Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Itsetunnon kalvaja on lehmän pää, joka ilmestyy peilikuvaan oman pään paikalle, kun kertoja ei ole ulkoisesti oma itsensä.

Itsetunnon kalvaja on lehmän pää, joka ilmestyy peilikuvaan oman pään paikalle, kun kertoja ei ole ulkoisesti oma itsensä.

Saara Turunen voitti HS-esikoiskirjailijapalkinnon (HS 19.11.2015) romaanillaan Rakkaudenhirviö. Kirja on omaelämänkerrallinen. ”Etäännyttäminen olisi ollut valheellista”, Turunen sanoi Antti Majanderin tekemässä haastattelussa. Kirjan välittämä kertojan sisäinen maailma ja kokema ulkopuolinen maailma menevät siis ainakin osittain yksiin kirjailija Saara Turusen (s. 1981) minäkuvan ja kokemusmaailman kanssa. Silti liikutaan fiktion vapaalla vyöhykkeellä.

Tämä johdannoksi sille, että koin kirjan kertojaminän sitä tympeämpänä, mitä pidemmälle lapsuus- ja nuoruuskuvauksissa etenin. Itse kirjailijasta, siis Saara Turusesta, minulla ei ole kanttia sanoa sitä eikä tätä.

Romaani jakautuu päälukuihin eri elämänvaiheiden mukaan. Alussa Turunen kertoo isän- ja äidinpuoleisista isovanhemmistaan ja taustoiltaan kahdesta perin erilaisesta suvusta. Alaluvuille Turunen on antanut pelkistetysti yhden sanan otsikot. Toimin siis samoin, mutta vailla kirjan kronologiaa.

Psykologia

Kirjailijan mielestä ei ole mielenkiintoista tarkastella hänen kirjaansa psykologisoivasta näkökulmasta. Se kuitenkin suorastaan ampuu lukijan silmille. Ei sitä voi välttää tai sivuuttaa.

Kirjan läpi kulkeva punainen lanka on äitiviha, eikä kirjan kirjoittaminenkaan tunnu tuovan siihen katharsista. Tosin lopussa, aikuisuudessa, Turunen kirjoittaa lauhkeasti: ”Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan.”
Ravitsemusterapeuttina työskentelevän, siisteysintoisen, uskonnollisen, ahdasmielisen, oikeassa olevan ja yrmeän äidin yllä leijuu lapsen silmissä tumma, synkkä pilvi ja äidin suu on usein kuroutunut tiukaksi viivaksi: ”Mitä ihmiset tuostakin ajattelevat!” ja ”Pitihän se arvata!”

”Vihaan äitiäni ja Katie Holmesia enemmän kuin elämää ja elämää enemmän kuin mitään”, teini-ikäinen nuori kuohuu. Katie on kertojan ikäinen vaihto-oppilas Yhdysvalloista, liian positiivinen ja iloinen. Äitiin ruumiillistuu myös kaikki se inho, jota kertoja tuntee kotipaikkakuntaa Kontiolahtea ja sen mitättömäksi kokemaansa elämää kohtaan.  Hän halveksii tuulipukuihmisiä, joita hän näkee kaikkialla.

Mitä pidemmälle lukija etenee, myös kertojan – ensin lapsen, sitten nuoren, lopulta aikuisen – päälle on juuttunut samainen tumma ja synkkä pilvi. Kertoja vihaa, inhoaa ja halveksii kaikkia ja kaikkea, jopa oman luokkansa köyhää tyttöä siksi, että tämän on köyhä, arka ja ujo. Kostoksi hän vie tältä väkisin tytölle tärkeän hajukumin, itselleen tarpeettoman. Ulospäin käytös näyttää kapinalta, mutta se on jotain tahmeaa ja epämiellyttävää. Hän on ilkeä ja hänen fantasiansa ovat väkivaltaiset ja veriroiskeiset. Usein toistuva tunne on häpeä, mutta lukija alkaa kaivata myötätunnon häivähdyksiä, kykyä empatiaan ja kykyä katsella itseä ja ulkopuolista maailmaa naurun tai ilkikurisen ironian läpi.

