Romaanin kansi korostaa väkivaltaa.
Norjalainen nykykirjailija Tore Renberg (s. 1972) vierailee perjantaina 13. toukokuuta Helsingin LIT-tapahtumassa. On jäänyt minulta huomaamatta, vaikka luin juuri hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Huomenna nähdään. Mitä ajatella siitä? Ajattelin nimittäin kovin erilaista lukemisen eri vaiheissa ja lukemisen jälkeen. En anna Helsingissä esiintymisen ja julkisuuden vaikuttaa. Kiirehdin siis omissa harhailuissani edelle.
Renberg näyttää kirjoittaneen jo 13 romaania ja palkitunkin. Karl Ove Knausgård kehuu takakanteen napatussa tekstissä kirjan kirjoitetun räjähtävällä voimalla ja tykyttävällä intohimolla. ”Mahdoton laskea käsistä!” Antelias kollegiaalinen luonnehdinta, sillä kirja on sentään kovasti paksu.
Motiivini lukea oli korkealla: Pohjoismainen kirjallisuus teemana syksyn kirjamessuilla. Siispä nyt Tore Renbergiä! Ensimmäiset satakunta sivua: mikä kielellinen superlahjakkuus! Kerronta on rankkaa pommitusta, kiihkeää, alkuvoimaista, tuoretta, nuorta, läpivalaisevaa, älykästä sanaleikkiä. Kun henkilögalleria alkoi tulla tutuksi, innostukseni tasaantui. Totuinko sanoilla rummutukseen vai latasiko kirjailija itsestään enemmän alkupuoleen? Luettuani pari sataa sivua pistin kirjan syrjään ja luin muuta: Knausgårdia itseään yhden tiheän ja tuhdin kirjan verran. Kun palasin Renbergin romaaniin, tunne oli laimea: ei voisi vähempää kiinnostaa!
Luin silti, viisikymmentä sivua kerrallaan, vailla kiinnostusta. Uh! Vielä kaksisataaviisikymmentäkolmesivua. Sitten kirjan juoni alkoi toimia spiraalina, joka ydintä kohti edetessään muuttui trilleriksi. Valpastuin uudelleen ja luin kirjan loppuun ilman takelteluja.
Romaanin perustarinassa kaksi eri elämää osuttuvat yhteen eri intressein. Keski-ikäinen Pål, kahden murrosikäisen tytön yksinhuoltaja, on sotkenut elämänsä perin juurin. Rahavaikeuksiin ajauduttuaan hän on ryhtynyt nettipelaajaksi. Hän tajuaa tuhonsa peliriippuvaisena, mutta ei pysty katkaisemaan kierrettä. Miten pitkälle onnistuisi pitämään yllä kulisseja, ostamaan aikaa ja valehtelemaan? Laskuista ja karhukirjeistä hän on jo pitkään selvinnyt tiputtamalla ne avaamattomina kadunvarren roskikseen lemmikkiään ulkoiluttaessaan. Virkapalkkainen Pål ei pärjää elämässä omin avuin ja omin avuin hän on nyt elänyt vuosia; energinen tehopakkaus-vaimo sai tarpeekseen ja aloitti uuden elämän muualla uuden miehen kanssa, ilman alaikäisiä lapsiaan.
Pål tarvitsee rahaa, valtavan paljon ja nopeasti. Hän ottaa yhteyttä pikkurikolliseen, Jan Inge Hallbergiin, murrosikänsä etäiseen tuttuun. Syntyy typerä ja läpinäkyvä sopimus: vakuutuspetoksen yritys. Sen lavastamiseksi Pålin koti on pirstottava ja Pål hakattava sairaalakuntoon. Jan Ingelle moinen kokeilu on samalla uusi avaus, rikosrepertuaarin laajennus. Kyllähän Pålilla on kotivakuutus kunnossa? Joo, ehkä, on kai, kyllä sellaisen vaimo aikoinaan otti.
Selvääkin selvempää on, että mopohan siinä karkaa käsistä.
Kirjan keskeiset aikuiset on hylätty, useimmat heistä jo lapsina. Jossain Stavangerin laitamilla asuvat omakotitalossa keski-ikään ehtineet sisarukset, 120-kiloinen Jan Inge ja hänen pikkusiskonsa Cecilie. Lasten ollessa keskenkasvuisia äiti ryyppäsi itsensä hengiltä ja isä lähti pitkälle työkeikalle Houstoniin ja sinne tielleen jäi. Alaikäiset jäivät oman onnensa nojaan. Jan Inge alkoi käyttää 13-vuotiasta siskonruipeloaan kaupanteon välineenä ja parittaa häntä kavereilleen. Yksi heistä oli Rude, joka unohtui Cecilien haarojen väliin pysyvästi. Tämä pikkurikollisten kolmikko on muodostanut neljännesvuosisadan ajan ”perheyhtiön”. Julkikyljeltään kyse on nyrkkipajan kokoisesta muuttofirmasta, mutta pääosa liikevaihdosta koostuu murto- ja perintäsaaliin jälleen myynnistä luotettavalle tukkuostajalle. Työvälineitä ovat siis nyrkki- ja sorkkaraudat, pesäpallomailat, omat lihakset, tiirikat, erilaiset avaimet, suojakäsineet, tukevat kengät ja sen semmoiset.
