Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Vaikken yläsavolaisen vähävaraisen maalaispaikan suurten ikäluokkien kasvattina syntynyt pumpulissa, Tommi Kinnusen uusin teos Pimeät kuut oli täräyttävä lukukokemus. Kinnunen piirtää kirjassaan sodan jälkeisten vuosien rujouden. Aloittaessani oman kansakouluni 1956 kävelymatkaa kouluun oli vain viisi kilometriä sivunsa ja meillä oli sentään iso kolmen opettajan koulutalo. Koulussa oli keittäjä ja saimme ruokaa. Pimeät kuut -romaanissa on toisin.

Kansakouluopettajan monikymmenvuotisen työkokemuksen omaavalla, opettajaseminaarin käyneellä 60-vuotiaalla naisopettajalla ei ole valinnanvaraa, kun hän joutuu Koillismaan taaimmaiselle perukalle valtakunnan rajan pintaan opettajaksi lukuvuoden kestävälle pestille. Koulun johtokunta haluaa opettajaksi miehen ja toivoo seuraavan vuoden hakukierroksella sellaisen saavansa.

Hapero toivo. Eletään vuotta 1947. Ei miesopettajia syvään korpeen riittänyt eikä lähtenyt. He kaatuivat tai haavoittuivat sodassa tai heistä tuli henkisesti nyrjähtäneitä ja useimmista väkivaltaisia. Sellaisia olivat monet sodasta palanneet aviomiehet ja isät. Koulun johtokunta valitsi naimattoman naisopettaja Elna Suorajärven hyvien työtodistusten ja suositusten perusteella. Muita hakijoita tuskin oli.

Elna on kokenut, taitava ja kekseliäs opettaja, joka tietää kykynsä ja luottaa itseensä. Mutta rajansa on hänenkin taikurintaidoillaan ja tarmollaan, sillä sellaisia Niemen koulussa tarvitaan määrättömästi. Koulurakennusta ei ole, vaan sellaisen virkaa hoitaa vetäytyneiltä saksalaisilta polttamatta jäänyt vanha parakki, laho, virttynyt, homeinen ja hiirenkuselta löyhkäävä rakennelma. Tietä Niemen koululle ei ole, ei vielä kyläänkään, missä hajallaan olevat asumukset siellä lienevätkään. Parakkiin ei näy yhtään savua.

Elna soudetaan tavaroineen kirkonkylästä. On ylitettävä monien monituisten järvien selät, yhteensä 35 kilometriä. Soutajana on nuori poika, vähän liian heiveröinen.

Parakissa ei ole koulutarvikkeita lukuun ottamatta kolhiintuneita pulpetteja, kosteudesta kupruilevaa liitutaulua, muutamaa liidunpätkää, seisahtanutta seinäkelloa ja Suomen karttaa vanhoin rajoin. Opettajan yksityisasunto − toimeen kuuluva luontaisetu − on muutaman neliön kokoinen koppero varustettuna pohjastaan lattiaan asti notkuvalla hetekalla ja pienellä pöydällä. Valaisimena on laipiosta roikkuva petromaksi. Sähkö puuttuu. Ruuanlaittoa toimittaa ”porinmatin” kannen keittolevy.
”Ette te voi olla tosissanne!” tulokas parahtaa paikkoja esittelevälle isäntämiehelle.

Oppilaita hänellä olisi neljän ikäluokan verran, yhteensä yli 30. Luokkia on opetettava eri aineissa samanaikaisesti, samassa tilassa. Yksi ryhmä tulee vain lauantaisin.  Opetusvälineet, kuten kirjat, kynät ja paperit, on tilaamatta. Kaiketi viimevuotinen opettaja ei jaksanut enää. Ei kirjoja ja välineitä voi noin vain tilata. Ne on anottava eriteltyinä koulun johtokunnalta, joka vuorostaan anoo kunnalta, joka puolestaan tekee tilaukset oman harkintansa mukaan. Kaikki kun on niin kallista. Johtokunnan isännät puhuvat koulusta rahan tuhlaamisena.

●●●

Tommi Kinnunen on kirjoittanut Pimeät kuut -kirjan rakenteen lukuvuoden mukaan elokuusta kesäkuuhun. Väliin hän on sijoittanut lukuisia dokumentteja. Niistä veret seisautti suonissani Elna-opettajan iltayöstä laatima tuntisuunnitelma tiistaille luokille III, IV, V ja VI kelloajalle 9−14. Sellaisen hän teki jokaiselle päivälle viikosta viikkoon ja toteutti parhaan taitonsa mukaan. Opetussuunnitelmien sisällöt olivat vaativia ja opettajaa velvoittavia. Suomi halusi nousta koulutuksen kautta kasvuun. Yhtenä esimerkkinä Kinnunen on tällännyt kirjaan kansakoulun opetussuunnitelman luonnontieteellisessä aineryhmässä IV−V luokille. Samansuuntaisia oli siis kaikissa muissakin aineissa. Opettajaa kävi sääliksi.

