Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä

Suomussalmi ja Rämsänranta ovat Suomen kaunokirjallisuuden kuvatuimmat nurkkakunnat, päättelee elämäkerran kirjoittaja Panu rajala.

Panu Rajala, kirjallisuuden emeritusprofessori, teki sen taas: uusi vuosi ja uusi järeä kirjailijaelämäkerta. Tällä kertaa vuorossa oli Ilmari Kianto (1874–1970). Teoksen nimeksi on valikoitunut yksi lukuisista Kiantoa määritelleistä liikanimistä, Suomussalmen sulttaani.

Nuorsuomalainen, anarkisti, kirkon vihollinen, ihmisyyden puolustaja, kansanvillitsijä – niistäkö löytyy Kiannon aate? 500-sivuisen teoksen loppusivuilla Rajala lainaa Lassi Nummen luonnehdintaa Kiannosta. Nummen mukaan Kianto oli kirjailija, joka määrätietoisesti mursi yksityiselämän ja kirjallisuuden välisen rajan, eli julkisuudessa ja luovutti sille yhtä hyvin elämänsä pikkutapahtumia kuin syvimpiä tuntojakin, pyhän rakkauden ja pyhän vihansa. ”Tässä katsannossa Kianto toi kansalliseen kulttuuriimme uuden kirjailijatyypin, jolle myöhemmin on ilmaantunut useita edustajia.”

Kianto oli itsensä sekä lähipiirinsä ja suomussalmelaisten persoonien paljastaja, kirjallinen karikatyristi, joka muutti liki kaiken kokemansa, kuulemansa ja näkemänsä julkaistuksi tuotannoksi. Aina hänelle ei riittänyt kotiseudulla ymmärrystä. Monet suuttuivat, aiheesta. ”Kertoja uhriutuu, hyökkäilee ja pilkkaa kanssaihmisiään, muttei säästä itseäänkään.”

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS julkisti syyskuussa kustantamansa teoksen Suomussalmen sulttaani, Ilmari Kiannon elämä, Panu Rajala aloitti urakkansa taustoituksen Kianto-aineiston valtaisuudesta. Ilmari Kiannon käsi ei väsynyt, hän kirjoitti ehtymättömästi. Kuka tiennee tarkkaan hänen päiväkirjojensa määrää. Kianto kirjasi lähes kaiken muistiin ja niukistakin oman elämän aiheversoista hän puski tuota pikaa teoksen, jota/jonka sitten kauppasi kustantajalleen.

Kianto-arkistoja on useissa suurissa kansallisissa ja maakunnallisissa kirjastoissa. Rajalan mukaan arkistoinnista huolehti erityisesti Uolevi Kianto, kirjailijan poika omantunnon avioliitosta Siviä Karpin kanssa. Päälle tulee Kiannon 67 teoksen tuotanto. Panu Rajala kertoo lukeneensa koko julkaistun tuotannon työnsä vuoksi. Aikamoinen suoritus! Siihen on elämäkerran perusteella uskominen, sillä teosluonnehdinnoissa Rajala nojaa aiempiin teoksiin verrattuna nyt varsin vähän julkaistuun aikalaiskritiikkiin. Ehkei sitä kaikelle kirjoille edes riittänyt. Selvästikin elämäkertakirjoittaja tuntee kuvattavansa.

Ilmari Kiannosta on kirjoitettu tietokirjoja ja tehty väitöskirjoja. Maria-Liisa Nevalan teos vuodelta 1986 käsitteli Kiannon anarkismia ja ihmisyyden puolustusta. Eero Marttinen on väitellyt Kiannon elämästä 2010. Kaipasin näitä kirjoja lopussa olevaan Muut painetut lähteet -luetteloon, sillä Rajala debatoi teoksessaan ainakin joidenkin Nevalan tulkintojen kanssa ja pääluvuttaisessa lähteistössä viittaa jopa tarkkoihin sivuihin Nevalan työssä. Helena Hyöty on vuorostaan väitellyt Kiannon teosten vastaanotosta.

Jalo Heikkinen on valottanut eri kirjoituksissaan Kiannon vähemmän tunnettuja teoksia sekä julkaissut kirjan Turjanlinnan synnystä. Heikkistä Rajala kehuu varsinaiseksi Kianto-tietopankiksi. Heikkinen on joskus tarjoutunut Otavalle peräti seitsenosaisen Kiannon elämänkerran kirjoittajaksi, mutta siihen kustantaja ei sentään suostunut. Arkistojen valtavuudesta se kertoo jotain. Uolevi Kianto on lisäksi kirjoittanut kaksi muistelmateosta isästään. Paljonkohan lienee pro graduja?

