Charlotte Gray: The Promise of Canada

Kansallinen identiteetti – miten kukin sen mieltää − kehystää kaikkien ihmisten persoonaa, niidenkin, jotka väittävät olevansa ensisijaisesti eurooppalaisia tai maailmankansalaisia. Vaateliaan maansa kansallisen idean hahmottamisen teki skottisyntyinen kanadalainen historioitsija Charlotte Gray tuplasti palkitulla ja rakenteellisesti kunnianhimoisella teoksellaan The Promise of Canada. People and Ideas That Have Shaped Our Country (2016). Teos on huima matka Kanadan menneisyyden kautta nykyisyyteen ja henkilöihin, jotka eri vuosikymmeninä ovat olleet luomassa kanadalaista identiteettiä. Juuri kukaan ei osanne määritellä, mitä se lopulta on.

”Openness, respect, compassion, willingness to work hard, to be there for each other, to search for equality and justice. There is no core identity, no mainstream in Canada”, on pääministeri Justin Trudeau hahmotellut johtamansa maan arvopohjaisia identiteettitekijöitä. Moni laatisi samankaltaisen listan täydennettynä monikansallisuudella, suvaitsevaisuudella sekä − jääkiekolla ja vaahterasiiraapilla. Kanada on kuin leikekirja, on kirjailija Douglas Coupland todennut.

Kun itäiset territoriot Ontario, Quebec, New Brunswick, Nova Scotia ja Prince Erward Island muodostivat vuonna 1867 Kanadan valtioliiton (The Canadian Confederation) solmimalla The British North American Actin, identiteetin saattoi vielä yksinkertaistaa lauseisiin We are not British. We are not Americans. We are not Australians. We are Canadians. Pelkistys on yhtä mitään ilmaisematon kuin oma iskulauseemme Suomenlinnan Kuninkaanportilla: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.

Valtioliitto kursittiin yhteen jyrkästi poikkeavista aineksista. Oli englanninkielinen ja ranskankielinen väestö, sen myötä rojalistit (lojalistit) ja tasavaltalaiset, katoliset ja protestantit, mutta myös merelliset (Maritimers) ja mannermaiset (central Canadians). Monet olivat syntyperältään eurooppalaisia. Suuren osan esivanhemmat olivat kuitenkin asuneet alueilla vuosikymmeniä, pisimmillään jopa liki pari vuosisataa. Federaatio merkitsi siis valkoisen miehen valtaa. Käytetty käsite Canadian Dominion tarkoittaa ylivaltaa. Se oli tuonaikaisten valkoihoisten itsestään selvä identiteetti. Maan runsaan ja moninaisen alkuperäisväestön lukuisia eri intiaaniheimoja ja inuiitteja (First Nations, First Peoples tai Indigenous) ei vaivauduttu ajattelemaan. Heiltä maahanmuuttajat, siirtolaiset olivat vallanneet viljelyksiinsä preerioita ja sankkoja metsästyserämaita.

Liioin ei päätösvalta tarkoittanut naisia. Heillä ei ollut edes äänioikeutta ennen vuotta 1918. (Albertassa, Saskatschewanissa ja Manitobassa naiset taistelivat itselleen alueellisen äänioikeuden paria vuotta aiemmin.) Vuonna 1920 viisi naista Albertan osavaltiosta kysyi Kanadan Korkeimmalta oikeudelta (Suprime Court), voiko naisia pitää henkilöinä (persons) ja voisiko naisia tulla siten valituksi Senaattiin.  Vastaus viipyi vuosia. Korkeimman oikeuden tekemässä The British North American Actin (BNA Act) tulkinnassa 1928 Senaattiin voitiin valita vain tasokkaita henkilöitä (qualified persons) ja piti ymmärtää, että Actin laatijat olivat tarkoittaneet sellaisilla ainoastaan miehiä. Koska Kanada Kansainyhteisön jäsenenä (The British Commonwealch) oli sidoksissa Britannian laintulkintaan, pääministeri Mackenzie King rohkaisi naisia vetoamaan Lontooseen. Naiset voittivat. Vuonna 1929 Lontoon lakilordit katsoivat, että peruskirja Actin tulee myötäillä kasvavan puun tavoin aikaa eikä pysyä jäädytettynä syntyaikaansa ja Actin laatijoiden ajatteluun.

Charlotte Grayn keksintö pureutua kanadalaiseen identiteettiin (Grayllä the idea tai the promise) oli poimia valtion 150-vuotisen historian varrelta yhdeksän henkilöä, joiden persoonan ja elämäntyön kautta hän tavoitteli jotain keskeistä asettamastaan aiheesta, Kanadan lupauksesta kansalaisilleen. Kaikki Grayn valitsemat henkilöt ovat olleet omana elinaikanaan tunnettuja, mutta nykypolvi ei heistä kummoisemmin tiedä, tuskin tuntee kaikkia edes nimeltä.

