Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai oli viime vuonna kirjailija Annie Ernaux (s. 1940). Häntä ja hänen teoksiaan ei juurikaan aiemmin tunnettu Suomessa. Palkintovuonna Ernauxin teoksia ilmestyi meillä kuitenkin pari. Pienoisromaanin Isästä (La place, 1983) ilmestymisestä oli kulunut liki neljä vuosikymmentä ja pienoisromaanin Äidistä (Une femme, 1987) lähes yhtä kauan. Vuodet (Les années, 2008) edustaa kirjailijan myöhäistuotantoa.
Isästä ja Äidistä ilmestyivät suomeksi samoissa kansissa. Kustantajan tekemä kahden rinnasteisen pienoisromaanin niputus on rationaalinen ja viisas ratkaisu. Vaikka niiden Ranskassa ilmestymisessä oli usean vuoden väli, meillä ne kahtena lituskana pienoisteoksena olisivat tuntuneet pelkästään ylihinnoitelluilta vihkosilta.
Ernaux kertoo pienoisromaaneissaan vanhemmistaan. He ovat isä ja äiti, ilman nimiä. Kumpikaan miniromaaneista ei ole elämäkerta, mutta kumpikin on elämäkerrallinen. Pitkän yhteisen avioliiton vuoksi äidin tarinaa lomittuu runsaasti isän tarinaan ja vastaavasti isän tarinaa äidin tarinaan. Perätysten luettuna miniromaanit tukevat toisiaan.
Oman isän tai äidin elämästä kertominen tuntuu ensiajatukselta helpohkolta kirjalliselta aiheelta. Aineistoa on. Ovat vanhempia koskevat elämänvaiheet ja tosiasiat ja ovat omat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden muistot. Ernaux ei päästä itseään näin helpolla. ”Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä… Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli… enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin.” (teoksessa Isästä)
Oli siis kerrottava todellisista ihmisistä ja riuhtaistava itsensä irti omakohtaisuuden ansasta. Ja kuitenkin kirjailija kokee menettelynsä vanhempiaan kohtaan vääryytenä:
”Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotain totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja haluaisin säilyttää äidistäni puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä.” (teoksessa Äidistä)
Kaunokirjallisuusnobelisti Annie Ernaux
Ernaux onnistuu tasapainottelussa subjektiivisuuden (henkilökohtaisen) ja objektiivisuuden (yleisen) välisellä kiikkulaudalla mielestäni taidokkaasti. Tulos on paljon enemmän kuin kahden hänelle tärkeän ihmisen elämäntarinat. Isästä Äidistä on 20. vuosisadan halki kulkeva kertomus Ranskan työläistaustaisen väestön sinnikkäästä pyrkimyksestä kohti parempaa ja vauraampaa elämää.
Tapanamme on kaivata Suurta kertomusta. Niiden uskotaan olevan kirjallisuudessa ohi. Isästä Äidistä ei yllä kansakunnan tai yhteiskunnan ”suureksi kertomukseksi”, mutta merkityksellinen se yhtä kaikki on.
Isästä Äidistä yltää Ranskan yhteiskunnallisen nousun, teollisuuden laajenemisen ja monipuolistumisen, koulutuksen, kaupungistumisen ja elämäntapojen muutoksen historiaksi vähävaraisten ihmisten elämänpiiristä nähtynä. Tällaiseen historiaan eivät kuulu valtiotason dramaattiset tapahtumat, kuten toinen maailmansota, elleivät tapahtumat kiinteästi kietoudu kirjan henkilöiden elämäntarinaan. Ernauxin kirjoissa eivät näytä kietoutuneen.
