Metsä meidän jälkeemme

Metsä meidän jälkeemme on tyylikäs ja viisas teos.

Professori Sixten Korkman valitsi teoksen Metsä meidän jälkeemme kuuden tietokirjan joukosta vuoden 2019 Finlandia-palkinnon saajaksi.  Valinnalla on kansallista vaikuttavuutta edellyttäen, että riittävä määrä ihmisiä teoksen myös lukee. Kirjalla on voimaa muokata ajatteluamme. Ainakin se ryhdisti omia käsityksiäni.

Teoksen kirjoittajat, neljä ansioitunutta journalistia, tietokirjailijaa, eränkävijää ja metsänomistajaa Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä protestoivat sitä ajattelua vastaan, että kannanilmaisun oikeus metsästä ja metsätaloudesta  kuuluisi vain metsätieteellisen loppututkinnon suorittaneille. Metsä kuuluu kaikille. Jokainen on metsänomistaja ainakin kotikuntansa asukkaana, kansalaisena taikka seurakuntansa jäsenenä, he muistuttavat.

Teos kattaa valtavan määrän tietoa metsästä, metsätaloudesta ja metsäekologiasta. En yritä antaa kirjasta läpileikkausta, vaan valitsen sieltä itseeni järisyttävimmin vaikuttaneet kokonaisuudet. Teos on tarkoituksellisesti manipulatiivinen, mutta se tukeutuu tieteellisiin tutkimuksiin ja vuosikymmenien kuluessa kertyneisiin kokemuksiin.

Inarin Tsarmituntunturin erämaamaisemaa. Kirjan kuvitusta

Metsä on paljon muutakin kuin puita ja puiden runkoja. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijan Hannu Ahon ilmaisulla ”metsäkansa on unohtanut mitä metsä on”. Uskomme Suomessa harjoitettavan kestävää metsätaloutta. Mutta ”puukuutiot ovat varsin kapea kestävyyden mittari”, kiteytetään näkökulmavalikoivuus ja -kapeus kirjan johdantoluvussa. Metsä on ennen muuta hieno ekosysteemi. Jos metsällä on sydän, se sykkii maan alla, sienirihmastojen ja bakteerien ylläpitämässä ekojärjestelmässä, jota ilman puu ei saisi ravintoa ja kasvaisi. Tästä puiden viestintä- ja varoitusjärjestelmästä ja puiden ravinnonsaannin äärimmäisen hienosta verkostosta kirjassa kirjoittaa Anna Ruohonen, yksi kirjan neljästä kirjoittajasta.

Suomalaisen metsänhoidon suppea historia

Toinen teoksen kirjoittaja, Pekka Juntti on koonnut lukuun Käännetty maa suomalaisen metsätalouden lyhyen historian alkaen kaskiviljelystä ja yli sata vuotta sitten käynnistyneestä sahateollisuudesta ja päätyen siihen jaksolliseen metsänkasvatukseen avohakkuineen ja pintamaan myllerryksineen, jota Suomessa on harjoitettu liki kuuden vuosikymmenen ajan.

Vielä 1900-luvun alussa valtion metsätalouden tarkastaja, metsänhoitaja V.K. Ahola edusti ajattelua, että metsän hyvinvointi, metsän omien prosessien auttaminen ja metsän esteettisyys ovat metsän käsittelyn päämääriä. Sitten uudeksi aatteeksi tuli isänmaan etu. Sitä edusti Helsingin yliopiston metsänhoidon professori A.K. Cajander, josta tuli pitkäksi aikaa alan ylin auktoriteetti. Cajanderin muistanemme paremmin ensimmäisen punamultahallituksen pääministerinä talvisodan alla.

Teoksen sivuaukeama taitekohtineen: vasen ja oikea sivu, mutta yksi ja sama metsä, osa vain hakattua. Kirjan kuvitusta Inarin Konttorinlammelta.

Kansakunnan etu: Cajander puhui yhteisöllisestä metsämieshengestä. Ehkä se tarkoitti metsätyömaiden ja tukkikämppien henkeä, työtä puun saamiseksi suomalaisten energiantarpeisiin. Kun talvisota syttyi, öljyn ja kivihiilen tuonti tyrehtyi. Lain nojalla alettiin suorittaa laajoja pakkohakkuita. Sotavuosina kotirintaman naiset joutuivat halkopinoille. Palelevat kaupungit tarvitsivat lämpöä.

