Kävin elämäni ensimmäisen kerran Turun kirjamessuilla. Sinne minut houkutteli ja kutsui messujen ohjelmajohtaja Seppo Puttonen. Ravasin niin monessa messutilaisuudessa kuin rajallinen aika ja väenpaljous sallivat. Paluumatkalla harmitti se, että useimmat messuosastot tuli ohitetuksi. Toisin oli tarkoitus.
Messukansaa piisasi. Turun messuhallin lavat osoittivat auttamattoman riittämättömyytensä. Likikään kaikki tilaisuuksiin pyrkineet eivät mahtuneet kuuntelemaan. Mittavin, auditorio, vaikutti olevan aamusta iltaan täpötäysi ja ihmisiä laumaili sankasti ovisuilla.
Yksi lauantain vetonauloista oli kiistatta presidenttiparin läsnäolo. Rouva Jenny Haukio, Turun kirjamessujen monivuotinen ohjelmajohtaja, oli yleisönsä edessä kahdessa tilaisuudessa. Runoista ja nuoresta Minna Canthista niissä tilaisuuksissa oli kyse.
Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen juuri ilmestynyt Inton kirja Sauli Niinistöstä on selvästi nostattanut presidentissä ärtymyksen, jota hän ei pyrkinyt peittelemään kirjamessujen keskustelussa.
Presidentti Sauli Niinistö oli silmin nähden ärtynyt päätähti keskustelutilaisuudessa, jonka aiheena olivat kaikki kolme häntä käsittelevät tuoreet kirjat. Tietokirjailija Risto Uimoselta ilmestyi teos Sauli Niinistö – tasavallan presidentti. Sauli Niinistö ei suostunut sen teossa haastateltavaksi. Matti Mörttinen ja Almamedian Lauri Nurmi kirjoittivat juuri messujen alla ilmestyneen kirjan Sauli Niinistö, Mäntyniemen herra. Samoin juuri messujen edellä ilmestyi Tuomo Yli-Huttulan teos Presidentti ja porvarivalta, ristiriitoja ja yhteistoimintaa tasavallan sisäpiirissä.
Amerikkalaista kohtalontoveriaan lainaten Niinistö luonnehti joutuneensa kuin elävänä nyljetyksi. ”Paljon on Suomen metsiä kaadettu, että nämäkin on painettu.” Hän puuttui kannaltaan useisiin keskeisiin asiakokonaisuuksiin: vetikö hän (kuten on nähty moitittavan) välistä tavatessaan Putinin Sotšissa, vaikka EU oli pidättyväinen, sekä puuttuiko hän perustuslain hengen vastaisesti sisäpolitiikkaan järjestäessään tapaamisen työmarkkinajohtajien kanssa kilpailukykysopimuksen alla tai keskustellessaan Putinin kanssa Fortumista.
Risto Uimonen ei saanut presidenttiä haastateltavakseen omassa teoksessaan, mutta ei käyttänyt silti nimettömiä lähteitä.
Niinistö kertoi ay-johtajien tapaamisessa tapahtumain kulun ja kertoi kysyneensä Putinilta, pääseekö Fortum keskustelemaan Venäjän vesivoimasta. Kysymyshän kytkeytyi tuolloin Fortumin mahdolliseen tuloon Fennovoiman ydinvoimalahankkeeseen. Presidentti ei ollut vastaaja, vaan pikemminkin kysyvä hyökkääjä.
Niinistön ärtymys kohdistui myös nimettömien lähteiden käyttöön, jollaisia Uimonen kielsi käyttävänsä, mutta Nurmi sanoi sallivansa, kuitenkin lähdekriittisesti.
Ilmapiiri oli kipakka ja sähköinen ja se väreili ennen muuta presidentin ja Lauri Nurmen välillä. Nurmi katsoi kansanvaltaan kuuluvan myös presidentin toimien kriittisen tarkastelun.
Presidentti kumosi myös monia väittämiä hänen ja kokoomusjohtajien väleistä.
”Kun Sipilä kriisiytti hallituksen jatkamisen syksyllä 2015, kävin asiasta lyhyen ajan sisällä liki 30 puhelua. Niistä jokseenkin kaikki oli minulle tulleita. Hyvään käytökseen kuuluu vastata”, Niinistö kipautti.
Viro messujen teemana
Andrei Ivanov ja Jukka Mallinen Kourallinen tomua -romaanin kustantajan, Aviadorin, osastolla. Kuva: Heikki Kajanto.
