Paula Havaste: Lumen armo

Lumen armo on vahvan kantaäitimme Kerten tarinan päätös 1100-luvulta. Se on tarina saamisesta ja paljosta luopumisesta.

Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuva romaanisarja – kirja vuodessa − kuvaa keskisen keskiajan maalaisihmisten sinnittelyä luonnon armoilla ja luonnon avulla. Oleellisina siihen kuuluu kristinuskon tunkeutuminen Suomen lounaiselle rannikolle miekkojen ja veroriiston voimalla, luonnonuskontojen luottamuksessa eläneiden ihmisten eritasoinen vastarinta kirkonmiesten armottomuutta vastaan sekä ihmisten keskinäinen avunanto. Koti avattiin kulkijalle asuinsijaksi, olkoonkin että korvausta vastaan.

Tuulen vihat, Maan vihat ja Veden vihat -kirjojen jälkeen sarjan päätti (?) syksyllä ilmestynyt Lumen armo. Kirjojen viehätys on kahtaalla: itse tarinassa sekä ihmisten elinolojen, elämisen edellytysten ja tapojen kansatieteellisessä kuvauksessa.

Sarjan keskushenkilö on Kertte, maalaispaikan vahvatahtoiseksi nuoreksi emännäksi varttunut nainen. Hänen elämänsä muuttaa vallan toisenlaiseksi aviomiehen Larrin tekemä veriteko. Kiivasluonteinen Larri on pikaistuksissaan surmannut kotijärvensä jäälle ylimielisen, hyvää kestiä joukoilleen vaatineen piispan ja joutunut sen jälkeen pakenemaan jonnekin kauaksi kohti pohjoista, ehkä eliniäkseen.

Kertten tiet ovat vieneet ensin piispan läheisen miehen Arimon mukana ensin Turukylään ja sitten meren yli Tokholman suureen kylään. Sieltä hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista kohteluaan varakkaan kauppiaan Osmin laivassa Koluvaniin, isoon meren etelä rannikon kylään.

Lukija saa arvailla, onko Koluvanissa kenties kyse nykyisestä Tallinnasta, kuten olen lukiessani olettanut.  Paula Havaste leikkii lukijan kanssa piiloleikkiä. Hän on kertonut piilottaneensa kirjoihinsa aina jonkin yksityiskohdan, jonka perusteella tarkka (ja historian tuntemuksessa yleissivistynyt) lukija voisi tehdä oikean johtopäätöksen. Ainakaan tässä ei Googlesta eikä edes Seppo Zetterbergin järeästä Viron historiasta ole avuksi.

Hengenvaarallisella merimatkalla Kertti sai niskaansa veden vihat: hän surmasi merirosvo-raiskaajan terävällä puukollaan.  Hän on rakastanut uintia ja sukeltamista ja vesistöt ovat selviämisessä välttämättömiä. Nyt Kertte on kuitenkin luvannut olla astumatta enää veden armoille.

Metsä sen sijaan on hänen ystävänsä ja turvansa, tarkemmin metsän emäntä Marjatta, jota rukouksillaan, kiitoksillaan ja lahjuksillaan Kerttu tavan takaa lähestyy.  Jos jonnekin pitää paeta, aina metsään.

Lumen armossa Kertte palaa kotiin, Turukylän kautta Larrilaan. Hänellä on käsivarsillaan vain miehiä rakastavan miehensä Osmin siittämä vauva Usva, jonka kaksoisveljen Kasen hän suostui luovuttamaan ennen lähtöään vauvan isälle.  Entistä Larrilaa on Kerten poissaolovuodet hoitanut emäntänä Kerten isävainajan nuori Anna-vaimo nykyisen miehensä kanssa. Paikka on ristitty uudelleen, turvallisuussyistä Immolaksi. Sinne Kertte nyt palaa emännäksi mukanaan Koluvanista hankkimansa myyntikalleudet ja omat prameat asusteensa.

Kun saloilla ja erämaissa elävä Larri tulee täydenkuun aikaan käymään entisessä kotitalossaan omaisiaan näkemään ja Kertteä kysylemään ja aviopuolisot lopulta kohtaavat, jälleennäkemisen riemu muuttuu karsastukseksi. Kertellä on toisen miehen siittämä vauva.

Lumen armo kuvaa anteeksiantoa ja aviopuolisoiden toistensa uudelleenlöytämistä, jotka molemmat vaativat aikaa.  Havesteen kirjat ovat vahvan eroottisia ja seksuaalisuus ja keskinäinen riippuvuus saavat lopulta säröytyneissä suhteissa yliotteen.

Mutta Larri syyllistyy kiivauksissaan uuteen uhmakkaaseen tekoon kuultuaan Kerteltä Turukylään rakennetusta hirsikirkosta sekä siellä ja lähimmissä markkinakylissä kiertäneistä sotajoukoista ryöstämässä karjat ja aitat kirkon veroiksi. Larri ratsastaa Turukylään ja sytyttää yöllä kirkon roihuun. Hänet kuitenkin huomataan ja tunnistetaan.

Kun sekä piispanlinnan häijyä voutia Tokholmissa puukottanut Kertte että piispantappaja ja kirkonpolttaja Larri ovat henkipattoja, heidän on kiireimmiten paettava kohti pohjoisen miehittämättömiä seutuja. Larri tietää, minne. Siellä hän eli pitkiä kausia puurajan pohjoispuolella kota-asumuksessa.

Puolet Lumen armo -kirjasta kuvaa Kerten ja Larrin pitkää pakomatkaa. Mukana otetaan suuri Halli-koira ja Usva-vauva. Liikkeelle lähdetään Larrin hevosen kuljettaessa painavimmat tavarat. Sitten lumien syvetessä hevonen on myytävä ja odotettava kylän markkinoille tulevia pohjoisia kauppamiehiä, joiden härkäpurilaiden kyytiin saadaan ostetuksi kuljetustilaa.  Lopulta päästään peuraseuduille ja kaupat tehdään vetopeurasta ja pulkasta.

Useimmiten pakenijat yöpyvät metsässä laavussa. Kylistä saadaan vuokratuksi sauna yöksi tai useammaksi. Saunassa pääsee peseytymään ja pesemään vaatteitakin. Rähjäisintä on matkan teko vauvan kanssa. Vaippoina ovat kuivat sammalet ja vauvan pyllyn pesemisen kanssa niin ja näin.

Kansatieteellisen tarkassa kuvauksessa joutuu tunnustamaan, ettei nykyihminen selviäisi näin vaativissa olosuhteissa, ei edes lämpimähkössä savupirtissä. Eivät varpaat kestäisi talvipakkasessa villasukissa ja virsuissa tai reidet paksunkaan villahameen alla pakkasessa taivallettaessa. Ruuan laitot ja kuukautisverien pesuvedet lämpenevät kaikki nuotiolla samassa pienessä rautapadassa!  Tulitikkuja ei ollut, silti nuotio saatiin palamaan tuoreista ja kylmistä puista.

Kirjan lopussa Kertte, Larri ja yhteiseksi lapseksi hyväksytty Usva asettuvat aloilleen tietäjäukon suureen kotaan jossakin vaivaiskoivuvyöhykkeellä, jonne Tokmannin joukot eivät kuunaan löytäisi.

Paula Havasteen historiallisten romaanien aiheina ovat kansanihmiset. Historian hän rakentaa eläväksi etenkin haju- ja tuntoaistin kautta.

Jälleen Paula Havasteen kirjan hienoa ja herkkää antia on sopusointu luonnon kanssa. Kertte lepyttää ja kiittää henkiä.  Luonto on armoton ja armelias, turva ja uhka, mutta ennen kaikkea luonto antaa ruuan.

Miten kauan tällä Suomen niemellä on voinut paeta vainoavaa valtaa metsään ja rakentaa uusi elämä luonnon asukkaana? Piilopirtteihin on paettu Isovihan vuosina.  Viime vuosisadalla käpykaartilaisina tai Baltiassa metsäveljinä on elämä onnistunut kotikylien turvin vuosien ajan. Mutta silloin on aina eletty äärimmäisessä varotilassa ja hengenvaarassa mielenterveys ja todellisuudentaju horjuen.

Lumen armosta palasi mieleeni väkevä ja hieno Kaiho Niemisen Ihmissuden kronikka, korpiin osaksi luontoa sulautuneen henkipattomiehen tarina 1500-luvulta.   Lumen armo muistuttaa monella tapaa myös Paula Havasteen omaa varhaisempaa romaania, Kymmenen onnen Annaa. Yhteistä molemmille ovat valtaansa levittävän kirkon julma ehdottomuus sekä luonnonyrttien salaisuudet tuntevan naisen ajautuminen ulkoisen vallan puristukseen.

Havasteen kirjasarjan Kertte on vahva, osaava ja elämänarvoissaan upea nainen, miehensä veroinen kumppani tai monessa parempi, luonteensa ja taitojensa puolesta todellinen maalaisruhtinatar. Kertte on nykypäivän todelliseen tasa-arvoon pyrkivän naisen kantaäiti.

Vahvan naisteeman lisäksi Lumen armon tekee ajankohtaiseksi turvaan pakenemisen teema. Kertte ja Larri joutuvat jättämään turvallisuuden nimissä liki kaiken itselleen tärkeän taakseen, lopuksi elämäkseen. Niin ovat tehneet myös nykyiset turvapaikkaa Euroopasta hakeneet. Hinta pakenijalle on kova.

Karsastin Lumen armon alkupuolella, kuten aiemmassa Veden vihoissa, ns. vironkielisiä repliikkejä. Tällä kertaa suoranaisia kieliopillisia virheitä oli onneksi vähän: suomen missä on viroksi kus, ei mis, joka puolestaan on suomeksi mikä (sivu 100). Havaste kirjoittaa viroa virheellisesti kuuloaistimuksen mukaan, joka ei ole kielen oikea asu. Kuulon mukaisesti  hän on kirjoittanut viron pehmeät konsonantit (g, b ja d) koviksi (k, p ja t).  Harmitti!

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2018, 455 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria | Avainsanat: , , | Kommentoi

Kati Katajisto: Verraton Virolainen. Johannes Virolainen 1914−2000

Valtioneuvos Johannes Virolaisesta kertova Verraton Virolainen on yksi Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkittävimmistä elämäkertateoksista.

Olen lukenut viime kuukausina kolme järeää Suomen 1900-luvun valtiolliseen elämään kiinteästi kuuluneen valtiomiehen elämäkertaa, kaikki tuoreita teoksia. Ensimmäinen niistä oli V.J. Sukselaisen elämäntyötä käsittelevä Pekka Perttulan Äidin poika, toinen Martti Häikiön Suomen leijona. Pehr Evin Svinhufvud itsenäisyystaistelijana.  Kolmantena ja viimeksi lukemani Kati Katajiston Johannes Virolaisen elämäkerta Verraton Virolainen poikkeaa edellisistä siinä, että päähenkilön vaiheista monta vuosikymmentä osui yhteen oman aikuisuuteni kanssa.

Siis tuore tapaus, josta muistaa yhtä ja toista itsekin! Mutta onko sittenkään niin?  Elämäkerran tehtävänä on koota henkilön elämäntyöstä oleellinen analyyttisesti yhteen. Kokonaisanalyysiin pyrkivällä elämäkerralla on suuri tehtävä. Suurimpaan osaan tapahtunutta sivullisen muistilla ei ole ollut edes sisäänpääsyä. Siksi elämäkerrat ovat niin kiinnostavia ja antavia.

Historioitsijana filosofian tohtori Kati Katajisto on itselleni uusi kirjallinen tuttavuus. Hän on kansilehden mukaan tutkinut 1700-luvun talonpoikia, 1800-luvun alun eliitin ja suomalais-kansallisen identiteetin muodostumista sekä kunnallispolitiikkaa itsenäistymisen ajan alussa. Ja nyt sitten Suomen keskustan työvaliokunnan asettaman Johannes Virolaisen elämäkertatoimikunnan toimeksiannosta elämäkerta, kun kohteen syntymästä oli tulossa kuluneeksi sata vuotta. Asiantuntijatoimikuntaa johti dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa.

Verraton Virolainen ilmestyi ansaitusti juuri Suomen itsenäisyyden juhlavuonna, eikä Virolaisen syntymän merkkivuonna 2014. Aineistoa tutkijalla on ollut käytössään niin valtaisasti, että pelkkä ajatuskin huimaa. Johannes Virolaisen arkistoa sanotaan yhdeksi Kansallisarkiston mittavimmista. Virolaisen arkiston kerrotaan olevan 22 hyllymetriä pitkän. Hän piti kaikesta päiväkirjaa pitäneen ja tallensi kaiken tärkeäksi arvioimansa. Virolainen hyödynsi omaa aineistoaan itse uutterasti, etenkin eduskunnasta putoamisensa jälkeen. Hän kirjoitti sen pohjaten peräti 25 kirjaa. Myös ne olivat Katajiston käytössä, kuten valtava Urho Kekkoselta ja Urho Kekkosesta julkaistu sekä muu laaja lähdeaineisto elämäkerran materiaaleina. Sukselaisen elämäkerta ei sentään ehtinyt mukaan.

