Tämä juttu on teatteritaidetta rakastaville.
Jukka Kajava (1943−2005). Käsite. Satiirinen sivaltelija ja solvausten mestari. Hänen tekstejään luettiin. Ne ihastuttivat ja vihastuttivat, niistä loukkaannuttiin ja niistä nautittiin. Kajava sai naurun kirpoamaan. Hän rakasti teatteria poikavuosistaan kuolemaansa asti. Kajava näki massiiviset määrät teatteria ja televisio-ohjelmia ja kirjoitti tuhansittain lehtijuttuja. Yksin Helsingin Sanomissa niitä ilmestyi 15 000, joista 3 000 teatteriproduktioista.
Hän talloi vailla tunnontuskia teatterintekijöitä anturansa alle ja nostatti mieleisiään kunniankukkulalle. Hän ei epäröinyt käyttää valtaansa, jonka hänelle valtakunnan suurimman päivälehden selkänoja varmisti. Hän teki teatteria myös itse, mutta saadessaan ohjauksistaan nuivaa kritiikkiä osoittautui haavoittuvaksi ja herkkänahkaiseksi.
Elämäkerran takakannen luonnehdintojen mukaan hän oli legenda, keikari, narsisti, makutuomari, moraalinvartija, itsevaltias julkkisälykkö. Hän oli suunnattoman ahkera, tunnollinen ja tuottelias. Hän osasi olla sydämellinen, ystävällinen ja lämmin − rakastettava.
Aikuisaikana hänen elämäänsä määrittelivät teatteri ja homous. Homous oli pitkään rikos ja lääketieteellisessä luokituksessa sairaus. Hän eli vapainta osaa elämästään ulkomailla, useimmille tuntemattomana, toistuvana kohteenaan Thaimaa. 1980-luvulla hänestä tuli kuntosalilla kävijä. Hän tavoitteli Tom of Finland -ihannevartaloa. Aivan siihen hän ei yltänyt. Hän rakasti äitiään, vaikka tämä ei koskaan myöntänyt, saati hyväksynyt poikansa homoutta. Nyt äidin ja pojan tuhkauurnat lepäävät saman muistokiven alla Järvenpäässä.
Jukka Kajavan elämäkertaan rohkeni tarttua teatterimies, jolla on siihen kanttia. Hannu Harju on työskennellyt liki 20 vuotta Tammen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä sekä ennen sitä Helsingin Sanomien teatterikriitikkona ja Teatteri-lehden toimitussihteerinä. Siistiä, että elämäkerran KAJAVA, pelätty, parjattu, palvottu julkaisi Siltala.
●●●
Kajavan vaikuttava olemus tuli teatteriauloissa tutuksi: pitkänhuiskea, solakka, liinaharjainen mies useimmiten jaloissaan buutsit ja mustat kireät nahkahousut ja yläosan verhona vyötäröön päättyvä rotsi, kaulalla liina. Sillä, oliko paidan kaulus ylhäällä vai alhaalla, oli merkitystä. Hän oli pukeutumisestaan tietoinen. ”Hän pukeutui miten halusi, mutta ei koskaan miten sattui”, Hannu Harju kiteyttää. Useimmat asusteensa Kajava hankki ulkomaanmatkoillaan.
Teattereissa jännitettiin ensi-illan alla, kuka Helsingin Sanomien teatterikriitikoista tällä kertaa tulisi. Jos hän oli Kajava, hänen ruumiinkieltään seurattiin. Hänen istuessa näyttämöön etukenossa, esitys miellytti. Jos hän vetäytyi istuimen selkänojaan, se tulkittiin peukalon painamisena alas.
●●●
Jukka Kajava oli Oulun Raksilan kasvatti. Perhe kuului alempaan keskiluokkaan. Isän puolelta perhe juonsi pappissuvusta. Rakennuksilla työnjohtajana toiminut isänsä oli juoppo ja paha suustaan, väkivaltaankin taipuvainen. Perheen helpotukseksi hän lähti pesästä eikä Jukalla juurikaan ollut suhdetta isäänsä. Äiti piti lasten leikkikoulua.
Pientä siskonpoikaansa rakastava eno. Kirjan kuvitusta.
