Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Viiden meren kansan kansikuvaa voi pitää jopa poikkeuksellisen onnistuneena. Asialla Jussi Karjalainen.

Huimasi tämän kirjan äärellä. Risto Isomäen Viiden meren kansan tarina alkaa noin 11 000 vuoden takaa. Miltä nykyisellä Itämerellä saattoi näyttää silloin, kun aivan ensimmäiset, uskaliaat uuden elämän etsijät hakeutuivat hylkeennahkakanooteillaan etelästä rannikollemme? Geenitutkimuksista tiedämme, että he tulivat Pyreneiden niemimaan tienoilta. Tästä kuvitteellisesta kahdentoista venekunnan joukosta alkaa Isomäen kirjoittama muinaishistoriamme.

Pohjoisen Ruotsin päällä lepäsi Fennoskandian mannerjäätikkö, joka satojen tai tuhansíen vuosien mitassa luovutti jäävuoria ja -lohkareita meriveteen.

Tulijoiden matka on aavemaista ja äärettömän hengenvaarallista. Vedessä kelluvia ”jäävuoria oli monessa rivissä toistensa edessä ja takana, niiden ääriviivat sulautuivat kiinni toisiinsa kokonaisiksi vuoristoiksi. Pimeän tullen jäävuorien rivistöt näyttivät toisinaan etäiseltä havumetsältä, kun terävien jääharjanteiden laet mustuivat pihtojen tai kuusien latvoiksi.
Vesi oli uurtanut jäähän monenkokoisia luolia. Jotkut olivat syöpyneet koko matkan jäävuorien läpi ja tehneet niistä puolittain onttoja. Jäävuorien tyvet hehkuivat veden alla turkoosina.”

Voi kukin kuvitella, rohkenisi meloa jäävuoriluolaan, vaikka se saattaisi olla ainoa tie ulos jäälauttojen ja -vuorien labyrintista. Mikä kumma sai nuo ihmiset lähtemään kaukaa etelästä? Siihen ei mikään uteliaisuus tai seikkailunhalu kelpaa selityksiksi.

”Kouluvuosina opin, että tulijoita vastassa olivat heleät heinäniityt ja sankkapuiset aarnimetsät, joissa oli paljon riistaa”, Isomäki kertoi Turun kirjamessuilla. ”Sehän ei pidä laisinkaan paikkaansa. Ensimmäisiä tulijoita vastassa oli puuton tundra. Vesissä oli paljon hylkeitä.”

Isomäki kertoo kirjassaan Viiden meren kansa seitsemän tarinaa. Niistä jokainen tuo silloisen ”kansan” aina muutamia tuhansia vuosia lähemmäksi meidän aikaamme. Viimeisimmässä niistä, (Erään) maailman lopussa, hän kuvaa kalparitarien ja Riian piispanistuimen täytäntöön panemaa Muhun ja Saarenmaan valloitusta. Kohteina olivat Muhun ja Valjalan maalinnat. Eräänlaiseen kansanmurhaan johtanut valloitus tapahtui 600 vuotta sitten, vuonna 1227. Kyseessä oli Baltian ristiretki, jossa miehitettiin viimeinen vapaa virolaisalue.

Mutta ei Riian lahden jäiden yli marssitetut huonovarusteisen sotajoukot liioin juhlineet jumalaansa. Penikulmien taistelu talvimyrskyissä on hyytävää luettavaa. Kirjailija on osannut kuvitella lopen uupuneiden ja itsensä ruhjoneiden marssijoiden epätoivon. Armeijan marssittaminen muodostaa pääosan tarinasta.

Viisi merta siis. Tarinoiden selvennykseksi kukin tarina alkaa yksinkertaisella muinaiskartalla. Visualisointi, vaikka epämääräinen, auttaa lukijaa suuresti kunkin tarinan summittaisessa paikannuksessa. Viisi merta ovat Länsimeri (Itämeri on viroksi Läänemeri), Suuri länsimeri (nykyinen Atlanti), Suuri pohjoinen meri (Pohjoinen jäämeri), Kapea itämeri (nykyinen Vienanmeri) sekä Maailmanmeri (nykyisin Kaspianmeri). Maailmanmeren pohjois- ja koillispuolella asusti ugrilaisia heimoja.

