René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja

Kokoaan tuhdimpi teos.

René Nybergin teos on kokoaan tuhdimpi.

”Niin, minun tehtäväni on aina pelastaa sinut”, tokaisi tyylilleen uskollisena ulkoministeri Tarja Halonen läheiselle työtoverilleen René Nybergille vuonna 1999, kun lehdistö oli nostanut haloon ulkoministeriön edustajan René Nybergin ja tšetšeeniedustaja Usman Ferzaulin tapaamisesta helsinkiläisessä hotellissa. Suomi oli EU:n puheenjohtajamaa ja Nyberg oli toiminut vuosia Suomen pysyvänä edustajana Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä Etyj:ssä Wienissä. Boris Jeltsinin aloittama Tšetšenian sota oli aiheuttanut rumaa jälkeä ja satoja tuhansia pakolaisia oli paennut eteläisempään Ingušiaan.

Kun Nybergistä tuli Suomen Moskovan suurlähettiläs vuonna 2000, hänestä tuli presidentti Halosen luottodiplomaatti. Hellittelyltä kuulostava Halosen tokaisu kuvaa hyvin sitä käsitystä, minkä lukija muodostaa René Nybergin diplomaattivuosiensa muistelmakirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja: poikkeuksellisen värikäs Moskovan suurlähettiläs on eri isänmaallisissa tehtävissään koetellut veteen piirrettyä diplomatian rajaviivaa kastelemalla varpaat vaikka kokeeksi joskus myös rajan toisella puolella. Ainakin hän ensitöikseen poisti lähetystön kutsuvieraslistalta kaksi nimeä: räyhäpoliitikko Vladimir Žirinovskin ja Neuvostoliiton entisen Suomen suurlähettilään Vladimir Stepanovin, joka ulkoministeri Keijo Korhosen ilmoituksella (ja mitä luultavimmin presidentti Urho Kekkosen päätöksellä) joutui lähtemään ei-toivottuna Helsingistä. Hänestä Korhosen kerrotaan puuskahtaneen: ”Se sälli olisi vaarallinen, jos olisi vähän älykkäämpi.”

René Nybergin uutuuskirja Patriarkkoja ja oligarkkeja on sivumääräänsä nähden (lähteineen ja hakemistoineen 276 sivua) verrattomasti tuhdimpi teos. Tavalliselle kansalaiselle se avaa ikkunan suurlähetystön ja suurlähettilään työkenttään, joskin käsityksekseni jäi, että René Nyberg muokkasi omaa tonttiaan paljon itse ja oli omahakuisesti poikkeuksellisen aloitteellinen ja uuttera. Hän otti päätyösarakseen Venäjän talouselämän ja sen huiput, verkottui vilkkaasti ja loi suomalaisten teollisuusjohtajien ja talousvaikuttajien suoria kontakteja venäläisten oligarkkien kanssa. Rahavallan miehet tutustuivat rapujuhlissa ja kartanoillallisilla. Kontaktit synnyttivät uusia talouselämän innovaatioita, jos molemminpuolinen etu sellaisia suosi.

Nybergin teos jakautuu kolmeen lohkoon. Ensimmäinen niistä, Patriarkkoja, kuvaa Venäjän ortodoksikirkon asemaa kommunistisessa Neuvostoliitossa, mutta ennen muuta järjestelmällistä painostusta, jonka kohteeksi Suomen ortodoksikirkko joutui kymmenen vuoden ajaksi heti toisen maailmansodan jälkeen. Toinen osa Oligarkkeja käsittelee Venäjän talouselämää sektoreittain ja sektoritalouksien ökyomistajia. Kolmannessa osassa Nyberg luo kokemuksiinsa pohjaavan analyysin niistä yhteiskunnallisista ja ennen muuta taloudellisista ongelmista, joissa Venäjä ui köli syvällä.

