to K. Inhan syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi 150 vuotta. Sen kunniaksi Panu Rajala kirjoitti Intoilijan.
Kotikirjastooni kuuluu monta Into K. Inhaan liittyvää teosta. Arvokkain niistä on Inhan Suomen maisemia, hauras, huokoisen pehmeälle paperille präntätty toinen painos vuodelta 1925. Panu Rajalan romaanimuotoisesta teoksesta Intoilija saan lukea, että ensimmäisen painoksen (1909) kuvat WSOY puristi niin pieneen kokoon, että teosta voi siltä osin pitää epäonnistuneena. Vika korjattiin täydennetyssä toisessa painoksessa.Valitessaan hämeenkyröläisittäinkin kiinnostavan Into K. Inhan aiheekseen Rajala on työntänyt kynänsä ”Fotografin muistikuvissaan” varsin kapeaan rakoon: Inhan elämästä ja elämäntyöstä on ilmestynyt kirjoja, viimeisenä neljä vuotta sitten hämeenkyröläinen Aamu Nyströmin (1935−2014), Inhan Väinö-veljen lapsenlapsen, kirjoittama I. K. Inha. Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä. Nykyaikaisella painotekniikalla painettuja valokuvateoksia on hyllyssäni kaksi, Maahengen vuonna 2006 julkaisema ja Kati Lintosen toimittama Hymyilevät rannat sekä Pekka Laaksosen toimittama I. K. Inha – valokuvaaja Vienan Karjalassa (SKS 1990).
Into K. Inhan Suomen maisemia on aarre.
Mutta Inhan upeat matkakertomukset ovat antikvariaattiharvinaisuuksia. Siihen saumaan Panu Rajala kynänsä osutti.
Panu Rajala soveltaa romaaninsa alkuosassa samankaltaista metodia kuin aiemmissa kirjailijain elämänkerroissa. Ero on siinä, että kertoja ei ole nyt Rajala vaan kirjan kohde, Into Inha. Loppuosa on moniäänisempi. Liikutaan henkilöhistorian ja fiktion rajapinnassa. Sinne eivät kuulu enää tieteellisten teosten lähdeviitteet, mutta kuvattavat eri ajanjaksot painottuvat yhtä kaikki tasaisesti.
Aidossa fiktiossa, missä Inha muistelisi vuosikymmenten takaista elämäänsä, tulos olisi erilainen: muisti olisi aukkoinen, monet vaiheet olisivat hämärtyneet, kirjailijan tulkinta tapahtuneille olisi pitkä ajan takaa toinen.
Inha teki kaksi matkaa Vienan Karjalaan. Niistä toinen kesti viisi kuukautta. Kuvassa runonlaulaja Petri Shemeikka. Suomi kuvissa (1894)
Muisti on aina nykyhetken ja menneisyyden konstruktio. Tässä mielessä vertailukohdakseni nousi Hannu Mäkelän loistava Eino Leino -romaani Mestari, rohkeammin fiktio.
Kirjan alussa Inha elää erakon elämää koijaksi kutsumassaan mökkipahasessa erillään ihmisistä ja maailmanmenosta − niistä myöskään mitään tietämättä. Inha siis kertoo arkistonsa keskellä elämästään itselleen.
Rajala on siirtänyt runsaasti valmista tekstiä Inhan muisteluksiin tämän matkakertomuksista, erityisesti juuri teoksesta Suomen maisemia. Siinä hän ei tee mitään luvatonta. Hän panee tekstit niiden alkuperäisen kirjoittajan suuhun, ei omaansa. Inhan kieli on hurmaavaa, ilmaisuvoimaista ja väkevää. Taidatkos siis paremmin kuvailla! Kuvausten valitsijalta on vaadittu malttia pidättäytyä vielä runsaammasta matkakuvausten käyttämisestä, jotta kokonaisuus ei paisuisi tolkuttomasti.
Into K. Inha: Siianpyytäjä Torniojoessa teoksessa Suomi kuvissa (1896). Into järkyttyi teoksessa kuviensa epäloogisesta järjestyksestä.
Mutta niin yksi yhteen ensimmäinen osa menee Inhan matkakertomusten kanssa, että aloin ensimmäisestä, Lapin reissusta lähtien, lukea Intoilijaa rinnan Inhan Suomen maisemia kanssa. Olisinko itse valinnut jotain toisin? Osin kyllä. Omissa lukumuistoissani syvimmin mieleeni on syöpynyt kaksi matkakertomusta, joihin Panu Rajala ei kajoa. Jossakin vaiheessa Inha näet palasi Ouluun, ensimmäisen matkansa alkupisteeseen. Tällä kertaa hän lasketteli Oulu-joen ärjyvät, tuolloin vapaina kuohuvat, vaaralliset kosket, joita ylävirtaan Kainuun köyhä korpikansa oli vuosisatoja kiskonut tervatynnyriveneitään kohti Oulua ja Oulun tervaporvareita.
