Houkka, apteekkari Melchior ja Tallinnan myöhäiskeskiaika

Osuin lukemaan liki perätysten kaksi 1400-luvun Tallinnan vanhaan kaupunkiin sijoittuvaa romaania. Hiljattain ilmestynyt Tuula Väisäsen Houkka. Helgi Hansintyttären elämä sijoittuu vuosiin 1484−1504 ja kertoo nimensä mukaisesti Jumalan houkasta, pyhästä neitsyestä. Toiseen romaaniin minut innosti marraskuun lopulla tekemäni kolmen päivän matka Tallinnaan. Luin sen jälki-imussa Indrek Harglan rikosromaanin Apteeker Melchior. Rataskaevu viirastus (Jouko Vanhaselta suomennos Apteekkari Melchior. Rataskaivonkadun kummitus, 2012). Erityisen tyydytyksen sain lukiessani Harglan teoksen alkukielellä, yllätyksekseni vailla kummoisempia ongelmia.

Molemmat keskiaikakirjat sattuivat samalle kuukaudelle. Hassun hauska osuma. Kaksi jännittävää historiallista aikamatkaa Tallinnan kaupunginmuurien sisälle!

●●●

Kirjailija Tuula Väisänen (s. 1964) on itselleni uusi tuttavuus. Kajaanissa syntynyt kirjailija toimii teatteriohjaajana ja käsikirjoittajana ja asuu Torniossa. Esikoisromaani Ida on ilmestynyt vuonna 2017. Siitä ja Houkasta päätellen kirjailijaa kiehtoo dramaattiset historialliset aiheet. Niin esikoiskirjassaan kuin Houkassakin keskushenkilö on erikoisen elämänkohtalon kokenut nuori nainen.

Indrek Hargla (s. 1970) on julkaissut kuusi romaania, 11 pienoisromaania ja seitsemän Apteeker Melchior -dekkaria. Kaikki dekkarit ovat ilmestyneet myös suomeksi.

TUULA VÄISÄNEN: HOUKKA. Helgi Hansintyttären elämä

Helgi Hansintyttären ylle on langennut kirous. Hän alkoi jo lapsena nähdä enteitä, jotka käyvät toteen. Kaikki on seurausta – niin Helgi itse uskoi – kohtalokkaasta kaatumisesta Toompeaa ja Rääveliä[i] yhdistävällä kadulla (Lai tänav) ja pään iskeytymisestä jääpahkuraan. Taju meni toviksi, enteet alkoivat.

Vanhemmat yrittävät hakata lapsesta remmillä vaarallista ja häpeällistä piirrettä. Jos taipumus tulisi julki, tyttöä odottaisi naiseksi tultuaan julistaminen noidaksi.

Tuula Väisänen kertoo romaanissaan Helgin itsetuhon tuntuisen tien nuoresta naisesta munkiksi (!), sitten muuntumisen kirkastetuksi Jumalan lapseksi houkaksi ja elämänlopussa pyhäksi erakoksi. Mutta ennen sitä hän maalaa Houkka-teoksessaan lukijan aistien ulottuville keskiaikaisen kauppakaupungin Räävelin elämää. Kauneutta sinne loi lyypekiläinen maalarimestari Bernt Notke (1435−1509), joka maalasi Nigulisten kirkkoon Kuolemantanssin ja veisti Pyhän Hengin kirkkoon (Püha Vaimu kirik) alttarikaapin. Nuori Helgi ihailee mestaria ja seuraa päivittäin tämän perässä. Helgiä moni luulee apupojaksi.

Bernt Notken Kuolemantanssi Tallinnan Nigulisten kirkossa.

Räävelissä julkista moraalia dominoi katolinen kirkko ja luostarit, hygieniaa ei mikään. Huovit vartioivat läpikulkua Toompealle ahdistellen ja raiskaten nuoria naisia siihen mahdollisuuden avautuessa. Suljettu Toompea kuului aatelistolle ja piispanistuimelle.

