Lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt useampi vanhan Venäjän ja Neuvostoliiton kaunokirjallisuutta käsitelevä kokoomateos. Viimeksi lukemani on Martti Anhavan kirjoituskokoelma Pientä, keskikokoa ja suurta. Sitä edelsivät vuonna 2022 ilmestyneet Anneli Heliön Anna Ahmatovan elämä, joka on rajaavasta otsikostaan huolimatta kattava katsaus Neuvostoliiton ajan runoilijoihin ja runouteen, sekä Ville Roposen ja Ville-Juhani Sutisen rankka teos Sorretut sanat, Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä.
Tuhti kolmen teoksen pläjäys itänaapurimme mittavaan ja maineikkaaseen kirjallisuuteen!
Kustannustoimittaja, kirjailija ja kääntäjä Martti Anhava oli herättänyt valppauteni jo aiemmin vuonna 2018 ilmestyneellä teoksellaan Siperia opettaa. Se on kooste tunnetuimmista vankileireille kitumaan ja menehtymään suljetuista venäläisistä kirjailijoista.
Pientä, keskikokoa ja suurta on nimenä kuin pussillinen kirppuja. Kirja sisältää useita pitkiä, sisällöltään järeitä lukuja aiheena kulloinenkin käsittelyyn valittu kirjailija sekä lyhyempiä kirjoitelmia, jotka toimivat kirjallisina välipaloina.
Venäläisistä kirjailijoista kriittiseen katsantoonsa Martti Anhava on valinnut Mihail Šolohovin, Pjort Dostojevskin sekä supertähdeksi Neuvostoliitossa nostetun suomalaisen Martti Larnin. Anhava kaataa heidän kuvitteelliset patsaansa ja perustelee tekonsa. Venäjän kieltä puhuva ja venäläistä kirjallisuutta hyvin tunteva tutkija-kirjailija Anhava on asiansa tuntijana vakuuttava.
Anhava päättää teoksensa pitkään esseeseen Venäjä 1839: Markiisi de Custinen matka menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Aloitan siitä.
●●●
Markiisi de Custine, syntymänimeltään Astolphe Louis Léonor, saavutti Ranskassa mainetta (pääasiassa kyseenalaista) pintapuolisiksi luonnehdituilla matkakirjoillaan Euroopan eri maista. Ainoastaan teos L`Espagne sous Ferdinand VII (Espanja Ferdinand VII:n hallintokaudella) saavutti aikalaisissa kiitosta. Ranskassa 1820-luvulla ilmestynyt Alexis de Tocquevillen teos Demokratia Amerikassa sai de Custinen innostumaan, vallankin kun Tosqueville näki Amerikan vastapoolina tuntemattoman Venäjän, ”tulevaisuuden suurvallan”. Vuonna 1839 de Custine matkusti Lyypekin, Travemündenin ja Kronstadtin kautta Pietariin ja liki vuoden Venäjällä viipymisen jälkeen kirjoitti Ranskassa neliosaisen teoksensa Venäjä 1839.
Teoksen todettiin vilisevän virheitä ja koostuvan silkasta herrasmiesmatkailusta. Se sai tylyt arvostelut. Silti siitä tuli myyntimenestys. Tuon ajan Euroopassa kallista neliosaista laitosta myytiin pitkälle yli satatuhatta kappaletta useille eri kielille käännettynä. Anhavan suhde teokseen on kriittinen. Salongeissa viihtynyt Custine ei tehnyt minkäänlaista kenttätutkimusta, vaan etsi kokemastaan oman itsensä kuvajaista. ”Hän kirjoittaa vaikutelmiensa pohjalta proosaa tai runoutta joka parhaimmillaan herättää myös lukijassa elämyksiä, mutta sosiologista todistusvoimaa sellaisella tekstillä ei juuri ole.”