We are not British

Kanada oli vuosisatojen ajan Euroopan jatke, pakenijoille ja paremman elannon etsijöiden turvapaikka ja Britannialle raaka-ainelähde. Viennistä kanadalaiset toki vaurastuivat itsekin.

Kun federatiivinen valtioliitto (myös nimellä The Great Coalition) alkoi kurkottautua kohti länttä, tarvittiin toimiva kulkuyhteys. Vuosina 1881−1884 rakennettiin yli 4300 kilometrin mittainen Canadian Pacific Railway, mantereen yli Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Urakan raatoi erittäin vaikeissa ja vaihtelevissa maastoissa 15 000 alipalkattua kiinalaista. Gray kuvaa teoksessaan urakan rahoitukseen liittyvää lahjontaa ja yksityisetuja. Siihen kaatui federaation isän, ranskankielisen George-Ètienne Cartierin komea ura. Cartier on ensimmäinen suurmiehistä, joita Charlotte Gray on kirjaansa poiminut.

Pacific Railway oli federaation jalokivi. Ontariolaissyntyinen Harold Innis suisti rautatien ensisijaisaseman vuonna 1930 julkaisemallaan teoksella The Fur Trade in Canada. Innis osoitti, että kauan ennen rautatietä liikkumisen mahdollistivat mannerta halkovat vuolaat joet. Hän osoitti, miten eurooppalaisten siirtolaisten turkiskauppa juonsi jopa 1600-luvulle ja miten liki kahden vuosisadan ajan Kanada oli tuottanut turkiksia intiaaniväestön kautta Britannian kukoistavan teollisuuden raaka-aineeksi. Tärkein turkiseläin oli majava, Kanadan kansalliseläin. Idässä sen kanta metsästettiin vähiin. Turkisten jälkeen ja ohessa Kanada alkoi viedä valtameren yli Britannian laivanrakennusteollisuuden tarvitsemia järeitä tukkipuita. Sitten alkoi turskan kalastus ja kalojen vienti. Miten käsiteltyinä, sitä Gray ei kirjassaan kerro.

1800-luvun lopulla Kanada loi jo omaa teollisuutta ja lännestä löytyi öljyä. Mutta Kanada oli Britannian ihmisraaka-aine, sillä vuoteen 1931 saakka sillä ei ollut Britanniasta erillistä ulkopolitiikkaa. Sen tuli lähettää sotilaita Britannian käymiin sotiin, ensin buurisotaan Etelä-Afrikkaan, Kanadan osalta 1899, sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Kanada lähetti sotiin korostetun aktiivisesti intiaanejaan. (Vuonna 1939 Kanada oli osallisena toisessa maailmansodassa omalla sodanjulistuksellaan Saksalle sekä myöhemmin Korean sodassa.) Ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut Harold Innis tajusi, ettei hän ollut puolustanut, niin kuin lähtiessään luuli, Kanadaa vaan Britanniaa, The Mother Countrya. Kanadalaisilla ei hänen mielestään kuulunut olla mitään tekemistä valtameren takaisen kuningas Yrjö V:n ja The Mother Countryn sodassa.

Kanadalaisille kirkastui oma idea entisestä emämaasta irrottautuvana, maataan omin ehdoin kehittävänä kansana. Napanuora Britanniaan ei täysin katkennut, mutta tapahtuneella oli käänteentekevä merkitys, kun kuningatar Elizabeth II ja pääministeri Pierre Trudeau vahvistivat vuonna 1982 allekirjoituksillaan Kanadan uuden perustuslain (The Canadian Constitution), johon sisältyi pitkän poliittisen taistelun tuloksena oikeuksien ja vapauksien peruskirja (The Charter of Rights and Freedoms). Vahva taustavaikuttaja siinä oli Kanadan Korkeimman oikeuden ensimmäinen naistuomari, terävä-älyinen ja tarkka laintulkitsija Bertha Wilson, yksi Charlotte Grayn teokseensa valitsema vaikuttaja.
Tuntemamme nykyaikaisen Kanadan peruspilarit oli allekirjoituksella mahdollistettu.