Auditorio ei liioin riittänyt Viron venäläiselle kirjailijalle Andrei Ivanoville, jonka teos Kourallinen tomua ilmestyi Jukka Mallisen suomentamana. Kirja kuvaa vierautta, tässä tapauksessa venäläisten tuntemaa ulkopuolisuutta virolaisessa kulttuurissa.
”Minua kiinnostaa sielun kipeys. Se syntyy, jos vaikkapa palaat synnyinkaupunkiisi, josta et enää tunnista tuttua, tai se voi syntyä, kun nainen saa keskenmenon. Puolustusmekanismit toimivat ihmisillä riippumatta paikasta ja ajasta. Siksi kirjani ei ole venäläinen kirja Virosta. Vastustaakseni näin yksinkertaistettua tulkintaa lisäsin mukaan T. Elliotin runoelman lainauksia”, Ivanov selosti.
Andrei Ivanov, Viron venäläinen kirjailija Turun kirjamessuilla
Ivanovin mukaan kommunikoitaessa Viron venäläisten kanssa törmää aina kysymykseen, onko itse ”puolesta vai vastaan”, etenkin jos on hankkinut Viron passin.
”Perheiden hajoaminen näkyi jo Gorbatsovin aikaan. Kuka oli stalinisti ja vastusti muutoksia, kuka oli puolesta. Isoisäni oli oikea stalinisti”, Andrei Ivanov kuvasi venäläisyyden monimutkaistumista. Toiseus on johtanut hänet kiinnostumaan emigranttikirjallisuudesta.
Toiseudesta hän nosti esimerkiksi pakolaisleirit. ”Niiden asukkaita ei päästetä osaksi yhteiskuntaa. Paperittomat maahanmuuttajat ovat yhteiskunnan ulkopuolella. He eivät paljasta oikeaa nimeään edes toisilleen tai kerro taustoistaan.”
Virossa kansallisylpeys vai nationalismi?
Kustannusosakeyhtiö Sammakon tilaisuudessa etsittiin totuutta Virosta ja Suomesta usean Virosta kirjoittaneen keskustelijan voimin. Tallinnassa Neuvostoliiton aikaan syntynyt Viron suomalainen Antto Terras pitää Viron nationalismia erittäin vaarallisena ilmiönä. Hän vertasi pienen maan uhmakkuutta Israeliin.
Ville Hytönen vuorostaan kokee Viron kansallisylpeyden voimavarana. ”Mutta pieni sysäys voisi saada aikaan sen, ettei ulkomaalaisuutta koettaisi niin uhkana.”
Etelävirolainen kirjailija Valdur Mikita hahmotteli sitä, mistä erottaa jonkun identiteetiltään itämerensuomalaiseksi. ”Jos joutuu valitsemaan, meneekö rock-konserttiin vai sienimetsään”, hän tiivisti. ”Suomalaisugrilaiset viihtyvät hiljaisuudessa”, hän lisäsi kerrottuaan automatkasta Tallinnasta Tarttoon, missä englantilaisten kummastukseksi suomalaiset pysyivät hiljaa ja viihtyivät.
Hytönen eritteli Viron suomalaiset kolmeen pääjoukkoon: heihin, jotka muuttavat Viroon koettuaan virolaisiin sukulaisuutta; heihin, jotka pakenevat jotain, vaikkapa veroja tai puolisoaan sekä Viroon muuttaneisiin opiskelijoihin, eläkeläisiin ja yrittäjiin.
Terras vuorostaan jakoi Suomen virolaiset kahteen pääryhmään, heihin, jotka ovat tulleet asumaan ja integroitumaan yhteiskuntaan sekä heihin, jotka eristäytyvät ja lokeroituvat, ”lypsävät molempia valtioita”.
Valdur Mikitaa kiinnostaa rajapinnassa eläjät. Rajapinnan hän tiivisti sanoiksi Skype ja sienimetsä.
Suomalaisia verbaalikoita
Teemu Keskisarjan armoitettu sanataide on villiä ja villitsevää. Moukarointia ja kivisadetta. Kuva: Heikki Kajanto
Kuuntelin kolmea verratonta verbaalikkoa, Teemu Keskisarjaa, Sally Salmisen Katriinan uudelleen kääntänyttä Juha Hurmetta sekä Jari Tervoa. Teemu Keskisarja on kirjoittanut teoksen Aleksis Kiven elämäntarina, missä hän osoittaa, ettei Kivi ollut mikään sorsittu reppana, kuten on pitkään luultu. Kiveä Keskisarja luonnehtii suomen kielen neroksi, suureksi lahjakkuudeksi, joka lopultakin sai varsin paljon tukea eri tahoilta.
