Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin?

Suomen stalinistisen opiskelija-, nuoriso- ja kulttuuriväen liikkeiden joukkovoiman hiipumisesta on kulunut runsaat 40 vuotta.  Stalinistien kaadereihin kuulunut ja liikkeestä kuukausipalkkansa 1970-luvulla saanut Lauri Hokkanen irrottautui joukosta 1980-luvun alussa. Nyt, hänen täytettyään 70 vuotta häneltä ilmestyi liikettä ja omaa mukaan hakeutumistaan ja mukana oloaan analysoiva ja kritisoiva teos Kenen joukossa seisoin? Taistolaiset ja valtioterrorin perintö (Docendo 2021). 

Kirja on järeä.

Itse asiassa kommunistiseen vähemmistöön kuuluneet nuoret aikuiset eivät tulkintani mukaan kutsuneet itseään stalinisteiksi. He olivat ”kuusislaisia” Otto Wille Kuusisen nimen mukaan. Kun Maon ja Che Quevaran ihailu oli yltyä häiritseväksi, Reijo Kalmakurki julisti 1973 sosialistisen opiskelijajärjestönsä SOL:n liittokokouksessa järjestön kulkevan ”Kuusisen viitoittamaa tietä”. Kuusislaisuus sulki sisäänsä kuin lämmin peitto ja hylki idolliin nyreämmin suhtautuvat ulkopuolelle.

Hokkanen ei kaihda uusvalaista entisten ihanteittensa kohdetta, Neuvostoliittoa. Nuoruutensa esikuvaa hän luonnehtii ”ulkomaalaisuuteen vainoharhaisesti suhtautuneeksi poliisi- ja sotilasdiktatuuriksi”, jonka kansalaisuuspolitiikka käännettiin tietoisesti isovenäläiseksi sovinismiksi. Maa oli imperialistinen murhavaltio, ”nykyajan suurin ihmisteurastamo”. Tai kommunismiin pettyneen runoilija Elvi Sinervon sanoin ”sosialistinen maa, jossa toimi kokonainen poisraivaamiskoneisto”.  Hokkanen puhuu myös punaisesta fasismista, joka oli fasistisen murhavaltion (Hitlerin Saksan) tietynkaltainen esikuva ainakin keskitysleirijärjestelmän mallina.  Natsit veivät kopioimansa järjestelmän pidemmälle luomalla keskitysleirien rinnalle myös tuhoamisleirit.

Kyytiä saavat Hokkaselta myös Suuren Sosialistisen Neuvostotasavaltojen Liiton jumalasemaan kohotetut johtajat. Valtioterrorin ideologisen isän Vladimir Iljitš Leninin tärkein ominaisuus ja käyttövoima oli sammumaton viha.  – Viha, viha, viha –. Neuvostoliiton kultturelliksi maskotiksi temmattu Maksim Gorki luonnehti Leniniä ”julmaa koetta” tekeväksi opinkappaleiden orjaksi, joka vuodattaisi Venäjän kansasta ”järvittäin verta”.  Gorkin ennustus toteutui. Valtion lihamyllyyn survottujen ja nälkään tapettujen kansalaisten määrä kymmenin miljoonin uhrein ovat lukuja, joita aivot eivät hahmota eivätkä halua painaa muistiin. Lukuja kirjasta löytyy. Lenin-elämäkerroissa keskushenkilön ”anarkistisessa hillittömyydessä” on tunnistettu vahvoja psykopaattisia piirteitä.  ”Leninille ominainen esiintymistapa jo ennen valtaannousua oli harhaoppisten, kerettiläisten, alinomainen sättiminen. Hän oli oikeassa, toiset väärässä.” Hän loi opin jatkuvista puhdistuksista. Ketterä opin täytäntöön panija oli vallan Lev Trotskin nenän alta ottanut Josip Vissarionovitš Džugašvili, Stalin.

Stalin suojasi oman ideologisen selustansa hankkimalla itselleen aatteellisten ja poliittisten oppien tulkinnan monopolin. Hän teki Leninistä korvaamattoman, aatteellisen yksinvallan ikonin ja jumalan. Vallan keskittäminen puoluejohdolle juontui Leninin teeseistä. Olihan Lenin luonut omien sanojensa mukaan ”proletariaatin diktatuurin melkein ilman proletariaattia”.  Vallan otti kommunistinen eliitti. Valtion ideologia nimettiin marxilais-leninismiksi. Karl Marxia siinä oli Hokkasen tulkitsemana vain siteeksi. Lenin otti Marxin teorioista haluamaansa ja senkin tarkoitusperiinsä soveltaen. Mutta isminä marxilais-leninismi oli tehokas hokema. Kukin ymmärsi sen, miten halusi tai mitä pystyi.