Tottahan kerronnassa on ironiaa. Kotona vältettiin makeita, koska kaikki sokerinen lihottaa ja on epäterveellistä. Eri elämänvaiheissaan kertoja hakeekin lohtua juuri makeasta ja kuvaa sokerihumalahakuisuuttaan tuon tuostakin ironian keinoin:

”Pakenen alakerran kauppaan ja ostan kolme laatikollista kermaleivoksia. Ostan myös paketillisen Principe-keksejä ja jotain toisenlaisia keksejä, joissa on valkoinen täyte ja päällä suklaata, päinvastoin kuin Principeissä. Ostan minisuklaapatukoita, joiden sisällä on valkoista mönjää. Ostan kovia karkkeja, jotka haisevat pölyltä. Ostan tikkareita, kroisantteja, vanukasta, maitoa ja jäätelöä. Ostan kaakaojauhetta, suklaakastiketta, peanutbutteria, ketsuppia, vispikermaa ja hilloa. Sitten sulkeudun huoneeseeni ja syön kaiken. Syön ja syön.”

Erilaisuus

Erilaisuus ja tavallisuus ovat kirjan keskeisiä juonteita siinä kuin äitisuhdekin. Kertoja inhoaa tavallisuutta. Äidin maailmassa ihmisen ei pidä erottautua liikaa, vaan pyrkiä olemaan tavallinen kunnon kansalainen. Kun perheen sosiaalinen status nousee, äiti olisi hankkinut Ladan isän ostaman mersun asemasta. Tuomio tulee itsenäisyyspäivän presidentinlinnan vastaanottoa televisiosta seurattaessa, kun mustapukuisten jonottajien joukosta erottuu muutama värikäs kafkaaniasu:
Erikoisuuden tavoittelua, tuhahtaa äitini ja juo väkevää puolukkamehua päälle.”

Nykytila

Nykyhetkestä on useimmiten päästävä pois. Kertoja ei tunnista, mitä muuta hän elämältään haluaisi kuin päästä pois, muualle. Hän pääsee 15-vuotiaana Helsinkiin Kallion taidelukioon, ja kokee ensimmäisen kerran elämässään päämäärän, mutta pettyy. Hän inhoaa opetusmenetelmiä ja luokkakavereitaan. Hän pääsee Teatterikorkeakoulun käsikirjoituslinjalle, pettyy ja jättää kesken lähteäkseen espanjan sanakirja matkaeväinään aupairiksi Espanjaan.

Kirjan lopulla häneen alkaa kajastaa koti-ikävä ja Suomeen palattua kykyä myös nauttia nykyhetkistä. ”Oikeastaan lähdin selvittämään omaa negatiivista suhdettani kotimaahan. Se on ydinkysymys. Jos vihaa omaa kotiaan, niin mihin silloin pitäisi mennä?” hän kysyi itseltään Majanderin haastattelussa.

Kosketus

Kertoja kavahtaa kaikenlaista kosketusta. Inho liittyy usein kuviteltuun kosketusaistimukseen, kuten tässä naisten piirissä kotiseudulla:
”Joillakin heistä on vauva sylissään, ja he avaavat pitsikauluspaitojensa napit ja kellastuneet rintaliivinsä. He ottavat esiin pulleat ja inhottavat rintansa, jotka ovat täynnä sinisiä suonia, ja tunkevat ne vauvojen huutaviin suihin.”

Kun kertoja lukioiässä tapaa ystävänsä Lauran helsinkiläisperheen ja kohtaa keskinäisen hellyydenosoituksen kulttuurin, hän kirjoittaa:
”Meidän perheessä ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa. Lyöminen ja tukistaminen on enemmän meidän heiniämme.”

Kosketusinho tulee vastaan toistuvasti. Taidelukion tanssitunnilla opettaja kehottaa käyttämään kehon kieltä:
”Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa, hän sanoo, mutta minun kehoni ei vie minua minnekään. Minä voin kyllä viedä kehoni erilaisiin paikkoihin, mutta siinä kaikki. Eivätkä muut kehot vaikuta minuun millään tavalla. Tai ei, kyllä ne vaikuttavat, ne vaikuttavat luotaantyöntävästi.”

Opiskelevana aikuisena kertoja päätyy asumaan yhdessä homoseksuaaliksi tunnustautuvan Antin kanssa ikään kuin molemmat varmistaisivat näin itselleen turvavyöhykkeen kosketuksilta. Vasta elämänjakso Espanjassa saa lukkoja avautumaan, mutta siellä myös koskemattomuus tulee loukatuksi, raskaimman jälkeen.