Patriakkoja

Kirkkoihimme kohdistuneesta poliittisesta rumputulesta olemme tienneet hyvin vähän. Kirkot eivät ole elämöineet omalla lähihistoriallaan. Ortodoksinen kirkkomme joutui pitkään taistelemaan autokefaalisesta asemastaan. Uskonto on ollut naapurimaassamme 1900-luvulla kansainvälistä politiikkaa.

Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Martti Simojoki näyttäytyy Nybergin teoksessa taitavana poliitikkona, väistelijänä, viivyttäjänä ja diplomaattina. Kun Neuvostoliitto tajusi epäonnistuneensa  oman ortodoksikirkkonsa nostamisessa ortodoksimaailman johtajavaksi patriarkaatiksi, se perusti Kristillisen rauhanliikkeen vastavoimaksi läntisen maailman Kirkkojen maailmanneuvostolle. Katolisen kirkon Neuvostoliitto koki vihollisekseen kilpailussa henkisestä maailmanherruudesta:

”…maailman turuilla vastustaja oli Vatikaani… [K]atolinen kirkko on Neuvostoliiton silmissä ainoa vaikutusvallaltaan kommunismiin verrattava kilpailija. Se on aidosti universaalinen, maailmanlaajuinen voima ja konsepti, jota sitoo doktriini ja uskollisuus korkeinta auktoriteettia kohtaan. Tiedämme nyt, että puolalaisen kardinaali Karol Wojtylan valinta paaviksi vuonna 1978 merkitsi neuvostoplogin lopun alkua. Stalinin kuuluisa kysymys, montako divisioonaa paavilla on, osoittautui sittenkin retoriseksi.”

Venäjän ortodoksikirkolla ei kirjan mukaan ollut patriarkkaa 200 vuoteen sen jälkeen, kun Pietari Suuri sen vuonna 1721 lakkautti ja perusti tilalle pyhän synodin. Se oli keisarillinen virasto muiden virastojen tavoin. Lyhyen poikkeuksen teki vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset lähivuodet. Patriarkka Tihon kuitenkin vangittiin pian ja sijaiseksi nostettu Sergei antoi kommunismihallinnolle uskollisuudenvakuutuksen vuonna 1927. Vakuutus kiristettiin häneltä uhkauksella, hintana yli sadan papin teloittamatta jättämisestä.  Stalin palautti kirkolle patriarkaatin vuonna 1943. Kirkon johdon sai tuolloin Aleksi I. Nikita Hruštšev palasi ponnekkaasti bolševikkien valtaannousun jälkeisten vuosien käytäntöön antamalla sulkea ja tuhota kirkkoja ”suuremmalla vimmalla kuin 1930-luvulla”.

Nybergin mukaan Venäjän ortodoksikirkko on ollut erittäin julma uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan. Nyky-Venäjällä valtiollisen vainon kohteiksi joutuvat Jehovan todistajat, mormonit, helluntailaiset ja jopa Pelastusarmeija, sen kun katsotaan olevan univormujensa perusteella militantti. Satoja Jehovan todistajia hakee nykyisin turvapaikkaa Suomesta ja hyvin moni sellaisen myös saa. Vaino voimistui Kirillin tultua patriarkaksi vuonna 2009. Hänen edeltäjänsä Nikodimin kanssa Suomen ortodoksikirkkokin tuli toimeen.

René Nyberg sanoo Venäjän ortodoksikirkon asemaa vahvaksi erityisesti eliitin keskuudessa. Muun väestön osalta on toisin:
”Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, myös kirkko vapautui, mutta seitsemänkymmentä vuotta oli tehnyt tehtävänsä. Kirkko kohtasi yhteiskunnan, joka oli täysin muuttunut, mutta kirkko itse ei ollut uudistunut. Kirkon haaste oli ja on väestö, jota puhuttelevat yliluonnolliset ilmiöt, astrologia ja itämainen mystiikka. Neuvostoateismi oli tehnyt tehtävänsä.”