Vimmainen metsänhakkuu jäi päälle, sillä Suomen raskaista sotakorvauksista kolmannes tuli suorittaa puutavarana. Luotiin suuret savotat ja miehille tarjoutui tienestejä. Metsätyöansiot ovat olleet luvuttomien köyhien kotien ainoa toimeentulon lähde, miltei vuosikymmenten ajan.

Avohakkuut tulivat vallitseviksi menetelmiksi jopa niin, että valikoivia hakkuita ei enää katsottu hyvällä. Niissä uskottiin kaadettavan vain puista lajivaliot, minkä seurauksena pystyyn jätetyt kelvottomammat alentaisivat metsien geeniperimää. Kielteistä suhtautumista vauhditti vuonna 1948 kuuden vaikuttajan yhteinen harsintajulkilausuma harsintahakkuita vastaan.

Sotakorvausten ohessa puuta tarvittiin vientitulojen saamiseksi. Suomi vei sellua, paperia ja sahatavaraa ja nopein ja tehokkain keino saada puuta metsistä olivat avohakkuut. Käytäntö saneli:
”Vertailevaa tutkimustietoa jaksollisen metsänkasvatuksen paremmuudesta harsintaan nähden ei ollut silloin, ei harsintajulkilausuman aikaan eikä vuosikymmeniin se jälkeenkään. Tiedon puute ei kuitenkaan estänyt tekemästä siitä ainoaa hyväksyttyä metsänkasvatusmallia yli kuuden vuosikymmenen ajaksi.”

1950-luvulla metsäntutkija Gustav Sirénin opit astuivat vallitseviksi. Hän perusti ne väitöskirjaansa, jonka yksi keskeinen myytiksi muodostunut väittämä oli ”itsemurhakuusikko”. Metsä kasvaessaan kuolee, kuvainnollisesti tekee itsemurhan, kun kuusen alakasvuston paksusammalkerros tukahduttaa alkavat kuusentaimet. Silti kuusikot ovat pystyyn jätettyinä kasvaneet useita satoja vuosia vanhoiksi. Sirénin opit otettiin Metsähallituksen laajamittaiseen käyttöön. Siréniä myötäili professori Yrjö Ilvessalo osoittaessaan, että Pohjois-Suomessa mänty tuottaa enemmän kuutioita kuin kuusi. Niinpä pohjoiset metsät avohakattiin ja istutettiin männylle piittaamatta siitä, sopiko myös kostea ja hienojakoinen kasvupaikka männylle.

Rankin kokeiluista oli Osaran aukiona tunnettu Euroopan suurin avohakkuu Pohjois-Pohjanmaan koillisessa kulmassa Pudasjärven ja Posion rajamailla Susivaarassa. 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla tehty hakkuu oli 11 kilometriä pitkä ja 25 kilometriä leveä. Istutus ei läheskään onnistunut toiveiden mukaisesti. Tarvittiin useita uusintaistutuksia. Metsähallituksen tietojen mukaan korjattu puu jäi pieneksi, keskiläpimitaltaan noin 20 senttiseksi, kun ison mäntytukin halkaisija voi parhaimmillaan olla 40–50 senttiä, (tuskin sentään Susivaaran korkeudella). Nimensä Susivaaran jättiaukko sai Metsähallituksen pääjohtajan N.A. Osaran mukaan. ”Kansa pelkäsi alueiden jäävän puuttomaksi tundraksi”, tiivistetään Metsä meidän jälkeemme -teoksessa paikallisihmisten tuntoja.

Metsäntutkimuksen paha poika Erkki Lähde on vaikuttanut metsähakkuiden päävirtaa vastaan puolustamalla jatkuvaa kasvatusta. Lähde haastoi filosofian siitä, mitä metsä on. Lähteen Pekka Juntti löysi Saariselältä. Teoksen kuvitusta.

Teoksen kuvaama metsätalouden historia on maallikolle kuin jännitysnäytelmää, sillä vaihtoehdottomasta korjuuopista poikkeavat joutuivat käräjille ja harvennushakkuita puolustaneet tutkijat sysättiin sivuraiteille harhaoppisina lahkolaisina. Avohakkuiden epäilijöiden kärkihahmoksi, toisinajattelijoiden sankariksi ja metsäntutkimuslaitoksen konnaksi nousi äkkivääränä pidetty tutkija Erkki Lähde. Hän saa Metsä meidän jälkeemme -teoksessa äänen. Kirja on Lähde-henkinen. Lähde haastoi aktiiviaikanaan paitsi vallitsevat menetelmät, myös koko filosofian siitä, mikä metsä on. Pekka Juntti tapaa kirjan sivuilla hyväntuulisen eläkeläisvaikuttajan Saariselällä kelohonkamökissä rautua keittämässä.