Isästä Äidistä on myös kirja yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttamasta vieraantumisesta ja luokkanousun tuoman luokkaetäisyyden repeytymisestä vanhempien ja yhteiskunnalliseen nousuun yltäneen lapsen välillä. Aiheeseen Annie Ernaux palaa usein kuvatessaan etääntymistään vanhemmistaan 16 ikävuoden paikkeilla, ehkä jo aiemmin. ”Kuin halkaistua rakkautta”, hän ilmaisee tuntemuksensa.”Hivuttauduin pikkuporvarillisiin piireihin, sain kutsuja pirskeisiin, joiden ainoa mutta tiukka pääsykriteeri oli se, ettei ollut naurettava. Se, mistä aikaisemmin olin pitänyt, tuntui nyt junttimaiselta.” Ernaux havainnollistaa vanhemmissaan tunnistamaansa nousevan työväenluokan junttimaisuutta lukuisin esimerkein halki teostensa.
Jopa vieraanvaraisuuden osoittamisen tapa paljasti luokkarailon. Oman tyttären ystävättären tai poikaystävän vierailu sai kodissa suhteettoman suuren merkityksen. ”Isä teki juhlan siitä, mikä ystävilleni oli pelkkä arkinen pikkuvisiitti, sillä lailla hän halusi osoittaa heille kunnioitusta ja esiintyä vieraanvaraisena isäntänä. Käytöksellään isä lähinnä paljasti alempiarvoisuutensa, jonka ystäväni toki tunnistivat…”
Molemmat vanhemmat halusivat lapselleen paremman elämän kuin heillä itsellä oli ollut. Sen eteen he olivat valmiit tekemään uhrauksia, erityisesti koulutusta arvostava äiti. ”Hänen [isän] suurin ylpeydenaihe tai jopa elämän oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.”
Tyttären mielestä tiettyinä hetkinä äiti näki hänessä luokkavihollisen. Tytär halusi pois, ja sen mahdollistaakseen äiti oli valmis tekemään liki ylivoimaisia uhrauksia. Raha oli perheessä tiukilla. Mutta kirjailija ei osoita vanhempiaan kohtaan välinpitämättömyyttä tai kiittämättömyyttä. Hän huolehtii äidistään sen jälkeen, kun seinä on noussut pystyyn hänen ponnisteluissaan ylläpitää kahvila-kauppayhdistelmää, tämän yhteiskunnallisen nousun kunnianhimoisinta yritystä. Naapuritaajamaan oli avattu ensimmäinen valintatalo, radikaali kulttuurinen muutos ranskalaisessa pienten kivijalkakauppojen symbolisoimassa elämänmuodossa.
●●●
Minulle siis Isästä Äidistä avautui 20. vuosisadan kattavana työväenluokan historiana esimerkkitapauksen, kirjailijan omien vanhempien elämän kautta kuvattuna. Kyse on kaunokirjallisuudesta. Ihmistieteissä lähestymistä kutsuttaisiin kvalitatiiviseksi tutkimukseksi. Elämä Ylä-Normandiassa pysyi paikallaan. Kiinnepaikka on Isästä-kirjassa Y, mikä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Äidistä-kirjassa paljastuu ”tuuliselle tasangolle rakennetuksi koleaksi kaupungiksi” Yvetotoksi.
Isoisän (isän isän) elämä ulottuu pitkälle 1800-luvun loppuvuosikymmenille. Isoisä on rehkinyt kahdeksanvuotiaasta asti maatilan työvoimana, aikuisena tilan kuormarenkinä.
”Hän oli ankara mies, ei kukaan uskaltanut häntä härnätä. Vaimon elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Isoisä imi häijyydestä elinvoimaa, jotta kesti kurjuuden ja saattoi tuntea olevansa mies. Väkivaltaiseksi hän äityi erityisesti silloin, kun näki jonkun kotona syventyvän lukemaan kirjaa tai sanomalehteä. Hän itse ei ollut ehtinyt opetella lukemaan tai kirjoittamaan. Laskea hän osasi.”
