastaan. Lyytinen haki apartheidin häpeäjärjestelmälle julkisuutta ja puhdistusta maineelleen ja otti yhteyttä Rinnekankaaseen. Rinnekangas kirjoitti aiheesta artikkelin. Silloinen Ylioppilas-lehti kieltäytyi julkaisemasta sitä. Rinnekangas löysi artikkelin uudeksi foorumiksi juuri perustetun kulttuurilehti Näköpiirin. Artikkeli ei kuitenkaan nostattanut Suomessa julkista keskustelua.

Apartheidia alettiin tuomita vasta 1980-luvulla ja se purettiin 1990-luvulla. Lyytinen on siis pantu unohtumaan maassa, joka on ahnas saamaan kansallisia sankareita. Chilen sotilasjuntan kynsistä kaksi tuhatta ihmistä diplomaattisin kanavin pelastanut Tapani Brotherus sai ansaitusti sankarin viitan, kuten saatoimme nähdä vuonna 2019 Ylen draamasarjassa Invisible Heroes. Miesten rinnastus on ontuva ja epäsuhtainen, mutta teenpä sen silti.

●●●

Baabel toimii lukuhelmiä himoitsevalle tienviittana kirjasto- ja antikvaarijärjestelmiin. Sellisti Seppo Kimasen teoksen Mielessä musiikki kautta Rinnekangas vaikuttaa löytäneen tenoristi Ian Bostbridgen kirjan Schubertin talvinen matka (2015). Pääkaupunkiseudun Helmet-järjestelmä ei Schubert-teosta tunnista, ei liioin hakusivusto antikvaari.fi tai edes kirjan suomalaisen kustantajan hakupalvelin.  Etsin muutamia vuosia sitten pääkaupunkiseudun musiikkiin erikoistuneista kirjastoyksiköistä suomenkielistä elämäkertaa Franz Schubertista katuen sitä, etten vuosikymmeniä aiemmin ollut tajunnut ostaa sellaista, kun se oli kohdalleni osunut. Saksaksi en pystyisi lukemaan.

Yksi Kimasen teoksen ydinajatuksista on aiheellinen huoli esitettävän taidemusiikin kaventumisesta. Sitä vastaan hän toimi Kuhmon kamarimusiikin taiteellisena johtajana liki 35 vuoden ajan. Hänen suunnittelemanaan ohjelmisto lähti aina musiikkiteoksista. Niille hän haki mahdollisimman hyvää tulkitsijaa. Moni kysytyistä taiteilijoista kuitenkin ehdotti teoksen tilalle jotain omaa suosikkiaan, sellaista, minkä tulkitsijana oli itse saanut menestystä. Kimanen piti päänsä: tulkitsija ei ollut tärkein vaan teos.  Suuret taiteilijat haluavat tulkita varmoja ja tuttuja teoksia. Samoin toimivat monet sinfoniaorkesterit. Esitetyn taidemusiikin tarjonta on näin kaventunut häviävän pieneksi osaksi koko sävelletyn taidemusiikin aarteistoa.

●●●

Taiteen kaventumista käsittelee myös Rinnekankaan kirjan luku Alussa oli sana, ei äänikirja. Siinä Rinnekangas esittelee Laura Lindstedtiltä viime vuonna ilmestynyttä 52-sivuista esseemuotoista teosta Kirjoitettu luettavaksi. Jälleen teos, josta en ollut kuullut! Lindstedt on huolissaan siitä, miten räjähdysmäisen suosion saavuttanut äänikirja rajoittaa kaikkia niitä kirjailijoita, joiden ominaisin lauserakenne ei sovellu äänikirjaksi.
”Kirjailijoiden on tulevaisuudessa pätkittävä lauseensa lyhyiksi – korvaan ja suuhun sopiviksi – ja alistuttava tälle uudelle formaatille, jos mieli säilyttää julkaisumahdollisuutensa.”
Ilmaisun kaventuminen köyhdyttää kirjallisuutta aikana, jossa painetulle kirjalle ennustetaan vaipumista historiaan.

Rinnekangas on poiminut kirjaansa valaisevan lause-esimerkin W. G. Sebaldin teoksesta Austerlitz.  Itselleni nousi mieleen suomalaisen kaunokirjallisuuden tähän mennessä ylittämättömin teos, Volter Kilven Alastalon salissa ja sen pitkät, poimuilevat, jäljentämättömät lauseet.  Teosta on Esko Salervo lukenut jo puolitoista vuotta Ylen ykkösessä.  Voin vakuuttaa, että kuulija ei pääse lähellekään sitä riemukasta aistimusta, minkä teos luettaessa suo.

Äänikirja on tärkeä kirjallisuuden mahdollistaja heille, joille lukeminen on vaikeaa tai mahdotonta, kuten näkövammaisille. Äänikirja on tuonut kirjallisuudelle paljon uusia käyttäjiä, lukukammoisia. Samalla äänikirjoista on tullut kirjailijoille toimeentulo-ongelma. Kirjailijan saama osuus myydystä kirjasta on matala, kuunnellusta äänikirjasta saatu korvaus on siitä enää viidennes.

Kamppailkaamme painetun kirjan ja kovasti harventuneen kirjakauppaverkoston puolesta. Ilman niitä elämämme köyhtyisi rajusti. Rinnekangas ilmaisee saman lainaamalla 1800-luvulla elänyttä kirjailija ja valtiomies Frederick Douglassia: ”Kun kerran olet oppinut lukemaan kirjaa, olet aina vapaa.”  Suurenmoinen oivallus!

●●●

Vuosikymmenten takaa Rinnekangas poimii Baabeliin erään matkakirjalöydöksistään, Ivan Buninin Valitut Kertomukset (1969). Tämän venäläisen klassisen kirjallisuuden viimeisen suuren edustajan pienoisromaanin Mitjan rakkaus kautta hän käsittelee naisten asemaa. Mitjan rakkauden kohde on ailahtelevainen, mutta määrätietoinen Katja: ”Hän on esimaisti venäläisen naisidentiteetin tulevasta muuttumisesta”, Rinnekangas kirjoittaa ja ennustaa Venäjän kokevan vielä lähitulevaisuudessa naispresidenttiyden. Jos – näin hän tarjoaa – vuoden 2024 presidentinvaaleissa ehdokkaaksi pääsisi Aleksei Navalnyin puoliso Julia Navalnaja, naisemansipaation aalto voisi nostaa hänet vallan huipulle. Kutkuttava, mutta perin juurin naiivi ajatus. Navalnaja liiskattaisiin pelkästä yrityksestä kuin lutikka. Ei venäläinen ole emansipoitunut, vaan ehkä humanisti alamainen (50 prosenttia väestöstä), kuten riippumaton mielipidetutkija Levada on venäläisten asennetutkimuksessaan tänä keväänä päätynyt. Venäläiset eivät halua politiikkaa elämäänsä. He tyytyvät olemaan alamaisia. Navalnyin pariskunta on uljas poikkeus.

”He [valtakoneistossa] haluavat sementoida koko poliittisen maiseman niin, ettei mikään voi siinä enää kasvaa. Tarkoituksena on säilyttää nykytilanne niin pitkään kuin mahdollista. Mieluiten ainaisiksi ajoiksi.” Näin Helsingin yliopiston Aleksander-instituutin professori Vladimir German Kalle Kniivilän kirjassa Putinin pahin vihollinen. Aleksei Navalnyin tarina (Into 2021). Unkarin sodan jälkeinen mahdollinen Venäjän poliittinen romahduskaan ei seisovaa patriarkaalista ilmastoa hapekkaammaksi muuta.