Korjuukäytäntö on yhä sama, vaikka vuoden 2014 lainmuutos teki jatkuvan kasvatuksen tasaveroiseksi menetelmäksi jaksollisen kanssa. Metsähallitus tosin muutti kurssinsa lopettamalla hakkuualueiden aurauksen. Uudisojitukset ja vesakkomyrkyt kiellettiin ja ojitettuja soita alettiin palauttaa luonnontilaan. Lehtipuuta ei enää vihata.

Hirvet taimikkotuholaisina

Männyn ja lehtipuiden taimet osoittautuivat mieluisaksi ravinnoksi metsien hirvikannalle. Kuusta hirvet eivät sen sijaan kelpuuta. Tämä on keikauttanut istutukset kuusta suosiviksi, sillä hirvien aiheuttamat taimikkotuhot ovat mittavat.

Meillä kasvatetaan siis edelleen tasakasvuista monometsää. Monimuotoisuuden kaventumisesta kirjoittaa teoksessa Pekka Juntti luvussa Rikottu riistamaa. Metsäkanalinnut tarvitsevat vanhoja metsiä. Lintukanta romahti 1970- ja 1980-luvulta rajujen metsähakkuiden seurauksena. Selitykseksi ei riitä väitetty metsästys. Metso tarvitsee lisääntyäkseen 300 hehtaarin yhtenäisen soidinalueen, mieluiten mäntymaastossa. Lisäksi sen on oltava yhteydessä naapurisoitimeen. Pirstoutuneet metsäpalstat eivät sellaisia reviirejä metsolle tarjoa. Metson, teeren ja riekon poikaset viihtyvät suon ja metsän vaihtumisvyöhykkeellä. Nyt sellaiset alueet on suurelta osin ojitettu. Metsäriekkoa uhkaa lisäksi ilmastonmuutos, sillä lumi tulee liian myöhään. Osaran aukiolta metso hävisi vuosikymmeniksi. Nykyisin Osaran kannan kerrotaan elpyneen.

Mustikka on metsäkanalintujen mitä tärkein ravintolähde. Mustikan peittävyys on kaventunut pelottavaa vauhtia, seikka, jonka innokas marjastaja on joutunut vuosien mittaan murheekseen huomaamaan. Kun mustikan varvusto peitti metsiemme aluskasvillisuudesta sotien jälkeisenä vuosikymmenenä ja sen jälkeenkin 15–20 prosenttia, on kattavuus supistunut vuosituhannen vaihteeseen tultaessa kahdeksaan prosenttiin. Syynä on hakkuualueiden auraukset sekä aukon altistuminen auringonpaahteelle ja heinikon kasvulle.

Kuusamon Isoniemessä tehtiin 110 hehtaarin avohakkuut, jota seurakuntalaiset laajana rintamana vastustivat.

Yksi lohduttomista avohakkuualueista löytyy Kuusamon Isoniemestä vuodelta 2013. 110 hehtaarin avohakkuun toteuttaja oli seurakunta (kuntalaisten vastustuksesta piittaamatta).
Kun juttelin aurauksista paikallisten kanssa, he puhuivat itku silmässä, miksi nämä maat pitää hakkaamisen jälkeen kaupan päälle vielä tuhota”, kuvaa kirjassa mielialoja kuusamolainen toimittaja Tuomo Pirttimaa. Hänen mielestään luonnon näkökulmasta totaalisen täystuhon viimeiset jäljet silittää vasta seuraava jääkausi. Sama tunne on tullut myös tämän blogin siivettömällä kirjoittajalla hänen yrittäessään kesäisin edetä ojitettujen ja aurattujen hakkuuraiskioiden poikki.

Kylmä tosiasia kuitenkin on, että neljä vuotta uuden metsälain voimaan astumisen jälkeen 96 prosenttia teollisuudelle myytävistä leimikoista hakattiin jaksollisen kasvatuksen harvennuksella tai päätehakkuilla ja vain 3,7 prosenttia jatkuvan kasvatuksen harvennuksilla.  Jää nähtäväksi, aikaansaako ilmastonmuutospuhe tässä suhdeluvussa muutosta, avohakkuut ja auraukset kun ovat osoittautuneet metsä-, suo- ja vesiluonnon lisäksi katastrofaaliseksi myös ilmastolle. Suunnittelut uusiksi sellutehtaiksi viittaavat avohakkuiden kultakauden jatkumiseen.