Pukiessaan itselleen Leninin ideologisen viitan Stalin poistatti tämän kirjallisesta jäämistöstä kaikkein julmimmat muotoilut ja kirjoitukset. Stalin puhdisti ikonin. Näin Leninin työn jatkajana hänestä tuli ”Lenin tänään”. ”Tuossa vaiheessa ei puoluetta enää päättävänä elimenä ollut. Kun puolue jotain sanoi, kaikki tiesivät, kuka sanoja oli.”

”Oliko Marxin hahmotelma kommunismista edes tavoiteltu päämäärä Venäjällä, ja jos oli, niin miksi siitä muodostui itsensä irvikuva, utopian sijasta dystopia?” Hokkanen kysyy.

•••

Itse koetun, tehdyn, puhutun, nähdyn ja kuullun lisäksi Lauri Hokkanen käyttää teoksessaan valtavaa lähdeaineistoa. En malttanut olla laskematta. Kirjoja, joihin Hokkanen viittaa tekstinsä sisällä, on lähdeluettelon mukaan peräti 298. Lisäksi Hokkanen on haastatellut 32 henkilöä, tutkinut 50 suomalaista stalinismin ajan sanoma- ja poliittista aikakauslehteä, katsonut aiheesta 11 dokumenttia ja kuunnellut musiikkiäänitteitä. 
Olen lukenut elämäni aikana Hokkasen luettelon teoksista elinikäisesti pesunkestävänä antistalinistina 20 ja pitänyt itseäni aihepiiriin sangen aktiivisesti paneutuneena harrastajana.  Mutta jos mies on käynyt läpi kolmisen sataa teosta, useimmat järkäleitä, voi katsoa hänen käyttäneen stalinismin jälkeisen elämänsä henkilökohtaiseen canossan matkaansa. Hän on siis omistanut koko aikuiselämänsä stalinismille, joko sen puolesta tai sitä vastaan.  Viimeiset vuosikymmenet hän on omistautunut erittelemään mennyttä älyllisesti ja kriittisesti.  Toivottavasti matka on palkinnut tekijäänsä.  Lukija arvostaa suursuoritusta.

Teoksen erityinen kiinnostavuus on siinä, että kuvatut tapahtumat ovat ikääntyvien sukupolvien muistamaa lähihistoriaa. Liikkeestä on syntynyt oma mielipide.  Hokkasen ulostulo ansaitsee  näkyvän huomion: On ollut silmiinpistävää, kuinka 70-luvun äänekkäät julkistalinistit ovat enimmältään pysytelleen vaiti, hissun kissun ja monet liukuneet uuteen yleisedistykselliseen ”eturintamaliikkeeseen” vihreisiin.
”Asettuminen nykyajan suurimman ihmisteurastamon puolustajaksi on valinta, josta henkinen irtiotto on moraalisesti ehdottoman välttämätöntä, mutta myös tuskallinen itsetutkiskelun paikka”, Hokkanen perustelee kirjaansa.

•••

Kenen joukoissa seisoin? ei ole pelkästään itsetutkiskelua, vaikka myös sitä. Teos on Suomen kommunistisen puolueen ja sen eri liitännäis-, sisar- ja väliaikaisjärjestöjen historiaa toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä vuosisadan lopulle. Kirjassa käydään läpi 1970-luvun näkyviä ja voimansa tuntoisia organisaatioita, kuten Kulttuurityöntekijäin Liittoa (KTL), Sosialistista Opiskelijaliittoa (SOL), Suomen Demokraattista Nuorisoliittoa (SDNL), Teiniliittoa, Akateemista Sosialistiseuraa (ASS), nuorisofestivaaleja, Rauhanpuolustajia ja sivutaan joitakin muita, kuten Tutkijaliittoa.  Liikkeille alistetut ja alistuneet julkaisut saavat journalistisilla ratkaisuillaan kiinnostavan valotuksen. Keskiössä on päivälehti Tiedonantaja ja erityisesti sen pitkäaikainen päätoimittaja Urpo Jokinen, stalinistisen opiskelija- ja nuorisoliikkeen ideologinen isä tai ainakin kummisetä. 

