Katarina Baer: He olivat natseja

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa joutuneensa vastatusten oman elämänsä peruskysymyksen kanssa: Kuinka suhtautua häneen, natsivaariin?

Toimittaja Katarina Baer (s. 1969), suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, heittäytyi koko tarmollaan etsimään tietoja isänsä vanhemmista Gerz ja Ortrud Baerista, neljän kympin iässä Berliinin kirjeenvaihtajakautensa päätyttyä. Perhepiirissä vaietun ja tuntemattomaksi jääneen Grosspapan tiedettiin kaatuneen saksalaisten vetäytymisvaiheessa 1945 Pohjois-Italiassa, mutta Grossmutterin Katarina oli sentään tavannut lapsuudessaan. Häntä Katarina oli silloin pitänyt tavallisena isoäitinä.

Hän tiesi isovanhempiensa olleen natseja. Siitä ei puhuttu. Mutta huhut elivät: koulussa häntä haukuttiin natsiksi, vaikka hän ei ymmärtänyt sanan merkitystä.

He olivat natseja edustaa tutkivaa journalismia. Kriittinen toimittaja on koonnut teokseensa saksalaisista isovanhemmistaan niin paljon tietoa kuin mahdollista, keskeisinä lähteinään varsin laaja säilynyt kirjeenvaihto, Saksan eri arkistot sekä runsas lähdekirjallisuus.

”Jotain aavemaista on siinä, että asiakirjat ovat maanneet eri arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvointi ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina, Facebook ja Angry Birds.”

Katarina Baer teki perusteellista tutkimustyötä ja kirjoitti hienon ja puhuttelevan kirjan.

Baer pyrkii rakentamaan ymmärrystä isovanhempiensa ideologisesta valinnasta ja löytämään vastausta omassa päässään risteileviin, lukuisiin kiusallisiin kysymyksiin, ennen muuta selvittämään, mikä oli isovanhempien syyllisyysaste yhdessä maailmanhistorian kauhistuttavimmista rikoksista. Tunsivatko isovanhemmat syyllisyyttä ja katuivatko he koskaan?

Molempien isovanhempien lapsuus ja nuoruus vievät Latviaan. Kirja on näiltä osin baltiansaksalaisten historiaa 1900-luvun dramaattisina alkuvuosikymmeninä kahden suvun, Baerin pappissuvun ja Pfeilien liikemies- ja apteekkarisuvun vaiheiden kautta dokumentoituna. Suvun eri jäsenten moninaisten, dramaattisten vaiheiden seuranta sai tosin minussa aikaan sen, etten enää kunnolla erottanut metsää puilta.

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena isoisä-Gerzin (1902−1945) isä, kirkkoherra Carl Baer, muutti luvuttomien muiden baltiansaksalaisten tavoin Saksaan. Sitä aiemmin baltiansaksalaiset olivat pyrkineet perustamansa armeijan Landeswehrin avulla puolustamaan Latviaa bolševikkeja vastaan. Moni Gerzin lähisukulainen, kuten yksi isoveljistä, oli ollut mukana historian unohduksiin painuneessa, hävityssä pienoissodassa.

Baltiansaksalaisten historian ohessa He olivat natseja -teoksen hienoa antia on Weimarin tasavallan historia ja syväanalyysi, siis kaikki se, mikä antoi muhevan maaperän natsismin nousulle ja lopulta valtaanpääsylle. Baerien muuttaessa Saksaan Hitlerin alkuaan Saksalainen työväenpuolue oli vasta baijerilainen liike.

Gerz Baer, josta isä oli toivonut pappia, kouluttautui diplomi-insinööriksi.  Hänestä kehkeytyi asiantunteva sähköinsinööri, Katarinan luonnehtimana nörtti laiteintoilija. Ortrud (1908−1982) valmistui sairaanhoitajaksi.

”Kun lukee Baerien kirjeitä, tulee vaikutelma, että natsismi ilmestyi isoisäni elämään kuin tyhjästä 1930-luvun alussa, kun hän liittyi puolueeseen… Gerzin sisällä asui natsi kuitenkin taatusti hyvän aikaa ennen puolueeseen liittymistä. Hänen oli täytynyt saada kipinä jo 1920-luvulla”, Katarina kirjoittaa ja tukeutuu historioitsija Dan McMillaniin siinä, miksi ajalle tyypillinen, muissakin maissa tuolloin ilmennyt antisemitismi radikalisoitui juuri Saksassa. McMillanin mukaan syynä oli Saksan myöhäiseksi jäänyt demokratian kehittyminen.

