Pertti Torstila: Komennus Budapestiin

Tämän syksyn uutuuskirjoista lukevalle ihmiselle osuu monen monituisia löytöjä, niin itsellenikin. Omat kirjaostot ovat jo itsessään harkittu löytövalikko. Silti: Minun tämän syksyn löytöni on entisen diplomaatin Pertti Torstilan (s. 1946) diplomaattivuosistaan ja ulkoministeriön työvuosistaan 1970−2014 kirjoittama teos Komennus Budapestiin. Eloisasti kirjoitettu, sisällöltään moninainen kirja on poliittisen historian aarrekammio sekä raolleen avautunut kabinetin ovi diplomatian taitolajiin. Teos tarjoaa sivistävän, antavaisen ja mehuisan matkan 20. vuosisadan keskisen Euroopan sydänmaiden poliittiseen historiaan ja auttaa ymmärtämään, vaikkei aina hyväksymään, sen seuraamuksia elämällämme vuosisadalla.

Pertti Torstila palveli uransa aikana viittä eri presidenttiämme. Vaikka ulkopolitiikkamme on ollut vakaata ja vakiintunutta, presidentit ovat erilaiset ja ennen muuta ympäröivä maailma heidän virkavuosiensa aikana on ollut uniikki ja tulevaisuus sumeasti ennakoitavissa. Torstilan työvuosien aikaan mahtuivat tavanomaisten aseiden (TAE) rajoittamisneuvottelut Wienissä ja 23 maan kesken 1990 solmittu sopimus, millä ei-ydinaseita rajoitettiin rajusti Atlantin ja Uralin välisessä Euroopassa. Niihin mahtuivat myös Euroopan optimistiseen tulevaisuuteen uskova ETYK:n vuoden 1990 huippukokous Pariisissa, ETYK:n huippukokous Budapestissa 1994 sekä raaka ja verinen Jugoslavian sota maan hajottua itsenäisiksi etnisiksi tasavalloiksi.  

Presidentti Urho Kekkosen valtiovierailun ohjelmaan 1976 sisältyi metsästyspäivä, kun kalaretkeä ei voitu järjestää. Safaaripäivä oli silkkaa puolustuskyvyttömien eläinten lahtausta. Fasaani tuli aina alas, kun vain laukaisi johonkin suuntaan. Kekkonen ampui pidättyvästi. Päivän saalis oli 745 fasaania. Kuva Pertti Torstila, kirjan kuvitusta.

Booring? Ei lankaan. Olin elänyt aikuisuuttani kaikkien mainitsemieni tapahtumien aikana ja seurannut uutisia ymmärtämättä mittasuhteita. Torstilan kirja avaa niitä, niiden merkityksiä ja myös tuolloin ilmenneitä heijastumia Neuvostoliiton/Venäjän suurvaltakipuilussa.  Rauhan Eurooppaa rakennettiin, mutta uutta kaunaa kertyi hampaan koloon. Venäjä ei antanut itsenäistä Kosovoa anteeksi ja tuki sotarikoksista myöhemmin tuomittua serbipresidentti Slobodan Miloševićia.

●●●

Euroopan historiasta perillä olevalle on selvää ensimmäisen maailmansodan sanelurauhan, Versaillesin rauhan 1919 merkitys natsismin nousuun tunnetuin Eurooppaa raunioittanein ja rampauttanein seurauksin. Tuo rauha, myös Trianonin rauhaksi kutsuttu, oli vähintään yhtä murskaava keisarillisen Saksan liittolaiselle Itävalta-Unkarin kaksoismonarkialle. Se hajosi kansallisiksi pikkuvaltioiksi. Yksin Unkari menetti 2/3 maa-alastaan. Ylpeä Suur-Unkari kutistui kolmannekseen entisestään. Entisen Unkarin maille luotiin uudet valtiot Kroatia ja Slovakia ja Trianon kaksinkertaisti Romanian kuningaskunnan maa-alan Unkarin Transilvialla. Kolme miljoonaa unkarilaista jäi kotimaansa rajojen ulkopuolelle. Ulkounkarilaisuudesta tuli pysyvä avohaava. Nyt siitä mittaa poliittisen hyödyn Viktor Orbainin vahvasti kansallishenkinen hallinto. Välit naapurimaihin ovat tulenarat.

