Pohjoismaiden kirjallisuus Helsingin kirjamessuille

Oli se eri hieno kirja, 900-sivuinen järkäle: Peter Englundin Voittamaton.

Oli se eri hieno kirja, 900-sivuinen järkäle: vuosia sitten lukemani Peter Englundin Voittamaton.

Tehokas tapa testata oman kirjallisuussivistyksen tasoa on valita jokin maa tai maanosa ja inventoida, minkä verran tuntee sen vanhaa ja uutta kirjallisuutta. Kun sain tietää, että Pohjoismaiden kirjallisuus ja kulttuuri on valittu ensi syksyn Helsingin kirjamessujen teemaksi, heittäydyin mietintäleikkiin, vaikka epäilin lopputulosta kannaltani noloksi.

Nuoruudessa keskityin ajoittain lukuvalinnoissani vain yhteen maahan. Kerran kohdemaani oli Islanti. Luin kaikki islantilaiset kaunokirjalliset teokset, jotka tiesin ja jotka sain haalituksi käsiini. Siitä jäi hieno muisto.

Aloin siis tehdä omaa inventaariotani. Oli jännä huomata, miten sumuisesta muistista alkoi tupsahdella kirjailijoita ja kirjoja, vaikka ensin aivo raksutti tyhjää. Tanska? Sieltä nyt ei kerry monta! Liki neljä vuosikymmentä sitten lukemani Vita Andersenin novellikokoelma Suu kiinni ja ole kaunis on ollut yksi vahvimmin minuun tömähtäneistä teoksista. Muistan kirjasta yhä yhtä ja toista.

1990-luvun alussa alkoi Peter Høeg -buumi. Høegin omasta nuoruudesta kertova Rajatapaukset järkytti. Lasken kirjan yhä tärkeisiin lukukokemuksiini. Muut Høegiltä lukemani eivät ole merkinneet likikään niin paljon, ja Lumen tajun ja parin muun kirjan jälkeen innostukseni kuivahti.

Viime aikoina olen lukenut muutaman tanskalaiskirjan lisää, kiitos kustantajien aktiivisuuden. Pidin Jesper Malmosen Vallan linnakkeesta, Michael Katz Krefeldin dekkarista Langenneet sekä Jonas T. Bengtssonin Submarinosta. Krefeldiltä on sittemmin ilmestynyt lisää: Kadonneet sekä Lahko, jotka saatan vielä lukea. Innokkaimmin kustantajista on ollut liikkeellä nyt Like.

Norja? Voi, taivaan pieksut, jälkeen Knut Hamsunin maineikkaan Nälän silkkaa tyhjää! Kun rassaan muistiani, ei nyt sentään. 1980-luvulla lukukansaa – etenkin Norjassa – sävähdytti Knut Faldbakkan hervottoman ironinen kirja Viettelys, joka oitis kipusi bestselleriksi ja josta Norjassa puhuivat kaikki. Mitä tapahtui, kun leipäätynyt aviopari lähti toinen toisiltaan salatuin odotuksin yhteiselle kongressimatkalle? Kirja oli riemastuttava. Mutta kun aloin lukea lisää Faldbakkaa, odotukset olivat asettuneet epärealistisen korkealle enkä tavoittanut enää samoja yläilmafiiliksiä.

Kerrassaan upeisiin lukukokemuksiini lukeutuu nykykirjailija Per Pettersonin Hevosvarkaat. Muu Pettersonilta lukemani on ajan kuvana ollut kiinnostavaa, mutta ei Hevosvarkaat-romaanin tasoa. Mutta uskon, että norjalaiset kokevat toisin. Muutamat vuosien varrella haalimani norjalaiskirjat ovat yhä lukematta. Murrosikäiselle lapsellemme ostin lahjaksi pari vuosikymmentä sitten Jostein Gaarderin filosofisen Sofian maailman, joka oli ilmestyessään kohukirja. Sentään lahjansaaja luki sen. Lukemista odottaa yhä myös toissa vuonna ilmestynyt Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Dekkaristi Jo Nesbøtä yritin kerran. Jäi kesken. Ei ole minun heiniäni.

Tämän vuosituhannen puolella ilmestyneestä Herbjørg Wassmon romaanista Dinan kirja kohistiin sen ilmestyttyä. Ehkä kyse oli omasta rajoittuneisuudestani, mutta tarina jäi minulle etäiseksi eikä kirja kolahtanut.

Mutta mitä olinkaan unohtaa! Anne B. Radge  valloitti myös minut vuonna 2007 alkaneella romaanisarjallaan Berliinin poppelit, josta tehtiin myös tv-sarja. Entä Karl Ove Knausgård sitten! Olen lukenut tosin Taisteluni-kirjasarjasta vasta ykkösosan vankoin aikein lukea sarjaa ainakin pidemmälle, kenties kokonaan. Ehkä ensi kesänä!

