Maaseudun tulevaisuus on satiirinen, hauska romaani eräästä pohjoissavolaisesta kylästä.
Melkoinen velikulta tuo pohjoissavolainen Antti Heikkinen, elämäkerturi, kirjailija, toimittaja, näytelmäkirjailija, dramaturgi, näyttelijä, laulaja ja stand up -taiteilija. Miehestä on moneksi. Miten ehtiikin! Helsingin kirjamessuilla hän on jokasyksyinen vieras uudella huomiota saavalla teoksellaan. Menneenä syksynä uusi tuotos oli satiirinen romaani Maaseudun tulevaisuus. Kirjan tarinaan oli helppo upota ja unohtua, savolaisittain ”naatiskella”.
Kylä on Nasaret (tai Nasaretti). Nimen syntyyn liittyy tarina, johon kylällä uskotaan uskon horjumattomuudella. Maalle naislöydöksensä mukana muuttanut kirjailija Simo Katajisto on arkistoja tongittuaan havainnut Nasaretiin ja sen historialliseen hahmoon, maallikkosaarnaaja Laapottiin liitetyn juonikulun paikkaansa pitämättömäksi, mutta hänen suuri paljastuksensa kaiku kuuroille korville. Moinen etelän muuttolintu saa palata sinne, mistä tulikin.
Maaseudun tulevaisuudesta ei huoli puhua, jos ei tunne sen historiaakaan, tuntuu Heikkinen ajattelevan. Laapotin oikeiden elämänvaiheiden tuntemus olisi siis käynyt historian kivijalasta.
Heikkinen on kutonut kirjaansa velmun juonenjuoksutuksen. Kylään mahtuu kaiken sorttista väkeä. Matriarkan roolin on ominut itselleen Päiväkämmenen ikivanhan ja arvokkaan sukutilan vanhempi emäntä Maire, kylän jo kuolleen yksinvaltaisen patriarkan Uljas Korkalaisen miniä, itsetietoinen ja itseriittoinen. Maire osaa kaiken paremmin kuin muut, tietää kaiken kylällä tiedettäväksi tarvittavan ja on aina oikeassa. Nyt hän on organisoinut nuorisoseuran talolle kirkastusjuhlan, jonne on saapumassa kunniavieraaksi vaalipiirin nuori charmantti kansanedustaja. Lottovoittaja Däni, turkulaisesta viiden tähden ravintolasta irrottautunut huippukokki, on luvannut juhlaan rosvopaistin. Edessä oleva kyläjuhla sähköistää monen päivää.
Keskeisin heistä on Kauko Parviainen, kylän viimeinen kommunisti ja häirikkö. Kauko kiusaa maantiellä muuta liikennettä ajelemalla ajoväylän tukkivalla mersullaan edestakaisin kolmenkympin tuntinopeudella. Ajelu kuuluu Kaukon aamuun yhtä luontevasti kuin aamupuuro. Kauko on keksinyt porvareiden kirkastusjuhlalle komean vastaiskun. Mutta sitä ennen hän lopettaa yhden miehen vuosikokouksessa työväenyhdistyksen, koska viimeisetkin vanhat kommaritoverit ovat siirtyneet hautausmaan asukeiksi. Ottaakseen kylän illan tukevasti haltuunsa Kauko on roiskutellut kanisterillisen bensaa työväentalon lattioihin ja seiniin. Mutta toteutuksen kannalta tärkein unohtui, tulitikkuaski.
Näyttävän teon Mairen kirkastusjuhlan illaksi on suunnitellut myös vanha kansakoulunopettaja Sakari Pärssinen itselleen ja umpidementoituneelle opettajavaimolleen Tertulle. Kunniakas elämänura vaatii rapsakan lähdön, kaksoisitsemurhan, josta horiseva vaimo on viattoman tietämätön. Mutta myös Sakari kohtaa yllätysesteen: Oli mennyt joskus lupaamaan puheen Mairen juhlaan. Vaikka lupaus oli kadonnut muistista, asiasta muistutettuna Sakari on lupauksensa mittainen mies.
Nasaretissa eletään kuin viimeistä päivää. Luvallinen ja luvaton rakkaus roihuaa, parisuhteita menee pirstaksi ja uusia syntyy. Heikkisen kylässä ammutaan tarkoituksella ja vahingossa, kaapataan maaseutuvihamielinen etelän toimittajanainen panttivangiksi, menetetään kypsä rosvopaisti yksinäisen nälkäisen suden suuhun, pullistellaan matsona omalla potenssilla ja menetetään miehinen kunnia, kun oma poika tunnustautuu homoksi. Ettäkö maalaiskylässä ei tapahtuisi!
Heikkisen kieli on kylläistä. Antti Heikkinen ei naura Nasaretin asukkaille, mutta kyllä nahan alla nauru kuplii ja potkii niin kuin kirjassa varttuva vauvanalku odottavan naisen kohdussa. Ihmiset ovat ristiriitaisia ja loogisia. Sellainen on myös Dänin arvonsa tunteva täti tyhmän ylpeille kyläläisille pitkävihaisuudessaan:
– Pitäiskö ne nyt ihteensä sen parempina, Däni kähähti tädille.
– Pittäää. Ei tulleet minun kuuskymmenvuotispäivillekkäään. Minä kaakut ja pullat ja pisketit tilasiiin, kun sinä et ruvennu tekemään. Vuan ei kettään tulluuu.
– En tehny en. Samasta syystä, josta ei tulleet ihmisetkään. Oikein lehessä ilmoitit, että en juhli 60-vuotispäiviänä, Däni muistutti.
– Muistaa ne parempia ihmisiä, vaikka kieltäsivättiii. Tuovat lahjaks kiikkutuoliaaa ja Alvar Aallon maljakkooo. Minun luona ee käyny edes pappi eikä seurakuntasisaaar.
– Kun oot eronnu kirkosta.
Kirjan alussa on muutaman sivun mittainen Olipa kerran -tarina maallikkosaarnaajana pidetystä Lampotista. Tarinan mukaan Lampotti oli alkujuuri Pohjois-Savon Nilsiästä liikkeelle lähteneelle myöhemmälle herätykselle, joka körttiläisyytenä myös tunnetaan. Paavo Ruotsalainen, ”Löyhkä-Paavo”, oli Lampotin vouhka opetuslapsi. Luin tarinan juuri joulun alla ja korvissani se muuntui kerrassaan mainioksi uudeksi jouluevankeliumiksi tai Tiernapojiksi. Varmaan Nilsiän teatterimies Antti Heikkinen on toteuttanut esityksen omalla seutukunnallaan paikallisten näyttelijäkykyjen voimin. Jos et, Nilsiän mies, ole kokeillut niin kokeilepa.
Makea kirja!
Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019, 228.
Annelin kirjoissa 