Mihail Šiškin: Neidonhius

Neidonhiusta on luonnehdittu Nobel-tasoiseksi kirjallisuudeksi ja sitä se onkin.

Neidonhiusta on luonnehdittu Nobel-tasoiseksi kirjallisuudeksi ja sitä se onkin.

Mihail Šiškinin Neidonhiuksen alkuneljänneksellä toistuu lause: ”Minä en ole turkin karva.” Ja ”käsittelyn” jälkeen vasikaksi suostuvan suusta: ”Minä olen turkin karva.”  Neidonhius on välillä niin rankkaa, että kirjaa lukiessa tärisee. Väkivalta on kuitenkin aina välillistä, tapahtunutta, myöhemmin kerrottua:
”…Siellä [leirillä] minä tajusin, mitä vapaus on. Se ei ole suinkaan sitä ettei piikkilankaa ole. Ei. Se on sitä ettei ole pelkoa. Silloin olet vapaa, kun sinua ei voi saada koukkuun. Kun sinulla ei ole mitään. Kun et pelkää menettää mitään. Kun olet sanonut sanan ja menet sen tähden loppuun saakka.”

Lainaus on lyhyt ote yhden turvapaikanhakijan kuulustelusta. Niitä ja niiden välittämiä ihmiskohtaloita kirjan alkuosa on tulvillaan. Kirjan kuvitteellisessa valtakunnassa – paikoin muinaista Daakiaa muistuttavassa – on kuulustelijana ankara Pietari, joka lyö halukkaasti pyrkijöiden papereihin maastakarkoitusleimoja. Taivaan portti on ahdas. Pietarin edeltäjä, herkkä ja sääliä tunteva Sabina sai myötätuntotaipumuksensa vuoksi potkut. Sveitsissä työskentelevä kirjailija Mihail Šiškin on kuulustelujen Tulkki Pietarin ja turvapaikanhakijan (Gesuchstellerin) välillä.

Tarinat ovat tosia. Ne kaikki ovat tapahtuneet joillekin, joskus, jossakin Itä-Euroopassa, vaikkei ehkä juuri Gesuchstellerille. Pietari erottelee jyvät akanoista, toisten kohtaloilla parempaa elämää etsivät ”oikeista”, huijarit aidoista.

Mihail Šiškin (s. 1949) perui perjantaisen yleisömenestyksensä seurauksena entiset puheensa ja saapuu sittenkin Helsingin kirjamessuille 2015.

Mihail Šiškin (s. 1949) perui perjantaisen yleisömenestyksensä seurauksena entiset puheensa ja saapuu sittenkin Helsingin kirjamessuille 2015.

Neidonhius on huima teos. Se on suuri teos. Ja se on vaativa. Neidonhius on runsautta pursuava kollaasi, jossa vuorottelee pääosin kolmenlainen materiaali. Turvapaikanhakijoiden kuulustelujen lisäksi tekstiä pilkkovat laulajatar Bella Dmitrijevnan (1902−2000 eläneen laulajatar Isabella Jurjevan) päiväkirjat kahden vuosikymmenen ajalta alkaen vuodesta 1916. Loppupuolella Tulkki on vaimonsa Isolden kanssa lomamatkalla Italiassa ja Roomaan Tulkki palaa myös kirjan lopussa, nyt seuranaan kuvitteellisesti lapsuuden sivistynyt, mutta naurettavasti pukeutunut opettaja Galina Petrovna. Galinan opastuksella Tulkki tutustuu Maxim Gorkin, ”Venäjän vallankumouksen Smerdjakovin” [Dostojevskin Karamazovin veljeksistä] henkilöhistoriaan Italian pakolaisvuosina.

Lukiessa mieleeni tunki Paavo Rintalan viimeisten vuosiensa tuotanto, Sarmatian Orfeus, Aika ja uni ja sen sellaiset: teosten kulttuurinen ja historiallinen monikerroksisuus, keskenään sekoitetut assosiaatiot ja kielikuvat, kollaasimaisuus, poliittisiin valtakeskittymiin kohdistuva armoton ironia, etäännytetty omaelämänkerrallisuus sekä kirjailijan osa ihmisen ja samalla koko ihmiskunnan omatuntona.

Mihail Šiškinin massiivinen kollaasi kertoo Afganistanin ja Tšetšenian sotien – ja nyt siihen voi lisätä Donetskin − raa`istaneesta vaikutuksesta, räikeistä ihmisoikeusrikkomuksista, oikeuslaitoksen poliittisesta mädännäisyydestä, armeijan sisäisestä simputuksesta, alistamisesta ja henkisestä taantumisesta, mielivallasta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta, väkivallan hiomasta veljeydestä ja paljosta muusta, jossa osoite on Šiškinin synnyinmaa Venäjä. Sinne myös kohdennin Tulkin kirjeet suurelle valtionjohtajalle, Nebukadnosaurukselle, vaikka yksiselitteisiä nämä maantieteellisesti ja historiallisesti monikerroksiset, villisti fantasioivat kirjeet eivät ole.

