Aleksi Mainio: Terroristien pesä

Terroristien pesä on teos, joka vaatisi jälkiluennan ainakin keskeisimmän henkilöhakemiston mukaan.

Terroristien pesä on teos, joka vaatisi jälkiluennan ainakin keskeisimmän henkilöhakemiston mukaan.

Olen runsaan vuoden sisällä lukenut kaksi sisällöltään järeää teosta venäläisten emigranttien vastavallankumouksellisesta toiminnasta Suomesta käsin ja Suomen kautta maailmansotien välisinä vuosina. Ensimmäinen oli keväällä 2014 ilmestynyt Eleonora Joffen Mannerheimin kuriiri (SKS), joka kertoo emigranttien maanalaisesta toiminnasta Etsivän Keskuspoliisin venäläisagentin Kirill Pushkareffin elämän kautta, ja toinen on hiljattain ilmestynyt Aleksi Mainion Terroristien pesä: Suomi ja taistelu Venäjästä 1918−1939 (Siltala).

Vaikka Aleksi Mainion teos perustuu hänen tuoreeseen väitöstutkimukseensa laajoine lähteistöineen, on helppo päätellä, että myös Mainio on Joffensa huolella lukenut.

Teosten näkökulmat emigranttiaktivistien konspiraatiotoimintaan bolševikkihallinnon kaatamiseksi tai horjuttamiseksi ovat erilaiset. Eleonora Joffe kuvaa tapahtumia yhden miehen elämänkaaren kautta, Mainio vuorostaan kertoo samoista asioista sekä yksityiskohtaisesti että yleistasolla. Mainio istuttaa vastavallankumouksellisen toiminnan osaksi historian pitkää jatkumoa: maanalainen radikalismi on eri aikoina Venäjän historiassa ilmennyt uusien sukupolvien omaksumina terrorismiaaltoina.

Bolševikkivallankumouksen ja myöhemmin Venäjän sisällissodan seurauksena Rajajoen länsipuolelle pakeni enimmillään 30 000 ihmistä, joista isovenäläisiä oli arviolta 19 000. Kaikki eivät jääneet Suomeen pysyvästi, mutta paljon jäi kuitenkin, odottamaan rajan pintaan bolševikkivallan kukistumista ja mahdollisuutta palata kotimaahan. Osansa emigranteista saivat myös eräät muut maat, ennen muuta Ranska. Pariisista ja Berliinistä tuli emigranttien vastavallankumousliikkeiden keskuksia.

Suomeen tulleiden pakolaisten joukossa oli runsaasti tsaarinajan upseereita, ainakin pari entistä pääministeriä ja Aleksandr Kerenskin hallituksen varapuolustusministeri Boris Savinkov, jonka arvovaltaa lisäsi likeinen yhteys sotaministeri Winston Churchilliin. Venäjän sisällissodan päätyttyä valkokenraali Nikolai Judenitš asettui pitämään päämajaansa Helsingin Seurahuoneelle. Tsaarinupseeri Severin Dobrovolski toimi vastavallankumouksessa aktiivisesti koko maailmansotien välisen ajan ja asui Viipurissa talvisodan syttymiseen saakka. Vastavallankumouksellisessa toiminnassa niin ikään aktiivisen Savinkovin oikeana kätenä toimi everstiluutnantti Georgi Elfvengren, jonka kyseenalaisia meriittejä oli toiminta Suomen sisällissodassa rykmentinkomentajana ja teloittajana. Värvärin ja aseellisen kamppailun keulakuvan Elfvengrenin loppu oli monen muun rajan yli menneen tavoin kolkko. Hän jäi kiinni Venäjällä vuonna 1925.

Kiinnostava maanpakolainen oli myös Kronstadtin kapinajohtaja Stepan Petritšenko, joka vaikutti Suomessa Kronstadtin kapinan kukistumisesta lähtien huhtikuuhun 1945, jolloin hän kuului niihin ”Leinon vankeihin”, jotka Neuvostoliiton vaatimuksesta ja sisäasiainministeri Yrjö Leinon omavaltaisella päätöksellä lennätettiin salaa Malmin kentän kautta Neuvostoliittoon.

Suomen merkitys venäläisten vastavallankumousliikkeessä oli suuri, sillä luontevin reitti Leningradiin ja sitä kautta Moskovaan kulki Karjalankannaksen kautta. Alkuvuosina raja vuoti ja vasta 1930-luvun alussa Neuvostoliitto teki rajan ylityksen miltei mahdottomaksi.