Nuoruusvuosien Oulussa oli useita elokuvateattereita ja Jukka kirjoitti näkemästään Oulun Teini -lehteen, myöhemmin Kalevaan. Teatteria hän seurasi, mutta siitä kirjoittamiseen Oulu ei suonut mahdollisuuksia. Hän oli uimavalvoja ja antoi täydennysopetusta ikäisilleen ruotsissa ja saksassa. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän otti mukaansa punaiseksi maalaamansa kirjoituskoneen, lähti Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja teatteritiedettä ja löysi alivuokralaishuoneen Roihuvuoresta. Juttujaan hän sai julki Ylioppilaslehdessä. Yliopistossa samanaikaisia opiskelijoita olivat Kalle Holmberg ja Jouko Turkka. Tuttavuus kehkeytyi työtoveruudeksi myöhemmin.
Kajava herätti terävillä kirjoituksillaan huomiota ja vuonna 1966 Helsingin Sanomat palkkasi hänet freelancer-toimittajaksi seuraamaan YLEn ohjelmistoa. Kahta vuotta myöhemmin hänet vakinaistettiin kulttuuritoimittajaksi. Teatteria hän arvosteli vielä satunnaisesti. Kun Helsingin Sanomien pääteatterikriitikko, ”punaiseksi paroniksi” kutsuttu Sole Uexküll kuoli 1978, Jukka Kajava kiinnitettiin hänen seuraajakseen. Ei mutkitta. Kirja kertoo teatterikriitikko Kirsikka Siikalan (myöhemmin Moring) soittaneen Radioteatterin päällikkö Pekka Kyrölle ja tiedustelleen tämän kiinnostusta tulla Helsingin Sanomien teatterikriitikoksi. Kysyjä oli perustellut asiaansa Jukka-kollegansa työmäärällä. Kyrö arvioi Siikalan tavoitelleen itselleen pääkriitikon asemaa, talon teatterikriitikko kun jo oli. Uexküllin seuraajan etsiminen ei luonnollisestikaan kuulunut hänelle. Tapaus kertoo eturistiriidoista, joita Kajavan pitkään journalistiuraan mahtui. Niitä oli paljon ja myös niistä Harju kirjan kertoo.
Helsingin Sanomat tunnisti Jukka Kajavan merkityksen. Verotilastoissa hänen vuositulonsa kipusivat enimmillään päätoimittajan tuloihin.
●●●
Vaikka muistan nähneeni joitakin Jukka Kajavan ohjaamia näytelmiä, niiden runsaus yllätti. Ohjaaminen kiinnosti Kajavaa, muttei ollut ongelmatonta. Hän vei töitä koulutetuilta ohjaajilta ja Helsingin Sanomien ostama kritiikki oman toimittajansa ohjaustyöstä herätti uskottavuusepäilyjä.
Ensimmäinen ohjaus taisi olla operetti, Franz Lehárin Glada änkan (Iloinen leski) yhdessä Antti-Einari Halosen kanssa Åbo Svenska Teaternissa. Halosesta tuli Kajavalle pitkäkestoinen elämänkumppani.
Helsingin kaupunginteatteriin Kajava ohjasi sumerilaisen runoelman Gilgamesh. Taustalla oli runoelmasta innostunut ja ohjaajan sille etsinyt teatterinjohtaja Eugen Terttula. Nimiroolia esitti nuori Pekka Laiho. Tulkinnassa oli homoseksualisteille tunnistettavia piilomerkityksiä, minkä johdosta Hannu Harju toteaa: ”Suomen tiettävästi ensimmäinen homoseksualistinen teatteriesitys vastaanotettiin sammutetuin lyhdyin.”
Mauno Mannisen vuonna 1949 perustaman Intimiteatterin ajauduttua kriisiin johtajaksi pestattiin Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Matti Ranin. Hän tarjosi Kajavalle ohjausta ja Kajavan valinta oli musiikkinäytelmä Cabaret. Natsien nousuun liittyvä Cabaret oli kuumaa kamaa maailmalla, etenkin New Yorkissa ja Berliinissä ja se oli esitetty aiemmin Helsingin Svenska Teaternissa.
Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Kai Savola etsi konservatiivisena pidetylle kansalliselle näyttämölle uusia vierailuohjauksia ja teki tarjouksen Kajavalle. Valinta osui satiirisista teksteistään tunnetun Daniel Katzin Kolmipäiseen buddhaan. Esityksestä seurannut vaihteleva kritiikki meni Kajavalla ihon alle. ”Kyllä se sattui. Ei kovaan kritiikkiin totu. Sitä kääntää sisuksiaan ja miettii, miksi se mihin yritti ei yltänytkään katsojiin.”