Teoksen ”pahis” on juuri Urpo Jokinen, stalinismin herpaantumaton apostoli. Hän vaikuttaa ulottaneen lonkeronsa kaikkialle ja häntä kuunneltiin tarkasti. SKP:n vähemmistön keulahahmo Taisto Sinisalo pysyy etäisenä ja jotenkin marginaalissa. Hänen kontaktinsa nuoriin sukupolviin lienee jäänyt ohuehkoksi.  Hokkanen ei edes käytä käsitettä taistolaiset, vaan puhuu nyt johdonmukaisesti silloisista ”omistaan” stalinisteina. Tuolloinhan he olivat marxilais-leninistinen taisteleva joukkovoima, kuusislaiset.

Urpo Jokinen on traaginen hahmo, uskossaan visusti pysynyt lähetystyöntekijä. Hänen isänsä teloitettiin Stalinin vainoissa 1938, vaikka poika oli yrittänyt leipoa isästään sankaria väittämällä häntä desantiksi. Jokinen kävi Moskovan puoluekoulun vuosina1962–1964. Hänen kirkas tavoitteensa oli kommunistinen vallankumous Suomessa. Vallankumouksen tie tuli rakentaa venäläisten kanssa eikä keinoissa tullut hyljeksiä mitään vallankumouksissa käytettäviä menetelmiä. Jokinen odotti puna-armeijan saattavan päätökseen sen, mikä siltä jäi talvi- ja jatkosodassa puolitiehen.

Anssi Sinnemäen luonnehdinnan mukaan Urpo Jokinen oli ”ideologinen vahtikoira, mestari paljastamaan ja haistamaan luokkavihollisen juonet”. Hänen luonaan ravasivat Hokkasen teoksen mukaan liikkeen eri johtohenkilöt, toistuvia kertoja mm. TV-teatterin päällikkö Timo Bergholm sekä Yleisradion pääjohtajaksi nimitetty Eino S. Repo. Useimpien järjestöjen periaateohjelmat olivat Jokisen käsialaa. Kommunistien vähemmistön keulahahmo Taisto Sinisalo jäi Urpo Jokisen varjoon:

”Sinisalo ei koskaan saavuttanut [Markus] Kainulaisen ja [Urpo] Jokisen luottamusta, molemmat pitivät taistolaista keulahahmoa ”pumpulipoliitikkona”…
…Sinisalo joutui aina huomioimaan kahden jäärän, Kainulaisen ja Jokisen tukijoukkojen näkemykset. Sinisalo ja
[Seppo] Toiviainen olivat stalinistien panttivankeja.”

Markus Kainulainen johti SKP:n vähemmistöenemmistöistä piiriä Uuttamaata. Toinen luja taistolaislinnake oli Turun piiri. Seppo Toiviainen, Tampereen yliopiston valtio-opin apulaisprofessori toimi Sinisalon oikeana kätenä ja istui eduskunnassa. Hän oli liikkeen teoreetikko ja älykkö, koulutuksellisesta etumatkasta huolimatta kuitenkin Sinisalon panttivanki.

Kun SKP kulki enemmistöineen ja vähemmistöineen kohti historiansa hautaa, Urho Jokinen vanheni tukevasti alkoholisoituneena, vainoharhaisena ja katkeroituneena.

•••

Lauri Hokkanen on lähtöisin alemman keskiluokan perheestä Mikkelistä. Varhain kuollut isä oli postin palveluksessa ja äiti kotiäiti. Hokkanen oli terävähoksottiminen kaveri, innokas partiolainen ja vesillä liikkuja, väittelytaitoinen nuorukainen, joka seurasi aktiivisesti maailmanmenoa. ”Vallankumoushommia oli niin paljon, etten ehtinyt istumaan pulpetin ääressä.” Lukion hän suoritti yksityisoppilaana ja erosi kirkosta välittömästi saavutettuaan täysi-ikäisyyden. Hän oli vaihtanut perinteisen uskon uuteen uskoon. Tulkintani mukaan hän oli Mikkelissä ideologinen häirikkö.  Helsinkiin muutettuaan hänen tiensä johti Koiton talolle, missä toimivat SKP:n vähemmistösiiven järjestöt. Vapaaehtoistyön kautta hän loksahti liikkeeseen palkalliseksi vallankumoukselliseksi, ensin levikin edistäjäksi Tiedonantajaan ja siitä Kulttuuritaloon piirijärjestöön.  Tuoreen rakastumisensa vuoksi Hokkanen kieltäytyi hänelle tarjotusta mahdollisuudesta siirtyä opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