Rakkaus

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin rakastat itseäsi”, kuuluu Raamatun kehotus. Kertoja ei rakasta, vaikka perheen uskontokin niin käskee ja Jumalakin häärii välillä takapihalla. Oppi on kääntynyt nurin päin: Inhoa ja vihaa lähimmäistäsi, niin kuin inhoat ja vihaat itseäsi. Siitäkö kirjassa on kysymys? Kääntämisestä itsestä ulos, minästä muihin? Häpeä leijuu ilmassa, mutta kenen häpeää se on? Kun kertoja tuntee olemuksensa vieraaksi itselleen, peilistä katsoo vastaan hartioiden välistä lehmän pää.
Maalainen, niin maalainen.

Idolli

Kertojalla on idoleita: nuoruudessa kaunis ja itsevarma serkkutyttö sekä taidelukiosta lähtien paras ystävä, iloinen, luontevalla tavalla itsevarma, raikas ja kaunis Laura, sivistyneesti käyttäytyvän porvarisperheen kasvatti. Perheessä halailut, poskisuudelmat ja koskettaminen ovat luonnollisia, lämpimiä eleitä.
Lauraa kertoja ikävöi ja hänen maailmaansa hakeutuu vielä vuosienkin päästä. Laurasta hän kokee mustasukkaisuutta ja ajoittaista omaa syrjäytymistään. Laurassa hän yrittää herättää mustakipeyttä Espanjasta postittamallaan valokuvalla itsestään ja komeasta poikaystävästään hiekkarannalla.

Sukupolviromaani

Rakkaudenhirviön sanotaan antavan kokonaiselle sukupolvelle äänen. Luonnehdinta tavoittaa jotain oleellista: nuoret, joilta odotetaan paljon ja jotka itse odottavat elämänsä tähtitaivasta hauraan itsetunnon, rajallisten mahdollisuuksien ja rajattomien unelmien hetteikössä. Tulevaisuus on näennäisesti auki, silti jotenkin näköalaton. Kertoja haluaa kiihkeästi jotain muuta, mutta ei juuri tätä, nykyhetkeä.

Mutta ei millään sukupolvella ole vain yhtä ääntä. Tunnistan Turusen sukupolvesta ääniä, jotka eivät Rakkaudenhirviöstä kantaudu: ympäristötietoisuutta, ekovastuuta, suurta herkkyyttä globaalille eriarvoisuudelle. Niiden sijasta kertojaminä on eksyksissä I-me-mine-maailmassaan, siitä tosin mielenkiintoisesti kirjoittaen.

Kertojataito

Kirjassa kertoja haluaa kirjoittajaksi, mutta kokee aloittamisen tuskaa. Ei löydy asiaa, mistä kirjoittaisi. Kirjoittaja hänestä kuitenkin tuli ja siinä kaunokirjallisesti suurta lahjakkuutta osoittavalla tavalla. Kirjasta voisi sokkona ja sormen satunnaiseen kohtaan tökäten poimia tekstinäytteitä ja kerronta kestäisi, kuten Turusen kuvatessa Teatterikorkeakoulun eristynyttä, sisäänpäin elävää maailmaa:

”Näyttelijät liikuskelevat aina isoissa ryhmissä, he makaavat kasoissa lattialla, laulavat ja meluavat mennessään. Me ohjaajat ja dramaturgit sen sijaan olemme yksinäisiä hyeenoita, istumme ahdistuneen näköisinä ruokalassa tai kävelemme maastonvihreisiin maihinnousutakkeihin verhoutuneina aulan poikki, kohti tupakkakoppia. Kilpailemme kirjoittaaksemme ja ohjataksemme paremmin kuin muut. Emme vielä tiedä, että taiteessa kilpaileminen on paitsi mahdotonta myös typerää, sillä saippuatehdas luo oman suljetun todellisuutensa, jonka sisällä kaikki suoritukset ovat mitattavissa…
…Mieleeni tulee raamattukerho, kaikki ne uskovaiset naiset, sekä puolikuuro pastori, joka puhui lopunajoista. Täällä ei ole ruskeita villahameita, ei nutturoita, ei lampaan katsetta, mutta aivan samalla tavalla ovet ovat muulta maailmalta suljetut, ulkopuolisia olijoita halveksitaan ja sen jälkeen puhutaan nöyryydestä.”