Ohjauksia riitti, sillä ovien sulkeuduttua johonkin Helsingin teattereista ovi avautuu muualle: Jussi Kylätaskun Kyllikki ja Runar (1970) ja Maaria Blomma (1981) sekä Tennessee Williamsin Viettelysten vaunu (1982), kaikki Intimiteatterissa. Viettelysten vaunun harjoitusten aikana syntyi välirikko, ohjaaja ja päänäyttelijät vaihtuivat ja produktion ohjasi loppuun uusin päänäyttelijöin Ahti Ahonen.
Dramaturgi Jussi Parviaisen näytelmät Jumalan rakastaja ja Diletantti toivat muassaan teatterikuohuntansa. ”Mr. Evergreenillä ja Jumalan rakastajalla Ryhmäteatteri sinetöi roolinsa 1980-luvun suomalaisen teatterin tärkeäksi tiennäyttäjäksi… Jumalan rakastajan saamat kehut, huomio ja suosio nostivat julkisuuteen näytelmässään kolmea roolia esittäneen ja itsensä timmiin kuosiin trimmanneen Jussi Parviaisen”, Harju kertoo.
Vuonna 1984 Jussi Parviainen ja Ryhmäteatteri ajautuivat riitoihin, minkä seurauksena Parviainen veti näytelmänsä Valtakunta pois Ryhmikseltä. Tarvittiin uusi foorumi ja Kajava astui kehiin. Näytelmän ohjasi Intimiteatterin Itä-Pasilan näyttämölle Antti-Einari Halonen. Kun suureellisen näkyvästi sijoitettu Kajavan kritiikki ilmestyi, kirjoittaja näytti sivua Parviaiselle ja sanoi: ”Katso, miten minä näitä asioita hoitelen.”
Parviainen on kertonut Kajavan tehneen Valtakunnan harjoitusten yhteydessä useita lähentely-yrityksiä. Parviainen ja Kajava riitautuivat myöhemmin. ”Tulin näkemään hänen valtansa sekä täydellisen kohtuuttomuutensa ja mielivaltansa hänen puoltaessaan tai haukkuessaan teattereita tai niiden esityksiä”, on Parviainen luonnehtinut Kajavaa.
●●●
Kohtuuttomuudesta saivat osansa muutkin. 1970-luvun alussa Turun kaupunginteatterin taiteellisina johtajina toimivat Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka, joiden yhteisohjaus Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä oli vuoden teatteritapaus. Kaikkien kynnelle kykenevien tie vei silloin Turkuun. Ohjaajien rinnalle ylsi myös produktioon musiikin säveltänyt Kaj Chydenius.
Kun Helsingin kaupunginteatteri ajautui yleisövajeen seurauksena talousongelmiin, teatterinjohtaja Paavo Liski lähti freelanceriksi ja tilalle palkattiin Ralf Långbacka Turusta. Kajavan ja Långbackan välit tulehtuivat kuitenkin heti alussa. Kajava murjoi maan rakoon Ralf Forströmin ohjaaman ja lavastaman lastennäytelmän Peter Pan, kirjoitti laimean arvostelun Långbackan ohjaamasta Peer Gyntistä ja kriittisen arvion Jotaarkka Pennasen ohjaamasta Henry Kapulaisen näytelmästä Leijonalla ratsastava paviaani. Långbacka työlääntyi ja vetäytyi oopperan pariin sekä ohjaamaan Kaivopuiston edustan pienellä saarella toimineessa ruotsinkielisessä Viirus-teatterissa. Kajava tuli sinne katsomaan Shakespearen näytelmää Som ni vill ha det (Miten haluatte) ja kirjoitti kehuvat arviot. Långbacka tulkitsi ne anteeksipyynnöksi.
Helsingin kaupunginteatterin johtajana toimi lyhyehkön kauden Lahden kaupunginteatterista liki savustettu ohjaaja Raija-Sinikka Rantala, kunnes johtajaksi valittiin Lilla Teaternin johtaja Asko Sarkola. Hän aloitti farssiohjelmistolla ja sai sen johdosta Jukka Kajavalta toistuvasti ironiset otsikot. Suomen suurin teatteri oli siirtynyt kevyen viihteen linjalle.
