Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013, 520 sivua)

Siitä hetkestä alkaen he kirjoittaisivat elämänkertani uudelleen, jokapäiväisen elämäni, sellaiseksi kuin se heistä oli tarkoituksenmukaisin. Kukaan ei arvannut että he tulisivat minun vuokseni, mutta he tulivat hakemaan minua niin kuin Zeus Persefonea Haadekseen, ja minä olin valmiina kukat hiuksissa ja suu granaattiomenan veriseen mehuun värjäytyneenä…

Umpiautot kiertävät ennen auringonnousua ympäri Moskovaa noutaen uudet uhrit Tšekan kynsiin Ljubljankaan. On elokuu 1939 ja vuorossa on runoilija Marina Tsvetajevan tytär Alja. Pahaa aavistamaton perhe on harvinaisesti yhdessä ja sitä on juhlittu läpi yön.

Riikka Pelo ei hosunut suoltaakseen uutta romaania seuraavaan kirjanmyyntisesonkiin Taivaankantaja-esikoisensa (2006) jälkeen. Hän malttoi. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin käsissämme on järkäle, upea, upea teos Marina Tsvetajevasta (1892−1941) sekä hänen perheensä kohtalosta.

Teoksen keskiössä ovat Marinan ja hänen tyttärensä Ariandra (Alja) Efronin suhde.

Lukijat ja kirjalliset piirit palvoivat Marina Tsvetajevaa ensimmäisten runokokoelmien perusteella mutta unohtivat, kun bolševikkivalta esti hänen runojensa julkaisemisen ja sen seurauksena runoilijan kynän muste kuivui. Riikka Pelo kuvaa Tsvetajevan tinkimättömäksi ja kompromissittomaksi, ei vain kielen ilmaisuvoimassa sekä runon rytmissä ja tiiviydessä, vaan myös elämässä ja arjessa. Runoilija säilytti avioliittonsa sen väljähtymisestä huolimatta mutta harrasti rakkaussuhteita, myös tunnettuihin venäläisiin runoilijoihin, kuten Boris Pasternakiin, ”ainoaan vertaiseensa”.

Riikka Pelon Marina Tsvetajeva on älykäs, teräväkielinen ja ironisen pureva. Hän on kärsimätön, omanarvontuntoinen ja itsekäs. Mutta hän rakastaa, välittää ja yrittää. Hän on itsellinen ja boheemi, mutta äiti kaikissa oloissa kuitenkin.

Toisen lapsen, Irinan, nälkäkuolema lastenkodissa Moskovassa sisällissodan vuosina on mätänevä haava. Amerikkalainen ruoka-apu ei riittänyt lapsille saakka. Muistikuvat vauvasta seuraavat maanpakoon:

Tämän kuvan hän muisti nyt: miten hän seisoi vaunujen vieressä tupakalla, huopikkaissa, kalastajansormikkaissa, tai rikkinäisissä kintaissa, mustetta sormissa, tyttö karhuntaljoihin käärittynä, ripsissä tähden säkenet, ja savuja katoilla, ohut raottuva päivä, pian nouseva pimeys, ja sitten kun hän katsoi vaunuihin sisään, avasi turkin päärmettä, kaikki hänessä seisahtui, veri, sanat, hengitys, ja niin huoleton kun hän silloin oli, elämä yltäkylläisyyttä ja juhlaa, ainoa tuska nuoren naisen säkeiden talttumaton laukka ja rakkaus joka ei koskaan ehtinyt viipyä kenessäkään tarpeeksi pitkään, silloin hän ei vielä tiennyt, että lapset voisivat kuolla nälkään, eivät heidän lapsensa ainakaan, maitoa riitti, imettäjät ruokkivat tyttöä, ja hän suojasi lasta vokaalien riemulla, hengityslaululla, hoo-haa, mitä sielu halajaa, ja silti hän pelkäsi, jossakin mielen rajalla, lakkaisiko tytön sydän ja hengitys, ei, vaan omaansa hän pelkäsi, että riittäisikö hänen rakkautensa pitämään lapsen elossa, pienen ihmisen, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin se mitä hän saattoi antaa, kaikkein kauheinta oli avuttomuus, eläimen hätä vailla yhtään sanaa, eikä ketään jolle siitä puhua.

Lapsen kuolemasta Marina ei puhu, ja Alja tulkitsee sen tunteettomuudeksi ja kylmyydeksi.

Äiti ja tytär erkaantuvat

Riitta Pelo juoksuttaa teoksessaan vuorotellen emigroituneen Marinan elämää vuonna 1923 Tšekkoslovakiassa yhdessä yhdeksänvuotiaan Aljan kanssa, kerronnan pääkohteena Marina ja hänen tuntemuksensa, sekä elokuuta 1939 Moskovassa, jonne Marina on aviopuolisonsa Sergei Efronin ja Aljan tahdosta palannut pitkän Pariisin vaiheen jälkeen. Perhe palaa Neuvostoliittoon, suden suuhun, pahinmoilleen Stalinin vainojen alla.