●●●

Yhden Rinnekankaan esittelemistä teoksista onnistuin löytämään kirjastolaitoksestamme, hollantilaisen elokuvantekijän Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen (Into 2015). Lainasin, luin ja julkaisin siitä juttuni pääsiäisviikolla. Kahden vuosikymmenen ajan Verhoeven on yrittänyt selvittää, mikä mies Jeesus Nasaretilainen oli.  Evankeliumeiden lisäksi muitakin lähteitä löytyy. Myytti Jeesuksesta Jumalan poikana ja ihmeidentekijänä luotiin hänen kuolemansa jälkeen evankeliumeiden avulla. Siinä yhtenäisen myytin rakentamisessa ”Juudas uhrattiin syystä, että hän uskalsi jättää Jeesus-liikkeen – tajuttuaan Nasaretilaisen olevan pelkkä tuomittu kapinallinen.” 

Juudaksesta on kirjoittanut myös Amos Oz romaaniinsa Juudas. Siinä Juudas uskoi Jeesuksen messiaanisuuteen vahvimmin kuin yksikään muu Jeesuksen seuraajista ennen ristiinnaulintaa mutta pettyi syvimmin, kun tämä ei tehnyt ihmetekoa astumalla alas ristiltä. Juudaksesta tuli uskonluopio.

”Mistä syntyi tarve osoittaa toiseksi sellaista, mikä voidaan toki määritellä toiseksi, mutta jota ei voida todistaa toiseksi, koska lähtökohtaisesti ja lopullisesti kyse on uskon asiasta?” Rinnekangas kysyy Jeesus-mysteerin jäljitystyön yhteydessä. 

●●●

Baabelissa on kiehtovia esseitä myös kirjallisuuden ulkopuolelta, kuten amerikkalaisesta taidemaalarista, akvarellistista ja piirtäjästä Andrew Wyethinistä (1917−2009) ja ennen muuta hänen tunnetuimmasta teoksestaan Christina` s World (tempera 1948), joka ”maalaus on enemmän kuin ikoni Yhdysvaltain kuvataiteen historiassa”.  Essee kertoo maalauksen mallina olleen ruotsalaisen Christina Olsonin (1894−1968) tarinaa. Christina, elinikäisesti rampa nuori nainen, istuu maalauksessa avaralla rinnenurmikolla pyrkien ryömimään kohti etäällä yläviistossa näkyvää veljensä farmia, ”ryömii, kuten on ryöminyt kaikkea kohti 74 vuotta kestäneen elämänsä aikana”.   Maalaus ei vastaa esitettyjä tulkintoja esimerkkinä voimakkaista naisista, vaan Wyethin mukaan se taltioi hänelle rakkaan mallinsa Christinan kohtalon kautta hänen oman isänsä ja veljenpoikansa kohtalon. Wyethin isä ja kolmivuotias pikkupoika kuolivat tasoristeysonnettomuudessa.

Rinnekangas omistaa yhden esseistään, Viisas yksinäisyys, suuresti arvostamalleen runoilija Gösta Ågrenille sekä Tuhatkasvoinen jokeri -esseensä itsellensä merkitykselliselle portugalilaiselle runoilijalle, monipersoonaiselle vastakohtien miehelle Fernando Pessoalle. ”Hän on nationalismia saarnaava (mielen) kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu”, on Pessoaa luonnehtinut meksikolainen runoilija Octavio Paz. ”Vain unissaan hän oli itselleen totta”, luonnehti vuorostaan maamies José Saramago. Suhteessa Pessoaankin olemme kirjallisuuden marginaalissa.

Esseessään Kadonneen ajan metsästäjät Rax Rinnakangas pureutuu yhteen maailmankirjallisuuden erikoislaatuisammista teoksista, Marcel Proustin kirjasarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä sekä André Maurois`n Marcel Proust -elämäkertaan (suom. 1984). Proust käytti yhden kaikkien aikojen mahtavimpiin kuuluvan romaanin perusaineksena aikaa. ”Se, mistä kaikki – kirjallisesti – romaanisarjassa alkaa ja mihin kaikki päättyy, on aika.”

Aleksis Kivelle ja veljesten lukkarinkoulukuvaukselle omistetussa esseessä Rinnekangas purkaa tuskaa kyläkoulujen katoamisesta. Noita kunnallispoliittisia vääntöjä koulujen lakkauttamisesta budjettien säästöpaineessa on itse kukin joutunut seuraamaan kipu rinnassa. Asukkaat, kyläläiset, ovat nousseet vastarintaan, tosin useimmiten voimatta lakkautuspäätöksille mitään. Rax R:n syyllistämällä maalaisliitto-keskustapuolueella on luonnollisesti maaseudun valtapuolueena vastuunsa, mutta omassa synnyinkunnassani juuri tuon puolueen edustajasta tuli viime kunnallisvaaleissa ääniharava hänen tuloksellisesti puolustaessa neljän kyläkoulun säilyttämistä.

Kyläkoulut ovat lähialueensa henkisiä keskuksia. Kun koulu lakkautetaan, kylien elämä ja sosiaalinen kanssakäyminen näivettyvät. Syynä koulujen väistämättömään lakkauttamiseen ei ehkä sittenkään ole ollut rahan puute, vaan lapsien loppuminen.  Jos koulukyydit ovat AINOA ratkaisu, eikö sitten kuntataajamista voisi yhtä hyvin siirtää lapsia kyläkouluihin koulujen pelastamiseksi?  Moisesta ehdotuksesta taajamissa nousisi varmuudella raivoisa myrsky ja pilkanteko. 

Baabel. Kirjojen juurella ei jätä kylmäksi. Se herättää nälkää kirjallisuuden marginaaleissa lymyävien helmien äärelle.  Teoksessa on kuvituksena kirjailijan mustavalkoisia valokuvateoksia, kuten Rinnekankaan kirjoissa on poikkeuksetta aina.

Rax Rinnakangas: Baabel. Kirjojen äärellä. Lurra Edition 2022, 322 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Jari Järvelä: Aino A.

Jari Järvelä on romaanissaan Aino A. liikkeellä merkittävällä aiheella. Hän kirjoittaa avoimeksi perimämme kulttuurisen tietämyksen sukupuolittuneisuuden, kuten myös omaksumiemme asenteiden sukupuolittuneisuuden ja väittää samalla tapahtuneen yhden räikeistä kulttuurisista petoksista. Tämä kansainväliset mitat saanut petos koskee teoksen mukaan arkkitehti Aino Marsio-Aaltoa (1894−1949), kansallisen suurmiehemme Alvar Aallon työtoveria ja ensimmäistä vaimoa.

Järvelän Aino A. on tositapahtumia myötäilevä fiktio innovatiivisesta ja tuotteliaasta naisarkkitehdistä, jonka julkisuushurmuri-aviomies piti katveessaan ja jolta on näin ollut helppo ummistaa silmät. Itseään korostamattoman Aino Marsio-Aallon (”kaino-Ainon”) koko työuran läpi ulottuva tuotanto meni Alvar Aallon nimiin eikä Alvar häpeillyt omia vaimonsa luovuutta nimiinsä. Virallinen suunnittelijahan oli Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto. Aino oli sen toinen puolikas, kokopäivätoiminen arkkitehti, muttei yhdenvertaisena firman nimessä. Häntä luultiin sisustus- ja koristesuunnittelijaksi, ei rakennusarkkitehdiksi. Hän oli täysimittaisesti molempia.   