Kun Suomi itsenäistyi, Suomen valtio tunnusti ortodoksisen kirkon itsenäisyyden 1918. Suomen kirkko ei halunnut olla tekemisissä bolševikkeja myötäilevän kanssa, vaan tavoitteli täyttä itsenäisyyttä eli autokefalia, mutta siihen ei Konstantinopoli aluksi suostunut. Omat mausteensa kysymykseen toi heti sotien jälkeen Moskovan lähettilääksi nimitetty Cay Sundström, sosiaalidemokraateista välirauhan vuonna erotettu kuutoslainen, joka tuomittiin tuolloin kuritushuoneeseen osallistumisesta valtionpetokselliseen toimintaan. Sundström ei tehnyt eroa kirkon ja valtiollisten suhteiden välillä. ”Neuvostoliiton tahdon täyttäminen meni kaiken edelle”, Nyberg kuvaa.

Ortodoksikirkkomme tukala asema laukesi vuonna 1957, kun Moskovan patriarkaatti tunnusti Suomen kirkon aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa. ”Myös Valamon ja Konevitsan luostarien asema ratkaistiin, ja seitsemän munkkia muutti Neuvostoliittoon.”

René Nyberg kertoo kirjassaan myös taistelun itsenäistyneen Viron ja Ukrainan ortodoksikirkkojen oikeudesta kuulua Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomen kirkolla oli molemmissa merkittävä tukeva osa.

Oligarkkeja

Kirjan toinen osa kuvaa Venäjän valtiollisen varallisuuden liukumista muutamien harvojen oligarkkien käsiin ja sen vaikutuksia taloudellisiin ratkaisuihin. Liki kaikkiin oligarkkeihin Nyberg tutustui henkilökohtaisesti ja heitä hän myös tutustutti suomalaisiin poliitikkoihin ja vuorineuvoksiin. Tutustuttamispalvelun saivat muiden muassa Esko Aho, Jorma Ollila, Matti Vanhanen, Jukka Härmälä ja monet muut.

Monikielitaitoinen Venäjä-tuntija Nyberg toimi talouselämän ja Suomen valtion palveluksessa myös siirryttyään Moskovasta suurlähettilääksi Berliiniin vuonna 2004 ja ottaessaan vuonna 2008 vastaan itäinvestointeja edistävän East Officen toimitusjohtajan toimen, mistä hän 2013 siirtyi eläkkeelle. East Officessa hänen oikeana kätenään toimi politiikan puolelle sittemmin siirtynyt Kai Mykkänen. Kaikkea kolmea työkenttää yhdisti sama Nybergin ammattitaito ja kiinnostus. Työt olivat toistensa jatkumoja.

Oligarkkeja-lohko kirjassa on laaja ja antoisa. Varallisuuden uusjaon organisoijaksi ja valtiollisen teollisuuden yksityistämisen arkkitehdiksi Neuvostoliiton romahdettua Nyberg nimeää Anatoli Tšubaisin. Valtionomaisuuden uusjaolla Tšubais pyrki heikentämään ratkaisevasti kommunistijohtaja Gennadi Zjuganovin mahdollisuuksia voittaa Venäjän presidentinvaalit. Tšubais saikin Boris Jeltsiniltä tehtäväksi organisoida hänen vaalitaistelunsa, Jeltsinille menestyksellisin lopputuloksin.

René Nybergillä oli sormet pelissä aloitteentekijänä, kun WSOY julkaisi kymmenen vuotta sitten Tšubaisin elämäkerran, Vladislav Kolesnikovin teoksen Taustalla ja tulilinjalla. Venäjän yksityistäjä Anatoli Tšubais.