En halua vähätellä sitä kärsimystä ja uhrautumista, mitä talvi- ja jatkosota merkitsivät alueluovutuksineen, kaatuneine ja invalidisoituneine nuorine miehineen sekä ankaran rauhansopimuksen täyttämisineen Suomelle ja itseäni edeltäneille sukupolville. On silti äimistyttävää ottaa rinnalle keskisen Euroopan, etenkin Unkarin, musertavat kokemukset, seurannut maan miehitys ja joutuminen yli puoleksi vuosisadaksi bolševistisen rauta-anturan alle. (Tiedetään: Toista maailmansotaa edeltävä Unkari oli Suomesta poiketen natsimielinen ja tukeutui Hitleriin tieten ja tahtoen.)

●●●

Unkarin lähihistorian avohaava on vuoden 1956 kansannousun tukahduttaminen Neuvostoliiton panssarein. Tukahduttaminen oli raaka. Torstila juoksuttaa lukuja: 3 000 unkarilaista kuoli kansannousun aikana, nopeutetuissa oikeudenkäynneissä 20 000 unkarilaista tuomittiin vankeuteen, 13 000 tuomittiin internointileireille ja 300 hirtettiin, heidän joukossaan pääministeri Imre Nagy. 200 000 unkarilaista pakeni maasta muualle Eurooppaan, etenkin Ruotsiin. Unkarissa lankesi ankara stalinistinen komento.

Sen komennon nukkehallitsijaksi nousi kansannousun tukahduttamista ja raakoja rangaistuksia toimeenpannut János Kádár, josta oli tuleva Unkarin itseoikeutettu johtaja yli 30 vuodeksi, 1956−1988. Pitkää aikajaksoa, jolloin meillä oli samanaikaisesti presidenttinä Urho Kekkonen, kutsutaan Kádárin kaudeksi. Herrat tulivat mainiosti toimeen keskenään.

Miten on mahdollista, että kansannousun armottomasta kukistajasta ja lokakuun tapahtumien jälkeisestä teloittajasta kasvoi niin monien unkarilaisten silmissä kansakunnan isä ja ”hyvä kuningas”? Kuinka selittää se, että menneisyyden raskaasta painolastista huolimatta Kádár sai 1970- ja 1980-luvuilla kansalaisten laajan tuen? kysyy Pertti Torstila. Kádár oli vieläpä petturi, joka oli pyytänyt Neuvostoliitolta apua kansannousun tukahduttamiseen.

János Kádár alkoi kuitenkin lisätä kansalaisten vapauksia ja loi velkarahan turvin hyvinvointia, jota kutsutaan gulassikommunismiksi. Maa hoippui suuren länsivelan alla konkurssin partaalla. Kádár loi itsestään kuvaa kansanmiehenä – kuten aikalaisensa Urkki – eikä hyväksynyt henkilökultin luontia, mikä oli tyylinä muissa kommunistisissa maissa. Kohtalon leikkiä on se, että János Kádár kuoli samana heinäkuun päivänä 1989, jolloin kansannousun marttyyrin Imre Nagyn kunnia palautettiin.

Niin Trianonin rauha kuin vuoden 1956 kansannousu olivat tapahtumia, joista stalinistisessa Unkarissa piti vaieta. Nyt Orban on ominut kansannousun muistopäivän oman Fidesz-puolueensa yksityisomistukseen. Suuri osa unkarilaisista, kuten koko vasemmisto, on suljettu juhlallisuuksien ulkopuolelle. Kansakunnan kahtijako ei ole Orbanin päänsärky, päinvastoin kahtiajako palvelee Fideszin kärjistävää ja ulkoisia vihollisia osoittelevaa politiikkaa.

●●●

Pertti Torstila yhteiskuvassa kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa.

Kirjoitin Pertti Torstilan kirjasta Komennus Budapestiin pätkän myös Helsingin kirjamessujen sunnuntaipäivän koostejuttuuni. Siltä osin mutkia tässä suoriksi. https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2022/10/31/messujen-kirjallisia-jalkimakuja/

Pertti Torstila komennettiin nuorena diplomaattina Budapestiin lähetystösihteeriksi Pariisista, missä hän oli saanut työn kautta oppimista vaateliaalta suurlähettiläittemme Grand Old Manilta Ralph Enckeliltä. Enckelin murjaisu lähtijälle oli nyreä: Suomelle ei ole mitään iloa siitä rautaesiripun takaisesta maasta. Fennougristisiin hömpötyksiin nuoren miehen ei tulisi haksahtaa.