”Täällä [Toompealla] oli tyystin pois alakaupungin[Räävelin] rahvaanomainen kiihkeys. ihmispaljous, huuto ja meteli, pajoista kuuluva kilkatus, katujen reunoilla vesiuomissa kulkevat ulosteet ja niiden löyhkä, kanojen kaakatus ja sekalaisen elämänhuiskeen keskellä juoksevat siat ja koirat.”

Helgin isä seppä Hans Eerikinpoika menestyy ja Greeta-äiti myy Raatitorilla miehensä takomuksia. Väisänen vyöryttää lukijan eteen käsityöläisammatin runsauden:

”Saksalaiset hallitsivat Räävelin kauppaa ja he määrittelivät myös sen, että ruotsalaisilla ja suomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet saada sepän oikeudet kuin eestiläisillä. Kaupungissa toimi muutama seppä ja kaikilla oli lupa tehdä hevosenkenkä, veitsiä, koruja, vasaroita ja muita erilaisia työkaluja, oikeastaan mitä vain mitä metallista ja raudasta saattoi takoa. Jopa aseita tarvittaessa. Isäni oli paitsi arvostettu, myös kahdella tapaa erikoinen. Hän oli syntyään vironmaalainen ja ainut seppä, jolta saksalainen aatelisto tilasi kartanoita ja linnoja rakentaessaan valtavan kokoisia oven saranoita, lukkoja, avaimia ja hakoja. Isä takoi myös raudasta ulko-ovien pieliin soihdunpidikkeitä. Toisinaan aateliset toivat kaikki tarvitsemansa Lyypekistä, jolloin isä saattoi iltakävelyllään käydä tutkimassa kuin ohimennen, miten ne erosivat hänen takomuksisrtaan, joita pidettiin kuitenkin kaupungin parhaina.”

Ammattioikeuksia kontrolloivat eri ammattikillat, vanhimpana niistä Suuri kilta. Kauppiaista mahtavin, Leopord Friedrichinpoika omistaa keskeltä kaupunkia valtavan talon. Veronalaisia ovat ikkunaruudut, peilit ja talojen kerrosmäärä.

”Kauppias Leopold itse, niin kuin muutkin rikkaat kauppiaat, olivat kiertäneet verojen maksamisen laittamalla kadun puolelle ikkunoiden eteen puiset, avattavat ikkunaluukut. Taloon rakennettiin runsaasti pituutta ja kellareita korkeuden sijaan…
… Lyypekistä oli tullut laiva edellisellä viikolla, ja talon ylimmäiseen kerrokseen oli vinssillä vedetty säkkikaupalla lisää kankaita, vaatteita, kynttilöitä, erilaisia koriste-esineitä, suolaa, sokeria ja monenlaisia mausteita. Itämaasta
[Suomesta] tuotiin voita, turkiksia, kapakalaa, hylkeenrasvaa ja tervaa. Kauppatavaroiden tullessa Leopold seisoi aina portaillaan mittailemassa naama kiiltävänä ja omahyväisenä, miten äveriäältä hän vaikutti kaupunkilaisten silmissä.”

Talonsa alakerrassa Leopold myy rääveliläisille eksoottisilla mausteilla terästettyjä viinejään. Sinne, kellarikapakkaan liittyy myös Väisäsen romaanin sivu-sivuhenkilö, portto[ii]* jonka Räävelin tunnettu kankuri Vaino Kajarinpoika oli raiskannut ja tämä oli synnyttänyt äpärän, ainoan pojan, jonka kankuri tiesi siemennesteestään siinneen. Sitä lasta hän ei tunnustanut.