En etene tässä koosteessani ”kehdosta hautaan”. Virolaisen syntymästä 1914 Viipurin lähellä Paavo ja Anna-Liisa Virolaisen maanviljelijäperheessä päätyäkseni Virolaisen valtiollisiin hautajaisiinsa joulukuussa 2000.  Poimin sen sijaan muutamia teemoja ajasta ja Virolaisen elämästä.

Karjalainen toimija kovan koulun kautta

”Elämäni suurin menetys oli Karjalan menettäminen…
Mie oon Karjalassa syntynyt, Viipurin lähellä pimeässä syrjäkylässä – Karjala ja karjalaisuus ovat elämäni ja kohtaloni johtava voima.”,
kirjoitti Johannes Virolainen päiväkirjaansa.

Johannes Virolaisesta tuli poliitikko Karjalan siirtoväen asioiden ajamisen kautta. Talvisodan syttyminen Viipurin pommituksineen tuli nuorelle Virolaiselle yllätyksenä. Hänet oli vasta 25-vuotiaana maa- ja metsätieteen maisterina nimitetty syksyllä 1939 kansanhuoltoministeriön Viipurin läänin toimistoon johtajaksi. Virolainen joutui organisoimaan valtavassa paineessa ja käytännön järki työvälineenään raja-alueiden väestön evakuoinnin. Siviiliväestö onnistuttiin pelastamaan Karjalan alueelta lukuun ottamatta joitakin Suojärven rajakyliä. Sen sijaan suurin osa karjaa ja omaisuutta jäi ensivaiheessa.

Evakuointi jatkui katkeamattomana. Huhtikuun alkuun mennessä siirrettiin Virolaisen muistiinpanojen mukaan yli 100 000 ihmistä, kymmeniätuhansia eläimiä, miljoonia kiloja viljaa, liike-elämän varastoja ja yksityisomaisuutta muualle Suomeen. Kaikkiaan rauhansopimuksessa kutistuneen maan rajojen sisäpuolelle sijoitettiin yli 400 000 karjalaista. Virolaisen työsarka oli siirtynyt Lappeenrantaan kansanhuoltopiirin toimiston johtajaksi.

Virolainen ajoi pika-asutuslakia (1940) T. M. Kivimäen komitean esittämässä muodossa.  Siinä siirtoväelle lohkaistiin elannon ylläpitämiseksi valmista peltomaata. MTK vastusti ratkaisua jyrkästi.

Välirauhan aikaan Virolainen joutui organisoimaan karjalaisten paluun. Keskeistä oli hillitä muuttoa, sillä koteja oli paljon tuhoutunut eivätkä kunnat pystyneet osoittamaan kaikille asuinsijaa. Jatkosodan päätösvaiheessa Karjalan väestö joutui jälleen jättämään kotinsa. Virolaisen virallisiin tehtäviin kuului tuolloin myös Lapin siirtoväen palauttaminen Ruotsista Suomeen sekä virolaisten ja inkeriläisten palauttaminen Neuvostoliittoon. Vastuu tuntuu nujertavalta eikä Katajisto avaa organisoijan käytössä olleita henkilöresursseja, kalustoa ja määräysvaltaa.

”Virolaisella ei ollut suuria kuvitelmia pienviljelyksen taloudellisista edellytyksistä. Mutta hän oli vakuuttunut siitä, että ihmisten nopea saaminen kiinni maahan oli ainut vaihtoehto sotien jälkeisessä tilanteessa. Hän visioi, että tulevaisuudessa osa toimeentulosta tuli maataloudesta, osa teollisuuslaitoksessa työskentelystä.”

Johannes Virolainen oli koko poliittisen uransa ajan Karjalan mies ja karjalaisten asioiden ajaja. Se tulee koko voimassaan näkyviin vasta Katajiston teosta lukiessa. Kansanedustajaksi Virolainen valittiin 31-vuotiaana siirtokarjalaisten äänillä.

Karjalan palauttamista Virolainen edisti eri tavoin koko elämänsä ajan, viime vaiheessa vielä Karjalan Liiton puheenjohtajana ja kunniapuheenjohtajana.  Rajojen tarkistus ja rajavääryyden oikaisu tuntuvat nykyajasta katsottuna pilvien haromiselta, mutta Karjalan palautuksen otti keskeiseksi päämääräkseen myös presidentti Urho Kekkonen. Oli tilanteita, jolloin sitä pidettiin mahdollisena. Yritys tehtiin muiden muassa vuonna 1945, Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä 1948, Porkkalan palautuksen vaiheessa ja Saimaan kanavan avaamisen yhteydessä. Lisäksi toiveet heräsivät Gorbatšovin perestroikkaan. Omaa epäonnistumistaan Kekkonen piti suurimpana poliittisena tappionaan.

Johannes Virolaiselle sulautuivat maalaisliitto/ keskusta, Suomi ja Karjala samaksi suureksi isänmaalliseksi päämääräksi. Näin kirjoittaa Katajisto Virolaisen koko urasta:
”Oli kaaduttava voimalla eteenpäin taisteluun isänmaan ja sen perusteiden puolesta, karjalaisten puolesta, maaseutuväestön puolesta ja maalaisliiton/ keskustapuolueen selviytymisen puolesta.”

Virolaisen keskustalaisuus

Vironperän isäntä ehti moneen. Valtiollisten tehtäviensä sivussa hän luki paljon, kirjoitti  luvuttoman määrän lehtiartikkeleita sekä 25 omaa teosta. Kirjan kuvitusta: Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

Johannes Virolaista on opittu pitämään rationaalisena käytännön poliitikkona, joka toimi mieluummin kuin meinasi toimia. Häntä ei ole ensisijaisesti pidetty ideologian kehittäjänä. Vihreänä lankana kaikessa oli kuitenkin vahva aatteellisuus. Se tuntui tulevan selkärangasta.

Nuoren Virolaisen aatteelliset lähtökohdat olivat alkiolaisuudessa sekä siihen nojaavassa Karjalan kannaksen vankassa maahenkisessä maalaisliittolaisuudessa.  Virolainen tunsi kuitenkin, ettei Santeri Alkion ajattelu riittänyt muuttuneessa, kaupunkilaistuvassa yhteiskunnassa. Hän lähti kehittämään 1940-luvun lopulla keskiluokkaan nojaavaa poliittista keskitietä sosialismin ja porvarismin väliin. Lähimmäksi aatepuolueeksi hän otti Tanskan silloisen Venstren.

Johannes Virolainen perusti vuonna 1937 Maalaisliittolaiset ylioppilaat (nykyisen Keskustan opiskelijaliiton) ja hän toimi puolueensa nuorisojärjestön Maaseudun Nuorten Liiton (nykyisen Nuoren keskustan liiton) puheenjohtajana kymmenen ensimmäistä vuotta vuoteen 1954.  Siinä luottamustoimessa hän kuului maalaisliiton poliittiseen sisäpiiriin. Asema loi tarpeen miettiä aatetta, johon liike nojasi.

Virolainen tutustui saksalais-sveitsiläisen yhteiskuntafilosofin ja taloustieteilijän Wilhelm Röpken kolmannen tien ajatteluun. Röpkelle keskeistä oli kollektivismin vastustaminen ja hän erotti toisistaan käsitteet markkinatalous ja kapitalismi. Virolaisen johtopäätöksessä kolmas tie rakentui markkinatalouden keskeisille periaatteille, omistusoikeuteen, vapaaseen kilpailuun ja yksityiseen yritteliäisyyteen sekä tarpeen mukaan markkinataloudessa ilmenevien epäkohtien korjaamiseen. Niihin tuli myös maalaisliiton nojata. Virolainen koki Röpken ja Alkion ajattelussa paljon samankaltaisuutta.

Toinen nuoren Virolaisen ajatteluunsa tuoma henkilö oli amerikkalainen tiedemies Arthur E. Morgan, joka oli tutkinut teollistumisen ja kaupungistumisen vaikutuksia. Hänestä Virolainen haki selkänojaa maaltapaon estämiseksi. Sodan jälkeisinä vuosina kaupungistumisen koettiin voimistavan kommunismia, jonka muut poliittiset voimat kokivat uhaksi.

Morgan kävi luennoimassa Suomessa 1947, mutta hänen ajatuksensa eivät herättäneet keskustelua.

Virolainen sai virallisen aseman maalaisliiton ohjelman uudistajana, sillä nuorisoliikkeen johtaja asetettiin vuonna 1949 puolueen ohjelmatoimikunnan johtoon. Virolainen lähti ajamaan maalaisliiton nimeämistä keskustapuolueeksi. Mutta johtamassaan ohjelmatoimikunnassakin hän jäi vaille tukea. Jyrkin vastaan asettuja oli maalaisliiton puheenjohtaja Juho Niukkanen. Nimenmuutos onnistui vasta vuonna 1966, jolloin Virolainen oli itse puolueensa puheenjohtaja. Hän toteutti ennen nimenvaihdosta pitkän jäsenistökeskustelun ja puolueosastokierroksen.

Virolainen oli myöhemmin sitä mieltä, että vuoden 1950 ehdotus olisi tarkoittanut maalaisliiton menoa asutuskeskuksiin. Virolainen leimattiin tuolloin kuitenkin asfalttimaalaisliittolaiseksi.

Aktiivina parlamentaarikkona ja pitkäaikaisena ministerinä Johannes Virolaisen keskeiset arvot olivat pitkälle ulotettu ja loukkaamaton kansanvalta, aluepolitiikka (myös puolustuspoliittisin perusteluin), desentralisaatio, eri väestöryhmien tasapuolinen kohtelu ja elinvoimainen maaseutu.  Maataloustuottajain Keskusliiton kanssa hän joutui hankauksiin siksi, ettei hän hyväksynyt MTK:n halua nähdä maalaisliitto talonpoikaisväestön luokkapuolueena. Niin hänelle kuin sotavuosien jälkeisille maalaisliittolaisille kärkivaikuttajille Urho Kekkoselle, V.J. Sukselaiselle, Ahti Karjalaiselle, Arvo Korsimolle ja monille muille maalaisliitto oli kaikkien maalaisseudun asukkaiden puolue. Se on alkiolaisuutta, ei niinkään ”läskimaalaisliittolaisuus”.

Kansa on kaikkivaltias

Johannes Virolaisen tunnetuin tokaisu kuuluu: ”Kansa on puhunut, pulinat pois”.  Sen hän lausui muiden muassa hävittyään 126 äänellä vuonna 1980 keskustapuolueen puheenjohtajuuden Paavo Väyryselle tiukassa ja tasaväkisessä äänestyksessä 1737−1611. Äänensä antoi Suomen siihen asti suurimman puoluekokouksen 3348 edustajaa.

Virolainen uskoi aina ja joka käänteessä ihmisten kykyyn ja oikeuteen ajatella.  ”Poliitikot voivat muuttaa melkein mitä muuta tahansa, mutta kansaa, äänestäjiä ei eivät voi muuttaa tai vaihtaa”, Virolainen huomautti Kekkoselle tämän kritisoitua keskustapuoluetta.

”Virolainen halusi viedä päätöksenteon mahdollisimman lähelle yksityistä ihmistä, jota päätökset koskivat, ja tämä koski niin maakuntahallintoa, yritysdemokratiaa kuin niin sanottua laitosdemokratiaa”, Katajisto kirjoittaa.

Virolaisen mukaansa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saanti vuonna 1907 oli ensimmäinen kehitysaskel kohti todellista kansanvaltaa. Kun Kekkosen kauden jälkeen keskusteltiin valtiosäännön uudistamisesta, Virolainen kannatti oitis siirtymistä presidentinvaaleissa suoraan kansanäänestykseen.  Hän puhui ja kirjoitti paatoksella vaatimuksia uusien siirtymien ottamisesta kohti todellista kansanvaltaa. Sellaisia olisivat kansanvallan ulottaminen laitoksiin ja yrityksiin.

Näitä perusteluja Virolainen käytti, kun hän sitkeästä vastarinnasta huolimatta ajoi opetusministerinä ollessaan yliopistoihin mies ja ääni -periaatetta.  Hän sai vastaansa koko maan eliitin. Mies ja ääni -periaate ei toteutunut koskaan. Korkeakoulujen hallinnonuudistuksen ajoi nurin eduskunta äänestyksessä, jonne Virolainen sen varoituksista välittämättä vei 1970. Taistelu oli kaataa Virolaisen itsensä ja maalaisliitto koki eduskuntavaaleissa murskatappion. Virolainen sentään ehti tuolloin ennen ministeriytensä loppumista asettaa työryhmän valmistelemaan ”kymmenessä päivässä esityksen opintolainojen valtiontakauksesta ja korkotuesta”.

Kati Katajisto ei tuo elämäkerrassa esiin sellaisia ylätason poliittisia kiistoja, joissa yritys- ja laitosdemokratian periaatetta olisi muulloin Virolaisen/ keskustan osalta mitattu.

