Rosa Likson: Väylä

Rosa Liksomin, omintakeinen taiteilija, jolla kirjallisuuttamme on siunattu, jäljentämätön persoonallisuus, alati uudistuva, lukijansa yllättävä, laadukas ja aiheitaan kavahtamattoman uskaliaasti käsittelevä kirjailija. Hän on kirjoittanut uusimman teoksensa Väylä meän kielellä. Liian vaikeaa lukea? Ei suinkaan. Savonmurteisena yllätyin tekstin sujuvasta juoksusta.  Teos ja siitä välittyvä luonto tenhosivat. Eritoten nautin juuri aitouden tuovasta murteesta.

Väylä käsittelee Lapin jatkosodan jälkeistä vuotta, mutta Everstinnaan verrattuna eri aihepiirissä. Väylä rinnastuu uuden aiheen avauksellaan myös Tommi Kinnusen viimevuotiseen teokseen Ei kertonut katuvansa.

Neuvostoliitto pakotti sotauupuneen Suomen tyhjentämään aseellisesti Lapin saksalaisista joukoista epärealistisena pidetyssä ajassa. Oli alkanut Lapin sota.  Väylässä sodan keskelle joutunut Länsi-Pohjan väestö ja karja evakuoidaan Ruotsin Norrbotteniin. Ruotsi oli ojentanut auttavan kätensä. Se otti myös ruotsalaisiin lasaretteihin molemman sotivan osapuolen haavoittuneita.

Liksom kertoo länsipohjalaisten evakkomatkasta 13-vuotiaan maalaistytön kokemana ja silmin. Hän ei tarvitse nimeä. Hän on vain mie. Tytöllä on syvä ja aito yhteys luontoon ja niin kesyihin kuin luonnonvaraisiin eläimiin. Tyttö on yksi osanen luonnon ja ihmisten elämänketjussa ja tunnistaa vähäisyytensä siinä.  Luonto hänen maailmankuvassaan kattaa myös ympärillä kaartuvan avaruuden.

Järkyttävintä Liksomin evakkotarinassa on eläinten kärsimys sekä se, että karjasta joutuvat vastuuseen lapset, ellei piikaa ole. Lehmät pelkäävät, kokevat jopa pakokauhua etenkin rajajoen ylitykseen käytettävällä huteralla lautalla ja kärsimättömien sotilaiden kiirehtiessä karjaa kepeillään.  

”Kertun löysin tyihästä navetasta. Se vapisi ja katto minua jotenki hämmästyhneen olosena. Mie lähestyin sitä varovasti. Kohta olin se vieressä ja aloin pyyhkimhään sen hikistä kaulaa, kohtasin sen silmät ja minua hävetti. Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli. Porisin sille, että ei mithään hätää, läheme retkele, Väylän toisele puolele, siellä on makeaa rehua, homheettomia heiniä ja lämmin navetta. Kerttu kuunteli, mutta minä näin, ettei se uskonu minua. Onnistuin maanithelemaan sen hinkalosta poies. Se lähti hoipertelehmaan pitkin kotitietä, ja sitte ko näki pitkän suoran päässä kolonnan, se mylvähti ja pani juoksuksi.”

Väki taivaltaa kyläkunnittain, milloin ajoteitä ja leveämpiä polkuja pitkin, milloin poluttomien metsien halki.  Vanhukset ja raskaana olevat naiset on poimittu ”piilien” lavoille tavararöykkiöiden lomaan. Joskus joku suostutaan korjaamaan uupuneen hevosen kärryihin. Traktorin lavalle pelastuu myös tytön kuljettamasta seitsenpäisestä lapinlehmäkarjasta Liina, jonka sorkka on kivikkoisen taipaleen rasituksessa haljennut luuhun saakka ja suunnaton tuska on paistanut lehmän silmistä jo pitkään.

Tytöllä on turvanaan muutamaa vuotta vanhempi Katri, nyt jo kolminkertainen karjalaisevakko. Naapurin Iisakki-isännän karjasta on joutunut vastuuseen vasta yhdeksänvuotias Matti. Yhtään päätä karjasta hänen ei ole lupa hukata. Mukana kulkee aikuinen Martta.”Martta viipy yön yli kylilä”, ja päätti paluun koittaessa jäädä Ruotsiin.

Evakuoitavien on vaellettava vaikeasti koossa pidettävine, pelkäävine ja helposti pelästyvine laumoineen niin kauan, kunnes sotilaat osoittavat heille yöpymispaikan, käytännössä taivasalle, sillä omistajistaan autiot rakennukset on jokaista lattialankkua myöten jo miehitetty ja lehmiä on jopa saunoissa.  Yöpymispisteessä lotat jakavat hernekeittoa. Tytöstä se on niin herkullista, että hän voisi vaikka uida siinä.