Lopussa kerronta muuttuu venyttämiseksi. Espanjassa oleskelun ja kotimaahan paluun jälkeen seuraa vielä useita muita matkoja, vaikka ne eivät tuo tarinaan merkittävää uutta. Ne ovat kuin ylimääräinen viinilasillinen, joka ei maistu hyvältä, mutta jonka juo koska ei ole tottunut jättämäänkään. Saara Turunen kirjoitti vetävän esikoisromaanin, mutta kerronta olisi kannattanut lopettaa sekä aiemmin että jotenkin toisin.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tammi 2015, 441 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

  1. Omppu/Readerwhydidimarryhim sanoo:

    Olen nyt muutaman viikon jo miettinyt, luenko Rakkaudenhirviön. Olin juuri aloittamassa sitä, kun törmäsin kirjailijan kommenttiin teoksestaan eli tämä, mitä sinäkin siteerasit:

    ”Kirjailijan mielestä ei ole mielenkiintoista tarkastella hänen kirjaansa psykologisoivasta näkökulmasta. Se kuitenkin suorastaan ampuu lukijan silmille. Ei sitä voi välttää tai sivuuttaa.”

    Jumiuduin nyt siihen, että miksi kirjailija antaa tuollaisen lukuohjeen. Koska minulla on taipumusta siihen, että katson asioita toisesta näkökulmasta kuin käsketään, niin ajauduin uudestaan tilanteeseen, että en pystynytkään aloittamaan tämän lukemista. Asiaa monimutkaistaa, että Pajtim Statovci (jonka Kissaa arvostan suuresti) on kehunut Rakkaudenhirviötä melko vuolaasti. Lopputulemana on, että olen jo rakentanut jonkinlaisen etukäteistunkkaisen maailman tämän teoksen ympärille ja en voi lukea tätä ennen kuin olen onnistunut murjomaan maan tasalla oman rakennelmani.

  2. Moi Omppu, tuossa siteerauksessasi jälkipuolisko on minun kommenttiani eli mielestäni psykologista näkökulmaa ei lukija voi ohittaa. Aivan kuten Kissani Jugoslaviassa tai vielä vahvemmin Antti Holman Järjestäjässä outoa ja vastenmielistä on mielen väkivaltaisuus, väkivaltafantasiat, halu tuottaa toiselle pahaa, halu olla ilkeä sekä kaiken ylenkatse.
    Mutta Turunen kirjoittaa hyvin. Omasta eksyksissä olostaan ja oman paikkansa löytämisestä kirjassa on kyse, mutta lopussa teos jää siltä osin jotenkin lepattamaan, vaikka kertojassa on tapahtumassa muutosta. Pidin kyllä kirjasta, mutta päästyäni yli 400 sivun aloin tuskaantua, miksi hän yhä jatkaa. Loppu muuttui siksi velvollisuudentuntuiseksi lukemispiinaksi.
    Kaikissa kolmessa kirjassa on samoja aineksia: oma eksyksissä olo oman identiteetin tunnistamisessa, väkivaltainen asenne/ ympäristön torjunta ja (!!!) homoseksuaalisuus. Luin Rakkaudenhirviötä lesbon tai biseksuaalin kasvutarinana. Se selittää ulos murtautumishalun ultrauskonnollisesta pohjoiskarjalaisesta kodista maaseudulla. Suoraan Saara Turunen ei sitä kirjoita, mutta rivien väleihin kyllä aika vahvasti.

    • Omppu/Readerwhydidimarryhim sanoo:

      Joo lainaukseni oli huonosti tehty, koska osa liittyi Turusen sanomaan ja osa oli sinun näkemystäsi asiassa. Hyvä kun nostit tämän puolen esiin.
      Nyt kun mainitset tuon lesbo/biseksuaalisuuskuvion niin johan tämän teos alkoikin taas vaikuttaa mielenkiintoisemmalta. Kyllä tässä kirjassa varmaankin jotain erityistä on, kun jo ennen lukemista tulee niin paljon ajatuksia. Lähtökohtaisesti äiti-tytär -asetelma kuuluu osastoon, jonka koen (omasta henkilöhistoriasta johtuen) aika ahdistavaksi.

  3. Paluuviite: Saara Turunen: Rakkaudenhirviö – Bibliofiilin päiväunia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s