Katajisto näkee Johannes Virolaisen ja Urho Kekkosen välisen ristiriidan ytimen kansanvallassa, siinä että Kekkoselle ensisijaisinta oli ulkopolitiikka, maalaisliitolle parlamentarismi ja kansanvalta. Tämä näkemysero kulminoitui monina yhteenottoina ja kriiseinä, joista tunnetuimpia ovat yöpakkaset 1958 sekä juhannuspommi 1979.

Urho Kekkosen mies

Johannes Virolainen meni vuonna 1938 naimisiin Kaarina Päivölän kanssa. Avioliittoa kesti liki 40 vuotta. Itsenäisyyspäivän presidentinllinnan vastaanotolla pariskunta oli vakiovieras. Kirjan kuvitusta, Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

Kahden maalaisliiton voimahahmon, Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen poliittinen taival oli liki yhtä pitkä ja päällekkäinen.  Virolainen pysyi Kekkosen kannattajana ja tukijana loppuun saakka, mutta Kekkonen ei ollut tukijalleen yhtä lojaali, vaikka tätä kaikki sotien jälkeiset vuosikymmenet tarvitsikin.

Miesten yhteydenpito oli kuitenkin tiheä.

Suhteesta ei voi puhua puhumatta K.A. Fagerholmin vuoden 1958 hallituksesta, jota seurauksineen Kati Katajisto käsittelee kirjassa laajasti. Virolainen lähti hallituksen ulkoministeriksi perustellen hallituksen kokoonpanoa parlamentarismilla ja uskoen siihen, että Suomen hallituksen kokoonpano on sisäpoliittinen kysymys. Hän hallituksen kaatoi, kun lunta alkoi tulla tupaan. Hän ei kuitenkaan päässyt koko elämänsä aikana eroon ns. yöpakkashallituksesta, vaikka toimi itse myöhemmin pääministerinä, lukuisten hallitusten ministerinä ja eduskunnan puhemiehenä. Siitä pitivät toistuvasti huolen Urho Kekkonen, Neuvostoliiton suurlähetystö ja K-linjalaiset.

Yöpakkasista on kiistelty vuosikymmenet, ilman yhteistä tulkintaa. Yhteisen tulkinnan puuttuessa kriisi on pelkistetty pelkäksi tositapahtumien ketjuksi. Niin Kati Katajiston teoksesta kuin Pekka Perttulan Sukselaisen elämäkerrasta jää vaikutelma, että kokkeina häärivät maalaisliiton yliaktiivit vaikuttajat Ahti Karjalainen ja Arvo Korsimo, molemmat Kekkosen etäispäätteitä, viestien viejiä ja ennen muuta viestien tulkitsijoita omine intresseineen.

Neuvostoliitto näytti Virolaiselle milloin punaista, milloin vihreää korttia, useimmin sittenkin punaista, ainakin poliittisten juorujen mukaan – siis mitä Tehtaankadun kulloisenkin suurlähettilään sanottiin sanoneen kenellekin tai kommentoineen sanojalle. Kekkonen käytti tätä korttia Virolaisen kulloiseenkin kampitukseen nolostelematta.

Eri yöpakkastulkinnoissa Katajisto tuntuu päätyvän tutkija Kimmo Rentolaan. Kannattaa lukea kirjasta!  Rentolan mukaan Neuvostoliitto halusi Suomen eri syistä tiukempaan kontrolliin ja siksi tarkoitus oli jotain syytä käyttäen ajaa Suomi kriisiin.

”Suomen saattaminen veitsenterälle – kommunistit hallituksessa ja YYA-sopimus roikkumassa Damokleen miekkana sen päällä − olisi voinut toimia oivana porkkanana länsivalloille suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin Berliinin asemaa koskevassa kiistassa ja samalla suomalaisille annettiin tarpeelliseksi katsottu muistutus Neuvostoliiton mahdista.”

Yöpakkaskriisin yhden seuraamuksen Katajisto tiivistää: ”Kärjistetysti sanottuna Hruštšev potkaisi Kekkosen yksinvaltiaan tielle.”

Katajisto tuo minulle noista Nikita Hruštševin politiikan vuosista uuden käsitteen, ”kuilunreunapolitiikka”. Sitä pelattiin Berliinissä ja se kärjistyi myöhemmin Kuuban kriisinä.

Virolainen vakuutti vuosikymmenet kuin papukaija vankkumatonta tukea Paasikiven−Kekkosen -ulkopoliittiselle linjalle ja täyttä tukeaan tasavallan presidentille. Katajiston tulkinnassa Virolainen ei kuitenkaan taipunut aina käyttämään sanatarkkaa idänsuhteiden liturgiaa.

”UKK nurkkaan ahdistettuna vaarallinen – lyö siekailematta ei katso asetta ja paikkaa mihin lyö”, kirjoitti Virolainen päiväkirjaansa 1979.  Hän oli yksi niistä, jota Tamminiemen herra löi.

Kekkoselle uskollinen Jouko Loikkanen yhdisti Kekkosen ja Virolaisen suhteen molempien haluun palauttaa Karjala Suomelle:
”Kekkosen tympääntymistä Virolaiseen 70-luvun lopulla saattoi selittää osin se, ettei hän onnistunut tavoitteessaan ja että Virolainen karjalaisuuteen personoituneena muistutti Kekkosta elävästi siitä, ettei hän saanut urallaan haluamaansa päätöstä.”

Johannes Virolainen selittää Urho Kekkosen halua puukottaa häntä juontuvaksi vuoden 1952 tapahtumalla. Kekkonen ajoi maalaisliiton puoluesihteeriksi Arvo Korsimoa (joka niin Katajiston kirjassa, mutta etenkin Sukselaisen elämänkerrassa näyttäytyy konnana). Virolainen asettui kuitenkin puoluesihteeriehdokkaaksi – ja hävisi. Tätä Kekkosen tahdon uhmaamista UKK ei siis koskaan unohtanut – eikä Virolaista vastaan toiminut Korsimokaan.

Niin tai näin, luonteeltaan nämä kaksi voimahahmoa, Kekkonen ja Virolainen, olivat erilaisia, toinen kompromisseihin valmis sovittelija, toinen kärjekäs ja kärjistävä voittoon pyrkijä.

K-linja

K-linjaksi alettiin 1950-luvulla kutsua sitä maalaisliittolaista joukkoa, joka ryhmittyi Kekkosen ympärille edistämään hänen tietään tasavallan presidentiksi. Ryhmän kärkinimiä olivat Karjalainen, Korsimo, kansanedustaja Kauno Kleemola ja Kekkonen itse. Virolaista, Kekkosen 1950-luvun hallitusten ministeriä, ei mukaan pyydetty, vaikka tämä Kekkosen presidenttiyttä kannattikin.

1960- ja 1970-luvuilla K-linjaan sulautui pääosa keskustanuorista, laaja joukko nimekkäitä keskustalaisia aktiiveja, kansanedustajia ja puoluetoimistovirkailijoita.  Kärkiryhmä toteutti presidentin toiveet ja toimi mielipiteen muokkaajana. Johtotavoitteena oli varmistaa Urho Kekkosen presidenttitien jatkuvuus sekä mahdollisimman luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.

1970-luvulla K-linja otti poliittiseksi päämääräkseen aatteen kirkastamisen nimissä Johannes Virolaisen syrjäyttämisen keskustan puheenjohtajan paikalta. Vuonna 1964 V.J. Sukselainen oli pudotettu maalaisliiton puheenjohtajan paikalta samasta syystä, Virolaisella. Virolaisen hengenheimolaisia alettiin kutsua K-linjan piirissä ja julkisuudessa V-linjaksi. Virolainen ei sitä hyväksynyt. Halusi hän tai ei, V-linjaan yhdistyivät keskusta-aktiivien konservatiivisimmat nimet.

Mielipide veren tuoreuttamisesta oli kuitenkin laajalti vahvistunut. Puheenjohtajan vaihtamista yritettiin useassa puoluekokouksessa. Vastaehdokkaiksi houkuteltiin nuori Paavo Väyrynen, pyydettiin professori Eino Haikalaa, Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jaakko Pajulaa ja Pohjois-Karjalan läänin maaherra Esa Timosta sekä  eduskunnan puhemies Ahti Pekkalaa, joka vei myös ehdokkuutensa äänestykseen. Virolaisen kaataminen onnistui 16 puheenjohtajavuoden jälkeen vuonna1980 Kuopion puoluekokouksessa nuoren Paavo Väyrysen avulla.

Virolainen meni avioeronsa jälkeen naimisiin Kyllikki Stenroosin kanssa. Pariskunnasta tuli median lemmikki kutsuilla ja seurapiireissä käyntien seurauksena. Kirjan kuvitusta, Keskustan ja maaseudun arkisto

Virolaisen kenttäsuosio jatkui, myös putoamisen jälkeen. Eduskunnasta hän kuitenkin putosi 1983. Virolainen itse uskoi kaatuneensa avioeroonsa pitkäaikaisesta puolisostaan Kaarina Virolaisesta. Kaarinan sanotaan istuneen puoluekokouksessa Virolaisen takana. Virolainen palasi kansanedustajaksi yhden kauden jälkeen 1987 ja lopetti parlamentaarikon uransa 77-vuotiaana 1991.

K- ja V-linjan lopullinen mittelö käytiin keskustan presidenttiehdokasäänestyksessä Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen kesken vuonna 1981. Virolainen voitti.

Aikaansaava koulupoliitikko

Virolainen oli tekojen ja toiminnan mies ja hän uurasti koko elämänsä itseään säästämättä. Työpäivät olivat musertavan ruuhkaisia. Virolainen on itse myöntänyt parisuhteensa pitkäkestoisen laiminlyönnin ja Kaarina on kertonut kokeneensa yksinäisyyttä. Silti molemmat tekivät omaa uraa.

Johannes Virolaisen kädenjälki näkyi useimpien hallitusten ohjelmissa vuosikymmenten ajan 50-luvun alusta lähtien. Hän oli oman synnyinkylänsä ainoa opintielle päässyt lapsi ja siksi hän tajusi, miten merkittävä tasa-arvon tuoja on kaikkiin ulottuva mahdollisuus koulutukseen. Se pysyi hänen johtotähtenään koko poliittisen uran ajan.

Kansakouluun perustuva koululaitos oli sotavuosien jälkeen suurten uudistusten edessä. Yhteiskunta oli muuttunut ja opintielle tulivat suuret ikäluokat. Vuoden 1957 kansakoululaki ei kuitenkaan toteuttanut siihen asetettuja odotuksia. Virolainen alkoi ajaa oppikoulu-uudistusta, joka asteittain toteutettiin vuonna 1968 hyväksytyllä lailla peruskoulusta. Hanke oli riitaisa ja valtava. Oppikoulu- ja yliopistopiirit olivat huolissaan kansankunnan huippulahjakkuuksien asemasta. Uusitus tuli maksamaan valtiolle paljon enemmän kuin sitä ajettaessa osattiin laskea. Se edisti kuitenkin merkittävästi Suomen tietä koulutusyhteiskunnaksi.

Oulun yliopiston perustamisesta 1958 on nykyvuosina syytetty Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen jääräpäisyyttä. Virolainen oli 1950-luvulla kaksi kertaa opetusministerinä ja Kekkonen liki jokaisen hallituksen pääministeri.

Valtion taloudellinen kantokyky tuli vastaan myös myöhemmässä korkeakouluverkoston laajennuksessa. Ollessaan itse pääministerinä Virolainen toi eduskunnalle vuonna 1965 lakiesityksen korkeakoululaitoksen kehittämiseksi 1967−1981. Lain hyväksyminen merkitsi ”sitoutumista 15 vuoden ajaksi menolisäyksiin, joita ei voitu arvioida kuin summittaisesti eikä rahoitus ollut muutenkaan selvillä”. Virolainen optimistina uskoi, että rahat löydettäisiin kun on pakko.

Pääministerikaudellaan 1964−1966 Virolainen ajoi valtiovarainministeriön vastustuksesta huolimatta läpi yliopistouudistukset, missä Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta tehtiin Tampereen yliopisto sekä Kasvatusopillisesta korkeakoulusta Jyväskylän yliopisto. Mutta yliopisto puuttui vielä monelta maakunnalta. Hyväksyttiin lait Tampereen ja Lappeenrannan teknillisten korkeakoulujen sekä Kuopion ja Joensuun yliopistojen perustamisesta.
”Virolainen korosti, että vaikka hallituksen piti supistaa menoja, ei kulttuuri- ja koulutusmenoista voinut leikata.”

Ohi Kati Katajiston teoksen haluan lisätä, että niin Johannes Virolaisen kuin muidenkin koulutuspoliitikkojen tavoitteiden edistäjänä toimi opetusministeriössä yksi Suomen historian vaikutusvaltaisimmista ja pitkäkestoisimmista virkamiehistä, keskustalainen kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka johti Virolaisen kolmannella opetusministerikaudella ministeriön korkeakoulutoimistoa. Numminen oli merkittävä koulutus- ja kulttuuripoliittinen voimavara.