Yhtä tutkimusaihetta ja elämäkerran näkökulmaa jäin kaipaamaan: naisten mies Kiannon naiskuvaa tuotannossa. Panu Rajala sivuaa aihetta ohuesti mainitessaan Työläisnaisen toimitussihteerin, kansanedustaja Hilja Pärssisen löytämät puutteet Kiannon naiskuvauksissa.

Rajala noudattaa elämäkerroissaan vakiintunutta sapluunaansa. Se toimii. Teos etenee löyhässä ja joustavassa aikajärjestyksessä lapsuudesta vanhuuteen, silti aihekokonaisuuksien rytmityksessä. Ehkä tämän rakenteellisen ratkaisun johdosta Rajala sijoittaa tekstiinsä vain harvakseltaan tarkkoja tapahtumavuosia. Teemakokonaisuuksien sisällä vuosiluvut pirstaloisivat elämän kronologisen etenemisen tehden sen välillä eestaas hyppelehtiväksi. Lukija saa siis ajoittain etsiskellä, missä ajankohdassa kulloinkin ollaan.

Jos joku mielii lintsata laajan teoksen lukemisessa (ja samalla menettää herkullisen kirjan), hän tyytyköön lukemaan Rajalan kuusisivuisen johdannon Korvenkiron elämäntyö. Se on tiivis ja hieno kokooma tästä aisojen väliin sovittautumattomasta korpikirjailijasta. Tiivistelmänsä jälkeen Rajala on jakanut kerrottavansa kuuteentoista aihekokonaisuuteen, jonne siis myös aloin kaivata naisnäkökulmaa.

Kahleiden katkoja

Ilmari Kiannon isää, Suomussalmen kirkkoherra August Benjamin Calamniusta luonnehditaan leppoisaksi, kansanomaiseksi, luontoa rakastavaksi ja kalastusta harrastavaksi mieheksi. Näistä isän ominaisuuksista Ilmari, seitsemän lapsen sisarussarjan kuudes, omaksui kolme viimeistä. Mutta leppoisa hän ei ollut. Hänestä tuli särmikäs, äksy, äkkipikainen, kaunainen, herjaava, haukkuva ja väsymätön valittelija.

Niin tuli myös tuotannosta. ”Vuolas kynä tuotti pärskeistä tekstiä.”  Luontokuvaukset keräävät kiitosta.

Nuori Ilmari taisteli isiensä kirkkoa vastaan, silti oma isä oli hänelle tärkeä henkilö. Vanhana Kianto liittyi uudelleen kirkkoon ja otti ehtoollisen. Kirjan kuvitusta.

Auktoriteettiin ja kuriin nuorukainen törmäsi kansakoulussa. ”Niitä hän vihasi halki vapautta rakastavan elämänsä”, tiivistää Rajala. Läpi elämänsä Ilmari Kianto oli kahlitsemattomuuden väsymätön toteuttaja ja julistaja. Vapauden oikeutus oli ennen muuta henkilökohtaista lajia. Tämä juonne kulkee paksuna punaisena lankana läpi elämäkerran.

Ilmarista piti tulla isoveljensä Woldemarin esikuvan mukaan upseeri. Yritys tyssäsi nopeasti. Kuri ei luontunut alkuunkaan. Muutaman viikon kokemuksestaan Kianto (tuolloin vielä Calamnius) kirjoitti esikoiskirjansa Väärällä uralla (WSOY 1896).

Oulun lyseon latinan, venäjän ja kreikan opintojen jälkeen Ilmari Calamnius jatkoi lukujaan Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä seuralaisenaan nuori kainuulainen Eino Lönnbohm (Leino). Molemmat olivat nuoria runoilijanalkuja. Ilmari sai heti armeijakirjansa jälkeen julki kolme runovihkosta, mutta kaverusten välejä alkoi hiertää Paltamon miehen rakettimainen nousu ja tunnettuus. Yhdessä Ilmari C. päihitti kuitenkin Leinon: Hän opiskeli itsensä filosofian kandidaatiksi ennätysajassa, kahdessa vuodessa, ja valmistui 1898.

Ilmari Calamnius auskultoi opettajaksi samanaikaisesti, kun suurruhtinaskuntaan saapui kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikov. Suomalainen vastarintaliike imaisi myös suomussalmelaisnuorukaisen mukaan: Hän kannusti liikettä hehkuvilla sortovallan vastaisilla runoillaan.

Aatteellisia reimareita etsimässä

Kenelläpä ei nuoruus ja varhaisaikuisuus olisi etsintää. Mutta Ilmari Calamniuksella se näyttää olleen erityisen kipuilevaa ja kiivasta. Hän oli tutustunut Venäjän suuren kirjailijan Leo Tolstoin aatemaailmaan ja sille etsinnälle hän haki vahvistusta niin 1900-luvun alkuvuosina opiskellessaan stipendien turvin Moskovassa kuin hakeutuessaan Lohjalle Tolstoin tunnetun seuraajan Arvid Järnefeltin luokse.

Pasifismin aate ei tarttunut.Toinen rankka aihe oli Tolstoin vaatima selibaatti. Nuorta Ilmaria rummuttivat vimmaisesti hormoonit, mutta pappilassa eletyn lapsuuden peruina hän oli sisäistänyt ankaran sukupuolimoraalin. Miten oppi-isät neuvoisivat masturboinnissa? Hän haki apua. Järnefeltille oli kyse itsesaastutuksesta. Hän käsitteli kysymystä teoksessaan Puhtauden ihanne (1897).

Ilmarin suhde naisiin oli kunnioittava, palvova ja pelkäävä. Sukupuoliviettinen kamppailu oli tuskaisaa ja kesti yli kymmenen vuotta samanaikaisesti, kun nuoruuden toveri Eino Leino eleli moisista moraalipaineista vapaana.

Yhdyntä oli mahdollista vasta avioliitossa, mutta mistä puoliso? Yksi romaaneista, joissa Ilmari purkaa hermoromahdukseen johtanutta ongelmaansa, on Margareeta, Sydämmen säveliä (1900).
”Ilmari Calamnius julkaisi vuosina 1896–1907 kolmetoista teosta, joiden kaikkien pohjimmaisena teemana oli nuoren miehen rakkauselämän vaikeudet. Kuten aikalaisarvostelu jo osoitti, teokset täyttyivät väsyttävyyteen saakka valituksista, onnettomuuksista, yksinäisyydestä ja kaikenkarvaisesta kärsimyksestä”, Rajala kirjaa ensimmäistä vuosikymmentä kirjailijana.

Mutta pelastaja saapuu. Suomussalmelle pestautuu postiharjoittelijaksi torniolainen 22-vuotias neiti Hildur Molnberg. Kotipuolessa vapaata kesää viettänyt Ilmari mieltyi kauniiseen ja reippaaseen Hilduriin, isosiskonsa apulaiseen, ja pari kihlautuu Ilmarin 30-vuotispäivänä 1904.  Heidät vihitään Torniossa samana vuonna siviiliavioliittoon, kirkonvastaisuus ja kirkon kahleista vapautuminen kun olivat keskeinen osa nuoren Ilmarin identiteetin etsintää. Siinä Ilmari on kuunnellut etäistä oppi-isäänsä Tolstoita.

Avioitumisesta purkautuvat seksuaaliset padot, eivätkä niitä hillinneet siitä alkaen vuosikymmeniksi enää mitkään maalliset tai taivaalliset mahdit. Mies oli eroottisesti kyltymätön.

1900-luvun alkuvuosiin liittyi toinenkin tärkeä seikka: Ilmari Calamnius muutti nimensä kotijärveä mukaillen Kiannoksi. Kirjailija Ilmari Kianto oli syntynyt.

Muuttuvien käytäntöjen eturintamassa

Maalaiskirjailija osasi olla myös herraseurassa maailmanmies. Kirjan kuvitusta.

Siviilivihkiminen oli tuolloin, 1900-luvun alussa, ennen kuulumatonta ja käytännössä mahdotonta. Pariskunta oli matkustamassa tämän vuoksi Ruotsiin, mutta Torniossa lykästi. Kirkkoherran poika Ilmari ja nuori vaimo Hildur kuuluivat siviilivihkimisen etujoukkoon. Ennen heitä sellaisen oli saanut vuotta aiemmin ainoastaan yksi henkilö Suomessa, filosofi Rolf Lagerborg. Monessa muussakin Ilmari Kianto osui keulille. Kun Hildur synnytti esikoistaan, lääkärin parina hääräsi myös Ilmari. Isän läsnäolo synnytyksessä oli perin juurin outo ja asiaton poikkeus.