Oligarkeista ensimmäisenä Nyberg esittelee jalkapalloseura Chelsean omistajan, Roman Abramovitšin. Abramovitš yhdisti siperialaiset öljy-yhtiöt Sibneft-yhtiöksi ja hankkiutui myöhemmin alumiiniteollisuusyritys Rusalin suuromistajaksi. Teoksen mukaan öljyfuusion hahmotteli kuitenkin toinen oligarkki, Boris Berezovski, ystävä, ”suojelija” ja yhteistyökumppani, kunnes herrojen välit katkesivat Lontoossa 2011 käytyyn oikeudenkäyntiin. Se teki Berezovskin käytännössä varattomaksi ja johti paria vuottaa myöhemmin hänen itsemurhaansa, kuten uskotaan.

Tiedotusvälinekeisari Berezovski pakeni Venäjältä Lontooseen astuttuaan kielletylle alueelle, Vladimir Putinin tontille. Hän oli uhmannut selkeää vihjettä siitä, että Venäjällä ei tule asettua valtaa vastaan. Abramovitšin sen sijaan sanotaan ”ymmärtäneen vallan olemuksen”. Silti hänkin päätyi Venäjän ulkopuolelle, Israelin myöntämän paluumuuttajapassin turvin Israeliin, sen rikkaimmaksi kansalaiseksi.

Venäjän tiedotusvälineiden ottaminen valtion omistukseen käynnistyi ydinsukellusvene Kurskin uppoamiseen vuonna 2000. Vastaisuudessa tällaista Putinille vaarallista tragediaa ei seurattaisi tositv:nä maan tärkeimmältä TV-kanavalta. Ykköskanava ORT siirtyi pois Berezovskin omistuksesta. Perässä siirtyi myös oligarkki Vladimir Gusinskin tv-kanava NTV. Gusinski lähti maanpakoon. Kreml oli tukkinut suut. Vapaita sanomalehtiä toki joitakin on, mutta niitä ei lueta.

Alumiinioligarkille, Rusalin pääomistajalle Oleg Deripaskalle Nyberg suo varsin paljon tilaa siksi, että hän yritti kaapata metsäteollisuusyritysten osakkeita ”ostettujen viranomaisten ja paikallistuomioistuinten tuella”. Deripaska hävisi kuitenkin ”metsäsotansa” Ilim Pulpille, joka muodosti yhteisyrityksen amerikkalaisen International Papersin kanssa.  Se ei sammuttanut Deripaskan kiinnostusta metsäteollisuutta kohtaan. Hän hankki omistukseensa Rauma-Repolan teknologialla rakennetun Baikalin viskoosisellutehtaan, joka vuonna 2013 suljettiin sitkeän ympäristötaistelun tuloksena. Vipinää oli myös Kižin saarella sijainnutta Kontupohjan sanomalehtipaperitehdasta kohtaan, jonka omistaja, Deripaskaa pelännyt Vitali Federmesser halusi tavata Nybergin järjestämänä Stora Enson toimitusjohtajan Jukka Härmälän. Härmälä kävikin Kontupohjassa, mutta kiinnostus lopahti, kun hän totesi tehdasta vaivaavan puupulan ja epävakaan  sähkönsaannin.

”Suomen metsäteollisuuden kannalta mielenkiintoisin ratkaisu oli kuitenkin Enson eli Svetogorskin suuren tehdaskompleksin myynti ruotsalaiselle Alfa Lavalille vuonna 1996. Svetogorskin tehtaat oli neuvostoaikana modernisoitu suomalaisten toimesta, mutta kun tarjoutui tilaisuus ostaa Imatralta paljain silmin näkyvä teollisuuskompleksi, paperivarjagien perilliset eivät liikahtaneet.”

Alfa Laval myi Svetogorskin jo vuonna 1998 amerikkalaiselle paperijätti International Papersille ja pehmopaperitehtaan ruotsalaiselle SCA:lle. Stora Enso oli tehnyt oman ratkaisunsa puhtaasti taloudellisin perustein.