We are not Americans

Kanadalaiset tunsivat alusta lähtien isoveli Yhdysvaltain ideologiset paineet. Paineet kohdistuivat myös maa-alueisiin: Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot pyrkivät laajenemaan uusille preerioille ja vereksiin erämaihin. Kanada pysyi kuitenkin alueellisesti yhtenäisenä: viidentenä provinssina federaatioon liittyi keskeltä mannerta Manitoba, 1870 Luoteisterritoriot siirtyi Hudson`s Bay Companylta Kanadalle, 1871 liittyi läntisin, köyhä British Columbia, vuonna 1905 Saskatchewan ja Alberta sekä 1949 vihoviimeisenä Newfoundland, joka muutti territorionsa nimeksi Newfoundland and Labrador. Vuonna 1999 Luoteisterritorioista erotettiin erilliseksi provinssiksi Novahut. Kanada oli asettunut valtiona tanakasti Yhdysvaltain pohjoispuolelle.

Sekä Yhdysvallat että Kanada rakentuivat individualismin ja yksityisyrittäjyyden ideologioille. Työ on kunniassaan. Kun Kanada perusti 1873 punatakkiset puolisotilaalliset vuoristojoukot North West Mounted Police, pääkaupunki Ottawa katsoi järjestyksen- ja rauhanturvaamisen läntisillä alueilla siirtyneen valtiolliselle elimelle vastakohtana Yhdysvaltain siirtolaisilleen salliman omankädenoikeuden.

Tuntuvin maiden ero koskee kuitenkin sosiaalipoliittisia uudistuksia, joista käytyjä poliittisia kädenvääntöjä alueiden ja keskusvallan välillä Gray kuvaa kirjassaan. The Family Allowance Act (1945) merkitsi lapsilisiä, baby bonuksia, Old Age Security Act (1951) kansaneläkkeitä ja The Medical Care Act (1966) yleistä julkista terveydenhuoltoa. Terveyslain riittävä tai riittämätön peittoavuus jääköön tässä, mutta tottahan lukiessa palautui mieleen Barac Obaman sitkeä taistelu Yhdysvaltain terveysvakuutuksen puolesta. Kanadassa esikuvana ei ollut Yhdysvallat vaan Nordic Eden, Ruotsi.

Kanadalla oli Yhdysvaltain ja Meksikon kanssa yhteinen kauppaliitto NAFTA (1994−2020). Kaupallinen napanuora on tärkeä. Mutta ennen muuta Yhdysvaltain tärkeys korostuu Grayn kirjassa kaunokirjallisuudessa. Kanadalaiset kirjailijat ja taiteilijat pitävät omaksi hämmästykseksesi kotimaisia markkinoita liian kapeina ja katseet suuntautuvat New Yorkiin ja Yhdysvaltoihin. Tunnetuin kirjailija Margaret Atwood pitää välttämättömänä ylläpitää omaa agenttia New Yorkissa.

Atwood on yksi Grayn yhdeksästä keskushenkilöstä, kuten modernismin Pariisista Kanadan kuvataiteisiin tuonut Emile Carr. Carr sai odottaa läpimurtoaan kuolemansa kynnykselle.

Aboriginaleista Indigenouseihin

”There is no issue in Canadan history more complicated and painful than relations between this land`s original inhabitants and the larger community of Canadians.”

Alkuperäisväestöstä on käytetty monia eri termejä. Aboriginals on jätetty pois käytöstä. Käsite Natives sopii Grayn mukaan joissakin tilanteissa. First Nations merkitsee yleensä maan intiaaniväestöä, joka itse käyttää itsestään termiä Indians. Nykyajan soveliaita käsitteitä ovat First Peoples ja Indigenous. Ne kattavat sekä intiaanit että inuiitit. 

Hupaisaa alkuperäisväestön käsitteiden osalta on se, että Kanadan väestön valtaenemmistöllä ei ole yhtenäistä termiä, The Whites ei ole ammoin pitänyt paikkansa monikansallisessa valtiossa, missä yksin äidinkieliä on englannin ja ranskan lisäksi liki pari sataa ja kansallisuuksia kaikista maailman maista. Kanada on maailman eri kansalaisuuksien maa, valtava monikulttuurinen mosaiikki.

Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Kanadan alueille, siellä arvioidaan asuneen noin kaksi miljoonaa Indigenous-ihmistä. Kolmessa vuosisadassa heidän määränsä tippui tautien, köyhyyden ja konfliktien seurauksena sataan tuhanteen. Nykyisin suuri osa Indians-statuksen omaavista elää kaupungeissa, useimmat köyhyydessä kaukana perinteisistä yhteisöistään. Eri puolilla Kanadaa vesireittien varrella sijaitsee yli kolme tuhatta pientä reservaattia. Niiden asukkaiden kamppailu elinmahdollisuuksiensa ja itsemääräämisoikeutensa puolesta on raskas ja synkkä juonne Kanadan historiassa. Taipumaton etujenajaja oli etenkin 1980-luvulla Elijah Harper, Grayn teoksen ainoa intiaaniväestön edustaja. Harper politikoi periksi antamattomuudellaan tehden alkuperäisväestön sosiaalisine ongelmineen näkyväksi.