Maaseutu muun Suomen kehityksen tasolle

Johannes Virolainen oli ennen muuta maaseudun kehittäjä. Hän näki sotavuosien jälkeen maanviljelijäväestön ahdinkotilan, tutustui Ruotsin tekemään ratkaisuun maataloustulon takaamisesta ja lähti ajamaan Suomeen maataloustulolakia. Lex Vilhulana tunnettu laki joutui SDP:n jarrutukseen, mutta toteutui vuonna 1956. Sopimuksesta tuli tuolloin kolmivuotinen. Lailla sidottiin maataloustulon kehitys yleiseen ansiotason kehitykseen. Maataloustulon kestosta tuli yksi keskeisistä kiistoista eri hallitusohjelmaneuvotteluissa.

Mutta pientilavaltainen maatalous ei elättäisi − sen Virolainen tiesi. Virolainen haki jo 1950 mallia Ruotsista, sen ratkaisuista maaseudun elinvoiman monipuolistamisessa. Hän tutustui pienteollisuuden edistämiseen, teollisuuden pääoma- ja verotuskysymyksiin ja tieverkostoon.  Kekkosen hallitus nimitti valtakunnansuunnittelukomitean vuonna 1951 ja asetti Johannes Virolaisen sen puheenjohtajaksi. Komitea, kuten nimitetty maaseudun elinkeinokomiteakin, olivat yritys suunnitella Suomen elinkeinoelämää mahdollisimman järkiperäisesti.

Suunnittelukomitean ideologiaan kuului hälventää maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelua ja edistää heikkojen ja jälkeenjääneiden alueiden kehitystä. Komitean aikaansaannokset jäivät kuitenkin tietojen keräämiseen ja analysoimiseen eikä varsinaisen suunnitelmien laatimisen asteelle koskaan päästy. Kati Katajiston mukaan Virolainen kuitenkin hyödynsi informaatiota ja argumentaatiota myöhemmin aluepolitiikkansa tukena. ”Virolaisen mukaan valtakunnansuunnittelulla olikin huomattava merkitys 1950−70-luvuilla toteutetussa valtakunnallisessa aluepolitiikassa.”

Suomea teollistettiin. Sitä teki vahvalla ranteella Urho Kekkonen ja sitä tekivät hallitukset eri kokoonpanoissaan. 1950-luvulla luotiin muiden muassa maaseudun pienteollisuuslainat ja Pohjois-Suomen teollisuuden verohuojennukset.

Martti Miettusen johtama komitea valmisteli kehitysaluelait, joita Kekkonen vauhditti eteenpäin. Poliittinen taistelu oli kiivas, kun SDP:n Lars Lindeman vaati koko Vaasan lääniä luettavaksi kehitysalueeksi. Ne hyväksyttiin vuonna 1966.
”Virolainen sai juuri ja juuri pelastetuksi kehitysaluelait, joiden kautta kehitysaluepolitiikka vasta todella lähti käyntiin 1960-luvulla”, Katajisto kirjoittaa.

Talous aina kuralla

Mielenkiintoista on panna merkille, että Suomen valtiontalous näyttää olleen aina huonossa jamassa. Raskaiden sotakorvausten loppumisen odotettiin tuovan helpotusta, mutta toisin kävi. Korean nousubuumin jälkeinen lama veti viennin pohjalukemiin.

Välillä, kuten vuonna 1957 oltiin suoranaisessa kassakriisissä. Juuri nimitetyn Sukselaisen vähemmistöhallituksen kiireellisimmäksi tehtäväksi määriteltiin tuolloin pelastaa valtio kassakriisiltä. Hallitus kompastui kuitenkin juuri siihen. Lapsilisien maksua jouduttiin siirtämään. Yhtenä käynnistäjänä kriisille oli vuoden 1956 yleislakko, joka osui suoraan Urho Kekkosen astumiseen tasavallan presidentin virkaan.

Rainer von Fieandtin hallitus 1957−1958 pyysi periaatepäätöstä Suomen liittymisestä OECD:hen (silloin OEEC:hen), jonka seurauksena Suomen ulkomaankauppa vapautui ja markka devalvoitiin peräti 37 prosenttia. Devalvaatioista tulikin vuosikymmeniksi työkalu tasapainottaa tuonnin ja viennin epätasapaino.

Yöpakkasten aikaan 1958 Neuvostoliitto katkaisi kaupan.

Kaikkiaan Suomen talous kasvoi sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta hyvinvointivaltion rakentamiseen tarvitut suuret uudistukset olivat aina uusi suonenisku valtion kantokyvylle ja uudistuksen näyttää tehdyn aina etupainotteisesti. Niistä koulu- uudistuksen ja yliopistoverkoston rinnalla olivat Virolaisen ajamina tärkeimmät peruseläkkeellä taattava vähimmäistoimeentulo,  ns. eläkepaketti, asuntotuotantolait sekä kansanterveyslaki vuonna 1972.

Kaupunkien asuntotuotannossa SDP koki keskustapuolueen astuvan sen tontille. Puolueilla oli näkemysero: SDP kannatti vuokra-asuntotuotantoa, keskusta omistusasuntoja. Molemmat pitivät kaupunkien asuntopulan helpottamista kiireellisenä.

Sopu yleensä löydettiin neuvotellen. Näin kirjoittaa Katajisto Kalevi Sorsan ja Johannes Virolaisen neuvotteluista:
”Sorsa otti hallitusneuvotteluissa hyvin huomioon keskustan toiveet kehitysaluepolitiikasta, maataloustulolaista ja hallituksen sisäisistä voimasuhteista, mutta Virolaisen tiukasti ajamaa eläkepakettia SDP ei ollut valmis hyväksymään.”

Kun nyt kiistellään maakuntaitsehallinnosta, olisin halunnut elämäkertaa lukiessani tietää, mitä maakuntaitsehallinto merkitsi vuonna 1970. Katajisto kirjoittaa tästä Virolaisen ajamasta uudistuksesta, että Kekkonen suhtautui siihen epäilevästi, koska katsoi sen nostavan veroja.

Kaikissa suurissa uudistuksissa yksimielinen ratkaisu etsittiin ensisijaisesti sosiaalidemokraattien kanssa. Kalevi Sorsan pitkäikäiset hallitukset 1970-luvulla saivat kansan suussa lisänimen Sorsa−Virolaisen hallitus.

IPU ja muu maailma

Inter-Parlamentary Union IPU oli Johannes Virolaisen elämäntyön keskeisiä sisältöjä. Tunnetuksi tuli käsitepari ”mie ja IPU”.  Kansalaiset tiesivät lopultakin tästä Virolaisen kansainvälisestä parlamentaarisesta toiminnasta varsin vähän, osin ehkä siksi, että Kekkonen tuntui painavan sitä vähämerkityksellisemmäksi kuin se oli.  Unionin kautta Virolaisen johtamat parlamenttivaltuuskunnat edistivät pohjoismaisten arvojen tunnettavuutta maailmalla.

Virolainen itse koki, että IPU:n kautta Neuvostoliiton satelliitin alla olevien valtioiden parlamentaarikoihin ujutettiin realistista toivetta vapaudesta, kansanvallasta ja tasa-arvosta.  IPU:ssa vuosia Virolaisen tekemät esivalmistelut kulminoituivat vuonna 1975 Helsingissä pidettyyn ETYK-kokoukseen. Kun Kekkonen kokosi ETYKin Suomen valtuuskunnan puolueiden puheenjohtajista, yhden hän syrjäytti, keskustan puheenjohtajan Johannes Virolaisen.  Se on niistä elämäkerrassa vilautetuista oikuista, joita presidentti teki uskolliselle tukijalleen.

Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen kättelee vierailulla ollutta Jasser Arafatia. Keskustan kenttäväki rypisteli paheksuvasti kulmiansa. Kirjan kuvitusta, Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

IPU oli Suomelle arvokas yleismaailmallinen poliitikkojen suhdeverkosto ja ikkuna länsimaihin ja kehittyviin maanosiin.  Vuosikymmenet ahkeroinut Virolainen valittiin IPU:n presidentiksi 1982, juuri ennen kuin hän vuonna 1983 putosi eduskunnasta ja joutui luopumaan paikasta. Neuvostoliitto tuki tuolloin Virolaisen valintaa.

Virolainen on kielitaitoinen mies. Tärkein viiteryhmä lännessä olivat kuitenkin pohjoismaat, ennen kaikkea Ruotsi. Virolainen kannatti Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Perusteluiksi hän sanoi ”yleiset syyt”. Hän oli saanut juhannuspommin aikaan ja muulloinkin karvaasti kokea, että nuo kaksi sanaa ovat totta, mutta niitä ei sovi lausua ääneen.

Lojaalius ja muutakin lopuksi

Virolainen ei koskaan kyseenalaistanut demokraattisesti tehtyjä valintoja. Siksi hän ei voinut ymmärtää epälojaaliutta omin pyrinnöin. Tällaisia olivat Keijo Korhosen ja Eeva Kuuskosken asettuminen ehdokkaiksi vuoden 1994 presidentinvaaleissa siksi, etteivät he hyväksyneet puoluekokouksen valitsemaa ehdokasta, Paavo Väyrystä. Vastaavasti Virolainen tuomitsi aiemmin tapahtuneen Paavo Väyrysen yrityksen kaataa ulkoministerinä Esko Ahon hallitus. Yhteinen ratkaisu tuli hyväksyä, vaikka itse oli eri mieltä.

Johannes Virolainen sai valtioneuvoksen arvonimen, kuudentena arvonimen koskaan saaneena. Hän oli ehtinyt olla ministerinä ja monien salkkujen haltijana pisimpään kuin kukaan muu, 6170 päivää. Parlamentaarikkona hän oli yli 40 vuotta. En ole tarkistanut, onko nyt joku jonkin näistä ennätyksistä ylittänyt. Virolainen oli poikkeuksellisen laaja-alainen poliitikko, poliitikko henkeen ja vereen.

Itseään hän luonnehti omalla tyylillään elämänsä loppupuolella näin:
”Minulle ei jää ketään vastaan mitään kaunaa. Minä olen ollut joka ryhmässä melkein jokaisen kanssa samaa mieltä ja melkein jokaisen kanssa eri mieltä.”

Kati Katajiston kirjoittama elämäkerta on upea suurteos. Moitteita annan ainoastaan siitä, että hän käyttää tekstissä pelkkiä sukunimiä kertomatta ensimmäisellä kerralla henkilön etunimeä ja silloista asemaa. Näin lukija kohtaa Tannerin, Skogin, Pitsingin, Immosen, Hakulisen, Lindblomin, Lehdon, Nevakiven ja lukuisat muut vaikuttajat käsittelemättömästi. Arvostin tällaisessa sekä Pekka Perttulan että Martti Häikiön tarkkuutta omissa elämäkertateoksissaan. Katajisto myös käyttää  takavuosikymmenten joitakin käsitteitä avaamatta niitä millään lailla. Tällaisia olivat havaintoni mukaan Nordek, suojalait, investointirahasto ja aluelait, kukin aikansa poliittisesti kiisteltyjä kysymyksiä. Mutta kiitettävän arvosanan toki elämäkerran kirjoittajalle annan!

Kati Katajisto: Verraton Virolainen. Johannes Virolainen 1914−2000. Otava 2017, liitteineen ja hakemistoineen 679 sivua.

Alussa mainitsemani valtiomiesten elämäkertablogit:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/08/09/pekka-perttula-aidin-poika-v-j-sukselainen-hyvinvointiyhteiskunnan-rakentajana/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/11/25/martti-haikio-suomen-leijona-svinhufvud-itsenaisyysmiehena

 

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Rosa Likson: Everstinna

Rosa Liksomin Everstinna on sakea tarina. Hurmaannuin ja haltioiduin.

Haltioiduin Rosa Liksomin Everstinnasta. Olen täynnä ihailua ja arvostusta kirjailijaa kohtaan, joka pystyy hyödyntämään näin notkeasti suomen kielen ilmaisuvoimaa. Lapin murteella kirjoitettu Everstinna taipuu kuitenkin luettavaksi yllättävän vaivattomasti.

Everstinnasta nousee päällimmäiseksi räiskyvällä kielellä kerrottu yhden naisen epätavallinen elämäntarina.  Teos rakentuu kolmelle perusjuonteelle: tabuja tunnistamattomalle seksuaalisuudelle, brutaalille, hurmoksena omaksutulle fasismille ja Lapin erämaaluonnolle.

Jos on kerran Everstinna, on myös Eversti. Tässä tiivistys miehestä edellisessä avioliitossaan, kertojana miehelle elämänsä vuosikymmeniksi omistanut Everstinna:

Lapin soan aikhaan Tammisaaressa Eversti sano mulle, että hän meni naimissiin Katrin kanssa ko tartti seuranei´in ja ilmasen vitun, joka maistu niin happamalta ja kitkerältä, että siihen ei siemen jää itähmään.
Vääpeli Alatalo, Everstin autokuski, praatasi mulle hyvin paljon Everstistä ja Katrista. Sano nähneensä monet kerrat kuinka Katrin naama oli ollu veriryhjeila ja kuinka sen käsivarret olit pakahneet olehmaan Everstin puristelusta niin siniset, ettei se ollu juurikhaan koskaan pannu päälensä lyhythiasta klänninkiä.

