Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandun esikoisteos on maaginen kuvaus elämästä kahden kulttuurin, suomalaisen ja romanialaisen, välissä.

Valas nimeltä Goliat on yksi tämän vuoden esikoisromaaneista. Sen kirjoittaja Cristina Sandu kilpailee Finlandia-palkinnosta. Sandu (s. 1989) on synnyttänyt upean esikoisen. Teos ansaitsee ehdokkaana paikkansa, päätyy Elisabet Rehn mihin ratkaisuun tahansa.

Romaanissa nuori helsinkiläinen Alba, romanialaisen tiedemiehen Mihai Popescun ja suomalaisen arkeologiäidin Eevan tytär, hahmottaa suhdettaan suomalaisen ja romanialaisen kultturin välissä ja leikkauskohdissa, tunteella ja kaikin aistein.

Alba on romanian kielen tulkki. Hän työskentelee milloin oikeudessa, milloin romaanikerjäläisten ja viranomaisten välissä. Yksi monista autettavista on jo pitkällä raskaana oleva kerjäläisnainen Beti, jota Alba vie alussa Helsingin Diakonissalaitokselle neuvolaan. Kun lääkäri järkyttyy Betin haaravälin likaisuudesta, romanialainen osa Albaa jättää huomautuksen kääntämättä.

Albaa sitoo Romaniaan Popescun perhekunta sekä monivuotinen suhde isän nuorempaan kollegaan Albertiin.  Suhteen hän uskoi päätyvän avioliittoon, mutta koti-ikävän magneetti veti Albertin Romaniaan siitä huolimatta, ettei hänellä filosofina ole työskentelyedellytyksiä Romaniassa. Yhteydenpito on jo harvennut.

Sopeutumisvaikeuksia on myös Mihailla, joka perusti Helsinkiin perheen. Mies kaipaa auringon lämpöä ja luonnonvaloa. Kun hän vetää verhot auki, Eeva palauttaa ne takaisin ikkunaan. Jos aurinko paistaa, sekin tuntuu kumman kylmältä. Mihai lähti kerran, mutta tuli takaisin.
”Kirjat palasivat hyllyyn, johon äiti oli ehtinyt asetella valokuvat mahdollisimman leveästi.”

Heti kirjan alussa lukija tapaa Suden, tarinan toisen päähenkilön. Susi on kuolemansairas.
”Hän makaa peittoihin käärittynä Adidaksen verkkapuvussa, villasukat jalassa, toisen jalan sukka puolikkaan jalkaterän yllä roikkuen, ja nukkuu vuosia kestänyttä, vain wc:n ja ruokataukojen pilkkomaa untaan. Jos peiton kulmaa nostaa, pistävä hien ja virtsan haju pöllähtää kasvoille kuin kevyt läpäys.”

Susi, Alban isoisä ja Mihain isä, kuolee ja perhekunta matkustaa Romaniaan hautajaisiin. Heille kaikille käynti on ties kuinka mones. Mutta nyt ruumiin ääreen, kolmen päivän suremiseen Suden ja Flavelin kotiin Punaisessa kylässä saapuvat myös Kaliforniassa elävä Costel-setä, tämän tukkansa monet kerrat valkaissut vaimo Ana-Maria sekä aikuistunut Pikkukukka.

Perinteen mukaan myös kyläläisten tulisi saapua suremaan. Kukaan ei tule.
 ”Äitini kerää pöydille valuneen steariinin.  Isäni kiertää huoneesta toiseen ja mittaa ajan kulua katsellaan. Meidän on valvottava miehen kanssa, jonka kuolemaa peltonsa menettäneet maanviljelijät rukoilivat vuosikymmenten ajan.”

Vaikka Susi riisui omasta aloitteestaan univormunsa ja erosi kommunistisesta puolueesta, liian kauan hän ehti työskennellä Ceauȿescun salaisen poliisin Securitasin ilmiantajana ja kyläläisten maiden kollektivisoijana. Susi oli saanut kutsun Securitasin poliisikouluun, sillä isä, Bacriun, oli ansioitunut kommunisti. Bacriunille on nimetty oma katukin.

Mätänemään alkavan ruumiin ääreltä valvojaisista puuttuu myös isoäiti-Flavelin veli Pavel, runoilija. Hänet Securitas vangitsi vuosia sitten, homoseksualismista ja kenties salaisten radio-ohjelmien kuuntelusta. Hän joutui rakentamaan yhtä Ceauȿescun suurista unelmista, Tonavaan jättiläispatoa jauhamaan sähköä. Kun kivien raahaamista joutui tekemään 40 asteen pakkasessa, ei olisi enää ollut sormia kirjoittamaan runoja. Sudelle läheinen ihminen, itselleen uskollinen ja omalla tavallaan kapinoinut Pavel kuoli.

”Kun Pavel haudattiin, isäni lensi kylään ja palasi Suomeen vanhentuneena.”

Cristina Sandun kirja on moniaistinen. Hajut, maut, äänet ja niin visuaaliset yksityiskohdat kuin meri- ja vuoristopanoraamat vyöryvät Alban tietoisuuteen ja verkkokalvolle tuoreuttamaan lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Sillä Punaisessa kylässä hän eli osia varhaislapsuuttaan synnyttyään Bukarestissa samanaikaisesti, kun maanjäristys tuhosi kaupunkia ja peitti sen betonimurskaan ja pölyyn. Kyläläiset järkyttyivät Alba-vauvan nukuttamisista ulkona pakkasessa. Hänestä tuli sinisine silmineen ja valkoisine hiuksineen kyläläisille Enkeli. Ennen Mihain vaaleatukkaista vaimoa sellaisia ei ollut aiemmin kylässä nähty.

Hautajaismatkalla Romania-suhteeseensa sukeltava Alba muistaa Popescun pariskunnan statuksensa nousun, koska toinen pojista asuu Yhdysvalloissa ja toinen Helsingissä. Myös isoisä ja isoäiti alkoivat elää kulttuureiden välissä. Matkoille Susi ja Flavel lähtivät lukuisten tyhjien matkalaukkujen kanssa voidakseen tuoda kotiin ylellisyyttä ja käyttötavaraa, joita muilla ei ollut. Kalifornian vierailulla amerikkalaisuus ei juuri koskettanut kahvimerkkiä lukuun ottamatta (!), sillä Alban kertoman mukaan Costel ja muut emigranttiromanialaiset ylläpitävät romanialaiskylää tiukkoine perinteineen ja keskenään seurustellen. He ovat siirtäneet Romaniansa mukanaan.

Ulkomaantuliaisilla, eritoten Flavelilta pihistämillään hajuvesillä ja kosmetiikalla Susi lahjoi tilapäisrakastajattariaan. ”Hän ei ollut hyvä mies”, toteaa Flavel, mutta tarkoittaa vain uskottomuutta. Sillä Susi rakensi hänelle talon, kylän suurimman ja komeimman, ainoan valkoisen. Mutta nyt hautajaisten aikaan paljastuu, että talo on läpeensä homeessa. Tähän asti on vedetty maalikerros toisensa päälle, tosin suotta.

”Tahmea lika valtasi valkoharmaan talon. Ovenkahvat, pöydät, lattialankut olivat rasvakerroksen peitossa. Opin koskettamaan ovenkahvoja sormenpäillä. Talo hajosi silmissä mutta se oli täysin tavallista. Ikkunalaudat hilseilivät, valkoiset maalilastut satoivat maahan kuin lumihiutaleet. Rikkinäiset ikkunat paikattiin teipillä. Tapettien mustuneet helmet kohosivat ylös ja paljastivat betonin.”

Toisin kuin Alba, hänen vanhempansa eivät ole koskaan viihtyneet hilseilevässä talossa:

”Vanhempani olivat koko ajan jossakin, keskustassa tapaamassa nuoruuden ystäviä, naapureilla maistamassa uuden sadon luumuviinaa, vuorilla vaeltamassa kohti huippua. Punaisessa kylässä he myös riitelivät ahkerasti. Ehkä siksi että jäimme sinne niin pitkäksi aikaa, riidat ehtivät pesiä lohkeilleissa kahvimukeissa, mustuneiden kukkamaljakoiden pohjilla, tunkea esille vesikannun nokasta ja levitä tuoreen leivän tuoksuisen aamiaispöydän ylle. Riitapäivinä isäni sanoi suomalaisen kirosanan. Hän jätti äitini puutarhaan ja lähti kävelemään joelle, kädet ristissä selän takana ja katse maassa.”

Kirja on täynnä hienoja paikan ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksia, ja Sandun kielikuvien äärellä tunsin ihailua ja nöyryyttä. Mutta entä valas nimeltä Goliat? Jättivalaan tulo kauan sitten pakkastalvena kaupungin sirkustelttaan on jäänyt monen muistoksi, mutta aikaa myöten valaasta on tullut myytti. Todellisuus ja taru ovat sekoittuneet, kuten nykyisyys ja menneisyys romanialaisten kokemuksissa.

Helsinkiläinen Cristina Sandu asuu tätä nykyään Englannissa. Hän on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingissä ja Edinburghissa. Hänen hurmaavaa esikoisteostaan ei pidä  jättää väliin!

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017, 263 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s