Mutta kaiken keskellä on rakkaus ja rakkaudenkaipuu. Sitä tulvivat laulajattaren päiväkirjat, joissa riehuvasta sisällissodasta tai 1930-luvun terrorista ei ole jälkeäkään. Bella rakastaa, rakastaa, rakastaa. Vain rakkauden kohteet vaihtuvat. Jotkut kuolevat pahoissa sodissa, jotkut katoavat, mutta Bella selviää uuden rakkauden voimalla.

Tulkilla menee huonommin. Isolde on ollut naimisissa aiemminkin, Tristanin kanssa, mutta yhteisellä Italian matkalla Tristan menehtyi auto-onnettomuudessa. Tulkki alkaa nähdä lomamatkalla vaimonsa kanssa Isolden hakeutumista juuri menneisiin yhteisiin kokemuksiin Tristanin kanssa. Eheyttäjäksi tarkoitettu loma päättyy eroon. Šiškinin esikuvana on tarinassa hänen ensimmäinen vaimonsa.

Neidonhiuksessa on aivan liian paljon materiaalia yhteen blogijuttuun tungettavaksi. Mutta yksi tyylinäyte kuvatkoon Šiškinin kykyä luoda aistein vangittava lukukokemus. Nuoruudessaan opettajana toiminut Tulkki on mennyt tapaamaan iäkästä laulajatarta aikeissa kirjoittaa hänestä kirja, mutta hän tulee liian myöhään:

Ulko-oven koodilukko oli rikki, hissi ei toiminut, oli pakko kavuta rappuja, jotka pursuivat pitkittyneestä remontista jääneitä tiilenkappaleita, sanomalehtiä ja sillinpäitä. Ilma oli kuin moskovalaisessa rappukäytävässä ainakin: haisi kuselta, kissoilta ja märältä kalkkimaalilta. Ovikellokaan ei toiminut. Nuori opettaja koputti. Ovisilmästä tähysteltiin pitkään, sitten ovi avautui raolleen. Hänelle sanottiin, että vanha nainen oli viety yöllä sairaalaan. Eteisen pimeydestä hän erotti vain kädet jotka olivat jauhojen peitossa. Ja silloin, keskustelleessaan valkoisina häämöttävien, jauhonpölyä varisevien käsien kanssa, hän tajusi, ettei laulajattaresta kertovasta kirjasta tulisi mitään.

Myöhemmin, laulajattaren kuoleman ja hautajaisten jälkeen Tulkki palaa pihaan. Se on muuttunut:

Pihaa ja taloa oli vaikea tuntea, kaikki oli puhtaaksi nuoltu, ja vasta pestyjen, kesäkuun auringossa sädehtivien limusiinien vierellä vetelehtivät lyhyttukkaiset voimamiehet kalliissa puvuissaan. Kaksi nuorta äitiä oli hylännyt lastenvaunut ja katkoi oksia kukkaan puhkeavasta syreenipensaasta. Tulkki jäi hetkeksi seisomaan tuoksuvan räksähtelyn viereen. Sitten hän jostain syystä päätti mennä käymään. Koodilukko oli rikki. Rappukäytävässä haisi maalilta juuri päättyneen remontin jäljiltä, ja tähän uuteen hajuun oli jo sekoittunut vanha: kissojen, kusen ja märän kalkkimaalin haju.

Neidonhius, Adiantum capillus veneris, on Italiassa rikkaruoho, jota kasvaa muureissa. "Elämän jumala"

Neidonhius, Adiantum capillus veneris, on Italiassa rikkaruoho, jota kasvaa muureissa. ”Elämän jumala”

Kirjan nimi saa selityksensä teoksen viimeisillä sivuilla. Jätän sen lukijoille. Martti Ruokosen kannessa käyttämä kukka piikkilankavarressa ei siis ole neidonhius, mutta viereinen kuva kyllä.

Vappu Orlovin suomennos on loistava. On helppo huomata, että hän on hienostuneessa, kylläisessä kielessä tavoittanut ajatukset ja merkitykset, kuten hyvän kääntäjän pitääkin.

Aion lukea Neidonhiuksen uudelleen, jahka ehdin. Sen teos ansaitsee. Šiškinin teosta ei pysty ammentamaan tyhjiin yhdellä lukemisella. Ja luen myös häneltä aiemmin suomeksi ilmestynyttä.

Mihail Šiškin: Neidonhius. WSOY 2015, 552 sivua sekä 16 sivua lukemista helpottavia ja merkityksiä avaavia suomentajan lisäämiä selityksiä. Suomennos Vappu Orlov.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s