Natsismi ei nujertunut Kolmannen valtakunnan romahdukseen eikä Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin, tekee sveitsiläinen kirjailija Christian Kracht (s.1966) selväksi romaanissaan Eurotrash.
Eurotrashin päähenkilö on Christian Kracht itse, omalla nimellään. Hän kertoo suvustaan ja isoisästään ja tämän natsisidonnaisuuksista. Krachtin suku ei ole tehnyt tiliä menneisyydestä. Holokaust on perheessä vaiettu tabu. Denatsifikaatioleiriltä vapauduttuaan isoisä tuoreutti vanhat natsisuhteensa. DDR:n puolella natsit kilpaa liittyivät valtapuolueeseen ja jatkoivat diktatuuri-ideologiaa uuden lipun alla.
Autoritaarinen hallinto ja natsismi voivat myös nykypäivänä hyvin, vaikkeivät likikään yhtä julkeasti kuin 1900-luvun alkupuoliskon Saksassa. Ottakaamme Eurotrash-romaani varoituksena siitä, miten asiat voisivat edetä demokratioina itseään pitämissä yhteiskunnissa.
Christianin 80-vuotias äiti on pyytänyt poikaansa kertomaan jotakin. Pojan tiedusteluun, kertoisiko hän tarua vai totta, äiti vastaa: ”Aivan sama. Päätä sinä.”
”Okei. Tarina tapahtuu täällä, aivan silmiemme alla. Sveitsissä oli, ööh, oli otettu pieni askel oikealle, ja sitten toinen ja puolen vuoden kuluttua vielä yksi iso harppaus. Sen jälkeen sellaiset sanoma- ja aikakauslehdet kuin Neue Züricher Zeitung, Die Weltwoche, Blick, Schweizer Illustrierte, Nebelspalter ja Annabelle olivat muodostuneet hallitsevan puolueen äänitorviksi ja puolueen jäsenet olivat alkaneet kantaa rinnuksissaan punaisella pohjalla olevaa pientä valkoista Sveitsin ristiä.”
”Oho.”
”Kyllä, ja sitten kiellettiin uusien moskeijoiden rakentaminen…”
”…mikä ei ole lainkaan väärin, koska kuinka monta kristillistä kirkkoa on Saudi-Arabiassa tai vaikka Palestiinassa?”
”Kuuntele nyt, kun kerron, äiti. Sitten kaikki saksalaiset hammaslääkärit ja kirurgit karkotettiin maasta, koska heidän katsottiin hyötyvän toisten ahdingosta. Sen jälkeen aloitettiin murretestien järjestäminen ja tamilien ja tiibetiläisten siirtäminen Mittel- ja Oberlandin alueille, omiin yhteisöihinsä, kuten asiat ilmaistiin. Heidän jälkeensä alueille joutuivat vegaanit.”
”Miksi vegaanit?”
”Poliisivoimat aseistettiin ja rinnastettiin armeijaan, yhtäkkiä he käyttivät punaisia hihanauhoja, joissa oli valkoinen Sveitsin risti. Teiden risteyksissä päivysti panssaroituja ajoneuvoja, kaikki tapahtui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kuitenkin täysin avoimesti, koska kaikkien toimien takana oli kansan tahto.”
”Älähän nyt. Puhut höpöjä.” JNE
Luonnollisesti on säädetty uudet vaalilait, joiden turvin valtapuolue säilyttää miltei tuloksessa kuin tuloksessa asemansa. Näinhän on toimittu Puolassa, Unkarissa, Turkissa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.
●●●
Christian Kracht käy tiliä menneisyyden kanssa. Perheen kaapeista kaatuu luurankoja. Isoisä oli Saksan kansallissosialistisen puolueen jäsen ja SS:n Untersturmführer. Hänen Syltin saarella sijainneen talonsa vierashuoneen lukitusta kaapista löytyi hautajaisten jälkeen sadomasokistisia välineitä. Niitä isoisä käytti onnistuttuaan palkkaamaan islantilaisen sisäpalvelijan Sigrið̠in, joka oli valmis yhteisiin seksileikkeihin, kuten toisen sitomiseen ensin rautalangalla pöydän jalkaan.
Christianin äiti on joutunut toistuvasti raiskauksen uhriksi alkaen 11 ikävuodesta. Raiskatuksi tulon muistaa myös Christian kokeneensa lapsena.
”Lapsuuteni ja nuoruuteni oli ollut … sieluttoman kullan kyllästämää.” Alkuaan alemman luokan perhe kylpi vauraudessa. Isästä tuli sodan jälkeen rahantekokone, joka rakensi turvallisuutta arvotavarafetisismin varaan. Mutta pojan mielestä häneltä puuttui rikkaan ihmisen aitous. ”Hänen englantilaisiin mittatilauspukuihinsa oli pinttynyt saksalaisen työväenluokan lemu, ja mitä pahempaa, hänestä paistoi nousukkaan elkeet.”
Isä osti taloja ja palatseja eri puolilta Eurooppaa ja hankki taidemaalauksia, ei niiden taiteellisen arvon vuoksi, vaan myyntiarvolla mitattuina. Nyt, kun isä on kuollut, varallisuus makaa äidin sveitsiläisessä pankissa osakkeisiin sijoitettuna.
”Isäni oli ollut äärettömän valtakeskeinen ihminen, joka toisia piinaamalla ja nöyryyttämällä oli kyennyt pitämään itselleen välttämätöntä etäisyyttä muihin ja hankkimaan läpinäkymättömän suojapanssarin. Olin toisinaan pohtinut, eikö koko lähisukuni ja lähisukuni ystävät eläneet toisten nöyryyttämisestä, omasta eliittitietoisuudestaan, joka todellisuudessa oli ominaista keskiluokalle, joka kiihkeästi halusi nousta korkeammalle ja joka samanaikaisesti ei kammonnut mitään enemmän kuin omaa työväenluokkaista taustaansa.”