Koskenlaskukuvaukset ovat huimia. Sillä reissullaan Inha oli todistamassa sillan rakentamista Kajaanissa Ämmänkosken ja Kajaanin linnan raunioiden yli, ratkaisu joka minua Kajaanissa liikkuessani surettaa yhä. Inhalle, joka oli kokenut niin tuskaisesti kelirikkojen vuoksi kulkukelvottomat tieuomat, silta merkitsi edistystä.
Into K. Inha: Kaskenviertäjiä Enon pitäjästä vuonna 1893. Teos Hymyilevät rannat.
Toisessa kertomuksessa, Vaellus erämaassa, Inha kohtasi Pohjois-Karjalassa Enon pitäjän selkosilla äärimmäisessä kurjuudessa eläviä ihmisenvarjoja ja tajusi heidät taakseen jätettyään nähneensä nälkään kuolevia ihmisiä. Tarina ei unohdu sen kerran lukeneen mielestä! Eikä unohdu Iisalmen ja Savon lämpöisten lepikkoahojen ylistyskään.
Houkutukseni on suuri mainita vielä yksi matkakertomus, jota Intoilija ei sivua, eikä se sisälly Suomen maisemia -teokseenkaan. Toimitin vuosituhannen taitteessa teoksen Namsarai ja muita matkaesseitä Kansanvalistusseuran kalentereista autonomian ajalta (SKS 1999). Inhan matkakertomuksia riitti runsaasti myös Kansanvalistusseuran kalentereihin, autonomian ajan perin keskeisiin koostetietokirjoihin. Vaikuttavin Into K. Inhalta valitsemistani oli Suursaari (1904), matkakuvaus alueluovutuksissa menetetystä Suomenlahden helmestä kalastajasatamineen ja jylhine Haukkavuorineen.
Miniä kumartaa anopille jalkaa. Inhan ensimmäinen Vienan matka 1894. Kiestinki.
Rajalan tekemissä valinnoissa korostuvat Inhan aikanaan suurimerkityksellinen tiedonvälittäjän rooli sekä se uskomaton muutos, mikä Suomessa on tapahtunut runsaan sadan vuoden juoksussa. Inha oli köyhän ja syrjäisen Suomen löytäjä ja näkyväksi tekijä. Tiettömien taipaleiden takana hän kohtasi ihmisiä, jotka eivät olleet kuunaan kuulleet vesijohdoista, monikerroksisista taloista, raitioteistä ja sähkövalosta ja jotka pitivät moisia satuiluina. Sallassa ja Paanajärvellä karhu oli todellinen uhka, ei vain karjalle vaan myös ihmisille.
Kun valokuvauksen uranuurtaja Inha otti kuvat lasilevyille ja kuvauskone itsessään painoi paljon, kuvausvälineistön raahaaminen tiettömissä erämaissa ja selkosilla ylittää lukijan mielikuvituskyvyn.
Maisemavalokuvauksen uranuurtaja Inha toi helsinkiläisten tietoon, miltä Suomi eri puolilla näyttää. Hän kuvasi ohuille lasilevyille.
Rakkauselämässä Into Konrad Inha oli kovaonninen. Rajala kuvaa elävästi nuoren rakastuneen Into Nyströmin itsepetoksellisia pyrintöjä oman koulunsa kaunottaren Aini Bonsdorffin lemmityksi. Kynsille saanti rakkaudessa ajaa Intoa toimittajana erämaavaelluksille etsimään tyydytystä luonnon ihmeistä. Karjalassa hän kerää uusia runonlaulajien tekstejä ja haastaa auktoriteetin, Julius Krohnin tämän kansanrunousteoriassaan.
Toinen onneton rakastuminen kohdistui vuosia myöhemmin, Inhan saatua jo maisemavalokuvaajana nimeä, nuoreen Aino Krohniin.
Luin Aino Kallaksen päiväkirjat niiden ilmestyttyä 1978, mutta niistä mieleeni on jäänyt Inhaa koskien vain ylioppilaskunnan kuoron hieno serenadi Ainon ikkunan alla. Aino tuli riemuissaan ja kovasti otettuna ikkunaan uskoen serenadin järjestäjäksi omaa rakastettuaan Herman Stenbergiä, ja pettymys on suuri, kun serenadin takana onkin Into Inha. Intoilijassa Aino jää väärinymmärryksen valtaan ja pettymys on edessä myöhemmin Stenbergin muututtua etäiseksi ja kylmäksi.
13 vuotta Into K. Inhaa nuorempi Aino Krohn (1878−1956) oli Inhan epäonnisen rakkauden kohde.