Torstila oli halunnut pieneen sosialistimaahan. Hän halusi kokea elämää rautaesiripun molemmin puolin.  Maaliskuinen Budapest 1971 oli rujo, likainen ja ruma. Ja kuitenkin sama kaupunki oli vielä ennen toista maailmansotaa ollut majesteetillinen eurooppalainen kulttuurikaupunki. Sodan jälkiä näkyi yhä. Budapestissa käytiin natsien perääntyessä raivoisia katutaisteluja, mutta kaupunkia ei ilmapommitettu tiili- ja betonimurskaksi.  Ihmisuhrien määrät Budapestin vapauttamisessa olivat tyrmäävän suuret.  Niistä, saatikka Unkarin Stalingradiin lähettämästä ja siellä liki kokonaan tuhoutuneesta 200 000 miehen Donin armeijasta oli kiellettyä puhua.

Nuoren diplomaatin tuli tuntea kohdemaansa historia hyvin, opeteltava sen kieli, mutta pidettävä kieli keskellä suuta.  

●●●

Nuorten suomalaisten sukupolvien lienee vaikeaa tajuta, miten äärimmäisen tärkeää Suomelle oli kylmän sodan vuosikymmeninä ylläpitää itsestä luonnehdintaa puolueettomana maana. Näistä loppukommunikeoiden viikkoja viilatuista sanamuodoista Torstilan kirja antaa valaisevia kuvauksia. Urho Kekkoselle Suomen puolueettomuuden tunnustaminen oli aina kynnyskysymys, Neuvostoliitolle tunnustuksen estäminen kynnyskysymys niin ikään. Ulkoasiainministeriön lahjakkaat virkamiehet taikoivat sanamuotoja muotoillessaan ihmeitä. Keskeisiä olivat ulkoministeri Keijo Korhonen, Torstilaa UM:ssä valtiosihteerinä edeltänyt Antti Satuli, UM:n poliittisen osaston johtaja Klaus Törnudd, suurlähettiläs Ralph Enckell ja ministeriön korkeat virkamiehet.

Neuvostoliitto valvoi, ettei Suomi liukuisi länsimaaksi. Keijo Korhonen on kuvannut puolueettomuustaistelua Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi juoksuhautasodaksi. Etenkin Helsingin ETYK-kokouksen 1976 liennytysvaiheen jälkeen Neuvostoliiton suhtautuminen jyrkkeni. Suomi kuului sen etupiiriin. Suomea tuli määritellä YYA-sopimuksen kautta, korkeintaan myöntää Suomen ”pyrkivän” puolueettomuuteen.

Pertti Torstila näkee suomettumisleimat kylmän sodan aikaisina suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan perustavanlaatuisina väärinymmärryksinä. Suomettuminen oli taitoa selviytyä ja hankkia liikkumavapautta kohti länttä. Suomi onnistui siinä Torstilan mukaan hyvin.

Yksi diplomaattinen yksityiskohta tarttui silmiini. Presidentti Mauno Koivistoa on syytetty niin Suomessa kuin etenkin Virossa kylmäkiskoisuudesta Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiä kohtaan ja liian pitkälle menneestä kallistelusta Moskovan suuntaan. Siinä syyttäjät ovat oikeassa. Torstila kuvaa vuoden 1990 ETYK-konferenssia Pariisissa. Neuvostoliittoa edusti presidentti Mihail Gorbatšov, joka Viron, Latvian ja Liettuan ministerit kokoussalissa nähtyään ilmoitti ykskantaan: Joko he tai minä. Uhkavaatimus oli ehdoton. Yhdysvaltain presidentti Georg H.W. Bush (vanh.) tuli neuvottelemaan Koiviston kanssa: Baltit tulee saada ulos. Niin myös tapahtui ja kokous jatkui. Baltian maat julistivat maansa itsenäisiksi seuraavana vuonna.

