Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Teos Neuvostoihmisen loppu antaa äänen niille, joilta suistui aatteen ohessa imperiumi. Teos on moniääninen, polyfonia.

Kun olin ylittänyt puolivälin Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2018 ilmestyneestä teoksesta Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli second handia, olin jo mielessäni nostanut suurteoksen Aleksander Solženitsynin mammuttiteoksen Gulag, Vankileirien saaristo rinnalle. Olenko menettänyt suhteellisuudentajuni? Onko kyse tuoreen ja vaikuttavan lukemisen luomasta perspektiiviharhasta? Lähellä oleva kun näyttää suuremmalta kuin kauaksi etääntynyt.

Vankileirien saaristo oli kuin ihmisten keskelle pudotettu atomipommi. Sen kehät levisivät kautta pohjoisen pallonpuoliskon.  Vaikka en osaa aukottomasti perustella, tuntumastani en vielä silti luopunut päästyäni Aleksijevitšin teoksen loppuun.  Se on merkittävyydeltään mammutti. Se maalaa tarkkoja kuvia neuvostoihmisestä ennen ja nyt, tai pikemminkin, antaa neuvostoihmisten maalata itse omakuvansa.

Vertailussa tulisi puhua teosten vaikuttavuudesta. Molempien kirjailijoiden teoksia on lukenut lopultakin vain kirjallinen eliitti. Solženitsynin Gulag räjähti maailman yllä. Moni tiesi, oli kuullut, lukenut lehdistä, mutta kuinka moni lopulta luki tämän ensin Ranskassa 1973 ilmestyneen ja pian suomeksi ruotsalaiskustanteisena julkaistun teoksen?  Neuvostoliitossa kirja vapautui vasta perestroikan kaudella. Silloin se kului liki kaikissa käsissä, kunnes – ja sen kuvaa Aleksijevitš teoksessaan toistuvasti – koko aiheesta ei haluttu enää tietää mitään. Gulagilla pyyhittiin pöytää.  Aihe oksennettiin tietoisuudesta, pois häiritsemästä.

Neuvostoihmisen loppu, päättelee Aleksijevitš. Amerikkalaistuneen venäläisen Masha Gessenin teoksessa Venäjä vailla tulevaisuutta (2018) päädytään toisen suuntaiseen tulokseen: homo sovieticus ei Neuvostoliiton valtiolliseen romahtamiseen loppunut, laji elää ja voi hyvin.

Kyse on siitä, miten neuvostoihminen määritellään. Käsitteet eivät ole synonyymeja. Pelkistetysti toinen on alamainen, toinen kansalainen. Heitä, kansalaisia, Aleksijevitš haastatteli kirjaansa ja antoi heille äänen.   He kertoivat oman elämäntarinansa kirjailijalle ja hänen nauhurilleen. Aineisto perustuu, samoin kuin Solženitsynilla, ihmisten kokemaan heidän itsensä antamina tulkintoina. Juuri tässä, äänen antamisessa hyvin eri tyyppisille ja poikkeavien, rankkojen elämänkohtaloiden kokeneille ihmisille on teoksen arvo.  Siksi halusin nostaa sen Gulagin rinnalle. Äänen saa sensuroimatta ja kommenteitta jopa 87-vuotias stalinistinen pyöveli, 1930-luvun massateurastaja ja kidutusten siunaaja, Stalinin uskollinen koira (eläinrinnastus yksin blogistin).

Teoksen alaotsikolla second handilla kirjailija rajaa teoksensa historian taitosvaiheeseen, kun vanha aate ja neuvostoimperiumi kaatuivat ja tilalle nousi Venäjä.  Tsaari Putiniin kirja ei kurkota; senkin tietää tulevaksi.

Myös jutussani annan kertojille äänen, taustattomina katkelmina, en ehjinä tarinoina.

Neuvostoihmisten ääniä

Aleksijevitš haastatteli isohkon joukon ihmisiä, eri-ikäisiä ja erilaisin taustoin. Puolet tarinoista hän on ryhmittänyt otsikon alle Kymmenen tarinaa elämästä keskellä punaisuutta ja puolet otsikon alle Kymmenen tarinaa elämästä keskellä ei-mitään.  Kohtasin kuitenkin tarinoissa kolme erilaista kansalaisryhmää. Kunkin kertoma tarina on noin 25 painosivun mittainen; he saivat ja halusivat puhua suunsa puhtaiksi.