Venäjä 1839 -teoksesta tuli lyhennelmänä käyttökelpoinen sata vuotta myöhemmin Neuvostoliitossa, koska kirja antoi liki viheliäisen kuvan keisarillisesta Venäjästä Nikolai I:n ajalta. Kirjan kerrotaan löydetyn lännessä myös kylmän sodan käyttöön. Martti Anhava kuvaa teoksessaan markiisin oleilua Venäjällä – tarkemmin Pietarissa ja Moskovassa – ja pitäytymistä seurapiireihin ilman vähäisintäkään halua tutustua muihin kansankerroksiin. Markiisi raportoi näkemäänsä pitäytyen asenteissaan ja hakien niille vahvistusta varhaisimmista historioista (Sigismund von Herbersteinin 1500-luvulta Pietari Suuren aikaan ulottuvasta Rerum Moscovitiarum Commentarii sekä Nikolai Karamzinin Venäjän valtakunnan historiasta).
Venäjästä hän ei juurikaan löytänyt hyvää.
Anhavan esseen otsikko puhuu matkasta ”menneeseen ja tulevaisuuteen”. Siinä on esseen idea. Markiisin matkakirja oli tarkoittamatta ennuste. Anhava analysoi Vladimir Putinin valtakautta. Yhtäläisyyksiä löytyy riittävästi. Venäjässä on paljon stabiiliutta, muuttumattomuutta. Anhava siteeraa Putin-kautta käsittelevän tekstinsä lopuksi suoraan markiisi de Custinea:
”Tuon riiston näännyttämän, perimmältään vallanhaluisen kansakunnan nöyryyttävä alennustila ajaa sen herkuttelemaan etukäteen ja itse tykönään toisten kansojen tyrannisoimisen toivolla; odotettavissa oleva kunnia ja vauraus kääntää sen ajatukset pois häpeästä jonka alaisuudessa se elää, ja puhdistautuakseen kaiken yhteisen ja yksityisen vapautensa epäpyhästä uhraamisesta tuo polvillaan oleva orja unelmoi maailman valtiudesta.”
Venäjä, imperialistinen ennen, myöhemmin ja yhä.
●●●
Mihail Šolohov
Muistan hurmaantuneeni Mihail Šolohovin suurteoksesta Hiljaa virtaa Don ja sen pohjalta tehdystä neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Kirjailijasta tuli teoksen myötä Neuvostoliitossa kansallinen sankari ja Stalinin suosikki, jolle generalissimus soi omakätisesti puhelinnumeronsa. Mitään likikään vastaavanlaista ei ollut maassa vielä luotu. Kaksiosaiseen kasakkaeepokseen alettiin odottaa kolmatta osaa. Vaatimattomaksi luokiteltu Aron raivaajat ei vastannut odotuksia.
Nyt tiedämme, että kasakkaeepos perustuu tuntemattoman kirjoittajan työn käyttöön. Nuori Šolohov oli saanut vuoden 1923 tietämillä käsiinsä keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen sekä siihen liittyviä lehtileikkeitä, kirjeitä ja muistiinpanoja, joiden avulla hän loi nimissään julkaistun eepoksen. Neuvostoliitossa häly syntyi varhaisessa vaiheessa, kun pojalleen oikeutta hakenut äiti vaiennettiin. Šolohov saattoi nojata vuonna 1925 voimaan tulleeseen tekijänoikeuslakiin, jossa rikokseksi ei lueta toisen henkilön työn hyväksikäyttöä luotaessa ”olennaisesti erilaista”. Oleellista erilaisuutta ei määritelty eikä sitä osoittanut myöskään Šolohov.
Šolohov sai runsain määrin etuoikeuksia, palkintoja ja kirjailijaliitossa valtaa. Ylistetyn nerouden korvasivat kuitenkin ilkeys ja kauna. Hänestä tuli alkoholin suurkuluttaja. Lopulta Stalin lakkasi vastaamasta muuttuen hänelle mykäksi.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Šolohovilta odotettiin suurta isänmaallista romaania. Sodasta kirjoittaneet kirjailijat, kuten Alexandr Fadejev, Konstantin Simonov jaŠolohov olivat rintaman tuntumassa ja Šolohov lahjoitti saamansa Stalinin palkinnon rahat puna-armeijalle. Kun suurta sotaromaania ei kuulunut, valtio ilmoitti velkovansa kirjailijalta hänen talonsa hulppeat rakennuskustannukset. Šolohov kirjoitti hädissään tekeleeksi luonnehditun kirjansa He taistelivat isänmaansa puolesta.
