Tuskin olen ainoa Kjell Westön romaanin Kangastus 38 lukija, joka hämmentyy viimeisiä sivuja lukiessaan. Näinkö tämä loppuu? Henkilöiden analyysiyritykseni menevät solmuun. Ennakkopäättelyni eivät osu ja liian mustavalkeat tyypittelyt säröilevät.
Rispaantuneessa vanhassa valokuvassa hillittämästi nauravan yleisön joukossa nuori äiti on nostanut lapsensa olkapäilleen, jotta tällä olisi paras näköala hauskaan tapahtumaan: natsien vartioimina neljä juutalaismiestä pesee katua hammasharjoilla.
Kesällä 1938 upouudella Stadionilla yleisurheilukilpailun sadan metrin voittaja, suomenjuutalainen Salomon Jary (oikealta nimeltään Abraham Tokazier, HS 19.9.) − selvällä erolla kakkosjuoksijaan − jätetään neljänneksi ja palkinnotta. Kaikille neljälle juoksijalle virallistetaan sama loppuaika. Täysin yhdentekevää, kuittaa Westön romaanissa tapahtuneen jälkikäteen Kisa-Veikkojen sisäpiiriin kuuluva entinen juoksusankarimme ja olympiavoittajamme Hannes Kolehmainen.
Se siis stereotypioista ja niihin nojaavista selityksistä.
Kangastus 38 sijoittuu Helsingin ruotsinkielisiin piireihin vuonna 1938. Lakimies ja entinen diplomaatti Claes Thune palkkaa yhden miehen asianajotoimistoonsa konttoristiksi taustoiltaan tuntemattoman rouva Wiikin. Mathilde Wiik väistää kysymykset yksityisyydestään, mutta herättää silti Thunessa luottamusta.
Tyylikäs rouva Wiik osoittautuu tunnolliseksi ja päteväksi. Ajan tapakulttuurin mukaan välit ovat ystävälliset, mutta etäiset. Toinen on esimies, toinen hänen palkollisensa.
Kuudella miehellä, kukin yhteiskunnan koulutettua kermaa, on tapana kokoontua joka kuukausi keskiviikkokerhoonsa, yhteiseen keskustelu- ja ryyppyiltaan. Kun seurue kokoontuu Claes Thunen isännöimänä hänen asianajotoimistoonsa, Mathilde Wiik tunnistaa miesäänistä yhden ja jähmettyy. Vain tahdonvoimallaan hän pystyy kokoamaan itsensä.
Kukaan herraseurueessa ei ole ammattiupseeri, mutta Kapteenina tuo mies kulkee Westön romaanissa loppusivuille asti.
Mitä tapahtui punaisten vankileirillä, jonne hädin tuskin 17-vuotias, tuolloin Miljaksi kutsuttu tyttö joutui monien muiden nuorten tyttöjen tavoin? Westö kuljettaa Mathilden tarinaa kauhujen ja nälkäkuolemien vuonna -18 limitettynä vuoden 1938 tarinaan ja etenee yhä lähemmäksi Pahuuden mustaa aukkoa. Se henkilöityy lopulta Kapteeniin, vankileirin nuoreen lääkäriin.
Liki kirjan viimeisille sivuille saakka minulle tarinan päähenkilöt olivat valkoisen Suomen yhdensorttinen edustaja, liberaali ja avarakatseinen Claes Thune ja hänen punikkitaustainen, itsensä kouluttanut konttoristi, ”juurakonhulda”; kaksi toisilleen vierasta ja läheistä ihmistä, kahden maailman välinen symbolinen sovituksen silta, vaikka yhtä kaikki kapea ja heiveröinen.
Kun suljin kirjan, keskushenkilöksi oli noussut Kapteeni, Mathilde Wiikiä sitkeästi, mutta herrasmiesmäisesti piirittävä keskiviikkokerhon jäsen. Sen henkilön psykologista kuvaa olen kehnoin tuloksin yrittänyt piirtää sen jälkeen, kun Westö paljastaa lopussa, kenestä on kyse.