Neuvostoliitto veti joukkonsa Unkarista 1990−1991: 70 000 sotilasta ja 1345 panssariajoneuvoa, joiden kuljettamiseen tarvittiin 35 000 junavaunua. Jäljelle jäi 340 tyhjentynyttä sotilasaluetta ja 94 varuskuntaa rakennuksineen sekä pahasti tuhottu ympäristö. Ria Novosti, kirjan kuvitusta.

Torstila esittelee kirjassaan monia läheisiä työtovereitaan ja ennen muuta itsenäisen Unkarin tärkeitä poliitikkoja ennen yksinvaltaista Orbania. Esittelyssä ovat Torstilan ensimmäinen esimies Budapestissa, suurlähettiläs Paul Jyrkänkallio, itsenäistyneen Unkarin ensimmäinen presidentti, liberaalidemokraatti Àrbend Göncz, ”Unkarin Nelson Mandelaksi” luonnehdittu sekä näkyvän roolin kommunistisessa hallinnossa tehnyt Gyula Horn, joka nousi vuonna 1994 Unkarin presidentiksi. Horn oli ”toppatakkinen takinkääntäjä” kääntyessään kommunistista kapitalistiksi. Juuri hän avautti Itävallan rajaa itäsaksalaisille kesäturisteille päästä lähteen. Tapahtuma johti nopsaan Berliinin muurin murtumiseen ja se vuorostaan Saksojen yhdistämiseen.

Muistatteko, mitkä Euroopan maat vastustivat Saksojen yhdistämistä? Torstila kertoo: Margaret Thatcherin Iso-Britannia ja Franҫois Mitterrandin Ranska, ja tietenkin Venäjä. Valtapolitiikka ei ole kadonnut läntisestä Euroopasta, ei keskisestä eikä itäisestä. Orbanin Unkari muistuttaa Venäjää.  Se elättelee yhä suurvaltautopiaa ja rakentaa nationalistisen politiikkansa viholliskuville, Unkarin uhriutumiselle ja eristämiselle, vaikka maa otettiin nopeutetussa tahdissa jäseneksi EU:hun ja Natoon.

Tuhatvuotinen Pyhän Tapanin kruunu palautettiin vuonna 1978 Yhdysvaltain
Texasista, missä se oli ollut maanpaossa natsi-Saksan taidevarkauksilta.
Luvan palauttamiseen myönsi presidentti Jimmy Carter.
Kruunun palaamisella Unkariin on valtava kansallinen merkitys.

Pienellä kansalla on suurvallan mentaliteetti, toteaa Pertti Torstila, joka toimi nelivuotiskauden 1992−1996 suurlähettiläänä Budapestissa ja teki sen jälkeen uraa UM:n poliittisen osaston päällikkönä ja lopulta UM:n valtiosihteerinä eli kansliapäällikkönä. Hänen tehtävänään oli uudistaa pölyttynyt ministeriö. Herkästi kiivastuva presidentti Tarja Halonen uhkasi kerran passittaa hänet lähettilääksi Mongoliaan, mutta nimittikin sitten nelivuotiskaudeksi suurlähettilääksi Tukholmaan.

Torstila eläköityi 2014. Hän ylläpitää nykyisin viinirypäletilaa eteläisessä Unkarissa tuottaen ennen muuta valkoviinejä.  Mies on menettänyt sydämensä Unkarille, vaikka nuoren diplomaatinalun perusohje kuului: Do not go native!  Lojaalius omaa isänmaata kohtaan ja isänmaan edun ensisijaisuus ovat pysyviä diplomaatin perusmäärittäjiä.

Upea kirja! Sitä selaillessani voihkailin: ”Olisi vielä noitakin asioita… ja noita … ja noita, niin paljon kiinnostavaa.” Nuorena aikuisena saatoin toivoa jostain itselleni tärkeästä kirjasta, että ”kaikki” lukisivat sen. Nyt ajattelin: Kunpa varsin monet löytäisivät tämän antavan ja viihdyttävän teoksen. He havaitsisivat tehneensä löydön.

Pertti Torstila: Komennus Budapestiin. Siltala 2022, 320 sivua. Kirjassa on kuvitus (mustavalkoinen ja aika suttuinen) sekä hyödyllinen henkilöhakemisto.

Advertisement
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Pertti Torstila: Komennus Budapestiin

  1. Vappu Orlov sanoo:

    Heti kun näin tämän kirjan ilmestyneen, päätin: tuo on luettava. Aikomus on yhä vireillä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s