Ensimmäisen muodostavat tinkimättömät ja uhrautumisvalmiit bolševistit, kommunistisen puolueen jäsenet sekä ei-kommunistit, jotka elivät pääosan elämästään Neuvostoliitossa järjestelmään sopeutuneina. ”Jäsenkirjattomia kommunisteja oli enemmän kuin puolueeseen kuuluvia, he olivat sielultaan kommunisteja.” (Jelena, 49 v, kommunistinen piirisihteeri).

Toisen ryhmän muodostavat ne oppositiohenkiset, joille perestroika ja Neuvostoliiton romahdus merkitsivät vapautta, mutta jotka kokivat saaneensa vapauden asemasta kapitalismin. Valtaan oli noussut Hänen Majesteettinsa Makkara. Heitä oli petetty!
Kolmannen ryhmän muodostavat venäläisestä kapitalismista hengityshappensa löytäneet.  He eivät haikaile menneisyyttä.

Sijoitin Svetlana Aleksijevitšin itsensä keskiryhmään, vapauden ja kansanvallan janoajiin. Kirjailija kysyi kaikilta haastattelemiltaan, mitä vapaus oikein on. ”Isien” vastaus oli pelosta vapautumista, sitä ettei ole piesty. ”Venäläinen ei ymmärrä vapautta, hän tarvitsee kasakoita ja ruoskaa”, kirjailija toistaa vanhan hokeman. Myöhemmin piirisihteeri Jelena ilmaisee saman näin: ”Tsingis-kaani se pilasi meidän geenimme… ja maaorjuus… Totuttiin siihen, että kaikkia pitää piestä, ilman pieksemistä ei mitään saada aikaan.”
Moni muu toistaa saman käsityksen: ”Venäjä kaipaa vahvaa kättä. Rautaista kättä. Keppiä heiluttavaa päällysmiestä.” Tai: ”Meidän maamme on luonteenlaadultaan tsaarillinen. Se on geeneissä. Kaikki tarvitsevat tsaaria. Iivana Julmaa… Pietari Suurta, Stalinia.”

”Pojille” vapaus merkitsi rakkautta ja normaaliutta.  Monille se on ontto sana, kuten Smolenskissa kyläkaupan luona:
”Kysyttekö te vapaudesta? Pistäytykää meidän kauppaamme: siellä on kaikenlaista votkaa, mitä vain haluatte, Standartia, Gorbatšovia, Putinkaa; on läjäpäin makkaraa ja juustoa ja kalaa. On banaaneja. Mitä vapautta tässä vielä tarvitaan?”

Neuvostokansalainen punalippujen alla

Neuvostoliitossa koko elämänsä eläneiden ja järjestelmälle työskennelleiden muisteluissa toistuvat samantyyppiset arvot ja mieltymykset.  Koettiin, että järjestelmällä oli ihmisten tasavertaisuuteen pyrkinyt aate. Kaikista pidettiin huolta, edes jonkinasteisesti. Moni heistä kantaa muistoissaan uskomattoman hienoja tähtihetkiä, sotilasparaatin ja punalippujen meren nostattamaa hurmaa ja huumaa lapsuudessa Punaisen torin laidalla Voiton päivänä isän olkapäillä.  Kuinka ylpeitä ja onnellisia he olivatkaan suuresta ja voittamattomasta isänmaastaan!

Järjestelmän romahtaessa aate vaihdettiin kapitalismiin, rahan ja bisneksen palvontaan. Kukin tulkoon toimeen omillaan -ajattelutapaa. Todelliselle neuvostoihmiselle ajatus on sietämättömän vastenmielinen.

Onnellisuutena he muistavat menneisyytensä. Olivat tietysti pelko, salakuuntelut ja ilmiannot.  Tiedetään: Stalin tapatti kaksi miljoonaa kansalaista suuren terrorin vuosina.
”Miksi me emme tuomitse Stalinia? Minäpä vastaan teille… Jotta voisi tuomita Stalinin, pitäisi tuomita omat sukulaisensa ja tuttavansa. Kaikkein läheisimpänsä…”  Siis kaunis Olja-täti, kiltti Juri-setä, ystävällinen naapuri samasta kommunalkasta, tai oma bolševikkiäiti. ”Totta kai pelkäsimme. Kaikki pelkäsivät. Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti.”  Salakuuntelusta ei ollut kukaan vapaa. Siihen varautui myös Gorbatšov; salaisimmat keskustelut hän kävi ulkona, kävelyllä.

”Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”
”Meidän joukossamme ei ollut sankareita, kukaan ei rohjennut ryhtyä toisinajattelijaksi, istua vankilassa tai hullujenhuoneessa vakaumuksensa vuoksi. Elimme näyttäen keskisormea taskussa…”

Järjestelmän paremmuutta muihin järjestelmiin todisti ja todistaa imperiumin koko ja sotilaallinen voima.  Yhä vieläkin: Venäjä panee lännelle luun kurkkuun!
”Minä haluan suuren Venäjän! En muista sitä, mutta tiedän että sellainen on ollut”, ilmaisee yleisen kansalaistahdon yksi nuorimmista haastatelluista.
”Meillä on selkäytimeen tallennettuna imperiumi ja kommunismi. Sankaruus on meille läheistä.”
”Suurta Venäjää ei saada aikaan ilman suurta Stalinia.”
Neuvostoliitto, siis ME voitimme Hitlerin! Se tapahtui suuren Stalinin johdolla.

Neuvostoliitto merkitsi neuvossivistystä, teatteria ja kirjoja, ennen muuta venäläisiä 1800-luvun klassikoita. Ja kourasta kouraan levitettyjä kiellettyjä äänitteitä ja runomonisteita, samizdateja, Anna Ahmatovaa, Osip Mandelstamia, Vladimir Vysotskia, Joseph Brotskya; yöllisiä keskusteluja ja kitaransoittoa keittiöissä.

”Meille keittiö ei ole pelkkä ruuanlaittopaikka, se on myös ruokasali, vierashuone, työhuone ja puhujalava. Kollektiivisten psykoterapiaistuntojen tyyssija.”
”Me elettiin keittiöissä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu. Meillä kaikilla oli hyvä olla. Meillä oli omat rituaalimme, kanootit, teltat ja patikkaretket. Lauluillat nuotiolla. Ja oli yhteiset merkit, joista tunsimme toisemme. Oli oma muoti, omat kiinnekohtamme. Näitä salaisia keittiöyhteisöjä ei ole enää aikoihin ollut. Eikä sitä meidän ystävyyttämme, josta ajattelimme, että se kestää ikuisesti… Itse asiassa kukaan meistä ei elänyt Neuvostoliitossa, jokainen eli omassa piirissään. Oli patikoitsijoiden piiri, vuorikiipeilijöiden piiri…”

Sitten imperiumin hajoamisen myllerryksessä alkoi kaiken vanhan second hand, vanhan sivistyksen syrjäyttivät tavarat ja raha: ”kirjastot ja teatterit autioituivat. Tilalle tulivat basaarit ja kauppaliikkeet.”
”Silloin kirjat korvasivat vielä elämän… Niin päättyivät meidän yövalvomisemme keittiöissä ja alkoivat ansiotyöt ja sivutyöt. Rahasta tuli vapauden symboli. Se sai kaikki kiihdyksiin.”
”Poikkesin vanhasta tottumuksesta antikvaariseen kirjakauppaan – siellä seisoivat kaikessa rauhassa kaikki Maailmankirjallisuuden kaksisataa nidettä ja Seikkailujen kirjasto, juuri ne oranssikantiset kirjat, joista minä haaveilin. Katselin niitä ja hengitin pitkään sitä tuoksua. Siellä oli oikeita kirjavuoria. Sivistyneistö on myynyt kirjastonsa pois.”