He olivat linnoittautuneet merkkivaatteiden tulvaan. ”…ne pinottiin, säilöttiin, niin sanotusti arkistoitiin, eikä niitä koskaan enää otettu esille, vaan sinne ne jäivät kymmenien Hermés-käsilaukkujen ja, valehtelematta satojen, ikuisesti käyttämättömien Ferragamon-kenkien joukkoon. Kaikki soopeli-, hopeakettu- ja muut turkikset, joita taloudenhoitaja ei ollut varastanut, äiti oli sijoittanut viiteen zürichiläiseen vuokravarastoon, koska turkkien käyttäminen ei ollut enää soveliasta ja koska niistä ei kuitenkaan voinut luopua kokonaan, kuten ei ylipäänsä mistään voinut luopua kokonaan, sillä kaikkiin esineisiin liittyi jokin tarina.”
●●●
Hän, Christian, teki ensimmäisen irtirepäisynsä perheestään nuoruudessaan protestimaisen rajulla ulkomuodon muutoksellaan, meikkimaskillaan ja partavaahdolla muotoillulla punaiseksi värjätyllä tukallaan. Hänen idolinsa oli David Bowie. Yritys kolhia myös hampaat samanlaisiksi kuin Bowiella päätyi kehnosti. Varakas perhe korjautti pojan aikaansaamat vauriot.
Nyt hän on aikuinen kirjailija, teoksensa Faserland kirjoittaja. Hän matkustaa tapaamaan vanhaa äitiään ja tästä muutaman päivän mittaisesta äidin ja pojan yhdessäolosta Eurotrash kertoo. Pojan saapuessa äiti ei ole vielä humalassa. Jääkaapista löytyy homeista juustoa ja pullo valkoviiniä, ei muuta. Humalassa äiti on päivittäin, useimmiten iltapäivästä alkaen. Hän käyttää sekaisin yhtä aikaa lääkkeitään ja alkoholia.
”Pystyin ainoastaan näkemään nuoren, tulevaan elämään toiveikkaana suhtautuvan äidin kasvot, sellaisena kuin olin nähnyt ne pikkupoikana, enkä hänen nykyisiä naarmuisia, kuluneita, vodkan ja fenobarbitaalin ja pettymyksen ja tuskan pöhöttämiä kasvoja.”
Ison osan vanhuuttaan äiti viettää Winterthurin hoitolaitoksessa. Se on oikeammin mielisairaala, jonne äiti on joutunut, koskaan sairaala ei suostu ottamaan häntä enää vastaan. Ei äiti ole mielisairas, poika päättelee matkan aikana. He ovat ajaneet taksilla pankkiin, missä äiti määrää kaikki Saksan aseteollisuuteen sijoittamansa osakkeet muutettavaksi käteiseksi. Setelitukut pakataan pankin antamaan muovikassiin. Näillä eväin lähdetään luotettavaksi osoittautuvan taksikuskin kuljettamana sinne, minne mieli ja tuuli milloinkin vievät. Valtaisat määrät rahaa sisältävä muovipussi ja äidin rollaattori kulkevat taksin tavarasäilössä.
Äidin ja pojan matkasta tulee tolkuton ja päätön, sillä mitään suunnitelmaa heillä ei ole, vain äkillisiä päähänpistoja, kuten suunnata jonnekin tuntien ajomatkan päähän tuntemattomaan kommuuniin ja sen esitteessä mainittuun hotelliin. Kehnossa kunnossa oleva kommuuni majataloineen osoittautuu pojan arvioimana ”natsiretkujen pesäpaikaksi”. Poika pakenee aamuyöstä äitinsä kanssa tilalta. Ryöväreiden kynsiin he ovat joutua myös pienellä Saanenin lentokentällä tilattuaan muiden matkustajien puuttuessa yksityisen lennon Baseliin. Lentokenttäroistojen kynsistä selviämisen jälkeen matkaoikku vaihtuu nousuksi gondolihissillä Alpeille etsimään alppitähtiä. He löytävät ylhäällä lumiset laakeudet ja Christian päästää tuulenpuuskassa tuhansittain Sveitsin frangeja hujeltamaan tuulessa pitkin jäisiä rinteitä. Rahaa on kuin roskaa ja sitä kohdellaan sen mukaisella välinpitämättömyydellä.
Äidin ja pojan tolkuton matka on surrealistinen, mutta yhdessäolon aikana, pojan jouduttua vaihtamaan useamman kerran äidin ulosteavanne uuteen heidän keskinäiset välinsä hioutuvat. Christian alkaa tuntea äitiään kohtaan suurta hellyyttä. He juttelevat paljon, Christian kertoo tarinoita, mutta perheensä menneisyyteen he eivät koske. Äiti ei kerro omasta menneisyydestään, hyväksikäytön jäljistä itsessään, avioliitosta uskottoman isän kanssa ja elämän kehystämisestä yliarvostetuilla merkkituotteilla, jotka nyt ovat auttamattoman vanhanaikaisia. Muoti kun ei tunne armoa. Muodin vanhenemisesta yksinäisyyteensä koteloitunut äiti ei enää tiedä mitään.
Eurotrash on sekä kammottava että hellyttävä kirja. Äidin ja pojan suhteessa on armollista ja vapauttavaa. Eurotrash hautaa poliittista menneisyyttä, mutta samalla varoittaa sen palaamisesta vanhoin keinoin, kaupattuina kansalle ja julkisuudelle tuoreutetuilla perusteluilla.
Christian Kracht: Eurotrash. Lurra Editions 2022, 261 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.
Annelin kirjoissa 