René Nyberg lukee kirjassaan madonlukuja venäläiselle metsäteollisuudelle. Maa, jossa on valtavat metsävarat (metsää 45 prosenttia Venäjän pinta-alasta), potee teollisuudessaan sietämätöntä puupulaa ja energiansaannin epävarmuutta. ”Puunkorjuu tapahtuu perinteisin menetelmin etenemällä metsässä paimentolaistyyliin.” Nybergin mukaan saavutettavissa olevan metsän määrä on vain 16 prosenttia metsän peittämästä pinta-alasta. Lisäongelmina on maaseudun hupeneva väestöpohja sekä erittäin harva metsätieverkosto. Sitä havainnollistaa kirjassa sivulla 165 julkaistu metsätiekartta maarajan molemmin puolin.

Puunhankinta-alueilla metsä ehtyy ja kuljetusetäisyydet kasvavat, sillä Venäjä laiminlyö metsien hoitovelvoitteet. Keskeinen syy on metsien omistus. Valtio vuokraa metsää mutta enimmillään 49 vuodeksi, mikä on puun korjuukypsäksi kasvamisen kannalta liian lyhyt aika. Taimikkoistutus ei siis ehtisi hyödyttää vuokralaista. Nybergin mukaan ongelman ydin on yksityisomistuksen puuttumisessa: ”Vasta metsänomistus voisi muuttaa metsänhoidon velvoitteet metsätalouden tavoitteiksi ylläpitää muiden muassa taimikoita.”

Jussi Konttinen kuvaa hurmaavassa teoksessaan Siperia puun laajamittaista salakaatoa ja -kuljetusta Kiinaan. Asialla on kiinalainen mafia. Siihen viittaa teoksessaan myös René Nyberg. Mutta:
”Venäjällä on vallalla myyttinen käsitys loppumattomasta taigasta, mikä hämärtää ymmärrystä metsänhoidon merkityksestä ja metsätalouden tilasta. Öljynhinnan nopea nousu 2000-luvulla ja sen siivittämä taloudellinen kasvu sokaisi päättäjät ja ruokki ylimielisyyttä”, Nyberg kirjoittaa.

Öljy ja energia muodostavat yhden keskeisen lohkon Nybergin teoksessa, tulihan ”Suomesta 1950-luvun puolivälissä ylivoimaisesti suurin `kommunistiöljyn` länsituoja, kun sen osuus oli viides osa neuvostoleirin länsiviennistä. Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani aina 1970-luvulle asti.” Porvoon öljynjalostamo perustui läntiseen teknologiaan ja jalostettavaan itäöljyyn. Nikita Hruštšev ehdotti 1963 öljyputken vetämistä Porvooseen. Kekkonen ehdotti samaa kymmenen vuotta myöhemmin ja neuvostohallitus hyväksyi ajatuksen vuonna 1973. Myös Nesteen toimitusjohtaja Uolevi Raade kannatti investointia. Neuvostoliitto pyrki kuitenkin vientinsä täydelliseen omavaraisuuteen ja tässä tarkoituksessa se rakensi Koivistolle Suomenlahden suurimman vientiterminaalinsa ja ensisijaisti Eurooppaan ulottuvan kaasuverkoston rakentamisen.

Suomi halusi taata Itä-Suomen metsäteollisuuden energiansaannin ja siihen sopi venäläinen maakaasu. Sopimus maakaasusta allekirjoitettiin vuonna 1971. Toimitukset käynnistyivät Kouvolaan ja Karhulaan tuota pikaa. Nybergin mukaan ajatus Itämeren kaasuputkesta oli alkuaan suomalainen. Mistä lähtenyt, sitä hän ei kerro. Fortum perusti vuonna 1997 yhteisyrityksen venäläisen Gazpromin kanssa suunnittelemaan ja rakentamaan kaasuputkea Pohjois-Saksaan. Sittemmin Fortum irrottautui osuudestaan. Nord Streamiksi nimetyn jättiprojektin johtoon nousi Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder. Projektin lobbarina toimi takavuosina entinen pääministerimme Paavo Lipponen. Se ei kerännyt Suomessa pelkästään aplodeja. Suomen hyväksyntä putken vetämisestä Suomenlahtea pitkin oli pitkään kiinni ympäristöviranomaisten luvasta. Se herätti kummastusta ja kiukkua Vladimir Putinissa, olihan Suomi muuten hankkeen takana.
”Putin ei selvästikään ymmärtänyt, että viranomaisten toiminta Suomessa on itsenäistä ja poliittinen johto ei puutu siihen.”