Ei lainkaan ihme, että Niemen koulun opettaja romahtaa. Jalat ja ruumis eivät pian enää tottele. Hän joutuu pakkotilanteen edessä raahaamaan hetekansa opetustilaan ja hoitamaan opetusta paljolti makuuasennossa. Lapset tottuvat siihen pian, kylän isäntämiehet eivät. Opettajasta halutaan päästä eroon, vaikka muuta ei ole tarjolla. Koululle kutsuttu tarkastaja perehtyy opetukseen ja asioiden hoitoon ja suosittelee kunnanvaltuustolle koulun johtokunnan muodostamista uusista jäsenistä. Se on suuri erävoitto opettajalle.

Eivät isännät suurtilallisia ole. Asumukset on poltettu kivijalkoja myöten ja perheet rakentavat uutta kotia sitä tahtia, kuin rakennustarvikkeita huutavassa tarvikepulassa löytyy. Enimmältään ei löydy, eikä työvoimaakaan. Ihmiset asuvat osin vielä kyhäämissään tilapäismajoissa ja maakuopissa. Mutta jos kotona ei voi perhettä pomottaa, onpahan koulussa opettaja-akka, jolta voi edellyttää mitä vain, korvauksetta tietenkin. Valtaa se on kapeakin valta.

Mutta Elna on sisukas ja tiukka nainen. Hän ei suostu liukumaan tehdyn työsopimuksen laitojen yli. Palkka on pieni muutenkin. Hän ei ole sitoutunut koulun paskahuussin siivoojaksi ja luokkahuoneen lattianpesijäksi, eikä pitämään kylän aikuisille eriaiheisia kerhoja.  Ratkeamispisteessä on jo opetussuunnitelmien täytäntöönpanossa. Kun kevään koittaessa tontilla jatketaan varsinaisen koulun rakentamista, tahtomattaan opettajasta tulee lautapinojen vartija, siinä määrin monta kertaa joku  isäntä käy kähveltämässä työmaalle rahdattua puutavaraa omaan käyttöönsä. Ei Elna rakennustyömaata kiertele, mutta kuulee oudot kolistelijat. Se varastetaan, mitä voidaan.

●●●

Elna eristäytyy ja erakoituu. Aluksi joku nainen käy pyytämässä mukaansa kirkkoreissulle kirkonkylään. Elna ei lähde, tarvitsee levätä. Luontaisetuihin kuuluvan laitumen hän vuokraa yhdelle miehelle kaloja vastaan, isäntä kun kalastelee viereisistä vesistä. Jostakin asumuksesta tarjotun saunan hän torjuu, kuten kutsun jouluaatoksi perheeseen. Silti hän kaipaa ihmisiä, ammatillista keskusteluseuraa opettajakollegoittensa kanssa, joita hänellä oli aina edellisissä työpaikoissa, kaksiopettajaisissa kansakouluissa.
”Kielessäni on makuuhaavoja.”

Elna on sanavalmis eikä suostu kylän miesten nyrkkeilysäkiksi. Lapsien silmissä hänellä on auktoriteetti ja arvovalta ja vähitellen myös miehet oppivat tukkimaan suunsa jäätyään nokkelasanaisen Elnan edessä toiseksi.

Elna on vastuuntuntoinen ja tiukka. Hän ei hempeile lapsille, mutta ei myöskään korota ääntään, vaan hoitaa tilanteet vähäeleisesti ja oppimiseen innostavan ratkaisun etsien. Toki hän tietää, miten kovia nämä lapset ovat kokeneet ja kokevat yhä. Mutta heidän keinoäidikseen hän ei ryhdy.
Lapset pelkäävät kovia ja äkillisiä ääniä:
”Omat taistelunsa näilläkin lapsilla on takana. Jokaisella kaikuu mielessä vielä tykkien kumu ja desanttien pelko. Yhtä lailla nämä lähtivät evakkomatkalle ja samaan poltettuun pitäjään palasivat. Rikki nämä ovat niin kuin me aikuisetkin, yksi ruumiillisesti ja toinen mieleltään.
Kaikki, mihin nämä uskalsivat kiintyä, on yksi kerrallaan viety. Jotkut menettivät isiään ja veljiään, toiset äitejään ja siskojaan. Lempihevoset vietiin rintamalle ja sylissä hellityt karitsat takavarikoitiin teuraaksi. Evakkoajan vieraissa kouluissa näitä haukuttiin ryssiksi ja hyödyttömiksi loisiksi. Lopuksi poltettiin kodit, ja rauhan myötä luovutettiin tutut pihat ja metsät vihollisille.”