Eleonora Joffen ja Aleksi Mainion teosten luoma huima kokemus on ajallisen mittakaavan kutistuminen. Venäjän dramaattiset tapahtumat olivatkin vasta äsken. Kaikki tapahtui aivan kuin eilen: punainen valta ei ollut vakiintunut, ja valtaa pönkitti häikäilemätöntä terroria harjoittava turvallisuuspoliisi Tšeka. Nälänhädän kourissa kärsivä kansa ei suinkaan hehkunut bolševismi-ideologiaa ja Neuvosto-Venäjällä toimi aktiivisesti maanalaisen vastarinnan verkostoja.

Neuvostoliittolainen näkemys emigranttiupseerista Krasnaja Gazetassa.

Neuvostoliittolainen näkemys emigranttiupseerista Krasnaja Gazetassa.

Niinpä pitkälle 1930-luvun alkuvuosiin aktivisteista näytti siltä, että suuri muutos on vain kulman takana. Bolševikkidiktatuuri on kukistettavissa luomalla epävakautta ja rohkaisemalla maan sisäistä vastarintaa terrori-iskuilla. Niitä suunniteltiin ja suunnattiin sähkö- ja vesijärjestelmiin sekä turvallisuuspoliisin rakennuksiin. Bolševikkijohtajia tuli salamurhata, kuten Nikolai Buharin, Karl Radek ja itse Stalin, salamurhissa suuremmin onnistumatta.

Emigranttiaktivisteille oli yhteistä syvä viha bolševikkeja kohtaan. Muuten Euroopan laajuiset organisaatiot − tärkeimpinä niistä Venäjän yleissotilaallinen liitto ROVS, kruunun palauttamista ajanut Monarkistiliitto ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta − poikkesivat taustoiltaan, tavoitteiltaan ja keinovalikoimaltaan toisistaan. Osa oli eriasteisia oikeistovoimia, osa sosiaalivallankumouksellisia, osa monarkisteja, osa liberaalidemokraatteja ja 1930-luvulle tultaessa eri vähemmistökansallisuuksien kansallismielisiä vastarintaliikkeitä sekä lopulta fasismia ihannoivia ryhmittymiä. Kaikki hakivat myös jalansijaa ja toimintareittiä Suomesta käsin. Keskeiset maanalaiset toimijat saivat tukea myös Suomen Yleisesikunnalta, joka pyrki sitä kautta hankkimaan kipeästi tarvitsemiaan tietoja Neuvosto-Venäjän sisäisestä tilanteesta.

Kansanvaltainen ajattelu ei ollut juurtunut. Mainio kuvaa tuon ajan epädemokraattista ajatusmaailmaa näin:

Monet suomalaiset turvallisuusviranomaiset olivat pitkän linjan aktivisteja ja routavuosien poliittisten kamppailujen veteraaneja, jotka nousivat vasta itsenäistyneen maan turvallisuuseliittiin miltei yhdessä yössä. Sama ilmiö koettiin Neuvosto-Venäjällä: bolševikkiaktivisteista tehtiin tšekistejä samalla, kun vanhat ohranat ja santarmit joutuivat totuttelemaan ”valkobandiittien” ja vastarinta-aktivistien osaan. Muutoksen seurauksena kumouksellinen maailma pyörähti ylösalaisin, mutta useat sen traditioista pysyivät kokolailla muuttumattomina.

Aleksi Mainio korostaan kirjassaan Euroopan jakautumista kahteen leiriin: bolševistiseen Neuvosto-Venäjään ja antibolševistiseen Eurooppaan kärjessä kansallisia etujaan lokakuun vallankumouksen myötä menettänyt Iso-Britannia. Tiedusteluverkostojen yhteydet Lontoon hermokeskukseen kulkivat Suomen kautta ja vastavallankumoukselliset venäläisjärjestöt toimivat varsin likeisessä yhteistyössä brittien tiedustelupalvelun kanssa.

Suomella oli toisaalta valtion etua valvova Etsivän Keskuspoliisi (EK), toisaalta omilla linjoillaan toimiva armeijan Yleisesikunta (YE). Keskeiset toimijat olivat EK:n puolella Jalmari Sinivaara, kielitaitoinen venäjän kulttuurin ystävä ja antibolševikki, sekä YE:ssä Viipurin osaston johtaja, omapäinen Toivo Salokorpi. Emigranttiyhteydet kehittyivät YE:ssä huippuunsa Martti Walleniuksen päällikkökautena 1925–1930. Hallitus tiesi tapahtumista olemattoman vähän ja valpastui silloin, kun Neuvostoliitto jätti nootin. EK:n ja YE:n välillä vallitsi kilpailutilanne. EK pyrki karkottamaan ja karkotti vaarallisimpia valkoaktivisteja sisämaahan tai pois Suomesta, kun taas YE usein antoi etappiapua.