Sieltä ugrilaisten kielten alkukodista kertoo toinen tarina Maailmanmeren rannalla. Se ajoittuu 6000−6500 vuotta ajastamme taaksepäin. Hylkeenpyytäjäyhteisön vakaa elämä järkkyy sijoiltaan, kun rokkasumuisesta merestä lähestyy rantaa yöllä aseistettuja miehiä. Vaikka yllätykseksi tarkoitettu hyökkäys saadaan nippanappa torjutuksi valppaan pikkukoiran varoituksesta, asuinsijoille ei käy jääminen. Kylän päällikkö Ara ja hänen vaimonsa Isa joutuvat johtamaan heimokansan rannikolta kohti kaikille tuntemattomia ja vaarallisia metsämaita, kun rantaviivan myötäisesti kylää kohti kiitää suurempi joukkio monijalkaisia ja suuripäisiä hirviöitä. Lopulta erottuu kaksi erillistä olentoa. Ikään kuin ihmisolennot ratsastaisivat hirvillä! Mutta miten hylkeenpyytäjäkansa voi selvitä erotettuna merestä, heille oudoissa metsissä?

Tarina Hylkeiden kansa vie ugrit nykyisen Yli-Iin maaperälle, muinaiseen Kierikkiin. Se oli parin kymmenen perhekunnan muodostama hylkeenpyytäjien kylä, Isomäen kielellä Suomen mantereen ensimmäinen pieni kaupunki. Se tuhoutuu äkkinäiseen hyökyaallon tuomaan hiekkavyöryyn. Ainoa selitys luonnonkatastrofille on maanjäristyksen aiheuttama tsunami. Kierikin jäänteet jäivät kovin vajaalla arkeologisella tutkimuksella Kemijoki OY:n patorakenteiden alle. Kierikin tarina ajoittuu Isomäen kirjassa vuosiin 3500−5500 ennen aikaamme.

Noin 4000 vuotta sitten pohjoinen Eurooppa järkkyi, kun taivaalta ilmestyi vallan väärästä suunnasta aurinko edeten kiihtyvällä vauhdilla ja korventaen sen vaikutuspiiriin joutuneet. Tapahtumaa seurasi hämärä, sitten pimeys ja kaiken peittävä nokisade. Aurinko ei näkynyt kahteen viikkoon ja sittenkin vasta kelmeänä aavistuksena. Lemminki ja Lohikäärme -tarinassa on kyse Kaalin meteoriitista. Lemminki lähtee rohkeimpana ottamaan selvää, oliko kyseessä auringon sammuminen vai jokin taivaan hirviä, korventava lohikäärme, auringon lapsi.

Retkelle lähtee niin ikään rohkeudesta kunniaa kaipaava Seppä Ilmari sekä tarvittavat soutajat. Isomäki rekonstruoi Lennart Merta tekemän pohjatyön jäljillä ja taidokkaammin, miltä meteoriitin syöksyminen Saarenmaan maaperään merkitsi luonnolle ja eläimistölle. Tuho oli valtava. Lemmingin kokemus ylittää maailmanloppumaisuudessaan järjen. Kun Ilmari ja Lemminki vihdoin pystyvät kuumuudelta etenemään palaneeseen saareen tapahtuman sydäntä kohti, Ilmari löytää kummallista rautaa, johon pronssikilpi katkeaa. Meteoriitti on tuottanut suuret määrät terästä.

”Jännittävintä on kuitenkin kysyä, onko teräksen valmistus maapallolla voinut lähteä liikkeelle Kaalista ja Saarenmaalta”, kysyy Isomäki kirjansa lopun taustoitus- ja selitysluvussa. Kaalin teräksestä tuli näet viimeistä murentaa myöten haluttua tavaraa.

”Suomalaisten muinaisrunojen mukaan raudan valmistus alkoi kaukaisella saarella, tulisen helvetinjärven rannalla, rautaisten kallioiden välissä. Ilmarinen asetti ahjonsa Saarelle ja alkoi työstää maahan pudonnutta taivaanrautaa. Muinaisgermaanien Siegfriedin miekan oli takonut helvetinseppä kaukaisella Utumaan saarella sijaitsevan järven rannalla. Venäläisten helvetinpaja sijaitsi niin ikään valkeassa linnassa kaukaisella saarella. Odysseus hakee ylivoimaiset rauta-aseensa kaukaisesta maasta.”

Dokumentteina ovat siis eri kulttuurien myytit. Isomäki pahoittelee sitä, että Elias Lönnroth jätti Kalevalansa materiaalin karsinnassa Kaalin meteoriitin osalta nykykatsannossa ”kaikkein mehevimmän yksittäisen sirpaleen” pois valikostaan.