Vuonna 1952 Šolohov haki yhteyttä Staliniin ja tällä kertaa sai vastaanoton. Menomatkalla Kremliin hän pysäytti häntä kyydinneen auton ja kävi ostamassa kaksi pulloa kallista konjakkia antaakseen toisen niistä lahjaksi generalissimukselle. Toisen hän korkkasi itsensä rohkaisuksi. Kun hän audienssia odotellessaan avasi toisenkin pullon, juomista estellyt Stalinin sihteeri poistui ja tapaaminen kuivahti siihen. Šolohov tajusi tilanteen ja katosi etelään menevään junaan. Mitään seuraamuksia ei tullut, josko sitten Martti Anhavan kaivamat tiedot pitävät paikkansa. Siksi irvokas ja erikoislaatuinen tarina on.
Brežnevin kaudella Šolohov muuttui epähenkilöksi. Hän alkoi käyttää valtaa vainottuja kollegoitaan Andrei Sinjavskia ja Juli Danielia vastaan vaatien heille suurempia tuomioita kuin heille vuonna 1966 langetetut seitsemän vuoden työleirituomiot. Šolohov jatkoi öykkärimäistä käytöstään ja suuntasi iskunsa Alexandr Soltšnitsyä vastaan. Hän luonnehti kollegaansa ”koloradokuoriaiseksi, jollainen tulee hävittää kirjallisuuden vainiolta”.
Šolohovin kunniaksi on laskettava, että hän yritti pelastaa ja myös pelasti Donin alueen maanviljelijöitä nälkäkuolemalta valtiolta viljaa anomalla ja saamalla 1930-luvun alun nälkäkuolemahelvetissä.
Šolohov sai Nobel-palkinnon 1965. Palkittu uskotteli edelleen kirjoittavansa Stalinille lupaamaansa suurta sotaromaania. Kun Šolohov kuoli kurkkusyöpään 1984 ja hänen jäämistönsä avattiin, pöytälaatikoista ei löytynyt käsikirjoituksia.
●●●
Martti Larni
Martti Larni julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kuilu nimellä Martti Laine. Luin sen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna saamanani kaukolainana. Sisällissodan jälkeisten riuduttavien vuosien kuvaus sisältyi tuolloin YLEn 101 kirjaa sarjaan.
Oleskeltuaan useampaan otteeseen 1950-luvulla Yhdysvalloissa Larni kirjoitti satiirisen kirjansa Neljäs nikama (1957). Se jäi Suomessa vähäiselle huomiolle mutta koettiin Neuvostoliitossa käyttökelpoiseksi. Yhdysvaltoja ilkkuvasta Larnista tuli naapurissa merkittävä kirjailija. Anhava kertoo törmänneensä Moskovan ja Kiovan lentokentillä telineeseen, missä Larnin saksannettua laitosta oli vapaasti otettavissa.
Larni nautti Neuvostoliitossa paapomista, mutta saamiaan rahallisia palkkioita hän ei voinut vaihtaa länsivaluuttaan. Ruplat piti käyttää Neuvostoliitossa ja paljon hän yrittikin. Suomessa Larni toimi Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1964−1967. Merkittävämmän Larnin aseman tutkija Hannu Rautkallio paljasti vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Laboratorio Suomi – Kekkonen ja KGB 1944−1962. Siinä Rautkallio kertoo Larnin olleen KGB:n tiedustelija, joka nautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean palkkaa. Larnin keskeinen tehtävä oli raportoida KGB:lle suomalaisen älymystön edesottamuksista ja ennen kaikkea sosiaalidemokraattien tilasta.
Eläkevuosinaan hänellä ei liene enää ollut kummoisiakaan kontakteja sosiaalidemokraattien sisäpiireihin eikä älymystöönkään. Larni kuoli 1993. Hänen hautansa on Malmilla.
●●●
Pjotr Dostojevski
”Dostojevskin romaanit ovat kuohuvia kurimuksia, pyörteileviä hiekkamyrskyjä, kohisevia ja pulppuavia syövereitä jotka imaisevat meidät nieluunsa. Niiden ainoa ja kaiken kattavaa raaka-aine on sielu. Vasten tahtoamme meidät vetäistään mukaan, riepotetaan pitkin poikin, sokaistaan, tukahdutetaan ja samaan aikaan täytetään huikealla hurmiolla. Mitään kiihottavampaa luettavaa ei voi Shakespearen ulkopuolelta löytää.”