Arvion mukaan luonnontilaista metsää on Suomen pinta-alasta 2,9 prosenttia. Osa siitä on suojeltua. Metsämaasta suojeltua on 7,7 prosenttia. Kuvan suojeltu metsä on Tervolan ja Rovaniemen välistä Pisavaaran luonnonpuistosta. Luonnontilaisten metsien puute on jo sukupolvikokemus.

Metsäntutkimuksen rintamalinjoja

Anna Ruohonen nostaa kissan pöydälle luvussa Myytinmurtajat, jossa pyritään kumoamaan kahden hakkuuopin keskinäistä taloudellisuutta. ”Jatkuva kasvatus tuottaa enemmän tukkirunkoja kuin päätehakkuuseen tähtäävä metsänkäsittely, joka vuorostaan tuottaa jatkuvaa kasvatusta enemmän kuitupuuta”, siis selluloosateollisuuden raaka-ainetta. Metsätalouden suunnittelun professorin Timo Pukkalan mukaan ei ole olemassa tutkimuksiin perustuvaa näyttöä tasaikäismetsätalouden paremmasta puuntuotannosta eri-ikäismetsätalouteen eli jatkuvaan kasvatukseen verrattuna.
”Mitä useampia metsien hyötyvaikutuksia, kuten taloudellinen tuotto, riista, marjat ja ympäristöarvot laskelmiin liitetään, sitä kannattavampia jatkuvan kasvatuksen hakkuut näyttävät olevan avohakkuisiin verrattuna.”

Ehkäpä tarvitaan tarkennettua tutkimusta.

Oulaisissa asuva, neljään vuosikymmenen ajan metsäkoneen ohjaamosta metsänkaatoja seurannut ja tehnyt Osmo Palosaari pyrkii kehittämään laskuria tavallisten metsänomistajien käyttöön eri korjuumenetelmien taloudellisten ulottuvuuksien arvioimiseksi. Palosaari on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin Pukkala:
”Tein isältä ostamiini metsiin joitakin aukkoja, mutta siinä tuli kyllä ne käsittelytavan negatiiviset vaikutukset eli uudistuskulut selvästi esille. Pikkuhiljaa homman järjettömyys alkoi valjeta minullekin.”

Tämän asian kohdalle piirsin marginaaliin huutomerkin:
Sivulla 223 kerrotaan professori Pukkalan kirjoittaneen 1990-luvulla jatkuvaa kasvatusta käsitelleen tieteellisen artikkelin. Se kieltäydyttiin julkaisemasta metsäntutkimuksen julkaisusarjassa Silva Fennica. Perusteluna sanottiin hänen edistävän artikkelillaan eri-ikäismetsätaloutta Suomessa.  Artikkeli julkaistiin samana vuonna kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä Forest Ecology and Management.  Taisin nauraa kohtaa kirjasta  lukiessani. Tunnettuahan oli, että Helsingin yliopiston metsäntutkimuslaitoksen tutkijoita kiellettiin lähtemästä mukaan mihinkään Erkki Lähteen tutkimushankkeeseen, edes menemästä hänen eri metsäntutkimuspalstoilleen. Lähteen mukaan koepalstat on kuitenkin otettu käyttöön hänen jälkeensä.

Bioenergiasta

Juha Sipilän hallitus asetti yhdeksi kärkihankkeeksi edistää uusiutuvan energian, ennen kaikkea bioenergian käyttöä sekä erilaisten puupohjaisten jalostustuotteiden kehittämistä selluloosateollisuuden sivutuotteina. Tästä aiheesta kirjoittaa railakkaasti Jenni Räinä luvussa Biopesu. Biotalousstrategian tavoitteena oli luoda puusta korkean arvonlisän tuotteita, kuten biokomponentteja, tekstiilejä, puurakentamista ja nanosellua. Tulokset eivät rohkaisseet: Vuonna 2017 puun jalostusaste oli Suomessa matalampi kuin aiemmin. Suoraan vientiin menneen sellun osuus oli noussut eikä Suomi ole entisaikojen tavoin hienopaperin tuottaja ja viejä.