Teos oli itselleni kuin kirjallinen Vesuviuksen purkaus. Sinne, tuhoutuneen Pompeijin raunioille Vesuviuksen juurelle Järvelä saattaa kirjan alussa juuri valmistuneen arkkitehti Aino Marsion käyskentelemään opiskeluaikaisten ystäviensä Aili-Sallin ja Ellin kanssa. Järvelä kirjoittaa romaanissaan näkyväksi sen, miten piintyneen sukupuolittuneita meidän kulttuuriset käsityksemme ja asenteemme ovat. Vasta nyt, yli 70 vuotta arkkitehti Aino A:n kuoleman jälkeen hänen elämästään ja tuotannostaan on kirjoitettu kirja. Hänen puolisostaan lienee kirjoitettu niitä hyllymetrin verran. Aino A. ei ole silti elämäkerta.

Aino A. on kerrassaan mainio teos. Se rohkenee kaataa Alvar A:n suurmiehen jalustalta ja monessa mielessä suorastaan liiskata hänet. Tämän romaanin jälkeen on suorastaan pakko katsoa Alvar Aallon nimiin pantuja rakennuksia ja huonekaluja monilta osin Ainon ideoimina ja paljolti suunnittelemina. Laineiset, kaareutuvat aaltomuodot ovat Ainon. Järvelän mukaan ainakin Viipurin kirjasto on kokonaan Ainon työ. Yhteisiä töitä oli paljon, muiden muassa Otaniemeen noussut simpukan muotoinen Teknillinen korkeakoulu, Dipoli, Kotkaan Sunilan sellutehdas kaikkine asuin- ja sivurakennuksineen sekä funkkistyylinen Paimion keuhkotautiparantola. Finlandia-talon piirsi Alvar Aalto vaimonsa kuoleman jälkeen ja riemuitsi voidessaan vihdoin käyttää seinäpinnassa marmoria, jonka käyttöä Aino aina esteli.

Maailmanlaajuinen myyntimenestys, kolmijalkainen, helposti pinottava ja taaksepäin keikkujalle epävakaa jakkara oli Ainon luomus. Järvelän mukaan hän sai siihen idean hotellihuoneen jalkarikkoisesta pöydästä, jonka äärellä hän kirjoitti kortteja kotimaahan valmistumisensa jälkeisellä Italian matkalla. Järvelä panee Ainon kirjaamaan kaikenlaista näkemäänsä ja ideoitaan Käpy-vihkoonsa. Sen Alvar muurauttaa vaimonsa kuoleman jälkeen Finlandia-talon seinärakenteisiin, siis Järvelän romaanissa.

●●●

Aviopuolisoiden yhteistyö toimi koko avioliiton ajan hyvin. Molemmat tekivät omia suunnitelmiaan ja lähettivät niitä nimimerkin turvin arkkitehtikilpailuihin. Jos tilaus tuli ja työ oli puolivalmis, myös toisella oli mahdollisuus ehdottaa näkemyksensä piirustuksiin. Järvelän mukaan jo opiskeluaikana Alvar Aaltoa olisi pidetty epätarkkana piirtäjänä. Hänen viivansa oli huolimaton, summittainen. Aino A.:n mukaan Alvarilla oli kuitenkin suuret luulot itsestään. Ja suuri suu. Hän oli kerskailija ja taivaanrannan maalari. Myös myöhemmällä urallaan hän lumosi ja hauskutti kuulijoitaan lennokkailla ja suuruudenhulluilla puheillaan.

He törmäsivät opiskeluvuosien jälkeen toisiinsa Jyväskylässä, jonne Aino oli tullut töihin piirtäjäksi arkkitehti Wahlroosille. Alvar asui tuolloin kellarihuoneessa, jonka hän oli nimennyt arkkitehti- ja monumentaalitaiteen toimistokseen ja kodikseen. Järvelä ei kuvaa romanssia tai naimisiinmenoa. Jossakin vaiheessa he vain työskentelevät rinnakkain. Alku on tuskaista. Tilaukset eivät mene kykyjen mukaan vain suhteiden kautta. Sellaisia heillä ei ole. He yrittävät saada töitä avoimien kilpailujen kautta. Niin loi uraansa naisarkkitehtinä myös Vivi Lönn.

Koulutusvuosinaan Alvar oli ihastunut antiikkiin. Hän halusi rakentaa Jyväskylästä Suomen Ateenan. Pantheonin esteenä oli kuitenkin puita kasvava harju. Sen hän haluaisi parturoida. He rakensivat huviloita, kuten Vivi Lönn, ja jonkin rukouskappelin. Alvar sai rakennettavaksi Jyväskylän Työväentalon ja siitä Alvar piirsi unelmaluomuksensa antiikin pylväineen. Työläiset ansaitsevat parasta! Paljon myöhemmin, kun häneen lopulta upposi funktionalismin idea, hän häpesi työväentaloa ja olisi halunnut repiä sen alas, siis Järvelän fiktion mukaan. Kun Aallot tekivät häämatkan Italiaan ja Alvar näki Firenzen, hän alkoi unelmoida Jyväskylästä Suomen Firenzeä. Hän haki ulkoista näyttävyyttä, mutta oli epäkäytännöllinen toisin kuin käytännöllisyyttä ja valoa korostanut Aino.

Epäkäytännöllisyys kukoistaa Alvar Aallon piirtämässä Jyväskylän korkeakoulussa. Alvar unohti Ainon jankuttaman ihmismittaisuuden. Ulkoa suurta, sisältä pientä:
”… maailmaa syleilevien ajatusten sijaan opiskelijat muistavat päärakennuksen ahtaista vessoista, joiden kopperoihin pitää peruuttaa. Silti ovia ei saa kiinni. Tenttisaleista, joissa pitää ährätä vastauksia polvet suussa, vanerinkappale kirjoitusalustana. Epäsuorassa valaistuksessa, joka ilahduttaa opiskelijoiden sijasta optikoita ja silmälääkäreitä.”

Heidän arkkitehtoniset ihanteensa olivat törmäyskurssilla ja vasta vuosien jankutusten jälkeen heistä hioutui samansuuntaisesti työskentelevät ammattilaiset. Ainon aaltoileva kaarimuoto terävien kulmien ja laatikkomaisten rakenteiden sijasta vakiintui arkkitehtiparia identifioivaksi piirteeksi. Kaarimuoto löysi ratkaisun tuoleihin ja huonekaluihin, valaisimiin ja rakennusten linjoihin.

●●●

Aino A.:ssa Alvar Aalto suistuu jumalaiselta jalustaltaan. Jari Järvelä tekee Alvar Aallosta paljolti jäljittelijän, kopioijan ja matkijan, kuten yrityksissään saada Jyväskylään Italian katedraalien kaltaisia uljaita kirkkoja.
”Mies ei ole antanut periksi kirkkovaltuuston penseydelle. Hän on piirtänyt uuden ehdotuksen Jyväskylän kaupunginkirkoksi. Se näyttää juuri samalta kuin Santa Maria digli Angelin luostarin kappeli, jonka he näkivät häämatkalla Firenzessä. Brunelleschin käsialaa sekin kuten Duomon kupoli.
Alvar ei ole tottunut antamaan periksi. Vaikka sekin olisi joskus hyvä taito. Aino itse ei ymmärrä mikä vimma Alvarilla on puskea italialaisia rakennuksiaan joka paikkaan. Ja vielä suoria kopioita todellisista näkemistään rakennuksista. Ja sitten mies väittää, että keksii niitä omasta päästään.”

