Helsingin kirjamessuilla, torstai

Päivi Lipponen on julkaissut esikoisromaanisnsa Ihmisyyden vuoksi. Sen tarina sijoittuu Suomen sisällissodasta Kolmannen valtakunnan holokaustiin.

Anna Kontula on julkaissut teoksen Eduskunta. Siinä hän kuvaa demokratiamme pyhäkön kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalista värinää.

Nyt se sirkus alkoi taas, Helsingin kirjamessut siis! Palasin päivän päätteeksi kotiin peläten pyörälaukkuni lukitusjärjestelmän murtuvan kirjalastini painon vuoksi. Messut vaikuttavat hieman aiempaa supistuneemmilta, sillä messukeskuksen peräosasta löytyy usean aarin verran tyhjää lattiapintaa. Se ei ennusta vielä kirjan tulevaisuutta, mutta kertonee messukeskuksen neliöhinnoista. Monen pienkustantamon ei kannata tulla.

Noukin messujen runsasta antia sieltä täältä. Tiedetorilla keskustelivat Helsingin yliopiston amerikkalaisen kirjallisuuden tutkijat yliopistonsa tutkimussuunnista. Wilma Anderssonin mukaan tietyt teemat ja ongelmat toistuvat Yhdysvaltain kirjallisuuden esiin nostamina sukupolvesta toiseen.

”Tällainen kirjallisuuden perusteema on mallikansalaisuusvähemmistö. Vähemmistöille asetetaan mallikansalaisuuden kriteerit, joihin yksilöiden tulee mukautua. Toinen teema on ikuinen muukalaisuus. Vaikka yksilö mukautuisikin, hän pysyy ikuisena muukalaisena.”

Andersson on tutkinut häpeää ja vastarintaa Amerikan kiinalaisten kirjallisuudessa.

Neli Keinäsen mukaan Helsingin yliopiston amerikkalaisen kirjallisuuden tutkimuksen yksi peruskysymyksistä on se, miten kirjallisuus istuu yhteiskuntaan vaikkapa rodullisesti tai feministisesti. Anna-Liisa Korpijärven kiinnostus on kohdentunut naiseuteen ja miehuuteen 1930-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Janne Salminen tutkii vuorostaan massaelokuvia, vaikkapa niiden ilmentämää sukupuoli-identiteettiä.

Nuoret tutkijat esittivät omia lukuvihjeitään amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Ainakin kaksi ehdotusta tuli: Barbara Kingsoherin The Poisonwood Bible sekä Gish Jenin Typical American. Pankaahan listalle! Eivät löytyne suomeksi.

Pyhät tekstit muutoksessa

Siitä, onko Raamatun teksti kiveen hakattua, keskustelivat Tiedetorilla professori Martti Nissinen ja tutkija Katja Kujanpää. Molemmat työskentelevät Helsingin yliopiston Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa -huippuyksikössä. Huippuyksikköaseman suo kulloinkin Suomen Akatemia.

Kuulimme tutkijoilta, ettei ole olemassa mitään alkuperäisraamattua, vaan Raamattu on muuttunut aina ajassa. Konkreettisena esimerkkinä Martti Nissinen nosti tunnetut kymmenen käskyä.

”Ne annetaan toisessa ja viidennessä Mooseksen kirjassa, keskenään poikkeavassa muodossa. 2000-luvun Raamatun käännös toi vielä kolmannen version. Tämä on vain yksi esimerkki.”

Vanhat tekstit eivät yksin riitä. Tutkijain mukaan Israelin historiaa ei voi kirjoittaa vanhojen tekstien perusteella. Assyrian palosta jälkeen jääneet kivitaulut ovat vaikuttaneet paljon alueen historian tulkintaan, samoin Jerusalemin tuho.

”Eivät israelilaiset heimot olleet Assyriassa orjia kuten me orjuuden ymmärrämme, vaan pienviljelijöitä. Arkeologista aineistoa on myös tutkittava, eikä vain selittää Raamatulla. Tieteelliset tulokset eivät ole totuuksia, vaan pyrkimyksiä totuudellisuuteen, ja niitä tuloksia joudutaan korjaamaan ja täsmentämään”, tutkijat muistuttivat.