Rajalan romaanissa Aino Krohn kommunikoi Inhan kanssa kirjeitse, mutta kirjeet johtavat väärinymmärryksiin ja virhetulkintoihin ja lopulta Ainon tuskaantumiseen. En malttanut olla selailematta myös omistamaani teosta Kolme naista, kolme kohtaloa, jossa on koottuna Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa parhaan ystävänsä Ilona Jalavan ja sisarensa Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884−1913. Aino oli sivistynyt ja hienokäytöksinen nainen, temperamentistaan huolimatta. Ei hän Ilona Jalavalle juoruile tai panettele Inhan lähentymisyrityksiä. Kirjeensä lopussa hän kuittaa lyhyesti: ”Älä suinkaan puhu Inhasta kenellekään. Se on minulle paljon ikävämpi asia kuin luuletkaan.” tai ”Inhan tapasin useammankin kerran. Kun tapaamme, niin kerron. Kävisi niin pitkäksi kirjoittaa.”
Into Konrad Nyström, taiteilijanimellä Inha (1865−1930)
Rakkaudessaan pettynyt Into Inha purkaa myöhemmin Lontoon matkallaan ”happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista” -sävyistä itsesuojelua kirvelevästä tappiostaan rakkauden kentillä. Aino oli kohdannut veljensä Kaarle Krohnin vieraan, virolaisen Oskar Kallaksen (viroksi Kallasin) ja kirjoitti päiväkirjaansa: ”Joku on kulkenut tieni poikki.”
Tunnen Into K. Inhan elämää hänen toimittajan, matkailijan, matkakuvaajan ja valokuvaajan uransa ulkopuolelta perin vähän. Siinä Panu Rajalan kirja täytti tyhjiötäni. Inhan mielen sairastuminen, harhaisuus ja vainoharhaisuus, hoito Kammion sairastuvassa Helsingissä, eläminen pitkään veljen, nimismies Väinö Nyströmin perheen hyvässä hoivassa ja täysi tietämättömyys ympäröivästä maailmasta, kuten Suomessa riehuneesta sisällissodasta, ovat traagista luettavaa. Silti Inha teki loppupuolella valtavasti töitä kääntäjänä.
Into K. Inha: Kyröskoski Hämeenkyrössä. Punaiset murhasivat Inton isoveljen ja suojelijan Väinön ( Hämeenkyrön pitkäaikaisen nimismiehen) ja tämän Lauri-pojan.
Into K. Inhan traaginen kohtalo, poikkeuksellinen lahjakkuus, omalla alallaan suvereenius ja ainutlaatuisuus, kohtalon kolhut, jonkinlainen maalaisserkun osa muiden kultakauden taiteilijoiden joukossa, mielisairaus ja kovin surulliset viimeiset elinvuodet tuovat estelemättä mieleen Aleksis Kiven kohtalon muutamaa vuosikymmentä aiemmin. Samankaltaisuutta löytyy, mutta myös eroja. Inhalle ei ole patsaita pystytelty.
Into K. Inha: Salapolttimo. Suomi kuvissa (1894)
Vaikka Intoilija inspiroi minua tässä pitkään vuodatukseen, tunsin kirjaa lukiessani myös hienoista pettymystä. Kirja rakentuu vankasti aiemmin julkaistujen tekstien valikointiin pitkähköä Kreikan 1800-luvun lopun poliittisen tilanteen erittelyä myöten. (Inha lähetettiin Suomen ensimmäisenä ulkomaankirjeenvaihtajana raportoimaan Kreikan itsenäisyystaistelua Turkkia vastaan.) Vaikka Rajala on kahlannut suuret määrät Inha-aineistoa läpi, mielestäni hän sittenkin päästi itsensä hieman liian helpolla.
Veikkaan: joko kustantaja tai Panu Rajala hoksasi, että Jean Sibeliuksen lailla myös Into K. Inhan syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta (12.11.). Tuli kiire. Jotain uutta ja hiljattain ilmestyneeseen nähden erilaista oli saatava julki.
Nuori leijona, Inhan ikä-, koulu- ja taiteilijatoveri Sibbe, oli kuin luotu voittajaksi. Kuva vuodelta 1888.
Mutta ei minusta ole jälkiviisastelijaksi. Kirja sivistää lukijaansa. Kun Inha vieraili Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongissa ja näki Suomesta siellä kerrottavan Albert Edelfeltin ja Akseli Gallen-Kallelan maalauksin, Rajala panee hänet toteamaan: ”Mutta eikö myös minun ottamillani kuvilla olisi ollut oma todistusarvonsa maan mainetta levitettäessä?”
Niinpä! Inha unohdettiin silloin ja ilman Panu Rajalaa ja hänen romaanimuotoista kirjaansa olisi unohdettu kaiketi nytkin.
Ennen muuta Intoilija on muistutus siitä, että Inhan loistavat matkakuvaukset yli sadan vuoden takaa tulisi tuoda uudelleen lukijoiden ulottuville. Sitä odotellessa Rajala tarjoaa kirjalliset aperitiivit.
Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY 2015, 417 sivua.
Annelin kirjoissa 