Sellua tekee myös Metsä Groupin Äänekosken biotuotetehdas, 80 prosenttia sen liikevaihdosta tulee sellusta. Loppu syntyy biotuotteista, ennen muuta perinteisistä mäntyöljystä, tärpätistä, rikkihaposta, biokaasusta ja biopelleteistä. ”Sellun korkeasuhdanne on pyritty hyödyntämään”, kommentoi Itä-Suomen yliopiston biometsätalouden professori Jyrki Kangas. Sellunmyyntivoitoilla tulisi siis vallata sivutuotemarkkinoita ja vauhdittaa tuotekehittelyä. Kankaan mukaan yli puolet suomalaisen biopolttoaineesta on perustunut ulkomailta tuotuihin kasvi- ja eläinperäisiin jäterasvoihin ja -öljyihin. Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkijan Janne Huotarin mukaan metsäteollisuutemme ei ole käyttänyt kansainväliseen tasoon verrattuna erityisen paljon rahaa tuotekehitykseen. Mennään sillä, että tehdään sellua, paperia ja kartonkia. Eivätkä markkinat ole helpolla vallattavissa. Kankaan mukaan globaaleilla markkinoilla puupohjaisilla biotuotteilla on paljon kilpailijoita.

Mutta yrittänyttä ei laiteta, sanoo vanha kansanviisaus. Tavoite on ollut hyvä, toteutuma toisenlainen.

Metsä on paljon muutakin kuin puukuutioita. Lapissa se on matkailua ja porotaloutta, muiden muassa. Kirjan kuvitusta.

Maailman luonnonsuojelusäätiön WWF:n johtava metsäasiantuntija, maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Panu Kunttu puuttuu kirjassa keskusteluun vuotuisten hakkuumäärien kasvattamisesta. Sehän oli viime eduskuntavaalien alla kuuma kiistakysymys. Biotalouden yksi määritelmä on kestävä kehitys. Se ei Kuntun mukaan toteudu nykyisillä hakkuumäärillä. Hänen mukaansa hakkuumäärät ja puunkysyntä ovat 2010-luvulla olleet niin suuria, että hakkuut ovat siirtyneet kohteisiin, jotka ovat aiemmin saaneet olla rauhassa: yhä nuorempiin metsiin, pieniin saariin ja herkempiin luontokohteisiin, kuten puronvarsiin. ”Tilanne on ylikuumentunut. Olen ollut melkein 20 vuotta mukana suojelutoiminnassa, ja kansalaisten yhteenottojen määrä on kasvanut selvästi. On tapahtunut silmiinpistävä muutos. Ihmiset ovat huolissaan metsistä sekä asuinympäristöjensä että kesämökkiensä ympärillä.”

Korjatussa Suomen hiilinielulaskelmassa hiilinielumme volyymi arvioitiin vuoden 2019 lopulla viidenneksen pienemmäksi kuin aiemmassa laskelmassa, vaikka senkin aikana nykyiset hakkuumäärät (65 miljoonaa kuutiometriä vuodessa) ovat luonnon kestävyyden kannalta kiistanalaiset. Kun nykyinen hallitus kokoontuu helmikuun alussa tekemään kaavailemiaan ympäristöratkaisuja, se on kasvotusten vakavan ongelman kanssa.

Juuri metsien ja maan käyttö ratkaisevat hyvin pitkälle sen, miten Suomi pystyy torjumaan ilmastopäästöjä… Emme voi samaan aikaan saada ilmastohyötyä sekä hakkuulisäyksestä että nielun kasvattamisesta”, kirjoittaa Anna Ruohonen luvussa Laske, älä usko.

Finlandia-palkitulla tietoteoksella on tendenssi, sitä ei käy kiistäminen. Mutta väitteiden ja kannanottojen takana on sankka joukko kovan tason tutkijoita ja asiantuntijoita kansalaismielipiteitä unohtamatta. Olemme kaikki metsänomistajia, vaikka monet vain välillisesti, kuten teoksessa huomautetaan.

Kirjassa on runsas, laadukas ja havainnollistava kuvitus. Kuvien laadukkuus ei tosi välity skannauksessani. Pahoittelen, että käsittelen teoksen aiheiden moninaisuutta vain jotkut keskeiset osiot mukaan poimimalla. Tästä jutusta on poissa esimerkiksi ojitusten ja turvepohjaisen metsän hakkuiden kuormittavat vaikutukset vesistöihimme. Aiheesta kirjoittaa Pekka Juntti musertavan painavassa valumaluvussa Tuli tummat vedet. Sen jättäminen juttuni ulkopuolelle on synti. Suosittelen siis omakohtaista perehtymistä teoksen monipuolisen kokonaisuuden avaamiseksi.

Teos sivistää meitä metsäkansaa  ja on siksi mitä tervetullein!

Metsä meidän jälkeemme. Otava 2019, lähteineen 270 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s