Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Lasse Rantasen suunnittelema kansi on oivaltava.

Lasse Rantasen suunnittelema kansi on oivaltava.

Kun Seppo Jokinen loi tamperelaisen rikospoliisin Sakari Koskisen esikoisessaan Koskinen ja siimamies, tuore poliisi oli parisen kymmentä vuotta nuorempi kuin se hyväkuntoinen, ikääntyvä mies, joka uusimman dekkarin Mustat sydämet alussa juoksee Sydneyn maratonin lähes asettamassaan tavoiteajassa, hieman yli neljän ja puolen tunnin.

Neljä tamperelaispoliisia on päättänyt omistaa osan vuosivapaastaan Australiaan suunnatulle maratonmatkalle ja juoksun jälkeiselle palauttavalle rantalomailulle. Mukana on Koskisen lisäksi nopsakinttuinen Anni Kanninen sekä kaksi Koskisen mieskollegaa.

Kun tunnistettavissa suomalaispaidoissa juokseva mieskolmikko kuulee katuvarren ihmismuurista heille suunnatun suomenkielisen, iäkkään naisen huudon ”Kyse on ihmisen elämästä”, miehet katsovat toisiaan: pitäisikö pysähtyä ja ottaa selvää. He päättävät olla keskeyttämättä. Mutta maalissa tuntematon nuori nainen tyrkkää Koskisen kouraansa paperilapun ja katoaa. Lapussa on sama viesti sekä nimi ja osoite.

Tamperelaispoliisit ovat Australiassa yksityishenkilöitä, mutta mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi. Uteliaisuus voittaa. Niin Koskinen ajautuu etsimään pari viikkoa sitten oudosti kadonnutta suomalaista opiskelijatyttöä lähisukulaisten pyynnöstä. Australialaispoliisit kun eivät ota nuorten tyttöjen katoamisia vakavasti.

Viihdyin Jokisen dekkarin äärellä erinomaisesti. Olin pitkään tuntenut kytevää uteliaisuutta Seppo Jokisen kirjailijalaatua kohtaan, mutta vasta nyt, hänen yhdeksännentoista kirjansa osuessa eteeni uteliaisuus konkretisoitui ostopäätökseksi ja luennaksi.

Tuttavuus ei ollut lainkaan hullumpi. Taidanpa lukea Jokista lisää, jossain vaiheessa.

Minua miellytti Mustissa sydämissä moni asia. Seppo Jokinen kirjoittaa hyvää kaunokirjallista proosaa. Toisekseen Jokinen ei mässäile kuolemalla ja väkivallalla. Tarinaa voisi pitkälle lukea vain nuoren tytön Valpurin levottomuutta herättävänä katoamisena, mutta kun rikosromaanista on kyse, lukija tietää, että jotain vakavampaa on tapahtunut tai saattaisi tapahtua.

Myös kuolema on käynyt vieraisilla. Valpurin setä on edellisvuonna pudonnut jyrkänteeltä. Vaimo tosin ei usko sitä tapaturmaksi. Muuten Jokinen tarjoilee väkivallan asemasta pikemminkin kuolemanpelkoa, kun Koskinen selvitystyössään hankkiutuu paikkoihin, jotka voisivat pahimmillaan olla viritettyjä loukkoja.

Kirjan tarina liikkuu Australian suomalaissiirtolaisten parissa. He ovat kovia työmiehiä, jotka ovat raataneet, kuka rakennuksilla, kuka kaivoksissa, ja juoneet mielikuvitukselliset määrät olutta – kuten juovat yhä. Ansiot ovat huvenneet ryyppäämiseen ja kunto huuhtoutunut sen mukana. Miehet ovat alkoholisteja ja keskenään lojaaleja.

Koskinen seikkailee muutaman päivän sisällä syvällä sisämaassa ja itärannikolla ja ehtii nähdä maata monelta kantilta. Valpurin katoamisen rinnalle on vaih`vihkaa ilmestynyt salaperäinen, ilmeisen petollisin aikein liikuskeleva Laila. Koskinen hakee etätutkimusapua kollegaltaan Ulla Lundbergilta Tampereen rikospoliisista ja kummallisia asioita alkaa putkahdella esiin. Ja kun Australian loma on lopuillaan, myös tapahtumien syke kiihtyy kohti ratkaisuaan, sillä sellaiseenhan kuuluu päästä ja Valpurin kohtalon selvitä.

Loppurytäkässä Koskiselta pettää polvikierukka. Koskinen päättelee ikääntymisen antaneen merkkinsä ja juoksujen olevan juostut, ainakin maratonien. Mutta henkilökohtaisesti kannustan rikospoliisi Sakari Koskista hoitamaan polvensa kuntoon ja heittäytymään jälleen yllytyshulluksi, kun kollegat keksivät uuden maratonmatkakohteen.

Dekkarin kakkosjuonena on Ulla Lundbergin yksityisongelmat sekä töissä tutkittavana tapahtumaketju, joka sai alkunsa tamperelaisnuoren kotibileiden ryöstäytymisestä kutsumattoman jengin suorittamaksi kodin hävitykseksi ja jatkui pojan myöhempänä pahoinpitelynä ja heitteillejättönä. Kakkosjuoni lisää pätevän ja aikaansaavan Lundbergin paineita, kun lomaileva Koskinen skypettää Australiasta omine kummallisine tutkintapyyntöineen.