Ellen olisi lehtijutuista lukenut, en olisi tiennyt yhdistää Everstinnaa edesmenneeseen lappilaiskirjailijaan Annikki Kariniemeen (1913−1984). Tieto sankensi itsessäni rutosti romaanin muutenkin vahvaa kiinnostavuutta. Fiktio tuli lähelle faktiota. Tieto johdattaa uusiin tietoihin. Eversti, kirjan toinen päähenkilö, oli Kariniemen toinen aviomies, saksalaismielinen jääkärieversti Oiva Willamo (1887−1967). Tästä kolmen sodan miehestä, Lapin rajavartioston komentajasta, Rovaniemen yleisesikunnan komentajasta sekä sotavuosina suomalaisten ja Lapin saksalaisen sotilasjohdon suhdemiehestä löytyy netistä varsin paljon tietoa.

Romaanissa elämänsä kirjavasta juoksusta kertova Everstinna joutui itseänsä yli neljännesvuosisataa vanhemman miehen pauloihin tarinansa mukaan nelivuotiaana. Hänestä tuli isän ikäisen upseerin ”pieni runotyttö” ja tämän seksuaalisten halujen kohde jo alaikäisenä. Suhde jatkui liki viisikymppiseksi.

Yhteiselämä oli silkkaa naimisen ja fasismin huumaa aina jatkosodan loppuun, jolloin Eversti pakenee Lapista Lapin sodan alettua ja vei runotyttönsä vihille.  Kymmenen vuotta kestänyt kyltymätön rakkauselämä jatkui vihkipallin jälkeen vielä kaksi viikkoa. Sitten alkoi Everstin ”Tesiree”-äidin varoittama vaihe. Jos Everstin ”kullihallintaisessa” elämässä ei ollut rajoja, ei ollut hänen heikompiin käyttämässä väkivallassakaan.
”Lopulinen seinä tuli vastaan, vaikka kauon siinä meni. Parikymmentä vuotta.” Viimeisessä Everstinnaan kohdistamassaan väkivallassa Eversti oli lopulta potkimalla tappanut Everstinnan sikiön.

Vaikka polttava seksuaalisuus hallitsee Everstinnan ja Everstin yhdessäoloa, vähintään yhtä vahvasti näitä kahta sitovat yhteen eräelämä ja fasismi.

Kirjassa elämäntarinansa kertoja, nainen, hakeutuu murrosiässä vapaaehtoisena suojeluskuntatehtäviin ja pikku lottiin, huumautuu IKL:stä ja Saksasta kiirivistä kaiuista. Äidin kieltoa uhmaten hän karkaa IKL:n heimojuhliin Ouluun. Hän jumaloi pääpuhuja Vihtori Kosolaa ja kiskoo marssia varten lottapukunsa päälle mustapaidan. Kaikki on juovuttavaa riemua, kunnes nuori nainen tulee oman suojeluskuntaosastonsa johtajan raa`asti raiskaamaksi oululaisen koulun voimistelusalin varastohuoneessa.

Hurjaa Rosa Liksomin romaaniinsa kirjoittamassa Annikki Kariniemen tarinassa on iän myötä naisen fasismin syveneminen ja vakiintuminen:
”Ynnäsimmä, että natsismi on meän uusi koti ja että meilä on vain yksi mahollinen johtaja, ja se on Vyyreri.”

Koska kirjailija Annikki Kariniemestä on olemassa elämäkerta, rohkenen olettaa, ettei Rosa Liksom ole kirjoittanut tunnetulle kirjailijalle tunnistettavaa potaskaa, vaan keskeiset tapahtumat pitänevät paikkansa. Everstinnassa nainen ja Eversti tekevät opintomatkan natsi-Saksan miehittämään Puolaan ja molemmat ovat saksalaisesta tehokkuudesta vakuuttuneita:
”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ruumiita, mutta jo viikkoa myöhemin olin tottunu.”

Lapsuuskodin perusopetuksiin kuului rehellisyys. Mutta Puolassa ei häiritse ottaa vastaan juutalaisilta takavarikoitua omaisuutta.

Suomessa fasismikyllästeistä hengenvahvistusta nainen imee Everstin upseeripainotteisista seurustelupiireistä. Yhdessä pariskunta vierailee kerran myös Maila Talvion samanhenkisten Helsingin salongissa. Romaanin mukaan suhdetoimintaupseerina Eversti oli morsian-naisensa kanssa 1942 läsnä, kun Hitler vieraili onnittelemassa marsalkka Mannerheimiä. Nainen pettyy Vyyrerin ulkoiseen olemukseen. Nainen myös emännöi Everstin Lapin hirsilinnassa, kun SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler halusi saunoa. Sotaherra ei yhteissaunaa varten riisuutunut, vaan esiintyi pitkissä aluskalsareissaan ja peseytymättömyydellään vältteli kalsareittensa kastumista. Romaanin mukaan myös Saksan varusteluministeri Albert Speer olisi ollut Everstin vieraana Inarissa rajavartioston konttuurissa, tosin pelokkaana omiltaan pakomatkalla.

Romaanissa on runsaasti Saksan armeijan Lapin miehitykseen liittyvää tietoa. Upseerit viettävät makeaa elämää. Hyytävää luettavaa on Liksomin kirjaamat tiedot saksalaisten venäläisvangeille perustamista vankileireistä. Niitä on kirjan mukaan ollut Lapissa 29, siis käytännössä joka kylässä. Raakuus ankarassa pakkastuiskussa puolipukeisina raatavia vankeja kohtaan on barbaarista.

”Veristä ripulipaskaa valu yhen jos toisenki nälkhään näänthymäisillään olevan vangin housunlahkeesta lumheen ja jääty siihen. Silloin minäkin järkytyin oikein syästi siittä kaikesta ko en ollu vielä Suomessa nähny semmosta. Saksassa olin mutta sitä en laskenu. Olin jo unohtannu. En muutenkhaan ollu eläny vielä kaikkea niinko soan lopussa olin enkä ollu pettyny kaikheen niinko myöhemmin olin. Ko mie annoin säälin puuskassa yhele vangile minun omat vanthuut, leirin päällikkö uhkas minua kenttäoikeuella. Sen mukhaan niitten antaminen viholliselle oli valtionpetos.”

Everstinnasta tulee vaikutelma, että yksi jos toinenkin korkea-arvoinen upseeri oli kontallaan natsismille. Suomen historian tunnettuja nimiä vilahtelee, kuten sodanjälkeinen Lapin läänin maaherra ja Urho Kekkosen ystävä Kaarlo Hillilä. Mieli tahtoisi kiistää, muttei pysty.

Seksuaalisuuden ja fasismin rinnalla Everstinnan ylen tärkeä juonne on Lapin luonto ja sen hienot kuvaukset.  Annikki Kariniemi oli tunnettu luontokirjailija. Mutta osaa kuvaamisen myös Lapin nainen Rosa Liksom. Nämä jänkien, soiden, metsien ja koskien kuvaukset kantavat mukanaan tuoksut. Nuoren kertojatytön eroottiseksi muuttuva juoksu suolle kirjan alussa on niin seksuaalisella kuin luonnonkuvaustasollakin melkoisen raju.

Jätettyään väkivaltaisen, vanhenneen Everstin Everstinna saa opettajan paikan syrjäseudulta.  Maine on kiirinyt edellä.
”Tuomas porisi minulle jälkeenpäin kuinka Kalmalompolon kyläläiset olit kauhistelheet jo pitkin kessää, että koululle on valittu opettajaksi isojen SS-kihoitten jakorasia. Ylhäisöhuora. Everstin hetekka, Everstin joka tunnethiin Lapinmaan merkkihenkilönä, naisihmisiä kiväärinperällä pieksevänä, juoppona piiskanheiluttajana ja kaiken pahan lisäksi helsinkiläissyntyisenä äverihäänä ja ylpeänä suomenruotsalaisena.”

Alaikäisestä Tuomaksesta tulee ”residentin luvalla” naisen kolmas aviomies. Suhde on kaikessa villissä eroottisuudessaan kaunis. Vanhetessaan nainen luovuttaa Tuomaksensa itsensä kaltaiselle nuorelle naiselle. Eroamisesta tulee pyhä riitti:

”Soli syyskuun puolessa välissä vuona kaheksankymmentä, justhiisa ennen auringonlaskua ko met seisoskelima tutussa kohassa maan ja veen kohtaamispaikassa, suon reunassa, ja kattelimma lähtiselle taihvaale. Aurinko teki laskua ja färjäsi taihvaan laen rikinkeltaseksi ja koko suomeren punasenkeltaseksi niinko pruukaa tehä jäisen yönseuvun eelä. Mustarasthaat krakistelit lahopuitten oksila, uikut ja uivelot pulahtelit turvepehkuitten alitte ja kurkipariskunta räpisteli pitkiä koipia keskelä hetteikköä. Emmä sanohneet mithään, riisuima vain vaatheet poies tutule kivele, kahlasimma mäthäältä toisele ko jokkut suoarapit ja laskima ittemmee siihen suonsilhmään, joka oli käyny vuositten varrela meile rakhaaksi.

Kyllä, Everstinna on mitä suurimmassa määrin rakkausromaani. Everstinna rakastaa syvästi ja itsensä rakkaudelleen uhraten. Hän rakastaa vuosikymmenet Everstiä ja etärakkautena vuosia Vyyreriä. Loppua kohti rakkaus Everstiin on muuttunut uhrautuvaksi ja aktit ovat kaukana omasta nautinnosta. Nainen rakastaa suoaapoja, rämeitä, kesyttämättömiä jänkiä, mätäneviä joutomaita, ruskeakylkisten mäntyjen huminaa, naavaisten kuusten pauhua, kurkiauroja, kallioita, lumikinoksia, tähtitaivasta, järvenselkiä ja erämaajokia, rakastaa niiden hajuja, ääniä ja karheutta paljasta ihoa ja paljaita jalkapohjia vasten. Hän rakastaa kissojaan, Nevertiittiä (Nefertit) ja Eeva Praunia (Eva Braun).  Ja hän rakastaa kirjoittamista. Se on yhtä ehdotonta kuin oli rakkaus Everstiin: sen huumassa hän ei muista syödä eikä juoda.

Kyllä, Everstinna on rakkausromaani, väkevä kuin turpeinen muta ja suokaasu. Everstinna kuului vuoden 2017 kulussa lukemieni kirjojen ehdottomaan eliittiin.

Rosa Likson Everstinna.: Like 2017, 195 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Kirjojen Suomen jälkilöylyt vuodelta 1926

Savolaisen kansakoulunopettajan Hilja Valtosen (1897−1975) esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) nautti megamenestystä, ei vain heti ilmestymisensä jälkeen vaan vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. ”Painosten herttuattareksi” kutsuttu Hilja Valtonen kirjoitti Nuoren opettajattaren varaventtiilin jälkeen vielä 15 muuta romaania, kymmenen näytelmää, yhdeksän elokuvakäsikirjoitusta hänen omiin romaaneihinsa perustuviin elokuviin sekä paljon kertomuksia ja pakinoita.

Koska Hilja Valtonen osasi kirjoittaa riivatun hyvää, leiskahtelevaa ja humoristista tekstiä, kirjojen kirjoittajan epäiltiin pitkään olevan mies. Ei nainen osaa kirjoittaa näin pätevästi!

Itse luin Nuoren opettajattaren varaventtiilin ensimmäisen kerran alle murrosikäisenä isosiskoni omistaman pokkarina.  Se on painettu 1950-luvulla ja siinä mainitaan erikseen, että kirja on lyhentämätön. Lyhenneltyjäkin laitoksia siis lienee liikkunut eri vuosikymmenillä.

Tämän viihteellisen, hauskan ja hurmaavan kirjan lumovoima on perustunut samoihin piirteisiin kuin Valtosta seuranneen myöhemmän menestyjän, Aino Räsäsen (s. 1910), Helena-kirjojen. Kumpikin kirjailija ihannoi modernia, itsenäistä, oikeuksistaan kiinni pitävää, hieman rasavilliä ja huumorintajuista naista. Valtonen ja Räsänen olivat naisasianaisia viihteen tarjoamin asein. Heillä oli riittävän realistinen, vetävä ja sopivasti romantiikalla maustettu tarina. Keskeistä oli kuitenkin naisen itsellisyys ja naisten oikeuksien loukkaamattomuus.

Hilja Valtonen oli opettajantoimessaan saanut kokea miesopettajien korkeammat palkat sekä miehille vakiintuneen käytännön valita päältä koulun helpoimmat hommat. Aineet, joissa ei tule iltayöhön yltäviä vihkojen korjaustöitä, olivat näissä valinnoissa päällimmäisinä. Itselleen tuttuja teemoja Räsänen hyödynsi sijoittamalla esikoiskirjansa Nuoren opettajattaren varaventtiili sankarittaren opettajaksi kansakouluun.