 Jari Järvelän kuvaama suurmies on omahyväinen pullistelija, itseriittoinen, suhteellisuudentajuton, itsekeskeinen, yliampuva, röyhkeä, kyltymättömän kunnianhimoinen, suuruudenhullu pullistelija ja monessa tilanteessa jopa pelle. Alvar uskoi olevansa renessanssinero. Järvelä ruhjoo häntä siinä määrin, että on vaikeaa uskoa hänen kirjoittaneen suuren kaunokirjallisen huijauksen ilman vahvoja, todennettuja perusteita. Järvelä kertoo teoksensa taustat kirjan lopussa. Toisaalta vaikka Aino oli vahvatahtoinen ja kipakka nainen, hän myös imarteli ja jopa liehakoi miestään. Heidän keskinäinen suhteensa oli lämmin ja rakkaudentäyteinen, vaikka Järvclän mukaan Alvar arvosteli jatkuvasti Ainon pulleutta ja arkisuutta. Ainon olisi kuulunut laihtua.

”Muiden silmissä olin pelkkä varjo. Haalea varjo, mutta pullukka. Alvar olisi halunnut siromman varjon.
Olin kyllä laihdutuskuurilla läpi elämäni, ja silti olen pullukka. Kun halusin ostaa kakkua, Alvar sanoi noh, noh. Sitten hän söi minunkin kakunpalani. Itävallasta Alvar piti erityisesti, kun siellä oli sacheria. Niitä hän tilasi kerralla kaksi ja söi molemmat, jotta minä laihtuisin.”

Aallot elivät jatkuvissa rahaongelmissa. Alvar oli suurieleinen rahankäyttäjä, megatuhlari, joka kestitsi juomin ja aterioin seuralaisiaan ravintoloissa (selityksinä suhteiden hoito) ja käytti tolkuttomasti takseja, vaikka oma autokin hankittiin. Taloudenpito oli Ainon vastuulla, mutta hän joutui saapuneiden laskujen edessä vain tajuamaan jo tapahtuneet.

He velkaantuivat kaikkialle ja painava syy vaihtaa asuinpaikkakuntaa oli pakoilla velkojia – ja Alvarin naissuhteita. Lainaa pankeista he eivät enää saaneet, eivät Jyväskylässä, eivät Turussa, eivätkä juuri missään. ”Minä olin hänen ideapankkinsa. Ainoa, jolta luotonanto ei loppunut. Muilta pankeilta loppui. ”

Mutta myös tulovirrat olivat tuntuvat ja lopulta Alvar Aalto sai superrikkaan mesenaatin, Ahlströmin tehtailijasuvun perillisen Maire Gullichsenin.  Aino A:n mukaan Alvarilla ja Mairella oli monivuotinen rakkaussuhde, jota Aino joutui seuraamaan sivusta. Maire Gullichsen toi Aallolle rahakkaita suunnittelutöitä, kuten Poriin Villa Mairea –taiteilijakodin ja Kotkaan Sunilan tehtaan suunnittelut.  Yhdessä Maire Gullichsenin kanssa Aallot perustivat vuonna 1935 Helsinkiin Artekin, taiteen, tieteen ja tekniikan edustustilan, kotimaisen muotoilun mekan. Siitä tuli Aallon pariskunnan tuotannon näyteikkuna ja myymälä. Aino johti Artekia 1940-luvun ajan ennen menehtymistään syöpään.

Aino A. on mehuisa, herkullinen ja mausteinen romaani Vivi Lönnin jälkeisestä arkkitehtisuurnaisestamme Aino Marsio-Aallosta. Sitä oli nautinto lukea. Tyytyväinen lukija kiittää kirjailijaa mutta katsoo aiheelliseksi nähdä piakkoin myös Virpi Suutarin kiitetyn elokuvan Aalto siitä kerrotun lukemastani kirjasta poikkeavan tulkinnan vuoksi.

Jari Järvelä: Aino A. Tammi 2021, 395 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , , , | 2 kommenttia

Tuula Korolainen: Mummola

Minusta tuli joulukuussa pienen Tove Vanamo Saimi Auroran Memma. Isoäitiys oli kovasti kaivattu uusi minuus. Olimmehan odottaneet ääneti isovanhemman rooleja toista kymmentä vuotta. Olen jo 72-vuotias.
”Siinä se nyytti nyt on:/ päästä varpaisiin/ hohtavaa valoa./ Hän omaa kotiaan valaisee/ ja meidänkin pimeää taloa.”

Tuula Korolaisen Mummola. Runoja mummoista, vaareista ja lapsista löysi heti minusta pehmeän ja vastaanottavaisen lukijan. Kirja on herttainen, hauska ja valloittava. Siinä on runoja kaikensorttisille mummoille, vaareille, isoäideille, isoisille, ukeille, papoille, mammoille ja taatoille. Jopa vara- ja valemummoille. Kirja hengittää nykyajassa.

Korolainen on kirjoittanut runojaan inspiroituneena, kujemielellä ja veitikkainen silmäkulmassa. Runot saavat suupielet nykimään ylöspäin.

Useimmat mummo- ja ukki-ikäiset janoavat isovanhemmuutta. Eivät silti kaikki. Suskilla ja Ridellä uhkaa pitkä nuoruus katketa kesken:
” Suski klikkaa viestin, kauhistuu:/ − Ride, äkkiä tänne! Tuu nyt, tuu!/ Kato, meidän likka on raskaana.//
Ride tuijottaa… perhanan perhana!//
− Kuinka se kehtaa! Suski valittaa./ Ei tänne kyl tuu mitään mummolaa./ Mä oon itekin vasta nelkytkaksi.//
Riden mieli käy mustemmaksi./ − Jos likka tuppaa sen beibin meille,/ ei me päästäkään Tuska-festareille/ ja muistoja vaan on bileet ja baari…//
Suski hikkaa. − Mul on miehenä vaari!/ Ride värähtää, pala kurkussaan:/ − Mä joudun mummon kanssa koisimaan.”

Hannan harras unelma on saada lapsenlapsi. Hän tapaa leikkiä isovanhemmuutta:
”Eilen kun treenasin ulkona,/ tuli pihalle kyttä-Kaarina./ Siinä pokkana vaunuja työntelin,/ kun se kurkkasi äkkiä/ kuomun alle/ ja näki sen hitsin melonin…”
Sekä lapsettomuus että lapsenlapsettomuus ovat monille kipeitä asioita. Mummius on siksi runokirjassa myös adoptiolapsen mummiutta.

Lapsenlapsen näöstä etsitään milloin vauvan äidin, milloin isän tai isovanhempien piirteitä ja siinä tarvitaan tahtoa ja mielikuvitusta:
”Mummi heijaa vauvaa, hymyilee:/ − Sillä on ihan äitinsä suu./ Tuolla tavoin ei mutristele/ meidän suvussa kukaan muu./ Ja nenä on isänsä mallinen/ ja silmät selvästi Jokisten.//
Pappa nauraa, pikku naamasta/ ei löydä mitään tuttua./ − Sehän on vain punakkaa ihoa/ ja rutun vieressä ruttua.”

Yksi runokirjan vaareista juhlii pientä ruttuihoista vauvelia tutussa miesporukassa:
”Moi äijät!/ Meikästä tuli just vaari!/ Aika komeetaa, mitä?/ Ei vertaa vedä ees/ pubi tai baari.//
Ai tuopille? Nytkö?/ No, juhlan aihe/ lienee tää uusi/ elämänvaihe…//
Skool, pojat!/ Juokoon skumppaa naiset./ On meilläkin kuovuvat/ varpajaiset.”

Tulee tilanteita, jolloin vauveli tuodaan mummolaan hoitoon ja ukki saa laulaa kehtolaulun:
”Nuku jo nappisilmä,/ nuku harjastukka,/ nuku nallepöksy,/ nuku jarrusukka.//
Nuku mutruhuuli,/ nuku pömppömassu,/ nuku tuttiritari,/ nuku tahmatassu.//
Nuku ukin mussukka,/ pari tuntia ja risat − / telkkarissa alkaa kohta/ futiksen MM-kisat.”