Portto on tärkeä henkilö Helgin elämän lopussa. Kun pyhäksi erakoksi muuttunut houkka iältään vielä varsin nuorena, mutta fyysisesti romahtaneena kuolee, hänen vuoteensa äärellä valvoo  samainen portto poikansa Gabrielin kanssa pesten kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa ja toimittaen ruumiin hiljaisen hävittämisen erakon oman ohjeen mukaan. Siinä vaiheessa selviää, ettei Gabriel ole sittenkään kankurin siittämä. Muuan kirkassilmäinen nuorukainen oli halunnut päästä poikuudestaan.

●●●

Kaupankäynti merkitsee Räävelille kasvua ja edistystä, valtoimenaan rehottanut väkivalta syvää barbariaa. Väkivaltainen kankuri on tappanut molemmat edelliset vaimonsa, virallisesti lapsivuoteeseen. Ne lutkat kun synnyttivät hänelle vain tyttäriä. Nyt kankuri haluaa uusiin naimisiin. Seppä Hansilla ja tämän vaimolla on kiire naittaa Helgi heti, kun tälle ovat ilmaantuneet veripäivät. Viidentoista vuoden nurkilla ne tulivat.

Helgiä on kuitenkin jo hipaissut rakkauden enkelinsiipi. Hänen kurottaessaan varpailleen kirkon takaosassa nähdäkseen eteen häntä olivat nostaneet yllättäen tuntemattoman nuorukaisen vahvat kädet. Kun hän myöhemmin tapaa nuorukaisen uudelleen ja näkee tämän kauniit, vilpittömät silmät ja nauravat kasvot, Helgi on rakastunut. Nuorukaisen nimen hän saa tietää jostain: Aigar Eegertinpoika. Aigar on orja, toompealaisen aatelisperheen hevostenhoitaja.

Helgiä odottaa pakkoavioliitto, joka ei ole vältettävissä. Kankuri juhlii kapakassa tulevia häitään ja rehentelee rakentaneensa tulevaa vaimoaan varten kellariinsa pimeän tyrmän.
”Hän aikoi kurittaa minusta ulos kaiken sellaisen, mikä ei kuulunut nöyrän vaimon ominaisuuksiin.”

”Minua varjeltiin myös itseltään kankurilta, sillä hän oli uhannut sahtipäissään kievarissa, että hän voisi raiskata minut ennen häitä, jos hänellä on yhtään epäilystä olenko vielä neitsyt. Tosin silloin hääyönä ei tulisi lakanoille yhtään verta ja syy olisi siinäkin tapauksessa minun, en olisi ollutkaan koskematon.”

●●●

Kohtalo puuttuu väkevästi uskonnollisen Helgi-neitsyen elämään. Kankuri murhataan kievari-illan päätteeksi takaa kajautetulla iskulla. Murhasta hirtetään sen kummemmin tutkimatta kievarin renkipoika, vähämielinen Jaanus.

Jotta virolaissyntyinen voisi vapautua orjuudestaan, hänen pitäisi pystyä piileskelemään Räävelin muurien sisäpuolella vuosi ja vuorokausi.  Aigar haluaa vapauteen yhdessä Helgin kanssa. Mutta Toompealla ja Räävelissä hänet tunnetaan. He yrittäisivät Lyypekiin menevään laivaan. Helgi ei kuitenkaan koskaan saavu Kalasatamaan. Hän ei pääse irrottautumaan kuolevan äitinsä vuoteen ääreltä.

Aigarin karkuyritys koituu hänen lopukseen. Helgin näkemä enneuni toteutuu kammottavimmalla mahdollisella tavalla. Kun Aigaria ei enää ole, Helgi liukenee pois Räävelistä paljain jaloin mukanaan karkea säkki ja nuora, vyötäröllä pussillinen tuhkaa ja hippunen evästä kahdelle päivälle jaettavaksi. Hänen on selvittävä metsässä, säässä kuin säässä. Joskus hän unohtaa, miksi hänellä on tuhkapussi sivuvyötäröllä. Lukija tietää sen Aigarin tuhkaksi. Sillä on oleva tarinassa oma tehtävänsä.