Kirjassa juuri aikuistunut savolaistyttö Liisa Harju hakee ensimmäistä tienestipaikkaansa päästäkseen pois piikikkään äitipuolensa, ”rouvaäidin”, silmien alta ja saa kansakoulunopettajan paikan kaukaa Pohjanmaalta. Sinne sitten, äitivainajan huonekalujen kanssa, vaikka sydän on ratketa. Liisa Harju on rakastunut, mutta kohde, lukion matematiikan opettaja Martti Roiha reagoi nyt hiljaisuudella. Heidän välillään on ollut jonkin aikaa kiihkeä kirjeenvaihto.

Miesopettajan ja hänen söpön poikatyttömäisen naisoppilaansa keskinäinen rakastuminen on viihderomaanin peruspurevaa ainesta. Sellaiseen perusti tarinansa myös Aino Räsänen Soita minulle, Helenan! toisessa jatko-osassa Päivi, Helenan tytär. Moni tyttövauva kastettiin kirjan ilmestymisen jälkeen Päiviksi.

Liisa kohtaa Hilja Valtoselle tutut ammattiongelmat. Koulun vanhempi opettaja Iippo perheineen dominoi koulun käytänteitä, valitsee päältä vähätöisimmät tunnit ja omii perheineen opettajien yhteisen koulusaunan. Liisa Harju asettuu vastarintaan, ei riidellen, vaan oveluudella ja sanavalmiuttaan hyödyntäen. Pian hän saa kuitenkin huomata, että ”totuus” uudesta opettajaneidistä leviää pitäjässä nopeammin kuin opettajatar ehtii  tutustua pitäjän kermaan. Panetteluilla ja muunnelluilla totuuksilla hänen edeltäjänsäkin oli savustettu yhden lukuvuoden jälkeen.

Isoille varpaille ellei peräti miinakenttään Liisa astuu tietämättään, kun kunnan komea lääkäri Korpinen osoittaa liian selvää kiinnostusta hyvännäköistä, hauskaa ja sanavalmista opettajatarta kohtaan. Korpinen on naistenmies ja pikaista kihlautumista hänen kanssaan odottaa ainakin kaksi kirkonkylän vallasneitiä. Toinen heistä on johtajaopettajan tytär, neiti Iippo. Korpinen kiintyy Liisaan sitä tiukemmin, mitä saavuttamattomammaksi tämä muuttuu. He viihtyvät yhdessä.

Siitä, miten nuori opettajatar selviytyy ehjin nahoin miinakentältä, opettajatar kertoo varaventtiililleen, päiväkirjalleen. Sille ei tarvitse kaunistella eikä sensuroida. Ihmisten kanssa keskustellessaan hän sen sijaan välttää omaehtoiset astumiset miinaan: Koskaan ei pidä puhua poissaolevasta pahaa tai edes kriittistä; ei mitään sellaista, jota ei halua tämän suoraan kuulevan. Panettelu ja vääristely ovat rouva Iipon, apteekkarin rouvan ja ruustinnan ”Jahah” lempiharrastuksia.

Useimmat kirkonkylän kulttuurista ilmapiiriä hallitsevista valtadaameista Liisa huomaa nopsasti avioliiton kautta asemansa saavuttaneiksi nousukkaiksi, kuuluviksi samaan sarjaan ”rouvaäidin” kanssa. Liisa on sivistyssuvusta, muttei paljasta sitä.

Nuoren opettajattaren varaventtiili on laatuviihdettä. Siinä on kelpo tarina. Sen sankaritar ei ole kaikkivoipa, vaan voimissaan ja tunteissaan inhimillinen. Hän on aikansa modernin, itsenäisen naisen ihanne ja helppo samaistumiskohde. Kirjan kieli on humoristista, eikä tarinan loppu sittenkään ole se, miksi lukija sen ennakoi.

Viihdekirjallisuuden genre chick lit katsotaan alkaneeksi Yhdysvalloista 1950-luvulla. Hilja Valtosen kirjat, joista yksi tunnetuin lienee elokuvaksi filmattu Vaimoke, täyttää chick litin  tunnusmerkit. Sankaritar on nuori sinkkunainen, itsenäinen, hurjapäinen ja hauska. Ja rakkauttakin kuuluu sankarittaren elämään, ehkä vaikeuksien kautta, mutta kuitenkin.

YLEn Kirjojen Suomen 101 kirjaa -sarjassa Nuoren opettajattaren varaventtiili oli vuorossa marraskuun viimeisenä tiistaina. Jälkikäteen pälkähti mieleen, että kirja saattaisi löytyä hyllystä maalta. Ja siellähän se oli, nopsaksi uusintaluettavaksi vuosikymmenten jälkeen.

 Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili. Otava/ Joka kodin tähtikirjasto 1954.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Benjamin Franklin on yksi monista hyviä ohjeita jälkeensä jättäneistä herrasmiehistä. Yksi Joonas Konstigin kirjasta löytynyt oli tämä: Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.

Tuskinpa löytyy konstikkaampaa tapaa kirjoittaa romaani kuin Joonas Konstigin kirjalleen Vuosi herrasmiehenä valitsema synnytysvalmennus.  Tulivat sen mukana synnytyskivutkin. ”En arvannut, mihin kaikkeen ajautuisin”, vuoden herrasmieskouluun heittäytynyt kirjailija tunnustaa.

Kun Konstig (s, 1977) päätti lähteä herrasmiesprosessiinsa, hän uskoi sen tarkoittavan hyvien tapojen opettelua, käyntiä etikettikoulutuksessa, joidenkin vanhojen herrasmiestaitojen opettelemista sekä uudenlaista elämänasennetta.  Niitäkin, mutta Konstig löysi itsestään perfektionistin.

Vuosi herrasmiehenä ei ole tavanomainen romaani, kaukana siitä.  Se on omansorttisensa vaellusromaani, ohdakkeinen ja kivinen kuten menneitten vuosikymmenten Kristityn vaellus tai Danten Jumalainen näytelmä. Siis pitkä tie. Dantea Konstig varmaan lukikin, sillä todellisen herrasmiehen ominaisuuksiin kuuluu laaja yleissivistys. Taiteiden tuntemus on välttämätöntä, samoin monipuolinen kielitaito.
Ihminen on generalisti; erikoistuminen jätetään hyönteisille.” I (Kreivi Baldesar Castiglione, 1516, lainaus kirjasta)

Konstig kirjoittaa paljon kasvatuksesta, itsensä tapauksessa itsekasvatuksesta. Kasvatuksen tarkoitus on tulla ”paremmaksi luonteeksi, jalommaksi, sinnikkäämmäksi, rohkeammaksi, oikeudenmukaisemmaksi, viisaudenhaluisemmaksi ja lämpimämmäksi”. ”Luonteen kasvatuksen pitäisi tulla ennen mahdollista itsen toteuttamista”, Konstig kirjoittaa.  Hän tunnustaa toimineensa juuri päinvastoin ja keskittyneensä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti toteuttamaan itseänsä. Sillä konstilla ei kasva herrasmiehiä:

”Minun aatokseni on näihin ikävuosiin asti ollut kapina ja individualismi. Olen sisäistänyt keskisormen näyttämisen luonteeseeni niin, että olen ollut kävelevä keskisormi. Opiskeluvuoteni eivät auttaneet tähän yhtään, päinvastoin: radikaaleilta yhteiskuntafilosofeilta opin, että keskisormi ja kännääminen ovat oikeutettua kapinaa porvarillista yhteiskuntaa vastaan, joka taas oli valetta ja vaarallista riistoa. Kävin vuosikaudet McDonald`issa vain virtsaamassa tahallaan ohi vessanpöntöstä…
Ei koskaan tullut sitä vaihetta, että olisi pitänyt aikuistua. Ei tullut vastaan kynnystä, että olisi pitänyt pukeutua aikuisiksi ja käyttäytyä sivistyneesti. Ja koska ei pitänyt eikä vaadittu, en koskaan aikuistunut.”

Joonas Konstig aloittaa herrasmieskasvatuksensa taidon tunnistettavilta juurilta, antiikin filosofeista, mutta etenkin keskiajan ritari-ihanteista.  Ranskan kansalliseepoksessa Rolandin laulu 1100-luvulta esiintyy ensimmäisen kerran sanan herrasmies ranskalainen muoto gentilhomme.  Ritariaatteen idea oli, että mies kehittää itseään ollakseen naisen rakkauden arvoinen.  Sen myös Konstig ottaa tavoitteekseen.

Joonas Konstig hakeutuu Tapa-seuran puheenjohtajan Kaarina Suonperän oppiin, pyytää tunnettua emeritus professoria mentorikseen, pääsee pörssiklubin salaseuraan ja menee Arkiystävä-kurssille.  Monia muitakin opastajia hän tapaa ja tekee tiukasti muistiinpanoja.  Mentorista minulla on yksi läheltä nähty ja toinen itse koettu esimerkki anteeksiantamattoman ala-arvoisista käytöstavoista, mutta jääkööt kertomatta. Pysyköön siis kirjailija käsityksessään.

Hyvän käytöksen oppaita Konstig löytää 1500-luvulta lähtien. Niistä, eri vuosisadoilla kirjoitetuista, olisi saanut kirjan loppuun melko pitkän lähdekirjallisuusluettelon.  Oikeastaan sellaista etsinkin. Epäilen, että kirjailija on luopunut ajatuksesta siksi, että on perfektionisti ja vajaa lista olisi jäänyt häiritsemään häntä. Ensimmäiseksi varsinaiseksi opastiedoksi silmäni rekisteröi Erasmus Rotterdamilaisen etikettioppaan Kristityn prinssin kasvatus.

Menneisyyden merkittävistä tavoiteltavan käyttäytymisen oppi-isistä Konstig esittelee neljässä osioissa Miehuuden salatietoa IIV.  Niillä hän rytmittää kirjaansa. Nämä kiinnostavat herrat ovat Lordi Chesterfield, Adolf Freiherr Knigge, Baltasar Gracián ja Carl Gustav Emil Mannerheim.

1700-luvulla elänyt Lordi Chesterfield kirjoitti pojalleen Philipille yksityiskirjeissä elämänohjeita, jotka on myöhemmin julkaistu. Otetaan lordi-isän viisaista teksteistä pari poimintaa esimerkeiksi:
Miellyttämisen taidon lähtökohta on kultainen käsky: tee niin kuin haluat itsellesi tehtävän.” sekä ”Alempiaan vulgaari mies kohtelee tylysti ja itseriittoisesti. Herrasmies taas kohtelee kerjäläistäkin myötätuntoisesti, eikä unohda hänen ihmisyyttään.”  tai ”Suuret meriitit tekevät sinusta kunnioitetun, mutta pienet huomaavaisuudet tekevät sinusta pidetyn.”

Niin ikään 1700-luvun loppupuoliskolla eli baijerilainen Paroni Knigge, jolta kelpuutan mukaan tämän:
”Muista, että vaimosi näkee sinut kaikissa oloissa, mutta muut ihmiset yleensä vain kun nämä ovat parhaimmillaan. Toisen kunnioitus tulee jatkuvasti ansaita.”

Baltasar Gracián oli 1600-luvun alkupuoliskolla elänyt jesuiitta, joka kirjoitti Maallisen viisauden kirjan.  Konstig kirjoittaa hänen yhteydessään myös jesuiittain kasvatusfilosofiasta.  Siihen menemättä Graciálta tämä neuvo:
”Ylevä ihminen puhuu hyvää vihollisestakin.”

Mannerheim on kirjassa Suomen herrasmies numero Yksi. Konstig kuvaa Mannerheimin elämänkulun hulttiosta herrasmieheksi. Hän pelkistää sen lauseeksi, jonka hän myöhemmin toistaa kirjassaan useamman kerran hieman eri muodoissa:
”Vaikeudet eivät ole esteitä tiellä, ne ovat tie.”

Tuon lauseen viisaus nousee kunniaan pitkin kirjaa. Siitä tulee vuoden mittaan kirjailijan oma ohje, kun hän ryhtyy kartuttamaan perustaitoja niissä lajeissa, jotka menneisyydessä ovat kuuluneet herrasmiehen välttämättömään osaamiseen: miekkailussa, ratsastamisessa ja rugbyssa. Eli ei suoraan golfkentille, vaan vaikeimpien teiden kautta.  Lause osoittaa viisautensa myös Konstigin kuvatessa Brittiläisen kuningaskunnan herrasmieskoulutusta, yläluokkaisten nuorten karua ja rankkaa collagekasvatusta. Koulutuksen lisäarvona tuli arvovalta, herrasmiehelle välttämätön sosiaalinen ominaisuus.

Harvinaisiksi käyneiden taitolajien perusteiden opettelu merkitsee kirjailijan herrasmieskoulutuksessa kahta asiaa: On mentävä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle voidakseen kehittyä, ja kun vaikeuksien kautta onnistuu, sen tuoma mielihyvä on jäljittelemättömän hieno.  Omien mukavuusalueiden rajojen rikkominen on yksi kirjan teeseistä.

