Tekokukkia sisältää tarinoita erilaisista elämänkohtaloista ja kadonneiden ihmisten historiasta.
Olin viime kesäkuusa sitten kuuntelemassa brasilialaista kirjailijaa Luiz Ruffatoa (s. 1961) hänen vieraillessaan kustantajansa kutsumana Helsingissä. Ruffatolta oli silloin ilmestynyt suomeksi perätysten kaksi teosta, Rutosti hevosia sekä Tekokukkia, molemmat Jyrki Lappi-Seppälän kiitettyinä suomennoksina. Olin lukuisat kerrat aikeissa lukea tarinakokoelman Tekokukkia, mutta aina yhtä selittämättömästä syystä laskin kirjan takaisin pöydälle ja valitsin jonkin muun. Kunnes vihdoin tuli Tekokukkien aika!
Olin lukemastani hurmaantunut. Ruffato on maaginen tarinakertoja.
Kirjan tausta Luiz Ruffaton kertomana on erikoislaatuinen. Syksyllä 2010 kirjailija sai kirjeen, jossa muuan maailmaa laajalti nähnyt insinööri, nimeltään Dório Finetto, tarjoutui lähettämään omat matkamuistiinmerkintänsä Ruffaton käyttöön, hyödynnettäväksi tai nakattavaksi huonoiksi havaittuina roskikseen.
Tutustumisen kautta selvisi, että brasilialaisen Dório Finetton vanhempien vanhemmat olivat italialaisia, jotka olivat paenneet 1800-luvun lopulla köyhyyttä pakoon Brasiliaan. Sosiaalisen nousuun yltänyt Dório Finetto toimi Maailmanpankin projektikonsulttina, missä tehtävässä hän on matkustellut elämänsä parhaat vuodet maapallon syrjäseuduilla, tutustunut retkillään erikoisiin ja omalaatuisiin ihmisiin ja kirjoittanut kuulemansa muistivihkoonsa. Juuri näitä merkintöjään hän tarjosi brasilialaiskirjailijan käyttöön, ilman vaateita.
Brasilialainen kirjailija Luiz Ruffato oli Mukkulan 2015 kirjailijavieraita. Häneltä on ilmestynyt suomeksi kolme teosta.
Tarinoiden henkilöt osoittautuivat mitä kiinnostavimmiksi, mutta kokonaisuuden Ruffato totesi ”auttamattoman sekasortoiseksi” ja tyylin olevan ”turhan lähellä koukeroista kansliakieltä”. Kun Dório Finetto ei suostunut kanssakirjoittajaksi, Ruffato ratkaisi ongelman selostamalla heidän keskinäiskontaktinsa kirjansa alussa ja kertomalla Dório Finetton elämäntarinan kirjan lopussa. Kokoelman Tekokukkia tarinat päätyvät näin lukijalle monipolvisesti: ensin joku tarinoi omasta elämästään häntä auliisti kuunnelleelle Dório Finettolle, joka kertoi tarinat muistivihkolleen. Sitten Luiz Ruffaton kertoo tarinan alkuperäiskertojan ja hänen kuuntelijansa kertomana lukijoille.
Kaikissa tarinoissa tulee vastaan yksinäisyys ja etsintä, mieltä puristava salaisuus ja tarve purkautua auliin kuulijan osuessa kohdalle. Useimpien tarinoiden taustalla on jo varhain rikkoutunut perhe, isän hylkäämä pikkulapsi, turvallisen lapsuuden muuttuminen turvattomaksi ja aikuisuutta varjostava orpous ja häpeä. Satunnaistuttavuuksilla on tarve tyhjentää sydäntään, inventoida elämäänsä ja kelata elämänsä vaiheita kuuntelualttiille vieraalle. Monien tarinoiden taustalta kuultaa Latinalaisen Amerikan valtioiden takavuosien sotilasdiktatuurit, mutta pääosaan ne eivät missään pääse.
Pitkässä aloitustarinassa Epäuskottava tarina kertoja on paljon kokenut, elämän riepottelema ja reissuissaan rähjääntynyt brittisyntyinen Bobby Clarke. Dórion tavatessa miehellä oli harvat harmahtavat hiukset ja maksakirroosista kielivä vatsakupu. Mies ontui oikeaa jalkaansa. Miehen elämään on osunut kahdesti lyhyeksi aikaa rakkaus, toinen lyhytaikainen kihlattu, toinen brasilialainen avovaimo, jotka molemmat ovat keränneet salaa tavaransa ja hävinneet yöhön, kun miehen taustat ja pimeämmät puolet paljastuivat. Tässä pätkä Bobbyn kertomaa menneisyyttä, joka saa morsiamen häipymään:
”Bobby vaelsi Kenian ylängöillä ja metsissä kuin puuduksissa, ryyppäsi viskiä, imi piippuaan niin että suupielet vääntyivät, poltti kokonaisia kyliä, hengitti mustaa savua, bensiinin ja kärventyneen ihmislihan käryä. Vuonna 1956 Bobyn komennus päättyi ja hän palasi Englantiin”, kertoo aulis kapakkakuuntelija Dório kuulemaansa mau-mau-kapinan (1952−1960)kukistamisesta.