Aikuisten hylkäämiä ovat myös äkkipikaisuudessaan väkivaltainen seksihullu Rude, vankilasta vapautuva korealaistaustainen Tong ja sijaiskodista toiseen siirtynyt murrosikäinen David William Moi, jonka maine kulkee aina hänen edellään.
Kaikki keskeiset tarinan aikuiset ovat jääneet keskenkasvuisiksi aikomuksineen ja haaveineen.
”Miehiä? Cecilie kävelee pari askelta heidän takanaan. Eivät nuo mitään miehiä ole. Läski äijä joka syö sipsejä ja katsoo kauhuleffoja ja luulee olevansa toimitusjohtaja. Pitkä adhd-hongankolistaja jolla on aina heppi pystyssä ja joka itkee öisin. Kusipää korealainen, joka on totaalisen tunnevammainen. Pikkupoikia he ovat kaikki. Ei puhettakaan että olisivat kypsyneet iän myötä, he ovat täsmälleen samanlaisia kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten – ainoastaan sillä erolla että he ovat kadottaneet vähäisenkin charminsa. Niin pojille käy.”
Rikollisissa häärivillä on matala ärsyyntymiskynnys ja silmitön väkivalta pulahtaa pintaan herkästi. Sama tulee vastaan myös kouluikäisiä nuoria seurailevassa sivutarinassa, kuten tässä isoveljen pikkuveljelle suorittamassa opettavaisessa aamuherätyksessä:
”Kenny antoi mennä. Hän löi ja löi aivan kuin Shaun olisi ollut nyrkkeilysäkki, ja äiti makasi pillericocktailista sammuneena ja isä oli häipynyt, koska siitä oli helvetisti aikaa kun isä viitsi tehdä mitään äidin auttamiseksi.”
Romaanissa on siis vankka ajatus, raamatullisesti: ”Mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle”. Mutta hylätyksi joutuminen painuu syvälle kunkin henkilöhistoriaan ja trilleri saa yliotteen. Entä jos Renberg olisi rakentanut tarinaansa vahvemmin takaumille ja jomottaville muistoille, ainakin muutaman keskeisen henkilön osalta? Kritiikkini kärki on tässä: Kirjassa olisi asetelmat ja ainekset enempään kuin viihde- ja rikoskirjaan.
Mietin myös, onko porno vain visuaalista, siis kuvia ja elokuvia? Onko tiukkapipoista tunnistaa pornoa fiktiivisessä kirjallisuudessa, jossa sensuuriajatus on kovin vierasta? Raja kulkee naisen esineellistämisessä, ja mielestäni Tore Renberg ylittää rajan aikuisten miesten puheissa ja ajatuksissa. Renberg on tukevasti keski-ikäinen mies. Miten hyvin hän tuntee varhaismurrosikäisten kieltä, siis sitä että tytöille niin ikä- ja kilpakaveri kuin oma edesmennyt äiti on ensisijaisesti huora? Ehkä olen nipottaja, mutta säästelemätön huorittelu tympäisi minua naisena. Aina silloin myös muistin, että kirjan on kirjoittanut mies.
Kirjan tarina sijoittuu neljään vuorokauteen. Sinä aikana nuoret tytöt rakastuvat ja taistelevat samasta pojasta Davidista itseään ja toinen toisiaan tuhoten kuin raivoisat, eroottisuudessaan heränneet pedot. Väkivalta ei tunnusta kirjassa sukupuolirajoja.
Pinnan alla kuplii hienoista ironiaa Renbergin sirottaessa mukaan konnien periaatepuhetta. Vaikka tapettu henkilö makaa naama tohjona matolla, tekijä pitää itseään pasifistina ja periaatteen miehenä. Ironia ei kuitenkaan pääse puhkaisemaan pintaa.
Tottahan tämän kirjan perusviesti on välittämisessä, rakkaudessa, huolenpidossa ja ystävyydessä ja niiden puuttumisessa. On kasvanut niiden nuorten sukupolvi, joiden vanhemmat ovat marinoineet itsensä alkoholilla, eläneet vuosikymmenet huumeruiskujensa voimalla tai luoneet ammattiuraa ja toteuttaneet itseään. Jälkensä ne jättävät.
Odotan päivälehtihaastatteluja Tore Renbergistä. Arvattavasti saamme niitä nyt.
Tore Renberg: Huomenna nähdään. Like 2016, 653 sivua. Suomennos Outi Menna.
Annelin kirjoissa 