Kun pienokainen varttuu leluikään, mummi muistaa tyttärensä vanhan pehmolelun. Jossakin ullakolla sen täytyy olla:
”Mummo penkoo ullakolla:/ Jossain on tyttären vanha nalle…/ vai veikö sen kanssaan maailmalle?//
Jossainhan sen pitäisi olla!/ Mummi penkoo laatikoita/ ja löytää vanhoja verhoja, sukkia – koita.//
Arkusta nousee puinen jolla!/ Leluja! Ehkä myös nalle Malla/ luuraa jossain pohjemmalla?//
Se löytyy! Mutta nalle polla/ on karvoja vailla ja musta kuono/ on lohjennut ja tosi huono.//
Nyt nalle on sairasosastolla:/ kuonoksi vaari hioo napin,/ mummo ompelee päähän lakin.//
Tyttärenpoika nurmikolla/ halaa nyt nallea parantunutta./ Siinä on täytteenä muistoja − / ja hyvin paljon rakkautta.”

Tuula Korolainen hellii vanhaa mielikuvaa mummolan herkuista ja lastenlasten hemmotteluista. Vierailulla olevat lapsenlapset saavat hänen runoissaan tuon tuostakin sellaista, mitä ravintotietoiset vanhemmat yrittävät vältellä.
”Keittiöpalvelu toimii aina − / lettuja tehdään lauantaina./ Jos ei maistu soppa tai vuoka,/ syödään ensin jälkiruoka.”

Vaarilla on kesämökillä omat yllätykset:
”Vaarilla on baari, se oma baari on./ Vaarilla on baari, se oma baari on.//
Lapsilauma rallattaa aivan innoissaan:/ tänään mökin kuistilla baari avataan./ Vaarilla on mehua, cokista ja smoothia./ aikuisille kuohuvaa pullo korkataan…”

Makeita juomia mielii myös Aino:
Mummo tekis mehuu ja kaakaoo/ tai tois ison pullon Jaffaa/ ja pappakin ottais siitä/ ja pärskis että ”Onpas vaffaa!”

Myös lapsi voi kaivata mummoa ja ukkia, jos sellaisia ei ole ja etenkin jos muut kaverit kehuvat saamiaan viikonloppukestityksiä. Samulla ei ole isovanhempia ja se kiukuttaa.
”Veli kuuntelee ja oivaltaa:/ −  Kun aikuinen haluu kaverin,/ se avaa netissä Tinderin,/  Voisko olla nettimummolaa,/ jossa lapset tapais vanhoja?//
Samu nyökkää mutta mutisee:/  −  Ei ne tabletissa pizzaa tee, / eikä netissä voi ees halata.”

Isovanhemmat hemmottelevat lapsenlapsiaan, kuten pappa Aapoa rantakahvilassa:
Minulla on hillomunkki/ ja imen pillillä cokista./ Pappakin haukkaa munkkia,/ varoittaa ahneesta lokista.//
Papalla näkyy sokeria/ parrassa ja tukassa./ Se sanoo: ”Ei kerrota mummille/ tai ollaan pian hukassa!”//
Me lyödään ylävitoset/ ja katsellaan isoja laivoja./ Meidän mielestä munkki hoitaa/ mahaa ja etenkin aivoja.

Ikä karttuu ja tekemiset mummolassa monipuolistuvat.
”Pojalla on läskipyörä,/ iskällä sähköfillari./ Vaarilla on vanha jeeppi/ ja tosi ärtsy motskari./ Isomummo rollaattorillaan/ pärisee pihalla rallia.//
Mutta kun katsotaan formuloita,/ tsempataan samaa tallia.”

Useimmat mummot eivät pärise rallia rollaattorilla, vaan ovat skypeyhteydessä lapsenlapsiinsa bisnesmatkoillaan Japanista, Afrikasta tai ties miestä. Kuusivuotias Niko on päässyt papan mukana Brysseliin ja kaupunkikierros päättyy ravintolalounaaseen:
”  Sitten lounas. Pihviä/ ja ruusukaalia…/  Mä tein ranuista tolpat/ ja kaaleilla maaleja./ Yksi lensi kyllä lattialle/ ja kieri vaarin kengän alle.”
Modernit isovanhemmat elävät pikku greta thunbergereineen ajan hermolla:
”… Papan kanssa tehtiin just/ kierrätysräppi./ Mummin kanssa puistos/ osoitettiin mieltä/ kun poliitikot tajuu/ ei ihan selvää kieltä:/ kaikkia meitä uhkaa/ nyt ilmastonmuutos/ ja tietoo kyllä löytyy/ mut teoista on puutos!”

Korolainen muistaa runolla sateenkaarimummot Violan ja Roosan sekä päivätansseihin bailaamaan menevät vauhtimummot. Paten mumma meikkaa yhdessä Paten siskon kanssa:
”… Sisko kelpais vaikka filmiin!//
Vaan Patesta isoäideille/ ei todellakaan sovi meikki:/  Pese, pliis, noi äkkiä pois!/ Sä et oo mumma vaan feikki!”

Tuula Korolainen käsittelee menettämiseen liittyviä kipeitä asioita. Lapsen vanhemmat saattavat erota, puhkeaa huoltajuusriita ja toisen puolison uusi avioliitto voi viedä mummin ja ukin lapsenlapset fyysisesti tavoittamattomiin. Jää skype sekä tapaamisen kaipaus ja ikävä. Korolainen käsittelee monessa runossaan kuolemaa. Mummista tulee sielunlintu ja hänestä näkyy enää vain helman lieve pilvenhattaran reunassa.

Mummola, Runoja mummoista, vaareista ja lapsista sisältää 50 runoa. Tuula Korolainen käsittelee aihettaan mitä monipuolisimmin. Kirja on lyyrinen ilopilleri. Olen iloinen memma omistaessani Mummola-runokirjan. Sen hupaisiin värssyihin on kiva aika ajoin palata.

Tuula Korolainen: Mummola. Runoja mummoista, vaareista ja lapsista. Kirjapaja 2022, 72 sivua ja 50 runoa. Kuvitus ja graafinen ilme Jani Ikonen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Runoteos | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen

Jeesus Christos Nasaretilaisesta tiedetään varmuudella hyvin vähän. Hän syntyi noin 4 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja mestattiin ristiinnaulitsemalla kapinallisena ja terroristina keisari Tiberiuksen aikana noin 30–33 jKr.  Ristin päälle kiinnitetty perustelu I.N.R.I. tarkoitti juutalaisten kuningasta (Iesus Nazarenus, Rex Iudaeorum).

Hänen elämänvaiheensa manaajana ja saarnaajana kesti puolitoista vuotta. Sitä ennen hän oli rakennustyömies (kreikaksi tektōn), kenties Joosef-isänsä apurina ja myöhemmin työnjohtajana. Hän otti noin 31-vuotiaana Jordan-joella profeetta Johannes Kastajalta päänupotus-vesikasteen, mistä hänen uusi, lyhyeksi jäänyt traaginen elämänvaiheensa alkoi. Johannes Kastaja oli häntä vain himpun vanhempi. Johannesta pidettiin Vanhan testamentin ennustamana profeetta Eliana, joka edeltää ”messiaan” tuloa.

Alankomaalainen elokuvaohjaaja ja luonnontieteilijä Paul Verhoeven on tutkinut yli 20 vuotta Jeesus Nasaretilaisen elämää ja kahden vuosituhannen takaista Palestiinan historiaa aikomuksenaan tehdä elokuva Jeesuksesta historiallisena henkilönä, miehenä ja ihmisenä. Yksi Verhoevenin keskeisimmistä lähteistä on historiantutkimuksen auktorisoiman juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen (s. 37 jKr) koko tuotanto. Valtavan perehtyneisyytensä vuoksi Verhoeven on kutsuttu kalifornialaiseen teologien ja tutkijoiden ryhmään, joka yrittää ratkoa yhä avoinna olevia ristiriitaisuuksia. Ryhmä kokoontuu seminaareihinsa säännöllisesti.