Kun Seppo Jokinen loi tamperelaisen rikospoliisin Sakari Koskisen esikoisessaan Koskinen ja siimamies, tuore poliisi oli parisen kymmentä vuotta nuorempi kuin se hyväkuntoinen, ikääntyvä mies, joka uusimman dekkarin Mustat sydämet alussa juoksee Sydneyn maratonin lähes asettamassaan tavoiteajassa, hieman yli neljän ja puolen tunnin.

Neljä tamperelaispoliisia on päättänyt omistaa osan vuosivapaastaan Australiaan suunnatulle maratonmatkalle ja juoksun jälkeiselle palauttavalle rantalomailulle. Mukana on Koskisen lisäksi nopsakinttuinen Anni Kanninen sekä kaksi Koskisen mieskollegaa.

Kun tunnistettavissa suomalaispaidoissa juokseva mieskolmikko kuulee katuvarren ihmismuurista heille suunnatun suomenkielisen, iäkkään naisen huudon ”Kyse on ihmisen elämästä”, miehet katsovat toisiaan: pitäisikö pysähtyä ja ottaa selvää. He päättävät olla keskeyttämättä. Mutta maalissa tuntematon nuori nainen tyrkkää Koskisen kouraansa paperilapun ja katoaa. Lapussa on sama viesti sekä nimi ja osoite.

Tamperelaispoliisit ovat Australiassa yksityishenkilöitä, mutta mihinkäs seepra raidoistaan pääsisi. Uteliaisuus voittaa. Niin Koskinen ajautuu etsimään pari viikkoa sitten oudosti kadonnutta suomalaista opiskelijatyttöä lähisukulaisten pyynnöstä. Australialaispoliisit kun eivät ota nuorten tyttöjen katoamisia vakavasti.

Viihdyin Jokisen dekkarin äärellä erinomaisesti. Olin pitkään tuntenut kytevää uteliaisuutta Seppo Jokisen kirjailijalaatua kohtaan, mutta vasta nyt, hänen yhdeksännentoista kirjansa osuessa eteeni uteliaisuus konkretisoitui ostopäätökseksi ja luennaksi.

Tuttavuus ei ollut lainkaan hullumpi. Taidanpa lukea Jokista lisää, jossain vaiheessa.

Minua miellytti Mustissa sydämissä moni asia. Seppo Jokinen kirjoittaa hyvää kaunokirjallista proosaa. Toisekseen Jokinen ei mässäile kuolemalla ja väkivallalla. Tarinaa voisi pitkälle lukea vain nuoren tytön Valpurin levottomuutta herättävänä katoamisena, mutta kun rikosromaanista on kyse, lukija tietää, että jotain vakavampaa on tapahtunut tai saattaisi tapahtua.

Myös kuolema on käynyt vieraisilla. Valpurin setä on edellisvuonna pudonnut jyrkänteeltä. Vaimo tosin ei usko sitä tapaturmaksi. Muuten Jokinen tarjoilee väkivallan asemasta pikemminkin kuolemanpelkoa, kun Koskinen selvitystyössään hankkiutuu paikkoihin, jotka voisivat pahimmillaan olla viritettyjä loukkoja.

Kirjan tarina liikkuu Australian suomalaissiirtolaisten parissa. He ovat kovia työmiehiä, jotka ovat raataneet, kuka rakennuksilla, kuka kaivoksissa, ja juoneet mielikuvitukselliset määrät olutta – kuten juovat yhä. Ansiot ovat huvenneet ryyppäämiseen ja kunto huuhtoutunut sen mukana. Miehet ovat alkoholisteja ja keskenään lojaaleja.

Koskinen seikkailee muutaman päivän sisällä syvällä sisämaassa ja itärannikolla ja ehtii nähdä maata monelta kantilta. Valpurin katoamisen rinnalle on vaihvihkaa ilmestynyt salaperäinen, ilmeisen petollisin aikein liikuskeleva Laila. Koskinen hakee etätutkimusapua kollegaltaan Ulla Lundbergilta Tampereen rikospoliisista ja kummallisia asioita alkaa putkahdella esiin. Ja kun Australian loma on lopuillaan, myös tapahtumien syke kiihtyy kohti ratkaisua, sillä sellaiseenhan kuuluu päästä ja Valpurin kohtalon selvitä.

Dekkarin kakkosjuonena on Ulla Lundbergin yksityisongelmat sekä töissä tutkittavana tapahtumaketju, joka sai alkunsa tamperelaisnuoren kotibileiden ryöstäytymisestä kutsumattoman jengin suorittamaksi kodin hävitykseksi ja jatkui pojan myöhempänä pahoinpitelynä ja heitteillejättönä. Kakkosjuoni lisää pätevän ja aikaansaavan Lundbergin paineita, kun lomaileva Koskinen skypettää Australiasta omine kummallisine tutkintapyyntöineen.

Loppurytäkässä Australian itärannikolla Koskiselta pettää polvikierukka. Koskinen päättelee ikääntymisen antaneen merkkinsä ja juoksujen olevan juostut, ainakin maratonien. Mutta henkilökohtaisesti kannustan rikospoliisi Sakari Koskista hoitamaan polvensa kuntoon ja heittäytymään jälleen yllytyshulluksi, kun kollegat keksivät uuden maratonmatkakohteen.

Entä mustat sydämet? Ne viittaavat opaaleihin ja opaalit vuorostaan Australian kaivonnaisteollisuuteen, menneinä vuosikymmeninä monen suomalaissiirtolaisen työllistäjään. Mutta siitä ei sen enempää, sillä dekkareiden keskeinen koukuttaja on juoni, eikä sitä sovi kertoa.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet. Crime time 2014, pokkarina 2015, 337 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Rikosromaani Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s