Paljon kirjassa pannaan painoa oikeaan pukeutumiseen. Konstig kertoo joka käänteessä kulloisenkin pukuvalintansa perusteluineen. Miehen puvulle on kirjoitettu oma arkifilosofia ja sitä pidin yhtenä kirjan herkullisimmista ja valaisevimmista jaksoista.  Naisena noita asioita ei juuri tule ajatelleeksi.

Miehen puvussa Joonas Konstig oppii nopsasti huomaamattoman tyylikkyyden säännön. ”Ihmiset ikään kuin aistivat alitajuisesti, että tämä mies vaikuttaa poikkeuksellisen edustavalta, vaikka he eivät pysty osoittamaan hänen vaatteissaan mitään poikkeuksellista.” Tärkeäksi nousevat monikäyttöisyys ja muunneltavuus.  Kirjailija heittäytyy valtavalla tarmolla kangasmateriaaleihin, väreihin ja kuoseihin ja rakentaa niistä itselleen peruslainalaisuudet.  Tilanne- ja tilaisuustaju ovat A ja O. Hän oppii, miten välttyä yli- tai alipukeutumisilta. Ja sitten tämä:
”Jos haluat nähdä, kuinka hyvin joku on pukeutunut, katso hänen kenkiään.”

Vuosi herrasmiehenä ei ole siis juoniromaani, jota lukija ahmisi uteliaana, mitähän seuraavaksi tapahtuu. Samalla käyttäytymisen kaidalla tiellä pysytään. Hauskana ja keventävänä huipennuksena luin Konstigin perheen kotibileistä, juhla-ateriasta, jonne oli kutsuttu kunniavieraiksi perheen omat pienet tyttäret, hörsyihin pukeutuneet prinsessa Anastasia ja prinsessa Isabel.  Juhlien tarkoitus oli opettaa omille lapsille ruokailuetikettejä maljapuheineen kaikkineen.  Paljon vaivaa nähnyt isä-Joonas sai ilokseen myöhemmin tietää, että opeista monet olivat uponneet vastaanottavaisiin, leikkiin eläytyneisiin pikkuneiteihin.

Vuosi herrasmiehenä vaatii lukijalta sitkeyttä ja päättäväisyyttä. Kannattaa olla molempia (vaikka menisi oman mukavuusalueen ulkopuolelle). Kirja on viisas ja siitä oppii sukupuoleen katsomatta. Ja ennen muuta oppii katsomaan omaa käyttäytymistä punniten, sillä itsestään muutoksessa tulee aloittaa.  Se opettaa ihmisten kunnioitukseen.  Kirja käy hyödyllisestä avioliiton kirjekurssista.  Sen on Joonas Konstig omalta kohdaltaan tuonut julkisesti esiin tunnustamalla, että prosessi pelasti hänen avioliittonsa.
”Miksi me tosiaan hyväksymme sen, että kohtelemme kaikkein läheisimpiämme kaikkein huonoimmin.” sekä ”… näen vaimoni nyt eri silmin.”

Kirjassa on monia erilaisia määritelmiä herrasmiehelle ja herrasmieheltä vaadittaville ominaisuuksille. Listojen perusoivallus on se, että ulkoinen valo tulee sisäisestä valosta. Siksi hyvä käytös on paljon enemmän kuin ihmisen ulkokuori.

Kustantajan olisi valitsemansa paperinlaatu tietäen pitänyt osata jättää kirjaan tarjotut valokuvat pois. Ne ovat paitsi turhia, myös mustassa suttuisuudessaan ja kehnoudessaan ikäviä. Onneksi niitä ei ole kovin monta.

Tässä muutama kirjan lukuisista hyödyllisistä viisauksista:
”Älä sano toisten selän takana mitään, mitä et kestäisi heidän kuulevan.”
”Herrasmies on hän, joka saa toisten olon luontevaksi ja mukavaksi. Ja herrasmies ottaa toiset huomioon joka tilanteessa ja asettaa heidän tarpeet omiensa edelle.”
”Haasteet eivät ole este tiellä, vaan ne ovat tie.”
”Todellinen herrasmies on feministi.”

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä. Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä. WSOY 2017, 474 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt

Risteillä ristityt on pienen pojan hyytävä salamatka kansanvihollisten lasten vastaanottokodista Siperiassa kohti länttä, etsimään äitiä

Elokuussa 1945 kahdeksanvuotias puolalais-venäläinen pikkupoika pakeni Siperiasta Omskin liepeiltä  kansanvihollisten lasten vastaanottokodista ja aloitti kuudeksi vuodeksi venyneen salamatkustajamatkansa kohti Leningradia. Sieltä hän toivoi löytävänsä äitinsä, joka oli tuomittu gulagiin kansanvihollisena.

Liki 65 vuotta myöhemmin hän, nimeltään Eduard Kotšergin, kirjoittaa noiden lapsuusvuosien kokemuksensa kirjaksi. Ei-fiktiosta Risteillä ristityt tuli ilmestyessään Venäjällä bestseller.  Tänä vuonna pienkustantamo Idiootti julkaisi kirjan suomeksi.

Lapsen tuolla matkalla kokemaa on mahdotonta pelkistää. Tai yritän pelkistää sen näin: Kuvittele olevasi kahdeksanvuotiaan lapsen äiti Stalinin terrorin alla elävässä jättivaltiossa. Et ole nähnyt lastasi vuosiin, koska hänet on viety. Mutta nyt jotenkin tiedät lapsesi kadonneen jostakin valtavan maan lukuisista orpolaitoksista. Arvaat ja tiedät, että orpokodissa hänellä on täytynyt oli kovin paha elää. Lapsesi on jossain olemattoman selviämiskykynsä varassa – luoja yksin tietää jos hänkään, missä. Pakahduttavassa hädässäsi ja  tuskassasi joutuisit kuitenkin pysyttelemään hiirenhiljaa. Olithan vasta hiljan päässyt itse vankileiriltä. Miehestäsi,  pojan puolalaisesta isästä, ei ole avuksi. Hänet on mestattu.

Kun sain Risteillä ristityt -teoksen loppuun, mieleeni kumpusi vuosikymmenten takaa kirja, joka tuolloin järkytti mieltäni niin paljon, etten pystynyt lukemaan kirjailijan seuraavaa teosta, vaikka sen ostinkin.  Kirja oli Anatoli Pristavkinin Yöpyi päivä kultainen, tositapahtumiin perustuva romaani orvoista tšetšenikaksosista Stalinin kansansiirtojen ja -hävitysten vuosilta. Teosta meni Suomessa kaupaksi puolensataatuhatta, siis käännösromaaniksi valtava määrä.

Risteillä ristityt on armeliaampi, sillä lukija tietää pienen pojan lopulta selviävän. Kirjoittihan hän tarinansa ikäihmisenä itse.

Eduard Kotšergin viipyy alaksi pitkään vastaanottokodin elämän kuvauksessa, eri ikäluokkien (jätkien, sällien, hyttysten ja rääpäleiden) välillä rehottavissa vallan väärinkäytön järjestelmissä, talon epäinhimillisissä rankaisutavoissa ja henkilökunnassa, joille  alistettujen lasten vilkas mielikuvitus luo  reheviä kutsumanimiä.

Paettuaan poika liikkui kuusi vuotta papereitta, 1940-luvun lopun Neuvostoliitossa, missä paperittomuus oli mahdotonta. Hänen oli hankittava jokainen ateriansa, liki 2200 päivän ajan tavalla tai toisella, silti varastamatta tai ryhtymättä rikolliseksi. Hän joutui kyllä useita kuukausia toimimaan junissa varasryhmän avustajana siksi, että oli niin laiha ja pieni. Lopulta hänen onnistui liukumaan ryhmästä pakoon, kuten niin monesta muustakin pinteestään.

Ennen junavorojen hommiin joutumista varkaat kouluttivat häntä metsäleirillään parin viikon ajan, levotta, aamusta iltaan:

Mitäpä he eivät olisikaan tehneet minulle: aamusta alkaen, kaiken juoksentelun, kyykkyhyppyjen ja punnerrusten lisäksi he pistivät minut yhä uudelleen käpertymään sikiöasentoon, joka päivä aina nopeammin ja nopeammin, kunnes lopulta saavutettiin liki välitön tulos. Sitten kaksi heistä nappasi minut käsistä ja jaloista, heilautti ja viskasi minut mäen päältä alas rinnettä. Minun piti vetää itseni kokoon ilmalennon aikana ja pyöriä sitten sulavasti pallona pitkin nurmikkoa… Minut pakotettiin valtavaan toppatakkiin, päähän painettiin ja sidottiin valtava karvahattu. Sitten he alkoivat mukiloida nyrkeillä ja minun piti puolustautua… Loppujen lopuksi, monien mustelmien jälkeen minä aloin raivota jo ennen hakkaamista. He saavuttivat mitä halusivat: työstivät minusta esiin salamannopean reaktion. Tuon koulutuksen jälkeen ei kukaan koko elämäni aikana ehtinyt lyödä minua.

Ainoa selviämisen keino on oppia, olla nopea, nokkela ja näppärä. Tavattuaan toisen orvon karkurin, vammaisen Mitjan Eduard salamatkustaa tämän kanssa tyhjissä tavaravaunuissa ja eräällä pysäkillä etsiytyy ystävänsä kanssa metsän suojiin. He osuvat jonkinlaiselle leiripaikalle. Heidät yllättää sieltä joukko hanseja, joita Kotšergin nimittää metsänsusiksi. Hansit osoittautuvat hyviksi ihmisiksi, jotka antavat ruokaa, mutta ennen muuta opettavat pojille suuren määrän hengissä selviämisen keinoja. He oppivat tulen teon tulusraudalla, kylmältä suojaavan laavun teon, erilaisen kylmältä suojautumisen niksejä ja jäisten puiden polttamista.

Poika jää ikikiitollisuuteen miehiä kohtaan:
”Metsän ihmisten tapaaminen oli kohtalon lahja, ulkona metsässä ja luonnossa selviämisen koulu. Kodittomuuden koettelemuksissa hantin opetukset tulivat pelastamaan terveyteni.”

Mitjan menetys on pojalle hyvin raskas. Ja yhä hän on Uralin itäpuolella. Hän hankkii japanilaiselta tatuointitaiteilijalta tatuointitaidon, erilaisen mitä Neuvostoliitossa tunnetaan. Mutta enimmältään hän hankkii toreilla miliisiä vältellen leipäpalan tai muuta ravinnokseen vääntämällä näppärin sormenliikkein kuparilangasta Stalinin ja Leninin kasvoprofiilit.

Hänestä tulee taitava salamatkustaja junissa. Mutta matkat ovat kylmiä, kolkkoja, vaarallisia ja vihlovan nälän ryydittämiä. Kun talvi saapuu, hän ilmoittautuu miliisille ja kertoo tarinaansa pääpiirteet. Hänet sijoitetaan uuteen vastaanottokotiin. Hän sopeutuu niiden terrorisoivaan järjestelmään aina yhtä huonosti.  Vain yhdessä laitoksessa hän joutuu viipymään kaksi vuotta.

Pojan onnettomuudeksi Vologdasta ”Kaljugradin” suuntaan lähtevä juna pysähtyy vasta Keski-Virossa. Poikaa ei passiteta enää lasten orpokotiin, vaan työ- ja rangaistussiirtolaan. Se on 13−14-vuotiaalle raaka laitos. Siellä hän joutuu kestämään kokonaisen vuoden, kunnes yllättäen käy ilmi, että maan turvallisuuspoliisi on seurannut hänen jälkiään ja äiti on löytynyt Leningradista. Poikaa lähdetään saattamaan sinne.

Kaikki pojan suurkaupungin aukioilla näkemä ja kokema räjäyttää mittasuhteissaan tajunnan. Mutkikkaiden byrokraattisten vaiheiden jälkeen NKVD:n päämajassa hän näkee naisen, jota sanotaan hänen äidikseen. Hän saa henkilöllisyyspaperit ja on vihdoin vapaa. Eduardin kävely naisen rinnalla Uritskinaukion yli kohti raitiovaunupysäkkiä vaikuttaa yhtä omalaatuiselta kuin meneillään olisi kuukävely.

Kirjailija etsii kirjassaan yhä sen ja tunteittensa kuvaamiseen sanoja.
”Kysyin äidiltä, onko meillä pitkä matka. – Synnyinkotiisi on viisi pysäkkiä, hän sanoi hymyillen ja ääntäen kaikki kovat konsonantit pehmeästi.”

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Idiootti 2017, 240 sivua. Suomennos Tuukka Sandström.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus

Kirjojen Suomi. 101 kirjaa/ 1919

Nuori Frans Emil Sillanpää, hätkähdyttävä kirjallinen lupaus koiransa Lelun seurassa

Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) kuului äidinkielen opetuksen lukemistooni.  Viime talvena luin teoksen uudelleen, vuosikymmenten jälkeen. Se ravisteli kuin pidäkkeettömäksi riehaantunut talvimyrsky. Teos on upea ja koin sen tukevasti klassikoksi. Tässä koosteessa annan usein mestarille itselleen sanan, sillä hänen kertojakielensä on jäljittelemättömän omintakeinen.

