Martti Häikiö: Suomen leijona: Svinhufvud itsenäisyysmiehenä

Pehr Evin Svinhufvud (1861-1944) oli taipumaton valtionjohtaja. Martti Häikiö kirjoitti hänestä järeän elämäkerran.  Tässä skannauksen litistämä kansikuva.

Itsenäisyytemme juhlavuosi on tuottanut ennätysmäärän elämänkertoja. Professori, valtiotieteen tohtori Martti Häikiön kirjoittama Pehr Evin Svinhufvudin (1861−1944) elämänkerta Suomen leijona, Svinhufvud itsenäisyystaistelijana kuuluu niistä tärkeimpiin. Lukeutuuhan sen keskushenkilö poliittisen lähihistoriamme keskeisimpiin vaikuttajiin.

Teos on järkäle, mutta niin oli kohdekin. Häikiön kirja kattaa liki sata vuotta Suomen historiasta ajalta, jonne sijoittuvat kohtalokkaimmat vuosikymmenet. Pyrin tässä teoksen ultralaajassa katsauksessa poimimaan mielestäni keskeisintä. Henkilökuvaan en juuri kajoa.

Kronologisesti etenevästä teoksesta erottuu neljä Svinhufvudin poliittisen aktiivielämän ydinkautta: 1) toiminta Venäjän sortokaudella nuorsuomalaisena poliitikkona ja laillisuuslukkona tuomarin virassa ja aktiivisen vastarinnan keulana kagaaliliikkeessä, 2) vuonna 1917 itsenäisyyttä ajavana senaatin puheenjohtajana ja sisällissodan jälkeen valtionhoitajan ominaisuudessa kiivaasti saksalaismielisenä monarkistina, 3) vuonna 1932 Lapuan liikkeen ohjelmoiman Mäntsälän kapinan taltuttajana ja samalla demokratian pelastajana sekä 4) sodan alla ja aikana Saksan suuntaan toimeliaana vehkeilijänä ohi valtioneuvoston ja tasavallan presidenttien Kyösti Kallion ja Risto Rytin.

[Häikiö ei luonnollisestikaan käytä käsitettä vehkeily, mutta itse en siltä tuntemukselta voinut aina välttyä.]

Laillisuuteen vedonnut jääräpää kuului Kagaaliin

Svinhufvud aloitti 20-vuotiaana lainopilliset opinnot ja valmistui viittä vuotta myöhemmin 1886 ”molempien oikeutten kandidaatiksi”. Hänen tärkein opettajansa oli professori Robert Hermanson, jonka johtaman komitean ehdotukset tulivat pohjaksi sille valtiopäiväjärjestykselle ja vaalilaille, joissa Suomi siirtyi yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1907 ja sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Svinhufvud oli tuon komitean jäsen. Tsaarin periksiantoa edelsi sosiaalidemokraattien masinoima vuoden 1905 suurlakko.

Svinhufvudilla on maine ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen pyrkineenä laillisuusmiehenä.  Hän toimi kahdella linjalla: laittomuuksia vastaan taistelevana poliitikkona eduskunnan puhemiehen asemassa (1907−1913) ja sen aseman menetettyään rivikansanedustajana ja tuomarin virassa.

Hänen uskalluksellaan sekä monipuoliselle ja nousujohteiselle juridiselle kokemukselleen oli kovasti käyttöä, kun Suomi väänsi suhdettaan ensin tsaari Nikolai II:n 1899 antamaan Helmikuun manifestiin, vuoden 1900 kielijulistukseen ja vuoden 1901 asevelvollisuuslakiin. Häikiö kuvaa huolella venäläistämispolitiikan päälinjat ja sisällöt, joiden tarkoitus oli muuttaa Suomen autonominen alue Venäjän maakunnaksi.

Kun myöntyväisyyspolitiikkaa kannattava senaatti päätti äänestyksen jälkeen julkaista asevelvollisuuslain, joukko passiivista vastarintaa kannattavia suomalaisia, Svinhufvud heidän joukossaan, muodosti ryhmän, jota venäläisten haukkumanimen mukaan ryhdyttiin kutsumaan kagaaliksi. Hebreankielinen sana tarkoittaa juutalaisen seurakunnan johtoa.

Kagaali toimi asevelvollisuuskutsuntoja vastaan kehottaen pappeja pidättäytymään lain kuuluttamisesta kirkoissa. Suurimmassa osassa seurakuntia se kuitenkin luettiin. Senaatin puheenjohtajan Leo Mechelinin laatiman vastalauseadressin allekirjoitti liki puoli miljoonaa kansalaista.

Tapahtumainkulun tunnemmekin pääpiirteissään historiasta: Tsaari nimitti vuonna 1903 Suomen kenraalikuvernööriksi Nikolai Bobrikovin antaen tälle diktatuuriset valtuudet, joita Bobrikov myös käytti. Kouluylihallituksen apukamreeri Eugen Schauman ampui Bobrikovin ja itsensä vuonna 1904. Samana vuonna murhattiin Pietarissa Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe ja vuonna 1905 Lennart Hohenthal ampui Suomen prokuraattorin (nyk. oikeuskansleri) Eliel Soisalo-Soinisen. Svinhufvud suostui oikeudessa Hohenthalin avustajaksi vaatien puolustettavansa vapauttamista. Ennen kuin Turun hovioikeuden tuomio ehti valmistua, aktivistit auttoivat Hohenthalin pakoon Katajanokan vankilasta ja sieltä edelleen Englantiin.

Yliopistosta valmistunut nuori mies osoitti pian kyvykkyytensä ja hänelle tuli kysyntää. Elämäkerran kuvitusta. Kuva: Kotkaniemi-säätiö

Svinhufvudin muuten niin aukottomantuntuisessa laillisuudessa löysin ainakin itse pitkin matkaa machavellismia. Laillisuudenvartija hyväksyi Bobrikovin murhan. Se olisi vain saanut tapahtua aiemmin. Hohenthalin puolustukseen sisältyy Svinhufvudin yleistettävät perustelut:

”Kun otamme huomioon, millaista vääryyttä on maata kohtaan harjoitettu, kun muistamme että kansa, jos se olisi voinut liittyä yhteiseen voimainponnistukseen, olisi se ollut oikeutettu karkottamaan kaiken vääryyden ja saattamaan laillisuuden maassa voimaan. Silloin on myös ymmärrettävissä, että yksittäiset teot, jotka ovat kohdistuneet turmiota tuottavaa järjestelmää vastaan, on käytetty kansan oikeuden puolustamiseksi, sen elämänehtojen suojelemiseksi.”

Finis Finlandiae! ja Svinhufvudin karkotus

Eduskunnan asema oli epävakaa ja keisari hajotti sen aina, kun puhemies Svinhufvud avajaissanoissaan ylitti vaaditut keisarin ylistyssanat ja politikoi laillisuuskysymyksissä.

Uusi venäläistämisaalto alkoi vuonna 1909, jolloin hallitusvalta Suomessa siirrettiin kokonaan venäläisten käsiin. ”Pietarissa suunniteltiin Viipurin läänin liittämistä Venäjään”, Häikiö kirjoittaa. Svinhufvud oli kansanedustaja juuri Viipurin vaalipiiristä.

Vuonna 1910 keisari määräsi valmisteltavaksi uuden lainsäädäntöjärjestyksen, jonka mukaan olennaiset Suomea koskevat asiat ratkaistaisiin Venäjän ministerineuvostossa, valtakunnanneuvostossa ja valtakunnanduumassa. Eduskunta päätti yksimielisesti olla antamatta siltä pyydettyä lausuntoa ja pyysi keisaria pitämään perustuslain pyhänä ja peruuttamaan eräät laittomuudet. Kirjelmällä ei ollut mitään vaikutusta, vaan keisari vahvisti esityksen yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen. Venäläinen poliitikko Vladimir Puriškevitš lausui kuuluisat sanansa Finis Finlandiae! Keisari hajotti niskuroineen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit.

Ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914 ja Venäjä julisti yleisen liikekannallepanon tukeakseen Serbiaa. Svinhufvud alkoi ilmaista Saksa-sympatioitaan toivomalla Suomelle apua venäläisten ajamiseksi pois maasta.
”Ne [venäläiset] ovat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän maahan.”
Lokakuussa 1914 ylioppilaat Helsingissä pohtivat ylioppilaiden lähettämistä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Jääkäriliike oli syntynyt.

Suomen venäläistäminen eteni monin eri tavoin. Yksityishenkilö Pehr Evin Svinhufvudin osalta venäläisen prokuraattorin Nikolai Kasanskin laillisuuden kieltäminen johti siihen, että kenraalikuvernööri F.A. Seyn erotti Svinhufvudin tuomarin virasta vuonna 1914. Kun Svinhufvud kuitenkin jatkoi käräjätuomarina, hänet vangittiin ja karkotettiin maasta Tomskin alueelle. Seyn huomautti pidätyksen ja karkotuksen johtuneen yksinomaan Svinhufvudin ”nykyisestä julkeasta ja röyhkeästä käytöksestä kokonaan riippumatta hänen aikaisemmasta valtiollisesta toiminnastaan yhtenä nuorsuomalaisen puolueen johtajista ja eduskunnan entisenä puhemiehenä”.

Svinhufvudin karkotuksen aikana entiset Haminan kadetit perustivat helmikuussa 1915 sotilaskomitean (Militärkomittén) Suomen irrottamiseksi Venäjästä Saksan armeijan avulla.

Kun Svinhufvud kuuli karkotuspaikassaan keisarin vallan kaatumisesta helmikuussa 1917, hän ilmoitti palaavansa Suomeen omin varoin. Kukaan ei estänyt. Häikiön kuvauksen mukaan paluusta tuli kansanjuhlaa ja Svinhufvud otettiin vastaan kaikilla pysähdysasemilla kansallissankarina kuoroin, puhein ja eläköön-huudoin.

Svinhufvudin karkotus oli kestänyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

Prokuraattoriksi ja itsenäisyystaistelijaksi

Venäjän väliaikainen hallitus nimitti Svinhufvudin senaatin prokuraattoriksi huhtikuussa 1917 erotettuaan ennen sitä aiemman prokuraattorin Kasanskin. Hallitusta johti sosialisti Oskari Tokoi. Tokoin senaatti teki eduskunnalle esityksen uudesta hallitusmuodosta kesäkuussa 1917. Tällä Lex Tulenheimolla oli tavoitteena siirtää huomattava osa entisen suurruhtinaan (keisarin) vallasta eli korkeimmasta vallasta Suomen senaatille (nyk. valtioneuvosto/ hallitus).

Kun Pietarissa heinäkuun alussa kokoontunut sosialistinen työläis- ja sotilasneuvosto oli päätöslauselmassaan luvannut Suomelle valtiollisen riippumattomuuden lukuun ottamatta sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa, sosiaalidemokraatit ottivat tämän nimellä valtalaki pyrkimystensä perustaksi. Eduskunnan valiokuntakäsittelyssä sosialistienemmistöinen eduskunta päätyi radikaalimpaan versioon, ylimmän päätösvallan siirtämiseen senaatin sijasta eduskunnalle.

Valtalain kannalle tuli maalaisliitto ja muiden puolueiden itsenäisyysmiehiä ja se sai taakseen kaksi kolmasosaa äänistä 136−55. Svinhufvud ei hyväksynyt lakia, vaan katsoi itsenäisyyden jäävän puolitiehen. Venäjällä pääministeriys oli heinäkuussa siirtynyt oikeusministeri Aleksandr Kerenskille, joka ei hyväksynyt valtalakia vaan kehotti kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšia väläyttämään Venäjän mahdollisuudesta miehittää Suomi sotilaallisesti. Näin valtalaki kaatui, Kerenski hajotti eduskunnan ja määräsi lokakuun alkuun uudet vaalit.

Tapahtumat vyöryivät kiivasta tahtia. Martti Häikiö seuraa loppuvuodelta 1917 maan jakautumista kahtia välillä tuntiaikataulun tarkkuudella. Tukholmassa toukokuussa Sotilaskomitean käsittelemää Hannes Ignatiuksen suunnitelmaa pidetään Suomen sotaväen ja suojeluskunnan perustamisasiakirjana. Syyskuun lopulla E.N. Setälän senaatti perusti sotilasvaliokunnan laatimaan asevelvollisuuslakia. Valiokunta otti nimekseen ”Komitea suojeluskuntien perustamiseksi”.

Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 3. syyskuuta ryhtyä perustamaan Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -järjestöjä eli punakaarteja.  Eri paikkakunnille niitä oli perustettu jo toukokuusta alkaen, järjestyksenvalvojiksi usein kuntien tuella kuten suojeluskuntiakin.

Svinhufvud alkoi käyttää aktiivisesti Saksa-kortteja. Jääkäriliikkeen salaisen esikunnan Aktiivisen komitean epävirallinen kokoonpano valtuutti viisi suomalaista käymään neuvotteluja Saksan kanssa valtioliitosta ja muista maiden välisistä asioista. Valtakirjoissa oli myös Svinhufvudin allekirjoitus. Häikiö toteaa, ettei tiedossa ole, ketkä senaatissa saivat tietoa valtakirjoista ja valtioliittohankkeista.  Mihin unohtui tuolloin laillisuusmiehen laillisuus?

Eduskuntavaaleissa enemmistön menettäneet sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet valtalain vesittämistä. 1. marraskuuta he antoivat julistuksen ”Me vaadimme” allekirjoittajina Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling ja Oskari Tokoi. Vaatimukset koskivat elintarvikkeiden jakoa, työttömyyden torjumista, eduskunnan hyväksymien lakien, kuten kunnallislakien ja kahdeksantuntisen työpäivän vahvistamista, suojeluskuntien (”lahtarikaartien”) hajottamista ja aseistariisumista, torpparivapautuksen alkuunpanoa, vanhuusvakuutusta, verotuksen uudistamista ja valtalain vahvistamista.

Sosialistit toistivat vaatimuksensa valtalain, kunnallislakien, kahdeksan tunnin työpäivälain, venäläisten elinkeino-oikeuden ja kunnallisen äänioikeuden vahvistamisesta 12. marraskuuta. Puhemies Johannes Lundson ilmoitti, ettei kirjelmän käsittelylle ole laillisia edellytyksiä. Viiden päivän mittainen suurlakko alkoi 14. marraskuuta.

Marraskuu 15. eduskunta äänesti Santeri Alkion esityksestä, missä eduskunta julistautuu korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Ehdotus hyväksyttiin äänin 127−68. Seuraavana yönä korkeimman vallan haltijaksi julistautunut eduskunta vahvisti kunnallislait (145−45) ja lain kahdeksan tunnin työpäivästä (149−42), mutta ei valtalakia.

Samana yönä heti äänestysten jälkeen Kullervo Manner ja Yrjö Sirola siirtyivät Hakaniemeen työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston kokoukseen käsittelemään Helsingin punakaartin ehdotusta, että työväki ottaa maassa vallan. Edvard Gylling esitti sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton yhteishallitusta, jota ajoi myös maalaisliitto. J.H. Lumivuokon ehdotus välittömästä vallankaappauksesta voitti Hakaniemen äänestyksessä 14−11.  Aamulla uudessa äänestyksessä 13−12 vallankumous peruttiin.

Helsingin punakaarti ryhtyi kuitenkin toimimaan omin valtuuksin. Häikiön mukaan eri laitoksissa tehdyt runsaslukuiset takavarikot ja varkaudet johtivat porvarillisten voimien tiivistymiseen. Vaa`ankielen asemassa ollut maalaisliitto valitsi puolensa, kun eduskunnan porvarit ryhtyivät kokoamaan Svinhufvudin senaattia.  Svinhufvud ei hyväksynyt ajatusta kokoomushallituksesta, jossa olisi mukana myös maltillisia sosiaalidemokraatteja.  Marraskuun 27. eduskunta äänesti kahdesta senaattorilistasta, joista Svinhufvudin lista voitti äänin 100−80.

Häikiö on sisällyttänyt elämänkertaan itsenäiseksi julistautuneen tasavallan ensimmäisen hallitusohjelman, ilmeisesti paljolti vielä tasavaltalaisen Svinhufvudin laatiman.  Se on mielenkiintoista luettavaa.  Muiden muassa uhkaava nälänhätä ja elintarvikepula vaatisivat tarmokkaita toimia. Olihan viljan tuonti Venäjältä katkennut.

Itsenäisyyteen tasavaltalaisuuden pohjalta

Lenin oli lähdettänyt heti bolševikkien vallankaappauksen tapahduttua 7. marraskuuta SDP:lle viestin ottaa välittömästi valta järjestäytyneen työväestön käsiin. Vallankumouksen käynnistämiseksi Helsinkiin saapui marraskuun alussa Pietarista suomalaissyntyinen bolševikki Jukka Rahja. Marraskuun lopulla Lenin lähetti vähemmistökansallisuuksien komissaarin J.V. Stalinin ja vallankumouksellisen Aleksandra Kollontain Helsingin työväentalolle, missä pidettiin SDP:n ylimääräistä puoluekokousta.  Stalinin ohjeistuksen mukaan oli toimittava ”jyrkästi ja horjumatta” ja ”vallankaappauksessa kelpasi vain Dantonin menettelytapa”.

Santeri Alkio ajoi nopeaa itsenäisyysjulistusta ja niin myös toimittiin, vaikka maalta puuttui vielä hallitusmuoto. Senaattorit näet pelkäsivät, että sosialistit antaisivat oman julistuksensa, jossa Suomi olisi yhtynyt liittoon bolševistisen Venäjän kanssa. ”Itsenäisyys pääasia, ei tasavalta. Tarpeellista saada vahva presidentti”, linjasi Svinhufvud tuolloin.

Työläisten Suomen aluekomitean (mitä se sitten tarkoittaakin) pääsihteeri Ivan Smilga vauhditti vallankumouksen aloittamista SDP:n, ammattijärjestöjen ja punakaartin johdon kokouksessa 30. marraskuuta vedoten vielä maassa olevaan venäläisen sotaväen tukeen.  Ilmassa oli uhka, että venäläinen sotaväki ampuu senaatin jäsenet kapinallisina, jos senaatti antaa eduskunnalle itsenäistymisjulistuksen.  Kun se annettiin 4. joulukuuta, sotilaat ja matruusit osoittivat mieltä Heimolan talon, silloisen eduskunnan edessä.

”Syynä siihen, ettei itsenäisyyssenaattia ammuttu, olivat mahdollisesti venäläisten ja saksalaisten aseleponeuvottelut, jotka alkoivat 3. joulukuuta ja olivat seuraavana päivänä ratkaisevassa vaiheessa. Aselepo allekirjoitettiin 5.joulukuuta. Venäjä ei halunnut vaarantaa sille äärimmäisen tärkeää aselepoa”, kirjoittaa Martti Häikiö.

Eduskunnan porvarilliset edustajat kuuntelivat senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin itsenäisyysjulistuksen seisaaltaan. Sosialistit jäivät istumaan, vain Väinö Voionmaa seisoi.

Joulukuuta 6. äänestyksessä tuli vastakkain kaksi esitystä, Santeri Alkion ja Kullervo Mannerin. Mannerin mukaan tie itsenäisyyteen tuli tapahtua siten, että pitäisi asettaa Venäjän ja Suomen yhteinen neuvottelukunta, joka tekisi ehdotuksen Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Astuakseen voimaan neuvottelukunnan ehdotuksen tulisi molempien maiden valtioelinten hyväksyä. Alkion esitys, missä eduskunta hyväksyy toimivaltuudet itsenäisyyden tunnustuksen hankkimiseksi, voitti äänin 100−88.

Tunnustusta lähtivät 30. joulukuuta Pietarista hakemaan senaatin jäsenet Svinhufvud, Carl Engel ja K.G. Idman. Sen saaminen vaati omat protokollansa, kunnes 4. tammikuuta 1918 Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva komitea vahvisti kansankomissaarien neuvoston aiemmin antaman tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle.

Samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat Ranska ja Ruotsi, sitten Kreikka ja Saksa sekä pian myös Norja ja Tanska.

Piileskelyä, pakoon jäänmurtajalla

Häikiön teos kuvaa seikkaperäisesti tapahtumaketjua ja taustoja Suomen ajauduttua vallankumoukselliseen tilaan. Punakaartit olivat alisteisia sosiaalidemokraattiselle puolueelle, mutta Helsingin punakaarti irtautui yhteispäätöksestä. Turussa kuohui koko tammikuun.  Svinhufvud nimitti sotilaskomitean puheenjohtajaksi Venäjältä palanneen kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimin ja hyväksyi tämän suunnitelman lähteä Pohjanmaalle ja muodostaa siellä itselleen sotilasesikunta, josta mahdollisen sodan syttyessä tulisi päämaja.

Väkivaltaisuudet käynnistyivät Viipurista.

Svinhufvud sai kutsu venäläiselle sotalaivalle Eteläsatamassa 24. tammikuuta ja hän lähti sinne yrityksenään estää väkivaltaisuuksien alkamista ja ainakin lykätä niitä. Venäläisten vaatimuksena oli suojeluskuntien riisuminen aseista. Käynti oli uhkarohkea, sillä laivalla olleen Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Yö laivalla lienee yksi Svinhufvudin elämän dramaattisimmista.

Punaisten vallankumous käynnistyi 26. tammikuuta kello 17 liikekannallepanolla sekä käskyllä vangita senaattorit ja porvarillisten puolueiden johtohenkilöt.  Samanaikaisesti senaatti teki päätöksen olla matkustamatta minnekään. Juuri Svinhufvud oli lähtemistä vastaan, mutta taipui siihen, että kolme senaattoria määrättiin lähteviksi Vaasaan, Onni Talas, Aleksander Frey ja Yrjö Pehkonen.

Elämänkerta ei kuvaa sisällissodan kulkua sinänsä, mutta sen sijaan poliittisia siirtoja sekä Svinhufvudin ja monien muiden poliitikkojen piileskelyä Helsingissä. Asuntoa oli vaihdettava jatkuvasti ja välillä Svinhufvud johdettiin viereiseen huoneistoon palvelijain portaita myöten. Kirjassa on luettelo niistä asunnoista, joissa Svinhufvud piileskeli. Turvapaikan antajina olivat muiden muassa kansallisrunoilija Runebergin jälkeläiset.

Senaattorit muuttivat ulkonäköään Suomen Kansallisteatterin antamilla naamioitumistarvikkeilla. Kerran pakoa Vaasaan yritettiin lentokoneella. Hanke meni mönkään, vaikka pienoiskone käväisi ilmassa. Jäänmurtaja Tarmon kaappaus maaliskuun alussa sen sijaan onnistui. Svinhufvud pääsi jäänmurtajalla Tallinnaan, mistä hän jatkoi junalla Berliiniin. Sieltä hän myöhemmin tuli Tukholman kautta Vaasaan.

Suomi Saksan syliin, osa I

Itselleni oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla Ruotsi vehkeili Ahvenanmaata itselleen ja miten myöhemmin Svinhufvud olisi ollut valmis – halvasta hinnasta – luovuttamaan saariryhmän Ruotsille, ellei Suomen sisällä olisi noussut vastarinta. Ruotsi oli muutenkin sisällissodan kuukausina tyly kieltäytymällä myymästä aseita ja kohtelemalla sotaosapuolia samanveroisina.

Mutta apua saatiin Suomen hallituksen pyynnöstä Saksasta, vaikka saksalaisten tuloa vastustanut Mannerheim uhkasi erota. Asialla oli ensin Suomen lähettiläs, valtioneuvos Edvard Hjelt, joka oli omavaltaisesti solminut 7.maaliskuuta 1918 Suomen ja Saksan välisen rauhansopimuksen (ehtona sotilasavulle) sekä kauppasopimuksen. Mitään linjaeroa Svinhufvudin ja Hjeltin välillä ei Häikiön mukaan ollut, sillä Hjelt oli saanut avoimen valtakirjan jo elokuussa (”Hanki nyt saksalaisia meille.”) ja hän tulkitsi sen tavallaan.

Suomelle epäedullinen kauppasopimus antoi Saksalle suuren määräämisvallan Suomen asioissa. Saksalla oli muiden muassa oikeus sodan aikana valvoa Suomen vientiä ja elinkeinon harjoittamisessa saksalaisilla oli samat oikeudet kuin Suomen kansalaisilla. Svinhufvudin seuralainen pakomatkalla, Jalmar Castren, totesikin saksalaisista, että ”heidän sormensa syyhysivät meidän rautateihimme, metsiimme ja koskiimme”.  Myöhemmin Vaasan senaatissa katsottiin valtuudet ylitetyiksi ja kauppasopimusta arvosteltiin ankarasti. Senaattori Juhani Arajärvi kirjoitti yksityiskirjeessään: ”Nämä pojat [Edvard Hjelt ja jääkärivälittäjä, professori Rafael Erich] ovat myyneet isänmaansa saksalaisille ja mahdollisesti saattaneet meidät sotaan Englannin kanssa.” Svinhufvud oli kuitenkin ”poikien” kanssa samaa maata.

Svinhufvudin varsinainen tarkoitus oli saada saksalaisilta aseapua ja saksalaisia nousemaan maihin vapauttajina punaisessa Suomessa. Saksa vaati Suomelta sotilaittensa täyden ylläpidon, jota vastaan Svinhufvud hetken nikotteli tietäen Suomen kassatilanteen kurjuuden, mutta suostui.

Kun saksalaiset saapuivat huhtikuussa Helsinkiin, maan alta nousi toimintaan Kyösti Kallion senaatti, sillä Helsingin senaattorit kieltäytyivät lähtemästä Svinhufvudin pääkaupungiksi julistamaan Vaasaan. Valkoisella Suomella oli lyhyen aikaa kaksi senaattia, Kallion ja Svinhufvudin.

Kun Svinhufvud oli siirtynyt Vaasaan, hänen ja Mannerheimin välit viilenivät. Mannerheimin tulkinnan mukaan sotatilalaki oli valtaoikeuksineen tuolloin voimassa. Svinhufvudin jyrkästä vastustuksesta huolimatta sisällissodan rankaisutoimet menivät sotatilalain mukaan armeijalle. Mannerheim siirsi päämajansa Mikkeliin.

Kallion senaatti katsoi kiireellisimmiksi tehtävikseen yhteistoiminnan järjestämisen saksalaisten kansa, elintarvikehuollon ja kasvavasta vankijoukosta huolehtimisen. Maan kolmas hallitus, Kullervo Mannerin vallankumouksellinen kansanvaltuuskunta oli vetäytynyt huhtikuun alussa Viipuriin. Punaisten päävoimat antautuivat Lahden länsipuolella 1. toukokuuta 1918.

Suomi Saksan syliin, osa II

”Milloin ja miten Svinhufvud kääntyi vakaumuksellisesta tasavaltalaisesta monarkiksi? Tarkka ajoitus on vaikeaa”, kirjoittaa Martti Häikiö ja siteeraa Svinhufvudin myöhemmin muistelemaa:
”Aivan erityisen edullinen oli saksalainen kuningasajatus meille sen takia, että se merkitsi samalla Suur-Suomen syntymistä. Minäkin ryhdyin sitä kannattamaan.”
Ja kyllä hän kannattikin. Kääntymys näyttää tapahtuneen Vaasassa. Suomen yhdestätoista senaattorista peräti yhdeksän kannatti monarkiaa.

Kuningasajatuksen sähkötti Berliinistä Suomen lähettiläs ja kauppasopimuksen tekijä Edvard Hjelt kertoen, että ”suomalaiselta taholta on käännytty Mecklenburgin herttuan Adolf Friedrichin puoleen kysymyksessä” ja tämän olevan kiinnostunut tulemaan Suomeen tutustumisvierailulle. Tämän jälkeen Svinhufvud näyttää luovuttaneen ensisijaisen poliittisen vallan Saksan Itämeren-divisioonan komentajalle, kenraali Rüdiger von der Goeltzille, jonka johdolla saksalaiset olivat järjestäneet voitonparaatin 14. huhtikuuta Helsingin valtauksen jälkeisenä päivänä. Toukokuun 4. hän lounastaa von de Goeltzin kanssa tämän salonkivaunussa Riihimäellä neuvotellen saksalaisten joukkojen jäämisestä maahan siihen asti, kun sotatoimet on saatu loppuun. Svinhufvud toivoi myös Saksan tukea sotatoimille Itä-Karjalassa, muttei saanut rohkaisua. Saksan sotamenestys oli kääntynyt.

Korkein valta oli siirretty sisällissodan jälkeen 18.5. senaatin puheenjohtajalle, siis Svinhufvudille, josta tuli valtionhoitaja varsin itsevaltaisin valtaoikeuksin.
”Svinhufvudin valinnan kautta peruuntui 15. marraskuuta 1917 tehty päätös, jonka mukaan korkeinta valtaa käyttää eduskunta”, Martti Häikiö tiivistää.
Svinhufvud esitti välittömästi Saksan päämajalle vetoomuksen saksalaisten joukkojen jäämisestä Suomeen.  Heitä oli maassa noin 11 000.

Eduskunnan perustuslakivaltiokunta päätti 21. toukokuuta äänin 10−7 pyytää hallitukselta uuden, monarkian pohjalle rakentuvan hallitusmuotoesityksen. Hankkeen takana olivat vanhasuomalaiset, ruotsalaiset ja osa nuorsuomalaisista. Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä julkaistiin 29. toukokuuta tasavaltalaisten yhteinen julistus. Sen allekirjoittajia oli 75 kulttuuri- ja valtiollisen elämän edustajaa, senaattoreista maalaisliittolaiset Kyösti Kallio ja E.Y. Pehkonen. Julistuksen pääarkkitehti oli K.J. Ståhlberg.

Puhdistus ja tuomiot

Maassa alkoi puhdistus. Sosiaalidemokraattien 92 kansanedustajasta 56 oli määrätty vangittavaksi ja asetettavaksi syytteeseen valtionpetoksesta. Muita kuin Matti Paasivuori ei päästetty eduskuntaan, jonka historia tuntee tynkäeduskuntana.
”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan”, kuvasti tilannetta myöhemmin Väinö Tanner.

Svinhufvud vahvisti eduskunnan hyväksymän lain valtiorikosoikeuksista. Valtiorikosylioikeuden lisäksi perustettiin 140 viisihenkistä valtiorikosoikeusistuinta ja maan koko lakimieskunta velvoitettiin tehtäviin tarvittaessa.  Tuomiota odottavat vangit keskitettiin kesällä 13 vankileirille, joista suurimmat olivat Hämeenlinnassa, Hennalassa, Viipurissa, Tampereella, Suomenlinnassa, Tammisaaressa ja Riihimäellä. Tuomioistuimet käsittelivät 75 575 tapausta. Kuolemantuomioita annettiin 555 eli 0,8 prosenttia tuomioista. Niistä pantiin täytäntöön 113. Yleisin tuomio oli 2−3 vuotta kuritushuonetta, jollaisen sai 46,5 prosenttia tuomituista.  Ehdollisena tuomion sai 88 prosenttia tuomituista.

Svinhufvud teki 7. joulukuuta laajan armahduksen, jolloin vapauteen pääsi yli puolet vangituista. Jäljelle jäivät vain yli kuuden vuoden tuomion saaneet. Martti Häikiö ei kerro, millainen kansainvälinen painostus Suomeen tässä asiassa oli kohdistunut. Siitä olisi ollut kiinnostavaa lukea, sillä Svinhufvudilla jatkui läpi elämän vimmaiseksi tulkitsemani punaviha.
”Valkoisen terrorin tekijöiden armahtamista on vuosien ja vuosikymmenten mittaan arvosteltu”, Häikiö toteaa valkoisten armahtamisesta.

Suomi Saksan syliin, osa III

Monarkkinen hallitusmuoto ja saksalaisen kuninkaan saanti Suomen hallitsijaksi muodostui Svinhufvudin suurimmaksi projektiksi valtionhoitajana. Se saa uskonnollisen herätyksen kaltaisia piirteitä. Jääräpäinen ja määrätietoinen Svinhufvud on päättänyt toteuttaa omaksumansa tavoitteen.

Perustuslakivaliokunnan mietintö perustuslaillisesta monarkiasta valmistui 6. heinäkuuta 1918. Valiokunnan esitys ei ollut yksimielinen. Eriävän mielipiteen jättivät tasavaltalaiset jäsenet K.J. Ståhlberg, Santeri Alkio, Eero Erkko, Antti Juutilainen, J.P. Kokko, Pekka Pennanen ja A.O. Wuorimaa. Helsingin yliopiston dogmatiikan ja siveysopin professorin G.G. Rosenqvistin lausunnon  mukaan olisi toimitettava eduskuntavaalit, sillä tynkäeduskunta ei edustanut maan kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Sama vajaa eduskunta hyväksyi 13. heinäkuuta Hjeltin tekemän kauppa- ja merenkulkusopimuksen.
Saksan apua ja tukea pidettiin niin tärkeänä, että sopimuksen epäedullisuus jäi taka-alalle. Helsingin kauppakamarin mukaan kauppasopimus ”varsin yksipuolisesti myöntää Saksalle taloudellisia etuja ilman vastaavia taloudellisia suorituksia. — Suomen saama korvaus langennee sopimuksen rajojen ulkopuolelle ja on sellaisena pääasiallisesti pidettävä sitä erinomaisen arvokasta sotilaallista avustusta, jota Suomen hallitus on saanut Saksasta ja josta maamme elinkeinoelämä nyt saa tyytyä suorittamaan korvauksen”, Häikiö siteeraa kauppakamaria.

Svinhufvud kutsui von der Goltzin 17. heinäkuuta 1918 keskustelemaan sotilassopimuksesta ja lähetti salaisen laatimansa sotilassopimusluonnoksen luottohenkilölleen Carl Enckellille muutamaa päivää myöhemmin. Luonnoksen mukaan ”Suomi sitoutuu hyväksymään sellaisen valtiomuodon, joka takaa saksalaisystävällisen ulkopolitiikan pysyvyyden”. Lisäksi Suomen armeijaa oli ajateltu käytettäväksi ”Saksan pohjoisilla ja itäisillä sotanäyttämöillä”.  Luonnoksen mukaan ”Saksa sitoutuu tukemaan Suomen vaatimuksia Venäjän kanssa, sikäli kuin ne ovat Suomen sekä Saksan ja Suomen välillä tehtävän liiton oikeinymmärrettävien etujen mukaiset”.

Muistelmissaan 1956 Enckell kirjoitti:
”Sotavuosien pitkällisen eristäytyneisyyden, venäläisen sorron ja vallankumouksen hermoja kuluttavan terrorin vaikuttaessa mieliin oli poliittinen arvostelukykykin tylsistynyt niin, että uskottiin kaikkien toiveiden toteutuvan Saksan avulla.” Svinhufvudin toimintaa hän kuvaa ”innostuneeksi kiitollisuudeksi Saksaa kohtaan”.

Monarkkisessa hallitusmuodossa toimeenpanovalta määrättiin kuninkaalle mutta lainsäädäntövalta kuninkaalle ja eduskunnalle yhdessä. Esitys ei saanut riittävää enemmistöä eduskunnan äänestyksessä.

Svinhufvudin johdolla maahan etsittiin kuitenkin kuningasta. Kandidaateissa tuntuu olleen tungosta, sillä Mecklenburgin herttuan lisäksi ehdokkaiksi mainittiin Tanskan prinssi Axel, Ruotsin prinssi Wilhelm, Preussin prinssi Friedrich Wilhelm, Hessenin prinssi Friedrich Karl sekä Svinhufvudin suosikki, joku keisari Wilhelm II:n pojista, erityisesti Otto.

Elokuun 1918 alussa liittoutuneet aloittivat suurhyökkäyksen Saksaa vastaan. Elokuun 18. Svinhufvud lähti Habsburg-laivalla Saksaan vielä tietämättä, ottaisiko keisari häntä vastaan.  Svinhufvud laati matkalla uuden liittosopimusluonnoksen, josta hän keskusteli Berliinissä Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsenten kanssa. Siinä Suomi sitoutuu alueellisesti rajattuun liittoon Saksan kanssa ja vastavuoroisesti Saksa tukee Suomen pyrkimystä liittää Itä-Karjala Suomeen. Samanaikaisesti Suomi keskeytti tuloksettomat rauhanneuvottelut venäläisten kanssa Berliinissä 24. elokuuta. Svinhufvudin toiveet Itä-Karjalasta hiipuivat Saksan kiinnostuksen puutteeseen.

Keisari otti Svinhufvudin vastaan 26. elokuuta, mutta vierailu oli viileähkö ja Wilhelm tyrmäsi ajatuksen poikansa antamisesta Suomeen kuninkaaksi. Seuraavana päivänä Berliinissä allekirjoitettiin ”saksalais-venäläinen täydennyssopimus”, jossa Saksa meni takuuseen siitä, että Suomen taholta ei tapahdu minkäänlaista hyökkäystä Venäjän alueelle. Enckellin mukaan Saksa oli käyttänyt hyväkseen ”suomalaisten itsenäisyysmiesten isänmaallista idealismia ja todellisuusvierasta herkkäuskoisuutta”.

Svinhufvud palasi pettyneenä Suomeen Baltian kautta. Mannerheimia lähellä ollut kenraali Hannes Ignatius kuvasi Edvard Hjeltille lähettämässään kirjeessä Svinhufvudin Suomea:
”Näin selvästi, että meillä on jäljellä ainoastaan itsenäisyyden varjo, von der Goltz on Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut ovat nukkeja hänen käsissään.”

Hiekkaa rattaisiin

Suomessa oli täysi touhu päällä: suunniteltiin kuninkaan asuntoa, sisustusta, kruunajaisohjelmaa, hovia ja sen kieltä. Häikiö ei paljasta, olisiko hovikielenä ollut saksa.

Friedrich Karl oli ottanut harkinta-aikaa saatuaan tietää, että eduskunnan enemmistö eli suurin puolue sosiaalidemokraatit ja toiseksi suurin puolue maalaisliitto vastustivat monarkiaa. Hän kaipasi todellista kansan kannatusta.

Tasavaltalainen Santeri Alkio poistuu eduskunnasta sen äänestettyä monarkiaan siirtymisestä.  Tuulispään pilapiirros Paavo Tuomarin kirjassa Santeri Alkion yhteiskunnalliset aatteet.

Hallitus ei saanut monarkkiselle hallitusmuotoesitykselleen kahden kolmasosan kannatusta eduskunnassa 8. lokakuuta äänestyksessä 74−34.  Ehdotus uusien vaalien toimittamisesta kaatui sekin äänin 68−39. Maalaisliitto pysyi sitkeästi tasavaltaisuuden puolella. Lopulta äänin 64−41 eduskunta päätti ryhtyä kuningasvaaliin, mihin maalaisliiton kansanedustajat sekä Matti Paasivuori eivät osallistuneet.  Vaali tapahtui tuolloin vuoden 1771 hallitusmuodon nojalla. Monarkistit valitsivat kuninkaaksi Hessenin prinssin, hieman suomalaistettuna Fredrik Kaarlen.

Mutta itsenäisyyden tunnustuksissa oli vielä merkittävää vajetta. Mannerheim suostui pitkin hampain tunnustusten tunnustelijaksi. Ranska ilmoitti, että sen tammikuun alussa antama tunnustus ei kohdistunut uuteen hallitusmuotoon, jota ”ei ollut voitu toteuttaa muulla tavalla kuin loukkaamalla perustuslaillisia säädöksiä ja vallankaappauksen avulla”. Lisäksi kuningas on Ranskan kanssa sodassa olevan maan prinssi. Englanti vuorostaan ilmoitti, että Suomella on oikeus päättää hallitusmuodostaan mutta katsoi, että sillä on oikeus päättää, kenen kanssa se solmisi ystävälliset suhteet.  Suomi oli hankkinut Yhdysvalloista viljaa, mutta se oli yhä saamatta. Amerikan elintarvikeavun esteeksi nousi Suomen pidättäytyminen yhä Saksaan.

Kun nämä tulokset saatiin, todettiin Suomen hallituksen kärsineen haaksirikon. 15. lokakuuta päätettiin, että ulkovaltojen kannat tulee saattaa Friedrich Karlin tiedoksi. Hessenin prinssi ilmoitti harkinta-aikansa jälkeen Suomen valtuuskunnalle kielteisen päätöksensä 4. marraskuuta.

Samanaikaisesti Ruotsi pelasi saadakseen Ahvenanmaan. Se lupasi Suomelle taloudellista tukea sekä tukea Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Ruotsi vaati Ahvenanmaalle kansanäänestystä, muuten Ruotsi estäisi Suomen pääsyn yhteistyöhön Ruotsin ja Pohjolan kanssa.
”Tuo pieni saari ei saa olla esteenä hyvien suhteitten saavuttamiseksi molempien maiden välillä”. lausui Svinhufvud.

Marraskuun 9. keisari Wilhelm luopui vallasta ja Saksa solmi ympärysvaltojen kanssa aselevon. Svinhufvud jäi virkavapaalle ja Suomeen muodostettiin J.K. Paasikiven hallitus. Se päätti 17. marraskuuta pyytää Mannerheimia valtionhoitajaksi, mihin tämä suostui. Svinhufvudin valtionhoitajuus päättyi 12. joulukuuta 1918.

Kun ympärysvallat vaativat täydellistä Saksan sotilaiden vetäytymistä rajojensa ulkopuolelta, saksalaiset pitivät Helsingissä lähtöparaatin 15. joulukuuta. Viimeisten joukossa nousi laivaan von der Goltz. Svinhufvud oli saattamassa.

Liike-elämässä, maanviljelijänä ja suojeluskuntalaisena

Svinhufvud oli Suomen valtiollisen elämän löydettyä tasavaltaiset muotonsa jo liki 60-vuotias. Hän toimi aluksi liike-elämässä (Suomen Vakuutus Oy, Gutzeit, Kullervo ja Kansallispankki), mutta intohimoiseksi kutsuisin hänen aktiivitoimintaansa suojeluskuntajärjestössä. Hän mukautui rivijäsenen tavoin sen sääntöihin ja velvollisuuksiin ja kehitti itsestään kilpailuissa menestyneen mestariampujan. Vaimonsa Ellen Svinhufvudin kanssa hän harjoitti fyysisesti Luumäen Kotkaniemen suurtilallaan maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Tämä tiivistelmä edellyttäisi myös tarinat siitä, miten 1920-luvun alussa väännettiin kättä suojeluskuntalaitoksen asemasta ja käskyvallasta. Svinhufvud osallistui siihen vääntöön. Se päättyi vasta 1927, jolloin suojeluskunnat vakinaistettiin lailla osaksi tasavallan sotavoimia.

Mutta on aika loikata 1930-luvulle.

Lapuan liike voimansa tunnossa

Vuoden 1929 eduskuntavaaleissa maalaisliitto nousi ensi kertaa Suomen suurimmaksi puolueeksi, 60 (+8). Myös kommunistit menestyivät. Kun lapualaisia nuoria kokoontui marraskuussa 1929 työläisten opintopäiville, maanviljelijä Vihtori Kosola järjesti sinne marssin. Työväentaloa kivitettiin ja lapualaiset marssivat taloon sisälle.

Joulukuun 1. pidettiin Lapualla suuri kansalaiskokous, johon osallistui myös nimekkäitä maalaisliittolaisia, kuten maanviljelijä Kustaa Tiitu, Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen, Lapuan yhteiskoulun äärioikeistolainen rehtori Hilja Riipinen ja kirkkoherra K.R. Kares. Kokous vaati kommunistisen puolueen toimintamuotojen lakkauttamista tai ”muuten syttyisi sisällissota”. Sortavalassa pidetty Karjalan Kansallisliiton kokous sekä samanhenkiset kokoukset Kuopiossa, Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Kotkassa ja Savonlinnassa tukivat pohjalaisten vaatimuksia.

Itsenäisyyspäivänä Lapualta Helsinkiin saapunut kansalaislähetystö Artturi Leinosen johdolla otettiin vastaan lauluin ja puhein. Seuraavana keväänä eduskunta hyväksyi Kallion hallituksen esityksen painovapauslain muuttamisesta. Kansanliikkeen aktivistit tuhosivat Työn Äänen kirjapainon Vaasassa 28. maaliskuuta 1930. Asiasta  tehtiin eduskunnassa välikysymys. Asiaa puitiin myös Vaasan raastuvanoikeudessa. Asian vireille pannut kommunistinen kansanedustaja ja hovioikeudenauskultantti Asser Salo vietiin väkijoukon tuella Lapualle ja pahoinpideltiin.

Pääministeri Kyösti Kallio oli tyrmistynyt välivallasta ja tuomitsi käräjärauhan rikkomisen. Presidentti Relander sen sijaan katsoi, että kommunismin juuriminen pyhittää keinot. Lapuan miehet pitivät Teknillisen korkeakoulun tiloissa kokouksen 11. kesäkuuta vaatien kommunististen kirjapainojen sulkemista sekä uusia eduskuntavaaleja säätämään uusia lakeja. Relander otti lähetystön vastaan. Hän myös lakkautti Työn Äänen ja erotti Vaasan läänin maaherran Bruno Salinin.

Lapualla maaliskuussa 1930 pidetty Suomen Lukon kokous valitsi kansanliikkeen presidenttiehdokkaaksi seuraavan vuoden vaaleihin Svinhufvudin.

Laajamittaiset kommunistien muilutukset alkoivat kesäkuun puolivälissä. Yksin kesäkuussa 1930 toteutettiin 137 kyyditystä tai sen yritystä. Kallio ei hyväksynyt väkivaltaa ja niin Lapuan miesten ja pääministerin välit rikkoutuivat. Liikkeen äänitorvi Erkki Räikkönen kävi esittämässä eduskunnassa ulkoministeri Hj.J. Procopélle vaatimuksen hallituksen erosta ennen Helsinkiin suunniteltua talonpoikaismarssia.
”Jos hallituksen muutos ei tapahdu ennen marssia, tulee ilman muuta hulina ja diktatuuri”, arvioi Procopé tilannetta presidentti Relanderille.

Svinhufvud tarjoutui matkustamaan Pohjanmaalle hillitsemään paineita. Hän kävi Lapualla, Ylistarossa ja Ilmajoella, mutta pastori Olavi Kareksen mukaan ei saanut läheisempää kosketusta lapualaisiin.

Maalaisliiton johto suhtautui epäillen Lapuan liikkeen tarkoituksin ja katsoi 19. kesäkuuta, ettei kansanvaltaista ja parlamentaarista järjestelmää kannattava talonpoika voinut hyväksyä monia liikkeen sivupyrkimyksiä. Kallion hallituksen maalaisliittolaisten ministerien mielestä äärimmäinen raja maassa oli jo ylitetty. Hallitus sai eduskunnalta luottamuksen äänin 112−69. Helsingin Sanomat asettui jyrkästi diktatuuria vastaan, samoin teki K.J. Ståhlberg.

Kosola ei pääse ministeriksi

Vihtori Kosolan johtama Lapuan liikkeen valtuuskunta saapui kesäkuun lopussa Helsinkiin ja esitti vaatimuksensa niistä laista, joista hallituksen on annettava esitykset eduskunnalle. Liikkeen kärkimiehet Kosola, Räikkönen, ylistarolainen herännäisjohtaja Vihtori Herttua ja tohtori Gunnar von Hertzen muodostivat Kämpin ryhmän, joka alkoi laatia uutta, mieleistään hallituslistaa. Svinhufvud tarjosi liikkeelle muodostettavaan uuteen hallitukseensa kaksi ministerinpaikkaa. Kyösti Kallio suostui Relanderin painostuksesta jättämään hallituksensa eronpyynnön 2. heinäkuuta.

Ymmärtääkseni Svinhufvudin hallitukseen tulleet Lapuan liikkeen miehet olivat Erkki Räikkönen ja Paavo Virkkunen. Kosola halusi kovasti ministeriksi, mutta siihen Svinhufvud ei Relanderin painostuksesta huolimatta suostunut. Kun Kosola samana iltana soitti pyyntöineen Svinhufvudille, tämä sanoi asian loppuun käsitellyn ja tarinan mukaan mäiskäsi luurin soittajan korvaan.

Karusti katkennut puhelu tuli maksamaan SDP:n kansanedustajille Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö, jotka Kosola määräsi vihapäissään ja kostoksi kyydittäviksi seuraavana päivänä Venäjän rajan taakse. ”Se oli Kosolan vastalause siitä, että hän ei päässyt hallitukseen.” Toinen pääkyyditsijöistä, Kalle Haapalainen siirtyi myöhemmin Valtiollisen poliisin ja sisäministeriön palvelukseen ja ”toimi Lapuan liikkeen vakoilijana ja ilmiantajana”.

Muutenkin kyyditykset vain vauhdittuivat. Vapusta syyskuun loppuun tehtiin 250 kyyditystä tai sen yritystä.

Svinhufvudista oli 4. heinäkuuta 1930 tullut pääministeri. Lapuan liike oli saanut keskeisen vaatimuksensa läpi: hallitus oli vaihtunut ennen talonpoikaismarssia 7. heinäkuuta. Marssin järjestelyistä vastasivat suojeluskunnat. Monet teollisuusmiehet tukivat marssia taloudellisesti. Vahvuudeltaan 12 000 miehen marssin ottivat vastaan tasavallan presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud, valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmari sekä Vihtori Kosola. Suomen Sosiaalidemokraatin pakinoitsija Sasu Punanen myönsi kirjoituksessaan, että Svinhufvudilla oli joukkoihin tyynnyttävä vaikutus.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei hyväksynyt hallituksen muutosesityksiä valtiopäiväjärjestykseen ja vaalilakiin. Relander hajotti eduskunnan 15. heinäkuuta ja määräsi uudet vaalit lokakuun alkuun. Lapuan liike kaavaili maahan diktatuuria. Sopivina kandidaatteina esitettiin Mannerheimia, Svinhufvudia ja kenraali Rudolf Waldenia. Eduskuntavaaleja varten perustettiin Isänmaallinen vaaliliitto.

Heinäkuuta 17. siepattiin Tampereen pormestari, sosiaalidemokraatti Väinö Hakkila, joka pahoinpideltiin kuortanelaisella metsätiellä ja pakotettiin istumaan muurahaispesään. Tapaus on myöhemmin jäänyt elämään Lapualaisoopperassa. Syyskuun alussa kyyditsijät sieppasivat Heinäveden valtuuston kokouksesta kunnallisvaalilautakunnan sosiaalidemokraattisen puheenjohtajan Onni Happosen ja ampuivat hänet autoon ajomatkalla Joensuuhun.

Svinhufvud kutsui näitä laittomuuksia vallattomuuksiksi ja vaati niiden kertakaikkista lopettamista. Hänen mielestään Lapuan liikkeen ydin on kommunismin vaikutuksen lopettamisessa eikä hän nähnyt ”sen yhteydessä sattuneissa lainrikkomuksissa ja vallattomuuksissa liikkeen varsinaista olemusta”.
”Nuo väkivallanteot painavat vähän sen rinnalla, että ainakin kommunistien julkinen toiminta on saatu ehkäistyksi ja tämä on tapahtunut kansanliikkeen ansiosta”, kuittasi Svinhufvud laittomuudet presidentiksi tultuaan vuonna 1931.

Lapuan liike vaati hallitusta kieltämään kommunisteilta äänioikeuden. Räikkölän kuvaamana Kosola vaati, että ”ellei hallitus anna siitä määräystä, otamme hallituksen käsiimme ja karkotamme Pekan pellolle”. Svinhufvudin kerrotaan vastanneen viestintuojalle: ”Tulkoon vaikka vallankumous, mutta minä en suostu. Minä noudatan lakia, enkä mene tällaisia laittomia määräyksiä antamaan.”

Eduskuntavaalien suurin voittaja olivat sosiaalidemokraatit, 66 (+7). Toiseksi tuli maalaisliitto 59 (−1). Kommunistit eivät saaneet yhtään edustajaa.

Lokakuun 14. päivänä 1930 kyyditsijöiden umpiauto tavoitti Kulosaaressa aamukävelyllä olleen K.J. Ståhlbergin vaimoineen ja pakotti presidentin autoon. Presidenttipari kyydittiin aina Joensuuhun saakka, missä heidät päästettiin vapaiksi. Lapuan liike irtisanoutui entisen presidentin muilutuksesta. Toimeksiantajaksi osoittautui Suomen Lukon sihteeri, tuomari Mikko Jaskari, joka ilmoitti toimineensa yleisesikunnan päällikön Martti Walleniuksen ja everstiluutnantti Eero Kuussaaren toimeksiannosta.  Kaikki kolme vangittiin ja Relander erotti Walleniuksen tehtävistään 27. lokakuuta. Korkein oikeus vapautti Walleniuksen syyttömänä kesällä 1931.

Presidentin muilutuksesta tuli käänne kansalaisten suhtautumisessa Lapuan liikkeeseen. Pekkala ja Rönkö vaadittiin vapaiksi ja heidän vangitsijansa luovutettaviksi viranomaisille. Vastaliikkeenä Lapuan liike kutsui kaikki muiluttajat Helsinkiin. Heitä saapui Ostropotnialle yli neljä sataa. Kosolan johdolla he jättivät sisäministeriölle kaikkien allekirjoittaman vetoomuksen, missä kertoivat omat motiivinsa. Martti Häikiön teoksen mukaan kyydityksiin syyllistyneiden määrä nousi tuhansiin, missä mukana on myös kyyditykselle myötämielisiä.