Nyt Verhoeven arvioi, että tutkinnan tulosten ja vastateorioiden tallentaminen kirjaan riittänee. Verhoeven on pyrkinyt elokuvissaan äärimmäiseen realismiin. Ei lupaisi ylevöittävää katsottavaa, jos hän elokuvan tekisi. Otetaan yksi esimerkki. Risteiltä alas otettuja ruumiita vartioivat tiukasti roomalaissotilaat. Niitä kärkkyivät ravinnokseen raivoisiksi pedoiksi muuttuneet nälkiintyneet villikoiralaumat. Ruumiit kipattiin notkoon ja heitettiin hiekkaa päälle. Jeesus Nasaretilaisen kunniallinen hautaus olisi vaatinut runsaan lahjonnan. Verhoevenilla ei ole olettamuksia tai väittämiä Jeesuksen ruumiin kohtalosta. Ylösnousemukseen hän ei usko.

Vuosisatojen saatossa muokkautuneet raamatulliset lähteet me tiedämme Uudesta testamentista. Evankeliumeista varhaisin on noin 70 jKr. syntynyt Markuksen evankeliumi. Markus ei tavannut Jeesusta mutta tunsi häntä tunteneita. 15–20 vuotta myöhemmin syntyneet Matteuksen ja Luukaksen evankeliumit ovat suurelta osin Markuksen toisintoja, sillä Jeesuksen tunteneita ei enää elänyt. Evankeliumeissa on poistoja, lisäyksiä, poliittistaustaisia lievennyksiä ja dramatisointeja.

”Voitaisiin jopa väittää, että evankeliumien kirjoittajat käyttivät päälle maalaamista aina, kun halusivat poistaa tai peittää poliittisesti vaarallisia tai muuten epämiellyttäviä seikkoja. He lisäsivät päälle uuden kerroksen, aina jonkin mahdottoman ihmeteon. Niitä riittää. Jos Jeesus on avioton lapsi, lisätään päälle neitseellisen synnytyksen mahdoton ihme. Kun Jeesus kuolee äärimmäisen nöyryyttävän kuoleman, se häivytetään lisäämällä mahdoton ylösnousemuksen ihme. Myöhemmin näemme saman mallin `kirkastumisessa` ja Lasaruksen `kuolleista herättämisessä`.”

Kaikkia Matteuksen ja Luukkaan lisäyksiä ei kuitenkaan pidetä sepitteinä. Teologien piireissä puhutaan teoreettisesta Q-lähteestä, jollainen on täytynyt olla, mutta jota ei ole tähän päivään mennessä löydetty.

Muut evankeliumit eivät ole päätyneet kanonisoituun Raamattuun. Vuonna 1896 löydettiin Kairosta Magdalan Marian evankeliumi. Sen patriarkaalinen kirkko on sukupuolisista syistä ”unohtanut”. Oli syitä kavahtaa teoretisointeja Jeesuksen ”naisystävästä”.  Verhoeven uskoo ”Jeesuksen olleen niin Jumalan tulevan valtakunnan `riivaama`, että se tukahdutti hänen libidonsa täysin”. Siinä hän luo rinnastuksen meidän aikamme Che Guevaraan.

Niinkin myöhään kuin 1948 löytyi Tuomaan evankeliumi. Vuosien 130 ja 170 jKr. välillä syntynyttä Juudaksen evankeliumia kirkko pitää todellisena mutta harhaoppisena. Tutkijain ja teologien piireissä varsinaisen kuohunnan aiheutti kuitenkin vuonna 1958 löytynyt Markuksen laajennettu evankeliumi. Sen ”löytäjä”, Columbian yliopiston apulaisprofessori Morton Smith on kuitenkin nykytulkinnan mukaan huijari. Paperipulassa luostarin erään vanhan teoksen puhtaalle etu- ja takalehdelle 1700-luvulla munkkien kopioimassa kirjeessä muudan tuntematon Theodoros kysyy Klemens Adrianalaiselta erään Aleksander Karpokratesin (gnostikon ja lahkolaisen 100-luvulta) tekemistä lisäyksistä laajennettuun evankeliumiin. Lisäyksellä tarkoitetaan sanoja ”alaston vasten alastonta” kohdassa missä kerrotaan Jeesuksen viettäneen yön nuoren miehen seurassa siksi, että opetti tälle Jumalan valtakunnan salaisuuden.  Smithin on itse homoseksuaalina katsottu yrittäneen erittäin ammattitaitoisella työskentelyllään luomaan mielikuvaa Jeesuksen seksuaalisuudesta. Jerusalemin läheltä Mar Sabaan luostarista Smithin löytämä käsikirjoitus siirrettiin vuonna 1980 Jerusalemin patriarkaaliseen kirjastoon, minkä jälkeen se on kadonnut oudolla ja selittämättömällä tavalla. Musteen ikää ja koostumusta ei ehditty tutkia.

”Jos Morton Smith todella väärensi asiakirjan, kuten vaikuttaa, se on kaikkien aikojen nerokkaimpia väärennöksiä, loistavan oppineen aikaansaannos, vähintään verrattavissa van Meegerensin Vermeer-väärennöksiin, ellei jopa niitäkin parempi.
Kun tekstissä todetaan, ettei `alaston alastonta vasten` ole autenttinen kohta – toisin kuin loput asiakirjasta – on luotu loistava valepuku, joka saa kaiken näyttämään vielä aidommalta.”

•••

Verhoeven välttää jyrkkiä väittämiä. Hän perustelee johtopäätöksensä ja esittää olettamuksia, myöntää joskus, ettei tiedä mutta hänestä tuntuu näillä ja näillä perusteilla todennäköiseltä. Ihmetekoihin hän ei usko: ei kenenkään kykyyn kävellä järven päällä, ei herättää neljä vuorokautta haudattuna maannut Lasarus henkiin, ei tehdä sokea syljellään näkeväksi tai kuuro sormen kosketuksella kuulevaksi, ei ruokkia viisi tuhatta paikalle kokoontunutta viidellä leivällä kylläiseksi. Hyvin karismaattinen hän oli. Kun karisman aura oli hälvennyt, lieventyneet vaivat palasivat koko voimallaan. Mitään ei jäänyt pysyväksi. Mutta manatessaan Kapernaumin synagogassa Saatanaa ulos räyhäävästä miehestä ja miehen päädyttyä epilepsiakohtaukseen suusta pursuavine vaahtoineen ja lattiaa hakkaavine raajoineen, Jeesus hämmästyi itsekin käskynsä ”Perkele tule ulos!” tehoa ja uskoi olevansa Jumalan välikäsi. Saatana oli poistunut miehestä.

”Eri suuntauksia edustavat teologit hyväksyvät nykyisin, että Jeesus oli manaaja ja että hänen aikalaisensakin pitivät häntä manaajana, oli hän heille mitä muuta tahansa: huijari, Saatanan kätyri, profeetta tai kapinallinen – tai jopa messias.”

Useimmille hän tuntuu olleen luvattu tuleva juutalaisten kuningas, Daavidin jälkeläinen, joka vapauttaisi Palestiinan Rooman vallan ikeestä. Rooma oli valloittanut Palestiinan vain yhtä miehenikää aiemmin, vuonna 63 eKr. Jeesus kammoksui hänelle tyrkytettyä hallitsijan roolia ja pakeni Wadi es-Samikin laaksosta villiintyneen väkijoukon kuningasvaatimuksia. Parannus- ja ihmeteoistaan hän toistuvasti pyysi silminnäkijöitä vaikenemaan. Oli vaarallista herättää juutalaisen ylähierarkian ja roomalaisten huomiota. Myös Wadi es-Samikiin hän oli paennut Kapernaumista Galilean järven yli. Roomalaissotilaat jäljittivät häntä sinnekin, vaikka Herodeksen pojan Herodes Antipan valta ei yltänyt järven itäpuolelle.

