Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Ville Pirisen näkemys urheilevasta suomalaisäijästä on juhatanttumainen.

Ville Pirisen näkemys urheilevasta suomalaisäijästä on juhatanttumainen.

”Suomalaiset eivät juokse, ne lenkkeilevät. Yhteisöllisesti ja laiskasti, ilman tavoitteita. Ensin lähtee nopeus, sitten kestävyys, sitten voima, sitten henki. Ja sen näkee kilometrin päähän, että alisuorittajilla, reisirevähdystä pelkäävillä suomalaisilla nopeus lähtee vielä tavallistakin nuorempana. Yleensä toisena vuonna lukion jälkeen. Ne eivät halua pärjätä, ne haluavat olla.”

Jussi Seppäsen ironisessa esikoisromaanissa Kymmenottelu ”suomalaisten toivemaahanmuuttaja” (lue: koulutettu työperäinen maahanmuuttaja), 19-vuotias Alice keskittyy 100 metrin pikamatkan lähtötelineeseen ja silmää kilpakumppaneitaan, erityisesti viereisen radan Jarkko Hortikaista:
”Jos jään tänne, lapsistani tulee tuollaisia. He integroituvat hölkkääjäkansaan, jonka iltalenkin erottaa iltakävelystä vain housujen kangas.”

Seppäsen suppea kirja jakautuu kymmeneen lukuun kymmenottelun lajien mukaan: 100 metriä, pituushyppy, kuula, korkeus, 400 metriä, 110 metrin aidat, kiekko, seiväs, keihäs ja 1500 metriä. Näiden lajien sisällä Seppänen viljelee ironiaansa elämän jalosta kilvoittelusta. Eivät kaikki luvut kerro urheilusta, mutta useampi kyllä. Kyse on selviytymisestä, suoriutumisesta, tavoitteista, pätemisestä, itsetunnosta, itsensä huiputtamisesta ja kaiken kaikkiaan miehisyydestä ja suomalaisuudesta.

Kymmenottelu on postmoderni kirja, sirpaleinen. Lyhyet tarinat niveltyvät toisiinsa löyhästi ja jotkut jäävät roikkumaan kumman irrallisina. Oli juttuja, jotka eivät avautuneet minulle lainkaan ja monen monta sellaista, jotka irrottivat hilpeät naurut.

Pituushypyn kolme krapulaista ja heikossa hapessa olevaa kaverusta, Latte, Koskinen ja Heikki, saavat varhain juhannusaamuna päähänpälkähdyksen suunnata Eläintarhan kentälle pituushyppypaikalle keskinäiseen mittelöön. Mieleeni nousi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin veijarit. Kaikki ei mennyt Koskisella ihan putkeen:
”Väkisin hiipi mieleen, että tämän kesäyön mahdollinen kliimaksivaihe oli jo takanapäin. Ja että ensi vuonna juhannuksena kannattaisi joko pysyä töissä tai painua jonkun tutun vaivaksi kesämökille. Toista vapaata juhannusta en tällä porukalla Helsingissä enää kestä.”

Kuulantyönnössä Seppänen tarjoaa kuusi tarinaa rumuudesta. Ensimmäisessä löylyhattuiset vakiorumilukset ovat tottuneet mittelemään löylykestävyyttään Tampereen Rajaportin saunassa. Sitä ei kuulantyöntäjä Reino Halmsten tiedä astuessaan löylyhuoneeseen. Toisessa ”työnnössä” kuulantyöntäjä Elina on kypsynyt siitä, että hänet on naisena jätetty ilman sponsorointia eikä saa meluajilta edes nukutuksi. Elina käy palauttamassa kotikadulleen yörauhan. Tarinassa Mister Turku Heikkonen on jäänyt pakkasella naamastaan kiinni vesiränniin yrittäessään ratkaista tempauksella huuliherbesongelmansa. Kuudennessa ”työnnössä” kasvuikäisen tytön isällä on rasvaneuroosi, jonka hän purkaa vimmaisesti lapseensa.

Korkeushypyn tarinassa Tavoite mies on asettanut tavoitteekseen parantaa tulostaan yhdellä sentillä jokaista uutta ikävuotta kohti. Hyvin sujuu 143 senttiin asti. Seppänen ironisoi nuorekkuuden tavoittelua ja vanhenevan miehen kuvitteellista pätemistä kouluaikaisen urheilunopettajansa silmissä.  Paljolti samasta on kysymys 1500 metrin juoksussa, kun viisi keski-iältään 72-vuotiasta äijää toteuttaa perinteisen kymmenottelunsa yhden päivän aikana ja viimeisenä lajina on juosta vajaat neljä ratakierrosta. Suomalaisesta sisustahan tässä surkuhupaisassa tarinassa on kyse. 400 metrin juoksu mittaa miehen kunnon:
”Ratakierros ei anna hyviä fiiliksiä, se ei ylennä eikä alenna. Se kertoo miten asiat ovat. Se kypsyttelee ensin vastaanottavaiselle tuulelle, nostaa siten kissanraadon pöydälle ja rykäisee, että tässä olisi. Se ei kehu tyky-päivää varta vasten valittua, sopivasti retroa juoksuasua, vaan tarjoaa objektiivisen totuuden.” Jutussa korostuvat uho, revakkuus (”Hyvin oli voimia vielä lopussa.”) ja selittelyntaito. Jokainen on itsensä sankari.

Seiväshypyssä Seppänen tarjoaa hervottoman tarinan miehestä, joka alkaa kivuta seinäkiipeilynä Leppävaaran kauppakeskus Sellon ulkoseinää liikeyritysten mainoskirjaimia myöten.