Yhteevetoa: Neuvostokansalaisten tarinoissa kertautuu muisto vakaasta ja ennustettavasta elämästä. Heidän mielikuvissaan järjestelmä korosti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Antisionismi eli pinnan alla: jutku oli ja on venäläiselle jutku. Se nousi pintaan erityisesti Suuren isänmaallisen sodan vuosina.
Pelkoa ja terroria ei haluta muistaa.  Kommunalkojen keittiöt olivat yhteisöllisyyden ytimiä, joita kaivataan. Ennen kaikki lukivat runoja, mutteivat enää. ”Oi, oi, runoja, runoja… sanoja, sanoja!”
Kommunismi sai oikeutuksensa imperiumin suuruudesta ja voimasta, ylivertaisuudesta muihin nähden. Neuvostoliitostahan singottiin ensimmäinen miehitetty avaruusraketti! Neuvostokansalainen on sielultaan sotilas ja imperiumi on sotilaallinen koneisto. Nyt Venäjän tehtävä on palautettava vanha suuruudenaika. Siihen tarvitaan Vahvaa johtajaa, Stalinia.
Neuvostokansalainen ylenkatsoo ja halveksii mukavuuteen sopeutuneita ihmisiä, sillä neuvostoihminen ryömi mudassa ja kesti mitä vaan. Hän söi koko elämänsä perunaa ja makaronia, omisti yhdet kengät, yhden takin ja oli onnellisempi kuin nykyihminen kylläisyyden keskellä.  Kapitalismi oli karkea ja irvokas petos kansaa kohtaan.  Demokratiaa neuvostokansalainen ei kaipaa eikä tarvitse, hän pelkää sitä. Demokratia on peto.

Asioita, joita on vaikea ymmärtää

Samana vuonna, kun Neuvostoimperiumi hajosi lukuisiksi itsenäisiksi valtioiksi, Azerbaidžanissa leimahti ilmiö, jota oli vaikeaa tajuta. Vaikeaa sitä oli tajuta myös 41-vuotiaan armenialaisvenäläisen Margaritan. Hyvät naapurit, joiden kanssa oli eletty Bakussa koko elämä sovussa ja keskinäisavussa, ryntäsivät teurastusveitsiensä kanssa armenialaisten tuttujensa kimppuun ja viilsivät kurkut auki, kaikilta, mummuilta, pieniltä lapsilta, karjaltakin. Saman huhuttiin tapahtuneen Jerevanissa azereille. Verinen hulluus tunnettiin maailmalla nimellä Vuoristo-Karabah. Se ei ole lauennut vieläkään, liki kolme vuosikymmentä kriisin syttymisen jälkeen.

Svetlana Aleksijevitšin haastattelema Margarita pakeni Moskovaan. Ei Venäjä hänelle ja hänenkaltaisilleen turvapaikkaa osoittanut. Hän eli henkipattona, kuten luvuttomat muutkin Kaukasiasta paenneista, asui rautatie- ja metroasemilla vaihtaen välillä paikkaa raiskaavia miliisejä peläten, laski vatiin vettä, kuumensi veden kierukkakuumentimella, pani veteen nuudeleita ja siinä oli päivän ateria.

Aleksijevitšin teoksen tarinat ”ei-mistään” alla katosivat muististani nopsasti. Margaretan tarina on yksi niistä, kuten 27-vuotiaan tadzikki Ravšanin, vierastyöläisen, jonka on vaikeaa tajuta, miksi heitä Venäjällä vihataan.  Miksi aivan rauhalliset ihmiset ovat muuttuneet tappajiksi? ”Vielä eilen he olivat toisenlaisia, joivat kaikessa rauhassa teetä tšaihanassa, mutta tänään he marssivat ja puhkovat rautatangoilla naisten vatsoja… Ryöstävät kauppoja ja kioskeja…” Tadzikki on Venäjällä mutiainen tumman tukkansa ja ruskeiden silmiensä vuoksi. Hänelle saa tehdä mitä vaan. Ambulanssi pysähtyy ja ajaa pois. Miliisi käy katsomassa ja kävelee tiehensä. Silti tadzikkeja, siirtotyöläisiä, tarvitaan.

”Minä vihaan skinejä. He osaavat vain yhden asian: hakata pesäpallomailoilla tai vasaroilla kuoliaaksi tadzikkitalonmiehen, joka ei ole tehnyt heille mitään. Huutavat mielenosoituksissa: ”Venäjä venäläisille, Moskova moskovalaisille.” Minun äitini on ukrainalainen, isä moldovalainen, äidinäiti venäläinen. Kuka minä olen? Minkä periaatteen mukaan Venäjä aiotaan ”puhdistaa” ei-venäläisistä?”