Mutta Ruotsi, sen kirjallisuuden täytyy sentään olla osaltani kelpo tolalla! Keskenkasvuisena ensimmäisiä kirjarakkauksiani oli Selma Lagerlöfin Gösta Berlingin taru. Se tömähti ja täräytti. Mutta luinko Lagerlöfiltä muuta? Hänen dramaattisiin romaaneihinsa perustuvia elokuvia on kyllä jäänyt mieleen. Vilhelm Mobergin osalta aivossani on aukko. Tuttua, eikä sittenkään. Elokuvien kauttako hänen tarinansa tunnen, vai luinko aivan liian nuorena? Astrid Lindgrenin löysin vasta, kun omat lapsemme olivat pieniä. Sittenpä Lindgrenin tuotanto laidasta laitaan tuli tutuiksi, monet kirjat useasti luettuina. Upeista kirjoista koskettavin on Veljeni Leijonanmieli.

Tietokirjallisuudessa suuri rakkauteni on historiantutkija Peter Englund, joka on avannut tuhdeilla teoksillaan tuoreita näkökulmia ja ravistellut kalkkeutuneita tapoja tarkastella yhteistä historiaamme. Kolmekymmenvuotisesta sodasta kertova Suuren sodan vuodet, Kaarle X:n sotaretkistä kertova Voittamaton ja Kaarle XII:n tuhoisasta sotaseikkailusta kertova Pultava ovat olleet hienoja löydöksiäni. Per Olov Enquistin historiallinen romaani Henkilääkäri (2003) kuuluu vahvojen lukukokemusten sarjaan. Kirjaan perustuvan järkyttävän elokuvan näin toissa syksynä Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla. Romaani kertoi Tanskan nuoren, henkisesti sairaan ja lapsen asteelle jääneen Kristian-kuninkaan edistyksellisestä henkilääkäristä, joka päätyi mestauslavalle. Kun ryhdyin heti perään lukemaan Enquistin herätysliikeaiheista Matkamiestä (2000), imu katosi ja Matkamies jäi kesken.

Sitten on tietenkin nyky-Ruotsin suuri kirjailija Kerstin Ekman. Luin aikoinaan Sudentalja-sarjan ensimmäisen osan Herran armo, mutta sarjan muut osat ovat häpeäkseni lukematta. Ehkä jonain päivänä aloitan sarjan jälleen alusta. Torgny Lindgrenin romaaneja kehutaan ja pari niistä on kotikirjastossammekin. Ne taitaa olla syytä lukea ennen kirjamessuja, muuten häpeäni on liian sankka. Nykykirjailijoihin lasken vielä hiljattain edesmenneen Henning Mankellin, jonka moraalisesti vahva Lentohiekka jäi viimeiseksi häneltä lukemakseni.

Ei auta unohtaa viime toukokuussa Helsinki LIT:ssäkin vieraillutta Lena Anderssonia, Ruotsin kiinnostavaa ja kohuttua mimmiä. Omasta elämästä ammentavat romaanit Vailla henkilökohtaista vastuuta ja Omavaltaista menettelyä muistuttavat paljon toisiaan, mutta koin molemmat sekä virkistävinä että riittävän ärsyttävinä. Juuttumisesta piintyneisiin tapoihin sekä kyvystä tarkistaa omia asenteita kirjoittaa arkipäivän komiikkaa Fredrik Backman, jonka romaanit Mies, joka rakasti järjestystä sekä Britt-Marie kävi täällä olen lukenut vuoden sisällä.

Luen varsin vähän dekkareita, vain muutaman vuodessa. Olen lukenut useimmilta jotain tietääkseni edes heidän tyylistään ja aihemaailmastaan. Mankell on siis saanut osansa, samoin Stig Larsson. Ehkä luen joskus lisää Leif GW Perssonia, vaikka Persson salli poliisinsa Johanssonin saada sydärit ja kuolla. Carl-Johan Vallgrenia luen kenties joskus myös lisää, mutta kaikille muille ruotsalaisten dekkaristien kirjoille toivotan vauhdikasta matkaa jätepaperikeräykseen.

Muistelumatkani osoittautui itselleni perin hauskaksi. Muisti alkoi palauttaa yhtä ja toista mieleen. Ruotsinkieliset, köyhyydestä kirjoittava Susanna Alakoski ja juuri debytoinut Petteri Nuottimäki laskevat itsensä ruotsalaiskirjailijoiksi ja sitä he myös ovat. Nuottimäki on tuorein tuttavuuteni.

Onneksi on muutamia kuukausia aikaa paikata ammottavimmat aukot pohjoismaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Tukholmassa silmäilen aina myös myynnissä olevia kirjoja. Kovin itselleni vieraassa maailmassa liikun, eli tiedän Ruotsin nykykirjallisuudesta sittenkin vain yksittäisiä nimiä. Siksi olen Helsingin kirjamessujen teemavalinnasta aidon innostunut.

Vinkkejä saa tulla!

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Pohjoismaiden kirjallisuus Helsingin kirjamessuille

  1. Ilona Tikkanen sanoo:

    Kiitos kaunis, Anneli, kirjallisuusblogistasi, minkä lukeminen antaa jo itsessään suuren lukunautinnon!

    Ilona Tikkanen ( Sundsvalli)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s