Marina on katkera:

… uusi Moskova paljastui silkaksi sepitteeksi, vain kuoret olivat uudet ja houkuttelevat, sisältä syöntikelvoton kuin paleltunut peruna.

Kesän 1939 näkökulma on toimittajana bolševikkivallalle työskentelevän Aljan. Vuosien 1923 ja 1939 lomassa on kirjallisesti lahjakkaan pikku-Aljan puolirunollista, lapsenomaista vuodatusta, proosarunoa, joka osoittaa sen, että pienillä padoilla on korvat ja silmät.

Vaikka perheenjäseniä erkaannuttavat voimat ovat ulkoisesti poliittiset, Pelo osoittaa niiden juuret paljon henkilökohtaisemmiksi. Jokapäiväinen elämämme on kirja rakkaudesta ja rakkaudesta osattomaksi jäämisen kokemisesta, mutta yhtä hyvin niiden vääristä ja yliherkistä tulkinnoista, jotka alkavat elää omalakista elämäänsä.

Marina ei muistanut, milloin Alja oli lakannut tulemasta hänen viereensä, joskus varhaiskeväällä se oli, oliko hän sanonut itse tytölle jotain, että tarvitsi tilaa, ei voinut hengittää, vai aistiko tyttö hänessä jotain sellaista jota hän ei itsekään ensin huomannut; talvella he olivat nukkuneet yöt samassa vuoteessa, yhtä jalkojen ja käsien kimppua, yhtä huurustuvaksi hengitykseksi liimautuneina, yhtä nukkuvaa liikettä kuin merivuokot vedenpohjassa.

Aljassa ylitulkinnat aiheuttavat vieraantumisen lumipalloilmiön tuloksena ”äidinmurha”. Se naamioituu aikuisena isänmaanrakkaudeksi, haluksi suunnata tulevaisuuteen Marinan menneisyyteen tuijottamisen sijasta. Aljasta tulee isänsä tavoin käännynnäinen, bolševikki ja NKVD:n, entisen Tšekan tiliin Pariisissa venäläisten emigranttien parissa työskentelevä urkkija.

Marina pysyy venäläisenä kosmopoliittina, joka kielitaitoisena seurustelee eurooppalaisen kirjallisuuden kanssa.

Lukunautinto

Riikka Pelon kieli on lyyristä ja dramaattista. Hän ilmaisee omaperäisillä, tuoreilla, usein allegorisilla kielikuvilla tehokkaammin sellaista, mihin suora kuvaus ei yllä. Lauseet ovat kuin heliseviä jääkulkusia, tai pikemminkin vedenpintaan putoavia raskaita pisaroita, jotka pudottuaan synnyttävät pintaan laajenevat, etääntyvät renkaat.

Kun Alja pidätetään, Pelo kuvaa Aljan etääntymistä omasta ruumiistaan:

Ja silloin linnut tulivat, linnut. Krii, krii, ne suojelivat minua, leikkasivat pois kaiken sen mitä tapahtui sen jälkeen, katkaisivat saksillaan kuin elokuvan leikkaaja filmiltä.

Lintumetaforaan hän palaa myöhemmin Vorkutan vankileirillä elokuussa 1941. Metafora toimii muistikuvina kuulusteluista ja enteenä äidin itsemurhasta kaukana Jelabugassa:

Linnut ovat pelkkiä lintuja. Eivät enteitä joita vain lapset ja sokeat osaavat tulkita, eivät ne tuo viestejä jumalilta ihmisille. En ole koskaan uskonut siihen hölynpölyyn, vaikka Marina yritti opettaa minulle koko runollisen salatietonsa alfasta omegaan. Silti ne seuraavat minua, ovat seuranneet koko ajan, krii, krii saksilinnut, sieluparkani niiden punaisten terien kärjessä, ruumiinkappaleet yhä korppien kynsissä, sen mustien höyhenien uumenissa, t-mallin Fordin takapenkillä.

Uutteraksi kommunistiksi Pariisissa heittäytynyt entinen valkokaartilainen Sergei Efron pidätettiin pari kuukautta tyttärensä pidätyksen jälkeen tyttäreltä kiduttamalla saadun ”ilmiannon” perusteella ja teloitettiin ampumalla pian sen jälkeen. Vorkutan vankileirillä näännytetty Alja vapautui viisi vuotta myöhemmin.

Marina Tsvetajeva ajettiin umpikujaan ja hän hirttäytyi 31. elokuuta 1941 Jelabugassa, jossa on hänen hautansa. Perhettä repineet ja sen tuhonneet voimat olivat ihmistä suuremmat.

Tsvetajevan runoja on ilmestynyt Neuvostolyriikkaa 3 -kokoelmassa (Tammi 1978) sekä kokoelmana Marina Tsvetajeva: Valitut runot (Pulvis & Umbra 1997).

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos) on vuoden 2013 kaunokirjallisuuden kirkasta kärkeä – omissa lukukokemuksissani kirkkain.

Lisää

http://en.wikipedia.org/wiki/Marina_Tsvetaeva