Patriarkkoja ja oligarkkeja -teoksen meille tärkeää osiota ovat luonnollisesti ydinvoimalat. Nybergin kirjassaan kattama aikavyöhyke on laaja, sillä niin Imatran Voiman Loviisan ydinvoimala (käynnistys 1977) kuin Teollisuuden Voiman Olkiluoto (käynnistys 1978) sekä lisävoimalat toteutuivat paljon ennen Nybergin suurlähettiläsvuosia. Oligarkkeja nekin sivuavat, sillä origarkki Kaha Bendukidze hankki 1990-luvulla Atomstroieksportin määräysvallan itselleen. Hän oli noussut Uralilla sijaitsevan konerakennusyrityksen Uralmašin johtoon. Fuusioiden kautta siitä kehkeytyi suuryritys OMZ, jonka hallitukseen kuului myös suomalainen hallitusammattilainen Seppo Remes.

Ydinvoima yksityiskäsiin! Bendukidze kuitenkin realisoi investointinsa Venäjällä ja siirtyi Georgiaan. Nyberg kertoo hänen vaiheistaan presidentti Mihail Saakasvilin talousministerinä ja menehtymisestään vuonna 2014 sydänleikkauksen jälkiseurauksiin.

Nyberg oppi tuntemaan Venäjän liki kaikki oligarkit henkilökohtaisesti. Tässä keskustelu mihail Hodorkovskin kanssa. Kirjan kuvitusta.

Osio Venäjän oligarkeista ontuisi pahasti, ellei siihen sisältyisi oligarkeista tunnetuinta, öljyjätti Jukosin omistajaa Mihail Hodorkovskia. Nyberg tunsi hänet hyvin ja antaa hänestä sangen sympaattisen kuvan. Hän kuitenkin teki saman virheen kuin Boris Berezovski: astui Putinin varpaille.  Hodorkovski oli nerokas talousmies, mutta hänellä oli myös pitkä sihti siihen, miten venäläisen yhteiskunnan tulisi uudistua. Hän perusti Avoin Venäjä -säätiön tukemaan kansalaisyhteiskuntaa, jonka Putin vuorostaan on nuijinut maanrakoon ”vieraan vallan agentti” -lakeineen. Vuonna 2019 Hodorkovski lakkautti säätiön, Nybergin mukaan varjellakseen sen aktivisteja. Hodorkovski visioi yhteiskunnan ja hallinnon avoimuutta ja yrityksissä systemaattista siirtymistä ammattimaiseen johtamiseen ja länsimaiseen kirjanpitoon. Omaan yritysryväkseensä hän etsi jatkuvasti ammattimanagereja. Hän kritisoi Venäjän ohjattua demokratiaa ja edellytti maan siirtymistä oikeusvaltioksi. Hänen mielestään KGB-taustaiset tulisi sulkea pois valtionhallinnosta. Radikaaleja ajatuksia siis. Hän toteutti Jukosissa laajaksi luonnehdittua sosiaaliohjelmaa.