Mäntsälän kapina ja Svinhufvudin radiopuhe

Hyvin seikkaperäisesti kuvattu Mäntsälän kapina on elämäkerrassa melkoinen jännitysnäytelmä. Tässä sen pääpiirteet:

Vuosi 1931 oli presidentinvaalivuosi. Lapuan liike oli pyytänyt Svinhufvudin ehdokkaakseen. Hänen taakseen asettui myös kokoomus. Maalaisliiton syrjäytti Relanderin ja asetti ehdokkaakseen Kyösti Kallion, Edistyspuolue Ståhlbergin ja SDP Tannerin.  Lapuan liikkeen Aktivisti-lehti kirjoitti, että jos Svinhufvudia ei valita ja valituksi tulee Ståhlberg, tulisi hulina.

Helmikuun vaaleista tuli kihelmöivän jännittävä. Toisella äänestyskierroksella Ståhlberg sai lähes täyden potin, 149 valitsijamiestä. Kallion pudottua pelistä maalaisliitto uhatun ilmikapinan pelossa päätti, etteivät sen valitsijamiehet voisi ottaa vastuuta sellaisen noususta. Näin Svinhufvud tuli valituksi kolmannella kierroksella 151 valitsijamiehellä.
”Minkäänlaisia myönnytyksiä oikeistosuunnalle tämä vaali ei maalaisliiton taholta merkitse”, ilmoitti maalaisliiton äänenkannattaja Ilkka.

Mutta Svinhufvudin saanti presidentiksi ei maaliskuussa yhdistykseksi muuttuneelle Lapuan liikkeelle riittänyt. Huhujen mukaan liikkeen pääsihteeri kenraali Martti Wallenius oli laatinut vallankaappaussuunnitelman, joka oli määrä toteuttaa itsenäisyyspäivän aattona.

Lapualla pidettiin kokous 14. marraskuuta.
Kokouksessa vaadittiin siirtymistä enemmistövaalijärjestelmään, äänioikeuden sitomista verojen maksukykyyn, sosiaalisista uudistuksista luopumista, eduskunnan vallan siirtämistä hallitukselle, maataloustuotannon tukemista tullein, Lapuan liikkeen laittomaan toimintaan osaa ottaneiden vapauttamista ja sosiaalidemokraattisen toiminnan kieltämistä”, Martti Häikiö listaa vaatimuksia.

Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla oli kansanedustaja Mikko Erichin määrä puhua 21. helmikuuta 1932. Koska hän oli loikannut kokoomuksesta sosiaalidemokraatteihin, hän oli petturi. Suojeluskuntalaiset naulasivat työväentalon oviin ja ikkunoihin laudat. Maaherra Bruno Jalander määräsi nimismiehen palauttamaan järjestyksen. Erich oli hyväksyttänyt puheensa sisäministeri Ernst von Bornilla ja nimismies antoi sen pitämiseen luvan.

Vihtori Kosola kokoontui Kärkölässä yhdessä Pekkalan ja Rönkön kyydityksestä etsintäkuulutettujen Artturi Vuorimaan ja Kosti-Paavo Eerolaisen kanssa ja Vuorimaan kertoman mukaan ilmoitti ”tarvitsevansa johonkin alun levottomuuteen”, sillä ”Wallenius on järjestänyt toimenpiteet mahdollista vallankaappausta varten, että olisi saatava aikaan jossakin sellainen alku, josta kehittyisi isompi metakka”.

Mäntsälän Ohkolasta se saatiin. Erichin puheen alkaessa laukaukset alkoivat kajahdella ja kivet lentää ikkunoista. Kuulijat lakosivat penkkien alle. Lapuan liikkeen johto asettui kapinallisten rinnalle vaatien 29. helmikuuta hallituksen eroa ja poliittisen suunnan muutosta maassa sekä määräten suojeluskunnille liikekannallepanon. Miesten tuli kokoontua suojeluskuntapiireittäin odottamaan keskusjohdon ohjeita. Tohtori Eino Suolahtea kehotettiin pyytämään Mannerheimilta tukea Juho Emil Sunilan hallituksen kaatamiseen. Mannerheim soittikin Svinhufvudille, mutta tämä ei taipunut.

Valtakunta asetettiin valmiustilaan: kolme divisioonaa asetettiin toimintavalmiiksi, asevarastot ja asekaupat asetettiin valvontaan, Turun, Riihimäen, Hämeenlinnan, Kouvolan, Lahden ja Haminan varuskunnat määrättiin hälytystilaan, varuskuntien viestiyhteyksiä valvottiin ja salakielen käyttö kiellettiin, armeijan lomat peruttiin ja panttiin puhelinsensuuri automaattivaihteisiin. Rautatie varmistettiin ja kaikki Helsinkiin johtavat päätiet suljettiin.

Lapuan liikkeen johtomiehet Vihtori Kosola, Iivari Koivisto, Walde Sarion ja Martti Wallenius määrättiin vangittaviksi. Kokoomukselaiset ministerit vastustivat määräystä. Vangittavat painuivat maan alle. Lisäksi määrättiin vangittaviksi Lapuan liikkeen varojen kerääjä rouva Gudrun Lindroth ja Ajan Sanan päätoimittaja Arne Somersalo. Tehtiin kotietsintöjä.

Suojeluskunnat valmistelivat siirtymistä Mäntsälään. Mannerheim lähetti kenraali Hannes Ignatiuksen ottamaan selvää tilanteesta. Helsinkiin palanneen Ignatiuksen viesti oli se, ”ettei tästä mitään tule, kaikki ovat juovuksissa.”

Svinhufvud piti 2. maaliskuuta illalla ratkaisevaksi osoittautuneen radiopuheen, missä hän määräsi suojeluskunnan miehet hajaantumaan ja palaamaan koteihinsa.  Radiopuhe oli kuitenkin vähällä mennä mönkään, sillä kapinalliset olivat käskeneet valtaamaan Lahden radioaseman, mutta viestinviejä Aulis J. Alanen luki viestin, piti sitä järjettömänä, söi käskypaperin ja käskyn sen mukana.

Armeija aloitti 2 300 sotilaan voimin 4. maaliskuuta Mäntsälän kapinakeskuksen saartamisen. Seuraavana päivänä kapina oli sulanut. Ukko-Pekkaa alettiin kutsua lapualaisissa piireissä Akka-Pekaksi ja Hilja Riipinen kirjoitti päiväkirjaansa: ”Nyt aiotaan iskeä kansanliikkeen sydän pirstoiksi. Ja Svinhufvud johtaa. Hyvä Jumala!”

Luovutettaviksi kapinajohtajiksi määrättiin Kosola, Wallenius, Koivisto, Sario, Eerolainen, Wuorimaa, everstiluutnantti Paavo Susitaival ja Somersalo. Kapinasta syytettyjä oli kaikkiaan hieman toista sataa. Heistä vankeustuomion sai 52, osa ehdollisena. Kosola, Wallenius ja Sario saivat yhdeksän kuukautta ehdonalaista. Kuritushuonetta sai kolme, pisimmän niistä Vuorimaa.

Oikeusprosessi johti suojeluskuntien hienoiseen puhdistamiseen.

IKL nousi Lapuan liikkeen tuhkasta

Lapuan liike oli ajanut karille ja sen johtajat saaneet vankeutta. Ministerinä toimiva liikkeen aktiivi Erkki Räikkönen kutsui Lapuan liikkeen miehiä yksityisasuntoonsa Helsingissä 21. maaliskuuta, jotta saataisiin aikaan laillisilla raiteilla toimiva liike. Henkistä tukea antoi Svinhufvud − yhä. ”Asia on hyvä, mutta keinot ovat väärät”, hän totesi tähänastisesta.

Tässä kokouksessa muodostettiin uusi yhtymä, Isänmaallinen kansaliike IKL. Kolme päivää sen jälkeen sisäministeri Arvo Manner lakkautti Lapuan Liike ry:n. Isänmaallinen kansanliike perustettiin virallisesti 5. kesäkuuta Hämeenlinnassa.

Martti Häikiön vetää elämäkerrassa yhteen Lapualla syntynyttä ääriliikkettä:
”Lapuan liike syntyi tilanteessa, jossa kommunismivaara oli asiallisesti vähäisimmillään ja sosiaalidemokraatit jo käytännöllisesti sitoutuneet porvarilliseen järjestelmään. Väkivaltaan turvautuminen muistuttaa työväenliikkeen ryhtymisestä aseelliseen vallankumoukseen marraskuussa 1917, hetkellä, jolloin liike oli saavuttanut keskeisimmät käytännön tavoitteensa – lukuun ottamatta kuvitteellista ihanneyhteiskuntaa. Kummassakin oli kysymys puolueisiin, vaaleihin, eduskuntaan ja lainsäädäntöön perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta. Lapuan liike, kyyditykset ja Mäntsälän kapina olivat todellinen uhka kansanvallalle.”