Kenian verilöylyn lisäksi Bobbylla on ollut päivänvaloa kestämätöntä puuhaa myös Katangan yrityksessä irrota Kongosta. Nyt vanha Bobby on henkensä pitimiksi rottien tappaja Brasilian Juiz de Forassa.
Isän katoaminen ja äidin psyykkinen romahdus ovat osaltaan tuominneet Bobbyn ajelehtivaan elämäntyyliin aikuisuudessa. Isän katoaminen osoittautuu kohtalokkaaksi myös kertojan Uruguayssa tapaamalle Paksukaiselle, joka ei ole rohjennut kertoa totuutta lapsuudessa kadonneesta isästä edes vaimolleen. Mies on pakahtua surkean salaisuutensa ja isähäpeänsä kanssa. Brasiliaan paennut isä ei osoittautunutkaan Uruguayn sotilasjunttaa vastustavaksi vastarintamieheksi, vaan raukkamaiseksi ja toivottomaan itsekkääksi paskiaiseksi.
Uskoutujia ovat myös naiset, kuten tarinan Iltapäivä Havannassa Nadia, viheliäistä elämää elävä prostituoitu, sekä argentiinalaisen hotellin aulassa rankkasadetta seuraava, tangon hurman tavoittanut ranskatar tarinassa Absoluuttinen nykyhetki. Ruffato kuvaa henkilönsä ja heidän pienet käyttäytymispiirteet tarkasti ja vivahteikkaasti. Avautujiin kuuluu myös kertomuksen Jalka hampurilaisen perhehotellin omistajatar, jonka elinikäinen jalkavamma on perua lapsuuden perheen epätoivoisesta piileskelystä SS-miehiltä.
Hyytävästi päättyvässä tarinassa Susana ollaan Itä-Timorissa. Viehättävän nuoren naisen kohtaloksi koituu hänen suunnaton kauneutensa. Kertomuksessa Sushia Beirutissa tuntematon argentiinalainen Marcelo kertoo repaleisen perhetarinansa sotilasvallankaappauksen varjostamassa Argentiinassa. Aikuinen poika saa kotiin saavuttuaan kuulla äitinsä kuolleen ja jo haudatun ilman, että isä on vaivautunut ilmoittamaan siitä hänelle:
”Isä sanoi oudon kalvaalla äänellä: Tiesitkö, että äitisi on kuollut? Polvet olivat pettää allani… Vaikka olimme äidin kanssa huonoissa väleissä, tieto siitä, että hän on sentään olemassa, toi minulle jonkinmoista lohtua… Hapuilin katseellani hämärää huonetta, kunnes löysin nojatuolin ja rojahdin istumaan. Kuollut? kysyin ällistyneenä. Tappoi itsensä, isä sanoi vihaisesti. Ponnahdin pystyyn, mahani tuntui kääntyvän nurin inhosta, juoksin kylpyhuoneeseen ja oksensin, oksensin, oksensin. Lopulta katsoin kasvojani peilistä ja aloin itkeä hillittömästi, en niinkään äitiä, joka oli haaskannut elämänsä töksähtelevän tuppisuisen miehen elämänkumppanina, enkä isää, seinänpielessä häilyvää haamua, vaan itseäni, joka oli tuomittu ikuiseen onnettomuuteen ilman valitusoikeutta.”
Kokoelman lyhyessä päätöstarinassa Ei paikkaa mihin päänsä kallistaisi Vietnamin sodan veteraani saa kokea saman selän kääntämisen ja unohduksen kuin muutkin kaltaisensa. ”Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta ettei minulla ole paikkaa mihin pääni kallistaa… Irtauduin itsestäni, tuhosin elämäni… Tällä hetkellä minua odottaa ehkä pieni hautakivi Rodeirossa, seudulla jossa tulin maailmaan ja jossa vanhempani ovat syntyneet.”
Hyvät tarinat kantavat kaunokirjallisuutta. Eläkööt hyvät tarinat!
Luiz Ruffato: Tekokukkia. Into 2015, 176 sivua. Suomennos Jyrki Lappi-Seppälä.
Annelin kirjoissa 