Suunnitelmat olivat liian suuret. Häntä harmitti vuonna 1998 kaatunut hanke yhdistää Jukos ja Abramovitšin Sibneft. Siitä olisi tullut maailman neljänneksi suurin öljy-yhtiö. Lopullisena tavoitteena oli fuusioida kokonaisuus ExxonMobilen kanssa. Se olisi ollut maailmanöljyjätti. Horodkovskia varoitettiin. ”Olen valmis menemään vaikka vankilaan, mutta Venäjältä en lähde”, hän vastasi kehotuksiin lähteä maasta ajoissa. Vankilan ja vankileirin hän sai ja sitten maastakarkotuksen. Putin ehti iskiä ensin. Kirjan mukaan Hodorkovski asunee nykyisin Lontoossa. Nyberg järjesti Hodorkovskin ja Jorma Ollilan illallistapaamisen Suomessa lokakuussa 2003. Paikalla olivat myös Fortumin Mikael Lilius ja Nokian Veli Sundbäck, sekä nopeasti käyden Matti Vanhanen. Hodorkovski pidätettiin seuraavan vuoden alussa.

Venäjän analyysiä

Kirjassa on maallikolle hitaasti avautua kimara arvomerkkien hierarkiasta. Diplomaatilla tulee siis olla myös lukutaito rintapielissä näkemiensä ristien ja arvomerkkien tulkinnassa.

Itselleni verrattomasti kiinnostavampi osio oli sen sijaan analyysi Venäjän tilasta ja sen talouselämän pullonkauloista. Tässä poimimaani listaa, jota en avaa sen enempää:

  • rikollisuus Kremlin palveluksessa (vrt. blogini Mark Galeotin kirjasta Voima ja valta)
    – sekavuus yksityisomistuksessa ja yksityisomistuksen laillisessa turvaamisessa (Nybergin mukaan se on Venäjän kehittymisen avainkysymys)
    – oikeuslaitoksen riippumattomuus poliittisesta ohjauksesta
    –vääristynyt vallan kolmijako (”Sen enempää lainsäädäntövalta kuin tuomiovaltakaan eivät kykene rajoittamaan toimeenpanovaltaa, josta ne ovat viimekädessä riippuvaisia.”)
    – kontrollin ja valvonnan heikkous
    – valikoiva ja tarkoitushakuinen lakien soveltaminen (”…kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä romuttaisi nykyjärjestelmän. Lainkäyttö Venäjällä on valikoivaa.”)
    – sosiaalinen epätasa-arvo (”1990-luvun privatisointi oli uuden ajan suurin omaisuuden siirto yksityisiin käsiin. Näin syntynyt sosiaalisen epätasa-arvon jyrkkä kasvu on sekin historiallisesti ainutlaatuista.”)
    – ideologian puute (mitä korvataan suurvalta-aseman ja isänmaallisuuden hehkutuksella)
    – uudet oligarkit (hallitsijaa lähellä olevat kaverioligarkkit, joita suositaan eri rakennusprojekteissa kuten ennen Sotšin talviolympialaisia ja niiden aikana, sekä valtio-oligarkit eli huippupalkatut valtionyritysten johtajat)
    – vallan suojavyöhyke (Moskovan kanavan tekojärven ympärille rakennettu tarkoin vartioitu ja suljettu Pirogovon huvila-alue; Vallan ei tarvitse kohdata kansaa.)

Megaluokan ongelmana näyttäytyvään jäteongelmaan Nyberg ei kajoa, mutta käsittelee kirjassaan kyllä Laukaajoen fosforipitoisuudet ja Seppo Knuuttilan vaikeudet kamppailussa EuroChemin fosforitehtaan fosforin vesistöön päästöjä vastaan. Liioin Nyberg ei käsittele talouden perustumista raaka-aineiden viennille eikä vaikeuksissa olevaa elintarviketuotantoa.

Älykäs, monipuolisesti sivistynyt, terävillä kommenteillaan tilannetajuisesti reagoiva sekä eloisasti ja selkeästi ajatuksensa kirjalliseen asuun paneva René Nyberg on suonut lukijoille herkullisen ja merkityksellisen teoksen nyky-Venäjästä ja sen lähimenneisyydestä suurlähettilään aitiopaikalta katsottuna. Lukija kiittää!

René Nyberg: Partriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala 2019, henkilöhakemistoineen ja lähteineen 276 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s