Näin on luonnehtinut Virginia Woolf.
Anhavan pihdeissä on kuitenkin kieltä käyttäneen kirjailijaneron kieli. Dostojevski ei kirjoittanut ”nasevia, jänteviä, virtaviivaiseksi jatkumoksi asettuvia lauseita eikä hänen kerrontansa imu perustunut kielellisiin tehoihin”, Anhava havainnollistaa epäloogisuuden esseensä otsikossa Todella ehkä. Romaanit vilisevät kielellisiä hoiperteluja ja epäloogisuuksia. Lauseet ovat hutiloituja tai keskeneräisiä. Jokin sana saattaa toistua luvuttomia kertoja. Helsingin yliopiston slavistiikan laitoksen professori Tomi Huttunen taulukoi äkkiä-adverbin esiintymistä Dostojevskin keskeisissä teoksissa. Idiootissa, Riivaajissa ja Keskenkasvuisessa äkkiä esiintyi yli 600 kertaa ja Karamazovin veljeksissä lähes 1200 kertaa.
Kirjailija ryöstöviljeli turhanaikaisia täytesanoja. Kun hän oikoluki puhtaaksikirjoitetut käsikirjoituksensa, hän ei vaivautunut editoimaan tekstiään tai korjaamaan ilmeisiä kömmähdyksiä ja huonoa kieltä. Kaiken tämän johdosta Vladimir Nabokov luonnehti Dostojevskia ala-arvoiseksi kirjailijaksi.
Otetaan esimerkkiteksti Martti Anhavan löydöksenä. Karamazovin veljeksissä Mitjan ajomatka lähenee määränpäätä: ”Yöllä valjun pimeyden läpi alkoi äkkiä häämöttää valtavalle alueelle sinne tänne ripoteltujen rakennusten vankka massa.”
Jos rakennukset on ripoteltu ”sinne tänne” ”valtavalle alueelle”, ne eivät muodosta ”vankkaa massaa”, ja toisaalta vaikka syyskuun yön pimeys olisi ”valjukin” – sinänsä outo määre – sen läpi katsojan silmä tuskin kykenisi hahmottamaan ”valtavaa aluetta”.
Toinen esimerkki on esikoisteoksesta Köyhää väkeä. Kirjeessään Makar kertookertoo Varenkalle, ettei satanut, ”mutta sumu kyllä vastasi kunnon sadetta. Pilvet kulkivat taivaalla leveinä kaistaleina.”
Sumusäällä me tavalliset kuolevaiset emme pilviä näe, kuittaa Anhava.
Dostojevski oli pohdiskelija, ei kuvaaja kuten aikalaisensa Anton Tsehov.
●●●
Leo Tolstoi
Venäläisen kirjallisuuden jättiläinen Leo Tolstoi muistetaan suurista romaaneistaan Sota ja rauha ja Anna Karenina ja Kreutzersonaatti sekä hänen karkaamisestaan kotoaan Jasnaja Poljanasta kuolemansa kynnyksellä. Anhavan esseen otsikko on Pakeneva Tolstoi ja siinä hän kertoo, miten Tolstoi oli läpi elämänsä pakenija, vaikka historia muistaa paoista viimeiseksi jääneen.
Eikä vain kirjailija Tolstoi turvautunut pakenemisiin eri tilanteista, vaan myös hänen teostensa keskeiset henkilöt pakenevat, heistä traagisimmin Anna Karenina itsemurhaan.
Essee tekee sivuloikan Tolstoilta kesken jääneeseen Isä Sergiuksen tarinaan ja siinä vaeltajamunkki Fjodor Kuzmitsin jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin. Keisari Aleksanteri I on merkitty kuolleen vuonna 1825. Legendan mukaan Aleksanteri kuitenkin lavasti kuolemansa ja panetti arkkuun pituisensa, sopivasti kuolleen kaartilaisensa. Itse vallasta irrottautunut keisari lähti Siperiaan ja loi siellä itselleen uuden elämän vaeltajamunkkina nimellä Fjodor Kuzmits. Kokemuksensa 29 vuoden ajalta hän kirjoitti muistiin.