Kiannon teos Pyhä rakkaus eli pienen lapsen elämä ja kuolema (1910) kertoo isän ja pojan suhteesta. ”Isän ja pienen lapsen suhdetta ei ennen ollut meillä näin hartaan intomielisesti kuvattu”, luonnehtii Panu Rajala teosta. Kiannon Kalevi-poika kuoli kolmivuotiaana.

Kiannolla oli rakastava suhde lapsiinsa ja hän kehitti heille mitä omaperäisimpiä nimirimpsuja. Uuden elämän alku kulloisenkin naisen kanssa merkitsi, että kirjailijan siemen oli satoisaa.

Myös kirkonvastaisuudessa Kianto kuului varhaiseen vähemmistöön. Uskonnonvapaus taattiin Suomessa lailla itsenäistymisen jälkeen vuonna 1923. Rajalan arvion mukaan kuitenkin ”lyhytkin vilkaisu aatevirtausten historiaan osoittaa, että Ilmari Kianto ei ollut kirjoituksillaan sittenkään suuri edelläkävijä, vaan pikemmin kypsyvän sadon korjaaja”.

Kirkonvastaisuus

Elämäkerran halki kulkee omana juonteenaan Ilmari Kiannon kirkonvastaisuus. Se tuli esiin hänen lehtikirjoituksissaan ja ennen muuta romaaneissaan, joissa hän satiirisin vedoin kuvasi tunnistettavaa kirjansa papillista sivupersoonaa. Henkilöt olivat aikalaisille muutenkin tunnistettavissa. Älämölön herättikin vuonna 1908 ilmestynyt Pyhä viha, joka julistettiin joissakin seurakunnissa lukuboikottiin.

Elämäkerta lainaa Maria-Liisa Nevalaa, jonka mukaan ”Kiannolla on hellä ja ilomielinen suhde omaan Jumalaansa, jota hän palvelee ylinnä kaikkea. Vain he kaksi ovat yleisen typeryyden yläpuolella”. Tätä Jumalaansa Kianto ei sen kummemmin kirjoituksissaan avaa.

Pyhän vihan jälkeisissä novelleissaan ja pakinoissaan Kianto siirtyi kuitenkin Rajalan mukaan kirkon kritiikistä suoranaiseen uskonnon pilkkaan. Raamatun kertomuksia parodioiva Pikku syntejä (1909) kasvatti paineet ja Kiantoa vastaan nostettiin syyte. Kianto joutui jumalanpilkkasyytteeseen siis paljon ennen Hannu Salamaa. Rajalan mukaan oikeudenkäynti olisi johtanut langettavaan tuomioon, mutta armahdus tuli yllättävältä taholta. Romanov-suvun 300-vuotisjuhlien johdosta Nikolai II julisti yleisen armahduksen. ”Se koski myös… Romanovien vallan vastustajaa Ilmari Kiantoa.”

Oliko Ilmari Kianto anarkisti?

Anarkismi oli varsin vahva aatesuunta 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, Venäjällä, Yhdysvalloissa, Euroopassa. Mutta oliko Kianto anarkisti kuten aateisänsä Tolstoi ja tämän opetuslapsi Järnefelt? Panu Rajala pohtii tätä neljän sivun mitassa luvussa, joka maistui itselleni aidoimpana Rajalana.

Rajalan mukaan Kiannolla ei ollut omalla kohdallaan merkittäviä yhteiskunnallisia konflikteja, ennen kuin hän ryhtyi niitä itse aktiivisesti hankkimaan. Päinvastoin, Kianto kulki etuoikeutettuja polkuja pappilasta kouluihin ja yliopistoon. ”Isänmaallinen vastarinta sortovuosina vetosi luonnostaan äkkiväärään mieheen. Vapauden idea kaikkineen oli hänen korkein arvonsa.”

Rajalan mukaan Kiannon suurin vastarinta kohdistui hänen itsensä nuorena omaksumaa moraalista arvojärjestystä vastaan. ”Kipeimmin tämä kosketti seksuaalikysymyksiä… Hänen jyrkän kääntymyksensä kirkon oppia vastaan ja hänen kieltäytymisensä kirkollisesta vihkimyksestä voi suurelta osalta tulkita takautuvaksi kostoksi sille instituutiolle, joka oli istuttanut häneen niin suurta kieltäymystä ja kärsimystä aiheuttaneen seksuaalisen estymän.” Hänen oli itsensä ryhdyttävä isiensä kirkon uskonpuhdistajaksi.