Penkkiurheiluakin Jussi Seppäsen kirjasta löytyy. Avioerolapsi menee juopon isänsä luokse seuraamaan Tokion olympialaisten keihäänheittoa, kun televisio jäi kodin jakamisessa isälle. Isän uho päättyy sammumiseen. Tarinassa Voittaja 45-vuotias Jaakko on menettänyt avioeron seurauksena otteen arjestaan, silti ulospäin hän haluaa näyttää voittajalta. Uusioperheen kahden pojan suhteesta on vuorostaan kyse heittotarinassa Seven Nation Army.

Kymmenottelu on kirjallinen makoisa välipala, kuin kerrosvoileipä. Aivan kaikki lisukkeet eivät olleet juuri minun makuuni, mutta suurin osa maistui kerrassaan herkullisilta. Urheilu on Seppäsellä sekä kuvauksen kohde että keino kuvata meitä tavallisia ihmisiä urheilemassa oman minäkuvamme kanssa. Kymmenottelu on kova ja vaativa laji ja niin taitaa olla hyvin eletty elämäkin.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu. WSOY 2015, 171 sivua.

 

Mainokset
Kategoria(t): Huumori, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Jussi Seppänen: Kymmenottelu

  1. Jumalanhullu sanoo:

    Seppäsen kirja on tekotaiteellista paskaa. Minkäänlaista kunnon juonta tai dialogia hän ei ole ”novelleihinsa” osannut tai halunnut rakentaa. Mutta ei se mitään. Juuri tällaista soopaa postmodernista kirjallisuudesta hullaantuneet kriitikot ja ylimieliset kirjoituskurssien vetäjät ylistelevät maasta taivaaseen. Mattimeikäläiselle nämä tarinat eivät aukea. Vain kirjailijan lähipiiriin kuuluvat henkilöt ymmärtävät kenties pienen osan epämääräisten juttujen inside-huumorista.

    • Kiitos railakkaasta mielipiteestä. Vaikka jutustani ei taida riittävän selvästi käydä ilmi, minusta kirja oli enemmän ikävystyttävä kuin hauska, ja lempeää ironiaa (ikuisen nuoruuden tavoittelun purevaa irvailua) lukiessani odotin. Kirjan idea on mielestäni mainio ja Seppänen on kirjoittanut monia hyviä pätkiä, mutta onnistuminen ei kata kaikkien kymmenottelun lajien käsittelyä. Mutta ideasta silti kymppi.

    • Jussi Seppänen sanoo:

      Terve Jumalanhullu.
      On tosi rumaa syyttää tekotaiteelliseksi. Sehän tarkoittaa samaa kuin valehtelu. Paska taas on mulle ihan ok.

      Asia on itse asiassa juuri päinvastoin. Kirjoitin niin juntin kirjan kuin pystyin. Olen toistanut tämän useissa haastatteluissa. Anteeksi, että meni vieläkin yli. Ei ollut oikeasti tarkoitus. Juonet ovat minulle hankalia, tässä olet oikeassa.

      Inside-vitsejä en tunnusta kirjoittaneeni yhtään kappaletta. Ei kun on yksi! Löppösessä sen ärsyttävän tyypin nimi on kaverini mukaan Karvonen.

      Mukava että luit.

      • Jumalanhullu sanoo:

        No joo. Myönnän kyllä, että olen varmaan omalla tavallani enemmän tai vähemmän rajoittunut lukija… Jos kirja ei kerta kaikkiaan nappaa, niputan sen kai liiankin helposti ”tekotaiteelliseksi” teokseksi. Jaa… Siis kirjasi onkin pelkkää parodiaa? No, silloin ymmärrän paremmin ideasi.

      • Jumalanhullu sanoo:

        Tätäkö Turun yliopiston mestarikurssilla siis opetettiin? Siis kirjoittamaan tahallaan junttimaista paskaa? Ja vain siksikö, että se on jotain uutta ja poikkeaa totutusta? Sitä nyt en edes odottanut, että kirjasi olisi ollut jokin Elmon kaltainen urheilukirja. Joopa joo… Tämän jälkeen arvostan entistä vähemmän akateemista kirjoittajakoulutusta.

      • Jumalanhullu sanoo:

        Minun mielestäni on aika hölmöä tuhlata lahjakkuuttaan tällaiseen pelleilyyn.

  2. Jumalanhullu sanoo:

    Joo. Kyllähän tekijä osaa kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen. Mutta tarinoista jää silti varsin sekava ja laidasta toiseen pomppiva vaikutelma. Paikka paikoin teksti näytti ihan lupaavaltakin (mm. siinä kertomuksessa, jossa puhutaan Löppöne-henkilöstä), mutta yleisvaikutelma on hajanainen ja sangen poukkoileva. Sarjakuvat taitavat olla enemmän tämän miehen alaa? Mutta en sano sitä mitenkään vähätelläkseni sarjakuvien merkitystä! Ja tottahan on sekin, että joku toinen lukija voi kokea Seppäsen Kymmenottelun mukavana lukukokemuksena. Onhan kirjaan toki onnistuttu sisällyttämään jonkin verran ironiaa ja sarkasmia suomalaisten miesten kansallisuusuhoilusta jne. Meikäläistä tämä kirja ei nyt vain kokonaisuutena sytyttänyt, koska olen enemmän ns. perinteisen proosan lukija.

  3. Jumalanhullu sanoo:

    No joo. Myönnän kyllä, että olen varmaan omalla tavallani enemmän tai vähemmän rajoittunut lukija… Jos kirja ei kerta kaikkiaan nappaa, niputan sen kai liiankin helposti ”tekotaiteelliseksi” teokseksi. Jaa… Siis kirjasi onkin pelkkää parodiaa? No, silloin ymmärrän paremmin ideasi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s