August Ahlqvistin murhaavan Seitsemän veljeksen teilauksen hän käänsi päälaelleen: Vain suuri teos ja suuri lahjakkuus ansaitsee arvion niin järeällä kanuunalla. Vähäpätöinen ei ansaitse niin suurta paneutuneisuutta joltain tärkeältä taholta.
”Ei Ahlqvistin kritiikki Kiveä kaatanut, vaikka oli osatekijänä. Kivi romahti Lapinlahdessa hoitovirheeseen.” Keskisarja ylisti korein kielikuvin pyyteetöntä Charlotta Lönnqvistiä, joka turvasi Aleksis Kivelle mahdollisuuden keskittyä luovaan tuotteliaisuuteen. ”Ainoastaan tämä nainen sen mahdollisti. Ilman häntä Aleksis Kivi olisi hukkunut Helsingin laitamien humuun.”
Jari Tervon uusi romaani Aamen on aikalaisaiheinen, missä kolmekymmentä kertojaa valottaa nykyaikaa. ”Elämä matkii kirjallisuutta”, esitti Tervo viitaten antiikin näytelmiin, joissa kommentoijina käytettiin kuoroja. Näitä kommentoivia kuoroja ovat nyt some, facebook ja lehtien mielipidekirjoitukset. ”Olen niiden harrastaja! Petyn suuresti, jos somesta löytyy jokin pitkä, asiallinen ja tietoon perustuva kirjoitus. Miksei ole sellaista, jossa ei ole mitään tietoa, mutta onpa ainakin varma ja järkkymätön mielipide”, Tervo vinoili.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat helsinkiläiseen kerrostaloon, joka on läpileikkaus nyky-Suomesta lukuisten kertojien erilaisten tulkintojen kautta.
”Miten voi saada yhteisymmärryksen siitä, mitä Suomi on nyt? Kun eri näkijät asetetaan peräkkäin, syntyy komediaa ja tragediaa.”
Isomäki hakeutui juurillemme
Into Kustannuksen Nora Varjama jututti Risto isomäkeä teoksesta Viiden meren kansa. Kuva: Heikki Kajanto
Tietokirjailija Risto Isomäki kertoi suomalaisuuden muinaista alkukotia hahmottelevasta eoksestaan Viiden meren kansa.
Kirja lähtee nykytietämyksen mukaan kaikkein varhaisimpien kantavanhempiemme saapumisesta veneillä tai kanooteilla meren yli, kun meri lainehti jäälauttoja ja kiinteä maa oli pelkkää tundraa.
Hän kertoi käyttäneensä niin pitkälle kuin mahdollista Suomen ja naapurimaiden arkeologisia tutkimuksia ja geenitutkimuksia, mutta suuret puuttuvat aukot oli täytettävä intuitiolla.
”Ensimmäiset esivanhempamme täällä ovat eläneet täysin luonnosta. Luonto on kaatunut massiivisena entisajan ihmisten päälle. Sen kokemuksen olen rekonstruoinut”, Isomäki kertoi.
Yksi kirjan tarinoista kertoo skyyteistä. Sitä tapahtumaketjua kertoessaan Isomäki oikaisi hieman mutkia suoriksi ja yksinkertaisti vastauksensa: ”Volgan mutkasta tuli tärkein yksittäinen geenipläjäyksemme. Pohjoiseen metsien, kallioiden, rotkojen, järvien, soiden ja jokien sokkeloiseen labyrinttiin tuli indoeurooppalaista väestöä sieltä. Esisuomalaiset ovat tavallaan saamelaistuneita skyyttejä.”
Tämä hurmaava teos ansaitsee kuitenkin oman erillisen esittelynsä. Teos on luettu, joten jätän sen tässä yhteydessä ohueksi sipaisuksi.
Turun päiväni oli hieno, mutta aika loppui ja junalle oli ehdittävä. Virolaiskirjailija Valdur Mikitan mukaan suomalaisugrilainen identiteetti testautuu siinä, kuka valitsee eri menovaihtoehdoista sienimetsän. Sunnuntaiaamuna lähden Pälkäneen metsiin bongaamaan suppilovahveroita ja uskon löytäväni.
Annelin kirjoissa 