•••

Biblia. Koko Pyhä Raamattu. Tästä luin Verhoevenin ilmoittamat lähdeviitteet.

Jeesuksen tarinan keskeisimpänä käsitteenä pidin alkuvaiheessa vanhatestamentillista Dies Iraeta. Nykyisin se tarkoittaa katolisen messun osaa. Mutta Jeesuksen elinpäivinä Dies Irae tarkoitti Herran päivää tai pikemminkin Koston päivää, päivää, joka oli lankeava juutalaisten ylle merkiten kammottavaa kohtaloa, kauheaa teurastusta, missä ruumenet (jumalattomat, roistot ym.) heitetään tuleen. Vain osa pystyisi pelastautumaan tuholta, vanhan uskon mukaan uhraamalla eläimiä Jumalalle. Siksi Jerusalemin temppelissä oli lampaiden, vuohien ja kyyhkyjen myyjiä ja kaupantekoa varten rahanvaihtajien pöytiä. Johannes Kastaja oli juutalaisuuden uudistaja, joka piti eläinten uhraamista menneisyyden rituaalina ja ainoa keino puhdistautua Dies Iraeta vasten oli ottaa vesikaste. Sen auktorisoitunut antaja oli Kastaja itse.

Paul Verhoeven kertoo monen monituisista Uuden testamentin evankeliumien ajoituksellisista ristiriidoista. Hyväksytyistä evankeliumeista nuorimmassa, ensimmäisen vuosisadan loppuun tai toisen alkuun ajoittuvassa Johanneksen evankeliumissa tapahtuma, missä Jeesus nuorten miesten joukolla puhdisti Jerusalemin temppelin solmuruoskan avulla eläimistä, eläinten kauppiaista ja rahanvaihtajista, sijoittuu pian Jeesuksen kasteen jälkeen, kun taas muissa kolmessa evankeliumissa temppelin puhdistus on paljon myöhemmin, vain viikko ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Verhoeven pitää Johanneksen evankeliumin kertomaa oikeana. Jeesus vaikuttui Johannes Kastajasta niin väkevästi, että oli valmis toimimaa oikeaksi näkemässään asiassa heti ja kaiken lisäksi hän alkoi itse kastaa ihmisiä, vaikka kastaminen oli monopolisoitunut Johannes Kastajalle.

Kaikella tällä on dramaattiset seuraukset: ylipappien piirissä Jeesus oli muuttunut roistoksi ja rikolliseksi ja häntä alettiin etsiä. Hän oli tuolloin vielä tuntematon ja saattoi tekonsa jälkeen liudentua nopsasti kaupungin ihmisjoukkoon ja poistua Jerusalemista. Siitä lähtien hänen elämänsä oli paljolti pakoilua. Verhoevenin käsityksen mukaan hänelle langetettiin jo tuolloin juutalaisten Sanhedrinissa, rikoslakiin ja rangaistuksiin keskittyvässä Talmudin oikeudessa, kuolemantuomio.

Kastamisen omimista Johannes Kastaja ei antanut Jeesukselle anteeksi, eihän hän ollut tunnustanut luonaan kastettavana käynyttä Jeesusta ennustetuksi ”messiaaksi, jonka kengännauhojakaan hän ei ole kelvollinen sitomaan”. Heidän välinsä eivät enää korjaantuneet. Kun roomalaisten Palestiinan nukkehallitsijaksi asettama keisari Herodes kuoli 4 v. eaa, silloisessa hallintokaupungissa Sepforiksessa puhkesi juutalaisten kapina, jonka roomalaiset kukistivat hyytävän raa`asti ja verisesti. Palestiina oli jaettu Herodeksen neljän pojan kesken. Juudea ja Samarea siirrettiin pian suoraan Rooman alaiseksi, mutta Galileaa hallitsi Herodes Antipas. Kyteviä kapinapesäkkeitä oli pidettävä silmällä. Sellaisena pidettiin Johannes Kastajan kastetoimintaa. Johannes vangittiin pian välirikon jälkeen ja vietiin Kuolleen meren itäpuoleiseen linnoitukseen. Loppu on tarinaa: Herodes Antipas ei kaihtanut täyttää vaimonsa tyttären Salomen (vaimon aiemmasta avioliitosta) toivomusta saada vadilla Johannes Kastajan pää. Teloitus tehtiin viehkeän Salomen mieliksi viipymättä.

Verhoeven pitää Jerusalemin temppelin tyhjennystä Markuksen, Matteuksen ja Luukaksen dramaattisina ratkaisuina perustella Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Verhoevenin mukaan kuolemantuomion langettivat juutalaiset, mutta täytäntöönpanon vahvisti roomalaisten maaherra Pontius Pilatus. Vaikka Rooman valtaa mielistellen Matteus maalaa Pilatuksen humaaniksi, raukkamaiseksi mieheksi, joka pesi kätensä viattoman veren vuodatuksesta, todellisuudessa Pontius Pilatus tiedetään korruptoituneeksi, karkeaksi, ahneeksi ja julmaksi vallankäyttäjäksi, joka ei kaihtanut tapattaa ihmisiä, syystä tai syyttä.

Jeesus vältti kiinnijäämisen pakenemalla aina ajoissa. Hän vältteli suuria keskuksia ja liikkui vaihtelevine joukkoineen Galilean järven rantamilla ja kylissä saarnaten avomailla. Hän opetti etiikkaa ja julisti Jumalan valtakunnan saapumista. Siitä valtakunnasta kaikkinainen paha olisi poissa. Jopa petoeläimet kuten leijonat söisivät ruohoa entisten saaliseläintensä vierellä. Jeesus Nasaretilaista tulee pitää länsimaisen eettisen perustan keskeisenä rakentajana, joskaan ei ainoana.

Noin puoli vuotta ennen kuolemaansa Jeesus vakuuttui, että Jumalan valtakunta olisi hyvin lähellä. Verhoeven mukaan hänen toinen matkansa Jerusalemiin toteutui lehtimajajuhlan (Sukkokin) aikaan. Sukkokia juhlittiin tišri-kuussa eli meidän kalenterimme mukaan syys- ja lokakuun puolivälien välisenä aikana. Jeesus uskoi Jumalan valtakunnan tulevan silloin ja uskaltautui riemuisin mielin ratsastamaan juhlittuna valtakunnan julistajana aasin selässä kaupunkiin riemullisten kaupunkilaisten levitellessä vaatteita aasin reitille ja heiluttaessa palmun oksia. Hehän juhlivat roomalaisten tyranniasta vapauttajaa.

Mutta kun Jumalan valtakunta ei saapunut ja Jeesuksen ja hänen joukkojensa oleilu kesti useita kuukausia, kansa muuttui vihamieliseksi ja juutalainen johto suunnitteli Jeesuksen kivittämistä. Jeesus lähti kaupungista joulukuussa valon juhlan eli Hannukan aikaan. Tukikohtana oli läheinen Betania. Siellä asuivat sisarukset Martta ja Maria sekä Jeesukselle rakas Lasarus.