Rajala näkee kuitenkin luonnonpalvoja-Kiannossa aimo annoksen ekoanarkismia. ”Häntä voi pitää anarkoindividualistina, joka jätti monet ovet auki ja ongelmat ratkaisematta, kunhan oma toimintavapaus säilyi.”

Kurjuuden kuvaaja

Valtavasta tuotannostaan huolimatta Ilmari Kianto tunnetaan kahdesta teoksestaan, vuonna 1911 ilmestyneestä romaanistaan Punainen viiva ja vuonna 1924  ilmestyneestä romaanista Ryysyrannan Jooseppi, erään köyhälistön kuvaus. Näille teoksille Panu Rajala omistaa runsaasti ansaittua tilaa. Niistä tuli kustantaja Otavalle varsinaiset lypsävät lehmät samalla, kun kirjailijan tilivelka kustantajalle paisui vuosi vuodelta ja nousi monet kerrat sietorajan yli. Kianto taisi onnistua Otavan lypsämisessä vielä Sillanpäätäkin paremmin. Sillanpään tuotanto kun tuotti Kiannon säröilevää ja epätasaista tuotantoa tasaisemmin ja Nobel-palkinnolla saatiin kuitattua kertyneet saatavat.

Rajala vertaa Punaisen viivan rakennetta Juhani Ahon varhempaan Mattiin ja Liisaan. Hän kehuu agitaatiokokouksen dialektiikkaa mestarilliseksi. ”Siitä on kokonaan pois pyyhitty Pyhän vihan ja Pyhän rakkauden monomaaninen yhden totuuden näkökulma.” Juhani Aho oli sopinut Kiannolle ”esikuvaksi” jo aiemmin, sillä romaanissa Juha Shemeikan moniavioisuus alkoi väikkyä Kiannon mielessä ja kypsyi myöhemmin omaksi moniavioisuuden kehitelmäksi. (Silti hän Vienan kävijänä ja Vienan ystävänä tuomitsi Juhan sen ilmestyttyä. Uhtualla kun ei elänyt moista Shemeikkaa.)

Punainen viiva teki Ilmari Kiannosta koko kansan tunteman kirjailijan. ”Teoksen vastaanotto on jatkunut kirjan ilmestymisestä alkaen toista sataa vuotta.” Kirja toi Kiannolle valtionpalkinnon. Uusia painoksia on otettu vielä tällä vuosituhannella. Tosin Rajalan mainitsemaa yli 30 000 kappaleen kokonaismyyntiä en osaa pitää järisyttävänä, mutta viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä tuskin mitään kirjaa myytiin suuria määriä.

Ryysyrannan Jooseppi ilmestyi kirjailija Kiannon täyttäessä 50-vuotta. Joosepilla oli elävä esikuva. Kianto antoi kirjassa Suomen syrjäkolkille ja köyhyydelle fiktiivis-historialliset kasvot. ”Jalo Heikkinen on osoittanut, että juuri Ryysyrannan Jooseppi oli käänne, joka lopullisesti huononsi Kiannon ja suomussalmelaisten välit. Kiannon häijyydestä tuli jommoinenkin käsite.”

Mielenkiintoista elämäkerrassa on tieto siitä, ettei Kianto pappilan kasvattina tuntenut köyhän kansan todellisuutta. Niinpä Punaista viivaa Helsingissä kirjoittaessaan hän lähetti veljellensä tarkkojen kysymysten luettelon haluten tämän kertovan köyhien reaalimaailmasta. Mutta köyhän maalaiskansan tulkki hänestä tuli, korpikirjailija.

Korpikirjailija vai salonkileijona?

Kianto oli itsenäisyyspäivän linnan vastaanottojen vakiovieras. Presidentti Kekkonen pysyi ystävänä loppuun saakka. Ilmari Kianto sai kuoltuaan valtiolliset hautajaiset. Kirjan kuvitusta.

Korpikirjailija. Maalaiskirjailija kynällään kaupunkeja ja kaupunkilaista elämää vastaan. ”Korven kotolainen” mutta myös ”maantien matkalainen”, levoton reissaaja. Suuret romaanit veivät Ilmari Kiannon eliitin suosioon. Ensin hänet, kiivaan Lapuan liikkeen kannattajan (ja presidentti Ståhlbergin kyydityksen kannattajan) tie vei P.E. Svinhufvudin kutsusta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon.

Siitä eteenpäin Kianto oli usean presidentin suosiossa. Presidentti Urho Kekkosesta tuli hänen pitkäaikainen ja hyvä ystävänsä ja presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon tämän saatua maanpetostuomion niin kutsutussa sikarilaatikkojutussa sotavuosina.

Kianto oli kielitaitoinen, maailmalla matkustellut ja hän osasi salonkileijonan elkeet.

Naisten mies

Kiannon järvimaisemaan kuului alastomuus. Tässä hän karkeloi nuoren palvelijansa Aino-Kainon kanssa. Kirjan kuvitusta.

Naisasioissa jäimme ensimmäiseen vaimoon Hilduriin ja tämän synnyttämiin A-sarjan lapsiin. Heidän kotiopettajakseen palkattiin Turjanlinnaan, Kiannon Jasnaja Poljanaan, 22-vuotias Siviä Karppi Rääkkylästä. Tuossa tuokiossa Kiannolla syttyi soman opettajattaren kanssa suhde. Sitä Hildur ei pitkään katsellut. Siviä sai mennä. Tulistunut Kianto lähti naisen perään ja kun Hildur ei suostunut avioeroon, Kianto  ilmoitti suurimmissa sanomalehdissä solmineensa ”omantunnon avioliiton” Siviä Karpin kanssa.

Alkuaikoina Siviä asui Hailuodossa ja Kianto seilasi Turjanlinnan ja Hailuodon väliä ollen välillä toisen, välillä toisen kanssa ja saaden molemmat samanaikaisesti raskaaksi. Tämän suhdekuvion aikana Suomessa käytiin sisällissota, missä myös Kianto oli tarkkailijana. Mutta Suomen murhenäytelmä hävisi hänen rakkausdraamalleen.

Kianto ei pystynyt elämään ilman vuoteensa lämmittäjää. Kun molemmat naiset olivat lähteneet omille teilleen lapset mukanaan, Kianto hommasi Turjanlinnaan taloudenhoitajakseen pitkäsäärisen Sigrid Engströmin, ”Antiloopin”, jonka kanssa hän retkeili rasittavalla reissulla Vienassa. Kun Antiloopi lopulta katosi omille teilleen, uudeksi taloudenhoitajaksi ja kotinsa emännäksi Kianto palkkasi kahden lapsen äidin Elsa Maria Karppisen, joka asettui Turjanlinnan pitkäaikaiseksi emännäksi ja Kiannon lemmityksi.

Kun Kiannolle ilmestyi myöhemmin uusia naisia, Elsa Maria ei väistänyt, vaikka salli tulokkaiden olla Kiannon vuoteenjakajia. Tällainen oli vuonna 1933 sihteeriksi palkattu Rakel Nyman, Ilmari-isänsä elämäkerran liikkeellepanneen Raija-Liisa Kiannon äiti. Hänen jälkeensä tuli sihteeriksi helsinkiläinen 18-vuotias Aino-Kaino Seppänen. Kun kirjailija vanheni, sihteerit/rakastajattaret nuortuivat. Suhde Aino-Kainon kanssa oli kaoottinen. Sihteeri/taloudenhoitaja/rakastajatar -suhteita kirjasin vielä muutaman: Inkeri Jokisen, 20-vuotiaan Anja Halosen Helsingin Kalliosta ja Mirjam Lähteisen.

Raija-Liisa Kianto syntyi kirjailijan suhteesta Rakel Nymanin kanssa 1930-luvun alussa. Raija-Liisa jatkaa isänsä henkisen perinnön vaalimista mm. nimikkoseuran kautta. Kirjankuvitusta R-L. Kiannon arkistosta.

Kianto ylpeili siitä, että hänellä on lapsia kolmessa sarjassa A, B ja C, kaikkiaan 12. Kun Kiannolle järjestettiin 75-vuotissyntymäpäiväksi suurjuhla, missä kirjailija esitteli lapsensa, muuan nuorehkon naisrunoilijan kerrotaan polvistuneen Kiannon jalkojen juureen sanoen: ”Kunnioitettu kirjailija, saisinko minä tehdä teille D-sarjan?”