Helgin raastava rääkkimatka omaan uuteen olevaisuuteensa on alkanut. Hän on etsivä vastausta ihmiskunnan vaikeimpaan kysymykseen, elämän tarkoitukseen. Hän ei ole enää Helgi Hansintytär. Hän nyrhii kivuliaasti juuresta poikki vaalean pitkän lettinsä, naiseutensa ylpeyden, ja hautaa oman minänsä lettinä suonsilmään, löydettäväksi jos häntä etsittäisiin. Hän peseytyy lähteellä, pää kynittynä pukeutuu säkkiin ja solmii säkin nyörillä vyötäröstään.

Tuula Väisäsen on täytynyt perehtyä melkoisen huolellisesti kilvoitteluun äärimmäisessä asketismissa ja itsetutkiskelussa voidakseen kirjoittaa kaiken sen, mitä hän pääasiassa Houkka-romaanissaan kuvaa. Helgi pyrkii kuolettamaan itsestään nälän ja kylmän aistimukset rääkkäämällä itseään juuri nälällä ja kylmällä. Ei sellainen onnistu. ”Nälkä kasvoi kiinni ruumiiseeni.”
On vuosi 1484.

Syntymäkotini pirtissä pidän oven vastapäisellä seinällä Jumalan
äidin ikonin alapuolella Ksenia Pietarilaisen, 1700-luvun lopulla
eläneen Jumalan houkan ikonia. Tuula Väisänen kertoo Kseniasta
kirjansa lopussa.

Seuraavana vuonna vanha erakkomunkki Veli Aleksandr löytää kävelemiskyvyttömän, laihan ja puolitajuttoman olennon Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin takapihalta ja raahaa tämän kolkkoon kellarikammioonsa:
”En pysynyt jaloillani, horjahtelin tuskasta irvistäen. Jokaiseen paleltuneeseen, laihan nahan kireyttämään luuhun sattui miehen taluttaessa minut istumaan savuavan tulisijan eteen.”

Veli Aleksandr elää luostarin kyljessä erakkona. ”Ainut reitti luostarista sinne oli laskeutua pitkät, kapeat kiviportaat pimeään käytävään, jossa haisi kostealta ja mädäntyneeltä… Sysipimeässä kulkijaa odottivat hämähäkkien ahkerasti kutomat seitit, ja hiiret vilistivät kaavun helmojen alla kipittäen pitkin nilkkoja.”

Luostarin takapihalta löytynyt olento on mykkä. Erakko virvottaa omalla niukalla vähällään ja savuavan tulisijan lämmöllä hitaasti toipuvan olennon elävien kirjoihin puhuen hänelle elämänviisauksia. Pidemmäksi aikaa hänen ei ole kammioon jääminen. Häntä luullaan pojaksi, eikä hän itsekään muista olevansa tyttö. Hänestä tulee luostariin mykkä noviisimunkki Janek.
”Vältä kateutta ja vihaa. Pyri lähemmäksi totuutta”, evästää erakko Aleksandr lyhytaikaista suojattiaan.

Luostari merkitsee lähes taivasta: riittävää lämpöä, vaatimatonta mutta nälän sammuttavaa ravintoa, uskonveljien yhteisöä, asketismia ja tiivistä rukouselämää. Kun Janek kädentaitonsa ansiosta valitaan kopioimaan arvokasta ranskalaisen Vincent de Beauvais`laisen kaiken elämänviisauden sisältämää kirjaa Speculum Maius[iii]*, Janekin elämä saa yllättävän käänteen. Hänelle suotu työ on nuorella iällä uskottu kunniatehtävä.

