En kuulu dekkariholisteihin. Siksi kirjailija Anu Patrakka oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Luin hänen rikosromaaninsa Häpeän aukio. Se kuuluu viidentenä niteenä dekkarisarjaan, jonka keskushenkilö on rikospoliisi Rui Santos Vila de Conden pikkukaupungista läheltä Portoa. Porvoolaissyntyinen Anu Patrakka asuu pysyvästi Portugalissa sijoittaen kirjansa tarinat uuteen kotimaahansa.
Alkuasetelma on tämä: Tunnetun sukkatehtailijan ja kaupungin kunnallispoliitikon Ferdinand Cameron nuorempi sisar, työtön ja alkoholisoitunut Mafalda Camero Limbo kuristetaan silkkiliinalla keskustan Häpeäaukiolla häpeäpaalun juurelle, kun nainen askelsi lauantain vastaisena yönä kotiin veljensä vaalitilaisuudesta laskuhumalassa. Seuraavana päivänä käy ilmi, että Mafaldasta erillään asuva aviomies Oscar Limbo on tehnyt lauantaiaamuna kotinsa työpöydän ääressä itsemurhan ampumalla itseään ohimoon. Pöydältä on löytynyt tulostettu konekirjoitustekstinen tunnustus. Pariskunnan aikuistunut tytär Soraia on menettänyt traagisen väkivaltaisesti molemmat vanhempansa, samalla kertaa.
Käynnistyvät murha- ja kuolemansyytutkimukset Rui Santosin johdolla apurina tutkija Ana Torres. Koin aluksi Häpeän aukion klassisena dekkarina. Tapahtuu murha. Tutkimuksissa käy nopsaan ilmi, että myös Oscar Limbon kuolema on murha. Tarina tuo kehään puolentusinaa tapahtumaan jollakin tavalla liittyvää henkilöä ja vuorotellen heistä jokaisella tuntuisi olevan syy tekoon, joskaan ei kaikilla yhtä vakuuttavan painava. Lukija eksytetään aavistelemaan kutakin heitä vuorollaan ilmenneiden asianhaarojen johdosta mahdolliseksi ja ehkä jopa todennäköiseksi murhaajaksi. Syyllinen löytyy esitellyn todennäköisen ringin ulkopuolelta, muttei kuitenkaan tuntemattomuudesta. Näinhän klassinen kaava menee.
Patrakka noudattaa kuitenkin omaa kirjarakennetta. Tutkinnan edetessä hän kuvaa asioita vuorotellen kunkin potentiaalisen tekijän ajatuksenjuoksujen kautta. Heillä on syvä vastenmielisyys ja kauna Mafaldaa kohtaan, joillakin jopa syytä pelätä Mafaldan äkkivääriä päähän päkähdyksiä, mutta kukaan heistä ei huou murhanhimoa. Mafaldan kuolema on kaikille kuitenkin helpotus. Ainoa, joka ei näin saa kirjassa ääntä, on Oscar Limbo, jota epäillään ilmeisimpänä vaimonsa kuristajana.
Tutkimukset polkevat paikoillaan. Monia läpimurtoa edistäviä asioita tulee julki. Kun Soraia muutamia vuosia aiemmin oli tarvinnut nopeasti uuden munuaisen, kävi ilmi, ettei isän munuainen sovellu. Oscarille paljastui, ettei hän ole Soraian biologinen isä, vaan vuosia petkutettu aviomies ja vieraan lapsen elättäjä. Ferdinand Cameron vaimo inhoaa Mafaldaa pohjattomasti, sillä tämä on poliitikkoaviomiehelle häpeällisellä humalaisen käytöksellään rasite ja riski. Lisäksi Mafalda on liiankin tietoinen veljensä harjoittamasta sukkien myynnistä kirjanpidon ja verotuksen ulkopuolelta. Cameron pahin uhkaaja lähestyvissä valeissa on paperikauppias Teodor Varandas, naistenmies, jolla on vuosikymmenet sitten ollut jotain sutinaa myös tuolloin vielä kauniin ja räiskyvän Mafaldan kanssa. Tarvitaan DNA-näytteitä.
Sivujuonteena tarinaan tuodaan myös yöllinen katujenlakaisija Amorim, joka on aina ollut rakastunut Mafaldaan mutta josta tämä tai kukaan muukaan nainen ei ole kuunaan välittänyt rahtusenkaan vertaa. Amorim on ollut kaikkien hylkimä. Hän on yöeläjä, joka näkee pimeillä kaduilla yhtä ja toista, ainakin siellä kulkijat.
Rui Santoksella on omat ongelmansa tutkinnan keskellä. Kodin keittiöön on hänen töissä ollessaan ilmaantunut avovaimolle Ritalle mitä mieluisin miesvieras, eläinlääkäri, pelkällä etunimellä Gustavo, Ritan aiempi rakkaus. Ruin ja Ritan koira Branco on sairastellut ja Gustavo on tuonut lääkkeitä. Mutta mistä alkaen eläinlääkärit käyvät kodeissa potilaskäynneillä? Rui ajautuu mustasukkaisuuden mustaan hornaan. Kun Ritan raskaus päätyy keskenmenoon, suhteen jatkuminen saa Ruin aivoissa uuden synkän varjon.
Häpeän aukiossa koskettavinta on Anu Patrikan tapa ja tarkkasilmäisyys hänen kuvatessaan elämänsä pohjamutiin vajonnutta Mafaldaa. Alamäki alkoi Oscarin muutettua erilleen. Ei Mafalda Oscaria rakastanut, mutta yritti parhaansa ja Soraian munuaistautiin asti onnistuikin siinä hyvin. Oscarin lähdettyä kodista unohtui työssäkäynti ja tuli humalahakuisuus. Silti vuosia Mafalda piti itseään vetävännäköisenä, nuorekkaana, hauskana ja seksikkäänä naisena, kunnes hän kohdattuaan veljensä vaalitilaisuudessa nuoruudenihastuksensa Teodor Varrasin inhosta ja halveksunnasta viestivän katseen tajusi oman olemuksensa: nuoren tytön minihame vanhenevan naisen päällä, jalassa revenneet sukkahousut, lyhythelmainen pusero kykenemättä peittämään vatsakupua. Mafalda päättää ottaa itsestään niskasta ja jättää jatkuvan viininlatkinnan. Muutama tunti päätöksen jälkeen hän on kuollut. Olisiko hän kyennyt elämänmuutokseen, uskoo ken tahtoo.
Kun rikostutkinta ei tunnu edistyvän, Rui Santos tietää, että jotain häneltä on jäänyt huomaamatta, sellaista joka kuitenkin on ollut silmien alla. Ja vihdoin kerran aivot tuottavan spontaanisti ja yllättäen oivalluksen kaltaisen epäilyksen ja tutkimus löytää uuden kohteen. Se johtaa rikosmysteerin ratkaisuun. Murhille löytyy myös motiivi, raha ja rahan kautta unelmainen uusi elämä.
Murhat hän oli suunnitellut huolella. ”Hän suunnitteli kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, sen miten hän harhauttaisi poliisitutkintaa. Aluksi hänellä ei ollut tarkoitustakaan toteuttaa suunnitelmaansa. Se oli vain ajanvietettä, huvia, älyllinen haaste tasapaksun arjen keskellä. Näin hän selitti sen itselleen ja tiesi sen olevan puppua.”
Häpeän aukiossa on portugalilaisen pikkukaupungin pimeiden öiden kalseutta ja vanhan, arvokkaan kaupunkimiljöön lumoa.
Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into 2021, 273 sivua.
Annelin kirjoissa 