”Jälkikäteen häkellyttävintä oli puoluepoliittisen valintamme helppous, itsestäänselvyys, luontevuus… Me olimme ”tulenjohtajia”, jotka osoitimme muille maalin johon ampua… Pidimme valintaamme nerokkaana”, hän kuvaa poliittista siirtymäänsä ja jatkaa toisessa osaa teostaan:
”Olen joutunut tarkistamaan eroni jälkeen kantani mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin, historiallisiin ja ideologisiin asioihin, jotka poliittisessa nuoruudessani omaksuin. Prosessi on ollut sekä oivaltava että tuskallinen. Tuskan perimmäinen syy on sen ihmettelyssä, miten ihminen sokaistuu suuren ja mahtavan vallan edessä, miten ihmisen ideologista käyttäytymistä ohjaa järjen ja tiedon sijaan tunteet, pelot, propaganda ja voittajan mielistely.
Olen elävä esimerkki siitä, miten hyvillä aikomuksilla varustettu ihminen voi tempautua mukaan, kun olosuhteet ovat suotuisat, liikkeeseen, joka on täysin sokea todellisuudelle ja turvautuu ideologiansa ohjaamana ihmisyyden vastaisiin keinoihin.”

Voittajien puolelle asettumisesta ideologiassa oli monella kyse. Hokkasella ja hänen tovereillaan ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö sosialismi perisi voiton maailman kehittyneimpänä yhteiskuntamuotona. Sen täydellisin toteuttaja oli tuolloin Neuvostoliitto. Se oli kirkas, häikäisevä  tähti, jota kohti kuljettiin. Kaikkihan kävivät turismimatkoilla eri puolilla Neuvostoliittoa. Silmät näkivät sen, minkä aivot tahtoivat niiden näkevän, joko puolesta tai vastaan.   

Kun Hokkanen alkoi epäillä Neuvostoliiton edustaman sosialismin, reaalisosialismin,  erinomaisuutta ja ennen kaikkea keinoja, joilla siihen oli päästy, järki alkoi tunkea tunteiden joukkoon. ”Mielestäni Urho Jokinen ja Markus Kainulainen eivät olleet vain sokeita reaalisosialismin ongelmille, vaan suhtautuivat suomalaiseen demokratiaan vihamielisesti ja pitivät puolue-enemmistön ajattelua puolueelle `vieraina aatteina`.”

Siinä Hokkanen tiivistää yksinkertaistetusti SKP:n enemmistön ja vähemmistön ideologisen railon. Demokratia vai vallankumous? Valtaa halusivat toki molemmat.

•••

Minua virkisti Lauri Hokkasen kirjassa erityisesti se, että kuvatessaan lähihistoriamme tuttuja ilmiöitä ja tapahtumia hän pystyy tuomaan teokseensa valtavan tutkimus- ja lähdekirjallisuutensa ansiosta uutta tietoa ja tuoreita näkökulmia, uuden tavan katsoa jotain vanhaa ilmiötä. Yksi niistä koskee käsitettä vapaus. Juuri vapautta kapitalistinen länsi käytti argumenttinaan kommunistista maailmaa vastaan.

Vapaus. Hokkanen vie lukijan Iivana IV:n (Julman) aikaan. Iivana riisti jopa eliittiluokalta, pajareilta vapauden. Heillä oli toki oikeus omistaa ja käyttää orjia, mutta periaatteessa niin orjat kuin orjien omistajatkin kuuluivat valtiolle. Tämä täydellinen  kuuluminen valtiolle tuottaa vapauden täyttymyksen. Ajatuskuvio on tosin outo ja juontaa kristinuskoon. Venäläisen filosofin ja teologin, isä Pavel Florenskin (1882–1937) sanoin: ”Minä tarvitsen ruoskaa, isäntää, että tuntisin itseni vapaaksi.” Ihminen saavuttaa onnellisuuden ja vapauden toimimalla Jumalan tahdon mukaisesti ja alistumalla Mestarille. Tsaarin valta oli jumalaista alkuperää.

Stalin nosti 1930-luvulla Iivana IV:n kunniaan. Niin hän teki myös Pietari Suurelle, jonka luoman oivallisen esikuvan mukaan Neuvostoliittoon oli luotu saumaton ja vuotamaton ilmiantojärjestelmä. Sen mallin kehitti Pietari velvoittamalla papit raportoimaan poliisille seurakuntalaisten rippisalaisuudet, epälojaalit teot ja ajatukset. Ilmiantojärjestelmän avulla hän loi salaisen poliisin ja maan sisäisen passin, jota ilman aatelisetkaan eivät saaneet liikkua.