Isoäiti sen sijaan oli hankkinut lukutaidon nunnien pitämässä koulussa. Kylän muiden naisen tavoin hän teki töitä kutojana rouenilaisessa tekstiilitehtaassa, kutoi kankaita kotona tunkkaisessa pimeässä huoneessa, jossa oli tuskin ampuma-aukkoa leveämmät pitkulaiset ikkunat.
Ernauxin isä oli syntynyt nippanappa edellisen vuosisadan puolella, 1899. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän pääsi töihin köysitehtaalle. Sinne kun otettiin jo 13-vuotiaana. Sitä ennen hän oli reuhtonut maatyöläisenä isänsä tavoin.
Isä oli iloinen luonne, mikä käy kertomuksessa ilmi monin paikoin. Hänestä varttui pitkä, tumma, komea, raitis, suoraryhtinen mies, joka oli äidin häneen tutustuessa ”vähän olevinaan”, Isä kujeili ja hauskutti ihmisiä. Kirjasivistystä hän ei arvostanut. Kun Annie kävi koulua, isä saattoi esittää muodon vuoksi koulua koskevan kysymyksen olematta kiinnostunut kuulemaan vastausta. Isä oli käytännön mies, jolle työntekoa oli käsillä tekeminen.
Köysitehtaaseen siirtyi myöhemmin myös äiti jätettyään taakseen margariinitehtaan, missä ”hän kärsi kylmästä ja kosteudesta ja sai käsiinsä paleltumia”. Mielikuvitukseni ei kanna tuon ajan tehtaiden työskentelyolosuhteisiin, kun nykyajasta näemme elintarviketeollisuuden kiiltävien pintamateriaalien, korostetun hygienian ja automaation toisenlaista todellisuutta.
Äidin tahdonvoimasta aviopari yritti nostaa yhteiskunnallista asemaansa. Unelmana oli oma liikeyritys. Sunnuntaisin he pyöräilivät katsomaan lähialueiden pieniä kuppiloita ja maaseudun lyhyttavaraliikkeitä ja ostivat velalla kapean laakson päästä La Valléen kahvila-ruokakaupan.
Aluksi kaikki tuntui yhdeltä juhlalta. Ajatella, rahaa saattaisi ansaita näin helposti, myymällä hyllyille järjesteltyjä elintarvikkeita. Mutta kytkös köyhyyteen säilyi. La Valléen, 1800-luvulla syntyneen kehräämöalueen asujaimisto, koostui köyhästä kansasta ja yksi jos toinen halusi ostaa elintarvikkeita tilille myöhemmin maksettavaksi. He kitkuttelivat nipin napin köyhyysrajan yläpuolella.
”Vielä nytkin jos mainitsen sodanedellisen La Valléen, kaikki tietävät mistä on puhe, alueella oli kaikkein eniten alkoholisteja ja aviottomia äitejä, seinät tihkuivat kosteutta ja imeväiset kuolivat vihreään ripuliin muutamassa tunnissa. Äiti oli tuolloin kaksikymmentäviisivuotias.”
Pian isän oli tehtävä ratkaisunsa: hän lähti rakennustöihin ja sieltä kolmivuorotyöhön Seinen varrella sijainneeseen Standardin öljynjalostamoon. Myöhemmin hän kohosi siellä työnjohtajaksi. Isä ja äiti olivat halunneet vain yhden lapsen voidakseen taata ainokaiselle onnellisen elämän. Esikoistyttö oli kuollut muutaman vuoden ikäisenä rimppakinttuna kurkkumätään. Kun surusta oli jotenkin toivuttu, hankittiin uusi lapsi. Niin syntyi Annie.
Kahvila-kaupan ylläpito kaikkine vaiheineen oli jäänyt äidin vastuulle. Jos toimeentulo oli niukkaakin niukempaa, vastinetta äiti sai asioimisesta kahvilassa ja kaupassa kävijöiden kanssa. Lievitystä raadannalle toi sosiaalinen kanssakäyminen. Kaikki tunsivat toisensa.
Saksalaiset polttivat öljynjalostamon, kuten he polttivat suurelta osin Yvetotinkin. Isää ei ollut kelpuutettu korkean ikänsä vuoksi sotilaspalveluun. Hän palasi La Valléen, mutta kahvila-kauppayritys oli myytävä. Vanhemmat muuttivat Yvetotiin, missä isä pääsi tilkitsemään pommituksissa syntyneitä aukkoja. Perhe asui sukulaisten omistamassa kaksiossa, jossa oli maalattia. Sähkö puuttui. He alkoivat etsiä uutta liiketilaa ja löysivät kahvila-elintarvike-polttopuu-hiilikaupan laitakaupungilta.
Työpäivät venyivät pitkiksi, sillä kanta-asiakkaita riitti aamuseitsemästä iltayhdeksään. Kesäisin he sulkivat liikkeen kahdeksi päiväksi. Silloin he viettivät kesälomansa vierailemalla sukulaisissa. Liike kitkutteli pystyssä, mutta uudistuksissaan he olivat muita jäljessä. Kun he hankkivat liikkeen etumukseen neonvalot, muut olivat niistä jo luopuneet. ”Isällä oli edelleen ideoita siitä, miten liikkeen ja kodin ilmettä voisi ehostaa, mutta entistä heikompi käsitys niistä isoista muutoksista, joita uusien asiakaskuntien houkuttelemiseksi olisi tarvittu.”
Liikkeen yhteyteen kuului pieni tontti ja siihen isä rakensi puutarhan. Hän alkoi kasvattaa kanoja ja kaniineja, rakennella piharakennuksia ja autotallin. Hän eli elämäänsä käsillään. Puutarhan piti olla tiptop. ”Isä on maalainen, minkäs teet”, totesi äiti. Itse liike oli isälle enää jäänne. Hän oli menettänyt sitä kohtaan kunnianhimonsa.
Isä ja äiti riitelivät yhtenään. ”Emme osanneet puhua toisillemme mitenkään muuten kuin jäkättämällä. Kohtelias sävy säästettiin vieraille. Karkeus oli syvälle juurtunutta.”
Isän terveys heikkeni. Hän oli keuhkoparantolassa ja häneltä leikattiin vatsapolyyppi. Toipumatta sydänkohtauksestaan hän kuoli 60-vuotiaana, yhteiskunnallisesti piirun verran kohonneena, mutta pääsemättä irti itseensä piintyneestä työläisen hajusta ja leimasta. Vaikka kotiin oli rakennettu kylpyhuone, hän loppuun asti pesi itsensä vadista keittiössä ja nukkui yönsä riisumatta aluspaitaansa ja paitaansa.
●●●
Äiti on Annie Ernauxille merkittävämpi henkilö, ehkä siksi, että hän leskeksi jäätyään eli isää kauemmin ja osin joutui tyttärensä huollettavaksi, osin siksi, että juuri äiti oli ponnistellut tyttärensä saamiseksi opintojen ja yhteiskunnallisen nousun polulle. ”Siinä naisessa on ytyä”, monet naapurit olivat luonnehtineet.
Annie Ernaux pyrkii tavoittamaan äidissään yhteisesti koettujen vuosien lisäksi myös ”sen naisen, joka eli ennen minun syntymääni, sen todellisen naisen, joka syntyi normandialaisen pikkukaupungin rahvaanalueella ja kuoli Pariisin lähiösairaalan kroonikko-osastolla”. Tuohon monilapsiseen perheeseen vuonna 1906 syntyneen tytön elämän hän tiivistää pähkinänkuoressa ja minä tiivistän siitäkin: kyltymätön ruokahalu, lasten yhteisessä makuuhuoneessa siskonpeti sisarusten kanssa, sisarilta perityt mekot ja jalkineet, siiderin syömät hampaat, ratsastusta työhevosella, maalaistytön ulkoilmaelämää ja samat kyvyt ja harrastukset kuin pojilla ainoana erona poikiin se, että tyttöjen oli muistettava alinomaa varjella ”toosaansa”,
Äidistä tuli loppuvuosiensa dementoitumisvaihetta lukuun ottamatta elinikäinen harras messussa kävijä. Katekismus oli hänen ainoa oppikirjansa. Aikuisena hän luki naistenlehtiä, siis hienosteli. Mutta hän halusi myös oppia: etiketin, trendit, uutuudet, merkittävimpien kirjailijoiden nimet, uutuuselokuvat (niitä kuitenkaan näkemättä), puiston kukkien nimet. Kirjoihin hän suhtautui kunnioituksella, pesi kätensä ennen kuin koski niihin.
Mutta äidin oppimishalu osoittautui pintakiilloksi. Äiti lakkasi olemasta murrosikäisen tyttärensä esikuva, kun hän havahtui näkemään ”sen syvän kuilun, joka sivistyksen ja sivistyksentavoittelun välissä on. Äidin piti katsoa tietosanakirjasta, kuka on Van Gogh, ja suurista kirjailijoista hän tiesi vain nimet.” Ystävättärien kodeissa oli kirjastohuoneet.
Äiti oli kaunotar. Hänellä oli kantava ääni ja hän huusi usein, korkealta ja kovaa. Y:hyn muuton jälkeen hänestä tuli tukeva. Kun Annien isä kuoli 1969, äiti myi liikkeensä ja muutti tyttärensä perheeseen ollakseen avuksi. Kaikki osapuolet turhautuivat ajan myötä. Äiti oli kehno kokki eikä hän oppinut käyttämään kodinkoneita, ne tekivät hänet vain perheessä tyhjänpantiksi. Astianpesukone oli anastanut häneltä yhden ajanvietteen. Äidin ja tytön maailmat olivat toisistaan kaukana. ”Hänen piti ymmärtää, ettei täällä oltu kiinnostuneita samoista asioista, pikku-uutisista, rikoksista, onnettomuuksista, hyvistä naapuruussuhteista, muiden häiritsemisenpelosta.”
”Olen teille pelkkä riesa”, äiti tajusi.
Ehkä pahinta oli itsenäisen liikkeenpitäjänaisen joutuminen tyttärestään ja tämän autosta riippuvaiseksi, kun piti ostaa sukat, päästä messuun tai kampaajalle. Äidistä tuli turhautunut ja kärtyisä. ”Ei aina jaksa vain lukea ja lukea.”
Hänellä ei ollut vanhoja sosiaalisia kontakteja. Ainoat ihmiset, joille hän olisi halunnut esitellä tyttärensä ja vävynsä menestystä, eivät koskaan näkisi sitä omin silmin.
Äidin sielunmessussa on murheellinen ja alakuloinen sävelkulku: dementoitunutta äitiä pariisilaisen lähiösairaalan kroonikko-osastolla ei enää kukaan tuttu käynyt katsomassa, lonkka oli murtunut, mutta uutta keinoniveltä ei kannattanut laittaa, ei liioin uusia hampaita tai silmälaseja. Äidin kuoleman kautta kirjailija menetti viimeisen siteensä siihen maailmaan, josta oli kotoisin.
Annie Ernauxin kuvaus vanhempiensa elämästä on vivahteikasta ja nyansoitua. Ernaux tallentaa arjen olematta arkinen. Kuvaus on hienostunutta, muttei hienostelevaa. Isästä Äidistä ei ole 1900-luvun ranskalaisen työväenluokan Suureksi Kertomukseksi, mutta yhdessä nämä pienoisromaanit yltävät liki sitä.
Annie Ernaux: Isästä Äidistä. Gummerus 2022, yhdessä 152 sivua. Suomennos Lotta Toivanen.
Annelin kirjoissa 