●●●
Kajavan suorittamia teatterinjohtajien ja ohjaajien mestauksia teki pahaa lukea. Osansa niissä on myös eri ajanjaksojen teatteripoliittisilla tendensseillä ja Kajavan asemoitumisella niissä. Kajavaa pidettiin joissakin piireissä piilostallarina (useimmat arvelivat demariksi). Hän suitsutti kiitosta KOM-teatterin produktioille, mutta niin tekivät muutkin. Kajava inhosi KOMin yleisön väärissä paikoissa mielisteleviä nauruja.
Pikku-Kalle ja Kallen Jukka-eno. Kajava manifestoi riittävän ja laadukkaan
lastenkulttuurin puolesta ja tuli siitä palkituksi. Kirjan kuvitusta.
”Vasemmistolaisen, taiteen ja politiikan liittoa korostavan teatterinäkemyksen aktiivinen vaihe tuli kestämään kymmenisen vuotta, eikä se koskaan varsinaisesti levinnyt teatterin valtavirtaan”, Harju arvioi. Kunnallisilla teattereilla oli lautakuntansa ja niissä vallitsi epäluulo vasemmistolaisiksi, seksuaalisesti liian rohkeiksi tai elämäntavoiltaan kyseenalaisiksi epäiltyjä näytelmiä kohtaan. Tähän moraalisointiin kietoutui naurettavuuksiin saakka Jussi Kylätaskun Kyllikin ja Runarin hylkiminen. Hyljeksinnän katkaisi lopulta Jouko Turkka Kotkan kaupunginteatterissa. Näytelmästä tuli yksi katsojien suosikki ja se alkoi kelvata muihinkin teattereihin.
Jukka Kajava tullessa pääkaupungin kriitikkokaartiin teatteri oli taitekohdassa. Nousussa olivat amerikkalaiset modernit draamat sekä eurooppalainen absurdi teatteri. Kajava seurasi New Yorkin, Berliinin, Pariisin ja Lontoon teattereita ja kävi kansainvälisillä festivaaleilla. Hänellä oli tuore tuntuma ja maailmalla hankkimaansa tietouttaan hän hyödynsi.
1970-luvulla kaipailtiin uutta suomalaista näytelmäkirjallisuutta. 1980-luvulla sitä pukkasi vallankin Ryhmäteatterin ohjelmistoon: Pirjo Toikan Poikkeustila eli Rakkausralli kesäyössä, Jukka Asikaisen Mielentila, Jukka Vienon Tähdet Saharan yllä 1924, Jouni Tommolan Puuteria ja punamultaa eli Maria ja miehet, Arto Mellerin Sopimus Mr. Evergreenin kanssa sekä Siriuksen vieraat, ulkomaisista Oliver Bukowkin Tokioon menossa (myös muodossa Toki oon menossa, jossa lumouduin aloittelevan näyttelijän Peter Franzenin roolisuorituksesta). Ei tullut uusista suomalaisnäytelmistä klassikkoja. Hesarin kriitikot Kajava ja Moring nuijivat esitykset kilpaa maan rakoon. Kriisinhän se pukkasi.
Muistiini 1980-luvulta on jäänyt, että urallaan suuria klassikkoja ohjannut Ritva Siikala käytännössä savustettiin ulos Ryhmäteatteriksi muutetulta Kirjan näyttämöltä. Mutta ei paremmin sujunut seuraajillakaan Arto av Hällströmillä ja Raila Leppäkoskella. Kritiikki oli viiltävää.
●●●
Jukka Kajavan osakkeet kohosivat johtajapörssissä. Häntä mietittiin vakavasti Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi. Hän kieltäytyi. Hänen nimensä oli esillä etsittäessä Suomen Kansallisteatterille uutta johtajaa. Paikan sai Marja-Liisa Nevala.Kajavan nimi oli esillä etsittäessä johtajaa Oulun kaupunginteatteriin. Tuskin kiinnosti. Vauhdikkaat keskustellut käytiin myös Svenska Teaternin johtajan paikasta, kun Georg Dolivo siirtyi Helsingin juhlaviikkojen johtoon. Tehtävään kutsuttiin lopulta kansallisteatterin näyttelijä Lars Svedberg.
Mutta Svenskanille Kajava ohjasi. New Yorkista napattu Terrence McNallyn Masterclass, näytelmä ikääntyvästä Maria Callaksesta, sai loistavat arviot kollegalta Kirsikka Moringilta. Callaksen roolin teki Svenskanin valovoimainen näyttelijä Christina Indrenius-Zalewski.