Tadzikkitalonmies kuittaa palkkalistaan, että hän saa kolmekymmentätuhatta, mutta käteen hänelle annetaan seitsemäntuhatta. Loppuosan vievät ja jakavat keskenään erilaiset päälliköt… päälliköiden päälliköt… Lain jyrää alleen valta. Samaa sovelsivat tadzikit oman maansa itsenäistyessä: venäläiset, miten kauan tahansa Dusambessa asuneet, saivat lähteä, heti ja liki tyhjin kourin.

On niin paljon vihaa ja väkivaltaa, vain vihan itsensä vuoksi. Kuten armeijassa, missä simputusta on yritetty karsia laihoin tuloksin. ”Yöllä neljä pitää kiinni ja kaksi hakkaa… On kehitetty tekniikka, jossa hakkaamisesta ei jää mustelmia. Ei jää jälkiä. Esimerkiksi märällä pyyhkeellä… lusikoilla… Kun kyllästytään hakkaamaan, ”siistitään” hieman naamaa kuivalla pyyhkeellä tai sytyttimellä; kun siihen kyllästytään, syötetään ulostetta tai likavettä.”

Toinen aika, uusi ihminen

 Suurimmalle osalle Aleksijevitšin haastattelemista venäläinen kapitalismi on suuri petos. Mutta ei kaikille. Monelle nuorille aikuisille kapitalismi merkitsee uutta elämää, toiveiden täyttymystä. 35-vuotias Alisa, mainospäällikkö, on yksi heistä.
”En koskaan pysty rakastumaan mieheen, jolla ei ole rahaa, joka asuu nukkumalähiössä. Elementtitalossa. Harlemissa. Minä vihaan niitä, jotka ovat kasvaneet köyhyydessä, joilla on kerjäläisen mentaliteetti, joille raha merkitsee niin paljon, ettei heihin voi luottaa… Minä pidän menestyneestä miehestä kokonaisuutena, siitä miten hän kävelee, miten ajaa autoa, miten puhuu, miten riiaa – kaikki hänessä on toisenlaista.”

Svetlana Aleksijevitšin teoksen loppuosan tarinat ovat keskenään hyvin eriäänisiä: kiihkeää etärakastumista maan toisella laidalla elinkautistaan istuvaa, vaaralliseksi luokiteltua vankia kohtaan; lapsuutta ankarassa lastensiirtolassa ja koulukodissa; todistelua siitä, ettei tutun kuolema ollut virallistettu itsemurha; miliisin korruptoituneisuutta …  ”Ihmiset pelkäävät miliisejä, jokaisessa perheessä joku on saanut kärsiä heidän takiaan. Meidän miliisissämme sekä kidutetaan että runnellaan ihmisiä. Heitä pelätään kuin pahimpia roistoja… Puolet miliiseistä on ollut sodassa. Joko Afganistanissa tai Tšetšeniassa.”

Teoksen jälkiosan tarinat ovat rankkoja mutta ne haihtuivat mielestäni.  Siksi nyt, lopuksi, annan Vankileirien saariston sittenkin säilyttää kirjojen kirjan asemansa. Ei Svetlana Aleksijevitšin rehellinen ja hieno polyfoninen teos sille paljon häviä.

Lukija kohtaa kirjan jälkiosassa keskenään erilaisia maailmoja, jotka muuttuvat hitaasti jos lainkaan. Tässä niistä yksi:
”… Koulussa meille sanottiin: `Lukekaa Buninia ja Tolstoita, ne kirjat pelastavat ihmiset.` Keneltä voisin kysyä, miksi se perinne ei ole siirtynyt tuleville sukupolville, mutta ovenkahva peräaukkoon ja muovipussi päähän siirtyvät?” (valtakoneiston koulutuksesta Stalinin ajan oppikirjoin).
Ja toinen tässä:
”Niin kuin elin ennen pikku mökissä ilman mitään mukavuuksia – ilman vesijohtoa, ilman viemäriä, ilman kaasua – niin elän nytkin. Tein koko ikäni rehellistä työtä. Kynnin, kylvin, totuin raatamaan.  Ja sain aina palkaksi roposia. Niin kuin söin ennen makaroneja ja perunaa, niin syön nytkin. Pidän vielä neuvostoaikaista turkkia. Meillä on täällä hankia!”

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Tammi, Keltainen kirjasto 2018, 697 sivua. Suomennos Vappu Orlov.