Partisaanien tapporetket rajakylien pintaan jättivät kauhun, vaikka niistä ei enää sodan jälkeen saanut julkisesti puhua – eikä moniin vuosikymmeniin sen jälkeenkään.
”Ihmiset kertovat tarinoita äitiensä syleihin ammutuista lapsista, kirveellä silvotuista vauvoista, joukolla raiskatuista naisista ja koteihinsa teljetyistä, elävältä poltetuista perheistä, mutta sotarikoksiksi niitä ei lasketa. Osa naisista oli raahattu väkipakolla partisaanien mukaan. Jotkut löytyivät hangesta kurkku auki, mutta loput katosivat kokonaan. Heidän peräänsä ei valtio kyselyt, vaikka kaikki vangitut sotilaat vaati kyllä luovutettavaksi takaisin.”

Elnan pienistä oppilaista osan hiihtomatkat kouluun oli valtavien metsätaipaleiden halki, talvipimeässä, umpeen tuiskunneita eilisiä tai aamuisia jälkiä etsien. Kerran talvimyrskyssä kaikkein kauimmaiset saavat jäädä koululuokan lattialle yöksi, peittona oma ulkopusakka. Ehkä kotona arvattaisiin, miksi lapsi ei ole palannut.

Sota on ohi, mutta miinoja on maastossa vielä. Pikku Jaakon äiti astuu syksyllä karpalonpoiminnassaan miinaan menettäen jalkansa. Hänet on saatava sairaalaan. Hänet viedään kirkonkylään soutuveneellä, kun vielä vettä myöten pääsee. Rantamilla ja pienimmissä järvissä on jääriite, joka rahisee veneen kokan rikkoessa sitä. Avuksi lähteneelle Elnalle matka on ainoa käynti kirkonkylässä koko kouluvuoden aika. Ei hän itse souda eikä jaksaisikaan. Jalkansa menettänyt makaa veneen pohjassa.

●●●

Pimeät kuut on raju ja rujo kertomus. Ihastelin monia yksittäisiä lauseita. Tässä jokunen:
Muuttolintujen lähtiessä: ”Aurasivat taivaan pohjoisesta etelään, ja niiden siiveniskuissa soi tulevan talven pimeys.”
Eristyksestä ja omasta yksinäisyydestä: ”Tämä korvia vihlova äänettömyys.”
Sulautumisesta ankeaan työ- ja asuinympäristöön: ”Jäkäläinen huopakatto on minun hiukseni, leninkini sadeveden tahrimat seinävanerit.”
Talven saapumisesta: ”Ulkoa kantautuu jäätyvän järven laulu.”
”Kylmä valuu rinteitä alas kohti järven jäistä selkää.”
”Yö on pitkä kuin järvenselkä.”

Fanitan kirjailijaa, jonka useimmat romaanit olen lukenut. Yksi lienee jäänyt väliin.

●●●

Tommi Kinnunen jättää Elna-opettajan kohtalon avoimeksi. Työvuodet eivät riitä eläkkeelle ja terveys on heikoissa kantimissa. Hänellä ei ole tiedossa uutta työpaikkaa eikä edes yösijaa ensimmäiseksi yöksi hänen saavuttuaan tavaroineen takaisin kirkonkylään. Mutta hänen katseessaan on yhtä kaikki päättäväisyyttä. Sisarpuoli Salli hääsi hänet elokuussa väkivaltaisesti kotitalosta, johon hänellä on yhtäläiset oikeudet ja aiheutti hänelle pahan aivotärähdyksen ja ulkoisia ruhjeita. Suoraa yhteenottoa raivotar-sisaren kanssa hän nyt välttäisi, mutta hakee oikeutta lain kautta.

Suhde siskoon ei ole enää korjattavissa, sillä Salli ei ole henkisesti terve. Ja silti kerran Niemen koulussa hän ajatteli: ”Minulla on ikävä Sallin helakkaa naurua.”
Ne olivat aikoja hyvin kaukaa sisarusten yhteisiltä nuoruusvuosilta. Silloin ei ollut vielä Niiloa. Sodan psyykkisesti murskaama Niilo hänen on suljettava pois aivoistaan, kun ei voi tätä auttaa. Lukuvuoden aikana päästi tämän ajatuksiinsa vain silloin, kun tunsi jaksavansa.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY 2022, 284 sivua.

Advertisement
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s