Gerz Baer liittyi äärikansallismieliseen, puolisotilaalliseen, elitistiseen ja antisemitistiseen Der Jungdeutsche Ordeniin pian Saksaan muuttonsa jälkeen 1921. Katarina Baer taustoittaa isoisänsä taipumusta äärikansallisuuteen baltiansaksalaisten kokemuksella heidän menetettyään Baltiassa kaiken suojan ja koettuaan sosialismin loimottavana uhkana. Kansallisuus oli ainoa jäljelle jäänyt. Saksassa he verkottuivat ulkosaksalaisten kansallismieliseen yhdistykseen, Verein für das Deutschtum im Auslandiin, VDA:han.  Yhdistys ajoi suursaksalaista nationalismia saksalaisvähemmistöjen avulla ja muutoksia Versailles´n rauhansopimukseen. Järjestö yhdisti: sillä oli yli kolme miljoonaa jäsentä.

”Natsien huomassa Gerz ja Ortrud saivat uuden identiteetin menettämänsä tilalle, ja he saivat ryhmän, johon kuulua. He kuuluivat nyt niiden saksalaisten joukkoon, jotka tahtoivat jättää pölyttyneen ja huonosti toimineen vanhan luokkayhteiskunnan taakseen ja jotka halusivat olla yhteiskunnallisen kehityksen keihäänkärjessä. Kansallissosialismi oli heille rohkeaa ennakkoluulottomuutta, modernia ajattelua, yhteiskunnallisten ihanteiden uusinta uutta. Meille, jälkipolvelle, Hitler edustaa hirviömäistä ihmisten luokittelua syntyperän perusteella, mutta sen ajan saksalaisille hän oli suuri kansakunnan yhdistäjä”, Katarina Baer lainaa historioitsija Görz Alya.

Natsit tarjosivat Baereille kolmannen ideologian ”kapitalismin nousu- ja laskusuhdanteiden” ja ”kommunistisen kansan näännyttämisen” asemasta. Gerzista tuli tunnollinen ja innokas natsi, sähköfirma Bewarin ammattilainen ja asuinalueensa natsien ensin lohko- ja pian solujohtaja. Sitä pidemmälle hän ei natsiorganisaatiossa edennyt ja sitten syttyi toinen maailmansota. Katarina Baer pitää isoisäänsä puolueen ”pikkuryhmyrinä”, vailla vallanhalua ja kunnianhimoa.

Lohko- ja solujohtajien tärkeimpiä tehtäviä oli levittää natsipropagandaa, pitää koulutusiltoja, edistää rotupolitiikkaa ilmiantamalla omalla alueella asuvat juutalaiset ja poliittiset vastustajat sekä valvoa naapurustoa poliittisesti. He luetteloivat juutalaisten omaisuutta ja asuntoja ja savustivat juutalaiset omilta kulmiltaan. Pikkujohtajien tehtäviin kuului myös katupartiointi. Siinä natsi valvoi toista natsia.

Kun juutalaisia alettiin koota ja siirtää itään, Baerien asuinalueen Grünewaldin asemasta Berliinissä tuli keskeinen kuljetuskeskittymä.  Gerz ja Ortrud Baer eivät voineet välttyä kaiken sen näkemiseltä. Silti heidän kirjeensä sivuavat juutalaisvainoa vain kerran. Liioin kirjenipusta ei löytynyt viittaustakaan vuoden 1938 Kristalliyöhön, joka oli juutalaisiin kohdistetusta mieli- ja väkivallasta siihenastisista räikein ja hirvittävin. Baerit ratkaisivat näkemänsä ja kokemansa vaikenemalla. Katarina Baer arvioi Gerzin ja Ortrudin vakavimman sisäisen ristiriidan aiheutuneen natsien vihamielisestä suhteesta kirkkoon kansanmurhan asemasta.

Kirja kuvaa vaihe vaiheelta juutalaisten tuhoamispannan kiristymisen, millä uhrien elämä tehtiin helvetiksi. Paljon noista vaiheista tietävällekin tapahtumat ovat yhä karua luettavaa.