Lehtimajajuhlan aikaan Verhoeven sijoittaa yhteisen aterian opetuslasten kanssa. Luvatessaan, ettei nauttisi viiniköynnöksen antia, ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut (Markus 14:25), hän uskoi valtakunnan tulevan juhlan aikana. Tämän jälkeen opetuslapset sanana katoaa evankeliumien teksteistä. Jeesus oli etsintäkuulutettu viimeiset kuukaudet ennen pääsiäistä (juutalaisten Pesah-juhlaa) ja happamattoman leivän päivää. Konkreettisesti etsintäkuulutettu. Jeesus vetäytyi Betaniasta Efraimiin tai Taibehiin, juutalaisten Sanhedrin kokoontui tuomiten Jeesuksen kuolemaan esiintymisestä Israelin kuninkaana ja roomalaiset vangitsivat Jeesuksen ”rakkaan ystävän” Lasaruksen. Jeesus sai sisaruksilta viestin Lasaruksen kohtalosta.

Hän tajusi, ettei Jumalan valtakuntaa tulisikaan ja hän olisi itse kuoleman oma. Hän tiesi Lasarusta kidutettavan hänen piilopaikkansa paljastamiseksi. Hänet valtasi kuolemankauhu, hän itki ja rukoili Isältään vapautusta kohtalostaan ja viivytteli vielä kaksi päivää. Sitten hän tyytyi väistämättömään kohtaloonsa ja lähti. Lasarusta hän ei voinut pelastaa. Hänet on tapettu.

Seikka, mikä Jeesuksen kärsimyskertomuksessa (Matteuksen mukaan) vältetään, on Jeesuksen muuttuminen viimeisenä kahtena kuukautenaan radikalisoituneeksi militantiksi. Hän kehotti seuraajiaan myymään päällysviittansa, himation, ja hankkimaan rahoilla miekat (Luukas 22:35–36). Hänen seuralaisensa olivat taistelunhaluisia nuoria miehiä, tuskin tuntemiamme opetuslapsia ainakaan enää koko joukolla. Hänestä tuli aseistautuneine seuraajineen kapinallinen, juutalaisten kuningas, ehkä vain puolustautumistarkoituksin. Kun Jeesuksen piilopaikka, turvatalo Getsemanen oliivilehdossa oli ilmiannettu ja Jeesus saarrettu, käytiin roomalaisten sotilaiden ja Jeesuksen tukijoiden välillä aseellinen yhteenotto. Yhdeltä sotilaalta sivallettiin korvanlehti. Jeesus sanoi kuuluisat sanat: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” (Jeesus muuntui elämänsä varrella ja oli myös ristiriitainen.)

Hän antautui, sillä muu ei ollut mahdollista. Vangitsijoiden tukena oli roomalaisten sotilaiden joukko-osasto speira, johon kuului vähintään 200 miestä. Verhoeven mukaan myös kaikki Jeesuksen mukanaolijat menettivät henkensä, paitsi ”toinen opetuslapsi”, liki alastomana paennut pidätysjoukkoihin kuulunut nuorukainen, ylipappi Hannahin miehiä, temppelipoliisi ja silti Jeesuksen kannattaja. Kärsimyshistorian tarinat perustunevat hänen kertomaansa. Hänen avullaan Pietari pääsi temppelin pihaan Jeesuksen kuulustelu- ja tuomitsemisyönä. Pietari ei ollut pelkuri, vaan osoitti alueelle tulollaan suurta rohkeutta. Paljastuessaan hän olisi ollut kuoleman oma.

•••

Mutta mitä tiedämme miehestä, josta emme oikeastaan tiedä mitään? Hän oli ristiriitainen ja kärsimätön. Hän asettui opetuksissaan sorrettujen ja köyhien puolelle, mutta täräytti kylmän moitteen: ”Köyhät teillä on aina mielessänne…” Hän puhui armosta, rakkaudesta ja rauhasta, mutta oli myös sanoissaan julma.  Hän hankki päälleen juutalaisten ylipappien ja kirjanoppineiden vihan tahallisentuntuisella uhmalla: hän ja hänen opetuslapsensa eivät pesseet käsiään ennen ateriaa (juutalaisille ehdoton vaatimus; Markus 7:3 ja 14–15), hän söi vastoin kieltoa myös sianlihaa ja äyriäisiä, manasi sapattina eikä paastonnut. Monella tapaa hän oli tavallinen mies. Hän yöpyi usein opetuslastensa kanssa taivasalla, kylmenneinä öinä tiiviisti lämmön pakenemisen estämiseksi. Ne yöt täyttyivät yön äänistä, kuorsauksista, unennäön äännähdyksistä ja suolistokaasuista. Hänen tiedetään rakastaneen hyvää ruokaa (mainitaan jopa ahmatiksi; Matteus 11:19, Luukas 7:34).

Hänen äitinsä ja sisaruksensa yrittivät kerran hakea hänet pois ottaakseen hänet haltuunsa, ”sillä he luulivat että hän on poissa tolaltaan” (Markus 3:21). Miksi he niin päättelivät, jos tiesivät hänen olevan lähtöisin Pyhästä Hengestä?

Jeesus Nasaretilainen on teos, jota ei voi jättää kesken. Se on inspiroiva, kiihottava, vankasti tutkimuspohjainen teos pyörryttävän runsaine lähdemerkintöineen. Paul Verhioeven tutki aihetta kaksikymmentä vuotta. Minä luin 290-sivuista kirjaa runsaan viikon, joinakin päivinä vain muutaman sivun verran, koko ajan lähdemerkintöjä rinnalla lukien. Vierelläni oli Olga-mummuni Biblia, Koko Pyhä Raamattu, rippilahjakseen saama jykevä nahkakantinen fraktuuratekstinen laitos (Painettu J. C. Frenckell`in & Pojan tykönä 1878). Luin sitä paljon, sillä Verhoeven kertoo tekstissään tarkat paikannukset.

Bibliani vuodelta 1878. Kuva: ”Volvomies” Kärkkäinen.

Jeesus Nasaretilainen on kirja, jonka halusin omistaa ja onnistuinkin hankkimaan oman. Lukemani laitoksen jouduin palauttamaan Helsingin kaupunginkirjastoon. Miten minulta oli jäänyt tämä teos huomaamatta sen ilmestyttyä eikä edes niin kovinkaan monta vuotta sitten? Teos vangitsi minut, vaikken heittäydy uskomaan kaikkia Verhoevenin päätelmiä. Kohteena on mies, jonka myyttinen rooli Jumalan Poikana on muokannut tätä Tellusta kahden vuosituhannen ajan väkevän uskon voimalla.

Entä katalaksi ja rahanahneeksi petturiksi leimattu Juudas Iskariot, yksi opetuslapsista? Verhoevenin mukaan Jeesus kavallettiin kaikista varotoimenpiteistä huolimatta niin, että yksi viimeisen illan seuralaisista tiesi tulevansa varjostetuksi turvapaikan paljastumiseksi. Juudas hän ei ollut. Sen sijaan Jeesuksen surkeasta lopusta pettynyt Juudas menetti uskonsa Jeesukseen ja Jumalan valtakunnan tuloon ja hänestä tuli uskonluopio. Hänen henkilöstään evankelistojen oli helppo leipoa petturi ja luopio samassa inhimillisessä persoonassa.

Edesmennyt israelilainen kirjailija Amos Oz kuvaa fiktiivisessä romaanissaan Juudas (suom. 2018) Jeesukseen kaikkein lujimmin uskoneen Judas Iskariotin odottaneen Jeesuksen näyttävän olevansa Jumalan poika astumalla kaiken kansan nähden vahingoittumattomana ristiltä alas. Kun Jeesus kuoli hirvittävän kidutuskuoleman, Juudaksen usko sammui ja hänestä tuli uskonluopio.

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen. Into 2015, 291 sivua. Suomennos Mari Janatuinen.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi