Nikolai Gogol: Kuolleet sielut – kirjana ja teatterina

Näin Kuolleet sielut sunnuntai-iltana Tallinnan venäläisessä teatterissa (Vene Teater: Mertvije Dusi; viroksi Surnud hinged). Venäjänkieliseen teatteriesitykseen minun kuului valmistautua lukemalla Nikolai Gogolin (1809−1852) klassikkoteos (1842) juuri ennen reissua, olihan teini-iässä lukemastani vierähtänyt jo yli puoli vuosisataa. Teoksen lukeminen ei olisi riittänyt ohjaaja Elmo Nykäsen modernisoidun tulkinnan seuraamiseen. Pystyin kuuntelemaan repliikit kuulokkeilla vironkielisenä simultaanitulkkauksena. Tulkkaus oli yllättävän selkeä: sain selvän.

Venäläisen teatterinkin voi siis ottaa Tallinnan matkan ohjelmaan, sillä simultaanitulkkaus tarjotaan myös englanniksi, käsittääkseni myös saksaksi. 600-paikkainen teatteri oli loppuunmyyty. Teatteri on itsessään näkemisen arvoinen, vanha ja arvokas, melko koristeinen, jopa raskaan kruusattu. Saimme teatterin johtajalta teatterin seikkaperäisen esittelyn ja pääsyn yleisöltä suljettuihin taiteilija-, lavastus- ja pukuompelimotiloihin. Harvinaista Tallinnan matkan herkkua siis!

●●●

Kollegioneuvos Tšitšikov asettuu N:n lääninpääkaupungissa
majataloon, jossa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa
saavat rauhallisen huoneen torakoineen, jotka luumun-
värisinä kurkistelevat kaikista nurkista.

Kuolleiden sielujen kollegioneuvos Pavel Ivanovitš Tšitšikov on yksi klassisen venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmista miestyypeistä. Hän kuuluu itseoikeutetusti Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikovin ja Karamasovin veljesten Aljošan, Leo Tolstoin Anna Kareninan kreivi Vronskin, Anton Tšehovin Vanja-enon ja Aleksander Pushkinin/ Pjotr Tsaikovskin Jevgeni Oneginin nimekkääseen joukkoon.

Tšitšikov on ovela suhmuroija, kauppamies henkeen ja vereen. Hänellä on nopeaa päättelykykyä, ihmistuntemuksen hoksnokkaa ja sulava käytös. Hänellä on aina menossa jokin osto-myyntitoiminto. Kuolleissa sieluissa hän lunastaa nimiinsä mahdollisimman paljon suurtilallisten kirjoilla olevia kuolleita maaorjia, niitä, joita ei ole ehditty poistaa henkikirjoitusluettelosta. Köyhiä, nälkiintyneitä maaorjia menehtyi hälyttävässä määrin. Heistäkin, kuten elävistä alustalaisista, tilanomistajan tuli maksaa henkiveroa seuraavaan henkikirjoitukseen saakka. Siksi kuolleet olivat tilanomistajille taloudellinen rasitus. Siihen Tšitšikov rakentaa nerokkaan innovaationsa: tilanomistajien kannattaa luovuttaa kuolleet sielut ilmaiseksi tai nimellisestä maksusta.

On tärkeää, että uudessa kuvernementissa häntä ei tunneta. Tšitšikov tekee esittäytymiskierroksillaan kaupungin silmäätekeville miellyttävän vaikutuksen. Ensimmäiset päivät täyttyvät illalliskutsuista ja vastaanotoista.

Leskirouva Korobotša on vanhanpuoleinen eukko,
päässään yömyssyn tapainen. ”Hän on yksi noita pientilallis-
muoreja, jotka aina valittavat katovuosia ja tappioita ja samalla
kokoilevat rahoja kirjaviin pikkupusseihin, jotka
he kätkevät lipastojen laatikoihin.

Tšitšikovin kaupankäyntikierroksesta onnistumisineen ja epäonnistumisineen Gogol kirjoitti verrattoman satiirinsa, veijariromaanin, joka tekee melkoista sylttyä kirjan kaikista henkilöistä. Tapaamme naiivin hyväntahtoisen tilanomistaja Manilovin, kuolleet sielunsa liki elävien hintaisiksi arvioivan Nastasja Petrovna Korobotšan, umpihuijarin, valehtelijan, pelurin ja juopon tilallisen Nozrevin, kaikkiin nähden vastarinnassa olevan Sobakevitšin ja lopulta sairaanloisen saiturin ja kopeekan venyttäjän Pljutškinin.

Pljutškinin tila oli ennen vauras ja antelias, mutta leskeksi
jäätyään mies muuttui saituriksi. ”Piha oli täynnä
ränsistyneitä rakennuksia, väentupia, aittoja ja kellareita.
Vihreä home peitti aidan ja portin vanhan puun.”

Hankintojen lopputulos on Tšitšikoville varsin kelvollinen, hyväkin oikeastaan, mutta onni kääntyy nopsaan vastaiseksi. Huhu kuolleiden sielujen ostosta leviää kuin kulovalkea, vaikka kaiken piti tapahtua hissukseen. Kun kuvernöörin tanssiaisissa vallasnaisten kiimaiset odotukset törmäävät pettymykseen (Tšitšikovilla riittää silmiä vain kuvernöörin teini-ikäiselle lettipäälle), rouvien kauna ja ylenkatse lähtevät vyörymään esteettä. Tavoitellusta ja liehakoidusta Tšitšikovista tulee yhdessä vuorokaudessa yläluokkaisille ei-toivottu henkilö, myös pääsyssä herrojen puheille. Ovet sulkeutuvat nenän edestä.

Tšitšikovin ostoista aiotaan tehdä seikkaperäinen selvitys, mutta siinä vaiheessa tarkkasilmäinen kauppamies on jo tajunnut karistaa N-kaupungin katupölyt kiesinsä rattaista ja hevostensa kavioista. Hän pakenee toteuttamaan aikeittensa jatkotoimenpiteitä, miten hyvin siinä onnistuneekin. Siitä Gogolin kolmiosaiseksi aikoman romaanin ensimmäinen osa ei ehdi kertoa. Kakkososan hän tuhosi ennen kuolemaansa. Danten Divina comedian venäläinen vastine jäi siis toteutumatta.

●●●

Oli aika saada kauppakirjoille vahvistus. Siviilioikeuden kirjuri
Ivan Antonovitš on portti eteenpäin ja hän tietää valtansa.
”Tšitšikov otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitšin eteen.
Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan, vaan pani kirjan sen päälle.”

Selitys kuolleiden maaorjien ostolle on helpon rahan teko.  Miten nykyaikaista! Venäjällä perustettiin holhousneuvostoja pakkolunastamaan rappeutuneiden ja laiminlyötyjen kartanoiden alustalaisia ja näin estämään uhkaavat nälkäkuolemat. Useimmat kartanoiden omistajat asuivat mieluummin kaupunkitalossaan ja viisveisasivat kartanoittensa hoidosta kunhan vain pehtori toimitti omistajalle vaadittavat vuositulot. Tšitšikov lienee tavoitellut sielujensa myyntiä holhousneuvostolle ennen kuin maassa toteutettaisiin seuraava maaorjien henkikirjoitus ja sielujen arvottomuus paljastuisi. N-kaupungissa hän kertoi siirtävänsä sielut Hersonin kuvernementtiin, missä maata jaettiin ilmaiseksi.

Kuolleet sielut on surkuhupaisan hauska. Sankarimme joutuu henkeä ja terveyttä vaarantaviin tilanteisiin, rajumyrskyn ja pimeässä eksymisen armoille ja tyytymään vastuuntunnottomien palvelijoittensa, hevoshoitaja ja kuski Selifanin ja henkilökohtaisen palvelijan Petruškan laiminlyönteihin. Jos kiesit ovat rikki ja hevoset kengittämättä, pikapakeneminen ei onnistu.

Gogol lataa venäläisyyteen kohdistamansa satiirin henkilötyyppeihin ja tyhjäsisältöiseen keskusteluun. Mielistelyt, imartelut, liehakoinnit, mutta myös parjaukset ja julkeat loukkaukset solvauksineen kuuluvat ajatusten ilmaisuvalikkoon.

Venäjää 1700-luvulla palvelleen saksalaisen kreivin ja kenraalin Christoph von Münnichin tokaisu tuli toistuvasti Kuolleita sieluja lukiessa mieleeni: ”Venäjää hallitsee Jumala, muuten ei ole selitettävissä, että maa yleensä toimii.”

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. WSOY, pokkariversio 1977, 280 sivua. Suomennos Jalo Kalima/ Juhani Konkka.

Advertisement
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Nikolai Gogol: Kuolleet sielut – kirjana ja teatterina

  1. Vappu Orlov sanoo:

    Luin itsekin ihan äskettäin Kuolleet sielut (vähän erilaisena versiona ja Vladimir Nabokovin Nikolai Gogol -teoksen evästyksellä). Päädyin vähäsen erilaiseen tulkintaan mm. sen suhteen, miten taitavasti Tšitšikov käsitteli maanomistajia — minusta hän pikemminkin oli enimmäkseen heidän ohjailtavissaan. Mutta oli mielenkiintoista nähdä asetelma toisesta näkökulmasta. Gogolhan olisi sitten halunnut Kuolleiden sielujen jatko-osissa osoittaa, miten Venäjä voisi pelastua silloisesta kurimuksestaa, mutta joutui toteamaan, ettei se onnistu häneltä. Eräissä teoksissaan, erityisesti novellissa Muotokuva ja jossain määrin myös Nevski prospektissa tulee näkyviin vastaava moraalinen opetus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s