Sota heitti Gerz Baerin Euroopan kolkasta toiseen puhelin- ja kantoaaltoasennuksissa.  Hän palveli ilmaviestintärykmentissä ja myöhemmin asennusjoukkueen johtajana. Ortrud oli nielaissut natsien massiivisen propagandan Puolan aloittamasta sodasta ja kertoi myöhemmin lapsille isän menneen ”puolustamaan” isänmaata.

Ortrud valitsi natsien naisihanteen: hän pysyi perheen äitinä ja kotona, mutta hakeutui vapaaehtoiseksi erilaisiin natsien keskinäisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin ja seurapiiritoimintaan. Pariskunta kieltäytyi tunnustamasta faktoja ja näyttää uskoneen Hitleriin ja Saksan voittoon sodassa viimeiseen hetkeen asti, vielä sen ylikin.

Felix Römer tutki sodan jälkeen Yhdysvaltain vangiksi joutuneita saksalaisia. Hänen mukaansa valtaosa sotavangeista pysyi loppuun saakka Hitlerin kannattajina, mutta poimivat natsismista itselleen sopivia osia ja torjuivat toisia.

”Mutta minä uskon hyvän voittoon ja ajattelen yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa, kuin tietoisuus, ettei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailman valon tuovan puolella? Voiko silloin enää ajatella luovuttavansa tai häviävänsä? Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin. Mutta me emme luovuta, vaan me voitamme! ”, Gert Baer kirjoitti vaimolleen vähän ennen kuolemaansa paljastaen samalla pariskunnan yhteisen syyllisyystietoisuuden.

Fanaattisinkaan natsi ei Römerin mukaan välttämättä kannattanut holokaustia. Entä Gerz ja Ortrud? Suoraan kumpikaan ei joutunut sen kanssa  tekemisiin. Leskeksi jäänyt Ortrud löysi sodan jälkeen aatetoverinsa ”Häädettyjen ja oikeudettomien liitosta”, joka oli täynnä entisiä natseja ja joka auttoi heitä saamaan uudessa yhteiskunnassa hyvät asemat. Ortrud oli loppuvuosinaan muistisairas eläen tuolloin pohjoissaksalaisessa vanhainkodissa:

Siellä hänen suustaan pulpahti kerran menneisyyden visvaa. Kun muuan tummapiirteinen siirtolaistaustainen vanhustenhoitaja sattui kulkemaan ohi, isoäitini tokaisi seurassaan olleelle hoitajalle: ”Ja minä kun luulin, että me kaasutimme heidät kaikki.”

Silti jossain Ortrud Baer rikkoi puhtaan natsinaisen ideaalia. Katarina Baerin mukaan hän oli ollut helpottunut, että lapset säästyivät Hitlerin kaavailemalta tulevaisuudelta eikä hän kasvatuksessakaan noudattanut oikeaoppisuutta. Natsien kasvatusideologi Johanna Haarerin opaskirjan mukaan kansallissosialistisille äideille tärkeintä oli väsymättä kontrolloida, että hänen lapsensa ei saanut liikaa huomiota, ei liikaa lohtua, ei liikaa ruokaa eikä liikaa apua. Äiti ja lapsi olivat Haarerin mukaan jatkuvassa valtataistelussa, ja sitä taistelua äiti ei saanut hävitä. Lapsen itkuun ei tullut reagoida ja heti syntymästä saakka vauvan tuli nukkua yönsä yksin suljetun oven takana, vauvat kun Haarerin mukaan itkivät vain tappaakseen aikaa tai saavuttaakseen jotain itsekästä. Äitien tuli välttää ”turhaa” kontaktia lapsiinsa. Heitä tuli muutenkin kohdella kuin aikuisia ja edellyttää heiltä aikuisten taitoja ja käytöstä. Silti, kieltoja rikkoen, Ortrud syötti lapsiaan näiden ollessa vielä kovin pieniä.

Entä lapsen tulevaisuus varhaislapsuuden jälkeen? Katarina Baer lainaa itseään Hitleriä joulukuussa 1938, pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää:

”Pojat tulevat Jungvolkista [natsien järjestö pikkupojille] Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten varsinkaan emme anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja säätyläiskasvattajille, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen ja työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen ja armeijan jälkeen otamme heidät suoraan SA:han, SS:ään ja niin edelleen, etteivät he missään tapauksessa kaipaa entiseen. Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.”

Katarina Baer: He olivat natseja. Teos 2016, lähteineen 360 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s