Ihminen on jumalansa kuva
Thunen mietiskelyt taiteilijaystävänsä, juutalaisen Joachim Jaryn (psyykisestä) hajoamisesta on lainattavissa muuhun käyttöön, ihmisen arvaamattomuuteen yleensä:
Thunen maailmankatsomus lepäsi yhden kantavan perustan varassa, ja se oli rationaalisuuden periaate. Hänen sisimpänsä nousi vastarintaan, pelko ja turhautuneisuus raastoivat häntä joka kerta kun hänelle muistutettiin siitä, miten äkisti ja joskus peruuttamattomasti homo logicus saattoi hajota, ja tilalle tuli oikukas, kavala, toimintakyvytön, apaattinen tai yliaktiivinen, oudosti assosioiva ja tasapainoton tunneolio, jota on mahdoton ymmärtää ja joka varsin usein käy vaaraksi sekä itselleen että muille.
Pahuus. Rationaalista vai irrationaalista, tunteiden ohjaamaa vai tunteista riisuttua? Miten monta minää meillä voi olla ja voiko samassa ihmisessä elää täysin vastakkaiset? Toisia ihmisiä varten yhdet, toisia toiset, eri elämänvaiheissa erilaiset? Vanhoja kysymyksiä, joita neuvottomuuttani osoitin Kapteeniin, keskiviikkokerhon jäseneen.
Jos Mathilde Wiik haki itselleen vapautusta menneisyydestä tai jos hän haki kostoa ja oikeuden voittoa, eikö olisi ollut itselle armeliaampia keinoja?
Ajan henki
Tarinan yhteiskunnallisena kehyksenä ovat Euroopan tapahtumat ja niiden seurausten arvailu. Juutalaisiin kohdistuva terrori herättää inhoa ja kammoa, mutta saa myös myötäsukaiset selittelijänsä ja vähättelijänsä, myös keskiviikkokerhon sisällä. Isänmaallisen Kansanliikkeen lakkauttamisesta huolimatta äärioikeisto voi hyvin. Miesten kerho ei välty avoimilta poliittisilta ja yhteiskunnallisilta ristiriidoilta, vaan natisee liitoksissaan.
Kirjan keskeisiä juonteita on myös tulehtunut kolmoisdraama. Nuoruuden ystävä ja keskiviikkokerhon jäsen, psykiatri Robert Lindemark on pettänyt kauan ystäväänsä Thunea tämän selän takana ja vienyt tältä vaimon, Cabin. Välit ovat olleet pitkään poikki ja vielä nytkin vain kireän kohteliaat. Claes Thune on menetyksestä yhä rampa.
Luin Kangastus 38:aa kiihkeällä kiinnostuksella. Kjell Westö on rakentanut tarinansa siten, että lukija etenee kohti selvyyttä useaa eri reittiä, aina lähemmäksi ja arvattavammaksi mutta niin, että jännite säilyy. Westö osoittaa kertojan taitonsa luontevuudessa ja elävyydessä, jolla hän on sulauttanut tarinaansa laajenevan Helsingin sekä kulttuurisen ajankuvan tapoineen, tanssimusiikkeineen, muoteineen, elokuvineen ja tähtineen.
Kirjan nimi viittaa Kauko Käyhkön vuonna 1940 säveltämään ja Dallapen levyttämään iskelmään Kangastus, jonka Westö sijoittaa romaanissaan kirjailijavapaudellaan Mathildan muusikkoveljen Konnin tekemäksi. Nimellä lienee monia viitteitä. Itselleni sellainen on eettisyyden ja ihmisyyden kangastus, vaikka eettisyys ja ihmisyys ovat kirjassa myös todellisia.
Tähänastisten lukemisteni perusteella sijoitan Kjell Westön Kangastus 38:n ilman muuta niiden kuuden teoksen joukkoon, joista Finlandia-voittaja joulukuussa valitaan − tässä vaiheessa kunniakkaalle kolmannelle sijalle.
Humaanin kirjailijan hienon teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.
Annelin kirjoissa 