Väylän tarina nostattaa lukijalla hiukset ja ihokarvat pystyyn. Kyse on rääkistä ja kurjuudesta. Karja ei saa likikään joka päivä rehua eikä tarvitsemaansa määrää vettä. Metsätaipaleilla lehmät hamuavat suihinsa sieniä. Lehmien metsälaidunnuksesta kai lehmäntattikin on saanut nimensä.  Eläinten utareet ja ruhoon nähden liian ohuet nilkat ovat verihaavoilla ja aamusta iltamyöhään jatkuva taivallus on näännyttävät eläimet pystymisensä äärirajoille.  Evakuoitavien päästessä vihdoin väylän, Tornionjoen, yli lehmät ovat luuta ja nahkaa.
”Lehmät laitoit heti maate. Net olit olheet ennen tienpääle lähtöä hyässä lihassa, nyt net näytit lophuun rääkätyiltä luukasoilta, joita löysä nahka piti kasassa.”

Rosa Likson ei käytä teoksessaan paikannimeä. Kirjan taakse käsivaraisesti piirustetusta minikartasta voi päätellä, että ylitys tapahtui Aavasaksan (Ylitornion) kohdalla ja tytön kotikylä sijaitsi jossakin Muurolan suunnassa.  Päivät ovat pitkiä ja taitettavat taipaleet mittavia.

He uskovat taivaiden aukeavan Ruotsin puolella. Jossain mielessä niin kävikin: ruuaksi tarjottavassa riisivellissä on ripaus sokeria ja vaalean leipäviipaleen päällä on siivu makkaraa. Mutta yhdeksän kuukautta kestävästä evakkomatkasta tulee kärsimyksen kyllästämä piina. Karja saa nyt riittävästi rehua ja vettä ja sen ruhjeet paranevat aikaa myöten. Ihmiset ajetaan ensin täisaunoihin ja heidän vaatteensa viedään kuumennettaviksi. Saunateltta on haalea ja kokemuksena irvokas. Vettyneessä maassa alastomana seistessä tytön jalat palelevat miltei tunnottomiksi. Yläosa ruumiista saa sentään lämpöä.

Keskusleirin asuinparakki ”oli kaponen ja matala, ilma niin paksuna kaminan ja tupakan sausta, etten nähny kunnola toista päätyseinää. Parakin keskellä oli käytävä ja sen molemin puolin kakskerroksiset laverit.”  Taivasalla nukkuneelle tytölle ilman raskaus on sietämätöntä. Kerran saapuu Ruotsin valtion lähettämiä viskaaleja tarkastamaan olosuhteita:
”Jos oikein ymmärsin, net olit sitä mieltä, että tämmöseen korteehriin ei olis saanut laittaa etes kerittemättömiä lamphaita. Kelthään ne ei kysyhneet mithään ja kohta nolit poissa.”

Evakot ovat Ruotsille uhka, syöpäläisten ja kulkutautien tuojia. Pelätään tulijoiden levittävän väestöön kurkkumätää ja lentävää keuhkotautia. Siksi on suuri karanteenileiri varsinaisen keskusleirin lisäksi. Niistä tyttö alkaa etsiä kadonnutta äitiään ja setäänsä.  Äiti oli luvannut odottaa heitä Ruotsin puolella lossirannassa.

He ovat tulleet Ruotsiin alkusyksystä. He saavat paluuluvan Suomen Lappiin, kun riittävästi saksalaisten asettamia miinoja on saatu raivatuksi ja palaajille on saatu tilapäisparakkeja. Kun evakot palaavat, ollaan jo kesän kynnyksellä.  Talvi 1944−1945 oli pohjoisessa ankara, lunta tuli paljon, viima oli viiltävä satunnaisessa vaatetuksessa ja välillä pakkanen kiristyi ankaraksi. Leiriparakit olivat vetoisia. Yksityisyyttä ei ollut ja leiriltä poistuminen oli estetty.

Liksomin tarina kantaa tytön käsittämättömän kestokyvyn ja lämminhenkisyyden tuella. Tosin hän joutuu välillä äitiään etsiessään omille äärirajoilleen:
”Olin jo antaa periksi, mutta jostaki syältä nousi elämänkipuna, joka pakotti liikheelle. Mie konttasin kyynärpäitten ja polvitten varassa ojasta, nousin käkkyrämäntyä vasten pysthöön ja huojahtin. Kaauin kylhjelleen ko jalat ei kantahneet. Purin hamphaat alahuulen läpi ja väänsin itteni jalvoileni. Ketarat olit ko halot, ja askelheenpoikasen jälkheen makasin söläläni maassa.”