Kaukaa lähdettiin. Intiaanilaki Indian Act vuodelta 1876 ei kohdellut intiaaneja kansalaisina, ei edes aikuisina, silti kruunun alamaisina. Heillä ei ollut äänioikeutta ja oikeuden ostaa alkoholia he olisivat saaneet kieltämällä juurensa eli luopumalla Indian-statuksestaan.  Liki sata vuotta myöhemmin, vuonna 1969 pääministeri Pierre Trudeau julkaisi White Paperin, jossa hän osoitti Indian Actin harjoittaman diskriminoinnin ja vaati First Nations -kansalaisille samoja oikeuksia kuin oli muillakin kanadalaisilla.

Nykyisin alkuperäisväestöä on noin kaksi miljoonaa.

Siirtolaisuus jatkui koko 1900-luvun

Nyky-Kanada on monikulttuurinen, suvaitsevainen maa. Mutta suhteessa uusiin maahanmuuttajiin taival on ollut rosoinen. Kiinalaiset rautatien rakentajat saivat häipyä. Vuonna 1914 the Komagata Maru -laivan ei sallittu päästää Vancouverin satamassa maihin sen 376 itäintialaista matkustajaa.  Toisen maailmansodan seurauksena 22 000 Kanadan japanilaista pidätettiin 1942 ja internoitiin leireihin (Japanese internment camps). Sama tapahtui Yhdysvalloissa pian Pearl Habourin hyökkäyksen jälkeen. (Olen lukenut joskus tästä aiheesta itseäni järkyttäneen romaanin, David Gutersonin Snow falling on cedars.)

 1930-luvulla Kanadan maahanmuuttolakeja tiukennettiin, mikä esti esimerkiksi Natsi-Saksasta pakenevien juutalaisten maahanmuuton. 1940-luvun lopulla lakeja löysennettiin, ja maahan tuli noin 40 000 holokaustista selvinnyttä juutalaista. 1950-luvulta lähtien juutalaisia tuli myös Pohjois-Afrikasta. Koska monet heistä puhuivat ranskaa suuri osa heistä asettui Quebeciin. 1970- ja 1980-luvuilta lähtien juutalaisia tuli Neuvostoliitosta, Israelista ja Etelä-Afrikasta.

Vietnamin 55 000 venepakolaisen maahantulo oli vuosina 1978−1980 yksi suurimmista väestömuutoista.

Kanada väljensi siirtolaislakiaan vuonna 1976. ”Mutta mikä on sellaisten maahan muuttaneiden ensimmäisen polven nuorten identiteetti ja odotukset, jotka ovat tulleet lain väljennyksen jälkeen”, pohtii kirjailija ja taiteilija Doug Coupland, yksi Grayn kirjan henkilöistä. Erään tutkijan mukaan heidän identiteettinsä juontaa ennemminkin minuudesta (their sense of self) kuin vallitsevasta kulttuurista (dominant culture). Heitä ei kiinnosta kanadalainen identiteetti vaan feminismi, Indigenous-väestön oikeudet ja ympäristö. Pakolaisiksi tulleilla on kaksi kotimaata, myös se, josta on lähtenyt.

Rautatiet ja laivareitit, koneellistunut maatalous, öljyntuotanto, julkisin varoin kustannettu koulutus, korkea koulutustaso, kirjastot, terveydenhuolto, julkiset palvelut kuten uimahallit ja julkinen liikenne… ”Voimmeko ylläpitää nykyisentasoista elintasoamme myös tulevaisuudessa?” miettii  journalisti Lisa Bissonnette.

”Voiko Kanada jatkaa niin monista eri kulttuureista saapuvien sulauttamista itseensä? Voiko maan talous jatkaa siirtymistä pääresursseistaan tietotalouteen? Voimmeko parantaa tuottavuutta ja ylläpitää sosiaalista turvaverkkoa?” kysyy vuorostaan business innovaattori Annette Verschuren.

Vuoden 2015 vaaleissa avoimesti ilmaistut rodulliset ennakkoluulot jäivät lymyämään pinnan alle. ”Kanadan tulee puolustaa pluralismia niistä äänistä, jotka pyrkivät jakamaan meidät.” (Calgaryn pormestari, Afrikka-taustainen muslimi Naheed Nenshi) Moni pelkää rasismin nousua. Nykyisen kaltainen Kanada ei ole itsestäänselvyys. Terrorismin aikakaudella moniarvoisuuden luut saattavat olla hauraat.

Charlotte Gray: The Promise of Canada. People and Ideas that Have Shaped our Country. Simon & Schuster, 2016, 378 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s