Otava kiipelissä

Eri vaimot ja suuri lapsikatras merkitsivät Ilmari Kiannolle velvoitetta tahkota rahaa ja sitä hän saattoi tehdä vain kirjoittamalla kirjoja, joita kustantaja/ kustantajat eivät aina hyväksyneet julkaisuohjelmaansa. Kianto oli rahankäytössään hyvin suurpiirteinen ja löyhäkätinen, eli siis yli varojensa, oli varaa tai ei.

Pitkin elämäkertaa lukija saa seurata Kiannon velan kasvua kustantajalleen: Vuonna 1927 Kiannon tilivelka oli liki 52 000 markkaa, seuraavana vuonna 80 000, vuoden 1929 alussa liki 100 000 markkaa ja vuonna 1930 jo 227 000 markkaa (nykyrahassa 81 000 euroa). Mikään ei riittänyt kirjailijan ammottaviin kuluihin. Vuonna 1935 tilivelka puhkaisi Otavan sietokaton: se oli ylittänyt 600 000 markkaa.

Otava etsi erilaisia ratkaisuja eri vuosikymmenillä. Yritettiin markkinoille Kiannon Valittuja teoksia. Pantiin toivoa uusiin käsikirjoituksiin, kuten matkakuvaukseen Vienan virroilta, Papin poikaan vuonna 1928 ja Vanhaan pappilaan (1922), maksettiin kuukausimaksua suoraan lasten äideille, annettiin rahaa Turjanlinnan korjaukseen ja suomalaissotilaiden poltettua sen talvisodan aikaan, osallistuttiin uuden rakennuksen kansalaiskeräykseen. Rajala kummastelee, ettei kotimainen elokuva huomannut ottaa Kiannon melodraamaa Patruunan tytär (1933) aiheekseen. Olisipa siitäkin tullut elokuvan myötä jälkikysyntää.

Kun kirjailija täytti 80-vuotta 1954, Otava myönsi hänelle kuukausieläkkeen, nykyrahassa noin 300 euroa.
”Jonkun verran kirjailijat tuottivatkin takaisin muistelmillaan ja uusintapainoksillaan, Sillanpää enemmän, Kiannon suhde pysyi tappiollisena. Ehkä ei osattu aavistaa, että hän eläisi vielä parikymmentä vuotta”, Rajala kirjoittaa.

Kateus näykki ja nakersi

Koko huiman pitkän kirjailijauransa ajan Ilmari Kiantoa vaivasi kollegiaalinen kateus. Hän soi huonosti menestystä muille suomalaiskirjailijoille.  Rajala pitää häntä kaikkiaan huonona lukijana. Jos hän luki, hän useimmiten haukkui lukemansa.

Kianto ei olisi suonut sitä huomiota ja palkitsemista, mitä saivat osakseen esimerkiksi Joel Lehtosen Putkinotko, Sillanpään Hurskas kurjuus, Ihmisiä suviyössä ja Nuorena nukkunut, Nobel-palkinnosta puhumattakaan. Kun vuonna 1939 Kiannolle myönnettiin Aleksis Kiven pienempi palkinto, 20 000 markkaa, saaja oli aluksi kieltäytyvinään palkinnosta, koska se loukkasi häntä. Hänelle olisi toki kuulunut huomattavasti muhkeampi pääpalkinto, jonka olivat saaneet aiemmin Otto Manninen, Sillanpää ja Maria Jotuni ja jonka nyt sai V.A. Koskenniemi.

Kyllä Kianto apurahoja sai, Kordelinin ja Ahlströmin säätiöiltä ja myös eri tahoilta, joille hän häpeilemättä lähetti kerjuukirjeitään.

Kianto oli pidikkeetön seksuaalisuudessaan. Kun sitten nuori oululainen Paavo Rintala julkaisi romaaninsa Pojat, kirja sai Kiannolta myrskyisän moraalisen tuomion, seksuaalisista syistä. Vielä jyrkemmän tuomion sai Rintalan teos Mummoni ja Mannerheim. ”Tylsää, tylsää… Viime vuoden hulluin ja huonoin kirja! Oulusta olisi odottanut parempaa!”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla saa kiitosta vain teoksen nimestä. Muuten Linna ei täytä toiveita. Erityisesti itse pappeja kirjoissaan herjannut Kianto loukkaantuu tavasta, millä Linna kuvaa vanhaa rovastia ja kirkkoherra Salpakaria. Mitä hän soi itselle, sitä hän ei sallinut toisille.