●●●

Ihmisten ja eläinten kestokyvyn mittautumisen rinnalla kirjan tärkeä juonne on tytön ja äidin suhteen niukkuus, liki puuttuminen. Lomalta Lapin sotaan lähtenyt isä oli velvoittanut tytön ottamaan vastuun ei pelkästään maalaistalosta vaan ennen kaikkea äidistä. Äiti tuoksahtaa epävakaalta, alhojen ja huippujen kautta elävältä kirkonkyläläisnaiselta, joka katseli kotona kamarin ikkunasta, kun muut tekivät pitkiä työpäiviä. Rakastuttuaan 16-vuotiaana tytön isään hän oli joutunut epäonnekseen maalaistaloon.
Että ko hän karkasi kotoa, hän luuli pääsheensä vaphaaksi, mutta hänestä tuliki maaorja ja maalaistalon vanki…
Ja orja? Eihän äiti tehny maatöitä. Ei oikeasthaan mithään. Se sairasteli.”
 

Kylän kläpit haukkuivat ennen tyttöä ”sen hullun” kläpiksi. Evakkoon äiti lähtee tytön sedän tukemana raskaustilassa ja synnyttää keskosen keskusleirillä. Sairaalloisesta äidistä ei ole imettäjäksi. Ruokintaan taipuu toisen vauvan äiti.  Kalle-vauva menehtyy kuitenkin kuumetautiin, kuten 11 muuta leirin asukasta.

Huolenpidostaan huolimatta tyttö tuntee välillä vihaavansa äitiään, jolta ei ole koskaan saanut rakkaustta: ”Olisin halunnut sanoa sille, että annethaan menheitten olla, mutta se tuntu mahottomalta.”
”Mummo senthään oli ruokkinu minut, pitäny sylissä, puhunu mulle ja nukuttannu minut. Silloin ko mummo vielä eli, se piti meilä jöötä ko isä oli pöllimettässä.”

●●●

Teoksen tärkeä juonne on tytön luonteva suhde luontoon. Hänellä on huolenpidon ja hellyyden kautta kuin yhteinen kieli tuotantoeläinten kanssa. Norrbottenissa hän ottaa puseronsa alle suojiin nuoren rotan, joka kiintyy tyttöön useiksi kuukausiksi. Tyttö lämmittää, suojaa, ruokkii ja ulkoiluttaa Aikilia, arkaa rottaansa. Lopulta tulee aika, jolloin Aikilin on luonnonmukaista liittyä omaan sukuheimoonsa eikä se enää palaa sitä tavanmukaisesti odottavan tytön luo.

Eri vuodenaikojen säiden ja luonnon kuvaukset ovat väkeviä. Ne tuntuvat iholla, tuoksuina nenässä, kuuluvat korvissa ja piirtyvät liki- ja kaukomaisemina näkökentässä. 

●●●

Evakosta ei palata enää vanhoihin asetelmiin. Isä ei selviä Lapin sodasta: hänet on tappanut yöpymispaikan häkä. Äiti ei palaa enää kotiin vaan lähtee kirkolle myytyään osuutensa talosta isän veljelle, tytön sedälle, joka ideoita ja suunnitelmia uhkuen alkaa uudistaa vanhaa syntymäkotiaan. Tytön on aika lähteä maailmalle. Hän suuntaa tiensä takaisin Ruotsiin, häntä auttaneen ja tukeneen Scarlottan luokse. Emännän paikan sedän rinnalla ottaa Katri. Hänen evakkomatkansa ovat vihdoin päättyneet.

Väylä on kouraisevan teos, lukijan mielikuvitusevakkomatka tytön kanssa ja hänen rinnallaan tietäen, ettei itse olisi kestänyt ja pystynyt: ei kokemaan sen asteista väsymystä, janoa, nälkää ja taivasalla nukkuessa maasta ja ilmasta huokuvaa hyistä kylmyyttä, ei kantamaan vastuuta, jota alaikäinen tyttö kantoi karjasta ja äidistään kapinoimatta tai kyseenalaistamatta. Ja silti lukija tietää, että vaihtoehdottomuuden edessä ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin.

Meä-murteen vuoksi Väylä sopii erinomaisesti äänikirjaksi, lukijana henkilö, jolle meän kieli on oma ja luonnollinen. Mutta sopii luonnollisesti normaaliksi lukukirjaksi. Hieno ja mieltä mylläävä teos! 

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021, 266 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s