Mutta suuren tehtävän seurauksena Janek saa vihamiehen, oman rippi-isänsä munkki Panfiloksen. (Puhekyky on palautunut Janekille.) Panfilos olisi halunnut kopiointitehtävän itselleen. Janek tunnistaa rippi-isässään kateuden, ylenkatseen ja vallannälän. Se saa täyttymyksensä, kun Janekia suojellut Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin apotti kuolee. Panfilos haluaa apotin paikalle prioriksi. Nimike on komeampi. Sisintään tutkiva Janek tunnistaa myös itsessään itäneen turhamaisuuden synnin: hän oli tuntenut intohimoa ja hurmiota kopiointitehtävästään. Nyt se oli kadonnut. ”Tilalla oli tyhjyys. En tiennyt kuka olin.”

Janekin on aika lähteä luostarista. Ainoa paikka, minne hän saattoi mennä, on kuolemaansa valmistautuneen erakkomunkki Aleksandrin kammio. Sinne hän jää Aleksandrin jälkeen elämään. Tieto hänestä on levinnyt Räävelissä ja köyhää kansaa virtaa luostarin takapihalle katsomaan. Vanhojen ennekykyjensä turvin hän alkaa Jumalan houkkana antaa ohjeita etsiville ja rukoilla pyynnöstä tulijoiden puolesta. Hän elää köyhien tuomalla niukalla ruualla ja lahjaksi saamansa roposet hän antaa tarvitseville.

Hän turhautuu houkan osaansa. Hänen luokseen tulleet ihmiset olivat hengeltään laiskoja tekemättä itse rukoustyötä. Hän vetäytyy erakoksi ja piha tyhjenee kävijöistä. Hänen viimeinen tehtävänsä on löytää itsestään aito nöyryys. Houkka-teoksen lopulla käy ilmi (aavistuksen epäuskottavasti), että hän olisi kirjoittanut pergamenteille itse oman elämäntarinansa munkki Andreaksen ja veli Pauluksen kuljetettua hänelle välineitä ja paperia.

Selvisikö elämän tarkoitus? Ehkä se oli hänen uskomansa ikuinen elämä, avautuva ovi toiseen todellisuuteen. Hänen ja Aigarin tuhkat yhdistyvät lopulta. Siitä portto ja hänen poikansa pitävät huolen.

Houkka, Helgi Hansintyttären elämä on kiehtova, taidokkaasti punottu tarina.

INDREK HARGLA: Apteeker Mechior. RATASKAEVU VIIRASTUS

Apteekkari Melchior Wakenstede, kuten Harglan kirjojen suomalaisfanit hyvin tietävät, on keski-ikää lähestyvä rääveliläinen apteekkari, jonka lääke- ja rohtosekoituksiin kaupungin asukkaat ovat tottuneet luottamaan. Lisukkeena apteekkari myy ryyppyjä, joiden koostumusta kukaan vieras ei tunne. Juoma on kuin Vana Tallinnin esiäiti. Kaikki kävijät mielivät nauttia ryypyn apteekkikäynnillään.

Melchior on kuin Hercule Poirotin kaukainen esi-isä, joka tekee omalaatuisia havaintoja ja käyttää päättelykykyään. Poikkeavaa on vain suunnaton uteliaisuus. Ei 1400-luvun Räävelissä ollut sanomalehtiä tai muita viestimiä. Tiedonvälittäjiä olivat juorut. Rataskaevu viirastus -kirjassa juorutaan vallan tavattomasti eikä se katso sukupuolta. Juoruamisen ja keskustelujen kautta Melchior kerää tarvitsemansa tiedot omalaatuisten kuolemien selvittämiseksi.

Omituisia kuolemia riittää. Ensin, 2. elokuuta 1419, löytyy nunnaluostarin viereisen Quad Darkin muuritornin juurelta tornipäällikkö Topias Grote kuolleena. Kuolema selitetään tapaturmaksi. Grote on pudonnut tasanteelta juovuspäissään. Suojana on tosin kaide, joka vaatisi miltei yli kiipeämistä, mutta silti. Seuraavana päivänä kiirii tieto äveriään kauppamiehen Laurenz Bruysin kuolemasta pyhiinvaellusmatkallaan läheiseen Mariethaliin, minne juuri rakennetaan hänen lahjoitusrahoillaan Birgittalaisluostaria. Luonnollinen kuolema, Bruys on kovin iäkäs.

Sitten löytyy lutkana tunnettu Magdalena kaivosta. Murha paljastuu myöhemmin tukahduttamiseksi. Kalasatamassa puukotetaan kaupungista poistumassa oleva maalari de Zwarte. Hän on maalannut viimeksi suolakauppias Arend Goswinin kodissa. Vanhaa Bruysia lukuun ottamatta kuolemissa on yksi yhteinen piirre: henkilö on nähnyt vähän ennen kuolemaansa Rataskaevun kummituksen. Melchior ja hänen ystävänsä, Wentzel Dorn Tallinnan oikeustalosta eivät kummituksiin usko, vaikka tarina kadun päässä olevan Unterrainerin talon kummituksesta on ikivanha ja monet ovat kuulleet ääniä. Mutta jotain kuolemantapausten yhtäläisyydessä täytyy piillä.

Eivät kuolemat vielä pääty. Neljännen elokuuta vastaisena yönä Rataskaevulla puukotetaan kuoliaaksi kitulias nälkiintynyt nuorehko kulkuri, jota kukaan ei tunne eikä muista nähneensä. Kaupungin yövahdit vievät kalmon Pyhän Barbaran ruumishuoneelle. Seuraavana päivänä utelias Melchior menee tutkimaan tuntematonta ruumista. Avattuaan uhrin suun hän kohtaa silmitöntä pahuutta. Nuorukaisella on hampaista jäljellä joitakin ruskeankeltaisia tynkiä, joilla hän ei ole voinut syödä. Hänen kielensä on leikattu juuresta ja leikkauskohta poltettu umpeen. Uhrilta on leikattu sukuelimet jo kauan sitten. Mutta ällistyttävin poisto on aivan tuore. Vasen jalka on leikattu lonkasta ja viety. Yöllä hän oli vielä yrittänyt juosta pakoon.

En selvitä sykkyräistä apteekkarin ja hänen Keterlyn-vaimonsa yritystä selvittää rikosten mysteeri ja keskinäisyhteys. Hargla johdattaa lukijan pikimustaan pahuuteen, Rataskaevulla liki koko aikuiselämänsä eläneeseen mieheen, paholaiseen, jonka pari vuosikymmentä kestänyt hyytävä rikos on tähdännyt hirvittävimpään kostoon, minkä ihminen voi toiselle tuottaa ja keksiä. Mutta itse kosto epäonnistui: koston kohde ehti kuolla. Paholainen itkee entisen ystävänsä hautajaisissa, ei syvästä surusta, kuten hautajaiskulkuetta seuraavat ihmiset olettavat, vaan raivosta myöhästymisensä vuoksi. Koston tuli toteutua kuolevan silmien alla tämän vielä tajutessa mutta kuolema ehti edelle. 

Hercule Poirot kertoo lopussa läsnäolijoille koko rikoskuvion, samoin tekee Melchior nunnaluostarin olutkievariin kokoontuneille kaupungin silmäätekeville. Kirjan viimeisestä luvusta loppuratkaisun voi lukea ja kerrata. Paholainen itse istuu tyrmässä odottaen oikeudenkäyntiä. Hänen pahuuden syövyttämä apulaisensa, murhien toteuttaja ja kummitus, oletettavasti haudataan elävältä. Itse pääarkkitehtiä odottanee nöyryytys pakollisena pyhiinvaelluksena.

●●●

Kuten Väisänen, myös Hargla kuvaa myöhäiskeskiajan elämää Tallinnassa. Oma tekstinäytteeni olkoot Kalasatamasta:
”Siin oli veel vanemast ajast jäänud puust lobudikke, segamini uuemate ühekorruseliste kivist majadega, ja siin elasid mitmesugused kehvemad käsitöölased, koorma-, õlle- ja veekandjad, kotisidujad, tislerid, köiepunujad ja muud alamrahvas, siia juhtus palju mõisnike juurest ärakaranud talupoegi, siin räägiti peamiselt eesti keelt.Müüriäärne tänav oli kividega sillutamata, siin kõndijad pidid virtsas ja poris trampima ja siia majade vahele jäävates rohelistes aialappides karjatati sigu ja kitsi, ehkki raad oli selle karmilt ära keelanud. See oli vilets ja halva kuulsusega kant, ja kui linnamüür sees juhtus keegi hilisel ajal õlut või lõbunaist tahtma, siis pidi ta just siia tulema, sest siin asus linnaainuke seespool müüri olev lõbumaja.” (lehekülg 246)

[Tänne oli jäänyt vielä varhemmista ajoista puisia hökkeleitä, uudempien yksikerroksisten kivimajojen lomaan, ja täällä elivät monenlaiset vähävaraisemmat käsityöläiset, kuormien, oluen ja veden kantajat, säkinsitojat, puusepät, köydenpunojat ja muu tavallinen kansa, tänne osui monia moisioista karanneita talonpoikia, täällä puhuttiin pääasiassa viroa. Muurinviereinen katu oli päällystämätön, ja sitä pitkin kävelijöiden piti astella virtsassa ja kurassa ja sinne asumusten väleihin jäävillä ruohoisilla pihalämpäreillä pidettiin sikoja ja vuohia, vaikka raati oli sen ankarasti kieltänyt. Tämä oli viheliäistä ja huonomaineista seutua, ja kun linnanmuurin sisäpuolella sattui joku myöhäiseen aikaan haluamaan olutta tai porttoa, niin piti hänen tulla juuri tänne, sillä täällä oli kaupungin ainoa muurin tämänpuoleinen ilotalo. (Käännös blogistin)]

Tuula Väisänen: Houkka. Helgi Hansintyttären tarina. Atrain & Nord 2022, 234 sivua.
Indrek Hargla: Apteeker Melchior. Rataskaevu viirastus . Kriminaalromaan vanast Tallinnast. Varrak 2010, 287 sivua.


VIITTEET

[i]* Räävel on Tallinnan vanhan kaupungin vanha nimi. Nimi juontanee ruotsinkielisestä sanasta räv, repo. Virolainen tutkija Lennart Meri arvelee, että nykyisen Tallinnan paikalla käytiin muinoin turkiskauppaa ja ketun eli revon nahka oli yksi arvon mitta ja vaihdon väline. Syntyi paikannimi Revel, joka suomalaisen suussa vääntyi muotoon Rääveli.  Nykyinen Tallinnan nimi tulee sanoista taani linn eli Tanskan linna.

[ii] * Kuka osaisi kertoa jotain tarkempaa (yleisistä) naisista käytettyjen nimitysten huora, portto, lutka ja lumppu historiasta? Tuula Väisänen käyttää Raamatun käännöksistä tuttua sanaa portto, samoin Paula Havaste 1500-luvun lopulle nuijasodan aikaan sijoittavassaan romaanissa Laahus (2022). Panin Laahusta lukiessa merkille, ettei detaljeissa tarkka Havaste käyttänyt missään tilanteessa sanaa huora. Olisiko se käyttösanana porttoa nuorempi, vaikka esiintyy myös raamatullisessa käännöksessä  ”Älä tee huorin”. Ei ole tärkeä tiedettävä, mutta näissä kahdessa hiljattain lukemassani kirjassa  tulin panneeksi merkille.

[iii]*Kolmiosaisen Speculum Maiusin ensimmäinen osa Speculum Naturale käsitteli teologiaa ja luonnontieteitä, toinen Speculum Doctrinale filosofiaa ja lääketiedettä ja kolmas Speculum Historiale maailmanhistoriaa vuoteen 1250 asti. Myöhemmin laadittu neljäs osa Speculum Morale käsitteli hengellisiä ja moraalisia kysymyksiä.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s