Isänmaallisuudesta

Kianto oli isänmaallinen mies. Kirjoissaan hän hyökkäsi ärhäkkäästi ja pisteliäästi pappeja, upseereita, virkamiehiä, kustannustaloja ja kaikkia näkyviä instituutioita vastaan.  Suurten köyhälistöromaaniensa vuoksi vasemmiston oli vaikeaa sijoittaa häntä poliittiselle kartalle. Sisällissodassa hän oli ilman epäröintiä valkoisten puolella. Hän ajoi Karjalan irrottamista Neuvosto-Venäjästä ja Vienaa vapaaksi. Hän vastusti tsaaria ja kommunisteja.

Mutta hänen poliittinen lukutaitonsa oli poloinen. Se konkretisoitui siinä venäjänkielisessä sikarilaatikon kannen tekstissä, jonka hän kirjoitti Turjanlinnan eteisen pöydälle, kun oli ilmeistä, että venäläiset joukot ovat tuota pikaa myös kotikylässä. Kirkonkylä paloi jo. Tekstin joutuminen suomalaisten käsiin johti Kiannon pidättämiseen ja kuljettamiseen tutkintavankeuteen Mikkeliin.

Tuomioistuin totesi hänet syylliseksi maanpetokseen, mutta ampumisen sijasta hänet tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa ja vankeuteen. Heti, kun armahtaminen oli mahdollista, Kyösti Kallio armahti Kiannon. Mutta maanpetturin leima ei hyvin lähtenyt yltä. Hänet haluttiin unohtaa ja apurahat tyssäsivät.  Jos 1930-luku oli ollut kansalliskirjailijalle raskas, 1940-luvusta tuli Rajalan ilmaisua käyttäen hänen Via Dolorosansa.

Turjanlinna, tärkeä henkinen koti, poltettiin kaikkine kulttuuriaarteineen. Kun uusi oli saatu harjakorkeuteen, heti seuraavana vuonna 1949 sekin paloi, tapaturmaisesti alkaen keittiöstä Elsa Marialta pudonneesta hiilestä.

Metsähallituksen herrain valta

Turjanlinna oli Ilmari Kiannon itse piirtämä Jasnaja Poljana.  Tontin saaminen Metsähallitukselta oli kovien ponnistusten takana. Tässä perhekuntaa heinätöissä isännän johdolla. Kirjan kuvitusta.

Tässä jutussani ohitan monia erinomaisen mielenkiintoisia kokonaisuuksia elämäkerrasta. Suurin ja merkittävin niistä on Ilmari Kiannon taistelu Metsähallituksen herroja vastaan silloin, kun hän anoi tonttia Kiantajärven rannasta Turjanlinnalleen. Valtion virkamiehet tuntuvat elämäkerran mukaan suorastaan estäneet yksityisasutuksen syntyä Kainuussa ja Pohjois-Suomessa. Kiannon teos Metsäherran herjaaja (1912) on siksi ”unohdetuista” teoksista yksi tärkeimmistä, todistus valtionmetsiin sovelletusta metsäpolitiikasta.

Näistä syistä täytyypä lukea tuo elämäkerran suuri pääluku Turjanlinnan herraksi (sivut 187–210) vielä uudelleen! Rajala kertoo mielenkiintoisen yksityiskohdan: Juhani Kokon kirja Kruunun metsissä (1891) sisälsi niin samanlaisia tosipohjaisia tapauksia, että jotkut pitivät Kiannon romaania sen plagiaattina. Uteliaisuuttani tarkistin asiaa Gaudeamuksen teoksesta Kirjalliset väärennökset (2018). Ilmari Kiannon nimi ei sisälly tähän kokoomateokseen. Syytöstä ei siis virallistettu.

Rajala nostaa Kiannon unohtuneesta tuotannosta näkyville monia teoksia, jotka jäävät juttuni ulkopuolelle. Ehkä ensimmäiseksi niistä olisi ansainnut päästä mukaan ensimmäisen avioliiton rankka tilitysromaani Avioliitto, tarina tuhansien joukosta (1917). Kiannon elämäkerrassa on aineksia moneen näkökulmaan ja moniin monituisiin löydöksiin. Kyseessä on kompakti, eloisasti kirjoitettu teos, jossa myös kuvituksen arvo on kiistaton.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. SKS 2018, lähteineen ja hakemistoineen 525 sivua.

Advertisement