Svinhufvudista ei ollut eheyttäjäksi

Svinhufvud puhui kansan eheytymisestä, mutta ei tehnyt lopulta mitään sen edistämiseksi. Talvisodan hengestä on kiitetty 1930-luvun lopulla syntynyttä A.K. Cajanderin punamultahallitusta, kun vasemmisto vedettiin hallitusvastuuseen. Se onnistui kuitenkin vasta presidentin vaihduttua Kyösti Kallioon. Svinhufvudin kanta oli tiukka.

Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit olivat jälleen vaalivoittaja ja suurin ryhmä, 83 (+5).  Kallio suunnitteli punamultahallitusta ja suorastaan lupasi sellaista Tannerille. Harkittuaan aikansa Svinhufvud soitti Tannerille ja ilmoitti, ettei hänen presidenttikautenaan sosiaalidemokraateilla olisi asiaa hallitukseen. Hän oli käynyt läpi SDP:n vuoden 1930 puoluekokouksen pöytäkirjat, joissa päämääräksi määriteltiin monien käytännön toimenpiteiden, kuten tuotantovälineiden haltuunoton kautta sosialismi.

Tämän jälkeen sosiaalidemokraatit pitivät tavoitteenaan Svinhufvudin syrjäyttämistä. Se toteutui tukemalla Kyösti Kallion valintaa tasavallan presidentiksi. Svinhufvudista tuli jälleen yksityishenkilö. Svinhufvud pysyi kannassaan: Vasemmiston ja keskustan kansanrintama-ajatus on viemässä valtakuntaa turmioon. ”Tätä maata on rakennettava jumalanpelossa, isänmaanrakkaudella ja työllä, uutteralla työllä.”

Suomi Saksan syliin, osa IV

Svinhufvudin oma-aloitteisuus ja puuhakkuus Saksan suuntaan talvisodan aattona sekä välirauhan ja jatkosodan aikaan sai otsani rypyille. Tarkoitus oli varmaan isänmaallinen ja hyvään pyrkivä, mutta koin myös demokraattisesti valitut päättäjät ohitettaessa vehkeilyn makua.

Keskeiseksi aktivistiksi nousee Svinhufvudin luottomies Erkki Räikkönen, jonka kulloistakin muodollista asemaa en pystynyt paikantamaan. Räikkönen oli Svinhufvudin yksityissihteeri. Mutta milloin? Hän oli Lapuan liikkeen ja IKL:n aktiivi toimija sekä kansallissosialisti. Jatkosodan loppuvaiheessa hän pakeni Ruotsiin ja jäi sinne.

Räikkönen ehdotti Svinhufvudille syys-lokakuussa 1939, (jolloin Suomi kävi neuvotteluja Neuvostoliiton aluevaatimuksista) että tämä lähtisi Saksaan neuvottelemaan Hitlerin kanssa. Kallio ei suostunut herrojen tapaamiseen, mutta IKL:n puheenjohtajalta, lääkäri Martti Mustakalliolta onnistui pyyntö paremmin. Kallio antoi suostumuksensa Svinhufvudin lähettämiseen Saksaan ja antoi hänelle hallituksen valtuudet.  Matkasta ei tullut mitään. Saksan ulkoministeri von Rippentrop antoi Saksan lähettilään tehtäväksi estää matka. Suomi oli näet tuolloin jo sovittu Neuvostoliiton etupiiriin.

IKL lähetti kuitenkin muita miehiä tapaamaan Himmleriä. Miehet yrittivät saada tietoa huhusta, joka myöhemmin osoittautui Molotov-Rippentropin sopimuksen lisäpöytäkirjaksi. Himmler kiisti tietävänsä mitään. Panin merkille, että Saksan matkan muistio annettiin yksityishenkilö Svinhufvudin lisäksi ulkoministeri Erkolle ja pääministeri Toivo Kivimäelle, muttei tasavallan presidentille.

Samana päivänä, kun Suomen rauhanvaltuuskunta lensi Tukholman kautta Moskovaan 1940, Svinhufvud lähti laivalla Tukholmaan ja lensi sieltä Berliiniin. Hän asui Suomen lähetystössä. Svinhufvud tapasi lähetystössä Saksan ulkoministeriön pohjoismaisen osaston päällikön Werner von Grundherrin. Von Grundherrin mukaan Svinhufvud toi julki Saksan ihailunsa ja esitti, ettei Suomen pitäisi tehdä kunniatonta rauhaa. Svinhufvud toivoi, että Saksa tekisi jotain Suomen rauhanehtojen kohtuullistamiseksi.

Hän pyrki myös tapaamaan Rippentropia ja Hitleriä, mutta he eivät ottaneet Svinhufvudia vastaan. Kävi selväksi, ettei Saksalta ollut odotettavissa mitään apua. Svinhufvud jatkoi matkaa Roomaan, mutta ei päässyt liioin tapaamaan Italian johtajaa Benito Mussolinia mutta kylläkin paavin.

Räikkönen kuitenkin uskoo, että Svinhufvudin käynneillä saattoi olla vaikutusta Himmlerin ja Hitlerin päiden kääntymiseen talvisodan jälkeen. Tästä kannan muuttumisesta keskusteltiin Räikkösen kotona heinäkuussa 1940. Mukana oli myös ulkoministeri Rolf Witting. Verkostoon oli liitetty ruotsalainen tutkimusmatkailija ja Saksan ystävä Sven Hedin, jota Svinhufvud matkusti tapaamaan. Sen jälkeen Hedin toimi Svinhufvudin kirjekuriirina Saksaan. Saksalainen everstiluutnantti Josef Veltjens saapui elokuussa Suomeen tarjoamaan aseita ja sopimaan saksalaisten huoltokuljetuksista Suomen läpi Pohjois-Norjaan. Sopimus solmittiin 12. syyskuuta, mutta Suomen hallitus sai tietää asiasta vasta 24. syyskuuta, kun ensimmäiset saksalaislaivat olivat Vaasassa. Ketkä sopimuksen allekirjoittivat? Häikiö ei kerro.

Kallio erosi terveydellisistä syistä presidentin virasta ja uusi presidentti valttiin poikkeuslain turvin vuoden 1937 vaalien valitsijamiehillä. Syy oli käytännöllinen: Talvisodan luovutettujen alueiden väestö ei ollut vielä henkikirjoilla uusilla asuinpaikkakunnilla voidakseen äänestää. Valituksi tuli Risto Ryti, kun niin maalaisliitto kuin sosiaalidemokraatit asettuivat hänen taakseen. Räikköselle oli muodostunut omien kontaktiensa kautta käsitys, että ”Saksan tarkoitus oli asettaa Svinhufvud presidentiksi ja hänet itsensä pääministeriksi”. ”Se on vallan viimeinen hullutus”, kerrotaan Svinhufvudin sanoneen.

Räikkönen matkusti Saksaan kutsusta maaliskuussa 1941 ja yhdessä Svinhufvudin kanssa hän kertomansa mukaan sopi, miten ”saksalaisille selvitetään, mistä Suomen rajat pannaan menemään”. Rajojen piirtelystä tuli Svinhufvudille mieluisa harrastus. Suomeen tuli hänen mukaansa liittää Itä-Karjala laajoine maa-aloineen pohjoisessa ja idässä sekä Inkeri. Hänen mukaansa jos Suomi ja Pohjola tahtoo elää, Pietarin on kuoltava.

Vuoden 1942 lopussa Svinhufvudin kaulasta löytyi kasvain. Hän laati IKL:n yhdysmiehensä Martti Pihkalan avustuksella saksalaislämpöisen Kansallisen ohjelman, josta otettiin 150 kappaleen painos − Svinhufvudin vaatimuksesta presidentti Rydin tietämättä. Häikiö kertoo, miten moniste koottiin kirjaseksi nimellä Pehr Evin Svinhufvudin testamentti kansalle. Sille ei Suomessa saatu painolupaa, minkä vuoksi se painettiin 150 000 kappaleen painoksena Saksassa ja tuotiin saksalaisella sotalaivalla Ouluun. Painopaikaksi oli kuitenkin merkitty Stockholm 1944. Testamentin sisällöstä elämäkerta kertoo hyvin ylimalkaisesti.

Svinhufvud vieraili jatkosodan rintamilla vahvistamassa taistelutahtoa. Hän kuoli 83-vuotiaana helmikuussa 1944. Hänet haudattiin Luumäelle.

Martti Häikiön kirjoittama elämäkerta oli itselleni järisyttävää luettavaa. Vaikka sen keskiössä on yksi henkilö, teos sopii seikkaperäisyydessään ja selkeydessään myös  lähihistoriamme hakemistoksi. Häikiö pidättäytyy omista tulkinnoistaan, mikä teosta lukiessani ärsytti minua. Mutta ratkaisu on viisas. Näin Häikiö antaa  lukijalle tilaa tehdä omat päätelmänsä, olihan  Svinhufvud suurista ansioistaan huolimatta hyvin kiistanalainen henkilö.

Teoksen liiteosa on kiitettävän informatiivinen. Laaja henkilöhakemisto auttaa lukijaa palaamaan tarkistamistarpeissaan taaksepäin.

Martti Häikiö: Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä. Docendo 2017, 640 sivua.

 

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s