Kuulun suhteessa Knausgårdin Taisteluni-sarjaan hitaisiin perässätulijoihin. Lukija on kuin historiallisen valokuvan tai elokuvan sisällä.
”Hänen silmistään paistoi raivo. Suupieleen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.
Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, löi minua päin, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista. Silti en osannut rauhoittua, sillä raivo saattoi yhtä hyvin puhjeta kahden minuutin kuin kahden päivän kuluttua. Mitään ennakkovaroitusta ei tullut. Yhtäkkiä hän vain alkoi raivota. Oli yhdentekevää löikö hän, yhtä pahalta tuntui kun väänsi minua korvasta tai puristi käsivarresta tai raahasi minut jonnekin missä sain nähdä mitä olin tehnyt.”
Karl Ove Knausgård kirjoitti tätä tekstiään isästään Malmössä liki 40-vuotiaana. Siinä, Taisteluni-sarjan Kolmannessa kirjassa, aikuinen mies palaa lapsuutensa Norjaan ja omiin kasvuvuosiinsa 7−13 vuoden iässä. Sarjan lumoon on monia syitä ja yksi – vaikkei tärkein − on rikottu kronologia. Kun Ensimmäinen kirja kuvasi murrosikää ja alkoholisoituneen isän kuoleman jälkeistä pesänpuhdistusta ja Toinen kirja Knausgårdin perhe-elämää Ruotsissa, Kolmas kirja vie varhempiin lapsuuden vuosiin.
Jokaisen yksittäisen kirjan sisällä kerronta kuitenkin etenee kronologisesti.
Suhtautuminen Knausgårdin Taisteluni-sarjaan jakaa lukukansaa. Monet ovat halunneet pysyä kirjojen ilmestymisrytmissä. Joillekin on riittänyt Ensimmäinen kirja siihen, että tietää kirjailijasta ja hänen tyylistään edes jotain. Joillekin hänen tekstinsä on roskaa. Itse kuulun jonnekin viehättyneiden vihoviimeisiin peränpitäjiin. Knausgårdin arkinen kuvaus ja yksityiskohdat ovat tarkkoja kuin terävästi piirtyvät, historialliset valokuvat. Juuri siinä piilee yksi lumovoiman salaisuuksista. Ajankuvan ja kouluikäisen pojan sielunmaiseman lukija tuntee kokevansa. Ne tulevat iholle. Minä-kertojan kautta lukija liudentuu kuvatuksi pikkupojaksi. Kokemukset ovat konkreettisia.
Poika paljastaa salaiset toiveensa ja unelmansa, kuvaa leikkejään ja hauskanpitoa kavereiden kanssa, rakastumisiaan, pettymyksiään, petetyksi ja hylätyksi tulemisiaan, kokemiaan epäoikeudenmukaisuuksia, menestymisiään, ylpeydentunteitaan ja häpeän kokemuksiaan, mutta ennen muuta pelkoaan. Lapsi pelkäsi isäänsä. Kokemukset ja muistot ovat voimakkaista, sillä ”meillä lapsilla ei ollut historiaa. Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa.”
Uskallan arvella, että Knausgårdin Taisteluni-sarjan Kolmas kirja on kirjan lukeneille lapsipsykologeille ammatillinen aarre, oppimismielessä – niin suoran tien kasvuikäisen koulupojan tajuntaan kirja reitittää ja niin paljon aikuisten virhetulkintoja ja virhekäyttäytymistä seuraamuksineen se tuo näkyväksi.
Seitsenvuotiaat pojat tutkivat ja vertailevat ulosteitaan ja kikkeleitään, isompina peniksiään. Kasvun ihme niin itsessä kuin tytöissä kiihottaa. Seksuaalisuus kuohuu kuin mahla kevätkoivussa ja ensikosketus kiellettyihin pornolehtiin saa ohimotkin jyskyttämään. Pojat kehittävät kaikenlaista ajankulua, viattomia, mutta seikkailunhalussa ja ajattelemattomuudessa myös typeriä, jollainen pahimmasta päästä on parhaan kaverin Geirin ja Karl Ovenin keksintö tiputella kiviä sillalta alitse ajaviin autoihin osuttaen. Ja kerran ajoitus onnistuukin.
Karl Oven ajoittainen empatian puute hämmästyttää. Hän saattaa kailottaa julki toisesta kipeitä asioita ja itkee kuin marttyyri jouduttuaan siitä nuhdelluksi tai kavereiden tuomitsemaksi. Itku on herkässä mitä erilaisimmista syistä. Hän ei kestä moitteita, uhkailuja, epäonnea ja rankaisuja, vähiten silloin kun kokee ne epäreiluiksi. Hän yrittää salata vetistelyjään, heikoin tuloksin. Murrosiän kynnyksellä häntä aletaan pitää ”feminä”.