Vaikka Hannu Harju ei tätä kirjoita, itselleni syntyi kuva, että Helsingin Sanomien kriitikkokaksikko Kajava ja Moring pelasivat yhteen (tuskin sovitusti) ja että Kirsikka Moring kiritti itseään kritiikin rajuudella Kajavan rinnalle. Molemmat olivat huippua sanankäyttäjinä.
●●●
Kajava ohjasi 1990-luvulla lukuisia monologityyppisiä, pienimuotoisia, mutta merkityksellisiä produktioita, joukossa myös jokunen musiikkishow. Kansallisteatterin kahden näyttelijän esitystä Margaruete Duras´in näytelmässä Kuolemantauti Seela Sella on kuvannut yhdeksi raskaimmista. Tarmo Mannin 68-vuotisjäähyväisesityksessä legendaarinen näyttelijä istui ääneti kylpyammeessa Gustav Mahlerin ensimmäisen sinfonian soidessa esityksen keston ajan. Edellisen vuosikymmenen puolelta tulee mainita Kajavan ohjaaman revyyn Pallo hallussa ohjaus Uuteen Iloiseen Teatteriin Linnanmäelle.
Kajava ohjasi Tarmo Mannin jäähyväisnäytännön vuonna 1989. Kirjan kuvitusta.
Ohjausmahdollisuuksissa Kajavaa sytytti uusi ja erikoinen. Innostavia miljöitä olivat ravintolat: Katajanokan Kahdessa kanassa Franz Xaver Kroetzin kahden näyttelijän teksti Muuten meillä menee hyvin (1985), Leppävaaran Alberga-ravintolassa Aino Piirolan Aino Kallas -monologi Nainen kuin jäätynyt sampanja (1993) esittäjänä uljashahmoinen Tiia Louste samoin kuin Alan Bennettin Puhuvat päät (1995), ravintola Kolmessa kruunussa Kruunuhaassa Edward Albeen Kuka pelkää Virginian Woolfia (1996) ja Itäkeskuksen Stoassa Ilkka Kuusiston säveltämä Aino Kallas -pienoisooppera. Kajavan pienimuotoisten ohjausten lista ei tällä tyhjene.
Musiikkiteatteri, revyyt ja operetit kiinnostivat. Vuonna 1999 Kajava laajensi valikkonsa oopperan puolelle ja ohjasi Tampere-taloon Giagomo Puccinin Manon Lescautin. Nimiosan laulanut sopraano Karita Mattila oli saanut valita sekä mieleisensä oopperan, oman roolinsa siinä ja produktion ohjaaja.
Jukka Kajavan kohtuuttomuuden ilmentymiä oli se, että Kajava janosi uusia tähtiä, supersuorittajia, ja kun tähti syttyi, Kajavan silmissä hän menetti nopsasti loisteensa ja Kajava kaipasi uusia. Näin kävi Ralf Långbackalle, Arto av Hällströmille ja monelle muulle. Vain Jouko Turkka säilytti asemansa. Yhden sortin toisinajattelijana hän rinnastui Kajavalla Pentti Linkolaan ja Paavo Haavikkoon.
”Hän tuli kirjoittaneeksi Jouko Turkasta enemmän kuin kukaan muu toimittaja mihinkään mediaan… Kajava käytti omalla tavallaan Turkkaa yhteistyökumppaninaan ja työkalunaan, haki hänestä taustatukea ja kaikua omille teatterinäkemyksilleen… Kajava sai myös kokea, miltä tuntuu tulla Turkan syrjäyttämäksi”, Harju erittelee suhdetta. Turkka ohjasi Kyllikin ja Runarin Tampereen teatterikesään 1990-luvun puolivälissä, ohjauksen jonka Kajava oli mielinyt itselleen.
Yleisradion puolella Kajavan varauksettoman ihailun säilytti Neil Hardwick.
●●●
Pari tekstinäytettä Kajavan kritiikeistä lienee paikallaan. Kajava kävi lokakuussa 1977 katsomassa Tampereella kolme näytelmää, joista yksi oli Vili Auvisen työväenteatteriin ohjaama Maiju Lassilan Nuori mylläri. Helsingin Sanomien päätoimittaja oli vähällä kieltää Kajavan kritiikin julkaisemisen peläten lehden joutumista raastupaan. Näin Kajava pudotteli:
”Minusta väärennös, huiputus, kaikkien rimojen alittaminen ja kylmäverinen Lassilan nonchaleeraaminen olisivat oikeusjutun arvoisia asioita. Puhumattakaan teatterin pyhien tilojen häpäisemisestä, teatterin ammattitaidon väärinkäyttämisestä ja siitä, mitä tämä esitys ajattelee katsojistaan.