Ukrainan kirjallisuus sodan peilinä

Serhiy Zhadania (vas.) haastatteli kääntäjä Eero Balk.

Vuonna 2014 alkanut ja yhä jatkuva Itä-Ukrainan sota jakaa Ukrainan kirjallisuuden kahtia: ennen sotaa ja sodan aikana ilmestyneeseen. Kirjailijavieras Serhiy Zhadan kertoi omasta jo 18 kielelle käännetystä romaanistaan Internal sekä Ukrainan aikalaiskirjallisuudesta.

”Huolettomuus on kadonnut. Jos nyt kirjallisuudessa on huolettomuutta, se on mielenosoituksellista. Sota on meidän kirjallisuudessamme oma taistelukirjallisuuden genrensä. Suora sotakirjallisuus on kuitenkin piinallista, se ei edusta sodassa olevien kieltä. Mutta se ei vähennä tapahtumien kuvausten arvoa.”

Zhadanin mukaan Ukrainan kirjallisuudessa suuret murrokset ovat aina näkyneet prosaistien ja runoilijoiden sukupolvina, jotka syntyivät ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. ”Nyt syntyy jälleen uutta megatekstiä. Kirjailijoiden kieli ja kerronnan rakenne ovat murtumassa.”

Mummut yhteiskunnan kannattelijoita

Jelena Tšišova puhui Venäjän historiasta ja muistista.

Jelena Tšišova, Naisten aika -romaanin kirjailijatar, esiintyi päivän mittaan usealla lavalla. Viimeksi kuulemassani häntä haastatteli Sirpa Kähkönen.

Tšišova puhui historian merkityksestä. Romaanissa (josta kirjoitin blogin alkusyksystä) kolme kommunalkassa asuvaa mummua hoitaa pientä alle kouluikäistä tyttöä, joka ei ole vielä puhunut sanaakaan, mutta mummuille hän on kullanmurunen.

Aihe palaa kirjailijan omaan elämänhistoriaan. Hänet kasvatti vuonna 1895 syntynyt isoisoäiti. Vasta aikuisena hän alkoi yhdistellä lapsena satunnaisesti kuulemaansa yleisiin menneisyyden asioihin, ja kuulemma yhdistyi ja rakensi historiallisen totuuden. Myös romaanissa kaiken elämässään traagisesti menettäneet mummut saattavat puhua kommunalkan keittiön suojissa itsekseen tai keskenään asioita, joista ei ollut hyvä puhua ääneen, ajattelematta, että myös lapsi kuulee. Juuri keittiön mummut vastarintaan asettuessaan jäivät kannattamaan yhteiskuntaa.

Tšišovalta on luvassa uusi teos ensi vuonna. Myös se käsittelee muistin vaiettua puolta.

Runojen silta Venäjän ja Suomen välillä

Eleonora Joffe, suomalaistunut venäjänkielinen runoilija

Jevgeni Lukin esittää omia runojaan toimittamassaan teoksessa Pietarista Helsinkiin.

Venäjän osastolla julistettiin Jevgeni Lukin toimittama runoteos Pietarista Helsinkiin. Se esittelee suomalaisia nykyrunoilijoita, jotka kirjoittavat suomeksi tai ruotsiksi, pietarilaisia runoilijoita sekä venäjänkielisiä Suomessa asuvia runoilijoita. Yhteensä teoksessa on yhdeksän runoilijan töitä. Suomen- ja ruotsinkieliset on käännetty rinnalle venäjäksi ja venäjänkieliset rinnalle suomeksi.

Erittäin kauniissa ja elegantissa teoksessa on molempien maiden taidemaalarien teoksia kuvittamassa ja rytmittämässä kokonaisuutta.

Runoteoksen runoilijat ovat: Aunimarjut Kari, Ilpo Tiihonen, Tua Forström ja Henrika Ringbom, Jevgeni Lukin ja Arsen Mirzajev sekä Eleonora Joffe, Olga Puustinen ja Aleksei Lantsov.

Itselleni oli mitä arvokkain asia kokea, että mukaan on mahdutettu neljä lapsemme Akseli Kajannon (1980−2004) kääntämää Eleonora Joffen venäjänkielistä runoa.

Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s