Venäjälle suunnatulla terrorismilla oli useita aaltoja. Jälkiviisaana voi todeta, että iskujen seurauksena punainen terrori Neuvosto-Venäjällä kiristyi jyrkästi ja iskut antoivat Stalinille tekosyyn ensimmäiseen suureen puhdistusaaltoon 1928–1929 niin kuin 1930-luvullakin vahvistaen hänen vainoharhaisuuttaan.

Sekä Eleonora Joffen että Aleksi Mainion teos kuvaa Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun OGPUn (ent. Tšekan) pirullisen taitavaa soluttautumista emigranttijärjestöjen sisälle, millä sen onnistui antamaan järjestöille haavoittavia iskuja ja lopulta eliminoimaan ne. Yksi tällainen nerokas ansa oli operaatio Trusti, jonka suojista emigranttijärjestöt luulivat toimivansa, mutta joka osoittautui OGPU:n lumejärjestöksi. Soluttautumalla Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin onnistui tehdä tyhjäksi lukuisia terrorihankkeita, siepata rajan yli autettuja aktivisteja yllätysväijytyksissä sekä myöhemmin kidnapata vastarintajohtajia Euroopan sydämessä.

Alkuvuosien tunnetuimpia siepattuja aktivisteja olivat brittiagentti Sidney Reilly ja Moskovassa toiminut ”Raivoisa Maria” Maria Zahartšenko-Šults. Valkokenraali Pjotr Vrangel murhattiin myrkyttämällä Belgiassa ja ROVS:n aatteellisen siiven johtaja Aleksandr Kutepov ja hänen seuraajansa Jevgeni Miller siepattiin eri aikoina Pariisissa ja kuljetettiin suljetussa laatikossa huumattuna Neuvostoliittoon. Tosin Kutepov menehtyi matkalla.

Uljasta neuvostotyöläistä vastassa eurooppalainen rahaporho selkänsä takana luihu valkobandiitti

Uljasta neuvostotyöläistä vastassa eurooppalainen rahaporho selkänsä takana luihu valkobandiitti

OGPUn onnistui värväämään ja ostamaan keskeisen toimijan aivan organisaation huipulta. Millerin ”oikea käsi” ja luotettu Nikolai Skoblin osoittautui neuvostoagentiksi, johon Miller oli luottanut mutta alkanut epäillä liian myöhään: juuri Skoblin junaili hänen sieppauksensa pariisilaisella kadulla keskellä kirkasta päivää.

Vaikka Mainion teos ei ole helppolukuinen henkilönimien ja organisaatioiden runsauden vuoksi, aiheesta kiinnostuneille henkilöhakemisto avaa mahdollisuuden rakentaa eri keskeisille henkilöille henkilöhistoria ja elämänkaari. Se on vaivan arvoista.

Summa summarum:
Nuori Suomen tasavalta oli arvomaailmaltaan antibolševistinen, mutta myös kylmäkiskoinen ja terveen epäluuloinen valkomilitantteja kohtaan, sillä valkoisen Venäjän edustajat eivät koskaan tunnustaneet Suomen oikeutta itsenäisyyteen vaan haki imperiumin palauttamista entisiin rajoihinsa. Suomi ei halunnut suututtaa Neuvostoliittoa, vaan koki nootit kiusallisina ja vahingollisina. Käytännön ”edunvalvoja” oli Etsivän Keskuspoliisi. Niin armeija kuin EK olivat arvoilmastoltaan vahvasti oikeistolaiset.

Emigranttiorganisaatioiden vastavallankumouksellinen toiminta hiipui toiseen maailmansotaan mennessä alkuperäisen emigranttisukupolven ikääntymisen, Neuvostoliiton taitavan solutus- ja eliminointitoiminnan sekä rahavarojen loppumisen seurauksena. Rohkeissa päätelmissään, jollaisia väittelevältä tutkijalta aina odotetaan, Aleksi Mainio näkee Suomen talvisodan eräänlaisena jatkumona maailmansotien väliselle näkymättömälle sodalle.

Aleksi Mainio: Terroristien pesä. Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala 2015, 294 sivua, hakemistoineen ja lähteineen 380 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s