Näkemäni esityksen näyttämökuri oli sitä luokkaa, että katsoja mietti, milloin hyppäävät näyttämöltä syliin ja alkavat kutittaa leuan alta tai jostain naurun kirvoittamiseksi. Kaikkea muuta kieltämättä tehtiinkin. Ketä tämä sotku muka palvelee. Älä anna heille anteeksi, Lassila.”
Helsingin kaupunginteatterin Viettelysten vaunu -produktiossa Blanchen ja Stanleyn päärooleja näytelleet Eija Vilpas ja Antti Virmavirta saivat suorituksistaan luonnehdinnat:
”Blanche, kovaääninen ja terve. Hän on terve ja punaposkinen kuin piikatyttö noin kymmenen lehmää lypsettyään. Antti Virmavirran tulkitsema Stanley ilmeisesti samalta karjatilalta.”
●●●
Lipsun jutussani laitojen yli legendaarisiin musiikkiproduktioihin, jotka Harjun kirjaa lukiessa tunkivat mieleeni. Kajava rakasti musiikkiteatteria. Hannu Harjun teos on ensisijaisesti Jukka Kajavan elämäkerta, toissijaisesti pitkittäisleikkaus suomalaisen teatteritaiteen ja teatteripolitiikan samanaikaishistoriaan, jälkimmäistä vain siltä osin, jos legot osuvat kohdalleen. Osumattomina produktioiden historiaan ei jäänyt Kajavalta ”Eskon puumerkkiä”, vaikka katsomossa ehkä istuikin.
Kajava opiskeli yliopistossa, kun Uljas Kandolinin maitokuski Tevjenä tähdittämä Viulunsoittaja katolla kostutti katsojien silmiä. Kajava aloitti Hesarin YLE-freelancerina, kun nuoret näyttelijät lauloivat Arvo Salon kirjoittaman ja Kaj Chydeniuksen säveltämän Lapualaisoopperan Vanhalla ylioppilastalolla musiikkiteatterin paaluteokseksi. Kajava aloitteli Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana, kun nuoret harrastajat hohkasivat tulivuoren purkauksen voimalla energiaansa ja hurmostaan Tampereen Teatterin lavalla Reijo Paukun ohjaamassa nuorisomusikaalissa Hair (Kajava vierasti siitä löytämäänsä huumausainemyönteisyyttä).
Oopperataiteelle oli Helsingin Sanomissa erityiskriitikko. Kuin rooliinsa luodun Tamara Lundin Carmen Aleksanterin teatterissa 1960-luvun lopussa ei siksi ulottunut nuoren Kajavan työalueelle eikä myöskään kuoron ja Martti Talvelan jylisevän basson veisuu Joonas Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa Paavon virressä ”Sinuhun turvaan, Jumala, jo vaivan alta päästä.”
Veikko Sinisalon tähdittämä Tevje musikaalissa Viulunsoittaja katolla 1980-luvun alussa lienee langennut jollekulle toiselle kriitikolle. Mutta 1992 Vesa-Matti Loirin ties-kuinka-monta-vuosikymmentä-taiteilijana -illassa Ryhmäteatterissa olin katsomossa, kuten oli Kajavakin. Muistiini jäi Kajavan haltioitunut otsikko Hesarissa: ”On meillä taiteilija!”
●●●
2000-luvun alussa kuusikymppisen Jukka Kajavan kunto romahti. Hän ei kyennyt kävelemään Lönnrothinkadun asunnostaan toimitukseen Erottajalle pysähtymättä istumaan välillä. Kuolemansa hän kohtasi berliiniläisessä hotellihuoneessa työmatkalla, jonne lähdön lääkäri oli kieltänyt.
Uutta Jukka Kajavaa ei voinut syntyä eikä nykyisenkaltaisessa mediakartastossa synny. Hänen asemansa jäi poikkeavuudessaan ainutlaatuiseksi. Hänen elämäntyönsä merkitystä täydensi se, että hän kampanjoi toistuvasti määrältään ja laadultaan paremman lastenkulttuurin puolesta ja tuli siitä hyvästä palkituksi valtionpalkinnolla.
Hannu Harju: KAJAVA, pelätty, parjattu, palvottu. Siltala 2023, 320 sivua.
Annelin kirjoissa 