Nykylukija on käynyt Kaalin meteoriittijärven rannassa ja tuntee tarinan. Hänen ei tarvitse salvata nousevaa pakokauhuaan ja kuolemanpelkoaan kuten Isomäen tarinan Lemmingin ja Ilmarin. Olemme myös metsä- ja suokansana sinut taigan kanssa. Toisin oli kuitenkin niillä arokansoilla, jotka nykyisen Venäjän Euroopan puoleisilla alueilla joutuivat henkensä hädässä pakenemaan kohti pohjoista. Heitä olivat skyytit noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Isomäen tarina Skyytit on yksi hurjimmista ja lukijalle jännittävä siinä kuin muutama muukin kirjan tarinoista.  Toisin kuin edeltäjänsä Kyyros, muinaisen suur-Persian luoja, hallitsija Dareios onnistui voittamaan Ukraina−Unkari -alueen indoeurooppalaiset arokansat skyytit. Tarinassa skyyttiarmeijan rippeet ovat  Prinsessaksi kutsutun päällikkönsä johtamina kasvotusten tuhoutumisensa kanssa jossakin syvällä Volgan pohjoisemmilla alueilla. Heillä ei ole edellytyksiä löytää ravintoa tai suojaa lumialueella talven saapuessa, ei itselleen eikä heinää hevosilleen ja kyyttökarjalleen, kun Dareioksen liittolaisiksi ostamat paikalliskansat iskevät salakavalasti nuolineen metsien kätköistä. Taiga suorastaan kaatuu skyyttien päälle. He ja heidän ratsunsa eivät selviä hyisestä metsäviidakosta, sen rotkoista, kalliokielekkeistä, jäästä, järvistä ja upottavista soista.

2000−2500 vuoden taakse ajastamme sijoittuva selviytymistarina oli itselleni kirjan hienoin. Tarina kertoo välillisesti väestöjen sulautumisista. Viiden meren kansan ydinajatuksen mukaan olemme kieleltämme saamelaistuneita indoeurooppalaisia ja geeneiltämme indoeurooppalaistuneita saamelaisia. Meissä on siis skyyttien ja sarmaattien geenistöä!

Viiden meren kansa -kirjan kolme viimeistä tarinaa kertoo kristinuskon pakottamalla tuonnista pohjolaan. Paholaisen tyttäret -tarina on sijoitettu Sääksmäelle Rapolan linnavuorelle. Historiallisesti juhannusriittien oikeampi paikka on Isomäen mukaan kuitenkin vähemmän tunnettu Janakkalan linnavuori. Birger Jaarlin toimesta pakanallinen juhannusjuhla päättyi satojen aseettomien osallistujien julmaan silpomiseen ja raiskaamiseen. Piispanistuin ei uskonut käännytysten voimaan.

Isomäki uskoo Rapolan olleen megaliittinen seremoniakeskus. Sen todentamiseen tarvittaisiin kuitenkin ympärysvallien alta radiohiilinäytteitä. Tehtävä kuuluisi museovirastolle. Sotilaallisiin tarkoituksiin linnavuori oli hänen mielestään kelvoton.

Karsikkopuun kohtalossa Isomäki rekonstruoi piispa Henrikin surman Köyliönjärven jäällä. Kyseessä on jo toinen kaunokirjallinen kuvitelma tapahtumista Paula Havasteen Lumen armo -romaanin jälkeen. Molemmissa Lalliksi nimetyn miehen sydämistymisen syynä oli piispan joukkion röyhkeä ja omavaltainen käytös elintarvikkeiden pakko-ottoineen. Isomäen kuvittelemana ratkaisevinta oli perheelle ydintärkeän karsikkopuun kaato.

Niin tai näin, kristinusko merkitsi muinaisen maailman loppua. Kristinusko tuotiin kaikkea muuta kuin kristillisesti, äärimmäisellä julmuudella ja raa´alla väkivallalla.

Viiden meren kansa on hieno pyrkimys rekonstruoida kaiken nyt käsillä olevan tutkimustiedon kehyksissä muinaishistoriaamme ensimmäisistä tälle niemelle rantautuneista aina vanhan uskomusmaailman tuhoamiseen ristiretkeläisten veressä uiviin miekkoihin. Mielestäni Risto Isomäki on onnistunut rekonstruoinnissaan hyvin, erityisesti kuvatessaan intuitiivisesti luontoa ja sitä, mitä kauhua se on herättänyt sitä aiemmin tuntemattomille muinaistulijoille.

En olisi laisinkaan hämmästynyt, jos tämä vireä, virkistävä ja ajattelua laventava teos nähtäisiin piakkoin Finlandia palkintoa kandideeraavien kirjojen listalla.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa. Into 2018, 333 sivua. Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s