•••

Kenen joukoissa seisoin? kattaa laajoja asiakokonaisuuksia lähihistoriastamme. Tässä niistä tärkeimmät: marxismin lyhyt oppimäärä, kristinuskon ja kommunismin vertailu, ortodoksisen kirkon murskaaminen ja säästettyjen pappien alistaminen KGB:n työntekijöiksi Neuvostoliitossa, ideologinen taistelu talvi- ja jatkosodan syistä ja aloittajasta, Baltian maiden sovietisointi, YYA-sopimuksen koukerot, Unkarin kansannousun tukahduttaminen, Tšekkoslovakian miehitys, Suomen presidenttipelit eri vaiheissaan, Suomen sisäpolitiikan alistaminen Neuvostoliiton suurlähetystölle, Urho Kekkosen luovimiset ja poliittiset kiepit (Suomen kiinni pitämä ”puolueettomuus”-status ja EEC), Neuvostoliiton suhde Titon Jugoslaviaan, homo sovietucusin sisältö, kommunismin huumorinsieto, Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden syiden analyysi, pirkkalaiskoulukokeilu, Matti Viialaisen uudelleen kirjoittama koulujen historiamateriaali sekä ylipistojen mies–ja–ääni-periaate.

Kaikki ne aihekokonaisuudet ansaitsisivat oman avauksensa, siinä mitassa ne tuovat uutta tietoa ja rikastuttavat kirjan kokonaisuutta. Pysähdyn niistä kommunismin historialliseen rajapyykkiin ja siihenkin ohuesti, Tšekkoslovakian miehitykseen elokuussa 1968. Miehitys jakoi kommunistista maailmaa. Miehitys joko hyväksyttiin veljeskansojen solidaarisena apuna tai tuomittiin pöyristyttävänä ”itsenäisen” maan alistamisena asevoimin ja puuttumisena sen sosialismissaan oman tiensä kehittämiseen. Suomessa jako meni SKP:n enemmistön ja vähemmistön välissä. Presidentti Urho Kekkosen kerrotaan itkeneen ja kokeneen työnsä valuneen tyhjään. Samoin on kerrottu Mauno Koiviston itkeneen uutisen kuultuaan.

Myös lukuisa nimekäs ”kuusislainen” suhtautui miehitykseen tuomitsevasti. Perin outoa sen sijaan on se Lauri Hokkasen kertoma, että miehityksestä ehti kulua tuskin vuotta, kun moni nimekäs stalinisti kääntyi puolustamaan miehitystä. Näkyvistä tällaisia olivat mm. runoilija Matti Rossi, Italian kirjeenvaihtaja Liisa Liimatainen, maolaisuudesta stalinistiksi kääntynyt Jaakko Laakso, Neuvostoliitosta vuosiksi savustettu kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä ja Tampereen yliopiston sosiologian professori Antti Eskola. Minun oli kerrotun mukaan vaikeaa ymmärtää takinkäännökseen kätkeytyvää psykologiaa. Mielestäni ainoaksi järjelliseksi selitykseksi jää valta. Valta imee helmoihinsa. Neuvostoliitto oli näyttäytynyt tulevaisuuden voimana.

Liepeillä häärijöistä näyttäisi vain Hannu Taanilan, omansorttisen toisinajattelijamme,pysytelleen näissäkin tulituiskeissa kriittisenä.

Lauri Hokkanen sanoo heidän itse kunkin (itsensä mukaan lukien) heittäneen stalinismin vuosina aivon narikkaan. Ajattelu oli puolueen monopolioikeus ja puolue on erehtymätön. Ajattelu kommunismissa oli sitä paitsi vaarallista:
”Toisinajattelijat voitiin Moskovan vaikutuspiirissä olevissa kansandemokratioissa vaientaa sananvapauden rajoituksin, karkottamalla syrjäisille paikkakunnille tai ulkomaille, sulkemalla vankeuteen tai mielisairaalaan. Suomessa fyysinen eristäminen ei ollut mahdollista, mutta poliittinen kyllä.”

AMEN: Annan Lauri Hokkasen kirjan jutulleni demokratian puolustuksen tiedemaailmassa kunnioitetulta Antti Eskolalta:  ”On parempi, että saamme valita edes poliittiset päätöksentekijät, kuin että emme saa valita ketään.”  Koskee myös nyky-Venäjää.

Lauri Hokkanen: Kenen joukossa seisoin? Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo 2021, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 498 sivua. 

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s