Mutta koulua hän rakastaa ja on intohimoinen kirjojen lukija. Hän tietää paljon, enemmän kuin kaverinsa. Hän kokee usein, ettei hänestä pidetä. Monesti se kerrotaan hänelle suorasukaisesti. Silti hänellä riittää myös kavereita. Heitä ei kuitenkaan saa tuoda Karl Oven opettajavanhempien keskiluokkaiseen kotiin, missä kaikessa oli tarkka järjestys:
”Emme myöskään saaneet tuoda ystäviä kotiin, ja sekin oli osa tätä samaa: miksi meidän olisi pitänyt olla sisällä sotkemassa paikkoja, kun voimme olla ulkona? Ystävät olisivat silloin voineet kertoa kotonaan millaista meillä oli, ja silläkin oli merkitystä, ja oikeastaan se kuului samaan logiikkaan. Se selitti oikeastaan kaiken. Emme saaneet koskea isän työkaluihin, oli sitten kyse vasarasta, ruuvimeisselistä, pihdeistä tai sahasta, lumikolasta ja harjasta, emme myöskään saaneet laittaa ruokaa keittiössä, emme edes leikata leipää itse, emmekä avata televisiota tai radiota. Jos olisimme saaneet, tavarat olisivat koko ajan olleet ties missä, mutta nyt kun meillä vallitsi tällainen järjestys, kaikki oli omalla paikallaan, ja jos äiti tai hän käytti niitä, se tapahtui hallitusti…”
Kerran poika erehtyy avaamaan television kylässä oleville isovanhemmilleen ja kerran lainaamaan isän lumikolan kolatakseen erään vanhuksen pihan kulkureittiä auki. Teot eivät jääneet rangaistuksitta. Kun pojat varttuvat, isoveli Yngre rohkaistuu isän poissa ollessa keittämään heille molemmille iltateetä. Se on melkeinpä jo isäkapina.
Lukija tietää, että äidin ja isän avioliitto hajoaisi ja isä kuolisi alkoholismiinsa, josta vielä ei ole ulkoisia merkkejä. Nuorehko keskiluokkainen aviopari pitää vielä yhtä ja ankara isä, periaatteen mies, uskoo olevansa hyvä kasvattaja ja isä, ja tottahan hän yrittääkin sitä välillä. Mutta hän mitätöi hyvät yrityksensä herättämällään pelolla, sadistisen julmalla vallankäytöllään ja epäoikeudenmukaisilla tulkinnoillaan.
Vanhemmat ovat ketjupolttajia ja Knausgård mainitsee tavan takaa tupakansavusta paksun hengitysilman, niin kotona kuin autossa. Eletään 1970-luvun loppua ja 1980-luvun alkua.
”Onko mitään pahempaa, kuin istua tunti autossa taipaleella jonka tuntee läpikotaisin, matkalla johonkin mukavaan paikkaan? Kun matkustamo on täynnä kahden aikuisen tupakansavua ja isä ärähtää joka kerta kun lapsi vaihtaa asentoa tai sattuu potkaisemaan polvellaan hänen istuimensa selkänojaa?”
Yläluokkalaisten kouluun siirryttyään Karl Ove muuttuu kapinalliseksi. Hän alkaa kiroilla, käydä omenavarkaissa, kivittää katulamppuja ja parakkien ikkunoita ja lakata rukoilemasta. ”Miten vapauttavaa se olikaan!” Hän kuvaa kirjassa alaluokkien luokkatovereitaan hämmästyttävän pikkutarkasti ja elävästi. Erityisen maalaillen hän kuvaa tummasilmäistä Anne Lisbetiä, rakkautensa pitkäkestoista kohdetta. Kolmannen kirjan lopussa nelikymppinen, itse jo kansainvälisesti kuuluisa Karl Ove Knausgård muistelee heitä kaikkia ”sillanpääläisellä” mietiskelyllä:
”En tiedä, kuka minä olen heille, luultavasti epämääräinen muisto henkilöstä jonka he tunsivat lapsuudessaan, sillä he ovat tehneet niin paljon keskenään sen jälkeisessä elämässään, niin paljon on tapahtunut, ja sellaisella voimalla, ettei lapsuudenaikaisilla pienillä tapahtumilla ole enempää painoarvoa kuin tomulla jota ohi ajava auto nostattaa, tai voikukan haituvilla joita pieni suu puhaltaa. Oi, eikö tuo jälkimmäinen olekin kaunis kuva, se miten tapahtuma tapahtuman jälkeen leviää ilmaan, oman tarinansa muodostaman pienen niityn ylle, putoaa ruohonkorsien lomaan ja katoaa?”
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja. Like 2013, 470 sivua. Suomennos Katriina Huttunen.
Annelin kirjoissa 