Anhavan mukaan legendalla on vielä uskojia nyky-Venäjällä ja yksi legendaa uskottavana pitänyt olisi ollut edesmennyt emeritusprofessori, Venäjä-tuntija Matti Klinge.
●●●
Nikolai Gogol
Nikolai Gogolin ”`Valitut kohdat` ei ole venäläisen kirjallisuuden vihatuin, mutta varmasti hämmentävin teos. Kukaan toinen kirjailija ei ole niin typerryttävällä tavalla nykäissyt mattoa omien jalkojensa alta kuin Gogol julkaistessaan tuon henkiseksi testamentikseen tarkoittamansa tekstikokoelma.”
Mitä tämä mainetta ja suosiota Reviisorilla ja Kuolleilla sieluilla saavuttanut kirjailija kirjoitti oleskellessaan pysyvästi 1840-luvulla Roomassa? Martti Anhavan mukaan Venäjällä suosion huipulle kohonnut kirjailija haaveksi tuottavansa Danten Jumalaisen näytelmän veroisen teoksen. Sekin olisi kolmiosainen: D: Helvetti (G: Synti), D: Kiirastuli (G: Rangaistus) sekä D: Paratiisi (G: Lunastus).
Valitut kohdat oli kirjemuotoinen. Kirjeissään Gogol suomi ankarasti entistä kotimaataan Venäjää ja sen kipeimpiä epäkohtia, niistä näkyvimpinä korruptio ja virkamiesten lahjottavuus sekä urkinta, salakuuntelu ja ilmiantaminen. Ajankohtaisin oli kuitenkin kysymys maaorjuuden poistamisesta. Siitä oli keskusteltu jo Katarina Suuren kaudella hallintovirkamiesten piirissä. Gogol ilmaisi teoksensa 22. kirjeessä voimakkaan vastustuksensa ja siinä samalla ihmiskäsityksensä.
Gogol kehottaa tilanomistajia kertomaan talonpojilleen että he ovat orjia, koska sellainen on Jumalan tahto, mikä selvin sanoin myös Raamatussa ilmoitetaan. Tilanomistajaa vaatii orjia tekemään töitä hänen hyväkseen, koska uskonto velvoittaa hänet siihen.
Tilanomistajan ja papin tulee yhteisvoimin estää talonpoika oppimasta lukemaan, tai, mikäli jotkut heistä onnistuisivat tuon epäsuotavan taidon hankkimaan, salata heiltä muiden kuin uskonnollisten teosten olemassaolo.
Talonpoikien lyömisen Gogol neuvoo uskomaan voutien ja muiden päällysmiesten asiaksi. Isännän pitää osata piikitellä ja haukkua alustalaista mahdollisimman purevin sanon. Suulliset ojennukset tulee hoitaa julkisesti ja nuhdeltava tulee saattaa naurunalaiseksi.
Tilanomistajalla on tiluksillaan tuomarin oikeudet.
Kun Gogol menestysteoksissaan kuvasi virkamiesten nokkimisjärjestykset, juonittelut ja kähminnät, seurapiirirouvien juoruilut ja tilanomistajien omalaatuisuudet huvittavassa valossa, hän ei tarkoittanut näin tehdessään haluavansa horjuttaa yhteiskunnan rakenteita. Hän oli vallitsevien olojen ja keisarivallan kiivas ihannoija. Hän näki muutoksissa piilevän hämmennyksen, sekasorron ja pahimmillaan tuhon siemenen. Tällaisen tulkinnan sain Anhavan kirjasta.
Mutta tarkoittiko Gogol kammottavan testamenttinsa tosissaan vai oliko taantumuksellisella kärjistyksellä kokonaan muu tavoite, sitä en ole oikea henkilö arvioimaan. Parodia, kärjistys ja nauru ovat tehokkaita työvälineitä. Niin tai näin, kirjan herättämä suuttumus ja pilkanteon vyöry järkyttivät Gogolin ja lamauttivat hänen kirjailijana lopullisesti.
●●●
Martti Anhava käsittelee teoksessaan seikkaperäisesti Neuvostokirjallisuus-sarjan syntyä Suomessa. Sarjahan luotiin 1970-luvulla kahdeksan kustantamon yhteispäätöksellä. Luotiin yhtenäinen, tunnistettava formaatti. Kun kustantamo eteni jonkin venäläisen romaanin suhteen, asiasta kerrottiin muille. Jokainen oli omien hankintataitojensa varassa.