Nyt, liki sadan vuoden takaa, oudoksun sitä viileyttä ja penseyttä, jolla kirja otettiin kriitikoiden piirissä vastaan sisällissodan jälkeen. Sillanpää oli ensimmäisenä lähtenyt tasoittamaan kansallisen eheytyksen kivistä ja kuhmuraista peltoa, mutta hän sai julkista kolhintaa niin valkoisten kuin punaistenkin puolelta. Ankarin taisi olla Lauri Lastun nimimerkillä kirjoittanut toinen Hämeenkyrön kasvatti, Arvo ”Poika” Tuominen, jonka mielestä kirja on solvaus ja häväistys Suomen suurinta kansanosaa, työtätekevää luokkaa kohtaan…” Toivolan Juhia me emme missään nähneet. Sellainen kuvaus ei voi olla muuta kuin veristä ivaa.” (lainaus Panu Rajalan elämäkertakirjasta F.E. Sillanpää, 2015)

Ja silti Rajalan mukaan WSOY:n johtaja Jalmari Jäntti perusteli kirjan nopeaa ilmestymistä sillä, että ”valkoinen voitonhurma ansaitsee jo vilvoitusta ja vankileiriltä kotiutuva työväestö tarvitsee terapiaa”.  Sellaista siinä näki myös Suomen Sosiaalidemokraattiin kirjoittanut Yrjö Kallinen.

Vuosikymmeniä myöhemmin kiisteltiin siitä, kumman sisällissodan tulkinta antaa oikeamman kuvan punaisten rintamasta, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla vai Sillanpään Hurskas kurjuus. Hurskas kurjuus vastaa paremmin käsitystä kaoottisesta ja sattumien johdattamasta tapahtumasarjasta, tulkitsee Rajala.

Sillanpään perhe vain muutamaa vuotta Hurskaan kurjuuden ilmestymisen jälkeen. Kuva: Hämeenkyrön museo.

Sillanpään tavoite on herättää lukijassa myötätuntoa kovan elämänkohtalon kokevaa Juhaa kohtaan. Siinä kirjailija myös onnistuu. Juhan persoona on tarinan suuri paradoksi. Hän herättää lukijan myötätunnon, mutta kohtaa kuitenkin elämässään itseensä kohdistuvaa inhoa, huijaamisen halua ja järjestelmällistä myötätunnon kuoleutumista. Osin syynä on hänen vähemmän mairitteleva olemuksensa ja ulkonäkönsä, osin hänen avuttomuutensa ja kyvyttömyytensä pitää puoliaan, osin jokin selittämättömäksi jäävä. Hänen ylitseen kuljetaan mennen tullen. Kun tuomarit kirjan lopussa tajuavat Juhan syyttömäksi, eivät he kuitenkaan tunne vähäistäkään sääliä määrätessään kuolemantuomion. Juhasta vain halutaan päästä nopeasti eroon. Tunne päihittää oikeudentajun.

Myötätunnon puutteen vuoksi mietin jopa, onko kirjan viesti fatalistinen. Juhan elämä tuntuu kohtalonomaiselta tragedialta, joltakin jonka edessä jumalatkin ovat voimattomia. Eikä kuitenkaan voi sanoa, ettei Juha yrittäisi. Hänellä on tavoitteita ja suunnitelmia. Hän tekee kovasti töitä, raskaita töitä koko ikänsä, pienestä pojasta vanhaksi käppänäksi.

Sillanpään äänellä Juha Toivolan elämänkaaresta

On jouluaatto toisena nälänhätävuonna 1867. Nikkilän Penjamin ja Tuorilan Maijan poika Juha on kymmenvuotias.

”Anna viinaa!” ja kun ei Maija käskyyn kiinnitä mitään huomiota, niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: – Anna viinaa!
Maija katsoo kysyvästi Markeen. – Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke yhtäkaikkisesti.

Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista, karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa, lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden tervehdyksensä monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä samantapaisen tunnelman vallitessa aterioidaan.

Penjamin kuoleman jälkeen Juha otetaan vauraaseen Tuorilan taloon, Maijan lapsuudenkotiin, mutta ei sukulaisena.  Hän ei ole renki eikä poika. Hänellä ei ole menemistä pirttiin tai kamareihin. Hän on yksinäinen lapsi, jota ei opeteta tai neuvota, vaan  jatkuvasti kommennellaan  ja moititaan.

Miehen ikää lähentyessään Juha Tuorila pääsee osalliseksi kylän elonkorjuutansseista ja tulee houkutelluksi yöllä Ruokkoon. Hän on saanut maistaa sahtia ja maailma näyttäytyy erilaisena kuin ennen. Hän on saanut aavistuksen, että on jotain korkeampaa ja suurempaa kuin Tuorilan talon henki.

Syksyn lähetessä Tuorilassa löydetään syy päästä eroon köyhästä sukulaispojasta. Eletään suomalaisuuden nousun aikaa. Vaurastuneeseen Tuorilaan on hankittu jo öljylamppu ja isännälle tulee Suometar.  Tuorilan isäntä (Juhan eno) järjestää pitäjän silmäätekeville ja suomalaisuusaatteen merkkihenkilöille kalaasit tarkoituksenaan avittaa omaa pääsyään talonpoikaissäädystä valtiopäivämieheksi. Juhasta tehdään vieraiden hevosten ja vaunujen pihavahti. Paikalle saapunut Kustaa alkaa ruuvailla vaunujen muttereita irti, eikä Juhan kieltoyrityksillä ole vaikutusta. Kun Kustaa katoaa, Juha alkaa hädissään ruuvata muttereita takaisin kiinni. Mutta ei hän ehdi korjata kaikkea, kun vieraat jo levittäytyvät pihaan ja tekevät lähtöä. Tapaturman  uhriksi joutuu ensin kirkkoherra kieseineen, mutta todelliseksi uhriksi tulee Juha, joka ajetaan talosta. Lukija kokee Juhan puolustautumiskyvyttömyyden.

Nuori Juha pelastautuu Toivolan katon alle. Toivolan Miina ja isäntä ovat kavalia. Miina saa tingatuksi Tuorilan sukulaistalosta Juhalle kuuluvan (perintö?)osuuden, 20 markkaa, mutta salaa sen Juhalta ja pitää rahan itsellään. Toivolan isäntä ottaa Juhan mukaansa metsätöihin, mutta ottaa Juhan palkan itselleen muka korvaukseksi Juhan asumisesta.

Mielestäni ainoan kerran Juha saa oikeutta, kun työnjohtaja tajuaa tilanteen ja Juha alkaa saada palkkansa itse. Hänestä tulee puulaakin palkollinen, työmailta toiselle siirtyvä kulkumies, jolla on ensimmäisen kerran omaa rahaa. Hetken ajan tulevaisuudessa pilkistää valoa.

Frans Emil Sillanpää kirjoittaa peittelemättä Juha Toivolan turvallisuuden kaipuusta. Sellaisen hän kokee ensimmäistä kertaa joutuessaan tukkilaisten kanssa kirkkoon. Juhassa ailahtelee juhlamieli.

Kun Juha pestautuu Ollilaan rengiksi, hän joutuu oitis katalan petkutuksen uhriksi. Toisen miehen raskaaksi panema Riina-piika ripustautuu naisasioissa kokemattoman Juhan seuraan ja Juha naitetaan pikavauhtia työihmisenä aikaansaamattomalle Riinalle. Pariskunnalle luovutetaan laho, jumalan hylkäämä autiotorppa. He aloittavat taivaankin kiroaman yhteiselämänsä ja lapsia tulee pitkä liuta.  Juha yrittää parhaansa. Hänellä on viljelysuunnitelmia eikä hän työtä pelkää.  Mutta yhden yön rakkaudesta Riinan Ollilan aitassa tuli perin lyhytikäinen, kun elämä näyttää karut kasvonsa.

Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen hempeyden alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen ”todellisuuden” purtaviksi. Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä näköisiä ne ovat olleet tyttöinä – on tuon näköinen koskaan voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä, sillä suden suussa ei kukaan enää rakasta lähimmäisiään.

… Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen ja sisäisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiin ryhdistä. Jo ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa leipiä kahviin.

Riina tuhlaa tarpeettomaan sen, minkä Juha pystyy tienaamaan metsätöissä. Kun rahat eivät riitä, Juha joutuu myymään hevosensa ja ilman hevosta hän ei enää pysty metsätöihin eikä suorittamaan vaadittuja taksvärkkejään. Syöksykierre on alkanut. Juha pelkää häätöä torpasta.

Pienen Ville-pojan kuolema on Juhan tajunnassa jonkinlainen käänne:
Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä äkiltään jaksa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua niin että se vielä voisi sukeltautua tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.

Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan tänä suvena, paljon vanhentunut.
Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan, ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niin kuin Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niin kuin paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä pyrähdellä.

Mutta elämä on tauotonta raadantaa:
Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin ponnistelemaan. Juha yritti ja Riinakin jotain yritti. Juha yritti myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi häätö-ajaksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salakavalan tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikään kuin semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näy sen taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on yksinkertainen kuolema. Ei muuta.

Juha kokee Koskelan Jussin kohtalon, kontrahti muuttuu yksipuolisella päätöksellä ja elämisen edellytykset sen myötä:

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli aina tuntunut hänestä jollakin tavalla ärsyttävältä ja tuosta hienosta ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niin kuin liian tuttu, niin kuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä johtui isännän outo tiukkuus.
Lopullisesti sovittiin niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai käydä metsässä ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruuassa
. Ja jona päivänä hän kajoaa luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.

Lapsista kaksi lähtee keskenkasvuisina palvelukseen Tampereelle. Hiltusta tulee piika ja Kallesta vossikkakuski. ”Suurempaa maailmaa nähneenä” Kalle alkaa tilata isälleen Kansan Lehteä, jotta tämä tulisi hieman tietämään työläisten asioista.
”Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee, ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos lähettänyt penniäkään vosikka…”

Lehti tympäisee Juhaa, mutta hän lukee silti. Lehden välittämä maailma on kuitenkin kovin etäinen: kotikoulut, kirkonkylän nuoriso”yhtiöt”, sortovuodet, jota hän ihmettelee sillä herrat vain vaurastuvat, suurlakko, eduskunta ja äänioikeus…
Sitten tulee tieto Hiltun kuolemasta. Se on nujertava isku isälle.

Kuudellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa ja ennen kaikkea jäljellä olevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee juomaan ja oikaisee taas sänkyyn. On niin kuin makaisi tuulisessa autiossa huoneessa; uni ei tule.
… Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan palaa Hiltukaan…

Alkaa ensimmäinen maailmansota. Ilma on sakeana aatteita. Minkäänlaisen aatteen (Juhalle aarteen) harrastaminen on Juhalle luonnonvastaista. Ja kuitenkin:
Mutta luonnossa on ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin tapahtumiin nojautuva voima ajaa häntä nyt tätä ”temokraatin aarretta” asumuksissa paasaamaan. Se voima ikään kuin seisoo jossain rinnatusten sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä. Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin.

Kapinahenki leviää kyläkunnassa ja siihen virtaan etsiytyy myös Juha asemaansa juuri ymmärtämättä:
Mutta maantiellä kylän raiteilla liikuskelee hämäriä olentoja. Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru… Heitä on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.
Se on sitä joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa epäluuloille ja saivarteluille, ei hän näinä päivinä ole enää profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan. Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.
Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa kautta maan, aina Helsingistä ruveten.

Talon isäntä kokee torpparinsa Juhan vastenmielisenä. On kesä 1917:

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin, yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Kapinanpuhkeamistalvena 1918 Juhan asema on romahtanut. Lehmälle ei ole enää heiniä ja pirttiin on majoittunut vieras olento, täi. Yli 50-vuotiaan raatajana jalka ei nouse ja väsymys on ”omituisen huumaavaa”.  ”Lientyneen mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan osaamattomuuden tunne.”

Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä töihin otettujen tilapäisten sällien kalsea rivous.

Juha Toivolan epätoivoiset tapahtumat sisällissodan jo käännyttyä punakaartilaisten paoksi tunnemme. Vartioon pyssyn kanssa tupattu Juha pakenee lopulta hänkin ja haetaan pian pikatuomiolle. Tuskin Juha edes tiesi, miten pyssyä käytetään. Ammuttavaksi määrätty Juha asettuu valmiiksi makuulle ruumiskasan päälle, mutta siinäkään ei mene oikein. Hänet komennetaan ylös.

Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivän-ehtoona näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä Jussin eikä hänen asioittensa kanssa.

Mestari Sillanpää antaa Hurskaan kurjuuden lopussa Juhalle oikeutta päätöslauseessa, joka ainakin minulle nousi kirjasta hyvin merkityksellisenä:

Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne kärsimykset olivat olleet pidemmät ja syvemmät kuin monenkaan – ehkäpä yhdenkään – niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus. WSOY 1919.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi