Daniel Katz: Saksalainen sikakoira

Saksalainen susikoira on Daniel Katzin hienoin teos, tuotannon huippu.

Yleiradion Kirjojen Suomessa Daniel Katzin Saksalainen sikakoira (1992) on vuorossa tiistaina 4.4. Mutta silloin meikä on jo kaukana, joten otanpa pienen varaslähdön!

Daniel Katzin pääteos Saksalainen sikakoira on PA-KAH-DUT-TA-VAN hyvä. Luonnehdin teosta piiloyhteiskunnalliseksi veijariromaaniksi, jonka käänteissä sattumat, paradoksit ja yllätykset ilkamoivat.  Oletan kirjailijan kirjoittaneen tämän teoksensa kynässään sydänverta ja silmäkulmissaan naurunkurtut.  Mielikuvituksen lennosta huolimatta Saksalaissa sikakoirassa voi siis olla kirjailijalle itselleen myös hyvinkin henkilökohtaista.

Ylisanoja? Ei suinkaan. Kirja yllättää aiheellaan, haastavalla rakenteellaan, huumorillaan, loputtomalla kyvyllään yllättää mutta myös kielellään, siis kerrontatavallaan.  Kirjailija ei mene heti tarinaansa, vaan alku viivyttää ydintarinan alkamista. Mutta pian kerronnan imu näytti voimansa.

Juonenpyörityksessä sokealla sattumalla on koko tarinan ajan oma ilkikurinen osuutensa − nimenomaan ilkikurinen. Kirja on äkkikäänteitä täynnä eikä lukija näe tulevia mutkia etukäteen. Esittelen tässä blogissani kirjan päähenkilön ja kuvaan tapahtumien alkuasetelman, mutta yritän pidättyä kajoamasta monipolviseen juoneen liian pitkäksi aikaa. Jokaisella lukijalla on oikeus retkeillä tapahtumakartalla itse.

Päähenkilö, minäkertoja, on sotien jälkeen syntynyt, 45-vuotias suomalainen voimistelunopettaja ja nykyisin koulunsa rehtori, syntyperältään juutalainen Mauri Berdushew. Isä, josta hän on aina tiennyt kovin vähän, kuoli pojan ollessa vasta seitsemänvuotias. Poika tietää isänsä työskennelleen 1930-luvun alussa veljensä Raufin firmassa Saksassa, mutta siirtyneen siitä sirkustaiteilijaksi ja palanneen Suomeen. Siinä kaikki. Nyt pojassa syttyy halu tietää isästään enemmän.

Syttyikö se siitä, että Mauri tajuaa elinaikansa rajalliseksi? Hän on aivan hiljattain saanut tietää syöpäpesäkkeestä keuhkossaan. Vai syntyikö se siitä, että kaljabaarissa tuntematon seuralainen, ”Siilitukka”, osoittautui natsiksi, joka kiistää keskitysleirien olemassaolon ja juutalaisten kaasuttamisen? Mauri on aina pitänyt etäisyyttä juutalaisuuteensa ja laiminlyönyt yhteydenpitoa sukulaisiinsa. Mutta nyt hän kokee, ettei Siilitukalla natsina ole oikeutta elää. Hän huolehtisi siitä omakätisesti. Siihen tarkoitukseen hän hankkii laittoman pistoolin, Siilitukan kautta. Aseen hankinta on vain yksi kirjan lukuisista paradokseista.

Pian sankarimme näkee lehdessä lääkärinsä kuolinilmoituksen. Toinen paradoksi! Ei siis kutsuja syöpähoitoihin. Jäljellä olevan elämänsä hän käyttäisi muuhun kuin rehtorin velvollisuuksiin.  Hän irtisanoutuu.

Yksi hänen hankkeistaan on yritys tehdä vakuutuspetos kuolemansa varalle tyttärensä hyväksi. Sitä varten tarvitaan erinäisiä temppuja,joihin hän tarvitsee Siilitukkaa. Mutta veivauksien lopputuloksena on paradoksi jälleen, ties kuinka mones.   Siilitukan hän jättäisi vastedes rauhaan.

Siilitukalle kostaminen saa jäädä toisenkin yllättävän käänteen vuoksi. Se on Israelista Suomeen matkustanut tuntematon juutalainen Tove Pless mukanaan vanha päiväkirja, joka tuojan isävainajan kertoman mukaan on Maurin isän pitämä. Pless ja Maurin isä Robert Berdushew, (nimenmuutoksen jälkeen Bob Beskuri), ovat olleet ystävykset. Bob pääsi Suomeen, mutta Pless menetettyään kaiken joutui keskitysleirille, selvisi sieltä hengissä ja päätyi Israeliin.

Myös Tove haluaa tietää enemmän isästään. Ehkä käsittämättömällä kielellä kirjoitettu päiväkirja kertoisi. Kuolinvuoteellaan Israelissa Pless oli paljastanut toisen salaisuuden: hän oli lähettänyt osan omaisuudestaan timantteina ja koruina Maurin isälle, jotta tämä salakuljettaisi ne Saksasta turvaan.

Siitä Maurikin haluaisi tietää, ei omaisuuden vaan isän kunniallisuuden vuoksi. Isän veljessarjasta viimeisen elossa olevan, 80-vuotiaan Hirschin kähisevän naurun mukaan Robert tuli Saksasta tyhjätaskuna, ”hyvä kun toi henkiriepunsa mukanaan”.  Plessin omaisuus katosi kuitenkin jonnekin.

Keuhkosyöpäsairaalle sankarillemme alkaa hahmottua päiväkirjan myötä isän elämä 1930-luvun Saksassa. Tärkeässä osassa siinä on juutalainen rakastettu, isän ”enkeli”, sirkustaiteilija Anita Hellwig, jota isä oli lähtenyt vielä Berliinin olympialaiskohinan turvin vuonna 1936 hakemaan turvaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Päiväkirjan rankin kohta kääntää Maurin suunnitelmat Saksaan, isän viimeiseen paikkakuntaan Eggenauhun entisessä deedeeärrässä. Päiväkirjan päiväyksessä elokuulta 1936 Gasthaus Ullrichissa juutalaisuutensa salannut isä kirjoittaa:

”Ullrich on muuttunut minua kohtaan. Aikaisemmin hän oli ystävällinen liiallisuuksiin asti, nyt hän on pikemminkin töykeä. En tiedä mistä se johtuu…
Se oli eilen. Tänään tiedän mistä se johtuu, se talon isännän kauna minua kohtaan. Sain postin kautta pienen paketin. Luulin että sekin oli Plessiltä mutta kun avasin sen tajusin, ettei se voinut olla. Se sisälsi sian saparon. Paketissa ei ollut lähettäjän nimeä. Mutta minä tiedän keneltä se on. Vielä minä syötän sen sinulle, Ullrich.
Vilkaisin salaa asukaspäivyriä. Minun nimeni kohdalle hän oli piirtänyt Daavidin tähden.
Mistä hän tietää?
Olen pakannut kamppeeni. Huomenna minä lähden.”

Niin kaappaa niukat kamppeensa myös Mauri, kätkee pistoolin polkupyöränsä satulan alle ja lähtee pyöräillen Ruotsin kautta Saksaan, entiseen deedeeärrään ja taajamaan nimeltä Eggenau, vaikkei sitä edes kartoista löydy.

Sen pidemmälle en kerro – paitsi Hammurabin lain sovellutuksen: Saparo saparosta. Mauri ei tiedä, vieläkö vanha natsi Ullrich on elossa, eikä lukija tiedä sitä, onko Maurin käyttövoimana vaisto vai suunnitelma ja kumpi on vahvempana pontimena: saada isän menneisyydestä selvyys vai kostaa isänsä puolesta vaikka vain symbolisesti ja hakea isänsä kunnialle hyvityksen. Asetelma on joka tapauksessa kihelmöivä.

Saksalainen sikakoira tuo hilpeän ajankohtaisvivahteen nykyiseen turvapaikanhakijakysymykseemme. Laivamatkalla Saksaan Mauri kohtaa kaksi Iranin kurdia, joita sen kummemmin Ruotsi kuin Saksakaan ei ole hyväksynyt maaperälleen. Kumpikin maa lähettää tulijat aina takaisin aiempaan saapujamaahan. Niin miehet seilaavat paluulipun ja ruokakortin turvin pysyvästi Ruotsin Trelleborgin ja Saksan Sassnitzin väliä, ja naismatkustajia katselemalla viihtyvät hyvin.

Katzin kirja on viritykseltään älykäs, humaani ja hauska. Milloin viimeksi olen lukenut jotain näin järeää, siis tämänsuuntaisesti laadukasta?  Aika kauaksi sain kelata.

Daniel Katz: Saksalainen sikakoira. WSOY 1992, 398 sivua. Suomentajaa ei ole kerrottu.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Daniel Katz: Saksalainen sikakoira

  1. Leena Laurila sanoo:

    Daniel Katz on suomalainen, siksi ei suomentaja ole mainittu.

  2. Toden totta, Leena. Mistä moinen fiksauma aivossani!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s