Neuvostokirjallisuus-sarjassa aloitteellisin oli Otava, joka kuitenkin julkaisi sarjassa niukimmin. Tammi poimi merkittävimmät löydöksensä Keltainen kirjasto -sarjaansa. Soltšenytsin kuului tämän laatuluokkaan. Ahkerin toimija sarjassa oli Weilin&Göös. Sarjassa julkaistiin vuosina 1975−1988 kaikkiaan 84 nidettä. Tuollaiseen nidemäärään mahtui paljon laadukasta, mutta myös heikkotasoisempaa uutuuskirjallisuutta. Neuvostokirjallisuus tuli tutuksi vallankin, kun Tammi toteutti suuritöisimmän ja kalleimman käännös- ja julkaisuhankkeen Neuvostolyriikkaa I−IV.
●●●
Yksi Neuvostokirjallisuus-sarjassa ilmestyneistä teoksista oli Juri Trifonovin romaani Talo Rantakadulla. Talosta Rantakadulla kertoo Martti Anhavan teoksen aloitusesseessä. Kyseessä on eliittikommunisteille rakennettu valtava talokolossi Moskova-joen mutkassa aivan Kremlin kupeessa. Sieltä saivat asunnon monet puoluevirkailijat, korkeat upseerit, Kominternin johtohahmot, vallankumouksen ja kansalaissodan sankarit ja muut etuoikeutetut ihmiset.
”Rakennustyöt aloitettiin 1928 ja talo valmistui 1931 – hämmästyttävän nopeasti ottaen huomioon neuvostobyrokratian kankeuden, alkeelliset työmenetelmät ja huutavan materiaalipulan”, Anhava kirjoittaa. Huoneistoja, pinta-alaltaan 40−300 neliötä, oli 505. Huonekorkeus oli hulppeat 3,7 metriä. Porraskäytäviä oli 24. Asunnot olivat uudenaikaisesti varustettuja: olivat huoneistokohtaiset roskakuilut, kaasuliedet, puhelimet, kylpyhuone- ja käymälätilat eurooppalaisin standardein sekä lämminvesijohto, joka talon valmistuttua puuttui jopa Kremlistä. Kalustamisessa noudatettiin mahdollisuuksien mukaan yksilöllisiä toivomuksia.
Talolla oli oma postitoimisto, pankki, lennätinkonttori, ensiapuasema, elintarvikemyymälät, parturi, ravintola, kirjasto, 1500-paikkainen elokuvateatteri, lastentarha, kerhohuoneisto, koulut ja urheiluhalli. Talo Rantakadulla oli oma kaupunkinsa. Se oli tarkkaan vartioitu. Vieraiden oli ilmoittauduttava porraskäytävän vartijalle eivätkä vieraat saaneet liikkua talossa ilman saattajaa. Heidän oli poistuttava talosta kello 23 mennessä. Öisin sisäpihoja vartioivat koirapartiot. Naapurien silmälläpito ja ilmianto muuttuivat 1930-luvulla ei vain suotaviksi, vaan jopa velvoittaviksi.
Suomalaista talossa asuivat ainakin Otto Ville Kuusinen ja Arvo (Poika) Tuominen.
Kun Stalin käynnisti ensimmäisen terroriaaltonsa, siellä he kaikki olivat, kuin valmiina öisiä noutoja varten. Suurten puhdistusten vuosina talosta pidätettiin ja pantiin syytteeseen ainakin 800 henkilöä. Sen seurauksena talo sai kansan suussa joukon lisänimiä (Bolševikkiloukko, Veljeshauta, Kremlin krematorio, Vankileirin välipysäkki, Stalinin hymy…). Nykyisin talossa asuu tunnettuja näyttelijöitä, muusikoita ja estraditaiteilijoita sekä Moskovan metropoliitta Kirill.
On päätöspisteen aika. Martti Anhavan Pientä, keskikokoa ja suurta on kihelmöivän kiinnostava ja kirjallisuustietämystä syventävä teos.
Martti Anhava: Pientä, keskikokoa ja suurta. Otava 2023, 334 sivua.
Annelin kirjoissa 